Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Saaga

//VIIKONLOPUN KP-BOOSTI KÄYTÖSSÄ//

Katselin emoa ja istuuduin hänen eteensä. Halusin kuulla häneltä tarinan ja toivoin, että hän kertoisi sen minulle. Käärmekulta hymyili pienesti ja avasi sitten suunsa.
“Kauan ennen kuin sinä synnyitkään oli sota Kuolonklaanin ja Eloklaanin välillä”, hän aloitti. Tapitin häntä suurin silmin ja korvat kuuntelevaisesti pystyssä. Kuuntelin tarinaa tarkkaavaisena loppuun saakka. Kun emo oli kertonut kuinka kuolonklaanilaiset olivat pitäneet Eloklaania vallassaan heidän omalla reviirillään, yllätyin. Luulin, että Eloklaani oli vahva ja itsenäinen. Ei se minua toisaalta kamalasti liikuttanut. Kunhan he eivät tulisi tänne enää uudestaan. Päästin pitkän haukotuksen kaltaisen äännähdyksen.
“Väsyttääkö sinua jo? Pitäisikö mennä unille?” Käärmekulta kysyi. Kohautin lapojani ja ryömin pesän pohjalle. Emo näytti tyytyväiseltä. Jäin vielä kelaamaan hetkeksi taistelukuvausta päässäni. Emo oli todella kokenut kaiken sen. Kunnioitukseni häntä kohtaan vain kasvoi.
***
Nousin ylös ja katselin ympärilleni. Minusta tuntui oudolta. Kuin olisin unessa. Metsä aukeni ympärilläni. Se ei kuitenkaan ollut tiheää vaan varsin harvaa. Tassuni tuntuivat kevyiltä. Edessäni seisoi toinen ikäiseni kissa. Hänellä oli harmaanvalkea turkki ja loistavan vihreät silmät. Katsoimme toisiamme kissan kanssa. Kissalla oli musta korvan pää kuten minulla oli valkea. Kolli tuntui muutenkin hyvin tutulta. Ihan kuin olisin tuntenut hänet aina. Katselimme toisiamme, vaikka minun tuijotukseni olikin ehkä vain piinaava kollin katse oli hellän leikkisä. Halusin astella lähemmäs, mutta minusta tuntui kuin joku olisi pidellyt tassuistani kiinni. Maa oli nielaissut ne enkä pystynyt liikkumaan.
“Kuka olet?” kysyin hiljaa pennulta.
“Olen Haikarapentu”, hän naukui ja kallisti hieman päätään, “Tiedän, että sinun nimesi on Kärpäspentu, eikö?”
“Joo”, vastasin. Puhuminen tuntui luontevalta. Ei yhtään niin hankalalta kuin olin ajatellut.
“Kummallista kuulla sinun puhuvan. Olen seurannut sinua hereillä ollessasi.”
Siristelin silmiäni. Miksi Haikarapentu oli seurannut minua? Yhtäkkiä vatsani kääntyi. Pennulla ei ehkä ollutkaan hyvät aikeet mielessään. Suljin äkkiä silmäni ja koitin päästä pois unesta.
***
Heräsin Käärmekullan viereltä. Emo nukkui vielä. Koitin pudistella päätäni ja saada kuvan toisesta ikäisestäni pennusta pois verkkokalvoiltani. Yritin olla herättämättä emoa ja nousin pystyyn. Minulla oli kova jano, mutta tiesin etten saisi poistua pesästä ilman emoa. Koitinkin siis hiippailla hiljaa, ettei emo heräisi. Pääsin ulos pesästä. Oli vasta niin varhainen, että aukio oli miltei tyhjä. Joitain kissoja taisi olla jossain, mutta ehkä enemmänkin vain vartiossa. Puikahdin parantajan pesän sairasaukion aulaan ja löysin vesilammikon. Jouduin rikkomaan sen pinnalta jäätä, mutta onneksi sen alla oli vettä. Litkin vettä, kunnes kurkkuni ei enää tuntunut kuivalta ja katsoin sitten jäänpintaa. Näin oman kuvani siinä. Suuret silmät ja suuret korvat. En näyttänyt kummaltakaan vanhemmistani. Käännähdin ja kipitin takaisin pentutarhalle. Pääsin takaisin karhunvatukkapesän härmärään suojaan. Käärmekulta nukkui edelleen autuaan tietämättömänä pienestä retkestäni. Olisin käynyt takaisin tämän viereen unille, mutta minua ei enää nukuttanut. Päätin sitten mennä karhunvatukka seinän luokse ja koittaa nähdä siitä läpi. Pieni hauska leikkini ei kuitenkaan onnistunut, sillä pesän seinät oltiin rakennettu aika vankoiksi ja tiheiksi. Päätin keksiä jotain muuta ja koitin ujuttautua seinän sisään. Piikit pistelivät turkkiani, kun koitin pienine kehoineni ahtautua koloseen. Yksi piikeistä joutui turkkiini sisälle. Vinkaisin ja heittädyin pois päin pensaikosta.
“Oletko kunnossa?” Käärmekullan unenpöppöröinen ääni sanoi. Olin herättänyt emon. Menin hänen luokseen ja näytin tassuani, jonka varteen piikki oli päättänyt jäädä. Kohdan ympärillä kimalsi pieniä veripisaroita.
“Voi ei, sattuuko pahasti? Mennään parantajan luokse”, sanoi emo, joka oli hetkessä jo jaloillaan. Pudistin päätäni, mutta seurasin kuitenkin kuningatarta lievästi etutassuani ontuen.
***
Parantaja poisti piikin nopeasti ja laittoi jotain mönjää siihen. Hän myös käski minua rapsuttamasta tai nuolemasta kohtaa. Koitin siinä parhaani, sillä minua kyllä houkutti kokoajan nuolla kutisevaa käpälääni. Käärmekulta päätti, että saisin olla pihalla nyt kun hänkin oli hereillä. Hymyilin hänelle ja loikin ympäri leiriä. Keksin hyppiä kiveltä toiselle mahdollisimman vähillä loikilla. Aurinko alkoi nousta pikku hiljaa ja leiri alkoi täyttyä kissoista, jotka lähtivät partioihin. Menin istumaan yhden kiven päälle ja tarkkailin, kun kissat järjestyivät partioihin. Varjon ja valon raja maassa liikkui hiljaa karkuun. Katsoin hetken sitä, mutta sitten näin isän. Oranssi kolli pujotteli kissojen välistä kohti varapäällikköä ja liittyi johonkin partioon. Hymyilin ja katsoin isää.
“Kärpäspentu, tule alas”, Käärmekulta pyysi. Tottelin ja hyppäsin alas kiveltä. Emon ilme oli aika pelokas. Mietin miksi niin mahtoi olla? Mitä olin tehnyt?
“En halua, että rikot itsesi, kun hypit kivillä”, hän naukui. Katsoin emoa ja käännyin sitten pois päin.
“Käärmekulta, Kärpäspentu”, vanhemman kolli kissan naukui kuului. Katsoin uuden äänen suuntaan. Kolli kissa, joka näytti paljon isältä, mutta oli vain vaaleampi turkkinen käveli meidän luoksemme. Muistelin ja tajusin, että hänen täytyi olla Aurinkoroihu. Isoisäni.
“Hei, mitä teille kuuluu?” hän naukui.
“Aurinkoroihu, hei. Meille kuuluu hyvää”, Käärmekulta naukui hiukan yllättyen. Isoisä ei ollut käynyt katsomassa minua sen jälkeen, kun silmäni olivat auenneet. Kuuhun siis.
“Olen ollut kiireinen. Anteeksi, etten ole käynyt luonanne. Kärpäspentu, kuinka sinulla menee?” Aurinkoroihu kysyi minulta. Tuijotin kissaa takaisin suurin silmin.
“Kärpäspennullakin taitaa mennä ihan hyvin. Hän satutti itsensä piikkiin aamulla, mutta on nyt kunnossa”, Käärmekulta sanoi katsellen huolestuneen näköisenä tassuani.
“Haluaisin kuulla Kärpäspennulta itseltään”, oranssiturkkinen soturi sanoi.
“Niin, no. Hän ei ole vielä puhunut”, Käärmekulta sanoi. Koitin lukea emon ilmettä. Toivoin, ettei näkemäni ilme ollut häpeän ilme. Miksi hän häpeäisi, etten minä puhunut?
“Aijaa. Sädesäihke ei kertonut minulle”, Aurinkoroihu naukui katsellen minua oudolla ilmeellä. Hännänpääni kääntyili hermostuneena. En pitänyt tuosta kollista. Miksi häntä haittasi minun tekemiseni?
“No, mutta minun pitää nyt mennä.”
Sitten soturi oli poissa. Käännyin pois päin kissoista ja tassutin pieneen varjoon leirin reunalla. Päätin olla yksinäni nyt, sillä isoisän sanat eivät tuntuneet minusta hirvittävän kivalta. Minä puhuisin, kun haluaisin. Ei minulla ollut mitään sanottavaa näille typerille kissoille. Kävin makuulle ja laskin pääni tassuilleni. Tarkastelin edelleen leirin menoa, mutta vähän kauempaa.

Kirjoittaja: EmppuOmppu

// VIIKONLOPUN KP-BOOSTI KÄYTÖSSÄ //

“Olin selvittämässä ajatuksiani”, vastasin Kallahämyn kysymykseen edelleen hymyillen, vaikka turkkini alla kihelmöi epämukavasti. Varpulaulun sanat palasivat mieleeni jälleen ja täyttivät pääni kysymyksillä, jotka tihkuivat epävarmuutta. Se ei ollut minulle kovin tyypillistä. Pidin itseäni vakaana ja hyvin itseni tuntevana kissana, mutta jostain syystä Varpulaulun seura sai minut aina hieman varpailleni. En halunnut hänen pahoittavan mieltään takiani, enkä halunnut hänen pitävän minua epämiellyttävänä tai tunkeilevana.
Tajusin Kallahämyn tuijottavan minua edelleen kuin selitystä odottaen, joten jatkoin pikaisesti: “Viime aikoina on ollut vähän raskasta, mutta eikös meillä kaikilla? Lehtikato tekee tuloaan ja pitää klaanin kiireisenä – silti muutakin elämää on elettävä.”
Kallahämy nyökytteli vähän. Oli vaikea sanoa, ymmärsikö hän täysin, mitä tarkoitin. Ja vaikka naaras ei olisi ymmärtänytkään, ei se minua haitannut. Oli mukava päästä puhumaan jonkun kanssa vietettyäni hyvän tovin ulkona aivan yksinäni.
Piikkihernetunneli tärähti, ja astahdin sivuun ulos pyrkivien kissojen tieltä. Kyseessä oli kaiketi illan viimeinen partio, jonka johdossa oli Korppisiipi itse. Varapäällikkö nyökkäsi vahdissa olevalle Kallahämylle tervehdykseksi, mutta katsahti sitten minuun hiukan yllättyneen oloisena.
“Ulkona näin myöhään?” mustavalkoinen naaras kallisti vähän päätään. Muu partio oli juuri työntynyt hänen perässään leirin muurien ulkopuolelle. Huomasin Korpikasteen heidän joukossaan, ja sydämeni hypähti katseidemme kohdatessa lyhyesti.
Siirsin katseeni hieman kuumottuneena takaisin varapäällikköön. “Iltakävelyllä vain. Olin juuri aikeissa mennä nukkumaan”, vastasin tälle reippaasti.
“Hyvä, sinulla on aikainen herätys aamulla”, Korppisiipi naukui, ilmeisesti viitaten varhaiseen rajapartioon, jonka minä saisin aamulla johtaa etelärajalle.
Hyvästelimme partion, jonka pimeä metsä nielaisi kohta. Katseeni harhaili yhä varjoihin, aivan kuin se olisi voinut vielä tavoittaa Korpikasteen hahmon. Sitten ajatukseni palasivat takaisin nykyhetkeen ja muistin yhtäkkiä, että Kallahämy oli yhä läsnä. Katsahdin mustaan naaraaseen pahoittelevasti.
“Anteeksi, ajatukseni taas harhailevat”, naurahdin hieman hermostuneesti. Huiskuttelin hännälläni kohmeista aluskasvillisuutta miettiessäni parin silmänräpäyksen ajan seuraavaa siirtoani. Minun todella olisi pitänyt mennä jo nukkumaan, mutta samaan aikaan ajatus soturien pesään menemisestä ahdisti minua tällä hetkellä sen verran paljon, että mieluummin vitkastelin vielä pienen hetken.
“Jos teitä ei haittaa, haluaisin kuulla enemmän taustoistanne?” Katsoin varjoihin sulautuvaa naarasta uteliaasti. En kenties hetkeen saisi toista yhtä oivaa tilaisuutta tutustua uuteen klaanitoveriini kuin tässä ja nyt. “Miten te päädyitte Eloklaaniin? Ja miksi halusitte jäädä?”

