Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Yuzu

“Haluatko neuvon?” Sädesäihke kysyi.
Kiurutassu nyökytteli. Kollilla oli varmasti jokin hyvä neuvo häntä auttamaan.
“Pidä takajalat hieman koukussa kun hyppäät, ja aseta saalis keskipisteeksi.” hän opasti. Kiurutassu nyökkäsi nopeasti, katsellen saaliseläintä tiiviisti. Sitten hän loikkasi, ja pujahti pian pensaikosta orava suussaan.
“Hienoa!” Sädesäihke kosketti Kiurutassua hännänpäällään lapaansa.
Kehut lämmittivät Kiurutassun mieltä. Jokin pieni osa hänestä halusi Sädesäihkeen hänen toiseksi mestarikseen. Olikohan se edes mahdollista? Tietysti hän piti myös Lieskakajosta, ja hän opetti Kiurutassua hyvin.
Kiurutassu nosti oravan suuhunsa ja sylki pian punaruskeita karvoja. Orava oli niin suuri, että hän ei nähnyt eteensä kunnolla.
“En ole ennen nähnytkään oppilaan nappaavan noin isoa oravaa.” Sädesäihke totesi hymyillen.
“Ei tämä nyt niin iso ole.” Kiurutassu mumisi tukahtuneella äänellä.
“Kyllä se on iso, ainakin lehtisateen oravaksi.” soturi huomautti. Oli totta, että lehtisateella riista alkoi käydä jo vähiin, ja orava ruokkisi varmasti melkein puolet klaanista. Kiurutassu laski oravan suustaan ja kuopi sen päälle märkää multaa.
“Voin auttaa.” Sädesäihke upotti saaliin multaan ja hautasi sen hyvin. Kiurutassu huiskautti häntäänsä mielissään. Yhtäkkiä hänen kuonoonsa tulvahti voimakas ja pistelevä haju, joka ulottui pitkälle.
“M-mikä tuo haju on?” Kiurutassu kysyi hieman säikähtäneenä.
“Se on Kuolonklaani. Olemme rajan lähellä.” Sädesäihke rauhoitteli. Kiurutassu maisteli hajua kielellään. Se haisi väkevältä ja terävältä, ei yhtään klaanikissoilta. Se ei ollut varmasti kaukana ketun hajusta!
“Tuo…tuo ei haise yhtään samalta kuin Eloklaani.” Kiurutassu myönsi. Sädesäihke nyökäytti päätään.
“He asuvat erilaisella reviirillä. Heillä on erilainen ominaishaju.”
Kiurutassu huomasi rajamerkkien olevan tuoreita, ehkä aamulla suihkaistuja. Niissä haisi samanlainen väkevä, myskinen tuoksu, joka sekoittui kasvien ja puiden tuoksuihin. Kiurutassu mietti, miten heidän reviirillään oikein pystyi saalistamaan. Eläimien hajuhan haihtuisi!
Hetken käveltyään Kiurutassu äkkäsi lehtikasassa maata kuopivan myyrän. Se näytti olevan keskttynyt kaivamiseen. Sädesäihkekin oli huomannut hajun, ennen Kiurutassua. Hän oli jo hyökkäysasemissa. Kiurutassu katseli kuinka kolli loikkasi ja nappasi saaliin yhdellä puraisulla.
“Voimme alkaa lähteä leiriin.” Sädesäihke maukui.

//Säde?

Kirjoittaja: Aura

//VIIKONLOPUN KP-BOOSTI

Minun teki mieli suorastaan hyppiä tasajalkaa. Minä en voinut uskoa, että edessäni seisoi ihka oikea päällikkö! Sellainen miksi minäkin halusin tulla. Mesitähden selittäessä oppilaiden tehtävistä vilkuilin pesätoverini suuntaan. Joutuisimmeko me tekemään meidän sisarustenkin tehtävät? Voi ei, missä välissä me sitten ehtisimme taistelemaan? Olin ajatellut, että muut pennut voisivat hoitaa nuo tehtävät.. Kärpäspentu ainakin oli niin outo, että häntä tuskin taisteluharjoituksissa kaivattiin. Nyökyttelin päätäni Pörriäispennulle. Ehkä olisi kuitenkin parempi odottaa! Muuten me emme pääsisi ikinä taistelemaan.
“No, ehkä meidän pitää sitten odottaa.. Mutta pentutarhalla on niin tylsää!” minä valitin ääneen ja huokaisin Pentutarha oli käynyt meidän porukalle jo turhan pieneksi eikä siellä edes saanut aikaan hyviä leikkejä. Ahvenpentu tuntui viihtyvän siellä hyvin, mutta naaras olikin paljon rauhallisempi. En kuitenkaan halunnut vielä muuttaa pois pentutarhalta. En halunnut myöntää sitä ääneen, etenkään Pörriäispennulle, mutta ajatus ilman emoa nukkumisesta tuntui kurjalta. En minä halunnut nukkua yksin! Mesiviiksen viikset väpättivät kollin naurahtaessa meille hieman huvittuneena, mutta en ymmärtänyt mitä hauskaa tässä oli. Punkkien poisto oli varmasti kaikista ällöin homma ikinä!
“Klaaninvanhimmista on tärkeä huolehtia”, Lieskakajo-isi totesi hymyillen ja pukkasi minua selkään.
“Mitäs te kaksi sanoisitte, jos antaisin teille erityistehtävän?” Mesitähti ehdotti yllättäen. Vilkaisimme Pörriäispennun kanssa toisiamme silmät suurina ja hännät ylhäällä. Päällikön antama erityistehtävä?!??! Olikohan kukaan saanut koskaan tälläistä kunniaa, ainakaan pentuna?
“Joooo!!” kiljaisimme yhteen ääneen ja kumpikaan meistä ei meinannut pysyä nahoissaan.

//Pörri? :OO

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Saaga

//Viikonlopun kp-boosti//
Häntäni liikkui automaattisesti silittäen Mustikkapyörteen päätä. Olin uupunut. Hyvin uupunut.
“Miksi hänen piti lähteä?” totesin vahingossa ääneen. Leimusilmä nosti päänsä yrttiensä seasta.
“Kenen?” parantajakolli kysyi. Tottakai kaikki olivat edelleen varovaisia kanssani. Eihän sitä tiennyt milloin taas alkaisin näkemään harhoja.
“Kuusihännän. Miksi hänen piti kuolla. Mustikkapyörre on niin tolaltaan ja kaikki tuntuu hyvin raskaalta”, sanoin katsellen tassujani. En halunnut rasittaa Leimusilmää puheillani, mutta oli minun jollekulle pakko puhua. Muuten sekoaisin lopullisesti. Kaikki se paino lavoillani istuminenkin tuntui mahdottomalta.
“Onko hän edelleen tajuton?” Leimusilmä kysyi ja asteli lähemmäs. Sävähdin ja väistin kollin tieltä.
“En ymmärrä miten pienestä kaatumisesta voi tulla näin iso haava”, parantaja hymähti ja kääntyi pois. Hän meni takaisin yrttiensä pariin.
“Olisit kuunnellut ohjeitani ja mennyt hänen peräänsä”, Leimusilmä totesi minulle vilkaisten minuun. Kolli syytti minua. Hän syytti minua. Kaikki oli minun syytäni. Nieleskelin kyyneleitä.
“Miksi minulla on niin kova kipu päässä, Leimusilmä?” Mustikkapyörre mumisi. Käännähdin heti katsomaan naarasta. Kuinka paljon hän oli kuullut? Syyttikö hänkin minua? Oliko kaikki todella minun syytäni?! Leimusilmä toi pikkusisarelleni jonkin yritin ja mustavalkoturkkinen potilas nieli sen. Siirtelin tassujani turkki tulessa. Kipinät löivät rintaani.
“Voinko minä nousta? Haluaisin käydä happihyppelyllä”, Mustikkapyörre sanoi. Sisälläni oleva ääni alkoi heti hälyyttää. Käveleminen ei kuulostanut hyvältä idealta.
***
Ulkoilu ei päättynyt hyvin, kun naaras kaatui ja pyörtyi taas. Tällä kertaa hän sai ruhjeita selkäänsä ja minä sain taas lisää painoa lavoilleni. Lähdin heti vietyäni Leimusilmälle tiedon Mustikkapyörteen loukkaantumisesta. Vedin henkeä aukiolla, mutta se ei tuntunut riittävän.
“Varpulaulu”, klaanitoverini Kuuhohde naukaisi. Korvani nousivat varovaisesti pystyyn ja jännityin. Miksi hän lähestyi minua?
“Lähdetko saalistamaan kanssani?” Kuuhohde jatkoi. Katsoin naarasta silmät suurina ja koitin käsitellä juuri kuulemaani kysymystä. Hän pyysi minua, kaikista kissoista juuri minua, saalistamaan kanssaan.
“Lähden, jos niin haluat”, totesin hieman ujosti hymyillen. Kuuhohde heilautti hopeanharmaata häntäänsä. Lähdin tuon mukaan ulos leiristä. Oli rentouttavaa olla joskus myös jonkun kanssa, joka ei tiennyt minusta juuri mitään. Kyllä koko klaani minut tunsi ja tiesi sinä välillä sekoavana raukkana, mutta Kuuhohde ei tainnut maineestani piitata. Hiljainen parivaljakkomme löysikin jo pian saalista. Meillä oli hauskaa, kun nappasimme pari lintua ja melkein saimme kiinni jäniksen. Emme juurikaan jutelleet. Puhuimme ehkä saalistamisesta hiukan, mutta emme muusta. Uupumukseni alkoi muuttua vain fyysiseksi, kun sain palauduttua ja tukeuduttua naaraaseen, vaikkei hän edes tainnut sitä huomata. Palasimme leiriin ja sanoimme näkemiin. Toivoin itsekseni, että palaisimme vielä Kuuhohteen kanssa yhdessä metsään ja tekisimme jotain kivaa. Mielenikin alkoi jo rauhoittua ja painuessani unille nukahdin miltei heti.
***
Koin sen verran syyllisyyttä Mustikkapyörteen sattumuksista, että välttelin hänen luoksensa palaamista koko päivän. Vasta kun aurinko laski, pakottauduin parantajan pesälle.
“Hei Mustikkapyörre. Onko sinulla nyt parempi olo?” kysyin naaraalta hiljaa. Kiersin häntäni käpälilleni ja pidin etäisyyteni siskoon. Minua ei huvittanut leikkiä taas jotain sammalmätästä ja olla Mustikkapyörreen roikuttavana. Sisko vastasi myöntävästi ja kysyi mitä hänelle oli käynyt. Lupasin kertoa, kun hän tulisi terveeksi. En halunnut järkyttää hänen mieltään nyt ja aiheuttaa uutta itkuepisodia.
“Oletko syönyt? Voin tuoda meille jotain jaettavaa, jos tahdot?” kysyin edelleen makuulla olevalta kissalta. Hän mietti hetken.
“Voisin minä syödäkin”, hän vastasi. Nyökkäsin ja käännyin. Olin jo lähtemässä hakemaan jotakin, mutta sitten pysähdyin ja käännyin takaisin ympäri.
“Mistä saaliseläimistä pidät?” kysyin toiselta. Minusta tuntui, että tunnelma muuttui kamalan kiusalliseksi.
“Pidän kalasta.”
“Selvä”, sanoin ja nyt vihdoin lähdin. Nappasin kasasta yhden yksinäisen kalan, joka näytti sopivan kokoiselta kahdelle syöjälle. Vein sen Mustikkapyörteen luokse parantajan pesälle. Naaras lepäsi silmät ummessa.
“Toin tälläisen, toivottavasti se kelpaa”, sanoin laimeasti. Minulla ei ollut yhtään ylimääräistä energiaa pistää vuorovaikutukseen Mustikkapyörteen kanssa, mutta koitin silti parhaani.

//mustikka?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: EmppuOmppu

// VIIKONLOPUN KP-BOOSTI //

Tärisin ihan innostuksesta, kun tällä kertaa edessäni seisoi Eloklaanin oikea päällikkö. Hellepentu oli juuri esittänyt hänelle toiveemme päästä oppilaiksi ennen muita pentuja, aivan kuten olimme sopineet. Mesitähdenkin täytyi nähdä, miten hyviä ja taitavia me olimme – muut pentutarhan pennut eivät olleet mitään meihin verrattuna. Sitä paitsi me olimme melkein jo oppilaan kokoisia. Niin minun isoisoemoni Nokilintu oli ainakin sanonut!
Mesitähti katsoi meitä lämpimästi vihreillä silmillään. “Uskokaa tai älkää, teidän ei tarvitse odottaa enää kauaa, että pääsette oppilaiksi”, päällikkö lupaili ja hymyili kannustavasti. “Mutta te voitte varmasti käyttää tämän ajan hyödyksi valmistautumalla tuleviin oppilaan tehtäviinne. Niitä onkin tiedossa paljon.” Valkoinen kolli vilkaisi Nokkospilveen ja Lieskakajoon viikset väpättäen.
“Tarkoitatko niin kuin taistelemista?” Kulmani kurtistuivat.
“Sitäkin, mutta oppilaalla on paljon muitakin tehtäviä, kuten pesien siivousta, punkkien poistamista, saalistamista…” Mesitähti luetteli.
Katsahdin Hellepentuun hieman hädissäni. En minä halunnut päästä oppilaaksi ennen muita, jos se merkitsi enemmän töitä meille kahdelle! Olisi ihan epäreilua, jos meidän pentuetoverimme saisivat vielä leikkiä, kun me raadoimme. “Hellepentu, pitäisiköhän meidän kuitenkin odottaa, että pääsemme muiden kanssa samaan aikaan oppilaiksi?” supatin ystäväni korvaan ja vilkuilin varovasti Mesitähteä. “En halua joutua poistamaan punkkeja – se kuulostaa ällöltä!”

//Helle?

Kirjoittaja: Aura

Hiilihampaan ehdotus saalistamisesta kuulosti korviini erinomaiselta. En minä halunnut lojua leirissä toimettomana ja hyödyttömänä. En ainakaan nyt, kun tyttäreni puuhasi koko klaanin selän takana jotain kiellettyä. Minä en ymmärtänyt. Olin puhunut Kujekullalle niin paljon soturilaista ja sen tärkeydestä. Mutta ehkä minä olin antanut naaraalle kaikista huonoimman mallin parisuhde-elämään. Omani oli niin sotkussa ja olin onnistunut samalla sotkemaan siihen yhden ylimääräisenkin kissan. Joten minä pystyin olettamaan? Että Kujekulta osaisi toimia automaattisesti isäänsä paremmin? Olin minäkin sitten ollut typerä, kun olin ajatellut, että omat touhuni eivät vaikuttaisi pentuihini. Alunperin naaraan ei ollut pitänyt saada tietää, mutta Kujekulta oli sitten arvannut ihan itse. Fiksu kissa, ajattelin ja mietin, että ehkä naaras ei ollut kokonaan tullut minuun. Ravistin päätäni, kun Hiilihammas myös tarjosi, että voisimme jäädä leiriin. Osa minusta halusi tarttua kollin tarjoukseen. Mutta minun olisi oltava vahvempi.
“Ei, mennään vain metsälle. Näkeepähän Korppisiipi sitten kuinka me ahkeroimme”, hymyilin Hiilihampaalle, kuka pudisteli päätään hieman huvittuneena.
“Korppisiipi on varmasti huomannut ahkerointisi”, vanhempi soturi naukaisi ystävällisesti ja kosketti lapaani hännällänsä. Hymyilin kollille hieman vinosti. Minä halusin vain niin kovasti tehdä vaikutuksen molempiin kissoihin. Tunsin sydämessäni kuinka minun kohtaloni olla varapäällikkö.
“Ja ehkä Korppisiipi-”
“Hei, sanakin vielä varapäällikkyydestä, niin en vastaa seurauksista”, tabbykuvioinen kolli nauroi, mutta ei ollut lainkaan pahoillaan. Pyöräytin silmiäni ja nauroin omalle innolleni. Minkä minä sille voin, että halusin niiiin kovin päästä johtamaan Eloklaania? Lähdin Hiilihampaan perässä ja kiusoittelin kollia höpöttelemällä varapäällikkyydestä, mutta kolli vain otti leikkisästi käpälät alleen ja pian juoksimme jälleen kilpaan. Kilpajuoksu ja askel askeleelta lähenevä saalistusreissu saisi ehkä ajatukseni toisaalle kaikesta ikävästä.

//Hiltsu? >:D

SuperKP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Aura

//VIIKONLOPUN KP-BOOSTI

Nyökkäsin Kääpäpunalle häpeissäni. Lohdullista, että ainakaan hän ei ajatellut, että olin epäonnistunut ja surkea kissa. Ja kaikista kissoista vielä juuri Talvikkitakku oli osunut paikalle! Pelkäsin, että naaras tulisi muistuttamaan asiasta vielä monia kertoja. Mitä jos hän laittaisi liikkeelle inhottavia juoruja siitä, että en olisi uskollinen Eloklaanille. Huokaisin surkeana ja vilkaisin raidalliseen kolliin itkuisin silmin.
“Kiitos Kääpäpuna”, sanoin hiljaisella ja edelleen hieman värisevällä äänellä. Leiri lähestyi, sen kertoi jo askel askeleelta yltyvä puheensorina. Tähän aikaan iltapäivästä leiriaukio suorastaan kuhisi aterioivia ja keskenään seurustelevia kissoja. Kiurutassun oli paras olla kunnossa! Tosin onneksi naaras oli minua huomattavasti taitavampi taistelija.
“Kääpäpuna, voisimmeko me olla.. ystäviä?” ehdotin varovaisesti ja yritin hymyillä hieman. Minulla ei oikein ollut ystäviä, lähinnä tuttuja ja puolituttuja. Mutta kolli vaikutti todella mukavalta.

