Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Aura

“Ja sitten tämä..” Lieskakajo piirsi kynnellään lumeen kuvion. “Olisi vastustajasi. Sinä taas olisit-”, kolli piirsi taas hankeen merkin. “..tässä. Miten sinä hyökkäisit?”
Helletassu tuijotti kollin piirtämää tilannetta kuumeisesti. Jos hän seisoisi suoraan vastustajan edessä, eikö olisi parasta vain hyökätä voimalla ja ryminällä? Helletassu vilkaisi isäänsä, jonka kasvoilla oli jopa hieman vakava ilme. Kolli ei halunnut tuottaa pettymystään. Lieskakajon kysymykset olivat kuitenkin vaikeita.
“No. Ainakin minä katsoisin häntä silmiin ja yrittäisin näyttää voimakkuuteni niin! Ja sen jälkeen hyökkäisin vaikkapa…” Helletassu piti pienen miettimistauon. “silmiin? Hän sokeutuisi hetkeksi ja minä olisin etulyöntiasemassa?” Lieskakajo virnisti lempeästi, mutta pudisti sitten päätään. ”Ihan nerokkaasti ajateltu, mutta tositilanteessa sinulla ei ole varaa ihastella vastustajasi silmiä. Ei vaikka hän olisi kuinka hyvännäköinen”, Lieskakajo hymähti ja pörrötti poikansa päätä.
“Isi! Turkkini menee pilalle. Minun pitää näyttää siistiltä”, Helletassu nurisi ja pyöräytti silmiään. Luulisi Lieskakajon nyt tietävän! “Eikä kannata tähdätä heti silmiin. Sinun kannattaisi-” “Lieskakajo! Partio lähtee ja Korppisiipi käski sinut mukaan.” Punertava kolli loi poikaansa pahoittelevan katseen. Lieskakajon selitys oli keskeytynyt kriittisellä hetkellä.
“Pitää mennä. Nähdään myöhemmin, Tiikeri. Kerron sinulle sitten miten voitat kaikki kuolonklaanilaiset”, Lieskakajo hymyili ja sukaisi nopeasti Helletassun päälakea.Nuori oppilas ei ollut lainkaan mielissään siitä, että Lieskakajo oli kutsuttu juuri nyt partioon, mutta hän ymmärsi. Hänen isänsä oli taatusti tärkeä kissa partioissa! Heti Lieskakajon kadottua näköpiiristä tylsyys iski kynsien lailla. Kolli oli käynyt jo aiemmin Varjoliekin järjestämissä harjoituksissa, mutta oppilaan mestari oli antanut hänelle loppupäivän vapaaksi. Helletassu huokaisi ja piirteli poissaolevana lumihankeen kuvioita. Ehkä hän kertoisi Pörriäispennulle päivän tapahtumista! Sitten he voisivat yhdessä harjoitella ja keksiä miten Lieskakajon harjoitus ratkaistiin. Helletassun kasvoille levisi päättäväinen hymy. Sen jälkeen he voisivat harjoitella taistelua ja ehkä hän jopa saisi salakuljettua Pörriäispennun ulos leiristä. He olivat yrittäneet karata aiemminkin, mutta aina joku sai heidät kiinni. Joskus soturit olivat niin tylsiä! Pörriäispennulla oli soturin mieli. Hän kyllä pärjäisi leirin ulkopuolellakin. Olihan Kärpästassukin jo oppilas. Pörriäispentu voittaisi moisen hippiäisen mennen tullen! Kollin istuskellessa hänen korviinsa kantautui sana ‘lumikissa’. Mitä, missä? Oliko metsä täynnä kuolleita kissoja ketkä olivat muuttuneet lumikissoiksi? Siistiä! Helletassu ampaisi ylös ja pälyili ympärilleen – kuin taisteluun valmistautuen.
“Mitä, hyökkääkö joku?” Helletassu hihkaisi ja huitoi sinne tänne. Missä Pörriäispentu oli, kun leirissä kerrankin tapahtui?
“Ei”, soturi naurahti ja Helletassu käänsi päätään hieman pettyneenä. Hän oli ajatellut pääsevänsä taistelemaan. “Ai. Mitä sinä sitten sanoit niistä lumikissoista?” kollikissa kysyi hieman iloisemmin. “Haluaisitko sinä rakentaa minun kansani sellaisen? Voisin näyttää sinulle miten niitä tehdään. Olen aika haka lumikissojen teossa!”
Pian Nopsaliekin into oli tarttunut Helletassuunkin ja kolli oli tyystin unohtanut taisteluhaaveet. Nyt kolli pyöritteli täyttä häkää lumipalloa ja vilkuili aina välillä vanhemman soturin suuntaan. “Näinkö? Mitä minä sitten teen?” Helletassu kysyi innokkaasti ja hautasi käpälänsä lumeen. Hetki sitten hän ei ollut koskaan kuullut koko lumesta ja nyt hän oli aivan rakastunut siihen! Lumi tuntui niin hyvältä. Jokainen solu ja aisti tuntui heräävään eloon, kun Helletassu hautasi itsensä lumeen. Kollin viikset värähtelivät hyväntuulisesti mitä syvemmälle hän itseään hautasi.

//Nopsa? >:D

Kirjoittaja: Koivu

Siitä oli vain joitakin päiviä, kun Helletassu oli nimitetty Varjoliekin oppilaaksi, suunnilleen samoihin aikoihin, kun ensilumi oli sadellut maahan.
Varjoliekki ei ollut tuntenut itseään pitkään aikaan niin merkitykselliseksi kuin nyt, kun hän vihdoin oli saanut ensimmäisen oppilaansa vastuulleen. Hän oli päättänyt, että antaisi kaikkensa tähän tärkeään tehtävään. Hän ei tuottaisi klaanille tai oppilaalleen pettymystä, vaan pitäisi huolen, että siirtäisi kaiken Mesitähdeltä oppimansa – mitä nyt vain oli mahdollista opettaa ilman Mesitähteä itseään ja niitä korvaamattomia päällikön viisauksia – tälle nuorelle kissalle. Mesitähden tiedot ja taidot olivat hyvin arvokkaita. Varjoliekillä oli siis pienoiset paineet sen suhteen, osaisiko hän itse opettaa tärkeimmät näistä Helletassulle. Soturin omista oppilasajoista tuntui jo olevan melkein ikuisuus, eikä hän ollut itsevarma siitä, muistiko varmasti kaiken Mesitähden opettaman. Mutta hän tekisi parhaansa. Siitä ei ollut kysymystäkään.
Vilpoinen tuuli pörrötti Varjoliekin kermanväristä turkkia, kun hän asteli Helletassun kanssa harjoittelupaikkaa kohti. Soturin seuraava askel osui ohuen lumikerroksen päälle, jota hän ei ollut huomannut. Vaaleaturkkinen kolli sai pahat vilunväristykset, mutta hän oli melkein vakuuttunut, että ne tulivat pelkästä lumen näkemisestä.
Helletassu vilkaisi Varjoliekkiin toinen kulma hiukan kurtussa.
”Pelästyitkö sinä lunta?” nuori kolli ihmetteli.
”Minä palelen aika helposti”, Varjoliekki vastasi. ”En varsinaisesti odota lehtikatoa.”
Helletassu tuijotti hetken Varjoliekkiä hämmentyneenä.
”Ai… Minä odotan! Lehtikato kuulostaa ihanalta!” valkoruskea kolli maukaisi ja hyppelehti muutaman askeleen eteenpäin.
Varjoliekkiä hymyilytti – jos nyt niin voi sanoa, sillä se ei näkynyt ulospäin kuin hentona silmäluomien siristyksenä, jonka kenties vain Sadeturkki ja kollin tyttäret olivat oppineet tunnistamaan. Ehkä Mesitähtikin.
Soturi lähti johdattamaan Helletassua oikeaan suuntaan; hän ei ollut varma muistiko oppilas vielä reittiä.
Perillä Varjoliekillä kesti vähän aikaa saada nuori kolli rauhoittumaan tarpeeksi istuakseen hetkeksi aloilleen.
”Varjoliekki, joko me tänään harjoitellaan sitä taistelemista? En jaksa harjoitella vaanimista enää!”
Varjoliekki tarkkaili harvinaisen malttamatonta ja suorapuheista oppilastaan hetken. Helletassu toi hänen mieleensä Ropinaroihun… heissä oli luonteen osalta jotain samaa. Ja jos Varjoliekki jotain oli tyttärensä kanssa oppinut, niin sen, että joskus oli hyvä vain antaa olla. Joskus piti antaa periksi ja joustaa omalta puoleltaan, etteivät asiat menneet ihan turhan vaikeiksi.
”Kyllä. Tänään harjoittelemme puolustautumisen perusteita”, Varjoliekki sanoi.
Todellisuudessa Helletassu ei ollut vielä oppinut tiettyjä vaanimisen perusteitakaan, mutta Varjoliekki päätti, että se voisi kyllä odottaa. Hän ei halunnut kyllästyttää oppilastaan, joka ei selvästikään ollut mikään helpoin tapaus koulutettavaksi ainakaan sen perusteella, miten kaikki edelliset harjoitukset olivat menneet. Helletassu uhosi taitojaan jatkuvasti ja valitti heti, jos opeteltava asia ei ollut hänelle kaikista mielenkiintoisimmasta päästä. Varjoliekki oli jo monta kertaa tuntenut itsensä täysin avuttomaksi tuon voimakasluontoisen nuoren kollin kanssa.
”Mutta minä haluan olla hyökkääjä!” Helletassu valitti.
”Siihen on syy, miksi opetan sinut ensin puolustautumaan. Osaatko sanoa, mikä se on?” Varjoliekki maukui.
”En tiedä. Mutta kun olen oikeasti tosi hyvä hyökkäämään, etkä ole vieläkään antanut minun näyttää taitojani! Katso vaikka!” Helletassu naukaisi. Pieni kolli nousi takajaloilleen ja alkoi huitoa etukäpälillään vimmatusti.
”Siitäs sait! Ja siitä!” valkoruskea kolli mourusi kovaan ääneen matalalta kurkusta, mutta ei näyttänyt kovin uhkaavalta. Helletassu näytti enemmänkin leikkivältä pennulta.
Näky oli huvittava, mutta Varjoliekki ei viitsinyt naurahtaa. Hän pohti, miten oikein saisi kaiken tämän innon ja tarmon kanavoitua oikeisiin asioihin. Helletassu oli kuitenkin vasta nuori oppilas, Varjoliekki ajatteli – ehkä hän rauhoittuisi kasvaessaan?
”Uskon, että saamme sinusta vielä oivallisen taistelijan”, Varjoliekki sanoi kannustavasti.
”Sitä varten meidän on kuitenkin keskityttävä oikeisiin asioihin”, hän huomautti.
Helletassu katsoi häneen nyrpeänä, mutta näytti rauhoittuvan vähän.
”Okei sitten… Osaan kyllä puolustautuakin, odotas vain, kun näet!” oppilas maukaisi.
”Selvä. Katsotaan. Puolustautuminen on monissa tilanteissa paljon tärkeämpi taito kuin hyökkääminen. Taistelussa hyvä puolustautuminen tarkoittaa, että vahingoitut vähemmän. Pystyt silloin taistelemaan kauemmin”, Varjoleikki selitti.
Kerrankin hänen oppilaansa kuunteli korvat höröllä.
”No niin. Leikitään, että minä olen vihollinen”, kermanvärinen kolli aloitti harjoituksen oitis, ennen kuin Helletassu ehtisi taas harhautua muualle.
”Henkäystähti”, Helletassu tarkensi vakavana. Kolli näytti jo eläytyvän kuvitelmaan.
”Vaikka niin”, Varjoliekki sanoi. ”Minä hyökkään kohta, ja silloin sinä puolustaudut.”
Raidallinen soturi lähti kiertämään oppilasta hitaasti ympäri.
Hyökätessään hän piti huolen, ettei ollut liian raju. Nämä olivat kuitenkin Helletassun ensimmäiset taisteluharjoitukset. Niinpä Varjoliekki tähtäsi oppilaan selkään.
Helletassu kaatui kyljelleen maahan. Oppilas oli todella hidas reagoimaan, mutta sai lopulta käännettyä itsensä kohtaamaan Varjoliekin ja alkoi huitoa tassuillaan hirmuisesti. Vain osa iskuista osui mestariin. Varjoliekki antoi oppilaalle hiukan lisäaikaa esittäessään, että yritti päästä kynsiksi Helletassun kaulalle. Vihdoin selälleen kääntynyt Helletassu kuitenkin löysi oikean position takajaloillaan. Oppilas potkaisi Varjoliekin vatsaa yllättävän kovalla voimalla, ja hintelä soturi lensi irti Helletassusta. Samaa tosin tuskin olisi käynyt Henkäystähden kohdalla.
”Hienoa”, Varjoliekki kehui. Hän muisti, miten hyvältä Mesitähden kehut olivatkaan silloin nuorena tuntuneet.
Varjoliekki oli antanut melko paljon siimaa oppilaalle, mutta seuraavalla kerralla hän osasi jo antaa sopivan määrän haastetta toiselle.
Harjoitusten päätyttyä kumpikin oli ihan poikki. Erityisesti Helletassu, joka oli vaikuttanut tuhlaavan vähän liikaakin energiaa huitomalla päättömästi sinne tänne etukäpälillään uhitellessaan ’Henkäystähdelle’.
”Hyvä. Yritä ensi kerralla kohdistaa iskusi hiukan harkitummin. Sinulla on voimaa ja taktiikkakin alkaa luonnistua, joten tästä on hyvä jatkaa. Voimme palata leiriin nyt”, Varjoliekki maukui harjoitusten päätteeksi.
”Äh, leirissä on tylsää! Mene sinä vain. Minä jään vielä harjoittelemaan!” Helletassu päätti.
Varjoliekiltä pääsi syvä huokaus.
”Minulla on kyllä nämä taktiikat täydellisesti hallussa”, hän kuuli Helletassun sanovan, kun tämä hyökkäsi risun kimppuun ja alkoi potkia keppiä takajaloillaan.
”Tule nyt. Et voi harjoitella koko päivää, jotta jaksat huomenna”, Varjoliekki yritti epätoivoisena.
”Kaverisi varmaan odottavat sinua jo leirissä. Voit vaikka leikkiä sotaa heidän kanssaan.”
Oksaa raatelevan Helletassun pää kääntyi ylös viimeisen lauseen kohdalla.