//Kalla?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Koivu

// Tapahtunut aiemmin: //

En ollut sitten lainkaan yllättynyt sisareni vastaukseen; hänen mielestään meidän ei kuulunut tuntea kuin oman klaanimme alue. Kuin maailmassa ei olisi meille mitään muuta.
En kuitenkaan tuntenut samoin. Katselin rajan tuolle puolen miettien, moniko kissa Eloklaanista tai Kuolonklaanista oli koskaan edes astunut jalalla pois klaanien reviireiltä. Tiesin, että isäni oli tullut sieltä. Ymmärsin toki, että hänellä ei ollut syytä kaivata muualle. En tiennyt tarkalleen, mutta olin ymmärtänyt, että isällä oli pelkästään huonoja kokemuksia tuolta puolen ja että kaksijalkala oli yksinäiselle kissalle erittäin pahaenteinen paikka, mahdollisesti vaarallinenkin. Sillä perusteella, että toiset kuvailivat kotikisun elämää leppoisaksi ja mukavuudenhaluiseksi, mutta Varjoliekki ei koskaan päästänyt sanaakaan ajoistaan kaksijalkalassa saatoin päätellä kaksijalkojen olevan äärimmäisen arvaamattomia otuksia. Kaksijalka oli siten ainoa paikka, mihin minua ei missään nimessä houkuttanut lähteä. En kuitenkaan tiennyt, miten kauan saisin pidettyä tassuni Eloklaanin reviirillä. Olisiko se oikeasti niin kauhea rikos, jos kävisin ihan vain pienellä tutkimusmatkalla katsomassa, mitä noilla mailla ukkospolun takana oikein oli tarjottavana?
No, sisareni mielestä ilmeisestikin olisi. Kun tämä sitten puolestaan kysyi, olinko itse ajatellut, mitä toisella puolen rajaa oli, tyydyin vain vastaamaan, että silloin tällöin. Turha kai hänelle oli enempää ajatuksiani avata, kerta hänestä ei kuitenkaan mahdolliseksi rikoskumppaniksi salaiselle seikkailulle olisi.
Kastesulka ei kuitenkaan näyttänyt täysin tyytyväiseltä vastaukseeni. Yllätyksekseni saarnaamisen sijaan tämä vain tokaisi huokauksen kera:
”Kunhan kerrot minulle, jos aiot saada itsesi ongelmiin.”
Sisareni vihertävien silmien katse oli kuitenkin varoittava.
Tuhahdin ja pyöräytin silmiäni.
“Älä huoli. Saat kuulla ensimmäisenä”, tokaisin, mutta enemmänkin vitsikkäästi kuin ivallisesti.
Näytti siltä, että kun malttini ei enää riittäisi pelkkään maisemien ihailuun, saisin tehdä pienen tutkimusmatkani yksin. En kuitenkaan uskonut tekeväni sitä lähiaikoina. Tiesin vain, että minun olisi aivan pakko antaa periksi houkutukselle jonakin päivänä.
Toisaalta ajatus pienestä salaisesta retkestä ei helpottanut oloani juurikaan. Ei helpottanut sitä omituista kaipuuta, jota tunsin nähdä, mitä kaikkea maailma tuolla kaukana piti sisällään. Tuolla kaukana, minne en koskaan pääsisi kulkemaan, koska olin klaanikissa, Eloklaanin soturi. Täällä olin tarvittu. Mutta mitä minä tarvitsin? Rehellisesti, en ollut siitä varma.

// Pari kuuta myöhemmin: //

Jolkotin eteenpäin hiukan etäällä muusta partiosta. Kuura narahteli käpälieni alla mukavasti.
Elettiin jo ainakin lehtisateen puoltaväliä, ja valehtelematta jokin tässä vuodenajassa veti minua puoleensa. Pidin sumun täyttäneestä ilmasta, joka metsässä vallitsi tänäänkin. Maassa aamuisin olevan kuuran lisäksi myös lintujen viserrys oli vähentynyt, mikä teki metsästä vielä tunnelmallisemman. Pieni viimakaan turkillani ei haitannut. Päin vastoin. Minä pidin siitä.
Vaikka metsästyspartiot eivät olleet suosikkivelvollisuuksiani, olin tänään jostain syystä todella virittynyt. Sumu haittasi näkyvyyttäni hiukan, mutta olin aivan varma haistaneeni myyrän jossakin aivan lähistöllä. Pysähdyin. Aluskasvillisuudesta kuului rapinaa. Vasemmalta puoleltani tuleva ääni kuitenkin häiritsi sen paikantamista.
Muutaman ketunmitan päässä vasemmalla puolellani kävelevä emoni, jonka kanssa olin päätynyt tänään samaan metsästyspartioon, pysähtyi ilmeisesti huomatessaan minun jähmettyneen. Olin kiitollinen, että Sadeturkki oli ollut yhtä valppaana ja auttoi minua saamaan tilaisuuden.
Lähdin hiipimään eteenpäin usvassa, kun jyrsijän askelista tuleva rapina voimistui.
Näin liikahduksen erään kuivahtaneen saniaisen juurella, mutta liian myöhään. Minun ja myyrän katseet kohtasivat aivan millisekunnin ajaksi. Sitten pinkaisin täyttä vauhtia kohteeni perään.
Kadotin ruskean olennon, joka todennäköisesti ehti pujahtaa johokin maanalaiseen koloonsa. Sen sijaan en saanut hidastettua vauhtiani tarpeeksi nopeasti. Tunsin kompastuvani kiveen ja paiskautuvani maahan pienen ilmalennon seurauksena. Pahuksen sumu!
Hetkeen en hahmottanut suuntia. Ravistelin päätäni ja nousin nopeasti pystyyn.
Etujalkaani vihlaisi ikävästi ja suustani pääsi voihkaisu. Sadeturkki ryntäsi luokseni.
”Oletko kunnossa?” emoni kysyi siniset silmät huolesta loistaen.
Harmaa soturi katseli käpäliäni arvioivasti.
”Olen. Sattui vähän, mutta tämä menee varmasti kohta ohi”, sopersin, kun yritin astua kipeälle jalalleni uudestaan. En kuitenkaan pystynyt laittamaan sille täyttä painoa.
”Hiirenpapanat!” kirosin.
”Tuo ei näytä hyvältä. Sinun täytyy palata leiriin ja käydä näyttämässä tuota Leimusilmälle”, Sadeturkki totesi.
”Ei tarvitse, ihan oikeasti. Hoidan partion loppuun.”
”Ja mitenköhän ajattelit saalistaa jotain tuolla käpälällä?” Sadeturkki kysyi terävästi.
Huokaisin.
”Okei sitten”, tuhahdin.
Käännyin linkuttaakseni leiriin.

Aukiolle päästyäni pysähdyin parantajan pesän eteen empien. Kokeilin taas laittaa painoa jalalle, mutta kipu ei ollut hellittänyt. Totesin, että minun olisi pakko häiritä parantajaa näinkin turhalla asialla. En mennyt mielelläni parantajan luokse, ellei kyse ollut taisteluvammoista. Tämä sen sijaan… tämä oli enemmänkin noloa.
Pujahdin sisälle pesään ja meinasin törmätä Leimusilmään.
”Hei, Ropinaroihu. Miten voin auttaa?” mustavalkoinen kolli maukui pirteänä.
”Tuota… kaaduin saalistaessa ja onnistuin satuttamaan jalkani. Mutta ei se varmaan ole mitään vakavaa. Sadeturkki pakotti minut tulemaan”, selitin ja kohotin kipeää jalkaani hiukan.

//Leimu?

Kirjoittaja: Auroora

Kallahämy ei ollut vieläkään tottunut uuteen nimeensä, vaikka oli sen jo muutama päivä sitten saanut. Siksi hän hätkähti hieman, kun kuuli Kortetuikkeen tervehdyksen.
”Iltaa, Kallahämy.”
Hän ei ollut aiemmin paljoa puhunut kollin kanssa. Oikeastaan hän ei ollut vielä tutustunut yhteenkään eloklaanilaiseen syvemmin – Kallahämy oli huomannut, että oli yllättävän vaikeaa laskea suojamuurit ja antautua uusien tuttavuuksien mahdollisuudelle. Kaksijalkalassa eläessään hän oli tottunut kyseenalaistamaan ja epäilemään jokaista vastaantulijaa, eikä vanhoista tavoista noin vain päässyt irti. Toisaalta Kallahämy ei ollut varma, halusiko hän sitä muutenkaan. Ystävyys ei tuntunut ollenkaan yhtä tärkeältä kuin hänen oma turvallisuutensa.
”Anteeksi, en huomannutkaan teitä. Taidatte olla yövartiossa?”
Naarassoturi nyökkäsi. Hän ihmetteli Kortetuikkeen tapaa puhua teititellen, mihin hän oli jo aiempina kertoina kollin kanssa jutellessaan kiinnittänyt huomiota. Tavallaan hän nautti siitä, että soturi tällä puhetyylillään ikään kuin ylensi hänet, mutta samalla outo käytös sai Kallahämyn jännittymään. Viirasiko kissalla kenties hieman päästä?
”Kyllä olen”, musta soturi vastasi ja kiinnitti näkevän silmänsä katseen vaaleaan kissaan. Kuunvalo värjäsi Kortetuikkeen turkin sinertäväksi, mutta Kallahämyn tummaa hahmoa se ei pystynyt pelastamaan pimeyteen hukkumiselta. ”Tein tätä paljon kaksijalkalassa. Oikeastaan lähes joka yö. On mukavampaa, kun työt jaetaan sotureiden kesken, eikä tarvitse pitää yksin huolta kaikesta.”
Kallahämy olisi halunnut kysyä kollilta, miksi hän puhui niin kummallisesti, mutta hän pidätteli kieltään. Kyselemisen voisi tulkita epäkohteliaaksi, eikä hän halunnut antaa itsestään kovin kärkästä kuvaa. Sen sijaan Kallahämy esitti hieman turvallisemman kysymyksen.
”Olitko kävelyllä näin myöhään? En ole törmännyt moneen kissaan tähän aikaan.”

