Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Aura

Hellepennun rinnan täytti ylpeys ja itsevarmuus, kun Mesitähden pesän edustalla hääräilleet oppilaat olivat säikähtäneet heitä. Niin heidän kuuluikin! Pian heistä tulisi oppilaita ja sitten he hallitsisivat koko oppilaiden pesää. Hellepentu oli jo mielessään suunnitellut miten he Pörriäispennun kanssa valikoisivat koko pesän lämpimimmät ja parhaimmat nukkumapaikat. Heidän pitäisi vain käydä katsomassa millainen tarjonta pesässä oli, mitkä olisivat ne parhaat paikat nukkua! Hellepentu antoi toverinsa puhua kerta kolli oli jo aloittanut. Hyvä!, Hellepentu ajatteli Pörriäispennun näyttäessä Tupsutassulle ja Kiurutassulle heidän paikkansa.
“Oikeasti Mesitähti määräsi heidät vain meidän apureiksi. Että meidän ei tarvitsisi tehdä sellaisia tylsiä juttuja tai käydä parantajanpesässä. Siellä lemuaa!” Hellepentu nyrpisti nenäänsä. Onneksi hänen ei tarvitsisi koskaan astua parantajanpesään, koska Hellepentu oli päättänyt, että hän ei koskaan nappaisi lehtikadon viheliäisintäkään yskää saatika häviäisi taistelua. Hän oli syntynyt voittamaan.
Tabbykuvioinen virnisti ystävänsä sanoille ja nyökäytti. Sitten he kääntyivät taas oppilaiden puoleen ketkä myöntyivät hakemaan uusia sammalia. Hah! Hellepentu oli heti huomannut, että nuo kaksi olisivat hyvinkin helposti ohjattavissa. Hellepentu ei muistanut kumpi heistä oli Kiurutassu ja kumpi Tupsutassu, mutta kolli oletti hapsuturkkista kutsuttavan Tupsutassuksi. Ainakin kollin turkissa oli siellä täällä pieniä tupsuja. Olikohan kolli menettänyt turkkinsa taistelussa? Siistiä! Mutta kun punaturkkisen pennun katse osui Tupsutassun omaan, hänen pieneksi liekiksi syttynyt into sammui. Ilmeestä päätellen kolli oli varmaankin vain hävinnyt, mälsää.

Juhlallisten menojen jälkeen Eloklaanin tulevat lekendat olivat asettuneet Mesitähden pesään. Pesä oli valtava ja upea. Sillä samalla hetkellä Hellepentu päätti, että hänestä, ei! Heistä tulisi jonain päivänä Eloklaanin johtajat. Hellepentu tiesi hänen isänsä tavoittelevan Eloklaanin johtajan paikkaa, joten olisi luonnollista, että hänestä tulisi varapäällikkö heti Lieskakajon jälkeen.
“Pörriäispentu?” Hellepentu kysyi ja tapitti toveriaan virnuillen. Hänen silmissään loisti leikkimielisyyden lisäksi myös pieni lämpö.
“Mitä?”
“Me tulemme johtamaan Eloklaania! Meistä tulee suurimmat päälliköt mitä täällä on koskaan nähty ja koska olemme niin mahtavia, me voimme nukkua täällä molemmat”, Hellepentu naukaisi itsevarmasti ja kohotti leukaansa. Mesitähti oli siisti päällikkö, mutta heistä tulisi vielä siistimmät.
“Sovittu! Mutta minusta tulee ensin päällikkö!”
“Hah, katsotaanko…” Hellepentu miukaisi haastavasti ja laskeutui pentumaisen hupsuun taisteluasentoon. Hän keikutteli peppuaan leikkisästi ja oli jo loikkaamassa toverinsa kimppuun, mutta hän muisti sitten Mesitähden antaman tehtävän. He eivät olleet enää pentuja, he olivat nyt Eloklaanin virallinen siivouspartio! Joten he voisivat leikkiä vasta myöhemmin.
“Voitan sinut myöhemmin tappelussa”, Hellepentu lupasi ja tökkäsi sitten päällikön käyttämiä sammalia. Ne olivat jo karheat ja hieman haisevat. Todellisuudessa hänellä ei ollut aavistustakaan miten ne kuuluisi siivota, mutta sitä kolli ei aikonut paljastaa. Hän kyllä keksisi sen. Ei se voinut olla vaikeaa.
“Revitäänkö me tästä pieniä palasia ja sitten viedään ne ulos?” Hellepentu ehdotti ja joutui pidättelemään itseään. Hänestä olisi ollut mahtavaa pistää Mesitähden sammaleet palasiksi ja repiä niitä Pörriäispennun kanssa kilpaa, mutta se ei juuri nyt ollut mahdollista. Ehkä he voisivat myöhemmin käydä tekemässä pieniä kepposia pentutarhalla. Mutta nyt he olivat töissä, kuten Lieskakajo ja Irvikita. Ajatellessaan isäänsä Hellepennun silmät loistivat kilpaa yötaivaan tähtien kanssa. Lieskakajo oli Hellepennun suurin esikuva ja punaturkkinen pentu halusi olla isänsä kaltainen- suuri ja peloton soturi kuka ei pelkäisi puolustaa läheisiään. Sitten hän taistelisi Pörriäspennun kanssa rinta rinnan ja he raivaisivat jokaisen Kuolonklaanin soturin tieltään. Hellepentu tarttui sammalaseen hampaillaan ja repäisi siitä palasen irti. Kolli sylkäisi kuivat sammaleet suustaan ja lipoi kieltään hassusti, kun sammalhiput olivat tarttuneet hänen kieleensä. Yök!
“Ehkä jokin toinen taktiikka on parempi”, pentu mutisi. Olivatpa ne maistuneet pahalta. Aikansa kollipentu joutui syljeskelemään kuivia hippusia suustaan, mutta lopulta kolli oli saanut enimmät pois. Hellepentu vilkaisi toveriaan.
”Et uskalla maistaa sitä”, Hellepentu virnisti ja heitti ystäväänsä palasella sammalta.

//Pörri? ò⁠_⁠ó⁠ˇ⁠

Kirjoittaja: Saaga

Pennun pienet silmät kulkivat pesän katossa, lattiassa, suuaukossa ja kissoissa. Mustikkapyörteeseen hän pysähtyi muutakin pidemmäksi aikaa. Katselin, kun Kehräpennun pelokas katse kohdistui taas minuun. Katse oli vähemmän pelokas, mutta silti epävarma. Pentu oli niin haavoittuvainen. Minun olisi pidettävä hänestä huolta.
“E-emo? Oletko sinä minun emoni? Onko tämä koti?” pentu kysyi heiveröisellä äänellä. Katsahdin Leimusilmää, joka istui pienen välimatkan päässä katselemassa. Hän halusi tietenkin varmistaa pennun olevan kunnossa.
“Tärkeintä on nyt se, että sinä olet kunnossa. Tämä paikka on nyt kotisi kutsumme sitä Eloklaaniksi”, kerroin pennulle edelleen lempeästi kehräten. Kehräpentu oli niin avuton ja pieni. Katsoin häntä miltei säälivästi. Pentu ei itsekään muistanut omaa emoaan, joten kai hän voisi pysyä luonani.
“Tiedätkö nimeäsi?” kysyin pennulta. Kehräpentu mietti hetken.
“En taida. Onko minulla nimi?” naaras kysyi edelleen hiljaisella äänellä. Häntä varmaan ujostutti uusien kissojen seura.
“Ajattelin, että Kehräpentu sopisi sinulle”, vastasin ja katsoin sitten naaraspentua, “Koskeeko sinua mihinkään?”
Pentu katseli tassujaan ja omaa turkkiaan pohdiskellen. Hän oli niin kaunis ja pieni.

//Kehrä?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

“Pois tieltä! Täältä tulee Eloklaanin virallinen siivouspartio!” Kailotuksemme sai aukiolla olijoiden päät kääntymään suuntaamme, kun kuljimme Hellepennun kanssa rinta rottingilla Mesitähden pesää kohti. Kulkueemme herätti selkeästi huvitusta osassa katselijoista, mutta minä pidin naamani peruslukemilla. Siivoaminen ei ollut mikään leikin asia. Mesitähti itse oli valinnut meidät tähän pestiin, ja me hoitaisimme sen Hellepennun kanssa tilanteeseen kuuluvalla arvokkuudella.
“Seis!” kiljahdin kahdelle kissalle – valkoharmaalle kollille ja punaruskealle naaraalle -, jotka olivat juuri aikeissa astua päällikön pyhimpään paikkaan. Kaksikko käännähti katsomaan meitä silmät pyöreinä. Tunsin pientä tyytyväisyyttä tajutessani, että nämä kissat olivat säikähtäneet meitä.
“Teillä ei ole sinne asiaa”, Hellepentu ilmoitti ja marssi heidän eteensä. Toverukset vilkaisivat toisiinsa silminnähden hämmentyneinä.
“Meillä on tehtävä siivota Mesitähden pesä”, punaruskea naaras sanoi ja katsoi meitä päätään kallistaen. Silloin minä oivalsin, että nämä kaksi taisivat olla Tupsutassu ja Kiurutassu, ne oppilaat, joiden Mesitähti oli sanonut hoitavan pesän siivouksen loppuun.
“Väärin!” hihkaisin voimatta peitellä innokkuuttani. “Mesitähti määräsi meidät tyhjentämään pesästään vanhat sammalet tähän ulos, niin te voitte tuoda uudet tilalle!”
Tupsutassu ja Kiurutassu vaihtoivat jälleen hieman kummastuneita katseita, mutta eivät ryhtyneet väittelemään kanssamme. “Selvä on. Me käymme hakemassa Leimusilmältä uusia sammalia sillä välin”, olettaakseni Kiurutassu – se sama punaruskea naaras – sanoi. Tupsutassun täytyi olla tuo hieman hassun näköinen karvapallo. Hänen turkkinsa näytti siltä kuin lintulauma olisi ensin pesinyt siinä ja räjäyttänyt sen lähtiessään. Ehkä niin oli oikeastikin käynyt, sillä kolli näytti ikäisekseen harvinaisen surumieliseltä.
Kun oppilaat olivat lampsineet matkoihinsa, me asetuimme Mesitähden pesän suun eteen Hellepennun kanssa. Katsoimme maan sisään vievää onkaloa, jonka ohitse oli kulkeneet kerran yöllisellä seikkailullamme. Nyt me oikeasti pääsisimme näkemään, miltä siellä näytti sisällä!
“Hellepentu, tämä on suuri kunnia”, lausahdin pesätoverilleni juhlavan vakavasti. Hellepentu katsoi eteenpäin ja nyökytteli vähän. “Meistä tulee tämän jälkeen ensimmäiset pennut, jotka ovat siivonneet itse Mesitähden pesän. Meistä tulee legendoja.”

