Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Käärmis

Mustikkapyörre oli minusta suorastaan säälittävä! Hän vain poistui pesästä parkumaan johonkin parin toruvan kommentin jälkeen. Eipä sitten tainnut olla tulossa partioon.
Karvat väreillen harpoin ulos pesästä ja meni Korppisiiven luokse. Hän katsoi minua ja vilkaisi vielä Mustikkapyörrettä, joka oli rynnännyt pois.
“Hän ei halunnut lähteä”, sanoin varapäällikölle laimeasti äänessäni edelleen hieman kireyttä ja vihaa.
“Selvä. No, voisit liittyä vaikka Konnavarjon partioon”, naaras naukaisi ja nyökkäsi kohti punaruskeaa kollia. Nyökkäsin vastaukseksi ja poistuin partion luokse.

Makoilin sotureiden pesässä pää etutassuillani leväten. Kohtaaminen pikkusisareni kanssa oli jäänyt jo taakse, enkä antanut sille enää paljoa ajatusta. Jos Mustikkapyörre halusi olla hankala, siitä vain. Kunhan hän ei vain häpäisisi koko sukuamme käytöksellään.
Pesin tassujani pitkin vedoin ja katselin kissoja, jotka kulkivat siellä täällä. Huomasin Kortetuikkeen, joka ei tällä kertaa ollut edes veljeni kanssa vaan oli ihan yksikseen odottamassa partionsa lähtöä.
Vääntäydyin tassuilleni ja tepastelin kollia kohti turkkiani kylmässä pörhistäen. Huomatessaan minut hän hymyili minulle ilahtuneena. Hymyilin hänelle takaisin. Hänen reaktionsa näkeminen hassulla tavalla sai lämmön leviämään sisälläni.
“Oletko lähdössä partioon?” kysyin kollilta ja hän nyökkäsi minulle vastukseksi.
“Kyllä olen. Lähden saalistuspartioon. Haluatko tulla mukaan?” valkea kolli kysyi. Pudistin kuitenkin päätäni.
“En tällä kertaa. Ajattelin kuitenkin vain tulla sanomaan terve. No, mutta, hyvää pyyntionnea ja minä taidan mennä katsomaan, jahka löytäisin vaikka Varpulaulun jostain”, vastasin Kortetuikkeelle. Hän nyökkäsi ja hymyili minulle edelleen.
“Selvä ja kiitos!” kolli sanoi samalla, kun lähti poistumaan leiristä muun partion mukana. Katsoin hänen peräänsä hymyillen. Kortetuike oli kyllä erityisen mukava kissa. En ihmetellyt lainkaan, miksi veljeni oli loppupelissä tuntunut kiintyneen häneen niin kovasti. Seuraavaksi tehtäväni olikin etsiä hänet. Halusin jutella hänelle ja purkaa turhautumistani Mustikkapyörteen käytöksestä. Ensiksi minun pitäisi vain kuitenkin löytää hänet…

Kirjoittaja: Käärmis

Kääpäpuna lähti seuraamaan Tupsutassua, kun hän yritti jäljittää mestariaan. Raidallinen soturi katselin koko ajan ympärilleen ja yritti varmistaa selustaansa, jotta mikään ei pääsisi yllättämään heitä heidän harjoituksensa kesken.
Kuitenkin pian hän huomasi kauhuksene oppilaan suuntaavan suoraan Kuolonklaanin reviirille päin. Ennen kuin hän ennätti tätä pysäyttää hän seisoi jo silmät suurena toisella puolella rajaa ja katsoi soturia päin. Nyt Kääpäpunalla oli hankala moraalinen tilanne edessään. Halusiko hän koettaa saada paikalle jonkin kuolonklaanilaisen ja selittää tilanteen vai pelastaa oman nahkansa?
“Tule äkkiä pois sieltä!” hän sanoi hätäisesti Tupsutassulle, joka loikki nopeasti säikähtäneenä omalle puolellensa rajaa. Nyt päätös pitäisi tehdä. Eivät he ainakaan voineet jäädä vain toljottamaan kuin kaksi vajaata kissan alkua.
“Lähdetään nopeasti pois. Ehkä kukaan ei huomannut”, Kääpäpuna sanoi hiljaa ja vilkuili ympärilleen vainoharhaisena. Hän ei ollut hyvä sellaisissa tilanteissa. Hän oli toisin sanoen täysin neuvoton. Kuinka hänen kuuluisi tietää, mitä heidän oikeasti kuului tehdä? Hän ei ollut koskaan ollut se järkevä ja laskelmoiva kissa, joka tiesi vastauksen kaikkeen kaikissa tilanteissa.
“Ehkä kuolonklaanilaiset eivät huomaa ja voimme vain jatkaa rauhassa?” raidallinen kolli ehdotti ja yritti peittää hermostuksensa. Hän lähti epävarmana ottamaan askelia eteenpäin hieman kauemmas rajasta.

//Tupsu?

Kirjoittaja: Aura

Maistelin ilmaa ja yritin saada kiinni Syreenisumun hajujäljestä. Nenääni tuli erilaisia tuoksuja, kuten meidän kaikkien kolmen ominaistuoksut, sateen raikas haju ja olipahan myös jostain kulkenut orava. Ongelmani vain oli se, että minä en saanut yhdestäkään hajujäljestä kiinni. Ne tuntuivat vain leijuvan ilmassa käpälieni ulottumissa. Pelkäsin kuitenkin, että tuottaisin Kääpäpunalle pettymyksen, jos en osaisi sanoa mihin suuntaan Syreenisumu oli mennyt.
“Tuonne?” ehdotin epävarmana ja osoitin oikealle. En vielä tuntenut Eloklaanin reviiriä kovinkaan hyvin, joten en ollut aivan varma millä nimellä sitä aluetta kutsuttiin. Kääpäpuna nyökkäsi hyväksyvästi ja lähdimme kulkemaan minun osoittamaani suuntaan. Toivoin, että Syreenisumu ei ollut mennyt liian vaikeaan piiloon! Naaras tosin tiesi, että minä en ollut mikään paras jäljittäjä. Uskoin, että hän osaisi suhteuttaa harjoitukset minun taitotasolleni sopivaksi. Ainakin tähän asti Syreenisumu oli ollut minulle varsin reilu ja lempeä mestari, kenen oppilaana oli helppo olla. Naaras ei ehkä ollut paras opettaja, mutta ei se minua haitannut. Ei kaikessa voinut olla paras! Ja enhän minäkään varmasti ollut kaikista paras oppilas. Taistelussa minä ainakin olin todella huono. Uppouduin niin seuraamaan Syreenisumun mahdollista hajujälkeä, että minä ihan unohdin katsoa eteeni. Lähdin jolkottelemaan yhä vauhdikkaammin, halusin todella löytää minun mestarini missä ikinä hän olikaan. Nenääni tulvi omituista ja voimakasta tuoksua, mutta en muistanut mille se kuului.
“Pysähdy!” Kääpäpuna huudahti, mutta liian myöhään. Ehdin ottaa ratkaisevat askeleet ja olin vahingossa astunut Kuolonklaanin reviirin puolelle. En edes heti tajunnut peruuttaa, vaan pysähdyin ja tuijotin puolisokeaa kollikissaa tuon terveeseen silmään kauhistuneena. Olinko minä juuri rikkonut soturilakia? Paniikki hiipi rintaani ja en tiennyt mitä tehdä. Karkottaisiko Mesitähti minut? Tai pidennettäisiinkö minun oppilasaikaani?

//Kääpä? D:

Kirjoittaja: Käärmis

Kääpäpuna ilahtui siitä, että Syreenisumu suostui hänen ehdotukseensa ja Tupsutassukin vaikutti innostuvan ajatuksesta. Se lämmitti raidallisen soturin sydäntä. Hänestä oli ihanaa nähdä, kun muut pitivät hänen ehdotuksiaan ja ajatuksiaan hyvinä.
“Outoa tämä silmät ummessa seisominen kyllä ehdottomasti on, mutta en usko minkään pedon tulevan tänne. Se olisi varmasti huomattu ennen kuin se olisi ennättänyt näin pitkälle Eloklaanin reviirille”, Kääpäpuna vastasi, kun Tupsutassu toi esille sen mahdollisuuden, että heidän kimppuunsa hyökkäisi jokin sillä välin, kun he seisoskelivat silmät kiinni odottamassa, että Syreenisumu olisi päässyt tarpeeksi kauaksi. Hän ainakin toivoi asian olevan niin kuin hän oli itse sanonut. Hän ei vieläkään uskonut kovin itsevarmasti omiin taitoihinsa taistella jotain petoa tai hyvin koulutettua Kuolonklaanilaista vastaan.
Paikoillaan odottelu alkoi puskea kylmän ilman Kääpäpunan lihaan ja luihin asti kuin muistuttaakseen, että Lehtikato toisi mukanaan niin paljon kylmää ja ongelmia kuin koskaan saattaisi kuvitella.
“Eiköhän Syreenisumu ole jo kerennyt tarpeeksi kauaksi. Sitä paitsi hän liikku varmasti myös vähäsen samalla, kun etsimme häntä. Emme halua jäätyä täällä odotellesa”, kolli naukaisi oppilaalle hymyillen. “Koitapas kertoa mihin suuntaan hän lähti”, raidallinen soturi kehotti vielä Tupsutassua ja katsoi häntä puolisokealla katsellaan.