//Korte?

Kirjoittaja: Aura

Vilkaisin taakseni katsoakseni oliko Hiilihammas lähelläkään minua. Kääntäessäni päätäni ehdin juuri ja juuri nähdä, kun Hiilihampaan vauhti oli hidastunut etanaimaiseksi ja kollin ruho lysähti kohmeisen ruohon sekaan. Jarrutin ja käännyin. Oliko Hiilihampaan kunto näin huono? Vai oliko kolli sairas? Pelko myllersi vatsassani. Leiriin oli pitkä matka ja jos minun pitäisi kantaa Hiilihammas, niin meillä kestäisi ikuisuus päästä leiriin. Joten olisi nopeampaa hakea Leimusilmä ja Vienotassu tänne, mutta en voisi jättää Hiilihammasta yksin. Mitä jos joku peto saapuisi paikalle ja tappaisi Hiilihampaan? Kävin päässäni muutaman sekunnin aikana läpi kaikki mahdolliset, mahdottomat ja siltäkin väliltä olevat skenaariot.
“Hiilihammas, koeta kestää!” naukaisin, vaikka olinkin enää vain muutaman ketunmitan päässä toveristani. Kun pääsin kosketusetäisyydelle, haistelin Hiilihampaan naamaa ja etsin klaanitoveristani elonmerkkejä. Yhtäkkiä kolli ponkaisi pystyyn ja iski minut maahan. Ulvaisin yllätyksen voimasta ja kietaisin käpäläni Hiilihampaan ympärille. Pian me painimme tähtien valaisemalla niityllä, kuin pahaisetkin pennut.
“Olet ovela!” virnistin Hiilihampaalle hyväntuulisesti viikset värähdellen. Kolli oli saanut minut nalkkiin, ei puheet Hiilihampaan erinomaisista taistelutaidoista olleet valetta. En kuitenkaan ollut lainkaan pahoillaan, itsehän minä olin haastanut toverini leikkimieliseen hippaan. Hiilihammas hymyili minulle lämpimästi ja lopulta auttoi minut ylös. Ravistelin turkistani kaikki siihen tarttuneet roskat ja olin jo ehdottamassa leiriin paluuta, kun rasahdus keskeytti ajatukseni. Pörhistelin hieman turkkiani säikähtäneenä ja katselin ympärilleni vaaran varalta. Alkuun en nähnyt mitään, mutta pälyilyn päätteeksi minä huomasin jotain rajan tuntumassa. Töytäisin vaivihkaa Hiilihammasta kylkeen.
“Vasemmalla, rajan lähellä”, naukaisin hiljaa. Siristelin silmiäni, siellä oli ihan selkeästi kissa ja nyt Hiilihammaskin oli huomannut sen. Vilkaisimme toisiamme, oliko muukalainen tekemässä rajarikkeen? Tuijotin naarasta mietteliäästi, mutta erakko tuntui etsivän jotain katseellaan ja lopulta kääntyi kannoillaan.
“Omituista”, Hiilihammas naurahti ja nyökäytin päätäni.
“Se kissa tuntui etsivän jotain, mutta mitä? Pitäisiköhän meidän ilmoittaa Mesitähdelle? Tai tsh, ehkä on turha vaivata hänen päätään. Saattoihan hän vain olla eksynyt”, heitin ajatuksiani ilmoille. Mesitähdellä oli varmasti omiakin murheita ja koska olimme eloklaanilaisia, eivät erakot ja muut kulkijat olleet meille niin iso juttu.
“Voinhan minä vaikka mainita Korppisiivelle?” Hiilihammas lopulta ehdotti ja nyökkäsin. Olin samaa mieltä, että jonkun kolmannenkin kissan oli hyvä tietää tästä. Lähdimme tallustelemaan leiriin päin. Yö oli parhaimmillaan ja ilma tuntui viilentyneen entisestään siitä mitä se oli kävelyn alussa ollut. Pörhistelin turkkiani ja hivuttauduin hieman lähemmäksi Hiilihammasta.

Pian nenääni leijaili tuttu tuoksu. Lähenevät askeleet kertoivat, että metsässä oli joku toinenkin, mutta tuoksun perusteella se oli eloklaanilainen. Kuin tyhjästä, tyttäreni, Kujekulta tupsahti eteeni ja hänen ilmeensä näytti siltä, että naaras olisi nähnyt aaveen. Kurtistin mietteliäänä kulmiani.
“Ai, heeeeeeeei. Minä en ajatellut, että täällä olisi muita”, Kujekulta naurahti hermostuneesti ja hymyili vaivaantuneena. En edes ehtinyt vastata mitään, kun tyttäreni avasi taas suunsa:
“Minun pitää mennä! Ööööm, minä ja Järviloiste leikimme piilosta”, naaras huikkasi olkansa yli ja kiristi tahtiaan. Olin entistäkin hämmentyneempi ja minun teki mieli kääntyä kysyäkseni Kujekullalta mitä ihmettä hän touhusi. Mutta naaras oli aina ollut lievästi sanottuna outo. Nuorempana Kujekulta oli elänyt jatkuvasti omissa maailmoissaan. Kohautin Hiilihampaalle olkiani.
“Sepäs oli… hämmentävää?” mutisin toverilleni ja jatkoimme keskustelua tavanomaisista asioista.

Kun pääsimme leiriin, vastassa oli kissa ketä en odottanut näkeväni; Järviloiste. Kollilla oli suussaan mehevä orava ja kasvoillaan ystävällinen hymy. Minut nähdessäni Järviloiste laski oravan käpäliinsä ja kumarsi meille pienesti.
“Iltaa tai pikemminkin, hyvää yötä Hiilihammas ja Lieskakajo. Olettekohan te nähneet Kujekultaa? Hän ei ollut pesässä ja ajattelin, jos hän olisi halunnut aterioida kanssani”, Järviloiste naukaisi silmät ilosta tuikkien. Minä ja Hiilihammas vilkaisimme toisiamme. Olin varma, että kollisoturi ajatteli samaa mitä minäkin. Olisihan minun pitänyt arvata, että Kujekulta oli valehdellut. Ja nyt olin vaikean päätöksen edessä, mitä minä sanoisin Järviloisteelle? Minä en halunnut valehdella klaanitoverilleni, mutta halusin myös olla tyttäreni puolella. Uskoin, että naaraalla oli ollut hyvä syy valehdella, mutta… Kiemurtelin Järviloisteen edessä, minusta tuntui siltä, että turkissani oli sadoittain muurahaisia kutittelemassa.
“Me itse asiassa näimme hänet kävelyllä. Hän varmaan vain tarvitsee omaa aikaa, tiedäthän sinä hänet?” vastasin lopulta. Päätin jättää kertomatta sen, että Kujekulta oli valehdellut päin naamaa olevansa Järviloisteen kanssa. Kollin suupielet kääntyivät alaspäin, Järviloiste oli selkeästi pettynyt kuulemaansa tietoon.
“Ai, no. Kaipa minä sitten menen vain nukkumaan. Joku muu saa tästä hyvän aterian. Vai olisiko teillä nälkä?” Järviloiste naukaisi ja katsoi vuorotellen kumpaakin meistä.
“Kiitos tarjouksesta, mutta me söimme juuri. Ja Kujekulta varmasti tulee pian leiriin”, Hiilihammas vastasi lämpimästi ja Järviloiste nyökkäsi. Kolli keräsi tuomisensa ja tassutteli tuoresaaliskasalle.
“Hiilihammas, ajatteletko sinä samaa kuin minäkin..? Se erakko, Kujekullan viime aikainen käytös.. Tässä on ihan liikaa yhtäläisyyksiä!” tuhisin Hiilihampaalle ja naputin etukäpälälläni pientä kiveä. Tässä oli ihan liikaa hämäryyksiä. Olin aivan varma, että Kujekulta puuhasi jotain Eloklaanin selän takana.
“Muistatko mitä minä sanoin? Et voi määrätä tyttäresi tapaa elää. Sinun on annettava hänen tehdä omat virheensä”, Hiilihammas muistutti ja kosketti minua lohduttavasti hännällään. Kollin sanat olivat totta ja se olikin se kamalin osuus. Mitä jos Kujekulta tekisi hirvittävän virheen?
“Sitä paitsi, et sinä voi olla varma, että hän meni tapaamaan juuri sitä erakkoa”, vanhempi soturi jatkoi ja nyökkäsin uudelleen. Kolli oli suorastaan ärsyttävän viisas mikä ei tässä tilanteessa ollut lainkaan huono juttu.
”Kiitos jälleen, Hiilihammas. Ehkä tälle kaikelle sitten on jokin järkevä selitys. Pitäisikö meidän sitten mennä nukkumaan?” huokaisin ja pudistelin päätäni. Olin välillä aivan mahdoton.. Kävisin tämän asian paremmalla ajalla tyttäreni kanssa läpi, sillähän se selviäisi.

//Hiltsu? :()

SuperKP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Koivu

Haalean kellanpunainen soturi asteli rauhallisesti metsässä kumppaninsa perässä. Hän oli lähtenyt Sadeturkin kanssa iltakävelylle, kun meno leirissä oli rauhoittunut ja auringonlaskun viimeisetkin partiot lähteneet matkaan. Oli jo hämärä, mutta tavallaan kolli piti sen luomasta tunnelmasta. Puiden alla kävellessään Varjoliekki tunsi, kuinka pimeys hetkellisesti halasi heitä kuin suojatakseen kaksikon polun.
Vaikka osa metsän pikku eläimistä tuntui satunnaisen rapinan perusteella vasta heräilevän nyt, metsä tuntui hyvin seesteiseltä. Varjoliekki piti siitä. Tämä oli juuri täydellinen tunnelma kahdenkeskiseen ajanviettoon Sadeturkin kanssa.
Sadeturkki kääntyi erään vaahteran jälkeen ja muutti heidän suuntansa kohti jokea. Kumpikaan ei puhunut mitään. Heidän ei tarvinnut. Varjoliekille riitti, että naaras oli tässä, hengitti samaa ilmaa hänen kanssaan.
Kun puut tovin kuluttua harvenivat, Varjoliekki käänsi katseensa ylös. Lukuisat tähdet tuikkivat nyt jo viimeisestkin auringonsäteet jättäneellä taivaalla. Myös Sadeturkki kohotti sinisen katseensa ylhäälle huomattuaan kollin jääneen aloilleen.
Joelle saavuttuaan kissat istuivat kuuntelemaan veden liplatusta. Puut heidän takanaan alkoivat kahista, kun suurempi tuulenpuuska yllätti. Harmaa naaras painautui tiukasti Varjoliekin kylkeen, ja kolli nuolaisi kumppaninsa korvaa. Tuuli ei hetkessä hellittänyt. Viima oli niin hyinen, että Varjoliekki saattoi jo haistaa lehtikadon tekevän hiljaa tuloaan.

