Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Elandra

Makoilin Litteäkiven alla sijaitsevalla vuoteellani. Olin ollut jo hetken hereillä, mutten ollut vielä noussut ylös. Äänten perusteella muutkaan eivät olleet vielä nousseet, sillä pääaukio oli aivan hiljainen. Vain silloin tällöin pentutarhan suunnalta kantautui vaimeaa mau’untaa, kaiketi pentutarhan pennut olivat heränneet ja vaativat emoiltaan aamumaitoaan. Olin käyttänyt viime päivät asioiden miettimiseen. Viimeiset vuodenajat olivat olleet rauhallisia, mutta siitä huolimatta voimani tuntuivat käyvän vähiin. Oli myönnettävä, että olin tulossa vanhaksi. En ollut kovin luottavainen siitä, että kykenisin viemään Eloklaanin seuraavaksi eteen tulevan kriisin läpi. Mieleeni oli juolahtanut ajatus, joka oli voimistunut mielessäni päivä päivältä. En pitänyt siitä, mutta vaihtoehtoja ei ollut. Minun oli ajateltava Eloklaanin parasta, ei omia tunteitani. Nousin viimein ylös ja sipaisin valkeaa turkkiani muutaman kerran kielelläni, jonka jälkeen lähdin ulos päällikön pesästä.
Pääaukiolla oli yhä hämärää, aurinko ei ollut vielä noussut. Leirin maa oli täynnä puista pudonneita kuivahtaneita lehtiä. Leirin uloskäynnin liepeillä seisoi soturi yövartiossa. En kuitenkaan lähtenyt hänen luokseen, vaan otin suunnakseni parantajan pesän. Minun olisi keskusteltava Leimusilmän kanssa ennen kuin voisin tehdä mitään päätöksiä. Hiivin sisään parantajan pesään ja kuljin sairasaukion poikki, varoen herättämästä nukkuvia potilaita. Päästyäni Leimusilmän pesälle, huomasin parantajan tarkastelevan yrttivarastojaan. Hänen katseensa kääntyi oitis minuun, ja kolli näytti hieman yllättyneeltä minut nähdessään.
”Kas, huomenta Mesitähti. Mikä tuo sinut parantajan pesään näin aikaisin?” kolli kysyi pirteällä äänellä. Väläytin parantajakissalle ystävällisen hymyn.
”Huomenta Leimusilmä”, tervehdin kohteliaasti, ”voisimmeko vaihtaa muutaman sanan?”
Parantaja näytti hieman huolestuneelta. Hän kurtisti kulmiaan ja kallisti aavistuksen verran päätään.
”Onko kaikki hyvin? Oletko sairastunut?” mustavalkea kolli lateli kysymyksiä. Naurahdin ja pudistelin hyväntuulisena päätäni.
”Ei mitään sellaista. Tule, niin kerron sinulle”, nau’uin ja viitoin parantajan hännän heilautuksella perässäni ensin ulos parantajan pesästä ja sitten ulos leiristä.

Olimme kävelleet jo hyvän tovin hiljaisuudessa vieretysten Eloklaanin metsissä. Silmäilin lehtisateen ajan maisemaa ja nautin täysin rinnoin siitä, kun sain nähdä taas auringon nousevan. Sen valo peitti alleen taivaan tähdet ja valaisi koko taivaan, muuttaen sen värin tummansinisestä ensin vaaleanpunaiseksi ja sitten vaaleansiniseksi. Leimusilmä sen sijaan tarkkaili aluskasvillisuutta; arvelin parantajan etsivän mahdollisesti yrttejä samalla, kun kävelimme eteenpäin.
”Olen harkinnut siirtymistä klaaninvanhimpien joukkoon”, rikoin hiljaisuuden menemällä suoraan asiaan. Leimusilmä hätkähti ja kääntyi yllättyneen oloisena minun puoleeni. Minä kuitenkin vastasin hänen katseeseensa hymyllä.
”Ikä on alkanut jo painaa, vaikka en koekaan olevani aivan niin vanha. Päällikkyys on kuitenkin raskasta, enkä usko olevani enää Eloklaanin arvoinen. Klaani ansaitsee päällikön, joka ei ole väsynyt ja kykenee toimimaan haastavissakin tilanteissa. Minusta tuntuu, ettei ajatukseni kulje enää samalla tavalla kuin nuorempana”, selitin Leimusilmälle, jotta hän ymmärtäisi mitä tarkoitin.

//Leimu?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Elandra

”Auringonlaskun metsästyspartiota johtaa Pohjaharha. Hänen mukaansa lähtevät Irvikita, Laventelitaivas, Hilehuurre, Konnavarjo ja Loimuliekki”, Korppisiipi ilmoitti partioon lähtijöitä Litteäkiven edustalla. Katseeni siirtyi vaistomaisesti Hilehuurteeseen, joka paraikaa keskusteli aukion toisella laidalla Kuuhohteen kanssa. Keskustelu oli selkeästi keskeytynyt, kun soturi oli kuullut oman nimensä mainittavan. Hilehuurre katsahti varapäällikköön, mutta hetken päästä käänsi taas katseensa keskustelukumppaniinsa ja jatkoi keskustelua. Sydämeni pamppaili, tunsin oloni inhottavan epämukavaksi. Tunsin pienen mustasukkaisuuden piston rinnassani. Olin kateellinen Kuuhohteelle siitä, että Hilehuurre keskusteli hänen kanssaan eikä minun. En pitänyt siitä, että sydämeni taisteli järkeä vastaan. Olin aina tehnyt päätökseni järjellä, enkä antanut sydämeni vaikuttaa niihin. Mutta voi Tähtiklaani sentään, jokin Hilehuurteessa kiehtoi minua, vaikken voinutkaan ymmärtää mikä se joku oli.
Katseeni kääntyi taivaalle, joka oli pilvien peitossa. Tiesin kuitenkin aurinkohuipun olevan käsillä, eli partion alkuun olisi vielä rutkasti aikaa. Ehtisin ottaa pienet nokoset sitä ennen, sillä juuri nyt minua ei huvittanut katsella Hilehuurta jutustelemassa toisten kissojen kanssa. Siirryin siis sotureiden pesään sanaakaan kenellekään sanomatta.

”Pohjaharha, nukutko sinä?” tuttu ääni tunkeutui ihanaan, pehmoiseen unimaailmaani. Hetkessä kaikki ne saaliit joista olin uneksinut, olivat poissa. Kun raotin hitaasti silmiäni, kohtasin epämiellyttävän lähellä tuijottavat vaaleanvihreät silmät. Säpsähdin ja hakeuduin vaistomaisesti kauemmas Hilehuurteen kasvoista.
”No en enää”, nau’uin silmiäni räpytellen samalla, kun kampesin itseni pystyyn. Hilehuurre istui edelleen vuoteeni vierellä ja silmäili minua.
”Partio alkaa pian”, kolli ilmoitti, tekemättä elettäkään poistumisen merkiksi. Suustani pakeni tahaton huokaisu, joka sai Hilehuurteen siristämään vaaleita silmiään.
”Olisitko halunnut nukkua partion ohi?” hopeinen soturi kysyi. Pudistelin pahoitellen päätäni.
”Ei, en olisi. Voisitko nyt mennä, niin saan siistittyä itseni ennen partiota”, pyysin rauhallisella äänellä. Hilehuurre näytti harkitsevan hetken, jonka jälkeen hän nousi ylös ja poistui sotureiden pesästä. Ennen kuin hän astui ulos pesästä, hän kuitenkin kääntyi vielä minun suuntaani ja pysähtyi. Katseemme kohtasi hetkeksi ja Hilehuurre näytti siltä kuin olisi halunnut sanoa jotakin. Parin silmänräpäyksen ajan vain tuijotimme toisiamme, mutta sitten Hilehuurre käänsi päänsä pois sanaakaan sanomatta ja pujahti ulos pesästä. Jäin hämilläni paikoilleni, välini Hilehuurteeseen olivat vähintäänkin hämmentävät. Ravistelin päätäni ja aloin sukimaan turkkiani, joka oli nokosten jäljiltä sotkeutunut. Lyhyet karvat sojottivat sinne tänne, enkä halunnut näyttäytyä pesän ulkopuolella tämän näköisenä.

Kun olin pikaisesti saanut turkkini ojennukseen, poistuin pesästä leirin pääaukiolle. Taivas oli alkanut hiljalleen hämärtymään, auringonlaskun hetki oli käsillä. Suuntasin oitis leirin uloskäynnille, jossa Hilehuurre ja Laventelitaivas jo odottelivat. Tervehdin kaksikkoa päätä nyökäyttämällä, jonka jälkeen istahdin heidän eteensä ja jäimme yhdessä odottamaan loppuja partion jäseniä.
Kun kaikki olivat koolla, lähdimme ulos leiristä.
”Saalistamme tänään Koivumetsässä”, ilmoitin, kun olimme kaikki päässeet leirin ulkopuolelle. Kun leirin korkeat muurit eivät enää suojanneet meitä, puiden väleissä kiemurteleva puhuri pääsi kimppuumme vaivatta. Lähdimme kulkemaan kohti jokea, jonka yli päästyämme pääsisimme pian Koivumetsään.

Koivumetsään päästyämme jaoin partion jäsenet pareihin. Olin määrännyt Hilehuurteen omaksi parikseni, jota kaduin välittömästi päätöksen tehtyäni. Soturin läsnäolo häiritsi keskittymistäni ja lisäksi hän jutteli aina aivan liikaa.
”No, joko mennään?” harmaa kolli kysyi, kun kaksi muuta paria olivat jo lähteneet matkoihinsa. Nyökkäsin.
”Seuraa minua”, käskin ja lähdin johdattamaan kollia perässäni syvemmälle metsään.

//Hile?

Kirjoittaja: Saaga

Istuin pentutarhan edessä odottaen. Tunnelma oli piinaava ja minua hermostutti valtavasti. Ymmärsin täysin, että Käärmekulta halusi olla pentutarhassa mahdollisimman pienen kissajoukon kanssa enkä ottanut siitä itseeni lainkaan, mutta myöntäisin kyllä että olisin mieluummin katsomassa miten pentujen tulo sujui enkä vain istuisi tässä toivomassa. Halusin varmistaa kaiken olevan hyvin. Vienotassu kävi aina välillä päivittämässä minulle tilannetta lyhyesti. Se ei kuitenkaan tuntunut riittävän. Suuri huoli myrskysi sisälläni.
“Sädesäihke”, Aurinkoroihu naukaisi. Havahduin ajatuksistani ja nostin päätäni. Oranssi kolli istuutui viereeni.
“Olet varmasti kauhuissasi, mutta kaikki menee kyllä hyvin”, isä naukui. Yritin hymyillä hiukan, mutta luovutin siinä ja hautasin mieluummin pääni isän turkkiin.
“Olen niin ylpeä sinusta ja Käärmekullasta.”
Isän sanat saivat lämmön läikähtämään sisälläni. Lepäsimme siinä kunnes minut kutsuttiin pentutarhalle. Käärmekulta näytti vähintäänkin uupuneelta. Hymyilin tälle leveästi, mutta naaraan ilme ei vastannut omaani. Hän katsoi tassujensa välissä olevaa pientä pentua surullisena. Etsin katseellani toisia pentuja. Helpotuksekseni katseeni osui kahteen pieneen mökijäiseen, jotka pyrkivät emonsa vatsan kupeeseen. Katsoin niitä hetken, kun sisuksissani myrskysi taas. Rakkaus, huoli ja kaikki positiiviset uuden isän tunteet, joita vain pystyi keksimään. Sitten siirryin taas katsomaan pientä elotonta pentua kumppanini tassujen välissä. Minua sattui, kun Käärmekulta syytti tapahtumasta itseään. Nimesimme pennut. Muurahaispentu, joka ei koskaan saisi kokea maailmaa sai nimensä ensimmäisenä. Naaraat saivat nimensä seuraavana. Kärpäspentu ja Hyttyspentu. Pidin nimistä. Etenkin Kärpäspennulle nimi sopi mainiosti. Tuo oli pentueen ainut mustaturkkinen. Muurahaispentu oli omannut komean raidallisen kuvion, ruskean toki poiketen minusta ja isästäni. Hyttyspentu taas oli kilpikonnakuvioinen. Hänkin oli hyvin kaunis. Rakastin pentujani. Tiesin, että rakastaisin niitä vain kokoajan enemmän ja enemmän. Aurinkoroihu tuli pesään hetken päästä. Nostin Muurahaispennun hampaisiini ja lähdimme hautaustalkoisiin. Käärmekulta ehti hyvästellä hänet. Muiden katseille en häntä laskisi. Hän oli meidän omamme. Meidän pentumme. Me tapaisimme hänet jossain tuon puoleisessa, kun sen aika tulisi.

Kaivoimme Aurinkoroihun kanssa hautaa. Kuopan ei tarvinnut olla iso tai kamalan syväkään, mutta sitä oli paljon raskaampi kaapia kuin aikuisen kissan. Pienimmät vainajat tekivät aina eniten kipeää. Aurinkoroihu kertoi kuolleista sisaruksistani ja kun hän ja Sypressikuiske olivat joutuneet tekemään täysin saman toimituksen kuin minä nyt tein isäni kanssa monen kertaa. Toivoin, ettei meidän epäonnemme enää jatkuisi ja pentumme saisivat elää pitkän, onnellisen ja kivuttoman elämän. Painuin hautauksen jälkeen petiin. Uni tuli helposti uupuneille silmille.