Suuntasimme suoraan parantajanpesälle ja meidän onneksemme molemmat parantajat olivat paikalla. Kun olimme saaneet selitettyä tilanteen, lysähdin väsyneenä sairaspedille odottamaan haavojeni hoitamista. Oletin, että sairaspedit olivat tarkoitettu vain oikeasti sairaille kissoille, mutta minä en pysynyt enää hetkeäkään pystyssä. Minusta tuntui, että jos seisoisin vielä hetken, niin ne oikeasti irtoaisivat lopullisesti. Mumisin jotain epäselvää Vienotassulle ja irvistin hierakan mehun kirveltäessä haavoissani. Puolella korvalla kuulin Leimusilmän opastavan Vienotassua ja kyselevän naaraalta yrteistä, mutta minä en enää jaksanut kuunnella. Olin niin väsynyt, että uni iski tahtomattani päin naamaani.

“Psst, Tupsutassu.”
Nostin päätäni unisena, kun joku kissa tökki minua pehmeällä käpälällään. Haukottelin hieman ja maiskuttelin kuivunutta suutani. Olinko minä nukahtanut tänne?
“Hä, mitä, missä, milloin?” nau’uin hämmentyneenä. Hetken ajan minun piti hakea tapahtumia, kunnes muistin tapahtumien kirjon kokonaan. Edessäni oleva Kääpäpuna vaikutti kuitenkin terveeltä eikä minunkaan haavojani enää kirvellyt. Nousin seisomaan ja venyttelin etujalkojani. Toivottavasti en ollut nukahtanut huonoon paikkaan. Onneksi parantajanpesä ei ollut tähän aikaan vuodesta täysi. Olin kuullut paljon kauhutarinoita siitä, että lehtikadon aikaan pesä oli täynnä viheryskää sairastavia kissoja ketkä taistelivat hengestään. Saatoimme vain rukoilla Tähtiklaania, että tästä lehtikadosta ei tulisi yhtä paha.

//Kääpä? 😮

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Aura

//VIIKONLOPUN KP-BOOSTI

Suunnittelin kaikkien aikojen suunnitelmaa! Olisin halunnut saada Pörriäispennunkin mukaan, mutta kolli oli jossain isänsä kanssa. Tylsää! Nokkospilvikin vain nukkui, samoin Ahvenpentu. Minulla ei ollut vielä varsinaista suunnitelmaa tai juonta, mutta olin päättänyt keksiä sellaisen! Eivätkö suuret päällikötkin keksineet tällä tapaa suunnitelmia? Isäni, Lieskakajo, maailman siistein ja urhein soturi oli kertonut monta kertaa suuresta taistelusta, mikä oli tapahtunut molempien klaanien ja sitten vielä Kujakissayhteisön välillä. Se oli ehdottomasti suosikkitarinani. Siinä oli paljon verta ja taistelua, joka oli siistiä! Olisin halunnut harjoitella liikkeitä, mutta Nokkospilvi-emo oli kieltänyt sen pesässä. Kuulemma siitä tuli liikaa meluhaittaa ja saattoipa syynä olla sekin, että olin monta kertaa käyttänyt emoni häntää kohteenani. Nokkospilven hännän karvat olivat todella kuluneet ja olin ylpeä siitä mitä minä olin saanut aikaan! Jos jo nyt kynteni saivat aikaan tuollaista jälkeä, mitä ne sitten saisivat myöhemmin? Röyhistin rintaani ylpeänä. Samaan aikaan pentutarhan suuaukolta kuului askelia ja olin ryntäämässä kiljuen isääni vastaan. Kolli kuitenkin viittoi käpälällään merkin olla hiljaa ja lähestyin kollia kömpelösti vaanien. Miksi piti olla hiljaa? Tylsää! Emokin joskus järjesti hiljaisuuskilpailuja. Ne sattuivat usein sellaiseen aikaan, kun minulla ja Pörriäispennulla oli täysi tohina päällä. En ymmärtänyt miten emo ajoitti ne aina niin huonosti. Parempi aika olisi ollut vaikkapa yö.. Silloin olimme muutenkin hiljaa. Kun pääsin kollin luokse, puskin isääni käpälään.
“Huomenta, tiikeri. Tulehan, annetaan heidän vielä nukkua”, Lieskakajo naukaisi hiljaa ja kehräsi sanojensa päätteeksi. Kipitin kollin ohitse aukiolla ja silmäilin sen menoja innokkaana. Minä en tiennyt minne päin katsoa. Kaikkialla tapahtui paljon ja halusin nähdä kaiken! Muiden kissojen keskinäiset lemmenosoitukset eivät tosin kiinnostaneet, mutta kaikki muu kyllä! Rakkausasiat olivat niin lällyjä. En ymmärtänyt miksi Ahvenpentu halusi kuulla muiden kissojen rakkaustarinoita. Ei niissä ollut mitään siistiä tai jännittävää! No, siskot nyt olivat aina nössöjä. Tosin siitäkin huolimatta Ahvepentu oli minulle tosi rakas. Ei minua haitannut, että hän oli niin nössö. Minä voisin suojella häntä! Ja isää ja emoa ja kaikkia muitakin sukulaisia. En tosin tiennyt keitä kaikkia minun sukuuni kuului. Olin käsittänyt, että se oli todella suuri. Ainakin emon sisko, Rastaskukka oli käynyt pesässä useamman kerran katsomassa meitä.
“Isi, mitä me tehdään? Pliis, voidaanko me lähteä ulos leiristä! Minä ainakin haluan nähdä koko maailman ja olen jo valmis taistelemaan kuolonklaanilaisia vastaan! Tai ainakin, jos näytät muutamia liikkeitä”, miu’uin innoissani ja yritin matkia kollikissan näyttämiä taisteluliikkeitä. Halusin olla jo valmis! Ei sitä koskaan tiennyt, jos Mesitähti sattuisi nimittämään minut etukäteen oppilaaksi. Tai siis minut ja Pörriäispennun. Minä en suostuisi oppilaaksi, jos Pörriäispentukaan ei pääsisi! Se olisi ihan tyhmää.
“Kuulehan tiikeri, sinä ehdit näkemään koko maailman myöhemmin. Ja mitä kuolonklaanilaisiin tulee, en edes tiedä uskaltaako sinua lähettää taisteluun. He olisivat nimittäin mennyttä koko sakki! Sen verran hurja kaveri sinä olet”, Lieskakajo puhui lempeästi ja sukaisi minua muutaman kerran naamaan. Hymyilin isälleni leveästi, tarkoittiko kolli oikeasti sitä mitä hän sanoi? No, kolli oli kokenut taistelija. Totta kai hän tiesi tälläiset jutut! Lieskakajo jos joku osaisi katsoa keissä kaikissa oli ainesta.
“Ja mitä leiristä lähtemiseen tulee. Muuten totta kai voisimme mennä ulkoilemaan, mutta entäs Pörriäispentu? Miltä luulet hänestä tuntuvan, jos sinä pääset seikkailemaan ja hän joutuu jäämään leiriin? Eikö olisi paras, jos pääsisitte näkemään reviirin yhdessä ensimmäistä kertaa? Minä takaan, että se olisi kaikista paras juttu!” Lieskakajo naukaisi hymyillen ja pisti minut ajattelemaan. Pyllähdin maahan, jotta minun olisi helpompi miettiä tätä asiaa. Lieskakajo-isi taisi todellakin olla oikeassa. Eihän se olisi kiva, jos Pörriäispentu ei näkisi reviiriä! Toisellehan tulisi paha mieli. Ainakin minulle tulisi, jos hän näkisi reviirin ennen minua. Mutta sitten päässäni välähti, kollihan voisi tulla meidän mukaan! Siten me näkisimme reviirin yhdessä ensimmäistä kertaa ja kukaan ei jäisi yksin.
“Mutta isi, otetaan Pörriäispentu mukaan! Pliis, pliis! Me luvataan olla tosi tosi tosi kilttejä”, anelin kollilta ja katsoin häntä mahdollisimman kiltisti. Tiesin, että meidän kahden maine ei ollut kovinkaan kiltti. Emme me Pörriäispennun kanssa koskaan tarkoittaneet mitään pahaa, mutta usein leikkikalut ja kaikkien kissojen turkit vain räjähtivät, kun me tulimme paikalle. Me osasimme aiheuttaa kaaosta, mutta me myös osasimme satunnaisesti olla hiljaa ja kiltisti. Ne päivät tosin olivat harvassa, mutta jos pääsisimme ulos leiristä, niin olisimme takuulla maailman kilteimmät pikkukissat. Lieskakajo sukaisi poskeani ja se kutitti.
“Kuulehan vekkuli, Irvikita tai ainakaan Kimalaistoive ei taida päästää Pörriäispentua ihan hetkeen ulos leiristä”, kolli virnisti ja huokaisin. Ehkä isäni oli oikeassa. Kimalaistoive ainakin tuntui olevan todella tiukka. Ainakin Nokkospilveä tiukempi. Isi taas oli todella rento! Kolli ei koskaan antanut mitään pahoja rangaistuksia tai suuttunut pahasti. Ja isi jaksoi aina painia ja keksiä pieniä kolttosia.
“Okei, isi. Mutta minä vielä valloitan Eloklaanin reviirin, näetpä vain!” julistin rinta rottingilla ja nostin häntäni iloisesti pystyyn.

“Oletko nyt oikeasti matoaivo, eivät soturit ole nössöjä! Vai ovatko, isi ovatko?” miu’uin ja katsoin Lieskakajoon kuka virnisti. Kortetuike oli ehtinyt jo kauaksi eikä enää ollut kuuloetäisyydellä.
“Kaikki soturit eivät ole niin rohkeita mitä minä, Irvikita tai vaikka Pörriäispennun isoisä, Hiilihammas. He ovat kuitenkin yhtä tärkeitä ja rakastettuja klaanitovereita. Mutta kyllä taisteleminen on soturille todella tärkeää, todellinen soturi ei pelkää käyttää kynsiä tositilanteen tullen”, Lieskakajo selitti ja nyökyttelin pientä päätäni isäni sanojeni tahdissa. Kolli oli todellakin oikeassa! Ja nuo hänen mainitsemansa kissat olivat kyllä kaikista suurimpia sotureita.
“Mitä jos Mesitähti antaa meille jonkun nössön soturin mestariksi? Mitä jos me emme opi taistelemaan?” naukaisin kauhistuneena ja vilkaisin Pörriäispentua, jonka olemus oli muuttunut. Kolli oli kohentanut ryhtiään. Miksi? Toinen näytti ihan hassulta.
“Ei Eloklaanissa huonoja sotureita olekaan”, kuului matala ja ystävällinen ääni takaatani. Käännyin hitaasti ja tajusin katsovani Eloklaanin päällikköä, Mesitähteä suoraan silmiini. Voi ei, toivottavasti kolli ei ollut kuullut mitä olimme puhuneet Kortetuikkeesta. Mesitähti ei kuitenkaan vaikuttanut olevan yhtään pahoillaan tai vihainen, joten päättelin kaiken olevan hyvin. Tuuppasin Pörriäispentua ja kumarsimme molemmat.
“No, sano sinä se!” tökkäsin ystävääni. Me olimme puhuneet monesti siitä, että jos kohtaisimme Mesitähden, niin pyytäisimme että pääsisimme oppilaaksi ennen muita kissoja. Ei siitä olisi mitään haittaa, että meistä tulisi hieman nuorempana oppilaita!
“Eikun sano sinä, minä sanoin jo Kortetuikkeelle”, kolli mutisi ja tuuppasi vuorostaan minua. Tuuppasin ystävääni uudelleen, mutta rohkaistuin ja avasin suuni:
“Minä ja Pörriäispentu haluaisimme jo oppilaiksi! Pliis, me osaisimme kyllä! Olemme varmasti koko Eloklaanin rohkeimmat kissat ja voittaisimme varmasti kaikki kuolonklaanilaiset, jos vain saisimme yrittää”, selitin innoissani ja katsahdin raidalliseen toveriini silmät ilosta tuikkien.
“Ja haluaisimme jotkin todella rohkeat ja siistit mestarit!” lisäsin vielä leveästi hymyillen. Kyllä Mesitähden olisi nyt suostuttava!

//Pörri? >:D

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Aura

//VIIKONLOPUN KP-BOOSTI

Minun ja Kuutamolaineen välit tuntuivat menneen lopullisesti. Minä olin päättänyt, että näyttäisin naaraalle mitä hän menetti! Huiskautin häntääni päättäväisesti ja marssin oppilaiden pesästä takaisin aukiolle. Oli minullakin paljon ystäviä keiden kanssa viettää aikaa, kissathan suorastaan jonottivat minun seuraani, eikö…? Viileät sadepisarat putosivat oksalta suoraan kuononi päälle ja saivat minut aivastamaan äänekkäästi. Kenenköhän kanssa minä tänään haluaisin viettää aikaa? Näin Järviloisteen ja Kujekullan juttelevan aukiolla innostuneena. Päätin, että lyöttäytyisin heidän seuraan! Siitäkin huolimatta, että Järviloiste oli minusta todella tylsä, tavallinen ja mauton kissa. Kujekulta taas oli mielestäni jollain tapaa outo. Naaras oli aiemmin vaikuttanut olevan ihan sekaisin. Olin kerran erehtynyt juttelemaan naaraalle ja hän oli selittänyt jotain, että hänen kuollut veljensä oli elossa. Siis ihan sekaisin, tillin tallin! Kuutamolaine ja Virnakukka osuivat silmiini, joten kipitin häntä korkealla uusien ystävieni luokse. Kukaan ei voisi vastustaa minun seuraani! Olinhan minä niin hurmaava ja kiva. Heittäydyin kaksikon väliin ja puoliksi Järviloisteen syliin. Hymyilin mahdollisimman maireasti ja päästin pehmeän maukaisun.
“Tervehdys ystäväiseni! Mitäs te täällä puuhailette, onko teillä jotain uusia juoruja?” utelin viikset leikkisästi värähdellen ja venytin kroppani oikein pitkäksi. Nostin käpäläni kohti taivasta ja venytin nekin mahdollisimman pitkäksi. Aistin, että tunnelma muuttui hieman varautuneeksi ja kiusalliseksi, mutta minä sivuutin sen täysin. En halunnut, että Kuutamolaine luulisi minua ihan yksinäiseksi, jonka seuraan kukaan ei halunnut liittyä. Minulla oli vain aivan vääränlainen maine muiden keskuudessa, kukaan ei tuntenut minua oikein.. Kumpikaan kissoista ei sanonut mitään, vilkuilivat vain toisiaan. Niin epäkohteliasta!
“No, minäpäs olin rajakahakassa hetki sitten. Taidtelin yhtä hurjaa kuolonklaanilaissoturia vastaan ja se vasta olikin aikamoinen. No, Tupsutassu oli ylittänyt rajan ja-” selitin, kunnes Järviloiste keskeytti minut:
“Meillä oli tässä Talvikkitakku juttu kesken. Jos puhutaan joskus toiste?”
Luimistin hieman korviani Järviloisteen työntäessä minut alas. Kierähdin kuuraiseen maahan selälleni ja ähkäisin. Kova maa osui inhottavasti selkääni vasten. Miksi Järviloiste oli noin tehnyt? Se ei ollut tuntunut kivalta! Katsoin hämmentyneenä vuorotellen Kujekultaa, vuorotellen Järviloistetta. Kujekulta hymyili hieman pahoittelevana, mutta Järviloiste katseli minua hieman hoputtavana. Nousin pikaisesti tassuilleni ja katsahdin kolliin hieman suutahtaneena.
“No, ihan sama!” mutisin ja talsin pois. Onnekseni Kuutamolaineen ja Virnakukan turkkeja ei enää näkynyt aukiolla. En olisi jaksanutkaan valkoharmaan naaraan ilveilyjä. Jos Virnakukka vielä kerran hymyilisi minulle niin maireasti, niin vetäisin häntä ihan varmasti kuonoon! Koska minua ei oltu määrätty partioon eikä Salviakatsettakaan tuntunut huvittavan kaitsea minua, marssin takaisin oppilaiden pesälle. Se oli tähän aikaan päivästä todella hiljainen. Minun lisäkseni pesää asutti vain Kiurutassu ja Tupsutassu. Kiurutassu vaikutti ihan siedettävältä. Naaras oli ainakin kohtuullisen rohkea. Tupsutassu taas oli todella tylsä ja kaiken lisäksi myös huono taistelemaan! Me olimme osuneet samaan rajakahakkaan ja Kuolonklaanin partion soturi oli jopa päästänyt hänet ja Kääpäpunan menemään. Kuinka noloa! Jos joku soturi päästäisi minut säälistä menemään sen takia, että en olisi osannut taistella, en varmaan koskaan kehtaisi näyttää naamaani Eloklaanin leirissä. Toisaalta, olihan Tupsutassu vielä oppilas.. Ehkä kolli oppisi myöhemmin. Haukottelin kita ammolla ja kävin petisammalilleni kerälle. Ei minua oikeastaan edes väsyttänyt. Minulla ei vain ollut mitään tekemistä! Vaikka Mesitähti olikin alentant minut oppilaaksi, eivät taitoni kaivanneet harjoitusta. Olin varmasti yksi klaanin nopeimmista, ketterimmistä ja siisteimmistä tyypeistä! Työnsin kuononi sammaliin. Taas yksi päivä oli mennyt lorviessa. Päätin, että seuraavana päivänä minä tekisin jotain oikeasti hyödyllistä! Ehkä minä jopa yrittäisin lähestyä kissoja muillakin keinoin.

