Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: EmppuOmppu

“Hippa, yritähän saada minut kiinni!”
Lieskakajo lähti pinkomaan karkuun hihkaisten. Tuijotin hänen peräänsä muutaman silmänräpäyksen ajan hieman hölmistyneenä, ennen kuin aivoni onnistuivat prosessoimaan, mistä oli kyse. Naamalleni levisi leveä virnistys, kun ampaisin vauhtiin innokkaasti ulvahtaen.
Me emme Lieskakajon kanssa kumpikaan olleet erityisen nopeita. Itse asiassa olimme melko tasaväkisiä. Punertavaturkkinen kolli juoksi edelläni häntä perässään hulmuten, ja minä seurasin heti hänen kannoillaan, kuitenkaan pystymättä kirimään häntä täysin kiinni. Siitä huolimatta minulla oli hirmu hauskaa. En muistanut, milloin viimeksi olin tällä tavalla leikkinyt jonkun kanssa. Soturina sitä monesti kai unohti pohjimmiltaan olevansa vain kissa.
Huomatessani etten saisi Lieskakajoa kiinni tällä tavoin päätin vaihtaa taktiikkaa. Yhtäkkiä aloin tahallani hidastamaan vauhtiani ja jäämään jälkeen. Hitaasti ja oikein dramaattisesti minä lysähdin ensin maahan vatsalleni ja sen jälkeen kyljelleni. Jäin makaamaan paikoilleni liikkumatta, vaikka kylkeni kohoilivatkin edelleen rasittuneen hengitykseni tahtiin.
Pian tunsin maan tömähtelevän Lieskakajon palatessa takaisin päin, arvatenkin tarkistamaan, oliko minulla jokin hätänä. Kun suurikokoinen soturi ilmestyi näköpiiriini, minä ponkaisinkin äkkiä ylös ja hyppäsin hänen päälleen. Me kierimme kuurasta karhealla nurmikolla ja painimme kuin pikkupennut.
“Taisit jäädä nalkkiin”, sanoin hengästyneenä, kun pääsin niskan päälle ja painoin soturia maata vasten etutassuillani. Minua hymyilytti niin paljon, että ihan naamaan sattui.

//Lieska? >:D

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Heräsin viereiseltä pediltä kuuluvaan mekastukseen, kun Nokkospilven pennut painivat keskenään. Kohta ruskeavalkoinen kuningatar pisti leikille lopun ja tuli taas hiljaista, mutta minä en saanut enää unen päästä kiinni. Nousin venytyksen kautta istumaan ja maiskuttelin nokosten aikana kuivunutta suutani. Puropentu ja Solapentu tuhisivat yhä sikeästi emon vatsakarvoja vasten.
Yhtäkkiä tunsin jonkun hyppäävän viereeni. Katsahdin yhä hieman unenpöpperöisenä Hellepentua, joka oli pyllähtänyt istumaan viereeni ja alkoi saman tien höpötellä isoon ääneen. Luimistin korviani tympääntyneenä. En tosiaankaan olisi jaksanut kuunnella kollin loputonta puheenvirtaa heti ensimmäisenä silmät avattuani.
Hellepentu sohaisi yllättäen typerillä kysymyksillään arkaan paikkaan. Tunsin karvojeni pörhistyvän, kun kollipentu alkoi kysellä, miksi minun emollani ei ollut yhtä jalkaa. Minusta siinä ei ollut mitään kummallista, mutta tapa jolla Hellepentu esitti asian sai sen kuulostamaan kuin se olisi ollut jotenkin huono juttu. Käytännössä siis tämä karvapallo oli juuri haukkunut minun emoani. Ihan kuin se ei olisi vielä riittänyt, sillä Hellepentu ryhtyi seuraavaksi ylpeilemään omista neljästä jalastaan. Nokkospilvi kuulosti toruvan pentuaan, mutta minä en kyennyt erottamaan naaraan sanoja korvissani kasvavalta kohinalta. Näin pelkkää punaista Hellepentua katsoessani.
“Aijaa”, minä murisin uhkaavasti ja nousin hitaasti seisomaan, “arvaa mikä muu näyttää oudolta? Sinun naamasi sen jälkeen kun olen antanut sinulle köniin!” Heittäydyin ruskeavalkoisen kollipennun päälle ulvaisten ja ryhdyin takomaan tätä pikkutassuillani.
Hellepentu ei ollut niin heikko vastus kuin muut pentutarhan pennut. Kolli oli samaa kokoluokkaa minun kanssani, ja voimamme olivat miltei tasaväkiset. Siitä huolimatta minä aioin näyttää tälle kirpputurkille, ettei minun emoni kustannuksella vitsailtu!

//Helle? >:(

Kirjoittaja: Käärmis

Usva pyörteili ympärilläni kuin suuri käärme. Katselin ympärilleni hämilläni. Missä minä olin? Tämä ei ollut Eloklaanin pentutarha ainakaan. Mitä tein siellä? Miten olin päätynyt sinne? Ja tärkeintä, kuinka pääsisin pois?
“Huhuu? Onko täällä ketään? Kimalaistoive? Emo?” huhuilin loputtomasti jatkuvaan usvaan hermostuneena, mutta samaan aikaan kumman innostuneena. Pentutarhalla oli tylsää. Muiden pentujen leikit eivät aina oikein kiinnostaneet minua ja minusta tuntui, että monesti pennut leikkivät ennemmin pentuetovereidensa kanssa kuin minun, mutta en toki voinut sanoa varmaksi. Nyt minulla oli jokin kiinnostava seikkailu edessäni!
Tassutin eteenpäin vilkuillen ympärilleni jatkuvasti. Jännitys kupli sisälläni kovempaa kuin koskaan ennen. Olipa se siistiä! Suuri pelottava maailma ja pienen pieni pentu! Mitä kaikkea voisikin tapahtua?!
Ennen kuin kerkesin kamalan syvälle unimaailmaan, liike vierelläni herätti minut. Nostin päätäni kärttyisenä. Kuka oli kehdannut herättää minut tutkimusmatkaltani! Kuinka törkeää!
Huomasin, että kukaan muu pentutarhalla ei sen suuremmin luonani liikkunut kuin Kimalaistoive, joka vaihtoi vain asentoaan vierelläni unissaan. Niinpä tietysti. En voisi edes tehdä selväksi, että ensi kerralla koettaisi olla hieman varovaisempi, jotta ei herättäisi minua hyvältä uneltani! Hän pääsisi siis tällä kertaa pälkähästä.
Nousin jalkeille ja tassutin kohti Käärmekultaa, joka makasi omalla makuusijallaan ja katseli pentuaan rakkauden täyteisin silmin. Jos muistin oikein, olin kuullut hänen ja Sädesäihkeen nimenneen pennun Kärpäspennuksi. Kuinka hassu nimi!
Kurotin kaulaani naaraan pedille nähdäkseni hänen pentunsa paremmin, mutta kuningatar vain kietoi häntänsä pennun ympärille tiiviimmin ja katsoi minua tiukasti. Mitä minä nyt olin muka tehnyt!?
“Mitä?” tivasin naaraalta.
“Kärpäspentu on vielä pieni. Hän ei voi tulla leikkimään rajuja leikkejä kanssasi. Hänen täytyy levätä paljon ja kasvaa”, Käärmekulta naukaisi. Katsoin häntä ihmeissäni.
“Minä tulin vain katsomaan häntä! Enkö saa edes sanoa hänelle hei!?” naukaisin kovaan ääneen hieman turhautuneena.
“Hyvä on, mutta ole varovainen, äläkä herätä häntä”, kuningatar myöntyi. Hymyilin heti leveästi ja astuin hänen makuusijalleen varovasti etutassuillani ja kurotin kaulaani. Nätti pieni musta pentu makasi kuningattaren vatsaa vasten ja uinui siinä.
“En malta odottaa, että hän on vahempi ja pääsee leikkimään kanssani!” naukaisin innokkaasti ja katsoin Käärmekultaan silmät kimaltaen. Hän näytti hieman epävarmalta.
“Siihen kestää vielä. Ja pentutarhalla on paljon muitakin pentuja. Voit aina leikkiä heidän kanssaan”, hän naukaisi. Katsoin häntä hämilläni. Eikö hän halunnut, että Kärpäspentu saisi ystäviä? Kummaa…
“Niin kai”, naukaisin vain ja lähdin suuntaamaan toisaalle pentutarhalla. Ehkä saisin jonkun suostuteltua kanssani leikkimään.

Katselin ulos pentutarhan suulta. Mietin haluaisinko mennä ulos, vaikka siellä olikin hieman kylmä. Huomasin yhden klaanin senhetkisistä ainoista oppilaista, Tupsutassun, saapuvan leiriin mestarinsa kanssa. Hän oli tainnut olla harjoituksissa.
Loikin pentutarhalta kollioppilasta vastaan. Voisin kysellä häneltä, millaista leirin ulkopuolella oli ja mitä kaikkea jännittävää oppilaat pääsivät kokemaan. Siinä olisi minulle ainakin jonkin verran tekemistä.
“Hei, Tupsutassu! Olitko harjoituksissa?” kysyin oppilaalta innokkaasti, kun saavutin hänet. “Millaista ulkona on? Oletko vielä törmännyt Kuolonklaanilaisiin? Entä oletko tapellut vielä kettuja ja mäyriä vastaan? Jos olet, millaista se on?!”

//Tupsu?

Kirjoittaja: Saaga

Katselin vanhempien pentujen menoa pentutarhalta ulos. Jäin katsomaan heidän peräänsä miettien. Mitäköhän he leikkivät? Millaista oli leikkiä? Miksi emo luuli, että pennut satuttaisivat minua? Käännyin emoon päin, kun tämä pyysi minua näyttämään liikkumistani. Heilautin häntääni ja tasapainottelin tassuillani. Loikin eteenpäin, mutta en pysynytkään tasapainossa ja helahdin melkein kyljelleni. Keikahtelin hetken ennen kuin pääsin takaisin jaloilleni ja jatkoin tepsuttelua. Sitten pysähdyin ja katselin emoa. Hänen kullanvärinen turkkinsa oli niin erilainen kuin minun. Mietin miksi se oli sen värinen. Miksei se ollut musta? Huomasin maassa lehden ja loikkasin sen kimppuun. Löin lehteä käpälälläni ja raastoin sen pienillä terävillä hampaillani palasiksi.
“Hienoa!” Käärmekulta sanoi. Käänsin taas päätäni häntä kohta ja hymyilin, vaikkei hymy yltänyt silmiinikään asti.
“Olisikohan päiväuni aika?” emo sanoi ja taputti pesää. Menin sinne kuuliaisesti. Ei minua haitannut levätä. Uneksiminen oli minusta mukavaa. Sain olla maailmoissa, joissa ei ollut muita kissoja. Olin yksin ja sain miettiä. Painoin pääni tassuilleni. Ne olivat pienet. Tulisikohan niistä yhtä isot kuin emon tassut? Tai yhtä isot kuin isän tassut? Olikohan päälliköllä vielä isommat tassut, ajattelin. Käärmekulta oli kertonut päälliköstä, joka piti huolta klaanista. Meidän klaanimme nimi oli Eloklaani ja toisella puolen rajaa oli Kuolonklaani, hän oli kertonut. Pidin tarinat mielessäni siltä varalta, kun joskus pääsisin temmeltämään metsässä ja tutkimaan Kuolonklaanin hajua ja meidän klaanimme aluetta. Emo sanoi, että olin vielä liian pieni poistumaan pentutarhasta, mutta kun olisin tarpeeksi iso menisin seikkailuille ja tutkisin kaiken. En tiennyt vielä miltä metsässä näytti, mutta emo kertoi että siellä oli isoja pitkiä puita joissa oli viherlehden aikaan vihreät lehdet. Vihreät kuten emon ja minun pesä. Hän oli myös kertonut, että maa oli täynnä sammalta ja lehtiä ja kaikkea kivaa. Halusin jo päästä katsomaan kaikkea. Emo oli kertonut, että joskus taivaasta tuli vettä. Mietin, miltä se mahtoi näyttää.

Heräsin seuraavana päivänä. Suljin silmäni heti, kun heräsin koska halusin takaisin uneen. Siellä oli niin rauhaisaa.
“Minusta tuntuu, että ei ole normaalia ettei hän puhu vieläkään”, kuulin isän äänen sanovan.
“Voin pyytää Leimusilmältä hänen mielipiteensä, mutta ei Kärpäspennussa mitään vikaa ole. Hän puhuu varmasti, kun on valmis”, Käärmekullan ääni sanoi suojelevasti. Kyllä minä puhuisin, jos haluaisin. En kyllä tiennyt toimisiko ääneni. Ehkä kokeilisin sitä joskus, mutta tähän astisen elämäni aikana minulla ei ollut ollut mitään sanottavaa. En kuunnellut isän ja emon keskustelua enempää. Ei minua kiinnostanut. Nukkuisin mieluummin vielä.