Myöhemmin samana päivänä, aterian jo syötyään Varjoliekki oli siirtynyt vaihtamaan kieliä Kastesulan kanssa. Sadeturkki mahtoi olla partiossa, sillä kumppani ei ollut tullut syömään hänen kanssaan. Perhe vaihtoi usein kieliä keskenään tähän aikaan päivästä, Ropinaroihua lukuun ottamatta, joka liittyi seuraan vain hyvin harvoin. Tyttäret tosin viettivät melko paljon aikaa kahdestaan. Se oli Varjoliekistä hyvä asia, vaikka hän itse kaipasikin Ropinaroihun seuraa usein. Nyt näytti kuitenkin siltä, että Varjoliekki ja Kastesulka vaihtaisivat kieliä kaksin.
Sekä Varjoliekillä että hänen rauhallisella tyttärellään oli molemmilla yleensä melko vähän asiaa. He puhdistivat turkkejaan hiljaisuudessa, mikä tuntui kollista kotoisalta. Kastesulka auttoi irrottamaan lehden Varjoliekin hännästä, ja suki sen sitten puhtaaksi huolellisesti.
”En huomannutkaan tuota. Kiitos”, soturi maukui tyttärelleen.
Sinikilpikonnakuvioisen ja valkoisen kirjava naaras hymyili lempeään tapaansa.
”Olet ollut aika poikki viime aikoina”, Kastesulka totesi.
Varjoliekki pohti asiaa. Niinkin voisi sanoa. Tai sitten voisi sanoa, että oppilaan kouluttaminen ei ollut ihan sellaista, mitä kolli oli kuvitellut.
”Niin kai.”
”Et ole käynyt edes kävelyllä moneen päivään”, tytär huomautti.
”Olet oikeassa. Se voisi itse asiassa tehdä hyvää minulle”, Varjoliekki tuumi. Hän arvosti suunnattomasti Kastesulan huomaavaisuutta. Tyttärellä oli tapana vähän huolehtia kaikista.
”Mitä sitten odotamme? Tule!” Kastesulka oli hetkessä ylhäällä ja menossa.
Varjoliekki kampesi nopeasti itsensä ylös. Hän jolkutti Kastesulan perässä leirin uloskäynnille.
Metsässä kävellessään kolli kiinnitti tällä kertaa tarkemmin huomiota lumeen. Hän pyrki kävelemään ainoastaan lumettomassa maastossa, puiden latvojen alla.
”Miten Helletassun kanssa on mennyt?” Kastesulka kysyi.
Tytär luuli kai vaihtavansa puheenaihetta, mutta oli todellisuudessa avannut kysymyksen asian ytimeen. Varjoliekki oli aivan poikki vaivalloisista yrityksistä käsitellä Helletassua ja saada tämä keskittymään koulutukseen.
”Rehellisesti, en tiedä kuinka selviän hänen kouluttamisestaan”, Varjoliekki sanoi vihdoin.
Kastesulka katsoi häneen kysyvästi, silmät hämmennyksestä pyöreinä.
”Enkä tarkoita, että olisin välttämättä muita huonompi mestari. Ainakaan mitenkään huomattavasti. Tämä mestaruus ei vain ole ihan ollut sitä, mitä kuvittelin sen olevan…”, hän myönsi.
”Mitä tarkoitat?”
”Olen aivan poikki. Oppilaani on ihan mahdoton”, Varjoleikki kertoi, eikä voinut enää estää itseään avautumasta oikein huolella. ”Helletassu on kyllä hauska kissa ja mukavakin, mutta minusta tuntuu, etten saa häntä kuuntelemaan puoliakaan ajasta. Hänellä on aina joku oma juttu menossa. Hän valittaa aina, jos emme harjoittele hänelle mieluista asiaa… Joudun vänkäämään hänen kanssaan ihan jatkuvasti. Ja hän puhuu paljon, mikä on aika uuvuttavaa minulle jo itsessään, mutta se on tietysti asia erikseen… En tosiaan tiedä, mitä teen hänen kanssan.”

//Kaste?

Kirjoittaja: Ninjanen

Kun emo ehdotti leikkiä, olin hypätä turkistani innosta. Leikkimistä! Ehdottomasti tahtoisin leikkiä!
“Joo!” hihkaisin ja ponkaisin ylös. “Leikitään jotain!” Kaivoin pääkoppaani etsiäkseni jotain mitä voisimme leikkiä.
“Jotain petoleikkiä?” mietin hiljaa, “vaikka koiraleikkiä?” yhtäkkiä mielessäni välähti usvainen kuva kuolaavista yhteen loksahtavista vahvoista leuoista ja kauhu tuli, ja seuraavassa hetkessä se oli poissa.
“Onko sinulla ideoita? Mitä te leikitte emo?” kysyin innoissani ja pompin paikoillani.
“No, piilosta ja päällikköleikkiä ja paljon kaikkea”, emo kehräsi ja päällikkö leikki herätti huomioni.
“Päällikköleikki? Miten se menee?” kysyin innoissani.
“Joku on suuri päällikkö ja muut ovat sotureita”, emo selitti ja innostus kasvoi sisälläni hetki hetkellä suuremmaksi. Se kuulosti mahtavalta!
“Leikitään sitä!” hihkaisin ja loikkasin lähimmälle kivelle. “Minä, Eloklaanin suuri päällikkö Kehrätähti, käsken kaikki tänne ..öh.. tarhakivelle klaanikokoukseen!” ilmoitin ja emo tassutteli nöyränä kiven luo hymyillen.
“Mitäköhän asiaa Kehrätähdellä on?” emo supatti mielikuvituskissan korvaan hänen vieressään. Päästin pienen kehräyksen ja yritin sitten vakavoitua.
“Minulla on huonoja uutisia. Varapäälikkömme on kuollut ja minun on päätettävä seuraava varapäällikkö”, sanoin ja odotin väkijoukon(eli emon) reaktiota. Emo henkäisi muka kauhuissaan. Hän kuiskutti kuin olisi ollut mosta kissaa. Tämä oli mahtavaa! Nautin tästä niin paljon!
“Nyt päätän uuden varapäällikön. Päätös oli vaikea, sillä klaanissa on paljon taitavia ja kyvykkäitä kissoja, mutta uskon, että päätökseni on oikea”, pidin dramaattisen tauon ja julistin; “Perhopurosta tulee Eloklaanin seuraava varapäällikkö! Olet osoittanut uskollisuutesi ja viisautesi näinä menneinä vuodenaikoina. Tule tänne ja ota paikkasi viereltäni.”
Perhopuro laski päätään kunnioittavasti.
“Kiitos, suuri Kehrätähti! Lupaan ja toivon, ettet tule pettymään valintaasi!” emo sanoi ja tassutti viereeni.

Kun olimme leikkineet hetken, taivaalta alkoi yhtäkkiä sataa hiljalleen leijaillen jotain, kylmää, valkoista pehmeää höttöistä asiaa. Aivastin pienesti kun sitä laskeutui nenälleni.
“Emo, mitä tämä aine on?” kysyin ihmeissäni kun valkoinen ihme juttu peitti maan.