Kirjoittaja: EmppuOmppu

“Pitäisikö sinun keskittyä omaan elämääsi hieman enemmän? Olet kokoajan hyysäämässä minua, enkä edes ole pyytänyt huolenpitoasi.”
Varpulaulun ääni kummitteli mieleni laitamilla. Olin käynyt viimeisintä keskusteluamme läpi pääni sisässä jo moneen kertaan, skannannut mieleeni painunutta kuvaa kollin kasvoista ja ilmeestä tuona hetkenä. Se oli ollut… tympääntynyt? Hankala sanoa varmaksi, sillä heti nuo sanat sanottuaan soturi oli noussut vierestäni ja jättänyt minut yksin soturien pesään.
Olinko ollut liian röyhkeä ja ajattelematon tuppautuessani auttamaan häntä niin paljon vapaa-ajallani? Se oli totta, että ystäväni ei ollut koskaan pyytänyt sitä. Mitä jos olin koko tämän ajan ollut hänelle enemmän vain haitaksi kuin hyödyksi, vaikka tarkoitusperäni olivatkin olleet hyvät?!
Näitä ajatuksia minun oli täytynyt lähteä selvittämään ulos yksinäni illasta. Olin haahuillut pitkin metsiä pohdiskellen omaa käytöstäni ja sen mahdollisia seuraamuksia. Minun ei missään nimessä ollut ollut tarkoitus turhauttaa Varpulaulua jatkuvalla läsnäolollani.
Löysin lopulta itseni leirin takaa joen rannasta. Lehtikato teki tuloaan, mutta vesistöt eivät olleet vielä jäässä. Jos vesi ei olisi ollut niin hyistä, olisin saattanut pulahtaa siihen virkistyäkseni. Nyt kuitenkin saatoin katsella sen pinnasta heijastuvia tähtiä, joita ympäröivä pimeys tuntui korostavan erityisesti tänä iltana. Unohduin katselemaan niitä rannalle toviksi, samalla esittäen pyynnön esi-isilleni: *Auttakaa ystävääni toipumaan koettelemuksistaan, jotta hän voisi taas nauttia elämästä.*
Kun vilu alkoi kaluta luitani, käännähdin takaisin leirin suuntaan. Matka takaisin ei ollut pitkä, mutta ehdin uppoutua ajatuksiini sen verran syvälle, että en aluksi huomannut sisäänkäyntitunnelin vieressä istuvaa hahmoa. Säpsähdin hieman ja yritin tarkentaa katseeni siroon, tummaan kissaan, jonka silmät kiiluivat kuin kaksi lampea, joista täysikuu heijastui.
“Iltaa, Kallahämy”, tervehdin kohteliaasti ja nyökäytin naaraalle pienesti päätäni. “Anteeksi, en huomannutkaan teitä. Taidatte olla yövartiossa?”
Kallahämy oli vastikään saanut soturinimensä liityttyään Eloklaaniin virallisesti. Minusta oli hienoa, että naaras oli löytänyt paikkansa täältä. Emme olleet vielä jutelleet kuin satunnaisia kertoja partioissa, joten minusta tuntui luontevammalta teititellä tätä toistaiseksi.

//Kalla?

Kirjoittaja: Saaga

Vastaisin myöntävästi Kortetuikkeen kysymykseen ja sain hänet näyttämään oikein tyytyväiseltä.
“Hyvä”, hän naukui. Nyökkäsin ja katsoin pois. Ajattelin siskoani ja Kortetuiketta yhdessä. Heillä meni niin luontevasti, kun minusta taas tuntui että olin pelkkä rasite ystävälleni. En koskaan saisi häneltä vastakaikua romanttisiin tunteisiini, joten olin jo pikku hiljaa saanut ne kuriin.
“Haluatko mennä kävelylle?” Kortetuike kysyi. Minusta tuntui, ettei kehoni millään halunnut minun liikuttavan sitä juuri mihinkään suuntaan. Vilkaisin myös Kortetuiketta ja tämäkään ei vaikuttanut kauhean energiseltä.
“En tiedä. Minua väsyttää”, sanoin hiljaa ja katsoin maata. Kortetuike nousi ylös.
“No tehdään silti jotain”, hän ehdotti. Pudistin päätäni.
“Entä, jos mennään vaan lepäämään? Voimme vaikka jutella tai vaan levätä. Näytät yhtä väsyneeltä kuin minusta tuntuu juuri nyt”, totesin. Kortetuike näytti hiukan yllättyneeltä, mutta myöntyi. Kömmimme soturien pesään. Tassutin omalle makuusijalleni ja Kortetuike kävi sen viereen. Taputin tilaa vieressäni.
“Mahdut kyllä tähänkin”, sanoin ujosti. Kortetuike hymyili lempeästi ja kömpi vierelleni. Turkkimme osuivat yhteen ja tuntui, että sisälläni roihusi liekki jonka kipinät levisivät kehossani. Hymyilin pienesti ja laskin pääni alas, mutta koin heti syylisyyttä. Kortetuike katsoi minuun. Katsoin heti pois. Katsekontakti tuntui oudolta ja epämiellyttävältä.
“Oletko levännyt tarpeeksi lähiaikoina?” Kortetuike kysyi. Katsahdin kollia ja huokaisin.
“En minä muuta teekkään. Oletko itse? Näytät tosi uupuneelta”, töksäytin vähän liian ilkeään sävyyn. Halusin pahoitella, mutta toisaalta en sillä ehkä kolli tajuaisi etten tarvinnut hänen alituista huolenpitoaan. Kortetuikkeen piti keskittyä myös omaan elämäänsä ja lepäämiseensä välillä.
“Olen, on ihan normaalia olla väsynyt”, Kortetuike naukui puolustelevasti. Tuhahdin.
“Pitäisikö sinun keskittyä omaan elämääsi hieman enemmän? Olet kokoajan hyysäämässä minua, enkä edes ole pyytänyt huolenpitoasi”, päästin suustani nousin ja kävelin pois katsomatta taakseni. Jätin Kortetuikkeen makuusijalleni ja toivoin, että tämä siirtyisi pian jotta pääsisin nukkumaan. Minua väsytti ja kiukutti.

***

Kävelin aukiolla autuaan tietämättömänä siitä, että pian sylissäni olisi itkevä pikkusiskoni. Mustikkapyörre nyyhki ja änkytti jotain epäselvää.
”H-än sa-no-i e-tt-ä e-n ansai-tsi-si paik-kaa täst-ä perhee-stä”, hän sai suustaan. Katsoin järkyttyneenä naarasta ja vetäydyin hieman kauemmas. En pitänyt tämän tyylistä tarrautua minuun noin.
“Haluatko, että haen parantajan?” ehdotin lihakset jäykistyneenä ja karvat hienoisesti pystyssä. Olin aivan järkyttynyt, enkä todellakaan tiennyt mitä tehdä. Koitin silittää tassullani maahan romahtaneen siskoni selkää.

//Mustikka?

Kirjoittaja: Soturikissa

”Et ansaitse paikkaa klaanista. Olet itsekäs ja tyhmä pieni murhaaja!” Korpikasteen aivot näemmä olivat sitä mieltä, että pikkusisaruksen kiusaaminen oli sallittua ja kivaa.
”Et ansaitse paikkaa tästä perheestä, minun perheestä. Toivon, ettet olisi ikinä syntynytkään!” Siskoni sanat humisivat korvissani.
”Miksi olet noin ilkeä?” Tiuskaisin takaisin Korpikasteelle, kun kyynel valui poskeani pitkin.
Olinko oikeasti turha? Mitä jos kukaan ei tykännyt minusta? Entä jos olin vain turha roska kaikkien muiden silmissä?
”Ja nyt sinä vielä itketkin. Voi pientä lapsosta. Mitä Kuusihäntä olisi ajatellut?” Korpikaste jatkoi minun henkistä satuttamista.
”Onko sinun pakko olla noin huono sisko?” Miten Korpikaste saattoi olla niin ilkeä. Eikö hän tajunnut edes lähteä pois? Minä olin käytännössä Korpikasteen alla puolet ajasta, joten en voinut itse olla järkevämpi. Eikö hänellä ollut tunteenhallintataitoja?
”Sinä olet vain olematon karvamöykky minun elämässä. Jos kukaan ei saisi tietää mitään, satuttaisin sinua nyt oikein kunnolla!” Korpikaste murisi korvaani. Miten hän edes saattoi ajatella tuollaista?
Sähähdin siskolleni ja liu’uin hänen altaan sopivana hetkenä ja juoksin pois pesästä.
”Varpulaulu!” Huomasin veljeni kävelemässä leirin poikki. ”Korpikaste-”, en saanut lausettani sanottua loppuun, ennen kuin kaaduin ja liukastuin veljeni jalkoihin.
”Hä-n ei ty-kkää m-inu-s-ta”, jäin maahan makaamaan ja aloin itkemään.
”Mitä kävi?” Varpulaulu sai sanottua hetken päästä.
”H-än sa-no-i e-tt-ä e-n ansai-tsi-si paik-kaa täst-ä perhee-stä”, sain sanottua juuri ja juuri.
Kun olin saanut lauseen loppuun, aloin itkemään vielä kovempaa ja kollapsoiduin Varpulaulun syliin.

//Korpi? Varpu?

Kirjoittaja: Elandra

Haikea hymy oli noussut kasvoilleni, kun kuuntelin Leimusilmää. Parantaja puhui niin viisaasti, että se sai minut liikuttumaan.
”Kiitos Leimusilmä, ihan oikeasti. En tiedä, mitä tekisin ilman sinua”, naukaisin ja puskin hellästi kuonollani kollin lapaa kiitokseksi. Hän katsoi minua ystävällisesti hymyillen ja nyökäytti päätään.
”Minun tehtäväni on auttaa sinua ja olen kiitollinen siitä, että olen onnistunut siinä”, mustavalkea kolli totesi rauhallisella äänellä.
”Todellakin olet, Eloklaani saa olla kiitollinen kaltaisestasi parantajasta”, nau’uin aidosti kiitollisena. Olin hyvilläni siitä, miten hyvät välit olin onnistunut pitämään klaanini parantajaan. Vaikka Liljatuulen kuolema suretti minua toisinaan edelleen, olin onnellinen siitä, että juuri Leimusilmä oli ollut hänen oppilaansa.

Päivät kuluivat, ja päätökseni päällikkyydestäni luopumisesta vain vahvistui. Olin ottanut asian puheeksi eilen auringonlaskun aikaan Korppisiiven kanssa. Varapäällikkö oli ollut asiasta yllättynyt, mutta lopulta ottanut sen hyvin. Hän ymmärsi päätökseni ja lupasi tukea minua loppuun saakka. Minäkin lupasin olla hänen tukenaan sitten, kun lopulta olisi aikani luopua jäljellä olevista päällikön hengistäni.
Oloni oli levoton, enkä halunnut vain istuskella tyhjänpanttina leirin pääaukiolla. Korppisiipi oli jo järjestänyt partiot, eikä hän ollut tänään laittanut minua mukaan yhteenkään. Kai varapäällikkö ajatteli, että tarvitsin lepoa. Koska yksin ulos lähteminen ei myöskään houkutellut, päätin etsiä itselleni seuraa. Katseeni pysähtyi mustaturkkiseen soturiin, joka istuskeli yksin leirin aukiolla ja silmäili aurinkoista, pilvetöntä taivasta. Kävelin Nopsaliekin luokse, ja tämä laski keltaiset silmänsä välittömästi minuun.
”Hei Nopsaliekki”, tervehdin kollia ystävällisesti, ”kaipaatko seuraa? Ajattelin lähteä ulkoilemaan, mutta se ei tunnu houkuttelevalta yksin.”