//Helle? ᕦ⁠(⁠ò⁠_⁠ó⁠ˇ⁠)⁠ᕤ

Kirjoittaja: Ninjanen

Käpäläni polkivat maata ja pikkukivet ja multa lenteli tassujeni rummuttaessa sitä. Kauhu tykytti suonissani ja käski minun olemaan pysähtymättä. Koirien kuolaavat leuat ja raivokas murina eivät jättäneet minua rauhaan. Niiden hohtavan valkoiset hampaat välähtelivät verkkokalvoillani. Ne olivat jääneet kauaksi taakse jo pitkä aika sitten, mutta en suostunut pysähtymään. Pelkäsin että koirat olisivatkin jäljilläni, ja odottivat vain sitä että pysähtyisin ja olisin vielä helpompi saalis kuin mitä olin nyt. Metsä oli kaunis vihreillä pienillä lehdillä ja auringolla joka paistoi oksien välistä hetkellä ne vain hidastivat vauhtiani, kun minun oli pakko katsella kaunista maisemaa, mutta en voinut pysähtyä, en tahtonut.. Pikku hiljaa vauhtini hidastui, ja lopulta tuuperruin maahan lyöden pääni johonkin. Kaikki pimeni.

——————————————————

Haukoin henkeäni ja silmäni avautuivat. Missä olin? Kuka olin? Liikutin päätäni ja katseeni osui tummanruskeaan suureen kissaan. Naaras hymyili lempeästi.
“Hei pienokainen”, kissa sanoi lempeästi. Porasin katseeni tähän ja katselin sitten nopeasti tutkiskellen ympärilleni. Se paikka missä olin, oli joidenkin kahden suuren kiven välissä, pystyin näkemään ulos, siellä kulki paljon kissoja ja minä olin jossakin sammaleesta tehdystä asialla. Kauempana oli maakaamassa valkoinen mustatäpläinen naaraskissa. Käännyin takaisin minun vieressäni olevaa kissaa kohti. Jokin sana tykytti takaraivossani. Jokin, jota ajattelin tästä naarasta. Yskin hieman pienellä äänellä saadakseni ääneni kuulumaan.
“E-emo?” kysyin hiljaisella äänellä. “Oletko sinä minun emoni? Onko tämä koti?”

//Perho :3

Kirjoittaja: Saaga

Päiväni päätteeksi olin kävelyllä Varpulaulun kanssa. Olimme jutelleet leirissä kollin pitkittyneestä parantajan pesällä olosta ja kiellosta lähteä ulos yksin. Ymmärsin häntä hyvin, koska olimme molemmat menettäneet paljon. Tassutimme rinnatusten metsässä hiljaisina. Varpulaulu oli pyytänyt hiljaisuutta. Suostuin tottakai. Saisimme molemmat olla ajatuksissamme.
“Kuulitko tuon?” Varpulaulu kysyi korvat pystyssä ja valppaana. Katselin ja kuuntelin ympäristöä heti valppaana. En kuitenkaan kuullut mitään.
“Oletko varma, ettet kuule harhoja?” kysyin, mutta sitten kuulin itsekin pienen vinkaisun. Jokin vaisto sisälläni heräsi ja lähdin heti äänen suuntaan. En enää edes varmistanut, että Varpulaulu oli perässäni. Tuo ääni oli nimittäin ollut haavoittuneen pennun oma ja minä uhraisin henkeni pentujen edestä ihan millä hetkellä hyvänsä. Sukelsin aluskasvillisuuteen ja ylitin Eloklaanin rajan ei kenenkään maiden puolelle.
“Perhopuro, rajaa ei saa ylittää”, Varpulaulu sanoi takanani, mutta en välittänyt. Olin nimittäin huomannut maassa pienen rähjäisen karvapallon. Nostin tajuttoman pennun suuhuni niskanahasta ja vein sen takaisin Varpulaulun luokse.
“Et kuullut harhoja”, sanoin kolllille, joka nyt katsoi pentua hämmästyneenä.
“Viedään se leiriin äkkiä”, sanoin, “Nosta se selkääni. En jaksa kantaa sitä hampaissa koko matkaa.”
***
Saatuamme pennun leiriin veimme sen oitis Leimusilmän ja Vienotassun näytille. Istuin pennulle annetussa pesässä pitäen häntääni hänen ympärillään lämmikkeenä. Varpulaulu oli painunut omille teilleen eikä ihme, sillä hän oli vaikuttanut todella väsyneeltä. Leimusilmä oli sanonut, että pennun pitäisi virota millä hetkellä hyvänsä. Pidinkin silmäni tiukasti kiinni hänessä. Olin matkalla takaisin leiriin luvannut itselleni ja pennulle, että ottaisin hänet omakseni. Olin myös antanut pennulle nimen, jos tällä ei sitä vielä ollut – Kehräpentu. Leimusilmä oli myös myöntänyt sen olevan hyvä nimi pikkuiselle. Pikkuhiljaa hopeanharmaa pieni karvakasa availi silmiään. Hän henkäisi terävästi ja nosti sitten päänsä. Heti ensimmäisenä pentu katsoi minuun.
“Hei pienokainen”, naukaisin tälle. Pennun kauniin oranssit silmät porautuivat minuun ja sitten hän katsoi äkkiä ympärilleen tutkiskellen.

//Kehrä?

Kirjoittaja: Auroora

AURA
Kujekulta: 8kp –
Tupsutassu: 57kp! – Tupsutassun voi nyt nimittää soturiksi!
Talvikkitakku: 20kp! –
Hellepentu: 38kp! –
Lieskakajo: 7kp –
Kimalaistoive: 8kp –
= 138kp

AUROORA
Kallahämy: 8kp –

EMPPUOMPPU
Pörriäispentu: 26kp! – Pörriäispennun voi nyt nimittää oppilaaksi! Käärmekulta toimikoon mestarina.
Hiilihammas: 4kp –
Kuutamolaine: 51kp! –
Leimusilmä: 9kp –
Kortetuike: 5kp –
= 95kp

KOIVU
Ropinaroihu: 8kp –
Hilehuurre: 9kp –
=17kp

KÄÄRMIS
Sielupentu: 16kp –
Kääpäpuna: 41kp! –
Korpikaste: 6kp –
Käärmekulta: 65kp! – Onnittelut, Käärmekulta on nyt kokenut soturi! Ilmoita taitopisteet viekkuun.
= 128kp

PYRY
Sadeturkki: 9kp –

SAAGA
Kärpästassu: 46kp! –
Varpulaulu: 21kp! –
Nopsaliekki: 7kp –
Sädesäihke: 5kp –
= 79kp

SOTURIKISSA
Mustikkapyörre: 43kp! –

UNTUVA
Laventelitaivas: 26kp! –

YUZU
Kiurutassu: 12kp –

Kirjoittaja: Soturikissa

Veljeni oli tullut käymään, hän tarjoutui tuomaan ruokaa.
”Tässä. Toin kalaa”, veljeni oli vihdoin tullut takaisin. Aika mitä hän oli poissa tuntui ikuisuudelta, mutta sain ainakin levättyä sillä välin.
”Kiitos, saisinko pyrstön?” Kyseessä oli suosikkiosani kalasta, ja tietty vatsan alla oleva liha.
Varpulaulu käänsi ruokamme ja alkoi syömään omaa puoliskoa.
Puraisin pienen palan lohen pyrstöstä ja pakotin sen alas. Sitten toisen palan, ja kolmannen. Yksikään puraisu ei tuntunut miellyttävältä, mutta tarvitsin energiaa.
”Syöhän nyt vähän nopeammin”, Varpulaulu tiuskaisi kun oli itse syönyt jo oman puolikkaan, mutta minä olin syönyt vasta pienen osan.
”Syö se vain loppuun, minulla ei ole kova nälkä”, menin makaamaan pedilleni ja painoin silmät umpeen.
”Kuules, sinä tarvitset energiaa. Määrään sinut syömään tuon loppuun, siinä ei edes enää ole paljoa.” Leimusilmä yritti saada minuun kontaktia, en kuitenkaan halunnut sitä itse. Miksi hän muka sai määräillä minua?
Painoin pääni tiukemmin häntäni ja tassujen väliin, en halunnut riidellä nyt kenenkään kanssa. Minun sisäinen – tai henkinen energia ei riittäisi siihen.
Varpulaulu työnsi lopun lohesta vierelleni ja alkoi silittämään selkääni hännällään, sitten hän kysyi: ”Syytätkö minua siitä mitä sinulle tapahtui?” Aprikoin hetken, mutta tulin siihen lopputulokseen: Miksi syyttäisin häntä?
Heilautin päätäni edestakaisin, niin etten luonut katsekontaktia kolliin. En halunnut olla tekemisissä kenekään kanssa. Oli minun vikani, että olin nyt parantajan pesällä kärsimässä. Vaikka en edes tiennyt miksi päädyin tänne.
Varpulaulu seisoi vierelläni vielä hetken, ja sitten hän sanoi hyvät yöt ja poistui pesästä.
Silittelin omaa päätäni hännälläni ja yritin vaipua uneen, en kuitenkaan pystynyt siihen koska jatkuvat pahan olon ja päänsäryn aallot osuivat minuun.
Päätin ottaa muutaman puraisun aijemmin tuodusta kalasta ja työnsin lopun pois makuupaikkani viereltä.
Painauduin nukkuma-alustaani vasten entistä kovempaa ja käpristyin niin pieneksi mytyksi kuin pystyin.
—
Varpulaulu ei tullut seuraavana aamuna käymään, hän oli poissa koko päivän. Leimusilmä pakotti minut olemaan hänen pesässään koko ajan ja sitten hän pakotti minut syömään eilisen kalanraadon loppuun. Jouduin myös juomaan vettä hänen käskystä.
Mitään näitä minua ei olisi tehnyt mieli, mutta uskoin koska Leimusilmä vihjasi suurentuneella kuolemanriskillä.
Onneksi olin nyt tarpeaksi vähän huonossa kunnossa, että pystyin siistimään oman turkkini edes jotenkin. Olin siitä normaalisti tarkka, mutta se oli päässyt tuhrautumaan edellisten päivien aikana.
Nyt siisityllä turkillani ja taas huonontunulla olollani, menin takaisin unen maailmoihin.
—
”Mustikkapyörre? Herää! Herää!” Kuulin Varpuloisteen äänen yöllä, hän oli ilmeisesti tullut käymään.
”M-mmitä?” En jaksanut nousta tai saatikka puhua mitään hätääntyneelle veljelleni.

//Varpu?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

“Kylmä”, vastasin Kallahämylle. Tunsin vastustamatonta halua pörhistää karvani silkasta ajatuksesta; kehoni ei koskaan unohtaisi sitä kylmyyttä, joka lehtikadon tullen puhalsi metsään ja jäähönkäyksillään muutti kaiken kuuraksi. “Hyvin kylmä, oikeastaan. Lunta tulee yleensä paljon ja se tietysti hankaloittaa liikkumista rajoilla ja saaliin perässä. Mutta minusta se on myös hyvin nätti – lumi kimaltelee kuutamoöinä ikään kuin esi-isät olisivat laskeutuneet taivaankannelta sen pinnalle. Minun kohdallani lumi myös auttaa maastoutumaan paremmin.” Viittasin valkoiseen turkkiini, ja loin sen jälkeen Kallahämyyn hieman pahoittelevan katseen tajutessani, ettei naaras voinut jakaa kyseistä onnenkantamoista kanssani. Tumma turkki pisti harmillisesti silmään valkoisesta taustasta. “Tosin teille se taitaa tietää vain enemmän vaikeuksia sulautua maisemaan, oletan?”
Kallahämy heilautti häntäänsä vähättelevästi. “Kaikilla meillä on heikkoutemme”, naaras vastasi ympäripyöreästi.
Hymyilin hänelle, kunnes naamani lihakset alkoivat tehdä omiaan ja repiä leukojani erilleen haukotukseen. Taisi olla aika painua untenmaille. “Toivottavasti vuoronne sujuu mielekkäästi eikä ilmene ongelmia.” Päätin pienen keskustelumme nyökäyttämällä kunnioittavasti päätäni soturille, minkä jälkeen tassutin hänen ohitseen piikkihernetunneliin.