Heräsin seuraavan auringonnousun alkaessa. Nousin ja laahauduin pihalle pesästä katselemaan taivaan kaunista värikirjoa. Muurahaispentu ei sitä koskaan näkisi. Hänen elämänsä oli päättynyt ihan liian aikaisin. Se suretti minua, mutta toisaalta iloitsin kahta eloon jäänyttä pienokaista. Päätin käydä katsomassa miten heillä sujui. Kohtasin keräksi käpertyneen Käärmekullan. Hän näytti hyvin alakuloiselta ja ehdin jo huolestua. Haluaisin sanoa huolestuneeni turhaan, mutta valitettavasti olimme menettäneet toisenkin pennun, Hyttyspentu oli nukkunut yön aikana pois. Pennun kylmä jähmettynyt ruumis sai minut melkein yökkäämään. Ei voinut olla totta, että menetimme kaksi pentua jo ennen kuin oli ehtinyt kulua päivääkään heidän syntymästään. Annoin Käärmekullalle vielä joitakin lohduttavia sanoja ennen kuin hain parantajan. Leimusilmä totesi surullisena pentumme kuolleeksi. En halunnut uskoa sitä. En halunnut uskoa. En halunnut. En vain halunnut uskoa sitä. Tämä ei ollut reilua.

Aurinkoroihu oli taas tukenani. Kaivoimme toisen, pienen, haudan. Laskimme kilpikonnakirjavan pienokaisen maan sisään. Keräsin pari lehtisateeseen nuutunutta kukkaa jostain leirin lähistöltä ja laskin ne pentujen haudalle. Pennut makasivat ikilevossa lähellä emoani, sisaruksiani ja muita rakkaitani.

Palasin leiriin, pentuni ja kumppanini luo. Tuntui pahalta ja hyvältä samaan aikaan. Pentu, mutta kaksi kuollutta. En tiennyt mitä minun kuului tuntea. Menin pentutarhalle ja laskeuduin kyyryyn tervehtimään kunnolla pientä mustaturkkista naarasta. Kosketin tämän lämmintä turkkia kuonollani. Pentu kierähti kosketuksen voimasta sivuun. Se oli niin hauras ja pieni. Käärmekulta katsoi meitä rakastavasti, mutta surullisin silmin. Vastasin tämän tunteeseen silittämällä hänen selkäänsä hännälläni. Katsoin sitten taas pientä pentuamme. Sen silmät olivat ummessa ja nenä hyvinkin musta. Pieni valkoinen laikku sen korvassa toi mieleen tähdet tähtitaivaalla, vaikka yleensä niitä näkyi monia enemmän. Hymyilin pennulle. Hänestä tulisi vielä hieno kissa.
“Miten voit?” kysyin nostaen päätäni katsoakseen Käärmekultaa. Kuuntelisin kaiken, mitä hänellä oli sanottavana. Olisin täällä ihan vain häntä ja pentuamme varten.

//Käärmes?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kuutamolaineen ei ollut onnekseen tarvinnut jäädä parantajan pesälle pidemmäksi aikaa. Jos Talvikkitakun tempussa oli ollut jotakin hyvää, niin ei ainakaan tämä ei ollut syöttänyt hänelle mitään myrkyllistä tai tappavaa. Kun hän oli saanut vatsansa sisällön tyhjennetyksi, hänen olonsa oli ollut etova mutta helpottuneempi.
Tapahtuneesta oli jo muutama päivä. Mustavalkoinen soturinaaras oli päässyt palaamaan takaisin soturiaskariensa pariin tavalliseen tapaan, tosin sillä erolla, että hän oli parhaansa mukaan pyrkinyt välttelemään Talvikkitakkua. Vaikutti siltä, että tämä teki aivan samoin hänelle, eivätkä heidän polkunsa siitä syystä olleet kohdanneet.
Virnakukka sen sijaan oli viettänyt Kuutamolaineen seurassa entistä enemmän aikaa. Valkoharmaa naaras oli osoittautunut erittäin ystävälliseksi kissaksi, ja Kuutamolaineesta oli mukavaa, kun hänellä oli kerrankin sellaista seuraa, joka osasi käyttäytyä niin kuin soturien kuului.
Naaraat olivat tulleet juuri partioimasta ja siirtyneet leirin laidalle peseytymään. Kuutamolaine vilkuili välillä salaa Virnakukkaa, joka pesi pehmeää turkkiaan keskittynein kielenvedoin. Talvikkitakku ei koskaan käyttänyt yhtä paljon aikaa oman takkuisen turkkinsa selvittämiseen – siitä tuo kai oli saanut nimensäkin. Virnakukka oli kaikin tavoin niin erilainen kuin hänen toinen ystävänsä, ja tavallaan se kiehtoi Kuutamolainetta.
“Onko minulla roskia turkissa?” Virnakukan ääni havahdutti Kuutamolaineen. Hän tajusi jääneensä tuijottamaan naarasta ja käänsi nolona katseensa toisaalle.
“Ei, kun tuota…” hän sopersi ja yritti pelastaa tilanteen jotenkin, “mietin vain, pitäisikö meidän syödä jotakin?”
“Hyvä ajatus! Olinkin näkevinäni tuoresaaliskasassa melko mehevän kanin. Voisin hakea sen meille.” Virnakukka lipaisi suupieliään kuin olisi jo voinut maistaa riistan.
Kuutamolaine epäröi. “Eikö niin iso saalis kannattaisi säästää klaaninvanhimmille ja kuningattarille?” Lehtikadon myötä riista vähenisi metsässä kovasti, ja siitä kärsisivät erityisesti heikoimmassa kunnossa olevat kissat.
“Kyllä varmasti joku tuo kohta toisenkin kanin”, Virnakukka vakuutteli ja loi sitten Kuutamolaineeseen hieman maanittelevan katseen. “Sitä paitsi, me olemme tänään ahkeroineet rajoilla, joten minusta me ansaitsemme kunnollisen aterian.”
“No joo, mutta–”
“Palaan pian!”
Kuutamolaine jäi katselemaan naaraan perään edelleen hiukan epävarmana. Hänestä tuntui väärältä syödä kahdestaan niin iso kani. Sitten hän yritti vakuutella itselleen, että he voisivat kyllä myöhemmin viedä kanin rippeet klaaninvanhimmille. He osaisivat arvostaa sitä – vai mitä?
“Tämä kani on minun!”
Tuoresaaliskasan luona Talvikkitakku ja Virnakukka pitivät kiinni samasta kanista ja vetivät sitä eri suuntiin. Kuutamolaineen silmät levisivät, kun hän näki punertavaturkkisen naaraan pörhistelevän karvojaan äkäisesti Virnakukalle. Virnakukka näytti naukuvan jotakin Talvikkitakulle, mutta tämä puhui niin hiljaa, ettei Kuutamolaine pystynyt kuulemaan. Seuraavassa hetkessä Talvikkitakku oli päästänyt irti kanista ja loikannut Virnakukkaa päin hampaat irvessä.
“Talvikkitakku, lopeta!” Kuutamolaine pomppasi tassuilleen ja lähti talsimaan rähiseviä naaraita kohti karvat ja häntä säikähtäneesti pystyssä.
Hän puski kaksikon väliin ja vilkuili kumpaakin kissaa vuorollaan. Hänen katseensa jämähti kuitenkin pisimmäksi aikaa Talvikkitakkuun, jonka hän oli nähnyt käyvän ensin Virnakukan kimppuun.
“Mikä sinua Tähtiklaanin tähden oikein riivaa? Käydä nyt keskellä päivää klaanitoverisi kimppuun niin kuin jokin pahainen kulkukatti!” hän sihisi ystävälleen kiihtyneesti.

//Tale?? >:(

Kirjoittaja: Käärmis

Emme luovuttaneet. Emme koskaan luovuttaisi. Sädesäihke ei ikinä jättäisi minua. Ei ikinä menisi sieltä, missä aita on matalin, jos kyse oli minun selviytymisestä. Ryhdyimme yhdessä tappelemaan korruptoitunutta emoani vastaan täysillä voimin. Saatoin vain tuntea adrenaliinin kulkevan kehoni läpi, kun taistelin omani ja pentujeni hengen edestä. En antaisi ikinä periksi, jos se oli minusta kiinni.
Taistelin sellaisella vimmalla, etten melkein edes huomannut Sädesäihkeen kadonneen viereltäni. Hän taisteli nyt Lotan kätyreitä vastaan taas sillä välin, kun emoni yritti pitää huolen siitä, etten enää palaisi koskaan takaisin leiriin. Sen en antaisi tapahtua.
Lotta sähisi jotain turhanpäiväistä naamalleni, kun oli saanut minut painettua maata vasten. En kuitenkaan täysin rekisteröinyt hänen sanojaan, koska taistelu oli liian rankkaa. Emoni painoi minua maahan ja puristi kynsiään syvälle lihaani. Heitin päätäni ja tartuin hampaillani hänen pehmeään lihaansa. Sitten revin. Purin leukani niin kovaa yhteen ja kiskaisin pääni taakse. Kuulin suuren naaraan päästävän hassun äänähdyksen ja kompuroivan pois päältäni. Lipesin hänen tassujensa alta pois ja syljin suustani karvat ja lihan.
Päästyäni tassuilleni huohottamaan näin vain Lotan lasittuneen katseen ja verilammikon, jossa hän makasi sätkien, ennen kuin hän pysähtyi, lopullisesti. Katsoin hänen elotonta ruumistaan jähmettyneenä. Olin tappanut. Olin tappanut kissan. Kissan, joka oli omaa sukuani. Hengitin kiivaasti ja tassuni tuntuivat heikoilta. Maailma ympäriltäni oli kadonnut. Olin oikeasti riistänyt jonkun hengen. En olisi koskaan uskonut sellaista.
Kun sain viimein maailmani taas laajennettua, Sädesäihke olikin vierelläni. Hän vilkuili hieman Lotan kuollutta ruumista kuin se voisi hetkenä minä hyvänsä nousta takaisin eloon kuin päällikkö, joka oli menettänyt yhden yhdeksästä hengestään. Kumppanini kysyi jotain voinnistani. Oli vaikeaa vastata, mutta sain kuitenkin jotain ulos suustani. Oranssi soturi johdatti minua takaisin leiriin. Siellä he saisivat tietää minun tappaneen. Inhoavaisivatko he minua?
“Emo!” kuulin kaukana takanani toisen Lotan kätyrin huudon. Hän lähestyi ruumista ja katsoi toista kätyriä epävarmasti. Emo? Oliko Lotalla enemmänkin pentuja? Oliko minulla sisaruksia? Kummaa. Niin kummaa. Lottahan oli vihannut pentuja – tai ainakin minua – miksi hänellä olisi enemmänkin?
Käänsin katseeni pois. Nämä kissat jäisivät vain muistoksi. He eivät olleet tärkeitä. He olivat yrittäneet tappaa. Tappaa ilman syytä.

Tähdet kimaltelivat taivaalla. Katsoin niitä etäisin katsein. Sädesäihke oli vierelläni ja pentutarhasta leijui maidon tuoksu kuonolleni. Minä asuin siellä nyt. Ja asuisin siellä vielä hyvän tovin. Niin kauan, että pentumme olisivat jo oppilaita.
Mielessäni leijaili edelleen Lotta. Se tunne, kun hänen verensä oli täyttänyt suuni ja kasvoni. Se tunne, kun olin nähnyt hänet elottomana maassa, eikä hän ollut noussut enää ylös. Hänen lasittunut katseensa, joka tuijotti kaukaisuuteen kuin yrittäen pitää ympäristöstään kiinni ilman, että vaipuisi ikuiseen pimeyteen. Ei kai hän sentään olisi päässyt Tähtiklaaniin?
Sädesäihke alkoi kysellä minulta kysymyksiä. Olin kollille siitä kiitollinen. Hän sai ajatuksen muualle siitä kaikesta. Oranssi soturi kyseli pentujen nimistä ja siitä jännittikö minua ja halusinko hänet mukaani synnytykseen. Oikeastaan en edes tiennyt. Ajatus kumppanini läheisyydestä sinä aikana tuntui samaan aikaan niin rauhoittavalta ja niin väärältä. Ajatus siitä, että *kukaan* oli kanssani silloin tuntui kummalta. Ahdistavalta.
“Olisin ehkä ennemmin vain parantajien kanssa. En halua, että pentutarhassa alkaa tuntua ahtaalta. Kuitenkin, jos siltä tuntuu, pyydän jotakuta hakemaan sinut paikalle”, naukaisin ja hymyilin heikosti oranssille kollille. Hän nyökkäsi.
“Selvä, tehdään sitten niin”, hän vastasi. Olin kiitollinen siitä, että hän ei loukkaantunut asiasta. Hän oli huolehtinut minusta niin paljon sen jälkeen, kun kimppuumme oli hyökätty. Hän oli pitänyt huolen, että en ollut tullut hulluksi parantajien hoidossa.
“Toivon, että pennut olisivat vaan jo syntyneet”, huokaisin. En siksi, että odotin pentujen syntyä niin kovasti – tai ehkä myös vähän siksi – vaan siksi, että toivoin vaan, että poikiminen olisi jo ohitse.
“Minä myös”, Sädesäihkekin naukaisi ja kuulosti melkoisen innokkaalta. Hymyilin hellästi.
“Sinusta tulee varmasti mainio isä”, kuiskasin hänelle hiljaa.