//Perho 😀

Kirjoittaja: Saaga

Istuskelin leirin reunalla katsellen kissoja. Mietin emoani pitkästä aikaa. Valkoturkkinen naaras oli syöpynyt verkkokalvoilleni ikuisesti kyyneleet silmissä kääntyessään viimeisen kerran pois päin minusta ennen kuin lähti klaaninsa luokse. Sitten myöhemmin hän oli kohdannut loppunsa. Muistin myös aivan liian elävästi kuinka kynteni olivat Hahtuvatassun – oman sisareni – kurkun sisällä. Koitin karistaa ajatuksiani päästäni nousten ja kuljeskellen hiukan edes takaisin. Olin jo hyväksynyt tappaneeni kissan, mutta joskus minusta tuntui epäonnistuneelta rääpäleeltä. Katselin ympärilleni leirissä ja huomasin entisen oppilaani Kuusikkokuiskeen. Hänkin oli merkki siitä, etten ollut pelkkä turhake. Olinpa sentään kouluttanut oppilaani hienoksi nuoreksi soturiksi, joka teki kaikkensa klaaninsa eteen.
“Hei, kuinka pärjäilet?” kysyin naaraalta hymyillen lempeästi. Mustaturkkinen soturi säpsähti ajatuksistaan ja katsahti minuun yllättyneesti.
“Hyvin kiitos”, hän naukui. Tiesin toisen olevan pidättyväinen, mutta en antanut sen estää kysymyksiäni. Jos naaras ei haluaisi vastata, hän tietäisi kyllä mitä tehdä. Minulle hän voisi aina sanoa ei. Tiesin sen jo hänen oppilasajoiltaan.
“Oletko jo syönyt tänään? Voisimme napata yhden jäniksen kasasta, jos olet jo partioinut”, ehdotin, sillä muistin naaraan lempiriistan olevan tuoreet jänikset. Hän vihasi lintuja, kun niitä oli tullut partiossa vastaan hän oli aina epäröinyt ja yrittänyt keksiä muuta, mutta suoriutunut silti hienosti nappauksesta.
“Kyllähän se käy. Olin aikaisemmin kahdessa rajapartiossa”, Kuusikkokuiske naukui edelleen rauhallisesti. Hän oli aina niin tyyni ja lempeä. Siksi pidinkin naaraasta niin kovasti.
“Hyvä!” vastasin iloisesti ja loikin parilla pitkällä loikalla tuoresaaliskasan luokse. Se oli hyvin pieni, kun monen kissan nälkä oli jo laannutettu sen sisällyksillä. Kasassa oli jäljellä kutenkin kaksi jänistä, joten otin niistä pienemmän ja palasin Kuusikkokuiskeen luokse makoisa saalis suussani. Laskin sen hänen eteensä ja kävin makuulle toisen viereen.
“Saat osoituksen ylpeydestäni ensimmäisen haukun muodossa”, sanoin ja katsoin Kuusikkokuisketta. Hänen kauniisti kimaltelevat silmänsä siirtyivät minuun kysyvästi.
“Olen ylpeä siitä millainen soturi sinusta on tullut”, sanoin suoraan ja kosketin tassullani naaraan omaa, “Mutta kiirehdi sen ensimmäisen haukun kanssa. Minä näännyn pian ja sitten syön sinutkin tämän jäniksen lisäksi!”
Kuusikkokuiske naurahti ja haukkasi oman palansa, jotta pääsin itsekin syömään.
***
Ensilumi oli satanut maahan ja vihdoin olin taas kunnolla ennallani. Lumen tultua kaikki oli niin paljon kirkkaampaa ja iloisempaa. Pieni unettomuusjakso oli kääntynyt ympäri ja nyt nukuin joka yö kuin tukki. Loikin hangen poikki toiselle puolen partiotani varten. En malttanut odottaa lumisen metsän näkemistä! Rajapartioni odotteli jo leirin suuaukolla, joten kiirehdin äkkiä mukaan heidän tahtiinsa. Lunta pyrytti aurinkohuipun lähestyessä kokoajan enemmän ja enemmän. Sitä oli maassa jo niin paljon, että tassut peittyviät. Auringon maanpinnalle pilvien välistä selviytyvät säteet koskettivat lunta ja saivat sen kimaltamaan kauniisti kaikkialle. Ilo räiskyi sisälläni koko partion ja vielä leirissäkin, jolloin näin yksin oleskelevan tuoreen oppilaan Helletassun. Enempiä miettimättä tepsutin toisen luokse ja loistin hänenkin päälle onnellista hymyäni.
“Haluatko rakentaa kanssani lumikissan?” kysyin oppilaalta riemukkaaseen sävyyn. Toivoen, että hän suostuisi.

//Helle?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Leiri oli yön aikana värjäytynyt valkoiseksi. Minä ja sisarukseni olimme olleet tutkimassa sitä heti aamusta, kun Kimalaistoive oli antanut meille luvan mennä ulos. En ollut koskaan ennen nähnyt mitään niin omituista kuin lumi. Se oli kylmää ja kevyttä, mutta kun se laskeutui hiutaleina taivaalta turkille, se suli vedeksi ja oli yhtäkkiä märkää.
Puropentu ja Solapentu tekivät hankeen jälkiä kulkemalla letkassa pesän edustalla. Olin itse kahlannut nilkkoihini ylettyvässä lumessa lähes leirin keskelle katselemaan, kuinka joukko mestareita ja oppilaita lähti leiristä. Vastanimitetty Helletassu oli heidän mukanaan, ja vatsanpohjaani kouraisi kateudesta. Minäkin olisin halunnut olla tuolla heidän joukossaan. Minun olisi pitänyt olla heidän joukossaan. Minä ja pentuetoverimme olimme tällä hetkellä pentutarhan vanhimmat pennut, ja yhteinen petimme Kimalaistoiveen kanssa oli alkanut käymään kovin ahtaaksi. Kaipasin enemmän tilaa ympärilleni.
Taivaalta alkoi leijailla lisää hentoisia hiutaleita. Nousin takakäpälilleni ja yritin osua niihin etutassuillani. Taisin huitaista liian vauhdilla, sillä menetin pian tasapainoni ja keikahdin lumeen selälleni. Kylmyys tunki ohuen pentuturkkini läpi niin että minua alkoi hytisyttää.
Kömpiessäni takaisin pystyyn silmiini osui musta hahmo vähän matkan päässä. Ensin luulin sitä Kärpästassuksi, mutta tarkemmin katsottuani huomasin, että tämän kissan turkki oli aavistuksen pitempää ja ruumiinrakenne erilainen. Päättelin, että kissan täytyi olla Kärpästassun mestari, Kallahämy, jonka muistelin nähneeni entisen pesätoverini nimityksissä.
Lähdin tarpomaan Kallahämyä kohti turkki pörhössä ja häntä päättäväisesti pystyssä. Naaras pysähtyi huomatessaan minun olevan tulossa häntä kohti.
“Hei”, puuskutin päästyäni soturin luo, “millainen Kärpästassu on oppilaana? Onko hän yhä mykkä? Miksi sinun toinen silmäsi on eri värinen? Millaista on olla soturi?” Ladeltuani liudan erittäin tärkeitä kysymyksiä, jotka enemmän tai vähemmän liittyivät toisiinsa, jäin tuijottamaan vanhempaa kissaa silmät odottavan pyöreinä.

//Kalla?

Kirjoittaja: Aura

“Helletassu, yritä vain uudelleen”, Varjoliekki ohjeisti rauhallisesti, mutta nuoren oppilaan kurkusta kumpusi pieni murina. Vaanimisasennon harjoittelu oli ihan hiirenaivoista! Ei klaanin mahtavimman taistelijan tarvitsisi taitaa saalistamista.
“Tämä on ihan tylsää. Minä haluan taistella! Niinkuin hienot soturit. Haluan jo päästä rökittämään kuolonklaanilaiset”, Helletassu valitti ja huitoi etutassuillaan ilmaa. Kuvitelmissaan oppilas taisteli Henkäystähteä, Kuolonklaanin pelättyä päällikköä vastaan. Mutta Helletassu ei harmaaturkkista kollia pelännyt. Hänestä tulisi voittamaton!
“Soturit eivät vuodata verta turhanpäiten. Me keskitymme nyt harjoittelemaan saalistamista. Eloklaani tarvitsee nyt saalistustaitoisia kissoja. Muistatko vielä mitä sinun piti tehdä?” kollikissa naukaisi tyynesti. Helletassu avasi suunsa väittääkseen vastaan, mutta Varjoliekki huiskautti häntäänsä ja kolli sulki suunsa. Oliko oppilaana oikeasti näin tylsää? Missä kaikki hurjat seikkailut olivat? Ehkä he etsisivät niitä Pörriäispennun kanssa itse, kunhan hänen ystävänsä saisi oppilasnimen. Helletassun käpälät hakivat kömpelösti paikkaansa ja hän yritti muistella Varjoliekin antamia ohjeita. Häntä ylös, etukäpälät kropan alle, takajalat hieman erilleen.. Vai? Kun Helletassu yritti ottaa muutaman askeleen, hän kompastui.
“Äh, ei tämä onnistu! Tämä on ihan hiirenaivoista touhua!” “Oikeasti, minä olen niin paljon parempi taistelija. Miksi käyttää minun taitojani johonkin tällaiseen, kun olisin paljon parempi taistelemisessa?” Helletassu sähisi silminnähden turhautuneena ja tuijotti Varjoliekkiä haastavana. Kylmä pakkanen pureutui helposti Helletassun lyhyen turkin läpi hänen kroppaansa. Vaanimisasennon nyhjääminen oli ihan yhtä tyhjän kanssa, kun kylmä ilma teki hänen jäsenistään kankeat. Olisi niin paljon helpompaa, jos hän voisi taistella ja täten pysyä koko ajan liikkeessä. Mutta nyt hän sai nysvätä jotain turhanpäivästä vaanimista.
“Eloklaani on täynnä sotureita! He voivat hoitaa saalistamisen ja minä voin keskittyä puolustamaan Eloklaania. Katso, näin!” Helletassu ulvaisi ja paljasti kyntensä. Sen jälkeen hän taisteli kuvitteellista vihollista vastaan ja huitoi taas ympäriinsä. Ehkä Varjoliekki ei vielä ollut huomannut hänen potentiaaliaan! Mutta Helletassu oli päättänyt, että hän ei jäisi keneltäkään huomaamatta. Varjoliekki olisi ihan todellinen hiirenaivo, jos ei huomaisi kuinka HÄN oli tuleva päällikkö.
“Sitä paitsi, kun minusta tulee päällikkö, perun kaikki saalistusharjoitukset! Tai siis, en kaikilta. Mutta sellaisilta ketkä osaa taistella”, Helletassu huokaisi. Pörriäispentu oli taatusti koko maailman ainoa kissa kuka ymmärsi häntä tässä asiassa. Varjoliekin kasvoilla läikähti hieman huvittunut ilme. “Sitä ennen sinun pitäisi päästä soturiksi asti ja sinne ei pääse ilman saalistusharjoituksia.”
Helletassu huokaisi uudelleen, tällä kertaa entistä teatraalisemmin. Ehkä hän sitten harjoittelisi tämän yhden kerran. Mutta oikeasti, tämä jäisi viimeiseksi! “No hyvä on”, Helletassu mutisi ja räpäytti silmiään. “Mutta tämän olisi parasta onnistua. Tai siis, tietenkin se onnistuu. Olen paras! Mutta en nyt vain jaksa käyttää parhauttani tässä asiassa.” Sen sanottuaan Helletassu laskeutui taas vaanimisasennolta vaikuttavaan asentoon.
“Laskeudu vain alemmaksi. Älä anna häntäsi laahata maata”, Varjoliekki ohjeisti oppilastaan. Helletassu yritti korjata asentoaan, mutta unohti ohjeista puolet matkan varrella. Äh, tämä oli niin tylsää!