Herätessäni seuraavana aamuna en jäänyt paikalleni pitkäksi aikaa. Varpulaulu nukkui yhä jossain päin pesää, ja minusta tuntui siltä, että minun oli yritettävä antaa tälle tilaa myös silloinkin, kun emme suoranaisesti olleet tekemisissä. En halunnut hidastaa hänen toipumistaan millään tapaa.
Kun tupsahdin aukiolle olin törmätä pesän eteen seisahtuneeseen kissaan. Säpsähdin ja tein ripeän väistöliikkeen. Korpikaste kääntyi katsomaan minua hiukan äkämystyneen oloisena. Naaraan ilme pehmeni äkkiä, kun hän tunnisti minut. Jälleen vatsassani lepatteli perhosia ja minusta tuntui jotenkin kuumottavalta kohdata soturin vihreä katse.
“Huomenta, Korpikaste”, tervehdin häntä lämpimästi. “Sinäkin olet jo jalkeilla. Oletko menossa johonkin?”

//Korpi?

Kirjoittaja: Saaga

Kun olin sanonut ensimmäiset sanani emolleni, hän innostui kamalasti. Ohi kävelevä isänikin liittyi joukkoon. Kaksikko hihkui ja iloitsi, kun tapitin heitä.
“Sinä puhuit!” Käärmekulta naukui iloisesti katsoen minuun. Tuijotin takaisin.
“Oletko varma, että kuulit oikein?” Sädesäihke pysähtyi ja katsoi minuun naama kurtussa.
“Olen! Olen ihan varma! Etkö puhunutkin?” emo sanoi tuupaten isän lapaa hienoisesti. Katsoin kummankin ohi kauas heidän väliinsä.
“Isä, emo ei ole hullu. Älä huoli”, sanoin ja kävelin pois. Tiesin, että jompi kumpi aikoisi tulla perääni, mutta halusin olla yksin.
***
Ensimmäinen neljäsosakuuni oppilaana oli oikein hyvin jo vauhdissa. Lähes suoritettukin. Olin siitä hyvin ihmeissäni. Aika kulki nopeammin oppilaana kuin pentuna. Sain tehdä niin paljon enemmän. Ennen ensimmäistä kuuhuippuani olin rakentanut itselleni makuusijan oppilaidenpesään. Käärmekulta oli kysynyt halusinko hänen auttavan ja olin vastannut, “Ei kiitos”, aivan ääneen. Olin alkanut puhumaan. En tiedä miksi tein sen valinnan nyt, mutta se oli näyttänyt riemastuttavan emoa ihan suunnattomasti. Istuskelin aukionlaidalla yksin. Minusta oli mukava olla yksin erillään muista. Se tuntui rennommalle kuin seurassa oleminen. Häntäni oli kierrettynä käpälilleni ja katselin leirin menoa. Yhtäkkiä viereeni istahti hopeanharmaa naaraskissa. Käänsin hieman päätäni ja katsoin häntä. Kuuhohde.
“Hei Kärpästassu”, naarassoturi naukui. Nyökkäsin oman tervehdykseni. En ollut vielä puhunut muille kuin emolleni, isälleni ja mestarilleni.
“Onnittelut oppilaaksi pääsystä, vaikka siitä onkin jo hetki. On hyvä, että saamme lisää sotureita”, naaras jatkoi. Hänen äänensävynsä oli ystävällinen eikä hän muutenkaan vaikuttanut uhkaavalta. Katsoin häntä silmät suurina kuten kaikkia muitakin kissoja ikinä. Hörökorvani höröttivät entisestään ja olin varmasti melkoinen ilmestys.
“Kiitos”, vastasin takaisin ihan vain kohteliaisuuttani. Kuuhohde nyökkäsi ja henkäisi.
“No minäpä menen etsimään itselleni partion”, hän sanoi ja lähti. Huokaisin helpotuksesta. Vilkuilin ympärilleni varmistaen, ettei kukaan soturi halunnut tulla enää puhumaan minulle. Vieraiden sotureiden sijasta näin emon, joka vilkuili minuun alati pitäen minua selvästi silmällä. Tuhahdin ja nousin. En halunnut hänen huolenpitoaan. Tai halusin, mutta en tälläistä huolenpitoa. Rakastin emoa, mutta halusin olla oma kissani. Minun kuului itsenäistyä. Kävelin pois päin emosta ja suoraan Kallahämyn luokse.
“Hyvä ajoitus. Partioon”, naaras sanoi. Nyökkäsin ja liityin saalistuspartion matkaan. Tassutimme jonona ulos leiristä minä sekä mestarini jonon häntäpäässä vieretysten. Partiossa ei ollut muita oppilaita. Oppilaita ei ollut paljoa juuri nyt, mutta pesä täyttyisi kun nykyiset pennut saisivat nimen jatkoksi -tassun ja tulisivat häiritsemään jo valmiiksi katkonaisia yöuniani. Heräsin säännöllisin väliajoin tyhjyyden tunteeseen, kun emo ei ollut enää vierelläni. Se harmitti minua. Minun täytyisi itsenäistyä, mutta miten pystyin itsenäistymään, jos emon poissaolo häiritsi minua näin paljon?
“Toinen saalistuspartiosi. Sinulla ei ole varaa käyttää sitä turhanpäiväiseen haaveiluun”, Kallahämyn ääni palautti minut maan pinnalle.
“Anteeksi”, naukaisin ja koitin keskittyä kovemmin. Kuuntelin metsän ääniä ja koitin pitää muistia siitä kuinka kaukana olimme leiristä ja mistä kohtaa olimme kääntyneet ja minne.
“Ei se mitään. Yritä kuitenkin pysyä hereillä”, mestari tokaisi. Hän ei kuulostanut juurikaan anteeksiantavalta, mutta päätin hyväksyä sen silti. Miksi alkaisin ylianalysoimaan hänen äänensävyään, kun minun piti keskittyä saalistamiseen. Kallahämy pysähtyi, joten minäkin pysähdyin. Oli aikamme saalistaa kahden ja jättää muu partio. Ryhdistäydyin ja katsoin taas Kallahämyyn.
“Mitä sinun kuuluu nyt tehdä?” mestari kysyi. Kysymys ei tietenkään tarkoittanut ettei Kallahämy tiennyt mitä piti tehdä. Hän vain halusi kuulla minulta osasinko jo tehdä mitä piti. Juonipaljastus varoitus! En osannut. Jatkoin Kallahämyn tuijottamista.
“Otan tuon kieltävänä vastauksena.”
***
Päästyäni takaisin leiriin halusin hengähtää hetken, joten hain itselleni taas sopivaa nurkkaa. Päädyin oppilaiden pesän edustalle istumaan. Pesästä tupsahti kissa nimeltään Tupsutassu. Katseeni kiinnittyi häneen. Näin leirin toisella puolen olevan Sädesäihkeen, joka oli juuri päivää aikaisemmin käskenyt minun hankkia kavereita. Minä en niin välittänyt kissasuhteista, mutta menin kuitenkin Tupsutassun perään ja tassutin tämän rinnalla. En osannut sanoa mitään, joten olin vain siinä.

//Tupsu?

Kirjoittaja: Käärmis

Makasin pedilläni pentutarhalla silmät sirrillä ja katsoin sisään paistavaa auringonvaloa tuska katseessani. Kärpäspentu katseli pentutarhan suulta ulos hiljaa. Minun oli ollut tarkoitus viedä hänet ulos leikkimään, mutta minulle oli iskenyt kamala pääkipu ja huono olo, joten olin vain jäänyt sisälle hämärään pesään makaamaan. Olin toivonut olon vain helpottavan itsestään, mutta se tuntui sen sijaan vain kasvavan ja kasvavan koko ajan enemmän ja enemmän.
Tungin kuononi tassujeni alle ja suljin silmäni. Uni saattaisi ajaa pääkivun ja huonon olon pois, mutta en saanut unta. Pääni oli liian kipeä nukkumiseen. Kärsin siis vain pedilläni hiljaa.
Kärpäspentu tuli pian tökkimään minua tassullaannna tuijotti minua hiljaa suurilla silmillään. Hän taisi olla huolestunut. Kuinka suloista.
“Emolla on kaikki hyvin, älä huoli kulta”, mumisin ja purin hammasta, jotta kipuni ei näkyisi pennulle niin selkeästi. En halunnut huolestuttaa häntä turhaan. Se oli vain tavanomainen päänsärky.
Tungin taas kuononi tassujeni alle ja puristin silmiäni umpeen. Jos vaikka onnistuisinkin nukahtamaan edes pieneksi hetkeksi…
En kerennyt kauaa edes elätellä toivoa, kun joku jo tökkäsi taas lapaani hellästi ja nostin päätäni nähdäkseni kuka se oli. Se ei voinut ainakaan olla Kärpäspentu, koska tassu oli liian iso pennun tassuksi.
“Käärmekulta, onko kaikki kunnossa? Kärpäspentu raahasi minut tänne katsomaan sinua”, Vienotassu naukaisi hiljaa. Katsoin parantajaoppilasta hiljaa tassujeni välistä.
“Päätäni särkee julmetusti! Olisiko teillä parantajan pesällä mitään, joka voisi auttaa?” kysyin Vienotassulta. Parempi sitä olisi kertoa totuus. Jos heillä olisikin jotain pääkipuun, olisi vain hyvä, että hän tietäisi minulla olevan sellainen.
“Voin tuoda sinulle unikonsiemeniä. Ne auttaisivat myös nukahtamaan”, Vienotassu ehdotti.
“Kyllä, kiitos”, naukaisin hiljaa ja katselin, kun naaras katosi pian pesästä ulos ja suuntasi kohti parantajan pesää. Vilkaisin Kärpäspentua, joka katseli minua ilmeettömänä pesän laidalta. Väläytin hänelle heikon hymyn ja suljin taas silmäni. Jos keskittyisin pimeään, en keskittyisi pääkipuuni, ja se ei tuntuisi niin kamalalta.
“Milloin pääkipusi alkoi? Onko sinulla mitään muita oireita?” Vienotassu kysyi varovasti, kun palasi takaisin. Hän työnsi minulle unikonsiementä ja nappasin sen heti suuhuni.
“Ei ole muita oireita. Vain tavallista pääkipua. Se alkoi hieman sen jälkeen, kun heräsin aamulla. Unen pitäisi viedä sen pois”, kerroin hänelle ja suljin silmäni uudelleen. Yritin rauhoittaa kehoni, jotta nukahtaminen olisi helpompaa.
“Selvä. Sano, jos tulee vielä jotain”, Vienotassu naukaisi ja ryhtyi tekemään lähtöään.
“Kiitos, Vienotassu”, naukaisin hänen peräänsä nopeasti. Hän ei vastannut enää mitään. En tiennyt kuuliko hän edes vai halusiko hän olla vain hiljaa, mutta oli miten oli minun piti nyt nukkua.