Laahustin partion perässä silmiäni pyöritellen. Miksi ihmeessä Korppisiipi ei osannut katsoa keitä laittoi samoihin partioihin? Minua ärsytti, että jouduin katsomaan Virnakukan pärstää jatkuvasti. Huokaisin ja mutisin jotain itsekseni. Laskin mielessäni jo sekunteja siihen, että pääsisin eroon Virnakukasta ja voisin viettää aikaa kivojen kissojen kanssa. Ehkä jopa lähtisin Laventelitaivaan kanssa metsälle! Tosiasiassa minä olisin halunnut lähteä naaraan kanssa katsomaan emomme, Minttuliekin hautaa. Olin halunnut käydä siellä jo pitkään, mutta minä en vain pystynyt. Yksin olisi ollut helpompi mennä, mutta kaksin..? Ei todellakaan! Pelkkä ajatuskin siitä, että minun pitäisi näyttää jollekin toiselle kissalle oma heikkouteni noin avoimesti tuntui vaikealta. Laventelitaivas oli minulle kaikista läheisin, mutta siitäkään huolimatta emme olleet tällä tasolla. Merkitsin rajoja ja säpsähdin, kun joku koputti minua olalleni.
“Hei, etkö sinä kuunnellut minua? Onko korvissasi vaikkua?” kuului ylimielinen ja naseva ääni. Käännähdin silmät suurina ja vilkaisin naarasta tulistuneena. Pelkästä äänestä olin jo arvannut kuka minulle puhui. Virnakukka.. Väläytin naaraalle hampaitani ja hoin itselleni, että sivuuta naaraan sanat, sivuuta naaraan sanat, mutta minä en pystynyt.
“Pidä pää kiinni! Minä tiedän kyllä mitä minä teen”, ärähdin pentumaisena ja yritin astella Virnakukan ohitse, mutta Kuutamolaineen ilmestyminen keskeytti aikeeni. Eivätkö nuo kaksi osanneet pysyä toisistaan hetkeäkään erossa? Pyöräytin silmiäni, riippuvaiset. Minua ei todellakaan huvittanut nähdä Kuutamolainettakaan saati puhua toiselle, mutta siinä hän nyt seisoi. Yhtä kauniina, kuin aiemminkin. En ehtinyt ottamaan osaa enkä arpaa naaraiden sanaharkkaan, mutta tyydyin vain seurailemaan uteliaana kaksikon kiihtynyttä keskustelua. Mistä ihmeestä nyt nyt keskustelivat? Uteliaisuuteni kasvoi kasvamistaan, onneksi olin osunut keskelle tätä keskustelua! Eipä se Virnakukkakaan ollut mikään itse täydellisyys, ha-haa, ajattelin tyytyväisenä hymyillen, kunnes he pudottivat todellisen pommin. Jäykistyin ja tuijotin kaksikkoa järkyttyneenä. Olinko minä kuullut oikein, oliko korvissani oikeasti vaikkua? Aluksi en saanut sanaakaan suustaan, joten Virnakukka vain jatkoi virnuiluaan ja kietaisi häntänsä Kuutamolaineen ympärille. Lopulta olin ehtinyt hetken prosessoida kaksikon kertomaansa.
“Tekö, kumppaneita? Älkää naurattako!” tuhahdin ärtyneenä, mutta kumpikaan heistä ei nauranut tai kertonut sen olleen vain huonoa vitsiä. Eli he eivät vitsailleet?
“Selvä, ihan sama! Pitäkää toisenne, hankkikaa vaikka tuhat pentua! Minua ei kiinnosta, pysykää erossa minussa”, murisin tulistuneena ja lähdin marssimaan pois partiosta. Minulle oli ihan sama, vaikka minä saisinkin kuulla tästä Salviakatseelta. Minä en enää ikinä suostuisi partioimaan kummankaan kissan kanssa.
“Te voitte vaikka muuttaa erakoiksi, minua ei kiinnosta!” huusin vielä olkani ylitse ja nostin kuonoani tyytymättömänä.
“Talvikkitakku hyvä, sinähän se tässä olet aiemmin harrastanut katoamistemppuja. Emme me Kuutamolaineen kanssa tekisi mitään sellaista”, Virnakukka naurahti huvittuneena ja sai minut entistä enemmän suuttuneeksi. Jos minä olisin päällikkö, olisin häätänyt Virnakukan jo matkoihinsa. Ihan sama, vaikka toinen olisi kuinka hyvä soturi, jos hän oli tuollainen hiirenaivo. Lähdin ripein askelin kohti leiriä ja tuhahtelin askelieni tahdissa. Että Eloklaanissa olikin typeriä kissoja! Ihan totta, miksi Mesitähti oli ottanut tälläisiä kissoja Eloklaaniin? Miten minä edes voisin löytää itselleni sopivia ystäviä, jos tässä olivat kissat mistä valita? Ehkä minä sitten tutustuisin vaikka Kiurutassuun. Naaras vaikutti edes jokseenkin sopivalta, vaikka olikin oppilas.
”Vielä minä teille näytän”, sopersin itkuisena. Minä en halunnut itkeä Kuutamolaineen perään, mutta en voinut itselleni mitään kyynelien valuessa pitkin poskiani.

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Pyry

Pidin etukäpäliäni Ropinaroihun kyljellä niin, ettei hän päässyt ylös eikä hän myöskään kipeän jalkansa takia kyennyt tappelemaan vastaan – mikä sai minut tajuamaan, että jalka todella oli liian kipeä leiristä ulos lähtemiseen, kuten olin arvellutkin.
”Et sinä noin voi tehdä!” Ropinaroihu sähähti.
”Voin”, sihahdin raivoissani hänen itsepäisyydestään, ”jos yrität varta vasten katkoa jalkasi vaikka sinut on aivan varmasti käsketty lepoon.”
Puhuessani molemmat huomasimme, kuinka Leimusilmä tassutti meitä kohti. Parantajakollin keltaiset silmät loistivat uteliaisuudesta, mitä luultavimmin siksi, että hän pääsi todistamaan jotakin, mitä ei kenties kovin usein leirissä nähty – emon ja aikuisen tyttären kahakkaa.
”Sano nyt jotakin tälle hiirenaivoiselle itsepäisyyden ilmentymälle”, tiuskaisin Leimusilmälle.
Hänen silmissään välähti huvittuneisuus. ”Minä yritin jo”, hän tokaisi, nyökäten kohti Ropinaroihua jatkaessaan, ”mutta hän ei ilmeisesti uskonut.”
Sotkuisen kirjava naarassoturi vääntelehti käpälieni alla vihaisesti sähisten ja päästin hänet vapaaksi. Hän loikkasi pystyyn niin ripeästi kuin kipeällä jalallaan pystyi ja sähisi minulle selkä mutkalla. Asetuin hänen ja leirin uloskäynnin väliin estääkseni karkaamisyrityksen.
Jos en juuri koskaan kokenut negatiivisia tuntemuksia, nyt minua ärsytti sekä tyttäreni uhmakkuus ja itsepäisyys, myös Leimusilmän vitsailu.
”Väisty tieltäni”, Ropinaroihu käski ja näytti niin hurjalta, että en olisi ihmetellyt vaikka hän olisi pian käynyt kurkkuuni kiinni. ”Aion mennä ulos, eikä minua estä kukaan.” Hän vilkaisi Leimusilmää ilmeellä, joka käski parantajakollin mennä vahtimaan, etteivät yrtit karkaa säilytyspaikastaan.
”Lakkaa kiukuttelemasta Leimusilmälle”, sihahdin ja väläytin parantajalle pahoittelevan katseen liittyen myös omaan aikaisempaan tiuskimiseeni. ”Hän yrittää auttaa sinua, ettet loukkaa itseäsi pahemmin.”
Ropinaroihun häntä piiskasi kiukkuisena ilmaa ja tiesin, ettei tilanne ollut vielä ohi. Vastasin hänen hurjaan katseeseensa, siniset silmäni loistivat jopa pahemmin kiukusta kuin hänen omansa. En missään nimessä aikonut luovuttaa. Hän oli pennusta asti tapellut vastaan ja uhmannut sääntöjä, mutta pitikö hänen vielä oma hyvinvointinsakin riskeerata? En halunnut hänen satuttavan itseään enää yhtään pahemmin ja olin valmis tappelemaan vaikka kynnet esillä estääkseni sen – mikä noin ajatuksena kuulosti kyllä ristiriitaiselta…
”Joko jäät leiriin lepuuttamaan jalkaasi vapaaehtoisesti tai syötän sinulle Leimusilmän unirohtoja, niin että vaivut uneen seuraavaksi kahdeksi päiväksi.” Leimusilmä avasi suunsa ilmeisesti vastalause mielessään, mutta huiskaisin hännälläni kiukkuisen merkin, että hänenkin olisi nyt hyvä olla hiljaa. Odotin tyttäreni vastausta valmiina mihin tahansa.

//Ropina, Leimu?
Ja Leimu, Sade haluaa pahoitella käytöstään myöhemmin 🙁 kirjotan siitä sopivassa kohti

Kirjoittaja: Soturikissa

//Vk kp-boosti käytössä

Miten oli mahdollista, että isä oli kuollut. Miksi juuri hän eikä vaikka joku muu? En tietenkään toivonut kenekään kuolemaa, mutta mielummin joku muu kuin isi. Vaikka Korpikaste, hän ei ikinä rakastanut minua. Mielummin hän kuin isi.
Pääni kipu oli laskenut ja asettunut hieman Leimusilmän hoitojen avulla, ainoaksi kysymykeski jäi miten olin päätynyt tänne ensi sijassa.
Varpulaulu silitteli päätäni hännällään ja yritti samalla keskustella Leimusilmän kanssa. Kuulin supinasta jotain, ”Miksi”, ”Mustikkapyörre on niin”, ”Tajuton”, ”Iso haava”, ”Olisit kuunnellut ohjeitani”. Luulen, etteivät he tajunneet että istuin heidän vieressä.
”Miksi minulla on niin kova kipu päässä? Leimusilmä.” Pyysin parantajalta apua, ehkä hän tajusi taka -ajatukseni. Halusin saada kipurohtoa, mutta en uskaltanut kysyä sitä, jos vaikka Varpulaulu luulisi minua nössöksi tai heikoksi turhakkeeksi.
Leimusilmä pian ojensi minulle jonkinlaisen rohdon jonka nielaisin, se kutitteli kurkkua kun meni alas vatsaan.
—
Pian pääkipuni alkoi hellittämään, mutta ei todellakaan lähtenyt vielä pois.
”Saanko nousta ylös? Haluaisin käydä pienellä happihyppelyllä”, ehkä se auttaisi kuntooni. Ehkä minulle tulisi parempi olo, kun saisin hieman raitista ilmaa.
Leimusilmä aprikoi päätöstään hetken, mutta lopulta osasikin päättää.
”Vain, jos Varpulaulu tulee mukaasi. Muuten saatat satuttaa itsesi vielä pahemmin.” Leimusilmä ohjeisti minua sekä Varpulaulua.
Lähdin kävelemään pois parantajien pesästä, kun yhtä-äkkinen pääkipu iski. Jatkoin kävelemistä, mutta minua alkoi myös pyörryttää aivan valtavasti, nousin liian nopeasti. Amatöörivirh–
—
-”Mitä sanoin siitä, että kävelisit hänen vierellään koko ajan!”-
—
-”Yritin kaikkeni! Anteeksi Mustikkapyörre.”-
—
-”Toivottavasti hän ei kuollut.”-
—
-”Katso, hänellä on iso ruhje selässään.”-
—
”Hei? Mustikkapyörre?” Raotin silmiäni. Miksi en pystynyt näkemään kunnolla vaan katseeni oli sumeista?
”Kuuletko minut?” Nyökkäsin pienesti.
Miten olin päätynyt näin huonoon jamaan? Miten oli mahdollista, että koko kehoni oli aivan kipeä ja turtunut?
”Kaaduit tämän pesän ulkopuolella kivikasan päälle”, tuttu, hellä ja turvallinen isoveljeni ääni erottui Leimusilmän ja Vienotassun puheista.
Korvissani soi, en edes yrittänyt kuunnella mitä isoveljeni höpötti.
”Joudun nyt lähtemään, ainakin heräsit. Leimusilmä jää katsomaan sinua!” Varpulaulu lähti luotani.
Yritin nukkua, mutta koko kehoni oli ilmeisesti sitä vastaan. Miten oli tämä oli mahdollista?
”Olet pyörtynyt tänään jo kolme kertaa. Et saa missään nimessä nousta pesästäsi”, Leimusilmä kertoi. Miten olin muka pyörtynyt jo kolmesti? Enkös ollut vain äskenkin nukahtanut?
”Olet saattanut täräyttää aivosi pahasti, et nimittäin aijemmin muistanut isäsi kuolemaakaan”, Leimusilmä jatkoi. Tällä kertaa parantajakolli vain teki suuren virheen, miten niin isäni oli kuollut?
”Ai i-sä? Kuu-si-hänt-ä?” Olin niin huonossa kunnossa etten pystynyt itkemään, tai romahtamaan jonkun syliin. Surun tunneaallot osuivat sydämmeeni kuin terävät jääpiikit, miten isäni oli kuollut tässä aikavälissä?
”Isäsi kuoli jo monta kuuta sitten. Hän kuoli urheana soturina.” Tämä ei voinut olla totta, miten olin unohtanut niin ison tapahtuman? ”Nyt minua huolettaa sinun kunto, kun et kerran muista sitäkään. Muistatko, mitä söit aijemmin tänään?” Leimusilmä kuulusteli, enkä osannut vastata joten pysyin vain hiljaa.
Yritin nukahtaa, mutta Leimusilmän rohdot haavojeni päällä kirvelivät ja kutittelivat niin paljon, etten kyennyt mihinkään.
”No, et ilmeisesti muista. Olet nyt ehdottomassa lepomääräyksessä, etkä saa poistua pediltäsi ilman minun lupaa. Muuten sinulle käy huonosti, ja yritä olla nyolematta haavojasi.” Pitkän hiljaisuuden jälkeen Leimusilmä sanoi jotain, ja hän päätti sanoa jotain kamalaa. Ai en vai saanut poistua pediltäni? Mikä ihmeen vankila tästä oli tullut?
Toisaalta en varmaan edes kyennyt nousta pediltäni fyysistesti tai henkisesti. Etenkään ilman Varpulaulun tukea.
Yritin vihdoinkin nukahtaa kaikin voimin, se onnistui hyvin sillä seuraava juttu minkä näin oli kaunis joenranta.
—
Edessäni loisti vesi, ja ilta -aurinko. Se oli kaunein näky mitä olin ikinä nähnyt. Linnut lauloivat puissa takanani ja lensivät ympärilläni. Nappasin niistä yhden ja nautin sen mehevästä lihasta, miten ihanaa.
Kokeilin tassullani vettä, se oli juuri sopivan lämmintä pienelle uintireissulle.
Kastauduin veteen ja lähdin hennon virtauksen mukana jokea alaspäin.
Näin pienen matkan päässä kaksi kissaa, ne näyttivät tutuilta. Kun pääsin lähemmäs näin Kuusihännän, isäni. Hän oli rullaamassa alas rinnettä jokea kohden, tajuttomana. Aivan kuten minä olin ollut aijemmin sinä päivänä.
Yritin auttaa isäni ylös vedestä, mutta tassuni menivät vain hänen kehonsa läpi. Onnekseni pikkusiskoni Kuusikkokuiske tuli pelastamaan hänet, tai ainakin yritti pelastaa hänet. Siskonikin käpälät menivät isän turkin läpi, katsahdin häneen ja sitten isään.
Yritin uida isäni perään, mutta olin liian hidas. Kuusikkokuiske seurasi minua rantaa pitkin, isä oli kadonnut. Pysähdyimme yhdessä suremaan Kuusihännän kohtaloa, mutta jotain oli pielessä.
Kuusikkokuiske huusi kauhuissaan: ”Varo, TAKANASI!”
Katsoin taakseni ja ihan vieressäni oli todella iso oksa, joka sitten osui minuun. Auts!
—
”Mitä ihmettä teet?” Tiuskahdin parantajalle Leimusilmälle, kun hän tuputteli haavojani hämähäkinseitillä. Oli keskiyö. Mutta pääasia miksi Leimusilmä oli herättänyt minut, ehkä vahingossa oli se että olin kierähtänyt pois pediltäni.
Nousin nopeasti ja menin takaisin makuulle, en halunnut uutta pyörtymiskohtausta.
”Nukuhan nyt, muutama haavoistasi oli vain auennut. Halusin korjata ne ennen kuin koko pesä olisi aivan veren peitossa”, Leimusilmä kehotti ihan oikein, minun pitäisi mennä nukkumaan. Jostain syystä taka-ajatuksena en vain pystynyt päästämään irti siitä, mitä oli tapahtunut kun isä kuoli? Näin siitä aijemmin painajaisen, mutta se ei varmaan ollut kovin tosi.
—
”Mustikkapyörre? Oletko hereillä? Tarvitset vettä”, heräsin epämiellyttävään tiuskaisuun korvaani.
Se tuli siskoltani, Kuusikkokuiskeelta. Ehkä kyseessä olikin ystävällinen pyyntö, mutta olin vain liian herkkä.
”Varpuloiste kertoi tilastasi, onko sinulla kaikki ok? Et ainakaan näytä siltä”, rakastin siskoni huolehtivaisuutta.
”Kaikki on ihan hyvin, mitään vakavaa ei ole käynyt. Ainakin luulen niin”, yritin saada jonkinlaista ääntä keuhkoistani ulos.
”Muuten, miten isä kuoli?” Töksäytin Kuusikkokuiskeelle, juuri ennen kuin tämä oli poistumassa pesästä.
”H-hän kieri jokeen ja sitten kuoli leirissä vammoihinsa”, kysymykseni oli järkyttänyt siskoani. Ehkä hän halusi unohtaa asian, sillä sisko parka oli nyt juoksemassa ympäri leiriä itku silmässä.
Ilmeisesti unessani oli jotain tosijuttujakin. Ehkä se oli vain painajaisversio tositapahtumista.
Näin, miten Leimusilmä tuli unikonsiementen kanssa luokseni ja kuiskutti: ”Otahan nämä, niin päivä menee nopeammin.”
”Kiitos!” Kuiskasin takaisin ja nukahdin siinä silmänräpäyksessä.
—
”Hei, Mustikkapyörre!” Onko sinulla nyt parempi olo?” Veljeni oli käymässä luonani illalla, en ollut nähnyt häntä päivään joten oli helpotus tavata kolli nyt.
”On minulla kai vähän parempi, en edelleenkään tiedä mitä tapahtui, Leimusilmä ei suostu kertomaan minulle”, en voinut ymmärtää, mitä oli käynyt jotta hän ei voi kertoa minulle.
”No tuota… Se on aika pitkä tarina. Ehkä voin kertoa, kun sinä olet taas kunnossa?” Varpulaulu yritti olla kiva ja kiltti isoveli, mutta aiheutti minulle vain ahdistuksen tunteen.
”Selvä kai, kunhan lupaat kertoa”, ja sitten kerrot tositapahtumat. Lisäsin itselleni pääni sisällä.