Kirjoittaja: Aura

“Eloklaani kieltämättä tarvitsisi lisää hyviä saalistajia. Onneksi oppilaiden pesässä on laumallinen soturinalkuja ja pentutarhakin on täynnä”, Tuikelintu naukaisi iloisesti. Jos saalistajapulaa ei laskettu, Eloklaanilla meni hyvin. Oppilaita ja pentuja oli enemmän, kuin pitkään aikaan! Vaikka lähestyvä lehtikato huolestutti Tuikelintua todella paljon, Eloklaanin tilanne antoi toivoa.
“Antaisipa Mesitähti minulle oppilaan! Jos ei Kimalaistoiveen pennuista tai Kehräpennusta, niin ehkäpä sitten seuraavista?” Tuikelintu haaveili hymyillen ja uppoutui hieman ajatuksiinsa. Kuinka upeaa olisi saada toimia mestarina nuorelle kissalle! Hän opettaisi saalistamaan, taistelemaan, kiipeilemään, uimaan… Lista oli loputon! Ja näiden lisäksi soturikoulutukseen kuului paljon muuta, kuten sosiaalisia taitoja, lempeyttä ja muiden kissojen kohtaamista. Tuikelintu halusi kasvattaa oppilastaan kissan, joka kohtaisi muut empatialla ja kohteliaisuudella. Tumps! Tuikelinnun eteen oli ilmestynyt, kuin tyhjästä suurikokoinen puunjuuri, joka oli saanut naaraan polvilleen – tai oikeastaan naamalleen. “Auts!” naaraskissa ähkäisi ja räpytteli silmiään. Hän oli taas unohtanut katsoa eteensä.. Naaraan ajatukset olivat olleet todellisuutta mielenkiintoisempia. “Sattuiko sinuun?”
Tuikelintu ravisteli päätään ja nousi ylös. “Ei sattunut, kiitos”, naaras naurahti ja vilkaisi Sädesäihkeeseen. Eikä, nyt turkkini on varmasti kamalassa kunnossa, Tuikelintu mietti tympääntyneenä ja sukaisi rintaturkkiaan muutaman kerran. Hän sukisi turkkinsa heti leiriin päästyään. Sitä ennen pitäisi saada edes jotain saalista tai taas yksi partio palaisi tyhjin tassuin.
“Taisin karkottaa kaiken riistan tällä kompastelulla”, Tuikelintu naurahti hieman turhautuneena ja huokaisi. “Tule, otetaan muut kiinni!”
Naaras lähti jolkottelemaan rennoin, sulavin askelin kohti partiota. Naaraan nopeudella välimatka pieneni kuitenkin hetkessä ja pian he olivat taas yhdessä muun partion kanssa. Tuikelintu maisteli ilmaa ja yritti saada kiinni jostain hajusta, mutta yksikään hajujälki ei tuntunut kuuluvan riistaeläimelle.
“Ovatko kaikki riistaeläimet kadonneet vai olenko minä näin huono jäljittäjä?” Naaraan lausahduksessa oli sopivassa suhteessa itseironiaa ja huumoria.
“Hei, kunhan saamme saalistuspartion hoidettua, niin haluaisitkohan sinä lähteä vielä tekemään jotain? Minä ajattelin jonain päivänä huiputtaa metsän suurimman puun. Se vasta on elämää! Tai sitten voisimme sukia turkkimme. Sinunkin turkkisi voisi kaivata sukimista, ainakin saalistuksen jälkeen.” “Ja en tietenkään tarkoita millään pahalla, muru. Eloklaanilaisten on vain syytä näyttää hyvältä!” Tuikelintu katsoi Sädesäihkettä hymyillen ja venytteli takajalkojaan. Kohta hän saisi pistää lihaksensa kunnolla töihin, kun he alkaisivat saalistaa. Sillä edellytyksellä, että joku saisi kiinni hajujäljestä..

//Säde?

Kirjoittaja: Aura

Kun Hellepentu katsoi parasta ystäväänsä -veljeään- silmiin, kolli suorastaan pystyi lukemaan hänen ajatuksensa. Hellepennustakin oli epäreilua, että Mesitähti ei nimittänyt kollia sisaruksineen samaan aikaan. Viime kuiden ajan Hellepennusta ja Pörriäispennusta oli tulleet erottamattomat. He olivat tehneet kaiken yhdessä. Ja nyt Mesitähti oli päättänyt erottaa heidät?! Hellepentu ei pitänyt siitä, ei niin saisi tehdä!
“Jätän sinulle puolet. Kukaan muu oppilaista ei edes pysty tappelemaan niitä vastaan. Kuulemma Tupsutassu oli ottanut kuonoonsa aivan huolella!”
Kun eloklaanilaiskaksikko oli joutunut Kuolonklaanin kynsiin, koko pentutarha oli kuhissut siitä. Erityisesti Hellepentu ja Pörriäispentu. Kuinka noloa, että kuolonklaanilaissoturi oli päästänyt heidät säälistä menemään? Siinä hetkessä kolli oli päättänyt, että hän ei koskaan pakenisi.
“Hei, arvaa mitä, veli”, punaturkkinen pentu virnisti ja tuuppasi ystäväänsä, kuka oli silminnähden harmistunut. “No?”
“He teki Kärpäspennusta oppilaan ennen sinua, koska hänellä on niin paljon opittavaa! Meidän ei tarvitse olla yhtä kauaa oppilaina”, Hellepentu hymyili ystävälleen ja tuuppasi toista uudelleen. Pörriäispennun asemassa häntäkin olisi harmistuttanut. Pörriäispennun kasvoille levisi iloisempi, ylpeä virne. “No, ei minusta suotta tule viimeisimpänä oppilasta!” Nokkospilvi tuli pentujen väliin ja alkoi hätistellä heitä aukiolle. Kollipennut kipittivät päät pystyssä aukiolle. Hellepentu vetäisi syvään henkeä ja hymyili. Hän katsoi nyt leiriaukiota viimeistä kertaa pentuna. Kohta hän olisi jo oppilas eli käytännössä jo soturi. Mesitähti tuskin pitäisi häntä kovinkaan kauaa oppilaana! Hellepentu ei malttanut odottaa, että hän pääsisi taistelemaan ja huolehtimaan Eloklaanin turvallisuudesta. Leirin ulkopuolella oli niin paljon nähtävää ja ehkä hän jopa pääsisi taistelemaan isänsä, Lieskakajon kanssa. Vau, se vasta olisi jotain! Hellepentu kaappasi lunta käpäliinsä ja meinasi viskata sen Pörriäispennun naamaan, mutta hän näki emonsa tuiman katseen ja laski pudotti lumet maahan. Hellepentua harmitti, että lumi oli valloittanut metsän vasta nyt. Heillä oli jäänyt niin paljon kokematta!

“Hellepentu, Ahvenpentu. Astukaa eteen.”
Kollipentu vilkaisi vielä siskoaan. Naaras tuijotti päättäväisenä eteensä ja Hellepentu hymyili. Ahvenpennusta tulisi mahtava oppilas.
“Onnea, sisko”, Hellepentu kuiskasi hymyillen, mutta sai vastaukseksi vain hermostunutta mutinaa.
“Hellepentu on saavuttanut kuuden kuun iän, ja hän on valmis soturioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona hän on ansainnut soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta Helletassuksi. Sinun mestarisi tulee olemaan Varjoliekki. Toivon, että Varjoliekki siirtää kaiken tiedon sinulle.”
Helletassu. Varjoliekki. Ne olivat ainoat sanat mitkä tuore oppilas Mesitähden puheesta erotti. Helletassu tähyili kissajoukkiosta Varjoliekkiä. Toivottavasti hänen mestarinsa ei olisi kukaan nössö! Lopulta oletettu Varjoliekki asteli eteen ja Helletassu ryntäsi koskettamaan mestarinsa kanssa kuonoja.
“Minä haluan taistella!” Helletassu sai sanotuksi. Varjoliekin kasvoilla oli pieni, huvittunutta hymyä muistuttava ilme.
“Helletassu, Helletassu! Ahventassu, Ahventassu!” leiriaukio raikui ja Helletassu röyhisti rintaansa. Jonain päivänä aukio huutaisi Helletähteä! Kollikissa nautti klaaninsa antamista suosionosoituksista ja katseli ympärilleen ylpeänä. Kaikki näytti oppilaan silmin niin paljon hienommalta. Hellepentu kävi tervehtimässä Pörriäispentua, perhettään ja ryntäsi sitten Ahventassun perään hakemaan sammalia petiään varten. Soturius, täältä tullaan!

Kirjoittaja: Aura

Tupsutassun keltaiset silmät käväisivät tasaisin väliajoin Kärpästassusta. Mustaturkkinen naaras oli säikäyttänyt kollin pahemman kerran vain ilmestymällä hänen rinnalleen.
“Minusta on hienoa, kun on lunta. Eikö se olekin kaunista?” Tupsutassu naukaisi ja yritti virittää heidän välilleen pientä jutustelua. Naaras kuitenkin vain nyökäytti päätään eikä Tupsutassu enää ollut varma mitä hän sanoisi. Kolli oli kuullut muilta klaanitovereiltaan, että Kärpästassu ei puhunut. Se taisikin olla totta. Hento, mutta sitäkin tiheämpi lumisade leijaili hiljalleen kaksikon turkeille. Tupsutassu värähti, hänellä oli todella kylmä. Turkin kaljut kohdat eivät pitäneet lainkaan kylmää. Tupsutassu heilautti häntänsä suojakseen ja toivoi, että Kärpästassu ei kiinnittänyt lainkaan huomiota hänen turkkiinsa. Kärpästassu oli niin hiljainen ja salamyhkäinen, että vanhempi oppilas ei osannut lainkaan sanoa mitä naaraan mielessä liikkui. Leiriaukion äänet vaimenivat hieman, kun kaksikko pääsi aivan leirin toiselle puolelle. Siellä oli paljon rauhallisempaa ja kolli ajatteli, että ehkä Kärpästassukin rohkaistuisi hieman ulos kuorestaan. Tupsutassu pystyi ymmärtämään kyllä oppilastoveriaan. Kolli oli ollut pentuna todella hiljainen ja nykyistä ujompi. Eikä kolli tänäkään päivänä hirveästi viihtynyt väkijoukoissa tai ollut se kaikista sosiaalisin tapaus.
“Minä ja Kääpäpuna törmäsimme joku aika sitten rajapartioon. Se oli pelottavaa, en minä haluaisi taistella”, Tupsutassu kertoi kokemuksistaan keskeyttääkseen hiljaisuuden, mutta ei sitten enää tiennyt mitä sanoisi.
“Tiedätkö sinä Kääpäpunan? Hän on minusta mukava, meistä tulee ehkä ystäviä”, kollioppilas jatkoi hieman epävarmana. Kääpäpunan kanssa oli ollut helpompi puhua, mutta nyt sanat eivät halunneet tulla hänen suustaan ulos. Tai jos tulivat, niin sanat muodostuivat kömpelöiksi lauseiksi. Naaras kuitenkin vain pudisti päätään ja sai kollioppilaan katselemaan käpäliään. Tupsutassun koko keho oli jännittynyt, viiksikarvojaan myöten.

//Kärpsy?

Kirjoittaja: Saaga

Kertoilin Kehräpennulle soturilaista ja katsoin kuinka naaraspennun silmät oikein loistivat ilosta. Olin itsekin iloinen vain katsellessani pentua. Hän loisti samaa elämänhalua kuin minä olin tehnyt pienenä. Toivoin, että välitin sitä jollain tapaa edelleen ympärilleni. Ojensin lapojani ja aloin kertoa Tähtiklaanista. Kerroin hopeahännästä ja sen sotureista ja kerroin, että menisimme Tähtiklaaniin kuolemamme jälkeen. En halunnut tuputtaa kuinka tärkeää Tähtiklaani minulle oli, mutta ohjaisin naarasta sen suuntaan. Halusin hänen saavan kaiken suojelun vanhemmiltani ja Jänötassulta.
“Vau!” Kehräpentu henkäisi ja katseli taivaalle. Kiersin häntäni pennun ympärille ja nuolaisin tämän korvaa.
“Voit kysyä minulta ihan mitä vain, vastaan mielelläni kaikkeen”, totesin hymyillen ja katsoin naaraspennun oransseja silmiä. Ne olivat kauniit ja eloisat. Niin eloisat. Näin pennussa kaiken, mitä kaipasin itsessäni. Hän oli se täyte elämääni, jota olin haikaillut niin pitkään.
“Kiitos, emo!” pentu hihkaisi ja katsoi minuun. Naaraan silmistä siirtyi iloa minuunkin, joten aloin kehräämään iloisesti. Hiiri oli syöty, joten nyt oli tekemisen aika!
“Haluatko leikkiä jotain? Kun minä olin pentu, Kimalaistoive leikitti meitä keskenämme aina yhdessä muiden pentujen kanssa, mutta nyt täällä ei taida olla juurikaan ketään leikkimässä. Voimme toki leikkiä kahdenkin”, ehdotin ja nousin hitaasti pieneen kyyryyn odottamaan josko Kehräpentu innostuisi. Mieleeni muistui kuinka olin pentuna leikkinyt piilosta ja päällikköjä ja kaikkea muuta niiden väliltä.