Tuntui, että aika oli mennyt päivä päivältä vain nopeampaa ja yhtäkkiä rakas Kärpäspentuni oli jo oppilas. Kärpästassu. Kuinka kaunis nimi.
Huoli kupli sisälläni, kun odotin leirissä tyttäreni paluuta. En ollut joutunut muihin partioihin, joten olin voinut ainakin odottaa hänen tuloaan. Toivottavasti hän oli kunnossa ja Kallahämy osasi pitää hänestä huolta metsässä kulkiessa – ja nummella myös! Pelkäsin vain, että pienokaiselleni kävisi jotain.
Heti, kun kuulin askelia sisäänkäyntitunnelista, olin tassuillani odottamassa jahka tyttäreni ilmestyisi sieltä. Kuitenkin sisään saapui vain Tupsutassu ja hänen mestarinsa Syreenisumu. Nyökkäsin kaksikolle terveiset ja istahdin takaisin alas. Mikä Kärpäspen- eikun Kärpästassulla kesti? Toivottavasti kaikki oli kunnossa…
Pian sisäänkäynniltä kuului lisää ääntä. Nousin tassuilleni korvat pystyssä. Heti, kun huomasin tyttäreni tutun mustan turkin, syöksyin hänen luokseen kovaa vauhtia. Halusin kuulla kaiken! Minun oppilas aikani olivat olleet niin erilaiset kuin oppilaiden nykyään ja toivoin, että Kärpästassulla oli ollut ulkona hauskaa.
“Miten ensimmäinen metsässä käyntisi meni? Menikö se hyvin?” kysyin ja vilkuilin tuoretta oppilasta sen varalta, että hän olisi vaikka kompastunut metsässä ja saanut itselleen haavereita. Hän ei saisi olla tuskissaan tai Kallahämy saisi kunnon huudot siitä, ettei ollut pitänyt rakastani turvassa!
“Pidän metsästä”, Kärpästassu naukaisi. Katsoin häntä yllättyneenä korvat pystyssä. Hetken ajan en osannut vain reagoida.
“Kärpästassu! Sinähän puhuit! Voi kuinka kaunis ääni sinulla onkaan! Aivan ihana! Tarkoittaako tämä, että voitkin kertoa minulle tarinoita siitä, millaista sinusta on olla oppilas?! Voi kuinka hienoa!” nau’uin tohkeissani ja katselin ympärilleni bongaten leiristä kumppanini.
“Sädesäihke! Sädesäihke! Kärpästassu puhui! Hän ihan oikeasti puhui!” huusin hänelle ja katsoin taas tytärtäni. “Etkö puhunutkin, Kärpästassu? Voi kuinka iloinen olenkaan!”

//Kärpsy?

Kirjoittaja: Koivu

Kujekullan remahtaessa uuteen naurunräkätykseen naaras tönäisi Hilehuurretta niin, että kollin suussa pitämä lehti heilahti ja jäniksen papanat putoilivat hopeanharmaan kollin käpälien juureen.
”Rauhoitu nyt, oikeasti! Tämä homma menee ihan papanoiksi”, Hilehuurre naukui kiihkeänä, mutta madaltaen ääntään hiukan toivoen, etteivät muut klaanitoverit kiinnittäisi heihin huomiota. Jekku ei saisi mennä pilalle!
Kujekullan ilme vakavoitui ja ystävykset vaihtoivat katseita. Kumpikin kuitenkin remahti taas nauruun, jonka he yrittivät pitää hiljaisena hihityksenä.
He olivat pysähtyneet erittäin pahaan paikkaan, nimittäin leirin sisäänkäynnin eteen. Papanoiden vierittämisessä takaisin lehden päälle ei saisi mennä niin kauaa, kuin mitä siihen kului metsässä.
Hilehuurre tökki suurella tassullaan useamman papanan kerrallaan lehden päälle yrittäen samalla pidättää niin naurua kuin hengitystäänkin.
”Äkkiä nyt!” Kujekulta sihahti vieressä hoputtavaan sävyyn. Naaras katseli ympärilleen, mutta jäi nyt tuijottamaan Hilehuurteen taakse. Samassa kollikin kuuli lähestyvät askeleet; joku oli tulossa leiriin.
”No, tee sinäkin nyt jotain!” Hilehuurre kuiskasi takaisin samaan äänensävyyn.
Ruskea naaras veti syvään henkeä. Hilehuurre tunsi, kuinka Kujekulta istahti hänen kylkeään vasten niin, että naaraan häntä oli vähällä tuhota kaiken, mitä Hilehuurre oli saanut aikaan. Se ei kuitenkaan osunut maassa lojuvaan lehteen tai papanoihin.
”Menkää poiiis!” Kujekulta huusi leiriin saapuville kissoille.
Askeleet hidastuivat ja muuttuivat epävarmemmiksi, mutta Hilehuurre saattoi kuulla, etteivät tulijat kääntyneet takaisin Kujekullan kehotuksesta huolimatta.
Pian Sädesäihke ja Kuusikkokuiske pysähtyivät heidän viereensä hämmentyneinä. Kumpikin näytti lievästi pelästyneeltä, mutta Hilehuurteen ja Kujekullan alkaessa hihittää hallitsemattomasti klaanitoverit kävelivät peremmälle leiriin muun partionsa mukana päitään pudistellen.
”Huomasivatko he?” Hilehuurre kysyi sitten, viitaten papanoihin, jotka kolli oli nyt saanut onnistuneesti takaisin lehden päälle.
”En usko. He varmaan luulivat, että leirissä on kettu”, Kujekulta tirskui.
Kaksikko vilkuili hetken ympärilleen, ja kun heihin ei ilmeisesti enää kiinnitetty sen isompaa huomiota, Hilehuurre nosti lehden takaisin suuhunsa. Hän käveli Kujekullan perässä tuoresaaliskasalle.
Hilehuurre laski lehden maahan ja kaksikko alkoi asetella hihitellen papanoita yhteisestä sopimuksesta erään rusakonraadon viereen. Kujekulta otti vielä yhden papanan ja pudotti sen tassultaan yhden kuolleen myyrän aukinaiseen suuhun.
”Sinullekin hyvää ruokahalua”, naaras sanoi.
Hilehuurteen oli pidäteltävä huutonaurua. He eivät saisi kiinnittää huomiota juuri nyt. Jekku oli pian valmis, ja sitten olisi vain odotettava! Ystävykset hymisivät huvituksesta. Hilehuurretta nauratti niin, että vatsaa väänsi.
”Ääliö! Ei se syö siellä”, Hilehuurre sanoi viitaten kuolleeseen myyrään.

//Kuje?……. XDDD anteeks oikeesti.

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Yuzu

“Saat päättää mitä viemme heille.” Sädesäihke sanoi Kiurutassulle lempeästi.
Kiurutassu nyökkäsi innokkaasti mutta lipaisi sitten rintakarvojaan nolona. Hän oli ehkä vähän liiankin innokas.
Kun Kiurutassu saapui tuoresaaliskasalle, hän huomasi siellä mehevän näköisen pulun. Se näytti siltä, että se ruokkisi jokaisen klaaninvanhimman. Kiurutassu poimi pulun hampaisiinsa ja joutui upottamaan hampaansa syvälle sen lihaan, että se pysyisi suorassa.
“Tuosta klaaninvanhimmat pitävät varmasti.” Sädesäihke totesi ja auttoi Kiurutassua pitelemään pulua.
“Toivottavasti.” Kiurutassu mumisi.
“Olisi ihme, jos he eivät pitäisi.” Sädesäihke vastasi.
Kiurutassu asteli klaaninvanhimpien pesään ujosti sisään. Hän oli ollut siellä vain kerran aiemmin, siivoamassa vanhoja makuualusia. Pesä oli kuitenkin tyhjä, lukuunottamatta muutamia sammalkasoja nurkassa.
“Klaaninvanhimmat ovat varmaankin ulkona kävelemässä. Voimme jättää saaliin tähän.” Sädesäihke maukui reippaasti.
“Selvä.” Kiurutassu huokaisi hieman, kun sai pudottaa painavan linnun hampaistaan. Hän odotti, kunnes Sädesäihke lähti pois, ja lähti sitten itsekin pesästä häntäänsä mielissään heilauttaen.
“Sädesäihke, voisit mennä aurinkohuipun partioon.” aukiolla istuva Korppisiipi sanoi. Sädesäihke nyökkäsi, ja katsahti sitten Kiurutassuun.
“K-kiitos että olit partiossa kanssani!” Kiurutassu sopersi.
“Se oli oikein mukavaa.” Sädesäihke vastasi, ehkä hieman hämmästyneenä kiitoksesta. Sitten hän tassutti muiden partion jäsenien kanssa pois leiristä.
Kiurutassu istahti alas, ja alkoi pesemään korviaan. Hän ajatteli mennä myöhemmin päivällä kysymään Lieskakajolta harjoituksista.