Siinä minä taas seisoin. Tassut ja naama veressä. Tällä kertaa kuitenkin ruumiita oli enemmän. Emoni, Lotta makasi maassa turkki verestä märkänä. Hänen molemmilla puolillaan olivat hänen nuoremmat pentunsa, hänen kätyrinsä, ne kissat, jotka olivat koettanet auttaa häntä tappamaan minut ja mahdollisesti myös Sädesäihkeen. Nyt he makasivat elottomina tassujeni edessä. Veren peitossa.
Vaikka toisin olisi luullut, ruumiit eivät aivan loppuneet vielä siihen. Kääntäessäni päätäni hieman näin pennut. Minun pentuni. Niitä oli kaksi. Toinen näytti aivan Lotalta ja toinen Kääpäkorpilta, vanhemmiltani. Sädesäihke yli kyyryssä niiden edessä, silmät suurina ja kauhun täyttäneinä. Tämä oli minulle jo tuttua. Olin nähnyt tämän unen jo monta kertaa. Siitä huolimatta se aina sai minut tuntemaan oloni kauheaksi.
Sädesäihkeen katse kertoi kaiken. Se kuinka hän katsoi minua niin petettynä ja niin surullisen vihaisena. Se sattui. Hän uskoi todella, että tappaisin pentumme sillä tavoin. Repisin omat pentuni. Omaa lihaa ja vertani.
Käänsin päätäni. En halunnut nähdä sitä enää. En halunnut nähdä mitään enää. Puristin vain silmäni kiinni ja huusin mielessäni siitä, kuinka halusin herätä. Kuinka halusin sen hulluuden jo olevan ohitse.
Se ei toiminut, ennen kuin kipu kulki kehossani. Silmäni aukesivat ammolleen ja päästin parkaisun. Pentutarhan hämärässä näin heti Kimalaistoiveen silmien aukeavan ja kiiltävän, kun hän heräsi ja katsoi minua. En edes ehtinyt sanoa mitään, kun tunsin taas kivun. Supistuksia. Supistuksia!
“Pennut!” vingahdin ikikuningattarelle. Se oli kaikki, mitä hänen tarvitsi kuulla. Naaras oli heti tassuillaan ja suuntasi ulos pesästä ja selkeästi kohti parantajan pesää. Puristin silmiäni kiinni ja purin hammasta. Se kipu tuntui niin sietämättömältä sillä hetkellä. Niin kauhealta.

Pentujen tulo oli kestänyt jo liian kauan minun makuuni. Supistukset, joihin olin herännyt olivat alkaneet kutakuinkin siihen aikaan, kun aamupartio oli lähtenyt ja nyt aurinko alkoi lähestyä huippuaan. Olin aivan puhki, mutta pian se kaikki olisi ohi. Tämä oli viimeinen pentuni, joka asetettiin vierelleni etsimään maitoa. Pieni vaaleanruskea kolli raidoilla. Hän ei kuitenkaan liikkunut. Ei siirtynyt luokseni.
Kurotin kaulaani pentua kohden, mutta Leimusilmä oli nopeampi. Hän nappasi pennun ja alkoi nuolla ja hieroa sitä tahdikkaasti, mutta mikään ei muuttunut. Pentu pysyi liikkumatta. Niin liikkumatta. Liian liikkumatta. Parahdin voimattomasti näylle ja kaappasin pentuni vielä luokseni.
“Herää, rakas. Emo on tässä”, nau’uin hänelle hiljaa, mutta pentu ei liikkunut. Hänen matkansa päättyi ennen kuin se edes ehti kunnolla alkaakaan. Niin epäreilua. Minun pentuni…
“Haen Sädesäihkeen”, kuulin Vienotassun kuiskaavan hiljaa, ennen kuin hän poistui pentutarhalta. Tunsin tyhjyyden sisälläni. Olin jo nyt epäonnistunut pentujeni kanssa. Yksi heistä oli jo poissa. Yksi, joka ei ollut koskaan ennättänyt näkemään maailmaa.
“Käärmekulta”, kuulin Sädesäihkeen lempeän nau’un. Katsoin kumppaniani hiljaa. Kaksi muuta pentua päästivät tavanomaisia pentuääniä, mutta tämä pienokainen tassujeni juuressa oli hiljaa.
“Olen pahoillani”, kuiskasin Sädesäihkeelle hiljaa. Hän tuli vierelleni ja pudisti päätään.
“Ei se ole sinun vikasi”, hän lohdutti ja katsoi pentua hiljaa. Näin hänen ilmeestään, että hänkin suri poikaansa, joka ei koskaan päässyt tuntemaan elämää ja maailmaa niin kuin me.
“Olisimpa vain voinut…” huokaisin. Tiesin itsekin, etten olisi voinut tehdä mitään toisin, mutta silti tuntui siltä, että se oli minun vikani. Että minä olin epäonnistunut.
“Et olisi voinut muuttaa mitään”, oranssi soturi lohdutti minua hiljaa. “Haluatko antaa hänelle vielä nimen. Ja muillekin pennuille?”
Nyökkäsin, mutten saanut ääntä suustani. Katsoin taas vain elotonta poikaani, joka makasi liikkumatta tassujeni juuressa. Maailma oli niin julma. Liian julma sellaiselle pienokaiselle. Toivottavasti hän sai hyvän paikan Tähtiklaanissa.

Herätessäni seuraavana aamuna tunsin jonkin olevan pielessä. En oikein osannut selittää sitä tunnetta, mutta vain tiesin, että kaikki ei voinut olla hyvin. Vierelläni tyttäreni Hyttyspentu ja Kärpäspentu uinuivat hiljaa. Heidän veljensä, jonka olimme nimenneet Muurahaispennuksi, ei olisi heidän kanssaan enää. Hänet oltiin haudattu aiempana iltana ja oli ollut hankalaa enää nukahtaa. Mielessäni oli vain kulkenut ajatus siitä, kuinka olin epäonnistunut emona.
Kurotin tassuani ja siirsin hieman erkaantuneen Hyttyspennun itseäni kohden. Sitten se osui minuun. Pennun keho oli viileä. Viileä! Mieleni meni heti paniikkiin ja yitin sydän tykyttäen lämmittää tytärtäni. Suin hänen turkkiaan ja vedin hänet lähelle yrittäen saada hänet juomaan maitoa. Pentu ei kuitenkaan tehnyt elettäkään minua päin.
“Ei, ei, ei, ei, ei, ei! Hyttyspentu! Hyttyspentu herää! Herää rakas!” vikisin ja yritin saada kilpikonnakuvioisen pennun heräämään. Mikään ei kuitenkaan muuttunut. Hän tuntui niin… elottomalta. Ei hänkin voisi olla… En antaisi tämän olla totta!
“Hyttyspentu! Emo on tässä! Lämmitän sinua! Pidän sinusta huota! Herää nyt vain!” anelin kuin asia voisi enää muuttua. Toivoin, että se voisi muuttua. Todella toivoin niin.
“Käärmekulta? Mikä on vialla?” Nokkospilvi kysyi ja kohotti hieman päätään käärien häntänsä suojelevasti omien pentujensa, Hellepennun ja Ahvenpennun ympärille. Katsoin toiseen kuningattareen vauhkona.
“Hyttyspentu! Hän on aivan kylmä!” parkaisin. Naaras kurotti kaulaansa ja katsoi, kun yritin lämmittää pienokaistani. Kun yritin tuoda hänet takaisin kuolleista.
“Käärmekulta, olen pahoillani-” naaras aloitti, mutten suostunut kuuntelemaan häntä.
“Ei! Hän herää vielä! Anna hänelle hetki! Kyllä hän toipuu, hänen täytyy!” panikoin ja painoin itseni vasten kilpikonnakuvioista pentua. En halunnut antaa minkään satuttavan häntä. En halunnut myöntää, että hän oli poissa. Hän ei olisi poissa, jos vai uskoisin tarpeeksi! Hän olisi edelleen kanssani! Edelleen voimissaan ja eloisa!
“Käärmekulta…” Nokkospilven ääni oli täynnä myötätuntoa. Tunsin sen murtavan maailman ympärilläni. Enkö osannut tehdä mitään oikein? Näinkö tämä todella menisi? Tulisiko koko jälkikasvuni kuolemaan tassuissani parissa vaivaisessa auringonnousussa?
Käärin Kärpäspennun sisartaan ja minua vasten. Hän oli vielä hengissä. Hän vinkaisi liikkeistä ja suuntasi aina lämpöä kohti. Hän ei saisi kuolla! En antaisi hänen! Vain oman kuolleen ruumiini ylitse!
“Ei hätää, Kärpäspentu. Hyttyspentu on kyllä kunnossa, hänellä on vain hieman kylmä”, naukaisin tyttärelleni hiljaa. Halusin vain uskotella asian itselleni. Halusin sen olevan totuus. Halusin todella, että Hyttyspentu heräisi vielä. Että hän hakeutuisi lämpööni ja etisisi minusta turvaa.
“Mikään ei enää ikinä satuta pentujani”, kuiskasin hiljaa itselleni ja käärin itseni Kärpäspennun ja liikkumattoman Hyttyspennun ympärille. Yritin pitää kiinni kaikesta siitä, mitä minulla vielä oli. En halunnut menettää sitäkin. Halusin todistaa, että pystyin olemaan emo. Todella pystyin.

//Säde, jos haluu vielä tulla tänne?

Kirjoittaja: Elandra

Kharon seisoi jähmettyneenä leirin pääaukiolla ja silmäili siellä oleskelevia kissoja. Hän näki, kuinka Mesitähti keskusteli Leimusilmän kanssa hyvin keskittyneen oloisena. Se sai Kharonin olon epämukavaksi. Hännänpää nytkähteli ja selkäkarvat värähtelivät sen merkiksi jo toistamiseen. Välillä päällikön vihreä katse kohdistui soturiin. Se oli niin täynnä sääliä ja harmitusta, että Kharonia oksetti. Aikoiko Mesitähti karkottaa hänet? Kharon ei ollut ollut kykeneväinen soturin tehtäviin niin pitkään aikaan, että hän oli aivan varma siitä. Ei Eloklaani tarvinnut soturia, joka ei kyennyt edes saalistamaan klaanilleen tai puolustamaan sitä tarvittaessa. Kharon oli hyödytön kuin pikkupentu, ei hänestä ollut mihinkään.
”Minä kerron hänelle”, oli ainoa lause, jonka Kharon kuuli, mutta keskustelu oli jo ohi. Mesitähti nousi ylös, nyökkäsi parantajalle ja käveli pois. Leimusilmä kääntyi Kharonin puoleen ja lähti kävelemään häntä kohti. Parantajan katse oli myötätuntoinen ja armollinen, se sai valkoturkkisen soturin rentoutumaan hieman.
”Haavemuisto”, parantaja tervehti kollia nyökkäämällä päätään. Kharon siristi silmiään.
”Mitä sinä aiot kertoa minulle?” hän kysyi suoraan. Leimusilmä väläytti kollille ystävällisen hymyn.
”Mesitähti mietti, että koska tilanteesi on niin tasainen, voisit siirtyä ainakin toistaiseksi klaaninvanhimpien pesään. Lehtikato on tulossa, ja parantajan pesä takuulla täyttyy pian vilustuneista kissoista. Emme tahdo, että he tartuttavat sinutkin”, kolli naukui rauhallisella äänellä. Kharon ei ollut uskoa korviaan. Klaaninvanhimmaksiko, hänkö muka?
”En minä ole mikään klaaninvanhin”, hän tiuskaisi välittömästi, harkitsematta ulosantiaan lainkaan. Leimusilmä nyökytteli.
”Et niin, mutta sinä tarvitset rauhallisen tilan, jota klaaninvanhimpien pesä on. Sotureiden pesässä käy jatkuva liikehdintä, etkä saisi levätä siellä rauhassa”, Leimusilmä huomautti. Kharon puri huultaan. Hän ei pitänyt tästä lainkaan.
”Onko tämä käsky vai ehdotus?” soturi kysyi ja siristeli silmiään.
”Ehdotus”, parantaja vastasi.
”Sitten minä jään miettimään asiaa”, Kharon murahti ja nousi ylös, jättäen Leimusilmän yksin aukiolle. Soturin häntä piiskasi karhunvatukkapensaikon oksia, kun hän kömpi sisään parantajan pesään ja asettui pedille, joka oli palvellut häntä jo useiden kuiden ajan.

Kirjoittaja: Aura

Nähtyään Kuutamolaineen epäuskoisen katseen, Talvikkitakku naurahti hieman hermostuneena.
“Hyvä on, ei ehkä sorsanpoikasia tähän aikaan, mutta varmasti jotain muita eläimiä. Tule mukaani, niin mennään katsomaan!” Talvikkitakku yritti, mutta Kuutamolaine vain tuijotti häntä silmät selällään ja Virnakukka pudisteli päätään.
“Mutta syöväthän sairaatkin kissat niitä yrttejä, ei niissä nyt ole mitään vaarallista”, punaturkkinen kissa jatkoi. Niin hän oli ajatellut, kun hän oli jekkuaan toteuttanut. Hänkin oli joutunut syömään yrttejä, osa niistä oli ollut jopa siedettävän makuisia. Naaras oli ajatellut, että ei siitä olisi mitään haittaa, jos hän antaisi Kuutamolaineelle hieman lisämausteita.
“Enkä minä olisi koskaan tehnyt mitään mikä olisi oikeasti satuttanut Kuutamolainetta, Kuutamolaine kyllä tietää sen! Ei tämä keskustelu edes kuulu sinulle”, Talvikkitakku tiuskaisi vielä närkästyneenä ja osoitti sanansa erityisesti Virnakukalle. Punaturkkinen ei ymmärtänyt mitä tuo edes täällä teki. Jos Kuutamolaine ei olisi hänelle niin vihainen, niin hän olisi raahannut Virnakukan niskanahasta aukiolle.
“Ehkä minun tosiaan olisi parasta lähteä, nähdään myöhemmin, Kuutamolaine. Voi hyvin”, Virnakukka naukaisi lopulta ja hymyili hennosti. Kuutamolaine kuitenkin pudisteli päätään.
“Ei, sinä jäät. Talvikkitakku, miksi et menisi aukiolle vaikka häiriköimään jotain toista? Tai mieluummin, menisit tekemään jotain hyödyllistä”, mustavalkoinen kissa naukaisi entistä turhautuneena ja Virnakukan ällöttävän leveä hymy sai Talvikkitakun tulistumaan entistä enemmän.
“Ihan sama, ei minua kiinnosta! Minä häivyn nyt ettekä te minua enää näe”, soturinaaras kajautti kiukkuisena ja marssi parantajanpesästä ulos kiroten mielessään koko Virnakukan.
“Typerä Virnakukka, typerä Kuutamolaine, typerä Mesitähti”, naaras sihisi itsekseen ja jakeli kaikille aukiolla oleville vihaisia katseita.