//Nopsa?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Käärmis

Vereni tuntui kiehuva, kun Mustikkapyörre kieltäytyi lähtemästä sillä tavoin. Toki, inho toisiamme kohtaan mahtoi olla melko molemminpuolista, mutta olisi hän voinut edes esittää, että edes sieti seuraani ja sen lisäksi hänen ei olisi tarvinnut olla niin lapsellinen. Sekin, että hän epäkunnioitti omaa emoaan kutsumalla häntä heikoksi. Voi kuinka olisinkaan halunnut antaa hänelle kunnon selkäsaunan.
“Käyttäytyisit nyt niin kuin kunnon soturi! Ei soturilla ole aikaa surkutella pesänsä perukoilla ja esittää masentunutta! Meillä on klaani ruokittavana ja paljon tekemistä ennen lehtikadon tuloa! Olet vain ylimääräinen taakka, jos et poistu pesästä edes yksinkertaiseen rajapartioon! Viekö se todella sinulta niin paljon elämän energiaa!” sihisin pikkusisarelleni karvat pörhistyen. Painelin kynsiäni maahan ja yritin pitää itseni kiehumasta yli, vaikka mielestäni Mustikkapyörre ei oikeastaan olisi edes ansainnut pidättelyäni. Hän olisi ansainnut vain suoraan kynsistä kuonolle – tai vaikka suoraan kurkkuun sillä hetkellä.
“Et ansaitsisi soturin titteliä klaanista tai edes paikkaa perheestäni! Olet niin itsekäs ja typerä pieni murhaaja! Et osaa edes kunnioittaa oman emosi muistoa tai itseäsi vanhempia kissoja! Toivon vain, ettet olisi koskaan syntynytkään!” murisin valkomustalle naaraalle silmiäni siristäen. “Voi kuinka sinua pitäisi tirvaista!”

//Mustikka?

Kirjoittaja: Käärmis

Kärpäspentu ilmeisesti halusi, että minä pitäisin sen kiven sillä hän työnsi sitä minulle hiljaa. Se oli mielestäni niin suloista. Hän lahjoi minulle kauniin kiven jonka löysi. Kai tämä tarkoitti sitä, että hän piti minusta, eikä ajatellut minun olevan huono emo!
Ehdotin tyttärelleni, että siirtyisimme sisään, koska ulkona alkoi olla viileä ja tuuli pörrötti pennun turkkia rajusti. Pennun turkki ei muutenkaan ollut erityisen hyvä pitämään kylmää ja tuulta enkä halunnu, että Kärpäspentu jäätyisi ulkona täysin. Kai häntä ei myöskään sisälle siirtyminen haitannut, koska hän siirtyi sisään ja kiehnäsi selkäänsä maahan. Siirryin hänen luokseen ja kutittelin häntä kuonollani hieman vatsastaan, jota hän oli pesemässä.
Kuljetin samalla myös tyttäreni antaman kiven ja asetin sen petimme vierelle. Siinä se saisi muistuttaa minua tästä hetkestä ja elämäntilanteesta. Ehkä siirtäisin sen myöhemmin myös mukanani sotureiden pesään, kun muuttaisin takaisin sinne?
“Haluaisitko, että kerron sinulle tarinan siitä, miten olin mukana pelastamassa Eloklaania Kuolonklaanin ilkeiltä kissoilta? Vai onkohan se liian jännittävä tarina vielä sinulle…?” kysyin ja katsoin mustaturkkista pentua hellästi. En halunnut antaa hänelle painajaisia ilkeistä Kuolonklaanilaisista, jotka yrittivät vallata ja tuhota Eloklaanin.

//Kärpsy <3

Kirjoittaja: Saaga

Kuljeskelin leirissä yksinäni. Jostain syystä minua ei huvittanut lähteä yksin kävelylle. Halusin mieluummin jutella jolle kulle. Sitten mieleeni muistui, että Käärmekulta oli poikinut pari auringonnousua sitten. Päätin tassuttaa pentutarhalle katsomaan hänen pentuaan. Olin kuullut Sädesäihkeeltää heidän saaneen kolme pentua, mutta kaksi niistä oli lähtenyt Tähtiklaaniin ennen aikaisesti. Olin puhunut siitä jonkin aikaa Sädesäihkeen kanssa edellisiltana, mutta kolli ei vaikuttanut liian surulliselta. Toki hän kaipasi kahta pienokaista ja oli surullinen heidän menettämisestään, mutta ylpeili tyttärestään kaikille minkä kerkesi. Ymmärsin kollin innon, sillä tämä oli hänen ja hänen kumppaninsa ensimmäinen pentue. Työnnyin sisään karhunvatukkapesään. Ympärilläni oli hämärää. Muut pennut taisivat olla ulkosalla, sillä muu pesä oli aivan tyhjä. Tassuttelin hiljaa Käärmekullan pesän viereen. Kuningatar nosti päätään.
“Hei, Käärmekulta”, nau’uin hiljaisesti. En tiennyt heräsikö pieni musta mytty, jos puhuisin liian kovaa. En ollut ollut kauheasti tekemisissä pentujen kanssa. Katselin pentua, joka inahti ja kiemurteli lähemmäs emonsa vatsaa.
“Hei vain”, Käärmekulta vastasi suojaten pentuaan hännällään. Hymylin ja astuin taaksepäin kunnioittaen kuningattaren omaa tilaa ja suojelunhalua pentuaan kohtaan. Ymmärsin, ettei Käärmekulta varmaan halunnut vierasta kollia liian lähelle ainutta eloon jäänyttä pentuaan.
“Miten teillä on mennyt?” kysyin lempeästi. Käärmekulta vilkaisi pentuaan ja sitten minua.
“Hyvin, kiitos kysymästä. Hänen nimensä on Kärpäspentu”, naaras kertoi. Hänen kasvoillaan ei ollut ilmettäkään. Hän tarkkaili minua kuitenkin tarkasti. Nyökkäsin.
“Tervetuloa Eloklaaniin, Kärpäspentu”, sanoin kyyristyen pennun tasolle edelleen pitäen kunnioittavan etäisyyden välillämme.

Kuut kuluivat nopeasti ja pian Kärpäspentua näkyikin jo aukiolla. En ollut vielä pysähtynyt tervehtimään heitä, mutta halusin kyllä kovasti. Nyt kuitenkin halusin metsälle. Törmäsin soturien pesän edessä Perhopuroon.
“Hei, haluatko lähteä saaliille metsään?” kysyin naaraalta iloiseen sävyyn. Klaanitoveri näytti yllättyneeltä, mutta suostui kuitenkin.

Kirjoittaja: Ampiainen

Istuskelin tuoresaaliskasan vieressä mietteliään oloisena, olin ollut juuri harjoituksissa tupsutassun kanssa ja olin antanut tälle loppupäiväksi vapaata luvaten että veisin tämän huomenna taisteluharjoituksiin. En kauheammin osannut ilakoida taistelu harjoitusten pitämisen ideasta sillä itse en ollut siinä kovinkaan hyvä mutta tupsutassun piti oppia taisteluliikeitä ja muita, ehkä voisin pyytää jotakuta auttamaan minua oppilaan harjoituksissa huomenna. No väliäkö sillä oli nyt harjoitukset olisivat huomenna, voisin stressata niistä kaikessa rauhassa sitten ajallaan. Nousen siis pystyyn ja etsiskelen katseellani jotakuta jonka luokse voisin mennä juttelemaan, päädyin sittemmin tassutamaan säihkesammaleen luokse.
”Hei Säihkesammal, miten menee?” Nauun hymyilen kysyvästi ja istuudun nuoremman naaraan viereen. Säihkesammal katsahti minua iloisen oloisena.
”Minulla menee loistavasti! Entä sinulla? Onko sinusta hauskaa olla mestari? Tupsutassu ainakin tuntuu mukavalta kissalta itsessään joten tunnet itsesi varmasti onnekaaksi saada hänestä oppilaan, ei siis millään että tuntisin häntä tai mitään juttelin hänen kanssaan kerran ja hän tuntui mukavalta kissalta”, naaras maukui heilautaen häntäänsä kerran ilmassa ennenkuin laski sen maahan.
”Ihan hyvin minulla menee, ja kyllä kai mestarina olo on hauskaa”, mauun. Säihkesammal nyökkäsi nousten pystyyn.
”Kiva kuulla että sinulla menee hyvin Syreenisumu, mutta minun pitäisi nyt mennä olen osa letsästyspartiota joka on alkamassa juuri nähdään myöhemmin”, naaras maukui silmät loistaen ja tassuti matkoihinsa, katsoin hetkisen pikkusiskoni perään mutta siirsin kuitenkin mielenkiintoni pois hänestä melko nopeasti.
”Hei”, kuulin jonkun naukuvan viereltäni ja kääntyessäni katsomaan näin nopsaliekin seisovan edessäni.
”Ai hei nopsaliekin”, mauun lempeällä äänellä ja nousen pystyyn.
//Nopsa?

Kirjoittaja: Käärmis

Tupsutassu alkoi vastailla kysymyksiini ja kertoilemaan kaikkea reviiristä, kun olimme ensiksi siirtynyt hieman sivummalle, jottemme olisi muiden kissojen tiellä. Kuuntelin oppilaan selitystä silmät suurina ja innoissani. Jonakin päivänä minäkin voisin kertoa muille rutkasti tarinoita siitä, millaista oli ulkona!
“Jonain päivänä minä vielä tutkin ulkomaailmaa ja palatessani takaisin Eloklaaniin voin kertoa muille aivan kaiken seikkailustani! Taistelen kaikkia petoja vastaan aivan yksin ja löydän hienoja uusia paikkoja, jossa kukaan kissa ei ole vielä käynyt!” nau’uin Tupsutassulle innoissani. Hän kehräsi hieman minulle. Hymyilin hänelle leveästi.
“Ja ehkä voin myös ottaa sinut mukaan matkoilleni ja näyttää sinulle millaisia oikeat seikkailut ovat! Kaukana klaaneista ja tutuista maisemista! Kaukana kotoa jännityksen tunne koko ajan sisällä! Eikö se kuulostaisi aivan mahtavalta?!” sanoin vielä innoissani. Vielä joku päivä näyttäisin kaikille mistä minut oli todella tehty ja olisin ensimmäinen kissa, joka olisi nähnyt kaiken maailmalla! Sitten voisin kertoa urotöistäni kaikille kissoille Eloklaanissa. Ehkä silloin Käärmekultakin uskoisi, että pystyn pitämään muut kissat turvassa, enkä “rajuilla leikeilläni” satuttaisi Kärpäspentua vaan ennemmin näyttäisin hänellekin millaisia seikkailuja kissa saattoi kohdata, jos vain uskalsi ottaa ensimmäisen askeleensa!
Ehkä urhollisten retkieni jälkeen klaanikin toteaisi, että minusta tulisi mainio päällikkö ja saisin loikata suoraan päällikön virkaan! Toki en kyllä täysin tiennyt, jos se todella oli jotain, mitä halusin. Silloin minun pitäisi pysyä klaanini luona, enkä voisi lähteä seikkailulle niin kuin halusin.

//Tupsu?

