Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Ron

Tunsin emoni pehmoisen kuonon niskassani. Hänen tasaisesti tuhiseva hengityksensä puhalsi sitä vasten kuin iso kiltti tuulenpuuska. Lopulta emon kielen sipaisu selässäni sai kehoni kunnolla heräämään, ja avasin suuni jättiläismäiseen haukotukseen. Emo kehräsi pehmeästi ja hiljaa. Silmäni aukenivat, mutta kaikki oli niin kirkasta ja sumeaa, että jouduin miltei heti ummistamaan ne uudestaan.
”Huomenta, Rastaspentu”, emo nuolaisi päälakeani. Hänen äänensä oli kaunis.
Nyt yritin uudestaan. Avasin varovasti silmäni, sitten räpyttelin rivakasti. Nyt kaikki alkoi näkyä. Olin suuressa pesässä, joka ei loppujen lopuksi ollutkaan niin ylenpalttisen kirkas. Se oli itseasiassa aika hämärä. Kääntelin päätäni puolelta toiselle, mutten emon ja vierelläni makaavien myttyjen lisäksi nähnyt pesässä olevan ketään muuta. Mutta toisaalta, eihän tästä emon sylistä myttyvuoren keskeltä mitenkään kehuttavaa näköetäisyyttä mihinkään ole, varsinkin kun nämä mytyt möyrivät epämääräisesti jaloissani. Heilautin velttoa pyllyäni saadakseni siihen tuntoa, ja tämä sai jonkun mytyistä vingahtamaan. Hyvästi emo ja myttyset, minä lähden seikkailulle!

Loikkasin emon sylistä, vääntäen jalat eteeni. Kuitenkin, maahan palatessani jalkani eivät ottaneetkaan iskua vastaan, vaan ne luisuivat altani. Laskeuduin siis masulleni maahan. Tämä säikäytti minut ja vinkaisin, vaikkei minuun sattunut. Yritin nousta ylös, mutta jalkani eivät vieläkään jaksaneet ottaa painoani vastaan, jolloin keikahdin nyt kyljelleni. Nyt minua alkoi ärsyttää. En minä tällä tahdilla pääse ikinä näkemään suurta pesää! Kuulin emoni nauravan lempeästi takanani ja yllättäen iso, pörheä häntä alkoi hilata minua takaisin emon ja myttyjen luo. Pian tajusinkin, että huijui onpas emolla jättiläismäinen häntä!
”Ei sinulla vielä ole kiire mihinkään”, emo puski minua kuonollaan. ”Ihailtava yritys, kuitenkin.”
Tunsin itseni hetkellisesti epäonnistuneeksi ja tyhmäksi, mutta emon sanat saivat minut taas piristymään. Ehkä hän oli oikeassa. Kai minä voisin vielä hetken odottaa.
”Sitä odotellessa, tutustuisitko sisaruksiisi ensin?” kysyi emo.
Käänsin pääni taas häneen, sitten myttyihin, sitten taas häneen. Ovatko nämä mytyt minun sisaruksiani vai? Emo nyökkäsi, ja jatkoi naurahtaen:
”Et ole ainoa pentuni. Nimeni on muuten Aurinkokajo”, emo nuolaisi minua taas.
Silmäni pyöristyivät tästä kaikesta. Sisaruksia? Aurinkokajo?

//Sisarukset? Mesi??
309 sanaa

Kirjoittaja: Nova

Aamu valkeni sumuisena, mutta leutona silmieni edessä, aurinkokin oli ilmestynyt lämmittämään oppilaidenpesän etualaa mukavasti. Lumikasoista oli jäljellä vain märkää loskalunta, joka sai polkuanturat kihelmöimään kun sellaiseen sattui käpälänsä työntämään. Hiilitassu oli myös onneksi päässyt epäilyksistään Kirpputassua kohtaan ja piti oppilasta samanveroisena, ellei jopa parempana kuin hän itse. Räpyttelin silmiäni kirkkaassa valossa, joka kohdistui suoraan siihen paikkaan missä istuskelin. En vaivautunut ihan täysin noudattamaan Liljatuulen neuvoja vaan saatoin välillä yrittää vaivihkaa harjoitella hieman, Hiilitassu oli tietenkin äkännyt touhuni ja käskenyt vitsikkäästi lopettamaan sen uhalla, että tämä tosiaan raahaisi minut Liljatuulen eteen, kertoen samalla pikku salaharjoituksistani. Tiesin, ettei Hiilitassun juttua kannattanut ottaa tosissaan, mutta minun oli pakko myöntää, että minuakin hieman hermostutti, parantajan luokse uudelleen meneminen. Olin jälleen yksin istuskelemassa ulkona, ajatukset harhaillen missä sattuu. Minusta oli erikoista, että parantaja pystyi sillä tavalla pitämään muita käpäliensä tiukassa otteessa, olin kyllä ymmärtänyt silloin kun tänne vasta saavuin, että parantaja auttoi loukkaantuneita, mutta minua arvelutti Liljatuulen melkoisen vahva sananvalta. Tiesin, ettei hänessä muuten ollut mitään erikoista, mutta en silti viihtynyt naaraan seurassa kuin vain silloin kun se oli ihan välttämätöntä. Venyttelin autuaasti käpäliäni yksi kerrallaan ja köyristin selkääni, se nimittäin oli hieman kipeänä sillä nukkumis asentoni oli ollut melkoisen epämukava. Päivä oli alkanut yksitoikkoisesti, ihan tavanomainen aamu, paitsi, että minä vain istuin oppilaiden pesän edessä, odottaen, että jotakin kiinnostavaa ilmaantuisi näkökenttääni.
Klaanin ilmapiiri oli hyväntuulinen ja kaikki olivat tekemässä omia askareitaan, saalistamassa, partioimassa tai taisteluharjoituksissa oppilaittensa kanssa. Ensimmäisen kerran mielessäni klaaniin saapumisen jälkeen olisin vain halunnut vapautua kaikista tylsistä asioista ja olla vain täysin vapaa, ilman kahleita jotka velvoittivat minut tähän klaaniin. Olisin kaivannut jonkun kissan lämmintä hymyä, joka saisi minut tuntemaan, että kuulun tänne yhtä paljon kuin esimerkiksi Hiilitassu. Painauduin maahan ja tarkkailin vaaleanvihreät silmät pelkkinä viiruina muiden kissojen tunnetiloja, kaikki näyttivät sangen iloisilta tänä aamuna.
//Hiili?
//293 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Minä ja Hallavarjo olimme saaneet yhdessä patistettua Korppitassun parantajan pesälle tarkistukseen. En ollut mennyt hänen mukaansa, sillä tämä tuntui olevan naaraan ylpeydelle ihan tarpeeksi iso kolaus jopa ilman minun ärsyttävää hössötystäni. Niinpä olin päättänyt odottaa häntä oppilaiden pesällä, jonne arvelin tuon suuntaavan joka tapauksessa, kunhan pääsisi pois Liljatuulen käsittelystä.
Oppilaiden pesässä alkoi tulla täyttä. Minun, Korppitassun ja Kirpputassun lisäksi pesään olivat muuttaneet Lakkatassu, Harhatassu ja Ruskatassu. He kaikki olivat entisiä erakkoja. Tiesin Ruskatassusta sen verran, että hän oli tullut klaaniin vanhempiensa Iltakaiun ja Taivaslaulun kanssa, mutta en ollut koskaan jutellut kollille. Harhatassusta ja Lakkatassusta tiesin vielä vähemmän.
Kuluneen kuun aikana klaani oli saanut paljon vahvistuksia, mikä oli varmaankin hyvä juttu. Mesitähden puoliso Aurinkokajo oli synnyttänyt neljä pentua. Uskalsin jopa salaa toivoa, että minusta ehtisi tulla soturi, ennen kuin he pääsisivät oppilaiksi. Sitten voisin toimia mestarina jollekin heistä, vaikkakin uskoin Mesitähden valikoivan tarkkaan mestarit omille pennuilleen. Hän varmasti valitsisi ne soturit, jotka tietäisivät soturilain ja osaisivat välittää klaanielämän perustaidot nuorille kissoille.
Kyllä minäkin jotakin osasin, mutta en kieltänyt sitä, että minulla oli vielä paljon opittavaa. Aluksi klaanin tavoille opetteleminen oli tuntunut todella vaikealta, mutta onnekseni olin ollut vielä niin nuori, että olin oppinut ne nopeammin kuin monet vanhoista, klaaniin uusina tulleista kissoista.
Korvani nytkähtivät pesän suuaukon suuntaan. Korppitassu nilkutti sisälle pesään ja kahisutti samalla koko pensaikkoa. Kirpputassu käänsi kylkeä viereisellä pedillä ja mutisi jotakin unenpöpperöisenä. Laikukas naaras könysi omalle paikalleen lähelle minua. Katsoin häntä odottaen kuulevani tuloksia jalan tilanteesta, mutta samalla peläten, että oppilas oli yhä käärmeissään minulle siitä, kun olin nolannut hänet Hallavarjon edessä.
”Se on vain venähtänyt”, Korppitassu sanoi lopulta, kun kylläistyi tuijotukseeni. Jos olisin sanonut, ettei uutinen ollut liikuttanut minua millään tasolla, olisin valehdellut. Olin todella helpottunut siitä, ettei Korppitassu ollut murtanut jalkaansa. Silloin paranemisessa olisi mennyt tuplaten pitempi aika.
”Minun pitää jättää harjoitukset väliin ainakin pariksi päiväksi”, Korppitassu jatkoi. En osannut oikein tulkita hänen ilmettään, mutta arvelin, että hän oli vähän pettynyt siihen. Ainakin minä olisin ollut, jos olisin kuullut, etten saisi osallistua harjoituksiin pariin päivään.
”Tärkeintä on, että sinä olet kunnossa ja saat pitää kaikki neljä jalkaasi”, virnistin nopeasti, yrittäen keventää vähän tunnelmaa. Korppitassu pyöritteli vain silmiään, mutta huomasin hänen viiksiensä värisevän aavistuksen.
”No, minä taidan mennä nyt nukkumaan”, naaras ilmoitti ja avasi suunsa isoon haukotukseen. ”Tänään oli rankka päivä.”
”Älä muuta sano”, myötäilin oppilastoveriani, ja tunsin itsenikin yhtäkkiä todella väsyneeksi. Käperryin syvemmälle sammalten sekaan ja vedin jalkani lähelle kehoani.
”Hyvää yötä, Korppitassu”, naukaisin hiljaa, mutta en osannut sanoa, kuulinko naaraan koskaan vastaavan takaisin, sillä vaivuin uneen lähes samalla hetkellä, kun suljin silmäni.

Astelin ulos pesästä. Leirissä oltiin jo hereillä, ja yllättävää kylläkin, aurinko paistoi pitkään taivaan peittäneen pilvireunan takaa kirkkaana. Ensimmäistä kertaa se tuntui oikeasti lämmittävän tummanruskeaa turkkiani. En voinut pidätellä tyytyväistä kehräystä, joka pyrki ylös kurkustani.
”Huomenta, Hiilitassu!” yllätyin vähän kuullessani minulle ennestään lähes tuntemattoman äänen sanovan nimeni. Käännyin katsomaan Kirpputassua, joka tassutteli luokseni. Tunsin itseni ensimmäistä kertaa oikeasti isoksi, kun jouduin katsomaan alaspäin pieneen mustaan kollikissaan, joka oli kaiken lisäksi vielä minua vanhempi. Ei paljoa, mutta kuitenkin riittävästi.
”Huomenta”, vastasin tervehdykseen hieman hämilläni. En ollut oikeastaan kuullut Kirpputassun puhuvan koskaan. Tai ehkä se johtui siitä, että en vain itse ollut mennyt aloittamaan juttua kollin kanssa. Joka tapauksessa olin utelias kuulemaan, mitä kissa minusta tahtoi.
”Lauhalaukka ja Utusielu ilmoittivat minulle, että meillä on tänään taisteluharjoitukset yhdessä”, pieni kolli kertoi. Katsoin häntä yllättyneenä. Ensimmäinen ajatukseni oli, etten voisi taistella häntä vastaan. Saattaisin vaikka murskata tuon!
Kun en saanut sanottua sanaakaan, Kirpputassu päätti jatkaa: ”Lähdemme iltapäivällä, joten he kehottivat sinua syömään hyvin ja verryttelemään, ennen kuin aloitetaan.” Sen jälkeen hän huiskaisi minulle hännällään hyvästeiksi ja jatkoi matkaansa ohitseni Ruskatassun luo, joka söi tuoresaalista leirin laidalla.
Pystyin vain tuijottamaan hänen peräänsä kuin typerys. Olin liian typertynyt tehdäkseni mitään. Voi hyvä Tähtiklaani, mitähän tästäkin oikein tulisi?

”Minusta tuntuu, että Utusielu ja Lauhalaukka tekivät virheen, kun päättivät laittaa minut ja Kirpputassun vastakkain”, valitin Korppitassulle samalla kun söimme aamiaista. Laikukas naaras katsoi minuun vähän kyseenalaistavasti kulmiaan kohottaen ja nuolaisi viiksiinsä tarttuneen liharippeen suuhunsa.
”Etkö sinä nyt vähän liioittele”, tuo tokaisi.
”Katso nyt häntä!” puuskahdin turhautuneena ja viittasin hännälläni leirin toisella laidalla istuskeleviin Ruskatassuun ja Kirpputassuun. Kirpputassu todella näytti kirpulta Ruskatassun rinnalla, vaikka ei oranssi kollikaan mikään järin suuri ollut. Korppitassu kallisti vähän päätään silmäillessään pikkuruista mustaa kollia, ja katsahti sitten taas minuun. ”En halua, että hän joutuu parantajan pesälle minun takiani.”
”Kirpputassu on meitä vanhempi ja varmasti myös paljon taitavampi”, Korppitassu huomautti. Hän oli kyllä oikeassa, mutta en saattanut myöntää sitä ääneen. ”Ehkä sinulla on vain liian isot luulot itsestäsi.” Huomasin naaraan vaaleanvihreissä silmissä kiusoittelevan katseen. Niiskaisin nenääni mukamas loukkaantuneena.
”Kehtaatkin epäillä taitojani”, murahdin hyvin dramaattisesti ja nousin seisomaan. Lipaisin rintakarvojani mietteliäänä ja käännyin katsomaan Utusielun ja Lauhalaukan suuntaan, jotka olivat siirtyneet istumaan lähemmäksi piikkihernetunnelia. Ele enteili iltapäivän harjoitusten alkamista.
”Nähdään illalla”, sanoin vielä nopeasti Korppitassulle, joka oli siirtynyt pesemään omaa laikukasta turkkiaan. ”Älä telo itseäsi sillä välin, ja koeta levätä.” Naaras heilautti korviaan osoittaakseen kuunnelleensa, mutta oli liian keskittynyt puhdistamaan kyljessään olevaa tahraa, ettei malttanut nostaa katsettaan.
Vilkaisin mestareihin päin hermostuneena. He olivat nousseet nyt seisomaan. Me lähtisimme kohta. Nielaisin epävarmuuteni ja tassuttelin lähemmäksi heitä.

Saavuimme nummelle vähän jälkeen iltapäivän. Oli vielä valoisaa, mutta aurinko oli mennyt piiloon pilvien taakse. Matkalla tänne Lauhalaukka oli selittänyt meille harjoituksen idean. Minä ja Kirpputassu saisimme vuorotellen puolustaa ja hyökätä.
Lumeen oli tallattu tasainen alue, jossa liikkuminen oli huomattavasti kevyempää kuin lumihangessa kahlaaminen. Asetuimme Kirpputassun kanssa eri puolille kehää ja odotimme lisäohjeita Utusielulta ja Lauhalaukalta, jotka puhuivat hiljaa keskenään. Höristin korviani kuullakseni jotakin heidän keskustelustaan, mutta ajatukseni katkesivat, kun Kirpputassu toivotti minulle onnea.
”Jos tämä on ensimmäinen kertasi hyökkäys-puolustus-harjoituksissa, älä lannistu heti. Olen tässä aika hyvä jo, koska olen saanut opetella Lauhalaukan kanssa pitempään”, kolli sanoi. Minua alkoi vähän ärsyttää. Ihan kuin oppilas olisi mollannut minua tahallaan ja yrittänyt saada minut tuntemaan itseni huonommaksi.
Ei. Karistin inhottavat ajatukset pois mielestäni. Minä taas vain ylireagoin. Olisi rauhoituttava ennen yhteenottoa, muuten tulisi rumaa jälkeä. Vedin syvään henkeä ja maadoitin itseni. En kuitenkaan vastannut mitään Kirpputassulle. En halunnut loukata hänen tunteitaan sanomalla asioita, joita katuisin päin.

Kaikki sujui aluksi hyvin rauhanomaisesti. Kuten Kirpputassukin oli aiemmin tunnustanut, hän oli tässä minua aika paljon parempi, ja olin lopulta hyväksynyt asian.
Nyt oli jälleen minun vuoroni hyökätä. Kahdella ensimmäisellä kerralla Kirpputassu oli onnistunut livahtamaan minulta karkuun pienen kokonsa ansiosta, mutta tällä kertaa aioin onnistua. Valmistauduin loikkaamaan kollin niskaan. Siitä olisi tullut kerrassaan hieno loikka, ellen olisi kompuroinut omiin jalkoihini ja mätkähtänyt maahan rähmälleni. Eikä siinä vielä kaikki, sillä Kirpputassu asteli luokseni.
”Oletko kunnossa?” hän kysyi. Jotenkin otin tuon kysymyksen todella henkilökohtaisesti. Ihan kuin mitta olisi viimein tullut täyteen ja päässäni pääsi napsahtamaan jokin pahasti. Nousin rivakasti takaisin tassuilleni ja kohdistin jäänsinisten silmieni kiukkuisen katseen pienempään kissaan.
”Älä sinä tule minulle ilkkumaan, pätkä!” sihahdin suutuspäissäni sen enempää ajattelematta. Heti sen jälkeen käännyin ympäri kannoillani ja lähdin juoksemaan poispäin harjoituspaikalta.
En kuitenkaan ehtinyt pitkälle, sillä Utusielu tukki tieni. Hänen vihreissä silmissään oli huolestunut mutta vakava katse.
”Minne sinä kuvittelet olevasi menossa?”
”Anna minun olla!” huusin turhautuneena. Oikeestaan en enää edes tiennyt, mistä olin suuttunut. Ajatukseni olivat kuin raivostunut herhiläisparvi, joka ärsyyntyi siitä, kun sitä häirittiin.
”Hiilitassu”, Utusielu sanoi vakavalla äänellä. ”Tule tolkkuihisi.”
Yhtäkkiä tunsin kuinka kylmä ja märkä sohjolumi lensi naamaani. Kiljaisin yllättyneenä ja ravistelin päätäni saadakseni näkökenttäni jälleen kirkkaaksi. Samalla oloni tasoittui huomattavasti ja pystyin taas ajattelemaan järkevästi. Sillä hetkellä tajusin tehneeni myös pahan virheen huutaessani sillä lailla Kirpputassulle, joka oli vain tullut katsomaan vointiani.
Utusielu katsoi minua hännänpää levottomasti nykien. ”Joko helpotti?” hän kysyi ja kuopi toisella etutassullaan lunta. Tajusin, että Utusielu oli nakannut minua lumella naamaan. Onneksi hän oli tehnyt niin, muuten olisin varmaankin seonnut lopullisesti.
”Joo”, mutisin häpeissäni ja laskin katseeni alas tassuihini. ”Anteeksi, että suutuin. En tiedä, mikä minuun oikein meni. Olen oikeasti tosi pahoillani!”
”Osoita anteeksipyyntösi Kirpputassulle”, Utusielu maukui ja viittasi hännällään pienen oppilaan suuntaan, joka seisoi vähän matkan päässä mestarinsa Lauhalaukan vieressä. He katsoivat meihin päin ja näyttivät samaan aikaan vähän tyrmistyneiltä ja huolestuneilta.
Vatsani tuntui muljahtavan ympäri. Minulla oli tosi paha olo. Tähtiklaani varmasti rankaisisi minua.