***

Katselin leiriä ja kissoja, jotka kulkivat edes takaisin. Kaikki näyttivät niin kovin kiireisiltä. Osalla oli saaliita suussaan, osalla pesätarpeita. Käärmekulta tuli takaisin toisen kissan kanssa. Kissa oli musta valkoinen.
“Hei, Kärpäspentu”, kolli naukaisi. Katsoin tätä ilmeettömästi tutkaillen.
“Olen parantaja, Leimusilmä”, hän kertoi ja istuutui eteeni.
“Hän puhu lainkaan. En ole vieläkään kuullut yhtään sanaa, vaikka hän on jo yli kuun ikäinen ja käveleekin jo hyvin”, emo kertoi. Huoli kuului hänen äänessään. Katselin kahta kissaa, ja kun kyllästyin siirsin katseeni muualle. Katselin pesiä ja puiden latvoja.
“Selvä. En usko, että meillä on syytä huoleen. Kuuleeko hän sinut, jos kutsut häntä?” parantaja naukui mietteliäästi.
“Luulisin niin”, emo naukui. Katsoin häneen. Emo hymyili minulle.
“Kärpäspentu, voisitko mennä hetkeksi pentutarhalle? Kutsumme sinut sitten, kun olen jutellut emosi kanssa”, Leimusilmä sanoi. Nousin ja tottelin. Menin pentutarhaan ja keksin itselleni tekemistä. Taittelin minun ja emon pesän sammaleiden varsia kynsilläni. Kynteni olivat hyvin pienet ja terävät. Olin oppinut, että pystyin tehdä niillä paljon.

“Kärpäspentu”, Leimusilmä huikkasi pesän suulta. En nähnyt tätä lainkaan. Nousin ja kipitin äänen suuntaan. Tupsahdin ulos pentutarhasta siristellen silmiäni auringon valossa. Se oli pilkahtanut esiin pilvien välistä ollessani sisällä. Olisivat edes kutsuneet minut katsomaan aurinkoa. Olisin halunnut nähdä, kun se valaisi leirin vähitellen, kun pilvet siirtyivät sen tieltä.
“Haluatko leikkiä jotakin?” Käärmekulta kysyi. Huomasin, että Leimusilmä oli poissa. Ehkä hänellä ei ollutkaan minulle mitään asiaa. Katsoin vain emoa hetken ja sitten aloin tutkimaan ympäristöäni. Näin pienen kauniin kiven maassa ja kiiruhdin hakemaan sen. Nostin sen hampaisiini ja tassutin emon luo. Laskin kiven tämän käpäliin ja katsoin sitä.

//Käärmes?

Kirjoittaja: Aura

Yritin potkaista siskoni pois päältäni, mutta Ahvenpentu roikkui selässäni itsepintaisesti. Leikimme Eloklaanin ja Kuolonklaanin päällikköä, ja parhaillaan oli käynnissä suuri taistelu. Mutta koska olin viimeksi saanut olla Eloklaanin päällikkö, jouduin nyt tyytymään Kuolonklaanin päällikkyyteen. Olin aivan varma, että pelkästään leikkimällä sellaista minuun tarttuisi heidän löyhkä. Tosiasiassa minä en tiennyt mitä se ‘löyhkä’ oli, mutta Lieskakajo oli kertonut siitä ja minun isäni oli aina oikeassa!
“Varokaahan nyt. Hellepentu, herätät koko pentutarhan, jos jatkat tuota rääkymistä. Eiköhän tämä leikki ole nyt tässä. Koittakaahan keksiä jotain rauhallisempaa”, Nokkospilvi naukaisi tiukasti ja kaappasi Ahvenpennun pesuhetkeen. Livistin kauemmaksi, en halunnut joutua emoni pestäväksi. Minun turkkini näytti siistimmältä, kun se oli sotkussa. Se sai minut näyttämään aivan oikealta taistelijalta, kuten isini oli sanonut. Ja sellainen minä halusin olla! Mutta nyt kun leikkimme oli keskeytetty, minulla oli tylsää. En halunnut päiväunille, mutta en myöskään halunnut leikkiä yksin. Huomioni kiinnittyi toisen kuningattaren pentuun. En muistanut hänen nimeään, mutta olimme leikkineet muutamia kertoja. Pörriäispentu, nyt se nimi muistui mieleeni. Kollin emo, Kimalaistoive oli kuitenkin omaa emoani paljon suojelevampi ja ei antanut pentujensa leikkiä niin hurjia leikkejä. Sen takia Pörriäispentu vaikutti aika nössöltä. Tassuttelin Pörriäispennun luokse ja pyllähdin ikätoverini viereen. Tapitin tabbykuvioista kollikissaa silmät suurina.
“Miksi sinun emoltasi puuttuu yksi jalka? Aika outoa, menetätkö sinäkin jalkasi joskus?” hölötin ja pystyin tuntemaan Nokkospilven tiukan katseen niskassani. Emo oli niin tarkka kaikista käytöstavoista ja se oli minusta niin tylsää.. Isi oli paljon rennompi ja kertoi kaikkia hienoja taistelutarinoita! Suosikkini oli kertomus taistelusta missä Kujakissayhteisö oli hyökännyt Eloklaaniin. Lieskakajo oli kertonut sen monia kertoja, mutta siitä huolimatta halusin kuulla sen aina uudelleen ja uudelleen. Se oli niin hyvä! Halusin olla isona samanlainen taistelija, vaikka en tiennytkään miksi kissat taistelivat. Oletin, että he tekivät sitä hauskuudesta. Minulla ainakin oli hauskaa, kun haastoin Ahvenpennun tai isin painiin! Onneksi olin aloittanut harjoittelun alussa, se oli ainoa tie parhauteen! Ojensin etutassuni suuriksi ja työnsin ne Pörriäispennun eteen esitelläkseen niitä.
”Minullapa onkin kaikki tassut ja en aio kenenkään ottaa niitä pois”, selitin Pörriäispennulle ja kuulin emoni tuhahtavan.
”Hellepentu! Käyttäydy tai tulet emon syliin jäähylle”, Nokkospilvi sihahti ja pyöräytin silmiäni. Enhän minä ollut edes sanonut mitään!

//Pörri? 🙂

Kirjoittaja: Aura

Talvikkitakku tapitti Kuutamolainetta silmät roihuten.
“Väistä, minulla on kani kynittävänä tämän kirppusäkin kanssa”, Talvikkitakku sähähti Kuutamolaineelle ja yritti ohittaa naaraan, mutta Kuutamolaine peilasi Talvikkitakun liikkeitä.
“Sinä pysyt siinä. Eikö päässäsi liiku mitään? Luuletko, että Leimusilmä haluaa tuhlata yrttinsä klaanitoverien välisiin nahinoihin? Ainiin, eihän sinua kiinnosta mihin meidän yrtit käytetään, kun kuvittelet voivasi käyttää niitä meidän tuoresaaliiden mausteina”, naaras sihahti Talvikkitakulle selkeästi jo ärsyyntynenä. Talvikkitakku siristeli silmiään ja väläytteli hampaitaan Virnakukalle, kuka sukaisi muutaman kerran sotkuun mennyttä rintaturkkiaan.
“Pyh, tämä uusi ystäväsi tässä ei taida olla kovin kummoinen taistelija, kun ei edes uskalla vastata haasteeseeni”, naaras naukaisi silmiään muljauttaen ja liu’utti kyntensä jälleen ulos. Vielä hän tuon katin muiluttaisi. Naaraan aikeet kuitenkin keskeytti kovaääninen jyrähdys.
“Seis! Mitä täällä taas Tähtiklaanin nimeen tapahtuu?” Mesitähti jyrähti vihaisena ja silmäili kolmea naarasta kysyvänä.

Kahakasta oli kulunut muutama auringonnousu ja Talvikkitakun mieliala ei ollut kohonnut niiden aikana lainkaan. Mesitähti oli nimittäin alentanut hänet oppilaaksi ja saanut “mestarikseen” Salviakatseen, kuka oli Talvikkitakusta vielä tylsistä tylsin kissa. Naaras ei kuitenkaan suostunut käyttämään itsestään nimeä Talvikkitassu ja hän oli valmis kynsimään jokaisen kissan kuka kehtaisikin kutsua häntä -tassuksi. Naaras pujahti oppilaiden pesästä aukiolle ja hänen katseeseensa osui heti Virnakukka, kuka istui Kuutamolaineen vieressä. Ja jos naaraalta kysyttiin, he istuivat turhankin lähellä toisiaan. Talvikkitakku kohitti kuonoaan ja lähti tassuttelemaan kohti naaraita. Hänen onnekseen he istuskelivat selin Talvikkitakkuun. Naaras änkesi itsensä väkisin kaksikon väliin ja ryhtyi sukimaan turkkiaan.
“Talvikki_tassu_, sinua ei tietääkseni oltu kutsuttu meidän seuraan”, Virnakukka sanahti lyhyesti ja mittaili naarasta katseellaan. Talvikkitakun suusta pääsi tuhahdus. Että hän sitten inhosi tuota virnuilevaa Virnakukkaa! Jos Talvikkitakku olisi saanut päättää, hän olisi jo karkoittanut moisen kissan mahdollisimman kauaksi Eloklaanista.
“Tietääkseni tämä on vapaata reviiriä. Menkää te muualle, jos seurani ei kelpaa”, punaturkkinen naukaisi olevinaan huolettomasti, mutta samalla hän tunsi sydämessään muljahduksen. Se oli hänen suurin pelkonsa. Että hänen seuransa ei kelpaisi.

//Kuutti? >:)

Kirjoittaja: Aura

Lämmin hymy piirtyi kasvoilleni, kun Hiilihammas lupasi mainita nimeni, jos Korppisiipi kysyisi kumppaninsa mielipidettä asiaan. Tuntui hyvältä, kun joku seisoi tukenani.
“Tietenkin, pitäähän varapäällikön olla sellainen kenet Korppisiipi haluaa”, naukaisin nopeasti. En halunnut kivuta arvoasemaan suhteilla. Se ei tuntunut oikealta. Hiilihampaan vastaus ei yllättänyt. Olin arvellutkin, että toverini ei varapäällikkyyden suuntaan haikaillut. Nyökäytin päätäni. En itse pystynyt samaistumaan kollin sanoihin. Eloklaani tietenkin tarvitsi sotureitakin, mutta minä… Sydämessäni tiesin, että minua ei oltu luotu pelkäksi soturiksi.
“Minä en rehellisesti tiedä mitä minä tekisin, jos minä en pääsisi varapäälliköksi. Se on ollut unelmani pennusta asti”, myönsin Hiilihampaalle. Jätin kuitenkin mainitsematta sen, että en tiennyt voisinko elää sen pettymyksen kanssa, jos en olisikaan tarpeeksi hyvä päästäkseni varapäälliköksi.

Hymähdin kollille. Toisen myötätuntoiset sanat tuntuivat hyvältä ja minua lohdutti, että Hiilihammas ei kuulostanut tuomitsevalta. Pysyin kuitenkin hiljaa ja annoin kollin puhua. Ei minulla oikein ollut enää mitään lisättävää Hiilihampaan sanoihin. Olin kuullut kissojen sanovan, että puhuminen helpottaa, mutta hiirenpapanat sentään! Jokainen sana tuntui yhtä vaikeammalta saada ulos suusta, kuin joku näkymätön voima olisi solminut ne kurkkuuni kiinni. Jo Hiilihampaan yksinkertaiseksi tarkoitettu kysymyskin tuntui vaikealta.
“Minä… Minä… En rehellisesti tiedä. Kuiden ajan, mutta kuinka pitkään tarkalleen? Vain Tähtiklaani tietäköön”, huokaisin raskaasti ja kohautin olkiani. Olin jo tullut aikoja sitten siihen tulokseen, että tunne-elämäni oli jokseenkin mahdoton vyyhti. Ennen kuin Hiilihammas ehti naukua mitään, lisäsin:
“Kiitos kun kuuntelit, todella. Jos sinulle tulee ikinä mitään murheita, niin minä kuuntelen kyllä. Mutta puhutaanko jostain muusta, jooko?”
Hiilihammas vastasi pyyntööni pienellä hymyllä ja nyökkäyksellä.
“Pidän tuon mielessä. Ja totta kai minä nyt hyvän klaanitoverini murheita kuuntelin, sitä varten toverit on olemassa”, kolli vastasi hymyssä suin ja yritin kaivaa jostain sisältäni sen aurinkoisen, hymyilevän Lieskakajon ja onnistuinkin löytämään edes jonkinlaisen version siitä. Jännitin takajalkojani ja läpsäisin Hiilihammasta etutassuillani kylkeen.
“Hippa, yritähän saada minut kiinni!” hihkaisin ja pinkaisin sitten karkuun. Minun käpälilläni ei hippaleikkejä yleensä voitettu, joten ainoa toivoni oli, ettei Hiilihammastakaan oltu nopeudella siunattu.