Kuutamolaineelle tehdystä jekusta oli kulunut jo muutamia päiviä eikä naaras ollut vaihtanut sen jälkeen sanaakaan Kuutamolaineen kanssa. Talvikkitakku oli kyllä tehnyt töitä, mutta hän oli vältellyt partiointia mustavalkoisen naaraan tai Virnakukan kanssa. Nyt Talvikkitakulla oli jäätävä nälkä ja katsellessaan tuoresaaliskasaa hän näki siellä mehevän kanin. Sellainen voisi maistua hänelle juuri nyt ja yhtäkkiä Talvikkitakun ei tehnyt enää mieli mitään muuta. Talvikkitakku loikki tuoresaaliskasalle ja tarttui kaniin, mutta kun hän yritti nostaa sitä, hän huomasi toisenkin kissan tarttuneen siihen. Virnakukka. Naaraan kumpusta kumpusi hentoinen murina hänen yrittäessään repiä kania naaraan hampaista.
“Tämä kani on minun!” Talvikkitakku sähisi ja yritti huitaista Virnakukkaa käpälällään.
“Sinulla tuskin on ketään kenen kanssa jakaa tämä kani, joten eikö sinun kannattaisi jättää näin iso saalis kissalle kenellä on ystäviä?” Virnakukka vastasi toiselle ja naaraan sanat provosoivat punaturkkista entisestään. Vaikka sää oli lehtikadon lopulle yllättävän kaunis, niin Talvikkitakun mieli oli sitäkin harmaampi. Naaras päästi kanista otteen irti, mutta omaksikin yllätyksekseen hän loikkasi Virnakukan kimppuun.
“Talvikkitakku, lopeta!” kuului kiljaisu. Talvikkitakku tunnisti äänen omistajan välittömästi, Kuutamolaine…

//Kuutti….

Kirjoittaja: Elandra

”Ja tuolla on Kuolonklaanin raja. Rajaa ei saa ylittää, ellei kyse ole hätätapauksesta. Kuolonklaanilaiset eivät katso hyvällä, jos eloklaanilaiset ylittävät rajaa käpälälläänkään, joten olethan varovainen rajan läheisyydessä”, kuuntelin etäämmältä, miten Lieskakajo opetti nuorta oppilastaan. Kiurutassu oli vain hetki sitten ansainnut oppilasnimensä, ja olin määrännyt kokeneen soturin tälle mestariksi. Oppilaiden pesä oli ollut melko tyhjillään viimeisten kuiden ajan, kun Kääpäpuna, Mustikkapyörre ja muut heidän ikätoverinsa olivat ansainneet soturinimensä. Viherlehteen mennessä tilanne kuitenkin muuttuisi, sillä Nokkospilvi oli poikinut, jonka lisäksi pentutarhalla eleli orvoksi jäänyt Sielupentu. Kaikki oli siis kutakuinkin hyvin, mutta minä tunsin oloni kaiken aikaa väsyneeksi kaikkien askareideni vuoksi.
”Oletko sinä kunnossa?” Lieskakajon rauhallinen ääni havahdutti minut ajatuksistani. Käänsin katseeni punaturkkisen soturin suuntaan. Hän huomasi hämmentyneen katseeni, joten jatkoi oitis:
”Näytät kovin huolestuneelta. Mikä sinua mietityttää?”
Katseeni kääntyi Kiurutassuun, jonka soturi oli jättänyt kävelemään muiden sotureiden kanssa hieman taaemmas meistä. Väläytin soturille vaivalloisen hymyn.
”Olen minä aivan kunnossa”, vakuuttelin, joskaan en uskonut sitä oikeastaan itsekään, ”taidan vain olla tulossa vanhaksi.” Lieskakajo kohotti yllättyneenä kulmiaan.
”Sinäkö muka vanhaksi?” hän kysyi epäuskoisena ja pudisteli päätään. Kasvoilleni piirtyi nyt aidosti huvittunut virne.
”Päällikön tehtävät kai tekevät nopeammin vanhaksi. Mutta älä minusta huoli, kyllä minä pärjään”, nau’uin päätäni nyökytellen. Lieskakajo näytti edelleen hieman epäröivän, mutta nyökäytti sitten päätään.
”Jos sanot niin. Mutta älä rasita itseäsi liikaa, ethän?” kolli kysyi ja katsoi minua suoraan silmiin.
”En tietenkään. Lepään aina kun vain voin. Kiitos, että huolehdit”, naukaisin kiitollisena ja kosketin hännänpäälläni soturin lapaa.

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Saaga

Pudistelin päätäni erakon sanoille. Olin nyt perillä siitä kuka tämä oikein oli. Käärmekullan emo Lotta! Murisin vihaisena. Uhraisin vaikka oman henkeni kumppanini ja pentujen edestä. Loikkaisin kiinni naaraaseen ja kynsin tämän turkkia kaikin voimin. Käärmekulta yhtyi Lotan rökittämiseen. Saimme naaraan helposti yhdessä maata vasten. Olin käymässä hampaillani hänen kimppuunsa, mutta nuorempi kissakaksikko loikkasi kohti minua. He saivat minut irti Lotasta ja kävivät terävine kynsineen minun kimppuuni. Kiljahdin kivusta, kun toinen onnistui raapaisemaan rintani auki. Verta purskahti metsän maalle, mutta sain sen näkemisestä vain uutta puhtia. Ärisin ja sain toisen pennun irti minusta. Vielä olisi toinen hoideltavana. Pian olin irti molemmista ja pääsin vilkaisemaan kuinka Käärmekulta pärjäsi. Hän seisoi Lotan vieressä naama verisenä. Kiiruhdin heidän luokseen. Huomasin kuitenkin pian ettei Käärmekullassa oleva veri ollut hänen omaansa. Lotta makasi maassa tuijottaen tyhjyyteen lasittunein silmin. Laskin tassuni tuon kuonon eteen. En tuntenut hengitystä.
“Käärmekulta, mennään”, sanoin ja kääntyilin ympäriinsä etsien kahta nuorempaa vastustajaa. He eivät saisi yllättää meitä, vaikka rökittäisimmekin heidät helposti. Käärmekulta oli liian järkyttynyt ja halusin, että hän lepäisi. Pennut eivät saisi kärsiä. Eikä Käärmekultakaan. Käärmekulta tuntui heräävän takaisin todellisuuteen ajatuksistaan ja nyökkäsi. Hän näytti edelleen hiukan järkyttyneeltä, mutta lähti kuitenkin mukaani.
“Miltä sinusta tuntuu? Luuletko, että pennut ovat kunnossa?” kysyin huolissani. Naaras yökkäsi.
“Luulisin”, hän sanoi. En osannut enää sanoa mitään.

***

Olin auttanut Käärmekultaa muuttamaan pentutarhaan. Tuon suuri vatsa oli alkanut jo olemaan aika tiellä ja partioissa käyminen oli hankaloitunut, joten olimme yhdessä päättäneet hänen muuttavan tänään. Käärmekulta vaikutti edelleen hiukan etäiseltä emonsa kohtaamisen jäljiltä. Hänellä oli varmasti rankkaa, mutta toivoin että hän toipuisi ja pystyisi olemaan täysillä pentujen syntymän jälkeen niiden emo. En halunnut pennuillemme emoa, joka vähät välitti heistä. En uskonut naaraan olevan sellainen, mutta en tiennyt vielä kovinkaan hyvin millaiseksi hän meni tälläisissä tilanteissa.
Istuimme yötaivaan alla pentutarhan vierellä.
“Onko sinulla ideoita pentujen nimille?” kysyin varovasti. Naaras katsahti minuun.
“En ole ehtinyt miettimään sitä kamalasti. Onko sinulla?” hän vastasi. Pudistin päätäni.
“Haluan nimetä pennut niillä nimillä, jotka niille oikeasti sopii. Kun katsoo vaikka minuakin, ihan selvä Sädepentu”, sanoin koittaen keventää tunnelmaa vitsilläni. Kumppanini naurahti.
“Niin”, hän sanoi, “Sypressikuiskeella oli hyvä maku nimien suhteen.”
“Olen samaa mieltä. Toivon, että mekin osaamme nimetä pentumme hyvin. Haluan heidän olevan tyytyväisiä nimiinsä”, sanoin ja hymyilin. Käärmekulta nyökkäsi.
“Jännittääkö sinua?” kysyin hiljaa.
“Eikö sinua jännitä?” Käärmekulta vastasi kysymykseeni kysymyksellä. Kohautin lapojani.
“Enemmänkin olen innoissani, mutta kyllä minua vähän jännittää”, vastasin rehellisesti. Halusin tavata omat pentuni. Pennut, jotka olivat minun ja maailman ihanimman naaraan verta. Rakastin heitä jo nyt, mutta tiesin että rakkauteni vain paisuisi koossaan, kun näkisin heidät ensi kertaa.
“Haluatko, että olen kanssasi, kun synnytät?” kysyin Käärmekullalta. Tämäkin asia oli minusta keskustelun arvoinen. En voinut tietää, jos vaikka naaras halusikin synnyttää mieluummin vain parantajan kanssa. En pitäisi pahakseni. Hän oli se joka teki kaiken raskaan työn pentujen eteen. Kulkisimme hänen ehdoillaan ihan kaikessa.

//Käärme?

Kirjoittaja: Pyry

Makoilin leirin reunamilla päivän ensimmäistä ateriaani syöden. Olin ollut jo toimelias ja osallistunut aamun rajapartioon ja myöhemmin metsästyspartioon, toiseen jo ennen kuin varapäällikkö oli ehtinyt edes lausua nimeäni ääneen. Päivät olivat kylmempiä nykyään ja riista oli käymässä yhä vähäisemmäksi koko ajan. Aurinko oli jo saavuttanut lakipisteensä, mutta olin halunnut tehdä velvollisuuteni ja antaa muiden syödä ensin ennen kuin itse sallin itseni syödä muruakaan.
Kun olin valmis, nuolaisin viikset puhtaaksi kielelläni ja katselin hetken, kuinka soturioppilaat tepsuttivat aukiolla vieden ruokaa klaaninvanhimmille ja hoitaen muita oppilasaikaansa kuuluvia askareitaan. Häntäni pyyhkäisi maata ja kehräsin lämpimän huvittuneena. Muistin yhä oppilasaikani. Toisinaan minulla oli ikävä niitä. Toisinaan taas olin tyytyväinen ja ylpeä soturin asemastani. Halusin edelleen täyttää kaikkien odotukset. Halusin tehdä vanhempani, siskoni ja klaanini ylpeiksi minusta. Vaikka Eloklaani oli varmasti ylpeä ihan kaikista sotureistaan, niin tulevista, nykyisistä kuin menneistäkin.
Noista suloisista oppilaista keksin pohtia, oliko kohtalolla varattuna minulle jotain muutakin kuin soturius? Kohtalolla tai sitten sillä Tähtiklaanilla, johon klaanini kissat kuulemma uskoivat. Vilkaisin taivaalle. Tähtiä ei tietenkään näkynyt tähän aikaan päivästä. En silti voinut olla miettimättä, saattoiko tuolla ylhäällä todella olla edesmenneitä kissoja katsomassa meitä, vahtimassakin? Vai olivatko he siellä vain silloin kun tähdet näkyivät?
Oli miten oli, tulevaisuuteni kiinnosti minua. Odottiko minua samanlainen onni kuin emollani ja isälläni, saisinko siis pentuja jonkun ihanan kumppanin kanssa? Olin toisinaan kateellinen vanhemmilleni – sillä lailla hyvällä tavalla -, he olivat niin toisilleen sopivia ja tuntuivat rakastavan toisiaan oikein paljon. Niin paljon, ettei sitä ulkopuolinen tai edes tytär voinut käsittää. Haaveilin vielä joskus törmääväni samanlaiseen onneen. Mutta kenties olin sen kannalta hieman toivoton tapaus, niin emoni oli joskus sanonut. Ehkei hän tarkoittanut pahaa, mutta muistin edelleen hänen lempeän naurahduksensa, kun olin ollut silminnähden huolissani hänen voinnistaan. Sadeturkki oli vahingossa astunut jonkin terävän päälle ja hänen polkuanturastaan oli vuotanut hirmuisesti verta. Huolestuneisuuteni oli ilmeisesti huvittanut häntä.
”Olet ihan toivoton”, hän oli naurahtanut kehräten ja puskenut kaulaani päällään.
Kyllähän minä sen tiesin. Välitin jokaisesta joka tielleni osui ja etenkin läheisistäni ja heidän voinnistaan huolestuin helposti. Jos olisin kyennyt, olisin halunnut ottaa kaikkien kärsivien kivun itselleni. Mutta kenties siihen kykenivät vain ne kuuluisat Tähtiklaanin kissat? Emoni oli kertonut, että kaikista vaikein kestää olisi sisäinen kipu. Miksi sellaista kipua oli edes olemassa jos kukaan ei sitä pystyisi toisen puolesta helpottamaan?
Huokaisin syvään ja kellahdin kyljelleni. Ehkä nämä olivat liian suuria asioita minun päälleni mietittäväksi. Ja kuka ties, ehkä vielä joku päivä olisin niin taidokas soturi, että pystyisin pitämään huolen kaikista. Kuka ties, ehkä vielä joku päivä saisin kohdistaa kaiken sisuksissani hohkavan rakkauden omiin pentuihini ja heidän isäänsä…