Oli myöhä, kun saavuimme takaisin leiriin. Olin pyytänyt Kirpputassulta anteeksi typerää käytöstäni, ja hän oli onneksi suhtautunut siihen melko hyvin. En kuitenkaan ollut pystynyt vilkaisemaankaan häneen päin koko paluumatkan aikana.
Utusielu sanoi, että voisin käydä ottamassa vielä iltapalaa, jos halusin, mutta olin aivan liian väsynyt ja pettynyt itseeni, etten kyennyt edes ajattelemaan ruokaa. Raahustin suorinta tietä oppilaiden pesälle ja lyyhistyin omalle paikalleni. Korppitassu havahtui hereille viereisellä pedillä.
”Kestipä teillä pitkään”, naaras haukotteli ja räpytteli yhä puoliunisena silmiään. Kohautin vain lapojani.
”Niin kai.”
Korppitassu katsoi minua nyt tarkkaavaisemmin. Hänen vaaleanvihreät silmänsä kiiluivat heikossa kuunkajossa, joka onnistui tunkeutumaan sisälle pesään. ”Onko kaikki kunnossa?”
Kulmahammastani vihloi taas. Purin hampaani yhteen ja yritin keksiä, miten pukisin tunteeni sanoiksi. Se ei ollut kovin helppoa, mutta onnistuin siinä jotenkin. ”Minä mokasin tänään. Pahasti. En tiedä mitä tapahtui, mutta huusin Kirpputassulle, koska minua suututti, ja olin aikeissa painella pois paikalta kuin jokin pikku pentu.”
”Kai sinä pyysit häneltä anteeksi?” Korppitassu kysyi. Nyökkäsin.
”Asia taitaa kuitenkin vaivata sinua vielä.” Naaraan silmissä oli myötätuntoinen katse. Sitten hänen huomionsa pomppasi minusta Kirpputassuun, joka kömpi sisälle pesään.
Pieni kolli suuntasi omalle paikalleen toiselle puolelle minun petiäni. Vilkaisin Korppitassuun päin avuttomana. Naaras nyökkäsi päällään toista kollia kohti ja käpertyi sitten kerälle.
”Hei Kirpputassu”, aloitin epävarmasti ja käännyin vanhemman oppilaan puoleen kuin hän olisi voinut puraista minulta pään poikki milloin tahansa. ”Olen oikeasti kamalan pahoillani tämän päiväisestä. En tahtonut loukata sinua, mutta jotenkin otin kai paineita ensimmäisistä yhteisistä harjoituksistamme.”
Kirpputassu näytti ymmärtäväiseltä. ”Ei se mitään. Tuskin olet ensimmäinen kissa, joka koskaan suuttuu”, kolli virnisti vähän. ”Kaikilla on huonoja päiviä. Tänään sellainen taisi vain sattua juuri sinun kohdallesi.”
Kasvoilleni piirtyi helpottunut, ujo hymy. ”Kiitos, Kirpputassu.” Sen jälkeen asettauduin sammalille mukavammin ja suljin silmäni, olo huomattavasti kevyempänä.

//Korppi?
//1596 sanaa

Kirjoittaja: Ravn

Minun nimeni oli ennen Henry. En tiennyt, kuka sen nimen oli minulle antanut tai mitä se mahtoi tarkoittaa, mutta olin aina pitänyt siitä – se oli tuntunut omalta. Nyt minun nimeni oli Harhatassu. Tiesin, että Eloklaanin päällikkö oli antanut sen minulle ja että se tarkoitti sitä, kuka minä olin ja mikä teki minusta erityisen – sekin tuntui omalta. Vaikka uusi nimi olikin vaatinut hitusen totuttelua, pidin siitä itse asiassa jo miltei yhtä paljon kuin vanhasta nimestäni.
Uuden nimeni etuliite, harha, oli pitänyt minut valveilla myöhään yöhön, kun olin ensimmäisen kerran nukkunut Eloklaanin leirissä lähes täysivaltaisena klaanin jäsenenä. Harha oli asia, joka ei ollut totta vaan silkkaa mielikuvituksen tuotetta. Mutta harha oli myös kuvitelma, ja kuvitelmat vastasivat unelmia. Tämä hiuksenhieno raja, vitsi, sanan kajahtaneen ja innostavan merkityksen välillä kiehtoi ja jollain kierolla tavalla huvitti minua.
“Harhatassu, oletko yhä hereillä?”
Hopeanharmaan tabbykuvioisen naaraan, Salviakatseen, purevansävyinen kysymys pirstaloi ajatukseni ja havahdutti minut takaisin harmaasävyiseen nykyhetkeen. Vaikka hiirenkorva kolkutteli jo ovella ja lumi oli paikoittain sulanut, kaikki näytti edelleen kuolleelta ja masentavalta. Pilkottava nurmi oli ruskeaa ja ummehtunutta, lehtipuut lohduttoman paljaita ja harmaita, eikä aava nummikaan näyttänyt yhtään sen piristävämmältä – pelkkää valkeaa lunta, lunta ja lunta sekä aavemaista pohjoistuulen ulvontaa silmänkantamattomiin, ennen kuin puhtaanvalkoinen maa kohtasi viimein horisontissa siintävän pilvisen, surullisen värisen taivaan.
“Kyllä- kyllä, olen”, änkytin, haparoiden väistämättä sanoissani koettaessani keksiä vanhempaa kissaa varmasti tyydyttävän vastauksen. Harmaankirjava soturitar oli avannut suunsa niin yllättäen, että olin vastoin tahtoani hitusen hätkähtänyt tämän ääntä.
“Hyvä, sillä saavumme pian Kuolonklaanin rajalle. Sitten olet nähnyt koko reviirin ja voimme palata leiriin”, mestarikseni määräytynyt keltasilmäinen naaras tokaisi ja käänsi katseensa takaisin kulkusuuntaan. Olimmeko tosiaan jo kiertäneet koko Eloklaanin reviirin? Alue tuntui hämmästyttävän pieneltä, tai sitten olin huomaamattani rämpinyt liian kauan ajatusteni suossa ja sujuvasti sivuuttanut kaikki merkittävät maamerkit, jotka Salviakatse oli minulle matkan varrella esitellyt. Muistin hämärästi joen ja neljä kukkulaa, mutten osannut sanoa missä päin reviiriä ne mahtoivat sijaita. Pahus, ehkäpä minun olisi sittenkin kannattanut koettaa keskittyä rajankäyntiin, mutta kun mielessäni pyöri niin monta paljon mielenkiintoisempaa asiaa!

Kuolonklaanin rajalla löyhkäsi lopun vastenmielinen lemu, joka tunkeutui väkipakolla suuhun ja sieraimiin ja jämähti lopulta syvälle keuhkoihin – se oli saada minut kakomaan. Saadakseni jotain muuta ajateltavaa kuin päällekäyvän hajun, silmäilin suurella mielenkiinnolla rajan toiselle puolelle. Naapuriklaanin reviirillä siinsi paljon enemmän vehmaita puita – kuusia – kuin Eloklaanin reviirillä, mikä teki maisemasta aavistuksen koristeellisemman, mutta samaan aikaan synkän ja pahaenteisen. Salviakatse muistutti minua monta kertaa, etten missään nimessä saisi ohittaa kuolonklaanilaisten jättämiä hajujälkiä ilman hyvää syytä. Kyseisten kissojen ominaistuoksun sekä ennen kaikkea maineen puolesta olin varma siitä, että tulisin vallan mieluusti tulevaisuudessa pysymään yksinomaan Eloklaanin reviirillä. Päätöksestäni huolimatta jouduin kuitenkin myöntämään itselleni, että toinen klaani vaikutti huhupuheiden perusteella tavattoman mielenkiintoiselta. Kuolonklaanilaisten sanottiin olevan niin tavattoman erilaisia eloklaanilaisiin verrattuna, mikä luonnollisesti kiehtoi uteliaan nuoren kissan mieltäni. Ehkä jonakin päivänä tapaisin kasvotusten kuolonklaanilaisen ja saattaisin muodostaa oman käsitykseni näistä vieraan klaanin kissoista.

// 464 sanaa

Kirjoittaja: Nova

’-Korppitassu hei, kyllä sinun on käytävä parantajan luona! Hiilitassu intti käskevä katse jäänsinisissä silmissään.

-Ei minulla mitään hätää ole. Toistin sanani, ärsyyntyneesti korviani heilauttaen.

Hiilitassu olisi varmaan seuraavaksi raahannut minut niskavilloistani parantajanpesälle, jollei Hallavarjo olisi yskäissyt merkitsevästi takanani. Kääännähdin kivistävästä käpälästäni huolimatta toisin päin ja tuijotin nolostuneena mestariani.

-Korppitassu, meillä on parantaja, joka varta vasten on täällä hoitamassa meitä. Hallavarjo naukaisi tuskastuneena, minua ja tummanruskeaa Hiilitassua merkitsevästi silmäillen.

Hallavarjo näpäytti kevyesti korvaani hännälään. Minua ärsytti melko paljon se, että jouduin tällä tavalla häpäistyksi mestarini edessä.

-Ymmärsin kyllä. Totesin kuivakasti, Hiilitassua vielä kerran ärsyyntyneesti mulkaisten.

Lähdin kipeää käpälääni vältellen konkkamaan katse maahan tiukasti kiinnityneenä kohti parantajanpesää. Liljatuuli kurkisti huolestuneena ulos parantajanpesän suuauokolta turkki pilvien välistä tunkeutuneiden auringnsäteiden valossa pienesti kimmeltäen. Naaraas talutti minut hiljaa itsekseen mutisten, hämärään parantajanpesään. Kehäkukan hempeä aromi leijaili ilmassa luoden uneliaan vaikutelman parantajanpesän kaarevista muodoista. Asetuin istumaan mukavasti, pehmeälle sammalvuoteelle käpälääni edelleen vältellen.

-Mitäs sinulle on tapahtunut? Liljatuuli naukui kysyvästi, käpälääni huolestuneena tarkastellesaan.

-Tipahdin harjoituksissa puusta. Huokaisin Liljatuulen liikkeitä hermostuneena katsellen.

Parantaja nyökkäytti harmaata päätään pienesti. Siirsin tuuheahkon häntäni nopeasti pois tieltä kun tämä siirtyi tunnustelemaan selkärankaani.

-Jos oikein kuulin et tainnut ensin olla edes tulossa tänne? Vai? Naaras naukui viiksiään huvittuneesti värisyttäen.

Pieni, kylmä sävähdys kulki pitkin jähmettynyttä ruumistani. Miten Liljatuuli oli voinut tietää?

-Niin kai, en varmaan olisi tullut jos Hiilitassu ja Hallavarjo eivät olisi pakottaneet minua. Naurahdin, hermostuneesti toista korvaani liikauttaen.

-Hiilitassu taitaa vain välittää sinusta, hyvä kun kuuntelit hänen neuvoaan. Liljatuuli nyökkäsi hymyillen hieman.

-Hmm…Käpäläsi on vain venähtänyt, pari päivää ilman harjoituksia riittää saamaan sinut kuntoon. Liljatuuli naukaisi ja työnsi päättäväisesti minulle pari unikonsiementä, olin oppinut tunnistamaan kasvin pienen harjoittelun tuloksena.

-Auttavat saamaan unta. Liljatuuli lisäsi ystävällisesti kun huomasi epävarman ilmeeni.

-Selvä, kiitos Liljatuuli! Naukaisin iloisena ja nielin karvaan makuiset siemenet itsehillintääni syvästi koetellen.

//Hiili?
//293 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

”Miten olet tottunut klaanielämään?” poikani kysymys oli se, jota nimen omaan en olisi halunnut kuulla. Käänsin katseeni eteenpäin ja yritin pitää katseeni mahdollisimman neutraalina. En olisi halunnut valehdella oranssille kollille, mutta mitä muitakaan vaihtoehtoja minulla oli? Ruska, tai siis Ruskatassu, rakasti klaanissa olemista. Nämä päivät klaanissa olivat kenties olleet hänen tähänastisen elämänsä parhaimmat. Ja minä tunsin poikani. Jos kertoisin hänelle ahdingostani, hän syyttäisi siitä vain itseään. Minä halusin kuitenkin ennen kaikkea, että Ruskatassu olisi onnellinen. Ei minun onnellani ollut niin väliä juuri nyt.
”Ihan kohtalaisen hyvin”, pakotin kasvoilleni hennon virnistyksen. Ruskatassu katsoi minua kysyvä ilme kasvoillaan samalla, kun tuo käveli eteenpäin vierelläni.
”Onhan tämä ihan erilaista kuin kotona, tai siis siellä missä koti ennen oli. Täällä on paljon kissoja ja uusia sääntöjä, joiden opetteleminen vie näin vanhalta kissalta aika paljon aikaa. Kuitenkin kaikki ovat ystävällisiä ja kärsivällisiä, joten enköhän minäkin vielä opi kaiken mitä tarvitsee”, sanoin ja kohtasin Ruskatassun sinisen katseen. Kolli kuunteli sanojani tarkkaavaisesti, ja hän kuittasi ne nyökkäämällä.
”Minusta on kivaa, että sinä jaksat yrittää. Kun te olette täällä, minun ei tarvitse miettiä sitä, kuinka te pärjäätte”, Ruskatassu vastasi hymyillen leveästi. En voinut olla hymyilemättä, kun kuulin kollin sanat. Tosiaan, tämä kaikki oli varmasti sen arvoista. Eniten minua lohdutti se, että Ruskatassu halusi meidän olevan täällä. Vaikka hän oli löytänytkin Lauhalaukan, kolli ei ollut hylännyt meitä. Enkä minäkään hylkäisi omaa poikaani. Vaikkei Ruskatassu ollut oikeasti minulle mitään sukua, ei sillä ollut väliä. Olin luvannut olla hänelle isä, vaikka mitä tapahtuisi. Sen lupauksen pitäisin viimeiseen hengenvetooni saakka.
Tiesin suurin piirtein, missä me nyt olimme. Olimme ylittäneet yhden joen, ja kävelimme aukealla nummella eteenpäin. Kun katsoin oikealle, näin joen takana sijaitsevat kukkulat. Vasemmalla nummen takana olisi Kuolonklaanin reviiri. Ilmeisesti kulkisimme etelärajaa pitkin Kuolonklaanin rajalle saakka. Se toi mieleeni kysymyksen, jota olin pyöritellyt päässäni jo jonkin aikaa. En vain ollut koskaan saanut aikaiseksi kysyä sitä Ruskatassulta, koska tiesin, ettei se ollut mikään miellyttävä ja iloinen kysymys.
”Ethän ole käynyt Kuolonklaanin rajalla?” töksäytin ja yritin samalla johdatella keskustelua pois siitä, miten minä olin Eloklaaniin sopeutunut. Ruskatassu kääntyi hieman yllättyneenä minun puoleeni. Olin puhunut hiljaa, sillä en halunnut partion muiden jäsenten kuulevan meitä. Ruskatassu pudisti päätään.
”Vain Pehmoturkin kanssa, kun kiersimme rajat läpi”, Ruskatassu ilmoitti vakavalla, mutta hiljaisella äänellä. Olin helpottunut. Eloklaanissa oli kiellettyä olla kuolonklaanilaisen ystävä. Mesitähti tuskin olisi pitänyt siitä, jos Ruskatassu olisi käynyt tapaamassa aiemmin tapaamaansa kissaa Kuolonklaanin rajalla. Oli hyvä, että kolli oli pitänyt lupauksensa ja ollut tapaamatta kissaa.
”Hyvä. Kuolonklaanilaiset eivät ole sinulle hyvää seuraa, etenkään nyt, kun olet eloklaanilainen”, vastasin kollille rauhallisella äänellä ja käänsin katseeni eteenpäin.

//Ruska?
// 420 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Haluaisin yrittää uudelleen”, sanoin Utusielulle, kun kävelimme jo poispäin harjoituspaikalta. Kilpikonnalaikkuinen naaras katsahti minuun hiukan yllättyneenä, mutta ei kieltänyt minua.
”Hyvä on. Käyn ilmoittamassa Hallavarjolle, että tulemme leiriin vähän myöhemmin”, soturi naukaisi ja hölkkäsi kiinni täysin valkean kollin, joka oli jäänyt odottamaan meitä vähän matkan päähän oppilaansa kanssa huomattuaan meidän pysähtyneen.
Korppitassu katsoi minuun vähän ihmettelen soturien takaa. Sitten hän kääntyi jatkaakseen taas matkaa Hallavarjon kanssa, kun Utusielu oli saanut välitettyä viestinsä kollille. Pistin merkille, että Korppitassu oli näyttänyt ontuvan pienesti etujalkaansa. Ehkä olin nähnyt vain väärin, tai sitten naaras oli loukannut itsensä pudottuaan puusta. Aioin kysyä asiasta häneltä, kunhan palaisimme takaisin leiriin.
Seurasin Utusielua takaisin sen puun luokse, jonka pinnassa näkyi jo minun ja Korppitassun yrityksistä jääneitä kynsienjälkiä. Ehkä soturi ajatteli, että minun oli helpompi yrittää kiivetä niitä pitkin.
”No, kokeile pois”, mestarini kehotti ja istahti puun viereen. Olin jo avannut kynteni ja valmistautumassa loikkaamaan runkoon kiinni, kun Utusielu vielä päätti ohjeistaa minua. ”Ja tällä kertaa, keskity laskeutumiseen. Älä kiipeä liian ylös, mistä et pääse laskeutumaan itse alas. Pudottautumalla rikot vain jalkasi.”
Nyökkäsin kuitatakseni naaraan sanat kuulluiksi. Sen jälkeen ryhdyin kapuamaan ylöspäin. Upotin kynteni syvälle puun kovaan, sileään kuoreen ja toivoin joka kerta vetäessäni itseäni yhä vain korkeammalle, että otteeni pitäisi. Pidin katseeni puun latvassa, sillä ajatuskin putoamisesta hirvitti minua. Jos katsoisin vain ylöspäin ja keskittyisin matkaan, en ehkä huomaisi sitä, kuinka korkealla oikeasti olin.
Saavuttuani ensimmäisen oksan kohdalle, päätin pysähtyä. Vilkaisin varovasti lapani ylitse alas maahan ja tajusin olevani ainakin muutaman ketunmitan korkeudessa. Utusielu oli noussut seisomaan puun juurella. Huomasin, että hänen häntänsä vääntyili puolelta toiselle hermostuneesti. Minua alkoi huimata, mutta en voinut perääntyä enää.
Lähdin laskeutumaan alaspäin varovasti. Vuorotellen irrotin kummankin etukäpäläni kynnet puusta ja siirsin niitä vähän kerrallaan alemmaksi. Ajattelin, että kävelin vain takaperin. Se auttoi hieman.
Uskalsin hengittää kunnolla vasta kun kaikki neljä raajaani olivat tukevasti maankamaralla. Tunsin kuinka sydämeni pyristeli rinnassani kuin kynsien alle vangittu pikkueläin. Utusielu tuli luokseni ylpeydestä hehkuen.
”Se meni todella hyvin, Hiilitassu!” naaras kehui tohkeissaan. Pieni, onnellinen hymy uskalsi hiipiä kasvoilleni, kun tajuntani alkoi viimein käsittää, että olin selvinnyt koettelemuksesta ehjin nahoin.
Sain kuulla vielä lisää ylistyksiä erinomaisesta suorituksestani, kuten Utusielu sitä hehkutti, mutta sen jälkeen suuntasimme takaisin leiriin. Jokaista paikkaani kolotti ja tunsin jaloissani ja selässäni aivan erilaista rasitusta kuin koskaan ennen. Olin kuitenkin tyytyväinen itseeni. Kunhan vain Korppitassu saisi kuulla tästä!

Leirissä Utusielu antoi minulle luvan mennä syömään. Kävin hakemassa tuoresaaliskasasta päästäisen ja suuntasin sen kanssa Korppitassun luo. Olin huomannut naaraan istumassa yksinään lähellä oppilaiden pesää jo heti astuessani aukiolle mestarini perässä.
”Haluaisitko jakaa tämän kanssani?” nau’uin päästäinen suussani, kun saavuin oppilastoverini kohdalle. Laikukas naaras siirsi vaaleanvihreän katseensa minuun. Hän kohautti lapojaan, mutta huomasin, että tuon silmät kirkastuivat nähdessään päästäisen.
Näykimme päästäistä vuorotellen. Kerroin Korppitassulle, mitä olin tehnyt sen jälkeen, kun hän ja Hallavarjo olivat lähteneet takaisin leiriin. Vaikka yritin kuulostaa mahdollisimman vaatimattomalta kertoessa suorituksestani, huomasin ääneni nousevan aavistuksen verran innostuksesta. Koko jutun pelkkä ajatteleminenkin sai ihoni menemään kananlihalle, sillä en siltikään saattanut uskoa, että olin oikeasti pystynyt siihen.
”Kuulostaa hienolta”, Korppitassu myönsi ja vaihtoi asentoaan. Silloin näin sen taas: Korppitassu varoi selvästi toista etujalkaansa.
”Kävikö jalallesi jotakin tänään? Loukkasitko sen harjoituksissa?” kysyin hieman huolta äänessäni.
”Ei se mitään ole. Pikku haaveri vain”, naaras kuittasi ja huiskautti hännällään vähättelevästi.
”Eikun ihan oikeasti. Sinun pitäisi mennä näyttämään sitä Liljatuulelle”, jatkoin patistamista. ”Minä voin tulla vaikka mukaan, jos tahdot. En ole ennen käynyt parantajan pesässä, ja se voisi olla ihan mielenkiintoista.” Yritin saada kaverini tajuamaan, että ajattelin vain hänen parastaan. Jos jalassa olisikin jotakin vikaa, hän saattaisi loukata itsensä pahemmin jossain toisessa harjoituksessa, vaikka pystyikin nyt olemaan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan.

