Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kuusihännän valvojaisista oli kulunut miltei vuorokausi. Klaaninvanhimmat yhdessä Hiilihampaan, Salviakatseen ja Väärävarjon kanssa olivat kantaneet soturin ruumiin ulos leiristä haudattavaksi. Varpulaulu oli vetäytynyt levolle soturien pesään loppumenojen ajaksi, ja minä olin jäänyt norkoilemaan pesän edustalle siltä varalta, että hän tarvitsisi minua.
Ystäväni oli lopulta nukkunut niin pitkään, että olin käynyt pyytämässä Korppisiiveltä lupaa jättää päivän partiot toistaiseksi väliin, jotta voisin olla hänen luonaan, kun hän heräisi. Varapäällikkö oli ollut hyvin ymmärtäväinen asian suhteen, ja niinpä minä olin asettunut vahtiin soturien pesälle. Jossain vaiheessa uni tuli kuiskuttelemaan minunkin korvaani ja torkahdin hetkeksi Varpulaulun vuoteen viereen.
Havahduin äkisti hereille kuullessani Varpulaulun paniikin sekaisen mourunan korvani juuresta. Pääni ponnahti ylös tassujeni päältä ja katsahdin ystäväni suuntaan silmät hieman säikähtäneesti ammollaan. Kirjavaturkkinen kolli vääntelehti vuoteessaan levottomasti ja uikutti unissaan. *Hän näkee painajaista*, ajattelin myötätuntoisesti.
Varpulaulu näytti niin kärsivältä nukkuessaan, että minun oli pakko yrittää herättää hänet. Siirryin hänen viereensä ja kokeilin alkuun hellästi tökkiä häntä hereille, mutta kun se ei tepsinyt, otin häntä varovasti kiinni lavasta tassullani ja ravistelin häntä hieman rivakammin samalla kutsuen häntä nimeltä. Se tepsi, ja soturin siniset silmät rävähtivät auki kauhua täynnä. Tajusin nopeasti, että Varpulaulu ei todellakaan voinut hyvin: työnnettyään minut kauemmaksi hän pomppasi jalkeille samalla vauhkoontuneesti ympärilleen vilkuillen. Ennen kuin ehdin sanoa mitään, kolli oli jo vilahtanut ohitseni ulos pesästä, törmäten matkalla Aurinkoroihuun. Kellertävä soturi katsahti ensin Varpulaulun perään ja sitten minuun.
“Varpulaulu!” huudahdin hieman ahdistuneena. Mihin hän oli oikein menossa?
Seurasin ystävääni aukiolle, missä soturi säntäili pitkin poikin leiriä aivan vauhkopäisenä, törmäten seinästä toiseen kuin päätön metsäkana.
Aurinkoroihu tuli viereeni. “Mikä Varpulaululla on hätänä?” soturi kuulosti huolestuneelta.
En tiennyt, mitä vastata, sillä olin itse miettinyt ihan samaa. “Hakisitko Leimusilmän parantajan pesältä? Minä yritän rauhoitella hänet.” *Jos vain osaan*, lisäsin mielessäni.
Aurinkoroihun riennettyä parantajan pesälle minä lähdin lähestymään silminnähden paniikissa olevaa Varpulaulua, joka oli päättömän juoksentelunsa lopetettuaan perääntynyt nurkkaan ja kyyhötti siellä silmät selällään, turkin jokainen karva pystyssä sojottaen. Pidin häneen useamman hännänmitan välimatkan, sillä en tahtonut ahdistaa häntä enää yhtään enempää. Kyyristyin maan tasolle ja katselin häntä silmät huolestuneesti kimmeltäen.
“Varpulaulu”, aloin puhella hänelle tyynnyttelevästi, “ei ole mitään hätää. Sinä olet turvassa. Leimusilmä on tulossa auttamaan sinua. Hän tietää, miten sinun oloasi voidaan helpottaa, jos vain annat hänen auttaa – annat meidän auttaa.” Toivoin todella, että sanani menisivät perille soturin hätääntyneestä mielentilasta huolimatta. Vielä enemmän toivoin, että Leimusilmä ehtisi paikalle, ennen kuin Varpulaulu keksisi, mistä pääsi ulos leiristä.

//Varpu? D:

Kirjoittaja: Saaga

Pudistin päätäni. Tiesin Käärmekullan kannan pentujen hankkimiseen, mutta halusin nostaa asian vielä kerran keskustelun tasolle. Halusin omia pentuja. Olin aina halunnut pentuja. Halusin oman pienen perheen ja pojan, jota opettaa. Tai ei se haittaisi, vaikka saisin vain tyttäriä. Rakastaisin joka tapauksessa pentujani niiden sukupuolesta huolimatta.
“Oletko miettinyt… kun silloin aikaisemmin puhuimme pennuista. Oletko miettinyt niiden saamista enemmän sen jälkeen?” kysyin hellästi. En haluaisi luoda naaraalle epämukavaa oloa kyselemällä, mutta halusin silti puhua vielä aiheesta. Käänsin katseeni pois hänestä. Värikkäät lehdet peittivät maata. Katselin niitä kävellessämme eteenpäin.
“En sen kummemmin. Oletko sinä?” Käärmekulta sanoi katsoen minua. Vilkaisin kumppaniani nopeasti ja siirsin sitten katseeni eteemme. Puiden oksat kaartuivat polun ylle kauniisti. Katselin niitä ja koitin rauhoitta itseni. Minua todella jännitti, että naaras suuttuisi minulle.
“Ehkä hiukan”, vastasin irvistäen hienoisesti. Käärmekulta katsoi minua myötätuntoisesti.
“Lehtisade on tosi kaunis”, vaihdoin puheenaihetta. Käärmekulta taisi haluta myös vaihtaa aiheen pois pennuista, koska hän nyökytteli nyt.
“Niin on”, hän sanoi. Vilkaisin naarasta ilkikurisesti. Naaraan ilme vaihtui hieman hämmentyneeksi, kun tökkäsin häntä.
“Ota kiinni, jos saat”, haastoin ja tömistelin juoksuun. Olimme naaraan kanssa yhtä nopeita, joten kiinni jääminen jäisi riippumaan muista tekijöistä. Kaarsin läpi joistain puskista ravistellen niistä viimeisetkin lehdet alas. Kuulin Käärekullan läähätyksen lähestyvän takapuoltani. Juoksimme vielä vaikka kuinka kauan ennen kuin aloin väsymään ja Käärmekulta pääsi hyppäämään kimppuuni. Kierimme lehdissä pari kierrosta ympräri ennen vauhdin loppumista. Nauru purskahteli suustani, kun hieroin lehtiä kikattavan naaraan naamaan.
“Sain sinut kiinni!” hän puuskutti.
“Niin taisit saada”, vastasin yhtä hengästyneenä. Voi kuinka rakastinkaan kumppaniani.
“Palataanko leiriin? Voisimme varmaan mennä unille”, Käärmekulta naukui pudistellen lehtien rippeitä turkistaan, kun nousi jaloilleen. Nyökkäsin ja nousin myös.
“Palataan vain”, sanoin.

//Käärmes?

Kirjoittaja: Saaga

Kimalaistoiveen rauhoittelusta huolimatta itkuni vain jatkui. Se oli toki nyt rauhoittunut enää pieneksi nyyhkytykseksi. Voi Jänötassu. Kaipasin kollia niin kovasti. Kun Kimalaistoive kysyi halusinko kertoa mistä olin nähnyt unta, olin varma etten saisi sanottua mitään. Pusersin kuitenkin sanat ulos.
“Jänötassusta. Minulla on niin ikävä häntä”, nau’uin heikosti. Itkuni laantui ajoittaisiksi vavahduksiksi. Kimalaistoiveen läsnäolo tuntui ihanalta. Tarvitsin todella jonkun tukemaan minua. Rauhoituin niin paljon helpommin näin. Tunsin tädin kielen taas turkillani ja rentoutin kaikki jännittyneet lihakseni. Kaikki menisi hyvin. Kaikki oli hyvin. Suljin silmäni ja huokaisin.
“Hän oli paras ystäväni. On niin epäreilua, että hän sai elää vain niin vähän aikaa. Hän oli aina niin iloinen…” piipitin hiljaa. Jänötassu oli aina loistanut iloa ja levittänyt sitä ympärilleen myös minuun. Hän oli ollut se kissa, joka sai päiväni paljon paremmaksi. Kimalaistoive oli hoivannut minua ihan pienenäkin, kun vanhempani olivat kuolleet. Muistin hänen kosketuksensa niiltä ajoilta. Nyyhkäisin tassuihini toivoen, että kipu hellittäisi pian.

//Kimamalainen

Kirjoittaja: Aura

Lieskakajo vältteli Leimusilmän ärsyyntynyttä katsetta ja nosteli käpäliään tapansa mukaan hermostuneena. Kolli teki niin aina, kun hän ei tiennyt mitä sanoisi ja nyt Leimusilmä oli saanut hänet taas sanattomaksi. Tosin tällä kertaa kyse ei ollut siitä, että kollin komeus olisi vienyt Lieskakajon sanat suusta..
“Minä halusin vain jutella ja tietää miten sinulla menee”, punaturkkinen kolli mutisi parantajalle korvat pään sivuille painuneina. Hän astui yhden askeleen lähemmäksi, mutta Leimusilmä peruutti heti muutaman, ottaen tietoisesti hajurakoa soturiin.
“Kuinka sinä edes kehtaat kysyä minulta tuollaista, kaiken sen jälkeen? Sitä paitsi, joillain meillä on töitäkin. En minä voi vain hillua kaiket yöt täällä sinun seuranasi”, laikkuturkkinen sihahti ärsyyntyneenä ja sai Lieskakajon nolostumaan. Olihan tämä ajankohtana ollut ehkä vähän huono..
“Etkö sinä ymmärrä kuinka itsekäs kissa sinä oikein olet? Oletko missään vaiheessa ajatellut ketään muuta, kuin itseäsi? Oletko edes miettinyt miltä minusta tai Nokkospilvestä tuntuu?” Leimusilmä jatkoi turhautuneena. Lieskakajo siirsi vihertävän katseensa taas maahan, hän ei kestänyt kohdata salarakastajansa katsetta. Leimusilmän sanat osuivat suoraan hänen sydämeensä. Ei kolli ollut tahalleen ollut itsekäs, asiat olivat vain niin vaikeita. Kolli meni usein solmuun ja ei kestänyt kertoa totuutta. Lieskakajo ei halunnut loukata ketään, mutta usein hän sai pienetkin asiat valkoisilla valheilla suurempaan solmuun.
“Asiat, ne.. ne eivät vain ole niin yksinkertaisia ja-”, Lieskakajo änkytti, mutta Leimusilmä pudisteli päätään.
“Lieskakajo, sinä et ole enää pentu. Sinun on opittava ottamaan vastuu omasta tekemisestäsi”, Leimusilmä vastasi välittömästi ja vilkaisi parantajanpesäänsä.
“Minä.. Minä tiedän, minä vain.. Onko tämä nyt siis tässä?” punaturkkinen naukaisi lopulta itku kurkussa. Oliko tämä nyt kerrankin sitä vastuunottamista? Mutta mitä jos Leimusilmä vastaisi, että hän ei haluaisi enää jatkaa.. Mitä jos tämä kaikki loppuisi tässä ja nyt? Lieskakajoa pelotti. Hän olisi halunnut vain karata tästä tilanteesta ja toivoa, että aamulla kaikki olisi hyvin. Että hänellä ei olisi tämänlaisia ongelmia. Että aamulla kaikki olisi vain helpompaa ja pehmeämpää.

//Leimu? 🙁

Kirjoittaja: Saaga

//TW rankka uni, jossa kissoja kuolee
Pudistin taas päätäni. En suostuisi katsomaan isän ruumista. Halusin vain nukkumaan. Halusin nukkua kunnes maailma loppuisi ja aurinko ei enää nousisi. Nousin ylös ja laahustin pois Kortetuikkeen luota soturien pesään. Hakeuduin omalle makuusijalleni. Kierryin kerälle sen pohjalle ja hain hetken mukavaa asentoa. Suljin silmäni ja koitin nukahtaa. Ei tarvinnut kauaa yrittää, sillä olin todella väsynyt.