Kirjoittaja: Saaga

Asetuttuani Sielupennun rinnalle emo lähti vihaisen oloisena pois luotamme. Sitten toinen pentu ehdotti, että menisimme kuuntelemaan vanhusten tarinoita. Naaras ei odottanut mielipidettä, eikä minulla ollut muutenkaan sellaista, joten tassutin kuuliaisesti Sielupennun perään. Nokilinnulla oli kuin olikin mahtava tarina meille kerrottavaksi.
***
Jännittävän tarinan päätteeksi kipitin takaisin pentutarhalle päin, mutta iso oranssi kissa seisoikin edessäni. Siirsin töllösilmäni tuon tassuista ylös pitkin kollin rintaa kasvoihin – se oli isä.
“Mene pahoittelemaan emollesi, tai ainakin tee jotain! Hän on poissa tolaltaan”, Sädesäihke naukui tuohtuneena.
“Ja sinun on mentävä hänen kanssaan parantajalle, voi hyvä Tähtiklaani! Sielupentu koituu vielä kohtaloksesi”, kolli voivotteli ja katsoi taivaalle. Sitten hän laski päänsä ja katseensa taas minuun huokaisten kovaa. Toljotin häntä edelleen.
“Pistä vähän vauhtia noihin jalkoihin. Ne ovat kasvaneet sinulle sitä varten!” isä ärähti vielä ja napauttaen hännänpäällään ilmaa. Sitten hän lähti. Minäkin lähdin, mutta toiseen suuntaan.
***
Pentutarhan hämärässä en nähnyt emon ilmettä. Silmäni eivät olleet vielä tottuneet pimeään. En kuitenkaan halunnut tietää mitä tuo ajatteli. Puskin emon rintaa ja hän kiersi häntänsä ympärilleen.
“En ole vihainen sinulle”, Käärmekulta sanoi ja nuolaisi korvaani, “Olen vain huolissani.”
Puskin emon rintaa uudestaan ja tällä kertaa pidin päätäni hieman pidempään hänen turkissaan kiinni. Emon lempeä kehräys ja hänen tuoksunsa olivat niin ihana yhdistelmä. Toivoin, että haju pinttyisi minuun ikuisiksi ajoiksi eikä koskaan lähtisi pois. Rakastin emoa yli kaiken tietämäni.
“Mennään heti auringon noustessa parantajalle käymään siitä madosta, vaikka et haluaisi. Minun on saatava tietää, että sinussa ei ole mitään vikana”, Käärmekulta totesi ja kävi sitten makuulle. Käperryin hänen mahaansa vasten, vaikka olinkin jo niin vanha etten enää juonut maitoa. Puskin emon mahaa ja käännähdin selälleni. Emo alkoi pestä vatsaani. Hänen karkean kielensä lämpimät pyyhkäisyt tuntuivat mukavalta ja vaikka osasin jo itse selvittää turkkini takuista nautin, kun emo teki sen puolestani.
***
Aurinko oli tosiaan jo noussut ja herättelin emoa tökkimällä häntä nenälläni selkään. Kultaturkkinen naaras hätkähti ja nosti päänsä nopeasti. Suuni venyi hiljalleen hymyyn. Suuret töllösilmäni kiinni emossa. Naaras nousi ja haukotteli raukeasti venytellen etutassujaan eteensä. Sitten hän nousi pystyyn ja nyökkäsi.
“Mennään heti katsomaan onko Leimusilmällä aikaa”, Käärmekulta sanoi ja pyyhkäisi häntäänsä minua kohti saaden minut kipittämään edelleen. Jalkani olivat kasvaneet paljon ja minun oli jo helpompi pysyä suurempien kissojen tahdissa. Parantajanpesälle päästyämme istahdin sairasaukion varjoihin.
“Leimusilmä?” Käärmekulta huhuili. Parantajakolli, joka oli minulle tullut pentukuideni aikana aivan liian tutuksi. En halunnut joutua kokoajan hoidettavaksi.
“Kärpäspentu söi eilen madon…” Käärmekulta aloitti. Tuijotin taivasta parantajan pesän aukosta ja hävisin kuvitelmiini. Jalkani löivät maata, kun juoksin metsässä. Pujottelin oksien alta ja saniaisten lehtien välistä. Aurinko miltei sokaisi minut yllättäessään lehtien välistä tulevalla valollaan – voi suuri sokaiseva valopallo sentään.
“Kärpäspentu, mennään”, Käärmekulta sanoi. Hän oli yhtäkkiä rinnallani. Henkäisin ja nousin ylös. Tassutimme yhdessä aukiolle.
“Kuuntelitko mitä Leimusilmä sanoi?” Käärmekulta kysyi. Toljotin takaisin.
“Tietysti sinä kuuntelit”, naaras sanoi, “Sinä olet hyvä kuuntelija.”
Nyökyttelin ja kävelin pois. Kuljin leirin reunalla. Turkkini tumma väri sulautui varjoon ja tunsin oloni turvallisemmaksi. Kiehnäsin selkääni maahan ja kävin makuulle nuolemaan tassujani.
“Kärpäspentu?” Sädesäihke naukui. Vilkaisin häneen ja etsin sitten katseellani emoa, mutta hän oli kadonnut. Hän oli varmasti käskenyt isää olemaan kanssani.
“Anteeksi, kun sanoin sinulle niin ilkeästi aikaisemmin”, isä sanoi. Töllötin takaisin. En ollut vihainen.
“Haluatko leikkiä? Voidaan olla mäyräkyytiä”, oranssiturkkinen sanoi. Käänsin päätäni hämilläni. Sädesäihke kävi maahan ja heilautti häntäänsä.
“Kiipeä selkääni. Tämä on hauskaa!” hän vakuutteli. Tottelin ja kiipesin isän selkään kynnet hänen turkkiinsa tarrautuen. Isä nousi, kun olin hyvin kyydissä ja rupesi tömistelemään. Töllötin muita kissoja. Oli hauskaa olla näin korkealla!
“Tämä on hauskaa! Olen mäyrä ja sinä olet kyydissäni!” isä hihkui innoissaan. Olin ihan yhtä innoissaan, mutta töllötin kuten tavallisestikin. Keinahtelin isän kyydissä.
“Luuletko, että Kärpäspentu tykkää tuosta?” Käärmekulta kysyi takaamme. Sädesäihke kääntyi.
“Miltä näyttää?” isä kysyi takaisin. Emo kohautti lapojaan ja heilautti häntäänsä merkiksi jatkaa. Isä keinautteli minua lisää ja nautin kyydistä.
***
“Kärpäspentu, astuhan eteen”, Mesitähti naukui Litteäkiveltä. Astelin hänen luokseen katsomatta taakseni kaikkiin niihin kissoihin, joiden katseet olivat nyt minussa. Värähtelin. Minua ahdisti olla näin huomion keskipisteenä, mutta tiesin pääseväni pois tästä ihan juuri. Laskin silmäni tapittamaan päällikköä.
“Kärpäspentu on saavuttanut kuuden kuun iän ja on nyt valmis oppilaaksi. Häntä kutsuttakoon tästä hetkestä lähtien siihen, kun hän saavuttaa soturinimensä, Kärpästassuksi”, valkea kolli naukui pitäen katseensa minussa. Kärpästassu oli parempi nimi kuin Kärpäspentu.
“Kallahämy, olet osoittanut taitosi toimia soturina ja nyt on sinun aikasi siirtää tietosi ja taitosi tälle nuorelle naaraalle. Olet Kärpästassun mestari”, Mesitähti naukui ja katsoi yleisöstä eteen kävelleen Kallahämyyn. Käännyin ja tassutin naaraan luokse. Mustaturkkisen soturin silmissä oli outo katse. En keskittynyt siihen vaan kosketin vain naarassoturin nenää takaisin kuten tapoihin kuului.
“Kärpästassu! Kärpästassu! Kärpästassu!” kissat huusivat minun kunniakseni. Katselin kissoja ja siirryin sitten katsomaan emoa.
“Onnittelut!” Käärmekulta naukui ja kosketti päätäni nenällään. Katsoin häntäkin takaisin töllöttäen. Halusin pois. Katsoin Kallahämyyn, mutta naaras ei vaikuttanut haluavan tehdä mitään.
***
Tilanteen rauhoituttua ja kissojen mentyä omiin tehtäviinsä minä ja Kallahämy lähdimme “reviirikierrokselle”. Käärmekulta oli pitänyt kunnon opetustuokion naaraalle ennen kuin lähdimme, koska hän halusi mestarini tietävän minun puhumattomuudestani ja kaikesta muustakin. Metsä oli mielestäni ihastuttava ja tämä oli ensimmäinen kerta, kun saatoin olla ilman emoani. Olin hyvin vapaa. Kuljin hiljaisen mestarini perässä hiljaisempana oppilaana. Kallahämy toisinaan mainitsi joitain paikkojen nimiä ja niin edespäin, mutta en tulisi muistamaan niitä vielä. Muistaisin ne vasta, kun ne olisivat oikeasti tärkeitä. Nyt olin vain tyhmä oppilas, enkä edes pääsisi yksin leiristä pois, joten joku olisi aina kanssani varmistamassa etten eksynyt.
***
Leiriin palattuamme oli aurinko jo laskenut. Emo kipaisi heti luokseni, kun näki minut.
“Miten ensimmäinen metsässä käyntisi meni? Menikö se hyvin?” Käärmekulta hössötti hymyillen ja kehräten. Samalla hän tarkisteli minua haavereiden varalta.
“Pidän metsästä”, nau’uin monotonisella tylsällä äänellä toljottaen emoa edelleen isoin silmin, koska enhän minä muutakaan osannut. Käärmekullan katse muuttui yllättyneeksi. Hänen korvansa nykivät kuin hän olisi yrittänyt kokeilla kuuliko harhoja vai ei. Miltei naurahdin, ei se noin toiminut…

//Käärme?

Kirjoittaja: Aura

Suuri aivastus lähetti Tupsutassun kehoon väristyksiä ja sai hänen viikset värähtämään nolosti. Kollin korvat painuivat vaistomaisesti luimuun. Hänestä ei todellakaan olisi parantajaksi. Heti herättyään hänen nenäänsä oli tulvinut kymmenittäin uusia, vieraita tuoksuja. Makeita, kitkeriä ja pistäviä. Pelkkä ajatuskin yrteistä sai kollin nenän kutisemaan vimmatusti. Kolli oli ihan varma, että hän oli allerginen joka ainoalle yrtille mitkä Leimusilmä ja Vienotassu olivat pesään roijanneet. Hymy kuitenkin levisi äkkiä takaisin Tupsutassun huulille. Hän oli kiitollinen siitä hoidosta mitä parantajat olivat hänelle tarjonneet, ei kolli halunnut valittaa! Tupsutassu kulki uuden toverinsa johdolla ulos pesästä. Kääpäpuna oli oikeassa. Parantajakaksikolla oli taatusti käpälät täynnä töitä eivätkä he halunneet rauhaansa häirittävän. Sitä paitsi kummankaan vammat eivät olleet Leimusilmän mukaan niin vakavia, että heidän olisi syytä olla pesässä tarkkailtavana. Nokosten ja alun shokkitilan jäljiltä Tupsutassunkin haavoja kirveli vähemmän. Onneksi heidän taisteluparikseen oli sattunut kissa, joka ei elänyt tappaakseen. Tupsutassu oli joutunut rukoilemaan moraalillisen vastustajankin kanssa henkensä edestä, mutta kolli tiesi, että edes Tähtiklaani ei pystyisi ihmeisiin. Jos heidän vastustajakseen olisi osunut ukkostakin hurjempi Henkäystähti, olisi Tähtiklaani joutunut nöyrtymään ja toteamaan, että teidän kohtalokseen koitui rajakahakka. Ikävät ajatukset saivat nuoren kollin ravistelemaan päätään. Molemmat pysähtyivät soturien pesän eteen. Tupsutassu olisi halunnut pyytää Kääpäpunaa ruokailemaan hänen kanssaan. Tupsutassu vilkaisi Kääpäpunaan. Ajatus pyöri hänen mielessään, mutta hän ei osannut pukea sitä sanoiksi. Kolli ei kehdannut. Ja sen perusteella, että he olivat saapuneet soturien pesälle, Tupsutassu arveli Kääpäpunan kaipaavan lepoa. Kolli jähmettyi ja tapitti itseään vanhempaa kollia häkeltyneenä. Sen perusteella mitä Kääpäpuna oli kertonut, Armas oli tuolle todella tärkeä ja varmasti hieno kissa. Ja nyt Kääpäpuna toivoi, että he tapaisivat vielä? Tupsutassu ei ollut varma oliko kukaan koskaan sanonut hänelle mitään yhtä kaunista. Sanat tuntuivat hänen rinnassaan haurailta ja lämpimiltä. Hän pelkäsi, että pelkkä tuulenvire voisi rikkoa tämän hetken ja viedä tämän tunteen mukanaan. Levollinen olo levisi kollin kroppaan ja sai hänet hymyilemään lämpimästi.
“Minä olen varma, että sinä tapaat Armaan. Pidän siitä huolen, me löydämme hänet”, valkoharmaa kollikissa naukaisi lopulta. Kääpäpuna oli jo kadonnut pesän uumeniin eikä kolli tiennyt oliko toinen kuullut hänen sanansa. Oli miten oli, Tupsutassu etsisi tuon mystisen Armaan käpäliinsä.