//Hiltsu? 😉

SuperKP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Käärmis

Katsoin ainokaista elävää pentuani. Valvoin häntä kuin hän olisi voinut hetkenä minä hyvänsä vain kupsahtaa siihen paikkaan. En antaisi sen tapahtua. En antaisi hänenkin mennä. Pitäisin huolen siitä, että rakkaani pysyisi kanssani. Että häntä ei koskaan satuttaisi mikään. Koskaan.
Sädesäihke oli vienyt Hyttyspennun jo mukanaan. Hän oli lähtenyt hautaamaan tyttäremme. Tuntui niin väärältä oikeasti myöntää, että pentuni oli menehtynyt sillä tavoin. Minun vierelläni. Minusta tuntui siltä, että olin jo epäonnistunut emona. Olisi vain ajan kysymys, kun Kärpäspentukin jättäisi meidät ja matkaisi tähtiklaaniin. Pudistelin päätäni. Ei. En antaisi sen tapahtua.
Kumppanini palatessa pentutarhalle hän asettui minun ja pentumme vierelle ja tervehti tytärtään. Hän oli niin mainio isä. Tiesin sen jo nyt. Miksen minä vain voinut olla yhtä hyvä emo? Tunsiko Sädesäihke samanlaisia omantunnon tuskia kuin minä? Tuntuiko hänestä, että hän oli epäonnistunut tehtävässään suojella ja kasvattaa pentujaan, koska kaksi heistä oli jo kuollut?
“Miten voit?” oranssi kolli kysyi katsoen minuun. Hymyilin hänelle hennosti.
“Paremmin nyt, kun sinä olet täällä”, totesin hänelle ja kosketin varovasti hänen poskeaan nenälläni. Hän kehräsi.
“Hyvä kuulla, että voin olla avuksi”, hän naukaisi. Hänen lempeä äänensä muistutti minua juuri siitä, miksi häntä rakastin. Näinä rankkoinakin aikoina hän piti minusta huolta ja lohdutti minua. Hän välitti minusta oikeasti.

Katsoin Kärpäspentua tarkkaan. Hän tassutti varovasti petimme lähellä yrittäen pysyä tasapainossa. Jos hän meinaisi kaatua, syöksyisin heti hänen avukseen. Minun pentuani ei satuttaisi enää ikinä mikään!
Kärpäspennun ohitse telmivät sisään saapuvat Sielupentu, Hellepentu ja Ahvenpentu. Pelästyin, että he kaataisivat rakkaan tyttäreni kumoon samalla,joten siirryin heti lähemmäs häntä.
“Kärpäspentukin on jo tassuillaan! Voiko hänkin tulla leikkimään?” Sielupentu kysyi. Pudistelin päätäni rivakasti. En varmasti antaisi hänen mennä vanhempien pentujen rajuihin leikkeihin mukaan!
“Hän on vielä aivan liian pieni! Ei hän voi leikkiä teidän kanssanne! Satuttaisitte häntä vielä vahingossa rajuissa leikeissä!” naukaisin häntääntyneenä ja kiedoin heti häntäni pentuni ympärille. Hän katsoi minua ehkä hieman hämillään. Sielupentu sen sijaan näytti turhaantuneelta.
“Hyvä on, mutta muista päästää hänet mukaan, jos hän vain haluaa leikkiä kanssani!” pieni naaras naukaisi ja lähti loikkimaan muiden pentujen perään. Huokaisin hiljaa. En halunnut olla äksy tai ilonpilaaja pennuille, mutta vielä vähemmän halusin, että rakkaalle Kärpäspennulleni tapahtuisi mitään.
“Noniin Kärpäspentu. Näytähän emolle kuinka taitavasti pystyt jo telmimään”, naukaisin mustalle pienokaiselle hymyillen ja väistin hieman, että hän saisi tilaa liikkua. Hän oli niin pieni ja hauras. Niin suloinen ja ihana. Kukaan ei saisi ikinä satuttaa häntä mitenkään.
Pennun kulkeminen alkoi jo näyttää melko luontevalta, joten annoin itseni rentoutua hieman, vaikka toki edelleen pidin häntä tiukasti silmällä, jotta hän ei yhtäkkiä kaatuisi maahan kuonolleen.

//Kärpsy?
//Voit tehä myös uuden aikaskipin jos haluut et Kärpsy on vielä tätäkin vanhempi

Kirjoittaja: Saaga

Kortetuike syötti minulle vielä unikonsiemeniä. Niiden kanssa olin jo varsin kokenut. Vetelin siemenet suuhuni ja pistin kuononi häntäni alle. Halusin nukkua. Halusin nukkua enkä koskaan enää herätä.

Kuljeskelin leirissä. Se oli täysin tyhjä. Taivas aukeni ylläni tähtien täplittämänä. Katsoin niitä. Ne pilkahtelivat vuorollaan. Tiputin katseeni taas leiriin, jossa vallitsi rauha. Ei missään ketään. Huomasin rentoutuvani pitkästä aikaa täysin. Huokaisin ja kaikki kireys lähti kehostani.
Pyörin. Vedessä. En saanut henkeä. Vedin vettä keuhkoihini. Niitä poltti. Koitin pyrkiä pintaan, mutta vesi sumensi silmäni. En tiennyt missä pinta oli. Keuhkoni huusivat happea ja niihin sattui. Vedin lisää vettä suuhuni.

“Varpulaulu, Varpulaulu”, Kortetuike naukui hellästi herätellen minua. Katselin ympärilleni. En ollut veden alla. Olin parantajien pesässä. Minulla ei ollut muistikuvaakaan missä olin ollut ennen nukahtamistani.
“Huusit unissasi. Ajattelin, että sinut olisi hyvä herättää”, Kortetuike naukui huolestuneen kuuloisena. Katsoin häneen ja koitin muistaa, mutta tuntui kuin päässäni olisi ollut järjetön sumupilvi kaikkien ajatusteni tiellä. En päässyt niihin käpäliksi vaikka kuinka yritin. Huomasin tuijottavani Kortetuiketta, joten siirsin katseeni äkkiä pois. Turkkiani kuumotti. Kaikki tunteet tuntuivat hyvin ylivoimaisilta. Tunteita vain syöksyi suunnasta toiseen eikä päässäni ollut kunnon rauhaa lainkaan.

***

Istuin Kortetuikkeen kanssa aukion laidalla. Kolli piti minusta niin hyvää huolta. Hän oli käynyt miltei päivittäin luonani tarkistamassa kuinka voin. Olin alkanut pikku hiljaa voimaan paremmin, kun olin saanut kunnolla lepoa. Nukuin yöt ja joskus jopa melkein koko päivän, jos oikein kaipasin lepoa.
“Oletko käynyt tänään jo partiossa?” kysyin hiljaa ystävältäni. Halusin aloittaa keskustelun välillä hänestä, sillä puhuimme aivan liikaa minusta ja minun voinnistani.

//Korte?

Kirjoittaja: Elandra

Leimusilmän suhtautuminen päällikkyydestäni luopumisesta sai minut lähestulkoon liikuttumaan. Koin olevani maailman onnekkain kissa, sillä rinnallani oli niin hienoja klaanitovereita. Leimusilmän suhtautuminen asiaan sai minut varmistumaan siitä, että päätökseni olisi oikea.
”Tietysti aion puhua hänelle ensin, en suinkaan tahdo järkyttää häntä. Huolehdin, että Korppisiipi on valmis päällikön tehtäviin siinä vaiheessa, kun luovun hengistäni”, nau’uin lempeästi hymyillen.
”Niin tietysti, niin minä arvelinkin sinun tekevän”, mustavalkea kolli totesi päätään hitaasti nöykytellen, ”entä aiotko kertoa muulle klaanille?”
Kohautin lapojani ja hiljennyin hetkeksi, kääntäen katseeni Eloklaanin reviirin metsämaisemaan. Kaikki oli niin rauhallista, että olisi voinut luulla ajan pysähtyneen, ellei tuulenvire olisi heilutellut puiden miltei lehdettömiä oksia. En ollut miettinyt etukäteen muulle klaanille kertomista, enkä oikeastaan tiennyt, olisiko se hyvä ratkaisu kertoa muille päätöksestäni etukäteen.
”En oikeastaan tiedä, en ole tullut ajatelleekseni sitä. Mitä sinä luulet, olisiko minun hyvä kertoa muille etukäteen vai tulisiko siitä vain ongelmia?” kysyin ja käänsin katseeni takaisin Leimusilmään. Kuten päällikön täytyi, minä luotin parantajaani sataprosenttisesti. Uskoin, että Leimusilmä osaisi auttaa minua vaikeissa tilanteissa, aivan kuten Liljatuulikin oli häntä ennen osannut.

//Leimu?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: EmppuOmppu

“Kyllä minä voin sinua ehdottaa Korppisiivelle, mikäli hän pyytää mielipidettäni asiaan”, vastasin Lieskakajolle edelleen hymyssä suin. “Valitettavasti lopullisen päätöksen tekee hän itse, ja hänet tuntien hän on jo vähintäänkin ajatuksen tasolla tarkkaillut klaanitovereitamme sillä silmällä.” Pysähdyin hetkeksi miettimään, olisinko minä halunnut olla päällikkö. Kenties joskus nuoruudessani, kun olin ollut kunnianhimoisempi, mutta nyt? Pudistelin itsekseni päätäni – ei se ollut minun juttuni. “Minulle riittää hyvänä soturina oleminen. Klaanissa on monia hyviä – ja nuorempia – ehdokkaita seuraavaksi varapäälliköksi, jotka suoriutuisivat tehtävästä varmasti aivan yhtä hyvin kuin minäkin.”
Lieskakajo nyökytteli vähän päätään. “Ymmärrän. Sinusta tulisi siitä huolimatta oiva varapäällikkö, sanotpa mitä tahansa.”
“No kiitos”, nauroin ja räpyttelin silmiäni hiukan häkeltyneenä. “Eloklaani olisi varmasti hyvissä käpälissä sinunkin kanssasi.”

Keskustelumme palattua takaisin ihastuksiin Lieskakajo muuttui hermostuneen oloiseksi. Syy tälle selvisi pian, kun kolli paljasti hänellä olleen juttua klaanin parantajan, Leimusilmän, kanssa. Ja ilmeisesti kyse ei ollut ihan mistä tahansa ohimenevästä ihastumisesta, vaan asia oli niin paljon syvempi, että se sai suuren punertavaturkkisen soturin silmät ihan vettymään. Enkä yhtään ihmetellyt miksi – Lieskakajolla oli kumppani ja tuore pesue, jotka kaikki kaipasivat häntä. Vaikka kollin sydän olisikin vetänyt aivan toiseen suuntaan, hänellä oli velvollisuuksia vähintäänkin perheenisänä.
“No kieltämättä olet kyllä ajanut itseesi aika ahtaaseen nurkkaan”, mau’uin myötätuntoisesti ja napautin hänen korvaansa hännälläni. “Rakkausasiat eivät koskaan ole täysin mutkattomia, niin valitettavaa kuin se onkin. Vaikka tunne olisi elämääkin suurempi, joskus on ajateltava järjellä ja mietittävä, mitä seuraamuksia omilla teoillamme saattaisi olla, jos noudattaisimme kaikkia käskyjä, joita saamme sydämeltämme. Jos siitäkin huolimatta koet, että sydämesi paikka on jossakin muualla, niin siinä tapauksessa kannustan ottamaan todellisista tunteistasi selvää.” Ennen kuin Lieskakajo ehti sanoa mitään takaisin, jatkoin varoittavampaan sävyyn: “Teidän kohdallanne asia tosiaankin on mutkikkaampi kuin useimmilla. Leimusilmä on klaanin parantaja ja sinä perheellinen soturi. Se, mitä päätätte tehdä tunteillanne, tulee joka tapauksessa koskemaan useampia kissoja kuin voisitte kuvitellakaan.”
“Kauanko sinulla on ollut tunteita Leimusilmää kohtaan?” Katselin punertavaturkkista soturia pää uteliaasti kallellaan. Nyt kun muistelin, niin olin nähnyt Leimusilmän joskus tuijottelemassa pesänsä suulta Lieskakajon suuntaan, kun tämä oli ollut lähdössä partioimaan. Silloin olin vain tuumannut, että parantajalla oli varmaankin jotakin asiaa tälle, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna Leimusilmän katse oli ollut jokseenkin kaipaava.

//Lieksanen??