//Korppi?
//593 sanaa

Kirjoittaja: Nova

3 luku

Minua hirvitti, harjoittelimme Hiilitassun kanssa kiipeämistä. Olin kiivennyt vain kerran ja silloinkin huonnolla menestyksellä, olin nimittäin tipahtanut ja melkein murtanut jalkani tapahtuman yhteydessä. Hiilitassukin näytti olevan hieman hermostunut koska siirteli käpäliään levottomin liikkein. Silti puut tuntuivat melko houkuttevilta, tyydyin koukistamaan kynsiäni ja liikauttamaan laikukasta häntääni hieman epäileväisesti kun mestarit kertoivat mistä oli kyse.
-Entä jos oksa katkeaa? Kysyin ääni väristen.
Tuijotin puhtaanvalkoista Hallavarjoa anelevasti silmiin, ehkä voisimme touhuta jotakin muuta? Kuten vaikka harjoitella taisteluliikkeitä.
-Ei ole mitään hätää, muistakaa, että olemme Utusielun kanssa tässä. Hallavarjo naukui ja kuulosti siltä kuin häntä olisi huvittanut kun seisoin kauhistuneena silmäilemässä liukaskuorista koivupuuta.
Hiilitassun yhtäkkinen kysymys herätti minut transsistani:
-Kun meistä tulee joskus sotureita, haluaisitko olla aina soturi vai nousta arvojärjestyksessä eteenpäin?
Katsahdin hämmästyneenä kollia, en ollut koskaan miettinyt asiaa, en ikinä ollut ajatellutkaan koko juttua, miten voisin vastata nyt todenmukaisesti? Hallavarjo ja Utusielukin näyttivät melko uteliailta tuijottaessaan tiiviisti minua Hiilitassun kanssa.
-En…kai. Tokaisin hämmentyneenä ja käänsin katseeni pois siirrellen laikukkaita käpäliäni vaivaantuneena.
Hiilitassu nyökkäsi ja hymyili vaisusti kun mestarit jatkoivat herpaantumatta kertomalla helpointa kiipeämistapaa, en taaskaan kuunnellut, vaikka Hallavarjo vilkaisikin minuun pari kertaa melko loukkaantuneena koska keskittymiseni herpaantui. Ajatukseni olivat lipuneet täysin muualle, olin alkanut miettiä Hiilitassun kysymystä enemmän.
-Korppitassu, kokeile ensiksi. Hallavarjo kehotti pieni häivähdys haastavuutta äänessään, kolli nyökäytti valkeaa päätään kohti lähelle juurtunutta koivua.
Puraisin kipeästi kieltäni kun lähdin astelemaan hitaasti kohti puuta, tärkeintä olisi vain muistaa mikä oli tavoite.
-Kiipeä, kiipeä, kiipeä. Hoin mielessäni upottaessani kynteni syvälle puun liukkaaseen kuoreen, raahasin itseni joten kuten ensimmäiselle oksalle, käyttäen takajalkojani apuvälineenä. Ponnistelin henkihieverissä jalat tikkusuorina pitkin puuta jo toiselle oksalle.
-Älä jännitä jalkojasi liikaa! Hallavarjo ohjeisti kärsivällisesti rimpuiluani katsellessaan.
Annoin jalkojeni rentoutua ja kuvittelin, että vain kävelin tavallisesti, jalat tukevasti maankamaralla. Liikkuminen helpottui, mutta en silti mitenkään tyylikkäästi astellut pitkin puunkuorta. Vatsassani möyrysi vellova tunne, joka sai vatsanpohjani heittelehtimään kuin jokeen hukkumassa oleva kissa. Kolmannella oksalla hyppäsin tärisevin jaloin kohti maata ja turvaa, tömähdinkin raskaasti maahan ja ähkäisin kun yritin nousta ylös ahdingostani.
-Ei kai satuunut? Hallavarjo naukui silmäillen erikoista asentoani huolestuneena.
-Ei onneksi. Huokaisin hengitys pihisten kun vedin syvään henkeä noustuani ylös kylmästä maasta Hiilitassun toiselta puolelta tukemana.
Istuin vaivalloisesti alas ja älähdin hiljaa kun toinen etujalkani osui maahan.
Hallavarjo vilkaisi minua huolestunut katse silmissään, kun hymyilin tälle erikoisesti aseteltuani kivuliaasti etukäpäläni uudelleen jääkylmään maahan.
-Hiilitassu, kokeile sinäkin. Utusielu kehotti häntä käpälien ympärille kierrettynä ja päättäväinen katse silmissään.
Hiilitassu nyökkäsi hitaasti ja tarrautui puunkuoreen kuten minäkin olin tehnyt, kolli punnersi itsensä ketterästi puuhun. Henkäisin hätäisesti kun Hiilitassun takajalka luiskahti äkkiä niin, että kolli sai hädin tuskin itsensä pidettyä kiinni oksassa johon oli tarrautunut.
-Tule vain alas. Utusielu huusi, vaikka hänen äänensä oli varma niin naaraan levottomista liikkeistä saattoi päätellä, että tämä oli syvästi huolissaan oppilaansa puolesta.
-S-selvä. Hiilitassu huokaisi ääni rajusti väristen.
Kolli pudottautui käpälilleen maahan ja näytti kuin kolli olisi ollut kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Pyöräytin kerran silmiäni kollin asenteelle, tämän täytyi kyllä olla aikamoinen, jotta voisi noin vain esittää olevansa kunnossa moisen shokin jälkeen.
-Oletko kunossa? Nyt puolestani minä kysyin huojentuneena kuitenkin siitä, että kolli oli päässyt alas.
Hiilitassu tarkasteli huolellisesti itseään ja sotkuista turkkiaan, joka törrötti sinne tänne.
-Tähtiklaanin kiitos ei käynyt pahemmin. Kolli vastasi huojentuneena ja nuolaisi etukäpäläänsä huomattavasti rauhoittuneempana kuin puussa törröttäessään.
Kolli istahti silmät pilvien välistä tunkeutuneiden auringonsäteiden kirkkaudessa loistaen viereeni ja silmäili mestariaan odottavasti kun tämä heilutteli korviaan tuskastuneena ja tarkasteli oppilastaan joka puolelta.
-Eiköhän tämä riitä tältä päivältä. Hallavarjo maukui katsellessaan Utusielun levotonta olemusta ja viittelöi pienin, napakoin liikkein hännällään minua tulemaan perässään kohti leiriä.
-Tämä on ohi! Jes! Mietin tyytyväisenä samalla yrittäessäni peitellä Hallavarjolta sitä, että etukäpälääni kivisti yhä mahalaskun jäljiltä.
Kuulin takaani Utusielun ja Hiilitassun hiljaiset askeleet, nämä puhuivat jostakin josta en millään saanut selvää koska heidän äänensä olivat niin matalat, sekä navakka tuuli oli iskenyt jäätävät kyntensä meihin neljään.
//Hiili?
//623 sanaa

Kirjoittaja: Nagini

Tunsin lämpimän kielen pyyhkäisevän turkkiani voimakkaalla vedolla ja heräsin makeasta unesta. Voi kuinka minun oli lämmin ja hyvä olla. Halusin pitää silmäni vielä kiinni ja ajautua uneen uudelleen, mutta toinen ponteva ja lämmin kielenveto pakotti silmäni avautumaan.
Kohtasin lempeät ja hyvin ystävälliset silmät, joiden keltainen hehku vangitsi katseeni muutamaksi silmänräpäykseksi. Pieni, säälittävä maukaisu pääsi suustani, ja suuret keltaiset silmät yläpuolellani siristyivät hymyyn.
”Huomenta, Paatsamapentu”, naaras sanoi pehmeällä, kehräävällä äänellä. Vingahdin vastaukseksi ja ojensin tassuni makoisaan venytykseen. Vieressäni toinen pentu alkoi myös liikehtiä ja osoittaa merkkejä heräämisestä.
”Minä olen Aurinkokajo, sinun sijaisemosi”, keltasilmäinen naaras naukui minulle hiljaisella mutta vakaalla äänellä. ”Löysimme sinut aivan yksinäsi ulkoa, ja toimme Eloklaaniin. Tästä leiristä tulee sinun kotisi.” Räpyttelin silmiäni hämärässä pesässä ja tapitin sinikilpikonnakuvioista naarasta, joka oli juuri kertonut olevansa Aurinkokajo. Pieni mieleni ei vielä ymmärtänyt kaikkia kissan sanoja. Eloklaani, leiri? Olinko minä jossain leirissä? Se kuulosti pelottavalta, mutta toisaalta minä luotin Aurinkokajoon. En kyseenalaistanut hänen sanojansa, sillä hänen olemuksensa huokui turvallisuutta ja tiesin voivani luottaa naaraaseen. Minulla oli turvallinen olo paksuturkkisen naaraan vieressä.
Liikahdin pois muiden luota ja tunsin unen alkavan varista pois turkistani. Uskaltauduin nostamaan pääni ylös tassujeni päältä. Tapitin uteliaisuus silmissäni hehkuen Aurinkokajoa, joka oli nyt kääntynyt muiden pentujen puoleen. Hän puhdisti voimakkain kielenvedoin kunkin pennun turkin ja tervehti jokaista heräävää kissanalkua lempein sanoin. Sitten käänsin päätäni toiseen suuntaan ja annoin katseeni kiertää hämärässä pesässä.
Pesä näytti hyvin suurelta, sillä minä olin niin pieni. Suuni avautui raolleen, kun kiersin pesän läpi katseellani. Voi kuinka halusinkaan päästä tutkimaan sen joka kolkan! Tassujani kihelmöi ja vilkaisin nopeasti Aurinkokajoa ja muita pentuja, jotka inisivät emonsa vatsan vieressä. Heillä näytti olevan muuta puuhaa, eikä Aurinkokajo kiinnittänyt minuun huomiota. Viikseni värähtivät innostuksesta, kun jännitin lihakseni ja kömmin istuma-asentoon. Nähdessäni pesän hivenen korkeammalta, huomasin pesän toisella laidalla olevan sisäänkäyntiaukon. Silmiini syttyi innokas palo, ja tiesin haluavani nähdä sisäänkäyntiaukon taakse.
Nielaisin ja katsoin tassujani. Ne näyttivät hyvin pieniltä ja heikoilta, enkä tiennyt, pystyisivätkö ne kantamaan minut niin kauas. Vingahdin ja ponnistin seisomaan tassujeni päälle. Tassuni alkoivat täristä kehoni painosta, vaikka yritinkin niin kovin paljon hillitäkin sitä. En ollut kuitenkaan tarpeeksi vahva pysymään täysin paikollani, vaan huojuin jalkojeni päällä puolelta toiselle. Häntäni viuhtoi ja yritin tasapainottaa itseni. Lihakseni olivat kuitenkin liian heikot ja tottumattomat seisomiseen, ja pyllähdin pepulleni.
”Se oli hyvä yritys! Nyt, kokeile uudestaan”, Aurinkokajo naukaisi pehmeästi, ja hätkähdin hänen ääntään. Käänsin katseeni keltaisiin silmiin ja näin naaraan hymyilevän minulle lempeästi. Ujo hymy nosti suupieliäni ja laskin katseeni hieman nolostuneena. Aurinkokajon sanat olivat kuitenkin saaneet minuun lisää voimaa, ja halusin yrittää uudestaan.
Nousin uudelleen seisomaan, ja huomasin jo pystyväni seisomaan enemmän paikallani kuin ensimmäisellä yrityksellä. Jalkani eivät tuntuneet yhtä huterilta, kun olin jo kerran kokeillut ja tiesin mitä odottaa. Tuijotin tiukasti tassujani ja siirsin vasenta etutassuani askeleen eteenpäin. Horjahdin, mutta pinnistin kovin ja onnistuin pysyä pystyssä. Häntäni viuhtoi puolelta toiselle ja tunsin onnistumisen ilon lämmittävän sisintäni. Otin toisen horjuvan askeleen, ja huomasin sen olevan vakaampi kuin ensimmäinen. Innostus valtasi kehoni, sillä huomasin oppivani. Katsahdin Aurinkokajoa silmät onnesta siristyneenä, ja hän nyökkäsi minulle ylpeän näköisenä.

// 495 sanaa
// muut pennut tai joku muu?

Kirjoittaja: Tipu

Minun oli vaikeaa saada unta uudessa pesässä, vaikka totta sanoen päästessäni mukavalle alustalle huomasin olevani kuoleman väsynyt mieleni meni ylikierroksilla. Ei kai se nyt mitenkään yllättävää ollut kun olit juuri tavannut kauan kadoksissa olleesi isäsi? Kuitenkin, pääni kulki ylikierroksilla reilusti. Pesään alkoi hilajlleen saapua vieraita kissoja, myös heidän läsnäolonsa ja myöskin se etten edes tiennyt kaikkien nimiä häiritsi minua. Halusin oppia tuntemaan heidät. En edes tuntenut pienikokoista mustaturkkista kollia vieressäni. Hänellä oli kai ruskeat silmät mitä olin nähnyt. Mieleni vyöryi takaisin muistoihini, aina vain takaisin. Kohti Coronaa ja Fetusta. Missä kaksikko mahtoi olla nyt? Mitä he tekivät. Kyllä heidän elossa täytyi olla.. sitten mieleeni pälkähti Kuolonklaanin rajalla käynti. Niin, se yö olisi tänään. En voinut kuitenkaan karata uudesta leiristä! En ikään tietäisi tietä takaisin saati miten hiipiä näiden kissojen ohi! Hyvin pettyneenä itseeni laskin pääni tassuni ja häntäni päälle, yhä silmät ammollaan pitäen. Kaikki kyylä kääntyisi parhain päin.

”Hei, herätys, herätät kaikki tätä mallia”, Edessäni seisoi juuri se musta kolli. Hänen täytyi olla tuore oppilas kokonsa perusteella, ei hän kovin vanha voinut olla. Ravistin heikosti päätäni nostaen katseeni häneen. Haah! Kyllä, hänellä oli ruskeat silmät. Toisen silmissä oli huolestunut pilke. Kolli viitoi minua seuraamaan. Totta kai emme halunneet herättää ketään ylimääräistä. Ei ollut minun tapaistani vikistä unissani, mutta olin yhä painajaisen värisyttelemä. Asiaa ei auttanut että edelliset kaksi päivää kummatkin olivat tuntuneet kuin unelmalta. Iso suuri perhe viimein kasassa. Kömmin haparoiden kollin perään, silmien yrittäen totutella aukion valoon kun pääsimme aukiolle.
”Anteeksi, näen paljon painajaisia, ei ollut tarkoitus huolestuttaa ketään”, Naurahdin kollille. Hän hymyili ja istui minua vastapäätä nyökäten. Tuttu uni. Minä olin juossut käskettäessä. Corona ja fetus olivat- äh, älä viitsi, saat vain olosi tuntumaan pahemmalta jos mietit sitä.
”Selvä, halusin vain varmistaa että olet kunnossa, vinguit ja puhuitkin, en ymmärrä miten kukaan muu ei herännyt”, Yllätyin hieman, vaikka vasta kylmä hiki alkoi rauhoittua turkillani. Nyökkäilin hieman ja hymähdin.
“Niin, no. Kaikilla on huonoja öitä. Olen Ruska muuten”, Tokaisin pikimustalle kollille.
“Kirpputassu”, Hän vastasi omalla nimellään. Hetken puhelimme, hän kysyi miten päädyin klaaniin, sekä minä selitin nopeasti, minä kyselin taas pari kysymystä ja hän vastasi. Pian hän kuitenkin päätti että meidän olisi paras palata unille. Kolli oli todella ystävällinen minulle, pidin siitä. Mutta totta puhuen en saanut kunnolla unta loppu yönä. Olin valveunessa, sekä heräilin joka rapsahduksesta.

Lopulta aurinko viimein alkoi nousta, siistin turkkini perin pohjaisesti, koska kuullemma tänään minut nimitettäisiin. Olin kuullut jotain emoltani nimityksestäni, mutta en ollut täysin varma vieläkään mitä se näin täsmälleen tarkoitti. Puhuimme uudestaan niistä kun kokous alkoi, ja silti olin ihmeissäni. Kun se viimein tapahtui silmäni loistivat hämmästyksestä ja ilosta. Uusi mestarini ei näyttänyt niin pahalta. Koko klaani ulvoi uusia nimiämme, minun ja isäni nimeä. Lauhalaukka ja osa tuntemattomista kissoista minulle tuli onnettelemaan oppilaan virasta. Emoni ja isäni tietysti onnittelivat minua myös. Sen jälkeen lähdin pehmoturkin kanssa matkaan. Lähdimme kuullemma kiertämään reviiriä. Näkisin siis todella minkälainen koko reviiri oli! Toki olin nähnyt siitä osan eilenkin.
”Minkälainen käsitys sinulla on mestareista? Mitä kaikkea tiedät jo?”, olin jo omaksunut että suurin osa Eloklaanilaisita oli kilttejä kissoja, tämä kissa ei ollut mikään poikkeus. Katsahdin mestariini, hänen kermanväriseen, suorastaan silkkiseen turkkiinsa. Hänellä oli hyvin kiintoisat siniset silmät.
”Mestari on kissa joka opettaa sinulle kaiken klaanista, uskosta, laista. Kaiken periaatteessa mitä minun pitää tietää. Osaan itse jo aika perus setin, emo ja isä ovat opettaneet aika paljon minua Kuolonklaanista, mutta en tiedä paljoa mitään Eloklaanista, saati tähtiklaanista. Mutta haluan innolla oppia kaiken!”, Hihkaisin innosta. Naaras katsoi minua hymyillen, kun hän johdatti minua niityllä. Paikan avaruus oli hyvin kaunista, kuinka kukat hiljalleen nousivat lumen alta lumen sulaessa, kuinka ruoho viimein palasi eloon, kuinka aurinko lämmitti suoraan turkilleni, enkä halunnut lainkaan valittaa siitä. Täällä oli todellakin niin kaunista. Kauniimpaa sai hakea.
”Sinulla oli hyvä vastaus, sekä hyvä kuulla ettei minun tarvitse aloittaa tyhjältä alustalta-”, Naaras jatkoi puhettaan, hän kertoi soturilaista, sekä sen eri kohdista. Yritin painaa ne kaikki mahdollisimman vahvasti mieleeni, vaikka se olikin aika hankalaa. Tulisin kysymään niitä varmasti vielä monta kymmentä kertaa. Mutta varmaan naaras kestäisi sitä. Nyökyttelin hänen puheensa mukana vielä.
”Joten klaani ensin, älä tapa, auta pentua, eläkä pidä kotikisuista, selvä. Teen kaikkeni että muistan nämä! Mutta älä oleta liikaa, tulen kyselemään näitä varmasti kymmeniä kertoja”, Tokaisin Pehmoturkille. Naaras vain naurahti ja tyynnytteli että se oli iha hyvä jos tein parhaani. Kiersimme reviirin kaikesta jutellen, tuntui että siinä päivä menikin. Naaras oli positiivisesti yllättynyt kun jaksoin kulkea koko matkan, enkä ollut kovin väsynytkään loppujen lopuksi. Tokaisin vain että olin erakkonakin tehnyt jotain muuta kuin ollut pedin pohjalla.

Koulutusta meni suunnilleen neljäsosakuu. En kerennyt puhua paljoa kenenkään kanssa. Kermaturkki nopeasti oppi missä minun täytyisi satsata ja missä olin jo aika hyvä. Olin oppinut paljon uutta Eloklaanista ja olin käynyt katsomassa sen uusimpia pentujakin! Pennut olivat todella suloisia ja Auringonkajo oli hyvin ystävällinen naaras. Yhtenä aamuna minut oltiin valittu aamupartioon. Aamupartio oli ensimmäinen Aamupartioni, joten jännitin vähän miten pystyin heräämään siihen aikaan. Kumminkin kun Pehmoturkki passitti minut illalla nukkumaan aamulla olin sopivan piirteä taas.
”Hei! Osallistutko sinäkin partioon?”, Kysyin hymy suunpielilläni. Minusta oli suoraan mahtavaa ettei minun tarvinnut menettää perhettäni kun olin tullut Eloklaaniin, sekä se että sain tutustua niin moneen kissaan! Isäni nyökkäsi vastaukseksi.
”Mukavaa, että sinäkin olet mukana”, Oli hienoa että joskus pääsimme jopa samaan partioon, olin niin onnekas kun omasin tälläisen mahdollisuuden. Ilmeeni tummeni heti kun huomasin haikeuden isäni ilmeessä.
”Onko kaikki kunnossa isä? Näytät aika surkealta?”, Kysyin huolissani. En välittänyt vaikka muut joutuisivat odottamaan, minun täytyi tietää että isälläni oli kaikki kunnossa.
”Kyllä Ruskatassu, sinä vain näytät niin iloisemmalta täällä kuin entisessä leirissä”, Iltakaiku tokaisi. Luimistin korviani surkeasti, en tiennyt että iloisuudellani oli niin suuri merkitys häneen, tai, siis, että hän huomasi miten iloisempi olin täällä. Huokaisin katsoen maata.
”Isä.. asiat olivat erit kotipuolessa, edelleenkin siellä on jatkuva pelko päällä, minulle hetki on kaikki kaikessa. En pystynyt olemaan saamatta painajaisia kotona saati nukkua yötä kokonaan. Nyt kun minulla on uusi paikka, tuntuu että kaikki huoli on poissa, sekä painajaiset viimein hiljenevät. Toki minä olin sielläkin iloinen! Rakastan muistoja mitkä ainnoitte minulle, mutta olen myös iloinen täällä!”, Alku oli normaalia synkempi suustani sanotuksi, mutta se piti vain sanoa. En tietänyt kuulostiko se isälleni taas joltain ”et ole tarpeeksi kypsä” aiheelta mutta halusin kerrankin puhua suuni puhtaaksi. Rakastin häntä ja halusin puhua totta hänelle, halusin että hän ymmärsi, että hän ei murehtisi liikaa, saati että kolliin sattuisi.
”Lähdetään jo”, Viherkatse tokaisi syrjempää. Hän oli valunut hiljattain syrjemmälle pehmoturkin kanssa, juttelemaan jostain. En ollut täsmälleen kuunnellut vaan keskittynyt isääni. Mutta kyllä, lähdimme leiristä kulkemaan nummille.
”Oletko saanut paljon ystäviä?”, Isäni kysyi. Käänsin katseeni häneen, miettien mitä sanoa. Niin, no, en täsmälleen ystäviä, mutta tulin toimeen monen kissan kanssa! Lauhalaukka oli isäni, joten voisiko hän olla ystäväni? Pentuihin koin heti Aaaaawww, reagtion, sekä sitten oli Kirpputassu. Hän oli ihan ystävän veroinen. Hän oli eilenkin saalistus partiossa antanut minulle pari neuvoa!
”Itseasiassa sain jo yhden ystävän! Hänen nimensä on Kirpputassu!”, Hihkaisin onnellisena. Isäni näytti hieman iloisemmalta, mutta ehkä yhä vielä surulliselta. Halusin korjata sen asian.
”Miten olet tottunut klaani elämään?”, Päätin kysäistä. En ollut puhunut tästä vielä isäni kanssa, joten halusin kuulla mitä hän sanoisi. Täytyi kyllä sanoa että tuntisin loppu elämäni syyllisyyttä jos toinen kaiken tämän jälkeen ei pitänyt klaani elämästä. Mutta asia ei ollut niin, eihän?