//Tupsu?

Kirjoittaja: Aura

Olin ihan varma, että Kääpäpuna tulisi vielä tapaamaan ystävänsä! Halusin auttaa raidallista kollia, mutta minä en tiennyt miten. En minä saanut tai totta puhuen edes uskaltaisi poistua klaanien reviiriltä. Ehkä Mesitähdellä olisi jokin idea? En kuitenkaan ehtinyt pohtia asiaa sen enempää, kun Syreenisumu ja Kääpäpuna alkoivatkin jo puhumaan harjoituksista. Kuuntelin korvat tarkkaavaisina. Mitäköhän he keksisi? Kääpäpunan ehdottaessa piiloutumisharjoitusta, kasvoilleni levisi innostunut ilme. Se kuulosti niin hauskalta! Käännyin mestarini puoleen ja katsoin Syreenisumua anelevana. Yritin luoda kasvoilleni niin suloisen ilmeen, että naaras ei voisi muuta kuin suostua Kääpäpunan ehdotukseen piiloutumisharjoituksista.
“Jooo, jooko?” anelin naaraalta, joka hymähti hieman huvittuneena, mutta nyökkäsi kuitenkin.
“Sehän kuulostaa todella hyvältä idealta, kiitos Kääpäpuna. Minä voisin mennä piiloon ja te kaksi”, naaras naukaisi ja osoitti meitä. “Voisitte etsiä minut.” Tapojeni vastaisesti hypähdin kerran ilmaan ilon johdosta. Näistä harjoituksista tulisi niin hauskat, ehkä jopa hauskimmat ikinä!
Ensin Syreenisumu oli suostunut kivoihin harjoituksiin ja sen jälkeen sain vielä jatkaa Kääpäpunan kanssa. Se tuntui hyvältä! Olin pelännyt, että joutuisin yksin piiloutumaan. Se kuulosti tylsältä. Oli vielä niin kylmäkin, joten paikallaan pysyminen ei olisi ollut niin kivaa. Syreenisumu pyysi meitä sulkemaan silmämme hetkeksi, jotta hän voisi mennä piiloon. Ummistin silmäni ja nostin päätäni näyttääkseni mahdollisimman ryhdikkäältä. Mikä oli hassua, koska eihän Kääpäpunakaan nähnyt minua!
“Onko sinustakin outoa seistä metsässä silmät kiinni? Mitä jos joku peto tulisi nyt vastaan?” naukaisin Kääpäpunalle ja naurahdin rennosti. Silmien kiinni pitäminen tuntui jopa hieman turvattomalta. Mitä jos oikeasti jokin peto tai kuolonklaanilainen tulisi vastaan? Raotin toista silmääni varovaisesti, mutta lopulta suljin sen. En minä kuitenkaan huijata halunnut.

//Kääpä?

Kirjoittaja: Käärmis

“Ai liittyä Eloklaaniin?” Kääpäpuna toisti hiljempaa, kun Tupsutassu ehdotti, että Armas voisi tulla myös Eloklaaniin.
“Niin! Kyllä Mesitähti hänet varmasti huolisi”, oppilas naukaisi. Kääpäpuna nyökytti hitaasti ja koetti kasata ajatuksiaan paremmin. Hän katsoi Tupsutassuun hetken ajan hiljaa.
“En oikein tiedä missä hän on tai löytäisikö hän minua koskaan, vaikka yrittäisikin”, myönsin. “Kuljin pitkän matkan tänne asti ja matkani oli täynnä mutkia. En usko, että kukaan kissa pystyisi paikantamaan toisen sellaisen matkan päähän asti. Vaikka kuinka sitä toivoisinkin, en usko, että se on niin mahdollista kuin tahtoisin.”
“Kyllä hän varmasti löytäisi sinut, jos vain koettaisi! Ehkä hän vielä joskus ilmestyy paikalle ja voisi myös ryhtyä osaksi Eloklaania”, Tupsutassu naukaisi optimistisesti. Raidallinen kolli nyökkäsi hieman.
“Niin kai. Toivon ainakin niin”, hän vastasi. Silloin Syreenisumu hidasti vauhtiaan ja katsoi taakseen kahteen muuhun kissaan.
“Olemme vain muutaman ketunmitan päässä nummesta. Voisimme alkaa jakamaan ideaamme harjoituksesta”, naaras naukaisi. Kääpäpuna nyökkäsi taasen.
“Olisiko jokin etsintäleikki hyvä?” hän ehdotti varovasti. “Voisimme järjestää jotain sellaista, että Tupsutassu kilpailisi joko meitä vastaan tai jomman kumman kanssa yhdessä ja tarkoituksena olisi paikantaa ja saada kiinni piilossa oleva kissa? Sillä voisi harjoittaa jäljitystä ja ryhmätyötä.”
Kääpäpunan täytyi myöntää hiljaa mielessä itselleen, että tunsi olonsa hyväksi, kun oli uskaltanut antaa ehdotuksensa. Hän oli nauttinut leikkien kaltaisista harjoituksista eniten. Ne saivat harjoituksen tuntumaan vähemmän niin vakavalta kuin Kääpäpunasta oli tuntunut. Toki kolli myös valmistautui koko ajan kieltävään vastaukseen, mikäli Syreenisumu ei pitäisikään ideasta.

//Tupsu?

Kirjoittaja: Käärmis

Katsoin silmät suurina, kun Kärpäspentu oikeasti söi lieron suihinsa. Kasvoilleni levisi suuri virne ja aloin kikattamaan huvittuneena. Oliko hän oikeasti juuri syönyt madon?! Kärpäspentu oli kyllä hupaisa kissa, ihan tosi.
“Kärpäspentu söi madon! Kärpäspentu söi madon!” kikatin kovaan ääneen. Tunsin satunnaisten kissojen kääntyvän katsomaan meidän suuntaamme, mutta kukaan ei pysähtynyt arvostelemaan tekosiamme.
“Kärpäspentu, sinä olet ihan hassu! En oikeasti uskonut, että uskaltaisit syödä sen madon!” nau’uin kovaan ääneen ja virnistin toiselle pennulle. “Minä en sitä kyllä olisi syönyt! Madot ovat iljettäviä ja tuoresaalis on paljon parempaa!”
Kärpäspentu kallisti hieman päätään, mutta hymyili minulle edelleen hupaisasti. Hän oli niin hassu kissa. Pidin Kärpäspennusta. Hän oli arvaamaton ja outo, mutta hyvällä tavalla! Hän ei olisi varmasti yhtä tylsä kuin hänen emonsa.
“Sielupentu! Kärpäspentu! Mitä ihmettä te teette! Mitä sinä Kärpäspentu söit?!” Käärmekulta ilmestyi yhtäkkiä paikalle ja katsoi meihin tuimasti. Tuhahdin hieman. Tietysti hän tulisi pilaamaan iloni.
“Kärpäspentu söi madon!” toistin edelleen huvittuneena edes asian ajattelemisesta.
“Kärpäspentu söi mitä!?” Käärmekulta henkäisi kovaan ääneen ja katsoi tyttäreensä silmät suurina.
“Madon”, toistin. Hetkeen naaras ei sanonut mitään, katsoi vain tyttäreensä, joka tuijotti häntä takaisin.
“Miksi ihmeessä hän niin teki!” kuningatar kysyi kovaan ääneen. Kohautin lapojani välinpitämättömästi.
“Koska hän ei ole pelkuri ja todisti sen minulle”, totesin ja vilkaisin toiseen pentuun ylpeänä.
“Eli sinä teit tämän? Sielupentu” – Käärmekulta pysähtyi hengittämään syvään. – “Sielupentu Kärpäspentu voi saada siitä madosta jonkin pahan taudin tai loisia! Kissat eivät syö matoja, eikä sinun tulisi rohkaista tytärtäni tekemään sellaista! Tiesinhän, että et osaa muuta kuin aiheuttaa ongelmia. Tulehan, Kärpäspentu, mennään Leimusilmän puheille. Hän osaa varmasti auttaa”, kuningatar naukaisi ja viittoi pentuaan seuraamaan.
“Ei! Kärpäspentu ei lähde mihinkään! Miksi sinun pitää pilata leikkimme! Se oli vain viaton mato! Sitä paitsi, mitä Leimusilmä asialle mahtaisi? Emmehän edes tiedä, jos mato muutenkaan vaikuttaisi Kärpäspentuun. On turhaa vaivata parantajaa koko ajan typerillä huolillasi. Kärpäspentu on kunnossa!” intin vastaan. Käärmekulta katsoi minuun pahastuneena, mutta kääntyi sitten Kärpäspennun puoleen.
“Hyvä on. Kärpäspentu, päätä sinä. Haluatko ennemmin jäädä Sielupennun kanssa vai lähteä minun matkaani?” kuningatar kysyi. Katsoin häntä kohottaen kulmiani. Kuinka hän saattoi laittaa tyttärensä valitsemaan niin dramaattisesti? Hän asetteli sanansa niin, että se kuulosti siltä, että Kärpäspentu rukka joutuisi päättämään kahden kissan väliltä ja ei saisi enää koskaan olla toisen kanssa.