//Kehrä?

Kirjoittaja: Ninjanen

”Odota vain, kun pääset maistamaan kalaa”, emo sanoi hyväntuulisesti kun olimme syöneet hetken. Innostuin heti. En ollut ihan varma, mitä kala oli, tai olinko maistanut sitä ennen, mutta emon äänensävy kuulosti siltä että se oli hyvää! Tahdoin päästä maistamaan sitä!
”Mistä kalaa saadaan?” kysyin innoissani. Vanhempi naaraskissa hymyili minulle.
”Joesta. Eloklaanin reviiri on täynnä niitä. Kalat elävät veden alla ja eloklaanilaiset saalistavat niitä. Oppilaita opetetaan myös uimaan”, emo kertoi ja siirsi hiirenrippeet tassullaan minun eteeni. Hotkin loput ja katsoin taas emoon kallistaen päätäni.
“Mitä ne soturilaki ja Tähtiklaani ovat? Lupasit kertoa niistä”, sanoin ja katselin emoa silmät säihkyen. Perhopuro hymyili.
“No, soturilaki kertoo meille kaikille miten meidän on elettävä, ja mitä emme saa tehdä. Vaikka soturilain nimi on soturilaki, se kuuluu meistä klaanikissoista jokaiselle. Sitä ei saa rikkoa”, emo aloitti ja minä nyökkäilin innostuneena, tahdoin tietää lisää.
“Mitä siinä sanotaan?” kysyin innostuneena ja Perhopuro kehräsi hyväntuulisesti.
“En ala nyt selostamaan sitä sinulle kokonaan, siinä on paljon kaikkea, mutta voin kertoa sinulle tärkeitä kohtia”, naaras sanoi, ja veti minua lähemmäksi itseään hännällään.
“Kerro!” vinkaisin innostuneena kuin pikkupentu. Ai niin – minähän olin pikkupentu.
“No, se, josta kerroin eli kuningattaret, pennut ja klaaninvanhimmat on ruokittava ensin. Toinen, josta kerron nyt on se, ettei yhtäkään pentua saa jättää pulaan, oli se kenen tahansa. Vaikka vihollisklaaninkin.” tässä vaiheessa minun oli pakko keskeyttää emoni. “Vihollisklaani? Onko klaaneja lisää kuin Eloklaani?” kysyin ja töpöhäntäni huiski puolelta toiselle. Emo nyökki.
“On kyllä, Kuolonklaani”, emo sanoi, eikä kertonut siitä sen enempää.
“Okei! Voitko kertoa vielä lisää kohtia?” kysyin innokkaasti. Ruskea tabbynaaras hymähti hymyillen hyväntuulisest, ehkä hieman huvittuneenakin.
“Selvä, mutta pari niin jaksat kuunnella Tähtiklaanistakin, sillä se on todella tärkeää!” emo sanoi ja näpäytti minua lempeästi nenään hännänpäällään.
“Kerron vielä kolme; pentujen on oltava vähintään kuusi kuuta tullakseen oppilaiksi, päällikön sana on laki ja sitä on toteltava ja puolusta klaaniasi vaikka hengelläsi. Sinulla voi olla ystäviä muiden klaanien kissojen kanssa, mutta ystävyytenne ei saa mennä klaanisi edun edelle, vaikka kohtaisit ystäväsi taistelussa”, emo sanoi ja katsoi minuun varmistaakseen että olin ymmärtänyt. Nyökyttelin oranssit silmät loistaen.
“Entä Tähtiklaani? Tahdon teitää siitäkin ihan kaiken!” olin tukehtua innosta. Emo naurahti hyväntuulisesti innolleni.
“Rauhoitu ensin, sillä tämä tieto on todella tärkeää”, hän sanoi ja minä ryhdisätydyin heti. En tahtonut, että tärkeä tieto menisi minulta sivu suun. Varsinkin kun Tähtiklaani kuulosti upealta ja mahtipontiselta.
“Tähtiklaani on paikka, jonne me menemme kun kuolemme ja sieltä meidän esi-isämme ja läheisemme katsovat meitä”, emo sanoi ja hänen silmänsä näyttivät muuttuvan jotenkin etäisiksi, usvaisiksi. Sitä kesti hetken ja sitten se ilme oli poissa.
“Sinne menemme myös sinä ja minä, kun aika on, mutta sitä ei toivottavasti tapahdu vielä aikoihin, vaan toivon todella että saamme elää onnelliset, oikein pitkät elämät”, emo sanoi ja koko hänen olemuksensa sanoi: ja että varsinkin sinä saat pitkän ja onnellisen elämän.
“Uskomattoman ihanaa!” kiljahdin innoissani, tietenkin uskoin että kuolleet kissat tosiaan menivät Tähtiklaaniin! Mutta sitten mieleeni hiipi kysymys.
“Mutta mistä me tiedämme että he kaitsevat meitä aina? Siis muuten kuin että tunnemme sen?” kysyin emolta ja tämä käänsi katseensa taivaalle.
“No, kun on yö, taivaalla näkyy hopeahäntä, se on tähtien polku, joka kimmeltää kauniisti. Kun kissa kuolee, me pidämme valvojaiset, ja kissa siirtyy Tähtiklaaniin, osaksi Hopeahäntää”, emo sanoi ja räpyttelin silmäni ihmeissäni.
“Vau!” henkäisin. Se kuulosti upealta. Tahtoisin todellakin päästä Tähtiklaaniin, kunhan vain olisi sen aika. Mutta se ei koittaisi vielä pitkään aikaan, sen olin päättänyt. En jättäisi emoa. En vielä pitkään aikaan. Ja ehkä emo kuolisi ennen minua? Mutta sekään ei tapahtuisi pitkään aikaan. Siitä pitäisin huolen. Minä ja emo, me pitäisimme toistemme puolia ja toisistamme huolta ihan aina!

//Perho :´D

Kirjoittaja: Aura

Lehtisateen alku oli ollut yhtä väriloistoa, mutta nyt tilanne oli päinvastainen. Lehtisateen loppu oli ajanut metsän värittömään tilaan. Naaraan ei tarvinnut kuin vilkaista aukiolle. Jep, todella väritöntä ja harmaata. Punaturkkinen naaraskissa asteli ulos oppilaiden pesästä. Salviakatse oli ilmoittanut eilisen iltapartion jälkeen olevansa seuraavan päivän kiireinen, joten Talvikkitakun hommaksi oli jäänyt leirin siivoaminen. Hänen. Soturin. Talvikkitakun taidot olivat ihan jossain muualla, kuin sammalien vaihtamisessa. Sitä paitsi pesä suorastaan kuhisi uusia oppilaita. Lieskakajon ja Nokkospilven kaksikko oli saanut nimensä ja Kimalaistoiveen kaitsema Sielupentu oli nimitetty oppilaaksi heti vanavedessä. Talvikkitakusta siivoushommat sopivat paremmin nuoremmille kissoille ja erityisesti kissoille, jotka eivät koskaan sopisi sotureiksi. Kärpästassu oli loistava esimerkki sellaisesta kissasta. Tuskin naaras tulisi koskaan olemaan hyödyksi Eloklaanille, sen verran outo oppilas oli. Talvikkitakku ei kuitenkaan ollut tuonut ajatuksiaan ilmi, sillä hän halusi jo takaisin soturiksi. Salviakatseen holhouksessa oleminen oli naaraasta jo hurjan tylsää. Katsellessaan aukiolla leikkiviä pentuja naaraan sydäntä kouraisi. Hänellä ja Kuutamolaineellakin oli ollut tapana painia. Tai ainakin naaraalla oli ollut tapana hypätä Kuutamolaineen päälle ja aloittaa painileikki. Talvikkitakku ei voinut olla miettimättä oliko hänellä Virnakukan kanssa samanlaisia perinteitä. Naaraan sisäinen ääni huusi häntä kääntämään katseensa pois pennuista ja lopettamaan itsensä kiusaamisen. Naaraan katse viipyili vielä hetken pentujen touhuissa, kunnes huokaisun saattelemana hän käänsi katseensa pois. ‘Minun pitäisi todellakin ryhdistäytyä’, naaraskissa ajatteli. Talvikkitakkua harmitti ja hävetti oma käytöksensä, mutta hän ylpeyden nieleminen tuntui yhtä tappavalta, kuin kuolonmarjat. Jos hän nielisi sen, hän menettäisi kaiken mitä hänellä oli. Tuore oppilas, Sielutassu suki turkkiaan innostuneen oloisena ja punaturkkinen väläytti oppilaalle leikkisän hymyn. Talvikkitakku muisti kuulleensa Tupsutassun kertovan mustavalkoisen oppilaan olevan aika seikkailumielinen. Se väläytti Talvikkitakun päähän valon, nyt hän keksi mitä hän tekisi!
“Tiesitkö, että minä olen ollut erakko?” Sielutassun kiinnostuminen heräsi ja naaraskissa kallisti päätään uteliaana. “Minä olen nähnyt melkein kaiken. Se oli oikeastaan aika todella siistiä. Voin kertoa sinulle lisää, jos tarjoat auttavan tassusi siivoamishommiin?”

//Sielu?

Kirjoittaja: Saaga

Kerroin Kehräpennulle kuningattarien, klaaninvanhimpien ja pentujen syövän ensin ja pentu rauhoittui hieman. Hän näytti silti hiukan syylliseltä ottaessaan hiiren tuoresaaliskasasta. Lupasin kertoa soturilaista ja Tähtiklaanista lisää, kun olisimme syöneet. Katsoin huvittuneena, kun pentu melkein kompasteli suussaan olevan hiiren häntään. Ohjasin pennun pentutarhan edustalle, jossa saisimme syödä rauhassa ja katsella leiriä. Istuuduttuamme loin lyhyen katseen taaksemme tuoresaaliskasaan. Se oli hyvin pieni verrattuna viherlehteen, mutta lehtikato oli tuloillaan. Toivoin, että seuraava lehtikato kohtelisi meitä hyvin.
“Hyvää!” Kehräpentu kiljaisi iloisesti haukattuaan palan hiirestä. Napsahdin takaisin todellisuuteen ja kehräsin.
“Eikö olekin?” sanoin ja haukkasin itsekin pienen palan. En kuitenkaan tuntenut oloani yhtä oikeutetuksi ruokaan kuin muut kuningattaret olivat, koska enhän minä edes imettänyt Kehräpentua. Hän oli jo tarpeeksi vanha syömään ruokaa ja sitä paitsi en ollut edes synnyttänyt häntä! Voisinko edes kutsua itseni Kehräpennun emoksi? Mitäköhän Jänötassu tykkäsi minun uudesta tyttärestäni? Työnsin ajatuksia pois ja katsoin taas hopeaturkkista pienokaista. Hän keskittyi syömään.
“Odota vain, kun pääset maistamaan kalaa”, naukaisin hymyillen ja Kehräpentu kiinnostui heti. Hän oli niin suloinen, kun innostui asioista noin kovasti. Muistutti itseäni pienempänä. Minä en jättäisi häntä orvoksi kuten omat vanhempani olivat tehneet, enkä antaisi hänen parhaan ystävänsä kuolla tai pentuaikaisen ystävänsä pakottaa häntä kontrolloivaan suhteeseen.
“Mistä kalaa saadaan?” Kehräpentu kysyi. Hymyilin.
“Joesta. Eloklaanin reviiri on täynnä niitä. Kalat elävät veden alla ja eloklaanilaiset saalistavat niitä. Eloklaanissa myös opetetaan oppilaita uimaan”, kerroin pennulle.