Kävelin kallioilla. Kuulin veden kohinan jossain lähelläni. Pian huomasinkin, että kallio loppui ja vietti suoraan alaspäin. Rotkon pohjalla virtasi kovaa kohiseva joki. Katselin hetken alas, mutta peruutin reunalta pois. En haluaisi riskeerata tippumista. Kun nostin katseeni huomasin toisella puolella emon. Sisukseni kääntyivät ympäri ja pieni parkaisu pääsi kurkustani. Emo oli yrittänyt loikata minun puolelleni rotkoa, mutta liisi alas hurjaan virtaan. Silmiäni poltteli ja kyyneleet valuivat silmistäni. Seuraavana ilmestyi isä. Hän otti askeleita taaksepäin, valmistautui hyppyyn.
“Ei! Isä älä!” kiljuin joen kohinan yli. Isä varmasti kuuli estelyni, mutta loikkasi silti. Hänenkin hyppynsä jäi lyhyeksi. Kyyristyin reunalle katsomaan, kun isän ruumis lensi rotkon pohjalle ja katosi aaltoihin avun huutojen saattelemana. Nostin kyyneleistä sumuisen katseeni takaisin rotkon toiselle puolelle. Pelkäsin jo kuka sieltä seuraavaksi tulisi. Nyt estäisin häntä ja löytäisimme keinon päästä rotkon toiselle puolen ilman hyppäämistä. Korpikaste hymyili uhkarohkeasti toisella puolen. Pudistin päätäni.
“Älä! Et pääse yli hyppäämällä!” huusin sisarelleni. Hän kuitenkin vain virnisti.
“Pääsenhän!” hän sanoi ja harppoi matkaan. Suljin silmäni toivoen, että naaras tosissaan pääsisi yli. Kuulin kuitenkin kirkunaa ja lopulta molskahduksen rotkon pohjalta. Vavahtelin itkun voimasta. Ei. Ei. EI! Tämä ei ollut reilua. Seuraavaksi rotkon toiselle puolen ilmestyi Kortetuike. Silmäni laajenivat ja huusin itkien jatkuvaa rääkymistä.
“ÄLÄ!” kirkaisin, kun Kortetuike lähestyi reunaa. Hän pudisti päätään.
“En aio hypätä, Varpulaulu. Rauhoitu”, hän huusi veden kohinan yli. Nyökkäsin rauhoittuen hiukan. Sentään jollakin oli järkeä päässä. Kortetuike astui hiukan lähemmäs reunaa. Sydämeni tykytti, kun kolli tarkasteli rotkoa. Hän hivuttautui vielä vähän lähemmäs. Silmän räpäyksessä hänkin lensi rotkoon. Itkuni jatkui. Epätoivo valtasi minut. Kortetuike ei ollut hypännyt. Mustikkapyörre ja Kuusikkokuiske olivat työntäneet hänet alas. Nyt kaksikko virnuili minulle toiselta puolelta. Kaikki oli heidän syytään. Tämä kaikki! Yhtäkkiä Mustikkapyörrekin lähti ilmalentoon ja perässä Kuusikkokuiske. Sädesäihke seisoi heidän paikallaan. Oliko kolli työntänyt heidät alas? En ehtinyt kuitenkaan miettiä sitä enempää, kun oranssi kolli heitäytyi hyppyyn. Hän pääsi lähimmäs kaikista hyppääjistä, mutta ei ihan tarpeeksi. Hän jäi roikkumaan reunasta kynsillään. Ryntäsin kollin luo ja koitin auttaa häntä ylös, mutta Sädesäihke vetikin minut perässään ja tiputtautui tahallaan alas. Tunsin tuulen turkissani, kun lensin. Selkäni iskeytyi veteen ja ilmat pakenivat keuhkoistani. Ennen kun silmäni painuivat kiinni, ehdin nähdä taivaan tähdet.

“Varpulaulu, Varpulaulu. Herää”, Kortetuike ravisteli minua. Havahdin hereille ja työnsin kollin irti minusta. Kauhuissani vilkuilin ympärilleni ja koitin tajuta missä olin. Vauhko katseeni osui vain pesän seiniin. Seinät tuntuivat kaatuvan päälle. Ponkaisin pystyyn ja juoksin ulos pesästä. Törmäsin matkallani johonkuhun, mutta en pysähtynyt katsomaan kuka se oli. Juoksin päin leirin seinää, mutta käännyin ja koitin vain juosta toiseen suuntaan. Mistä pääsisin pois?! Auttakaa minut pois!!!

//Korte 🙁

Kirjoittaja: Käärmis

Pienestä jokeen putoamis retkestämme Kotetuikkeen ja Varpulaulun kanssa oli aikaa ja nyt istuin isäni valvojaisissa. Kuusihännän kuolleen ruumiin näkeminen oli saanut sisuksissani kulkemaan taas aivan uuden tunteen. Oliko tuo sitä, mitä kissat kutsuivat yksinäisyydeksi? Pyh! Eivät soturit tunteneet itseään yksinäiseksi! Soturit olivat vahvoja eivätkä jääneet murehtimaan mistään ylimääräisestä!
Kuiskatessani isälleni viimeiset hyvästit ennen hänen hautaamistaan, tunsin kumman kolkon olon rinnassani. Silloin huomasin Kuusikkokuiskeen, joka odotti omaa vuoroaan. Sillon inho ja viha alkoi kiehua sisälläni. Tämä oli hänen syytään! Jos Kuusikkokuiske olisi tuonut isän takaisin klaaniin nopeammin, hän olisi vielä elossa! Tämä kaikki oli täysin typerän pikkusisareni syytä! Aivan kuten emonkin kuolema.
Kankeasti lähdin kohti sotureiden pesää aikeinani levätä. Huomasin Kortetuikkeen Varpulaulun vierellä; oletettavasti lohduttamassa veljeäni. Kollin katse kohtasi minun ja hänen myötätuntoinen katse sai lämmön tunteen läikähtämään sisälläni. Hassua. En ollut tottunut tuntemaan aivan sillä tavoin ketään kissaa kohtaan.
Mennessäni kohti soturien pesää, Käärmekulta oli menossa sisään samaan aikaan. Hän huomasi minut ja hymyili minulle hellästi.
“Osanottoni. Isän menettäminen on rankkaa, tiedän sen. Toivon hänelle suotuisaa elämää Tähtiklaanissa ja turvallista paikkaa sydämessäsi. Hänen muistonsa elää klaanissa ja hänestä pidetään hyvää huolta Tähtiklaanissa, lupaan sen”, naaras naukaisi. Halusin irvistää hänelle. Hänen typerälle tekopyhälle luonteelleen ja tavalle saada kaikki kissat pitämään hänestä enemmän kuin minusta. En vieläkään voinut unohtaa sitä, kuinka hän oli joskus vienyt Sädesäihkeen minulta. Kaiken kollin huomion. Naaras oli varmaan aivopessytkin kollin uskomaan minut pahaksi kissaksi.
“Kiitos, mutta soturit eivät murehdi. Minulla ei ole aikaa sellaiselle”, murahdin ja silloin käännyin kannoillani ja lähdin metsään. Voisin vaikka saalistaa, tehdä itseni hyödyksi. Juuri niin kuin Talvikkitakku oli opettanut.
En kiinnittäyt huomiota ohitseni vilahtaviin kissoihin enkä klaaninvanhimpiin ja kokeneisiin sotureihin, jotka valmistautuivat siirtämään isäni hautaansa. “Toion hänelle suoruisaa elämää Tähtiklaanissa” Käärmekullan sanat kaikuivat päässäni. Tähtiklaanissa… Tähtiklaani oli heikoille. Jos isäni oli jossain, hän oli voimakkaiden kissojen tapaan Pimeyden metsässä.

Nousin jäykästi ylös omalta pediltäni ja hipsutin ulos sotureiden pesästä. Aamun kosteus kimalteli leirissä ja aurinko oli vasta nousemassa. Yöni oli ollut levoton. Olin nähnyt unta Kuusihännästä ja Lehtomyrskystä. Nähnyt unia heidän kuolemistaan ja sitten pikkusisaruksistani, jotka vain nauroivat sille, mitä olivat aiheuttaneet. Olisin halunnut kyniä heidät verille ja antaa heidän anoa minua lopettamaan, mutten voinut. He olivat klaanitovereitani ja mikä pahempaa, perhettä.
Muuan pieni raidallinen kolli tepasteli perässäni ulos sotureiden pesästä. Hän laski päätään hivenen, kun kulki suuaukosta ulos, vaikka suuaukko oli ainakin hiirenmitan päässä hänen korvistaan.
“Huomenta, Kääpäpuna! Lähtisitkös kanssani metsälle?” kysyin tuoreelta soturilta. Hänen huomionsa kääntyi nyt täysin minuun. Juuri niin! Annan huomiosi minulle! Tarvitsin sitä!
“Huomenta, Korpikaste!” kolli tervehti vaisusti. “Tokihan minä voisin lähteä. Ei minulla kai ole muutakaan.”
“Mainiota! Seuraa minua!” naukaisin ilahtuneena. Kääpäpuna oli aina ollut helppo kissa taivutella omaan haluun. Hän oli vaisu ja pelokas ja tuntui ajattelevan ettei kuulunut Eloklaaniin. Minulla ei ollut asiaan kommenttia. Jos hän tunsi itsensä ulkopuoliseksi, minkä minä sille mahdoin?
Johdatin Kääpäpunan ulos leiristä metsään. Lähdin kohti reviirin rajaa lähellä jokea, jonka ylittämällä pääsi koivumetsään, mutta en kuitenkaan ollut aikeissa mennä koivumetsään saalistamaan. Kääpäpuna seurasi minua hiljaa koko ajan vilkkaasti ympärilleen katsellen. Hiljaisuus tuntui painostavalta. Se vain toi mieleeni isäni kuoleman. Asia oli niin tuore, että se tykkäsi kummitella päässäni kovasti.
“Millaita on ollut olla viimein soturi?” kysyin kollilta, jotta saisin jotain muuta ajateltavaa. Ahdistuksen tunne, joka isän kuoleman ajattelemisesta tuli oli minulle uusi juttu. En ollut jotenkaan lainkaan tottunut sellaiseen ja se inhotti minua.
“Ihan mukavaa”, raidallinen kolli vastasi lyhyesti. Katsoin häntä tympääntyneenä. Eikö muuta? Eikö hän todella halunnut puhua yhtään sen enempää? No ei sitten! Kyllä minä jotain muuta keksisin vielä!
“Jäädään tähän”, sanoin ja pysähdyin kuin seinään. Kääpäpuna törmäsi takatassuuni ja oli lähellä kompastua.
“Selvä. Voin lähteä tuonne päin”, kolli ehdotti ja katsoi minua kuin hänen toteamuksensa olisi ollut kysymys ja hän olisi tarvinnut lähtemiseen oikeasti luvan.
“Siitä vain”, naukaisin ja lähdin tepastelemaan vastakaiseen suuntaan. Haistelin ilmaa. Se oli kirpeää aamun viileästä ja vain hienoiset saaliin hajut olivat jäljellä. Ei mitään tuoretta. Tuorein haju oli ehkä hiiri, joka oli kulkenut arviolta lähemmäs kuunhuipun aikaan siitä ohitse.
Tassuttelin ympäriinsä metsässä ja maistelin ilmaa suu raollaan toivoen, että löytäisin jonkin saaliin hajujäljen. Valitettavasti en vain haistanut mitään. Päätin siis palata takaisin päin.
Kävellessäni takaisin keksin jotain mainiota. Kääpäpuna oli melkoisen säikky kissa, joten miksen pelottelisi häntä vähän. Hänkään ei kuitenkaan löytäisi mitään surkeilla saalistus taidoillaan, joten se olisi vain hieman harmitonta hupia! Voisin loikata puskasta ja pitää kovaa mekkalaa tai lähteä jahtaamaan häntä yllättäen niin, että hän kuulisi vain lähenevät askeleeni tai jotain muuta sellaista!
Pian kollin haju alkoikin jo kantautua nenääni ja yritin pysyttäytyä parhaani mukaan piilossa. Kiitin hiljaa mielessäni ruskeaa turkkiani siitä, että se sulautti minut lehtisateen metsään hyvin. Hiivin vatsa maata viistäen eteenpäin metsässä päättäväisenä. Seurasin klaanitoverini hajujälkeä kovaan vauhtiin ja pian jouduin jo hidastamaan, kun kuulin hänen kulkevan metsässä eteenpäin. Ei ihme ettei hän koskaan napannut mitään, hän oli äänekäämpi kuin mäyrä. Ei sillä, että siinä osassa metsää kyllä muutenkaan olisi ollut mitään napattavaa.
Hiivin lähemmäs ja lähemmäs, kunnes olin enää jäniksenmitan päässä kollissa. Silloin keräsin tassuihini kaiken voiman ja ponnistin Kääpäpunan selkään äristen kovaan ääneen mielissäni. Kollin kovaääninen älähdys kertoi onnistumisestani.
“Jos se olet sinä, Lotta, tein osani ja lupasit jättää minut rauhaan!” kolli älähti ja huitoi tassuillaan ympäriinsä. Naurahdin mielissäni ja loikkasin pois pienen raidallisen soturin päältä huvittuneena.
“Minä se vain. Ei täällä metsässä ole mitään”, nauroin. Kolli katsoi minua puolisokea katse järkyttyneenä. Hänen karvansa olivat pörrössä ja silmät kuin kaksi kuuta.
Kääpäpuna avasi suunsa kuin sanoakseen jotain, mutta pysyikin hiljaa. Hän vain tuijotti minua pelästyneenä ja tärisi. Pyöräytin silmiäni turhautuneena. Miksi kaikki klaanin kissat olivat niin tylsiä? Eivät osanneet pitää edes hauskaa!
“Ihan sama. Lähdetään takaisin leiriin”, murahdin ja käännyin taas ympäri odottamatta kollin vastausta.