//Kärpsy?

Kirjoittaja: Saaga

Katsoin hiukan hämmentyneenä Mustikkapyörteen perään, kun tämä vain otti ja lähti parantajan pesältä sanomatta minulle mitään. Katsoin Leimusilmää neuvottomana.
“Mene hänen peräänsä”, parantajakolli käski. Nyökkäsin ja tassutin ulos parantajanpesästä. Kissojen puheensorina täytti korvani epämielyttävällä tavalla. Halusin päästä pois leiristä. Vilkuilin ympärilleni etsien sisareni valkomustaa turkkia. Ehdin juuri nähdä, kun naaras kaatui maahan. Kirosin sekä olematonta Tähtiklaania että sitäkin olemattomampaa Pimeyden Metsää. Miksi minun piti olla mukana tässä sotkussa?
“Mustikkapyörre!” huusin tunkeutuessani kissojen ohitse. Heitä oli kertynyt soturin ympärille melkoinen joukko. Näin maassa verta ja henkeni salpautui hetkeksi. Minun oli kerättävä itseni ja autettava. Kyyristyin soturin viereen. Kortetuike tupsahti vierelleni. Katsoin kollia, mutta hän oli keskittynyt loukkaantuneen siskoni auttamiseen. Kannoimme yhdessä naaraan samalle pesälle kuin mistä tämä oli juuri lähtenyt. Kortetuike lähti sitten sanomatta mitään minulle. Sydäntäni vihlaisi hieman. Leimusilmä kiiruhti Mustikkapyörteen luokse ja päätin jättää parantajan hoitamaan potilastaan rauhassa. Lähdin pois pesästä ja leiristäkin. Halusin oman tilani. Halusin nostaa seinät, jotka tuntuivat kaatuvan päälleni leirissä. Minusta tuntui hassulta ja hetken luulin olevani väärinpäin, tassut taivaassa. Stressi sisarestani otti koville. Rummutin käpälilläni metsän pohjaa juostessani. Kuvainnollisesti karkuun velvollisuuksiani, oikeasti vain päästäkseni eroon ahdistavasta tunteesta rinnassani.
***
Palattuani leiriin menin heti ensimmäiseksi tarkistamaan Mustikkapyörteen tilanteen. Olin ollut hyvinkin kauan ulkona, joten ei ollut yllätys nähdä naarasta miltei hereillä. Järkytyin, kun loukkaantunut soturi kysyi isästämme ja hänen olinpaikastaan. Jähmetyin ja koitin järjestää ajatuksiani.
“Hän… hän on Tähtiklaanissa, Mustikkapyörre”, sanoin änkyttäen hieman. En itse uskonut moiseen, mutta jos se helpottaisi Mustikkapyörrettä niin sanoisin sen ilomielin. Sitten naaras oli taas kiinni turkissani. Taputin tätä jäykästi selkään tassullani ja koitin päästä irti hänestä, mutta hän ei liikahtanutkaan.
“Kaikki kyllä järjestyy”, sanoin ja koitin rauhoitella pillittävää sisartani. Sitten päähäni pälkähti lisää kysymyksiä. Miksi Mustikkapyörre nyt kysyi isästä? Oliko hän unohtanut isän kuoleman? Siitä oli kuitenkin jo kuita aikaa.
“Mustikkapyörre, etkö oikeasti muista hänen pois menoaan?” kysyin naaraalta enemmän huolestuneesti kuin hellästi, vaikka hellä olikin ollut tavoitteeni.

//Mustikka?

Kirjoittaja: Soturikissa

”Hei, Mustikkapyörre sinä olet parantajan pesällä. Toin sinut tänne äsken”, veljeni kertoi.
Olinko nukahtanut vai pyörtynyt? En ollut varma. Raotin silmiäni, näin Varpulaulun edessäni.
”Kiitos, mutta voisitko kertoa mitä tapahtui?” Kysyin, kuulostaen mahdollisimman iloiselta.
Varpulaulu piti pienen tauon ja sitten kertoi minulle. Ensin olin kuulema tullut itkemään hänen syliin, sitten olin raahattu parantajan pesälle, sitten yritin karata ja viimeisenä pyörryin.
Kaikki alkoi selvetä, loksahtaa paikoilleen. Muistin miten Korpikaste oli kiusannut minua ja miten olin paennut. Yhtä-äkkiä minua alkoi taas pyörryttää, jostain syystä nousin silti ylös ja lähdin juoksemaan parantajan pesästä pois. Ei minua kuitenkaan siellä tarvittu, enkä tarvinnut heitä.

Pysähdyin leirin toiselle puolelle hengittämään, minulla oli kuuma ja jano. Jäin seisomaan hetkeksi tasapainottamaan oloa, kun yritin lähteä kävelemään takaisin päin parantajien pesää, mutta minua alkoi taas pyörryttää.
Tunne vahvistui entisestään siihen asti, että näin Korpikasteen lerin toisella puolella. Kaikki tämä yhdessä tulosti sen, että pyörryin uudestaan.

Tunsin vielä sen kun kaaduin, pääni osui johonkin terävään, lämmin verivana valui takaraivoani pitkin.

”Hei? Mustikkapyörre?” Tuntematon ääni kuului korvassani.
Kuka hän oli? Miksi päässäni oli viiltävä kipu?
”N-niin?” Yritin pysyä rauhallisena, mutta paniikki yltyi sisälläni. Oliko minut kidnapattu tai jotain vielä pahempaa?
”Löysin sinut aijemmin ulkoa, olit satuttanut itsesi”, ääni alkoi kuulostamaan enemmän veljeni, Varpulaulun ääneltä. Ehkä olinkin turvassa.
Tunsin jonkun painelevan päälakeani jollain märällä, luulen että se oli Leimusilmä mutten ollut varma. Ehkä se oli ilkeä demoni. Ehkä tämä oli vain painajainen.
”Millainen olo sinulla on?” Olin varma, että kyseessä oli veljeni.
”Ihan hyvä, mutta missä isä on?” Varmasti Varpulaulu olisi hälyttänyt hänet paikalle.
Veljeni jäi mykäksi. Hetken päästä kysyin uudestaan: ”Missä isi?, Kuusihäntä siis?”
”Hän — on – Tähtiklaanissa”, Varpuloiste sai viimein sanottua.
Oliko hän kuollut? Mitä oli tapahtunut, ehkä olin nukkunut maailman tärkeimmän tapahtuman yli?
Nousin pediltäni ja menin itkemään veljeni syliin, hän yritti halata minua, muyta epäonnistui siinä tai ainakin välitti epäkohteliaan viestin hänen tavallaan reagoida.
Jäin itkemään hänen syliinsä pitkäksi aikaa. Miksi Kuusihännän oli menehdyttävä juuri kun olin nukkumassa? Miksi elämäni oli pelkästään ja ainoastaan kärsimystä?
Itkin itseni uneen, sillä kun heräsin olin takaisin pedilläni ja oli ilta. Varpuloiste oli edelleen vierelläni.

//Mustikka on pitkään pyörryksissä
//Varpu?
//Voit lisätä vuorosanoja, tai muokata niitä jos hittasin väärin. Sovitaan et se on Mustikkapyörteen näkökulmasta 🙂
//Nyt meni niin pitkään, koska halusin pitää hahmon varastossa joulutapahtumaa varten

Kirjoittaja: Aura

Silmäni suurenivat hämmentyneiksi, kun Kääpäpuna kertoi kaksijalkansa keksinnöstä. Oliko muka kaksijalanpesän sisällä joku hassu juttu täynnä vettä? Kuulosti niin oudolta! Mutta tietyllä tapaa se kuulosti hauskalta.
“Pystyitkö sinä uimaan lehtikadonkin aikaan, jos uit pesän sisällä?” hämmästelin. Olisi hienoa, jos Eloklaanissakin voisi uida lehtikadon aikaan. En malttanut odottaa, että pääsisin harjoittelemaan! Minusta kuitenkin tuntui, että hiirenkorvaan oli ikuisuus.
“Pystyin, kaksijalanpesät ovat todella lämpimiä. Kaksijalat eivät välttämättä käytä sisällä minkäänlaista turkkia!” Kääpäpuna kertoi. En tiennyt kaksijaloista paljoa, mutta mitä enemmän kuulin, sitä enemmän he hämmensivät minua.
“Miltä kaksijalanpesä näyttää? Onko ne samanlaisia, kuin meillä klaanikissoilla?” kysyin uteliaasti, mutta minä en uskonut, että ne olisi ainakaan täysin samanlaisia. Olin kuullut, että kaksijalat olivat jättimäisiä, suuria petojakin suurempia! Joten eiväthän ne mitenkään voisi mahtua meidän pesiimme, järkeilin. Kääpäpunakin pudisteli hieman huvittuneen oloisena päätään. Toivoin, että en ollut sanonut mitään tyhmää.
“Ei ihan. Ne on paljon suurempia ja oikeastaan niissä ei ole mitään samaa. Monet niistä on värikkäitä ja tämän muotoisia”, kollikissa selitti ystävällisesti ja piirsi kynnellään ruohoon kuvion, mikä hänen mukaansa muistutti kaksijalanpesästä. Minusta se näytti hassulta, mutta halusin kuulla lisää kollin kotikisun elämästään. Kääpäpuna kertoi hieman pelottavasta ystävästään ja siitä, että hän ikävöi edellistä elämäänsä. Hymyilin lempeästi ja tunsin paljon myötätuntoa. Oli varmasti todella vaikeaa tehdä noin suuri muutos.
“Voisikohan se sinun ystäväsi liittyä Eloklaaniin?” kysyin varovaisesti. Olisin halunnut kysyä kollin huonoista päätöksistä, mutta en kehdannut udella niin paljoa. Ei ollut lainkaan tapaistani puhua näin paljon, mutta Kääpäpunan seurassa oli jotenkin todella helppo puhua. Ja kolli vaikutti myös kiinnostavalta kissalta. Hänellä oli niin paljon tarinoita kerrottavanaan!