//Varpu?
//Nyt oli sellanen maratoni, että saattaa olla muutama asia/kontekstivirhe tarinassa
//Sori Mustikka

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Untuva

// JOULUKALENTERIN VIIKONLOPUN KP-BOOSTI KÄYTÖSSÄ //

Koko aikainen aamu oli mennyt ihan tavallisissa soturin askareissa. Oppilaiden pesän seinämä oli hieman kärsinyt kuiden kuluessa ja se tulisi korjata huonolta puoleltaan tarpeeksi tiiviiksi. Näin oppilaiden kehojen muodostama lämpö voisi lehtikadon aikaan pitää sen tarpeeksi lämpimänä ja soturioppilaiden olisi huomattavasti mukavampi nukkua oikeasti lämpimässä tovereidensa kanssa. Ennen aktiviteetteja ajattelin kuitenkin syödä, kun muutama metsästyspartio oli jo kuskannut hyvän määrän riistaa tuoresaaliskasaan. Kai sitä pystyi nyt ajattelemaan syövänsä vähän varastoon lehtikadon varalle. Lehtikadon aikaan kun riistan määrä tuntui aina vähenevän romahtamalla. Näin kai isänikin ajatteli asioista, tulevaisuus mielessä. Ajatukseni pakostakin harhaili Talvikkitakkuun. Samalla kun yritin kaivaa riistakasan pohjalta itselleni hieman vanhempaa saalista, yritin kuumeisesti pohtia sitä, mitä mieltä Mesitähti oli oikeasti sisareni käytöksestä. Tällaisina hetkinä minulla oli niin kovin ikävä emoani. Olisin antanut mitä tahansa, että olisin saanut hänet tänne kanssani vaihtamaan ajatuksia. Huokaisten nappasin hampaisiini oravan ja kiikutin se suussani kauemmas tuoresaaliskasasta. Huomasin samalla Irvikidan etäämmällä, ja hän oli aterioimassa myös samaan aikaan. Päätin mennä häiritsemään kollisoturia omalla ihanalla persoonallani. Vihreät silmät havaitsivat lähestyvän läsnäoloni nopeasti, mutta tuskinpa Irvikita enää seuraani olisi hämmästellyt. Minusta oli mukavaa lyöttäytyä jonkun seuraan aina silloin tällöin, kun mieleni teki. Sitä ei aina tapahtunut, joten sitä ei voinut ihan tavaksi sanoa, mutta jotain sinne päin. Ehkä Irvikidan kanssa tulin toimeen parhaiten juuri sen takia, että hän oli aika lähellä omaa ikäluokkaani, olimme olleet oppilaina samaan aikaan ja jostain syystä hän oli hyvin helposti lähestyttävä puuttuvasta leuastaan huolimatta. Minua ei tuollaiset asiat hetkauttaneet eikä niillä siis ollut mitään väliä.
“Onnistuuko tuo sinun syömisesi?” tuhahdin samalla, kun asetuin toista vastapäätä ja aloin repimään oravaa parempiin suihin. Irvikita nyökkäsi ja vasta nyt jatkoi syömistä. Koko matkani tänne hänen luokseen, oli hän pitänyt katseensa tiukasti minussa ja nyt sanojeni jälkeen jatkoi hiirensä järsimistä.
“Ajattelitko osallistua oppilaiden pesän korjaukseen?” jatkoin hyvin yksipuolista keskusteluamme. “Ei se iso homma ole, kun täytyy paikkailla vain muutama kohta.”
“En minä. Olen menossa seuraavaan partioon”, kolli vastasi ja jatkoi ateriointiaan.
“Täytyy kai selvitä siitä sitten yksin”, totesin ja jatkoin keskittymistä edessäni olevaan oravaan. Olihan minulle tehtävään apuakin tarjottu, mutta se oli niin helposti hoidettavissa, ettei siihen useampaa soturia tarvittu. Olisi turhaan vain vienyt useamman kissan aikaa tärkeämmiltä tehtäviltä. Minä kun en ollut esimerkiksi mestariksi kenellekään, niin kai olin kaikista eniten liikenevä sellaisiin tehtäviin. En kuitenkaan halunnut uhrata liikaa ajatuksia asioille, joita ei oikeasti tarvinnut liian pitkään pohtia. Olin huomannut sellaisen vievän vain aikaa oikeasti tärkeiltä asioilta, ja eihän sellainen nyt käynyt päinsä. Huomasin samalla, että Irvikita peitteli jo hiirestä jäämiä jäänteitä ja oli sen oloinen, että pian soturi jättäisi minut yksin oravani kanssa. Olihan toisella kuitenkin partio pian lähdössä, joten mitä minä nyt olin pidättelemään häntä.
“Joutuisi jo partioon siitä, ettei tarvitse muiden odotella”, tuhahdin.
“Tässä koko aika”, kolli vastasi takaisin ja pian lähtikin askeltamaan piikkihernetunnelia kohti. Olisihan soturi voinut tietysti pitää minulle seuraa siihen asti, kunnes partio oikeasti lähtisi liikkeelle, mutta tiesin kyllä, ettei Irvikita ollut klaanitovereidensa kanssa sellainen. Sitä en myöskään tiennyt, oliko hän kenenkään erityisen kanssa jotenkin erilainen, mutta toisaalta se ei minua erityisemmin kiinnostanut. Edessäni oleva orava olisi kuitenkin pian kaluttu luita myöten, joten pääsisin pian itsekin liikkeelle pesän korjuuseen.
Kuten arvata saattoi, orava katosi suihini silmänräpäyksessä. Seuraavaksi nousin ylös ja astelin oppilaiden pesälle. Pari sotureista oli jo käynyt hankkimassa minulle pensasmateriaalia, mitä voisin taiteilla seinämiin ulkopuolelta ja siten tiivistää sitä viemättä tilaa pesän sisäpuolelta. Oppilaita oli vain ihan muutama, joten ei ollut edes mikään ihme, ettei sisäpuolella ollut ketään, kun kävin huhuilemassa. Sen takia tehtävä menikin sotureille, eikä oppilailta viety muilta puuhilta aikaa. Katsellessani hetken pensasmateriaalia aloin tuumasta toimeen eli irrottelemaan oksistoja toisistaan ja asettelemalla niitä pesän ulkoreunalle mahdollisimman tiiviiseen asetelmaan. Kohta oli sellainen, että se oli kuiden saatossa hieman rapistunut, joten suorittamaani hommaa ei käytännössä voinut edes kutsua hommaksi. Se tuntui valmistuneen ihan hetkessä. Jo pian olin tyytyväinen lopputulokseen, eikä pensasmateriaakaan olisi riittänyt enempää. Kävin vielä sisäpuolella varmistamassa, että kaikki oli hyvin, jonka jälkeen päätin olevani ainakin kyseisen asian kanssa valmis. Tuskinpa oppilaat tulisivat siitä valittamaan, mielestäni olin ainakin tehnyt hyvää jälkeä.
Katsahdin taivaalle ja huomasin, että pian olisi minunkin aikani osallistua päivän partiointiin. Korppisiipi oli määrännyt minut osaksi rajapartiota. Rajapartiot menivät päivän aikana yleensä vain rutiinina, jos niihin piti ottaa osaa. Rakastin metsästämistä ja siten myös saalistuspartioita. Rajapartiot olivat sellainen oikeasti suoritusta vaativa asia. Onneksi leirin rajat olivat kuitenkin hyvin merkatut ja yleensä kaikki ylimääräinen pysyi rajojen ulkopuolella. Lähdinkin tassuttelemaan kohti uloskäyntiä, jonne yleensä muutkin partioon lähtijät kerääntyivät odottamaan kaikkien jäsenten saapumista. Paikalla oli jo partion johdossa oleva Rastaskukka. Tervehdimme toisiamme ja asetuin istumaan, sillä oletin toisilla vielä kestävän. Olimme kuitenkin Rastaskukan kanssa ajoissa paikalla. Sinikilpikonnakuvioinen naaras katsahti minuun vielä uudestaan hailakan vaaleanvihreillä silmillään kuin katsoen minun oikeasti olevan ensimmäisenä ajoissa paikalla. Mitäs ihmeellistä naaras ajatteli siinä olevan? En jäänyt kuitenkaan kyselemään sitä toiselta soturilta, sillä Rastaskukka oli tunnettu siitä, kuinka teräväkielinen hän välillä saattoi olla. Minua se ei niinkään haitannut, mutta kyllähän sitä mielellään siitä huolimatta tuli vältelleeksi. Pian joukkoomme liittyi myös Unikkohämy sekä Kuuhohde. Rastaskukan käskystä lähdimme piikkihernetunnelia pitkin ulos leiristä ja sitten aloimmekin jo suuntaamaan kohti Kuolonklaanin kanssa jaettua rajaa. Tavoitteenamme oli merkata raja sekametsän kohdalta. Rastaskukka jolkotteli partion edellä, minä hänen perässään ja sitten Unikkohämy ja Kuuhohde liikkuivat takanamme. Partiossa vaihdettiin vain muutamia sanoja. Hopeanharmaa naaras kyllä viritteli Unikkohämyn kanssa takanamme keskustelua, mutta Rastaskukka keskittyi päämäärään ja minä liikuin näiden kahden ääripään välissä ja päätin sen takia olla hiljaa.
Saavuttuamme rajalle aloimme suorittamaan sen merkkaamista ja etenimme aina kohti nummia. Pidin siitä millainen tunnelma nummella aina oli. Se jostain syystä aina rauhoitti mieltäni ja ajattelemalla sitä, minun teki mieli tehdä rivakampaa työtä, jotta nummi häämöttäisi nopeammin edessä. Aukea tila ympärilläni kiehtoi, vaikka tietyllä tapaa nyt ympäröimämme sekametsä toi tietynlaista turvaa mukanaan. Mutta ei se ollut samalla tapaa kiehtova, mitä nummi oli. En edes osannut kunnolla pukea sanoiksi sitä, miksi se kiehtoi.
Vihdoinkin nummi alkoi häämöttää edessämme, mutta juuri silloinhan me lopetimme urakan. Se siitä nummen ihailusta. Rastaskukka laittoi heti nokkansa kohti leiriä ja sitten kuljimme taas kilttinä jonona tuon perässä. Jostain syystä rajapartio oli saanut minut ärtyneeksi, mutta ehkä se johtui vain kaikesta tekemästäni tänään. Seuraavana aamuna tuskin muistaisinkaan koko juttua. Olin vain todella tyytyväinen siihen, että pääsin takaisin leiriin ja pian sammalvuodekin jo häämötti edessäni. Sellainen päivä tällä kertaa.

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Käärmis

Katselin tytärtäni rakkaus katsettani kastaen, kun hän uinui hiljaa minun vierelläni. Hän oli niin täydellinen. Oli hän sitten mykkä tai ei hän oli täydellisin asia, mitä maailmasta saattoi löytää. Hän oli niin kaunis, niin suloinen, niin… täydellinen. Mikään ei voisi koskaan rikkoa rakkauttani häneen. Ei ikinä.
Käärin häntäni tiiviimmin hänen ympärilleen ja laskin kuononi aivan hänen vierelleen. Minulla meinasi tulla tippa linssiin silkasta rakkaudesta tytärtäni kohtaan. Tai ehkä myös kaipuustani muita pentujani kohtaan, mutta eniten silkasta rakkaudesta. Toivoin, että Kärpäspentu ei jättäisi minua koskaan. Toivoin myös, että Muurahaispennulla ja Hyttyspennulla oli hyvä olla Tähtiklaanissa.
“Joku päivä tapaamme jälleen. Joku päivä saamme olla taas yksi suuri perhe. Emme toivo, että se päivä on liian pian, mutta silti odotamme sitä päivää lämmöllä ja ilolla. Toivomme vain, että saamme olla kaikki taas yhdessä ja viettää päivämme toisiamme varjellen”, kuiskutin hiljaa pääasiassa vain itselleni. Tähtiklaanissa minua odotti monet kissat. Siellä oli Kääpäkorppi, Sypressikuiske, Jänötassu, Lehtomyrksy, pentuni ja niin monet muut minulle rakkaat ja läheiset kissat. Joku päivä saapuisin heidän luokseen ja he saisivat olla ylpeitä siitä, mitä olin ennättänyt elämäni aikana saada aikaan.
“Sitten saamme jakaa tarinoitamme elämistämme ja varjella niitä kissoja, jotka eivät vielä ole kanssamme. Pidämme heistä huolta ja yritämme varmistaa heille turvallisen elämän ja reitin Tähtiklaaniin”, jatkoin vielä hiljaista höpöttämistäni. Toivoin, että se ei herättäisi muita pentutarhalla nukkuvia kissoja, mutta toki en sentään puhunut mistään pahasta, joten ehkä kukaan ei pahastuisi kuulla jorinoitani.
Suljin silmäni ja kuvittelin itseni osana Tähtiklaania. Siellä minulla olisi vastassa kaikki rakkaat kissani. Pentuni, isäni, Sypressikuiske, ystäväni, joka ikinen kissa, joka oli koskaan ollut apunani ja menehtynyt ennen minua. He pitäisivät huolta, että en murehtisi mistään turhasta. He varmistaisivat, että tunsin oloni kotoisaksi ja turvalliseksi Tähtiklaanissa. Minulla ei ollut huolta. Kuolemani jälkeen saisin tavata heidät kaikki taas ja se sytytti lämmön sisälläni suureen roihuavaan liekkiin.

Hoipertelin eteenpäin pää pyörälläni. Maailma pyöri silmissäni niin nopeasti ja oli vaikea hengittää. En osannut enää reagoida tai toimia. Tuntui, että kaikki minun elintoimintoni pettivät minut.
Mätkähdin maahan ja haukoin henkeä kiihtyvään tahtiin. Kaiken sen udun ja pyörteilyn keskellä näin Kärpäspennun. Rakkaan tyttäreni. Hän seisoi siellä ja tapitti minua suloisilla suurilla silmillään tietämättömänä. Hänen takanaan nousi suuri epämuodostunut varjo, joka alkoi ottaa Lotan siluetin itselleen. Emoni murhanhimoinen katse kohdistui tyttäreeni ja sydämeni jätti lyönnin välistä.
“Ei! Kärpäspentu, varo!” kiljahdin ja juuri silloin Lotta iski hampaansa tyttäreni niskaan. Yritin räpiköidä pystyyn, mutta olin liian heikkona.
“Minähän tapoin sinut! Minä annoin sinun kuolla ja vuotaa kuiviin! En edes koskaan tehnyt sinulle mitään väärää! Sinä vain päätit vihata minua ilman syytä!” parkaisin ja yritin kurotella velttona emoni hampaissa roikkuvaa mustaa möykkyä kohti. Lotta tiputti hänet maahan kuin tuoresaaliin.
“Pilasit elämäni ja nyt minä pilaan sinun. Saatat luulla tappaneesi minut, mutta olen aina osa sinua. Olen emosi. Sinä olet lihaa ja vertani. Sinussa on aina hieman minua, etkä koskaan pääse minusta eroon!” Lotta rääkkyi. Ajatus ällötti minua. En ollut yhtään kuten hän! Minä en vihannut pentujani syyttä suotta! En halunnut jättää tai tappaa heitä! Ei ollut minun syytäni, että Muurahaispentu ja Hyttyspentu olivat kuolleet! …Eihän?
“Nauti elämästäsi, typerys. Vielä, kun sinulla se on”, naaras naukaisi vielä ja kääntyi kannoillaan. Hän lähti tassuttamaan pois taakseen katsomatta. Syöksyin heti Kärpäspennun luokse, mutta mustaturkkinen tyttäreni oli veltto ja hänen lämpönsä alkoi hiipua pois. Päästin kovaäänisen voihkaisun ja tungin kuononi hänen turkkiinsa.
Silloin tunsin tökkimistä poskeani vasten. Räpyttelin silmäni auki ja huomasin olevani hämärässä pentutarhassa. Kärpäspentu tapitti minua suuret silmänsä loistaen huolta. Tai ainakin oletin sen olevan huolta. Oli asia miten oli, hän oli herättänyt minut unestani. Unesta, jossa emoni oli tappanut hänet. Oman verensä verta.
“Ei mitään hätää, Kärpäspentu. Emo näki vain hieman pahoja unia. Kaikki on hyvin nyt”, naukaisin hänelle hiljaa ja nuolaisin hänen päälakeaan hellästi pari kertaa. En halunnut huolettaa pientä pentua turhaan. Hän oli pieni ja viaton, eikä tarvinnut huolia lavoilleen niin varhaisessa vaiheessa.
Käspäspentu asettui parempaan asentoon minua vasten ja se sai minutkin rauhoittumaan. Hän oli minun pieni aarteeni. Kukaan ei saisi koskaan riistää häntä minulta. Olin kuluttanut niin paljon aikaani hermoilemassa hänen takiaan, enkä halunnut, että se olisi kaikki loppumassa siihen. Hermoilisin tyttäreni takia vaikka maailman tappiin asti, jos se vain tarkoitti sitä, että sain olla hänen kanssaan.
“Muista, että kävi mitä kävi, olen aina luonasi ja rakastan sinua. Tekisit sitten vääriä valintoja tai hölmöjä asioita en voisi koskaan vihata sinua. Olet tyttäreni ja merkitset minulle enemmän kuin mikään muu”, kuiskasin Kärpäspennulle hiljaa. Hän katsoi minua suurilla silmillään ja räpäytti hitaasti.
“Olet täydellinen juuri tuollaisena”, kuiskasin vielä hiljaa ja annoin kehoni rauhoittua. Ehkä voisin nukkua vielä pienen hetken…