//1189 sanaa
//Mer? :3

Kirjoittaja: Elandra

Korppitassu: 15kp – 2/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu.

Hiilitassu: 38kp! – 2/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu.

Mesitähti: 52kp! –

Ruskatassu: 16kp – 1/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu.

Iltakaiku: 31kp! –

Taivaslaulu: 21kp! –

Kirjoittaja: Elandra

Kierähdin selälleni Taivaslaulun viereen, ja puskin kuonollani hennosti valkean soturin turkkia. Ensimmäiset tähdet alkoivat ilmestyä taivaalle sitä mukaan, kun aurinko laski kohti taivaanrantaa. Sen säteet värjäsivät valkeat turkkimme oranssihtaviksi.
”Voi Taivaslaulu, sinä et ymmärräkään miten paljon minä sinua rakastan. Sitä ei voi edes sanoin kuvailla, kuinka suuria tunteita minulla on sinua kohtaan. Rakastan sinua enemmän kuin tähtiä on taivaalla, eikä sekään ole vielä tarpeeksi”, kuiskasin hiljaa soturin korvaan. Taivaslaulu käänsi eriväristen silmiensä katseen minua kohti. Naaraan silmäkulma kostui, ja tuon kurkusta pääsi kehräys. Painoin kuononi naaraan turkkiin. Olisin halunnut olla tässä koko loppuikäni, eikä minua ollenkaan kiinnostanut se, kuinka lumi allani kasteli hiljalleen turkkiani.
Hetken ajan kaikki tuntui täydelliseltä. Nousimme istumaan, kun turkkimme kastuivat niin, että makaaminen oli lähinnä epämukavaa. Taivaslaulu painautui vasten minua, ja kiedoin häntäni soturin ympärille. Katselimme yhdessä, kuinka aurinko hiljalleen katosi kaukaisten puidenlatvojen taakse. Kun sen viimeiset säteet katosivat näkyvistä, käännyin kohti Taivaslaulua.
”Voisimmepa aina tehdä näin”, kuiskasin haikealla äänellä. Taivaslaulu puski rintaani.
”Ehkä voisimme tulla tänne aina silloin tällöin ja nauttia vain toistemme seurasta”, valkea naaras ehdotti lämpimästi hymyillen. Olin niin äärettömän kiitollinen siitä, että olin saanut juuri Taivaslaulun rinnalleni. Halusin pitää hänestä kiinni enemmän kuin mistään. Olin varma, että Taivaslaulun ansiosta tottuisin vielä elämään klaanikissana. Hän auttaisi minut selviämään ihan mistä tahansa.
”Se on loistava idea”, huokaisin. Taivas alkoi nopeasti hämärtyä auringonlaskun jälkeen. Miltei täysikuu oli noussut taivaalle. Tähdet olivat muuttuneet kirkkaimmiksi, ja ne tuikkivat taivaalla kuten aina. Olin itsekin huomannut, että tähdet olivat jossain vaiheessa kadonneet kokonaan, mutta aivan yllättäen palanneet takaisin. Mesitähti oli kertonut, että tähdet olivat tähtiklaanilaisia, ja Eloklaanin perustaminen oli pelastanut Tähtiklaanin, joka oli vähällä ollut tuhoutua.
En oikein tiennyt, mitä ajattelin kuoleman jälkeisestä elämästä. Suuri osa eloklaanilaisista tuntui uskovan siihen vahvasti. Kuolonklaanissa kissat olivat uskoneet Pimeyden Metsään, joka oli kuulostanut lähinnä pelottavalta. Tähtiklaani sen sijaan tuntui jotenkin kummallisella tavalla houkuttelevalta. Tähtiklaanissa jokainen sinne pääsevä saisi elää ikuisuuden onnellisena tähtien joukossa, ja saalista olisi jokaiselle enemmän kuin tarpeeksi.
Mutta minä olin onnellinen Taivaslaulun kanssa. En halunnut Tähtiklaaniin, vaan halusin olla täällä.
”Mitä sinä mietit?” Taivaslaulu kysyi hiljaa. Kohotin katseeni soturin kasvoihin ja väläytin tuolle lämpimän hymyn.
”En mitään merkittävää. Eloklaania vain”, selitin rauhallisella äänellä. Se riitti Taivaslaululle, eikä hän kysynyt enempää. Sanomatta mitään lähdimme kulkemaan hitaasti alas kukkulalta. Olimme tulleet aika vauhdilla paikalle, mutta nyt meillä ei ollut mitään kiirettä.

Leiriin palattuamme, suuntasimme nukkumaan. Uni tuli nopeasti, ja pitkästä aikaa nukuin läpi yön heräämättä kertaakaan.
Aamulla oloni oli virkeä. Viherkatse kävi kertomassa minulle, että aamupartio lähtisi pian. Minä kuuluin aamupartioon, joten nousin ylös varoen, etten herättäisi Taivaslaulua. Puskin hellästi soturin turkkia hyvästeiksi, jonka jälkeen poistuin pesästä.
Aamu oli raikas ja kaunis. Aurinko oli vasta nousemassa, ja pääaukio vaikutti hiljaiselta. Ensimmäistä kertaa minusta tuntui siltä, että voisin ehkä jopa tottua Eloklaanin elämään ja arkirutiineihin. Tuoresaaliskasassa oli vielä illan jäljiltä saaliita, joten nappasin hampaisiini hiiren ja kannoin sen lähelle leirin uloskäyntiä. Hiiri oli sen verran pieni, että sain syötyä sen muutamalla haukkauksella. Työnsin jäljelle jääneet, syömäkelvottomat osat etäämmälle.
”Sinä näytätkin olevan jo valmiina”, Viherkatse hymyili saavuttuaan luokseni. Nyökkäsin pienelle, harmaanruskealle naaraskissalle.
”Keitä muita partioon osallistuu?” kysyin soturilta ja annoin katseeni kiertää pääaukion ympäri. Aukiolla oli yllättävän monta kissaa, eli kaikki heistä eivät voineet olla tämän partion jäseniä. Käänsin katseeni takaisin soturiin, kun tuo avasi suunsa vastatakseen.
”Meidän lisäksemme Pehmoturkki ja Ruskatassu”, Viherkatse kertoi. En voinut olla iloisempi, kun kuulin Ruskatassun osallistuvan partioon. Se oli kenties vain sattumaa, mutta siitä huolimatta olisin halunnut kiittää Minttuliekkiä. Huomasin oranssin kollin loikkivan meidän luoksemme oppilaiden pesäöltä. Tuon silmät hehkuivat. Minusta tuntui hieman pahalta, sillä en ollut koskaan nähnyt Ruskatassua tuollaisena. Olimmeko tehneet väärin, kun olimme ottaneet hänet luoksemme asumaan? Olisiko hän ollut onnellisempi, jos joku muu olisi kasvattanut hänet?
”Hei! Osallistutko sinäkin partioon?” Ruskatassu kysyi hymyillen. Minä nyökkäsin.
”Mukavaa, että sinäkin olet mukana”, vastasin kollille. Kasvoillani oli haikea hymy, ja oppilas takuulla huomasi sen. En voinut mitään sille, että oloni tuntui jälleen kerran suorastaan surkealta. Oliko Ruskatassu vain kärsinyt meidän seurassamme? Minusta tuntui, että olin maailman surkein isä.

//Ruska? 😀 Sori ku heittelen tätä Merkuriusta paikasta toiseeen xc Taivaski voi jatkaa jotenki tätä
// 652 sanaa

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Olimme asuttaneet Eloklaania jo neljännesosakuun ja hiirenkorva oli puhjennut. Ilma alkoi hiljalleen lämmetä ja sulattaa lunta. Puut tiputtelivat lehdiltään loskaista lunta ja se oli saanut turkkini märäksi. Elämä Eloklaanissa oli kuin heitto menneisyyteeni Kuolonklaanissa, mutta kuitenkin aivan vastakohta. Eloklaanin kissat olivat ystävällisiä ja avuliaita, eivätkä synkkiä sarkasminsuurkuluttajia. Elämä oli kaikin puolin hyväntuulisempaa, kuin synnyinklaanissani. Oli ollut melkoinen hyppy siirtyä takaisin klaanielämään jo melko kauan kestäneen erakkoelämäni jälkeen. Velvollisuudet kuitenkin toivat päiviin mukavaa rutiininomaisuutta, mutta en silti pitänyt sitä parempana kuin erakkoelämäämme perheenä. Olin tottunut siihen, että olin yhdessä vain pienen kissajoukon kanssa ja silloin aikaa Merkuriuksen kanssa oli rajoittamattomiin, mutta nyt klaani sai meidät välillä erilleen. Kumppanini oli elämäni tärkein kissa ja voisin helposti sanoa, että mitään klaaniaskareitakin tärkeämpi. Silti viihtyvyydessäni ei ollut suurta ongelmaa. Enemmän minua huolestutti Merkuriuksen viihtyminen. Hän tunsi olonsa kovin epämukavaksi ja hämmentyneeksi klaanikissana. Halusin uskoa, että hän vielä tottuisi. En missään nimessä halunnut hänen joutuvan elämään elämäänsä paikassa, joka ei tuntunut hyvältä.
Hyvä esimerkki siitä, kuinka Merkurius ei tuntenut oloaan kotoisaksi oli se, kuinka hän ei vain kerta kaikkiaan oppinut noudattamaan sääntöjä. Olimme juuri palaneet metsästysreissulta ja hän oli vähässä huomiossa syönyt saalistamansa hiiren. En tietenkään ollut vihainen, mutta jotenkin minun oli vaikea ymmärtää, miksi Merkuriuksen oli vaikea mukautua klaanielämään. Olin toki aivan väärä kissa ajattelemaan asiaa, sillä olin alunperin klaanikissa. Klaanit vain sattuivat pyörimään sääntöjen ympärillä.
”Anteeksi, että rikoin taas sääntöjä. Minusta tuntuu, etten vain millään totu tähän. Kaikki tämä on niin uutta ja outoa. Miten ihmeessä voisin kaiken tämän keskellä vielä opetella soturilainkin?” Merkurius naukui hiljaa kasvoillaan hentoisesti tuskainen ilme,”Miten sinä osaat toimia sen mukaisesti, vaikka Kuolonklaanissa ei edes tiedetty koko laista?”
”Voi Merkurius”, ääneni hiljeni hieman kollin nimen kohdalla, sillä olisi ollut enemmänkin kuin soveliasta käyttää hänelle annettua erakkonimeä, kun oltiin kissojen keskellä. Tuntui vain siltä, että tämä keskustelu pitäisi puhua suoraan Merkuriukselle, eikä Iltakaiku suodattimen lävitse. Kohdensin katseeni Merkuriuksen meripihkaisin silmiin ja hymyilin tälle lempeästi.
”Kyllä sinä vielä opit, olen aivan varma siitä. Joillain menee vain kauemmin. Minulle se on helppoa entisenä klaanikissana, koska olen tottunut elämään lukuisten eri sääntöjen mukaan ja kyllä varmasti sinäkin. Toivon tosiaan, että saat asetuttua kodiksi”, nau’uin ja katsoin kumppaniani rakkaudella, ”Voin vapaa-ajalla auttaa sinua niiden oppimisessa jos tahdot.” Merkurius nyökkäsi ja hymähti minulle.
”Ruska, tai siis Ruskatassu vaikuttaa niin iloiselta muiden ikäistensä seurassa. Se on sydäntä lämmittävää”, naukaisin hymy huulillani.
”Niin. Tämä oli hänelle täysin oikea ratkaisu. Tuntuu vieläkin oudolta kutsua häntä Ruskatassuksi”, paksuturkkinen kolli tokaisi vielä lauseensa loppuun sen, mikä oli ollut minunkin mielessäni.
”Olet oikeassa”, ääneni oli vain pelkkä huokaus. Miten ajat olivatkaan muuttuneet. Mietin aina silloin tällöin miten Dakotalla ja hänen perheellään meni. Myös Corona ja jopa minulle tuntemattomampi Fetus vierailivat mielessäni. En kuitenkaan ottanut heitä puheeksi, sillä tiesin, että se vain pahentaisi Merkuriuksen koti-ikävää.
”Mitä jos kysyttäisiin Minttuliekiltä saisimmeko tämän illan vapaaksi? Voisimme tehdä jotain ihan kahdestaan”, ehdotin, sillä kaipasin aikaa kahden Merkuriuksen kanssa ilman mitään velvollisuutta saalistaa tai tehdä jotain muuta samalla. Merkuriuksen silmät syttyivät ja hän nyökkäsi.
”Voin mennä heti kysymään”, sanoin, sillä huomasin Minttuliekin juuri juttelevan Utusielulle aukion laidalla. Lähdin tassuttamaan hyväntuulisesti varapäällikön luokse jättäen kumppanini odottamaan jännityksellä mitä tämä sanoisi.
Kun saavuin kaksikon luokse, kumpikin käänsi ystävällisesti tuikkivan katseensa minuun.
”Hei Taivaslaulu, mikäs sinut tänne liidättää?” Minttuliekki naukaisi lämpimästi. Hymyilin naaraille, jonka jälkeen kiinnitin katseeni pääosin varapäällikköön.
”Mietin vain, että olisiko mahdollista, että voisimme Iltakaiun kanssa hoitaa kaikki askaremme nyt päivällä? Olisi mahtavaa jos saisimme illan vapaaksi”, pyysin. Minttuliekki räpäytti silmiään muutaman kerran ja sitten tämän kasvoille kohosi mietteliäs ilme. Hetken mietittyään, hän sanoi:
”Kyllä uskon, että saan partiot järjesteltyä sillä tavoin, että saatte vapaata. Utusielu, sinähän olet tulevassa partiossa mukana, voisitko vaihtaa Taivaslaulun kanssa paikkoja siten, että sinä olisitkin myöhemmässä partiossa?” Minttuliekki kysyi kilpikonna kuvioiselta naaralta.
”Tietenkin!” tämä naukui ja vilkaisi minuun lämpimästi. Kasvoilleni nousi onnellinen ilme.
”Kiitos, kiitos ja kiitos!! olen sinulle velkaa tästä”, naukaisin Utusielulle, jonka jälkeen hyvästelin naaraat ja suuntasin hymyssä suin Merkuriuksen luo.
”Hän suostui! Minulla on suunnitelma, mitä teemme. Nähdään ennen auringon laskua leirin suuaukolla, minä lähden nyt partioon!” tokaisin erittäin iloisesti ja nopeasti Merkuriusta hyvästeiksi hyväntuulisesti nuolaisten.

Päivä kului madellen, mutta viimein tuli aika ennen auringon laskua. Ehtisimme hyvin kukkuloille vielä ennen kuin aurinko laskisi. Olin ajatellut, että menisimme yhdessä katsomaan auringonlaskua. Se oli klisee, mutta se oli myöskin romanttista.
Merkuriuksen saavuttua lähdimme taivaltamaan paikalle. Pian olimmekin kukkulan juurella, jonka päältä olisi loistava näkymä.
”Nyt kiivetään tuonne”, sanoin ja huidoin hännälläni kukkulan lakea. Merkurius katsahti minuun leikkisästi:
”Otetaanko juoksukisa?” Kolli tiesi olevansa minua hitaampi, mutta ehdotti kilpailua vain huvittelun vuoksi. Kasvoilleni nousi leikkisän kilpailullinen virnistys.
”Kiinni veti!” hihkaisin ja otin varaslähdön. Lähdin pinkomaan kovaa vauhtia mäkeä ylös. Pysähdyin puolimatkaan ja käännyin katsomaan missä kohtaa Merkurius tulisi. Hän oli vähän minua perässä, mutta silti pinkoi ihan kiitettävää vauhtia ylöspäin.
”Annan sinulle vähän etumatkaa”, kiusoittelin ja odottelin vielä hetken, ennen kuin lähdin toista kilpajuoksijaa karkuun. Nauroin itsekseni sen minkä hengästymiseltäni pystyin. Pian saavutin mäen huipun ja lysähdin maahan hengästyneenä. Hetken odoteltuani Merkuriuskin saapui paikalle hengästyneenä. Kierähdin selälleni ja katseeni harhaili pilvettömällä taivaalla, jossa alkoi näkyä hentoja oransseja sävyjä. Sitten vilkaisin Merkuriukseen, joka oli lysähtänyt vatsalleen makaamaan samalla tasaten hengitystään. Kierähdin myös vatsalleni.
”Minä taisin voittaa tämä erän”, naurahdin, jonka jälkeen nousin ylös istumaan, ”Katso, aurinko alkaa laskea!” Pitkäkarvainen kolli nousi ylös ja istahti viereeni.
”Onpa kaunista”, hän henkäisi. Hänen sanansa olivat kuin minun ajatuksistani tulleita. Auringonlasku tuntui vielä jopa tavallista kauniimmalta nyt. Tämä hetki oli jotenkin erityinen. Olimme tovin vain hiljaa ja ihastelimme, kuinka taivas hiljalleen värjäytyi tummemmin oranssin sävyin.
”Muistan vielä, kuinka olin vielä Kuolonklaanissa ja salaa aina iloitsin vierailuistasi”, sanoin samalla kääntäen katseeni kumppanini silmiin, ”On ihanaa, ettei minun enää tarvitse salata tunteitani sinua kohtaan. Minä rakastan sinua.”

//Mer? Sori jos täs tarinassa on jotain epäloogista, nyt on liian myöhä XD
929 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Raahasimme jäniksen Korppitassun kanssa mestarien luokse. Olin erittäin tyytyväinen suoritukseemme. Laikukas naaras oli napannut pakoon pyrkineen eläimen varsin taidokkaasti, vaikka jänis olikin ollut melkein yhtä iso kuin hän.
Päästin irti jäniksen takajaloista ja annoin sen loppuruumiin mätkähtää maahan. Korppitassu antoi myös otteensa hölletä eläimen ruhosta. Hallavarjo saapui onnittelemaan oppilastaan. Kollin silmät tuikkivat iloisesti, kun tämä kosketti hännällään Korppitassun korvaa ja sanoi jotakin. Arvatenkin naaras oli saanut kuulla kehuja tehtävänsä onnistumisesta, koska huomasin hänen röyhistävän rintaansa ylpeänä.
”Teitte hyvää työtä Korppitassun kanssa tuolla”, kuulin Utusielun sanovan. Käänsin jäänsinisen katseeni kilpikonnalaikkuiseen kissaan, joka myöskin säteili ylpeydestä. Tajusin itsekin seisovani ihan rinta rottingilla, kun kuuntelin mestarini ylistäviä sanoja. Hitsi, miten hyvältä minusta silloin tuntuikaan! Ihan kuin olisin voinut voittaa koko maailman!
”Kiitos, mutta kunnia kuuluu Korppitassulle”, sanoin yrittäen kuulostaa vaatimattomalta. Utusielu hymähti.
”Sinäkin suoritit oman osasi mallikaasti. Ei olisi ollut mikään mahdottomuus, että jänis olisikin lähtenyt juoksemaan täysin toiseen suuntaan kuin oli tarkoitus, mutta sinä ajoit sen suoraan Korppitassun kynsiin”, soturi huomautti. Nyt minua alkoi jo vähän nolostuttaa, vaikka ainahan minä kehuja kuuntelin mielelläni.
”Niin, no… ehkä minä tein hyvää työtä sen kanssa”, myönsin lopulta ja siirsin sitten huomioni Korppitassuun, jonka tajusin katsovan takaisin minuun. Kasvoilleni piirtyi ystävällinen hymy, johon oppilas vastasi virnistämällä vähän. Ei naaras ollutkaan hullumpi työpari. Kenties nyt, kun olimme päässeet työskentelemään yhdessä, meistä voisi tulla ystävät.
”Mitä me tehdään nyt?” kysyin Utusielulta irrotettuani katseeni Korppitassusta.
”Palaamme varmaankin leiriin. Sinulla ja minulla on vielä myöhemmin tänään partio, jota varten kannattaa kerätä voimia. Illasta tulee pitkä”, naaras naukui ja vilkaisi sitten Hallavarjon suuntaan.
”Me jäämme vielä tänne hetkeksi. Haluaisin opettaa Korppitassulle oikeaoppisen vaanimisasennon”, täysin valkea kolli sanoi. Utusielu nyökkäsi ja viittasi minua seuraamaan. Mutta en voinut lähteä. Katseeni poukkoili kissoista maahan unohdettuun jäniksen ruhoon.
”Entä jänis? Emme kai me vain jätä sitä tähän harakoille?” kysyin hiukan huolissani. Olimme onnistuneet saamaan eläimen kiinni yhteistyöllä Korppitassun kanssa, enkä halunnut sen työn valuvan hukkaan.
”Emme tietenkään”, Utusielu tokaisi näyttäen nyt itsekin muistavan saaliin. ”Me voimme viedä sen leiriin mennessämme.” Hallavarjo nyökkäsi kiitollisena ja lähti sitten johdattamaan oppilastaan toiseen suuntaan.
”No niin, Hiilitassu, autapa minua kantamaan tämä sinun saaliisi leiriin”, Utusielu murahti kaksikon häivyttyä näköpiiristä. Mieleni olisi tehnyt korjata, että saalis oli minun ja Korppitassun, mutta en viitsinyt. Ihan sama, kuka jäniksen oli napannut, sillä valtava se ainakin oli ja sillä ruokittaisiin varmasti monta nälkäistä kissaa!