Kirjoittaja: Soturikissa

Isäni kuolema teki seuraavan viikon päivistäni seitsemän kertaa huonompia. Olin enimmäkseen omassa pesässäni enkä halunnut keskustella kenellekkään.
Yhtenä aamuna Korpikaste tuli kiusaamaan minua ja päätti omatoimisesti, että lähtisimme rajapartioon.
”En jaksa, ja en halua tulla sinun kanssa”, tuiskaisin takaisin. Tiesin etteivät välini olleet kovinkaan hyviä siskoni kanssa, joten niiden huonontaminen ei oikein haitannut.
”Ole kerrankin kunnon soturi ja tule. Korppisiipi sitä paitsi vaati, että menemme kahdestaan”, huomasin Korpikasteen katseen muuttuvan, joten en ollut varma puhuiko hän totta.
”Ei kyllä voisi vähempää kiinnostaa. Ja sinun pitäisi olla kerrankin hyvä isosisko ja lohduttaa minua. Eikös sisarukset ole sitä varten?”
Korpikaste näytti ottavan ison osuman sanomisistani.
”Ei se minun vika ollut, että tapoit äitimme”, Korpikaste sylkäisi oman mielipiteeni suoraan naamaani kohti.
”MINÄ EN VOINUT SILLE MITÄÄN!” Huusin siskolleni. ”EI OLLUT MINUN VIKANI, ETTÄ LEHTOMYRSKY OLI HEIKKO!” Jatkoin huutamista, varmistaen että muutkin huomaisivat.
”Ai hän heikko? EI MEIDÄN ÄITI OLLUT HEIKKO!” Huutokuoro jatkui, tällä kertaa se vain tuli siskoni suusta. ”Sinä et ikinä nähyt häntä tai ole ollut hänen kanssaan”, Korpikasteen ääni hiljentyi. ”Ja nyt Kuusihäntäkin on kuollut.”

//Hirveän huono ja ’nopea’ töksäys
//Korpikaste?

Kirjoittaja: Saaga

Kuuntelin emon puhetta ja työnsin kiveä häntä kohti. Halusin, että emo saisi sen. Rakastin emoa paljon. Toivoin, että emo jossain kohtaa antaisi minun mennä muiden pentujen mukaan. Haluaisin nähdä miten he leikkivät. Käännyin katsomaan taas puita. Olivatkohan ne aina noin värikkäitä?
“Pian puista tippuu lehdet ja lehtikato alkaa”, emo kertoi. Käänsin päätäni hänen suuntaansa ja katsoin suurin silmin tätä. Odotin jatkoa lauseelle, mutta sitä ei tullut. Käänsin pääni pois ja tarkkailin taivasta. Pilvet kulkivat taivaan halki kovalla vauhdilla. Aurinko pilkahteli aina välillä esiin niiden takaa. Puutkin taipuivat tuulessa. Tunsin, kun tuuli osui turkkiini ja sai minut horjahtamaan. Emo ryntäsi pitelemään minua pystyssä.
“Pitäisikö meidän mennä sisään? Ettei vain tule liian kylmä”, kuningatar naukui hätäisenä. Katsoin häneen ja päätin mennä sisään pentutarhaan. Tekisin kuten tuo tahtoi, sillä en halunnut tehdä emoa surulliseksi. Tassutin pesän reunalle ja annoin silmieni tottua hämärään. Tiputtauduin maahan ja kiehnäsin turkkiani multaiseen maahan. Haukottelin selälläni maaten ja rupesin pesemään vatsaani.

//Käärmes?

Kirjoittaja: Käärmis

Kärpäspentu oli minulle tärkein asia maailmassa sillä hetkellä. Tuntui, että millään muulla ympärillämme ei ollut väliä. Hän oli rakkain pienokaiseni, jolle en koskaan antaisi tapahtua mitään. Hän pysyisi aina turvassa minun luonani, eikä kukaan taittaisi karvaakaan häneltä. En antaisi sellaista tapahtua. En ikinä.
Katsellessani hänen temmeltämistään sydämeni oli pakahtua rakkaudesta. Hän oli ehkä lähellä kompurointia, jolloin koko kehoni jännittyi, mutta hänen saadessaan tasapainonsa takaisin en voinut muuta kuin rakastaa häntä. Hän oli niin ihana. Niin tärkeä minulle. Jos kukaan koskaan uskaltuisi satuttamaan häntä, pitäisin huolta siitä, että hän saisi siitä ansaitsemansa seuraumukset.
Kärpäspentu oli temmeltänyt mielestäni jo tarpeeksi, joten paimensin hänet päiväunille. Hän kasvoi vielä, joten hän tarvitsi paljon lepoa. Pitäisin myös huolta, että hän saisi tarvitsemansa levon.
Tyttäreni ei niskuroinut vastaan vaan siirtyi heti pedille makuulle. Katsoin pientä pentua kuin se olisi ollut ainoa asia maailmassa. Vaalisin häntä kuin haurasta kukkaa. Se hän minulle olikin. Hauras ja kaunis kukkanen, jota täytyi vaalia ja suojella koko hengellään.
Kärpäspentu nukahti suhteellisen nopeasti. Tai ainakin luulisin niin. Ajantaju tuntui menevän pentutarhalla, kun ei pitänyt poistua partioihin tai lähtenyt leiriin paljoa vaihtamaan kieliä, enkä myöskään lähtenyt ulos kävelylle Sädesäihkeen kanssa niin kuin meillä oli monesti tapana tehdä. Kuningattarena eläminen oli niin paljon erilaisempaa kuin soturina. Se oli melkein yllättävääkin.

Sädesäihkeen saapuessa pentutarhalle hymyilin hänelle leveästi. Hän toi minulle hiiren aamiaiseksi ja kiitin häntä siitä. En itse uskaltanut päästää Kärpäspentua silmistäni mennäkseni hakemaan itselleni jotain syötävää. Jos hänelle sattuisi jotain, en antaisi sitä itselleni ikinä anteeksi.
Söin hiiren nopeasti ja kuuntelin, kun kumppanini kertoi minulle hieman siitä, mitä oli tehnyt viime aikoina ja mitä muuta klaanissa oli tapahtunut pentutarhan ulkopuolella. Mitään sen ihmeelisempää hän ei kertonut. Riistaa tuli vielä riittävästi ja muutenkin oli rauhallista. Ei mitään petoja reviirillä, ei mitään kiistoja Kuolonklaanin kanssa, ei uhkia, jotka odottivat heti nurkan takana.
Kun Sädesäihke sitten esitti huolensa siitä, että tyttäremme ei puhunut vieläkään, vaikka oli jo niin iso, että hänen olisi tavallista jo puhua, olisin halunnut sättiä hänelle, ettei minun pennussani mitään vikaa ollut. Tosin, hänen huolessaan oli jotain juurta. Siihen ikään mennessä pennut yleensä puhuivat jo oikein mieluusti. Oli ehkä hieman kummaa, ettei Kärpäspentu ollut vielä sanonut sanaakaan.
Lupasin kumppanilleni, että ottaisin asian puheeksi vielä parantajan, Leimusilmän kanssa, mutta halusin silti uskoa kovasti, että minun tyttäreni kyllä puhuisi vielä. Ehkä hän ei vain ollut vielä valmis. Ehkä hän ei vain vielä kokenut puhumista tarpeelliseksi. Kyllä hän vielä ääntä myöhemmin päästäisi.
Sädesäihke jäi vielä vaihtamaan kieliä kanssani hetkeksi, ennen kuin lähti partioimaan. Pyysin häntä tuomaan minulle jonkin lahjan metsästä, koska kaipasin jo sinne niin kovasti ja hän lupasi etsiä minulle jotain hienoa tuomista partionsa aikana. Hymyilin. Hän oli aina minulle niin huomaavainen.

Olin jutellut Leimusilmän kanssa Kärpäspennun puhe asiasta ja mikään ei vaikuttanut ilmeisesti olevan pielessä. Ei Kärpäspentu kuurokaan ollut, koska hän kyllä reagoi ääniin, jos niitä kuului.
Katsoin tytärtäni, joka katseli aukiolla aurinkoa, joka esittäytyi pilvien takaa. Muistelin kuinka ihmeellinen maailma oli ollut silloin, kun minä olin ollut vasta pienen pieni pentu itsekin. Silloin, kun sota oli ollut vielä käynnissä ja Eloklaanin leiri oli ollut väliaikaisesti nummella. Vaikka ne ajat olivat omalla tavallaan olleet masentavat ja kurjat, välillä niitä tuntui jopa kaipaavan.
“Haluatko leikkiä jotain?” kysyin Kärpäspennulta. Hän katsoi minua, muttei vieläkään vastannut mitään. Olinko tehnyt jotain väärin hänen kasvatuksessaan, jonka takia hän ei vieläkään puhunut?
Pentu katseli leiriä edelleen ihmeissään. Antaisin hänelle aikaa tutkia uutta ympäristöä kyllä, kunhan hän ei tekisi mitään typerää. Hän ei saisi kadota silmistäni hetkeksikään tai pian en löytäisi häntä enää. Sellaisia pennut tuppasivat monesti olemaan. Arvaamattomia jekkuilijoita.
Katselin itsekin ympärilleni ja huomasin muut klaanin pennut leikkimässä aukiolla kukin omassa porukassaan ja omia leikkejään. Pitäisikö minun päästää Kärpäspentu leikkimään heidän kanssaan? Tiesin, että muiden pentujen kanssa kasvaminen vähensi eristäytymistä, mutta en halunnut päästää tytärtäni muiden pentujen leikkeihin vain siitä periaatteesta, että hän voisi satuttaa itsensä, jos leikit kävisivät rajuiksi.
Kärpäspentu toi tassujeni juureen kiven. Katsoin vuoron perään pentua ja kiveä. Yrittikö hän viestiä minulle sillä jotain? Haluisko hän leikkiä kivellä kanssani? Mitä kivellä voisi edes leikkiä? En ainakaan ryhtyisi heittelemään sitä. Mitä jos se osuisi vaikka Kärpäspentua suoraan päähän, ja hänelle tulisi siitä haava tai vaikka aivotärähdys?!
“Se on kivi, rakas. Oikein nätti sellainen. Onko se minulle vai haluatko pitää sen itse? Voimme keksiä sille hyvän paikan, jossa sen säilyttää”, nau’uin mustalle pienelle pennulle, joka tapitti edelleen kiveä suurin silmin kuin se olisi ollut lumottu. Jos puhuisin hänelle rutkasti, ehkä se saisi hänetkin viimein puhumaan? Olin ainakin kuullut, että pennut ottivat paljon esimerkkiä vanhemmistaan.
“Minä en itse koskaan oikein keräillyt asioita, mutta olen kuullut paljon muista kissoista, jotka tykkäsivät jemmata itselleen erilaisia asioita, kuten kiviä, keppejä, kasveja tai vaikka käpyjä. Se vaikuttaa ihan oivalta puuhalta, jos on kiinostunut kaikenlaisesta hienosta ja uudesta, mitä tulee vastaan”, selostin vielä.

//Kärpänen?