Matkallamme takaisin olin säikytellyt kollia lisää, kunnes tämä oli alkanut oikeasti näyttää siltä, että purskahtaisi kyyneliin. Kuinka herkkänahkainen yksi kissa saattoi mukamas olla? En saattanut ymmärtää häntä! Sehän oli ollut vain harmitonta pilaa!
Nyt tassutin sitten takaisin soturien pesään. Matkallani minua vastaan tuli Kuusikokuiske sekä Mustikkapyörre, jotka kulkivat kylki kyljessä pois soturien pesältä. Mahtoivat murehtia isän perään yhdessä. Ajatus sai vatsani pyörähtämään sisälläni.
Kun ohitin heidät, kasvoni taisivat paistaa sitä inhoa, jota heitä kohtaa koin. Molemmat katsoivat minua hieman hölmistyneinä ja vaivaantuneina, mutta en antanut sen jäytää minua. He olivat elämäni pilanneet. He saisivat elää sen asian kanssa, että inhosin heitä, pitivät he siitä tai eivät.
Menin omalle makuusijalleni ja painoin pääni tassuilleni. Suljin silmäni valmistautuen menemään pienelle levolle, mutta tunsin kosketuksen lavassani ja raotin silmiäni ärtyneenä. Kuka minua nyt halusi muka häiritä?
“Anteeksi Korpikaste, mutta minulla olisi hieman asiaa”, tunnistin Käärmekullan tämän tekopyhästä äänestä jo ennen kuin silmäni kunnolla tarkensivat vanhempaan naaraaseen. Nyrpistin hänelle nenääni ja hän taisi huomata inhon eleeni heti.
“Kuule, Korpikaste. Tiedän, että perheenjäsenen menetys sattuu, mutta ei sinun tarvitse purkaa sitä Kääpäpunaan. Hän yrittää parhaansa makuun asettua klaaniin ja hänen pelotteleminen ei auta. Ja jos sinä tarvitset jonkun, jolle puhua, voit aina puhua minulle. Olin sentään Lehtomyrskynkin ystävä ja olet hänen pentunsa”, vaaleanruskea naaras naukui ja katsoi minua lujasti vihreillä silmillään. Siristin omiani.
“Kuule, Käärmekulta. Minä en pura huonoa oloa kehenkään! Olen soturi, minä en tunne sanaa huono olo!” ärähdin naaraalle. “Joten jätä minut rauhaan! Et ole emoni!”
“Hyvä on. Anteeksi”, Käärmekulta naukaisi ja kääntyi ympäri. Mainiota… suututin sitten hänetkin taas. Tietysti Kääpäpunan piti mennä kantelemaan pienestä leikistä. Ihme pikku pentu hänkin! Kaikki kissat klaanissa sitten halusivatkin olla minua vastaan. Oma veljeni ei tuskin puhunut minulle enää, molemmat vanhemmistani kuolivat ja pikkusisarukseni olivat surkimuksia! Lisäksi minulla ei ollut ketään maininnan arvoista ystävääkään. Ainoa kissa, joka tuntui pitävän minusta edes vähäsen oli Kortetuike.
Suljin silmäni ja yritin työntää ajatuksen pois mielestäni, mutta viha ja katkeruus sisälläni tuntui alkavan pakkautua suureksi kasaksi. Se vain odotti oikeaa aikaa räjähtää sisälläni. Tuhota kaiken, mitä sen tielle sattui. Tulla ulos terävinä sanoina ja tekoina.

Istuin leirin laidalla. En tavallisesti tehnyt sellaista, mutta sinä päivänä olin pyytänyt Korppisiipeä jättämään minut partioista siltä päivältä. En vain tuntenut oloani kovinkaan hyväski.
Katselin leirissä kissojen käytöstä. He olivat niin onnellisia. Heillä oli omat ystävänsä, kumppaninsa ja perheenjäsenensä joiden kanssa olla. Heillä oli kaikki se, joka tuntui alkavan livetä minulta tassuistani.
Käänsin päätäni ja huokaisin. Huomasin Kortetuikkeen ja Varpulaulun. He jakoivat saalista yhdessä. Kortetuike tökki saalista koko ajan veljelleni selkeästi yrittäen saada tämän syömään enemmän. Olisin muuten mennyt heidän luokseen, mutta joka kerta, kun olin viime aikoina ollut Varpulaulun kanssa, jokin oli mennyt pieleen. Ehkei hän vain enää pitänyt minusta ja halusi vai viedä kaiken Kortetuikkeen huomion. Pitää huolta, etten saanut sitä ylistystä ja huomiota, jonka ansaitsin.
Pudistelin päätäni. Ei hän tekisi sellaista, eihän? Ei Varpulaulu ollut sellainen kissa… ainakaan sen mukaan, mitä minä hänestä tiesin. Tunsinko minä oikeastaan edes Varpulaulua enää? Oliko veljeni enää se sama kissa kuin silloin, kun olimme vielä olleet pentuja? Silloin, kun emo oli vielä ollut elossa? Olinko minä enää se sama kissa?
Työnsin ajatuksen pois. Miten typerää. Miksi ajattelin jotain tuollaista? Olin soturi! Vahva, itsevarma! En minä tarvinnut jotakuta katsomaan perääni! En tarvinnut ketään, joka minusta pitäisi huolta! Tarvitsin vain kaikkien muiden kissojen kunnioituksen! Sen kunnioituksen, jonka ansaitsin!
Ryhdyin sukimaan turkkiani, jotta saisin muuta ajateltavaa. Keskityin vain niihin pitkiin kielenvetohin.
*Noin, noin, noin. Takku. Nyt sekin on suittu.*
Kohotin katsettani taivaalle. Ei ollut vielä edes aurinkohuippu. Mitä muka tekisin koko päivän, jos en aikonut mennä edes partioihin? Ehkä voisin käydä kävelyllä? Tai emon ja isän haudoilla? Tai sitten vain jatkaisin leirissä istuskelua, koska tunsin itseni liian väsyneeksi lähteäkseni ulos.

Kirjoittaja: Käärmis

Kumppanini myöntyi kävelylle. Nautin siitä. Yö oli samaan aikaan niin vaarallinen ja kaunis. Tähdet ja kuu kimaltelivat taivaalla ja valaisivat askeliamme metsässä. Tähtiklaani vahti meitä ja piti meistä huolta. Siellä olisi isäni ja Sypressikuiske, jotka katsoisivat minun perääni ja vahtisivat minua.
Sädesäihke kysyi minulta olinko halukas puhumaan. Mistäköhän kolli halusi puhua? Kenties vain kaikesta satunnaisesta? Tai sitten hänellä oli mielessään jotain tiettyä, jonka hän halusi kertoa minulle?
“Toki. Mikäs siinä”, myönnyin. Mikä minua siinä estäisikään. Katsoin kumppaniani rakastavasti. Toivoin, että hänellä oli kaikki hyvin. Hän oli minulle tärkein kissa koko Eloklaanissa. En kestäisi katsoa hänen olevan tuskissaan omassa turkissaan. Kärsivän hiljaa kertomatta minulle. Antamatta minun auttaa.
“Painaako jokin päätäsi? Tiedäthän, että voit puhua minulle ihan kaikesta. En suutu sinulle, ihan sama mitä sanoisit”, naukaisin lempeästi oranssille kollille ja näin hymyntapaisen käväisevän hänen kasvoillaan. Metsän tuuli pörrötti turkkiani hellästi ja kylmyydellään muistutti minua koko ajan lähemmäksi hiipuvasta lehtikadosta. Kauhistus, siihenkään ei olisi enää pitkä aika ja minun tulisi raataa kahta kauheammin klaanini puolesta. Pitäisin huolta, että kaikki kissat saisivat syödäkseen!

//Säde?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Koko loppupäivän Leimusilmä keskittyi itsensä kiireisenä pitämiseen. Hänen oli täytynyt yrittää olla kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, kun Vienotassu oli palannut klaaninvanhimpien pesältä. Oppilas ei ollut kysynyt mitään, mutta tämä oli varmastikin huomannut mestarinsa kiihtymyksen.
Illan tullen Leimusilmä käpertyi omaan vuoteeseensa. Hän kuuli Vienotassun tuhisevan jo unissaan omassa pedissään. Nukkumatti vaikutti kuitenkin unohtaneen hänet tänä iltana. Parantajan mielessä vilisi kuvia Lieskakajosta. Se sai hänet samaan aikaan surulliseksi ja vihaiseksi. Mikä hiirenaivo hän olikaan ollut, kun oli mennyt rakastumaan sellaiseen kolliin. Tälläkin hetkellä soturi oli varmasti käpertyneenä oman kullanmurunsa viereen soturien pesässä.
Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen Leimusilmä huomasi päätyneensä unten maille. Unessa hän oli aurinkoisella nummella, jossa lempeä tuulenvire pörrötti hänen turkkiaan ja sai raikkaan vihreän nurmikon aaltoilemaan hänen allaan. Hän juoksenteli ympäriinsä kuin pikkupentu vailla huolen häivää.
Hänen riemunsa jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä pian hän huomasi, ettei ollut yksin. Kolli siristi silmiään nähdessään punertavan täplän kaukaisuudessa – se lähestyi häntä päätä huimaavaa vauhtia. Hän yritti mennä karkuun siltä, mutta punainen täplä oli nopeampi ja iskeytyi häntä kohti täyttä vauhtia.
Leimusilmä heräsi älähtäen tuntiessaan jonkun kompuroivan hänen ylitseen.
“Au…” kuului vaimea mauku hänen päältään, eikä Leimusilmän tarvinnut kauaa arvailla, kuka typerä karvapallo kyseessä oli.
“Lieskakajo, pois minun päältäni!” hän sihahti kookkaamman kollin alta ja yritti tuuppia soturia pois päältään. Lieskakajo naukui pahoittelunsa ja kömpi ylös.
Leimusilmä nousi istualleen ja katsahti Vienotassun suuntaan: pieni mytty tuhisi edelleen rauhaisasti omalla paikallaan. Sen jälkeen hän siirsi terävöityneen katseensa Lieskakajoon. Hän kapusi pois vuoteestaan ja viittasi hännällään soturia tulemaan perässä ulos pesästä.
“Mitä ihmettä sinä puuhaat?” parantajan häntä huiskui ärtyneesti, ja hän kääntyi kohtaamaan punertavan kollin heidän päästyään kauemmaksi pesästä. “Eikö asiasi voinut mitenkään odottaa aamuun?”

//Lieska? >:(

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Aika tuntui matelevan. Olimme siirtyneet Varpulaulun kanssa kauemmaksi muusta valvojaisväestä, jotta ystäväni voisi hieman hengähtää. Olin hyvin huolissani hänen voinnistaan ja jaksamisestaan. Kunhan valvojaiset olisivat ohi, kollin olisi parasta suunnata suorinta tietä petiin – tai jopa Leimusilmän vastaanotolle.
Lopulta puheosuus tuli päätökseen ja kissat siirtyivät vaihtamaan vielä viimeisen kerran kieliä Kuusihännän kanssa, ennen kuin ruumis kannettaisiin ulos haudattavaksi. Yleensä se tehtävä kuului klaaninvanhimmille, mutta luultavasti tällä kertaa apuna olisi myös muutama kokeneempi soturi, sillä taakka saattaisi olla liian raska sokealle Viherkatseelle ja Nokilinnulle.
Korpikaste poistui juuri isänsä luota. Hänkin hivuttautui hetkeksi hieman sivummalle muusta joukosta, ja tuona aikana katseemme kohtasivat lyhyen hetken ajan. Naaraan ilmettä oli vaikea tulkita, mutta minä pyrin parhaani mukaan välittämään myötätuntoni hänelle katseellani.
“Haluatko sinä käydä vaihtamassa vielä kieliä Kuusihännän kanssa?” kumarruin kysymään Varpulaululta lempeästi. “Voimme mennä yhdessä, jos se tuntuu yhtään helpommalta.” Toivoin, etten painostanut kollia liikaa. Hän oli varmasti poissa tolaltaan Kuusihännän kuoleman tultua näin yllättäen. Halusin kuitenkin tarjota hänelle mahdollisuuden sanoa kunnolliset hyvästit isälleen, mikäli hän vain koki kykenevänsä siihen tässä hetkessä.

//Varpu?

Kirjoittaja: Aura

Leimusilmän käsky meni aivan Lieskakajon korvien ohitse. Kollin korvissa kohisi veri ja hänen aivonsa eivät pystyneet vastaanottamaan vastaan minkäänlaisia ohjeita, käskyjä tai merkkejä. Kollista tuntui, että hänen tassunsa olisi liimattu lattiaan. Kuin hän olisi astunut johonkin tahmeaan yrttiin. Eikö Leimusilmä huolehtinutkaan pesän siisteydestä?
“Minun on nyt tutkittava Nokkospilvi.”
Leimusilmän sanojen terävä kärki iskeytyi Lieskakajon tajuntaan kynsien lailla. Kollin äänensävyssä ei ollut enää tippaakaan sitä aiempaa lämpöä, flirtistä puhumattakaan. Lieskakajosta tuntui siltä, että hänet olisi lähetetty suoraan historian kylmimmälle lehtikadon ajanjaksolle. Lopulta Leimusilmän viileä katse ajoi hänen tassuihin liikettä. Lieskakajo vilkaisi kumppaniaan, jonka jälkeen hänen katseensa käväisi vielä salarakkaassaan ja sen jälkeen hän asteli pesästä viileälle, sateiselle aukiolle. Sadepisarat kastelivat Lieskakajon turkin ja saivat kollin tuntemaan olonsa yhä surkeammaksi. Punaturkkinen lysähti maahan istumaan ja antoi päänsä riipahtaa. Kollisoturi ei ollut tuntenut itseään koskaan aiemmin yhtä neuvottomaksi ja surulliseksi. Kaikki mitä Lieskakajolla oli ollut hetki sitten tassuissaan oli nyt poissa, ehkä jopalopullisesti. Lieskakajo ei ollut varma saisiko hän Nokkospilveä uskomaan mitään selitystä, mutta ennen kaikkea.. Saisiko hän selitettyä tämän Leimusilmälle? Parantajakollin katse oli kertonut kaiken, kaikki oli nyt ohi.