Sädesäihke istui vierelläni hiljaa ja katseli kanssani Kärpäspennun leikkimistä. Hän tuntui kiinnostavan kaikesta niin yksinkertaisesta ja se oli mielestäni niin hellyyttävää. Pennun into kaikkea kohtaan oli vain niin suloista.
“Hän on niin täydellinen”, henkäisin hiljaa. Sädesäihke vilkaisi minua hieman.
“Olet toistanut tuota uudelleen ja uudelleen. Käärmekulta, ymmärrän, että rakastat tytärtämme, mutta etkö mene välillä hieman yli? Kärpäspentukin tarvitsee vapautta. Et voi pitää häntä eristyksissä kaikista muista ja kaikesta muusta vain siksi, että haluat”, kumppanini naukaisi hieman huolestuneeseen sävyyn. Huokaisin syvään ja käänsin katseeni häneen.
“Kyllä minä tiedän, mitä minä teen!” kivahdin. “Kärpäspentu on pieni ja hauras! Hän tarvitsee suojelua ja huolenpitoa. En anna hänelle sattua mitään!”
“Kyllä minä sen ymmärrän, mutta koitat sulkea hänet maailman ulkopuolelle! Hänestä tulee yksinäinen ja erakoitunut, jos et anna hänen olla muiden pentujen tai muiden kissojen kanssa”, Sädesäihke sanoi vakavana. Katsoin oranssiin kolliin hiljaa. Hän oli oikeassa, mutta en olisi halunnut myöntää asiaa. Olin niin uppiniskainen, että olisin halunnut vain pitää Kärpäspennun ikuisesti itselläni. Minä vain pelkäsin. Pelkäsin, että jos antaisin hänen elää vapaammin muiden kissojen kanssa, hän menehtyisi, kuten muutkin pienokaiseni. Tai ehkä hän ymmärtäisi, ettei tarvitsisi minua ja jättäisi minut aivan yksin.
“Ajattelen asiaa”, naukaisin vain hiljaa. Sädesäihke huokaisi, muttei sanonut enää mitään. Hän kai ymmärsi, ettei pääsisi kanssani asiassa enää sen pidemmälle.
“Lähden saalistuspartioon. Lupaan tuoda teille jotain hyvää palatessa”, kolli naukaisi ja nousi ylös.
“Kiitos”, vastasin vain hänelle katsomatta hänen suuntaansa. Olin liian keskittynyt katsomaan Kärpäspentua. Minun täytyi pitää huolta, ettei pienokaiselleni saattuisi mitään. En antaisi itselleni ikinä anteeksi, jos katsoisin muualle pari silmänräpäystä ja hän olisi jo ehtinyt kadota tai satuttaa itsensä.

Ympärilläni pyörteili taas utu. Se oli purppuraa ja sen sisällä pauhasi ukkonen. En uskaltanut mennä lähemmäs, mutta näin sen keskellä kulkevan hahmoja, joten kai udun ukkonen ei sitten voinut satuttaa?
“Käärmekulta! Käärmekulta! Pelasta meidät Käärmekulta!” kuulin huutoa udusta. Katselin ympärilleni ja yritin selvittää kuka minulle puhui.
“Käärmekulta! Tapoit kissan, etkä enää ansaitse paikkaasi muiden keskuudesta!” kuului toinen ääni purppurasta udusta. Astuin lähemmäs, mutta sen sähköisyys sai karvani nousemaan pystyyn, enkä uskaltanut mennä sen lähemmäksi.
“Käärmekulta! Kokoa itsesi ja suojaa niitä, jotka tarvitsevat suojelua! Älä ole itsekäs ja ajattele vain itseäsi!” kuului kolmas ääni. Aloin jo hermostua hieman. Kuka minulle huusi ja mistä syystä? Oliko tämä vain tavallinen uni vai jokin enne?
“Kuka siellä?!” huusin ja otin uhmakkaasti askeleen eteenpäin. “Oletteko Tähtiklaanista? Onko tämä enne?”
“Tuleva häämöttää ja muutoksia tulee! Luota itseesi ja suojele niitä kissoja, jotka kaipaavat suojeluasi!” huudot jatkuivat. Pian udussa oleva kissan hahmo alkoi lähestyä ja lähestyä udun rajaa. Otin askeleen taaemmas varovasti ja pelkäsin sitä, mikä itsensä udusta paljastaisi. Hahmo oli pitkä ja tumma ja lähestyessään sen siluetti alkoi vääristyä uusiin muotoihin. Katsoin sitä silmät suurina ja yritin selvittää, mikä minua lähestyi.
“Typerä kissa!” hahmo sanoi vielä ja otti ketun muodon loikatessaan minua kohti. Rääkäisin ja yritin väistää sitä, mutta sen liikkeet olivat liian nopeat. Silmän räpäyksessä kettu oli muuttunut mäyräksi ja repi ja puri kaulaani ja vatsaani auki. Tunsin polttavan kivun leviävän koko kehossani ja yritin avuttomana huitoa petoa kynsilläni. Yritin osua sen silmiin, sen kaulaan, mihin vain, mutta mikään ei tuntunut toimivan!
“Apua! Auttakaa, joku!” huusin kovaan ääneen ja huomasin udusta lähentyvän pienen kissan hahmon. Voisiko se olla joku, joka voisi auttaa minua toivottamassa tilanteessani? Voisiko minut vielä pelastaa?
“Ole kiltti, auta minua! En halua kuolla! Minun täytyy palata Kärpäspennun luokse! Minun täytyy pitää hänestä huolta!” huusin hahmolle, joka vihdoin astui ulos udusta. Silmäni kohtasivat oranssi, ruskean sekä valkoisen kirjavan nuoren pennun, joka katsoi minua vihaisesti.
“Ai samalla tavalla kuin suojelit minua, emo?” Hyttyspentu naukaisi ja asteli lähemmäs samalla, kun mäyrä edelleen repi vatsaani auki. Katsoin silmät sumentuen tytärtäni. Kuollutta tytärtäni.
“Hyttyspentu, älä! Halusin suojella sinua, mutta Tähtiklaani päätti toisin! Olen emosi, auta minua, jooko!” anelin pentua, mutta hän vain vilkaisi kylmästi mäyrää ja pudisti päätään.
“En taida. Annan sinun menehtyä ja sitten haen seuraavaksi Kärpäspennun. Sitten voimme viimein leikkiä yhdessä, kuten meidän kuuluu!” Hyttyrpentu naukaisi uhmakkaasti. Minun oli vaikeaa enää pysyä valveilla. Katsoin pentua hyvän aikaa hiljaa, haukkoen happea ja yrittäen edelleen heikosti läimiä mäyrän hahmoa.
“Hyttyspentu… Hyttyspentu olen niin pahoillani! Ole kiltti, anna minun palata Kärpäspennun luokse!” jatkoin aneluani, mutta pentu ei tehnyt liikettäkään auttaakseen. Sen sijaan hänen vierelleen saapui Muurahaispentu, joka istui katsomaan kidutustani. Sen jälkeen paikalle saapui vielä isäni, Kääpäkorppi.
“Käärmekulta. Olet tappanut omaa perhettäsi. Olet syy minun kuolemaani, pentujesi kuolemiin sekä emosi kuolemaan. Vaikka kuinka haluaisit, et osaa suojella niitä, joita rakastat. Aiheutat vain tuskaa ja on parempi, jos olet poissa”, isäni naukaisi vakaasti ja katsoi minua kylmästi. Sydämeni jätti lyönnin välistä ja en osannut enää sanoa mitään, vaikka olisin halunnut. Lottakin oli syyttänyt minua isän kuolemasta. Olinko todella syypää rakkaideni tuskaan?
“Hyvästi, Käärmekulta. Paikkasi Tähtiklaanissa on peruttu. Hyvää matkaa”, kaikki kolme sanoivat yhteen ääneen. Katsoin ylös mäyrään, jonka kasvot vääristyivät emoni kasvoiksi. Kuinka ironista…
Sen jälkeen tuli vain pimeys. Niin hiljainen, niin turvallinen. Tai niin luulin, koska pian korviini kantautui Sädesäihkeen hiljainen nauku.
Avasin silmäni ja hengitin kiihkeästi. Huomasin kumppanini, joka leikitti Kärpäspentua hännällään. Pentu läimi häntää etutassullaan, mutta Sädesäihke oli liian nopea liikuttamaan sen pois.
En ollut menettänyt vielä kaikkea perhettäni. Minulla oli vielä heidät. He olivat perhettäni ja minulle rakkaita. Kaikki se oli vain ollut typerää unta, jolla ei ollut väliä. Minulla oli edelleen pieni täydellinen perheeni pala. Sitä mikään ei voisi koskaan korvata.

Pesin Kärpäspennun turkkia huolellisesti ja kuulin vatsani kurnivan. Se muistutti minua siitä, etten ollut syönyt sinä päivänä hetkeen. Vilkaisin ympärilleni pentutarhassa ja katseeni asettui Kimalaistoiveeseen.
“Kimalaistoive. Katsoisitko ihan pienen hetken Kärpäspennun perään. Ihan vain, jotta hän ei satuta itseään. Käyn nopeasti hakemassa itselleni jotain purtavaa”, sanoin ikikuningattarelle. Hän hymyili minulle hyväntahtoisesti ja nyökkäsi.
“Mene vain, Käärmekulta. Minä pidän pientä hyvin silmällä”, hän kehräsi ilahtuneena. Nyökkäsin ja pujahdin äkkiä ulos pentutarhalta. Minun täytyi tehdä reissustani niin nopea kuin vain ikinä saatoin. Ajatus siitä, etten ollut katsomassa Kärpäspennun perään kummitteli mieltäni hetki hetkeltä enemmän.
“Ai hei, Käärmekulta! Mukava nähdä sinua pentutarhan ulkopuolella. Oletkos matkalla johonkin?” Nopsaleikki kysyi hymyillen. Nyökkäsin ja yritin olla välittämättä mustasta soturista. Minulla ei ollut aikaa jäädä rupattelemaan. Kärpäspentu odotti minua.
“Tulin vain hakemaan syötävää”, mutisin nopeasti hömötiaisen höyhenten seasta samalla, kun palasin kohti pentutarhaa.
“Miksi noin kova kiire? Onko Kärpäspentu noin nääntymisen partaalla?” kolli vitsaili, mutta lopetti omalle vitsilleen kehräämisen, kun näki, etten nauranut hänen letkautukselleen.
“No, nähdään toivottavasti taas pian! Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi!” hän huusi vielä perääni. Mutisin jotain kiitoksen tapaista hänelle takaisin ja työnnyin sisään pentutarhaan. Siellä Kärpäspentu leikki edelleen samassa kohdassa rauhassa itsekseen.
“Olitpas nopea”, Kimalaistoive kehräsi.
“En voi jättää Kärpäspentua yksin. En halua, että hänelle sattuu mitään”, totesin vaan naaraalle, kun olin laskenut tiaisen maahan ja ryhtynyt kynimään sen höyheniä pois. Kärpäspentu huomasi touhuni ja siirtyi hieman lähemmäs katsomaan. Ojensin hänelle yhden linnun höyhenistä ja hän katsoi sitä silmät suloisen suurina.
“Siinä. Saat sen höyhenen. Voit vaikka koristella sillä petiämme tai vain leikkiä. Ne ovat mukavia leikkikaluja”, naukaisin hänelle. Pentu vilkaisi minua ja käänsi sitten katseensa takaisin ojentamaani höyheneen. Hän tökki sitä etutassullaan ja katsoi, miten se keveästi leijaili maahan aina, kun sen heitti ilmaan. Kehräsin näylle.
“Näyttäisi, että pidät siitä. Se on hyvä. Enhän sentään haluaisi antaa huonoa lahjaa”, naurahdin pennulle. Hän vilkaisi minuun ja jatkoi leikkiään. Söin tuomaani tiaista ja otin siitä irti pienen palan, jota tarjosin sitten tyttärelleni.
“Syöhän nyt, jotta kasvat suureksi ja vahvaksi kissaksi”, naukaisin ja tökkäsin kuonollani hänelle pieniä paloja linnusta. Hän nappasi ne suuhunsa, pureskeli varoen ja söi ne. Hymyilin hänelle hellästi. Hän oli niin täydellinen pieni pentu.
“Sitten kun kasvat suureksi, pidän huolta, että sinua arvostetaan klaanissa juuri sellaisena kuin olet. Kukaan ei KOSKAAN saa arvostella sinua tai puhua sinusta pahoin. Olet minulle niin rakas”, naukaisin ja tökkäsin pennun rintaturkkia varovasti. Hän katsoi minua suurilla silmillään. Voi kuinka rakastinkaan tuota katsetta.

Kirjoittaja: EmppuOmppu

// VIIKONLOPUN KP-BOOSTI KÄYTÖSSÄ //

Kuutamolaineen ja Talvikkitakun välit vaikuttivat tulehtuneen lopullisesti. Punertavaturkkinen naaras ei suostunut enää edes vilkaisemaan, Kuutamolaineen suuntaan, vaan käänsi hänelle heti häntänsä ja marssi toiseen suuntaan. Aluksi Kuutamolaine ei ollut pitänyt sitä minään, mutta kun aikaa oli kulunut, häntä oli alkanut kaihertaa ikävä. Miksi hän edes ikävöi Talvikkitakun kaltaista kissaa, joka oli hankkinut hänelle pelkästään hankaluuksia?
“Se kissa tietää vain ongelmia”, Virnakukkakin oli vahvistanut, eikä hänellä ollut ollut siihen vastaväitettä. Siitä huolimatta hänen ei ollut helppo haudata hänen ja Talvikkitakun yhteistä menneisyyttä kuin sitä ei olisi koskaan tapahtunutkaan – olivathan he kuitenkin tunteneet toisensa aina oppilasajoista asti.
Kylmä tuuli pyörteili leirin pohjalla ja sai Kuutamolaineen pörhistämään karvansa suojakseen. Virnakukka istui hänen vieressään sukimassa itseään ja kohotti kohta katseensa häneen kysyvän oloisena. “Et ole sanonut sanaakaan partion jälkeen. Painaako jokin mieltäsi?” naaras kysyi päätään kallistaen.
Korppisiipi oli laittanut hänet, Virnakukan ja Talvikkitakun samaan partioon tajuamatta, millaista draamaa heidän välillään parhaillaan oli. Mukana oli ollut myös Väärävarjo, joka oli valitettavasti joutunut kuuntelemaan nuorempien kissojen nälvimistä toisilleen suurimman osan matkasta. Kuutamolaine oli huomannut Virnakukalla olevan taipumusta ruveta sörkkimään jo valmiiksi tulenarkoja asioita.
“En pidä siitä, miten sinä ja Talvikkitakku puhutte toisillenne”, hän töksäytti lopulta ja katsahti ystäväänsä silmiään siristäen. “Teidän pitäisi oppia tulemaan toimeen, me olemme kuitenkin kaikki klaanitovereita keskenämme.”
Virnakukka huokaisi syvään ja näytti pyöräyttävän silmiään ohimennen. “Taasko me puhumme Talvikkitakusta?” Kun Kuutamolaineen ilme ei pehmennyt, naaras jatkoi sovittelevampaan sävyyn: “Minä lupaan, etten yritä provosoida häntä turhaan. Minusta on vain niin inhottavaa, miten hän kohtelee sinua. Muka paras ystäväsi ja mulkoilee sinua kuin pahinta vihollistaan? Vaikka hän itse satutti sinua?” Virnakukan häntä siirtyi silittämään hänen kylkeään. “Sinä ansaitset niin paljon parempaa, Kuutamolaine.”
Kuutamolaineen vatsassa lehahti lentoon hermostunut perhosparvi naaraan kosketuksesta. Hänen katseensa suli hieman, kun hän katsoi valkoharmaata soturitarta.
“Kuule, lähdettäisiinkö kävelylle?” Virnakukka ehdotti sitten ja nousi seisomaan. “Unohdetaan se Talvikkitakun typerys ja tehdään jotain kivaa. Kummankaan meistä ei tarvitse käyttää aikaamme sellaisen kissan ajattelemiseen.”
Kuutamolaine epäröi hetkisen, ennen kuin hänen naamalleen levisi pieni hymy ja hänkin kömpi tassuilleen. “Lähdetään vain. Istuskelu alkoikin käydä pitkästyttäväksi.”
“Hienoa! Tiedän oivan paikan, missä saamme olla rauhassa.” Virnakukka laski tuuhean häntänsä hänen selkänsä päälle kun he tassuttivat rinta rinnan leirin sisäänkäyntiä kohti. Kuutamolaine vilkaisi lapansa yli taakseen ja oli näkevinään vilauksen Talvikkitakun punertavasta turkista, joka katosi soturien pesään.