//Kääpä?

Kirjoittaja: Aura

“Hilehuurre, minä en tiedä missä me olemme, mutta tosi kotoinen tämä paikka on.”
Minulla oli ollut todella hauskaa! Päässä tuntui pyörivän ja ajatukset menivät todella nopeaa tahtia, mutta se vain lisäsi hauskuuden tunnetta. Ja kun ajattelin sitä, että minulla oli hauskaa, purskahdin jälleen nauruun. Mikä minua edes nauratti? Siihen minä en tiennyt vastausta.
Kiemurtelin kuuraisessa ja kylmässä maassa madon tapaan. Hetkinen, oliko minusta muuttunut.. mato?
“Hile..hurre, onko se nimesi? Miksi meillä muuten on nimet? Niin mutta siis, minulla oli asiaakin. Että minusta on muuttunut mato”, sammalsin ja katsoin ystävääni ihan tärähtäneenä.
“Kujekulta, olet outo. Mutta en minä nyt tiiä, kysy joltain kuka tietää”, harmaaturkkinen kollikissa vastasi lopulta ja nosti sen jälkeen maasta varmaan koko metsän isoimman lehden. Olin jo ehtinyt unohtaa miksi minulla oli näin hassu olo, mutta kai se johtui Hilehuurteesta tai niistä… missankintuissa vai mitä ne yrtit oikeasti olivat olleet. Miksi minä en muistanut mitään silmänräpäystä pidempään? Vai olimmeko me olleet Hilehuurteen kanssa jo niin pitkään ulkona, että aikaa oli kulunut miljoona ja tsiljoona kuuta? Lopulta kampesin itseni ylös ja vaikka maailma tuntui huojuvan minä en antautunut sen pyörteisiin. Aloimme Hilehuurteen kanssa kasaamaan jäniksen papanoita kollin löytämän lehden päälle, mutta se osoittautui yllättävän vaikeaksi. Papanat tuntuivat vierivän lehdeltä takaisin maahan, mutta pian meillä oli kasassa suuri keko.
”Lasketaanko tämä saalistamiseksi? Viemmehän me kuitenkin ne tuoresaaliskasaan”; kysyin kollikissalta. Nyt kyllä kaikki yllättyisivät! Lähdimme huojuvin askelin kulkemaan kohti leiriä ja välillä (lue= koko ajan) heittelimme toisillemme toinen toistaan oudoimpia vitsejä. Välillä emme itsekään tajunneet mitä me sanoimme, mutta lopulta Eloklaanin leiri häämötti meidän edessämme.
“Me toimme kaikille tuoresaalista”, kuulutin hilpeänä, kun saavuimme leiriin. Joidenkin kissojen katseet kääntyivät meitä kohti, mutta en rekisteröinyt kenenkään tietyn kasvoja. Eikä minua juuri nyt kiinnostanutkaan. Halusin olla vain Hilehuurteen kanssa! Kukaan muu ei varmastikaan ollut sekoillut meidän lailla. En minä tosin juuri nyt muistanutkaan kenenkään muun sekoiluja.
“Nyt! Piä kuono kiinni tai minä lyön sua kepillä päähän. Se on yllätys, ääliö! ”, Hilehuurre nauroi kovaan ääneen. Tuuppasin Hilehuurretta kylkeen ja remahdin jälleen nauramaan. Eihän Hilehuurreella edes ollut keppiä, miten hän voisi lyödä minua sellaisella? Joskus kolli oli suorastaan yhtä älytön kuin…. minä.

//Bile-Hile? XDDD

Kirjoittaja: Saaga

“Syö se!” Sielupentu haastoi. Katsoin toista pentua silmät suurina. Miksi hän oikein halusi minun syövän madon, ihmettelin itsekseni.
“Ihan tosi, syö se! Se olisi niin hauskaa! Minäkin voin tehdä niin, jos sinäkin teet!” Sielupennun vakuuttelut jatkuivat. Minulla ei ollut edelleenkään mitään halua vastata sanoin. Katsoin vain pahalta haisevaa matoa, joka oli tullut sateiden pakottamana pesäkolostaan. Entä, jos söisinkin sen? Ehkä Sielupentu silloin pitäisi minusta. Tämän täytyi olla vain normaalien pentujen leikkiä. En ollut koskaan ollut mukana leikeissä, joten päätin nyt heittäytyä. Lähestyin matoa hitaasti. Avasinpienen suuni ammolleen ja pistin hampaani madon ympärille. Imaisin sen sisään suuhuni ja katsoin sitten Sielupentua silmiin. Tuon silmät loistivat ja suu vääntyi hymyyn. Nauru purkautui hänestä yhtenä ryöppynä. Katsoin, kun Sielupentu nauroi ja nielaisin madon alas kurkustani.
“Kärpäspentu söi madon! Kärpäspentu söi madon!” Sielupentu hihkui. Olin tainnut tehdä hänet todella iloiseksi. Hivutin suuni pieneen hyvin vääristyneeseen hymyyn, vaikka minun mielestäni hymyni oli tottakai maailman luontevin ja kaunein asia ikinä. Silmäni eivät yhtään yhtyneet hymyyn, joten taisin näyttää aika hullulta. Sielupentu nimittäin nauroi vain kovempaa.

//Sielu?

Kirjoittaja: Käärmis

Tupsutassu vaikutti kovin innokkaalta oppilaalta. Hän selitti jotain siitä, miten oppilaana olo oli hänestä ihanaa ja kuinka hän odotti jo kovasti uintia. Kääpäpunakin oli uinnin erityinen ystävä ja häntä miellytti kuulla kuinka muutkin saattoivat pitää siitä.
“Siellä kaksijalkalassa jossa elelin ennen, kun päädyin eloklaaniin uin toisinaan melko useinkin. Joskus kaksijalat täyttivät sisätiloissa sellaisen hassun astian täyteen vettä ja menivät sinne makoilemaan tai toisinaan laittoivat sinne vettä ihan vain minua varten”, kolli selitti lempeästi Tupsutassulle. Kotikisun elämän muisteleminen oli samaan aikaan kollille lohduttavaa ja masentavaa.
“Olemme pian perillä”, Syreenisumu ilmoitti lapansa ylitse. Raidallinen soturi nyökkäsi hänelle hieman hermostuneena. Mitä he keksisivät täksi hauskaksi harjoitukseksi?
“Asuitko sinä kaksijalkalassa? Millaista se oli?” Tupsutassu uteli kiinnostuneena. Nyökkäsin hänelle varovasti.
“Kyllä. Olin kotikisu ja asuin ystäväni kanssa samassa pesässä. Hän oli oikein ihana kolli, vaikka häntä olisi voinut sanoa hieman pelottavaksi, koska hän omisti vain yhden silmän. Sitten tein huonoja päätöksiä ja eksyin ja lopulta tieni toi Eloklaaniin. En sano, että katuisin Eloklaaniin liittymistä, mutta kaipaan useasti entistä elämääni”, Kääpäpuna selitti. Hänestä oli hassua avautua yhtäkkiä sillä tavoin, mutta jotenkin se kaikki tuntui virtaavan hänestä ulos sillä hetkellä niin helposti.

//Tupsu?