Ikuisuudelta tuntuneen odottelun jälkeen hän tunsi kuinka paksuturkkinen painautui hänen kylkeensä.
“Leimusilmä kertoi kaiken. Hän kertoi, että hän oli antanut sinulle yrttejä ja se oli saanut sinut tuntemaan olosi tokkuraiseksi. Meille tulee pentuja. Ainakin kaksi, ehkä jopa kolme tai neljä!” Nokkospilvi lopulta naukaisi ja painoi kuononsa Lieskakajon rintaa vasten. Nokkospilven ele sai kollin tuntemaan olonsa epämukavaksi, mutta hän sivuutti tunteensa. Lieskakajo vilkaisi olkansa ylitse ja hänen katseensa kohtasi Leimusilmän oman. Laikkuturkki kuitenkin käänsi omansa heti pois, mutta hänen silmänsä olivat kylmät, kuin Hehkulammen vesi tähän aikaan lehtisateesta.

Iltahämärän laskeuduttua Lieskakajo löysi itsensä Nokkospilven viereltä. Naaras oli nukahtanut jo pitkä aika sitten ja tuhisi nyt tyytyväisenä Lieskakajon vieressä. Kolli itse ei meinannut saada unta. Hän olisi halunnut mennä vielä tervehtimään Leimusilmää, mutta pelkäsi herättävänsä Nokkospilven. Hänen oli kuitenkin otettava se riski. Lieskakajo hivuttautui varovaisesti naaraan vierestä ja loikkasi pesän ylätasanteelta alas. Hänen oli nähtävä Leimusilmä. Kolli pujotteli nukkuvien kissojen lävitse ja henkäisi tuntiessaan raikkaan yötuulen puhaltaessa kasvoilleen. Lieskakajo harppoi aukion poikki parantajanpesälle ja ei jäänyt odottamaan kenenkään vastausta, vaan asteli suoraan sisälle. Kolli ei kuitenkaan muistanut katsoa eteensä, vaan kompastui omiin käpäliinsä ja rysähti suoraan nukkuvan Leimusilmän päälle.
“Au…”, kolli sai sanotuksi ja hieraisi käpälällään naamaansa. Onneksi hän oli laskeutunut pehmeälle alustalle eikä muksahtanut maahan. Tosin Leimusilmä kuka oli nukkunut rauhaisaa unta, saattoi olla asiasta hieman eri mieltä.

//Leimu? D:

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Leimusilmä olisi voinut vaikka vannoa kuulleensa sen, miten hänen oma sydämensä särkyi pirstaleiksi Lieskakajon sanojen jälkeen. Edes lehtikadon pakkaset eivät vetäneet vertoja sille kylmyydelle, joka häneen iski, kun punertavaturkkinen soturi nousi ylös hänen vierestään ja lähestyi kertakaikkisen epäuskoisen näköistä kumppaniaan. Parantaja tuijotti Lieskakajon perään rintaa vihloen ja kuunteli, kuinka kolli vakuutteli Nokkospilvelle rakastavansa tätä ja että he saisivat suhteensa vielä toimimaan.
Silloin todellisuus iski Leimusilmään hirviön voimalla: hän oli ollut Lieskakajolle pelkkä leikkikalu, ohikiitävä mielihalu. Heidän välillään ei koskaan ollut ollutkaan mitään muuta. Kenties Lieskakajo oli vain hakenut piristystä elämäänsä tylsistyttyään nykyiseen parisuhteeseensa ja halunnut maistaa kiellettyä hedelmää, klaanin parantajaa. Leimusilmä ei ollut koskaan tuntenut itseään näin nöyryytetyksi ja… vihaiseksi.
“Sinun pitäisi poistua”, hänen äänessään oli uusi, terävä kärki, jonka hän kohdisti nyt Lieskakajoon. Kun kolli ei hievahtanutkaan, hän jatkoi: “Minun on tutkittava Nokkospilvi.”
Se tuntui saavan soturin älyämään jotakin ja tämä otti epäröivän askeleen pesän suuta kohti. Leimusilmä huomasi kollin vihreiden silmien anteeksipyytävän katseen tavoittelevan häntä, mutta hän sivuutti sen kylmästi. Tämä leikki sai nyt luvan loppua tähän. Hänen oli aika keskittyä velvollisuuksiinsa parantajana – vain ja ainoastaan niihin.
Lieskakajon poistuttua Leimusilmä kutsui Nokkospilven makuulleen eräistä sairasaukion potilasvuoteista. Tilanne oli kaikin puolin vaivaannuttava. Soturinaaras tuntui olevan edelleen jonkinlaisessa shokissa näkemästään ja pälyili Leimusilmää epäluuloisesti, kun hän paineli varovasti tassuillaan tämän vatsaa. Leimusilmä yritti alkuun olla välittämättä siitä, mutta päätyi lopulta tarjoamaan jonkin selityksen Lieskakajon kumppanille:
“Se mitä näit ei merkinnyt mitään kummallekaan. Lieskakajo oli loukkaantunut ja minä annoin hänelle vähän yrttejä. Se kai pani hänet vähän tokkuralle päästään.”
Kurttu Nokkospilven otsasta katosi ja tämän naamalle levisi ilme, jonka Leimusilmä olisi voinut tulkita helpotukseksi. Jostain syystä se sai hänen olonsa entistä kurjemmaksi. Kenties Lieskakajo oli koko tämän ajan kärsinyt jonkin sortin aivovammasta, joka oli saanut tuon käyttäytymään niin läheisyydenkaipuisesti Leimusilmän seurassa.
“Onneksi olkoon”, Leimusilmä naukui lopulta ja astahti kauemmaksi Nokkospilvestä, jotta naaras pääsi nousemaan istumaan, “sinä tosiaankin olet tiineenä. Poikimiseen on vielä aikaa, mutta koeta silti välttää liian rankkoja fyysisiä suorituksia.”
“Selvä on, kiitos, Leimusilmä!” Nokkospilvi vastasi jo pirteämmän oloisena, ja hänen silmänsä säihkyivät tulevaisuuden odotuksesta.
Nokkospilven mentyä Leimusilmä hilasi itsensä pesänsä suulle. Sieltä hän katseli, miten ruskeavalkoinen naaras kiiruhti Lieskakajon luokse, joka oli norkoili aukiolla kuin eksynyt pentu. Näky piikitti Leimusilmää jo toistamiseen hänen verta vuotavaan sydämeensä.

//Lieska? 🙁

Kirjoittaja: Saaga

Nyökkäsin hitaasti Kortetuikkeelle ja tämä auttoi minut ylös. Tassutimme poispäin seremoniasta ja osoitin hännälläni Kortetuikkeelle kohtaa aivan leirin toisella puolen, josta ei todennäköisesti kuulisi kissojen puhetta. Kolli nyökkäsi ja talutti minut sinne. Istuin varjoihin. Ystäväni istui vierelleni.
“Onko sinulla nälkä?” Kortetuike kysyi hellästi. Pudistin päätäni. Minusta tuntui, että oksentaisin jos edes katsoisin ruokaa. Vatsassani velloi sellainen määrä surua ja kipua, ettei sinne mahtuisi mitään muuta.
“Selvä sitten. Olen tässä, jos haluat puhua”, hän ilmoitti yhtä lempeästi kuin aikaisemmin. Kolli oli hirvittävän kärsivällinen kanssani. Nojauduin häntä kohti. Turkkiemme koskettaessa pysähdyin hetkeksi ennen kuin uskalsin nojata häneen kokonaan. Halusin avata suuni ja kertoa miltä minusta tuntui, mutta se tuntui täysin mahdottomalta. Tuntui kuin joku olisi tukkinut kurkkuni. Sitä kuristi ja kyyneleet kihosivat silmiini. Itkin hiljaa. Nyyhkytykset vain purkautuivat kurkustani, kun itku ravisteli kehoani. Jossain kohtaa istuminen kävi liian raskaaksi ja pudottauduin irti Kortetuikkeen kyljestä ja maahan kerälle. Tiesin turkkini olevan hirvittävän sotkuinen. Se menisi vielä rastoille, joita en saisi ikinä setvittyä. Näytin varmasti kauhealle.

//Korte?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Vaihdoin isäni kanssa myötätuntoisia katseita, kun Varpulaulu pudisti päätään kieltävästi tämän kysymykselle. Nuori soturi vaikutti lopen uupuneelta, eikä kukaan varmasti syyttäisi häntä vaitonaisuudesta.
Puheenvuorojen jatkuessa tunsin Varpulaulun liikkuvan aavistuksen verran lähemmäksi kylkeäni. Kolli oli niin lähellä, että kylkiturkkimme hipoivat toisiaan. Tunsin vatsanpohjassani omituista kihelmöintiä sen seurauksena. Se ei kuitenkaan ollut ikävä tuntemus. Minäkin hivuttauduin aavistuksen verran lähemmäksi ystävääni, kunnes tunsin hänen turkkinsa alla väreilevät sileät lihakset, kun hän hytisi paikallaan.
Varpulaulu tuntui niin heiveröiseltä ja väsyneeltä. Ei ollut mikään itsestäänselvyys, että hän istui tässä ringissä juuri nyt. Kolli oli vahvempi kuin itsekään uskoi, ja minä ihailin häntä suunnattomasti. Vahvimmankin selkäranka saattaisi kuitenkin napsahtaa poikki liian suuren taakan alla.
Vilkaisin ympärilleni klaanitoverien piirissä. Kissat olivat keskittyneet kuuntelemaan Hiilihampaan puhetta. Viikseni värähtivät hieman kun käänsin kuononi Varpulaulun suuntaan ja kuiskasin tämän korvaan hiljaa:
“Haluaisitko mennä lepäämään hetkeksi sivummalle? Tässä voi mennä vielä jonkin aikaa, ennen kuin kaikki puheet on pidetty.” Silitin samalla soturin selkää hellästi hännälläni.

//Varpu?

Kirjoittaja: Aura

Lieskakajo tiesi, että kaikki tämä oli oikeasti niin väärin; siis Nokkospilveä ja Kujekultaa ajatellen. Hän tiesi mitä hänen tyttärensä ajatteli Leimusilmästä eivätkä ne ajatukset olleet positiivisia. Mutta miten mikään niin kaunis asia, kuin.. rakkaus.. voisi olla väärin? Lieskakajon sydän muljahti ylösalaisin, kun hänen mieleensä hiipi sana rakkaus. Sana hiipi hänen mieleensä kuin liekki kuivalle sammaleelle. Rakkaus. Hän ei ollut tarkoittanut ajatella sitä ja Leimusilmää samassa lauseessa, mutta nyt se oli siellä, polttavana ja kauniina. Oliko hänen ihastuksen ja intohimon sekaisiin tunteisiin hiipinyt jo rakkauttakin? Leimusilmä oli kaikkea mitä Lieskakajo saattoi ikinä toivoa. Kolli oli lempeä, hauska, välittävä ja kaiken lisäksi kaikista komein kolli kenet hän oli koskaan tavannut – ja kenet hän tulisi koskaan tapaamaan. Leimusilmä oli jotain mikä valaisi koko leirin pelkällä olemassaolollaan, ainakin hän valaisi Lieskakajon elämän.
“Leimusilmä”, punaturkkinen kolli sai kuiskattua ja hänen kasvoilleen oli leviämässä aiempaakin onnellisempi hymy, kunnes laikkuturkkinen kolli jähmettyi yllättäen. Lieskakajo ei nähnyt mitään muuta parantajakollin ja yrttien lisäksi, mutta siitä huolimatta hän tunsi tuijottavat silmät selässään. Eivätkä ne silmät tuijottaneet kaksikkoa ihaillen, vaan päinvastoin; vihaisesti. Kolli kääntyi hitaasti. Lieskakajon veri seisahtui, kun hän huomasi liiankin tutun kissan seisovan parantajanpesän suuaukolla.
“No-nokkospilvi, mitä sinä.. Siis.. Mitä sinä näit?” kolli sai sanotuksi ja nielaisi. Pesän oli aiemmin täyttänyt kaunis hiljaisuus mikä oli viestinyt rakkautta. Nyt hiljaisuus tuntui painavalta, koko aika tuntui pysähtyneen. Jos äsken kolli oli tuntenut olonsa sanattomaksi, mutta kuitenkin voimalliseksi, nyt hänestä tuntui että hän oli tukehtumassa sanattomuuteensa. Nokkospilvi, naaras kuka on tai ainakin oli ollut hänen paras ystävänsä. Kumppaninsa. Mutta sitten oli tapahtunut jotain ja Lieskakajo oli langennut kiellettyyn rakkauteen. Mutta siitäkin huolimatta hän välitti Nokkospilvestä eikä tämän kaiken pitänyt päättyä näin.
“Nokkospilvi, ra-rakas, sano nyt jotain”, Lieskakajo henkäisi ja otti askeleen eteenpäin. Hänen katseensa oli surkea, kollikissa anoi sillä armoa ja henkisesti kollista tuntui, että hän mateli naaraan edessä.
“Minä tulin tänne Leimusilmän takia. En sinun. Ja minä… luulen odottavani pentuja. Sinun pentujasi”, naaras naukaisi viileästi ja huiskautti häntänsä vatsansa suojaksi. Nokkospilvi käänsi katseensa pois Lieskakajon omasta, mutta kolli huomasi, että naaraan silmäkulmissa oli kyyneleet. Lieskakajon sydän pamppaili, oliko hän kuullut oikein? Saisivatko he toisen pentueen?
“Nokkospilvi, minä, minä rakastan sinua. Olen niin onnellinen meidän puolestamme! Minä lupaan, me saamme tämän toimimaan kyllä”, Lieskakajo huudahti, mutta lausuttuaan sanansa ilmoille, hänen maailmansa murskaantui kahdesti. Ensimmäisen kerran se murskaantui Nokkospilven puolesta ja toisen kerran hänen ja Leimsilmän rakkauden puolesta. Hänestä tuntui siltä, että hän oli kietoutunut myrkkysaniaisiin. Hän ei pääsisi liikkumaan ja myrkky tappaisi hänet hiljaa. Hän tunsi kivun leviävän kehonsa jokaiseen kohtaan. Kolli sulki tavallisesti iloa ja huumorintajua välittävät silmänsä. Nyt hänen katseensa oli täyttynyt epätoivosta ja surusta. Hän ei kestäisi kohdata Leimusilmän katsetta. Ei nähdä sitä murtunutta ja pimeyttä hehkuvaa ilmettä, joka täyttäisi koko pesän. Hän ei kestänyt sitä että hän oli vannonut kollin edessä rakkautta toiselle kissalle. Kaikki se mitä heillä oli ollut äsken, tuntui olevan nyt poissa. Pesässä tuoksui yrtit ja märkä sammal, mutta Lieskakajosta kaikki tuoksut ja äänet katosivat. Jäljelle jäi vain tyhjyys ja ilmassa leijuvat kysymykset. Lieskakajo oli kietonut itsensä vielä pahemmin epätoivon verkkoon ja nyt kolli ei enää tiennyt miten hän voisi paeta sieltä. Samalla Lieskakajo tiesi, että ero olisi paras ratkaisu. Olihan hän itsekin pohtinut sitä ja sen jälkeen hän olisi vapaa kääriytymään Leimusilmän viereen vaikka jokaisena yönä. Mutta silti se tuntui pelottavalta. Erityisesti nyt, jos Nokkospilvi oikeasti odottaisi hänen pentujaan. Voisivatko he erota pentuaikana? Traumatisoisiko se hänen pentunsa lopullisesti? Antaisiko Nokkospilvi hänen kuitenkin toimia isänä? Miten hänen ja Leimusilmän suhteen kävisi? Lieskakajon pää oli niin täynnä kysymyksiä, että hän ei tiennyt mihin tarttua ensimmäisenä.