//Kehrä?

Kirjoittaja: Ninjanen

“Oliko sinullakin mestari?” kysyin emolta katsellen tätä suurilla, oransseilla silmilläni.
“Oli, minun entisen mestarini nimi on Hiilihammas. Hän sattuu olemaan myös minun isosiäni, joten on sinullekkin sukua”, tässä vaiheessa katseeni alkoi taas kiertää leiriä. “Pitääpä pistää muistiin, että esittelen teidät toisillenne. Hiilihammas on varmasti iloinen perheenlisäyksestä.”
En ollut varma kenelle emo sen sanoi, mutta mielenkiintoni oli jo seuraavassa asiassa. Mietin vain, miten pystyisin muistamaaan kaikkien nimet. Kaikki kuulemani nimet pyörivät päässäni sitä mukaa kun yritin pitää ne muistissani. Perhopuron, emoni nimen, nyt ainakin muistaisin, mutta muiden nimiä piti pyörittää mielessä, etten unohtaisi niitä. Leimusilmä, Kimalaistoive, Pörriäispentu, Puropentu, Solapentu, Sielupentu, Nokkospilvi, Hellepentu, Ahvenpentu, Mesitähti, Hiilihammas… ja oli varmasti hurjasti muitakin kissoja, sillä emo oli sanonut että leirissä asui tosi paljon kissoja. Miten ikinä voisin muistaa kaikkien nimiä? Yhtäkkiä leirin sisäänkäynnistä tassutteli kissoja. Vilkaisin emoa nähdäkseni, pitikö naaras heitä uhkana, mutta ei, joten he luultavasti olivat Eloklaanin jäseniä.
“Mitä nuo tekevät?” kysyin Perhopurolta, silmieni yhä seuraten kissoja, jotka tiputtivat suustaan roikkuvat saaliit saaliiden kasaan.
“He tulivat juuri reviiriltä saalistuspartiosta. Niitä järjestetään usein, jotta koko leiri saadaan ruokittua. Haluatko hakea jotain syötävää tuolta tuoresaaliskasasta? Sinulla on varmaankin jo nälkä”, emo sanoi ja osoitti kasaa. Nyökkäsin hieman.
“Mutta voimmeko me vain ottaa sieltä syötävää?” kysyin. Jos muiden piti tehdä asioita ruokansa eteen, oliko se reilua että me vain saimee ottaa sitä tekemättä mitään?
“Saamme, sillä soturilaissa sanotaan että pennut, kuningattaret ja klaaninvanhimmat on ruokittava ensin. Kerron sinulle soturilaista ja Tähtiklaanista lisää myöhemmin, kun olemme syöneet”, emo sanoi ja nousin tassuilleni ja tassuttelin saaliskasan luokse. Tutkiskelin saaliita päätäni kallistellen, ja nappasin lopulta pikkunisäkkään, hiiren tai päästäisen. Emo nyökkäsi hymillen.
“Mennäänkö syömään sitä tuonne pentutarhan edustalle?” emo kysyi, ja nyökkäsin hiiri suussani roikkuen. Kävelin penrutarhalle leuka pystyssä, etten olisi kompastunut hiiren häntään. Laskin pikkunisäkkään maahan ja haukkasin siitä palan. Mehukas, hyvä maku levisi suuhuni ja lipaisin huuliani.
“Hyvää!” huudahdin ja vesi nousi suuhuni.

//Perho? <3

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Katselin Hellepennun viereltä, miten Tupsutassu ja Kiurutassu kantoivat suuria tuppoja sammalta mukanaan Mesitähden pesään. Olin vaikuttunut siitä, kuinka sammalet eivät osuneet kertaakaan maahan oppilaiden kuljettaessa niitä. He olivat käärineet kantamuksensa taidokkaasti rullalle niin, että saattoivat kantaa ne siisteinä paketteina perille.
Tuhahdin itsekseni ja pyyhkäisin tassullani sammalhippusia vähemmäksi viiksikarvoistani. Minä ja Hellepentu olimme hoitaneet oman osuutemme kuin oikeat soturit. Se ei ollut siistiä tai tyylikästä, mutta hei – eivät olleet soturitkaan. He olivat karskeja ja rankkoja ja eeppisiä. Metsien pelätyimpiä taistelijoita!
“Ja me teimme sen paljon paremmin kuin kukaan muu olisi koskaan voinut tehdä”, yhdyin Hellepennun ylistyspuheeseen suuresta saavutuksestamme. Pesätoveri virnisti minulle väsyneesti, ja samassa tunsin haukotuksen repivän omia leukojanikin erilleen. Kylläpä siivotessa oli ruvennut ramaisemaan…
“Lepuutan silmiäni ihan pikkuhetken”, mutisin puoliääneen ja vedin käpälät alleni. Tunsin Hellepennunkin ottavan rennomman asennon vieressäni, ja kohta me vedimme hirsiä toisiimme nojaten.

“Näytät ihan uunolta.” Hellepentu kiemurteli Nokkospilven otteessa, kun kuningatar yritti pestä hänen korvantaustojaan. Minä istuin vähän matkan päässä härnäämässä parasta ystävääni, jolla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä kohtalonsa.
“Aijaa? No sinä näytät sitten ihan tomppelilta”, Hellepentu napautti takaisin ja näytti kieltään. Nokkospilvi huokaisi hänen yläpuolellaan, jupisten sen jälkeen hiljaisen rukouksen Tähtiklaanille.
“Tämä on suuri päivänne”, kuningatar maukui pojalleen, “koettakaa nyt käyttäytyä.”
Minusta se oli ihan epäreilua. Siis se, että Hellepennusta ja Ahvenpennusta tulisi oppilaita ennen minua. Jopa se nyhverö Kärpäspentu oli päässyt jo -tassuksi vähän aikaa sitten. Olimme olleet Hellepennun kanssa ihan varmoja, että hän olisi jäänyt pentutarhalle koko loppuiäkseen, koska tuntui olevan meitä kaikkia muita jäljessä. Tämä oli suuri vääryys, jota en suostunut nielemään!
Käänsin myrtyneenä katseeni Ahvenpentuun, joka katseli minua Nokkospilven toiselta puolelta. Sinikilpikonnakuvioisen naaraan turkki oli jo suittu siistiksi, ja hän seurasi hiljaa sivusta veljensä pesutoimenpidettä. Naaraan vihreä katse sattui kuitenkin osumaan minuun juuri sillä hetkellä, kun tuijotin häntä. Käänsin äkkiä katseeni toisaalle ja niiskautin nenääni muka välinpitämättömästi. Saatoin yhä tuntea hänen silmänsä turkillani.
“Miltä näytän?” Hellepentu pomppi eteeni karvat ojennettuina. Hänen naamansa suorastaan hehkui innostuksesta, ja tunsin pienen kateuden iskevän jälleen. Se muutti kuitenkin nopeasti muotoaan harmistumiseksi – olisin halunnut päästä oppilaiksi samaan aikaan Hellepennun kanssa. Me teimme nykyisin kaiken yhdessä, kuin veljekset konsanaan, joten tuntui haljulta, että nimityksemme olisivat eriaikaan.
“Näytät ihan soturilta”, hymyilin Hellepennulle aidosti ja tuuppasin tätä lapaan. “Muista sitten jättää minullekin kuolonklaanilaisia mäiskittäväksi, jookos?”

//Helle-broo?? B-)))

Kirjoittaja: Saaga

Olin aurinkohuipun saalistuspartiossa. Yleensä viihdyin partioissa, mutta nyt kaipasin takaisin leiriin Käärmekullan rinnalle. Halusin olla tämän kanssa ja pitää tytärtämme silmällä. Rakkauteni tytärtämme kohtaan oli kasvanut järjettömän paljon, kun hän oli päättänyt alkaa puhumaan. En enää tuntenut oloani tyhmäksi ja epäonnistuneeksi isäksi, sillä Kärpästassu oli vihdoin normaali – ja oppilas. Havahduin ajatuksistani, kun Tuikelintu tervehti minua ja höpötti jotain säästä. Olin toisen kanssa samaa mieltä kauniista päivästä. Aurinko paistoi päällemme pitkästä aikaa eikä siinä ollut valittamista. Tervehdin naarasta takaisin. Sitten Tuikelintu otti puheeksi Kärpästassun ja Kallahämyn.
“Olen valtavan ylpeä Kärpästassusta. Hänestä tulee vielä hieno soturi”, sanoin hymyillen ja vilkaisin Tuikelintua pikaisesti. Soturi nyökytteli.
“Ihan varmasti”, tuo vastasi iloisesti.
Keskityin taas hetkeksi ympäristöön ja saalistamiseen, mutta en keksinyt ilmasta yhtäkään tuoretta hajujälkeä.
“Olen varma, että metsäneläimet yrittävät näännyttää meidät nälkään jo ennen lehtikatoa”, totesin huokaisten turhautuneesti. Ei tästä saalistuspartiosta tulisi mitään, jos emme löytäisi saalista. Katselin puita, kun partio tallusti aluskasvillisuudesta esiin aukeammalle polulle.

//Tuike?

Kirjoittaja: Saaga

Esittelin Kehräpennulle pentutarhan asukit sekä leirin ja sen pesät. Pienen naaraan silmät katselivat suurina ympäristöään tutkiskellen. Hymyilin.
“Sitten kun olet kuusi kuuta vanha, Mesitähti tekee sinusta oppilaan. Sitten et asu enää minun kanssani pentutarhalla vaan tuolla oppilaiden pesässä. Sinulle määrätään oma mestari ja harjoittelet, kunnes pääset soturiksi”, kerroin. Kehräpennun olisi hyvä tietää etukäteen klaanin tavoista.
“Oliko sinullakin mestari?” pentu kysyi kääntyen minua kohti.
“Oli, minun entisen mestarini nimi on Hiilihammas. Hän sattuu myös oleman isoisäni, joten on sinullekin sukua. Pitääpä pistää muistiin, että esittelen teidät toisillenne. Hiilihammas on varmasti iloinen perheenlisäyksestä”, totesin enemmän itselleni kuin Kehräpennulle, mutta hän ei muutenkaan näyttänyt kauhean kiinnostuneesti kuuntelevan. Hänen silmänsä olivat nimittäin kiinnittyneet leirin sisäänkäynnistä aukiolle tupsahtaneita saalistuspartiolaisia.
“Mitä nuo tekevät?” Kehräpentu kysyi taas. Hän olikin oikein utelias. Pidin uteliaista kissoista.
“He tulivat juuri reviiriltä saalistuspartiosta. Niitä järjestetään usein, jotta koko leiri saadaan ruokittua. Haluatko hakea jotain syötävää tuolta tuoresaaliskasasta? Sinulla on varmaankin jo nälkä.”

//Kehrä?