Kirjoittaja: Käärmis

Kärpäspentu tapitti matoa hämillään. Odotin hänen sanovan jotain, kunnes muistin, ettei hän oikein puhunut, joten päätin ottavani tilanteesta ohjat. Emmehän me sentään voisi jäädä kiusalliseen hiljaisuuteenkaan!
“Madot tulevat kuulemma sateisina ja kosteina aikoina maan alta maan pinnalle. Ne ovat hassuja otuksia”, selitin mustalle pennulle ylpeänä omasta tiedostani.
Tökkäsin matoa etutassullani ja sävähdin sitten kauemmas, mutta naureskelin kuitenkin ääneen. Se oli niin ällöttävä ja niljakas, mutta kuitenkin niin hassu olento.
“Kärpäspentu”, naukaisin, jotta saisin mustan naaraspennun huomion itseeni. Hän käänsi suuren katseensa minuun. Hymyilin viekkaasti hänelle. Kärpäspentu vain kallisti päätään vastaukseksi
“Syö se!” haastoin. Pentu katsoi minua kuin puulla päähän lyötynä. “Ihan tosi, syö se! Se olisi niin hauskaa! Minäkin voin tehdä niin, jos sinäkin teet!”
Katsoin Kärpäspentua odottavasti. Jos hän todella söisi madon, voisin nauraa asialle koko loppu elämäni. Jos hän ei söisi sitä, voisin härnätä häntä ja sanoa häntä pelkuriksi. En kyllä oikeasti uskonut hetkeäkään, että toinen pentu todella tekisi jotain niin typerää. Etenkään, kun tunsin Käärmekullan polttavan katseen niskanahassani, kun naaras katsoi pentunsa perään pentutarhan suuaukon viereltä.

//Kärpsy! 😀

Kirjoittaja: Auroora

AMPIAINEN
Vienotassu: 5kp –
Syreenisumu: 12kp –
= 17kp

AURA
Kimalaistoive: 19kp –
Lieskakajo: 199kp! – Onneksi olkoon, Lieskakajo on nyt kokenut soturi!
Talvikkitakku: 16kp –
Hellepentu: 41kp! – Voit nyt nimittää Hellepennun oppilaaksi! Hänen mestarinaan toimikoon Varjoliekki.
Tupsutassu: 68kp! –
Kujekulta: 21! –
= 364kp

AUROORA
Kallahämy: 14kp – Kallahämy voi nyt johtaa partioita ja saada oppilaan!

ELANDRA
Mesitähti: 16kp –

EMPPUOMPPU
Leimusilmä: 25kp! –
Pörriäispentu: 39kp! –
Hiilihammas: 62kp! –
Kortetuike: 23kp! –
Kuutamolaine: 7kp –
= 156kp

KOIVU
Varjoliekki: 4kp –
Ropinaroihu: 18kp –
Hilehuurre: 25kp! –

KÄÄRMIS
Käärmekulta: 30kp! –
Sielupentu: 22kp! –
Korpikaste: 4kp –
Kääpäpuna: 27kp! –
= 83kp

SAAGA
Varpulaulu: 22kp! –
Kärpäspentu: 53kp! – Kärpäspennun voi nyt nimittää oppilaaksi! Hänen mestarinaan toimii Kallahämy.
Nopsaliekki: 10kp –
Sädesäihke: 31kp! –
= 116kp

SOTURIKISSA
Mustikkapyörre: 25kp! –

UNTUVA
Laventelitaivas: 15kp –

YUZU
Kiurutassu: 19kp –

Kirjoittaja: Aura

Minun ja Hiilihampaan paluumatka Eloklaanin leiriin kului hiljaisissa, vaisuissa tunnelmissa. Hiilihammas oli yrittänyt viritellä jotain keskustelua, mutta minun ei tehnyt mieli jutella. Minä pelkäsin todella paljon tyttäreni tulevaisuuden puolesta. Pelkäsin myös miten tämä vaikuttaisi minuun. Tiesin, että monet vanhemmat olivat valmiina salaamaan pentujensa puolesta todella suuriakin asioita. Minä halusin olla sellainen isä, mutta näin vakavissa asioissa minun oli ajateltava Eloklaanin etua. Ja vaikka en halunnut myöntää sitä ääneen, ajattelin myös omaa etuani. Näyttäisihän se hyvältä, että en salaisi tällaista päälliköltä tai varapäälliköltä. Se tekisi minusta luotettavamman, eikö? Mutta minä pelkäsin, että Mesitähti karkottaisi Kujekullan. Minun olisi pakko puhua molempien puolesta! Minun olisi saatava Kujekulta tajuamaan, että se mitä hän teki, oli vaarallista. Laskin päätäni surkeana, en kestäisi jos menettäisin naaraan. Meidän suhde oli ollut vaikea ja myrskyisä, mutta en halunnut menettää Kujekultaa. Toinen oli vanhin tyttäreni ja tietyllä tapaa myös todella läheinen. Sisimmässäni tiesin, että voisin kertoa Kujekullalle mitä tahansa. Naaras saattaisi suuttua ja haukkua minut pystyyn, mutta sen jälkeen suhteemme olisi entistäkin vahvempi.
“Hiilihammas, minä pyydän. Anna minulle muutama päivä aikaa puhua Kujekullan kanssa ja yrittää saada hänet tajuamaan, että hänen on lopetettava se mitä hän ikinä tekeekään”, pyysin Hiilihampaalta korvat pään sivuillani roikkuen. Minusta tuntui jopa hieman säälittävältä anella näin, mutta tiesin, että voisin luottaa Hiilihampaan. Kolli mietti hetken, kunnes nyökkäsi.
“Annan sinulle muutaman auringonnousun, mutta jos Korppisiipi tietää jotain, minä en aio valehdella hänelle”, Hiilihampas vastasi ja hymyili myötätuntoisesti. Hiilihampaalla oli ollut erilaisia ongelmia poikansa kanssa, mutta uskoin, että tässä tilanteessa pystyimme osittain ymmärtämään toisiamme. Molemmat meidän pennuista olivat rikkoneet soturilakia eikä Kujekullankaan käytös ollut hyväksyttävää soturilta. Joku toinen päällikkö saattaisi karkottaa hänet välittömästi, mutta uskoin Mesitähden antavan naaraalle mahdollisuuden parantaa tapojaan. Olihan Mesitähti tunnettu reiluudesta. Lopulta pääsimme Hiilihampaan kanssa leiriin ja huokaisin. Ensisilmäyksellä Kujekultaa ei näkynyt missään. Järviloisteen tullessa vastaan pysäytin hänet.
“Hei, oletko nähnyt Kujekultaa?” kysyin huolestuneena, mutta kolli pudisteli jälleen päätään. Eivätkö he olleetkaan niin läheisiä, kun olin kuvitellut?
“Tai hetkinen, kuulin Korppisiiven määräävän hänet partioon!” kolli hoksasi ja hymyilin kollille kiitollisena. Hän vaikutti kunnon soturilta, olisipa Järviloiste tyttäreni sydämen valittu..
“Kiitos”, sanahdin lyhytsanaisesti ja käännyin taas Hiilihampaan puoleen.
“Mitähän me nyt? En ehkä viitsisi mennä häiritsemään partiota vai mitä sinä olet mieltä? Haluaisitko vielä tehdä jotain vai oletko kiireinen?” kysyin Hiilihampaalta. Todellisuudessa minä olisin halunnut paeta soturien pesään ja jäädä sinne, mutta se ei tässä tilanteessa varmaankaan tekisi kovin hyvää.

//Hiili? 🙁

SuperKP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Aura

Korviani kuumotti jo pelkästään Irvikidan ripityksen kuuntelu. Minusta tuntui niin pahalta, että Pörriäispentu oli joutunut tuollaiseen myllytykseen. Vilkaisin omaa isääni, jonka ilme oli enemmän rento ja huvittunut. Olin päässyt useista hankaluuksista siten, että isäni oli saanut minut emon sijasta kiinni. Ihan mahtavaa, että oma isäni oli noin siisti! Tepsutin Pörriäispennun vierelle ja tapitin Irvikitaa suurin, anelevin silmin. Otin mallia pesätoveristani ja yritin näyttää mahdollisimman suloiselta.
“Niiiin, me luvataan”, miu’uin ja painauduin Pörriäispentuun. Lopulta Irvikidan ilme heltyi hieman.
“Hyvä on, kunhan tämä ei toistu. Ja Lieskakajo, pidä huoli, että poikasi ei vie Pörriäispentua toiste tälläisiin seikkailuihin. Minä en halua, että yllätän heidät toiste leirin sisäänkäynniltä”, Irvikita murahti ja nosti kollin jälleen ilmaan. Minun ja Pörriäispennun katseet kohtasivat nopeasti. Meillä molemmilla oli hieman surkea ilme, meidän seikkailumme oli epäonnistunut ja kaiken lisäksi olimme jääneet vielä kiinni. En laittanut vastaan, kun Lieskakajo nosti minut niskanahasta ilmaan ja lähti kuljettamaan minua kohti pentutarhaa. En halunnut myöntää sitä ääneen, mutta olin hieman helpottunut, että matkamme oli päättynyt näin. Metsä oli vaikuttanut niin pelottavalta.. Vasta kun keinuin kollin askelien tahdissa ymmärsin kuinka väsynyt minä olin. Meinasin nukahtaa matkalla pentutarhaan, mutta pinnistelin pysyäkseni ylhäällä. Halusin jutella Pörriäispennulle vielä. Lieskakajo laski minut äänettömästi Nokkospilven vatsan vierelle ja elehti hyvästeiksi. Olin onnellinen, että kolli ei ollut herättänyt emoa, mutta pelkäsin että Nokkospilvi kuulisi tästä tavalla tai toisella.. Irvikita oli vaikuttanut sen verran hurjistuneelta, että kolli varmasti raportoisi Kimalaistoiveelle. Kun molemmat kollit olivat poistuneet pesästä, hiivin varovaisesti Pörriäispennun luokse. Olikohan kolli edelleen hereillä? Tökkäsin toveriani.
“Psst, se seikkailu oli eeppinen! Milloin mennään uudestaan?” supatin kollin korvaan edelleen innosta uhkuen. Vaikka juuri nyt minä halusin vain nukkumaan, en kuitenkaan malttanut olla suunnittelematta seuraavaa seikkailua. Oli ihan mahtavaa, kun pesässä oli toinenkin hurja tiikeri kuka uskalsi tehdä siistejä asioita! Jos olisin pyytänyt Ahvenpentua mukaan, hän olisi varmaan vain kannellut aikeistani emolle…