Kirjoittaja: Ampiainen

Kolli oli kysynyt oliko mitään paikkaa johon haluaisin mennä, en ollut ajatellut yhtään sitä… Ehkäpä joelle? Tykkäsin olla joella aika paljon… Tai no en oikeastaan… En ollut kovinkaan hyvä uimari enkä osannut kalastaa.. mutta tiesin että Säihkesammal piti joesta ja minusta oli ollut mukavaa käydä siellä kun olin jonkin aikaa sitten käynyt hänen kanssaan joella.
”Ehkä voisimme mennä joelle? Siis.. en osaa sanoa miksi mutta jostain syystä tuntuu oikealta mennä joelle! Minun mielestäni joki on melko kaunis jäässä ollessaan.. ja se on jo osittain jäässä..”, mauun hivenen hermostuneen oloisena, en oikein osannut sanoa oliko joelle meno hyvä idea vai ei. Heilauttelin häntääni hivenen edes takaisin lähellä maata. Nopsaliekki tuntui hyväksyvän ehdotuksen joelle menosta joka sai minut huokaisemaan helpotuksesta, vaikka en edes tiennyt täysin mikä oli saanut minut hermostumaan, ehkä vain hermoilin siitä että nopsaliekki ei suostuisi menemään joelle? Tai sitten jostain muusta.. menimme kuitenkin yhdessä joelle, joelle päästyämme istuuduin maahan ja katselin sitä, joki näytti jotenkin kauniilta sillä hetkellä. Nopsaliekkikin tuntui pitävän siitä, tai no mitäs minä hänen mielipiteestään tiesin, jotenkin hän vain näytti.. iloiselta? Ehkä siksi että olimme menneet joelle tai jotain. Olimme hetken joella tekemättä kauheammin mitään, lopulta kuitenkin päädyimme palamaan leiriin. Leiriin pääsimmekin melko nopeasti, ja erosimme sitten toisistamme sinne päästyämme, en ollut varma mitä nopsaliekki oli aikeissa tehdä mutta minä ainakin menin soturien pesään omille maakualusilleni, istuuduin maahan sukimaan turkkiani.

olin yllätynyt kuullessani että tupsutassusta tulisi minun oppilaani, en osannut odottaa saavani oppilasta, en missään määrin! En ollut tuntenut itseäni täysin valmiiksi mestarin asemaan, enkä tunne kyllä vieläkään täysin olevani mutta kuitenkin yrittän parhaani mukaan olla hyvä mestari tupsutassulle. Tällä hetkellä itse asiassa mietiskelin mitä voisin tehdä kollin kanssa tänään, ehkä voisin viedä tämän saalistamaan taas? Olinhan hänet jo vienyt saalistamaan pari kertaa aiemmin.. tai ehkä minun kannattaisi opettaa hänelle taistelu liikkeitä? Istuskelin vain leirin reunamilla pyöritelen kaikkia mahdollisuuksia siitä mitä voisin tehdä tämän kanssa, tai ehkä minun kannattaisi vain Antaa tälle vain vaapaatta ainakin alku päiväksi, varmasti päähäni putkahtaisi jotain päivän aikana!

Kirjoittaja: Ampiainen

Kimalaistoive oli kysynyt viihdyinkö parantajana, mutta ennenkuin ehdin edes vastata hän kysyi haluaisinko kertoa pennuille jotain parantajuudesta, hän myös mainitsi että solapentu ja puropentu ainakin saattaisivat kiinnostua. Katselin kimalaistoivetta hetken ennenkuin siirsin katseeni Pentuihin ja sitten taas kimalaistoiveeseen.
”No tykkään minä parantaja oppilaana olosta, se tuntuu minun oikealta kutsumukseltani ja on se mukavaakin en kauheammin pitänyt soturioppilaana olosta se ei vain tuntunut oikealta minulle”, mauun vastauksen naaraan ensimmäiseen kysymykseen. Katsahdin taas nopeasti pentuja, kimalaistoive oli kyllä oikeassa pennut olivat rasavillejä ehkä tosiaan olisi parasta jos kertoisin heille jotain parantajuudesta.
”Ja tottakai voin kertoa pennuille parantajuudesta jos se vain auttaa sinua mitenkään”, mauun kääntäen katseeni vielä kimalaistoivetta kohti ennenkuin tassutin pentujen luo.
”Hei, pennut.. haluaisitteko että kerron teille vähän parantajuudesta?”, mauun lempeällä äänellä. Pennut lopettivat hetkeksi mitä olivat tekemässä ja käänsivät katseensa minuun. Katselin heitä samalla toiveikkaan ja samalla vähän hermostuneen oloisena. Pennut kuitenkin suostuivat siihen ja huokaisin helpotuksesta. Kerroin heille vähän parantajan velvollisuuksista ja ihan vain parantajana olemisesta itsessään.
”Kuulostaa tylsältä, itse en ainakaan haluaisi vain hoitaa muita ja homehtua yrttien kanssa, soturina olo on varmasti paljon kiinnostavampaa”, yksi pennuista maukui kun olin saanut lopettettua, en kuitenkaan osannut täysin sanoa kuka, eikä sillä ollut kauheammin väliäkään varmasti lähes jokainen pentu haluaisi olla enemmin soturi kuin parantaja.
”niin, soturina olo on kyllä varmasti kiinnostavaa pakko myöntää, mutta itse pidän enemmän parantaja oppilaan työstäni”, naurahdan hivenen maukuessani.
//Kimalainen? Ehkä?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Leimusilmä tunsi olonsa arvostetuksi, kun Mesitähti halusi kuulla hänen mielipiteensä tällaisessa asiassa. Toisaalta juuri tällaisissa asioissa päällikköä neuvominen oli parantajan tehtävistä tärkeimpiä itse parantamisen ohella. Samalla se kuitenkin tarkoitti, että hänenkin oli pohdittava asiaa ensin hetki mielessään, ennen kuin kykeni antamaan viisaan vastauksen.
“Minusta se antaisi klaanille aikaa valmistautua edessä olevaan muutokseen”, Leimusilmä sanoi lopulta hitaasti, yhä asiaa aprikoiden. “Varmasti on kissoja, jotka eivät suostu hyväksymään sitä ajatusta, että et johtaisikaan heitä viimeiseen henkeesi asti. Mutta on myös niitä, jotka ymmärtävät taatusti syysi jättäytyä sivummalle näin rasittavasta tehtävästä ja haluavat, että saat viettää loppuelämäsi ihan rauhassa.”
Eloklaanin kissat olivat hyvin jaloa väkeä. Toki joukkoon mahtui aina muutama kuumakalle huutelemaan vastaväitteitä, mutta Leimusilmä uskoi jokaisen eloklaanilaisen olevan pohjimmiltaan oikeamielinen ja osaavan kuunnella järkipuhetta. Mesitähti oli perustanut Eloklaanin, tehnyt valtavan työn sitä rakentaessaan ja tuodessaan kaikki nämä kissat yhteen. Kaikki Eloklaanin kissat olivat saaneet kutsua Mesitähteä päällikökseen, mutta tulevaisuuden sukupolvia tulisi johtamaan aivan toinen kissa. Siinä olisi monelle sulateltavaa, mutta jokainen tajuaisi lopulta, että muutos oli osa elämää eikä sitä voinut estää.
“Mielestäni voisit kertoa asiasta vasta kun se on ajankohtaisempi”, mustavalkoinen parantaja naukui lopulta ja katsahti päällikköään silmiin. “Valmistelet ensin Korppisiiven uuteen tehtäväänsä, valmistelet sitten itsesi ja lopuksi kerrot muille olevasi jättäytymässä tehtävistäsi sivuun piakkoin. Tai niin minä ainakin ajattelen, että se olisi järkevin. Mutta sinä teet lopullisen päätöksen sydäntäsi seuraten – se kyllä tietää, mikä on oikea ratkaisu.”

//Mesi?

Kirjoittaja: Auroora

Kalla istui tyynenä Eloklaanin leirin aukion laidalla. Vietettyään monen monta kuuta Eloklaanissa, oli Mesitähti sekä hän itse päätynyt siihen tulokseen, että klaanielämä sopi hänelle erinomaisesti. Kalla oli rakastunut metsään, sen raikkaaseen ilmaan ja pehmeisiin sammalmättäisiin. Hän nautti täysin rinnoin siitä, ettei joutunut joka päivä taistelemaan elääkseen, vaan klaani piti hänestä huolta. Vähemmän hän piti siitä, että tämä suhde oli vastavuoroinen, ja hänenkin oli pidettävä klaanista huolta. Kalla oli kuitenkin huomannut, että eloklaanilaiset eivät vaatineet häneltä tavattomasti. Hän saattoi metsästyspartiossa hieman pidätellä itseään ja ottaa vain yhden hiiren kiinni, mikä näytti riittävän heille mainiosti. Välillä hän sai jopa kehuja niinkin vähäisestä esityksestä.
Mesitähti astui esiin Litteäkiven alla olevasta kolosta. Hän kohtasi Kallan katseen ja hymyili nyökäten. Kalla hymyili takaisin. Sekin oli asia, mikä hänen oli pitänyt opetella: eloklaanilaiset olivat kohteliaita toisilleen ja osoittivat lähimmäisenrakkautta pienin elein. Roolin esittäminen ei ollut Kallalle vaikeaa, mutta toisinaan hän oli lähellä unohtaa sen.
Eloklaanin päällikkö loikkasi Litteäkivelle ja kutsui klaanin koolle. Moni kissa oli ollut paikalla jo valmiiksi, he selvästi osasivat jotenkin vaistota, kun klaanikokous oli tapahtumassa. Loputkin saapuivat ympäröimään Litteäkiveä milloin mistäkin, ja Kalla seurasi katseellaan, kuinka jopa pennut ja klaaninvanhimmat astelivat paikalle. Aivan uusi tunne otti tilaa Kallan rinnassa: ylpeys. Hän tunsi eloklaanilaisten arvostuksen ja ilon hänen puolestaan; odottavat katseet viipyilivät Kallan tummassa hahmossa. Kalla ei ollut koskaan saanut Kielolta kiitosta, nyt häntä juhlittiin.
”Olemme kokoontuneet nimittämään uuden soturin”, Mesitähti kajautti ja Kalla ryhdistäytyi. Hän viritti kasvoilleen hennon hymyn. Mesitähden vaaleanvihreät silmät tuikkivat, kun hän suuntasi katseensa Kallaan. ”Kalla on tutustunut klaanimme tapoihin ja nyt on hänen aikansa tulla osaksi Eloklaania. Kalla, astuisitko eteen.”
Kalla nousi jaloilleen, eikä tuntenut jännityksen häivähdystäkään. Hän oli riemuissaan: hänen paikkansa metsässä olisi pian sinetöity. Hän asteli tyynesti Litteäkiven eteen ja katsoi odottavasti Eloklaanin päällikköä. Häntä ei rehellisesti voinut tippaakaan kiinnostaa Tähtiklaanin hyväksyntä ja pian seuraavien ikiaikaisten sanojen merkitys, mutta hän nautti tilanteen juhlallisuudesta.
”Minä Mesitähti, Eloklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän kissaan. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi.”
Mesitähti piti pienen tauon, jonka aikana hänen eloklaanilaisten rivejä kiertänyt katseensa pysähtyi jälleen Kallaan.
”Kalla, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania, jopa henkesi uhalla?”
Kalla ei epäröinyt, vaan sanoi oitis, mitä Mesitähti häneltä odotti.
”Lupaan.”
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Kalla, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Kallahämynä. Tähtiklaani kunnioittaa ahkeruuttasi ja omistautumistasi, ja hyväksymme sinut Eloklaanin täydeksi soturiksi.”
Seuraavaksi klaani puhkesi hurraamaan Kallan uutta nimeä. Musta naaras oli kuvitellut, ettei klaanikissojen hänen puolestaan kokema ilo voisi merkitä hänelle mitään, mutta sillä hetkellä hän tunsi ensi kertaa olevansa osa jotain.