//Leimu? ;(

Kirjoittaja: Aura

Sankka ja aavemainen sumu oli verhonnut Eloklaanin reviirin vaippaansa. Ilmassa oli jotain synkkää, mystistä ja pelottavaa. Jotain suurempaa, jotain mitä ei voisi tavallisen klaanikissan silmin nähdä. Hänen ajatuksensa olivatkin jossain suuremmassa; hänen veljessään. Kollilla oli pakko olla jotain voimia. Naaras näki Lehmusjalkaa kaikkialla, mutta aina kolli oli ehtinyt kadota Kujekullan näköpiiristä. Miksi he leikkivät piiloleikkiä? Naaras ei ymmärtänyt. Hän halusi ymmärtää, mutta kun hän yritti saada muilta kissoilta apua, he katsoivat häntä kummastuneesti.
“Kujekulta, ehkä Leimusilmä voisi auttaa häntä?” joku oli naukunut ja Kujekulta oli vain häipynyt paikalta. Mitä Leimusilmä voisi asialle tehdä? Ei mitään. Kujekulta oli täysin kunnossa. Hänen mielensä ei ollut järkkynyt. Sitä hän ei tajunnut miksi muut eivät sitä tajunneet. Kujekulta ei halunnut apua, hän halusi puhua Lehmusjalalle! Hän halusi saada selvyyden sille miksi Eloklaanista katosi aina välillä kissoja ja miksi he eivät tulleet takaisin. Kujekulta ei uskonut kuolemaan, hän uskoi ikuiseen elämään ja siihen, että kissat vain jatkoivat sitä jossain muualla.

Kujekulta liikkui raskain ja pitkin askelin, häntä tyypilliseen tapaansa väristen. Naaras oli noussut ennen ensimmäistäkään aamupartiota, joten metsä oli aavemaisen hiljainen. Kujekulta saattoi kuulla oman hengityksensä ja hänen hengittäessään ulos ilmaan muodostui kevyttä höyryä. Yöt olivat jo viileitä, mutta Kujekulta sai onneksi lämpöä Järviloisteen turkista. Kujekulta ei vieläkään tiennyt mitä ajatella toisesta. Järviloiste oli mukava ja kaikin puolin kelvollinen, mutta jotenkaan hän ei vain saanut kollista sitä tunnetta, mitä kai rakkaudeksi kutsuttiin. Kujekulta oli yrittänyt, hän välillä suorastaan roikkui toisessa ja kehitteli kaikenlaisia haavekuvia.
“Jos minä vain tarpeeksi ajattelen, niin kyllä minä häneen rakastun”, naaras päästi hiljaiset sanansa sumuun ja nyökäytti, kuin vahvistaakseen sanansa. Kaksikosta kumpikaan ei ollut hempeillyt, mutta Järviloiste toi naaraalle joka ilta riistaa ja suki Kujekullan turkkiaan, kunnes naaras nukahti. Eivätkö kumppanit tehneet toisilleen sellaisia juttuja? Ainakin Nokkospilvi ja Lieskakajo olivat tehneet.. Nykyään kaksikon välit olivat erikoiset ja se oli Leimusilmän syytä. Parantaja oli vietellyt Lieskakajon ja Kujekullan pitäisi korjata asia. Ehkä hän järjestäisi vanhemmilleen romanttiset treffit! Ajatus siitä sai Kujekullan hymyilemään ja haaveilemaan. Hänen haaveilunsa kuitenkin jäi lyhyeen naaraan kuullessa rasahduksen. Soturin kaikki lihakset jännittyivät ja Kujekullan häntä nousi pystyyn.
“Ku-kuka siellä?” naaras päästi hiljaisen pihahduksen ja luimisti korviaan peloissaan. Mitään ei kuitenkaan näkynyt eikä kukaan vastannut naaraan naukaisuun. Kujekullan mielikuvitus oli kuitenkin lähtenyt jo laukalle eikä loppua näkynyt. Naaras pälyili epäluuloisesti ympärilleen ja antoi katseensa vaeltaa hämärässä, sumuisessa ja epäilyttävässä ympäristössä.
‘Rauhoitu Kujekulta, se oli vain hiiri, ehkä. Luulisin niin, mikä mukaan se olisi? Nyt Kujekulta, keskity’, naaras järkeili mielessään ja silotti turkkinsa parhaansa mukaan. Kujekulta avasi suunsa raolleen ja maisteli ilmaa. ilma maistui ja tuoksui puhtaalta. Kuin uudelta alulta. Sumun keskeltä Kujekulta erotti metsämyyrän tuoksun. Naarassoturi oli keskiverto jäljittäjä, joten hän sai myyrän hajujäljestä kohtuullisen helposti oikean suunnan ja naaras lähti jolkottelemaan kohti oletettua metsämyyrää. Tuntemattoman äänen aiheuttama rasahdus oli kuitenkin saanut hänet lopullisesti hermostuneeksi ja Kujekullan oli todella vaikea keskittyä saalistamiseen. Metsän verhonnut synkkä sumu vain lisäsi naaraan rintaan hiipinyttä ahdistusta ja Kujekulta unohti varoa askeliaan, joten hän astui oksan päälle ja aiheutti itsekin rasahduksen. Se sai naaraan ensin hyppäämään säikähdyksestä ilmaan ja sen jälkeen naarasta vain alkoi ärsyttämään, että hänen toilailunsa olivat todennäköisesti karkottaneet hänen seuraamansa myyrän.
“Hiirenaivoinen olen. Nyt Kujekulta, nyt keskity”, naaraskissa mutisi itsekseen ja pudisteli päätään tympääntyneenä. Naaras halusi saada jotain saalista käpäliinsä, jotta muut eivät alkaisi epäilemään mitään.

Kujekulta salaa haaveili löytävänsä rajoilta erään naaraserakon, jonka säihkyvän siniset silmät olivat saaneet Kujekullan koukkuun mistä hän ei itsekään ollut kunnolla tietoinen. Naaraan käpälät olivatkin kuljettaneet hänet kohti nummia missä hän oli ensimmäisen kerran kohdannut tämän mystisen erakon. Hän oli kertonut tapaamalleen naaraalle oman nimensä, mutta erakon nimestä hänellä ei ollut mitään tietoa. Hän nimittikin naarasta riistavarkaaksi, se oli ihan sopiva nimi hänen kaltaiselle pienelle varkaalle. Silti Kujekulta mietti tuota mystistä naarasta turhankin usein. Riistavaras oli täynnä kiehtovaa energiaa ja elämää. Toinen oli vapaa, oman onnensa vartija. Naaraalla ei ollut mitään velvollisuuksia tai esteitä. Toinen voisi tehdä mitä haluaisi. Sen sijaan Kujekulta itse oli täällä, Eloklaanissa. Saalistamassa anivarhain, kun muut nukkuivat. Rajojen ulkopuolella oleva elämä houkutti häntä laittoman paljon. Ulkopuolelta kantautui tuulen mukana ihan uudenlaista energiaa. Jotain mitä yhdessäkään eloklaanilaisessa ei ollut. Jotain niin villiä ja inspiroivaa.. Jotain mihin ei liittynyt partiointi, kuolema tai tylsyys.

Räks.

Kujekulta pysähtyi niille sijoille ja tuijotti eteensä silmät suurina lautasina. Puiden latvustoissa lepäilleet linnut pyrähtivät lentoon ja päästivät ilmoille kovaäänisen, varoittavan raa’unnan. Ruskeaturkkisen naaraan sydän pamppaili kovaäänisesti ja naaraasta tuntui, että hänen henkensä oli salpaantua. Hänen kuulemansa rasahdus oli ollut niin kovaääninen, että se ei varmastikaan voinut olla riistaeläimen aiheuttama, kai? Kujekullan mielikuvitus laukkasi nyt jo kissalauman lailla. Entä jos hän olikin villipetolauman saartamana ja nyt pelottavat sudet katselivat häntä jostain puskista? Kujekullan silmät pyörivät pöllön lailla hänen päässään ja naaras oli varma, että nyt hänen loppunsa koittaisi. Pääsisikö hän pakoon? Entä jos Kuolonklaani oli hänen perässään? Naaras vilkaisi olkansa yli Kuolonklaanin reviirille, joka oli myös sankan sumun peitossa. Jos joku vaani häntä, niin hänen puolellaan olisi sumu ja Kujekullan pelkotila. Selvä, se riitti. Naaras nappasi käpälät alleen ja lähti nelistämään kohti rajaa, jonka toisella puolella häämötti maa mikä ei ollut kenenkään omaa. Ehkä hän pääsisi sen kautta karkuun. Tulisiko hänen vanhemmilleen ikävä? Lieskakajoa ei varmaan edes kiinnostaisi, eihän toinen meinannut nähdä Leimusilmän lisäksi ketään muuta. Kujekulta ei kuitenkaan ehtinyt tuntea kateutta, hänellä oli liian kiire pelätä ja paeta. Kujekulta oli jykevän ruumiinrakenteensa vuoksi todella hidas ja hänestä tuntui, että hän juoksi vain paikallaan. Raja kuitenkin alkoi lähestymään ja juuri kun naaras oli loikkaamassa, kuuli hän kolahduksen ja samassa kompastui omiin käpäliinsä. Naaras lennähti mukkelis makkelis ja kieri maassa muutaman kierähdyksen, kunnes jäi selälleen makaamaan.