//Pörri? B)

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Tapitin hurjistunutta isääni silmät suurina ja pelokkaina. Normaalisti en olisi pelännyt kurinpalautusta – minä olin villi liekki, jota ei voinut tukahduttaa. Mutta nyt täällä pimeässä sen jälkeen, kun olin jo kerran säikähtänyt pahanpäiväisesti, Irvikita näytti tavallista hurjemmalta. Painauduin maata vasten korvat luimussa ja vedin häntäni kylkeäni vasten lohduttaakseni itseäni.
“Mitä sinä oikein kuvittelit?” Irvikita saarnasi kiihtyneesti. “Metsä ei ole mikään huviretkipaikka pennuille! Teidät olisi voinut napata vaikka kettu tai haukka. Tai sitten olisitte voineet tippua jokeen. Teillä ei ole vielä tarvittavaa koulutusta – saatika kokoa – selviytyä sellaisesta.” Suurikokoisen kollin häntä huiskahteli puolelta toiselle. “Kun emosi kuulee tästä, hän ei taatusti päästä sinua ulos pentutarhasta seuraavaan kuuhun”, isä huokaisi.
Silmäni suurenivat entisestään. Kokonaiseen kuuhun? En pääsisi ulos kokonaiseen kuuhun?! Epäreilua! Kynteni liukuivat esiin ja upposivat leirin pohjaan. Pelon alta kiukku nosti päätään esiin, ja minä olin aikeissa ryhtyä tuliseen vastaväittelyyn, kun kuulin Hellepennun miukaisevan vierestäni:
“Minä tämän keksin, pakotin Pörriäispennun mukaan!”
Toljotin pesätoveriani äimistyneenä. Oliko Hellepentu juuri ottanut syyt niskoilleen… vapaaehtoisesti? Vilkaisin kollipennun isää – Lieskakajo ei näyttänyt olevan yhtä vihainen kuin minun isäni. Lieskakajo katsahtikin Irvikitaan vetoavasti.
“Tiedäthän sinä pennut, Irvikita”, jykevä soturi sanoi minun isälleni hieman veikeän kuuloisesti, “me olimme nuorena itse aivan samanlaisia – janosimme suurempia seikkailuja kuin mitä leirissä oli tarjolla.”
Katseeni lipui takaisin isääni, jonka lavat olivat nyt lysähtäneet alas. Hän ei vaikuttanut olevan enää niin kiihdyksissään kuin aiemmin kuultuaan, että Hellepentu oli tämän idean takana. “Tiedänhän minä”, isä murahti, mutta loi silti tuimahkon katseen minuun ja Hellepentuun, “mutta sen janon sammuttamisen hinta voi olla kalliimpi kuin uskotkaan.”
“Me emme tee sitä enää”, kimitin hiljaa, edelleen pieneksi palloksi käpertyneenä. Toivoin, että tekemällä itsestäni mahdollisimman piskuisen Irvikidan silmissä, tämä heltyisi edes vähän. “Me luvataan se.”

//Helle?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Nyt minunkin oli myönnettävä, että Kujekullan käytöksessä oli jotakin poikkeuksellista. Kukaan itseään kunnioittava kissa ei pyöriskellyt ketun jätöksissä vain huvin vuoksi – se oli viimeinen keino yrittää kätkeä omat jälkensä muilta. Eikä jälkiä yleensä kätketty, ellei haluttu salailla jotain.
Ymmärsin Lieskakajon huolen tyttärensä puolesta hyvin. Jos olisin ollut vastaavanlaisessa tilanteessa, minunkin olisi ollut vaikea ajatella järjellä tunteen sijaan. Meidän oli kuitenkin muistettava velvollisuutemme sotureina isän roolimme ohella. Kujekulta oli myös soturi, ja hänen oli opittava ottamaan vastuu omista tekemisistään.
“Minä ymmärrän, että sinua huolettaa”, puhuin rauhoittavalla äänensävyllä ystävälleni, “mutta yritetään miettiä tätä järjellä. Minusta sinun isänä voisi olla hyvä yrittää puhua Kujekullan kanssa ensin asiasta. Hänen vastauksestaan riippumatta meidän on kuitenkin jossain vaiheessa ilmoitettava havainnostamme Mesitähdelle, ja siinä vaiheessa Kujekullalla on vielä mahdollisuus kertoa koko totuus ja selvitä lievemmillä seuraamuksilla.”
Laskin häntäni kollin lavoille lohduttavasti. “Kyllä kaikki vielä järjestyy. Olen varma, että Kujekultakin tajuaa lopulta itse, että valehtelu ei kanna pitkälle. Nyt me voimme vain koittaa puhua järkeä ja toivoa, että edes siitä osa jää hänen päähänsä.” Silmissäni oli veikeä pilke, vaikka sanani painoivatkin tavallista enemmän. Minä todella toivoin, että tilanne ei tästä enää eskaloituisi. Ei ollut mitenkään tavatonta, että nuoret soturit haikailivat kaikkea sellaista, mitä klaanissa ei ollut. Monesti ruoho näytti vehreämmältä puron toisella puolen.
“Palataan leiriin, ja sinä voisit yrittää vähän jututtaa Kujekultaa”, sanoin sitten reippaammin. “Minä kerron Korppisiivelle toistaiseksi, että olemme haistaneet rajan tuntumassa vieraan erakon, mutta en mainitse Kujekullan mahdollista osallisuutta asiaan, ennen kuin olet onnistunut onkimaan häneltä joitakin tietoja.” En halunnut pimittää tietoja kumppaniltani – parhaimmalta ja luotetuimmalta ystävältäni – mutta en myöskään tahtonut asettaa häntä tilanteeseen, jossa hänen olisi mahdollisesti pitänyt valehdella Mesitähdelle. Oli parempi, että Lieskakajo koittaisi ensin setviä asiat tyttärensä kanssa keskenään, ennen kuin jutusta tehtäisiin isompi numero.

//Lieska?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Aura

Kiljaisin ja vaistomaisesti liu’utin pienet, mutta sitäkin terävämmät kynteni esille jonkun tarttuessa niskanahkaani. Maa katosi tassujeni alta ja yritin huitoa kidnappaajaani. Sydän tykytti rinnassani kahta kauheammin, Lieskakajon kertomat hirviöt olivat totta ja Pörriäispentu ei ollut uskonut. Ja nyt me olimme joutuneet niiden nappaamiksi!
“IIIIIK! Päästä minut hirviö, niin näytän sinulle mihin nämä tassut pystyvät”, kiljuin ja rimpuilin mahdollisimman hurjana. Halusin vapauteen, halusin takaisin Nokkospilven vatsan vierelle ja pentutarhan lämpöön. Mutta kun tajusin katsoa ympärilleni, näin Pörriäispennun. Kollikin oli tullut niskanahasta nostetuksi, mutta toveriani ei pidellyt hirviö, vaan Pörriäispennun isä, Irvikita! Kun lopetin rimpuilun, minut nostanut kissa laski minut alas. Käännyin ja näin Lieskakajo-isin virnuilevat kasvot.
“Mihinkäs sitä pikku tiikeri ollaan matkalla tähän aikaan yöstä?” kolli kysyi huumorintajuisena ja tuuppasi minua leikillään.
“Meillä on Pörriäispennun kanssa Mesitähden antama tehtävä!” kerroin isälleni rinta rottingilla. Lieskakajo vilkaisi Irvikitaa kenen ilme ei ollut lainkaan yhtä huvittunut. Irvikita näytti enemmänkin siltä, että Pörriäispentu saisi elämänsä rangaistuksen ja minusta tuntui toverini puolesta niin pahalta. Halusin korjata tilanteen, mutta minä en tiennyt mitä minä tekisin. Kuulin kuinka Irvikita suunnitteli ääneen Pörriäispennulle kuun ulkoilukieltoa ja päätin puuttua peliin!
“Minä tämän keksin, pakotin Pörriäispennun mukaan!” miukaisin ja tapitin suurta, todella pelottavan näköistä kollia silmät suurina ja olin onnellinen, että Lieskakajo ei suhtautunut asiaan yhtä vakavasti. Hetken jopa elättelin toivoa, että kolli voisi viedä minut ulos leiristä seikkailemaan.