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Asettelin varovasti käpälän toisen eteen hiipiessäni kuuraisen aluskasvillisuuden seassa kuin varjo. Pyy ei ollut vielä huomannut minua, saattaisin onnistua yllättämään sen. Kyseessä oli kuitenkin iso lintu, ja sen nappaaminen vaatisi jokaisen voimani hivenen kehossani. *Olen minä ennenkin pyitä pyydystänyt*, rohkaisin itseäni mielessäni.
Hengitykseni nousi valkoisena huuruna ilmaan, ja hyinen maa kutitteli polkuanturoitani. Koko metsä oli valkoisen jääkiteen peitossa ja sai sen hehkumaan kuin Tähtiklaanin metsästysmaat.
Jännitin takajalkojani valmiiksi loikkaa varten irrottamatta katsettani suuresta kanalinnusta. Vapautin itseni loikkaan ja pudottauduin suoraan pyyn niskaan. Se räpytteli siipiään hädissään ja yritti päästä lentoon, mutta minä iskin hampaani sen kaulaan ja pistin pisteen tilanteelle. Lämmintä verta purskahti suuhuni.
Lähistöllä katkesi oksa. Pääni käännähti salamana äänen suuntaan. Annoin karvojeni silottua huomatessani Tupsutassun. Hieman surumielisen näköinen kolli oli yksi klaanin kahdesta tämänhetkisestä oppilaasta, joista toinen oli tämän sisko Kiurutassu. Tupsutassu oli mestarinsa Syreenisumun kanssa mukana samassa metsästyspartiossa, johon minut oli määrätty.
Annoin pyyn kaulan velahtaa maahan leukojeni välistä, ja lipaisin kielelläni verta viiksistäni. “Onko ollut saalisonnea?” Levitin naamalleni ystävällisen hymyn katsoessani oppilasta. Tupsutassu ei vaikuttanut kovin puheliaalta sortilta… tai ehkä tämä oli vain hyvin ujo ja tarvitsi aikaa lämmetä keskustelulle.

//Tupsu?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Ampiainen

Olin tassutamassa kohti klaaninvanhimpien pesää, loimusilmä oli kehottanut minua käymään katsomassa klaaninvanhimpia ja kunigataria. Toivon mukaan kaikki olivat kunnossa. Työnnyn hitaasti sisään klaaninvanhimpien pesään ja he kääntyivät katsomaan minua, tai no viherkatse vain höristeli korviaan ja kääntyi minua kohti naarashan oli sokea.
”Hei, loimuliekki pyysi minua tulemaan katsomaan teitä, kaiken varalta vain”, mauun ja tassutan nokilinnun vierelle.
”Voisin vaikka aloittaa sinusta nokilintu”, mauun ja kosketan naaraan tummanruskeaa miltei mustaa turkkia.
”Toki”, naaras naukaisi hymyillen ja nousi istumaan kullankeltaiset silmät loistaen hivenen. Kävin läpi nopeasti naaraan kaikien sairauksien ja muiden varalta, tosin eivät kaikki niistä edes ole näkyviä. Tarkastelin klaaninvanhimman vielä nopeasti toisen kerran.
”Kaikki on kunnossa ei mitään ongelmia tai mitään”, nauun hiljaisella äänellä nousten seisomaan siirtyäkseni viherkatseen puoleen.
”Nyt on sinun vuorosi tulla tarkastetuksi viherkatse”, nauun ja istuudun tämän eteen. Naaras hymyili sokeat vihreät silmät minuun päin osoittaen, tai no ei suoraan minuun mutta kuitenkin minuun päin.
”selvä sitten, en usko että löydät minusta muuta vikaa kuin nämä silmät”, naaras maukui ystävällisellä äänellä.
”Toivotaan sitten niin”, mauun ja alan tutkia viherkatsetta. Naaras näytti olevan täysin kunnossa mutta kävin tämän läpi vielä aivan kaiken varalta uudestaan, löytäen hänestä mitään vikaa silläkään kerralla.
”Kaikki hyvin sinullakin, olit oikeassa kaikki on kunnossa”, mauun nousten seisomaan ja tassutamaan ulos pesästä.
”Nähdään taas jossain kohtaa, mutta toivottavasti ei parantajien pesässä”, mauun nopeasti vielä hyvästit ennenkuin lähdin pois klaaninvanhimpien pesästä ja siirryin sitten pentutarhan suuntaan, toivoin Todella että siellä oli kaikki hyvin. Tassutin siis sisään pentutarhaan ja tervehdin heitä nopeasti ja kerroin että olin tullut tarkistamaan olivatko he kunnossa. Pennut ainakin tuntuivat olevan, tai ainakin he tuntuivat innokkailta siitä että olin tullut. Tottakai he olisivat innoissaan he olivat pentuja. Tarkistin nopeasti kaikki löytämättä mitään vikaa kenestäkään, olin iloinen siitä että kaikki oli kunnossa. Olin aikeissa poistua pesästä mutta päädyin sitten kääntymään ympäri.
”Voisin ehkä tulla takaisin kohta käytyäni kertomassa että olette kunnossa loimusilmälle?” Mauun enkä oikeastaan antanut heille aikaa vastata vaan pujahdin ulos pesästä, en ollut täysin varma miksi halusin mennä takaisin pentutarhaan ehkä halusin vain jutella jonkun kanssa siellä? En usko että loimusilmä tarvitsisi minua juuri nyt pesässä joten voisin ihan hyvin mennä takaisin. Parantajien pesään päästyäni kerroin nopeasti että kaikki olivat kunnossa, ja pienen hetken kuluttua lähdin taas pois olin ollut oikeassa loimusilmä ei juuri nyt tarvinut minua pesällä mutta oli luvannut tulla kertomaan jos tarvitsisi minua. En vieläkään ollut täysin varma miksi halusin takaisin pentutarhaan. Saavuin kuitenkin takaisin pentutarhaan ja katselin heitä.
”Tuota.. tulin siis takaisin.. mutta en täysin tiedä mitä tekemään vielä.. ehkä vain halusin.. seuraa täältä?” Mauun kuulostaen vähän epävarmalta.
//Kimalainen?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Parantajan pesän ulkopuolelta kuului vaimeaa hälinää. Klaanitoverit varmaankin ihmettelivät välikohtausta. Kuulin isäni rauhoittelevan äänen, joka sai vähitellen huolestuneet naukumiset loppumaan.
Varpulaulu makasi vieressäni yhdellä sairasaukion vuoteista, jolle olin hänet saatellut. Leimusilmä oli seurannut perässämme pesään ja mennyt saman tien etsimään varastoistaan lisää yrttejä, joista voisi olla apua. Tällä hetkellä timjami tuntui kuitenkin hoitavan tehtävänsä ja auttavan hysteeristä soturia rauhoittumaan.
Vilkuilin huolestuneena ystävääni, joka nyt vain kyyhötti paikallaan, tuijottaen lasittunein silmin pesän seinää. Hän oli silminnähden rasittunut. Olisi tärkeintä, että hän saisi levätä kunnolla.
Leimusilmä viittoili minulle hännällään varastonsa luota. Siirryin varovasti Varpulaulun vierestä ja tepsutin hiljaa parantajan luo.
“Tässä on unikonsiemeniä”, mustavalkoinen kolli kertoi ja työnsi tassullaan lähemmäksi lehteä, jonka päällä oli pari mustaa, pyöreää siementä. “Voisit antaa nämä hänelle, jotta hän nukahtaisi. Vaikuttaa siltä, että minun ei kannata yrittää lähestyä häntä vielä.”
“Minä annan nämä hänelle.” Kumarruin nostamaan lehden varovasti hampaisiini ja vein sen Varpulaululle. Soturi ei ollut tainnut edes huomata poistumistani.
Laskin siemenet hänen jalkojensa juureen ja sipaisin hänen lapaansa hellästi hännälläni saadakseni hänen huomionsa. “Nämä auttavat sinut nukahtamaan. Unien jälkeen olosi on varmasti vähän parempi.”

//Varpu?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kaiken tekemänsä jälkeen Talvikkitakulla oli yhä otsaa marssia parantajan pesälle komentelemaan muita. Se sai Kuutamolaineen hetkellisesti aivan sanattomaksi. Miten tahditon naaras osasikin olla.
Virnakukka istui Kuutamolaineen ja Talvikkitakun välissä, vilkuillen kumpaakin vuorollaan. Naaraan siniset silmät olivat painuneet hieman sirrille, kun tämä mittaili katseellaan Talvikkitakkua. “Sinulla ei sitten taida olla yhtään käytöstapoja”, soturitar tuhahti.
Talvikkitakun vimmastunut katse naulitui Virnakukkaan, ja hetken aikaa Kuutamolaine jo pelkäsi tämän käyvän toisen naaraan kimppuun. Hänellä oli edelleen huono olo, mutta hänen oli pakko nousta istumaan voidakseen syöksyä väliin, mikäli tilanne muuttuisi uhkaavammaksi.
“Jos sinulla ei ole mitään muuta, niin minulla ja Virnakukalla tässä oli juttu kesken.” Mustavalkoinen soturi katsoi Talvikkitakkua kyllästyneenä. Naaras oli viimeisin kissa, jonka kanssa hän halusi käydä nyt minkäänlaista keskustelua.
Talvikkitakku ei kuitenkaan tuntunut ymmärtävän vihjettä: “Minä tulin kysymään haluaisitko lähteä joelle? Siellä saattaa olla jo sorsanpoikasia uiskentelemassa.”
Kuutamolaine tuijotti ystäväänsä hölmistyneenä. Virnakukkakin tirskahti. “Sorsanpoikasia? Tähän vuodenaikaan?” Kuutamolaine naukui epäuskoisena. Sitten hän pudisti päätään ja huokaisi: “En ole lähdössä kanssasi yhtään mihinkään juuri nyt. Minulla on edelleen kamala olo, kun joku syötti minulle tukon yrttejä Leimusilmän varastosta.” Hänen äänessään oli syyllistävä kärki. Hän toivoi Talvikkitakun edes ymmärtävän oman temppunsa typeryyden.
“Niin, Talvikkitakku, sinun paras ystäväsi on täällä sinun takiasi”, Virnakukka säesti ja katsoi naarasta tuikeasti. “Miten itsekäs kissa voi olla, että tekee jotakin noin julmaa ystävälleen pelkän huvin vuoksi?”

//Tale?