“Miten muhkea saalis!” Kuutamolaine katsoi silmät ihastuksesta pyöreinä Virnakukan nappaamaa mustarastasta. “Pentutarhan kuningattaret tulevat olemaan tuosta niin mielissään!”
“Voi, ei tämä ole heille vaan meille”, Virnakukka hymyili ja lipaisi verta viiksistään.
Kuutamolaineen häntä jännittyi. “Mitä?”
“Saalistin tämän vain meitä kahta varten. Älä huoli, voimme napata vielä lisää kotimatkalla ja viedä pentutarhalle runsaammat tuomiset.” Virnakukka kantoi linnun hänen eteensä ja pudotti sen maahan. Naaras oli niin lähellä, että tämän viikset kutittelivat hänen kuonoaan. “Ajattelin, että kaiken kokemasi jälkeen kaipaat pientä hemmottelua. Täällä saamme olla kaikessa rauhassa Talvikkitakulta.”
Kuutamolaine tuijotti tassujensa juuressa lojuvaa lintua. Hänen sisällään oli käynnissä moraalien kamppailu. Hänet oli pienestä pitäen opetettu siihen, että klaani oli ruokittava ennen itseään. Mutta kun Virnakukka kävi istumaan hänen viereensä ja loi häneen vetoavan katseen lumoavilla sinisillä silmillään, hänen ajatuksensa tuntuivat sotkeutuvan. Ei kai yksi kerta haittaisi mitään? Hän kyllä toisi tullessaan klaaniin lisää saalista hyvittääkseen tämän aterian.
Mustarastas oli juuri niin maukas kuin Kuutamolaine oli kuvitellutkin. He köllöttelivät ruoan päälle vieretysten eräällä syrjäisällä metsäaukiolla. Virnakukka oli ryhtynyt pesemään hänen niskaansa pitkin, jäntevin vedoin, mikä sai Kuutamolaineen kehräämään mielihyvästä. Kohta he vaihtoivat vuoroja ja Kuutamolaine suki vuorostaan Virnakukkaa. Virnakukka tuoksui niin raikkaalta ja hyvältä, että hän olisi halunnut haudata kuononsa syvemmälle naaraan turkkiin. Hän pidättäytyi tekemästä niin – se olisi ollut outoa.
“Tiedätkö mitä, Kuutamolaine”, Virnakukka naukui yhtäkkiä ja kääntyi katsomaan häntä. Kuutamolaine räpäytti silmiään kysyvästi. “Minusta me sovimme yhteen aika hyvin, emmekö sovikin?”
Kysymys tuli niin puskista, että Kuutamolaine joutui hyvin hämilleen ja joutui lipaisemaan omaa turkkiaan pariin kertaan peitelläkseen sitä. “No, minulla ainakin on mukavaa sinun kanssasi. Sinä olet oikein hyvä ystävä.”
Virnakukka hivuttautui lähemmäksi. “Niin olen. Mutta voisin olla enemmänkin.”
Kuutamolaineen sydän sykähti, eikä hän osannut sanoa, oliko se hyvä vai paha tunne. “Tarkoitatko sinä…?”
“Minusta meidän pitäisi ryhtyä kumppaneiksi”, Virnakukka täräytti ja katsoi Kuutamolainetta suoraan silmiin. Naaraan katse oli suorastaan hypnoottinen. “Tiedän, että sinäkin pidät minusta enemmän kuin vain ystävänä. Ja minustakin sinä olet oikein sievä, kuin lehtikadon hauras hiutale. Haluan pitää sinut puhtaana ja suojassa kaikelta pahalta.” Virnakukka kietoi etutassunsa Kuutamolaineen ympärille kuin halaukseen. “Me voimme olla onnelliset yhdessä.”
“Virnakukka, minä -”
“Sinun ei tarvitse vastata heti”, naaras painoi häntänsä hänen suulleen. “Mieti rauhassa ja kerro minulle tänä yönä vastauksesi.” Soturin katse kuitenkin paljasti, että hän odotti juuri sitä tiettyä vastausta.

Päivän hämärtyessä ja vaihtuessa iltaan Kuutamolaineen levottomuuden tunne kasvoi kasvamistaan. Hänen olisi annettava vastauksensa Virnakukalle tänä yönä.
“Sinua harvoin näkee noin hermostuneena.” Kuutamolaine lopetti leirin reunalla edestakaisin ramppaamisen ja kääntyi katsomaan emoaan, joka tassutti häntä kohti. Huomatessaan tyttärensä ahdistuneen katseen Korppisiipi kurtisti kulmiaan. “Onko jokin vialla?”
Korppisiipi kutsui Kuutamolaineen syrjemmälle juttelemaan. Kuutamolaine aloitti kertomalla draamasta hänen ja Talvikkitakun välillä sekä siitä, miten ikävältä hänestä tuntui, kun heidän välinsä olivat ajautuneet tähän pisteeseen. Sen jälkeen hän murehti vuorostaan Virnakukan ja Talvikkitakun välejä, koska ei pitänyt naaraiden välisestä kahnauksesta. Lopulta hän pääsi siihen kohtaan, mikä oli ajamassa häntä tällä hetkellä hermoromahduksen partaalle.
“Virnakukka pyysi minua kumppanikseen”, hän henkäisi hiljaa, silmät suurina ja pelokkaina. Korppisiiven kulmat kohosivat yllättyneesti. “Minä lupasin antaa vastaukseni hänelle tänä yönä.”
“Oho”, Korppisiiven onnistui ynähtää hämmästykseltään, “en tiennytkään teidän kahden olevan niin läheiset. Uskoin aina, että sinä ja Talvikkitakku päätyisitte yhteen.” Nähdessään Kuutamolaineen järkyttyneen tuijotuksen varapäällikkö rykäisi kurkkuaan ja kiirehti lisäämään: “Mutta Virnakukka on myös oikein mukava kissa ja loistava soturi. Sinua kuitenkin taitaa epäilyttää?”
“Tietenkin minua epäilyttää! Ryhtyminen jonkun toisen kissan kumppaniksi ei ole mikään pikku juttu”, hän tuskaili, ja mielessään lisäsi: *Enkä tosiaankaan ollut ajatellut sen jonkun olevan Virnakukka.*
Korppisiipi istui hänen viereensä ja nojasi häntä vasten lohduttavasti. “Minä ymmärrän. Muutos on monesti pelottavaa”, naaras maukui jokseenkin haikean kuuloiseesti, “mutta se ei tarkoita, etteikö siitä voisi seurata hyviäkin asioita. Tärkeintä on kuitenkin, että pysyt aitona itsellesi ja seuraat omaa sydäntäsi. Ja muistathan, että minä ja isäsi olemme aina sinun tukenasi, päätitpä mitä tahansa.”
“Kiitos, emo.” Kuutamolaineen olo oli heti paljon kevyempi saatuaan jakaa ajatuksiaan jollekulle toiselle. “En tiedä, mitä tekisin ilman sinua.”
Korppisiiven rinnassani hyrisi syvä, rakastava kehräys. “Olet meille äärettömän rakas, ja haluamme sinun olevan onnellinen”, hän sanoi ja kurkotti pesemään tyttärensä korvia. “Jos Virnakukka tekee sinut onnelliseksi, päätös ei voi olla kovin vaikea.”

Kuutamo näkyi ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tänä yönä. Sen täytyi olla merkki, Kuutamolaine tuumasi astellessaan Virnakukan vierellä nummilla. He olivat juosseet tänne kilpaa ja tasasivat nyt hengitystään. Yö oli varsin tunnelmallinen, ja mustavalkoisella soturilla oli yhä varmempi olo päätöksestään.
“No”, Virnakukka sanoi kohta ja pysäytti hänet kiertämällä hänen eteensä, “joko olet valmis vastaamaan?”
Tässä sitä nyt oltiin. Aikoiko hän oikeasti tehdä tämän? Hän vetäisi syvään henkeä ja naukaisi: “Minä haluan ryhtyä kumppaniksesi.”
Virnakukka puhkesi iloiseen kehräykseen. Naaras puski ja kiehnäsi häntä vasten niin mielissään, että Kuutamolainetta alkoi vähän nolostuttaa. “Miten ihanaa!” Virnakukka henkäisi lopulta ja katsoi häntä suoraan silmiin. “En malta odottaa, että pääsemme kertomaan leirissä kaikille tästä!”
“Täytyykö meidän kertoa heti kaikille?” Kuutamolaine siirteli käpäliään hieman vaivaantuneena. “Tiedäthän sinä minun perheeni – he kaikki puskevat varmasti heti iholle onnittelemaan ja kyselemään kaikkea turhanpäiväistä. Ja tämä on minulle vielä kovin uutta; haluaisin nauttia tästä ensin hetken ihan vain sinun kanssasi, ennen kuin teemme mitään suurta julistusta.”
Kuvitteliko hän vain, vai näyttikö Virnakukka aavistuksen verran pettyneeltä? Jos tämä olikin harmistunut Kuutamolaineen toiveesta pitää heidän kumppanuutensa vielä salaisuutena, naaras kätki sen nopeasti ja hukutti sen jälkeen uuden kumppaninsa helliin nuolaisuihin. “Totta kai, edetään sinun vauhtiasi! Ei meillä ole kiire mihinkään.”
“Kiitos kun ymmärrät”, Kuutamolaine huokaisi huojentuneena.
“Tietenkin, me olemme nyt yhtä”, Virnakukka kietaisi häntänsä Kuutamolaineen hännäntöpön ympärille, “ja kaikki meidän salaisuutemme ovat yhteisiä. Jatkossa kerromme toisillemme ihan kaiken, vai mitä?” Naaras hymyili suloisesti, mutta jokin hänen katseessaan sai kylmät väreet kulkemaan Kuutamolaineen selkäpiitä pitkin. Sen täytyi olla hänen mielikuvituksensa luoma tepponen. Virnakukka oli hänen uusi kumppaninsa, eikä tämä missään nimessä olisi halunnut hänelle pahaa. Tämä oli pitänyt hänen puoliaan Talvikkitakkua vastaan ja ollut hänen tukenaan vaikeina aikoina.
“Joo, tietysti”, hän hymähti ja työnsi ikävät epäilykset pois mielestään. “Ei mitään salaisuuksia.”

Seuraavana aamuna Kuutamolaine heräsi siihen, kun jokin kutitti hänen nenäänsä. Hän aivasti ja räpytteli silmänsä auki. Hänen vuoteeseensa oli ilmestynyt pehmeitä, mustia sulkia – ne olivat peräisin mustarastaasta. Kuutamolaineen ei tarvinnut arvailla kauaa, kuka lahjan takana oli; Virnakukka näytti raahanneen oman vuoteensa hänen vuoteensa viereen ja punonut ne yhteen.
“Huomenta, Kuutamolaine!” Kuuhohde tervehti häntä ohi mennessään. “Onneksi olkoon – sinä ja Virnakukka olette oikein soma pari!” Pieni hopeanharmaa naaras nyökkäsi hänelle kohteliaasti ja jatkoi matkaansa.
Kuutamolaine jäi toljottamaan pesätoverinsa perään mykistyneenä. Oliko Kuuhohde juuri kutsunut häntä ja Virnakukkaa somaksi pariksi? Miten ihmeessä tämä tiesi heidän viime yönä solmimastaan kumppanuudesta? Hän nousi ylös vuoteesta ja ravisteli turkkiinsa tarttuneen sulan irti matkalla aukiolle.
“Kuutamolaine, onnitteluni!” kajahti välittömästi, kun hän astui ulos pesästä. Hiilihammas ja Korppisiipi tassuttivat häntä vastaan silmät ylpeästi kimmeltäen. “Olen niin onnellinen teidän puolestanne.” Isä tuli koskettamaan neniä hänen kanssaan.
“Kiitos”, Kuutamolaine naurahti hiukan vaivaantuneena ja räpytteli silmiään voimatta ymmärtää, miten uutinen oli kiirinyt myös hänen vanhemmilleen asti, “mutta mistä te tiedätte asiasta?”
Hiilihammas ja Korppisiipi vilkaisivat toisiinsa. “Virnakukka ilmoitti meille asiasta aamulla”, Korppisiipi selitti. Se sai Kuutamolaineen korvat nytkähtämään epäuskoisesti.
Oliko Virnakukka mennyt rikkomaan heidän sopimuksensa heti seuraavana aamuna? Uskomatonta! Hänen sisällään oli nousemassa myrsky, jonka hän kätki kohteliaan hymyn taakse katsoessaan vanhempiaan. “Kiva juttu! Oletteko sattuneet näkemään kyseistä kumppaniani?” Virnakukalla oli parempi olla hyvä syy hänen luottamuksensa pettämiseen.
“Hän pyysi päästä aamun partioon”, Korppisiipi huiskautti häntäänsä leirin sisäänkäynnin suuntaan. “Lähetin Haukkakynnen, Kastesulan ja Talvikkitakun merkitsemään rajoja, ja Virnakukka ilmoitti haluavansa mukaan.”
Paha aavistus kulki Kuutamolaineen läpi. Virnakukka oli taatusti ilmoittautunut partioon vain, koska Talvikkitakku oli mukana siinä. Naaras epäilemättä aikoi kertoa tälle heidän tuoreesta kumppanuudestaan.
“Minun on mentävä”, hän tokaisi vanhemmilleen äkkiä ja lähti puolijuoksua sisäänkäynnille.
Metsässä hän etsi kuumeisesti partion hajujälkeä – joukko vaikutti kulkeneen pohjoiseen päin. Hän kiritti itsensä vauhtiin ja kiiti utuisen metsän poikki sydän rinnassaan tykyttäen. Mitä Talvikkitakku tekisi, jos Virnakukka rupeaisi hieromaan asiaa päin hänen naamaansa? Virnakukka oli luvannut olla provosoimatta tätä enempää, mutta naaras oli myös luvannut olla kertomatta heidän kumppanuudestaan kenellekään ennen kuin hän koki olevansa valmis.
Suuttuessaan Talvikkitakku osasi olla kovin arvaamaton. Vaikka Kuutamolaine oli vihainen kumppanilleen luottamuksen rikkomisesta, hän ei halunnut tämän joutuvan parantajan pesälle entisen ystävänsä käsittelyn jälkeen. *Hyvä Tähtiklaani, älä anna heidän olla toistensa kurkuissa kiinni, kun pääsen heidän luokseen!*
Edestäpäin alkoi kuulua ääntä. Kuutamolaine hidasti vauhtiaan ja pysähtyi vetämään henkeä. Hän ei halunnut rynnätä paikalle kuin joku sekopää. Kuulostellessaan ääniä tarkemmin, hän erotti kumppaninsa nau’un selvästi. Toistaiseksi ei kuulunut raivopäistä murinaa.
Mustavalkoinen soturi hiipi lähemmäksi ja sai kohta näköyhteyden partioon. Kissat olivat pysähtyneet uusimaan rajamerkkejä. Kauhukseen Kuutamolaine huomasi Virnakukan kävelevän Talvikkitakkua kohti. Punertavaturkkinen naaras jännittyi ja mulkaisi toista naarasta vihaisesti, kun tuo sanoi tälle jotakin.
Silloin Kuutamolaine ei enää kestänyt seurata tapahtumia sivusta – hänen oli mentävä väliin, ennen kuin jotakin kauheaa tapahtuisi. “Virnakukka!” hän maukui terävästi astuessaan esiin puun takaa. Naaraat kääntyivät katsomaan häntä yllättyneen oloisina. “Minähän kielsin sinua kertomasta meistä kenellekään ennen kuin olen valmis. Ja nyt sinä olet juorunnut kumppanuudestamme puolelle klaanille ja kerjäät täällä Talvikkitakulta verta nenästäsi!” Hän katsoi kumppaniinsa tuimasti.
Virnakukka räpytteli silmiään viattomasti. “Enhän minä mitään kerjää”, hän naukui hämillään. “Tulin vain ilmoittamaan Talvikkitakulle, että olen jo jättänyt hajumerkit tähän kohtaan. En ole puhunut hänelle kumppani-asioista halaistulla sanallakaan.” Soturittaren naamalle kiipesi hieman vahingoniloinen ilme, kun hän kääntyi katsomaan vieressään typertyneen näköisenä seisovaa Talvikkitakkua. Hän asteli Kuutamolaineen luo ja painautui hänen kylkeensä kiinni kuuluvasti kehräten. “Mutta nyt kun sinä otit asian puheeksi, niin meidän on kai sama paljastaa pieni salaisuutemme myös Talvikkitakulle.”
Kuutamolaineesta tuntui kuin hänen päälleensä olisi nakattu jääkylmää vettä. Hänen sydämensä oli pysähtyä, kun hän kohtasi Talvikkitakun katseen, josta kuvastui niin monta eri tunnetta samanaikaisesti, ettei sitä pystynyt lukemaan selvästi. Hän oli juuri itse mennyt möläyttämään Talvikkitakulle sen asian, jonka oli pelännyt Virnakukan kertoneen tälle partion aikana. *Kuutamolaine, olet oikea tomppeli!* hän torui itseään ja käänsi häpeissään katseensa toisaalle.
Virnakukka sen sijaan ei kainostellut. Hän teki Talvikkitakulle selväksi, että heidän juttunsa oli nyt virallista. “Kyllä vain, me eilisyönä sovimme olevamme kumppanit. Eikö olekin ihanaa, Talvikkitakku? Jos et olisi puoliksikaan niin itsekäs kissa kuin olet, osaisit olla iloinen entisen parhaan ystäväsi puolesta”, naaras lirkutti.
Tämä oli ihan kauheaa. Kuutamolaine tiesi Talvikkitakkuun katsomattakin, että kaikki toivo heidän väliensä korjaamisesta oli tämän myötä menetetty.

//Tale?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Olin myöntynyt Lieskakajon pyyntöön ja antanut hänelle muutaman auringonnousun aikaa selvittää asiat Kujekullan kanssa, ennen kuin kertoisin kumppanilleni, mitä tiesin. Korppisiipi oli välkky kissa, joten en aikonut valehdella hänelle, mikäli hän huomaisi jo ennen sitä jonkin olevan vinossa.
Palattuamme leiriin kuulimme Järviloisteelta, että Kujekulta oli määrätty partioon. Lieskakajo oli nyt kääntynyt kysymään minulta, mitä meidän pitäisi tehdä. Suunnaton huoli ja ahdistus kuvastui punertavaturkkisen soturin silmistä. Hän taisi käydä sisällään melkoista kamppailua parhaillaan.
“Minusta me voisimme yrittää olla jollain muulla tapaa hyödyksi ja koittaa napata tuoresaaliskasaan jotakin”, ehdotin mietteliäästi. Aamumme oli vierähtänyt Korppisiiven määräämällä tehtävällä, mutta vielä meillä oli loppupäivä aikaa kantaa kortemme kekoon klaanin hyväksi. “Samalla voimme pitää silmämme auki Kujekullan partion varalta. Jos tulee hyvä väli, voit pyytää Kujekullan sivuun jututettavaksi.”
Lieskakajo näytti pohtivan ehdotustani. Huomasin kollin siirtelevän käpäliään päättämättömän oloisena. Kosketin hänen lapaansa myötätuntoisesti hännälläni. “Voimme myös hengähtää hetkisen leirissä, ennen kuin teemme minkäänlaista toimintasuunnitelmaa”, sanoin ymmärtäväisesti. Ystävälläni oli varmasti paljon mielen päällä juuri nyt, enkä tahtonut painostaa häntä enempää.