Kirjoittaja: Aura

Hellepentu purskahti hyväntahtoiseen nauruun. Jos Kimalaistoive olisi kuullut tuon, Pörriäispentu olisi joutunut varmasti pesään arestiin. “Voihan ketunläjät!” Kollipentu makusteli sanaa mikä tuntui samaan aikaan voimakkaalta ja kirpeältä. Hellepentu virnisti. Jos Lieskakajo olisi kuullut poikansa sanat, hän olisi korkeintaan vain torunut leikkisästi. Nokkospilvi taas… Hellepentu nielaisi ja värähti. Hän ei halunnut ottaa asiasta selvää!
“Isi sanoi kerran ketunläjät ja Nokkospilvi suuttui hurjasti, kun olimme Ahvenpennun kanssa kuulemassa”, punaturkkinen kollikissa hihitti ja kiskoi sammalia mahdollisimman suurella voimalla eteenpäin. Sammal myöntyi Hellepennun tahtoon vasta, kun kolli pisti kaiken voimansa peliin. Hellepentu vilkaisi Pörriäispentuun, joka virnisti hieman hengästyneenä. Hänen toverinsakin oli saanut kesytettyä sammalet.
“Huh. Onneksi me olemme Eloklaanin voimakkaimmat kollit.” No, he olivat ainakin melkein.. Hellepentu oli nähnyt toverinsa isän siirtelevän oksia mihin muut kissat eivät olleet edes koskeneet. Vaikuttavaa.
Lopulta sammaleet olivat siirretty ja viety muiden moskien joukkoon. Hellepentu ei voinut pidätellä itseään, vaan hän kulki rinta rottingilla, pää korkealla ja häntä sitäkin korkealla. “Olipahan päivä! Emo ei taatusti usko korviaan”, Hellepentu huohotti jo väsyneenä ja sai vastaukseksi muutaman nyökkäyksen. Hellepennun jalat tärisivät väsymyksestä ja kolli meinasi lysähtää siihen paikkaan. Hän ei siltikään vaihtaisi Eloklaanin siivouspartiossa toimimista mihinkään! Kollin turkki oli täynnä pieniä sammalhippusia ja se oli hieman jokaisesta kohdasta mennyt sotkuun. Siistiä, Hellepentu ajatteli katsellessaan turkkiaan. Soturien turkit eivät olleet siistejä. Ei ainakaan sellaisten oikeiden, Lieskakajon kaltaisten soturien turkit. Hellepentu pyllähti Pörriäispennun viereen ja katsoi toiseen tyytyväisenä.
“Me teimme sen, teimme jotain mitä kukaan muu ei ole tehnyt koskaan aikaisemmin!” Enempää sanoja Hellepennun suusta ei yksinkertaisesti tullut. Kollin pienet jalat olivat pitäneet pennun liikkeessä koko päivän ja pennun kroppa uhkaili sanovansa sopimuksensa hetkenä minä hyvänsä irti.

//Pörri? ( ͡° ل͜ ͡°)

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Toljotin sammalhippusta, jolla Hellepentu oli nakannut minua. Silmäni kaventuivat viiruiksi siirtäessäni hitaasti katseeni takaisin ystävääni. Oliko tämä haaste? Hellepentu varmaankin ajatteli, että olin liian nössö maistamaan Mesitähden takamuksen alla marinoituneita sammalia. Hah! Miten väärässä hän olikaan. Minä olin tämän klaanin urhein soturi, ja olisin uskaltanut syödä vaikka kettua!
“Pyh, uskallanpas!” mulkaisin virnuilevaa Hellepentua ja nappasin sammalen kynsiini. Nostin sitä ylöspäin kuononi eteen. Nuuhkaistessani sitä vesi kihosi silmiini. Vilkaisin Hellepentua, joka tapitti minua odottavan näköisenä. En voisi jänistää nyt.
Olisi ollut ihan liian nynnyä vain koskettaa sammalta kielen kärjellä. Hellepentu olisi saanut tilaisuuden kuittailla sillä minulle vielä jälkeenkin päin. En halunnut suoda hänelle sitä ivaamisen iloa. Niinpä minä tein jotain sellaista, mitä kolli ei olisi osannut odottaa…
Avasin suuni ammolleen ja survoin löyhkäävän sammaleen sisään. Irvistelin kitkerän maun levitessäni kielelleni ja pakotin itseni nielaisemaan kuivat, väljähtäneet hippuset alas.
Hellepennun silmät olivat aivan ymmyrkäiset. Hän katsoi minua vähän aikaa ihan hiljaa, ennen kuin tokaisi: “Veli, ei sinun olisi tarvinnut niellä sitä. Tuo oli aika ällöä.”

Olimme lopulta löytäneet paremman makuisen tavan siirtää päällikön vanhat makuualuset ulos pesästä. Se ei tosiaankaan ollut nopein tapa, mutta se tuntui toimivan.
Puuskutin puskiessani paksua sammalmyttyä ylämäkeen kohti pesän suuta. Hellepentu oli pedin toisella puolella ja kiskoi sitä takaperin oviaukolle.
“Enää vähän matkaa!” Hellepentu huikkasi hengästyneen kuuloisesti.
Pinnistin voimieni takaa, mutta takajalkani petti altani rasituksesta ja lysähdin maahan. “Voi hiirenpapanat!” äyskäisin kiukustuneena. Sitten luimistin korviani vähän nolona. Onneksi Kimalaistoive ei ollut ollut kuulemassa tuota! Emo olisi antanut ympäri korvien, jos olisi kuullut minun noituvan tuolla tavalla.

//Helle? (⁠ ͝⁠°⁠ ͜⁠ʖ͡⁠°⁠)⁠ᕤ

Kirjoittaja: Aura

Aamuauringon iloiset ja häikäisevät säteet loivat kauniita piiroksia Tuikelinnun turkille. Naaras oli herännyt tapansa mukaansa ennen aurinkoa ja aloittanut päivän omilla, itsenäisillä harjoituksillaan. Soturiaikojensa alusta asti naaraalla oli ollut tapana harjoitella lähes päivittäin jotain ja yleensä Tuikelinnun harjoitukset tapahtuivat ennen auringonnousua. Joskus naaras pyysi mukaansa muita kissoja, joskus hän viihtyi yksikseen. Tuikelinnusta ei koskaan tiennyt! Hän rakasti seuraa, mutta muut kissat arvostivat myös nukkumista. Naaraan viikset värähtivät.
Heti harjoitusten jälkeen Tuikelintu oli määrätty saalistuspartioon, jonka johtajana toimi Mehiläislento ja muina jäseninä oli Kuuhohde, Sädesäihke ja olipa Lieskakajon tuorein oppilas, Kiurutassukin päässyt mukaan partioimaan. Tuikelintu katseli ympärilleen ja yritti löytää katseellaan töpöhäntäisiä, pitkäkorvaisia ja mahdottoman nopeita eläimiä. Muut saaliit pääsivät yleensä karkaamaan Tuikelinnun käpälistä, mutta jäniksiä hän sai aina tasaisin väliajoin kiinni. Naaraskissan vatsa päästi pienen, mutta vaativan äänen. Tuikelintu oli jo aamulla taistellessa puita ja kiviä vastaan kuluttanut energiaa pienen kissalauman edestä. Tuoresaaliskasan koolla ei kuitenkaan voitu kehuskella, joten naaras ei ollut hakenut itselleen mitään syötävää. Metsä oli saanut kissat hiljenemään eikä kukaan kissoista päästänyt pihaustakaan. Se oli naaraasta tylsää! Partiointi oli vähintään toiseksi – ellei jopa paras – paras tapa tutustua klaanitovereihinsa. Tuikelinnun pää käännähti oikealle ja heti ensimmäisenä hänen katseeseensa osui Sädesäihke.
“Hei, Sädesäihke!” Tuikelintu tervehti oranssiturkkista kollia ja väläytti tuolle ystävällisen, leveän hymyn. “Kaunis sää tänään. Metsä ei ole enää loistossaan, mutta ehkä pian lumi valaisee koko metsän.”
Joka aamu naaraskissa säntäsi äkkiä aukiolle ja toivoi käpäliensä koskettavan lunta. Mutta tähän asti hänen käpälänsä olivat koskettaneet vain korkeintaan märkää maata. Tylsää!
“Hei, Tuikelintu”, Sädesäihke naukaisi ja nyökkäsi ystävällisesti.
“Sinullahan on tytär, Kärpästassu, eikö vain? Varmasti hienoa, että hän on jo oppilas. Kallahämy on varmasti mainio mestari”, Tuikelintu naukui ja luetteli nimiä, kuin vettä vain. Naaraan nimi-ja kasvomuisti oli ilmiömäinen. Hän painoi mieleensä jatkuvasti yksityiskohtia muista kissoista ja hänen oli hyvin helppo muistaa klaanitoveriensa suhteet.

//Säde?

Kirjoittaja: Ninjanen

“Leimusilmällä, klaanin parantajalla, on varmasti jotain pääkipuun. Kysyn häneltä ja voimme sitten mennä pentutarhaan unille, näytät väsyneltä”, naaras naukui ja nousi hitaasti ylös. Huomasin valkomustakirjavan kollin vasta kun uusi emoni kysyi häneltä yrttejä. Katselin kollia räpytellen silmiäni ja käänsin päätäni sitten poispäin. Emo laski jonkun lehtinyytin sammalympyrän eteen ja se avautui siististi eteeni.
“Kehräpentu, tässä on vähän yrttejä, jotka tekevät olostasi paremman”, emo naukui ja jatkoi “Tuo siemen auttaa sinua nukkumaan.”
Nyrpistin nenääni hiukan. Yrtit tuoksuivat hyvältä, mutta pieni epäilys kaihersi minua silti. Mutta toisaalta, emo luotti kolliin, jota oli kutsunut Leimusilmäksi. Joten minäkin varmasti voisin. Söin lehdet ja siemenen ja pureskelin ne, epäröin vielä hetken ja sitten nielaisin ne tottelevaisesti. Ruskea naaras hymyili tyytyväisenä ja nyökkäsi.
“Noniin,pistetäämpäs menoksi”, emo sanoi ja auttoi minut hellästi ylös. Nousin haparoiden ja otin pari hieman horjuvaa askelta ennenkuin sain taas tuntumaa kävelemiseen ja tassuttelimme ulos pesästä ja haukoin henkeä. Se paikka oli niin ihmeellinen ja upea.
“Meidän leirissämme asuu todella paljon kissoja. Voin kertoa heistä sinulle aamulla. Sinulla on paljon opittavaa”, emo sanoi ja ohjasi minut pesään, joka tuoksui lämmöltä ja maidolta ja suoraan tyhjälle makuualuselle. Katselin muita pentuja ja heidän emojaan kinnostuneena.
“Sinä tulet saamaan täältä paljon ystäviä”, emo lupasi ja käperryin tätä vasten sammalpedillä. Suljin silmäni ja nukahdin miltei heti.