Naaraan sydän tykytti entistä enemmän, nyt ääni oli kuulunut jo lähempää. ‘Noniin, nyt minä kuolen. Se on nyt tässä’, Kujekulta ajatteli ja ummisti silmänsä. Hän ei halunnut, että viimeinen kissa kenet hän näkisi olisi joku Kuolonklaanin ilkimys kuka teloittaisi hänet. Tai mitä jos he veisivät hänet Kuolonklaaniin kidutettavaksi?
“Miksi sinulla on silmät kiinni? Tiedän kyllä, että kauneuteni on suorastaan sokaiseva, mutta muru. Se on vain sanonta, voit kyllä avata silmäsi, niin voin ihailla niitä”, kissa naukaisi huvittuneesti. Ääni oli Kujekullalle etäisesti tuttu ja ilmaa haistellessaan hän huomasi, että kissa ei löyhkännyt Kuolonklaanille. Kissa tuoksui.. kissalta? Ja miksi kuolonklaanilainen olisi lirkutellut hänelle noin? Kuka edes puhui tuollaisia.. Kujekulta raotti toista silmäänsä varovaisesti ja huomasi yläpuolellaan, kiven päällä makoilevan virnuilevan kissan. Kujekullalla kesti hetki tunnistaa naaras, mutta sitten hän tajusi. Toinenhan oli se erakko!
“Riistavaras!” Kujekulta naukaisi lopulta ja makasi edelleen maassa. Hän ei uskaltanut liikkua, hyvä kun uskalsi hengittää.
“Minä luulin, että sinä olet Kuolonklaanin kissa ja aiot satuttaa minua”, naaras sai soperretuksi ja kurtisti kulmiaan, kun kiven päällä loikoileva kissa remahti nauruun. Kujekulta lopulta kömpi itsekin ylös ja nosti tassunsa kiveä vasten tutkaillakseen naarasta. Kyllä, hän se oli. Tämä oli se erakko kenet hän oli mähnyt aina välillä Eloklaanin rajoilla. Hän oli se mystinen sinisilmäinen naaras.
“Miksi ihmeessä minä likaisin tassuni vereen? Näytät siltä, että huolehdit itsesi satuttamisesta varsin hyvin itsekin. Et meinaa näytä pysyvän tassuillasi”, naaras naukaisi viikset värähdellen ja virnisti hieman.
“Kujekultahan se oli?” naaras jatkoi ja lipaisi etutassuaan silmät puoliksi ummessa. Naaraan sydän muljahti, erakko muisti hänen nimensä..
“Sinä et koskaan kertonut minulle nimeäsi”, Kujekulta vastasi hieman kömpelösti ja tuijotti naarasta jäykkänä. Nora sen sijaan oli olemukseltaan täysin rento, Kujekulta ei tiennyt oliko hän koskaan nähnyt yhtä rentoa ja sulavaa kissaa. Nora loikkasi Kujekullan ylitse ja hipaisi hännällään klaanikissaa hieman kiusoitellen. Se sai Kujekullan aivastamaan.
“Taidat olla allerginen minulle, ehkä minun pitäisi lähteä”, naaras naukaisi pehmeästi ja venytteli.
“Vai pysytkö sinä pystyssä, pitääkö minun saattaa sinut reviirillesi? Ethän sinä saisi olla täällä. Voi, mitähän päällikkösikin nyt sanoaa, kun olet noin… tuhma”, erakko iski silmää ja kuiskasi viimeisen sanan Kujekullan korvaan. Naaras värähti ja peruutti häkeltyneenä kauemmaksi. Siinä hetkessä soturi tiesi, että tätä hetkeä hän tulisi miettimään joka yö ennen nukkumaanmenoa. Myös niissä hetkissä, kun Järviloiste suki hänen turkkiaan. Kujekultaa hävetti, kun hän mietti millaistahan se olisi, jos tämä tuntematon kissa sukisi hänen turkkiaan.
“Nora, se on nimeni, kulta”, Noraksi esittäytynyt naaras jatkoi matalalla äänellä ja kosketti klaanikissan kuonoa omallaan. Kujekulta värähti jälleen, mutta tällä kertaa hän ei kyennyt liikkumaan. Hän halusi paeta, tuon kissan energia oli jotain uutta ja hyvällä tapaa pelottavaa, mutta Kujekullasta tuntui, että hän ei kyennyt ottamaan sitä vastaan. Ehkä Järviloisteen tarjoamat hellyydenosoitukset olivat hänelle sittenkin tarpeeksi.
“Minä, minun pitää nyt tuota, mennä”, ruskeaturkkinen sopersi ja räpäytti silmiään. Hän oli tuntenut tarpeeksi, ihan liikaakin. Jos joku nyt näkisi heidät..

“Nähdään taas. Tiedän, että käyt täällä usein, ajatteletko olevasi näkymätön? Kulta, voin kertoa että et ole, et ainakaan minulle”, Nora naukaisi hiljaisuuden päätteeksi ja hyvästejä sanomatta kääntyi jatkaakseen matkaa. Naarassoturittaren sydän tykytti edelleen. Hänen olisi kerrottava Mesitähdelle, että valvontaa voitaisiin tehostaa. Eikö? Niin oikea soturi toimisi ja sellainenhan hän oli. Olihan Mesitähti sentään hänen isoisänsä, hänen olisi oltava täysin uskollinen. Ja Kujekultahan oli. Mutta eihän se erakko, Nora ollut tehnyt varsinaisesti mitään väärää.

Lopulta naaras otti muutaman askeleen ja tassutteli posket punoittaen takaisin Eloklaanin reviirille. Hän tunsi kuumotuksen pahentuvan, kun hän mietti sitä, että se erakko oli huomannut hänen hakeutuvan jatkuvasti rajalle.. Kujekulta oli jo melkein ehtinyt unohtaa pelkonsa, mutta mitä syvemmälle metsää hän asteli, sitä pahemmin häntä alkoi taas ahdistamaan. Ja samassa Kujekulta myös muisti, että hän oli ihan tyystin unohtanut saalistaa! Naaras pudottautui vaanimisasentoon ja huokaisi hiljaa. ‘Mielikuvitukseni vain kiusaa minua, ei täällä oikeasti ole ketään’, naaras muistutti jälleen. Kujekulta lähti etenemään hiljaisin askelin hiiren hajujäljen perässä. Tällä kertaa naaras oli päättänyt onnistua. Hän oli myös päättänyt vähintään yrittää unohtaa aiemmat tapahtumat. Kaiken maailman räsähdykset ja kauniit erakkonaaraat.. Kun Kujekulta pääsi näköetäisyydelle hiirestä, hän mittaili katseellaan kuinka paljon hän voisi vielä lähestyä turvallisesti. ‘Ei ole aikaa miettiä, nyt Kujekulta’, naaras totesi mielessään ja loikkasi kohti hiirtä. Yhdellä puraisulla hän taittoi hiiren niskat ja hymähti onnistuneesti. Naaras laski hiiren jalkoihinsa ja nosti katseensa kohti taivasta. Hänen isänsä oli opettanut hänet kiittämään Tähtiklaania jokaisen saaliin jälkeen. Se oli naaraalle enemmänkin vain tapa, kun todellinen kiitos. Kujekulta ei vieläkään tiennyt uskoiko hän Tähtiklaaniin oikeasti. Soturista tuntui, että hänen pitäisi uskoa, mutta.. Eihän naaras edes oikein uskonut kuolemaan. Se sai Kujekullan kyseenalaistamaan Tähtiklaania. Miten hän voisi uskoa johonkin mikä koostui “kuolleista”?

Riks, räks.

Naaras nappasi hiiren suuhunsa ja pälyili taas ympärilleen. Oliko Nora seurannut häntä tänne? Jokin osa Kujekullassa toivoi, että hän pian näkisi taas vaaleaturkkisen naaraan ja tuon pistävän siniset silmät. Se oli väärin, mutta ennemmin hän, kuin Kuolonklaanin vaarallinen partio? Kujekulta huokaisi hiljaa ja pudisti päätään. Hän ei enää ikinä lähtisi aamulla yksin saalistamaan! Kujekulta oli varma, että hän ei ollut koskaan ennen kokenut mitään näin pelottavaa kokemusta. Minne tahansa hän katsoi, hänestä tuntui että kaikkialla vain vaani vaara. Naaraskissa huiskaisi hännällään ilmaa ja oli juuri jatkamassa matkaansa, kunnes suuri rymisti hänen ohitseen. Naaraskissa painautui kauhistuneena maahan ja hänen suussaan ollut hiiri tippui, kun naaras katsoi suu ammollaan kolmen kauriin rymistävän hänen ohitse. Naaraan silmät olivat jälleen kauhusta lautasen kokoiset, hän oli ollut täpärällä jäädä niiden alle!
“Te senkin, säikäytitte minut!” Kujekulta tiuskaisi äkkipikaisena ja näytti kieltä, vaikka kauriit olivat jo ketunmittojen päässä. Oliko hän koko aamun pelännyt jotain typeriä sarvipäitä? Pelon tilalle oli vaihtunut kiukku, ärsyyntyminen ja häpeä.
“Minä muka soturi ja pelkään jotain mitättömiä eläimiä, pyh”, Kujekulta mutisi itsekseen ja nappasi hiiren ärsyyntyneenä. Hän lähti tassuttelemaan kohti Eloklaanin leiriä ja mutisi itsekseen muutamia kirouksia. Jos hän olisi ollut nopea, ehkä hän olisi saanut saalistettua yhden kauriin. Siitä olisi syönyt koko leiri!

Nyt kun sumun aiheuttama pelko oli lähes poissa, naaraan ajatukset harhailivat välittömästi Noraan. Ja sekös soturia ärsytti! Häntä ärsytti, että häntä kiinnosti, että Nora oli hänestä oikeasti yksi siisteimmistä ja kiehtovimmista kissoista. Ja Kujekultaa ärsytti myös se, että hän ei voinut kertoa tästä kenellekään. Se oli hänen salaisuutensa. Salaisuus mistä hänen oli pidettävä kiinni, jos hän halusi vielä joskus tavata tuon kissan. Ja naarashan halusi, vaikka hän ei sitä täysin itselle myöntänytkään. Kujekultaa ärsytti myös se, että pelkästään Noran katseet, hymyt ja kuiskaukset aiheuttivat hänen rinnassaan enemmän tuntemuksia, kuin Järviloisteen kaikki palvelukset ja kauniit huomionosoitukset. ‘Ainakaan Järviloiste ei meinaa aiheuttaa minulle sydänkohtausta’, Kujekulta pohti ja hymyili. Ja hänhän oli päättänyt pitää Järviloisteesta. Järviloiste oli kaikkea mitä yksikään naaras voisi toivoa. Hänen tulevaisuuteensa ei kerta kaikkiaan mahtunut kaaosta aiheuttava, flirttiä hehkuva ja silmäniskuja jakeleva erakkonaaras nimeltänsä Nora. Ei todellakaan, vaikka välillä Kujekullasta tuntui, että hän kuolisi, jos ei enää näkisi niitä kauniita silmiä. Hän rakastuisi Järviloisteeseen, he perustaisivat perheen ja eläisivät hyvää elämää, loppu.

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Saaga

Istuin isäni muistotilaisuudessa hiljaa Kortetuikkeen vierellä. Kolli oli ystävällinen, kun oli siinä vierelläni. Yksin en olisi tästä selvinnyt. En tokikaan pystynyt oikein sanomaan hänelle sitä tai mitään muutakaan. Olin saanut tietää Kuusihännän järkyttävästä onnettomuudesta. Mieleni vain täyttyi kaikista niistä hetkistä, kun isä oli ollut kanssani. Viimeisin muisto oli yhdeltä hiljaiselta yöltä, kun en ollut saanut unta ja olin törmännyt Kuusihäntään kuljeskellessani. Hän oli pyytänyt minua kanssaan syömään varpusen rippeet loppuun. Suostuin ja menin isän luokse. Hän kertoi minulle tarinaa, jota en enää muistanut. Ajatukseni keskeytti Mesitähden lempeä ääni. Siirsin väsyneen katseeni maasta päällikköön, kun tämä kysyi halusinko jakaa jotain isästäni hänen muistolleen. Pudistin päätäni hitaasti ja suljin sitten silmäni. En puhuisi kaikille. Oli jo tarpeeksi inhottavaa, että Mesitähti oli kohdistanut muiden huomion minuun. Toivoin, ettei kukaan luullut etten välittänyt isästäni, kun en sanonut hänestä mitään. Asia ei todellakaan ollut niin. Isä oli ollut minulle hyvin rakas. En vain ollut valmis puhumaan. Seuraavien kissojen puheenvuorojen aikana hivuttauduin hitaasti lähemmäs Kortetuiketta. Hain tästä turvaa ja lämpöä. Olisin halunnut vaan suoraan nojata tähän, mutta en uskaltanut. Entä jos kolli ei pitäisikään siitä ja nolaisin itseni?

//Korte?

Kirjoittaja: Aura

Kimalaistoive suki kiharaa turkkiaan rauhallisin ja pitkin vedoin. Naaras oli käynyt tänään haudoilla ja viettänyt siellä melkein kokonaisen päivän. Hän kaipasi Piiskujalkaa ja Kaislatassua niin paljon. Niin mahdottoman paljon, että hän oli pakahtua siitä rakkaudesta ja surusta mitä hän tunsi kuolleita pentujaan kohtaan. Kaislatassu ei ollut edes ehtinyt ansaita soturinimeään. Se suretti Kimalaistoivetta, naaraasta olisi tullut mahtava soturi. Ja Piiskujalka, voi Kimalaistoiveen oma rakas poika.. Kolli oli suhtautunut soturintehtäviin aina niin vakavalla otteella. Ja se olikin vienyt hänen poikansa hengen. Piiskujalka oli nimittäin menettänyt henkensä puolustaessaan klaanitovereitaan ketulta.Kolli oli ollut aina niin urhea ja reipas. Muisto oli tuore ja kipeä. Irvikita oli ollut onneksi Kimalaistoiveen tukena ja he olivat käsitelleet asiaa yhdessä, kumppaneina. Kylmä ilma pörrötti naaraan turkkia ja Kimalaistoive vetäisi häntänsä kehonsa suojaksi. Ilma oli kylmentynyt pikkuhiljaa ja Kimalaistoive ei odottanut tulevaa lehtikatoa innolla. Hän rakasti lumisen maiseman kauneutta, mutta hänen turkkinsa ei suojannut häntä ja pienetkin pakkaset saivat Kimalaistoiveen palelemaan. Soturien pesästä kantautuva nyyhkytys sai Kimalaistoiveen höristämään korviaan. Hänen emolliset vaistot heräsivät heti. Kimalaistoive kömpi varovaisesti pystyyn. Hän oli jo aikoja sitten oppinut elämään kolmella jalalla, mutta kylmällä maalla makaaminen sai hänen lihaksensa aina kohmeisiksi ja liikkuminen vaikeutui heti. Naaras tassutteli soturien pesälle korvat päänsä sivuilla lerppuen ja se loi Kimalaistoiveen olemuksesta surullisen. Hän laski päätään varovaisesti ja katseli pesää äänenlähdettä etsien. Pian hän huomasi pesän laitamilla nukkuvan Perhopuron. Naaras itki unissaan. Kimalaistoive pujotteli pesän kissojen ylitse ja laski päänsä tabbykuvioisen naaraan selälle. Kimalaistoive kääräisi häntänsä naaraan ympärille ja suki toisen korvia lempeästi. Sen jälkeen hän tökkäsi Perhopuroa päällään herättääkseen naaraan. Perhopuro oli hänen edesmenneen veljensä ainoa tytär ja täten Kimalaistoive itse oli nuorukaisen täti.
“Perhopuro, oletko kunnossa?” kiharaturkkinen naaras kysyi lempeällä ja huolestuneella äänellä, mutta nuoremman naaraan itku yltyi hysteeriseksi. Kimalaistoive kääriytyi toisen ympärille yhä tiukemmin ja jatkoi naaraan korvien sukimista.
“Perhopuro, ei ole mitään hätää. Ei mitään hätää, olen tässä”, ikikuningatar naukui hiljaisella äänellä ja laski päänsä Perhopuron selän päälle.
“Haluaisitko sinä kertoa mistä sinä näit unta?” naaras naukaisi hiljaisella ja pehmeällä äänellä. Naaras osasi samaistua hyvin unissa itkemiseen. Ties kuinka monta kertaa Kimalaistoive itse oli herännyt silmät punaisena.