//Lieska?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Käärmis

Syreenisumu löysi kaksikon luokse ja tiedusteli mitä oli tapahtunut. Tupsutassu painautui tiiviimmin Kääpäpunaa vasten, kun oppilas selitti, mitä oli tapahtunut. Raidallinen kolli jatkoi hänen selkänsä silittämistä hännällään. Hän ei ollut paras lohduttaja, mutta ehkä pelkkä läheisyys olisi tarpeeksi.
“Palatkaa te leiriin lepäämään. Kohtasin partion hetki sitten ja voin vielä käydä pyytämässä heitä tarkistamaan tilanteen rajalla ja tulen sitten perässänne leiriin”, Syreenisumu naukaisi. Kääpäpuna nyökkäsi ja lähti ohjaamaan Tupsutassua takaisin leiriin, kun naaras lähti harppomaan rivakkaasti toisaalle. Toivottavasti rajalla kaikki olisi päässyt rauhoittumaan…
“Se ei ollut sinun vikasi. Rajan ylitys oli silkka vahinko ja vahinkoja sattuu kaikille”, raidallinen kolli naukaisi lempeästi Tupsutassulle ja toivoi, ettei oppilas syyttänyt itseään tapahtuneesta. Ainakin Kääpäpunan mielestä tilanteessa kissat vain ylireagoivat ja heille sattui juuri kaikista agressiivisimmat Kuolonklaanit soturit paikalle. Tai niin hän ainakin toivoi asian olevan…
Heti leiriin päästyään kaksikko suuntasi kohti parantajan pesää. Kääpäpuna yritti väistää kaikkia kysymyksiä siitä, mitä oli tapahtunut ja välttää joutumasta kaikkien katseiden alle. Kuinka nöyryyttävää… Tietysti hänen kaltaisensa surkea soturi oli joutunut juuri tappeluun ja saanut köniinsä.
“Kääpäpuna? Tupsutassu? Mitä on tapahtunut?” Leimusilmä kysyi heti, kun kollit pääsivät sisään pesään.
“Y- ylitin rajan vahingossa ja kuolonklaanilaiset hyökkäsivät kimppuumme”, Tupsutassu selitti. Leimusilmä vilkaisi lapansa ylitse Vienotassuun. Naaras vilkaisi kahta pesään saapunutta kissaa muiden pesässä olevien potilaiden luota.
“Vienotassu, toisitko hieman hierakkaa tänne ja auttaisit näiden haavojen kanssa?” parantaja kysyi oppilaaltaan. Kummankaan haavat eivät olleet vakavia ja sen todisti myös parantajan täydellinen rauhallisuus asiaa kohtaan.

//Tupsunen? :C

Kirjoittaja: Koivu

Huokasin helpotuksesta, kun Leimusilmä totesi jalkani olevan vain vähän nyrjähtänyt.
Parantajan tuodessa kipua lievittävät pajun kaarnat eteeni tämä kuitenkin jatkoi, että minun tulisi nyt ottaa lepoa ja jättää partiot välistä pariksi päiväksi. Tuijotin kollia epäuskoisena.
”Saalisko sinut tällä tavalla taklasi?” Leimusilmä kysyi sitten ilmeisen huvittuneena.
Vaan minua ei naurattanut tippaakaan.
”Haha, tosi hauskaa”, tokaisin kuivasti.
”Oletko tosissasi? Mitä minun sitten oikein pitäisi tehdä seuraavat kaksi päivää? Lojua toimettomana pesässäkö ja tuhlata klaanin resursseja?” kysyin närkästyneenä. Juuri tällä hetkellä partioista pois jääminen tuntui maailman kamalimmalta asialta, ja kieltämättä juuri siltä minä kuulostinkin.
”Jos et lepuuta jalkaasi nyt, paraneminen kestää paljon kauemmin”, Leimusilmä sanoi.
”Ihan sama. Syön vain nämä rohdot, niin voin ihan hyvin jatkaa partiointia”, päätin itsepäisesti.
En halunnut homehtua leirissä päivääkään! Se ei vain tullut kuuloonkaan. Kuolisin tylsyyteen. Ihan todella kuolisin. Ruumiini mätänisi sotureiden pesään, ja sitten Kastesulka löytäisi minut sieltä ja yrittäisi keksiä siitäkin jotain positiivista sanottavaa.
Hotkaisin pajun kaarnat suihini. Koostumus oli omituinen. Kaarna oli sitkeää, joten jouduin pureskelemaan sitä varsin raivokkaasti ennen kuin sain kaiken nieltyä.
Leimusilmä oli kummallisen hiljainen, ja minulle sellainen olo, ettei tämä uskaltanut sanoa mitään, kun vaikutin niin ärtyneeltä. Viimeisen palasen nielaistuani parantajakolli kuitenkin vastasi minulle:
”Nuo eivät välttämättä vie kaikkea kipua pois. Lisäksi on iso riski, että satutat jalkasi pahemmin, jos lähdet nyt metsään sen kanssa. Vai yritätkö kenties saada jalkasi katki?”
Katsoin Leimusilmää suoraan silmiin.
”En. Yritätkö itse kenties saada kuonoosi?” kysyin passiivisaggressiivisesti.
”Kestän kyllä kipua”, lisäsin.
Tuhahdin sitten äänekkäästi ja marssin pois parantajan pesästä. Päässäni kiehui. En tykännyt siitä, että elämääni yritettiin rajoittaa.
Kaiken kukkuraksi kuitenkin vastaani tuli aukiolla Sadeturkki. Pyöräytin silmiäni, kun emoni pysäytti minut ennen leirin uloskäynnille ehtimistä.
”Etkö käynytkään parantajalla?” Sadeturkki kysyi tarkastellen minua arvioivan tuntuisesti.
”Kävin. Lähden nyt ulos”, totesin vain ja puskin harmaan naaraan ohi leirin uloskäynnille.
”Etkä lähde. En aivan usko, että tuo oli Leimusilmän ohje sinulle”, Sadeturkki sanoi.
Ennen kuin ehdin sukeltaa ulos leiristä, tunsin kahden käpälän painon kyljessäni.
Sadeturkki piti minua maassa, ja minun oli vaikea taistella vastaan kipeän jalkani takia.
”Et sinä noin voi tehdä!” sähähdin emolleni.
Samassa huomasin myös Leimusilmän kävelevän paikalle. Olin nyt melko varma, että päiväni oli lopullisesti pilalla. Tuijotin parantajaa ärtyneenä.

//Sade tai Leimu tai molemmat??

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Seikkailumme oli loppunut lyhyeen, kun Irvikita ja Lieskakajo olivat kantaneet meidät takaisin pentutarhaan. Arvatenkin isä raportoisi heti aamusta emolle yöllisestä retkestämme, ja ajatus kuningattaren kiukun kohtaamisesta sai vatsani muljahtamaan. Miksi Irvikidan piti olla niin ankara? Ei Hellepentukaan ollut saanut omalta isältään yhtä tiukkaa palautetta.
Makasin kuono etutassujeni päällä omassa vuoteessani, kun kuulin lähestyvää rapinaa. Tiesin katsomattakin, että se oli Hellepentu.
“Psst, se seikkailu oli eeppinen! Milloin mennään uudestaan?” Punertavaturkkisen pennun silmät loistivat innostuneesti, mutta juuri tällä hetkellä se ei onnistunut tartuttamaan minua mukaan kollin innostukseen. Oloni oli kertakaikkisen nujerrettu: ensin olin säikähtänyt melkein ulos turkistani, kiitos Hellepennun pikku tempun, ja sitten olin saanut kovat nuhteet omalta isältäni jäätyämme kiinni.
“Pian”, päädyin kuitenkin lopulta naukumaan. Yritin viritellä naamalleni virnistystä, mutta väsymys tuntui turruttaneen kasvolihaksenikin. “Mutta ei ehkä heti huomenna. Tai sitäkään seuraavana päivänä. En usko, että isä ja emo päästävät minua enää ikinä ulos pentutarhasta.” Katselin hetken tassujani, ennen kuin nostin katseeni taas ystävääni. “Kiitos kun otit syyt niskoillesi. En tiedä, mitä isä olisi tehnyt, jos olisi saanut tietää minun olevan idean takana.”
Hellepentu tuuppasi minua toverillisesti. “Totta kai minä kaveriani autan! Sitä paitsi, minun isäni on paljon rennompi kuin sinun isäsi – en varmaankaan joudu edes kovin pahaan pulaan”, kollipentu niiskaisi nenäänsä vähättelevästi.
Naamalleni nousi pieni, kiitollinen hymy. Heti sen jälkeen haukotus repi leukojani erilleen. “Minua nukuttaa. Leikitään taas aamulla.”
“Joo, silloin minä annan sinulle köniin painissa!” Hellepentu virnisteli.
Näytin hänelle kieltä. “Öitä, matoaivo.”
“Öitä, vaikkukorva.”

Emo oli patistellut meidät ulos pentutarhasta siksi aikaa, että Tupsutassu ja Kiurutassu saisivat vaihdettua makuualusemme. Seitsemän pennun vahvuinen joukkomme oli siis paimennettu ulos kuningattarien toimesta, ja lopputuloksena oli, että pieniä karvapalloja sinkoili sinne tänne pitkin leiriä.
Olisin halunnut mennä tutkimaan leiriä yhdessä Hellepennun kanssa, mutta hän vietti parhaillaan aikaa perheensä kanssa. Lieskakajo oli tuonut koko perheelle ison oravan jaettavaksi.
Minäkin olin saanut jo maistaa riistaa. Minusta se oli paljon parempaa kuin maito, koska vain pennut joivat maitoa ja minä olin kuitenkin kohta jo oppilas. Jalkanikin olivat kasvaneet hurjasti pituutta!
Yöllisestä seikkailustamme oli kulunut hyvä tovi. Kimalaistoive ja Irvikita olivat pitäneet minulle ankaran puhuttelun ja varoittaneet leirin ulkopuolella vaanivista vaaroista. Se oli kieltämättä hillinnyt halujani mennä ulos – ainakin pimeän aikaan.
Emo jutusteli Käärmekullan kanssa pentutarhan edustalla. Kärpäspentu ja Sielupentu olivat vähän matkan päässä Käärmekullan vieressä ja tutkivat jotakin maasta. Myös Solapentu ja Puropentu puuhasivat keskenään jotakin typeriä pikkupentujen juttuja. Minä itse harjoittelin Irvikidan näyttämiä liikkeitä. Omasta mielestäni olin aika hyvä.
Litteäkiven alta ryömi esiin valkoturkkinen kissa. Keskeytin tekemiseni ja jäin toljottamaan kollia hetkeksi. Sehän oli Mesitähti! Vilkaisin vaivihkaa emooni ja muihin kuningattariin – kukaan ei varmaankaan huomaisi, jos kävisin jututtamassa klaanin päällikköä vähän aikaa.
Pinkaisin aukion yli valkoturkkisen kissan luo ja liu’uin pysähdyksiin hänen eteensä. “Mesitähti! Minä olen kasvanut ihan hurjasti – näetkö? Minusta sinä voisit nimittää minut jo oppilaaksi. Ja ehkä myös Hellepennun, hänkin on aika iso, mutta ei kyllä yhtä hyvä kuin minä. Olemme oikeasti -” Lopetin pälättämisen kuin seinään tajutessani tehneeni nolon virheen. Tämä kissa ei ollut Mesitähti. Hän näytti kyllä kovasti Eloklaanin päälliköltä, mutta erilaiset kuviot naamassa ja arpien puute paljastivat hänet aivan toiseksi kissaksi. “Kuka kumma sinä olet?”
“Minä olen Kortetuike”, kissa esittäytyi ystävällisesti hymyillen. “Älä huoli, minut ja isäni on aika helppo sekoittaa.” Hän katseli minua kiinnostuneesti. “Taidat odottaa jo kovasti oppilaaksi pääsemistä?”
En jäänyt vatvomaan erehtymistäni pitkäksi aikaa. “Todellakin! Minusta ja Hellepennusta tulee koko metsän mahtavimmat taistelijat ja sitten me annetaan köniin kaikille kuolonklaanilaisille!” Nousin takatassuilleni ja huitaisin ilmaa pari kertaa käpälilläni demonstroidakseni asiaa. Liikkeeni olivat kuitenkin turhan vauhdikkaita, ja keikahdin maahan selälleni. “Ei sattunut!” kiirehdin naukumaan, kun Kortetuike katsoi minua huolestuneen näköisenä.
“Soturina oleminen on paljon muutakin kuin taistelemista”, valkoinen soturi sanoi rauhallisesti, “soturia ei mitata hänen kynsiensä pituuden vaan sydämensä koon perusteella. Väkivalta johtaa vain lisään väkivaltaan.”
Toljotin soturia typertyneenä. “Mutta väkivalta on mahtavaa! Kissana olemisen ydin on käytellä kynsiään ja näyttää muille, miten mahtava on”, intin vastaan. Siristin sitten hieman silmiäni. “Ehkä sinä olet vain nössö soturi.” En ollut koskaan ajatellut, että joku soturi ei pitänyt väkivallasta. Koko lyhyen elämäni ajan minulla oli ollut tietynlainen kuva sotureista, ja tämä Kortetuike yritti särkeä sen tuosta vain.
Kortetuike katsoi minua kuitenkin edelleen hymyssä suin. “Kyllä sinä vielä ymmärrät, mitä minä tarkoitan, kunhan vähän kasvat.”
“No en taatusti ymmärrä!” sihahdin kollille kiukkuisesti. “Minusta ei kyllä tule tuollaista pelkurisoturia niin kuin sinusta! Minä aion häätää kaikki kuolonklaanilaiset Hellepennun kanssa, sitten kun meistä tulee soturit!” Käänsin Kortetuikkeelle selkäni ja loikin Hellepennun ja tämän perheen luo.
Nokkospilvi ja Lieskakajo tervehtivät minua ystävällisesti, mutta minä suuntasin samantien Hellepennun tykö. “Minä kohtasin juuri nössöimmän soturin koskaan!” selitin kiihtyneesti pesätoverilleni ja viuhdoin hännälläni Kortetuikkeen suuntaan. “Hän väitti, että taisteleminen ei ole soturille tärkeää! Voitko kuvitella sitä?” Vilkaisin myös Hellepennun isään tuen toivossa. Lieskakajo oli varmasti oikea soturi, eikä pelännyt käyttää kynsiään.

//Helle?

Kirjoittaja: Saaga

“Kärpäspentu, sinä olet ihan hassu! En oikeasti uskonut, että uskaltaisit syödä sen madon!” Sielupentu naukui niin kovaa, että korvia särki. Tuijotin edelleen samaa kohtaa maassa ja nuoleskelin madon limat pois huulistani.
“Minä en sitä kyllä olisi syönyt! Madot ovat iljettäviä ja tuoresaalis on paljon parempaa!”
“Sielupentu! Kärpäspentu! Mitä ihmettä te teette! Mitä sinä Kärpäspentu söit?!” emon hätääntynyt ääni sai minut kääntymään ympäri. Naaraan tuima katse säikäytti minut ja yskäisin hieman. Sielupentu tuhahti takanani.
“Kärpäspentu söi madon!” Sielupentu jatkoi rallatteluaan. Käärmekullan terävä henkäys sai minut astumaan hitaasti taaksepäin. Emo oli todella vihainen!
“Kärpäspentu söi mitä!?” hän kysyi. Oliko emolla kaikki hyvin? Miten hän ei ollut jo kuullut. Tuijotin emoa silmät tavallisen Kärpäspentumaisen suurina.
“Madon”, Sielupentu toisti jo monetta kertaa. Tuijotimme emon kanssa toisiamme kilpaa. Joko hän ymmärtäisi? Olin rohkea ja olin haussu!
“Miksi ihmeessä hän niin teki?” emo kysyi miltei huutaen. Korvani lumistuivat.
“Koska hän ei ole pelkuri ja todisti sen minulle”, Sielupentu totesi ja katsoi minuun ylpeänä. Ylpeä katse sai minut riemastumaan. En ollut koskaan nähnyt toisen kissan silmissä tuollaista ylpeyttä, kun hän katsoi minua. Korvani ponnahtivat riemukkaasti pystyyn, mutta suuni pysyi neutraalina ja silmäni hyvin isoina.
“Eli sinä teit tämän? Sielupentu. Sielupentu, Kärpäspentu voi saada siitä madosta jonkin pahan taudin tai loisia! Kissat eivät syö matoja, eikä sinun tulisi rohkaista tytärtäni tekemään sellaista! Tiesinhän, että et osaa muuta kuin aiheuttaa ongelmia. Tulehan, Kärpäspentu. Mennään Leimusilmän puheille. Hän osaa varmasti auttaa”, Käärmekulta pauhasi. Sielupentu näytti nyt myös vihaiselta. En osannut muuta tehdä kuin tapittaa toimettomana kahta huutavaa kissaa. Melkein näin kuinka puna levisi molempien kasvoille.
“Ei! Kärpäspentu ei lähde mihinkään! Miksi sinun pitää pilata leikkimme! Se oli vain viaton mato! Sitä paitsi, mitä Leimusilmä asialle mahtaisi? Emmehän edes tiedä, jos mato muutenkaan vaikuttaisi Kärpäspentuun. On turhaa vaivata parantajaa koko ajan typerillä huolillasi. Kärpäspentu on kunnossa!” Sielupentu puolusteli itseään.
“Hyvä on. Kärpäspentu, päätä sinä. Haluatko ennemmin jäädä Sielupennun kanssa vai lähteä minun matkaani?” Käärmekulta vastasi haastaen pentua vieläkin. Miksi emo oli tuollainen? Miksi hän huusi uudelle ystävälleni, jolle olin juuri näyttänyt olevani hassu ja rohkea ja vaikka mitä muuta! Peruutin Sielupennun viereen ja iskin takapuoleni maahan niin, että hiekka pöllähti. Käärmekulta näytti tuohtuneelta.
“Kärpäspentu! Olen emosi! Tiedän, mikä sinulle on parhaaksi”, emo huusi. Hänen silmissään oli sekalainen katse. En halunnut olla vihaisen emon kanssa. Mieluummin olisin kivan Sielupennun kanssa.