Heräsin lyhyeltä tuntuneilta torkuiltani kun Utusielu tuli ravistelemaan minua. Oli jo niin pimeää, että hädin tuskin erotin hänen hahmoaan tummia pensaita vasten.
Olin nopeasti ylhäällä. Tällä kertaa en vaivautunut siistimään turkkiani, sillä tiesin, että pääsisin takaisin nukkumaan saman tien, kunhan palaisimme partiosta.
Kuu valaisi heikosti aukiota, jolla seisoi pari muuta hahmoa. Tunnistin heidät Lauhalaukaksi ja Viherkatseeksi. Ihmettelin kyllä vähän, miksi Lauhalaukka ei ollut ottanut oppilastaan Kirpputassua mukaan yölliseen partioon, mutta uskoin hänellä olevan syynsä sille.
Vähin äänin kissajoukko lipui piikkihernetunnelin lävitse matkaan. Nummella kävi vilpakka tuuli, joka kirvelsi silmiäni. Vaikka päivisin sää olikin melko leuto, huomasin, että öisin oli vielä pakkasta. Pörhistin karvani suojaksi viimalta ja otin pari juoksuaskelta pysyäkseni muiden matkassa.
Panin merkille meidän lähestyvän Kuolonklaanin rajaa. Sen huomasi Lauhalaukan pörhistyneistä niskakarvoista sekä ilmassa leijailevasta vaarallisesta ja erittäin vastenmielisestä hajusta. En ollut koskaan nähnyt oikeaa kuolonklaanilaista. Ellei sitten Lauhalaukkaa laskettu, mutta minusta hän ei ollut läheskään niin pelottava kuin kuolonklaanilaisia kuvattiin. Ehkä siksi hän oli lähtenyt joskus siitä klaanista, koska ei ollut ollut kuin oikea kuolonklaanilainen. Minusta se oli jopa vähän surullista.
Viherkatse kävi jättämässä merkkinsä lähelle rajaa. Vaikka en nähnytkään Kuolonklaanin kissoja, haistoin heidät nyt selvästi. Tästä oli varmaankin mennyt partio juuri äskettäin. Salaa toivoin, että olisimme törmänneet heihin, mutta jos puheet pitivät paikkansa, pysyttelin mielelläni mahdollisimman kaukana heistä.
Loppumatka takaisin leiriin sujui rauhallisesti. Emme törmänneet koko partion aikana yhteenkään kuolonklaanilaiseen, mistä minulla oli hieman ristiriitaiset tunteet. Leirissä Utusielu antoi minulle luvan palata takaisin nukkumaan ja haukata jotakin syömistä aamulla, kunhan heräisin. Pitäisimme harjoitukset kuulemma vähän myöhemmin päivällä, jotta saisin aikaa toipua rauhassa tämän illan partiokierroksesta, mistä olin enemmän kuin hyvilläni.

Kului lähes puoli toista neljännesosakuuta, kun Utusielu ja Hallavarjo päättivät jälleen järjestää yhteisharjoitukset minulle ja Korppitassulle. Viime kohtaamisen jälkeen olimme pysähtyneet juttelemaan naaraan kanssa tuon tuosta. Itse sanoisin, että meistä oli tullut hyvätkin kaverit, mutta en ollut varma, oliko tunne molemminpuolinen.
Kuljimme parasta aikaa koivumetsässä reviirin luoteisosassa. Ilmeisesti meillä oli tänään tarkoituksena harjoitella kiipeilyä, mutta minusta ajatus oli vähän kyseenalainen. Kun katsoin koivujen sileitä, tasaisia pintoja, mietin vain, miten onnistuisin kiipeämään sellaista pitkin.
Yritin syrjäyttää ajatukseni putoamisen pelosta keskustelemalla Korppitassun kanssa. ”Oletko sinä ennen kiipeillyt?”
Laikukas naaras nyökkäsi aavistuksen. ”Vain kerran ja tosi vähän aikaa”, oppilas kertoi.
Nyökkäsin. ”Minäkin olen kokeillut vain pari kertaa, mutta silloinkin vain pienissä puissa, joista pudotus ei ollut korkea”, sanoin. Se oli huono idea, sillä minua alkoi kauhistuttaa kahta kauheammin. Tunsin, kuinka katkennutta kulmahammastani alkoi kolottaa stressistä. Lipaisin sitä nopeasti piilottaakseni kipuni ja epäilykseni.
”Kun meistä tulee joskus sotureita, haluaisitko aina olla soturi, vai edetä ylemmäksi arvojärjestyksessä?” keksin kysyä yhtäkkiä. Korppitassun näytti miettivän asiaa. Jos minulta olisi kysytty, olisin pysynyt varmaankin soturina. Ihailin kyllä suuresti Mesitähteä, mutta en ollut läheskään varma, olisinko ollut valmis täyttämään hänen tassunjälkensä ja ottamaan niin paljon vastuuta kaikista muista.

//Korppi?
//833 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Raotin hitaasti silmiäni, mutta suljin ne uudestaan. Olisin halunnut vain jäädä tähän makaamaan, mutta tiesin ettei se ollut mahdollista. Aiemmin ketään ei olisi haitannut, vaikka olisin nukkunut aurinkohuippuun saakka, mutta nyt asiat olivat toisin. Minä olin Eloklaanin soturi nimeltä Iltakaiku, en enää erakko Merkurius. Olimme olleet Eloklaanissa vasta neljäsosakuun, mutta kaikki tuntui edelleen aivan oudolta. Tunsin Taivaslaulun turkin selkääni vasten, ja kiepahdin nopeasti toiselle kyljelleni. Valkea naaras säpsähti hereille ja raotti silmiään. Naaras katsoi minua erivärisillä silmillään ja hymyili.
”Huomenta”, hän sanoi ja kääntyi minua kohti.
”Miten nukuit?” kysyin ja puskin kuonollani soturin valkeaa turkkia.
”Ihan hyvin. Entä sinä?” valkea naaras kysyi kehräten. Kohautin lapojani.
”Aika huonosti. Pesä on lämmin ja tilava, mutta ei se tunnu samalta kuin oma pesämme. Tai siis vanha pesämme. Soturit ramppaavat sisään ja ulos, ja heräilen koko ajan”, huokaisin hiljaa. En olisi halunnut valittaa, mutta pesän alataso oli tyhjillään, joten ainakaan täällä ei ollut ketään kuulemassa. En ollut varma oliko ylätasanteella kokeneempia sotureita nukkumassa, mutta en oikeastaan välittänyt. Kai he ymmärsivät, että tämä oli minulle täysin uutta. Kumppanini katsoi minua haikealla katseellaan.
”Kyllä sinä vielä totut”, naaras huokaisi ja alkoi pestä paksua, laikukasta turkkiani. Minäkin halusin tehdä oman osuuteni, joten aloin sukia kielelläni kumppanini valkeaa turkkia.

Kun olimme hetken maanneet vuoteessamme, poistuimme pesästä leirin pääaukiolle. Vatsani kurni, mutta pettymykseksemme tuoresaaliskasa oli tyhjillään. Aurinko oli jo noussut, ja saalistuspartio oli kai vasta tulossa leiriin. Huomasin nopeasti, kuinka Minttuliekki lähestyi meitä. Naaras oli Eloklaanin varapäällikkö.
”Huomenta. Miten te nukuitte?” naaras aloitti keskustelun ystävällisesti hymyillen.
”Kohtalaisesti”, valehtelin. Oikeasti olin äärimmäisen väsynyt, mutta en halunnut kertoa sitä varapäällikölle. Kenties oli parempi, jos tämä luuli minun viihtyvän klaanissa edes jotenkuten.
”Toivottavasti nukut ensi yön paremmin. Voisitteko te käydä saalistamassa? Laitoin epähuomiossani partioon liian vähän kissoja, kun en tajunnut, että klaani tarvitsee enemmän riistaa mitä aiemmin”, punasavun värinen naaraskissa irvisti. PIdin siitä, että Minttuliekki ja suuri osa eloklaanilaisista olivat kykeneviä myöntämään virheensä. Kuolonklaanissa yksikään kissa tuskin olisi halunnut myöntää tehneensä mitään väärin, paitsi Taivaslaulu oli tietenkin ollut poikkeus.
”Kyllä se sopii”, Taivaslaulu vastasi nopeasti.
”Kiitos, olette korvaamattomia”, varapäällikkö hymyili ja poistui luotamme.
Taivaslaulu viittoi minut peräänsä, ja poistuimme aivan peräkkäin leiristä. Annoin Taivaslaulun johdattaa meitä kohti etelää. Ylitimme yhden joen, jonka jälkeen päädyimme nummille. Avara tila sai minut tuntemaan oloni hieman vähemmän kahlituksi. En minä kaivannut seikkailuita, mutta jostain syystä selkeät reviirin rajat ja säännöt saivat minut tuntemaan oloni joksikin vangiksi. Lisäksi ikävöin päivä päivältä enemmän Coronaa. Toivoin, että hän olisi täällä meidän kanssamme. Toivoin, että tietäisin missä hän oli juuri nyt.
”Hajaannutaanko?” valkea kumppanini kysyi, joten häädin ajatukset Coronasta pois. Nyökkäsin, ja minä lähdin kulkemaan Kuolonklaanin rajan suuntaan, ja Taivaslaulu päinvastaiseen suuntaan. Maistelin ilmaa ja yritin etsiä eläinten hajujälkiä.
Taivas oli kirkas, ja aurinko lämmitti turkkiani. Hiirenkorva oli saapunut, ja lumet olivat alkaneet sulaa. Kuljin nummella valmiiksi tehtyä polkua pitkin, sillä hangessa uppoaisin hetkessä. Onnekseni jäniksen haju leijaili nenääni nopeasti. Sen jäljet näkyivät selkeästi polun vierellä, joten pystyin seurata niitä ongelmitta. Jänis oli tehnyt jossain vaiheessa käännöksen, ja se oli suunnannut kohti etelää. Niinpä minäkin käännyin sinnepäin. Polku, jota pitkin olin kulkenut kulki kuitenkin kohti itää, joten jouduin astumaan hankeen. Joissain kohdin se kannatteli kookasta kehoani, mutta välillä jalkani upposi vatsakarvoja myöten hankeen.

Aurinkohuipun aikoihin palasin taas Taivaslaulun samaan kohtaan, jossa olimme hajaantuneet. Olin saanut jäniksen kiinni, ja löytänyt myös hiiren. Vatsani oli työtyhjä, enkä voinut vastustaa kiusausta, vaan aloin syödä saalistamaani hiirtä. Taivaslaulu saapui paikalle, kun hiiri oli lähes kokonaan syöty.
”Merkurius! Mitä sinä teet?” naaras katsoi minua ja pudisteli päätään. Nostin katseeni kohti kumppaniani ja katsoin häntä pahoitellen. Eloklaanin säännöt sanoivat, että soturi ei saisi syödä ennen kuin klaani oli ruokittu. Tai ainakin se meni jotenkin noin, en ollut oikein perehtynyt tämän Tähtiklaanin määräämiin sääntöihin.
Pidin siitä, että Taivaslaulu käytti usein vanhaa nimeäni. Se sai minut tajuamaan, ettei kaikki ollut muuttunut, vaikka paljon olikin.
”Olin niin kauhean nälkäinen, etten voinut vastustaa”, vastasin rauhallisella äänellä ja nousin seisomaan. Valkea naaras katsoi minua hiukan pettyneesti.
”Klaani on ruokittava ensin. Et sinä voi syödä ennen kuin vasta leirissä”, naaras jatkoi ja katsoi minua. Taivaslaulun ääni ei ollut vihainen, vaan enemmänkin pettynyt. Hänelle ei tuntunut olevan ongelma noudattaa klaanin lakeja, mutta en minä vain ollut tottunut tällaiseen.
”Anteeksi. Lupaan, etten tee niin toiste”, huokaisin nyt ja laskin katseeni maahan. Taivaslaulu nappasi maahan pudottamansa saaliit hampaisiinsa ja viittoi minut peräänsä. Huomasin, että Taivaslaulu oli saanut kiinni jäniksen ja vesimyyrän.

Leiriin päästyämme, jätimme saaliit tuoresaaliskasaan. Taivaslaulu otti vesimyyrän hampaisiinsa ja kantoi sen sotureiden pesän liepeille.
”Anteeksi, että rikoin taas sääntöjä. Minusta tuntuu, etten vain millään totu tähän. Kaikki tämä on niin uutta ja outoa. Miten ihmeessä voisin kaiken tämän keskellä vielä opetella soturilainkin?” kysyin hiljaisella äänellä kumppaniltani.
”Miten sinä osaat toimia sen mukaisesti, vaikka Kuolonklaanissa ei edes tiedetty koko laista?” jatkoin, ennen kuin kumppanini ehti sanoa mitään.

//Taivas?
// 783 sanaa

Kirjoittaja: Nova

’-Oletko sinä hyvä jäljittämään? Hiilitassu kysyi ja silmäili metsikköä hieman epävarman näköisenä.
En ennen ollut puhunut Hiilitassun kanssa, mutta olin huomannut, että hän käyttäytyi hillitysti kanssani.
-Melko hyvä. Vastasin vaisusti oppilaalle vilkaisten tätä sivusilmällä ja raotin suutani hieman erottaakseni jäniksen aromin, jonka Hiilitassu oli haistanut.
Haju erottui selvästi ilmassa ja se leijaili jostakin kaukaisuudessa olevasta tiheäkasvuisesta pensaasta.
-Luulisin, että se on tuossa pensaikossa. Totesin ilmaa hetken tarkasti maisteltuani.
Nyökäytin päätäni kohti pusikkoa, joka häämötti melkoisen matkan päässä meistä, jolloin jänis voisi melko helposti pötkiä pakoon.
Hiilitassu nyökäytti päätään sen merkiksi, että oli ymmärtänyt eleeni tarkoituksen. Värisytin mietteliäästi viiksiäni ja yritin pähkäillä mikä voisi olla parhain keino sada jänis ansaan.
-Hmm…Voisimme kokeilla ajaa sitä toisen käpäliin. Kolli kuiskasi vilkaisten kysyvästi minuun ja asetteli käpäliään paremmin muhkuraisessa maastossa.
-Hyvä idea! Minä voin ottaa sen kiinni, säikäytä sinä se ulos piilostaan. Naukaisin hiljaa ja lähdin hiippailemaan laikukas häntä sateen jäljiltä märkää maata hennosti viistäen mahdollisimman hiljaisesti yrittäen pysyä tuulen alapuolella, pensaiden suojissa niin, että ruskeakarvainen nisäkäs ei huomaisi lähestyvää vaaraa.
Asettelin käpäläni tukevasti maahan odottaen, että Hiilitassu aloittasi hyökkäyksen säikäyttämällä nisäkkään ulos pensaikosta. Vatsani hipoi maata kun painauduin kyyryyn pensaan taakse piiloon ja selkääni pitkin kulki pieni väristys. Pian kuulinkin kollin uhkaavan murinan ja jäniksen kimeän kauhunkiljahduksen kun oppilas lähti vauhdikkaasti ajamaan ruskeaturkkista nisäkästä kohti piilopaikkaa missä odottelin laikukkaat käpälät valmiina loikkaamaan ja tappamaan tuon viattoman olennon. En saisi tyriä tätä. Jänis loikkasi suoraan odottaviin käpäliini päästäen kimakan kirkaisun, joka loppui kuitenkin lyhyeen kun puraisin ruskeaturkkisen nisäkkään selkärangan poikki. Pian jäniksen jälkeen tuli Hiilitassu silmät tuikkien ja kiharaisen turkkinsa koristeena pari pientä kepukkaa.
Naamalleni kohosi pakostakin pieni virnistys kun kolli yritti nostaa jäniksen maasta ihan yksinänsä, vaikka se oli melkein itse oppilaan kokoinen. Tartuin jänikseen toiseen päähän hetken päätäni pudisteltuani suu melkein huomaamattomassa virneessä.
Hallavarjo ja Utusielu tassuttivat metsiköstä luoksemme silmät hyväksyvästi molemilla hehkuen.
-Hienosti meni! Hallvarjo kehui ja kosketti hännällään korvaani silmät ylpeästi kiiluen.
Röyhistin rintaani ja tunsin kuinka ylpeys itsestä kupli sisälläni kun lähdimme takaisin leiriin, minä ja Hiilitassu jänistä välissämme raahaten. En ollut kuullut mitä Utusielu oli sanonut Hiilitassulle, mutta kolli näytti yhtä kaikki ylpeältä kuin minäkin. Itseasiassa oppilas oli oikeastaan ihan mukava ja hyvä työpari.
//Hiili?
//357 sanaa

Kirjoittaja: Tipu

Olin melkein sanomassa suoraan isälleni että merkurius oli yhä isäni yhtä paljon kun hän oli, kun meidät esiteltiin Minttuliekille, Eloklaanin Varapäällikölle. Mutta itse asiassa isäni sanoi sen ensimmäisenä. Nuo sanat loivat minuun uskoa että kolli oli oikeasti hyvä, eikä kauhukissa kuten kaikissa Kuolonklaanin tarinoissa. Eihän Minttuliekkikään näyttänyt yhtään pahalta, hänellä oli lämmin hymy naamallaan, hän katsoi meitä kaikkia tasa arvoisesti, ehkä tämä oli ihan hyvä idea. Eikä kukaan aukiolla olevista kissoistakaan katsonut meitä halveksuvasti kuten voisin pahojen kissojen tekevän. Kuuntelin kuinka keskusteli jatkui, ollen aivan tyytyväinen siihen. Olin aika varma että omaisin vielä paljon tyhmiä kysymyksiä kaikilta. Lopulta minut ja isäni jätetiin kahden. Epäröin paljon, kun mietin suu raollaan mitä sanoisin hänelle. Katseeni oli maassa epävarmana, olin tuhat kertaa kuvitellut tämän tilanteen tapatuvan, aina se oli ollut niin helpon näköistä, mutta nyt epäröin.
“Joten.. Onko emonikin täällä? Hänestä en ole kuullut paljoakaan. Vain sen että hän antoi minut fetukselle koska ei voinut jostain syystä pitää minua.. joten päädyin lopulta Taivaslaululle”, Tokaisin. Olin iloinen että isäni antoi minun sanoa ensimmäiset sanat, hän itsekkin oli varmasti oli yhtä lukossa kuin minäkin. Kolli katsoi minua kaipaavalla katseella, ennen kuin hän sukaisi pään päätäni. Hän laski häntänsä lavalleni kun lähdimme liikkumaan. Hän harkitsi pitkään sanojaan, ennen kuin sanoi mitään.
“Emosi.. ei ole täällä. Asuin aikoinaan Kuolonklaanissa, sain tietää sinun olemassa olostasi vasta pari kuuta sitten, minulla meni aikani käsitellä tietoa että.. sinä olet olemassa. Emosi oli kaunis, kiltti, sekä upea naaras”, Isäni kertoi. Laskin katseeni maahan hieman pettyneenä, en siis todella koskaan saisi perhettäni kokoon? Noh, minun pitäisi tyytyä siihen mitä oli, ei Coronakaan haluaisi minun juuttuvan huonoihin puoliin. Huomasin kuinka kävelimme yhtä pesää kohti. Kiinnitin siihen huomioni. Se oli vain kahden kiven muodostama alus, mutta se näytti turvalliselta. Sen vieressä oli Karhunvatukka pensas.
“Rakastitko emoa? Onko sinulla jo nyt joku muu mielessäsi?”, en tiennyt satutinko isääni sanoilla, koska varmasti entiset kumppanit osasivat olla herkkä puheenaihe, mutta en miettinyt sanoja ennen kuin puhuin. Näin isäni silmistä että kysymys oli hankala, ei se suorastaan kipua hänen silmissään aiheuttanut, enemmin pystyin näkemään kuinka kaikki ajatukset ja muistot pakkautuivat hänen silmissään.
“Suhteemme, se oli monimutkainen, mutta en muuttaisi hetkeäkään hänen kanssaan. Ja ei en ole tavannut ketään, mutta voit olla varma että olet ensimmäinen joka kuulee jos saan kumppanin tai kiinnostun jostakusta”, Lauhalaukka tokaisi. Hymyilin ja katsoin eteenpäin.
“Jos kerran olit kuolonklaanissa kerran miksi lähdit?”, Kysyin kollilta. Olimme aivan juuri pesässä, mutta kai hän kysymykseeni silti vastaisi. Huomasin tummaa harmaan siron naaraan pesässä. Tai olinha minä hänet huomannut mutta nyt vasta kiinnitin naaraaseen huomioni.
“Hei Lauhalaukka! Mukava nähdä, kaipaatko kenties jotain? Kuka tämä uusi tulokas on?”, Kuuntelin naaraan sanoja, katsoen isääni, minua ei pelottanut vastata, päinvastoin. Oletin tämän olevan parantaja, koska tuo haisi aivan yrteiltä. Minulla oli monta kysymystä naaraalta, halusin tietää innolla mitä hän tiesi sekä teki, mitä se vaati olla parantaja.
“Hei Liljatuuli, totta tosiaan, kaipaamme sammalta uuteen petiin. Tässä on Ruska, poikani”, Tutkailin isäni silmiä, kuinka hänen silmissään kiilsi ylpeys. Olin niin monesti huomannut samanlaisen kiillon Emon ja Isän silmissä. Siis Taivaslaulun ja Merkuriuksen. En osannut oikein asettaa ajatuksiani oikein, ehkä keksisin jonkun lempinimen Lauhalaukalle joten minun ei todella tarvinnut miettiä kumpaakin isääni isänä. Noh, sille oli aikaa. Käänsin katseeni Liljatuuleen, hän varmasti oli parantaja.
“Toki, odota, minulla on niitä täällä jossain”, Naaras tokaisi alkaen tutkia pesäänsä uudelleen.
“Oletko parantaja?”, Päätin kysäistä. Ilman kääntämättä katsettaan liljatuuli vastasi minulle.
“kyllä olen, hoidan loukkaantuneita kissoja ja tulkitsen Tähtiklaanin merkkejä”, Tämänkin kissan ääni oli lempeän puoleinen, kiltti, se oli oikea sana sitä kuvaamaan. Nyökkäsin ja katsoin kuinka naaras nappasi hampaillaan kiinni sammaleista. Tassutin naarasta kohti ottaen sammaleet vastaan.
“Mikä on tähtiklaani? Miten se eroaa Pimeyden metsästä?”, Kysyin. Katsoin kumpaakin kissaa odottaen mitä he vastasivat.
“Erilaiset näkökulmat vahvuudesta ja laista, toiminta tavat”, Liljatuuli vastasi. Nyökkäsin naaraalle kiitollisena vastauksista. Poimin sammaleen tassujeni päälle johon olin sen laskenut, kun käänsin katseeni vielä isääni. Hän kiitti parantajaa vielä sammalista ja kaikesta ennen kuin kääntyi.
“Nähdään!”, hihkaisin vielä perään. Tassutimme isäni kanssa Oppilaiden pesään aikalailla hiljaisuudessa. Laskin tyhjälle paikalle sammaleeni, katsoen vielä isääni.
“kiitos avusta, nähdään taas pian jooko? Minulla on vielä niin paljon kysymyksiä joihin haluan vastauksia”, Kolli naurahti huvittuneesti sukaisten taas otsaani.
“toki Ruska”, Hän tokaisi vielä ennen kuin jätti minut oppilaiden pesään tekemään sammaltani. En jättäisi kyllä kollia vielä rauhaan, en varmasti koskaan jättäisi, hän jäisi aina elämääni ikuisesti.