———————————————————

Avasin silmäni auringonvalon tunkeutuessa luomieni läpi. Perhopuro makasi vieressäni, ottoemoni oli kertonut eilen illalla nimensä. Perhopuro oli minusta todella kaunis nimi. Tökin häntä pienellä tassullani. Naaras avasi silmänsä.
“Mitä nyt, pikkuinen?” emo kysyi lempeästi.
“Sinä lupasit esitellä minulle klaania aamulla. Nyt on aamu”, sanoin jo huomattavasti pirteämpänä kuin eilen. Perhopuro haukotteli hieman ja nyökkäsi sitten. Emo nousi istumaan ja osoitti tassullaan ruskeaa naarasta, jonka pesässä nukkui neljä pentua.
“Hän on Kimalaistoive, hyvin mukava kuningatar ja hänen pentunsa ovat Pörriäispentu, Puropentu ja Solapentu”, naaras kuiskutti korvaani ja osoitti pennut kertoasseen heidän nimiään. “Ja tuo musta pentu on Sielupentu, hän on orpo ja Kimalaistoive hoitaa häntä.” Nyökkäsin ymmärrykseni merkiksi, mutta sitten katseeni osui naaraan toiseen etujalkaan. Tai siis siihen paikkaan, jossa toisen etujalan olisi kuulunut olla.
“Miksi Kimalaistoiveella ei ole toista etujalkaa?” kysyin hiljaa. Emo katsahti minuun.
“Hän syntyi ilman sitä, mutta älä jooko kysy siitä häneltä tai kyseenalaista sitä. Se on epäköhteliaista”, Perhopuro sanoi, ja minä nyökkäsin. Miksi minä kysyisin? Tai ainakaan kyseenalastaisin.
“Hyvä. Hän-”, emo osoitti ruskeavalkoista naarasta, “- on Nokkospilvi, ja hän on Hellepennun ja Ahvenpennun emo”, naaras sanoi ja minä hymyilin.
“Tahdon mennä tuonne uloskin”, sanoin ja nyökkäsin kohti aukiota. Emo epäröi hetken mutta nyökkäsi sitten hymyillen.
“Mennään vain, mutta ei herätetä muita”, emo sanoi hiljaa ja hiipi ulos, ja minä menin perässä. Pysähdyimme suurinpiirtein keskelle leiriä. Naaras nyökkäsi kohti litteää suurta kiveä.
“Tuo on litteäkivi, sieltä päällikkömme Mesitähti ilmoittaa asiansa – kas sieltä hän tuleekin”, emo sanoi, ja litteäkiveltä tassutteli valkoinen kolli kullanruskeilla yksityiskohdilla.
Emo esiteli myös kaikki muut pesät.

//Perho 😀

Kirjoittaja: Aura

Kujekulta heittäytyi selälleen nauramaan ja vetäisi vielä Hilehuurteenkin mukaansa routaiseen maahan nauramaan. Selällään oli hauska olla. Kun päätä taivutti vielä hieman takaviistoon, koko maailma tuntui heiluvan erityisen paljon. Johtuikohan se missankintuista vai oliko ilmassa jotain pyörryttävää?
“Pitäisiköhän meidän nyt lähteä, että he eivät tajua, että me olemme tämän jekun takana?” Hilehuurre kysyi ystävältään, kuka pudisteli päätään. Naaras oli varma, että kenelläkään leirissä olevalla kissalla ei ollut mitään hajua siitä mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan. Miten heillä voisi olla, kun Hilehuurteella tai Kujekullallakaan ei ollut sitä aavistusta?
“Ei, älä nyt hättäile, minulla on kikkoja. Eivät he tule tajuamaan mitään!!” Naurunremakka oli jo ehtinyt laantua ja Kujekullan päähän oli ilmestynyt kaikenlaisia ideoita ja kikkoja. Kujekulta kampesi itsensä ylös ja katseli ympärilleen. Naaraskissa vieritti tuoresaaliskasasta muutaman papanan ja työnsi ne Hilehuurteen käpäliin. Eloklaanilainen soturi virnisti leikkisästi ja osoitti papanoita.
“Ett usskalla syödä noita tuosta maasta”, Kujekulta vakavoitui tilanteeseen nähden yllättävän vakavaksi ja nyökkäsi papanoita kohtaan. Ei Hilehuurre voinut olla nössö, eihän se edes ollut hänen nimensä! Hieman naaraan pettymykseksi Hilehuurre kuitenkin katsoi papanoita, kuin ne olisivat olleet variksenruokaa. No, ehkä varikset söivätkin niitä, ei Kujekulta tiennyt. Oikeastaan tässä hetkessä naaras ei tuntunut tietävän omaa nimeään tai asemaansa Eloklaanissa. Oikeastaan, mikä Eloklaani edes oli? No, ei sillä nyt ollut hirveästi väliä.
“Hyi, en.”
“Nössssö.”

//Hile? XD anteeksi tässä mikään ei käynyt järkeen..

Kirjoittaja: Saaga

Silitin pennun päätä, kun tämä kertoi ettei häntä koskenut muualle kuin päähän vain hiukan.
“Leimusilmällä, klaanin parantajalla, on varmasti jotain pääkipuun. Kysyn häneltä ja voimme sitten mennä pentutarhaan unille, näytät väsyneltä”, sanoin ja nousin hitaasti ylös. Liikuin pennusta irti varovasti kuin lämpöni mukana veisin myös pennun elämän tai hengen hänestä. Kehräpentu kuitenkin näytti ihan hyvin voivalta, vaikka olinkin jo kauempana.
“Kehräpennulla on hieman päänsärkyä. Onko sinulla jotain siihen?” kysyin Leimusilmältä, joka puuhasteli yrttien parissa.
“Vadelman lehden pitäisi auttaa. Anna hänelle kaksi ja sujautan mukaan yhden unikonsiemenen niin hän saa kunnolla levätyksi”, Leimusilmä sanoi ja kääri kaiken yhden lehden sisään. Kiitin parantajakollia ja nappasin lehtikäärön suuhuni. Annoin sen avautua makuusijan eteen.
“Kehräpentu, tässä on vähän yrttejä, jotka tekevät olostasi paremman. Tuo siemen auttaa sinua nukkumaan”, kerroin pennulle, “Nappaa ne suuhusi.”
Kehräpentu epäröi hetken, mutta pureskeli sitten vadelman lehdet sekä unikon siemenen suihinsa. Nyökyttelin rohkaisevasti ja autoin sitten naaraspennun hitaasti pystyyn nenälläni töytäisemällä hyvin hellästi.
“Noniin, pistetään menoksi”, sanoin ja pidin häntäni kokoajan suojellen pennun lähellä. Kehräpentu tassutti minun lähelläni ulos pesästä. Leiri oli hiljainen, mutta siellä riitti silti Kehräpennulle paljon katseltavaa.
“Meidän leirissämme asuu todella paljon kissoja. Voin kertoa heistä sinulle aamulla. Sinulla on paljon opittavaa”, sanoin kävellessämme kohti pentutarhaa rauhallista tahtia. En halunnut hoputtaa Kehräpentua. Halusin, että hän tunsi olonsa mukavaksi ja turvalliseksi. Katselin pientä hopeanväristä pentua. Hänestä kasvaisi hieno soturi. Tiesin sen. Ja vaikka hän itse päättäisi ryhtyä vaikka parantajaksi tai keksisi itse itselleen oman roolin klaaniin tukisin häntä ihan kaikessa. Olin nyt tämän emo. Minä pitäisin tästä huolta. Astuimme sisään pentutarhaan, jossa oli yksi tyhjä valmiiksi tehty pesä aina valmiina. Ohitimme muita kuningattaria ja pentuja.
“Sinä tulet saamaan täältä paljon ystäviä”, kuiskasin pennulle hiljaa. En herättäisi muita turhaan.

//Kehrä?

Kirjoittaja: Ninjanen

Katselin vanhempaa naarasta silmiäni räpytellen.
“Tärkeintä on nyt se, että olet turvassa. Tämä on nyt kotisi, kutsumme sitä Eloklaaniksi”, naaras kehräsi lämpimästi vastaukseksi kysymykseeni. Eloklaani… makustelin sanaa mielessäni. Se kuulosti hyvältä. Varmasti tulisin viihtymään. Luultavasti.
“Tiedätkö nimeäsi?” kissa kysyi lempeästi. Aloin miettiä. Oliko minulla nimeä? En muistanut mitään sitä kauemmaksi kuin että olin herännyt täällä. Sitä ennen kaikki oli pimeää. Pudistin hieman päätäni.
”En taida. Onko minulla nimeä?” kysyin hiljaa, ääneni ei kuulunut ihan täydellisesti vielä mutta se johtui myös siitä, että minua jännitti vielä näiden uusien kissojen seura.
“Ajattelin, että Kehräpentu sopisi sinulle”, naaras sanoi lempeästi. Päätin, että tämä kissa olisi emoni tästä lähtien. Ihan sama vaikka hän ei olisikaan oikeasti emoni, mutta kaipasin emoa ja tämä naaras vaikutti hyvin emolliselta ja siltä että oli jo ottanut minut pennukseen, joten hän olisi loistava emo. ”Koskeeko sinua mihinkään?” emo kysyi hymyillen. Katselin tassujani ja kirjavaa turkkiani. Takaraivossani tykytti, mutta muuten en tuntenut kipua, joten pudistin päätäni.
”Ei, paitsi vähän takaraivoon mutta ei muuten”, maukuisin ja annoin pienen, kainon hymyn nousta huulilleni.

//Perho 😀

Kirjoittaja: Saaga

//Varpulaulu näkee näkyjä, tarinassa esiintyvät kuolleet kissat johtuvat siitä//

Kävelin aukiolla. Oli keskiyö ja kuuhuippu. Olin juuri tullut parantajan pesästä, jonne olin vienyt Perhopuron ja hänen löytämänsä pennun. Nyt kuitenkin aukiolla jokin tuntui vetävän minua puoleensa. Katsoin, kun soturien pesästä tassutti kissa, jonka turkki oli harvinaisen tutun näköinen. Kissa katseli eteensä, mutta pysähtyi ja loi vihreän katseensa sitten minuun. Tunnistin emon kasvot ja turkin ja loikin oitis hänen luokseen. Haistelin emon turkkia ja hän katsoi minuun rakastavasti. Olin juuri avaamassa suuni, kun emon keho alkoi väreillä. Se vavahteli ja kuunvalo täytti sen silmät. Sen turkista alkoi säteillä valoa ja se nousi värähdellen ilmaan. Pian se tärähteli ilmassa loistaen hyvin kirkasta valoa kaikkialle. Vinkaisin, kun valo särki silmiäni ja tunkeutui sisälleni pyöriväksi kauhun sekasotkuksi. Pyörremyrsky käänsi ja sekoitti kaiken sisälläni. Se heitti jokaisen sisäelimeni väärinpäin ja laittoi minut raapimaan maata kynsilläni. Emo ei ollut enää edessäni, kun yritin nostaa päätäni. Yhtäkkiä kaksi kissaa hyökkäsi kimppuuni molemmilta puolilta.
“Olet tyhmä! Olet hyödytön!” kissojen vääristyneet äänet kaikuivat korvissani, “Olet hullu! Olet heikko!”
Värisin ja laskeuduin iskujen ja sanojen voimasta maahan. Kynnet lävistivät turkkini aivan kuin kimpussani olleet kissat olisivat yrittäneet repiä turkkini päältäni. Kiljahdin ja rimpuilin eroon kissoista. Minun olisi etsittävä apua. Mustikkapyörre. Mustikkapyörre auttaisi. En voisi rasittaa Kortetuiketta kääntymällä taas hänen puoleensa. Ravistelin hyökkääjät irti turkistani ja vilkaisin nopeasti heihin. Emo ja isä. Sydäntäni särki. Olin täysi typerys. Rämmin jaloilleni ja juoksin takaisin parantajan pesään.
“Mustikkapyörre! Herää, herää!! Mustikkapyörre!” huusin ravistellen naarasta rajusti. Päässäni pyöri aivan kamalan kovaa ja tuntui, että hyökkääjät olivat minun pääni sisällä takomassa sitä sisältä päin.
“Mustikkapyörre!!” huusin kovempaa, “Kuusihäntä… Kuusihäntä ja Lehtomyrsky!! He… kävivät kimppuuni!”

//Mustikka?