//Pörri?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Tänään oli ollut yksi niistä aamuista, kun Leimusilmän ei olisi tehnyt mieli nousta lainkaan vuoteestaan. Hän olisi mieluummin nukkunut puolille päivin, hakenut sen jälkeen vähän tuoresaalista ja sitten vasta miettinyt päivän askareita. Parantajan velvollisuudet eivät kuitenkaan katsoneet vuorokaudenaikaa.
Yhdellä Kimalaistoiveen pennuista oli ollut vatsa kipeä yöllä, ja parantajakolli oli saanut ruveta hommiin ennen auringonnousua. Hän oli kaivellut varastoistaan yrtit, joista oli uskonut olevan apua tähän hätään, ja lähettänyt pennun emonsa kanssa takaisin nukkumaan, luvaten tulevansa aamulla tarkastuskäynnille. Sen jälkeen hän oli vielä koittanut ummistaa silmänsä hetkeksi… huonoin tuloksin.
Nyt Leimusilmä oli ollut hereillä jo pitkän aikaa. Päivänvalon lisääntyessä kolli oli kuitenkin piristynyt, eivätkä lyhyeksi jääneet unet painaneet enää niin paljoa. Parantaja olikin – jälleen kerran – yrttivarastonsa kimpussa, kun kuuli jonkun lähestyvän pesäänsä. Askelluksesta kolli saattoi jo päätellä, että tulijalla oli jalkavamma.
Ropinaroihu onnahteli peremmälle pesään ja selitti Leimusilmälle tapaturmasta, jossa tämä oli kaatunut saalistaessa ja satuttanut jalkansa. Leimusilmä suoritti jalalle nopean – mutta perinpohjaisen – rutiinitarkastuksen ja totesi sen lopuksi jalan olevan vain nyrjähtänyt.
“Se on nyrjähtänyt”, hän maukui sinikilpikonnakuvioiselle soturille, “mutta ei pahasti. Haen sinulle vähän pajun kaarnaa pureskeltavaksi – se auttaa kipuun.” Parantaja käväisi hakemassa varastoltaan kaarnaa. Hän laski ne naaraan eteen ja jatkoi sitten: “Kunnon lepo ja jalan rasittamisen välttäminen auttavat nopeuttamaan paranemista. Joten partiot kannattaa jättää nyt pariksi päiväksi pois, jotta nähdään, miten se alkaa parantua.”
“Saalisko sinut tällä tavalla taklasi?” Leimusilmä katsoi naarasta viikset hyväntahtoisesti väristen.

//Ropina?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Sydämeni tykytti edelleen Hellepennun yllätyshyökkäyksen jäljiltä. Jatkoimme matkaa leirin varjoissa, mutta säikähdys oli saanut ajatukseni aivan raiteiltaan ja jokainen outo möykky tai epämääräinen ääni saivat minut säpsähtämään. Hellepentu odotti minulta jatko-ohjeita, mutta olin niin poissa tolaltani, että minusta ei juuri ollut apua.
*Keskity nyt, Pörriäispentu!* yritin rohkaista itseäni tajutessani, miten nössöltä varmasti näytin ikätoverini silmissä pelästyttyäni ihan klassista jekkua. *Urheat Eloklaanin soturit eivät pelkää!* Minua kuitenkin pelotti.
“Pörriäispentu?” Hellepentu katsoi minuun korvat höröllään. “Mitä seuraavaksi?”
Olisin halunnut sanoa, että palataan vain pentutarhaan turvallisille sammalpedeille, mutta se olisi rikkonut imagoni täysin. Niinpä minä suuntasin kuononi vastoin kaikkia vaistojani leirin uloskäynnkn suuntaan. “Me menemme pelastamaan Mesitähden.”
Kipitimme aukion poikki vauhdikkaasti, koska kukaan ei ollut näkemässä. Olisimme tuota pikaa leirin muurien toisella puolella. Tässä vaiheessa en enää ollut siitä niin innoissani, mutta pennun oli tehtävä mitä pennun oli tehtävä.
Liu’uin pysähdyksiin leirin sisänkäyntitunnelin ammottavalle suuaukolle. Hellepentu seisahtui viereeni turkki väreillen. “Siinä se on. Kun menemme tuosta läpi, tehtävämme tähän asti vaarallisin osuus alkaa”, nau’uin hiljaa. Adrenaliini sykähteli suonissani ja muutti aiemman pelon säteileväksi energiaksi. Minusta tuntui, että olisin voinut käydä vaikka mäyrän kimppuun!
“Me pystymme tähän”, Hellepentu sanoi rohkaisevasti ja astui askeleen pimeää suuaukkoa kohti. “Eloklaanin puolesta!”
Röyhistin vähän rintaani ja astuin pesätoverini vierelle. “Eloklaanin puolesta!” Sen jälkeen me rynnistimme yhdessä pimeyteen.
Kunnes jokin karvainen, lämmin seinä tuli vastaan ja kuulin tutun äänen:
“Pörriäispentu?”

//Helle?

Kirjoittaja: Koivu

”Miten niin? Minähän teen hauskaa. Minähän olen hauska!” Hilehuurre hörötti maassa kiemurtelun välissä.
Kolli kuulosti jotenkin oudolta omiin korviinsa. Hän kuuli itsensä kuin ulkopuolisen korvin. Hänen päässään tuntui kovin hupsulta. Kujekultakin repesi hihitykseen, ja se vasta nauratti kollia entisestään.
”Olet hiirenaivo!” Kujekulta höhötti.
”Ja sinä olet haisunäätä”, Hilehuurre sanoi. ”Näen sinut tuolla pilvissä ja sinä haiset.”
He räkättivät entistä kovemmin.
”Mikä on haisunäätä?” Kujekulta kysyi.
”Ei mitään hajua”, Hilehuurre maukui.
He hiljenivät kahden silmänräpäyksen ajaksi, kunnes räjähtivät taas kovaääniseen nauruun.
Sitten Hilehuurre pompahti ylös.
”Minä näytän… näytän sinulle kuiva… huoma…hoo-ham…”, kolli sopersi, mutta hänen puheensa puuroutui eikä hän hetkeen löytänyt oikeita sanoja. Hänen edelleen maassa kierivä ystävänsä oli kuolla nauruun.
”Näytän jotain huiman, huisin, hulvattoman, haisunäätäisen hauskaa”, Hilehuurre jatkoi lähtiessään hoippumaan siihen suuntaan, jossa uskoi joen olevan.
”Odota, meidän täytyy piilottaa nämä ja laittaa talteen lehtikadon synkkyyden varalle”, Kujekulta naukui hänen takanaan.
”No nopeasti nyt!” Hilehuurre naukaisi kuin hänellä olisi ollut johonkin kiire.
Ruskea naaras saapui hetken päästä kävelemään hänen vierelleen.
”Kymmenen, yhdeksän, kahdeksan, kuusi, viisi, kaksi…”, hopeanharmaa kolli lausui askeltaessaan takaisin kohti jokea ja metsää.
”Mitä sinä teet?” Kujekulta kysyi.
”Askellan lukemia. Ei, kun siis lasken askelia.”
”Sinä lasket väärin päin!” naaras hörötti.
Hilehuurrekaan ei pystynyt pidättämään naurua. Hän ei tiennyt mistä se johtui, eikä edes mille hän nauroi, mutta hauskasta ei vain meinannut tulla loppua.
Aika kului nopeasti ja samaan aikaan se oli täysin pysähtynyt. Ystävykset olivat niin muissa maailmoissa, että Hilehuurre vain havahtui heidän ylittäneen joen ja saapuneen metsän puurajalle.
”Minä luulen, että se on haiseva näätä”, Kujekulta sanoi yhtäkkiä.
”Mikä?”
”No se… En minä enää muista”, naaras totesi.
Hilehuurre katsoi ystäväänsä ja kurtisti kulmiaan. Miksi Kujekulta käyttäytyi niin omituisesti? Sitten hän muisti kissanmintut. Kujekullan täytyi olla hyvin altis kissanmintun vaikutuksille, kolli ajatteli.
”Tai kyllä… kyllä minä tiedän. En nyt vain jaksa sanoa”, Kujekulta selitti.
Tämän jälkeen Hilehuurre ei pystynyt lopettamaan nauramista.
”Kai tiedät, että olet klaanin hauskin kissa. Siis heti minun jälkeeni”, Hilehuurre maukui.
Kujekulta oli kävellyt hetken aikaa Hilehuurteen edellä metsässä, kun naaras yhtäkkiä pysähtyi kuin seinään. Kolli törmäsi ystävänsä takapuoleen ja kaatui tämän päälle.
”Katso eteesi!” Kujekulta mumisi jostain kovin kaukaa. Sitten Hilehuurre tajusi, että naaras oli hänen allaan.
”Katsoisit taaksesi!” Hilehuurre tokaisi noustessaan naaraan päältä pois.
Kun Kujekultakin oli päässyt jaloilleen, kaksikko vain istahti paikalleen ja tuijotteli ympärilleen. Metsä näytti hienolta. Hilehuurre tykkäsi erityisesti muotoa vaihtavista puista, jotka olivat mutkalla ja muuttuivat sitten takaisin suoriksi. Omituista… Nuo eivät olleet tavallisia puita, Hilehuurre tuumi. Sitten hän alkoi miettiä, mahtoiko tämä kaikki olla vain hänen omassa päässään. Mitä ihmettä oikein oli tekeillään?
”Olikohan niissä yrteissä jotakin?” kollille tuli mieleen. ”Minä vain mietin, että missä me olemme.”
”Se oli kissanminttua, ääliö”, Kujekulta maukui.
”Ainiin!” Hilehuurre muisti. ”Se missankinttu.”
Hilehuurre huomasi ruskean naaraan vain siirtyneen kuin itsestään muutaman ketunmitan päähän, jossa tämä tarkkaili maata päätään edes takaisin pyöritellen.
”Katso, miten paljon jäniksen papanoita. Viedään ne tuoresaaliskasaan!” Kujekulta hörötti.
”Tuo on mahtava ajatus!” Hilehuurre hymisi. ”Odota siinä, etsin ison lehden, jossa voimme kantaa ne.”