//710 sanaa.
// Jatkan tästä itse

Kirjoittaja: Elandra

Oli mukavaa olla taas kotona. Eloklaanin reviirille palaaminen sai minut rentoutumaan. Ikävä oli ollut kova, mutta se oli sen arvoista. Ikävän jälkeen oli aina mahtavaa palata kotiin ja nähdä kaikki eloklaanilaiset.
Matka leiriin taittui nopeasti. Astuin ensimmäisenä sisään piikkihernetunneliin. Sen toisessa päässä meitä odottivat eloklaanilaiset. He katsoivat uteliaina uusia tulokkaita. Merkurius katseli epävarmasti ympärilleen. Kolli vaikutti jännittyneeltä. Taivaslaulu oli rennompi. Entinen kuolonklaanilainen silmäili leiriä ja siellä olevia kissoja. Ruskasta en oikein osannut sanoa, mitä hän oli. Kollin katse liikkui nopeasti sinne tänne leirissä. Hänen silmänsä olivat suurina, kun oppilasikäinen kissa tarkkaili ympäristöään.
Minttuliekki tassutteli meitä vastaan. Varapäällikön kasvoilla oli lämmin hymy.
”Hei, minä olen Minttuliekki, Eloklaanin varapäällikkö. Keitä te olette?” naaras esitti kysymyksen kolmelle uudelle tulokkaalle. Merkuriuksen ja Ruskan katseet kääntyivät kuin automaattisesti Taivaslauluun, jonka kasvoille levisi lämmin hymy. Minttuliekki virnisti, kun soturi ilmeisesti tunnisti Taivaslaulun.
”Hei Minttuliekki, pitkästä aikaa. Tässä on minun kumppanini Merkurius, ja meidän poikamme Ruska. Tai siis Lauhalaukan poika”, valkea naaras lausui ja vaikeni nopeasti. Entisen soturin katse lipui Lauhalaukkaan, jonka kasvoilla oli vakava ilme.
”Minua ei haittaa, että Ruskalla on monta rakastavaa vanhempaa. Olen äärimmäisen kiitollinen teille siitä, että juuri te olette Ruskan vanhemmat. Tarkoitukseni ei suinkaan ole viedä teiltä niitä oikeuksia, jos niin luulette”, oranssivalkea kolli lausui ja väläytti Merkuriukselle ja Taivaslaululle hymyn. Merkurius pysyi hiljaa, mutta nyökkäsi.
”Kiitos, se merkitsee meille paljon”, Taivaslaulu sanoi. Katseeni siirtyi Minttuliekkiin.
”Näyttäisitkö Merkuriukselle ja Taivaslaululle sotureiden pesän, he aikovat liittyä Eloklaaniin. Lauhalaukka, auttaisitko sinä Ruskaa tekemään itselleen vuoteen oppilaiden pesään? Hoidan nimitykset huomenna, sillä olette nyt varmasti todella väsyneitä”, sanoin. Kenelläkään ei tuntunut olevan mitään sitä vastaan. Minttuliekki viittoi kaksikon peräänsä, ja epäröiden Merkurius lähti Taivaslaulun kanssa liikkeelle. Minä jätin Ruskan ja Lauhalaukan kahdestaan. Kaksikolla olisi varmasti paljon puhuttavaa.
Jalkani veivät minut pentutarhalle. Astuin sisään hämärään pesään, jossa leijaili lämmin maidon tuoksu. Aurinkokajo makasi vuoteellaan, ja neljä pientä pentua nukkuivat sikeästi tuon vatsan vierellä.
”Hei”, tervehdin kumppaniani ja istuin alas. Naaras nosti katseensa minuun, ja tuon kasvoille piirtyi leveä hymy.
”Minulla oli sinua hirveä ikävä”, kuningatar kehräsi ja katsoi minua suoraan silmiini. Minä hymyilin.

Aikaisin seuraavana aamuna heräsin omasta pesästäni. Aurinko ei ollut vielä edes noussut, enkä minäkään olisi jaksanut. Matka väsytti minua ihmeen paljon, vaikka olin aiemmin vaeltanut ties kuinka pitkään väsymättä. Kenties aloillaan oleminen oli saanut kehoni unohtamaan sen, miltä vaeltaminen tuntui.
Leirin pääaukiolla oli hiljaista. Merkurius ja Taivaslaulu istuivat sotureiden pesän ulkopuolella. He keskustelivat keskenään, joten en viitsinyt tunkea heidän seuraansa. Viherkatse istui leirin sisäänkäynnin liepeillä. Naaras oli ollut yövartiossa. Kävelin tämän luokse hymyillen. Soturi kohotti vihreän katseensa minua kohti.
”Mene vain nukkumaan, muutkin heräävät varmasti pian”, sanoin harmaanruskealle naaraalle. Viherkatse nyökkäsi.
”Kiitos, Mesitähti”, soturi sanoi ja lähti kävelemään kohti sotureiden pesää. Naaras kiersi Taivaslaulun ja Merkuriuksen kaukaa.
Minttuliekki astui ulos sotureiden pesästä vain hetki sen jälkeen, kun Viherkatse oli sinne kadonnut. Punaruskea naaras käveli luokseni.
”Miten matka meni?” varapäällikkö kysyi.
”Ihan hyvin. Löysimme heidät juuri, kun olimme luovuttamassa. Oli siellä muutama kissa enemmänkin, mutta he eivät halunneet liittyä klaaniin. On kolme kissaa kuitenkin parempi kuin ei mitään. Miten täällä meni?” kysyin rauhallisella äänellä. Minttuliekki kohautti lapojaan.
”Ei mitään ihmeempiä. Teidän ja Aurinkokajon puutos näkyi kyllä partioinnissa. Emme saaneet kasaan partiota, joka olisi voinut kiertää pohjoisrajan. Ensimmäinen aamupartio kuitenkin käy tarkastamassa sen, joten ei hätää”, Minttuliekki selitti. Minä ymmärsin häntä ja hyväksyin hänen päätöksensä. Olisin varmasti tehnyt itse saman valinnan.
”Todistit juuri ties kuinka monennen kerran, että Tähtiklaani valitsi sinut aiheesta klaanin kolmanneksi perustajaksi”, virnistin lämpimästi naaraalle. Minttuliekin kasvoille piirtyi kiitollinen hymy.
”Et sinäkään ole kummoinen päällikkö”, hän vastasi kiusoitellen. Olin kiitollinen siitä, että meillä oli näin hyvät välit. Toivoin, että saisin nauttia vielä pitkään Minttuliekin seurasta.

Aamu lähti hitaasti käyntiin. Päätin odottaa aamupartioiden paluuseen saakka, ennen kuin pitäisin klaanikokouksen. Minttuliekki oli lähtenyt lähes heti keskustelumme päätyttyä aamun saalistuspartioon. Vatsani huusi tyhjyyttään, mutta täytyi sinnitellä vielä hetki. Ruska oli tullut hetki sitten sitten ulos oppilaiden pesästä, ja nyt kolli vain istui leirin laitamille ja katseli hämillään leiriä. Merkurius ja Taivaslaulu huomasivat kollin, ja he menivät tämän luokse. Kolmikolle oli varmasti outoa olla yhtäkkiä näin monen kissan ympäröimänä. Se oli nimittäin tuntunut alussa minustakin oudolta. Uskoin ja toivoin kuitenkin, että he tottuisivat tähän. He vaikuttivat hyviltä ja mukavilta kissoilta, joista Eloklaani voisi vielä joku päivä olla ylpeä.
”Mesitähti! Kuolonklaanilaiset ovat käyneet reviirillämme!” huuto piikkihernetunnelista sai minut valpastumaan. Nousin ylös ja kävelin partiota vastaan. Pehmoturkki ilmestyi leirin pääaukiolle. Naaras hengitti raskaasti, ja joutui hetken tasaamaan hengitystään.
”Mitä on tapahtunut? Missä muut ovat?” kysyin ja yritin pysyä rauhallisena. Kermanvärinen naaraskissa sai tasattua hengityksensä, ja hän kohotti kirkkaansinisen katseensa minuun.
”Juoksin leiriin heidän edellä niin nopeasti kuin vain jaksoin. Kaksi kissaa on käynyt Eloklaanin reviirin pohjoisosassa eilen! He olivat yrittäneet peittää hajujälkensä ketun jätöksillä, mutta jalanjäljet ovat selkeät”, naaras sanoi täristen. Laskin häntäni soturin lavalle yrittäen saada tämän rauhoittumaan.
”Olivatko ne varmasti kuolonklaanilaisia?” kysyin. Naaras nyökytteli päätään.
”Ne tulivat Kuolonklaanin reviiriltä ja palasivat sinne. Kuka muukaan se olisi voinut olla?” soturi kysyi. Minä kohautin lapojani. Miksi ihmeessä kuolonklaanilaiset tekisivät jotain tällaista? En voinut uskoa, että kyse olisi kuolonklaanilaisista. Eivät he olisi jättäneet jälkeensä selkeitä jalanjälkiä, jotka tulevat Kuolonklaanin reviiriltä ja johtavat sinne. Piikkihernetunnelista ilmestyi kolme muuta kissaa. Utusielu, Halavaviiksi ja Hiilitassu pysähtyivät meidän lähellemme.
”Lupaan selvittää tämän asian henkilökohtaisesti Punatähden kanssa. Älkää te murehtiko siitä”, rauhoittelin kissoja, vaikka en oikein osannut itsekään olla juuri nyt rauhallinen. Halusin selvittää tämän asian mahdollisimman pian, mutta asia hoituisi todennäköisesti vasta auringonlaskun aikaan.
Partio lähti omille teilleen, ja minä jäin odottamaan muiden partioiden saapumista. Kun viimein lähes kaikki eloklaanilaiset olivat leirissä, hyppäsin Litteäkiven päälle ja kutsuin klaanin koolle. Kuulin Taivaslaulun selittävän kumppanilleen ja Ruskalle, mitä nyt tapahtuisi. Muut eloklaanilaiset kerääntyivät aukiolle kuten oli tapana.
”Varmaan olette jo tietoisia siitä, että retkemme Lauhalaukan kanssa sujui hyvin. Löysimme etsimämme kissat, ja heistä kolme olivat halukkaita liittymään Eloklaanin riveihin. Taivaslaulu saa pitää nimensä, joka hänelle on Kuolonklaanissa annettu. Sen sijaan Merkurius ja Ruska, te tarvitsette klaaninimet. Astuisitteko eteen, kiitos”, kehotin ja kohtasin molempien kissojen katseet. Ruska loikki innoissaan suuren kollin edellä Litteäkiven luokse. Merkurius vaikutti varautuneelta, kun hän käveli hitaasti eteenpäin. Kehotin Merkuriusta loikkaamaan Litteäkivelle, ja niin hän teki.
”Minä, Mesitähti, Eloklaanin päällikkö pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän kissaan. Hän on päättänyt liittyä Eloklaanin riveihin, ja on hänen aikansa saada soturinimi. Lupaatko opetella meidän lakimme, elää niiden mukaisesti ja puolustaa tätä klaania jopa henkesi uhalla?” kysyin kollilta. Merkuriuksen katse käväisi Taivaslaulun suunnassa, ja sitten se palasi taas minuun. Epäröiden kolli nyökkäsi.
”Lupaan.”
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta annan sinulle soturinimesi. Merkurius, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan nimellä Iltakaiku. Tähtiklaani kunnioittaa ystävällisyyttäsi ja joustavuuttasi hyväksyen sinut täydeksi Eloklaanin soturiksi”, lausuin sanat kovaan ääneen, jotta koko klaani saattoi kuulla ne. Nyökkäsin Iltakaiulle, joka nyökkäsi takaisin. Sitten soturi loikkasi alas kiveltä, ja viitoin Ruskan luokseni. Oranssi kolli loikkasi sulavalla hypyllä Litteäkiven päälle. Tervehdin nuorukaista hymyllä, johon hän vastasi samalla tavalla.
”Ruska on yli kuusikuinen, joten hän on valmis soturikoulutukseen. Tästä päivästä aina siihen päivään saakka, kun hän ansaitsee soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta nimellä Ruskatassu. Mestarisi tulee olemaan Pehmoturkki. Toivon, että Pehmoturkki opettaa sinulle kaiken mitä osaa. Tulisitko luoksemme, Pehmoturkki?” pyysin ja kohtasin soturin katseen. Naaras vaikutti yllättyneeltä, mutta hän hymyili lämpimästi. Nuori soturi loikkasi seuraksemme Litteäkiven päälle, ja hän kohtasi oppilaansa katseen. Ruskatassu hymyili leveästi kermanväriselle kissalle.
”Pehmoturkki, olet valmis ottamaan oppilaan. Olet osoittanut olevasi uskollinen ja hyvä soturi. Odotan, että siirrät kaiken tietosi tälle nuorelle oppilaalle”, sanoin. Pehmoturkki kosketti kuonollaan Ruskatassun kuonoa, jonka jälkeen kaksikko loikkasi alas Litteäkiveltä.
”Iltakaiku! Ruskatassu!” hurrasin klaanin joukossa kaksikon uusia nimiä. Taivaslaulu onnitteli kumppaniaan ja poikaansa uusista nimistä, ja minä päätin kokouksen loikkaamalla alas kiveltä. Klaanilaiset kävivät onnittelemassa kissoja. Odottelin hetken, kunnes Minttuliekki poistui kissajoukosta omille teilleen. Naaras käveli kohti sotureiden pesää, kun ravasin hänen peräänsä.
”Minttuliekki, odota!” huudahdin, ja soturi pysähtyi siihen paikkaan. Hän kääntyi minun puoleeni kysyvä ilme kasvoillaan.
”Pehmoturkki kertoi, että pohjoisrajalla oli käynyt todennäköisesti kaksi kuolonklaanilaiskissaa. He olivat yrittäneet peittää hajunsa ketun jätöksillä, mutta olivat jättäneet selkeät jalanjäljet”, selitin lyhyesti sen, mitä Pehmoturkki oli minulle kertonut. Minttuliekki näytti yllättyneeltä. Samassa hänen kasvoilleen piirtyi pahoitteleva ilme.
”Ei se sinun vikasi ollut”, sanoin, ennen kuin naaras ennätti sanoa mitään, ”aion käydä Kuolonklaanin leirissä selvittämässä tämän asian. Käyn ensin tervehtimässä Aurinkokajoa ja pentujamme, mutta lähden heti sen jälkeen matkaan.”
”Minä huolehdin leiristä sillä välin”, naaras lupasi. Käännyin ympäri ja suuntasin kohti pentutarhaa. Aurinkokajo istui pesän edustalla niin, että hänellä oli kuuloetäisyys pesään koko ajan.
”Onko kiire?” kumppanini kysyi ja hymyili lämpimästi. Minä irvistin pahoitellen.
”OIkeastaan on. Tulin vain käymään, mutta en voi jäädä pitkäksi aikaa. On käytävä Kuolonklaanin leirissä”, huokaisin. Naaras näytti pettyneeltä, mutta väänsi kasvoilleen pakotetun hymyn.
”Ei se mitään. Minä tiesin mihin lähdin, kun aloin olemaan sinun kanssasi. Sinulla on velvollisuutesi, etkä voi olla koko aikaa meidän kanssa. Minä kyllä ymmärrän sen”, kilpikonnakuvioinen kuningatar sanoi huokaisten. Puskin kuonollani hellästi kumppanini poskea.
”Kiitos, että ymmärrät.”