Kirjoittaja: Käärmis

Sädesäihke pohti jotain pentujen määrästä. Toivoin todella, että niitä ei tulisi paljoa. Tietysti rakastaisin jokasta ja pitäisin niistä parhaani mukaan huolen – tai ainakin toivoin tekeväni niin – mutta ajatus isosta pentueesta sai minut vain entistä hermostuneemmaksi. Olin kuullut monien kuningattarien vaikeroinnin pentutarhalla synnytyksen aikana. Sen täytyi sattua enemmän kuin ketun riepottelu.
Sädesäihke oli sanomassa taas jotain, mutta joko hän jätti lauseensa kesken tai ajatukseni peittivät sen säikähdyksestä, koska yhtäkkiä päälleni nousi paino, joka sai minun tasapainoni järkkymään. Tunsin vain kynnet selässäni ja kyljissäni sekä hampaat niskassani, enkä pystynyt edes näkemään, mikä tai kuka kimppuuni oli käynyt. Painosta ja koosta kuitenkin päättelin, että se saattoi olla vain kissa.
Ennen kuin aivoni ehtivät kunnolla edes tajuta rääkäisyäni, jota en ollut edes huomannut päästäväni, paino päälläni haihtui, kun Sädesäihke syöksyi hyökkääjäni kimppuun. Häkeltyneenä kompuroin pystyyn ja katselin hämilläni ympärilleni. Oliko tämä todella tapahtumassa? Mieleeni palasi vain Lehtomyrsky. Ystäväni. Hänen kuolemansa. Ensin hän oli kettutaistelussa kanssani, sitten hän synnytti pentunsa ja sitten kuoli suoraan synnytyksen jälkeen. Kettutappelu, synnytys, kuolema. Tappelu, synnytys, kuolema.
Pääsin pois transsistani, kun huomasin minua lähestyvän nuorehkon kissan. Katsoin tätä ihmeissäni. En lähes osannut edes tajuta, että hän väijyi minua. Hän tuli esiin nuupahtaneesta aluskasvillisuudesta toinen yhtä nuori kissa perässään ja he lähtivät minua kohti. Valmistauduin hyökkäykseen.
“Ei! Ette koske häneen! Hän on minun, te harhautatte tuota kirppukasaa!” kuitenkin hyökkääjäni ääni sai heidät pysähtymään. Tuo ääni. Tuo rääkkyvä, korvia vihlova ääni. Liian tuttu. Käänsin huomioni ensi kertaa kunnolla kimppuuni hyökänneeseen kissaan. Lotta. Oma emoni.
“Pakene, Käärmekulta! Juokse leiriin ja hae apua!” Sädesäihke huusi minulle. Mutta ennen kuin ehdin edes liikkumaan, Lotta pääsi kumppanini ohitse ja loikkasi minua kohti. Oranssin kollin yrittäessä tulla suojelemaan minua Lotan kätyrit kuitenkin ottivat asemansa meidän ja hänen välillä. He sähisivät ja huitoivat kumppaniani kohti ja olivat selvästi valmiita ottamaan soturin täydellä vastaan.
“Kadun sitä päivää, kun annoin sinun syntyä”, Lotta sähisi korvaani, kun raapi kylkeäni jokaisen tassunsa kynsillä. “Minun olisi pitänyt tappaa sinut siihen paikkaan.”
Painoin hampaani hänen etutassuunsa naaraan rääkäisyn saattelemana. Heilautin päätäni yrittäen saada hänet pois kimpustani parhaani mukaan. En taistellut vain itseni puolesta vaan myös pentujeni. Ne olivat niin riippuvaisia minuun. Ne eivät selviäisi ilman minua.
Lotan kompastuesta pois kimpustani otin jalat alleni. Yritin juosta, mutta vaaleanruskeilla läikillä koristettu naaras lähti kumppanini kimpusta ja syöksyi perääni estämään minua pakenemasta. Huitaisin häntä kuonoon ja yritin väistää häntä ja päästä lähtemään.
Pian Sädesäihke ilmaantui myös vierelleni. Nuoren kissan oli huono ajatus jättää toverinsa yksin kokenutta soturia vastaan. Sädesäihke oli ravistanut ruskean, oranssin ja valkoisen kirjavan naaraan pois kimpustaan.
“Typerykset! Käskin pidätellä tuota oranssia kirppusäkkiä, kun minä hoitelen Käärmeen!” Lotta huusi nuoremmille kissoille. Kirjava nuori naaras sävähti ja liikkui vanhemman naaraan takaa lähemmäs minua ja kumppaniani. En ihmetellyt, ettei emoni käyttänyt edes koko nimeäni. Hän ei varmaankaan tiennyt sitä edes, mutta erakoille klaaneista kertominen oli luultavasti paljon hankalampaa muutenkin kuin voisi uskoa.
“Annan sinulle mahdollisuuden pelastaa turkkisi, jos annat minun käsitellä tämän asian kaksin hänen kanssaan, miltä kuulostaa?” Lotta maanitteli katsoen suoraan Sädesäihkeeseen. “Jos astut meitä vastaan, valitettavasti sinunkin kohtalosi saattaa olla kovin surkea. Tee päätöksesi nyt ja nopeasti.”

//Säde?

Kirjoittaja: Saaga

Avasin silmiäni varovaisesti, kun hyökkäystä ei tullutkaan. Kortetuike seisoi edessäni huolestuneen näiköisenä. Hän tarjosi minulle jotain yrttejä. Sydämeni pamppaili edelleen lujaa, mutta itkuni oli laantunut.
“Minulla on tässä timjamia, se helpottaa oloasi. Minä lupaan sen.”
Katsoin yrttejä ja Kortetuiketta vuorotellen painautuen vahvemmin kiinni seinään takanani. Kortetuike näytti rauhalliselta eikä yhtään uhkaavalta. Ehkä voisin ottaa yrtit. Jos ne kerta helpottaisivat oloani, niin mitä haittaakaan niiden ottamisesta oli? Ja jos hän yritti myrkyttää minut niin… Kortetuike ei myrkyttäisi minua. Hän ei tekisi niin. Nyökkäsin hitaasti ja otin yrtit vastaan. Pureskelin ne ja nieleskelin.
“Tule mukaani, mennään parantajan pesään. Siellä voisi olla vähän rauhallisempaa kuin täällä aukiolla”, Kortetuike sanoi vilkaisten taaksensa kerääntynyttä kissajoukkoa. Nyt vasta kiinnitin huomiota kaikkiin niihin mustiin turkkeihin ja suuriin punaisiin silmiin, jotka pilkehtivät verenhimoisesti. Nyökytin peloissani. Tunsin karvojeni nousevan taas pystyyn. Kortetuike nyökkäsi ja hätisti kissoja edestää, jotta saimme tietä. Jokaisen päät olivat kääntyneenä minua kohti. Niiden pistävät silmät seurasivat minua ja jokaista liikettäni. Painauduin Kortetuikkeen turkkiin kiinni ja hain hänestä – ainoasta normaalista kissasta – tukea ja turvaa. Kipinät napsahtelivat turkkini alle kohdista, joista kollin turkki koski minuun. Pidin tunteesta. Se oli ainoa positiivinen tunne, jota olin hetkeen tuntenut. Pidin siitä kiinni koko matkan. Parantajan pesällä Kortetuike auttoi minut yhdelle pesistä lepäämään.
“Yrttien pitäisi kohta ruveta vaikuttamaan”, hän sanoi ja istahti viereeni. Nyökkäsin ja katsoin tassujani. En ymmärtänyt mikä minussa oli pielessä. Miksi juuri minä? Miksi minun piti kärsiä? Hännänpääni kääntyili rauhattomasti.

//Korte?

Kirjoittaja: Saaga

Kävellessämme vierekkäin annoin turkkiemme koskettaa toisiaan. Käärmekulta hymyili hiukkasen ja vastasin hymyyn myötätunnolla. Uskoin hänen olevan peloissaan, mutta en itse pystynyt kääntämään tilannetta negatiiviseksi yrittämälläkään. Saisin pentuja, yhdessä kaikkein kauneimman, kilteimmän ja rakkaimman naaraan kanssa. En tiedä mitä olin tehnyt, että ansaitsin hänen vastarakkautensa.
“Olen varma, että kaikki järjestyy”, sanoin ja katsoin tassujani. Jatkoimme edelleen kävelyä. Toivoin todella, että kumppanini sanoisi, jos tahtoisi tauon. En halunnut rasittaa häntä liiaksi. Käärmekulta hymähti hieman epävarmasti. Olisinpa voinut viedä hänen huolensa pois, sillä kaikki kyllä järjestyisi.
“En malta odottaa, että tapaamme pennut. Kuinka monta pentua luulet meidän saavan?” kysyin iloisesti.
“En haluaisi hirveän suurta pentuetta. Jo kahdessa tai yhdessäkin pennussa on varmasti paljon vahdittavaa”, naaras vastasi. Nyökkäsin.
“Toivon, että joku heistä saa sin-”
Rääkäisy. Jähmetyin. Käärmekulta oli nyt maassa suurikokoisen ruskeaturkkisen naaraan alla. Väijytys?! Sydämeni pamppaili. Minun pitäisi pelastaa kumppanini millä hinnalla hyvänsä. Loikkasin tuntemattoman kissan kylkeen ja kierin hänen kanssaan kauemmas soturittaresta. Vieraan naaraan hengitys haisi nenääni hyvin pahalta. Olin yökätä, mutta pidin itseni kasassa ja punnersin itseni irti hyökkääjästä. Hän sylki naamalleni koittaen taas lähestyä Käärmekultaa, joka nyt seisoi jaloillaan näyttäen hyvin säikähtäneeltä.

//Käärme?

Kirjoittaja: Pyry

Pujahdin ulos soturien pesästä nukkuvien kissojen häntiä ja käpäliä väistellen. Varhaisen aamun ulkoilma tuntui kuin hyökkäävän kohti pesän lämmön jälkeen. Venytin etukäpälät pitkälle eteen ja venyttelin viimeisetkin unienrippeet pois kehostani. Aamu oli aikainen, vaikkakin oli jo melko valoisaa. Aamupartio lähti juuri ulos leiristä. Minua ei tänä aamuna kaivattu yhteenkään niistä, vasta myöhemmin, eli minulla oli hetki vapaata. Halusin kuitenkin käyttää sen hyödyksi ja kokeilla onneani riistan kanssa. Lähdin häntä pystyssä tepsuttamaan kohti uloskäyntiä, kunnes kuulin maukaisun ja pysähdyin hieman hätkähtäen: ”Minne olet matkalla, emo?”
Kurkustani kohosi kehräys ja hymyilin Kastesulalle lämpimästi. ”Ajattelin käydä metsästämässä, nyt kun on vielä rauhallista. Tuletko mukaan?”
Sydäntäni lämmitti joka kerta, kun tyttäreni kutsuivat minua emoksi. He olivat jo kasvaneet hienoiksi sotureiksi asti molemmat, mutta olin edelleen heidän emonsa ja he olivat edelleen minun rakkaita pikkupentujani. Ropinaroihu toki ehkä harvemmin nykyään kutsui minua sillä nimellä, mutta ymmärsin sen. Hän oli sillä tavalla niin eriluontoinen kuin Kastesulka, josta oikein huokui lempeyttä ja rakkautta melkein lämmittäen kylmää ilmaa ja sulattaen aamuhuurteen. Siitäkin huolimatta, että Ropinaroihu oli nimensä mukaisesti kuin roihuava liekki tai maata hakkaava kaatosade, halusin yhä kovasti viettää aikaa hänen kanssaan samalla tavalla kuin siskonsa kanssa. Päätin mielessäni, että ottaisin sen tehtäväkseni tänään, kun poistuimme Kastesulan kanssa leiristä.

Hengitin keuhkoihini kylmää ilmaa. Ajatus siitä, että olin jollain tapaa kaivannut tätä kuulosti hassulta, mutta niin se oli. Jokaisella vuodenajalla oli omat kauniit puolensa. Olin myös iloinen huomatessani, että Kastesulkakin taisi nauttia tästä retkestä vähintäänkin yhtä paljon kuin minä. Tuon kilpikonnakuvioisen naaraan mielenliikkeet eivät aina olleet selviä edes minulle, mutta hän oli aina tuntunut siltä, kuin hän koko olemuksellaan syleilisi maailmaa. Hänen rakkautta täynnä oleva sydämensä tuntui toisinaan karkaavan ulos hänen rinnastaan, mutta toistaiseksi se oli malttanut pysyä paikallaan. Hetkittäin olin hupsu ja ajattelin hänen olevan Tähtiklaanin lähettämä. Niin kaunis, niin lämmin ja lempeä Kastesulkani… Hymyilin omille hassuille ajatuksilleni. Ei kai se niin ehkä ollut, mutta toisinaan minusta tuntui siltä.

Kirjoittaja: Aura

Hellepentu otti kömpelöitä askelia kohti nukkuvan isänsä häntää. Hellepennun silmät olivat sirrillä ja kuvitelmissaan kolli oli Eloklaanin suuri soturi – ei, mikähän se olikaan, päällikkö! Hän oli suuri Helletähti. Hänen edessään ei ollut enää nukkuvan kollin häntää, vaan häntä vastassa oli Kuolonklaanin päällikkö. Hän ei ollut täysin varma mitä päällikkö, soturi tai klaanit tarkoittivat, mutta hänen isänsä, Lieskakajo oli kertonut hänelle paljon tarinoita ja ne olivat jääneet pyörimään nuoren kollin päähän.
“Haa, tämä pesä kuuluu meille!” Hellepentu miukaisi ja yritti loikata vihollisensa kimppuun, mutta hänen ilmalentonsa jäi lyhyeksi ja kolli lensi rähmälleen. Hänen kompurointinsa ja huutamisensa sai pentutarhan muiden asukkien päät nousemaan.
“Hellepentu, olehan vähän hiljempaa. Ahvenpentukin nukkuu vielä. Taasko isäsi on kertonut niitä sotatarinoita?” Nokkospilvi naukaisi unisena ja hieman huvittuneena.
Hellepennun suusta pääsi huokaisu, miksi muiden piti nukkua? Hän halusi leikkiä! Hellepentu oli vasta hetki sitten avannut silmänsä ja kollin uteliaisuus kasvoi päivä päivältä.
“Emo, onko maailma näin pieni?” Hellepentu kysyi tylsistyneenä ja katseli pesän seinämiä. Heidän kanssaan pesässä asui myös klaaninvanhimmiksi ja kunimgattareksi kutsutut kissat. Hellepentu ei ymmärtänyt miksi he asuivat heidän pesässään, vaikka eivät Lieskakajon mukaan olleet heidän perhettään. Kollipentu ei ollut täysin varma mitä perhe tarkoitti, mutta hänen isänsä mukaan se oli todella tärkeä asia.
“Voi Hellepentu”, Nokkospilvi naukaisi ja kaappasi poikansa niskanahasta pesuun. Nokkospilvi asetteli poikansa käpäliensä väliin ja hymyili sukaisujen välissä:
“Maailma on niin suuri, että yksi kissa ei pysty näkemään kaikkea.”
Hellepentu käänsi päätään silmät suurina. Oliko tämän pesän ulkopuolella muutakin? Nyt kun kolli mietti, niin niinhän se oli! Olihan hän kuullut ulkopuolisten kissojen käyvän tässä pesässä heidän luonaan.
“Mutta minä haluan nähdä kaiken!” pentu intti vastaan. Hän ei halunnut, että häneltä jäisi mitään näkemättä!
“Hei poika, tehdäänkö sopimus? Kunhan hieman kasvat, niin isäsi vie sinut katsomaan leiriä”, vastaherännyt Lieskakajo ehdotti ja virnisti Hellepennulle. Pennun isän ehdotus sai hänet piristymään.
“Lupaatko?” Hellepentu varmisti vanhemmalta kollilta ja heittäytyi emonsa käpälien väliin rennoksi. Jutteleminen ja maailman ajattelu sai hänet myös väsyneeksi, mutta Hellepentu yritti pysyä väkisin hereillä.
“Isä, vietkö sinä myös minut taistelemaan? Tuleeko minusta päällikkö, mitä se edes tarkoittaa?” Hellepentu jatkoi ja kollin pieni kita avautui suureen haukotukseen. Lieskakajo nousi omilta sammaliltaan, venytteli ja tassutteli lähemmäksi.
“Hellepentu-rakas, kunhan sinä tästä kasvat, niin vien sinut ihan minne tahansa. Sinusta tulee koko leirin paras taistelija ja päällikkö, jos sinä niin vain haluat”, kollisoturi ehdotti ja sukaisi Hellepentua nenään. Se sai kollin kikattamaan, mutta hän ei enää jaksanut vastata.