//Perho? 🙁

Kirjoittaja: EmppuOmppu

“Kortetuike, voisitko kurkistaa niskaani? Kutisee niin vietävästi, enkä itse yllä rapsuttamaan sieltä.” Pudotin juuri rullalle käärimäni väljähtäneet sammalet maahan ja käännyin katsomaan Nokilintua. Vanhus yritti tuskaisen näköinen irvistys naamallaan kurkotella takatassullaan niskaansa kohti.
“Totta kai”, hymyilin ystävällisesti ja siirryin naaraan viereen nähdäkseni paremmin siihen kohtaan, missä tämä tunsi kutinaa. Siirtelin kynnelläni klaaninvanhimman karkeita karvoja syrjään, kunnes löysin ihoon pureutuneen kiusankappaleen. “Tämä kutina irtoaa hiirensapella. Käyn hakemassa sitä saman tien Leimusilmältä!”
“Punkin ryökäleet”, Nokilintu jupisi. “Varsin sitkeitä pirulaisia – lehtisade on jo puolessa välissä ja silti ne jaksavat roikkua kissojen riesana.”
“Ei niistä pääse eroon ennen kuin vasta lehtikadon aikaan”, Viherkatse maukui viereiseltä pediltä ja räpäytti sokeita silmiään myötätuntoisesti pesätoverinsa suuntaan.
Nokilintu tuhahti. “Sepä on kiva – sitten voimme rauhassa keskittyä värisemään viluissamme ja kuuntelemaan murisevia vatsojamme.”
Jätin vanhat naaraat jatkamaan jutustelua klaaninvanhimpien pesälle ja lähdin hakemaan Leimusilmältä hiirensappea. Normaalisti pesien siivoaminen ja vanhusten punkeista huolehtiminen kuului oppilaille, mutta Eloklaanissa ei ollut tällä hetkellä yhtään oppilasta. Niinpä yritin itse autella kyseisissä askareissa aina vapaa-ajallani.
Kieltämättä klaanin heikko pentu- ja oppilastilanne huolestutti minuakin, mutta uskoin, että siihen tulisi vielä lähitulevaisuudessa muutos. Eloklaanissa oli monta nuorta pariskuntaa, jotka varmasti vähintään ajatuksen tasolla olivat harkinneet pentujen hankkimista. Minusta ketään ei kuitenkaan ollut syytä painostaa perheenlisäykseen, ennen kuin nämä kokivat itse olevansa siihen valmiita.
Lähestyessäni parantajan pesää minulle tuli hiukan outo olo – kuin jokin paha aavistus olisi luikerrellut turkkini alla. Sisältä kuului epämääräistä hälinää, johon yhdistyi pelon ja surun hajua. Tassutin varovasti pesän suulle ja kurkistin kahden kiven välistä hämärään tilaan, jossa äänestä päätellen oli paikalla useampi kissa.
“Hän on nyt Tähtiklaanin luona”, kuulin Leimusilmän naukuvan jollekulle hiljaa.
“Ei, isä!” toinen ujellukseksi särkyvä ääni kuului Kuusikkokuiskeelle. Siitä minä tajusin, kenestä parantaja oli puhunut: Kuusihäntä oli kuollut.
Tiesin sen verran, että kolli oli tuotu parantajan pesälle tämän loukkaannuttua leirin ulkopuolella jotenkin. En kuitenkaan ollut osannut arvata kollin vammojen olevan niin vakavia.
Peruutin mahdollisimman ääneti kauemmaksi pesän suulta. Nokilinnun punkki-asia saisi odottaa parempaa hetkeä – klaanilla oli edessään valvojaiset.

Jokin aika myöhemmin Kuusihännän ruumista oli ruvettu siirtämään aukiolle. Isäni Mesitähti oli käynyt ennen sitä parantajan pesässä kuultuaan suru-uutiset. Aukiolle oli alkanut kerääntyä klaanitovereita, joista suurimmalle osalle Kuusihännän kuolema oli tullut yllätyksenä. Yksi näistä kissoista oli Varpulaulu, Kuusihännän poika.
Menin hieman pöllähtäneen näköisen ystäväni luokse, joka oli juuri kömpinyt ulos soturien pesästä ja katseli nyt ympärilleen hämillään. Hän vaikutti pian tajuavan itse, mistä oikein oli kyse, ja jähmettyi tuijottamaan Kuusihäntää, jota parhaillaan kannettiin leirin keskustaan.
Hivuttauduin kilpikonnakuvioisen soturin viereen ja laskin häntäni lohduttavasti hänen lavoilleen, vaikka en ollut varma, kykenikö kolli edes tuntemaan sitä tässä tilassa. Sydäntäni riipaisi nähdä ystäväni niin onnettomana ja murheellisena. En tiennyt, mitä sellaista olisin voinut sanoa hänelle, mikä olisi saanut hänet tuntemaan olonsa edes hieman paremmaksi. Lopulta tulin siihen tulokseen, että oli parempi vain olla hiljaa ja läsnä ystäväni surussa.

Päivän askareet oli poikkeuksellisesti keskeytetty Kuusihännän valvojaisten ajaksi. Ruskeaturkkisen soturin ympärille oli kerääntynyt tämän perheenjäseniä sekä läheisiä tovereita. Puheita pidettiin ja soturin maallista elämää muisteltiin lämmöllä. Sekä Mesitähti että Leimusilmä vakuuttivat, että Kuusihäntä otettaisiin avosylin vastaan Tähtiklaanin runsailla metsästysmailla.
Istuin koko tuon ajan Varpulaulun vieressä. En osannut sanoa, oliko siitä apua alkuunkaan, mutta en halunnut jättää ystävääni yksin.
“Haluaisitko sinä lausua jotakin isäsi muistolle, Varpulaulu?” Mesitähti kääntyi kysymään vieressäni kyhjöttävältä kollilta. Päällikön ääni oli lempeä ja katse myötätuntoinen.

//Varpu?

Kirjoittaja: Saaga

Paljon oli tapahtunut sen jälkeen, kun Ahmatahma oli lähtenyt klaanista. Tärkeimpänä kaikista olin jäänyt yksin. Tai ainakin siltä minusta tuntui. En ollut enää kenenkään läheisin ystävä. Sädesäihkeellä oli Käärmekulta ja niin edes päin. Ahmatahman kanssa olimme olleet erottamattomat ainakin nuorempina ja sitten Sädesäihke oli ollut kanssani hyvin paljon. Miettiessäni tätä kaikkea onnistuin sairastumaan johonkin kuumetautiin. Tuntui, että olin jo tarpeeksi niin kierroksilla, että kehonikin alkoi antaa periksi. Makasin monta päivää parantajan pesällä tajuttomuuden rajoilla, kunnes Tähtiklaani soi minulle parantumisen. Ehdin jo kysyä esi-isiltäni monen monta kertaa, miksi oikein kärsin tällä tavoin, mutta en kuullut vastausta. Pidin kuitenkin uskostani kiinni. Luotin Jänötassun katselevan minua tähtien lomasta. Tein tavaksi käydä tähtien alla joka kuuhuippu. Vietin jonkin aikaa Jänötassun ja vanhempieni kanssa. Mietin heitä ja koitin luoda yhteyttä. Istuin taas tähtien alla katsellen niiden pilkettä tummalla taivaalla. Saatoin miltei haistaa, miltä tähdissä tuoksui. Koitin päästä vieläkin lähemmäs sulkemalla silmäni. Kun kehoni väsymys alkoi tuntumaan liian painavalta, kävin makuulle. Laskin pääni tassuilleni ja koitin todella luoda yhteyden Tähtiklaaniin.

Nousin makuulta uudessa ympäristössä, pehmeän ruohon ympäröimänä aukiolla. Katselin ympärilleni. Aurinko paistoi täydeltä taivaalta ja lämmitti turkkiani. Se toi minulle varsin raukean olon. Haukotus pääsi suustani. Avatessani taas silmäni huomasin edessäni tähtiturkkisen kissan.
“Jänötassu”, henkäisin. Kolli hymyili lempeästi. Ryntäsin kissan luo kehräten. Voi, olin kaivannut häntä.
“Minulla on ollut niin ikävä sinua”, parkaisin kyyneleiden kihotessa silmiini. Puskin kollin lapaa. Halusin kiertyä hänen ympärilleen ja tuntea hänen läsnäolonsa kunnolla. Halusin hänet takaisin luokseni.
“Perhopuro”, paras ystäväni naukaisi lempeästi. Nyyhkytin hänen lapaansa vastaukseksi.

Heräsin, kun Kimalaistoive tökki minua. Huomasin itkeväni. Olin itkenyt unissani. Olin tavannut Jänötassun. Tunsin kivuliaan piston sydämessäni. Jänötassu.
“Perhopuro, oletko kunnossa?” Kimalaistoive kysyi. Yritin vastata, mutta en saanut ulos muuta kuin hysteeristä itkua.

//Kimmo?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Leimusilmä tunsi mielihyvän aallon leviävän turkkinsa jokaista karvaa pitkin tuntiessaan Lieskakajon kuonon hipaisevan omaansa. Kolli oli niin lähellä häntä, että hän pelkäsi tämän kuulevan räjähtämäisillään olevan sydämensä jyskytyksen.
Parantajakollin järki yritti epätoivoisesti saada hänet astumaan kauemmaksi komeapiirteisestä kollista, mutta hänen kehonsa oli liimautunut tämän lämmintä turkkia vasten kuin heidän välillään olisi ollut jokin näkymätön vetovoima. Se tuntui samaan aikaan niin hyvältä ja niin väärältä.
“Lieskakajo”, Leimusilmän onnistui kuiskata käheästi, kun hän tunsi kollin voimakkaan mutta silti niin pehmeän käpälän leukansa alla. Hänen olisi pitänyt kieltää soturia tekemästä niin ja käskeä tätä poistumaan pesästä välittömästi. Hän ei kuitenkaan tehnyt niin. Sen sijaan hän hivutti varovasti häntänsä Lieskakajon hännän viereen, ja kuin sanattomasta vihjeestä ne kietoutuivat toistensa ympärille niin kuin kaksi yhteen kasvanutta puuta.
Parantaja tunsi kehonsa täyttyvän sellaisesta jännitteestä, joka sai hänen vatsansa heittämään volttia. Syvältä kollin rinnasta kumpusi kielletty kehräys, jonka hän pelkäsi kuuluvan pesän ulkopuolelle asti ja paljastavan kaikille klaanitovereille heidän salaisuutensa. Samaan aikaan hänen mieleensä palasi keskustelu, jonka hän oli käynyt joitakin kuita sitten Hilehuurteen kanssa metsässä. Soturi oli tuolloin kehottanut häntä lopettamaan itsesäälissä rypemisen ja menemään suoraan asiaan – hän ei voisi paeta omia tunteitaan loputtomiin.
Leimusilmä tunsi äkillisen päättäväisyyden puuskan kulkevaan lävitseen. Tämä oli hänen tilaisuutensa sanoa viimein ääneen kaikki ne asiat, joita hän oli padonnut sisälleen kuiden ajan. “Lieskakajo, minä…”
Punertavaturkkinen kolli jähmettyi ihan patsaaksi hänen vieressään. Yhtäkkiä Leimusilmälle tuli aivan sellainen olo kuin lehtikato olisi saapunut parantajan pesään ja laskenut lämpötilan pakkasen puolelle. Hänen kurkkuunsa nousi ahdistunut pala, kun hän huomasi pesän suulla seisovan hahmon, johon Lieskakajon säikähtänyt katse oli kiinnittynyt.
Kauanko Nokkospilvi oli seisonut tuossa tuijottamassa heitä?