Kirjoittaja: Aura

Kimalaistoiveen pää nyökähti pienesti. Lehtisade oli riisunut metsän puut turkeistaan, ja paljaat oksat ratisivat hiljaa kylmässä tuulessa. Maa Kimalaistoiveen tassujen alla oli kova ja kylmä, routa oli jo puraissut sen pintaa ja kuihduttanut viimeisetkin hennot kasvit, jotka eivät olleet ehtineet paeta lehtisadetta. Pian tilanne olisi vielä huonompi. Kimalaistoive kuitenkin uskoi, että onni olisi heidän puolellaan ja he voisivat löytää jotain mitä Tähtiklaani ei olisi vielä tappanut. Yhtäkkiä naaraan mieleen syttyi pieni, lämpöisä kipinä. Persilja. Hyväntuoksuinen kasvi, jota käytettiin kuningattarien suuren surun keskellä. Ja se myös sattui kestämään kylmän ja kuuman vaihtelut todella hyvin. Jos he vain sattuisivat löytämään sitä, se olisi todennäköisesti vielä voimissaan. Tabbykuvioisen naaraan kasvoilla läikähti huoli ja epävarmuus. Vienotassu oli oikea parantaja, hän tiesi nämä jutut. Kimalaistoiveen tietotaito ei todellakaan ollut hänen vieressään tassuttelevan kissan tasolla. Koko elämän ajan naarasta oli seurannut tumma varjo, jota epävarmuudeksikin kutsuttiin. Aina kun Kimalaistoive uskoi tietävänsä jotain, tuo varjo ilmestyi kuin tyhjästä ja sanoi naaraalle, että et sinä oikeasti tiedä mistään mitään. Kimalaistoive nielaisi ja pakotti äänensä pysymään tasaisena. Hän osaisi kyllä.
“Eikö persilja kestä kylmää?”
Vienotassu kääntyi hänen puoleensa ja naaraan katseesta loisti lämpö. Lopulta parantajaoppilas nyökkäsi.
“Kyllähän se kestää, en kuitenkaan ole varma missä täällä kasvaa persiljaa. Missä sinä olet oppinut yrteistä? Minä en tiennytkään, että sinä osaat niistä jotain. Etkö kuitenkin ollut ennen soturi?” Vienotassu uteli. Kimalaistoive siirsi katseensa taivaalle ja yritti tiirailla oikein Tähtiklaaniin saakka. Eivät soturit yleensä halunneet oppia yrteistä ja naaras uskoi, että jos hänellä olisi neljä jalkaa, olisi hän ollut samanlainen kuin muut. Kimalaistoive oli kuitenkin halunnut olla Eloklaanille hyödyksi, joten hänen oli ollut pakko opetella edes jotain. Nykyään naaras jopa nautti yrttien opettelusta, mutta toista se oli ollut oppilaana milloin hän oli kokenut jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta.
“Kolmella jalalla ei oikein voi saalistaa tai taistella. Halusin auttaa Eloklaania jotenkin, mutta Tähtiklaani ei ollut valinnut minua viralliseksi parantajaoppilaaksi”, Kimalaistoive lopulta selitti hennolla äänellä. Hän olisi antanut mitä tahansa siitä, että olisi saanut tuntea puuttuvan käpälänsä kohdalla saman kylmän, armottoman maan. Mutta ei, hän joutui tyytymään kohtaloonsa olla vajaavainen, kuin puoliksi syöty riista. Oli hänestä jotain hyötyä ja kai joku hänestä ilahtui, mutta enemmän hyötyä hänestä olisi, jos hän olisi kokonainen.

//Vieno?

Kirjoittaja: Ampiainen

kimalaistoive oli kysynyt minulta halusinko lähteä tämän kanssa kävelylle, tottakai hämmennyin tästä hivenen en ollut odottanut että maaras pyytäisi minua mukaansa kävelylle, en sitten yhtään. Mutta kun naaras oli kerran päättynyt kysymään haluaisinko tottakai olin suostunut. Nyt naaras kysyi minulta mihin päin voisimme mennä,ja tarvitsisiko minun kerätä joitakin yrttejä luvaten että voisi auttaa tarvittessa jos tarvitsi. Pysähdyin hetkeksi mietimään mutta päädyin olemaan vain hiljaa ja jatkamaan matkaa mietien pitäisikö minun mahdollisesti kerätä yrttejä, ei leimusilmä siittä varmaan pahastuisikkaan jos keräisin vähän yrttejä varastoa varten, mutten kyllä oikein osannut sanoa löytyisikö mistään enään yrttejä edes kerätäväksi, tai ei ainakaan tuoreita yksilöitä mutta ehkä silti yrttejä.

“Voisin toki kerätä yrttejä jos niitä löytyisi, mutta en ole täysin varma siitä löytyykö niitä enään tähän aikaan, tosin ei se mahdotontakaan ole, eikä leimusilmä siitä ainakaan pahastua voisi jos yrttejä vähän keräisinkin, mutta en usko että niita löytyisi” mauun, en oikein osannut sanoa oliko vastaukseni mitä naaras oli odottanut tai jotain aivan muuta, mutta se oli totta.
//kimmo?

Kirjoittaja: Käärmis

Kääpäpuna herätteli hoidonsa jälkeen Tupsutassun, joka oli nuupahtanut parantajan pedän eräälle pedille. Kolli yritti olla säikäyttämättä oppilasta, vaikka halusikin saada tämän hereille.
“Meidän varmaankin kannattaisi mennä omiin pesiimme lepäämään, ettemme ole täällä riesana”, raidallinen soturi naukaisi varovasti. Tupsutassu nyökkäsi ja lähti Kääpäpunan vierellä ulos pesästä.
“Tiedätkös, vaikka päivä olisi voinut mennä paremminkin, olen kiitollinen siitä, että saimme kokea sen kuitenkin yhdessä. Minusta olet oiva nuori”, puolisokea kolli naukaisi hellästi Tupsutassulle. Oppilas katsoi häntä ilahtuneena.
“Kiitos, Kääpäpuna! Sinäkin olet mukava soturi”, hän naukaisi. Kääpäpuna hymyili hänelle. Oliko hän saamassa itselleen oikeasti uuden hyvän ystävän? Vaikka hän olikin huono soturi ja ylipäänsä kehno lähes kaikessa, mitä hän teki, Tupsutassu tuntui haluavan olla hänen ystävänsä. Oliko se oikeasti todellista?
“Tupsutassu, toivon, että joku päivä pääset tapaamaan Armaan. Hän pitäisi sinusta varmasti”, raidallinen soturi naukaisi vielä ennen kuin poistui sisään sotureiden pesään naukaisten samalla hyvästit lapansa yli nuorelle oppilaalle. Sitten hän asettui hiljaa sammalpedilleen sotureiden pesään ja laski päänsä tassuilleen. Päivä oli ollut hänelle pitkä, pelottava ja henkisesti rankka, joten uni olisi nyt kollille hyväksi.

Kirjoittaja: Käärmis

Katsoin Kärpäspentua ihmeissäni, kun hän valitsi minut emonsa ylitse. Käärmekulta näytti vähintäänkin loukkaantuneelta. Hän sanoi sekavasti vielä jotain siitä, miten hän yritti vain suojella Kärpäspentua, mutta lopulta jätti meidät rauhaan. Katsoin hänen peräänsä ja näytin hänelle kieltä.
“Käärmekulta on välillä kyllä ihan mälsä!” tuhahdin ja käännyin katsomaan taas Kärpäspentua. “Hän ei vain osaa olla kunnon emo huolehtimatta koko ajan sinun perääsi.”
Kärpäspentu katseli vielä hetken kuningattaren perään ja sitten kääntyi katsomaan minua sanomatta sanaakaan. Monia hiljaisuus olisi ehkä saattanut häiritä, mutta minä pidin siitä. Kärpäspentu oli mysteeri. Selvittämätön sellainen. Ja minähän vielä joskus saisin selville, mitä hänen kätköissään oli! Ehkä hän olikin huippu taistelia tai uudelleensyntynyt päällikkö!!
“Tule! Mennään kysymään, jos Nokilinnulla olisi joku hyvä ja jännittävä tarina meille! Sitten voidaan suunnitella tutkimusmatkaa sitä varten, kun olemme suuria sotureita!” huudahdin ilahtuneena ja lähdin loikkimaan kohti klaaninvanhimpien pesää. Välissä kuitenkin pysähdyin pienen lätäkön luokse ja loikkasin siihen räiskyttäen vettä päälleni ja ohi kulkevien epäonnekkaiden sotureiden päälle. En antanut heidän ehtiä antaa minulle nuhteluita ennen kuin ennätin jo klaaninvanhimpien pesälle ja odotin sen edustalla Kärpäspentua innoissani.

//Kärpsy?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Emon ja tyttären rähinöintiä oli vaikea olla kuulematta. Se oli osittain johtanut siihen, miksi Leimusilmä nyt seisoi aukiolla tumput suorina ja katsoi vuoron perään karvansa pörhistäneitä naaraita. Sadeturkki yritti saada Ropinaroihua jäämään leiriin, mutta jääräpäinen nuori soturi oli selvästi päättänyt lähteä ulos, raivaten tiensä läpi sinne vaikka taistelemalla. Leimusilmä tukahdutti huokauksen – joskus tuntui kuin hänellä olisi ollut klaanillinen pentuja paimennettavanaan, tosin sillä erolla, että suurin osa noista pennuista oli täysi-ikäisiä ja sitäkin luupäisempiä. Jotta parantajan työ ei vain kävisi liian pitkästyttäväksi, esi-isät olivat tyrkänneet hänen vastaanotolleen kaikista hankalimmat potilaat.
Ympäri aukiota klaanitoverit seurasivat henkeään pidättäen perheenjäsenten yhteenottoa. Parasta viihdettä, mitä saattoi vain toivoa pääsevänsä seuraamaan ilman että oli itse siihen mitenkään osallisena. Harmillisesti Leimusilmä joutui laskemaan itsensä pois niiden onnekkaiden sivustaseuraajien joukosta – hän oli hyvinkin keskeinen osa tätä draamanäytelmää, joka saattaisi pahimmassa tapauksessa päättyä siihen, että he kaikki kolme viettäisivät seuraavat päivät yhdessä parantajan pesällä nuolemassa haavojaan.
“Yrittäkää pois vain”, Ropinaroihu ärräsi emolleen ja heitti parantajaan murhaavan katseen, “minä menen ulos, ja te ette voi minua estää.” Leimusilmä nielaisi nähdessään soturittaren hurjistuneen katseen. Naaraan raivopäisyys oli verrattavissa karhuun, joka oli työntänyt kuononsa vahingossa ampiaispesään. Jos kukaan yrittäisi lähestyä tätä, saisi epäilemättä kynsistä.
Voi kun potilaat osaisivat kunnioittaa parantajan sanaa. Eihän hän ollut muuta tehnyt kuin vain pelastanut heidän henkensä ja hoitanut heidän haavansa. Pieni kiitos olisi joskus paikallaan. No, aina sai haaveilla.
Leimusilmä otti naamalleen vakavimman ilmeensä hetkeen. Hän karaisi hiljaa kurkkuaan ja alkoi sitten puhua hyvin synkällä äänensävyllä: “Olen elämäni aikana törmännyt kissoihin, jotka ovat lopulta päätyneet puremaan oman jalkansa poikki, koska olivat liian itsepäisiä levätäkseen.” Hienoa – hän oli saanut nyt naaraiden huomion… Tosin heidän ilmeistään päätellen se ei ollut erityisen hyvä asia. “Tiedätkös, tuollainen pikku vamma, mikä sinulla on jalassasi, voi nopeasti pahentua siihen pisteeseen, että et voi kohta käyttää sitä enää lainkaan? Tulehdus hiipii niveliisi ja alkaa nakertaa niitä pikkuhiljaa rikki. Se on varsin kivulias prosessi, etenkin hoitamattomana.
Lopulta kipu käy jo niin sietämättömäksi, että et voi muuta kuin purrs koko raajan irti. Ja sen jälkeen voit varsinkin sanoa hyvästit ulkoilulle.”
Kaikki mitä Leimusilmä sanoi oli tietenkin täyttä puppua. Tai no, ei ihan kaikki – hoitamattomana vammat tosiaan voisivat paheta siihen kuntoon, että jokaisesta liikkeestä tulisi puhdasta tuskaa ja paranemisessa kestäisi yhä vain kauemmin. Hänen oli kuitenkin koetettava samaa kikkaa kuin joidenkin kurittomien pentujen kanssa, jotka sai tottelemaan parantajan määräyksiä vain pelottelun kautta. Se tuntui typerältä ja lapselliselta, mutta sellainen Ropinaroihukin oli tällä hetkellä.