Kirjoittaja: Aura

“Miten sinä saatoit käyttäytyä noin typerästi, Talvikkitakku! Minä alan olemaan nyt todella kypsä sinun jatkuviin temppuiluihin”, Mesitähti jyrähti Talvikkitakulle ja katsoi tytärtään kyllästyneen näköisenä. Naaraskissa hännänpäineen vääntyili vaivaantuneena. Olihan hän järjestänyt… asioita ja vähintäänkin eloa Eloklaaniin, mutta niin oli Mesitähtikin.
“Sinuna minä en yhtään soittaisi suutasi!” Talvikkitakku sylkäisi ja tuijotti Mesitähteä tulistuneena. Naaraan sanoista tirskui katkeruus, viha eikä niissä ollut tippaakaan kunnioitusta.
“SINÄ aiheutit sodan Kujakissayhteisön ja meidän välille. SINUN takiasi Eloklaanista kuoli kissoja”, Talvikkitakku jatkoi sähinäänsä ja joutui pidättelemään itseään, että ei kävisi Mesitähden kimppuun.
“Ja SINÄ hylkäsit minut ja keskitit elämäsi jonkun Tähtimötaivaan ja Kortetuikkeen ympärille. Olet oksettava, Mesitähti. Sinä vain otat ja otat muilta kissoilta, mutta sinä et koskaan anna muille mitään. Minä VIHAAN SINUA ja toivon, että sinä kuolet. Toivon, että joku riistää sinulta vallan ja joudut kokemaan tuskallisen kuoleman. Sellaisen minkä Kuutamolaine olisi kokenut, jos siinä olisi oikeasti ollut kuolonmarjoja”, Talvikkitakku huusi isälleen eikä säästellyt sanoissaan. Naaraan rinnassa roihusi liekki, joka oli täynnä negatiivisia tunteita. Talvikkitakku vetäisi muutaman kerran syvään henkeä ja tuijotti kollia silmät suurina.
“Minulla ei ole sinulle enää mitään sanottavaa, ikinä. Älä enää koskaan lähesty minua tai minä kynsin sinulta silmät päästäsi. Minun pitää nyt mennä, ilmoita vaikka Korppisiivelle minun rangaistukseni”, Talvikkitakku naukaisi lopulta. Hän ei ollut varma mistä hänen yllättävä raivonpuuskansa oli tullut. Naaras oli todella pitkävihainen eikä hän ollut koskaan antanut isälleen anteeksi sitä, että hän oli joutunut kokemaan olonsa ulkopuoliseksi. Mesitähti oli tehnyt niin paljon pahoja asioita. Sen lisäksi Talvikkitakku tunsi olonsa päivä päivältä yksinäisemmäksi. Hän ei kestänyt ajatusta torjutuksi tulemisesta, joten hän vain ärsytti kissoja ja yritti sitä kautta näyttää kiinnostuksensa. Kuutamolainettakaan ei enää kiinnostanut, naaras tunsi itsensä todella ulkopuoliseksi ja se sattui.
Toinen kissa ketä naaras ei voinut sietää oli Kortetuike, hänen veljensä. Kortetuike näytti niin paljon Mesitähdeltä, että soturi meinasi yökätä. Luonteensa puolesta kolli muistutti myös todella paljon Mesitähteä, yhtä pehmeä ja sisältä varmastikin yhtä mätä. Talvikkitakku ei ollut tutustunut pikkuveljeensä eikä häntä kiinnostanutkaan. Hän oli omat johtopäätöksensä tehnyt ja ne riittivät hänelle vallan hyvin.
Punaruskea marssi päällikönpesästä karvat pörhöllä ja tulistuneena. Hän ei voinut sietää sitä, että häntä yritettiin komennella tällä tapaa. Talvikkitakku tuhahteli itsekseen tömistellessään parantajanpesälle. Hän halusi mennä katsomaan miten Kuutamolaine voi ja naaras oletti, että mustavalkoinen oli edelleen Leimusilmän hoivassa. Soturinaaras tunsi selässään kissojen oudoksuvat katseet. Olihan hän järjestänyt aikamoisen kohtauksen. Talvikkitakusta tuntui, että hän ei muuta osannutkaan. Mihin tahansa hän menikin, häntä seurasi vain kaikenlaiset konfliktit ja huutokohtaukset. No, se saattoi johtua siitä, että naaras oli yleensä itse se kuka ne kohtaukset järjesti..
Talvikkitakku kurkisti parantajanpesään ja kurtisti kulmiaan nähdessään Virnakukan. Mitä tuo täällä teki? Eihän Kuutamolaine edes tuntenut häntä, ei naaras ainakaan ollut koskaan maininnut tuntevansa Virnakukan.
“Ala painua täältä, minulla on Kuutamolaineelle asiaa”, Talvikkitakku sähähti, mutta Virnakukka ei liikahtanutkaan, vaan kohotti toista kulmaansa hieman huvittuneena.
“Talvikkitakku, kuinka sinä edes kehtaat kaiken tämän jälkeen puhua tuolla tapaa. Minä päätän kuka täällä vierailee ja sinä et ole yksi niistä kissoista kenen seurassa juuri nyt haluaisin viettää aikaa”, Kuutamolaine puuskahti turhautuneena, mutta Talvikkitakku marssi Vienotassun ohitse syvemmälle parantajanpesään. Hän oli päättänyt puhua Kuutamolaineelle ja hän sen myös tekisi. Talvikkitakku tiesi, että hänen pitäisi pyytää anteeksi ja hän myös halusi pyytää anteeksi, mutta hän ei vain tiennyt miten hän sen tekisi. Ja hän oli jo valmiiksi aloittanut rähjäämisen, joten sillä linjalla oli vain helpompi jatkaa. Naaras ei vain osannut niellä ylpeyttään. Usein Talvikkitakusta tuntui, että se oli ainoa asia mikä hänellä oli jäljellä.
“No, Virnakukka. Eikö sana kuulu vai eikö se tehoa?” Talvikkitakku jatkoi ja sivuutti tyystin Kuutamolaineen sanat.
“Jos sinulla ei ole mitään muuta, niin minulla ja Virnakukalla tässä oli juttu kesken”, naarassoturi huokaisi ja katsoi punaruskeaa naarasta kyllästyneenä.
“Minä tulin kysymään haluaisitko lähteä joelle? Siellä saattaa olla jo sorsanpoikasia uiskentelemassa”, Talvikkitakku kysyi, mutta jo pelkästään Kuutamolaineen ilme kertoi hänen vastauksensa.

Kirjoittaja: Aura

Kujekulta lysähti Järviloisteen vierelle rättiväsyneenä. Naaras oli rehkinyt koko päivän partioiden, saalistaen ja harjoitellen. Järviloiste oli herättänyt hänet heti aamutuimaan ja raahannut naaraan korvasta vetämällä taisteluharjoituksiin.
“Kujekulta, sinun on opittava käyttämään liikkeitä eikä pelkästään voimaasi.” Järviloiste oli naukunut.
Mutta nyt Kujekulta ei enää jaksanut vaivata päätään taisteluharjoituksilla. Järviloiste tarkoitti pelkästään hyvää ja naaras arvosti, että kolli käytti aikaansa hänen opettamiseen. Kujekulta piti itseään toivottomana tapauksena mitä tuli taistelutaitoihin.
“Kujekulta, miten ihana nähdä! Oletko jo syönyt?” naaraan vieressä torkkunut kolli havahtui Kujekullan rysähdyksestä hereille. Naaraalla ei kuitenkaan ollut nälkä, joten hän vain ynähti vastaukseksi ja kääräisi häntänsä tiukemmin ympärilleen.
“Mh, minua väsyttää. Puhutaan myöhemmin”, Kujekulta mutisi ystävälleen ja painautui syvemmin kollin viereen. Järviloisteen lämmin turkki tuntui hänestä hyvältä ja Kujekullan sisällä läikähti onnellinen tunne, jota myös ihastumiseksi kutsuttiin. Se oli naaraalle uutta, Järviloiste oli hänestä ollut aina vain kiva kaveri ja Kujekulta oli jo kuiden ajan yrittänyt pakottaa tunteitaan. Ehkä pieni luovuttaminen sen suhteen oli saanut naaraan tuntemaankin jotain.
“Hyvä on, nähdään aamulla aamupartiossa”, Järviloiste kuiskasi Kujekullan korvaan ja painoi päänsä väsyneen soturin selän päälle. Kujekullan kurkusta alkoi kummuta pientä kehräystä.

Kujekulta räväytti vihreät silmänsä auki ja haukotteli kita ammollaan. Oliko nyt jo aamu? Mutta heti kun naaras silmäili maisemaa tarkemmin, hän huomasi olevansa jossain muualla kun Eloklaanin leirissä. Kaikkialla oli valoisaa, kirkasta ja kaunista. Missä hän oli? Kujekulta otti varovaisen askeleen eteenpäin ja katseli maisemia uteliaasti.
“Kujekulta”, kuului tuttu naukaisu, mikä sai Kujekullan kääntymään. Naaraan sydän alkoi hakkaamaan, kun hänen edessään seisoi Lehmusjalka, naaraan kadonnut veli. Kujekulta ei saanut sanaakaan sanotuksi, vaan syöksyi kollin kaulaan ja voimallaan kaatoi Kujekullan maahan.
“Lehmusjalka, rakas Lehmusjalkani! Minä tiesin, että sinä et todellakaan ole kuollut, kaikki muut olivat vain väärässä ja valehtelivat minulle! Voi minun veljeni, mi-missä ihmeessä sinä olet? Minulla on niin paljon kerrottavaa, isä-”, Kujekulta haukkoi happea kiihtyneenä, mutta Lehmusjalka keskeytti hänet käpälänsä siskonsa suun eteen.
“Kujekulta, shh, shh. Hei, rauhoituhan nyt. Sinä et ainakaan ole menettänyt energiaasi. Jos päästäisit minut ylös, niin me voisimme hieman jutella. Minä näytän sinulle jotain, tule”, Lehmusjalka naukui viikset väpättäen ja pukkasi Kujekultaa. Naaras kallisti päätään hämmentyneenä, mutta tajusi nousta veljensä päältä ylös ja päästää toisen vapauteen. Lehmusjalka hymyili naaraalle huvittuneesti ja viittoi toista seuraamaan häntä.
“Kujekulta, minäkin olen ikävöinyt sinua, mutta.. Kai sinä tiedät, että olet minulle hyvin rakas ja minä välitän sinusta?” Lehmusjalka aloitti epäröiden ja katsoi Kujekultaa silmiin vakavana. Naaras nyökytteli, mutta ei ymmärtänyt miksi Lehmusjalka kuulosti niin vakavalta. Pelkäsikö kolli, että hän oli vihainen?
“Lehmusjalka, jos ajattelet että olen vihainen sinulle, niin minä en ole. Sinulla oli varmasti syysi lähteä-”, naaraskissa naukui veljelleen hymyillen, mutta Lehmusjalka taas pudisti päätään.
“Kujekulta, kuuntele minua. Minä en kadonnut, minä kuolin.”