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Aura

Kasvoilleni kohosi yllättynyt, mutta utelias ja hyväntahtoinen virne, kun Hiilihammas kertoi hänen nuoruudessaan liikkuneista juoruista. En ollut kuullut niistä aiemmin, mutta kyllähän minä Hillasielun muistin.
“No, olihan hän ihan komea kolli, että..”, kiusoittelin Hiilihammasta leikillään, mutta sisälläni liikahteli omituisia tunteita. En halunnut ottaa niistä selvää, en ainakaan nyt, joten ravistelin ne pois. En halunnut tämän kävelyn muuttuvan kokonaan minun terapiasessiokseni. Sitä paitsi mikä muukaan olisi yhtä paljon minun tyylistäni, kuin tunteiden pakoilu ja välttely? Jep, ei mikään. Keskustelumme Eloklaanin riistatilanteesta ja pentujen määrästä jäi aika suppeaksi. Minua pelotti, että jos keskustelisimme siitä liian pitkään, se muuttuisi todeksi ja kohta klaani olisi täynnä nälkäisiä suita. Eloklaanin ja Kuolonklaanin välit eivät myöskään olleet hyvät. En epäillyt hetkeäkään etteikö Kuolonklaani olisi valmis varastamaan meiltä riistaa, jos nälänhätä kävisi tarpeeksi suureksi.
“Tiedän, että tämä on paljon pyydetty, mutta.. Voisitkohan sinä ehkä mainita nimeni Korppisiivelle? Siis ihan silleen vain ohimennen, että olet huomannut minun ahkeroivan ja voisin olla sopiva valinta varapäälliköksi. Paitsi jos itse tavoittelet sitä asemaa”, virnistin toverillisesti. Hiilihammaskin olisi loistava valinta varapäälliköksi. Kolli oli uskollinen ja halusi muille hyvää. En pistäisi ollenkaan pahitteeksi, jos saisin kutsua häntä varapäällikökseni.
“Mitenkä on, kaipailetko johtoasemien perään? Kyllähän se Hiilitähti kuulostaisi hienolta vai mitä?” kysyin uteliaasti. Hiilihammas ei vaikuttanut erityisen kunnianhimoiselta, mutta toinen olisi silti varmasti täydellinen valinta varapäälliköksi.

Keskustelumme soljui päälliköistä takaisin viiksiä värisyttelevään aiheeseen, ihastuksiin. Ja Hiilihampaan kysymys sai minut kiemurtelemaan; monestakin eri syystä. Ensimmäinen syy oli se, että en ollut varma mitä mieltä Leimusilmä oli, jos kertoisin asiasta. Ja toisekseen, en vieläkään tiennyt tunteistani. Tai tiesin, mutta tiesin vähän liikaakin. Sitä oli vaikea selittää. Sitä tunnetta, kun haluaa olla toisen lähellä niin paljon, että sattuu. Mutta samalla tietää, että se ei ole kuitenkaan mahdollista. Leimusilmä, klaanin parantaja, ei pentuja. Minä, Lieskakajo, soturi, ehkä jopa tuleva varapäällikkö. Perheellinen kissa, jolla on pentutarhassa useampi pieni Lieskakajon alku. Miten sellainen voisi koskaan toimia? Hiilihampaan utelias katse sai minut kuitenkin sortumaan. Kolli oli luotettava, ei hän varmastikaan juoruaisi sitä eteenpäin.
“Jos pysyt hiljaa, niin hyvä on, voin paljastaa kuka se on”, naukaisin salamyhkäisesti ja tulin hieman lähemmäksi Hiilihammasta, kuka kohotti kulmaansa yllättyneenä.
“Oliko sinulla juttua Mesitähden kanssa vai miksi tämä on noin salaista?” soturi kysyi leikillään. Naurahdin huvittuneena, sepäs se vasta olisikin, jos olisin sotkenut käpäläni klaanipäällikköön. Onneksi Mesitähti ei ollut tyyppiäni, vaikka ei toisessa mitään vikaa ollutkaan. Se olisi vain hassua.
“Heko heko. Mutta et sinä nyt niiiin kaukana ollut. Hän on, tuota.. Leimusilmä”, sain lopulta sanotuksi ja vetäisin syvään henkeä. En ollut varma miten Hiilihammas reagoisi tähän.
“Ja tuota.. Ongelma on se, että minulla ja Leimusilmällä on ollut jotain juttua eikä siitä ole kovin kauaa. Se katkesi, kun Nokkospilvi alkoi odottaa uutta pentuetta. Mutta Kujekulta sai tietää asiasta jo aikoja sitten ja meillä meni melkein välit sen takia”, jatkoin ja luimin korviani hieman häpeissään. Olin melkein menettänyt koko perheeni tämän takia. Mutta samalla en voinut olla miettimättä sitä kaikkea mitä minä olisin saanut, jos olisin jatkanut. Olisiko minulla ja Leimusilmällä jotain elämääkin suurempaa rakkautta jaettavana? Tiesin, että tein väärin, kun edes mietin sitä. Silti usein herätessäni toivoin, että minun olisi ihan pakko käydä parantajanpesällä ja saisin tekosyyn nähdä hänet. Mutta todellisuus oli haavekuviani karumpi. Todellisuudessa Leimusilmä olisi varmaan laittanut Vienotassun hoitamaan minut tai sitten hoitotilanne olisi ollut hyvin vähäsanainen, kylmä ja kiusallinen. Naurahdin hermostuneesti paikatakseni hiljaisuutta. Tilanteeni oli niin monimutkainen.
“Ja.. Ja minä olen aivan solmussa omien tunteideni kanssa”, kuiskasin itku kurkussa ja suljin silmäni. Yritin pidätellä itkua, mutta muutama kyynel pääsi siitä huolimatta vierähtämään poskelle. Inhosin sitä, kun en voinut kontrolloida tunteitani. Olin niin huono tunneasioissa. Ei ihme, että tyttäreni oli samasta puusta veistetty.
“Minä välitän Nokkospilvestä niin paljon, hän on Haavemuiston lisäksi paras ystäväni ja tukipilarini. Mutta, en vain tiedä. Minä pelkään, että minä en rakasta häntä samalla tapaa, kun hän rakastaa minua. Minä haluaisin kyllä, ihan totta. Mutta minä en tiedä rakastanko, äh minä en tiedä yhtään mitään”, niiskaisin ja naurahdin jälleen. Vilkaisin Hiilihammasta pää kallellaan ja hymyilin huvittuneena.
“Mitä sanot toveri, taidan olla aika toivoton tapaus?” kysyin ja pukkasin toista toverillisesti.

Minä pidin Hiilihampaan seurasta enkä tajunnut miksi minä en ollut viettänyt hänen kanssaan enemmän aikaa. Kolli oli hauska ja mukava. Päätin, että ottaisin seuraavaksi tehtäväkseni tutustua kolliin enemmän. Kaipasin ystäviä, sillä monet ystävistäni olivat kuolleet fyysisesti tai ainakin henkisesti. Ja Hiilihammas oli kanssani melkein samaa ikäluokkaa, joten me pystyimme ymmärtämään toisiamme. Olimmehan me molemmat perheellisiä kissoja ja jo kokeneita sotureita. No, Hiilihammas vieläkin kokeneempi. Ihailin sitä miten kolli oli selvinnyt kaikesta ja vain kasvattanut tietotaitouttaan. Hiilihampaan tapa suhtautua asioihin vaikutti minun silmiini selväjärkiseltä ja rauhalliselta. Se oli hienoa, sillä olin itse aikamoinen kuumapää. Epäilin tulisiko minusta vanhetessani vielä enemmän Hiilihampaan kaltainen. Se vaikutti kuitenkin toiveajattelulta. Ei kissa karvoistaan pääsisi, en ainakaan minä. Tähtitaivaan kirkas tuike sai minut tuntemaan kuitenkin toivoa. Ehkä minä todella oppisin käsittelemään tunteitani nykyistä paremmin. Pitäisi vain jaksaa opetella ja olla kärsivällinen. Ja viimeisenä mainittu ei ollut vahvuuteni.

//Hiltsuuu?

SuperKP-boosti käytössä

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Parantajan viikset värisivät hänen kuullessaan Mesitähden nauravan. Oli jotenkin huojentavaa nähdä, miten kevyin mielin päällikkö tuntui lopulta suhtautuvan edessä olevaan muutokseen. Ei maailma siihen loppuisi, jos päällikkö siirtyisi klaaninvanhimpiin ja Korppisiipi tulisi hänen sijalleen johtamaan klaania. Olisihan se erilaista, mutta muutos ei aina tarkoittanut huonoa.
“Eiköhän Korppisiipi päästä sinut silloin tällöin partioon, jos pystyt osoittamaan, että kykenet myös levähtämään ja oikeasti nauttimaan eläkepäivistäsi”, Leimusilmä kehräsi takaisin veikeä virne naamallaan. “Tosin siitä voi levähtäminen olla kaukana, kun Nokilintu keksii alkaa selvittämään sinulle koko elämäntarinaansa. Voin kokemuksesta sanoa, että siinä menee kauan.”
He molemmat nauroivat ajatukselle, ennen kuin heidän välilleen laskeutui hyväntuulinen hiljaisuus. Leimusilmä nautti turkilleen pyrkivästä ilmavirrasta. Hän huomasi yllätyksekseen, ettei ollut ajatellut Lieskakajoa kertaakaan täällä ulkona. Se sai hänet ymmärtämään jotakin: hänen tehtävänsä parantajana ja päällikön neuvonantajana oli jotain niin arvokasta, ettei hän halunnut antaa omien suhdekiemuroidensa vaikuttaa siihen millään tapaa. Oli kunnia palvella klaania ja sen päällikköä tavoin, joilla vain parantaja pystyi.
“Oletko ajatellut valmistella Korppisiipeä uuteen tehtäväänsä jotenkin, ennen kuin ilmoitat asiasta muulle klaanille?” Mustavalkoinen kolli vilkaisi Mesitähteen syrjäsilmällä, kun he tassuttivat rinnatusten eteenpäin. “Luulenpa, että tämä uutinen saattaa tulla Korppisiivellekin hienoisena järkytyksenä.”

//Mesi?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Pudistelin päätäni naureskellen muistojen tulviessa mieleen oppilasajoiltani. “Minä ja Korppisiipi olimme parhaita ystäviä oppilaina, mutta en usko, että kummallakaan meistä oli sitä syvällisempiä tunteita toisiamme kohtaan ennen kuin meistä tuli sotureita. Sitä ennen, kun olin vastikään saanut soturinimeni, oli eräs toinen kissa, josta minä pidin – tai ainakin luulin pitäväni.” Hieman haikea hymy nousi kasvoilleni. Kyseinen kissa oli jo poistunut keskuudestamme ja siirtynyt Tähtiklaanin metsästysmaille. “Muistat varmaan Hillasielun? Me olimme molemmat nuoria sotureita niihin aikoihin, ja muistan että klaanin keskuudessa levisi juoruja siitä, että meidän kahden välillä olisi ollut jotakin muutakin kuin ystävyyttä. Hillasielua huhut järkyttivät, ja minä tietenkin kielsin kaiken, mutta sisimmässäni jäi pohtimaan, olivatko tunteeni häntä kohtaan todellakin jotakin muutakin. En kuitenkaan koskaan ottanut niistä sen paremmin selkoa, eikä minua oikeastaan se kadutakaan, sillä muutenhan en olisi päätynyt Korppisiiven kanssa yhteen.”
Lieskakajon silmiin syttyi outo loiste, kuin hämmennys ja toivo olisivat kamppailleet niissä keskenään. Tai sitten minä vain kuvittelin omiani. Punertavaturkkinen kolli kertoi, että Nokkospilvi oli todellakin ollut hänen ensimmäinen ihastuksensa, mutta ei ainoa. Keskustelumme suunta kääntyi kuitenkin nopeasti taas Eloklaanin kasvaneeseen kokoon ja lehtikadon lähestymiseen. Soturia selvästi huoletti, riittäisikö ruokaa kaikille, ja minä yritin kuulostaa vakuuttavalta sanoessani, että Tähtiklaani pitäisi meistä kyllä huolen. Oli ollut aikoja, jolloin minusta ei todellakaan ollut tuntunut siltä, että esi-isät välittivät meistä maallisista jälkeläisistään pätkääkään. En kuitenkaan ollut halunnut menettää uskoani heihin aivan vielä.
Lieskakajo alkoi yllättäen pohtia ääneen, oliko Tähtiklaani tai kumpikaan Eloklaanin johtohahmoista pannut merkille hänen uurastustaan. Katsahdin punertavaturkkiseen kollin yllättyneenä, kun tajusin, mihin tämä oli pyrkimässä; Lieskakajo taisi haluta joskus päälliköksi.
Katseeni pehmeni ja naamalleni levisi lämmin hymy. “Kyllä minä uskon, että joku varmasti on huomannut sen”, nau’uin kollille ja laskin häntäni tämän lavalle kannustuvana eleenä. “Klaanimme ei selviäisi ilman sinun kaltaisiasi uutteria sotureita. Sellainen panostus ei koskaan jää huomaamatta. Kun Korppisiipi joskus aikanaan valitsee varapäällikköä, uskon hänen harkitsevan sinua vakaasti.”
Tunnelma oli muuttunut viimeisten puheenaiheiden myötä jotenkin huolestuneen kireäksi, kun kumpikin meistä ilmeisesti mietti klaanimme tulevaisuutta. Niinpä päätin kaartaa keskustelun takaisin sellaiseen aiheeseen, joka oli varmasti suuremmassa suosiossa keskenkasvuisten klaaninjäsenten keskuudessa.
“No mutta jos Nokkospilvi ollut ainoa ihastuksesi, niin kuka se toinen oli?” Vilkaisin toveriini leikkisä pilke silmissäni.