//Ropina ja Sade?

Kirjoittaja: Saaga

Vaanin lehtikasassa tuhisevaa myyrää. Hengitin hiljaa sisään ja ulos. Myyrän räpylämäiset käpälät kaivoivat multaa joskin hyvin pientä vahinkoa tehden, sillä lehtisade oli jo käynyt niin kylmäksi, että yöpakkaset jäädyttivät metsän pohjan pienelle eläimelle vaikeaksi kaivaa. Hiivin kohti saalistani, ja kun silmämääräisen arvioini mukaan olin tarpeeksi lähellä loikkasin kynnet edellä myyrän päälle. Sain siihen hyvän otteen ja puraisin sen selkärangan helposti katki tappaen sen siististi. Nostin sen hampasiini ja hymyilin ylpeästi sen takana suoritukselleni. Vaaniminen ei sitten lainkaan kuulunut vahvuuksiini, joten saatoin olla ylpeä ihan jokaisesta nappauksestani.
“Lähdetäänkö sitten leiriin?” kysyin Kiurutassulta myyrän takaa ääni tukahtuneena. Kiurutassu nyökkäsi. Olin myös hassulla tavoin ylpeä oppilaasta, vaikkei hän ollutkaan minun koulutettavani. Naaras oli suoriutunut ensimmäisestä saalistuksestaan hyvin ja vielä ilman omaa mestariaan. Olin myös päässyt kokeilemaan opettamista, mikä oli minusta erittäin hyvä asia. Tarvitsisin kaiken kokemuksen, jonka saatoinkaan kerätä ennen oman oppilaani saamista. En nimittäin antaisi itselleni anteeksi, jos oppilaan koulutus menisi jossain osassa kokonaan pieleen. Minulla oli niin paljon heikkouksia, että pelkäsin niiden periytyvän suoraan pennuilleni ja tulevalle oppilaalleni.
“Kerätään matkalta loputkin saaliit”, ohjeistin ja lähdimme kävelemään kohti paikkaa, johon olimme haudanneet oravan sekä hiiren. Kaivettuamme ne ylös loppumatka oli hiljainen, koska saaliit suussa oli hankala puhua. Leirissä Kiurutassu jäi hieman neuvottomana seisomaan paikalleen. Katselin ympärilleni etsien kissoja, jotka saattaisivat olla avun tarpeessa.
“Viekäähän ruokaa klaaninvanhimmille, Sädesäihke ja Kiurutassu”, Korppisiipi, klaanin varapäällikkö, huikkasi ohi kävellessään. Nyökkäsin ja käännähdin Kiurutassuun päin.
“Saat päättää, mitä viemme heille”, sanoin hymyillen ja jäin odottamaan naaraan päätöstä.

//Kiuru?

Kirjoittaja: Ampiainen

Tassutan partion perässä valppaana saaliin varalta, olin metsästyspartiossa oppilaani tupsutassun, kuusikkokuiskeen, virnakukkan ja rastaskukan joka oli myös partion johdossa kanssa. Olimme menossa saalistamaan koivumetsän tienoille. Olisi kiinnostavaa nähdä mitä kaikkea voisimme saada napattua. Koivumetsän laidoille päästyämme rastaskukka pysähtyi ja nosti häntäänsä merkiksi että meidänkin pitäisi pysähtyä. Naaras kääntyi meitä kohti.
“meidän kannataisi hajaantua, siten saatamme mahdollisesti saada enemmän saalista, minä ja virnakukka voisimme mennä tuohon suuntaan ja te kolme voisitte mennä syvemmälle metsään etsimään saaliseläimiä. Tavatan sitten tässä aurinkohuipun aikaan,” Naaras naukui ja nyökkäsi kohti yhtä koivumetsän osaa kohti. Katsahdin nopeasti kuusikkokuisketta kohti ennenkuin siirsin katseeni tupsutassuun, tämän avulla voisin auttaa kollia parantelemaan saalistustaitojaan paremmin kuin koko partion yhdessä olessa. Kuusikkokuiske töytäisi minua hennosti sivultapäin.
“syreenisumu, pitäisiköhän meidän jo.. No mennä? Rastaskukka ja virnakukka menivät jo juuri” kuusikkokuiske maukui odottavaisen oloisena. vilkaisin naarasta nopeasti ja tajusin että olin vastuussa siihen asti kunnes palaisimme sitten tänne myöhemmin aurinkohuipun aikaan ja rastakukka ottaisi taas paikkansa partion johdossa, koska olin kuusikkokuisketta kokeneempi, ja olin muutenkin tupsutassusta vastuussa, hänhän oli oppilaani. Nyökkään vastaukseksi naaraalle ja lähdimme siten kolmistaan syvemmälle metsään haistelin ilmaa kokoajan saalin, ja ehkä vähän jonkin muunkin varalta.. Tosin ei kai sielllä mitään olisi, paitsi saaliselimiä. Yhtäkkiä kuusikkokuiske pysähtyi haistelemaan ilmaa, pysähdyin melko nopeasti tajuttuani naaraan pysähtyneen, tupsutassukin pysähtyi hetimiten.
“Myyrä” kuusikkokuiske maukui hiljaisella äänellä ja osoitti hännällään vähän matkan päähän, haistoin sen itsekkin melko nopeasti, nyökäsin vain melko välinpitämättömän oloisena. Kuusikkokuiske pudottautui hitaasti vaanimisasentoon ja hiipi myyrää kohti, napaten sen hetkisen kuluttua ja tassutaen se suussaan takaisin ja pudotti sen maahan.
“hautaan tämän nopeasti ja voimme sitten jatkaa msaalistusta ja hakea tämän myöhemmin” naaras naukui haudaten myyränsä puun vierelle asettaen sen päälle jotain muistutukseksi siitä että se oli siellä. Lähdimme sitten jatkamaan matkaa, vähän ajan kuluttua haistoin ilmassa oravan hajun ja siirryin tupsutassun puoleen.
“haistatko tuon oravan?” mauun kysyväsn oloisena. Tupsutassu katsoi minua hetkisen ennenkuin tuntui keskityvän ilman haisteluun ja hetkisen kuluttua kolli nyökäsi. Nyökäsin hyväksyvästi ja siirsin katseeni siihen suuntaan mistä oravan tuoksu tuli.
“haluaisitko yrittää napata sen?” kysäisen oppilaaltani kysyvästi. Aluksi kolli ei vastannut mitenkään, ennenkuin päättyi vastaamaan myöntvästi. Kolli asettui hitaasti hivenen kömpelöön vaanimisasentoon ja hiipi eteenpäin. Katselin sivusta ja kannustin tätä hiljaa mielessäni. Kuitenkin hetkisen kuluttua kävi ilmi että saalis oli päässyt karkuun ja tupsutassu palasi takaisin hivenen nöyryytetyn näkäisenä.
“Se meni hyvin tupsutassu, aina ei voi onnistua” mauun eripari silmät loistaen. Jatkoimme sitten matkaa vielä jonkin aikaa, kuusikkokuiske sai melkein napattua kottaraisen mutta se pääsi pyrähtämään karkuun juuri kun kuusikkokuiske oli saamassa sitä kiinni, tupsutassu napasi kaksi hiirtä ja minä olin saanut yhden varpusen. Ihan hyvä saalis oli tullut kerättyä loppujen lopuksi. Lähdimme kuitenkin nyt palaamaan sitä taapaamis paikkaa eli koivumetsän reunaa kohti haimme myös matkalla napatut saalimme jotka olimme haudanneet odottamaan sitä että tulisimme myöhemmin hakemaan ne. Päästyämme koivumetsän reunalle huomasimme rastaskukan ja virnakukan jo odottavan meitä siellä, he olivat saaneet napattua peipon ja kaksi myyrää. Emme jäneet sinne seisoskelemaan kauaksi aikaa vaan lähdimme tassutamaan takaisin leiriä kohti rastaskukka johdossa.

Leiriin pästyämme veimme saaliit tuoresaaliskasaan ja laitoin tupsutassun viemään jotain saalista pentutarhaan ja sitten sen tehtyään kolli saisi vain olla ja tehdä.. No melkolailla mitä vain halusi lopupäivän. Itse jäin siinä vain seisoskelemaan kuusikkokuiskeen vierelle tupsutassun lähtiessä pentutarhalle tuoresaaliin kanssa vilkaisin vain kuusikkokuisketta joka taas katseli minua takaisin kirkain sinivihrein silminsä.
“oli mukava saalistuspartio” naaras maukui lyhyesti räpäytti silmiään ja tassuti matkoihinsa, ties minne en kauheammin kiinnittänyt huomiota siihen mihin naaras meni, eikä sillä sinänsä väliäkään ollut sillä hetkellä. Kännyin pois päin tuoresaalis kasasta ja huomasin säihkesammaleen sukimassa turkkiaan parn hännänmitan päässä. Tassutin siis sisareni luokse.
“hei, säihkesammal miten menee? Oletko ollut tänään vielä ulkona? Itse tulin juuri takaisin metsästyspartiosta.” mauun hilpeän oloisesti. Säihkesammal katsahti minua hämmentyneen oloisena mutta lopetti kuitenkin turkkinsa sukimisen.
“tuota noin.. Taisin käydä tässä aiemmin saalistamassa itsekseni.. Mutta en kyllä saanut mitään napattua silloin joten ehkä se oli enemmän vain kävely. Kävin myös sen jälkeen rajapartiossa enkä ainakaan ollut suunnitellut lähteväni tänään enää kauheammin leirin ulkopuolelle” naaras naukui mietteliäällä äänellä. Nyökäsin ja käännyin ympäri.
“mukava kuulla, jätän sinut nyt rauhaan, nähdään myöhemmin säihkesammal” mauun ja tassutelen matkoihini.
“nähdään vain syreenisumu” siskoni naukaisi vielä. Tassutin suoraa päättää soturienpesään ja laskeudun makuulle omille maakuu alusilleni. Tosin en tullut soturien pesään nukkumaan tai mitään, tulin sinne vain olemaan, jos joku haluaisi minut partioon löytyisin helposti ja nopeasti, ja jos itse haluaisin mennä vaikka kävelylle tai sitten vain olla niin pystyisin helposti tekemään se

Kirjoittaja: Saaga

Palattuamme leiriin Mesitähden kanssa päätin painua nukkumaan. Käperryttyäni kerälle pesälleni en kuitenkaan enää tuntenut oloani lainkaan väsyneeksi. Katselin hiljaisena pesäni reunan yli lepuuttaen leukaani siinä. Mietin nousisinko kuitenkin vielä ylös ja kävisin vähän kävelemässä leirissä ennen nukkumista. Nousin ja sujahdin pienestä onkalon suuaukosta aukiolle. Aurinko oli laskenut ja taivas oli tummunut mustaksi. Tähdet muodostivat taivaalle kauniin janan. Jotkut kutsuivat sitä Hopeahännäksi ja uskoivat sen olevan ilmestymä esi-isistään. Ymmärsin halun uskoa Tähtiklaaniin, mutta en itse pystynyt ymmärtämään sitä lainkaan. Toivoin, että joskus ymmärtäisin ja vaikken uskoisi olisin kuitenkin perillä klaanini tavoista ja perinteistä. Aukio oli hiljainen, mutta varjoissa silti liikkui vielä jonkin verran kissoja. Sujahdin uloskäynnistä reviirin puolelle nyökäten tervehdyksen Hilehuurteelle, joka oli vartiossa. Kolli katsoi minua kysyvästi, mutta pudistin päätäni ja kiirehdin aluskasvillisuuteen. Halusin olla yksin.