// Kuje? XDDD

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Aura

//VIIKONLOPUN KP-BOOSTI

Odottelin mestariani, Syreenisumua malttamattomana. Naaras oli luvannut viedä hänet harjoittelemaan jonkun toisen soturin kanssa. Minua jännitti kehen soturiin Syreenisumu päätyisi! Toivoin, että naaras ei valitsisi ketään ilkeää, kuten Mustikkapyörrettä tai ketään liian vakavaa, kuten Pohjaharhaa. Ei sillä, että heissä olisi ollut kissoina mitään vikaa, mutta minua vain alkoi jännittämään sellaisten kissan lähellä. Erityisesti jos minun pitäisi harjoitella heidän nähden. Värähdin ja kuljeskelin ympäri aukiota. Missäköhän Syreenisumu viipyi? Eikö naaras ollutkaan saanut ketään harjoittelemaan meidän kanssamme, mitä meidän harjoituksille sitten kävisi? Yhtäkkiä jokin pehmeä törmäsi minuun ja pyllähdin maahan hölmistyneenä. Laskin katsettani hieman häpeissäni, olinko unohtanut katsoa eteeni? Nostin katseeni ja näin Kääpäpunan, kohtuullisen tuoreen soturin kuka pahoitteli törmäystään. Väläytin kollille ystävällisen hymyn, ei se minua haitannut. Pian Syreenisumukin saapui paikalle ja yhtäkkiä kaikki kävi todella nopeasti. Kaksikko sopi keskenään, että Kääpäpuna tulisi auttamaan meitä. Kolli sai vielä kunnian keksiä minulle harjoituksen! Rukoilin mielessäni Tähtiklaania, että kolli ei keksisi mitään mikä liittyi kiipeämiseen. Edellisistä kiipeilyharjoituksista oli kulunut vasta muutama päivä. Lähdimme kolmikkona ulos leiristä ja jättäydyin Kääpäpunan rinnalle, jotta voisin tutustua kolliin paremmin. Kolli aloittikin keskustelun kysymällä koulutuksestani ja lempiasioistani oppilaina. Aivoni alkoivat raksuttamaan, suosikkiasioita minulla oli paljon!
“Oppilaana olo on mahtavaa! Reviiri on niin suuri ja en ole vielä edes nähnyt kaikkea. Odotan uintiharjoituksia eniten, osaatko sinä uida? Tai pidätkö siitä? Minä haluaisin olla paras uimari!” selostin Kääpäpunalle hyväntuulisesti ja jatkoin:
“Mutta pidän erityisesti saalistamisesta ja hauskanpidosta. Syreenisumu osaa myös keksiä aika kivoja harjoituksia ja olen käynyt myös harjoittelemassa siskoni kanssa, jonka mestari on Lieskakajo. Ja Lieskakajo on todella kokenut soturi!”
Kääpäpuna hymyili innolleni ja heilautti häntäänsä. Minä toivoin, että en ollut hölöttänyt liian paljon.. Joskus, todella harvoin intouduin selittämään jostain todella pitkään. Niin kävi aika harvoin, mutta kun niin kävi, minun jutustani ei tullut loppua. Ja nyt niin oli meinannut käydä.
”Kun uintiharjoituksia taas jatketaan, niin voin ehkä ottaa sinut mukaani uimaan. Jos se siis vain sopii Syreenisumulle. Minä myös rakastan uimista”, Kääpäpuna naukaisi varovaisesti ja sai minut innostuneeksi. Syreenisumu oli joskus kertonut, että hän ei osaisi opettaa uimista. Ehkä Kääpäpuna voisi olla se kissa kuka opettaisi minut uimaan? Olin tehnyt aiemmin pientä tiedustelua ja huomannut sen, että loppujen lopuksi Eloklaanissa oli todella vähän uintitaitoisia kissoja. Moni osasi perusteet, mutta siihen se sitten loppui. Sen takia olinkin päättänyt, että minä opettelisin uimaan todella hyvin! En varsinaisesti ollut kovinkaan kunnianhimoinen, mutta halusin silti osata jotain hyvin. Ja ehkä se taito voisi olla uiminen?

//Kääpä? 🙂

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Aura

//VIIKONLOPUN KP-BOOSTI

“Yksi! Valmiina tai ei, täältä tullaan!” kajautin kovaäänisesti ja nostin käpäläni silmieni edestä. Loikkasin korkeasta heinikosta lähimmän kannon päälle ja nousin varovaisesti takajaloilleni. Näin minä näkisin paljon paremmin mihin Hilehuurre oli piiloutunut. Metsä oli lehtisateen johdosta harmaa, joten Hilehuurreen oli hieman helpompi piiloutua. Minun turkkini taas suorastaan valaisi koko metsää, joten olin hävinnyt Hilehuurteelle jokaisella kierroksella. Kolli sen sijaan oli osoittautunut loistavaksi piiloutujaksi, mitä nyt kolli oli hieman kärsimätön eikä jaksanut pysytellä samassa paikkaa kovinkaan pitkään… Loikkasin kannolta takaisin maahan ja lähdin jäljittämään kolliystävääni. Olin hieman pettynyt, että me emme olleet löytäneet kastematoja. Se olisi ollut mitä mahtavin jekku! Mitäköhän lehtikadon tai -sateen aikaan voisi piilottaa? Yrtit olivat liian tylsiä ja minun yrttitietämyksellä olisin varmaan vahingossa piilottanut jotain myrkyllistä. Rakastin jekkuilua, mutta en minä halunnut ketään vahingoittaa. Onneksi lehtikadonkin aikaan pystyi tekemään muunlaisia jekkuja. Palasin taas tähän hetkeen ja siihen, että leikin piilosta Hilehuurteen kanssa ja olin etsijän roolissa. Mihinköhän toinen oli piiloutunut? Höristin korviani kuullessani omituisen hilpeää kikatusta. Oliko kolli järjestänyt minulle jonkun mehevän yllätyksen ja nyt toinen ei malttanut pysyä turkissaan? Hymyilin, Hilehuurre oli juuri tuollainen. Sen takia kolli oli paras ystäväni! Lähdin käpälät maata rummuttaen juoksemaan kohti äänenlähdettä, minäpä yllättäisin Hilehuurteen eikä toisinpäin! Hidastin vauhtiani, kun näin kollin kieriskelevän maassa. Mitä ihmettä toinen teki? Ja eikö Hilehuurteella ollut kylmä? Minulla ainakin oli tullut kylmä, kun olin maannut Eloklaanin aukiolla.
“Mitä ihmettä sinä teet?” huudahtin huvittuneen hämmentyneenä. Oliko kolli menettänyt täysin järkensä? No, se sopi minulle. Juuri nyt minä en kaivannutkaan mitään turhan järkevää tekemistä. Pysähdyin, kun jokin huumaava tuoksu leijaili nenääni. Oliko tuo.. kissanminttua? Se oli ainoa yrtti mikä tuoksui edes hieman hyvältä.
“Pommi tulee!” kiljaisin ja enempää pohtimatta sukelsin Hilehuurteen viereen kissanminttuihin. Vetäisin syvään henkeä nauttiakseni kissanmintun kaikista herkullisista aromeista. Aloin kikattelemaan ja tuuppasin Hilehuurta toverillisesti.
“Olenko koskaan sanonut, että olet minun paras ystäväni? Tai että tassuni tuntuvat omituisilta? Hilehuurre, olen varmaan muuttunut pilveksi. Voisin suorastaan leijua!” hykertelin kollin vieressä ja katselin taivasta. En tiedä oliko minulla ikinä ollut näin kepeä olo, hauskaa minulla ainakin oli!
”Hilehuurre, nyt meidän pitää tehdä jotain todella hauskaa, siis jotain todella hauskaa!!” keksin ja hinkkasin poskeani yrttipuskaan.

//Hiltsu?

KP-boosti käytössä