Olin käynyt nopeasti tervehtimässä pentuja, mutta aikaa ei ollut ollut paljon. Vain vähän ennen aurinkohuippua olin jo Kuolonklaanin rajalla. Ylitin sen epäröiden. Kuolonklaanin partio oli käynyt jo tälle aamua merkkaamassa rajat.
Hetken ajan olin miettinyt, että olisiko minun pitänyt jäädä odottamaan, että joku tulisi luokseni, mutta olin päättänyt olla tekemättä niin. Rajan sai ylittää luvatta, jos syy oli hyvä. Nyt minulla oli syy, joka oli tunkeutujat. Kissat olivat halunneet peittää ominaistuoksunsa, joten rajan ylitys ei voinut olla millään tavalla vahinko.
Lumet olivat alkaneet sulaa, ja päivä oli lämpimämpi kuin eilen. Taivas oli pilvetön, ja aurinko loisti kirkkaana taivaalla. Se hädin tuskin vielä lämmitti, mutta ainakin kuvittelin tuntevani hennon lämmön valkealla turkillani. Päivä oli harvinainen, sillä nyt ei tuullut lainkaan. Jopa nummilla oli täysin rauhallista, eikä edes hento tuulenvire osunut turkkiini. Kun kuljin eteenpäin, katseeni siirtyi Hehkulampeen. Se oli alkanut sulaa nopeaan tahtiin, ja vettä oli näkyvissä jo runsaasti. Ei menisi varmaan kuutakaan, kun lampi olisi täysin sula.
Ohitin kivikukkulan, jonka jälkeen matka jatkui ripein askelin kohti Kuolonklaanin leiriä. Havumetsä häämötti pohjoisessa, josta tiesin olevani lähellä leiriä, joka sijaitsi lähellä metsänrajaa. Nummimaisema muuttui kivikkoiseksi. Saatoin erottaa suuret kivenlohkareet ja kuopan, joka oli Kuolonklaanin leiri. Maasto oli melko epätasainen leirin kohdalla. Metsän suunnassa maanpinta oli korkeampi kuin nummilla. Jos olisin lähtenyt kulkemaan kohti metsää, vastaan olisi tullut loiva ylämäki. Leirin piikkihernemuurit näkyivät jo selkeästi. Hidastin tahtiani ja astelin rauhallisin askelin lähelle piikkihernetunnelia. Päätin odotella hetken aikaa tässä. En halunnut mennä sisään leiriin, koska kuolonklaanilaiset saattaisivat pitää minua silloin suurempana uhkana. Olisi järkevintä odottaa tässä, kunnes joku tulisi leiriin tai sieltä ulos.
Ei minun tarvinnutkaan kauaa odottaa, kun hopeanharmaa tabbykuvioinen naaras käveli kohti leiriä nummien suunnasta. Naaraan perässä kulki mustaoranssi nuori naaraskissa. Tunnistin tabbykuvioisen soturin samaksi, joka oli käynyt joskus Eloklaanin leirissä Henkäysvarjon kanssa. Naaras huomasi minut heti. Hän pysähtyi parin ketunmitan päähän ja siristi vihreitä silmiään.
”Mitä asiaa eloklaanilaisella on Kuolonklaanin leiriin?” naaras kysyi kylmällä äänellään.
”Jotkut ovat tunkeutuneet Eloklaanin leirille Kuolonklaanin reviiriltä, ja palanneet sitten takaisin käytyään kuljeskelemassa meidän reviirillämme”, sanoin ja paransin ryhtiäni. Hopeanharmaan kissan ilme ei edes värähtänyt. Hän viittoi minut peräänsä leiriin. Päästin nuoren oppilaan minun edelläni, ja lähdin sitten hänen peräänsä.
Leirin pääaukiolla vastaanotto oli vähintäänkin yhtä kylmä kuin aina. Kissat sisäänkäynnin lähettyvillä mulkoilivat minun suuntaani.
”Hae itsellesi jotain syötävää”, naaraskissa sanoi oppilaalleen, joka nyökkäsi, vilkaisi minua, jonka jälkeen kissa poistui luotamme. Kohtasin pienikokoisen naaraan vihreän katseen taas.
”Käyn hakemassa Punatähden”, naaras ilmoitti rauhallisella äänellä, ja poistui vuorostaan luotani. Ennen lähtemistä hän antoi katseensa kiertää leirissä hetken aikaa. Soturi kävi vesiputouksen takana, mutta palasi pian takaisin. Hänen katseensa kiersi leirissä, jonka jälkeen naaras käveli kohti kollia, jonka tunnistin Henkäysvarjoksi. Varapäällikkö keskusteli pienikokoisen mustan ja suuren tummanharmaan kollin kanssa. Naaraskissa astui kolmikon lähelle varovaisesti. Hän kohtasi ensimmäisenä tummanharmaan kissan katseen. Ikään kuin naaras olisi odottanut kollin sanovan jotakin, mutta kissa pysyi vaiti. Sitten naaras ryhdistäytyi ja kohtasi Henkäysvarjon katseen. Hän sanoi jotakin. Siihen Henkäysvarjo vastasi ärsyyntyneen oloisena jotakin, ja naaras vastasi taas. Henkäysvarjo tuhahti ja lähti kävelemään minua kohti naaraan edellä.
”Punatähti ei ole juuri nyt tavoiteltavissa”, raidallinen kolli sanoi murahtaen.
”Sitten voin varmaankin odottaa hänen paluutaan”, vastasin rauhallisella äänellä ja kohtasin varapäällikön sinisen katseen. Henkäysvarjo ei näyttänyt innostuvan ajatuksesta.
”Tuhkajuova sanoi, että sinun mukaasi kuolonklaanilaiset ovat käyneet Eloklaanin reviirillä. Voitko todistaa sen jotenkin?” kolli kysyi. Olin varautunut kysymykseen.
”Reviiriltämme löytyi kahdet tassunjäljet, ja ilmassa haisi ketun jätöksien löyhkä. Molemmat kissat olivat tulleet Kuolonklaanin reviiriltä, kierrelleet meidän metsissämme ja palanneet takaisin reviirillenne”, vastasin. Huomasin, että kaksi kollia, joiden kanssa Henkäysvarjo oli juuri jutellut, olivat tulleet luoksemme. Tummanharmaan kissan silmät muuttuivat viiruiksi, kun hän kuuli sanani. Olin varma, että kolli tiesi asiasta jotakin!
”Et voi siis mitenkään todistaa, että kyseessä olivat kuolonklaanilaiskissat”, Henkäysvarjo sanoi tyynenä. Olin valmis väittämään vastaan, mutta yllätyksekseni minun ei tarvinnut:
”Ei niin, mutta minä voin.” Henkäysvarjo, Tuhkajuova ja musta kolli kääntyivät kaikki yllättyneinä harmaan kissan suuntaan. Tuon kasvoilla oli vakava ilme, kun soturi käänsi katseensa kohti oppilaiden pesää. Sen edustalla istui yksinään harmaanruskea raidallinen naaraskissa.
”Älä nyt viitsi”, Henkäysvarjo murahti, huomatessaan mitä kolli katsoi. Vilkaisin oppilasta, jonka jälkeen katsoin Henkäysvarjoa ja Tuhkajuovaa. Molemmat kissat näyttivät siltä, että he olisivat halunneet vajota maan alle.
”Sulkatassu ja Sähkötassu saapuivat eilen leiriin, he haisivat ketun jätöksiltä. Arvelin heidän tehneen jotakin kiellettyä, mutta en olettanut mitään tällaista. Minä pidän huolen siitä, että Sähkötassu saa rangaistuksensa”, suuri kolli sanoi ja vilkaisi mustaa kissaa, joka vaikutti vähintäänkin yhtä pettyneeltä kuin Tuhkajuova ja Henkäysvarjo
”Sulkatassu on minun oppilaani, ja voit olla varma, että hänkin saa rangaistuksensa. Emme missään nimessä hyväksy sitä, että oppilaamme rikkovat klaanien välisiä sopimuksia. Toivottavasti Eloklaani ymmärtää, että oppilaat ovat toisinaan arvaamattomia ja saavat typeriä ideoita”, musta kolli sanoi rauhallisella äänellä ja kohtasi katseeni. Henkäysvarjo ei näyttänyt tyytyväiseltä. Hän kuitenkin mumisi jotakin, että oppilaat saavat kyllä rangaistuksensa, mutta ei pahoitellut asiaa ollenkaan.
”Kiitos. Välittäkää tämä tieto Punatähdelle puolestani. Ymmärrän toki, että oppilaat saavat kaikenlaisia ideoita, mutta toivon ettei tämä toistu”, sanoin rauhallisella äänellä. Olin tyytyväinen, että asia oli selvinnyt.
Hyvästelin nopeasti kuolonklaanilaiset, jonka jälkeen poistuin heidän leiristään.

Kului neljäsosakuu, ja klaanissa oli rauhallista. Kuolonklaanista ei ollut lainkaan harmia, joka oli hyvä asia. Ilmeisesti oppilaat olivat saaneet rangaistuksensa. Toivoin todella, että kuolonklaanilaisetkin voisivat kunnioittaa laatimiamme sääntöjä. Punatähti varmasti pitäisi siitä huolen.
Astelin pentutarhalle rauhallisin askelin. Aurinkokajo nukkui, mutta säpsähti hereille kuullessaan askeleeni.
”Huomenta”, kehräsin ja istuin alas naaraan vuoteen vierelle. Pennut olivat kasvaneet neljäsosakuun aikana huomattavasti. Odotimme malttamattomina, että he alkaisivat avaamaan silmiään. Olimme myös nimenneet pennut. Nokkospentu, Rastaspentu, Kaurispentu ja Karpalopentu olivat kaikki terveitä ja hyvinvoivia. He kasvoivat niin kuin pentujen täytyi.
En malttanut odottaa, että pääsisin tutustumaan pienokaisiin ja opettamaan heille klaanielämästä kaiken mitä tiesin. Toivoin, että pennuista kasvaisi sotureita, joista Eloklaani saisi olla ylpeä.

//Pennut? xd
// 2362 sanaa

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Yritin hillitä itseni kun kävelin mestarini Utusielun perässä piikkihernetunnelin lävitse. Kilpikonnalaikukas soturi oli pitänyt minulle tänään ensimmäiset taisteluharjoitukseni! Ne olivat menneet ihan hyvin, vaikkakin minulla oli ollut vähän vaikeuksia hahmottaa joitakin perusliikkeitä, joita naaras oli näyttänyt. Mutta uskoin oppivani ne kyllä, jos vain keskittyisin kovasti harjoitteluun.
”Pärjäsit tänään hyvin”, Utusielu sanoi tullessamme aukiolle. Kuulin hänen äänestään, että tuo todella tarkoitti sitä. Aavistuksen verran suoristin selkääni ja oikaisin asentoani näyttääkseni vakuuttavammalta, mikä oli kyllä melko kaukaa haettu ajatus, kun katsoi ihoa vasten liimautunutta turkkiani ja väsyneitä silmiäni.
”Kiitos”, sanoin takaisin ja nyökkäsin vähän, oikeastaan tietämättä itsekään, miksi niin tein.
Utusielu hymähti vähän. ”Menemme huomenna saalistamaan Hallavarjon ja Korppitassun kanssa, mutta vasta aurinkohuipunhetken jälkeen. Siispä saat nukkua aamulla vähän pidempään. En kuitenkaan suosittele jättämään heräämistä viime hetkelle”, soturitar neuvoi ja kääntyi sitten lähteäkseen. Mutta ennen kuin hän poistui paikalta, tuo viittasi hännällään tuoresaaliskasan suuntaan ja nyökäytti minulle päätään hyväksyvästi. Vatsani kurisi iloisesti.
Päätin valita tuoresaaliskasan päältä pienen päästäisen, jota asetuin näykkimään leirin laidalle. Sivusilmällä huomasin Hallavarjon palaavan leiriin oppilaansa Korppitassun kanssa. Heidän mukanaan olivat myös Okraviiksi ja Pehmoturkki. Päättelin Pehmoturkin leukojen puristuksessa olevasta jäniksestä nelikon olleen metsästyspartiossa.
Olin elänyt Eloklaanissa vasta muutaman kuun ajan, mutta oppinut jo tietämään kaikki sen jäsenet nimeltä. Minulla ei oikeastaan ollut ystäviä. Pysähdyin kyllä aina välillä vaihtamaan päivän kuulumiset säästä tai jostain muusta täysin turhasta aiheesta jonkun kanssa, mutta sen jälkeen keskustelu yleensä tyrehtyi ja molemmat palasivat takaisin omien tehtäviensä pariin.
Korppitassu haki myös riistan tuoresaaliskasasta, mutta jättäytyi syömään sitä lähemmäksi oppilaiden pesää. Vilkuilin välillä varovasti hänen suuntaansa, sillä en halunnut vaikuttaa oudolta tuijottelijalta. Totta puhuakseni en ollut koskaan vaihtanut sanaakaan naaraan kanssa. Meistä oli tullut oppilaita melkein samaan aikaan, mutta tuo oli näyttänyt minusta siltä, että viihtyi mieluummin omassa seurassaan kuin juttelisi minun kaltaiseni kanssa. Mutta ehkä siihen huomenna tulisi muutos, kun pitäisimme yhteisharjoitukset. Saattaisin jopa saada tuosta yleensä niin vaisusta oppilaasta uuden ystävän.
Saatuani iltapalan päätökseen siistin nopeasti karhean, hennosti kihartuvan turkkini. Sen jälkeen suuntasin oppilaiden pesälle ja änkeydyin pensaikon läpi omalle paikalleni, johon oli jo ehtinyt muodostua turvallinen monttu painoni alla muutaman täällä viettämäni yön jälkeen.
Korppitassu ja Kirpputassu olivat myös vetäytyneet omaan rauhaansa. Ainakin Kirpputassu oli jo syvässä unessa, mutta Korppitassu petasi vielä paikallaan. Minäkin kiepahdin kerälle omalla vuoteellani ja hautasin kuononi paksun häntäni alle.
Uni otti oman aikansa tullakseen, mutta viimein kun leirin äänet hiljenivät ja Korppitassukin lakkasi pyörimästä paikallaan, sukelsin rauhoittavaan pimeyteen.

Aamu valkeni kalseana. Minua inhotti, kun astuin ulos tihkusateeseen oppilaiden pesän pensaiden suojasta. Kuulin askelista ja oksien kahinasta, että Korppitassu tuli heti perässäni. Ilmeisesti naaras oli myös tietoinen tämän päivän yhteisharjoituksista.
Hallavarjo ja Utusielu istuivat sotureiden pesän edustalla ja juttelivat jostain hiljaisella äänellä. Arvelin heidän suunnittelivan aurinkohuipunhetken jälkeistä harjoitusta yhdessä, joten en halunnut häiritä heitä. Niinpä istahdin alas melkein oppilaiden pesän suuaukon eteen ja ryhdyin pesemään kasvojani. Korppitassu seisoi vähän matkan päässä vieressäni. Hän vilkuili mestarien suuntaan epäröivän näköisenä, mutta istuutui sitten itsekin ja kietaisi häntänsä etutassujensa ympärille.
Vietimme hyvän tovin istuen vain hiljaisuudessa. Minä oikeastaan nautin siitä. Kuitenkin aina välillä huomasin Korppitassun vilkaisevan minuun päin. Yritin leikkiä kuin en huomaisikaan sitä, sillä en halunnut säikäyttää naarasta.
Lopulta Utusielu ja Hallavarjo lähtivät kulkemaan meitä kohti. Nuolaisin nopeasti rintakarvojani ja nousin sitten ylös. Korppitassu teki samoin.
”Hyvää huomenta”, Utusielu tervehti tuttuun tapaan ystävällisellä äänellään. Vastasin tervehdyksen nopealla nyökkäyksellä.
”Pidämme tänään saalistusharjoitukset nummella”, naaras sanoi ja vilkaisi Hallavarjoon päin ikään kuin varmistaakseen asian. Täysin valkea kolli nyökkäsi vahvistukseksi.
”No, joko me mennään?” murahdin malttamattomana, enkä voinut estää kasvoilleni pyrkivää innostunutta hymyä. Utusielu katsoi minuun hieman toruvasti, mutta huomasin hänen värisevistä viiksistään, että tuotakin huvitti.
Ulkona leirin ulkopuolella oli vielä melko paljon lunta, mutta aina silloin tällöin jostain nietosten alta pilkisti esiin vihreä ruohotuppo. Elimme nyt varhaista hiirenkorvan aikaa, jonka jälkeen siirryttäisiin viherlehteen. Monet minua vanhemmat kissat puhuivat viherlehdestä jotenkin haikailevan oloisesti: kuin se olisi ollut ratkaisu kaikkiin ongelmiin. Kun olin kysynyt asiasta, minulle oli kerrottu, että silloin aurinko paistoi yötä päivää ja ruokaa löysi melkein mistä vain tahansa sitä keksikin etsiä. Se oli kuulostanut jopa minun korvaani oikealta paratiisilta. Kieltämättä lumessa rämpiminen ja jatkuva kasvoille puhaltava kylmä tuuli alkoivat vähitellen käydä hermoille, vaikka en minä vielä varsin nuoren ikäni puolesta paremmastakaan tiennyt.
Yllättäen Utusielu pysähtyi. Olin vähällä törmätä edelläni kulkevaan Korppitassuun.
”Mitä haistatte?” Utusielu kysyi. Sieraimeni avautuivat kun nuuhkaisin kosteaa ilmaa. Haistoin paljonkin asioita, kuten esimerkiksi lumen alla pitkään hautoneen märän ruohon, kuivat lehdet ja maan… sekä jäniksen!
”Jäniksen”, ilmoitin empimättä. Olin saanut maistaa jänistä ensimmäisenä riistana tultuani Eloklaaniin. Sen haju oli pinttyneet nenääni niin vahvasti, että tunnistaisin sen vaikka unissani. Utusielu vahvisti vastaukseni nyökkäyksellä. Huomasin hänen katseessaan ylpeyttä.
”Aivan niin”, Hallavarjo jatkoi. ”Nyt teidän tehtävänne on jäljittää tuo jänis ja yrittää saada se kiinni.”
Jaiks! Nyt mestarit pistivät kyllä pahintaan. Olin ollut oppilaana hädin tuskin neljää päivää, kun he nyt jo vaativat meitä ruokkimaan koko muun klaanin. Utusielu tuntui kuitenkin huomaavan pienen hätääntymiseni ja rauhoitteli meitä.
”Tehtävän tarkoituksena on pääasiassa löytää saalis”, hän naukaisi. ”Ei haittaa, vaikka ette saisikaan sitä kiinni ensimmäisellä kerralla. Harjoittelemme sitä myöhemmin.”
Tunsin kiven vierähtävän pois päältäni. Kyllä tästä selvittäisiin, vakuuttelin itselleni. Sitten käännyin Korppitassun puoleen, joka tähän asti oli pysytellyt hiljaa.
”Oletko sinä hyvä jäljittämään?” kysyin tuolta. Jos saisin selville naaraan vahvuudet, voisimme laatia yhdessä suunnitelman jäniksen jäljittämiseksi ja mahdollisesti kiinnisaamiseksi. Se tietenkin edellytti sitä, että ikätoverini oli halukas yhteistyöhön kanssani.

//Korppi?
//866 sanaa

Kirjoittaja: Nova

Oli todella pimeää ja tähtien hopeanauha välkehti tummansinisellä taivaalla luoden satumaisen vaikutelman yöllisestä maisemasta. Äänet erottuivat kirkkaasti lähes äänettömässä yöilmassa, erään satunnaisen pöllön kolkkoa huhuilua lukuunottamatta oli hipihiljaista. Katselin lumoutuneena, vihreät silmät sirrillään taivaalle ja nautin luonnon rauhoittavista tuoksuista ja äänistä. Sammal tuntui ihanan pehmeältä käpälieni alla, pienet, yksittäiset ruohonkorret kutittelivat polkuanturoitani silloin tällöin. Oikaisin käpäläni pitkään, rentoon venytyksen ja haukottelin makeasti vetäessäni keuhkot täyteen yöllisiä tuoksuja, jotka leijailivat ilmassa kuin taivaallisen pehmeät höyhenet. Siirsin kaikista tuoksuista hämmentyneenä vihreiden silmieni katseen valtaviin pyökkeihin, joiden oksat levittäytyivät suojelevaisesti ylleni illan pimeyden vallitessa. Ne oksat olivat oudolla tavalla lumoavia levittäytyessään taivaan korkeuksiin.
-Niillä on siellä oma valtakunta. Naukaisin pää unelmia täynnä, sitten naurahdin ajatukselle katsellessani tarkasti jokaista vihertävää puuta ja ohutta ruohonkortta.
Maailma oli niin erilainen yöllä,sen tuoksut, äänet, jopa kasvit tuntuivat erilaisilta ja kiehtovammilta kuin päivällä milloin aurinko valaisi kaikkea eläväistä.
Nousin kaikista yön kiinnostavista asioista hurmaantuneena varsin hitaasti ylös.
-Odotan vielä pikku hetken. Tuumasin ääneen ja yritin etsiä katseellani, jotakin elollista suurien puiden tummista varjoista.
Siirryin varmoin käpälin hieman kauemmaksi puista ja istahdin takaisin vihreälle, pehmoiselle sammaleelle. Sitten se tapahtui, se jota olin koko yön odottanut alkoi viimein. Pieniä, mystistä himmeää valoa hohkaavia hyönteisiä putkahteli esiin pienimmistäkin puiden koloista. Hyönteiset näyttivät siltä kuin ne olisivat hypelleet riemusta päästessään ulos ahtaista koloistaan, joissa ne olivat lymynneet koko pitkän päivän. Ne liitelivät ilmassa ja loivat vielä mystisemmän vaikutelman itsestään tehdessään kuvioita kun samalla hohkasivat lempeän, himmeää valoa kuin yön mustan harmauden vastapainoksi. Nousin esityksestä lumouteena ylös ja katselin vielä hetken vihreät silmät kaihoisasti kimmeltäen hyönteisiä, jotka katosivat yksitellen sinertävän taivaan hellään huomaan. Oikaisin itseni ylös ehkä jopa liian mukavalta istumapaikaltani ja lähdin tassuttamaan laikukukkaat käpälät pitkästä istumisesta kipuillen kotiin päin, ettei kukaan vain saisi vihiä yöllisestä retkestäni. Loikin taidokkaasti puiden välistä korvat hieman luimuun laskeutuneena kun aamuinen, melko kylmä viima alkoi panna parastaan. Yritin parhaani mukaan väistellä risuja ja puiden juuria, joita maassa nyt pakostakin sattui olemaan.
//316 sanaa//

Kirjoittaja: Elandra

Mesitähti: 109kp!

Minttuliekki: 43kp!

Karpalopentu: 6kp – 1/4 tarinaa pentuna kirjoitettu

Kirjoittaja: Lonely Warrior

Mesitähti oli juuri kutsunut Juovan liittymään klaaniimme, jos hän vain tahtoi. Olin tyytyväinen siihen, sillä minäkin pidin tästä nuoresta erakkonaaraasta ja hän olisi oiva vahvistus klaaniimme. Juovan katseesta pystyi päättelemään jo paljon, mutta mitään ei pitänyt lyödä lukkoon. Tämä olisi hänen päätöksensä.
”Saat miettiä päätöstäsi rauhassa, enkä ajatellut painostaa sinua nyt vielä siitä, mitä ajattelit tehdä. Sen kuitenkin sanon, että olisit Tähtiklaanin lahja klaanillemme”, naukaisin ja hymähdin. Klaanimme oli vielä niin pieni, että olisi elin tärkeää saada lisää jäseniä. Iloa kuitenkin synnytti Aurinkokajon ja Mesitähden saamat pennut, jotka toimisivat vahvistuksena klaanissa.
Huomasin yhtäkkiä Juovan mietteliään ilmeen, hän näytti maistelevan jotain sanaa suussaan:
”Tähtiklaani. Mikä se on?” Sitten vasta ymmärsin, ettei naaras vielä ollutkaan kuullut Tähtiklaanista.
”Tähtiklaani on klaani, joka muodostuu kuolleista esi-isistämme. He varjelevat meitä ja tarvittaessa lähettävät enteitä johdattaakseen meitä”, selitin ja samalla mieleeni piirtyi haikea kuva Kettuaskeleesta ja Laineloiskeesta. Näkisinkö heitä enää koskaan? Sysäsin aiheen kuitenkin sivuun, sillä tiesin, ettei asia murehtimalla paranisi. Juova katsoi minua kiinnostuneesti.
”Haluaisitko tietää vielä jotain muuta Tähtiklaanista tai jostain muusta?” kysyin.