//Lieska?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Elandra

En voinut olla hymylemättä, kun kuulin Leimusilmän tarpeettoman kehuvat ja arvostusta hehkuvat sanat. Tästä piirteestä minä pidin eniten Eloklaanin jäsenissä: he arvostivat sitä, mitä meillä oli. He saivat minut tuntemaan itseni onnistuneeksi, vaikka olinkin epäonnistunut lukematta kertoja. Se korosti sitä, että vaikkei kukaan ollut täydellinen, jokainen kissa oli merkityksellinen.
”Minä tiedän, että Korppisiivestä tulee loistava päällikkö”, naukaisin rauhallisella äänellä ja näpäytin hännänpäälläni lohduttavasti Leimusilmän lapaa. En halunnut, ettei Korppisiipeä arvostettaisi päällikkönä vain siksi, ettei hän ole minä. Klaani oli tottunut minuun Eloklaanin päällikkönä, joten varmasti muutos tulisi olemaan joillekin haastava.
”En epäile sitä”, mustavalkea kolli nyökäytti päätään ja jatkoi pian, ”oletko suunnitellut, koska ilmoittaisit klaanille päätöksestäsi?”
Pudistelin päätäni.
”Olet vasta ensimmäinen, jolle kerroin ajatuksestani. Mutta en usko, että olen päällikkönä enää hiirenkorvan saavuttua”, kerroin rauhallisella äänellä, pitäen katseeni visusti Leimusilmän silmissä. Kolli nyökytteli hitaasti päätään. Elimme nyt lehtisateen aikaa, enkä uskonut olevani aivan vielä valmis luopumaan paikastani Eloklaanin päällikkönä.
”Päällikkyydestä luopuminen on suuri muutos. Olet tottunut tekemään koko ajan jotakin, klaaninvanhimman elämä voi tuntua aluksi tylsältä”, Leimusilmä sanoi ääneen sen, mitä olin ajatellutkin. Se sai minut naurahtamaan.
”Olet oikeassa, ja sitä minä pelkäänkin. En tiedä, miten tulen pärjäämään ilman tekemistä. Pelkään, että kinuan partioon pääsyä jo kolmen päivän jälkeen klaaninvanhimpien pesään siirtymisestä”, nauru, joka pääsi suustani oli aitoa. Asia oli vaikea, mutta siitä huolimatta se huvitti minua.

//Leimu?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Aura

Hiilihammas kertoi yllättäneensä naaraan muutamia kertoja metsästä hajamielisen oloisena. Kurtistin kulmiani, mitä jos hänellä oli jotain jonkun klaanin ulkopuolisen kanssa? En kuitenkaan jaksanut uskoa siihen, että tyttäreni pettäisi Eloklaania, eihän?
“Järviloiste vain vaikuttaa niin.. turvalliselta valinnalta. Hän on hyvä ja uskollinen soturi”, nau’uin pohdiskellen tyttäreni suhde-elämää, mutta tajusin samassa kuinka hölmöltä sanani kuulostivat. Eihän hyvä ja turvallinen aina tarkoittanut sielunkumppanuutta.
“Mutta kunhan nyt ei vaan nykisi rajojen ylitse.. Mitä jos hän vaikka rakastuu kuolonklaanilaiseen!” henkäisin. Ajatus siitä sai karvani pystyyn.
“Hän voi vaikka menettää henkensä tuollaisissa leikeissä”, mutisin huolestuneena, mutta Hiilihammas hymähti päätään pudistellen.
“Lieskakajo, hän pärjää. Sinun pitää vain luottaa siihen. Hän saattaa tehdä huonoja ratkaisuja, mutta silloin sinun tehtävänäsi isänä on kuunnella ja tukea”, kolli vastasi tyynesti ja osa Hiilihampaan tyyneydestä tarttui myös minuun. Kujekulta oli elossa olevista pennuistani vanhin ja ikävä kyllä naaras oli perinyt osan minun huonoista piirteistä. Naaras oli joskus niin uskomattoman naiivi, että minua ihan kammoksutti. Kujekulta todellakin oli se kissa kuka kävelisi hirviön alle.
“Ja eikö? Minä ajattelin, että te rakastuitte jo oppilaina toisiinne”, virnistin. Hiilihammas ja Korppisiipi oli todella yhteensopiva pariskunta ja ihailin sitä miten paljon he olivat kokeneet toistensa rinnalla. He olivat todellakin erottamaton kaksikko ja minä uskoin, että heidän luoma rakkaus ei antaisi minkään tulla heidän väliin. Olivathan he selvinneet Tyrskytassustakin.
“Ja no, muistaakseni Nokkospilvi todella oli ensimmäinen kissa kehen minä ihastuin. Mutta ei hän kyllä suinkaan ole ainoa, ensimmäinen vain”, naukaisin epäselvästi ja hymyilin. Naaras oli tehnyt minuun vaikutuksen jo aikojen alussa ja ollut tukenani, kun Haavemuisto perheineen oli lähtenyt Eloklaanista. Nielaisin. Sydämeni ei kestänyt enää enempää menneisyyden muisteluja. Ei ainakaan sellaisten mihin Haavemuisto, Kharon, paras ystäväni liittyi.
“Kukas se sinun ensimmäinen ihastuksesi sitten oli?” kysyin leikitellen. Minun oli niin vaikea kuvitella Hiilihammasta kenenkään muun kanssa.
Hengitellessäni ilmaan muodostui pieni huuru, joka kertoi yön olevan jo pakkasen puolella. Se sai oloni huolestuneeksi, sillä lehtikadon tulo oli väistämätön. Eloklaanissa riistaa vielä riitti kaikille, mutta pian tilanne voisi olla eri. Hännänpääni vääntelehti hermostuneisuuden merkiksi. Minä pidin lehtikadosta, mutta sen tuomat haittavaikutukset olivat vakavia. Eloklaanissa oli niin paljon pentuja.. Se sai minut miettimään olisiko pitänyt odottaa pentueen kanssa. Toisaalta toinen pentueeni ei ollut varsinaisesti mitenkään suunniteltu.. Ehkä Tähtiklaani oli tarkoittanut asiat näin. Olihan se pentue syy siihen miksi minä ja Nokkospilvi emme olleet eronneet. Se sai hännänpääni nykimään entistä enemmän. En voisi koskaan paljastaa kellekään sitä salaisuutta, sillä tiettyinä päivinä en halunnut myöntää sitä edes itselleni. Kuka nyt jäi kumppanuuteen pelkästään pentujen takia? Minä, kai.
“Toivottavasti Eloklaanissa riittää tuoresaalista myös sen uusimmille jäsenille. Onneksi Tupsutassu ja Kiurutassu ovat nyt oppilaita, niin he voivat osallistua klaanin ruokintaan”, muotoilin ajatukseni ilmoille mahdollisimman huolettomasti, mutta Hiilihammas taisi nähdä lävitseni. Hän nimittäin laski häntänsä rauhoittavasti lavoilleni.
“Älä huoli, Lieskakajo. Tähtiklaani pitää meistä kyllä huolen vaikeinakin aikoina”, kollisoturi naukaisi lämpimästi hymyillen ja se sai minutkin hieman rentoutumaan. Kai se kuului isyyteen, että oli koko ajan niin mahdottoman huolestunut kaikesta.
“Niin, olet varmasti oikeassa..” sain lopulta sanotuksi, vaikkakin edelleen hieman epävarmasti. Uskoin kuitenkin siihen, että Tähtiklaani lopputassussa piti meistä huolen, vaikka välillä meitä koeteltiinkin. En vain voinut ymmärtää miksi Tähtiklaanin piti koetella meitä riistämällä meidän rakkaamme etuajassa. Se tuntui niin väärältä.
“Mitä luulet, uskotko että Tähtiklaani on nähnyt kaiken uurastukseni? Tai Mesitähti tai Korppisiipi? Olisikohan minulla mahdollisuus nousta seuraavaan asemaan?” naukaisin ripeästi, sillä halusin vaihtaa aiheen huolesta toiseen huoleeni. Aiheen vaihtaminen ei kuitenkaan varsinaisesti helpottanut oloani. Tunsin kuitenkin piston sydämessäni. Varapäällikkyydestä puhuminen tuntui tietynlaiselta petokselta. Siltä kuin toivoisin Korppisiiven tai Mesitähden kuolemaa, mikä ei tietenkään pitänyt paikkaansa. Toivoin että molemmat heistä eläisi vielä pitkän ja hyvän elämän kanssamme.

//Hiili?

SuperKP-boosti käytössä

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Ilta oli mitä kaunein ja rauhallisin. Oli ollut hyvä idea lähtä kävelylle. Raittiin ilman lisäksi saisin nauttia myös hyvästä seurasta ennen nukkumaanmenoa! *Toivottavasti Korppisiipi ei ihmettele liian myöhään, missä minä viivyn*, ajattelin muistaessani, ettei kumppanini tiennyt minun lähteneen ulos. *Toisaalta minä olen kokenut soturi – ei hän ole turhan huolissaan minun puolestani.*
Olimme lähestymässä jokea, jonka ylittämällä pääsisimme nummille. Etsiessäni turvallisinta ylityspaikkaa Lieskakajo alkoi puhua tyttärestään, Kujekullasta, sekä tätä piirittävästä kollista. Minäkin olin huomannut tavan, jolla Järviloiste katseli ruskeavalkoista soturinaarasta; tämä oli selvästi kiinnostunut Kujekullasta enemmänkin kuin vain ystävänä. Yllättäen Lieskakajo kuitenkin mainitsi Kujekullan viettävän aikaa jonkun muun kanssa, ja minä katsahdin toveriini kulmiani kohottaen.
“En kyllä ole huomannut mitään”, vastasin mietittyäni hetkisen. “Paitsi no hän on tullut minua pari kertaa metsässä vastaan jokseenkin hajamielisen oloisena. Mutta se tuskin on mitään vaarallista.” Pääni kallistui aavistuksen katsoessani Lieskakajoa uudemman kerran. Kolli vaikutti olevan huolissaan tyttärensä puolesta. “Olisiko se jotenkin huono juttu, jos Kujekulta tykkäisi jostakusta toisesta Järviloisteen sijaan? Onhan Järviloiste mukava kolli, mutta minkä sitä nuori kissa tunteilleen mahtaa, jos sydän nykii eri suuntaan.”
Loikkasin joen toiselle puolelle viimeiseltä astinkiveltä, joita pitkin olimme ylittäneet osittain jäätyneen veden. “Ei se minusta niin vakavaa ole, jos Kujekulta vähän kokeilee siipiään. En minäkään ensisilmäyksellä Korppisiipeen rakastunut”, tunnustin naurahtaen Lieskakajolle, joka otti minut juuri kiinni. “Vai oliko Nokkospilvi sinun ainoa ihastuksesi nuoruudessasi?”

//Lieksa?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Aura

Katsoessani Hiilihammasta pystyin melkein arvaamaan mitä kollin päässä liikkui. Hiilihampaalla ja Korppisiivellä oli jo kolme, ei, neljä pentuetta. Viisi pesuetta kuulosti Lieskakajon korviin paljolta, vaikka ei hän toisen valintoja tuomitsisi.
“Vanhoja, te kaksi, älähän nyt viitsi. Tässähän melkein tuntee itsensä itsekin ikälopuksi”, virnistin toiselle ja tuuppasin häntä toverillisesti. Hiilihampaan mainitessa pennunpennut, aloin miettimään saisinko niitä itsekin. Jos Kujekullalla todella oli jotain juttua Järviloisteen kanssa, pennunpentuja voisi pian ollakin tulossa.
“Kimalaistoive taitaa todella pitää pennuista? Hän on kyllä esimerkillinen emo, harmi että Tähtiklaani ei ole ollut niin armelias hänen pentujaan kohtaan. Mutta onneksi he saivat Irvikidan kanssa uuden mahdollisuuden”, nau’uin ja äänestäni paistoi myötätunto. Pystyin hyvin ymmärtämään millaista oli menettää oma pentu, mutta niin pystyi Hiilihammaskin. Kolli oli kokenut ihan liikaa menetyksiä ja tuskaa. Jutustelujemme aikana myyrä oli huvennut parempiin suihin ja lopulta edessämme oli vain rippeet. Nuolaisin huuliani, ateria oli ollut kerrassaan varsin herkullinen. Ruskeaturkkisen ehdotus iltakävelystä kuulosti minusta hyvältä. Taivas näytti kauniilta ja ilma oli sopivan kirpeä, ei liian kylmä. Kampesin itseni pystyyn ja venyttelin selkääni.
“Kävely kuulostaa hyvältä, lähdetäänkö vaikka niityille päin?” ehdotin vanhemmalle kollille. Uumoilin, että niityillä ei olisi ketään ja ajattelin, että voisin samalla pohtia Hiilihampaan kanssa Kujekullan suhde-elämää. Tyttäreni oli mennyt niin vaikeaksi, että toinen oli hyvää vauhtia työntämässä itseään kohti ongelmia. Kohti samanlaisia ongelmia mihin olin sotkenut itseni jo vuodenaikoja sitten. Hölköttelin Hiilihampaan vierellä leiristä ulos ja katselin maisemia hiljaisuudessa. Mietin miten muotoilisin kysymykseni. En halunnut levitellä tyttäreni yksityisasioita, mutta en uskonut kollin juoruavan niitä eteenpäin ja myönnettäköön, uteliaisuuteni rajat olivat kaukana.. Kun olimme päässeet tarpeeksi kauaksi kuulevista korvista, päätin avata suuni:
“Kuule Hiilihammas, oletko huomannut Kujekullan viettävän erityisen paljon aikaa jonkun muun kuin Järviloisteen kanssa? Tarkoitan siis, no. Minä puhuin Kujekullan kanssa aiemmin päivällä ja hän kyseli minulta omituisia. Se on varmasti kaikille selvää, että Järviloiste on kiinnostunut hänestä, mutta Kujekulta ei vaikuta olevan niin mukana.. Minä tiedän, että en voi liikaa puuttua hänen elämään, mutta en haluaisi, että hän sotkee asioita heti alkumetreillä”, selitin Hiilihampaalle hieman hermostuneena. Tiesiköhän Hiilihammas minusta ja Leimusilmästä? Klaaneissa juorut liikkuivat niin nopeasti, joten aina joku ulkopuolinen tiesi jotain..