//Sielu?

Kirjoittaja: Aura

Selälläni makaava häntä lievitti hieman ahdistusta ja pelkoani. Minua pelotti, että näin kävisi uudelleen. Tai että Syreenisumu olisi myös joutunut hyökkäyksen kohteeksi. Mielessäni kiitin Tähtiklaania, että Talvikkitakku oli osunut mestarinsa kanssa paikalle. Rehellisesti minä en tiennyt mitä me olisimme tehneet ilman heitä. Vaikka punaturkkinen naaras olikin välillä rääväsuinen ja osasi kiusata, niin minun oli myönnettävä hänen taistelutaitojen olleen toinen pelastaja. Naaras osasi taistella. Minä ja Kääpäpuna olimme paenneet rajakahakkaa heti tilaisuuden tullen. Ajattelin myös meitä vastaan taistelleen naaraan olleen todella reilu. Joku toinen olisi voinut tappaa meidät. Se vain todisti, että Kuolonklaanissakin oli hyviä kissoja ketkä eivät halunneet vuodattaa turhaa verta. Olimme lähteneet Kääpäpunan kanssa etsimään Syreenisumua. Mestarini varmasti ihmetteli mihin me olimme jääneet! Luulikohan naaras, että olimme näin huonoja jäljittäjiä vai olikohan hän lähtenyt etsimään meitä? Kääpäpuna selkeästi yritti auttaa minua aiempaa enemmän saamaan Syreenisumun hajujäljestä otteen ja olin siitä kiitollinen. Haavoihini sattui ja halusin vain leiriin lepäämään. Vilkaisin nopeasti kollia, mutta kollilla ei näyttänyt olevan onneksi vakavia vammoja. Pian meitä vastaan tuli Syreenisumu, kuka vaikutti aluksi hieman vihaiselta. Huomatessaan meidän vammat naaras kuitenkin huolestui ja kiiruhti meitä vastaan.
“Mitä ihmettä on tapahtunut?! Mihin te katositte?” naaras kysyi säikähtäneenä ja meinasin purskahtaa itkuun. Minua oli pelottanut niin paljon!
“Mi-minä vahingossa astuin rajan yli ja sitten Kuolonklaani tuli ja tuli hirveä tappelu”, nyyhkytin ja painauduin vaistomaisesti hieman Kääpäpunaan, kuka tuntui turvalliselta. Pelkäsin myös, että Syreenisumu olisi minulle vihainen. Olihan se ollut minun vika, kun olin tehnyt rajarikkeen. Naaras ei kuitenkaan vaikuttanut yhtään vihaiselta, enemmän huolestuneelta. Kyyneleet valuivat pitkin poskiani, vaikka kuinka yritin estellä itseäni itkemästä. Tässä hetkessä tunsin itseni ihan pennuksi, kun näin itkin.
”Ja si-sitten Talvikkitakku ja Salviakatse ovat siellä edelleen, mutta meitä vastaan taistellut soturi päästi meidät menemään”, ulvaisin huolestuneena. Mitä jos Talvikkitakku ja Salviakatse olivat hävinneet sen? Mitä jos Kuolonklaani haluaisi vaikka kostaa tämän rajakahakan koko Eloklaanille?

//Kääpsy? 🙁

Kirjoittaja: Käärmis

Taisteleminen ei lähtenyt kaksikolta luonnistumaan lainkaan. Huolimatta heidän yrityksistään Tupsutassu ja Kääpäpuna olivat helposti alakynnessä kokenutta Kuolonklaanin soturia vastaan. Heillä ei olisi mahdollisuutta voittaa, vaikka he työskentelisivätkin yhdessä. Naraan sanat vain todistivat sen, kun hän vain käski heidän lähteä ja totesi, etteivät he osanneet taistella.
Kääpäpuna vilkaisi Tupsutassua ja lähti sitten pinkomaan pois paikalta. Tuntui pahalta jättää muut keskenään Kuolonklaanilaisten kanssa, mutta samaan aikaan kollista ei olisi ollut siellä mitään hyötyäkään.
Hengästyneenä Kääpäpuna hidasti tahtiaan ja puuskuttaen pysähtyi kääntyen samalla oppilaan puoleen.
“Meidän varmaan pitäisi etsiä Syreenisumu ennen kuin lähdemme leiriin. Emme voi antaa hänen jäädä pelkäämään meidän joutuneen pedon kitaan”, kolli totesi ja vilkuili ympärilleen kuin naaras olisi vain yhtäkkiä ilmestynyt hänen silmiensä eteen tuosta noin vain.
“Etsitään hänet yhteisvoimin ja tällä kertaa vältetään rajoja”, Kääpäpuna naukaisi vielä yrittäen vääntää hieman vitsiä keventääkseen tunnelmaa hieman ja lähti sitten kuono korkealla yrittämään jäljittämään Tupsutassun mestarin.
Tupsutassu lähti seuraamaan häntä. Oppilas vaikutti olevan melko järkyttynyt tapahtuneesta, eikä Kääpäpuna syyttänyt häntä asiasta. Oli äskeiset tapahtumat häntäkin hieman järkyttäneet, mutta hän yritti pistää soturiuden nyt pelon edelle. Jos hän ei nyt ryhdistäytyisi, hän ei tekisi sitä koskaan!
Kolli laski häntänsä oppilaan selälle ja yritti olla hänelle tukena. Hän ei halunnut tämän pelkäävän yksin. Se tunne oli hänelle liian tuttu, eikä hän halunnut samaa kohtaloa kellekään toiselle.

//Tupsutti? 🙁

Kirjoittaja: Aura

“Revin vielä silmät päästäsi!” Talvikkitakku sähisi villisti kuolonklaanilaiselle kenen kanssa naaras paini. Ehdin nähdä heistä silmäkulmassani vain pienen vilauksen, mutta molemmat vaikuttivat taitavilta taistelijoilta. Toivoin, että kumpikaan ei vahingoittuisi pahasti. Halusin vain taistelun päättyvän enkä halunnut kenenkään vahingoittuvan pahasti. Olisi kamalaa palata leiriin ruumiin kanssa! Nousin kuolonklaanilaisen soturin kanssa yhtä aikaa takajaloilleen ja minä yritin työntää naaraan maahan, mutta turhaan. Kuolonklaanilainen kissa oli minua selkeästi voimakkaampi ja osasi myös hyödyntää voimaansa paremmin, kuin minä. Oma taistelutaitoni tuntui lähinnä räpiköinniltä. Kääpäpuna oli päässyt takaisin jaloilleen ja sukelsi vikkelästi naaraan vatsan ali. Mennessään kolli viilsi naarasta vatsaan.
“Ettehän te eloklaanilaiset osaa edes taistella”, naaraskissa huokaisi ja iski minut tiukasti maahan. Samassa tajusin sen itsekin, me kaksi olimme ihan alakynnessä. Naaras saisi vaikka tapettua meidät, jos vain haluaisi. Taistelun äänet olivat hieman hiljentyneet ja minä toivoin, että taistelu olisi ohi yhtä nopeasti mitä se oli alkanutkin. Lopulta savunharmaa naaras nousi ylös ja tuijotti meitä viileästi.
“Ei ole vaiva taistella teitä vastaan. Painukaa tiehenne, jos ette halua suurempia vammoja”, soturi huokaisi hieman turhautuneena ja vilkaisin Kääpäpunaa. Pitäisikö meidän vain ottaa jalat alle ja paeta leiriin kertomaan tapahtuneesta? Vai jäädä auttamaan muuta partiota? Toivoin, että Kääpäpuna osaisi kertoa mitä tehdä! Minä nimittäin en tiennyt enkä ollut varma oliko naaraan sanat vain silkkaa hämäystä..

//Kääpä? D:

Kirjoittaja: Käärmis

Kissat vilisivät Kääpäpunan silmissä. Yhtäkkiä Eloklaanilaiset ja Kuolonklaanilaiset olivat toistensa kimpussa ja kolli oli kaiken sen keskellä. Hän näki kuinka Tupsutassun kimppuun loikkasi Kuolonklaanin naaras ja oppilasta kohtaan lyhyenä aikana kasvanut kiintymys sai Kääpäpunan ryntäämään apuun. Toisessa tapauksessa hän olisi saattanut jopa vakavasti harkita pakenemista…
Kääpäpunan taistelutaidot eivät olleet mitenkään Kuolonklaanilaisen soturin tasoa, mutta kahteen kissaan samaan aikaan keskittyminen varmasti vaikeutti kuitenkin edes jotenkuten hänen taistelemistaan. Tupsutassun roikkuessa hänen selässään raidallinen hintelä soturi yritti hyökätä hänen kasvojaan kohti. Se oli temppu, jonka Armas oli hänelle joskus opettanut. Jos mahdollisuutta voittoon ei ole muuten, pelaa likaista peliä.
Kuolonklaanilaisen kasvoilla paistoi selkeä raivo, kun hän onnistui väistämään puolisokean kollin hyökkäystä ja ravistamaan Tupsutassun selästään. Hän syöksyi kohti Kääpäpunaa ja iski tämän maata vasten. Kolli yritti vain paniikissa muistaa, mitä EI saanut tehdä. *Älä koskaan näytä pehmeää vatsaasi vastustajalle! Älä käännä selkääsi vastustajalle! Älä anna toisen yllättää!* hän huusi mielessään.
“Senkin kurjat Eloklaanilaiset!” siniharmaa Kuolonklaanilainen sihisi, kun peruutti kauemmas Talvikkitakusta ja kiersi rinkiä tämän kanssa. Jos tilanne olisi ollut toinen, Kääpäpunaa olisi kiinnostanut seurata naaraiden yhteenottoa, mutta sillä hetkellä hänellä oli liian kiire keskittyä omaan selviytymiseensä.
Tupsutassu hyökkäsi Kääpäpunaa maahan painavan soturittaren kimppuun takaapäin, joka sai hänen otteensa hieman lipenemään. Se oli melkein tarpeeksi siihen, että raidallinen kolli olisi päässyt hänen otteestaan irti, mutta valitettavasti hän oli surkimus, eikä osannut ajoittaa rimpuiluaan oikein. Naaras läimäisi häntä korville kynsillään ja kääntyi Tupsutassun puoleen väistäen Kääpäpunan päältä, mutta jättäen kollin yrittämään tasata hengitystään hieman ennen kuin hän pääsi edes pystyyn uudelleen.

//Tupsu D:??

Kirjoittaja: Aura

Kaikki tuntui menevän niin nopeasti. Salviakatse ja Talvikkitakku, tuo inhottava ja pelottava oppilas, olivat myös ilmestyneet paikalle. Kissat kävivät keskenään kiivasta sanaharkkaa ja yritin pienentää itseäni. Minun teki mieli ottaa ritolat, juosta suoraan leiriin ja piiloutua oppilaiden pesään. En kuitenkaan enää ollut pentu. Olin Eloklaanin oppilas ja velvollisuuteni oli puolustaa Eloklaania. Olin kuitenkin rikkonut sääntöjä ja minun takiani tässä oltiin. Yritin kohentaa ryhtiäni ja sanoa jotain, mutta en saanut puheenvuoroa.
“Kuinka te kehtaatte haukkua Eloklaania noin!” Talvikkitakku kivahti ja tunki minun ohitse. Lopulta naaraan kuono oli kosketuksissa eriparisilmäisen kuolonklaanilaisen kanssa ja minä pelkäsin, että tässä kävisi vielä todella huonosti.. Nielaisin ja astuin taaksepäin.
“Lo-lopettakaa”, minä yritin, mutta sanat tulivat ulos lähinnä pihahduksena eikä kukaan vastannut minulle mitään. Silmänräpäyksessä rajakahakka oli alkanut enkä enää ollut varma kumpi sen oli aiheuttanut; Talvikkitakku vai tuo tuntematon naaras. Tuskin kukaan tiesi. Kissat pyörivät rajalla karvapalloina ja niityltä kantautui hurja sähinä. Jos kissat vielä kohottaisivat ääntään, pian taistelun äänet kuuluisivat leiriin. Katselin hätääntyneenä ympärilleni ja mietin mitä tekisin.
“Tupsutassu, varo!” Kääpäpuna kiljaisi ja lensin savunharmaan naaraskissan toimesta kumoon. Pyörimme yhtenä karvapallona ja yritin huitoa naarasta pois, mutta yksikään isku ei osunut. Kääpäpuna kuitenkin loikkasi avukseni ja yhdessä yritimme häätää tabbykuvioista naarasta. Meidän kahden taistelutaidot eivät kuitenkaan olleet ihan naaraan tasolla.. Lopulta pääsin pakenemaan naarassoturin alta ja rääkäisten loikkasin hänen selkäänsä. Minä en ollut ihan varma miten taisteltiin tai mitkä liikkeet olivat tässä parhaita, mutta minä yritin jotain. Raavin naaraskissan selkää vimmatusti ja yritin parhaani mukaan roikkua hänen niskassaan. Soturi sai kuitenkin ravistettua minut alas.

//Kääpä? D:

Kirjoittaja: Käärmis

Kääpäpuna tunsi jähmettyvänsä, kun rajalle saapuikin Kuolonklaanin partio. Mitä heidän nyt pitäisi tehdä! Olisipa paikalla kokeneempia ja tietäväisempiä sotureita, jotka oikeasti osasivat hoitaa tällaiset tilanteet…
“O- olemme hyvin pahoillamme! E- emme me tarkoittaneet- Emme halunneet ylittää rajaa! Tämä on vain silkkaa väärinkäsitystä! Katsokaas olimme tässä Tupsutassun kanssa vain harjoituksissa ja hän sattui huomaamattaan harhautumaan rajan ylitse!” kolli puski sanat suustaan ulos pakosta. Hän yritti vakuutella sotureita siitä, että he eivät todella halunneet mitään pahaa ja kaikki tämä oli vain silkkaa väärinymmärrystä.
“Hmm… enpäs tiedä. Minusta Henkäystähden pitäisi kuulla tästä”, yksi Kuolonklaanin sotureista totesi hieman virnistäen.
*Voi ei! Mitä me teemme!* Kääpäpuna ajatteli kauhistuneena. Kuolonklaanin päällikkö oli pelottava ja karismaattinen kissa. Hän varmasti repisi heiltä turkit päältä!
“Tai ehkä meidän pitäisi tulla Eloklaanin leiriin Mesitähden juttusille ja varmistaa, että hän osaa pitää kissansa kurissa”, toinen Kuolonklaanilainen naukaisi. Kääpäpuna vilkaisi Tupsutassua avuttomana kuin hän olisi osannut muka ottaa ohjat.
Pian Eloklaanin puolelta kuului ääntä vuorostaan ja paikalle saapui Eloklaanin parivaljakko. Kääpäpuna ei uskaltanut katsoa heitä päin. Hän ei halunnut edes tietää, kuka paikalle oli tullut. Häntä hävetti niin kovasti.
“Mitä täällä on tekeillä?” Kääpäpuna tunnisti Salviakatseen ääneen.
“Kissanne eivät osaa pysyä omalla puolellaan rajaa”, joku kuolonklaanilaisista kommentoi.
“Se oli vahinko”, raidallinen soturi puolusteli heikosti katse maassa.

//Tupsu?

Kirjoittaja: Aura

Nyökyttelin hätäisesti Kääpäpunalle ja loikin äkkiä takaisin Eloklaanin omalle puolelle. Oliko joku jo ehtinyt nähdä heidät? Kehittelin päässäni kaikenlaisia kauhukuvia siitä kuinka paikalle osuisi Kuolonklaanin partio ja tästä kaikesta syntyisi tappelu. Minun taistelutaidoillani taistelu oltiin hävitty jo ennen ensimmäistä lyöntiä. Minua pelotti ja sen huomasi. Tärisin kauttaaltani ja hain avuttomalla katseellani tukea Kääpäpunasta. Kolli ehdotti, että he vain lähtisivät pois ja se sopi minulle. En tiennyt oliko se oikea tapa toimia, mutta Kääpäpuna oli kuitenkin soturi. Minä luotin siihen, että kolli osasi hoitaa nämä hommat hyvin! Hymyilin hennosti ja olin jo melkein saanut Kääpäpunan kiinni, kunnes takaa kuului ääniä.
“Olen aina tiennyt, että eloklaanilaiset ei tee muita, kuin rajarikkeitä ja muita sääntörikkomuksia! Kuinka te kehtaatte rikkoa yhteisiä rajoja?” kuului vihainen ja ylimielinen ääni. Me molemmat käännyimme katsomaan ja meidän epäonneksi edessämme seisoi oletettavasti partio. Kolme kissaa tuijottivat meitä ja vilkaisin taas Kääpäpunaan. ‘Voi itku’, ajattelin surkeana. Aiheuttaisinko minä tappelun? Anelin mielessäni, että Syreenisumu saapuisi paikalle. Olimme jo nyt alakynnessä. Kollikin vaikutti hieman hermostuneelta.
“A-a-anteeksi, se.. se oli vahinko! O-oikeasti, minä en tarkoittanut mitään pahaa”, vinkaisin korvat luimussa. Minä en tiennyt minä sanoa. En minä halunnut puhua kuolonklaanilaisille, ainakaan vihaisille sellaisille. Olin kuullut niin hurjia tarinoita heistä.. Toisaalta he näyttivät minusta ihan samanlaisilta kissoilta, kuin me. He vain seisoivat eri puolella rajaa ja olivat vihaisia.

//Kääpä? D: