Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Untuva

// JOULUKALENTERIN VIIKONLOPUN KP-BOOSTI KÄYTÖSSÄ //

Kampesin itseni hereille ja aloin sukimaan turkkiani kuosiin. Minut oli määrätty aamun ensimmäiseen partioon Korppisiiven toimesta. Olin jostain syystä nukkunut hyvin levottomasti ja varmaan potkaissutkin viereisen sammalvuoteen suuntaan. Se oli liikkunut pykälän kauemmas lähemmäs muita. Suoritin vielä viimeiset silaukset turkkiini ja nousin ylös. Verryttelin raajojani samalla askeltaen häntien ja tassujen sekamelskasta ulos. Sotureiden pesä oli niin lämmin, kun kaikki soturit täyttivät sen ruumiinlämmöllään ja hengityksellään. Aamuisin oli kaikista raskain nousta ennen muita, kun tiesi toisten saavan jäädä nukkumaan lämpöiseen. Yritin parhaani mukaan kuitenkin siirtää katseeni tulevaan metsästyspartioon. Tuoresaaliskasa ehtisi jo huveta runsaasti, kunnes pääsisimme täyttämään sitä. Jos nyt saisimme tarpeeksi saalista tällä kertaa. Koskaan ei voinut tietää, miten sattui onnistamaan.
“Kas huomenta, ei kai väsytä?” tuhahdin pienikokoiselle kollille. Konnavarjo katsahti minuun hieman hämmentyneenä tai ainakin tulkitsin hänen keltaisen katseensa sellaiseksi.
“Huomenta. Ei minua väsytä”, tabbykuvioinen soturi naukaisi ja yritti keskittyä taas itseensä.
“Ai. Näytit vaan siltä-”, ehdin sanoa ja saada toisen hämmentyneen katseen, mutta ehdin juuri samalla silmänräpäyksellä havaita Irvikidan. “Hei! Tuleehan se partion johtokin sieltä vihdoin paikalle!”
Irvikita asteli luoksemme ja tervehti molempia. Jostain syystä olin ollut ihan runsaasti oppilasaikoinani Irvikidan kanssa tekemisissä. Sen jälkeen päivät olivatkin menneet partioinnissa ja milloin missäkin säätämisessä, etten ollut ehtinyt hieromaan sosiaalisia suhteinani paljoakaan. No, ehkä sellainen oli aika iso vale, mutta siltä se välillä tuntui. Tässä klaanissa en ollut tainnut puhua sen syvällisempiä kenenkään kanssa. Aina samaa kuinka monta mehiläistä jonkun päässä milloinkin surisee. Tosin Irvikita ei ollut siihen ehkä kaikista parhain vaihtoehto, sillä kolli yleensä vain tyytyi nyökkäilemään kaikelle mitä hänelle sopersi. No, ehkä sekin oli vale. Olihan varapäällikkö tyrkännyt hänet partion johtoonkin. Ei siinä pärjännyt pelkästään nyökkäilemällä.
“Mentäisiinkö?” Irvikidan sanat keskeyttivät tärkeän ajatuksenjuoksuni. Huikkasin nopeasti myönteisen vastauksen ja lähdin soturin perässä kiiruhtamaan piikkihernetunnelia kohti. Konnavarjo kiilasi melkein kannoilleni, mutta ehdin sujahtamaan juuri ennen häntä leirin uloskäyntiin.
“Minne matka?” lausahdin kysymyksen heti, kun pääsimme ulos leiristä. Irvikita huiskasi ilmaa hännällään seuraamisen merkiksi ja jatkoi vähän matkaa hiljaa, kunnes sitten selitti, että olimme matkalla metsästämään nummelle. Todennäköisesti vuorossa olisi siis jänisten vaanimista. Edellisenä päivänä joku oli saanut vihiä niiden pesäonkalosta, joten arvelin Irvikidan johdattavan meidät sen luokse. Tästä saattaisi tulla pitkä metsästysreissu, jos jänikset sattuisivat olemaan aamu-unisia.
Matka taittui jouhevasti Konnavarjon selittäessä jotain eilisestä rajapartiosta, jossa hän oli onnistunut tekemään jotain erittäin vähän kiinnostavaa – oikeasti annoin soturin vain puhua ja Irvikidan nyökkäillä tälle vastaukseksi. Kaksi kollia olivat kyllä mahtava parivaljakko, kun toinen ei voinut lopettaa minä, minä ja minä -tarinaansa ja toinen nyökkäili ja antoi vain aiheen jatkaa. Olin jäänyt ihan syystä partion hännille taivastelemaan edessä näkemääni touhua.
Vihdoinkin saavuimme perille! Vihreäsilmäinen oli oletuksieni mukaan johdattanut meidät onkalon luokse. Tällä hetkellä oletettavan jäniksen pesäonkalo oli vielä matkan päässä, jotta ehtisimme lähestyä sitä ensin huomaamatta. Häntämerkkien avulla Irvikita meitä ohjeisti, ja hän olikin todella hyvä siinä. Asetuimme asemiin. Minä olin kaikista lähimpänä onkaloa, ja tehtävänäni oli kaapaista ulos tuleva jänis tassuihini. Konnavarjo oli myös melko lähellä varmistamassa, että kaikki onnistuisi ja Irvikita vielä hieman etäämmällä. Mikäli jänis pääsisi minulta karkuun, joku muu yrittäisi juosta sitä kiinni. Sen takia Irvikita ja Konnavarjo sijaitsivat hieman eri puolilla onkaloa, jotta mahdollisuudet kiinniottamiseen olisivat paremmat. Koska oli tiedossa, että olin hidas, ei minulle oikein jäänyt muuta hommaa.

Metsästysreissussa tuntui kuluneen koko aamupäivä. Vaikka etevä saalistaja olinkin, pitkä odotusaika oli saanut minut herpaantumaan. Tassuni eivät saaneet jänistä täysin pysähtymään, mutta osuin siihen kuitenkin siten, että se lähti suoraan Konnavarjon kynsiin. Konnavarjo lopulta sitten hoiti homman. Paluumatkalla pysähdyimme vielä metsästämään hiiriä, joista nyt yhtä roikotin hampaideni välistä. Paluumatka oli hiljainen, sillä puheliaan soturin suun täytti jänis. Leirissä tiemme erkaantuivat nopeasti tuoresaaliskasalta. Minuakin hieman ramaisi, jonka takia löysin itseni pian leirin reunamilta sukimassa turkkiani.

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Käärmis

//JOULUKALENTERIN VIIKONLOPUN KP-BOOSTI KÄYTÖSSÄ

“Rontti! Rontti älä mene! Tule takaisin!” Armaan huudot kaikui Kääpäpunan korvissa. Hän käänsi päätään ja näki taas kaksijalkalan. Siellä hänen yksisilmäinen toverinsa katsoi häntä kauhistuneena.
“Rontti! Älä jätä minua!” hän huusi. Kääpäpuna olisi halunnut kääntyä takaisin, mutta hänen tassunsa eivät lähteneet enää takaisinpäin. Hän käveli koko ajan vain pois ystävänsä luota, eikä mahtanut asialle mitään. Yksisilmäisen kollin huudot muuttuivat hetki hetkeltä vain epätoivoisemmiksi ja se tuntui rikkovan raidallisen kollin sydämen.
“Anteeksi Armas, minun täytyy!” sanat tulivat kollin suusta hänen tahtomattaan ja vaikka hän kuinka paljon yritti panna vastaan, hän päätyi vain kävelemään pois metsän pimeyteen. Hän olisi halunnut muutta kaiken. Palata ystävänsä luokse ja olla ikinä jättämättä häntä. Hän ei halunnut elää loppu elämäänsä ilman ainoaa ja parasta ystäväänsä.
“Rontti! Rontti, ei!” Armaan huudot kaikuivat surun murtamina hämärässä metsässä, joka söi Kääpäpunan syvyyksiinsä. Hänen sisällään kaikki huusi vastaan ystävänsä jättämistä.
Kun kolli sai yhtäkkiä kontrollin raajoistaan taas, hän yritti juosta takaisin Armaan luokse, muttei tiennyt, mihin suuntaan hänen pitäisi enää lähteä.
“Ketunläjät…” hän sihahti heikosti ja pyöri ympyröitä paikoillaan yrittäen muistaa, missä päin hänen ystävänsä oli. Paniikissa raidallinen kolli päätti sitten lähteä tassuttamaan ympäriinsä toiveenaan löytää takaisin parhaan ystävänsä luokse. Silloin hän voisi viimein pyytää anteeksi häneltä ja toivoa, että kaikki palaisi ennalleen. Hän voisi kertoa kollille kuinka hirveän virheen oli tehnyt, kun oli päättänyt jättää hänet sillä tavoin, eikä odottanut häntä retkelleen niin kuin hänen olisi pitänyt.
“Armas! Armas! Sano jotain! Kerro missä olet! En halua jäädä taas yksin! Haluan vain sinun luoksesi! Haluan sinut takaisin!” puolisokea kolli vaikeroi metsässä, mutta vastausta ei kuulunut. Oli liian myöhäistä. Armas ei kuulisi häntä, eikä hän pääsisi näkemään ystäväänsä enää koskaan. Miten kauhean virheen hän olikaan tehnyt.
“Kääpäpuna!” kollin ajatuksiin tunki yhtäkkiä uusi ääni ja joku tökki hänet hereille. Hän nosti unenpöpperöisenä päätään ja yritti tarkentaa katseensa kissaan, joka hänet oli herättänyt.
Pian kollin silmät tarkentuivat Nopsaliekkiin. Musta kolli katsoi häntä pieni hymy kasvoillaan. Kääpäpunakin koetti hymyillä hieman ja nousi istumaan pedillään turkki osoittaen sinne tänne.
“Meillä olisi rajapartio. Tulin herättämään sinut, jotta kerkeäisit syödä jotain nopeasti ja valmistautua ennen lähtöä”, vanhempi soturi naukaisi. Kääpäpuna nyökkäsi hänelle rivakasti ja sukaisi turkkiaan muutaman kerran ja sitten nousi tassuilleen nopeasti venytellen.
“Selvä”, raidallinen soturi naukaisi nopeasti vanhemmalle soturille ja tassutti tämän ohitse ulos pesästä. Nopsaliekki työntyi ulos kollin perässä ja lähti omille teilleen. Hän ilmeisesti valmistautui partioon toisille kissoille juttelemalla. Toki eihän Kääpäpuna voinut koskaan tiennyt menikö hän oikeasti muiden kissojen luokse.
Raidallinen kolli pysähtyi tuoresaaliskasan eteen ja katseli sitä hiljaa. Mitä hän uskaltaisi siitä ottaa ilman, että joku muu jäisi ilman. Eloklaanin ruokatilanne oli kyllä vielä hyvä, mutta riistan vähenemisen kyllä huomasi jo. Se hieman hermostutti Kääpäpunaa. Hän ei pitänyt siitä ajatuksesta, että riistaa ei riittäisi välttämättä kaikille.
Kolli nappasi nopeasti kasasta itselleen ahvenen ja siirtyi syrjempään nautiskelemaan ateriaansa. Ehkä hän voisi säästää sen ruodon ja laittaa sen itselleen jonnekin talteen myöhemmin. Toki se varmaan haisisi melkoisen pahalta leirissä, jos se kävisi vanhaksi, joten ajatus ei ollut kyllä erityisen hyvä.
Kääpäpunan nautiskellessa ahventaan kolli huomasi lähettyvillään Käärmekullan ja tämän tyttären, jotka olivat ulkona haukkaamassa happea. Kääpäpuna ei ollut varma, mutta muisteli pennun nimeksi Kärpäspennun. Hän oli kuullut sen vain ohimennen, joten hän ei ollut asiasta täysin varma.
Aluksi kolli ei välittänyt kuningattaresta ja tämän pennusta, mutta sitten hän huomasi kuinka pentu tuijotti häntä ja raidallista soturia alkoi hieman hermostuttaa. Miksi hän katseli kollia sillä tavoin noilla suurilla pennun silmillään? Arvostelivatko Eloklaanin pennutkin häntä tätä nykyään?
Kääpäpuna nieleskeli loput kalastaan pikaisesti ja otti jalat alleen, jotta pääsisi pennun kuumottavan katseen alta pois. Tiesikö Kärpäspentu hänestä jotain mitä muut eivät? Tiesikö Kärpäspentu, että Kääpäpuna oli auttanut Lottaa, joka oli myöhemmin hyökännyt Käärmekullan kimppuun? Toivottavasti ei.

Kääpäpuna tassutti partion kanssa takaisin kohti leiriä. Rajalla oli tullut vastaan Kuolonklaanin partio, mutta mitään suurempaa ei ollut sattunut. Kaikki oli pysynyt rauhallisena, vaikka raidallinen kolli olikin koko ajan sisällään panikoinut siitä, että kohta naapuriklaanin partio hyökkäisi ja ottaisi heidät panttivangeiksi.
Leirin sisäänkäynti häämötti jo, kun Kääpäpuna kuuli huudahduksen. Hän käänsi päätään ja huomasi Haukkakynnen kompastuneen puun juureen. Naaras oli kuonollaan maassa ja rämpi ylös. Näky hieman huvitti Kääpäpunaa, mutta hän ei uskaltanut nauraa, jos se vaikka suututtaisikin naaraan. Siksi hän pysyikin hiljaa, vaikka siirtyikin hivenen lähemmäksi aikeenaan tarjota apuaan. Siihen kolli ei uskaltautunut, joten hän tyytyi vain seisomaan kiusallisesti ja yrittävän saada suunsa auki.
Haukkakynsi pudisteli turkkiaan nopeasti ja harppoi muun partion kiinni nopeasti. Muutkin olivat jääneet odottamaan kellahtanutta naarasta ja ehkä hieman naureskelivat jopa hänen kaatumiselleen. Naaras ei vaikuttanut olevan asiasta moksiskaan vaan vitsaili muiden mukana. Kääpäpuna toivoi, että hänellä olisi samanlaista rohkeutta ja itsevarmuutta nauraa itselleen ajattelematta itseään aivan typeräksi.
Partio jatkoi sisään leiriin asti ja siellä Vienotassu tunkeutui nopeasti Haukkakynnen luokse ja kyseli tältä mitä oli tapahtunut. Haukkakynsi selitti parantajaoppilaalle, ettei mitään vakavaa ollut käynyt ja, että hän oli vain kaatunut. Kaksi naarasta mahtoivat olla melkoisen hyviä ystäviä. Kääpäpuna toivoi, että hänelläkin olisi ollut. Tai enemmän hän toivoi, että hänen ainoa hyvä ystävänsä olisi ollut hänen luonaan edelleen. Kollilla oli kova ikävä Armasta.
Kääpäpuna tassutti ajatuksissaan eteenpäin kohti sotureiden pesää, mutta törmäsi matkallaan vahingossa johonkuhun. Hän keskitti katseensa kissaan ja huomasi Tupsutassun.
“Anteeksi, en nähnyt sinua!” raidallinen soturi pahoitteli nopeasti ja katsoi nolona ympärilleen. Olivatko muut nähneet tuon? Ajattelivatko he hänen olevan typerä ja kömpelö soturi, joka ei osannut yhtikäs mitään?
“Ei se mitään!” oppilas vakuutteli. Pian hänen rinnalleen saapui Syreenisumu, joka katsoi Kääpäpunaa hymyillen.
“Hei, Kääpäpuna. Mukava, kun satuit paikalle. Haluaisitko lähteä auttamaan harjoituksissa? Voisimme keksiä jonkin kiinnostavan tehtävän Tupsutassulle”, naaras naukaisi. Kääpäpuna katsoi häntä häkeltyneenä. Osaisiko hän muka avustaa naarasta harjoitusten pitämisessä?
“E- en oikein tiedä? Osaisinko minä avustaa sinua tässä asiassa?” kolli naukaisi ja vilkaisi Tupsutassua nopeasti. Syreenisumu hymyili lempeästi.
“Minä autan kyllä. Voit kysyä apua, jos jokin tuntuu hankalalta ymmärtää. Se myös kehittäisi minun taitoani antaa selkeitä ohjeita”, naaras naukaisi. Kääpäpuna nyökkäsi hitaasti. Ei kai se haittaisi yrittää.
“Selvä on. Lähden mukaan”, hän myöntyi – osittain vain siksi, ettei uskaltanut kieltäytyäkään. Se tuntui vain liian töykeältä.
“Hienoa. Tulkaahan, lähdetään nummelle niin voimme keksiä siellä jotain hauskaa”, naaras naukaisi ja lähti tassuttamaan kohti leirin ulkoskäyntiä. Tupsutassu lähti mestarinsa perään ja Kääpäpuna lähti heidän peräänsä hetken epävarmuuden jälkeen.
Matkalla nuori soturi päätti kerätä oman rohkeutensa ja aloittaa tällä kertaa keskustelun itse. Hän halusi olla taas se nuori ja huoleton kissa, joka hän oli kotikisuna ollut.
“Hei, Tupsutassu, kuinka koulutuksesi on lähtenyt käyntiin?” hän kysyi oppilaalta mahdollisimman toverillisesti. “Mikä on lempi asiasi oppilaana olemisessa?”

//Tupsu?

Kirjoittaja: Koivu

Hilehuurre oli löytänyt ystävänsä makoilemasta hyvin kyseenalaisesti keskellä leirin aukiota. Kujekulta ei kuitenkaan näyttänyt haluavan puhua siitä, mikä ikinä häneen olikaan iskenyt. Sen sijaan naaras ehdotti, että he tekisivät yhdessä jotain kivaa ja älytöntä.
”Jotain mihin vain me kaksi pystytään!” Kujekulta lisäsi virnistäen.
”Tarkoitat varmaan jotain älyttömän kivaa”, Hilehuurre vastasi virneeseen. ”Käskystä!”
Hopeanharmaa kolli tuuppasi ystävänsä leikkisästi kumoon, ja pinkaisi äkkiä kohti leirin uloskäyntiä.
”Hei! Odota! Tämä kostetaan!” Kujekulta kurnutti leikkisästi.
Hilehuurre kuuli naarassoturin askeleet kannoillaan sukeltaessaan niin kovalla vauhdilla ulos leiristä, että mahdollisen vastaantulijan kanssa olisi todennäköisesti päässyt käymään parantajan pesällä. Onneksi ketään ei kuitenkaan kuulunut tai tullut vastaan. Pilkullinen soturi pääsi kiihdyttämään juoksuvauhtiaan entisestään päästessään metsään.
Hilehuurre ei kuitenkaan ollut mikään klaanin ylpeys nopeuden suhteen. Hän kuuli Kujekullan lähestyvän lujaa vauhtia takanaan. Vaikka ystäväkään ei tiettävästi ollut kovin nopea, Hilehuurretta hidasti se, että hänen täytyi päättää mitä kautta kiertäisi vastaan tulevat puut.
Erään kuuraisen mätäksen kohdalla paino iskeytyi kollin kylkeen, ja tämä mätkähti kyljelleen mätäkselle. Kujekulta päästi voitonriemuisen ujelluksen.
”Voitin sinut!” ruskea naaras maukaisi pilke silmäkulmassa.
Kumpikin repesi nauruun. Hilehuurteesta oli tosiaankin älyttömän hauskaa pelleillä Kujekullan kanssa taas pitkästä aikaa.
”Ai että, et tiedäkään miten olen kaivannut sekoilujamme! Meidän täytyy tehdä taas joku jekku jollekin!” kolli sanoi vino hymy kasvoillaan.
”Niin pitää! Pistetään taas jonkun tuoresaaliiseen kastematoja tai jotain!” Kujekulta innostui.
Se oli yksi kaksikon klassikkotempuista. Ja klassikkoja oli kertynytkin.
”Näetkö jossain kastematoja? En tiedä oletko huomannut, mutta maa on näillä main ihan jäässä”, Hilehuurre huomautti.
”Pahus… Mutta entä joen ranta? Jossain on pakko olla pehmeämpää maata”, ystävä sanoi toiveikkaana.
”Tule. Mennään katsomaan!” Hilehuurre naukaisi, ja kaksikko lähti loikkimaan varsin pennunomaisella innostuksella eteenpäin metsässä.

Hilehuurre ja Kujekulta olivat pyörineet joen ympärillä jo tovin. Heidän oli lopulta pakko todeta, ettei matoja löytyisi tänään. Hilehuurre, joka oli tunnetusti hyvin kärsimätön, lopetti etsimisen ensimmäisenä.
”Meidän täytyy katsoa vielä nummilta”, Kujekulta huomautti ja vaikutti varsin optimistiselta.
Hilehuurre suostui, joten he lähtivät nummille rupatellen samalla niitä näitä.

Pian kaksikon nummilla pyöriminen kuitenkin meni leikiksi. He alkoivat leikkiä piilosta niin, että toinen jäi vuorollaan heinikkoon laskemaan kymmenestä alas päin.
Nyt oli Hilehuurteen vuoro piiloutua. Kolli kuuli Kujekullan aloittavan laskemisen, ja lähti hiipimään niin äänettömästi kuin kykeni kauemmas naaraasta.
Hetken kuluttua jokin omituisen miellyttävä tuoksu harhautti soturin. Silloin hän unohti kokonaan kuunnella numeroita. Hilehuurre suunnistin houkuttelevaa tuoksua kohti. Tämä oli tuttu tuoksu. Aivan kuin kolli olisi haistanut sen aiemminkin, mutta vain eri ympäristössä.
Sitten vihdoin hän löysi sen. Muutama kuiva pieni kissanmintun varsi pilkotti huurteisen nurmikon seasta. Miten ihmeessä niitä nyt muka oli täällä päin? Hilehuurre arveli joko Leimusilmällä olevan jotain tekemistä asian kanssa, tai sitten tuuli oli kuljettanut siemenet kytämään tänne.
Sen enempää miettimättä Hilehuurre työnsi kuononsa kissanminttuihin. Hän kellahti kyljelleen maahan ja alkoi hieroa poskeaan vasten maata, oikein tajuamatta itsekään mitä teki.
Hänelle tuli omituisen hilpeä olo, joka sai kollin kieriskelemään selällään kyljeltä toiselle.
Yhtäkkiä kuurainen maa rasahti ja Kujekulta ilmestyi paikalle.
”Mitä ihmettä sinä teet?” naaras huudahti.
Hilehuurre ei sanonut mitään. Hän vain kelli maassa ja hieroi päätään nyt jo mureniksi harjonnutta yrttiä vasten, silmät päässä pyörien. Hän näki vain taivaan. Vai oliko hän itse taivas? Hän ei ollut varma, mutta olo oli mitä mukavin.

//Kuje?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Saaga

//VIIKONLOPUN KP-BOOSTI KÄYTÖSSÄ//

Pian muiden pentujen kuolemien jälkeen minulla ei enää ollutkaan aikaa hyysätä Käärmekultaa. Siksi rinnassani eli aina pieni huoli naaraasta. Toisaalta hän ja Kärpäspentu vaikuttivat pärjäävän hyvin. Kävelin partioni mukana kohti nummia. Aikoisimme saalistaa siellä. Minun täytyisi todella koittaa eskittyä. En voisi ikuisesti vain syyttää ajatusteni harhailua uuteen pentuuni.
“Sädesäihke, oletko kunnossa?” Nopsaliekki kysyi herättäen minut ajatuksistani.
“Kyllä”, sanoin nopeasti ja suuntasin katseeni nummien yli. Sumu oli laskeutunut kauniisti niiden päälle.
“Anteeksi, ajatukseni herpaantuivat. Jakaannummeko?” kysyin Nopsaliekiltä, koska osa partion sotureista oli jo lähtemässä toiseen suuntaan.
“Joo, sinä tulet minun ja Järviloisteen kanssa”, kolli vastasi. Nyökkäsin ja lähdin heidän peräänsä.
***
Onnistuneen saalistuspartion päätteeksi päätin mennä viemään kumppanilleni nappaamani linnun. Kannoin sen pentutarhalle. Pieni musta naaraspentu kiemurteli kullankeltaisen naaraan vatsan kupeessa. Hän oli kasvanut kamalasti viime kerrasta. En malttanut odottaa hänen avaavan silmiään. Laskin linnun Käärmekullan eteen.
“Toin sinulle tälläisen, toivottavasti se kelpaa”, kuiskasin, etten herättäisi pienokaista. Käärmekulta hymyili, mutta näin ettei hymy ollut täysin aito. Häntä varmasti vaivasi edelleen kahden muun pennun kuolema. En tiennyt miten pystyin sivuuttamaan sen näinkin helposti, mutta siitä oli kuitenkin hyötyä, koska nyt pystyin panostamaan kaiken sisälläni olevan rakkauden ja energian Kärpäspentuun.
“Hyvinkin kelpaa”, Käärmekulta vastasi takaisin hiljaisella äänellä. Kävin makuulle pennun viereen, kun Käärmekulta ojentautui pystympään syödäkseen. Katselin pientä karvamyttyä. Pian hänkin olisi jo iso ja leikkisi muiden pentujen kanssa. Ja ei aikaakaan, kun hän olisi jo oppilas ja sitten jo soturi. Osasin vain kuvitella kuinka nopeasti aika menisi.
“Kuinka olet voinut?” kysyin Käärmekullalta siirtämättä katsettani pienestä pennustani. Käärmekulta nielaisi suussaan olevan ruuan palasen ja avasi sitten suunsa vastatakseen.
“Ihan hyvin”, naaras naukui, mutta aistin selvän alakulon hänen äänessään. Huokaisin ihan hiljaa, mutta en väittänyt vastaan. Se ei auttaisi kuitenkaan.
***
Olin palannut pentutarhalle keskustelemaan Käärmekullan kanssa Kärpäspennusta. Tuo oli avannut jo silmänsä ja kävellyt paljon. Oli mukavaa nähdä kuinka reipas hän oli, mutta hän ei ollut vielä puhunut lainkaan.
“Minusta tuntuu, että ei ole normaalia ettei hän puhu vieläkään”, nau’uin koittaen pitää ääneni hiljaisena, jotta Kärpäspentu ei heräisi ja kuulisi minua. Poloinen vielä huolestuisi itse.
“Voin pyytää Leimusilmältä hänen mielipiteensä, mutta ei Kärpäspennussa mitään vikaa ole. Hän puhuu varmasti, kun on valmis”, Käärmekulta tiuskaisi. Säikähdin kumppanini agressiivisuutta, mutta kai hän vain halusi suojella ainoaa pienokaistaan. Katsoin naarasta vakavana.
“Mutta voi olla, että hänessä on oikeasti jotain pielessä”, väitin takaisin. Käärmekulta katsoi minua kuin olisin loukannut häntä enkä hänen pentuaan. En todellakaan ymmärtänyt tuon reaktiota.
“Entä, jos hän onkin kuuro tai hänellä on jokin sairaus?” sanoin hieman hiljempaa ja perääntyen.
“Ei hänessä ole mitään pielessä. Minusta sinun pitäisi nyt mennä”, Käärmekulta naukui selvästi vihaisena minulle. Vilkaisin mustaa myttyä hänen pesänsä reunalla. Käännähdin ja marssin pois häntä heilahdellen kiihtyneesti. Etsin itselleni partion ja päätin mennä rauhoittelemaan tunteitani heidän seuraansa. Kun saisin ajatukseni pois kinastelusta, rauhoittuisin varmasti.
***
Seisoin pentutarhan edessä pohtimassa milloin menisin sisälle. Minun pitäisi pahoitella kumppanilleni, mutta en oikein tiennyt oliko nyt ylipäätään sopiva aika. Astelin sisään hitaasti. Kärpäspentu oli taas nukkumassa. Olin ajoittanut tuloni auringonlaskun jälkeen, jotta hän olisi jo unilla. Koin onnistuneeni, joten minun oli hieman helpompi lähestyä kumppaniani.
“Käärmekulta”, naukaisin hiljaa. Käärmekulta nosti päätään. Hänen ilmeensä viileni, kun hän näki minut. Laskin päätäni.
“Olen pahoillani”, sanoin ja istuin pesän reunalle. Käärmekullan ilme pehmeni aivan hitusen.
“Minun ei olisi pitänyt puhua niin syyttävästi. Olen vain huolissani”, totesin ja naaras nyökkäsi. Hän näytti edelleen hiukan happamalta.
“Saat anteeksi, mutta olen minäkin huolissani. Emme voi menettää tätäkin pientä”, Käärmekulta naukui ja silitti hännällään Kärpäspennun päätä. Nyökkäsin.
“Kerro minulle sitten, mitä Leimusilmä huomasi”, sanoin ja poistuin pesästä. Jäin norkoilemaan leirin reunalle ja katselin, kun taivas tummeni. Pikku hiljaa tähdet alkoivat tuikahdella esiin. Kuvittelin Muurahaispennun ja Hyttyspennun kahden Tähtiklaanin turvallisissa uomissa. Sypressikuiske varmasti piti heistä hyvää huolta. Päätin lähteä käymään haudoilla. Kävelin ulos leiristä ja hautapaikoille. Pienet kummut Sypressikuiskeen oman ympärillä vihloivat sydäntäni, mutta vielä enemmän sattui katsoa omien pienien pentujeni hautoja. Enää ei juurikaan ollut kukkia. Ei edes kuihtuneita sellaisia, joten päätin poimia pari lehteä, jotka olivat minusta kauniita ja asetin ne kullekin haudalle. Istahdin maahan ja pohdin. Millaisia toiset pennut olisivat olleet? He olisivat varmasti puhuneet. Ehkä he olisivat kiusanneet Kärpäspentua tämän erilaisuudesta, toivottavasti ei. Puhuisiko Kärpäspentu nyt, jos hänellä olisi sisaruksia? Oliko syy puhumattomuuteen Käärmekullan intensiivisessä suojelunhalussa? Kysymykset pompahtelivat mieleeni. En halunnut myöntää itselleni, etten ollut juurikaan ylpeä ainokaisesta pennustani. Se johtui vain siitä, ettei tuo ollut vieläkään puhunut eikä hän muutenkaan täyttänyt yhtään odotuksiani pennusta. Olin pettynyt, mutta en koskaan kertoisi siitä kenellekään. En kenellekään. Muuten muut pettysivät minuun.
***
“Mikset kertonut minulle, ettei Kärpäspentu puhu?” Aurinkoroihu tivasi minulta. Hän ei vaikuttanut vihaiselta, mutten tokikaan nähnyt tämän ilmettä, sillä hän oli takani partiossa.
“En ajatellut sen olevan relevanttia”, vastasin rauhallisesti. Aurinkoroihu ohitti Kuutamolaineen ja pääsi rinnalleni. Vilkaisin tätä, mutta katsoin heti pois. Hän tiesi. Hän oli käynyt tapaamassa pojantytärtään ja pettynyt häneen yhtä paljon kuin hänen isänsäkin oli pettynyt häneen. Minun pitäisi ryhdistäytyä, sillä ei Kärpäspentu voinut elää ympäristössä, jossa kaikki hänen sukunsa kollit vihaisivat häntä. Se ei ollut oikein poloiselle tyttärelleni.
“Entä, jos Kärpäspentu on kuuro? Oletko ajatellut sitä? Silloin hänestä ei koskaan tulisi soturia”, Aurinkoroihu jatkoi. Pudistin päätäni.
“Hän ei ole kuuro. Hänessä ei ole mitään vikana. Leimusilmä on tarkistanut hänet useaan kertaan”, naukaisin vilkuillen hieman toisia kissoja partiossamme. Joukossa oli erittäin kiusaantunut tunnelma.
“Voimmeko jatkaa tästä joskus toiste?” kysyin isältäni turkki kihelmöiden nolostumisen tunteesta.
***
Käydessäni auringon laskiessa petiin ajattelin isäni sanoja. Oliko hän todella pettynyt tyttäreeni? Entä, jos hän ajatteli, että minussa oli jotain vikaa, koska tyttäreni ei suostunut puhumaan? Huoliajatukset kiersivät kehää päässäni, mutta päätin pistää niille lopun. Ajattelisin jotain muuta, mukavampaa.
***
Seuraavana päivänä olin taas partioimassa. Tällä kertaa joukkoomme oli liittynyt oppilaskin. Oli mukavaa olla vähän eri ikäisten kanssa tekemisissä. Todella toivoin, että Mesitähti siunaisi minut vielä oppilaalla jokin kaunis päivä. Pentutarha oli kuitenkin aika täynnä, eikä aikaakaan kun pennut nimitettäsiin. Olin ikäisistäni yksi ainoista kenellä ei vielä ollut ollut yhtään oppilasta.
“Kiurutassu, tämähän on ensimmäinen partiosi, eikö niin?” Rastaskukka kysyi nuorelta kissalta. Katsoin Kiurutassuun, joka nyökkäsi.
“Ajattelin, että meidän voisi olla ehkä helpompi saalistaa pareissa. Minä ja Salviakatse, sinä ja Sädesäihke”, soturitar jatkoi vilkaisten pariinsa. Katsoin Kiurutassua hymyillen pienesti.
“Siten hänkin saa hieman mestaruuskokemusta.”
Katselin ympärilleni alueella, jolla meidän oli tarkoitus saalistaa Kiurutassun kanssa. Olin iloinen, että sain harjoitella mestarointia ennen kuin saisin oman oppilaani. Haluaisin nimittäin olla oppilaalle paras mahdollinen mestari ikinä! Huomasimme hiiren ja taitavasti hätistin sen suoraan Kiurutassun käpäliin. Naaras sai hiiren kiinni ja kehuin häntä.
“Hyvää yhteistyötä”, nau’uin ja katselin ympärilleni.
“Voit jättää hiiren tähän puun juurelle. Kaavi sen päälle vähän lehtiä niin se pysyy suojassa. Voimme hakea sen, kun lopettelemme”, neuvoin oppilasta, joka nyökkäsi ja teki työtä käskettyä. Hymyilin ja maistelin sitten ilmaa. Halusin saada jonkin isomman saaliin. Tai kenties linnun? Lintuja oli mukava pyydystää. Sain vainun oravasta. Se kelpaisi.
“Haistatko oravan?” kysyin hiljaa Kiurutassulta. Hänen nenänsä alkoi vipattaa ihanasti. Estin itseäni nauramasta, enkä antanut ilmeenikään värähtää. Turhaan nolaisin toisen. Hän nyökkäsi. Lähdimme jäljittämään oravaa. Se oli syömässä siemeniä yhden puun juurella. Tämä oli yhden kissan työ.
“Haluatko kokeilla saada sen kiinni?” kysyin hiljaa. Kiurutassu epäröi, mutta rohkaisevan hymyn jälkeen hän lähti hiipimään. Ohjeistin hänelle oikean suunnan tuuleen nähden. Naaras hiipi lähemmäs. Tuo oli selvästi kokematon, koska hyppäsi liian aikaisin eikä voima riittänytkään oravalle asti. Otus ampaisi puuta pitkin ylös ja Kiurutassu murahti harmistuneesti.
“Ei se mitään, vahinkoja sattuu”, totesin lempeästi ja tassutin hieman lähemmäs.
“Haluatko neuvon?” kysyin. En ollut naaraan mestari, joten näin paremmaksi kysyä kuin vain suoraan neuvoa. Ohjeistaisin hänelle takajalkojen oikean asennon, jotta hyppy kantaisi kauemmaksi.

//Kiuru?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Aura

//VIIKONLOPUN KP-BOOSTI

Roikuin puun oksassa kaikin voimin ja yritin saada kammettua itseni oksalle. Syreenisumu oli päättänyt järjestää kiipeilyharjoitukset, mutta en varsinaisesti kiljunut riemusta. En ollut harjoitellut kiipeilyä, kuin kerran ja olin jo silloin tullut siihen tulokseen, että korkeat paikat eivät olleet minua varten. En voinut ymmärtää miten niin moni kissa tykkäsi kiipeillä. Korkeat paikat saivat pääni vain pyörälle ja käpälät hikoamaan. Maailma näytti niin erilaiselta sieltä päin katsottuna, jotenkin niin.. pelottavalta. Värähdin ja yritin sivuuttaa kauhukuvat mieleni perukoille. Nyt ei ollut kovin hyvä hetki ajatella niitä tai tippuisin saman tien. Keräsin jostain lisää voimaa käpäliini ja sain itseni oksalle. Ähkäisin ja vetäisin muutaman kerran syvään henkeä. En ollut kovinkaan korkealla maanpinnasta, mutta se riitti minulle. Olisin halunnut hypätä heti alas, mutta nähdessäni mestarin tyytyväisen katseen katsoin taas kohti latvaa ja mietin. Halusin saada Syreenisumun pakahtumaan ylpeydestä!
“Hyvä Tupsutassu, pystytkö kiipeämään vielä korkeammalle?” Syreenisumu kysyi minulta ja nyökkäsin välittömästi. Minä pystyisin siihen! Kunhan en vain katsoisi alas, kiipeäisi liian korkealle, tippuisi, katkoisi kynttäni tai… Ravistin päätäni. ‘Tupsutassu, nyt keskity’, muistutin itseäni ja tarrasin terävillä kynsilläni puunrunkoon kiinni. Lähdin kiipeämään runkoa pitkin varovaisesti ja päästessäni tarpeeksi lähelle seuraavaa oksaa, loikkasin sille. Katseeni kirkastui onnistumisen kokemuksesta ja hymyilin aurinkoisesti. Harkitsin jo, että olisin lähtenyt heti kiipeämään seuraavaa oksaa kohti, mutta se oli jo niin korkealla, että suorastaan huimasi. Tätä korkeammalle en kyllä uskaltaisi, mietin ja nielaisin. Toivottavasti Syreenisumu ei olisi hirveän pettynyt.. Häntäni kiemurteli hermostuksesta ja välttelin mestarini katsetta. Miten täältä edes pääsisi pois? Vilkaisin alas ja pupillini laajenivat. En halunnut myöntää, mutta nyt minua pelotti jo todella. Tuntui, kuin turkissani olisi muurahaisia, jotka yrittivät saada minut tuiskahtamaan alas. ‘Jos nyt tippuisin, kuinka monta luuta onnistuisin murtamaan?’, mietin kauhistuneena enkä ollenkaan kiinnittänyt huomiota siihen, että Syreenisumu jakoi minulle jo ohjeita.
“Tupsutassu, kuuletko minua?” huuto havahdutti minut ajatuksistani ja vilkaisin ruskeaturkkiseen mestariini. Joku toinen kissa olisi nauttinut maisemista. Metsä oli kauniin ja hennon usvan vaipassa, kuurainen ruohikko näytti myös kauniilta ja joku olisi voinut myös sanoa, että oli hienoa kun näki kauas. Minä en halunnut nähdä kauas.
“Ku-kuulen”, sopersin mestarilleni ja toivoin, että naaras olisi voinut taikoa minut luokseen. Olin kuullut tarinoita kissoista ketkä olivat jääneet jumiin korkeuksiin ja pelkäsin, että minulle kävisi samoin. Sitten joku joutuisi hakemaan minut ja Syreenisumu varmaan pitäisi minua maailman huonoimpana oppilaana! Ja Mesitähtikin jättäisi soturinimitykseni väliin.. Sen takia minun olisi pakko päästä alas omin avuin.
“Pääsetkö sinä nyt alas vai tarvitsetko apua? Muistatko vielä mitä minä neuvoin alas tulemisesta?” naaras kysyi ystävällisesti ja nielaisin. Kaikki Syreenisumun antavat ohjeet olivat kadonneet päästäni savun lailla, puff vain! Yritin kuitenkin muistella mitä Syreenisumu oli neuvonut. Että pitäisi laskeutua rauhallisesti, hätiköimättä ja hötkyilemättä. Ja ottaa kynsillä hyvä ote ja varoa liukkaita kohtia.. En vastannut mestarilleni mitään, vaan aloin miettimään taktiikkaani. Vaikka odotinkin kuumeisesti, että minä näkisin lumen, niin olin kiitollinen että elettiin vasta lehtisateen loppua. Olin kuullut, että lehtikadon aikaan puut olivat todella liukkaita ja onnettomuuksia tapahtui paljon herkemmin. Olin yrittänyt kinua Syreenisumulta, että me emme harjoittelisi kiipeilyä liukkaiden aikaan, mutta naaras ei ollut myöntynyt tahtooni. Ruskeaturkkinen soturi oli selittänyt, että pitäisi harjoitella kaikkia mahdollisia tilanteita, sillä joskus en voisi valita kiipeänkö lehtikadon aikaan puuhun vai en. Syreenisumu oli sanonut, että joskus voisi tulla tilanne missä joutuisin vaikka pakenemaan koiraa tai mäyrää. Tarrasin puunrunkoon varovaisesti ja lähdin laskeutumaan alas. Kun käpäläni koskivat kahisevaa ruohoa, kiljaisin ilosta ja loikkasin kokonaan maahan. Olin selvinnyt! Olin kiivennyt jopa toiselle oksalle, nähnyt vähän maailmaa ja nyt olin taas Syreenisumun vieressä. Ilo kupli rinnassani, koska en ollut hetkeen saanut harjoituksista yhtä hyvää onnistumisen kokemusta. Hymyilin mestarilleni leveästi ja naaras vastasi hymyyni omallani.
“No, eihän se ollut niin kamalaa? Hyvinhän sinulla meni!” Syreenisumu kehaisi ja näpäytti minun korvaani leikkisästi hännällänsä. Nyökytin innokkaasti. Hauskaa se ei ollut, mutta olin tullut siihen tulokseen, että kaikki asiat eivät olleet hauskoja. Ei se kuitenkaan tarkoittanut, että niistä ei voisi selvitä.
“Kamalaa se oli, mutta onnistuin silti!” henkäisin iloisena ja häntäni sojotti antennin lailla pystyssä. Häntäni nousi aina pystyyn, kun olin iloinen.
“Me voidaan nyt palata leiriin ja sinä saat syödä oikein hyvän aterian sen kunniaksi, että voitit pelkosi. Olit todella rohkea, Tupsutassu”, Syreenisumu kehui lämpimällä äänensävyllä ja lähti tassuttelemaan leiriä kohti. Jäin seisomaan silmät hämmästyksestä suurina. En ollutkaan ajatellut asiaa tuolta kantilta. En ollut yhtä rohkea, kun Kiurutassu. Mutta olin silti todella ylpeä, että en ollut perääntynyt. Päätin, että yrittäisin kohdata muut pelkoni samalla tapaa; juoksemalla päin.
“Tuletko sinä?” naarassoturi kysyi ja vilkaisi minua hieman huvittuneena. Viikseni värähtivät ja lähdin juoksemaan mestarini perään. Miten minä nyt näin olin jäänyt haahuilemaan? Hymyilin jälleen Syreenisumulle.
“Toivottavasti joku on löytänyt vesimyyrän, sellainen maistuisi”, naukaisin naaraalle silmät tuikkien. Söin mitä tahansa riistaa, mutta vesimyyrät kuuluivat suosikkeihini!
“Eiköhän me sinulle sellainen löydetä. Ja jos ei, niin ainahan sinä voit saalistaa oman vesimyyräsi. Paitsi että et ilman minua tai toista soturia, mutta ethän sinä nyt sellaista tekisi”, Syreenisumu naureskeli leppoisasti ja viikseni väpättivät. Naaras tunsi minut jo nyt hyvin. En ollut mitenkään kapinallinen, en koskaan rikkoisi sääntöjä tai uhmaisi Syreenisumun käskyjä.

Kun pääsimme leiriin, Syreenisumu vapautti minut ja juoksin tuoresaaliskasalle. Unohdin varoa muita ja meinasin törmätä siskoni mestariin, Lieskakajoon. Silmäni laajenivat ilosta, kollilla oli suussaan vesimyyrä ja se näytti ihan tuoreelta! Riistan hyvä tuoksu leijaili nenääni ja sai minut hymyilemään. Kolli laski myyrän tuoresaaliskasan päällimmäiseksi ja en enää malttanut odottaa. Tunkeilin kollin ohitse ja nappasin sen itselleni. Minä pelkäsin, että joku muu olisi ehtinyt ottaa sen.
“Anteeksi, Herra Lieskakajo! Mutta minun tekee niin kovasti mieli vesimyyrää ja-”, hölötin kollille, kuka vain heilautti käpäläänsä rennosti.
“Höpsis! Ota vain, se on juuri saalistettu”, oranssiturkkinen kolli vastasi ja astui tieltäni syrjään. Hymyilin kollille hieman hölmistyneen näköisenä. Turkkini oli pörrössä ja sotkussa, mutta en välittänyt. Nyt oli herkkuateriani aika! Katselin ympärilleni Kiurutassun tai jonkun muun tutun toivossa. Minä harkitsin jo pyytäväni Lieskakajoa seurakseni, mutta kolli oli jo kadonnut johonkin ja oletin hänen menneen tervehtimään pentujaan. Tassuttelin myyrä suussani aukion laitamille ja asetuin mukavaan asentoon. Laskin myyrän käpälien lähelle ja nuolaisin huuliani. Nyt oli aika syödä! Haukkasin vesimyyrästä ison palan ja pureskelin sitä antaumuksella. Lihan vahva ja riistainen maku täytti sisuskaluni ja olisin voinut hyppiä innosta. Jos kiipeilystä saisi joka kerta näin hyvää tuoresaalista, voisin kiipeillä päivittäin. Värähdin ajatuksesta, että minun pitäisi kiivetä huomenna uudelleen.. Hyvä on, ehkä ei päivittäin. Mielellään ei edes joka kuu, mutta harjoitukset olivat kuitenkin olleet tämän arvoiset.

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Yuzu

Kiurutassu oli hieman innoissaan. Lieskakajolle oli tullut jotakin äkillistä menoa, joten tämä ei voinut viedä häntä harjoituksiin, mutta hän oli pyytänyt Korppisiiveltä pääsisikö Kiurutassu metsästyspartioon. Partiossa oli mukana Kiurutassun lisäksi Salviakatse, Rastaskukka sekä Sädesäihke. Ketään heistä Kiurutassu ei tuntenut hyvin, vaikka hän kunnioitti Salviakatsetta ja Rastaskukkaa suuresti, sillä he olivat vanhempia sotureita. Sädesäihkekin vaikutti ihan mukavalta kissalta.
“Kiurutassu? Tuletko sinä tähän partioon?” Salviakatseen ääni herätti Kiurutassun ajatuksistaan. Kiurutassu nyökytteli äkkiä ja asettui joukon jatkoksi, Sädesäihkeen taakse. Kolli hymyili hänelle hieman ja kääntyi sitten eteenpäin. Päästessään ulos leiristä Rastaskukka juoksi Salviakatseen kiinni ja alkoi puhumaan hänelle jostakin partioon liittyvästä asiasta.
“Kiurutassu, tämähän on ensimmäinen partiosi, eikö niin?” Rastaskukka kysyi. Kiurutassu nyökkäsi innoissaan.
“Ajattelin, että meidän voisi olla ehkä helpompi saalistaa pareissa. Minä ja Salviakatse, sinä ja Sädesäihke.” hän määräsi ja vaihtoi Salviakatseen kanssa nopeita katseita.
“Siten hänkin saa hieman mestaruuskokemusta.” Salviakatse lisäsi.
“Me menemme saalistamaan kukkulan toiselle puolelle, jääkää te tähän.” Rastaskukka opasti ja heilautti häntäänsä.
Kiurutassua hermostutti hieman vieraan kollin seurassa. Kuitenkin hän pysyi ryhdikkäänä ja yritti näyttää mahdollisimman kypsältä.
“Kiva saalistaa kanssasi.” Sädesäihke sanoi kohteliaasti.
Kiurutassu nyökäytti päätään kevyesti.
“Kiitos.. missä me saalistetaan?”
“Vaikkapa tuolla puiden katveessa.” Sädesäihke ehdotti. Kiurutassu koetti pysyä soturin tahdissa parhaansa mukaan. Hän ei halunnut vaikuttaa pieneltä ja tyhmältä oppilaalta. Yhtäkkiä Sädesäihke pysähtyi. Hän värisytti viiksiään ja sitten Kiurutassun kuonoon lävähti hiiren myskinen haju. Sädesäihke hiipi ylös mäkeä hitaasti sulautuen pensaisiin. Kiurutassu matki kollin hiipimistä vatsakarvat maata hipoen. Hiiri nousi pystyyn, selväsi aistien kissojen läsnäolon. Sen pieni nenä väpätti. Sädesäihke antoi Kiurutassulle hännällään merkin kiertää puun takaa. Kiurutassu vilahti pensaan läpi ja kiersi puun taakse Sädesäihkeen ollessa toisella puolella. Sitten Sädesäihke hyppäsi hiirtä kohti ajaen sen Kiurutassun käpäliin. Kiurutassu panikoi hetken tietämättä mitä tehdä. Hiiri vinkaisi säälittävästi, mutta Kiurutassu onnistui tappamaan sen nopealla puraisulla.
“Hienoa!” Sädesäihke kehui.
Kiurutassu painoi päänsä mielissään soturin kehuista. Hän hymyili samalla kun otti hiiren hampaisiinsa.

// Sädesäihke?

Kirjoittaja: Saaga

//Viikonlopun kp-boosti//

Olin surullinen siitä, ettei emo ollut antanut minun olla sateessa. Ehkä joskus vielä, kun olisin iso saisin olla ulkona sateessa. Käärmekulta näytti olevan omissa ajatuksissaan. Katsoin häneen ja sitten pois. Mietin, mitä muut pennut mahtoivat tehdä ulkona. Miksi he saivat kaikki olla yhdessä ja minä en saanut? Minäkin halusin kavereita, ajattelin itsekseni tutkaillen pentutarhan lattialla olevaa kärpästä. Se oli aivan heikkona varmaankin kylmästä säästä. Yhtäkkiä Sielupentu tupsahti sisään pesään ja alkoi kinaamaan emoni kanssa. Hän väitteli naaraalle siitä, että pitäisikö tuon antaa minun leikkiä Sielupennun kanssa. Katsoin keskustelua etäämmältä ja juuri, kun vaikutti etten vieläkään pääsisi toisten pentujen leikkeihin Käärmekulta sittenkin suostui. Sielupentu käski minut mukaansa. Lähdin perään, vaikkei hän enää tarkistanutkaan taaksensa. Ulos päästyäni tunnustelin kylmää ja märkää maata tassujeni alla. Yöllä oli mahtanut taas tulla vettä taivaasta.
“Kärpäspentu, tule katsomaan!” Sielupentu hihkui jostain vähän kauempaa. Kipitin toisen pennun luokse ja katsoin maahan naaraan osoittamaan suuntaan. Siinä kiemurteli pieni mato. Nyrpistin nenääni sen hajulle. Katsoin vain, kun mato koitti avuttomasti rämpiä eteenpäin pienessä vesilätäkössään. Sielupennun silmät tuikkivat iloisesti. En ollut ihan varma, miksi hän oli näin innoissaan pienen madon näkemisestä.

//Sielu?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Aura

Mutristin suutani tyytymättömänä. En pitänyt siitä, että Pörriäispentu väitti isääni valehtelijaksi. Minun olisi tehnyt mieli antaa hänelle köniin, mutta me olimme nyt erityistehtävällä. Emme voineet tapella! Seurasin kollia häntä pystyssä ja virnistin. Minusta tuntui, kuin olisin suurin seikkailija! Tässä hetkessä minä ja Pörriäispentu olimme Mesitähden luottosotureita. Olimme matkalla Kuolonklaaniin pelastamaan kaapattuja eloklaanilaisia. Pörriäispentukin oli kuullut sen tarinan ja se oli meistä molemmista niin siisti! Enkä voinut lopettaa leveilemästä, että minun isäni oli ollut pelastamassa eloklaanilaisia. Metsä löi suuria ja synkkiä varjoja aukiolle, jotka saivat minut varpailleen. Vaikka kuinka olin rohkea ja suuri soturi, mietin silti oliko metsässä hirviöitä tai jotain muita pelottavia olentoja. Säpsähdin, kun kuulin jotain outoa ääntä. Se kuulosti ihan joltain hirviön pöhinältä! Tajusin kuitenkin, että se ääni lähti jostain kissasta, olimme saapuneet jonkun pesän lähelle, mutta en ollut tarpeeksi lähellä nähdäkseni kuka kissa siellä oli. Samassa keksin hyvän idean. Kipitin äkkiä piiloon miettimään suunnitelmaani. Minä halusin kostaa Pörriäispennulle sen, että toinen oli haukkunut minun isääni valehtelijaksi. Ei Lieskakajo ikinä valehtelisi! Pörriäispentu oli ihan siisti tyyppi, mutta ei toisella siltikään ollut oikeutta pilkata minun ja Ahvenpennun isää. Kurkistin puskasta varovaisesti ja näin Pörriäispennun pälyilevän ympärilleen hämmentyneenä. Minusta tuntui hieman pahalta, kun kolli vaikutti aidosti olevan peloissaan, mutta tämän siitä sai, kun kiusasi Lieskakajoa! Hiivin kömpelösti lähemmäksi ja yritin varoa osumasta oksiin, mutta olin kömpelö hiipimään. Päästessäni tarpeeksi lähelle ponkaisin kollin kimppuun ja loikkasin Pörriäispennun kimppuun. Hakkasin toista pienillä käpälilläni ja turkkini oli pörhistynyt.
“Et enää saa kiusata Lieskakajo-isiä!!!” nurisin Pörriäispennulle, joka tuijotti minua silmät selällään pelästyneenä. En voinut hyväksyä sitä, että perheenjäseniäni kiusattiin! Vain minä sain kiusata heitä tai oikeastaan Ahvenpentua. Mutta siskoni oli joskus niin nössö! Lopulta hieman tuima ilmeeni vaihtui taas virneeseen. Olin onnistunut hyökkäyksessäni!
”Sinä säikähdit”, supatin hymyillen, mutta en aikonut kiusata Pörriäispentua siitä. Päätin, että en kertoisi kellekään, että Pörriäispentu oli pelästynyt minua. Ainakaan, jos kolli ei enää kiusaisi Lieskakajoa. Sitä minä en voisi hyväksyä. Lopulta autoin toverini ylös ja katselin ympärilleni. Aukio oli onneksi edelleen autio. Jopa pelottavan aukio. Olin käynyt aukiolla vasta muutamia kertoja enkä vielä tuntenut sitä kovin hyvin, joten en ollut ihan varma minne meidän pitäisi seuraavaksi jatkaa. Mutta luotin Pörriäispentuun ja kollin suunnistustaitoihin.
“Mihin me seuraavaksi mennään?” kysyin Pörriäispennulta hiljaa ja katselin ympärilleni. Pimeä pelotti hieman minuakin, mutta koska meitä oli kaksi, en antanut sen vaivata liikaa. Jostain kaukaa kuului jotain omituista huhuilua ja vaistomaisesti painauduin hieman Pörriäispennun turkkiin kiinni. Ei sillä, että minua olisi pelottanut, mutta siltä varalta, jos Pörriäispentua pelotti! Muistutin itseäni, että me kaksi olimme Mesitähden antamalla erikoistehtävällä ja sain kerättyä seikkailuintoni mielen perukoiltani takaisin. Emmehän me voisi antaa Kuolonklaanin pitää Eloklaanin kissoja panttivankeinaan enää hetkeäkään pidempää!

//Pörri? >:D

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Vilkaisin Hellepentuun epäluuloisesti, vaikka tunsinkin niskakarvojeni kipuavan pystyyn. “No, sinun isäsi täytyy olla valehtelija, koska eivät hirviöt liiku täällä vaan Ukkospolulla”, minä sanoin tiukasti, osittain yrittäen vakuuttaa itseäni asiasta. Leiri oli täysin turvallinen paikka – niin emo aina meille vakuutteli.
Hellepennun kurkusta kohosi matala murina. “Minun isäni ei ole mikään valehtelija, sinä senkin -” Läimäisin tassun kollipennun suulle ja katsoin tätä ärtyneenä. Eikö tämä karvapallo tajunnut pitää pienempää suuta?
“Anna olla jo, ei meillä ole aikaa jäädä kinastelemaan heti alkuunsa”, sihahdin pesätoverilleni, joka läpsäisi tassuni kauemmas kertakaikkisen närkästyneen näköisenä. “Voidaan ottaa mittaa toisistamme joskus toisten, mutta juuri nyt meillä on hyvin tärkeä operaatio. Aivan kuten sotureilla.”
Sen kuuleminen sai Hellepennun höristämään korviaan kiinnostuneena. “Millainen operaatio?”
“No me karkaamme leiristä tietenkin. Pimeän turvin kukaan ei saa tietää meidän lähdöstämme, eivätkä Nokkospilvi ja Kimalaistoive voi estää meitä pitämästä hauskaa.” Ylisuojelevat kuningattaret osasivat olla välillä oikeita tylsimyksiä. Jotkut leikkimme olivat muka liian rajuja tai liian vaarallisia. Emot eivät vain ymmärtäneet, että juuri se osa teki niistä hauskoja!
“Ei hullumpi ajatus”, Hellepentu myönsi ja nyökytteli hyväksyvästi päätään.
“Tiedän. Ei hukata aikaa vaan mennään jo!”
Me liikuimme leirin varjoissa kuin kaksi salaisella tehtävällä olevaa soturia. Kuvittelin meidän saaneen tehtävän itse Mesitähdeltä. Jaoin tämän ajatuksen Hellepennun kanssa, ja hänkin yhtyi mukaan mielikuvaan. Nyt me molemmat olimme Eloklaanin päällikön asialla tällä vaarallisella tutkimusretkellä ulkopuoliseen maailmaan.
Kipitin vauhdikkaasti leirin keskellä olevan Litteäkiven taakse Hellepentu heti kintereilläni. Kiersin matalana kiven toiselle sivulle ja säpsähdin kuullessani vaimeaa ääntä. Katsahdin kiven juureen ja tajusin tuijottavani onkalon suuaukkoa. Mesitähti nukkui tuolla!
Käännyin raportoimaan asiasta seikkailutoverilleni, kun huomasin, että olinkin ihan yksinäni. Mihin Hellepentu oli jäänyt? Pyöritin päätäni kuin pöllö ja yritin löytää uuden ystäväni, mutta punertava kollipentu oli kadonnut kuin savuna ilmaan.
“Voi ei”, henkäisin itsekseni, “hirviöt ovat vieneet Hellepennun!” Minua alkoi hermostuttaa kovasti, eikä mennyt kauaakaan, kun hermostus muuttui peloksi.

//Helle? D:

Kirjoittaja: Aura

Heräilin rankan ja pitkän yön jäljiltä. Olin nukkunut huonossa asennossa ja minusta tuntui, kuin en olisi nukkunut hetkeäkään. Koko pää tuntui olevan täynnä painavia kiviä. Kohotin päätäni ja huomasin Kiurutassun sukivan omaa turkkiani. Väläytin siskolleni lämpimän hymyn. Emme olleet hirveästi puhuneet vanhempiemme kuolemasta enkä tiennyt ajatteliko naaras heitä yhtä usein, kun minä ajattelin.
“Kiurutassu? Olisiko sinulla hetki?” kysyin varovaisesti ja venyttelin selkääni. Jokainen jäsen ja lihas oli ihan jumissa. Juuri nyt tekisi mieli käydä kunnon lenkillä, mutta viime yön takia minut oli määrätty vapaalle ja kai se oli hyvä. En minä tiennyt.
“Tupsutassu, heräsithän sinä. Ja on minulla hetki, mutta minun pitää ihan pian lähteä partioon”, Kiurutassu naukaisi ja loikkasi viereeni. Hymyilin siskolleni. Mietin pitäisikö minun aloittaa keskustelu meidän vanhemmista, mutta jos toisella oli jo menoa.. Ehkä siihen keskusteluun pitäisi varata kunnon aika.
“Äh, ei minulla ollut mitään tärkeää”, huiskaisin käpälälläni. “Kunhan vain valvoin viime yönä myöhään.”
Kiurutassu ei ehtinyt vastaamaan minulle, kun aukiolta kiiri korviimme jo huhuilua.
“Toivottavasti saat ensi yönä paremmin unta. Minun pitää nyt kuitenkin mennä, nähdään myöhemmin”, naaraskissa huikkasi ja kiiruhti jo aukiolle. Hymyilin naaraalle hyvästeiksi ja nousin itsekin ylös. Minun pitäisi venytellä tai muuten muuttuisin yhtä kankeaksi, kun klaaninvanhimmat! Ajatus siitä huvitti ja nauratti minua. Minä, oppilaana kuin klaaninvanhin. Kuinka hassu ajatus! Viikseni väpättivät, kun mietin hassua juttuani. Hölköttelin aukiolle ja venyttelin ensin takajalkojani, sitten selkääni ja sitten niskaani. Vaikka muille kissoille puhuminen olikin minusta todella jännittävää, kaipasin silti hieman muiden seuraa. Ja jos minulla ei olisi tänään harjoituksia, kai minä voisin etsiä jotain muuta seuraa. Huomasin aukiolla mustavalkoisen naaraskissan. Muistelin, että hänen nimi oli Mustikkapyörre. Pentuna olin opetellut vanhempien kissojen nimiä ulkoa ja edelleen muistin melkein jokaisen. Tassutin toisen luokse ja taputin naarasta selkään. Mustikkapyörre kääntyi ja katsoi minua kysyvänä.
“He-hei. Haluaisitko sinä jakaa vaikka riistaa tai lähteä kanssani kävelylle?” kysyin soturilta hiljaisella äänellä, mutta Mustikkapyörre ei vastannut mitään. Käveli vain pois. Nielaisin ja tunsin kuinka pala nousi kurkkuuni. Torjutuksi tuleminen tuntui minusta pahalta.
“Minä voin lähteä kanssasi kävelylle, jos vain kelpaan.”
Käännyin katsomaan ja näin jurokatseisen kollin. Muistelin, että hänen nimi oli ehkä Järvi….Järvi… Järviloiste! Ilmeeni kirkastui hieman ja nyökkäsin varovaisesti. Järviloiste ainakin oli kohtalaisen kokenut soturi ja tiesi varmasti parhaat kävelypaikat.
“Se olisi kiva, kiitos kun kysyit. Mennäänkö sitten?” naukaisin ystävällisesti ja lähdin kollin perässä ulos leiristä. Ilmakin oli mitä parhain ja oli sopivan leutoa, joten kävelyretki sopi tähän hetkeen, kun nenä päähän. Silmäilin kollisoturia uteliaana. En ollut jutellut kolli kanssa ennen, mutta olin huomannut Järviloisteen usein partioimassa. Minusta tuntui siltä, että kolli oli aina suorittamassa tehtäviään. Ihailin kollia hieman, Eloklaani tarvitsi juuri tuollaisia sotureita ketkä huolehtivat siitä, että kaikki hommat tulisivat hoidettua. Oli suorastaan kunnia saada viettää aikaa sellaisen kissan kanssa!

Kirjoittaja: Käärmis

En rupatellut kamalan kauaa enää Tupsutassun kanssa, koska oppilas lähti tekemään tylsimpiä oppilaiden velvollisuuksia ikinä, auttamaan klaaninvanhimpia ja kuningattaria. Hän kysyi myös minulta, jos olisin halunnut liittyä hänen seuraansa, mutta ennemmin lähdin seikkailuille leirissä kuin vaihtamaan alusia ja raahaamaan saalista muille. Ei sillä, ettenkö olisi arvostanut heitä kissoina, mutta en vain oikein jaksanut lähteä tekemään mitään sellaista.
Lähdin itsekseni harhailemaan leiriin ja pyörimään aina kenenkin riesana, kunnes minut ajettiin takaisin pentutarhalle rauhoittumaan ja lepäämään. Ei minua väsyttänyt, mutta tiesin paremmin kuin kinata vanhempien kissojen kanssa.

Näin Kärpäspennun, joka puuhasteli jotain itsekseen pentutarhalla. Hyvä määrä pennuista oli ulkona, koska siellä oli hieno keli leikkimiseen, mutta naaras oli emonsa seurassa pentutarhalla. Minusta ajatus oli masentava, joten päätin mennä naaraan luokse.
“Hei, Kärpäspentu! Haluaisitko tulla leikkimään kanssani?” kysyin mustalta pennulta ilahtuneena. Hän ei saanut kuitenkaan tilaisuutta edes avata suutaan, kun Käärmekulta jo puhui hänen puolestaan.
“Ei! Kärpäspentu pysyy täällä, missä minä voin vahtia häntä”, Käärmekulta naukaisi pikaisesti ja katsoi minua tiukasti. Mitä minä olin muka taas tehnyt!?
“Miksi! Hänkin varmasti haluaisi tulla! Et voi pakottaa häntä eristäytymään muista pennuista ja olemaan yksin!” intin vastaan. Halusin vain leikkiä hänen tyttärensä kanssa, oliko se liikaa pyydetty?
“En halua, että hänelle käy mitään!” kuningatar sanoi hammastaan purren. Hän katsoi minua hieman kummasti. Oliko hän ehkä hieman syyllisyydentuntoinen?
“En minä häntä satuta. Lisäksi, voit aina tulla katsomaan hänen peräänsä. Emme me sinua estäkään”, tokaisin. Käärmekulta vilkaisi minua ja sitten tytärtään ja huokaisi syvään.
“Hyvä on. Tämän kerran”, hän myöntyi lopulta. “Mutta jos mitään tapahtuu, Kärpäspentu ei poistu kanssasi pesästä ennen kuin on jo oppilas!”
“Selvä homma. Alahan tulla!” kutsuin Kärpäspentua, enkä oikeastaan edes varmistanut tuliko hän mukanani. Loikin vain leirin lävitse innoissani. Maa oli hieman kostea, joten yöllä oli selvästi satanut.
Pysähdyin kuin seinään, kun huomasin maassa jotain kiinnostavaa. Katseeni pysyi tiukasti siinä ja lähestyin sitä varovasti sekä nuuhkaisi sitä. Hyi mikä lemu!
“Kärpäspentu tule katsomaan!” huudahdin toiselle pennulle lapani ylitse.

//Kärpänen?

Kirjoittaja: Saaga

Istuin paikallani emon vieressä, kun Leimusilmä kyseli emolta kysymyksiä. Leimusilmä oli halunnut tulla vielä tarkastamaan minut, koska en ollut vieläkään sanonut sanaakaan.
“Voi olla, että Kärpäspentu tosiaan on mykkä. En kyllä usko hänessä olevan mitään fyysisesti vialla. Luulisin tämän olevan enemmänkin sosiaalinen tai psyykkinen oire”, parantajakolli naukui. Hän vilkaisi minuun. Katsoin pois ja kiersin häntäni tiukemmin käpälilleni. Minussa ei ollut mikään vikana. Parantajakin todisti sen. Mikseivät muut vain voineet antaa minun olla? Korvani luimistuivat, kun yksi yksinäinen vesipisara tipahti kuonolleni. Nytkö se tapahtui? Saisinko nähdä, kun pilvistä tuli vettä? Käänsin katseeni heti taivaalle.
“Kiitos, Leimusilmä”, Käärmekulta naukui ja nousi. Minä jäin istumaan ja katsomaan pilviä.
“Voimmeko jatkaa sisällä? En halua, että Kärpäspentu kastuu ja saa jonkin taudin täällä ulkona”, emo naukui hermostuneena katsellen maata, jota sadepisarat löivät jo kovaa. Minä katsoin niiden tippumista ja sisäisesti iloitsin. Sateen ropina kuului maassa ja lehdissä. Lehdet värähtelivät ja maasta tuli märän mullan tuoksua. Oi, kuinka hyvältä se tuoksuikaan. Aikaisemmin luimistuneet korvani olivat nyt pystyssä innokkaasti.
“Tottakai”, Leimusilmä sanoi ja meni edeltä pentutarhaan.
“Tulehan”, Käärmekulta naukui nappasi minua niskanahasta. Rimpuilin ja yritin kääntyä katsomaan pisaroita. Emo laski minut varovasti hämärän pesän lattialle. Silmilläni kesti tottua hämärään, sillä ulkona oli ollut yllättävän kirkasta, mutta minulla oli nyt paha mieli. Halusin mennä katsomaan sadetta. Katsoin pesän uloskäyntiä haikeana.
“Täytyykö sinun tutkia häntä vielä?” Käärmekulta kysyi parantajalta. Käännyin parantajaa kohden. Kolli katseli minua.
“Kävisitkö makuullesi, Kärpäspentu? Voisin varmuudelta tunnustella hieman hengitystäsi ja kurkkuasi. Tämä ei satu”, hän sanoi, enkä tiennyt oliko viimeinen lause minulle vai emolle. Emo oli niin huolissaan kokoajan. Kävin kyljelleni ja annoin Leimusilmän tunnustella kurkkuani ja sitten hän siirtyi rinnalleni.
“Ota syvä henkäys sisään… ja ulos…” Leimusilmä ohjeisti. Tein työtä käskettyä. Jouduin hengittämään vielä kolme kertaa ennen kuin Leimusilmä antoi minun nousta. Nousin pystyyn ja nypin kyljestäni sammalhippusia pois.
“Hän vaikuttaa täysin terveeltä. Käärmekulta, Kärpäspentu on mahtavassa kunnossa. Sinulla ei ole mitään syytä huoleen”, mustavalkoinen kolli ilmoitti. Emo huokaisi helpotuksesta.
“Kiitos ja hei sitten”, kullankeltainen naaras naukui hymy huulillaan väreillen. Vasta kun Leimusilmä oli poistunut, emo antoi hymyn levitä kunnolla hänen kasvoilleen. Käärmekulta nuolaisi päälakeani ja auttoi sitten pesemään kylkeäni. En pannut vastaan, koska emon lämpimät lipaisut tuntuivat mukavalle.

Kirjoittaja: Aura

Istuin leiriaukion sateessa ajatuksissani. En tiennyt mitä minä voisin tehdä tai kuinka kauan valheeni menisivät isälleni läpi. En edes tiennyt menivätkö ne tälläkään hetkellä ja se sai minut hermostuneeksi. Lieskakajo ja Hiilihammas olivat yllättäneet minut ketunjätökset turkillani rajan tuntumasta. Kissan ei tarvinnut olla terävin oksa ymmärtääkseen, että minulla oli jotain salattavaa. Ja minullahan oli. Olin tavannut Noran. Tuon upean, ihastuttavan ja viehättävän naaraan kuka oli saanut minut aivan sekaisin kaikesta. Elämästä, hänestä, omista ajatuksistani. Kellahdin selälleni ja tuijotin päämäärättömästi taivaalle. Taivas oli yhtä harmaa, kuin minun tulevaisuus Eloklaanissa. En tiennyt mitä Mesitähti tekisi, jos hän saisi tietää. Tai Järviloiste? Olimme kollin kanssa melkein kumppaneita. Käyttäydyimme kuin kumppanit, mutta kumpikaan ei ollut pyytänyt toista kumppanikseen. Olin monta kertaa meinannut kysyä, mutta valheet kuumottelivat poskiani ja hyvä kun pystyin katsoa Järviloistetta silmiin. Kolli oli liian hyvä minulle. Järviloiste oli rehti, tasapainoinen ja vakaa, totta kai komea, luotettava ja erinomainen soturi. Olin varma, että Järviloisteesta tulisi hyvä varapäällikkö jonain päivänä. Minä taas olin holtiton, tunnevammainen ja valehtelin kollille päin naamaa, koska en vain voinut sanoa Järviloisteelle, että olin ihastunut yhteen todella kauniiseen erakkoon. Miten sellaisen voisi edes sanoa? Hei, olen muuten käytännössä pettänyt sinua ja koko Eloklaania! Huokaisin ja ummistin silmäni. Mietin kuinka helppoa olisi, jos voisin perua kaiken, mutta sitten taas.. Jos Tähtiklaani antaisi minulle siihen mahdollisuuden, minä en tiennyt tarttuisinko siihen. Olisi helppoa perua kaikki omat virheet, mutta sitten minä menettäisin sen kaiken ihanan. Kaikki ne kylmät väreet mitkä kulkivat nenästä hännänpäähän, kun Nora kaatoi minut maahan ja katsoi minua suoraan silmiin. Kaikki ne perhoset vatsani pohjassa mitä minä tunsin, kun hän kosketti korvanlehteeni ja kuiski kuinka kauniilta minä näytin. Vaihdoin asentoani ja huokaisin jälleen. Mutta sitten taas minun ei tarvitsisi kamppailla sen kanssa, että olin epäuskollinen hyvälle ystävälleni ja koko klaanille. Tai minun ei tarvitsisi valita. Pääkoppani täyttyi entistä vaikeimmista ajatuksista. Minä en edes tiennyt oliko minulla mistä valita. Pelkäsin, että minun ja Noran tapaamiset olivat naaraalle vain hauskanpitoa. Tiesin, että Nora ei ollut sitoutuvaa sorttia. Toisellahan saattoi olla muitakin Kujekultia kenen kanssa nukkua ja flirttailla. Minä en rehellisesti tiennyt kestäisinkö, jos olisin vain tapa pitää hauskaa. Vaikka olinkin petturi, haaveilin siltikin rakkaudesta ja siitä omasta kumppanista. Yhtäkkiä minulle tuli sellainen tunne, että joku tai jokin tuijotti minua. Räväytin silmäni auki ja ensimmäinen asia mitä näin, oli Hilehuurteen leikkimielinen virne. Säpsähdin, mistä ihmeestä kolli oli tuohon ilmestynyt?
“Tuijotin sinua tässä ainakin ikuisuuden! Miksi ihmeessä sinä makaat keskellä aukiota?” Hilehuurre ihmetteli ja kömmin ylös. Sade oli kastellut huomaamatta turkkini ihan läpimäräksi. Mutta katsoessani Hilehuurretta tajusin kuinka paljon minä olinkaan kaivannut ystävääni! Emme olleet hetkeen viettäneet kunnolla aikaa yhdessä ja yhtäkkiä hirveä ikävä iski vasten kasvojani. Ironista, sillä kolli oli juuri nyt vieressäni.
“Voi Hilehuurre, minulla on ollut niin ikävä sinua! Ja äh, unohda, Ihan tyhmä juttu. Pliis, piristä minua. Tehdään jotain kivaa, jotain ihan älytöntä. Jotain mihin vain me kaksi pystytään”, virnistin ja iskin Hilehuurteelle silmää. Me kaksi olimme sellainen kaksikko, että saatoimme keksiä jotain mitä kukaan muu ei ollut koskaan keksinyt. Ja juuri nyt olin valmis jekkuilemaan Hilehuurteen kanssa pyörremyrskyn kanssa. Tai tekemään ihan mitä tahansa, kunhan minun ei tarvitsisi miettiä omia suhdesotkujani. Ihan mitä tahansa, kunhan minä ja Hilehuurre tekisimme jotain hauskaa yhdessä.

//Hile? B)

Kirjoittaja: Aura

Potkaisin unisena minua herättänyttä kissaa. Kuka kumma julkeni herättää minut kesken hyvän taistelu-unen? Olin nähnyt unta missä olin taistellut vihollisia vastaan ja tietenkin olin voittanut kaikki. Mutta nyt olin hereillä ja näytin lähinnä hölmistyneeltä.
“Häh?” mumisin ja kampesin itseni käpälilleni. Oliko jo aamu? Pesässä oli kuitenkin pimeää ja kaikkialta kuului rauhallista tuhinaa.
“Shh, hiljempaa! Tule, minulla on suunnitelma”, Pörriäispentu supatti ja tuuppi minua liikkumaan kohti pesän suuaukkoa. Jupisin itsekseni jotain, mutta laitoin kuitenkin tassua toisen eteen. Liikuin mahdollisimman hiljaa ja yritin matkia Pörriäispennun tapaa liikkua. Se näytti jokseenkin samalta, kun isäni näyttämä vaanimisasento. Ajattelin kuitenkin, että isäni oli Pörriäispentua parempi vaanimaan, koska kolli oli soturi. Mutta kollipentukin näytti taitavalta. Minusta vaanimisasento tuntui taas todella vaikealta ja lähinnä meinasin kompuroida omiin käpäliini. Huomasin kollin kasvoilla hieman huvittuneen ilmeen ja tuhahdin. Vielä minä näyttäisin! Minkä minä sille voin, että olin keskittynyt taisteluliikkeiden harjoitteluun? Joku muu voisi saalistaa minulle! Minä olin luotu puolustamaan Eloklaania ja perhettäni taistelukentällä. Lopulta pääsimme leiriaukiolle ja en voinut pidätellä itseäni, vaan hypin tasajalkaa. Tuntui mahtavalta uhmata emon käskyjä. Se oli myös todella jännittävää..
“Mikä suunnitelmasi on? Kai me tehdään jotain todella mahtavaa ja siistiä?” sihahdin Pörriäispennulle hiljaa. Koko maailma oli meille nyt auki! En kuitenkaan halunnut myöntää sitä itselleni, mutta ympyröivä pimeys pelotti hieman. En tiennyt mitä puskissa piileksi..
“Lieskakajo muuten kertoi, että öisin täällä liikkuu hirviöitä”, kerroin pesätoverilleni mahdollisimman viileästi ja tyynesti. En halunnut myöntää, että minua hieman jännitti, jos törmäisimmekin sellaiseen.. Pörhistin turkkiani, jotta näyttäisin mahdollisimman suurelta ja villiltä. Aukion viileys kuitenkin pureutui ohuen ja höttöisen pentuturkkini läpi saaden minut hytisemään kylmästä.

//Pörri? 😉

Kirjoittaja: Aura

Nyökkäsin Hiilihampaalle ja väläytin toiselle ystävällisen hymyn.
“Hyvää yötä, oli mukava jutella kanssasi”, naukaisin Hiilihampaalle ja haukottelin sanojeni päälle kita ammollaan. En ollut edes tajunnut miten väsyneeksi kävelylenkki oli minut saanut. Takana oli pitkä päivä mikä oli sisältänyt myös Kiurutassun opettamista. Mestarina toimiminen oli yksi suosikkiasioistani. Jos voisin valita, minulla olisi koko ajan oppilas. Hymähdin. Hyvä on, melkein koko ajan. Pitäisihän minun välillä hioa uusia harjoituksia ja metkuja oppilaiden varalle. Röyhistin rintaani, Kiurutassu oli jo neljäs oppilaani ja olin naaraasta jo nyt varsin ylpeä. Olin jo tassuttelemassa soturien pesään nukkuvaan, kunnes näin sivusilmällä Tupsutassun saapuneen aukiolle. Peruutin muutaman askeleen ja katsoin kollia varovaisesti. Toinen näytti olevan hieman hukassa, joten päätin lähestyä oppilaani veljeä varovaisesti. Kiurutassun puheista olin käsittänyt Tupsutassun olevan aika ujo ja herkkä. Kun katseeni kohtasi nuorukaisen kanssa, väläytin lämpöisen hymyn ja istahdin vähän matkan päähän.
“Hei Tupsutassu. Mitä sinä teet tähän aikaan ulkona?” kysyin varovaisesti. En tietenkään voinut olla täysin varma siitä, jos kolli olisikin vain odotellut mestariaan saapuvaksi. Toinen oli kuitenkin niin nuori oppilas, joten olisi kummallista, jos toiselle järjestettäisiin jo nyt yöharjoituksia. Ne olivat tyypillisesti vanhempien oppilaiden heiniä. Kollin katse tuntui haahuilevan taivaassa ja tähdissä käyden välillä minussa ja sitten taas muussa aukiossa.
“Minä mietin vain emoa ja isää”, kolli sai lopulta naukaistua. Toisen ääni oli hiljainen ja surumielinen, kuten koko Tupsutassun olemus oli. Kallistin päätäni ja katsoin toista myötätunto katseesta hehkuen. Toinen oli niin nuori ja jo nyt ilman vanhempia.. Minusta tuntui niin pahalta Tupsutassun ja tuon siskon Kiurutassun puolesta. Toivoin, että olisin jotenkin voinut auttaa heitä, mutta suurinkaan soturi ei voisi tuoda kuolleita takaisin. Ei vaikka kuinka rukoilisi Tähtiklaanilta armoa ja ymmärrystä.
“Tiedätkö, minä ymmärrän sinua”, aloitin varovaisesti ja hivuttauduin hieman lähemmäksi. Tupsutassu katsoi minua varovaisesti, silmät surusta ja kyynelistä kimmeltäen.
“Minun vanhempani kuolivat ennen kuin minusta tuli oppilas. He eivät koskaan päässeet näkemään edes oppilasseremoniaani, mutta olen varma siitä, että he katselevat minua tähtien takaa. Ja olen myös aivan varma, että sinun vanhempasi katselevat sinua tällä hetkellä”, naukaisin myötätuntoisesti ja hellästi. Hätkähdin, kun tajusin, että en edes tiennyt oliko Tupsutassun vanhemmat uskoneet Tähtiklaaniin tai uskoiko kolli itsekään.
“Ai, sinunkin? Minusta tuntuu välillä siltä, että me olemme ainoat ilman vanhempia. Minne tahansa katsonkin, näen onnellisia perheitä”, laikkuturkki niiskaisi hiljaisella äänellä ja kietaisi osittain kaljun hännän kehonsa suojaksi. Hivuttauduin taas lähemmäksi, jotta voisin silittää nuorta kollia hännälläni. Tuntiessaan kosketuksen kollioppilas ensiksi hätkäksi, mutta sitten rentoutui osittain.
“Meitä on enemmän kuin arvaatkaan. Tähtiklaanin aivoitukset ovat kokeneillekin sotureille ja parantajillekin mysteerejä. Me emme voi tietää miksi he joskus ottavat rakkaamme liian aikaisin riveihinsä, mutta heillä on yleensä jokin hyvä syy. Ymmärrän, että se ei varmastikaan nyt tunnu siltä, mutta voit ajatella, että vanhempasi saattoivat vaikka olla pahasti sairaita eikä Tähtiklaani halunnut heidän kärsivän”, maukaisin varovaisesti. Minua itseäni tuo ajatus lohdutti, kun olin menettänyt omat pentuni. Tupsutassu taas oli niin nuori, joten hän todennäköisesti katsoi asiaa eri näkökulmasta. Mutta ajattelin, että ehkä voisin saada kollin katsomaan asiaa toiselta kantilta. Mutta se ei tuottanut toivottua tulosta, sillä Tupsutassu alkoi itkemään holtittomasti.
“En minä halua, että niihin sattuu, mu-mutta haluaisin silti heidän olevan täällä”, kollikissa parkui surkeana ja katsoi minua itkusta punertavin silmin. Tartuin kollin leukaan hellästi saadakseni katsekontaktin.
“Voi Tupsutassu, et tietenkään. Ja tietenkin saat toivoa, että he olisivat täällä. Me kaikki toivomme, että he olisivat täällä. Ajattelin vain, jos sinua lohduttaisi ajatus siitä, että he elävät nyt ikuista elämää eikä heillä ole mitään kipuja. Lupaan, että te näette vielä, mutta sinulla on kokonainen elämä vielä elettävänä”, naukaisin lempeästi ja päästin toisesta irti. Tupsutassu nyyhkytti edelleen, mutta sai nyökättyä. Kolli painautui turkkiini tiukasti ja vaikka hän oli kääntänyt katseensa pois, kuulin kuinka kolli itki edelleen.
“Herra Lieskakajo, voinko minä nukkua sinun vie-vieressäsi? Minä en haluaisi nukkua yksin”, Tupsutassu niiskaisi ja katsoi taas minuun, mutta tällä kertaa kollin katse oli aneleva. Tiesin, että en voisi viedä Tupsutassua soturien pesään, sillä muuten Kiurutassu jäisi kahdestaan Talvikkitakun kanssa. Mesitähti oli jälleen alentanut naaraan oppilaaksi ja rehellisesti en luottanut päällikön tyttäreen lainkaan. Talvikkitakun mielialat vaihtelivat alati ja naaras oli tunnettu siitä, että tuo hieman kiusasi muita kissoja. En voisi jättää oppilastani yksin naaraan seuraan, jos Talvikkitakku saisi jotain päähänsä.. Mutta samassa keksin idean.
“Mitä jos minä tulisin oppilaiden pesään sinun seuraksi? Mutta sitä ennen me voisimme hakea Leimusilmältä jotain, että saisit nukuttua. Miltä se kuulostaisi? Minä ilmoitan aamutuimaan Syreenisumulle, että sinä saisit pitää tämän päivän vapaata harjoituksista. Sopisiko se sinulle?” ehdotin hellästi hymyillen. Yö oli jo kohtalaisen pitkällä ja väsyneenä harjoittelusta ei tulisi mitään. Tupsutassu nyökkäsi vaisusti, mutta ei enää sanonut mitään. Autoin kollin varovaisesti ylös ja lähdimme yhdessä kohti parantajanpesää. Kuu möllötti kirkkaana aukiolla ja valaisi polkuamme. En voinut olla ajattelematta sitä mitä mieltä Leimusilmä oli siitä, että häiritsisin hänen uniaan. En kuitenkaan ollut varma voisiko Vienotassu jakaa unikonsiemeniä. Leimusilmä oli aina välillä kertonut minulle yrteistä ja olin jäänyt siihen käsitykseen, että ne voisivat olla suurissa määrin jopa vaarallisia. Ja Tupsutassu oli vielä pieni oppilas, joten oikea annostelu olisi varmasti tärkeää. Pujahdin parantajanpesään Tupsutassu tiukasti vieressäni ja suuntasin vanhan muistini mukaan suoraan Leimusilmän vierelle. Yrttien vahva tuoksu leijaili heti nenääni ja sai minut melkein aivastamaan. Vaikka olinkin viettänyt täällä paljon aikaa, en ollut tottunut yrttien tuoksuun ja minusta tuntui, että en tulisikaan tottumaan.
“Psst, psst. Leimusilmä”, kuiskasin ja tuupin kollia varovaisesti hereille. Mustavalkoinen kolli mutisi jotain ja kääntyili pedillään, mutta lopulta nousi unisena hereille. Kun Leimusilmä tajusi kuka hänet oli herättänyt, hän katsoi minua tuimasti.
“Tulen Tupsutassun asialla. Hän ei saa unta ja hän on kovin tolallaan vanhempiensa menetyksestä. Olisiko sinulla jotain mikä voisi auttaa häntä nukkumaan ja voimaan paremmin?” supatin parantajakollille, jonka katse siirtyi heti nuoreen oppilaaseen. Tupsutassu kurkki takaani varovaisesti.
“Ai, eiköhän minulta jotain löydy. Seuraa vain minua Tupsutassu, niin annan sinulle unikonsiemeniä ja minulla pitäisi olla kamomillaakin”, Leimusilmä naukaisi ja räpytteli unihiekkaa silmistään. Astuin kollin tieltä syrjempään, jotta Leimusilmällä olisi tilaa työskennellä. Kurkin kuitenkin uteliaasti. Leimusilmä kaivoi yrttien seasta yhden unikonsiemenen ja hieman jotain toista kasvia, mutta yrttitietämykseni ei riittänyt siihen, että tietäisin mitä kolli antoi. Luotin kuitenkin Leimusilmän taitoon toimia parantajana.
“Tässä on yksi unikonsiemen ja hieman kamomillaa. Se rauhoittaa sinun mieltä ja sinun pitäisi pystyä nukkumaankin paremmin. Pureskele ne”, parantajakolli selitti ja työnsi yrtit Tupsutassulle, joka nyökkäsi, mutta katsoi yrttejä hieman epäileväisenä. Kolli kuitenkin nnappasi yrtit suuhunsa ja pureskeli ne varovaisesti. Tupsutassun ilmeestä päätellen yrtit eivät maistuneet kovinkaan hyvältä, mutta hän nielaisi ne kuuliaisesti.
“Kiitos, Leimusilmä ja hyvää yötä”, Tupsutassu naukaisi ja vilkaisi sitten minuun. Katsahdin Leimusilmään ja hymyilin kiitollisena. Meidän välit eivät olleet parhaimmat, mutta olin iloinen, että pystyimme kuitenkin toimimaan asiallisesti. Meidän omat ongelmat eivät saisi näkyä muille kissoille, etenkään potilaille tai nuoremmille kissoille. Onneksi Tupsutassu ei tuntunut huomaavan mitään, vaikka minä kyllä huomasin miten kireä tunnelma meidän välillä oli.
“Kiitos minunkin puolesta, me tästä taidammekin mennä nukkumaan. Hyvää yötä, Leimusilmä”, naukaisin Leimusilmälle kohteliaasti ja kolli nyökkäsi.
“Työtänihän minä vaan teen. Toivottavasti saat nukuttua, Tupsutassu ja hyvää yötä”, parantaja naukaisi ja tassutteli ohitseni takaisin makuusammalilleen. Vilkaisin kollia vielä kerran ja minun teki mieli sanoa jotain, mutta Tupsutassun läsnäolo sai sanat kurkkuuni kiinni. Tyydyin vain nyökkäämään ja viittasin käpälälläni pesän suuaukolle.
“Mennäänpä sitten, niin pääset nukkumaan”, nau’uin tyynesti ja ohjasin Tupsutassun takaisin aukiolle. Aukion viileä tuuli pyöritti kuivuneita lehtiä ilmavirran mukana. Lehtikato oli lähellä, mutta ilmat eivät olleet viilentyneet liikaa.Turkkini oli onneksi säänkestävä. Seurasin kollioppilasta pesälle ja hymähdin itsekseni. Siitä olikin aikaa, kun olin nukkunut siellä. Tuntui jopa nostalgiselta kierähtää sammalille ja painaa pää oppilaiden pesän lattiaa vasten. Minusta tuntui siltä, että olisin jälleen oppilas. Tupsutassu painautui kylkeäni vasten ja pyörähti pieneksi karvapalloksi.
“Anteeksi, että minä viivästytin nukkumaanmenoasi”, kolli naukui unisena ja painoi päänsä häntänsä alle. Suin oppilaan turkkia lempein, mutta päättäväisin vedoin. Ajatukseni oli, että nukuttaisin kollin ja painuisin sitten soturien pesään nukkumaan, mutta Tähtiklaani heittikin unihiekkaa rankalla kädellä silmiini ja pian olinkin jo ihan tahtomattani unessa.

“Hmh?” nostin päätäni silmät puoliksi ummessa ja haukottelin. Kuullessani sanan ‘erityistehtävä’ valpastuin ja nousin varovaisesti ylös. Varoin herättämästä Tupsutassua kuka nukkui edelleen. En ensiksi muistanut mitä minä tein oppilaiden pesässä ja miksi olin Tupsutassun vieressä, mutta pian mieleeni palasi edellisyön tapahtumat. Hymyilin Hiilihampaalle lämpimästi ja ohjasin vanhemman kollin lähes äänettömästi ulos oppilaiden pesästä. Kiurutassu ja Tupsutassu olivat molemmat edelleen unessa ja halusin pitää tilanteen sellaisena. En tiennyt kuinka nopeasti unikonsiementen vaikutus lakkaisi ja jos Tupsutassu heräisi yllättäen, niin olisiko kollin edelleen vaikea saada unta.
“Mitä sinä oppilaiden pesässä teit? Ihmettelin, kun sinua ei näkynyt missään. Meinasin jo lähteä erityistehtävälle yksin”, Hiilihammas virnisti ja tuuppasi minua toverillisesti. Hymähdin ja pukkasin kollia leikkimielisesti.
“Kerron sinulle koko tarinan ihan kohta. Minun pitää vain kertoa Syreenisumulle, että Tupsutassu ei ole harjoittelukunnossa. Voisitko odottaa tässä? Tulen ihan pian”, selitin Hiilihampaalle vielä hieman väsyneenä ja kolli nyökkäsi hieman yllättyneenä. Tepsutin soturien pesän lämpöön ja varoin astumasta muiden kissojen hännille. Lopulta löysin nuoren naarassoturin ja tuupin toisen varovaisesti hereille.
“Hei, anteeksi kun minä herätän sinut. Tupsutassulla oli viime yönä aikamoisia uniongelmia ja me haimme Leimusilmältä unta tukevia yrttejä. Hän ei kuitenkaan ole tänään harjoittelukunnossa, joten voisitko antaa hänelle vapaata?” kuiskasin Syreenisumun korvaan ja naaras mumisi jotain mikä kuulosti ihan kyllältä. Pian naaras olikin taas unessa. Hymähdin huvittuneena ja käännyin varovaisesti ympäri. Olin niin kömpelö, että jos lähtisin peruuttamaan, astuisin taatusti jokaisen kissan hännän päältä. Kun pääsin takaisin aukiolle, korviini kantautui jo lintujen sirkutusta. Se sai minut hymyilemään.
“Kaunis aamu, eikö?” naukaisin Hiilihampaalle ja lähdimme rinta rinnan kulkemaan ulos leiristä.
“Siitä eilisestä. Olin menossa nukkumaan, mutta törmäsin aukiolle Tupsutassuun. Hän vaikutti olevan jotenkin hukassa, joten menin juttelemaan hänelle ja selvisi, että hänellä on todella paha mieli vanhempiensa kuolemasta. Lopulta me haimme sitten unikonsiemeniä ja Leimusilmä antoi vielä jotain yrttiäkin. Tupsutassu ei kuitenkaan uskaltanut nukkua yksin, joten menin nukuttamaan hänet ja taisin nukahtaa itsekin”, naurahdin Hiilihampaalle ja haukottelin vielä väsyneenä. En ollut tottunut valvomaan näin myöhään ja heräämään näin aikaisin lyhyiden yöunien jäljiltä. Kolli nyökkäsi myötätuntoisesti.
“Hän käy läpi rankkoja asioita. Teit reilusti, kun kuuntelit ja nukuit hänen kanssaan. Minäkin kävin vielä kävelyllä Korppisiivelle ja mainitsin hänelle siitä, että olisit oiva varapäällikköehdokas”, tabbykuvioinen soturi virnisti, kun olimme päässeet leirin ulkopuolelle. Sydämeni hypähti toivosta, ehkä Korppisiipi harkitsisi minua seuraavaksi varapäälliköksi! Piristyin heti ja aloin miettimään mikä se Hiilihampaan erityistehtävä oli. Ehkä Korppisiipi testaisi minua? Ehkä naaras halusi nähdä miten minä selviytyisin tästä. Röyhistin rintaani pentumaisen innokkaana.
“Mikä se sinun tehtäväsi olikaan? Lähdemmekö me rajojen ulkopuolelle?” kysyin innokkaasti ja otin jopa muutaman innokkaan hypähdyksen. Kollisoturi nauroi innokkuudelleni hyväntuulisena.
“Pysyhän nahoissasi, me menemme vain tarkistamaan onko se erakko palannut”, Hiilihammas kertoi viikset värähdellen ja otti minut kiinni. Se ei ollut vaikeaa, sillä jäseneni olivat vielä kankeina huonossa asennossa nukkumisesta. Tupsutassun peti oli ollut normaalia pienempi.
“Se kuulostaa hyvältä idealta. Ainakin me voimme varmistaa, että Eloklaanin reviirillä ei ole käynyt tunkeilijoita. Riistasta ei ole vielä suurta pulaa, mutta kuvittele, jos riistavarkauksia tapahtuisi vaikka kahden kuun päästä. Se olisi suoraan pois meidän soturien suusta”, huokaisin Hiilihampaalle ja räpäytin silmiäni. Terästin aistejani ja yritin löytää ilmasta hajujälkiä mitkä eivät meidän reviirille kuuluisi. En myöskään pistäisi pahakseni, jos tehtävän jälkeen löytäisimme jotain syötävää. Sitä ei lehtikadon aikaan olisi ainakaan liikaa. Kuljimme kohti niittyä ja siristin silmiäni, kun erotin aamun usvan seassa kissan. Vilkaisin välittömästi Hiilihammasta, joka oli myös huomannut kissan suuren siluetin. Lähdimme varovaisesti lähemmäksi. Usva peitti meidän näkymiämme enkä pystynyt vieläkään erottamaan ketä me katsoimme.
“Mennäänkö varovaisesti lähemmäksi?” kuiskasin ja Hiilihammas nyökäytti. Lähdimme varovaisesti lähemmäksi ja en voinut sille mitään, että rintaani oli muodostunut inhottava möykky. Kissa näytti jotenkin tutulta, vaikka näinkin hänet todella heikosti. Kun pääsimme tarpeeksi lähelle, huomasin että kissa todella oli tuttu. Se oli nimittäin tyttäreni, Kujekulta. Eikö naaras ollutkaan palannut leiriin? Oliko toinen nukkunut lainkaan? Mielessäni risteili paljon kysymyksiä ja yksi niistä oli se, että miksi naaras oli noin lähellä rajaa tähän aikaan aamusta.
“Kujekulta, mitä sinä teet täällä?” kysyin silmät sirrillä ja Kujekulta säpsähti. Naaras kääntyi ympäri ja katsoi minua hieman hölmistynyt ilme kasvoillaan. Tyttäreni salasi jotain ja minä aion ottaa selvää mitä hän puuhasi.
“Minä, öö. En vain saanut unta, niin lähdin kävelylle. Mutta taidan palata nyt leiriin”, Kujekulta naukaisi mietittyään hetken ja kulki sitten meidän ohi. Nyrpistin nenääni, kun haistoin Kujekullassa jotain outoa. Toinen oli pyörinyt ketunjätöksissä..
“Suosittelen peseytymään ennen leiriin menoa”, Hiilihammas totesi tyynesti ja vilkaisin kollia kulmat koholla. Kukaan kissa ei pyörisi jätöksissä vapaaehtoisesti. Kynteni liukuivat ulos ja painoin ne ruohikkoon. Minua ärsytti, että tyttäreni valehteli minulle näin päin naamaa. En tietenkään voinut todistaa naaraan valehtelevan, mutta näkihän sen nyt kuka tahansa! Kun Kujekulta oli poistunut kuuloetäisyydeltä, vilkaisin Hiilihammasta naama mutrulla.
“Hän valehteli meille. Hän ihan varmasti tietää tästä erakosta jotain ja me otamme nyt selvää mikä tämä homma on!” huokaisin ja lähdin marssimaan lähemmäksi rajaa. Syvällä sisimmässäni myös pelkäsin, että vanhin tyttäreni päättäisi jättää kaiken ja lähteä Eloklaanista. En tiedä kestäisinkö sitä.
“Lieskakajo, odota! Me emme saa poistua reviiriltä”, Hiilihammas huudahti ja otti minut jälleen kiinni. Vilkaisin kollia toivoton ilme kasvoillani. Miten muuten me saisimme selville mitä täällä oli meneillään? Kuiden kuluessa olin kuitenkin viisastunut enkä ollut enää yhtä kuumapäinen tai kapinallinen. Siispä en uhmannut Hiilihampaan käskyä, vaan katselin vain sumuiseen ulkomaailmaan. Kuitenkin jossain tuolla oli kissa kuka tiesi jotain ja halusin löytää hänet käpäliini. Ja takoa hänen päähän, että tyttäreni oli sukunsa tapaan klaanikissa eikä kukaan saisi edes yrittää houkutella häntä lähtemään klaanista.
”Mitä me nyt tehdään? Pitäisikö meidän puhua Mesitähdelle tai Korppisiipille tai painostaa Kujekultaa tai…-” huokailin Hiilihampaalle nopeasti ja puhaltelin ilmaa hermostuneena. En tiennyt mitä tehdä, en tosiankaan tiennyt. Olisiko minulla enää osaa tai arpaa Kujekullan päätöksistä? Toinen oli aikuinen, mutta minä olin siitä huolimatta hänen isänsä. Eikö minullakin olisi jotain sananvaltaa?

//Hiltsuuu?

SuperKP-boosti käytössä

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Ravistelin pentutarhan lattialta turkkiini tarttuneet roskat pois ja niiskaisin nenääni, ennen kuin vastasin Hellepennulle: “No et sinäkään ihan huono ole. Olet oiva vastus.” Tuima tuijotukseni vaihtui leikkimieliseen virnistykseen.
Virnistelimme Hellepennun kanssa toisillemme ja yritimme yhä läpsiä toisia tassuillamme, kun kuningattaret puhalsivat pelin poikki. Tuohtuneen oloinen Nokkospilvi kävi noutamassa Hellepennun takaisin petiinsä, ja minä kuulin Kimalaistoiveen kutsuvan minua omalta paikaltamme. Siskonikin näyttivät heränneen ja seurasivat unisilla silmillä näytelmää.
“Teillä oli aika rajut leikit”, Kimalaistoive huomautti, kun tepastelin rinta rottingilla takaisin perheeni luokse. “Tuossa olisi voinut sattua pahasti.”
Kävin istumaan hänen viereensä itsekseni myhäillen. “Niinpä.”
Hellepentu oli osoittautunut odottamaani kovemmaksi tyypiksi. Hän oli ansainnut kunnioitukseni; leikkitappelisin hänen kaltaisensa pennun kanssa koska tahansa uusiksi. Tällä kertaa voittaja oli jäänyt hieman epäselväksi emojen tunkiessa nokkansa asioihimme, mutta minä vielä näyttäisin Hellepennulle, että olin taatusti häntä vahvempi ja parempi. Sitten tällä ei olisi muuta vaihtoehtoa kuin ihailla minua.

Seuraavan yön tullessa minä livahdin emon ja sisarusteni vierestä etsimään Hellepentua. Pentutarha näytti jotenkin erilaiselta tähän aikaan vuorokaudesta. Ulkoa kajasti vain hyvin heikosti valoa, mutta muuten sen nurkissa pesi sysipimeys. Vain nukkuvien kissojen tuhina ja heidän hajunsa kertoivat, että pesässä oli muitakin minun lisäkseni.
Hiippailin pesän lattian poikki hipihiljaa, yrittäen jäljitellä Irvikidan näyttämää saalistusasentoa. Liike tuntui jokseenkin kömpelöltä, mutta se varmaan kuului asiaan – soturitkin liikkuivat näin saalista vaaniessaan.
Hellepentu nukkui vuoteessaan niin, että hänen takajalkansa retkottivat Nokkospilven kylkeä vasten ja pää roikkui vuoteenreunan yli. *Onpa outo asento nukkua*, ajattelin hivuttautuessani lähemmäksi kollipentua. *No, outo hän on muutenkin.*
Menin niin lähelle Hellepentua, että viiksemme hipoivat toisiaan. Kurottauduin vielä lähemmäksi ja puhalsin kokeeksi lämmintä ilmaa hänen nenälleen. Ei reaktiota.
“Hei karvapallo”, sihisin niin hiljaa kuin osasin, “herätys! Nyt ei ole aika nukkua.”

//Helle?

Kirjoittaja: Aura

Katsoin silmät lämpimästi tuikkien, kun Vienotassu kertoi pennuilleni parantajuudesta. Solapentu ja Puropentu kuuntelivat kiinnostuneina, mutta Pörriäispentu heitteli tapansa mukaan välikommentteja. Kolli oli niin raisu, mutta samalla niin kovin rakas.
“Pörriäispentu, parantajat ovat Eloklaanille tärkeitä”, Solapentu miukaisi ja vilkaisi sitten minuun hyväksyntää hakien. Hymyilin naaraalle ja kurottauduin sukaisemaan tyttäreni päälakea. Käänsin päätäni, kun kuulin pesän suuaukolta tutun tervehdyksen. Kasvoilleni levisi entistäkin leveämpi hymy, kun näin kumppanini, Irvikidan saapuvan pesään. Kiiruhdin kollia vastaan ja painoin pääni kumppanini jykevää rintaa vasten. Irvikidan kurkusta kumpusi muutama kehräys ja kolli sukaisi minun korvaani muutaman kerran.
“Hei rakas, miten sinä ja pennut voitte?” kolli kysyi matalalla äänellä ja nosti katseensa katsoakseen mitä pentumme touhusivat. Minäkin vilkaisin vaistomaisesti ja ilahduin nähdessäni Vienotassun istuvan pentulauman keskellä. Naaraasta tulisi takuulla varsin pätevä parantaja.
“Pennut ovat leikkineet koko päivän, he ovat varmasti pian väsyneitä. Minun tekisi mieli käydä hieman jalottelemassa, voisitkohan…?” kysyin hellästi ja Irvikita nyökkäsi vastaukseksi.
“Totta kai, he ovat yhtälailla minunkin vastuulla. Mene sinä vain, minä huolehdin heidät iltasadun kautta unille. Pennut. haluaisitteko kuulla suuresta taistelusta?” Irvikita maukaisi ja sai vastaukseksi innostuneita kiljaisuja. Olin jo naukaisemassa vastaväitteen taistelutarinasta, mutta pyörsin pääni. Halusin suojella pentuja kaikelta ikävältä, mutta luotin siihen, että Irvikita osaisi kertoa taistelutarinan vähemmän hurjasti.
“Vienotassu, haluaisitkohan sinä tulla kanssani kävelylle?” kysyin lempeällä äänensävyllä. Lähtisin mielelläni yksinkin, mutta seurassa kävelylenkit olivat aina mukavampia. Naaras nyökkäsi ja nousi ylös.
“Pennut, emo menee nyt kävelylle”, naukaisin vielä, mutta en saanut vastaukseksi yksiäkään hyvästejä. Koko kolmikko hyöri Irvikidan ympärillä innostuneena ja hymyilin. Irvikita oli niin hyvä pentujen kanssa ja koko näky sai sydämeni pakahtumaan. Toivoin, että olisin voinut taltioida tämän näyn verkkokalvoilleni ikuiseksi ajoiksi. Lähdin Vienotassu perässäni ulos pentutarhasta ja vetäisin syvään henkeä viileän ilman puhaltaessa vasten kasvojani. Pentutarhan lämpö kävi joskus tunkkaiseksi.
“Mihin päin menisimme? Tarvitseeko sinun kerätä jotain yrttejä? Minä voin auttaa sinua, jos tarvitsee”, ehdotin parantajaoppilaalle ja maistelin raikasta ilmaa.

//Vieno?

Kirjoittaja: Aura

“Aijaa! No katsotaan miltä sinun naamasi kohta näyttää”, vastasin Pörriäispennulle ja murisin niin hurjasti, kuin vain osasin. Pörhistelin ohutta pentuturkkiani ja yritin potkia Pörriäispentua mahdollisimman lujaa. Mutta Pörriäispentu ei ollut kuin muut pennut, toisessa oli vastusta ja pidin siitä, vaikka toisen emo olikin outo. Pyörimme kollipennun kanssa hurjana karvapallona pentutarhan lattialla ja juuri kun olin saamassa ylivoimaa, joku nosti minut ilmaan ja maa katosi käpälieni alta.
“Nyt riittää, herätit Ahvenpennun”, Nokkospilvi sihahti ja yritin rimpuilla emoni otteesta irti. Katsoin alas ja katseeni kohtasi pesätoverini kanssa. Näytin kollille kieltä ja yritin säksättää, kuin hurjinkin soturi.
“Emooo, minulla oli taistelu kesken!” nurisin tyytymättömänä. Olisin voittanut Pörriäispennun, jos emoni ei vain olisi keskeyttänyt minua ja nyt kolli jäi siihen luuloon, että hän oli jotenkin todella hyvä taistelija.. Kun emoni päästi irti niskanahastani loikkasin salamannopeasti naaraan käpälien välistä ja hyppäsin suoraan Pörriäispennun niskaan.
“En minä näin vähästä luovuta! Eloklaani, hyökkäykseen!” ulvaisin ja taoin kollia pikkukäpälilläni. En enää edes muistanut mistä tappelu oli alkanut, mutta salaa nautin siitä, että minulla oli kerrankin tasaväkinen vastustaja. Ahvenpentu ei ollut kovinkaan hyvä tappeluissa. Yritin kierähtää selälleni, mutta horjahdin ja pyörähdin muutaman kuperkeikan kautta pyllylleni. Tapitin Pörriäispentua suurilla silmilläni ja virnistin.
“Olet aika hyvä”, naukaisin kollille. Kai toinen oli ihan ok, vaikka toisen emolta puuttuikin yksi jalka ja se oli minusta edelleen outoa.

//Pörri? >:D

Kirjoittaja: Yuzu

Kiurutassu oli innoissaan. Pian hänen ensimmäiset harjoituksensa koittaisivat.
Oppilaiden pesässäkin oli mukavaa. Kiurutassu muisti, kuinka ahdasta ja tunkkaista pentutarhassa oli ollut hänen pentuaikoinaan. Pesässä nukkuivat hänen lisäkseen hänen veljensä Tupsutassu ja Talvikkitakku. Hän oli ennen ollut soturi, mutta hänet oli jostain syystä alennettu oppilaaksi. Kiurutassu ei tiennyt miksi, eikä hän uskonut että hänen kuuluisikaan tietää, olihan hän kuitenkin vasta oppilas.
Kiurutassu heräsi auringon vähäiseen pilkotukseen pilviverhon takaa. Hän kuuli pesän ulkopuolelta askelia ja puheensorinaa, joten hän tiesi aamun koittaneen. Kiurutassu ei tiennyt, pitäisikö hänen nousta ylös, vai odottaa että hänen mestarinsa Lieskakajo tulisi herättämään hänet. Hän kuitenkin huomasi Tupsutassun olevan jo noussut, joten Kiurutassu päätti mennä etsinään häntä. Kiurutassu tassutti ulos pesästä ja venytteli pitkään. Kylmä aamuilma pörrötti hänen turkkiaan. Kiurutassu haki katseellaan Lieskakajoa ja Tupsutassua.
“Kiurutassu! Oletkin jo hereillä. Lähdetään kohta harjoituksiin.” Lieskakajo käveli Kiurutassun vierelle ja katsahti oppilaaseen. “Onko Tupsutassu jo herännyt?”
“On kai.” Kiurutassu vastasi. Oikeastaan hänkään ei tiennyt, mutta hän uskoi hänen menneen jo aikaisemmin harjoituksiin.
“Hyvä. Tiedätkö mitä harjoittelemme tänään?” Lieskakajo kietaisi häntänsä käpäliensä ympärille.
“En ole varma..metsästämistä?” Kiurutassu ehdotti. Metsästämistä hän halusi eniten, mutta oikeastaan mikä vain kävisi. Jopa klaaninvanhimpien turkeista punkkien nyppiminen.
“Oikein. Et ole metsästänyt ennen, joten selitän sinulle perusteet.” hän maukui reippaasti. Kiurutassu ei malttanut odottaa, että hän pääsisi saalistamaan. Kuitenkin hän istahti mestarinsa eteen ja koetti estää häntäänsä värisemästä innostuneesti.
Hetken kuunneltuaan Lieskakajon selitystä Kiurutassua alkoi hieman pitkästyttää. Hänen mestarinsa puhui välillä hieman liikaa – vaikka osasi Kiurutassukin puhua, jos siltä vain tuntui. Kiurutassu yritti näyttää keskittyneeltä ja fiksulta.
“Niin, siinä hieman teoriaa. Entäpäs metsästysasentosi? Tavoitteemme on hioa se huippuunsa, ennen kuin pääset soturiksi.” Lieskakajo nosti päätään ja hymyili hieman. Kiurutassu asteli ujosti hänen eteensä ja kyyristyi maahan, takapää mahdollisimman alhaalla ja häntä osittain maassa. Kiurutassu toivoi tehneensä asennon edes osittain oikein, sillä muuten hän näyttäisi varmasti hölmöltä. Hän nousi ja pyyhkäisi käpälällään korvaansa hieman nolona.
“Tuota..” Kiurutassu yritti pahotella. Kuitenkaan Lieskakajon ilme ei ollut pettynyt eikä hänmästynyt, vaan tämä katsoi häntä hyväksyvästi. “Tuo oli hyvä ensiasento. Häntä ei kuitenkaan saa laahata maassa, muuten saaliit kuulevat sen heti.” hän opasti ja näytti Kiurutassulle oikean asennon. Kiurutassu kyyristyi uudestaan ja yritti matkia mestariaan parhaansa mukaan. Asento tuntui hieman kivuliaalta ja hänen etukäpäläänsä särki, mutta hän oppi sen nopeasti. Kiurutassu otti vauhtia ja ponnisti sulavasti jäisessä maassa. Sitten hän kierähti sivulle ja toivoi hypänneensä oikein.
“Kiurutassu, tuo oli oikein mainio hyppy! Jos allasi olisi ollut saalis, olisit saanut sen takuulla kiinni!” Lieskakajo kehui. Kiurutassu painoi päänsä kiitollisena kehuista. Ehkä hän sittenkin osasi jotain? Kiurutassu huomasi sivusilmällä Tupsutassun saapuvan leiriin. Kiurutassu huiskautti hänelle häntäänsä, mutta hänen veljensä näytti olevan keskittynyt johonkin. Lieskakajo nousi ylös ja heilautti Kiurutassulle häntäänsä. “Lähdetään metsästämään.”
Kiurutassu joutui pakottamaan itseään olemaan hyppimättä innostuksesta. Hän oli odottanut tätä päivää niin kauan! Vihdoin hän pääsisi näyttämään Lieskakajolle, mitä hän osasi.
Kun he pääsivät ulos leiristä, Kiurutassu katseli ihastuneena lehtien päällä kimaltavaa huurretta. Aamu oli viileä, mutta Kiurutassun paksu turkki lämmitti häntä sopivasti. Hän värisytteli viiksiään mielissään siitä, että pian hän pääsisi metsästämään.

Kirjoittaja: Aura

Hivuttauduin aivan kiinni Kuutamolaineeseen, suosikkikissaani.
“Minä haluan kävellä juuri tässä”, naukaisin pirteästi ja väläytin Kuutamolaineelle virneen. Minut oli määrätty rajapartioon “mestarini” Salviakatseen kanssa. Ajatus partioinnista oppilaana oli minusta niin tylsää, ehkä tylsintä ikinä. Mutta minun oli pakko totella Salviakatsetta, sillä halusin mahdollisimman nopeasti takaisin soturiksi.
“No kävele sitten”, Kuutamolaine murahti kyllästyneesti ja siirtyi kauemmaksi. Kipitin ystäväni perässä ja liimauduin taas kiinni naaraan mustavalkoiseen turkkiin, joka tuntui kotoisalta.
“Etkö sinä juuri sanonut, että haluat kävellä tuolla toisaalla?” naaras huokaisi ja pyöräytti silmiään. Hymyilin Kuutamolaineelle ärsyttävällä tavallani.
“Niin, se oli silloin. Mielipiteet muuttuvat, Kuutamolaine hyvä”, naukaisin toiselle muka viisaasti. Kuutamolaine ei kuitenkaan naukaissut mitään, mutta korvani erottivat pienen tuhahduksen.
“Mihin sinä Virnakukan jätit? Hän on kuin iilimato, aina sinussa kiinni”, jatkoin, kun en saanut naaraalta mitään reaktiota aiemmalla toiminnallani. Naarassoturi pysähtyi ja vilkaisi minua ärsyyntyneesti. *Jes*, ajattelin, kun sainkin Kuutamolaineelta reaktion. Mielessäni ajattelin, että kyllä minä tiesin kuinka häntä käsiteltiin.
“Hän on aikuinen kissa ja osaa suorittaa velvollisuuksiaan, kuten minäkin tässä yritän. Sitä paitsi kukahan se tässä jatkuvasti roikkuu minussa kiinni? Ihan oikeasti Talvikkitakku! Haluan nyt olla rauhassa sinun jatkuvilta metkuiltasi”, naaras ärähti ja siirtyi taas kauemmaksi kävelemään. Minä kuitenkin jäin seisomaan ja tuijottamaan ystävääni, jonka silhuetti loittoni entisestään. Liu’utin kynnet ulos ja hermostuneena yritin saada otetta maasta, joka oli kuitenkin jo kuuran kovettama. En tiennyt mitä sanoa. En tiennyt mitä oikea Talvikkitakku sanoisi, mutta se Kuutamolaineen seurassa esiintyvä ärsyttävä Talvikkitakku varmaan ryntäisi naaraan perään ja liimautuisi toiseen taas kiinni. En kuitenkaan halunnut tehdä sitä. En enää. Olin vihainen. Kuutamolainekin oli yksi niistä kuka oli hylännyt minut. Silmäni kapenivat viiruiksi ja takkuinen turkkini pörhistyi. Mieleeni tulivat vain ne hetket, kun Mesitähti ja Minttuliekki olivat hylänneet minut ja… Kuutamolainekin oli hankkinut uuden ystävän Virnakukasta. Pidättelin kyyneliä ja yritin pidätellä itseäni, että en päästäisi valloille sekavia tunteitani. En enää tiennyt mitä tuntea vihan ja ilon lisäksi. En osannut kertoa tarpeistani muulla tapaa enkä ymmärtänyt miksi kukaan ei ymmärtänyt selkeitä vihjeitäni. Lähdin loikkimaan muun partion perään ja kun sain heidät kiinni, annoin Kuutamolaineelle vihaisen katseen. Miksi kukaan ei enää halunnut olla ystäväni? Miksi kukaan ei kysynyt mitä minulle kuului? Minun oli niin vaikea ymmärtää sitä.
“Milloin voi palata leiriin?” tiuskaisin Salviakatseelle. Jos tämä oli se mitä Kuutamolaine halusi, annan palaa. Hyvästi ”olet oikeasti suosikkikissani ja välitän sinusta, vaikka en osaa sanoa sitä”, tervetuloa ”olet minun mustalla listallani ja sieltä ei niin vain päästäkään pois”.

//Kuutti >:(

Kirjoittaja: Aura

Tupsutassusta Sielupentu kuulosti ihastuttavan innokkaalta seikkailemaan ulkomaailmassa. Tupsutassulle itselleen Eloklaanin reviirin rajat riittivät ja tarjosivat aivan tarpeeksi seikkailuja, kauniita maisemia ja kukkasia, mutta kolli toivoi koko sydämestään, että Sielupentu pääsisi isona seikkailemaan.
“En malta odottaa, että pääsen kuulemaan sinun seikkailuistasi”, kollioppilas naukaisi viikset värähdellen ja väläytti lämpimän hymyn. Kun Sielupentu kysyi häntä mukaan tulevaisuuden retkelleen, kollikissa pudisteli nauravaisena päätään. Ajatustasolla seikkailut reviirin ulkopuolella kuulostivat Tupsutassusta mainiolta, mutta kun hän mietti asiaa tarkemmin, ei hänestä olisi siihen. Hän oli aivan liian ujo eikä kolli myöskään kaivannut suurempiin ympyröihin. Retkillähän hän saattaisi törmätä vaikka vihamieliseen erakkoon ja kollin laskujen mukaan todennäköisyydet erakkoon törmäämiseen olivat Eloklaanin reviirillä pienemmät. Mutta Tupsutassu osasi jo arvata, että Sielupentu vain innostuisi siitä. Tupsutassua harmitti, että hän itse ei ollut yhtä rohkea. Tupsutassu vertasi itseään usein hänen siskoonsa. Kiurutassu oli myös hieman ujo, mutta naaras oli todella rohkea eikä pelännyt mitään! Se oli oppilaasta ihailtavaa, hän halusi olla isona kuin siskonsa.
“Minusta ei taida olla seikkailemaan, en ole yhtä rohkea kuin sinä”, Tupsutassu hymyili ja kurottautui koskettamaan kuonollaan pentua päälaelleen. Sielupennun hymy leveni entisestään ja naaras röyhisti rintaansa ylpeänä.
“Minua rohkeampaa ei olekaan! Joten minä voin suojella sinua, niin sinä voit lähteä mukaani”, Sielupentu miukaisi häntä pystyssä ja pörhöllä. Tupsutassu hymyili ja oli vastaamassa uudelle toverilleen, kunnes joku kosketti häntä olkapäähän. Tupsutassu säpsähti ja pälyili ympärilleen. Mutta kun hän näki tutun naaraan, Syreenisumun, kolli rentoutui jälleen.
“Ai, hei Syreenisumu! Enhän minä vain unohtanut mitään sovittuja harjoituksia?” kollikissa kysyi huolestuneena. Tupsutassu oli ollut oppilaana vasta hetken aikaa, mutta hän oli silti todella tunnollinen. Kolli halusi palvella Eloklaania parhaansa mukaan. Syreenisumu kuitenkin pudisteli päätään.
“Et unohtanut. Viherkatseen ja Nokilinnun sammalet pitäisivät kuitenkin vaihtaa. Voisit viedä heille myös jotain syötävää ja tarkistaa heidän voinnin”, Syreenisumu ohjeisti ja viittasi tuoresaaliskasan suuntaan. Tupsutassu nyökkäsi hymyillen. Klaaninvanhimmat olivat hänestä mukavia ja hän kunnioitti heitä todella paljon. Olivathan he palvelleet Eloklaania parhaansa mukaan, he ansaitsivat mahdollisimman mukavat eläkepäivät.
“Totta kai, Syreenisumu. Minä menen heti!” Tupsutassu hihkaisi tomerasti ja loikkasi kerran tasajalkaa.
“Sielupentu, tuletko sinä mukanani pentutarhalle vai saatko sinä jäädä yksin aukiolle?” Tupsutassu kysyi ja kyyristyi hieman päästäkseen Sielupennun tasolle. Naaraspentu pudisteli pontevasti päätään.
“Pentutarhalla on tylsää, minä menen etsimään seikkailuja. Heippa!” naaras hihkaisi ja lähti loikkimaan kohti muita kissoja. Tupsutassu loi Sielupentuun vielä pitkän katseen. Hän halusi varmistaa, että naaraspentu ei lähtenyt tihutöiden pariin. Kollikissa koki olevansa nuorukaisesta vastuussa, sillä Sielupentu oli ollut hänen seurassaan viimeksi. Syreenisumu kuitenkin kosketti Tupsutassua lempeästi hännällään ja naukaisi:
“Mene sinä vain tehtäviesi pariin. Minä katson Sielupennun perään”, soturi naukaisi ja Tupsutassu nyökkäsi. Hänellä olikin jo hieman kylmä ja ajatus lämpimästä pesästä tuntui houkuttelevalta. Tupsutassu lähti harppomaan kohti tuoresaaliskasaa, jos sitä enää sellaiseksi voisi kutsuakaan. Päivä päivältä siitä oli tullut entistäkin niukempi, mutta onneksi klaaninvanhimmille ja kuningattarille pentuineen aina riitti saalista. Kollioppilas valikoi sieltä kaksi hiirtä ja nappasi ne leukoihinsa. Klaaninvanhimmat saisikin siitä oikein kunnon aterian! Tupsutassu lähti tassuttelemaan kohti klaaninvanhimpienpesää turkki niin pörhöllä, kuin mahdollista. Tupsutassun turkki harventui päivä päivältä enemmän ja nyt hänen turkissaan oli jo näkyvillä muutama melko selkeä kalju laikku. Se hävetti Tupsutassua, mutta ennen kaikkea se vaikutti hänen säänkestävyyteen. Hänellä oli jo nyt todella kylmä ja Tupsutassua pelotti, että hän ei selviäisi lehtikadosta elossa..

Kirjoittaja: EmppuOmppu

“Ei huonompi ajatus”, vastasin toverilleni myötätuntoisesti hymyillen. Ymmärsin hyvin nuoremman soturin huolen tyttärensä puolesta. Myös minä isänä tiesin, millaista oli olla jatkuvasti huolissaan jälkikasvuistaan ja heidän pärjäämisestään. Mutta jos olin jotain oppinut, niin sen, että nuoret olivat sinnikkäitä ja he kyllä keksivät keinot selvitä tukalistakin tilanteista. Meidän tärkein tehtävämme vanhempina oli olla heidän tukenaan, kävi miten kävi.
Tassuttelimme Lieskakajon kanssa rinnatusten soturien pesän suuntaan, kun joku tulikin meitä yllättäen vastaan pesän suulla. Hämmästykseni vaihtui iloksi tunnistaessani kumppanini tutun hahmon.
“Mitä te kaksi teette näin myöhään jalkeilla?” Korppisiipi räpytteli silmiään hiukan yllättyneenä ja astui sivuun pesän suulta. “Kyllä kai teidän ikäistenne kollien pitäisi tietää, että yökukkumisesta seuraa vain väsyneitä aamuja.” Naaraan äänensävy oli terävä, mutta hänen vihreät silmänsä tuikkivat leikkisästi.
“Paraskin puhuja”, tuhahdin takaisin ja näpäytin tämän nenää hännälläni, “itsekin olet yhä hereillä.”
“Me olimme vain iltakävelyllä ruoan päälle”, Lieskakajo naukaisi väliin.
“Vai niin.” Korppisiipi silmäili meitä jokseenkin huvittuneen oloisena. “No, minä käyn kostuttamassa kurkkuani. Menkää te kaksi nukkumaan.”
Mustavalkoinen naaras työntyi ohitsemme ja lähti tassuttamaan leirin uloskäyntiä kohti. Vilkaisin nopeasti hänen peräänsä, ennen kuin katsahdin taas Lieskakajoon. “Mene sinä vain edeltä – minä käyn juttelemassa Korppisiiven kanssa hetkisen.”
Toivotimme toisillemme hyvät yöt ennen teidemme erkanemista. Kipitin kumppanini perään kuin emostaan jälkeen jäänyt pikkupentu, ja sain hänet kiinni ennen kuin hän oli ehtinyt leiristä ulos.
Kävelimme lähimmän puron varteen kylki kyljessä kiinni. Minä kerroin Korppisiivelle iltaseikkailustani Lieskakajon kanssa sekä kollin haaveista päästä joskus päälliköksi. Mainitsin myös rajalla havaitsemastamme erakosta.
“Erikoista tosiaan”, Korppisiipi tuumasi ääneen ollessamme jo paluumatkalla leiriin. “Oliko hän yksin?”
“Siltä se ainakin vaikutti”, kohautin lapojani. “En usko, että hänestä on vaaraa kenellekään. Mutta ajattelin, että sinun olisi hyvä tietää.” Ennen kuin kumppanini ehti vastata mitään, minä keksin uuden ehdotuksen: “Voisimme käydä Lieskakajon kanssa aamulla katsomassa sitä kohtaa ja tutkia, mistä asti jäljet ovat peräisin?”
Korppisiipi mietti hetken, ennen kuin nyökkäsi. “Tuskin pienestä tiedustelusta mitään haittaa on. Mutta ette lähde rajojen ulkopuolelle ilman, että Mesitähti on tietoinen suunnitelmistanne.” Kumppanini ilme kertoi, että hän oli vakavissaan.
“Emme lähde”, lupasin ja tuuppasin häntä sitten hieman kiusoitellen: “Jukra, milloin sinusta on tullut tuollainen sääntöjen noudattaja? Minä muistan eräänkin nuoren oppilaan, joka kävi harjoittelemassa salaa mestariltaan.”
“Sinä olet suurissa vaikeuksissa, jos et osaa pitää kuonoasi kiinni, herra hyvä.” Korppisiipi puski minua toverillisesti. “Nyt sinunkin on paras mennä nukkumaan, tai aamulla sinä et jaksa herätä edes mäyrälauman hyökkäykseen.”

Ensimmäisten auringonsäteiden valjetessa olin jo käpälilläni. Korppisiipi oli myös jo ylhäällä ja ulkona – epäilemättä valmistelemassa päivän partioita. Etsin Lieskakajon käpäliini heti turkkini suittuani ja ryhdyin tökkimään suurta kollia hereille.
“Lieskakajo”, sihahdin soturin korvan juuressa, “minulla on meille erityistehtävä!”

//Lieska? >:D

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Saaga

//Viikonlopun kp-boosti//

Katsoin vähän neuvottomana itkevää pikkusiskoani ja koitin parhaani mukaan olla rutistamatta naamaani ja työntämättä häntä pois. Halusin huolehtia hänestä, mutta en halunnut että hän roikkui minussa kiinni ja sylki ja itki turkkiini.
“Onko sinulla nyt kaikki ihan hyvin?” kysyin naaraalta vielä, kun en saanut vastausta ensimmäiseen kysymykseen. En ollut ollut tekemississä Mustikkapyörteen kanssa kauhean paljoa, joten hän oli minulle melkein vieras. Tunteeni ja ajatukseni olivat jo tarpeeksi isossa sotkussa ilman tälläistä välikohtausta ja olisin mieluummin jättänyt tämän vain tekemättä, vaikka halusinkin auttaa sisartani niin paljon kuin vain voin. Totuus vaan oli, ettei minulla ollut voimavaroja toisen kissan hyysäämiseen oman sekoamiseni ohella.
“M-mitä luu-let?” naaras sai sanottua nyyhkytystensä välistä. Huokaisin hiljaa ja koitin hieman oikoa asentoani, mutta soturitar vain tarrautui minuun lujemmin. Karvani nousivat pystyyn enkä voinut sille mitään. Halusin oksentaa. Naaras oli aivan liian lähellä.
“Pitäisikö minun oikeasti hakea Leimusilmä tai Vienotassu?” kysyin uudelleen ja koitin kiemurrella irti otteesta. Mustikkapyörrettä ei tuntunut kiinnostavan, etten halunnut olla näin lähellä häntä.
“En halua parantajaa!” naaras huusi raivoissaan. “Haluan vain sinut! Sinä olet ainut, joka ra-kasta-a m-inu-a, ehkä?”
En ihan ymmärtänyt olivatko sanat tarkoitettu kysymykseksi, joten päätin vastata kuin ne olisivat.
“Kyllä minä sinusta pidän”, nau’uin vähän liian välinpitämättömästi, sillä se sai Mustikkapyörteen vain vauhkoontumaan.
***
Sain vihdoin Mustikkapyörteen parantajalle, vaikka tämä meinasikin karata jo kerran. Sitten tuo joko pyörtyi hapen puutteeseen tai stressiin, taikka vain nukahti. Leimusilmä oli antanut hänelle unikonsiemeniä. Mietin tuntuiko Kortetuikeesta samalta olla minun kanssani, kun sekosin vai oliko hän kanssani mielellään. En varmaan saisi siihen koskaan vastausta, sillä ei kolli kertoisi jos hän ei oikeasti pitäisi minusta. Tunsin ystäväni kuitenkin sen verran hyvin. Siksi oli hyvä, että otin itse häneen etäisyyttä, koska silloin hänen ei tarvitsisi tehdä sitä. Mustikkapyörre alkoi heräillä. Katsoin tätä edelleen yhtä neuvottomana kuin aikaisemmin.
“Onko jo hieman parempi olo?” kysyin hiljaa naaraalta. Hän kömpi hieman pystympään ja näytti hetken hieman sekavalta.
“Olet parantajan pesällä. Toin sinut tänne aikaisemmin. Olit tajuttomana vain pienen hetken”, kerroin siskolle, jos hän vaikka olisikin jo unohtanut missä oli ja hänestä tuntuisi samalta kuin minusta oli joskus tuntunut, kun olin herännyt unesta aivan sekavana. Sanoin, mitä olisin halunnut että minulle olisi sanottu.

//Mustikka?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Soturikissa

//Viikonloppu KP boosti!

Makasin juuri veljeni sylissä, itkin edelleen.
”Haluaisitko, että hakisin parantajan?” Varpuloiste kysyi, ja yritti silittää selkääni hännällään. Hän yritti olla hyvä veli.
Miksi haluaisin parantajan? Halusin vain rakkaan veljeni huomiota.
Aloin halaamaan Varpuloistetta, ja hän sävähti taaksepäin, muttei estänyt minua.
”Onko sinulla kaikki ok?” Veljeni kysyi varovasti.
”M-mitä luu-let?” Sain sanottua. Rutistin veljeäni vielä kovempaa. Nyyhkytin edelleen, huomasin kuinka hänen karvansa nousivat, mutta en välittänyt siitä.
”Pitäisikö minun oikeasti hakea Leimusilmä tai Vienotassu?” Varpulaulu yritti päästä otteestani pois, mutta rutistin häntä liian kovaa.
”En halua parantajaaaa!” Huusin ja raivosin. ”Haluan vain sinut! Sinä olet ainut, joka ra-kasta-a m-inu-a?”
”Tottakai rakastan sinua, mikä saa sinut luulemaan toisin?” Varpulaulu yritti lohduttaa, hän ei kuitenkaan kuulostanut kovin vakuuttavalta. Yrittikö hän huijata minua? Luuliko hän minua niin tyhmäksi?
”K-kun Ko-rpi-kas-ste ei rak-as-ta min-u-a!
Hä-n sa-no-i e-ttä halu-ais-i tap-paa mi-nut”, en melkein saanut viimeisiä sanoja sanottua suustani, kun aloin taas itkemään.
Miksi kukaan ei rakastanut minua? Oliko täysin turha? Olematon häiriö?
Varpulaulu alkoi raahaamaan minua parantajien luokse. Yritin estää häntä, mutta hän oli minua vahvempi, enkä halunnut päästää irti.
”Leimusilmä? Oletko siellä?” Varpuloiste kysyi, kun olimme päässeet parantajan pesän edustalle.
”Niin? Mikä on hätänä?” Leimusilmä kysyi äkkipikaisesti, olettaen että Varpuloisteella oli jokin hätä.
”Mustikkapyörre on seonnut”, veljeni vastasi Leimusilmälle. Enhän ollut? En ollut seonnut? Olin vain harmissani.
Varpuloiste yritti kammeta itseänsä otteestani irti, mutta olin takertunut häneen liian kovasti.
”Tulkaahan sisään niin minä katson”, Leimusilmä ehdotti.
Varpuloiste raahasi minut perässään ja istahti Leimusilmän viereen.
”Mitä tapahtui?” Leimusilmä kysyi ja kohdisti katseensa minua kohden.
”K-korpi-kaste kius-aa”, yritin kerätä itseäni, mutta aloin taas itkemään. Kaadoin Varpuloisteen tällä kertaa, kun takerruin häneen vielä kovempaa ja voimakkaampaa.
”Mitä jos et hyökkäisi minun päälle noin?” Varpuloiste tiuskaisi.
Päästin hänestä irti, nousin ja juoksin pesästä pois itku – huutaen.
Ilmeisesti veljenikään ei tykännyt minusta.
Halusin juosta suoraan jonnekin, mistä minua ei ikinä enää löydettäisi. Missä minut unohdettaisiin ikuisesti. Jonnekin, mihin muut eivät pääsisi edes yrittämällä.
”Hei, Mustikkapyörre tule takaisin! En tarkoittanut sitä!” Kuulin Varpuloisteen äänen hetken päästä. Hän oli ilmeisesti tullut etsimään minua.
”En. Sinäkään et tykkää minusta!” Huusin hänelle takaisin. ”Kukaan ei tykkää minusta, olen – turha.” Pidin taukoa, olinko oikeasti turha?
Varpuloiste lähestyi minua hitaasti ja varovasti.
”Leimusilmä osaa auttaa, hän antaa sinulle unikonsiemeniä niin rauhoitut.” Varpuloiste tuli vierelleni ja silitti päätäni hännällään.
”En halua mitään parantajapuppua!” Huusin. Miksi haluaisin takaisin sinne?
Varmaan Leimusilmä myrkyttäisi minut jollain kuolonmarjoilla. Hänkään ei tainnut ikinä tykätä minusta.
”Joko tulet nyt, tai jäät tänne. Ja sitten et saa huomiotani enää ikinä”, Varpuloiste yritti kuulostaa ystävälliseltä, mutta luulen että käytökseni meni hänen mielestään yli ja hän halusi hoidella asian loppuun.
”Hmph. Kiva sitten. Etpäs sinäkään sitten ole siskollesi kiltti”, tiuskaisin veljelleni. Luulin, että minulla oli hyvät välit hänen kanssaan tähän tilanteeseen asti. Luulin, että edes yksi kissa välitti minusta. Halusin takaisin isäni ja äitini luo.
Miksi Kuusihäntä kuoli? Miksi en ollut paikalla silloin? Miksi en voinut auttaa? Olinko minä syy myös hänen kuolemaan? Olisiko se voitu estää, jos olisin toiminut jollain muulla tavalla?
Paniikki alkoi nousta sisälläni, kun Varpuloiste talutti minua takaisin Leimusilmän luo.
Mitä jos olin syy kaikkeen, kaikkien kärsimykseen?
”Noniin mennäänpäs istumaan ja rauhoitutaan”, Leimusilmä totesi, kun olimme saapuneet takaisin parantajan pesälle. ”Kerropa nyt hitaasti ja selkeästi mitä sinulle tapahtui aijemmin tänään”, parantaja kannusti ja ojensi tassunsa eteenpäin unikonsiemen tassussaan. Hän nyökkäsi sitä kohden. Päätin lipaista sen Leimusilmän tassulta, ehkä hän osasinin auttaa eikä halunnut minun lopullista tuhoa.
Aloitin puhumaan hitaasti: ”Minä olin nukkumassa. Sitten minä tai siis Korpikaste alkoi huutamaan minulle.
Ja hän sanoi että minä”, asiat olivat minulle liikaa, hengitin liian nopeasti, hyperventiloin, maailma tuntui hidastuvan, pyörryin.

”Haloo? Mustikkapyörre?” Kuulin tutun äänen, Varpuloisteen äänen.
Avasin silmäni ja huomasin veljeni huolestuneen naaman. Nyökkäsin pienesti, jotta hän saisi tiedon että olin hereillä.

//Varpu?

Kirjoittaja: Saaga

//VIIKONLOPUN KP-BOOSTI KÄYTÖSSÄ//

Yllätyin hieman, kun itse päällikkö pyysi minua ulkoilemaan kanssaan. Hetken emmin, mutta päätin kuitenkin suostua. Ei kai pieni kävelyretki haittaisi.
“Kyllä, seura aina kelpaa. Voin tulla kanssasi ulos, jos tahdot”, nau’uin kohteliaasti. Päätin pistää parastani, vaikka päällikkö olikin antanut minun tulla klaaniin jo aikoja sitten, halusin silti näyttää hänelle kuinka hyvä lisäys olin klaanin joukkoihin. Mesitähti nyökkäsi ja helautti häntäänsä viittoen minut mukaansa. Kolli oli vain hieman suurempi kokoinen kuin minä, joten tahdissa pysyminen ei ollut hankalaa. Katseeni jäi hetkeksi hänen kaulallaan oleviin arpiin, jotka viestivät päällikön todella selvinneen kuolettavista iskuista ja puremista.
“Haluatko saalistaa vai kävellemmekö me vain?” kysyin ystävälliseen sävyyn vaaleaturkkiselta soturilta, kun olimme päässeet leiristä ulos.
“Ihan miten hyvältä tuntuu”, päällikön vastaus oli tarpeeksi ympäripyöreä, että uskalsin jakaa oman ehdotukseni.
“Haluaisin nummille, käykö se?” kysyin, kun tulimme kohtaan josta astinkivet lähtivät joko koivumetsän puolelle tai avaralle nummelle. Jälkimmäinen tuntui minusta paremmalta vaihtoehdolta. Halusin nähdä kuinka sankkaa reviirin ylle laskeutunut sumu oli ja pidin muutenkin nummesta hyvin paljon. Vapaus, jota tunsin siellä oli sanoin kuvailematonta.

//Mesi?

KP-boosti käytössä