//Hiili?

SuperKP-boosti käytössä

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Viikseni väpättivät muistellessani kollin mainitsemaa kohtaamista, kun tämä oli ollu tuore oppilas ja minä nuori soturi. Niihin aikoihin olin tullut vasta isäksi ja Korppisiipi oli ollut pentutarhalla Tyrskytassun kanssa. Siitä tuntui olevan ikuisuus mutta samaan aikaan muistin sen kuin eilisen. Keskustelun suunta kääntyikin pian minuun ja kumppaniini, kun Lieskakajo kysyi, haaveilimmeko vielä yhdestä.
Olimme Korppisiiven kanssa saaneet jo neljä pentuetta. Ensimmäisessä pentueessa olivat syntyneet Lainepentu ja Tyrskytassu, seuraavassa Mehiläislento, Ampiaispisto ja Kimalaistoive, kolmannessa Kuutamolaineessa ja viimeisimmässä Pimennyspentu, Kajastuspentu sekä Sarastustassu. Viimeisimmän pentueemme ajattelimme sai rinnassani aikaan surun vihlaisun; ainoastaan Sarastustassu oli selvinnyt sisaruksistaan oppilasikään asti, mutta menehtynyt sodassa mitä kamalimmalla tavalla. Nuorimman tyttäreni menetys oli ajanut minut synkkään paikkaan mielessäni.
Pudistin vähän päätäni ja yritin kätkeä pintaan puskevat tunteet naurahtamalla kevyesti. “Me taidamme alkaa olla liian vanhoja siihen hommaan Korppisiiven kanssa”, hymähdin Lieskakajolle. “Mutta pennunpennuissa riittää kyllä tekemistä, että emme me liian helpolla sentään pääse!”
Kimalaistoiveen kolme pienokaista olivat mitä suloisimpia. Joukossa oli kuitenkin yksi ongelmatapauskin: Pörriäispentu aiheutti jo nyt harmaita karvoja vanhemmilleen. Sen lisäksi pentu muistutti kipeän paljon Tyrskytassua. Pentu näytti aivan sedältään nuorena, eikä hänen tuittupäinen luonteensakaan ollut tästä kaukana. Kieltämättä minua huolestutti, millainen tulevaisuus Pörriäispennulla olisi edessään. En kuitenkaan halunnut murehtia sitä vielä – Kimalaistoive ja Irvikita osaisivat varmasti tehdä parempaa työtä kasvatuksessa kuin me Korppisiiven kanssa aikoinaan.
“Mutta olet kyllä oikeassa: pennut ovat kerrassaan suloisia vesseleitä.” Virnistin kollille ja nuolaisin sitten suupieliäni aterian päätteeksi. Myyrä oli vienyt suurimman näläntunteen menneessän, vaikka pötsini oli edelleen sitä mieltä, että sinne olisi mahtunut lisää täytettä.
“Haluaisitko käydä vielä iltakävelyllä ruoan päälle? Taitaa tulla tähtikirkas yö”, naukaisin silmätessäni puiden välistä vilahtelevaa tummaa taivasta. “Olisi mukava jutustella vielä lisää kanssasi.” Laskin katseeni Lieskakajoon ystävällinen hymy naamallani.
Olin tuntenut Lieskakajon jo useita vuodenaikoja. Olimme hyviä klaanitovereita, mutta olisi ollut mukava tuntea hänet paremminkin. Tulimmehan kuitenkin hyvin juttuun keskenämme.

//Lieksa?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Aura

Istuin leirivahdissa ajatuksissani. Pääkopassani risteili kymmeniä, satoja ajatuksia enkä saanut yhdistettyä niiden lankoja mitenkään. Välillä olin onneni kukkuroilla pennuista ja Nokkospilvellä, välillä taas löysin itseni katselemasta Leimusilmää. Salaa tietenkin, en halunnut kollin tai kenenkään muun huomaavan mitään. Etenkään Kujekullan. Olin saanut vihdoin rauhoitettua tyttäreni ja elättelin toivoa, että voisimme saada sovittua. Vilkaisin taivaalle, joka oli kauniiden ja kirkkaiden tähtien peitossa. Ajatukseni harhailivat kuolleisiin läheisiini. Vanhempani, Lampipentu, Tulipentu, Lehmusjalka, Utusiipi, Kirsikkakuono, Kultasiipi, Unikkohämy… Ja vaikka Haavemuisto olikin fyysisesti läsnä, kolli tuntui nimensä mukaisesti olevansa vain muisto itsestään. Jouduin puremaan huultani, jotta en alkaisi itkemään. Kaipasin parasta ystävääni niin paljon.. Kaikilla näillä ja monilla muillakin kissoilla oli ollut iso, merkittävä rooli elämässäni. Sydäntäni kouraisi. Tunsin olevani niin hukassa ilman Utusiipeä ja Kirsikkakuonoa. Tiesin, että he olisivat osanneet neuvoa minua näissä suhdekiemuroissa. Pörhistin turkkiani kylmän viiman pureutuessa turkkiini. Yläilmoissa kylmä tuuli tuntui entistä viileämmältä, mutta minkäs minä tein, kun Korppisiipi oli määrännyt minut yövahdiksi. Eloklaanin palveleminen olikin ainoa asia mikä tuntui helpolta. Kohensin hieman ryhtiäni ja yritin kuikuilla mahdollisimman kauaksi, jotta mikään uhka ei voisi mennä minulta ohitse. Olin tehnyt koko elämäni ajan paljon töitä Eloklaanin eteen, paiskinut rutkasti enemmän mitä edes tarvitsisi. Ja vaikka toivoin molempien päälliköiden elävän pitkän elämän, se ei ollut mikään salaisuus että tavoittelin jokaisella viiksikarvallakin varapäällikkyyttä. Mesitähden ja Korppisiiven oli ollut pakko huomata minun ahkeruuteni ja uskollisuuteni. Hymähdin itsekseni ja rukoilin, että Tähtiklaani antaisi minulle vielä mahdollisuuden näyttää, että olisin paras mahdollinen vaihtoehto seuraavaksi päälliköksi. Epävarmuuteni tuntui kuitenkin hiipivän hieman pintaan. Mitä jos Tähtiklaani rankaisisi minua siitä, että olin pettänyt Nokkospilveä? Yritin kuitenkin sysätä ahdistukseni mieleni perukoille. Tähtiklaani varmasti ymmärtäisi. Sisimmässäni minua kuitenkin pelotti. Minua pelotti, että kukaan ei ollut huomannut sitä kuinka paljon olin elämästäni käyttänyt Eloklaanin palvelemiseen. Niiskaisin hiljaa ja yritin hiljentää ajatukseni, mutta kun kelat olivat lähteneet pyörimään en enää saanut pysäytettyä niitä. Uskottelin kuitenkin itselleni, että Mesitähden oli ollut pakko huomata urakointini. Olinhan minä seissyt hänen rinnallaan vaikeissakin paikoissa.

“Tule Lieskakajo, Hellepentu saattaa odotellessaan saada mieleensä vaikka mitä ideoita”, Kujekulta naukaisi ja hoputti minua katseellaan. Tyttäreni oli repinyt minut heti auringonnousun jälkeen ylös. Hän oli käynyt pentutarhassa ja kuulemma poikani, Hellepentu oli ollut hereillä ja häiriköinyt koko pentutarhan väkeä. Siispä Kujekulta oli kiskonut minut hereillä, jotta voisimme mennä hakemaan pentutarhan väelle leikkikaluja. Idea oli kuulostanut minustakin hyvältä, vaikka olinkin edelleen puoliksi untenmailla.
“Tullaan tullaan, vanhalla isäukollasi nyt vain kestää hetki käynnistyä”, vitsailin huvittuneena ja yritin saada tyttäreni kiinni. Onneksi olimme molemmat hitaita. Pentujen synnyttyä olimme lähentyneet edes hieman. Hän ei vieläkään kutsunut minua isäkseen, mutta oli muutamia kertoja hakeutunut seuraani. En kuitenkaan tiennyt paljoakaan mitä naaraan elämässä tapahtui. Sen tiesin, että Järviloiste ainakin yritti liehitellä tyttöäni. Mutta mistään muusta minulla ei ollut hajuakaan.
“No, olisit pyytänyt sen kollin mukaasi, Järviloisteko sen nimi oli?” utelin hieman ja vastaukseksi sain voimakkaan pukkaisun. Kujekullan naamaa kuitenkin koristi huumorintajuinen virne, naaras ei ollut pahastunut. Hienoinen puna oli kuitenkin hiipinyt Kujekullan kasvoille, selvästi olin osunut oikeaan.
“No, pyh. Hänellä nyt oli muitakin kiireitä, partiointia ja sen sellaista. Tylsiä juttuja”, Kujekulta vastasi selvästi aihetta vältellen. Hymähdin, mutta pysyin hiljaa. Välimme eivät olleet vielä niin hyvät, että olisin voinut udella lisää. Tiesiköhän Nokkospilvi jotain? Päätin, että kysyisin rakkaaltani myöhemmin lisää. Oletin, että Kujekulta oli läheisempi emon kanssa.
“Hellepennussa riittää kyllä vahdittavaa. Hän on yrittänyt aika monta kertaa karata aukiolle. Mitenköhän emo jaksaa?” Kujekulta jatkoi olkiaan kohauttaen ja vilkaisi minua merkitsevästi. Vastasin toisen katseeseen kulmien kohotuksella. En pystynyt lukemaan naaraan ajatuksia, mutta olin aika varma, että tiesin mitä naaras mietti. Kujekulta epäili, että en tekisi osaani isänä.
“Tiedät kyllä varmasti, että vahdin pentuja ja annan hänen levätä”, vastasin hieman ärtyneenä ja harpoin Kujekullan ohitse. Luulin, että olimme jo siinä vaiheessa sopua, että Kujekullan ei tarvitsisi epäillä minua.
“Anteeksi, en minä sillä. Mutta tiedät varmasti itsekin, että sinä et ole aina ollut paras isä. Sinä ja Leimusilmä.. Sinä melkein rikoit perheemme. Minä.. minä olen pelännyt, okei? Olen pelännyt, että jään yksin. Ja että emo, mitä jos hän olisi vaikka tempauksesi takia lähtenyt klaanista? Ja Lehmusjalkakin.. Olen ollut vain huolissani, mutta en ole tiennyt miten sanoittaisin sen”, Kujekulta naukaisi yllättäen ja otti minut taas kiinni. Vihreät silmäni hakivat katsekontaktia naaraan omista, mutta Kujekulta tuijotti tassujaan. Tämä oli uutta. Naaras ei ollut varmaan koskaan avautunut epämukavista tunteistaan näin. Kosketin tytärtäni varovaisesti ja hapuilin sanojeni kanssa. Mutta naaras ottikin yllättäen katsekontaktia ja hymyili.
“Mutta nyt minä tiedän, että sinä et jätä meitä, ethän? Kavereita, isä?” Kujekulta naukaisi ja tarjosi käpäläänsä sovun merkiksi.
“En, en tekisi sitä teille. Kavereita, aina.”
Loppumatka oli sujunut entistä iloisemmissa tunnelmissa. Olimme jopa innostuneet hieman leikkimään keskenään. Hauskanpito oli tuntunut piristävän kepeältä. Siinä hetkessä ei ollut ollut läsnä mitään raskasta tai surullista. Vain kaksi kissaa ketkä olivat saaneet sovittua välinsä. He olivat löytäneet pentutarhalle paljon tuomisia, joten minun ehdotuksestani me olimme kääntyneet paluumatkalle
“Tuota, Liesk-isä, miten sinä tiesit, että emoon on se oikea? Tai mistä emo tiesi, että sinä olet se oikea? Kun rakastuit emoon, millaiselta se tuntui?” Kujekulta kysyi minulta yllättäen. Kallistin päätäni hämmentyneenä, mistä moinen pohdinta johtui? Naaras oli ollut kyllä aina todella kova pohtimaan syvällisiäkin asioita. Hymähdin kun muistin naaraan kysyneen pentuna, että miksi kissojen piti hengittää. Kujekulta oli ollut aina todella omalaatuinen.
“Minä.. No, sen vain tiesi. Minulla oli hänen seurassaan aina hyvä olla, Nokkospilven vitsit saivat minut nauramaan ja halusin jakaa arkeni hänen kanssaan. Ja minusta rakkaus tuntuu turvalliselta ja tasaiselta. Se tarjoaa vakautta arkeen”, selitin lyhyen pohdintani jälkeen ja hymyilin lämpimästi. En ollut varma tyydyttikö selitykseni Kujekullan tarpeen tietää kaikesta kaiken, mutta lopulta hän nyökkäsi mietteliäänä.
“No, minusta kyllä tuntuu turvalliselta, kun olen Järviloisteen seurassa. Ja hän on mainio turkkini sukija ja no, hän on myös uskollinen Eloklaanille! Hän tekee paljon töitä meidän kaikkien hyvinvoinnin eteen”, Kujekulta selitti mietteliäänä, mutta näin, että Kujekulta ei kertonut kaikkea.
“Mutta.. Sinä olet varmastikin oikea vastaamaan tähän. Mitä jos toisen kissan seurassa tuntuu erilaiselta? En koe häntä samalla tapaa turvalliseksi, mutta hän on niin jännittävä ja saa perhoset lepattelemaan vatsassani! Hän on vain niin mielenkiintoinen, ihan erilainen kun Järviloiste. Mutta minä en tiedä onko hän sitä hyvällä vai huonolla tapaa”, Kujekulta lopulta naukaisi innostuneena. Hymyilin naaraalle. Osittain tiesin miltä hänestä tuntui, mutta Leimusilmä tarjosi minulle myös turvallisuutta. Mutta se jännitys, se oli minustakin kiehtovaa.
“Kyllä minä ymmärrän mitä sinä tarkoitat. Mutta joskus jännitys ei ole hyvästä. Se jännitys voi myös varoittaa sinua siitä, että sinä olet tekemässä virhettä. Sinä tietenkin teet omat päätöksesi, mutta älä jää siihen tunteeseen koukkuun. Ja mitä ikinä sinä teetkin, niin lupaa minulle, että olet uskollinen sille kissalle kenet valitsetkaan”, vastasin tyttärelleni tyynesti, mutta painotin viimeisiä sanojani. Minä en ollut todellakaan paras kissa neuvomaan näissä asioissa. Toivoin vain, että Kujekulta ei toistaisi minun tekemiäni virheitä.