//Lieska? 😉

Kirjoittaja: Aura

Punaturkkinen naaras heittäytyi maahan nauramaan, hänen jekkunsa oli onnistunut ihan täysin ja Kuutamolaine oli niellyt hänen valkoisen valheensa aivan täysin. Ei Talvikkitakku nyt niin sekaisin ollut, että myrkyttäisi parhaan ystävänsä. Mutta totta puhuen, naaras ei tiennyt mitä hän oli rastaan sisälle laittanut. Hän oli varastanut Leimusilmältä jotain yrttejä tassullisen. Mutta tuskin Leimusilmä mitään myrkyllistä säilyttäisi, eihän? Kissoja alkoi kerääntyä aukiolle hurjaa vauhtia ja kaikkien katseet olivat kahdessa naaraassa, joista toinen makasi edelleen maassa ja toinen yritti oksentaa syömäänsä lintua. Talvikkitakun korviin kantautui jonkun kissan hätääntyminen naukaisu “Mitä sinä Talvikkitakku menit tekemään?” ja pian Leimusilmä oli Vienotassun kanssa Kuutamolaineen ympärillä. Lieskakajo repi hänet kovakouraisesti pystyyn ja naaras päästi yllättyneen, kimakan ja ärtyneen vinkaisun.
“Hei, mitä sinä teet? Päästä irti!” Talvikkitakku kiljahti ja yritti huitaista vanhempaa soturia, joka kuitenkin piti naaraasta kiinni tiukalla otteella.
“Talvikkitakku, mitä ihmettä tämä on?” Mesitähti tiukkasi naaraalta äänellä mihin oli sekoittunut pettymystä ja vihaa. Naaraan katseessa häivähti hämmennystä, miksi ihmeessä muut olivat näin vihaisia ja ottivat tämän vakavasti? Eivätkö muut huomanneet, että hänellä oli hauskaa? Että se oli vitsi?
“Talvikkitakku, kuinka sinä voit tehdä tämän minulle? Minä kuolen ja se on sinun syytäsi!” Kuutamolaine sähähti naaraalle ja väläytti hampaitaan kauhistuneena. Talvikkitakku nielaisi ja mietti mitä sanoisi seuraavaksi. Jekku olisi hauskempi, jos se kestäisi vielä hetken pidempään, vai…? Sitä paitsi kyllä Kuutamolaineen pitäisi tuntea hänet paremmin! Eihän hän koskaan oikeasti tappaisi ystäväänsä ja mustavalkoisen pitäisi tietää se!
“Öm.. minä, minä. Ömm”, Talvikkitakku takelteli ja katsoi vihaista kissajoukkiota korvat luimussa. Ei naaras kuitenkaan halunnut, että muut vihaisivat häntä tai pahimmassa tapauksessa hyökkäisivät hänen kimppuunsa. Talvikkitakku tarkkaili muiden kissojen ilmeitä ja erityisesti Hiilihampaan ja Korppisiiven katseissa näkyi järkytystä.
“Öm siis, voitte.. voitte rauhoittua… Siis se oli vain jekku, ei Kuutamolaine oikeasti ole kuolemassa. Miksi te ette vitsiä ymmärrä? Sen piti olla hauskaa”, punaturkkinen naukaisi lopulta ja siirsi katseensa maahan. Talvikkitakkua vähän hävetti, ei tästä ollut tarkoitus tulla näin suurta spektaakkelia.

//Kuutti….

Kirjoittaja: Aura

Lieskakajo hymähti Leimusilmän diagnoosille viikset värähdellen.
“Mitä luulet, olikohan se jänis Kuolonklaanin lähettämä? Mokomat ovat ottaneet salaisen aseen käyttöönsä!” Lieskakajo maukaisi pää kallellaan ja pukkasi nopeasti parantajakollia lapaan ja pyöräytti sitten silmiään leikkisästi, kun Leimusilmä oli kääntynyt erikoiselta tuoksuvan yrttivarastonsa puoleen. Vaikka Lieskakajo kovin Leimusilmästä välittikin, hän ei vaan kyennyt ymmärtämään miten toinen ei ollut jo menettänyt hajuaistiaan. Tai ehkä toinen olikin, mistä sitä tietäisi? Kun laikukas kolli sai yrttitahnansa valmiiksi ja kääntyi soturin puoleen, Lieskakajo tiiraili ystäväänsä silmät sirrillään.
“Aiotko seuraavaksi pyytää tassuani?” raitaturkki vitsaili hymyillen ja ei jäänyt odottamaan parantajan vastausta, vaan ojensi kipeän tassunsa toiselle. Ehkä se oli Lieskakajon vihjaus ja vastaus omaan kysymykseensä. Jos Leimusilmä vain kysyisi..
“Uskon, että se pysyy siinä. Jos siis vain maltan pysyä pois jänisjahdeista”, kolli naukaisi ja tuttuun tapaansa hänen viiksensä värähtelivät.
“Sinun pitää pysyä pois jänisjahdeista ja muistakin seikkailuistasi, parantajan määräys”, Leimusilmä naukaisi hymyillen ja väräytti korvaansa miettien mitä sanoisi seuraavaksi:
“Mutta olet nyt vapaa lähtemään. Palaa luokseni, jos tassusi ei lähde paranemaan tai kipu yltyy sietämättömäksi”, parantaja naukaisi pienen hetken jälkeen ja kääntyi taas yrttiensä puoleen. Lieskakajo nyökkäsi ja vilkaisi pesän suuaukkoa. Kolli oli jo tekemässä lähtöä, mutta hänen tassunsa olivat kuin liimattu pesän lattiaan. Leimusilmä veti häntä suuntaansa, kuin riista nälkäistä kissaa.. Leimusilmä skannasi pesän nopeasti katseellaan; tyhjä. Tämä on tilaisuuteni, Lieskakajo ajatteli. Mutta mihin? Punaturkkinen vetäisi syvään henkeä, otti muutaman askeleen ja istui Leimusilmän viereen. Kollien turkit koskettivat toisiaan ja Leimusilmän kääntäessä päätään hänen kuononsa osui Lieskakajon omaan.
“Mitä jos minä en haluakaan olla vapaa lähtemään luotasi? Mitä sinä siihen sanot?” Lieskakajo kysyi hiljaisella äänellä ja kosketti parantajakollin leukaa käpälällään.

//Leimu? ;))

Kirjoittaja: Saaga

Nukkuisin kenties vain yhen yön yli tai sitten nukkuisin kuita, kun vihdoin pääsisin pesääni. Kortetuike ja Korpikaste olivat kunnossa. Se oli minulle tärkeintä kaikista. En kestäisi enää yhtäkään menetystä. Laahustin soturien pesälle ja sieltä suoraan omalle makuusijalleni. En tiennyt missä sisko ja ystäväni olivat, mutta olkoot siellä. Minä menisin petiin. Oli kestänyt ihan tarpeeksi rauhoitella minut Korpikasteen uhkarohkeasta pelastuksesta ja Kortetuikkeen typerästä typeryydestä. Nukahdin miltei heti ja mielenikin taisi olla levon tarpeessa, sillä en nähnyt unia.

Herätessäni noin puolen kuun jälkeen traumaattisesta kokemuksestamme joella tiesin, että jokin oli vinosti. Nousin ja luulin hetken, että itse olin vino kunnes tajusin vain seisovani puoliksi makuusijassani ja puoliksi ulkona. Kömmin kokonaan ulos kuopasta ja pesästäkin. Katselin ympärilleni. Kortetuike tassutti luokseni huolestuneen ja myötätuntoisen näköisenä. Olin nukkunut pitkään, mutta en olettanut kokonaan nukkuneeni jonkun merkittävän ja vieläpä surullisen tapahtuman ohi. Eihän kukaan ollut kuollut. Eihän. Vilkuilin ympärilleni vauhkona kunnes katseeni kiinnittyi parantajan pesältä tulevaan saattueeseen. He kantoivat ruumista. Ei. Ei. EI! He kantoivat ruumista, jolla oli valkea vatsa ja isän ruskea paksu turkki.
“Isä…” naukaisin järkytyksestä jähmettyneenä. Oli kuin maa olisi nielaissut puolet tassuistani. En pystynyt liikkumaan. En pystynyt ajattelemaan. En edes tiennyt, että isä oli ollut parantajan pesällä. Mitä hänelle oikein oli käynyt? Mitä minulle oikein oli käynyt? Miksi en ollut edes ollut tietoinen, että isäni oli parantajan pesällä? Avoimesta suustani pääsi jonkinlainen nyyhkäyksen ja parkaisun yhdistymä, kun isän ruumis laskettiin maahan keskelle leiriä. Tuon silmät olivat jo kiinni. Ne jäänsiniset silmät, joita nyt kaipasin hurjasti. En ollut koskaan ollut mitenkään ihmeellisen läheinen isäni kanssa, mutta hän oli minun isäni. Minun isäni. Minun isäni ja ainoa vanhempani emoni kuoleman jälkeen. Tunsin Kortetuikkeen hännän laskeutuvan lohduttavasti lavalleni. En osannut sanoa mitään. En edes pystynyt katsomaan kolliin päin.

//Korte?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

“Ei ole mitään hätää, Varpulaulu”, naukaisin tyynnyttelevään sävyyn ystävälleni. Olin kyyristynyt henkeään hysteerisesti haukkovan kollin viereen. Yritin auttaa häntä rauhoittumaan jotenkin, vaikka märkä turkki ja kroppaani ravistelevat vilunväristykset sotkivat ajatuksiani. “Me olemme Korpikasteen kanssa molemmat ihan kunnossa. Sinä varmaankin säikähdit kamalasti”, jatkoin myötätuntoisesti.
Varpulaulun oli täytynyt nähdä, miten olin joutunut veden varaan ja Korpikaste oli uinut perääni pelastamaan minut. Kollilla oli ollut muutenkin kovin rankkaa viime aikoina, joten ei ollut ihme, että sellaisen läheltä piti -tilanteen todistaminen sai hätääntymään.
“Mitä on sattunut?” Käänsin pääni lähestyvien käpälänaskelten suuntaan. Korppisiipi ja Järviloiste ilmestyivät rantaan metsiköstä ja katsoivat meitä silmät säikähdyksestä pyöreinä, kun näkivät Varpulaulun tärisevän maassa sekä minun ja Korpikasteen uitetut turkit.
Selitimme tilanteen heille yhdessä Korpikasteen kanssa. Pidin huolen siitä, että naaras sai ansaitsemansa ylistyksen urhoollisuudestaan. Sen jälkeen kokeneemmat soturit auttoivat meidät kaikki kolme takaisin leiriin.
Lopulta sain itseni taas lämpimäksi ja kerättyä voimani takaisin, mutta huoleni Varpulaulun puolesta ei ollut hellittänyt tippaakaan. Minä näin, ettei hän voinut hyvin. Hänen olisi ennen pitkää puhuttava jonkun kanssa, tai muuten kaikki se paha olo, jota hän vaikutti patoavan sisäänsä, saisi hänet sortumaan täysin.

//Varpu ja Korpi? Lyhyt aikaskippi vois varmaan olla jo paikallaan XD

Kirjoittaja: Saaga

Naurahdin Kääpäpunan kysymykselle. Heilautin hänelle pitkää häntääni.
“En syntynyt pitkähäntäiseksi ihan turhaan”, sanoin leikkisästi. Kääpäpuna väläytti uuden pienen hymyn. Tämä oli partioista sitä rajojen tutkimis laatua, joten olimme nyt matkalla reviirimme reunalle Kuolonklaanin ja klaanittomien rajojen nurkkaan. Palasin ajassa taaksepäin Jupiterin turkkiin kiinni hytisemään sankassa lumisateessa. Muistin tuon hajun ja sen kuinka olin viimeistä kertaa katsonut isää. Sitten iskivät muistot, joita aivoni olivat selvästi koittaneet pidellä kaukana. Syreenitassu vieressäni, Hahtuvatassu maassa. En tiennyt silloin kuka toisen klaanin oppilas todella oli. Naaraan suusta lentävä veri ennen kuin tuon hengitys pysähtyi ja silmät lasittuivat. Höyhen, tassun arvet ja luppakorva. Minun emoni. Sydämeni löi kovempaa ja halusin kadota. Muistot olivat liian kipeitä. Halusin vain unohtaa kaiken.
“Nopsaliekki”, joku keskeytti ajatukseni, “menkää Kääpäpunan kanssa tuonne suuntaan, hajaannumme.”
Nyökkäsin partion johtokissalle ja katsoin sitten Kääpäpunaa. Hän oli jo lähtenyt klaanittomien vastaista rajaa pitkin. Otin pari pitkää harppausta ja hetkessä olin hänen rinnallaan.
“En usko, että löydämme tältä rajalta mitään”, sanoin kohauttaen lapojani toiselle soturille. Hänet oli vasta nimitetty, mutta arvostin häntä ihan samalla tasolla kuin kaikkia muitakin. Katselin tassujani. Halusin sanoa jotakin ja halusin taas olla hauska hullutteleva rento itseni, mutta se ei nyt tuntunut luonnolliselta. Päätin vain koittaa piilottaa suruni ja kipuni niin syvälle kuin pystyin. Se oli vähin mitä pystyin tehdä muiden hyväksi. Tiesin kuinka inhottavaa oli partioida yhteistyöhaluttomien kissojen kanssa, enkä haluaisi olla se kissa. Energiani olivat jossain vähän muualla ja ajatukseni harhailivat. Yritin kuitenkin pysyä sen verran hereillä, että tajuaisin vaaratilanteet, jos niitä tulisi. Suojelisin Kääpäpunaa, suojelisin koko klaaniani, jopa henkeni uhalla kuten olin luvannut.

//Kääps?