Harpoin joen alajuoksulle, jossa astinkivet johtivat joen toiselle puolelle. Loikkasin ensimmäiselle kivelle. Takajalkani saivat hyvän pidon kivestä. Katsoin seuraavaa ja tähtäsin. Levitin käpäläni seuraavaan hyppyyn. Noin vain pääsin ylittämään joen ja olin koivumetsän puolella. Koivut olivat jo tiputtaneet suuren osan lehdistään ja niiden värikäs kirjo peitti maata kauniisti. Pujahdin saniasten välistä varjoihin. Kuun voimistuva valo loi valkoisen hohteen metsään. Kuun valo oli minusta kauniimpi kuin auringon valo. Kuun valo teki kaikesta etenkin valkoisista koivuista hohtavia pimeässä metsässä. Loikkasin aluskasvillisuudesta yhdelle kivelle, joka reunusti muiden mukana kieloniittyä. Kukkien lehdet rusehtivat ja niiden kukat olivat jo muuttuneet marjoiksi. Jokainen klaanin jäsen tiesi jo pienestä pitäen, että kieloihin ei saanut koskea. Ne olivat hyvin myrkyllisiä. Viherlehden aikaan kuitenkin kauniit kukat houkuttelivat aina nuoria kauniista luonnosta innostuneita oppilaita. Muistin kuinka itsekin olin lumoutunut hienon kielon kukista ja halunnut poimia sellaisen viedäkseni sen pesälleni, kun vielä asuin Jupiterin kanssa, mutta isä oli varoittanut minua. Hän oli kertonut minulle kaiken oleellisen metsästä. Hänen ansiostaan tiesin tasan tarkkaan mitä kasveja tuli välttää.

Hetken kuun valossa istuskeltuani nousin ja lähdin kiviä pitkin kohti leiriä.

Kirjoittaja: Aura

Jouduin pidättelemään itseäni, että en puhuisi Mesitähden päälle. Me molemmat olimme isoja kissoja! Olimme niin isoja, että voisimme suorittaa minkä tehtävän vain. Viikseni väpättivät innosta. Saisimmeko me kenties tehtävän vartioida Eloklaania Kuolonklaanilta? Tai pitäisikö meidän lähteä mukaan leirin ulkopuolelle muun partion kanssa? En enää voinut pidätellä itseäni, vaan loikkasin tasajalkaa ilmaan. En malttanut odottaa, että kertoisin tästä muille pennuille. He taatusti muuttuisivat vihreiksi kateudesta! Uskoin, että Mesitähti jakoi tämän kaltaisia tehtäviä vain pennuista parhaimmille. Häntäni hieman laski, kun kolli julisti heidän tehtävänsä olevan siivoamista. Mutta eihän kaikkein suurimmat soturit joutuneet siivoamaan – he tekivät tärkeitä asioita -! Kolli kuitenkin jatkoi selittämällä, että muut oppilaat tarvitsisivat myös apua hänen pesänsä siivoamisessa ja siinä tehtävässä olisi apua vain uutterista kissoista. Minun piti oikeasti rapsuttaa korvaani, oliko siellä vaikkua? Olinko kuullut oikein, että me kaksi pääsisimme siivoamaan itse päällikön pesän? Hymyilin koko naamallani ja silmäni tuikkivat tähtitaivaan kanssa kilpaa. Vaikka me emme olleet päässeet oppilaiksi, olimme saaneet erityistehtävän ja se oli melkein sama asia! Oikeastaan parempi. Kaikista tulisi oppilaita, mutta kaikki eivät pääsisi suorittamaan päällikön antamaa tehtävää. Nyökyttelin Pörriäispennun sanoille.
“Niin olemme! Pystymme mihin tahansa, sinä voit Mesitähti oikeasti luottaa meihin!” hihkuin innoissani. Mesitähti hymyili lempeästi meidän intoilulle.
“Oletteko te nyt ihan varmoja.. Pentutarhankaan siivoaminen ei ole jokaiselle sopivaa hommaa. Siinä tarvitaan kissoja jotka eivät pelkää työtä ja ovat vahvoja, kuin leijonat…”
“Me olemme, me olemme oikeasti!!! Me, Hellepentu ja Pörriäispentu, lupaamme että emme tuota sinulle pettymystä”, kiljaisin ja häntäni heilui innostukseni tahdissa. Vilkaisin pesätoveriini. Tästä se elämä vasta alkaisi! Tästä eteenpäin meidän päivät eivät olisi pelkkää leikkimistä, vaan meistä tulisi pentutarhan viralliset siivousapurit!

//Pörri? XDD<3

Kirjoittaja: Auroora

//VIIKONLOPUN KP-BOOSTI//

Kallahämy kohensi ryhtiään, kun Kortetuike esitti hänelle kysymyksen. Hän oli tietysti alusta lähtien harkinnut tarkkaan, miten kertoi taustoistaan. Useimmiten riitti vain, että hän kertoi olevansa kotoisin kaksijalkalasta. Ja että hän oli lähtenyt, koska halusi kokeilla elää metsässä. Kallahämy ei koskaan maininnut Kieloa, eikä ylipäätään halunnut ajatella koko kissaa. Soturi ei missään tapauksessa halunnut, että tuosta kelvottomasta laiskurista tulisi osa hänen tarinaansa. Ei – kaksijalkalassa hänellä ei ollut tuttuja. Kielo sai jäädä menneisyyteen ja pysyä siellä.
”Olen kotoisin eräästä kaksijalkalasta”, Kallahämy aloitti lyhyen kertomuksensa. Hän jätti myös yleensä mainitsematta, miten ankarat olot tuossa kaksijalkalassa olivat olleet. Hän ei sivunnut niitä lukuisia kahakoita, joihin oli reviirikiistoissa joutunut. Se olisi voinut antaa hänestä joko liian heikon tai liian karskin ja kovettuneen kuvan. Oli parempi olla neutraali. ”Lähdin sieltä, koska halusin kokea elämän metsässä. Päädyin tuurilla tänne. Liikuin kaksijalkalassa yksin, joten tykästyin klaanielämään. On mukavaa, kun ei itse tarvitse hoitaa kaikkea, ja on aina keskustelutovereita.”
Kortetuike nyökkäsi kohteliaasti.
”Niin, siitä olen kanssanne samaa mieltä”, valkoinen soturi sanoi. ”Tietääkseni vietitte Eloklaanissa paljon aikaa, ennen kuin päätitte liittyä virallisesti joukkoomme. Oli varmasti viisasta harkita asiaa kunnolla.”
Kallahämy pohti hetken, yrittikö Kortetuike onkia hänestä tietoja lausahduksellaan. Kolli kuitenkin näytti täysin vilpittömältä.
”Niin. Vaikka pidinkin klaanielämästä, minulla kesti hetken sopeutua tänne. Kaksijalkalassa elätin vain itseni ja toimin omien sääntöjeni mukaan. Halusin opetella klaanin tavat kunnolla ennen liittymistä.”
Hellä tuulenvire osui Kallahämyn mustaan turkkiin, ja hän värähti hieman. Kylmät ajat olivat edessä, ja hän odotti mielenkiinnolla, miten klaanissa niistä selvittäisiin. Ja metsässä – kaksijalkalassa oli lehtikatoisinkin yleensä melko lauhkeaa. Hirviöt hönkäsivät jatkuvasti kuumaa ilmaa, mikä piti lämpötilan korkealla. Puistoissa liikkuessaan hän oli huomannut, miten hirviöiden puute viilensi ympäristöä – metsässä tulisi varmasti kylmä.
”Millainen lehtikato on metsässä?” Kallahämy kysyi aidosti uteliaana. Kortetuike oli sanonut lehtikadon pitävän klaanin kiireisenä. Kallahämykin oli sen nähnyt siinä, miten metsästyspartioita kulki reviirillä enemmän. Hän oli myös huomannut riistan kadonneen: jyrsijät olivat vaipuneet talvehtimaan maan alle ja linnut lentäneet pois. ”Vaikuttaa siltä, että monet eloklaanilaiset jotenkin jännittävät sitä.”

//Korte?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: EmppuOmppu

// VIIKONLOPUN KP-BOOSTI KÄYTÖSSÄ //

Haukkasin henkeä voimatta uskoa omia korviani. Mesitähdellä oli meille erikoistehtävä?! Olin syntymästäni asti tiennyt, että minun tarkoitukseni oli tulla suureksi soturiksi. Ei voinut olla sattumaa, että Mesitähti oli määräämässä meille nyt tehtävää, johon yksikään muu pentutarhan pentu ei ollut osallinen minun ja Hellepennun lisäksi. Olin yhtä hymyä odottaessani päällikön kertovan, mikä meidän tehtävämme oli.
“Osoittaaksenne olevanne jo isoja kissoja, annan teille hyvin tärkeän tehtävän”, Mesitähti lausahti rauhallisesti ja katsoi meitä kumpaakin vuorollaan. Minusta tuntui, että räjähtäisin aivan kohta odotuksesta. Vauhtia nyt, Mesitähti!
“Teidän tehtävänne jatkossa on auttaa pentutarhan puhtaanapidossa”, päällikkö julisti lopulta. Olisin valehdellut, jos olisin väittänyt sen olevan hurjan hyvä tehtävä. Ihanko tosissaan Mesitähti laittoi meidät siivoamaan? Eiväthän soturit siivonneet! “Sen lisäksi voitte auttaa Tupsutassua ja Kiurutassua siivoamaan pesäni keräämällä vanhat sammalet pois tieltä ja tuomalla ne tähän ulos. Se ei ole mikään helppo homma, sillä siihen tarvitaan uutteria nuoria kissoja…”
Siinä samassa korvani ponnahtivat pystyyn ja käännähdin katsomaan Hellepentua täpinöissäni. “Me olemme uutteria nuoria kissoja! Tosi uutteria ja tosi nuoria! Me pystytään tekemään se, eikö vaan, Hellepentu?” intoilin pesätoverilleni.

//Helle?!?