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Mesitähti oli alentanut Talvikkitakun oppilaaksi ja antanut tälle jopa mestarin, jonka tehtävä oli opettaa punertavalle naaraalle hyvän klaanitoverin käytöstapoja. Kuutamolaine muisteli, ettei tämä ollut ensimmäinen kerta, kun päällikkö oli antanut kyseisen rangaistuksen kurittomalle tyttärelleen. Hän arveli, että Talvikkitakku ei ollut asiasta erityisen mielissään; oli kova paikka kenelle tahansa soturille joutua alennetuksi takaisin oppilaaksi.
“Sinulla on jotain roskaa tuossa”, Virnakukka sanoi Kuutamolaineen viereltäja pyyhkäisi tassullaan hänen poskeaan. Ele sai Kuutamolaineen nahan kihelmöimään hassusti, ja hänen oli välteltävä naaraan katsetta, jotta hänen hämmennyksensä ei paistaisi ulospäin niin selvästi.
“Kiitos”, mustavalkoisen naaraan onnistui mumista, “se varmaankin tarttui turkkiini tarpeidentekopaikalta.” Hän katui sen sanomista saman tien.
Virnakukka hymähti, mutta ei sanonut mitään. Kuutamolaine harkitsi keskustelun aloittamista, kun yhtäkkiä joku – epäilemättä Talvikkitakku – tuppautui heidän väliinsä. Virnakukka ja Talvikkitakku aloittivat heillä tavanomaistuneen naljailemisen, ja Kuutamolaine joutui puremaan hammasta, ettei olisi sanonut jotakin ikävää. Hän ei jaksanut tällaista juuri nyt – tai oikeastaan milloinkaan.
Juuri kun hän oli aikeissa tiuskaista kaksikkoa lopettamaan, hän huomasi Salviakatseen lähestyvän heitä. Talvikkitakun korvat painuivat luimuun.
“Meillä on partio”, Salviakatse naukui Talvikkitakulle päästyään heidän luokseen. Soturin katse kohdistui seuraavaksi Kuutamolaineeseen. “Korppisiipi käski ottaa sinut mukaan lisäksi.”
Kuutamolaineen ja Talvikkitakun katseet kohtasivat. Virnakukka tuhahti ja katsoi poispäin. “Selvä”, Kuutamolaine sanoi ja nousi seisomaan, “ei anneta muun partion odotella turhaan.” Hän lähti tassuttamaan uloskäynnin suuntaan Salviakatseen perässä ja kuuli Talvikkitakun loikkivan heidän jälkeensä. Siitä oli aikaa, kun he olivat olleet samassa partiossa, ja totta puhuen Kuutamolainetta hermostutti se. Hän ei ollut vielä täysin antanut anteeksi ystävänsä aiempaa temppua.
“Onko tämä raja- vai metsästyspartio?” hän kysyi Salviakatseelta ja Irvikidalta, jotka olivat mukana partiossa hänen ja Talvikkitakun lisäksi.
“Raja”, Salviakatse vastasi.
“Mihin päin kuljemme?”
“Käymme itärajalla ja uusimme hajumerkit Kuolonklaanin rajan tuntumassa”, Irvikita täydensi.
Kuutamolaine nyökytteli ymmärtämisen merkiksi ja käänsi sitten katseensa eteenpäin. Hän tunsi Talvikkitakun aivan vieressään ja häntä alkoi tympäännyttää.
“Voisitko kävellä hitusen kauempana? Täällä on tilaa vaikka muille jakaa”, hän murahti naaraalle.

//Tale?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

“Kortetuike, se tulee sinne päin! Ota se kiinni!”
Käpäläni liikahtivat liian myöhään minua kohti rynnistävän jäniksen suuntaan. Jänis tönäisi minua ohi mennessään, ja tömähdin maahan ähkäisten. Kun sain kammettua itseni takaisin tassuilleni, oksat heiluivat yhä siinä kohtaa, mistä jänis oli pinkonut karkuun.
Rastaskukka liukui pysähdyksiin viereeni hengästyneenä ja silminnähden harmistuneena. Naaras heitti minuun terävän katseen. “Minähän käskin sinua olemaan valmiina!”
Laskin katseeni tassuihini häpeissäni. Oli minun syytäni, että saalis oli päässyt menemään. Sillä jäniksellä olisi ruokittu koko pentutarhan väki ja klaaninvanhimmat. Minun oli kuitenkin ollut vaikea pitää ajatukseni järjestyksessä viime aikoina, ja se heijastui vahvasti toimintakykyyni.
“Olen pahoillani”, naukaisin vaisusti ja painoin päätäni. “Ensi kerralla olen valppaampi.”
Kuulin Rastaskukan huokaisevan syvään, mutta kun nostin katseeni takaisin häneen, hän ei näyttänyt enää niin tuohtuneelta. “Ei se mitään. Ehkä joku toinen partiosta saa sen kiinni muualla päin metsää.” Sinikilpikonnakuvioinen naaras viittasi hännällään minulle merkin seurata. “Kokeillaan vielä tuolta päin. Olin haistavinani siellä fasaanin.”

Palattuani metsästyspartiosta olin suunnannut miltei suorinta tietä parantajan pesälle tarkistamaan ystäväni voinnin. Varpulaulu vaikutti olevan menossa parempaan päin, eikä hän ollut enää yhtä poissaoleva tai sekava kuin joitakin auringonnousuja sitten.
Istuskelimme Varpulaulun kanssa ulkona aukion laidassa. Olin väsyneempi kuin sallin myöntää edes itselleni. Halusin olla hyvä ystävä ja hyvä soturi, mutta se oli viime aikoina vaatinut minulta suuria ponnistuksia. Mieleni oli niin uupunut, että leirin ulkopuolella partioissa olin suoriutunut kehnosti ja saanut kuulla siitä. Leirissä yritin kuitenkin kaivaa sisältäni viimeisetkin energian rippeet, jotta jaksaisin auttaa ja kannustaa Varpulaulua. En halunnut, että hän alkaisi ajatella olevansa syypää väsymykseeni ja ryhtyisi syyttämään itseään siitäkin. Hänellä oli jo aivan riittämiin murheita ja huolia.
“Oletko käynyt tänään jo partiossa?” Varpulaulun ääni havahdutti minut ajatuksistani. Katsahdin ystävääni silmiäni räpytellen. Naamalleni levisi pieni hymy.
“Olin aamulla metsästyspartiossa”, kerroin ja vilkaisin tuoresaaliskasaa, josta tuomamme saaliit olivat jo huvenneet. “Menetin yhden tosi ison jäniksen, jolla olisi ruokkinut useamman kissan. En ollut tarpeeksi hereillä.” Siirtelin käpäliäni edelleen häpeä turkissani kihisten. “Me kuitenkin löysimme Rastaskukan kanssa fasaanin. Nokilintu ja Viherkatse olivat siitä oikein mielissään!”
“Oletko sinä syönyt jo tänään?” tajusin yhtäkkiä kysyä ja katselin ystävääni valpastuneempana.

//Varpu?

Kirjoittaja: Aura

Tupsutassu hölkötteli leiriin suuri kottaraineen tuomisinaan. Kollin naamalla oli leveä hymy, hän oli onnistunut nappaamaan ensimmäisen saaliinsa! Kolli nyökäytti päätään muille partion jäsenille, hän ei meinannut pysyä nahoissaan. Hiilihammas oli antanut hänelle hyviä neuvoja vaanimisasennon suhteen ja niillä opeilla hän oli onnistunut! Tupsutassu oli Hiilihampaalle ikuisesti kiitollinen. Kolli ei halunnut valittaa, sillä Syreenisumu oli todella mukava, mutta.. Mestarina naaras ei ollut ihan paras. Tupsutassusta tuntui, että Syreenisumu ei oikein osannut opettaa. Mutta kolli oli varma, että naaras kehittyisi siinä! Eikä hän halunnut ajatella Syreenisumusta mitään pahaa. Olihan naaras sentään hänen klaanitoverinsa. Tupsutassu oli laskemassa kottaraisensa tuoresaaliskasaan, kunnes Syreenisumun ääni kuului hänen takaataan:
“Mitä jos vaikka veisit sen pentutarhalle? Siellä on varmasti paljon nälkäisiä suita.”
Tupsutassu nyökkäsi muutaman kerran pontevasti ja otti muutaman askeleen kohti pentutarhaa, kunnes yksi sen asukeista loikki häntä vastaan ja hukutti Tupsutassun kysymystulvaan. Kolli laski kottaraisensa maahan ja hymyili leveästi. Tupsutassu piti pennuista todella kovasti. Eihän siitä nyt ollut kovinkaan kauaa, kun hän ja hänen siskonsa Kiurutassu olivat olleet itsekin pentuja. Kaikki leikit ja temmellykset olivat tiukasti hänen muistissaan.
“Hei, Sielupentuhan se oli, eikö niin? Onpa hauska nähdä! Mitä jos me mennään tuonne sivummalle, niin ei olla soturien tiellä?” Tupsutassu ehdotti ja Sielupentu nyökytteli päätään innokkaana. Kolli tarttui kottaraiseensa ja loikki Sielupentu mukanaan sivummalle. Syreenisumu oli opettanut hänelle, että leirissä oli hyvä viettää aikaa hieman sivummalla, jotta leiriin palaavat ja sieltä lähtevät soturit saisivat olla rauhassa.
“Olin saalistuspartiossa Syreenisumun ja Hiilihampaan kanssa. Ja katso, minä sain ensimmäisen saaliini! Haluatko maistaa?” Tupsutassu naukui pirteästi ja työnsi saaliinsa Sielupennulle. Tupsutassu oli niin ylpeä. Jatkossa hänkin voisi osallistua klaanin ruokkimiseen, kuinka mahtavaa! Kolli mietti olikohan Kiurutassu saanut vielä saalista. Kolli ei ollut päässyt hetkeen vaihtamaan kuulumisia siskonsa kanssa. Heillä molemmilla piti niin pahasti kiirettä.
“Ja ulkona kaikki on niin suurta! Olemme kiertäneet reviirin, mutta Syreenisumu kertoi, että sen jälkeen on reviiritöntä aluetta ja se jatkuu loputtomiin. Kuulemma kukaan kissa ei ole koskaan nähnyt kaikkea”, Tupsutassu henkäisi silmät tuikkien ja mietti mitä kaikkea nähtävää hänellä vielä olisi. Joka kerta kun hän kulki Eloklaanin reviirillä, hän näki jotain uutta.
“Ja viherlehden aikaan metsä on kuulemma vieläkin hienompi! Vihreä, täynnä kukkia ja tuoresaalista”, kolli jatkoi selittämistään. Pentuna hän oli nähnyt leirissä kukkia, mutta kolli ei malttanut odottaa, että näkisi metsän kukkaloistossaan.
“Kunhan minusta tulee soturi, niin minä ainakin aion nähdä kaiken”, Sielupentu naukaisi päättäväisesti ja tapitti vanhempaa kissaa silmät hehkuen. Tupsutassu hymyili Sielupennun innolle.
“Ja minä en ole vielä nähnyt kuolonklaanilaisia tai petoja, mutta siskoni kertoi, että hänen mestarinsa on taistellut useamman kerran kuolonklaanilaisia vastaan! Mutta olen kyllä nähnyt Kuolonklaanin reviirin, se on hieno. Vaikka Eloklaanin reviiri on tietysti kaikista hienoin”, Tupsutassu kertoi ylpeästi.

//Sielu?