//Juova? Anteeks muuten tästä laadusta ja pätkyydestä :d
169 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Harmaanruskea, Dakotaksi esittäytynyt erakkonaaras johdatti meidät yhteen kivikasan pesistä. Pesä sijaitsi kahden kiven välissä, ja astuessamme sisään pesään, näin loivan alamäen. Pesä oli melko pieni, mutta juuri sopiva kahdelle kissalle.
”Voitte majailla tämän yön täällä. Minun täytyy vielä sanoa, että olen otettu kutsustanne, mutta minä ja isäni Kaarlo jäämme tänne”, tämä suurehko naaraskissa sanoi kohteliaasti. Nyökkäsin.
”Minä ymmärrän ja kunnioitan päätöstäsi”, vastasin rauhallisella äänellä, kun naaraskissa kääntyi lähteäkseen.
Annoin katseeni siirtyä pesän uloskäynnistä Lauhalaukkaan. Kolli vaikutti jännittyneeltä. Hän kääntyi myös minun puoleeni.
”Kiitos, että lähdit mukaan”, kolli vastasi hymyillen. Kasvoilleni levisi lämmin hymy.
”Tietenkin minä lähdin. Tämä on sekä sinulle, että koko Eloklaanille tärkeää. Lisäksi eloklaanilaisena sinä olet minun perhettäni, ja perheenjäsenet ovat aina toistensa tukena”, vastasin kollille ja katsoin häntä edelleen hymyillen.
”Tästä alkaa kokonaan uusi elämä. Ruskasta tulee takuulla erinomainen soturi Eloklaanille”, Lauhalaukan ääni oli täynnä ylpeyttä. Minä en epäillyt hänen sanojaan. Ruska oli ollut heti valmiina lähtemään meidän mukaamme. Hän vaikutti olevan valmis jättämään uudet vanhemmatkin taakseen. Olin kuitenkin antanut kaksikolle mahdollisuuden lähteä myös Eloklaaniin. Taivaslaulu oli entinen kuolonklaanilainen, joten häntä ei edes tarvitsisi sen koommin opettaa klaanielämään. Olimme lähteneet etsimään uusia jäseniä klaaniimme, ja olisi hyvä saada Ruskan lisäksi myös Taivaslaulu ja tämä Merkurius mukaamme.
”Pitäisiköhän meidän käydä saalistamassa ennen kuin alamme nukkumaan?” Lauhalaukka kysyi. Aivan. Vatsani oli edelleen typötyhjä. Kaiken tämän keskellä nälkä oli unohtunut.
”Hyvä idea. Näytä toki tietä”, hymähdin ja annoin oranssivalkean soturin kulkea edelläni ulos pesästä. Kiersimme kivikasan toiselle puolen. Taivaslaulu, Merkurius, Ruska ja toistaiseksi minulle tuntematon kollikissa istuivat aukiolla. He kääntyivät meidän suuntaamme kuullessaan askeleemme.
”Anteeksi jos keskeytimme. Olemme menossa saalistamaan”, Lauhalaukka sanoi rauhallisella äänellä. Olimme jo lähdössä, mutta harmaalaikukas kolli keskeytti meidät:
”Me olemme tehneet valintamme.” Kohotin kulmiani hieman yllättyneenä ja katsoin kysyvästi soturi-ikäistä kollia. Olin odottanut, että päätös syntyisi aikaisintaan huomisaamuna.
”Minä ja Taivaslaulu lähdemme Eloklaaniin teidän mukananne”, kolli sanoi vakavalla äänellä. Kasvoillani kävi nopeasti hymy, ja nyökkäsin hyväksyen asian.
”Se on hyvä uutinen. Olette tervetulleita Eloklaaniin”, vastasin rauhallisesti.
”Milloin olette suunnitelleet lähtevänne?” Taivaslaulu kysyi ennen kuin ehdimme jatkaa matkaamme Lauhalaukan kanssa. Vilkaisin kysyvästi ystävääni, joka kohautti lapojaan.
”Sopiiko teille, jos lähdemme heti auringon noustua? Meidän pitäisi olla takaisin leirissämme viimeistään auringonlaskun aikaan, ja matkassa menee tovi”, sanoin ja katsoin kysyvästi muita.
”Kyllä se sopii, ainakin minulle”, Taivaslaulu sanoi ja vilkaisi kumppaniaan, joka nyökkäsi myös. Lauhalaukallakaan ei ollut mitään sitä vastaan. Niinpä lähdimme kollin kanssa vähin äänin saalistamaan öiseen metsään.

Aamu valkeni, ja olin edelleen hurjan väsynyt. Saalistusreissu oli venähtänyt, kun reviiriltä ei ollut löytynyt juuri ollenkaan saalista. Olimme kuitenkin saaneet syötyä edes jonkin verran. Makoilin hetken heräämisen jälkeen vuoteellani ja katselin pesän kivistä kattoa. Olin ollut kotoa poissa vasta hetken, mutta ikävä oli jo kova. Toisaalta se tuntui ihan mukavalta, kun tiesin, että minulla oli koti jota kaivata. Sitä olin aina halunnut ja nyt viimein minulla se oli. Lisäksi ikävöin myös Aurinkokajoa ja meidän vastasyntyneitä pentujamme. En ollut ehtinyt miettiä heitä juurikaan, mutta nyt minulla oli aikaa sille. Mitäköhän he tekivät? Miten he voivat?
”Oletko sinä hereillä?” Lauhalaukan ääni keskeytti ajatukseni. Vilkaisin soturia, joka oli noussut istumaan vuoteelleen. Käännyin toiselle kyljelleni ja nousin istumaan. Nuolaisin muutaman kerran turkkiani ja hymähdin.
”Aika palata kotiin”, totesin venytellen. Lauhalaukka nyökkäsi hymyillen. Lähdin soturin edellä takaisin aukiolle, josta olimme pesään tulleet. Merkurius, Taivaslaulu, Ruska, Dakota ja edelleen nimetön kissa istuivat aukiolla. He näyttivät jättävän hyvästejä. Varovaisin askelin kuljimme kuuloetäisyydelle.
”Jos hän tulee, käskekää hänen lähteä pohjoiseen. Kertokaa hänelle, että minä odotan häntä, ja kuinka paljon minä häntä rakastankaan”, laikukas kollikissa sanoi ja katsoi surullisen oloisena harmaanruskeaa Dakotaa.
”Minä lupaan kertoa hänelle sen, jos hän saapuu”, Dakota sanoi ja kosketti kuonollaan Merkuriuksen kuonoa. En tiennyt kenestä kissat puhuivat, joten katsoin parhaaksi pysytellä etäämmällä. Ilmeisesti jostakin kadonneesta kissasta. Sitten kissat huomasivat meidät, ja he käänsivät katseensa suuntaamme.
”Oletteko te valmiita?” kysyin ja kohtasin vuorollani jokaisen kissan katseen. Taivaslaulu ja Merkurius nyökkäsivät.
”Minä, Taivaslaulu ja Ruska lähdemme teidän mukaanne. Muut jäävät tänne”, Merkurius selitti. En vastannut mitään. Annoimme kissoille vielä hetken aikaa hyvästellä toisensa. He vaihtoivat vielä viimeiset sanat, jonka jälkeen olimme kaikki valmiita lähtöön.

Matka taittui eilistä nopeammin. Tällä kertaa pystyimme kulkea suoraan eteenpäin, eikä pitänyt mutkitella hajujen perässä siellä sun täällä. Ylitimme joen aiemmin kuin eilen. Kukaan ei puhunut alkumatkasta oikeastaan mitään. Lauhalaukka vilkuili vähän väliä Ruskan suuntaan, mutta ei aloittanut keskustelua.
Vasta puolimatkassa Merkurius kiri vierelleni ja sanoi:
”Onko jokaisella klaanikissalla klaaninimi?” Vilkaisin yllättyneenä kollia.
”On, se kuuluu klaanin tapoihin”, vastasin nopeasti. Oliko Merkuriuksella jotakin soturinimeä vastaan? En ollut aiemmin ajatellut, että nimi voisi olla niin tärkeä, ettei sitä tahdo vaihtaa. Klaanissa oli ihan yleistä, että nimen loppuosa vaihtui ikääntymisen ja kehittymisen myötä, ja jos nimi ei olisi kissalle enää sopiva, se vaihdettaisiin toiseen.
”Ai. Minkä nimen sinä aiot antaa minulle?” kolli kysyi hieman epäröiden. Kysymys hämmensi minua, sillä kukaan ei ollut aiemmin kysynyt minulta vastaavaa. Yleensä nimet vain tulivat mieleeni, koska Tähtiklaani päätti niin. Nyt mielessäni ei ollut tuolle tulevalle soturille mitään tiettyä nimeä.
”Noh.. Onko sinulla jotakin toiveita nimeksesi?” päätin kysyä. Kolli mietti hetken. Hänen katseensa kääntyi maata kohti, jonka jälkeen hän nosti katseensa minuun.
”Iltakaiku? Voiko se olla minun nimeni?” kolli kysyi.
”Hmm.. Iltakaiku”, toistin nimen mietteliäästi. Katsoin sitten soturia, ja jotenkin vain tiesin sen. Se tulisi olemaan Merkuriuksen soturinimi. Oli aina yhtä outoa todeta, että tämänkin päätöksen tein vain tunteen vuoksi. Olin kuitenkin tottunut siihen jo. Tähtiklaani auttoi minua selviämään monista asioista myös huomaamattami. Tämäkin ongelma ratkesi helposti.
”Suoritetaan nimityksesi sitten, kun pääsemme leiriin. Taivaslaulu voi pitää oman nimensä, sillä sitä ei ole tarvetta muuttaa. Ruskan täytyy vain saada oppilasnimi, joka tulee olemaan Ruskatassu”, jatkoin rauhallisesti. Merkuriuksella ei ollut mitään sitä vastaan. Kolli nyökkäsi.
”Kiitos”, hän sanoi ja jättäytyi taaksepäin kumppaninsa vierelle.

//taivas tai Ruska xd
// 924 sanaa

Kirjoittaja: Elandra

Ilta alkoi hämärtää, emmekä nähneet merkkiäkään erakoista. Joitakin satunnaisia kissojen tuoksuja oli matkan varrella tullut vastaan, mutta seurattuamme niitä, ne eivät olleet vieneet meitä lähemmäksi etsimäämme. Jokainen hajujälki oli kulkenut kauemmaksi joesta, ja tämä erakkojoukko nimenomaan asui joen varrella. Olimme keskustelleet jonkin verran Lauhalaukan pojasta, mutta lopulta keskustelu oli päättynyt hiljaisuuteen.
”Ikävöitkö koskaan Kuolonklaania?” päätin aloittaa keskustelun, kun hiljaisuus oli jatkunut jo turhauttavan kauan. Hidastimme hieman tahtiamme, ja Lauhalaukka kohautti lapojaan.
”Kuolonklaani ei itsessään ollut minulle koskaan koti. Se, keitä siellä asui sai sen tuntumaan siltä. Mutta nyt minulla ei ole Kuolonklaanissa enää ketään joten ei, en minä kaipaa sinne”, oranssin ja valkean kirjava kolli huokaisi. Minusta tuntui pahalta, sillä muistelin kuinka innoissaan kolli oli etsimässä Kuolonklaania. Hän oli puhunut niin kauniisti ystävistään, mutta palattuaan kaikki oli muuttunut. Lauhalaukka ei ollut puhunut siitä paljoa, mutta suurin piirtein asia oli mennyt niin, että häntä pidettiin nyt Kuolonklaanissa valehtelijana. Minä uskoin Lauhalaukkaa ja hänen tarinaansa. Miksi hän olisi valehdellut?
”En ehkä saisi olla, mutta olen iloinen siitä, että viihdyt Eloklaanissa. Sinusta on suuri apu meille”, hymyilin ja kohtasin soturin sinisen katseen. Lauhalaukka hymyili.
”Minusta on mukavaa olla avuksi. Elämässäni on ollut aika paljon vastoinkäymisiä viime aikoina, joten ilon aiheet ovat olleet vähissä. Kenties tämä retki antaa minulle taas paljon aihetta iloon ja onnellisuuteen”, Lauhalaukka hymähti.
”Minäkin toivon niin”, vastasin.
”Kun löydämme heidät, sinä voit hoitaa puhumisen”, Lauhalaukka sanoi ja kohtasi jälleen katseeni.
”Olen aivan varma, etten saa sanaa suustani, jos todella löydämme poikani. Lisäksi on parempi, että sinä keskustelet heidän kanssaan Eloklaanin päällikkönä. Se saattaisi vakuuttaa heidät siitä, että Eloklaaniin kannattaa liittyä”, oranssivalkea kolli jatkoi. Tajusin vasta nyt, miten hölmösti olin tämän ajatellut menevän. Olin ajatellut Lauhalaukan puhuvan ja minun olevan mukana vain Eloklaanin päällikkönä. Onneksi kolli oli ottanut asian puheeksi, joten minulla oli aikaa vielä keksiä mitä sanoisin.

Aurinko oli jo laskemassa, kun saavutimme metsänrajan. Jatkoimme matkaa eteenpäin. Ilmassa leijui laimea kaksijalan tuoksu. Aluskasvillisuus metsässä oli melko tiheää. Pääosin puut olivat lehtipuita, mutta myös muutama mänty ja kuusi mahtui mukaan. Metsässä tuntui olevan riistaa ihan hyvin. Nälkä kurni vatsan pohjassa, mutta emme ehtisi nyt saalistaa.
”Jatketaan vielä hetki. Jos auringonlaskun jälkeen emme löydä mitään merkkejä heistä, saalistetaan ja käydään lepäämään. Voimme jatkaa huomenna vähän eteenpäin, mutta auringonlaskun aikaan meidän täytyy olla jo takaisin Eloklaanissa”, naukaisin Lauhalaukalle. Kolli oli vastaamassa, mutta sitten hän säpsähti. Kolli nuuhkaisi ilmaa, jonka jälkeen hänen katseensa kirkastui.
”Kissoja.” Astuin pari askelta eteenpäin, ja nyt myös minä haistoin sen. Haju oli melko laimea, mutta selkeästi kissan tuoksu. Kun kuljimme joitakin ketunmittoja eteenpäin, haju voimistui. Eteemme tuli rajamerkit. Ne olivat selkeästi merkattu viimeksi päivä tai pari sitten, mutta selkeästi tästä alkoi jonkin kissajoukon reviiri. Hajujen perusteella en osannut arvioida, monenko kissan reviirille me olimme astumassa.
”Pitäisiköhän odottaa tässä?” kysyin Lauhalaukalta, joka pudisteli päätään.
”Tämä haju kuuluu sille erakkojoukolle, joka asui aikoinaan Kuolonklaanin etelärajalla. Tule, mennään”, kolli vastasi ja lähti juoksemaan kovaa vauhtia eteenpäin. Minulla ei ollut ongelmia pysytellä soturin perässä. Kissojen hajut voimistuivat entisestään. Jonkin matkan kuluttua metsä päättyi, ja saavuimme aukiolle. Joki virtasi vasemmalla puolellamme hitaasti, ja aukiolla oli suuri kivikasa. Laikukas kolli istui kivikasan luona, ja hänen katseensa kohdistui nopeasti meihin.
”Tunkeilijoita!” kolli huusi empimättä. Hetkessä paikalle juoksi kolme muuta kissaa. Suurehko harmaanruskea naaras ja pieni mustavalkea kollikissa tulivat kivikasan toiselta puolelta kiertäen, mutta valkea naaras astui ulos laikukasta kollia lähinnä olevasta kolosta.
”Me tulemme rauhassa. Minä olen Eloklaanin päällikkö Mesitähti, ja me etsimme ystäväni Lauhalaukan poikaa”, lausuin rauhallisesti, mutta kovalla äänellä. Olimme pysähtyneet Lauhalaukan kanssa joidenkin ketunmittojen päähän kissoista. Se tuntui olevan hyvä ratkaisu, sillä kissat tuntuivat olevan valmiita taistelemaan tunkeilijoita vastaan.
”Lauhalaukka?” valkea naaraskisssa astui eteenpäin ja katsoi hämmentyneenä soturia silmiin. Naaraalla oli huomiota herättävät eriparisilmät. En ollut aiemmin nähnyt sellaisia kenelläkään, joten en voinut irrottaa katsettani kissan silmistä.
”Tunnetko sinä hänet?” kysyin, kun viimein onnistuin irrottamaan katseeni naaraan silmistä ja käänsin pääni Lauhalaukan suuntaan. Kolli nyökkäsi, mutta ei vilkaissutkaan minua.
”Hän on Taivaslaulu, se kuolonklaanilainen josta puhuin”, kolli ilmoitti. Aivan. Soturi oli maininnut kuolonklaanilaisesta, jonka kanssa hänen poikansa asui.
”Miten on, onko minun poikani täällä?” Lauhalaukka otti puheenvuoron ja kohtasi ensin Taivaslaulun katseen, ja sitten laikukkaan kollin meripihkasilmät. Laikukas kollikissa oli minua huomattavasti suurempi. Hänellä oli pitkä turkki, joka takuulla sai hänet näyttämään suuremmalta mitä oikeasti oli. Kolli piti ryhtinsä suorana, ja ei irrottanut hetkeksikään katsettaan meistä.
”Ruska, tulisitko tänne”, tämä harmaalaikukas kolli lausui rauhallisella äänellä. Samasta pesästä, mistä Taivaslaulu oli aukiolle saapunut, pilkisti esiin oranssi pää. Nuori kollikissa astui aukiolle hieman hämillään. Tuo vilkaisi ensin ystäviään, ja sitten hän huomasi meidät. Nyökkäsin tervehdykseksi kissalle, jonka katse jumittui heti Lauhalaukkaan. Kenties kolli tunnisti isänsä.

//Ruska tai Taivas? Voisin haluta kirjottaa joko Medellä tai/ja Merkuriuksella ennen lähtöä 😀
// 750 sanaa

Kirjoittaja: Felicity

Jotakin outoa tapahtui, sillä kaikki tuntui muuttuneet yhtäkkiä. Muutos ei ollut huono, mutta se oli erittäin outo. Aiemmin minulla oli ollut paljon vähemmän tilaa liikkua, olin ilmeisesti jakanut saman tilan muutaman muun möykyn kesken. En missään vaiheessa oikein jaksanut saati osannut laskea kuinka monen muun. Onnistuin kuitenkin kerran potkaisemaan toista möykkyä takajalallani ja vastapotku oli tullut pääni yläpuolelta. Tästä päätellen siis ainakin enemmän kuin vain toinen möykky oli jakanut saman tilan kanssani.
Tila oli ollut myös paljon lämpimämpi kuin se, jossa nyt olin. Toisaalta nyt minulla oli enemmän tilaa. Tai ainakin melkein. Minut oli taas ahdettuna niiden muiden myttyjen väliin. Kuonooni kantautui kuitenkin jokin tuttu ja turvallinen olo, joten annoin asian toistaiseksi olla. Imin vain turvallista tuoksua sisään sieraimistani ja annoin itseni velloa siinä. Kaikki tuntui olevan paremmin, kun nojauduin hiukan lähemmäksi tuoksua ja vastassa oli lämmin ja pehmeä karvapinta. Epäilin kyseessä olleen minusta huolehtiva voima tai eliö.
Yhtäkkiä sieraimiini herahti toinenkin tuoksu, joka kiinnosti minua kovasti. Se leijui kuitenkin kauempaa minusta. Yritin ryömiä taaksepäin, mutta kaksi sivuilla olevaa myttyä olivat erittäin lähellä minua ja rajoittivat liikkumista. Tuuppasin oikealla puolella olevaa myttyä kevyemmin pienenä vinkkinä, että se saisi siirtyä pois. Mytty ei kuitenkaan siirtynyt saati äänähtänyt mihinkään. Siispä tuuppasin sitä kovemmin. Sain vastaukseksi pienen matalan inahduksen, mutta en mitään muuta. Pääsin vihdoin ryömimään takaperin pois myttyrivistä.
Pieni kylmyys pyöri ympärilläni ikävästi poistuttuani rivistä, mutta en piitännut asiasta. Toinen tuoksu oli paljon mielenkiintoisempi. Jatkoin ryömimistä tuoksun suuntaan niin kauan, kunnes törmäsin taas johonkin pehmeään ja karvaiseen. Päästin pienen miukaisun merkkinä tälle oliolle, että olin läsnä ja että hän joko siirtyisi edestä löytääkseni tuoksun tai todistaisi olleen tuoksun lähde.

// 267 sanaa
// Mesi? Sisarukset?