Keskusteluni Kujekullan kanssa oli päättynyt aikalailla siihen, sillä olimme päässeet leiriin eikä naaras ollut enää halukas puhumaan aiheesta. Alkuperäiseen suunnitelmaan oli kuulunut pentutarhaan meno, mutta Korppisiipi oli laittanut minut saalistuspartion johtoon. Siispä olin hyvästellyt Kujekullan ja lähtenyt itse johtamaan partiota.

Partioinnin jälkeen olin suunnannut heti pentutarhaan, sillä minulla oli jo hirveä ikävä pikkuisiani ja tietenkin Nokkospilveä. Laskin rastaan Nokkospilvelle, joka sihahti sen merkiksi, että minun pitäisi olla hiljaa.
“Saimme pennut juuri nukkumaan. Lieskakajo-kiltti, tule myöhemmin uudelleen. Minäkin olen jo ihan poikki”, Nokkospilvi kuiskasi, mutta otti rastaan kiitollisena vastaan. Nyökkäsin ja sukaisin kumppanini otsaa. Käännyin kannoiltani ja hipsin varovaisesti pentutarhasta ulos. Heti aukiolla huomasin Hiilihampaan ja katseemme kohtasivat. Kolli viittelöi minua hänen suuntaan. Loikin kollin luokseja hymyillen tartuin hänen tarjoamaan myyrään.
“Kiitos Hiilihammas, minulla onkin Leijonaklaanin soturin nälkä”, naukaisin hymyillen ja haukkasin myyrästä ison palasen.
“Kimalaistoivehan on tyttäresi? On varmasti hienoa, kun pentutarhassa kasvaa aikamoinen kasa sinun pennunpentujasi. Oletko käynyt jo katsomassa heitä?” kysyin hyväntuulisena ja tarjosin taas myyrää Hiilihampaalle. Laskin kollin ainakin tuttavakseni, kenties jopa kaverikseni. Olimme tunteneet jo pitkään. Muistin edelleen sen, kun olin lähes ensimmäistä päivää oppilaana ja olin selittänyt Hiilihampaalle suunnitelmaani kalakissoista. Viikseni väpättivät huvittuneisuuden merkiksi.
“Mikä naurattaa?” Hiilihammas kysyi ennen kysymykseeni vastaamista ja repäisi myös mehukkaan palan riistaa.
“Muistatko kun olin oppilas, sinä nuori soturi ja puhuimme kalakissoista? Oli meilläkin suuret suunnitelmat”, naurahdin toiselle iloisesti ja sain Hiilihampaankin hykertelemään.
“Ei ole vielä tulva vallannut Eloklaanin metsiä, mutta en minä siltikään ole unohtanut meidän suunnitelmaamme”, Hiilihammas vastasi hymyillen ja esitti sen jälkeen kysymyksen pentuarjesta. En ollut edes paljoa miettinyt sitä. Tuntuihan se hyvältä, ainakin pennut. Ja olihan pentuarki lähentänyt minua ja Nokkospilveä.
“Se tuntuu hienolta, molemmat pennuista ovat voimakkaita ja terveitä. Heistä kasvaa varmasti mainioita sotureita. Ja no, sitä ei ole nyt hetkeen tiedossa. Mutta me viihdymmekin parhaiten yhdessä perheenä”, vastasin kollille hieman välttelevästi. Pentuarki oli harhauttanut meidän molempien ajatuksia Leimusilmästä ja hyvä niin.
Miten sinä ja Korppisiipi, haaveiletteko te vielä yhdestä pentueesta? Onhan siinä työtä, mutta he ovat niin mahdottoman suloisia vesseleitä”, hymyilin ja mietin sitä kuinka Hellepentu oli edellisenä päivänä roikkunut poskessani tervälillä kynsillään.

SuperKP-boosti käytössä

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Pörhistin karvojani astuessani muun partion perässä piikkihernetunnelista leiriin. Oli jo ilta ja lähestulkoon pilkkopimeää, mutta aukiolla kävi vielä kova kuhina. Osa kissoista oli levittäytynyt leirin reunoille vaihtamaan kieliä päivän askareiden päätteeksi. Ilmassa leijaili herkullinen riistantuoksu, kun klaanitoverit jakoivat keskenään saaliita.
Oma mahani kurisi äänekkäästi. En ollut syönyt sitten aamun, ja nälkä alkoi olla niin kova että ihan näköä haittasi. Tuoresaaliskasassa oli jäljellä vielä jokunen hiiri ja muita pikkueläimiä, ja minä kävin nappaamassa niistä yhden itselleni.
Korppisiipi taisi yhä olla jossakin partiossa, sillä en nähnyt kumppaniani missään. Harmi. Häneltä jäi tämä mehevä myyrä maistamatta. Asetuin vapaaseen kohtaan pentutarhan lähistölle ja olin juuri aikeissa puraista, kun kuulin käpälänaskelia. Käänsin katseeni ja huomasin Lieskakajon puikahtavan ulos maidontuoksuisesta pesästä. Hän huomasi minut melkein samoin tein, ja minä viittasin hänet hännälläni luokseni.
Punertavaturkkinen soturi tuli viereeni ja minä tarjosin myyrää hänelle. Lieskakajo kiitti kohteliaasti ja otti ensimmäisen puraisun, ennen kuin työnsi sen takaisin minulle.
“Pennut taisivat nukahtaa jo, vai?” naurahdin hiljaa ja höristin korviani pentutarhan suuntaan kuullakseni, oliko kuningattarilla vaikeuksia pentulauman kanssa.
“Kyllä vain”, Lieskakajo huokaisi ja lipaisi kielellään myyrän verta pois viiksistään, “viimeinkin.”
“Siitä onkin aikaa, kun pentutarhassa on ollut näin täyttä”, tuumasin ääneen. “Ei tosin mikään paras mahdollinen aika näin isoille pesueille, kun riista alkaa vähenemään metsässä.”
Tällä hetkellä pentutarhalla oli yhteensä kolme kuningatarta pentuineen sekä orpo Sielupentu. Pentuja oli poikkeuksellisen paljon ottaen huomioon, mitä vuodenaikaa elettiin, mutta Tähtiklaani toivottavasti varjelisi kaikkia pienokaisia minkä pystyi.
“Miltä tuntuu olla taas noin pienten pentujen isä?” Vilkaisin Lieskakajoon leikkisä pilke silmissäni. “Sinulla ja Nokkospilvellä ei taida vähään aikaan olla tiedossa yhteistä laatuaikaa.”

//Lieksa? 😉

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Saaliini ei ollut vielä huomannut minua. Se nökötti paikallaan kuin mikäkin kivi, välillä käyttäen energiaansa johonkin niinkin turhanpäiväiseen kuin turkkinsa siistimiseen. Mikä hölmö saalis. Ei edes tajunnut, että sen loppu häämötti jo lähellä.
Vedin jalkani alleni, kuten olin nähnyt isompien kissojen tekevän, ja valmistauduin ponnistamaan. Kurkustani pääsi jotakin kurinan ja murinan väliltä, kun loikkasin pahaa-aavistamattoman uhrini selustaan.
“Iik! Emo, Pörriäispentu yrittää taas saalistaa minua!” Ruskeaturkkinen karvapallo kiemurteli allani ja vikisi hädissään.
Kuului väsynyt huokaisu, ja kohta tunsin hampaat löysässä niskanahassani. Sähisin ja sihisin ja huidoin vimmatusti kaikilla neljällä raajallani, mutta Kimalaistoive siirsi minut varsin vaivattomasti kauemmaksi uikuttavasta pentuetoveristani.
“Ihan typerää!” protestoin, kun kolmijalkainen kuningatar laski minut toiselle puolelle petiä, kauas Puropennusta, joka katseli emomme jalkojen välistä minua silmät yhä säikähdyksestä selällään. Mikä pelkurikissa.
“Mehän olemme puhuneet tästä”, Kimalaistoive maukui maltillisella äänensävyllä. “Sinun siskosi eivät tykkää leikkiä tätä leikkiä – etenkään silloin, kun sinä et ilmoita sen olevan käynnissä.”
Muljautin silmiäni. “Jos he tietäisivät minun saalistavan heitä, miten voisin päästä yllättämään heidät?” murahdin ärtyneenä. Emo ja siskot olivat ihan hiirenaivoisia, kun eivät tajunneet niin yksinkertaista asiaa.
Ennen kuin Kimalaistoive ehti jatkaa opettavaista saarnaansa, pentutarhan oviaukko tärähti ja sisään astui tuttu punaruskea kolli.
“Irvikita!” minä hihkaisin innoissani ja säntäsin hieman kömpelösti leukapuolen soturin luokse. Isäni kumartui koskettamaan kuonollaan päätäni, ja minä tartuin pikkutassuillani häntä kuononvarresta.
“Auts”, Irvikidan suusta pääsi ja hän säpsähti vähän, “varo kynsiä, tiikeri.”
Irrotin otteeni isästä ja yritin keskittyä vetämään kynteni takaisin sisään. Se oli vaikeampaa kuin olisi voinut luulla. Yleensä ne menivät sisään ja ulos sopivissa tilanteissa, mutta kun oikein innostuin ne saattoivat tulla vahingossa esiin.
“Opit vielä hallitsemaan niitä miten haluat”, isä maukui kannustavasti ja pukkasi minua, ennen kuin tassutti ohitseni Kimalaistoiveen ja siskojeni luo. Puropentu ja Solapentu alkoivat miukua mielissään nähdessään tutut kasvot, ja minuun iski hienoinen kateus, kun isäni jakoi huomiotaan muillekin. Halusin kuitenkin yhtä lailla päästä kuulemaan hänen tarinoitaan leirin ulkopuolelta, joten työnsin ikävät tunteet syrjään ja kipitin perheeni luokse.
Irvikita kertoi meille olleensa rajapartiossa, jonka aikana hän oli törmännyt hajumerkkejä uusiessaan Kuolonklaanin kissoihin. En ollut koskaan nähnyt kuolonklaanilaista, mutta olin kuullut heidän olevan voimakkaita mutta häijyjä kissoja. Jostain syystä kaikki menivät aina jotenkin vähän vaikeiksi, kun yritin udella vähän enemmän tietoja toisesta klaanista. Emo yleensä vaihtoi puheenaihetta ja isä ehdotti, että leikkisimme jotakin. En oikein ymmärtänyt, miksi Kuolonklaani sai muut niin säikyn oloisiksi, mutta minua ne kirpputurkit eivät kyllä pelottaneet. Minusta tulisi koko metsän urhein soturin, ja sitten minä näyttäisin kaikille, että kuolonklaanilaisia ei ollut mitään syytä pelätä!
Solapentu haukotteli vieressäni. Haukotus tarttui myös minuun. Puropentu tuhisi jo sikeässä unessa emon rintaa vasten. Päiväunet olivat pehmoille, enkä minä ollut mikään pehmo vaan –.
Kimalaistoive oli ryhtynyt nuolemaan minua ja Solapentua vuorotellen. Kielenvetojen jämäkkä mutta lempeä rytmi saivat minut uneliaaksi, enkä lopulta voinut enää estää silmiäni lipsumasta kiinni.
Ehkä ihan pikkutorkut, ja sitten jatkaisin taas Puropennun ja Solapennun härnäämistä.

Kirjoittaja: Aura

Kimalaistoive suki kiharaturkkista pentua lempein ja hitain, mutta varmoin vedoin. Naaras oli täynnä onnea ja rakkautta. Hänellä ja Irvikidalla oli kolme, KOLME elävää ja tervettä pentua. Naaras oli laittanut kumppaninsa, Irvikidan hakemaan Leimusilmän jokaisena päivä katsomaan pentuja. Hän halusi olla varma, että ne olivat terveitä. Joinain päivinä Leimusilmä oli joutunut käymään pesässä useamman kerran. Milloin joku pennuista oli päästänyt oudon äänen, milloin joku oli herännyt hieman oudosta asennosta. Mutta kaikki tämä johtui siitä, että Kimalaistoive rakasti pentujaan niin paljon, että he saivat hänet sekaisin huolesta. Naaras hymyili lämpimästi, kun Puropentu vilkaisi emoaan anovana.
“Emo, voisinko minä mennä leikkimään Solapennun ja Pörriäispennun kanssa? Onko turkkini nyt kaunis?” Puropentu naukaisi ja kallisti päätän sanojensa mukana. Kimalaistoive vastasi hymyllä, sukaisi pentunsa selkää kerran ja laski toisen maahan. Hänen pentunsa olivat vasta reilu puolen kuun ikäisiä, mutta niin täynnä tarmoa ja energiaa. Erityisesti Pörriäispentu haastoi häntä jokaisena päivänä. Naaras vilkaisi telmiviä pentuja hymyillen. Irvikita oli luvannut tuoda poikasille sammalpallon leikkikaluksi, kunhan kolli vapautuisi soturien tehtävistä. Kimalaistoive ihaili sitä kuinka ahkera soturi hänen kumppaninsa oli. Kuita ja vuodenaikoja sitten naaraskin oli haaveillut soturiudesta, mutta sitten hän oli löytänyt kuningattarena olon ilon. Omien pentujensa lisäksi hän huolehti myös Sielupennusta kuka oli jäänyt emottomaksi. Naaraasta tuntui hyvältä, että hän sai auttaa emottomia pentuja.
“Mene vain. Ja muista, turkkisi näyttää aina kauniilta”, naaras naukaisi lempeästi. Pentutarha oli suorastaan herännyt henkiin, sillä Nokkospilvikin oli pesällä pentuineen ja naaraan luona oli käynyt paljon vieraita. Hiilihammas ja Korppisiipikin kävivät pentutarhalla melkein päivittäin, kunhan vain askareiltaan ehtivät. Se tuntui Kimalaistoiveelta hyvältä, sillä hänen isänsä erityisesti oli niin rakas ja tärkeä. Samassa pentutarhan suuaukolta kuului tassutuksia ja Kimalaistoive nousi vaistojensa varassa seisomaan. Kuka siellä oli? Tulija oli kuitenkin vain Vienotassu, Leimusilmän parantajaoppilas. Kimalaistoive hymyili nuorelle kissalle lämpimästi ja istahti sitten. Koko pentutarhan pentukuusikko oli rynnännyt Vienotassun jalkoihin pyörimään ja näky sai naaraan hieman huvittuneeksi. Pennut olivat hänestä aina niin suloisia.
“Vienotassu, pyydätkö sinä Leimusilmää käymään taas illalla?” Kimalaistoive kysyi Vienotassulta ystävällisesti. Siitä oli tullut tapa. Vaikka hän Vienotassuun luottikin, hän halusi silti kokeneemman parantajan tarkistavan pentujensa voinnin. Ihan vain kaikelta varalta.
“Selvä, välitän viestisi Leimusilmälle!” naaraskissa vastasi hymyillen ja siirtyi sitten Nokkospilven puoleen kyselemään naaraan pentujensa vointia. Kimalaistoive sukaisi rintaturkkiaansa muutaman kerran ja kävi jälleen makuulle. Hänen turkkinsa oli mennyt jo huonoon kuntoon, mutta niin oli käynyt viimeksikin pentujen synnyttyä. Ja se ei Kimalaistoivetta haitannut. Kuningattaren korvat kääntyilivät äänten mukana. Hän nyökäytti päätään ja väläytti Vienotassulle taas lämpimän hymyn, kun naaras kertoi tulevansa pian takaisin. Kimalaistoive ei ollut kuunnellut hänen keskusteluaan Nokkospilven kanssa, joten hän oletti Vienotassun tulevan tarkistamaan vielä jotain.

Hetken kuluttua kilpikonnakuvioinen oppilas palasi takaisin ja kertoi haluavansa jotain seuraa. Tabbykuvioinen nosti päänsä sammalilta ja taputti hännällään paikkaa vieressään. Hänellä oli aina aikaa muille kissoille.
“Kiva kun poikkesit, saat täältä aina seuraa”, Kimalaistoive naukui ystävällisesti ja räpäytti silmiään.
“Viihdytkö sinä parantajana? Leimusilmä on varmasti hyvä mestari, onhan hän niin kokenut”, Kimalaistoive jatkoi iloisesti ja vilkuili aina välillä pentujensa suuntaan. Hän pelkäsi, että Pörriäispentu keksisi johdattaa koko joukkion ulos pentutarhasta.
“Pennut osaavat olla kyllä niin rasavillejä. Haluaisitko sinä kertoa heille jotain parantajuudesta? Solapentua ja Puropentua ainakin voisi kiinnostaa”, Kimalaistoive ehdotti vielä. Pentujen tekisi hyvää saada myös jotain rauhallisempaa tekemistä, kuin painiminen.

//Vieno? 🙂

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Se oli siis ohi – hänestä ja Lieskakajosta ei tulisi koskaan mitään. Punertavaturkkinen kolli oli valinnut nykyisen kumppaninsa ja heidän uudet pentunsa Leimusilmän yli. Ja kaiken järjen mukaan niin sen kuului mennäkin. Siitä huolimatta parantajan sydän oli särkynyt hiekkaakin hienommiksi sirpaleiksi tuona yönä, jona Lieskakajo oli tehnyt lopullisen valintansa.
Ihme kyllä maailma ei ollut lakannut pyörimistä sen jälkeen. Siitä oli jo melkein puoli toista kuuta, ja Leimusilmä oli ihmeekseen onnistunut pitämään itsensä kasassa ja jatkamaan työtehtäviensä parissa niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Nokkospilven pentujen synnyttyä noin puoli kuuta sitten Lieskakajon välttelemisestä oli tullut kuitenkin huomattavasti haastavampaa, ja hän oli usein laittanut Vienotassun pentutarhalle tekemään rutiinitarkastukset. Kun hänen itse piti vierailla pentutarhalla, hän yritti ajoittaa sen siten, että pentujen isä oli jossakin partiossa.
Hellepentu ja Ahvepentu eivät muistuttaneet ulkoisesti isäänsä juuri lainkaan. Se oli jollain outoa tapaa Leimusilmälle helpotus. Toki Hellepentu oli selvästi perinyt vankan ruumiinrakenteensa Lieskakajolta, mutta turkkinsa pikkukolli oli epäilemättä saanut Nokkospilvestä. Nokkospilvi oli pitänyt heidän pennuistaan hyvää huolta, ja parantaja oli aidosti hyvin onnellinen heidän puolestaan siinä mielessä, että kumpikin pienokaisista oli pysynyt terveenä. Vaikka heidän tiensä olivatkin eronneet Lieskakajon kanssa hieman myrskyisissä merkeissä, ei hän silti toivonut tälle taikka tämän perheelle mitään pahaa. Se vasta olisikin tehnyt hänestä surkean parantajan.

Eräänä aamuna Leimusilmä oli herännyt jo ennen aamunsarastusta. Kaikki sairasaukiolla olevat potilaat sekä Vienotassu nukkuivat yhä, joten parantaja oli päättänyt käyttää rauhallisen hetken yrttivarastojensa läpikäymiseen. Jossain vaiheessa hän havahtui tajutessaan käpälänaskelten lähestyvän hänen pesäänsä. Kun hän käänsi katseensa, hän näki yllätyksekseen Mesitähden. Lyhyen sananvaihdon jälkeen päällikkö pyysi hänet mukaansa kertoakseen hänelle ilmeisesti jostakin sellaisesta, mitä ei ollut tarkoitettu muiden korville.
Aamun ensisäteet valaisivat taivaan lumoavin värein. Leimusilmä oli kuitenkin niin keskittynyt etsimään aluskasvillisuuden joukosta mahdollisia yrttejä, jotka olivat saattaneet jäädä häneltä ja Vienotassulta huomaamatta. Parantaja tiesi kuitenkin itsekin sen olevan enimmäkseen toiveajattelua.
“Olen harkinnut siirtymistä klaaninvanhimpien joukkoon.” Mesitähden ilmoitus tuli aivan puskista. Leimusilmän laajenivat ällistyksestä, kun hän siirsi katseensa päällikköönsä. Alkuun hän ajatteli kuulleensa vain väärin, mutta kun valkoinen kolli ryhtyi selostamaan tilannettaan hänelle, hän tiesi Mesitähden olevan tosissaan.
Leimusilmä ei tiennyt heti, mitä sanoisi. Hän oli tuntenut Mesitähden siitä asti, kun tämä oli hyväksynyt hänet Eloklaaniin lukuisia vuodenaikoja sitten Liljatuulen oppilaaksi. Hänen oli vaikea kuvitella Eloklaani, jonka päällikkönä olisi ollut joku muu kuin tämä jalo ja urhea kolli.
Kuitenkin tutkaillessaan Mesitähden vihreää katsetta parantaja huomasi, että tämä oli pohtinut asiaa varmastikin jo jonkin aikaa. Se ei ollut mikään tuulesta temmattu ajatus tai pikku väsymystä, vaan päällikön lapoja selvästi alkoivat painaa vuodenaikojen työ ja uurastus klaaninsa eteen. Mesitähti jos kuka oli ansainnut leponsa.
“Minä ymmärrän”, Leimusilmä vastasi lopulta ja levitti naamalleen lämpimän hymyn. “Mutta sinä et koskaan lakkaa olemasta Eloklaanin arvoinen – et nyt etkä vielä Tähtiklaanissakaan. Jos sinusta todella tuntuu siltä, että pieni lepolomakaan ei voisi tuoda takaisin sitä samaa pontta, mitä päällikön tehtävien hoitamiseen tarvitaan, niin minusta sinä tosiaankin olet ansainnut rauhallisen loppuelämän muiden paapottavana.” Mustavalkoisen parantajakollin silmät pilkehtivät hyväntahtoisen leikkisästi.
“On kuitenkin myönnettävä, että Eloklaani ei tuntuisi aivan samalta ilman sinua johdattamassa meitä”, hän naurahti hiljaa.

//Mesi?

Kirjoittaja: Elandra

AMPIAINEN
Vienotassu: 9KP –

AURA
Lieskakajo: 23KP! –
Tupsutassu: 34KP! –
Kujekulta: 40KP! –
Talvikkitakku: 23KP! –
Hellepentu: 9KP –

ELANDRA
Mesitähti: 16KP –
Haavemuisto: 7KP –
Pohjaharha: 11KP –

EMPPUOMPPU
Kuutamolaine: 27KP! –
Kortetuike: 4KP –
Hiilihammas: 5KP –

KÄÄRMIS
Käärmekulta: 45KP! –

PYRY
Sadeturkki: 7KP –
Kastesulka: 9KP –

SAAGA
Sädesäihke: 28KP! –
Varpulaulu: 5KP –