Lehmusjalan sanat saivat Kujekullan pysähtymään järkyttyneenä. Oliko toinen… kuollut? Kujekullan alaleuka alkoi väpättämään ja naaras tärisi haavanlehden lailla. Kujekulta oli varma, että hän ei ollut kuullut oikein tai.. tai toisen oli pakko olla joku Lehmusjalan kaksoisolento. Tämä ei ollut totta!
“Sinä.. sinäkin valehtelet!” Kujekulta rääkäisi toiselle sylki kaaressa lentäen ja naaras oli varma, että hän tukehtuisi tähän paikkaan. Lopulta naaras purskahti itkuun ja antoi kaikkien tunteidensa tulla kerralla ulos oksennuksen lailla. Kujekulta ei ollut käsitellyt elämänsä aikana negatiivisia tunteitaan eikä naaras edes muistanut oliko hän koskaan itkenyt. Kujekulta lysähti maahan Lehmusjalan jalkoihin ja tarrasi kollin etujalkaan. Naaras painoi kasvonsa veljensä turkkiin ja itki. Kujekullasta tuntui siltä, että hänen koko maailma oli romahtanut. Lopulta hän pyyhkäisi punottavat silmänsä Lehmusjalan turkkiin ja katsoi toista, kuin saaliseläin joka anoi saalistajaltaan karkuun pääsyä.
“Sa-sano, että sinä et puhu totta.. Lehmusjalka, sano että… että sinä et ole kuollut”, Kujekulta nyyhkytti ja haukkoi henkeä nyyhkäisyjen välissä.
“Kujekulta-rakas.. Katso ympärillesi. Me emme ole Eloklaanin reviirillä, tämä on Tähtiklaani. Minä tiedän, että sinä et tiedä pitäisikö sinun uskoa siihen, mutta Kujekulta. Kissat kuolevat, he eivät katoa. Minä tiedän, että sinä haluat uskoa kaikista ja kaikesta hyvää, ja se on hienoa! Mutta maailmassa on myös pahoja kissoja. Sinä et saisi olla niin sinisilmäinen ja liian optimisti. Lupaa minulle, että sinä edes yrität opetella käsittelemään vaikeita tunteita. Itke vain, suru ja itku puhdistaa”, Lehmusjalka maukui siskolleen ja tarttui naarasta hellästi leuasta. Kujekulta yritti vältellä Lehmusjalan katsetta, mutta lopulta naaraan oli pakko katsoa veljeään taas silmiin. Naaras ei tiennyt mitä sanoa.
“Lupaan”, Kujekulta kuiskasi lopulta heikoksi. Se oli ainoa mitä hän sai sanotuksi. Hän oli odottanut Lehmusjalan tapaamista ikuisuuden ja nyt kun se tapahtui, hänen koko maailmankuvansa järkkyi. Sen jälkeen naaras tajusi kunnolla katsoa ympärilleen. Tähtiklaani näytti juuri siltä miltä hän oli ajatellut sen näyttävän. Lämmin ilma pureutui naaraan turkkiin lempeästi ja tuikkiva tähtitaivas näytti kauniilta näin päiväsaikaan.
“Ja hei, pikkuveljen neuvo. Pidä kiinni siitä Järviloisteesta, hän vaikuttaa hyvältä tyypiltä. Mutta muista myös tavoitella unelmiasi ja pitää kiinni tuosta energiasta mitä levität”, Lehmusjalka naukaisi, kun Kujekulta oli hieman rauhoittunut. Kollin kasvoilla oli virne minkä naaras oli melkein unohtanut. Lopulta Kujekullankin kasvoille piirtyi pieni hymy.
“Pyh, ei pikkuveljeni saisi olla isosiskoaan viisaampi”, Kujekulta hymyili leikkisästi ja nousi ylös. Hän painautui Lehmusjalan turkkiin tiukkaan ja imi kollin tuttua tuoksua. Hän halusi painaa sen mieleen ikuiseksi ajoiksi.
“Olet minulle rakas. Pidä hyvää huolta uusista sisaruksistasi, minäkin huolehdin Lampipennusta ja Tulipennusta. Te tapaatte vielä, mekin tapaamme. Ja tärkeimpänä, pidä huoli itsestäsi. Minä rakastan sinua, Kujekulta”, Lehmusjalka naukaisi äänellä, joka soi sana sanalta ilmassa yhä vaimeampana. Seuraavan kerran kun Kujekulta avasi silmänsä, Lehmusjalan tähtiturkkinen olemus oli haihtunut savuna ilmaan. Kujekulta hengähti raskaasti ja tuijotti Tähtiklaanin maita, mitkä olivat alkaneet myös haihtua. Pian Kujekulta näki edessään pelkkää pimeyttä.

Kujekullan näkemästä unesta oli kulunut puolikas päivä. Kujekulta oli herännyt ennen aamupartiota ja kadonnut metsään. Kujekullan omatuntoa hieman kolkutti, olihan hän lupautunut aamupartioon tai ainakin Järviloiste oli luvannut hänet sellaiseen. Naaras oli kuitenkin halunnut olla yksin, joten hän oli kierinyt ketunjätteissä ja istunut löytämässään mäyränkolossa koko aamupäivän. Aurinko paistoi kirkkaasti ja linnut sirkuttivat puissa. Se sai Kujekullan tuntemaan olonsa hieman paremmaksi. Naaraalla oli ollut harvinaisen vaikea aamupäivä, sillä hän ei tiennyt miten hänen pitäisi toimia jatkossa. Entinen Kujekulta olisi vain painanut nämä negatiiviset tunteet mielensä syvimpään kolkkaan, mutta uusi Kujekulta halusi yrittää käsitellä ne. Mutta hän ei tiennyt miten. Mistä hän edes aloittaisi? Naaras arveli, että Järviloisteella voisi olla ratkaisu tai toinenkin, mutta Kujekullasta tuntui vaikealta nöyrtyä niinkin tutun kissan edessä. Lieskakajo voisi olla muuten potentiaalinen vaihtoehto, mutta Kujekulta ei halunnut olla toisen kanssa missään tekemisissä. Koko aamun naaras oli tarkastellut omia tunteitaan ja myöntänyt itselleen, että hän tunsi itsensä petetyksi, vihaiseksi ja surulliseksi. Lieskakajo oli rikkonut häntä ja Nokkospilveä vastaan. Nokkospilvi taas oli kiireinen uusien sisarustensa kanssa ja Kujekulta ei halunnut stressata emoaan.

Päivä oli vaihtunut iltapäivään ja naarassoturi oli tällä kertaa löytänyt itsensä kuljeskelemasta niityllä. Kujekullan vieressä siinsi tuttu raja, jonka toisella puolella oli maata, joka ei kuulunut kenellekään. Kujekulta oli tullut rajalle tarkoituksella, hän halusi nähdä sen erakon, Noran. Mutta rajan tuntumassa ei näkynyt ketään ja vaikka naaras kuinka nieli maisemaa katsellaan, ei erakkonaaras ilmestynyt hänen katseeseensa. Se sai Kujekullan pettymään. Naaras olisi kaivannut piristystä ja tähän asti Nora oli ollut hauskaa seuraa. Erakko osasi vitsailla ja saada perhoset leijailemaan Kujekullan vatsassa. Aina naaraan ollessa paikalla hänen poskiaan kuumotti ja korvannipukoita kuumotti. Kujekullan oli kuitenkin pakko todeta, että naarasta ei näkynyt missään, joten hän huokaisi ja kääntyi. Ehkä hän vain palaisi leiriin ja olisi kerrankin aikuinen. Puhuisi Järviloisteelle suoraan eikä vain vitsailisi.
“Sinä et taida olla kovin taitava jäljittäjä, hm?” Kujekullan takaa kuului tuttu, itsevarma ja kujeileva naukaisu, mikä sai Kujekullan kääntymään ilahtuneena. Hänen edessään seisoi kaunis, pitkäturkkinen naaras kenen silmissä välkkyi flirttaileva ja hieman ylimielinen pilke.
“Etkö sinä osaa koskaan tulla suoraan esiin, vaan sinun pitää aina piileskellä. Etkö sinä uskalla näyttäytyä, pelkäätkö minua?” Kujekulta täräytti, mutta asteli lähemmäksi. Nora virnuili turkki pörhöllä ja kurottautui koskettamaan Kujekullan nenää käpälällään.
“Oletkin teräväkielisempi, kun luulin. Mutta muru, eihän sinua pelkää edes saaliseläimet. Osa metsäkissoista on vain niin puuduttavia ja outoja, en vain jaksa nähdä heitä. Mutta sinä… Sinä olet erityinen”, Nora naukaisi ja iski klaanikissalle silmää. Kujekullan viikset värähtivät ja sydän teki voltin. Ajatteliko tuo upea ja kiehtova naaras, että hän, tavallinen ja tylsä Kujekulta oli kiehtova.
“Mutta hani, älähän nyt ylpisty liikaa. Se tuskin sopisi sinulle. Sen sijaan tuollainen pieni sanattomuus on niin kovin suloista”, Nora jatkoi ja katsoi toista kulmien alta hieman viekkaasti. Kujekulta tuhahti, mutta ei ollut ollenkaan pahoillaan. Erakkonaaraan tapaaminen sai hänet aina piristymään, mutta myös tuntemaan outoja tunteita.
“Kukahan se minut saa aina sanattomaksi”, Kujekulta mutisi Noralle katse maassa. Hän ei ymmärtänyt miten Nora hehkui sellaista viileää energiaa. Nora vaikutti siltä, että mikään ei voisi hetkauttaa häntä, kun taas Kujekulta meinasi pyörtyä pelkästään Noran katseesta.
“Et ole ensimmäinen kissa kenet olen saanut sanattomaksi. Mutta kultaseni, menen taas. Liian pitkään metsäkissan seurassa lojuminen ei tee minulle hyvää. Mutta ehkäpä seuraavalla kerralla voimme aterioida, jos vain saat jotain kiinni”, Nora vastasi leikillisesti, iski silmää ja kääntyi taas. Ja niin Nora oli taas poissa.

Nuo lyhyet hetket kiehtovan erakon seurassa sai Kujekullan tuntemaan oman elämänsä hieman tylsäksi, mutta samalla niiden tuoma piristys vaikutti positiivisesti Kujekultaan. Noran ehdotus riistan jakamisesta sai Kujekullan tuntemaan miljoonien perhosten lepatuksen vatsassaan. Hän tiesi, että riistan jakaminen erakon kanssa oli ankarasti kiellettyä, erityisesti lehtikadon aikaan. Mutta entä jos kukaan ei saisi tietää? Tai entä jos hän ei saalistaisikaan sitä Eloklaanin reviirillä? Olisiko se silloin niin paha… Samassa Kujekulta tajusi, että tuo oli ollut päivän ainoa hetki, kun hän ei ollut ajatellut Lehmusjalkaa. Hän oli arvannut oikein, Nora oli saanut hänen ajatuksensa niin sekaisin, että Kujekulta oli tyystin unohtanut veljensä kuoleman ja aivan kaiken. Naaras hieman toivoi, että Nora olisi hänen klaanitoverinsa. Silloin hänen ei tarvitsisi miettiä näitä asioita. Mutta jos Nora olisi klaanikissa, niin hänellä olisi isompi ongelma. Silloin hänen tunteensa varmasti laskettaisiin petokseksi.

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Aura

Syreenisumu oli vapauttanut Tupsutassun vapaalle. He olivat käyneet keräämässä sammalta ja pieni kolli oli itsestään kovin ylpeä! Syreenisumun mukaan hän oli nimittäin luonnonlahjakkuus sammalien keräämisessä. Tupsutassua hymyilytti, kun hän muisteli mestarinsa jakamia kehuja. Alkuperäisen suunnitelman mukaan heidän oli pitänyt käydä myös harjoittelemassa saalistamista, mutta metsästä oli kuulunut todella outoja ääniä ja he olivat palanneet leiriin. Syreenisumu oli vedonnut turvallisuuteen ja Tupsutassu oli ollut helpottunut, että hänelle oli osunut tällainen mestari. Vaikka kolli ei halunnut sitä paljastaa, niin häntä oli pelottanut todella paljon. Se ääni oli kuulostanut todella kovaääniseltä kehräyksen tyyppiseltä hurinalta. Kolli oli mielessään leikitellyt sillä ajatuksella, että metsässä majaili isokokoinen kissa. Tupsutassun ajatuksissa tuo isokokoinen kissa oli kuitenkin kiltti ja ystävällinen, kuin metsän oma suojelija! Siitä huolimatta Tupsutassu oli iloinen, että hän oli leirissä turvassa.
“Hei, Tupsutassu! Ja onnea vielä oppilasnimestäsi, oletko viihtynyt oppilaana?” kuului iloinen naukaisu mikä sai Tupsutassun säikähtämään. Kolli ponkaisi pystyyn, mutta siloitti turkkinsa, kun hänen katseensa ei kohdannutkaan jättikissan kanssa, vaan hänen edessään seisoi Säihkesammal, eloklaanilainen soturi. Naaras oli häntä vain hieman vanhempi, joten Tupsutassu pystyi rentoutumaan hieman enemmän. Tupsutassu kuitenkin tunsi pientä jännitystä, olihan Säihkesammal soturi ja kolli kunnioitti ylempiarvoisia kissoja suuresti.
“Hei, Säihkesammal. Kiitos! Oppilaana on hauskaa, mutta jännittävää! Olimme äsken Syreenisumun kanssa etsimässä sammalta, mutta….” Tupsutassu naukui epäröiden. Hän ei ollut varma pitäisikö Säihkesammal häntä aivan kajahtaneena tai melkein pahemmassa tapauksessa Säihkesammal haluaisi lähteä hänen kanssaan etsimään äänen omistajaa. Tupsutassu ei edes tiennyt saisiko hän lähteä nuoren soturin kanssa ilman mestarinsa lupaa, mutta kollikissa ei myöskään ollut varma uskaltaisiko hän.
“Mitä? Tapahtuiko jotain ikävää?” Säihkesammal kysyi huomatessaan muutoksen tuoreen oppilaan asenteessa, mutta harmaavalkoinen kolli ravisti välittömästi päätään.
“Ei, ei mitään sellaista. Me vain kuulimme jotain outoa ääntä ja se oli todella pelottavaa!” Tupsutassu naukaisi uudelle tuttavuudelleen ja läväytti naaraalle pienen hymyn sanojensa tehosteeksi. Todennäköisesti se ei ollut mitään, kuten Syreenisumu oli uumoillut. Tupsutassu oli vain kovin turvallisuudenhaluinen kissa ja oudot äänet eivät ainakaan auttaneet.
“Kuulostaa oudolta, mutta metsästä välillä kuuluu outoja asioita. Ei se varmaankaan ollut mitään vaarallista, joten älä huoli, kaikki on varmasti hyvin. Oletko päässyt jo harjoittelemaan taistelua tai saalistamista?” Säihkesammal naukaisi rauhoittavasti ja kosketti nuoremman kissan kylkeä hännällään. Soturin varmuus sai Tupsutassun rentoutumaan ja olihan Syreenisumukin epäillyt, että kaikki oli kunnossa. Kolli tiesi, että hänellä oli tavanomaista vilkkaampi mielikuvitus ja Tupsutassu joutui aina muistuttamaan itseään siitä. Kollikissa korjasi asentoaan mukavammaksi, mutta pudisteli päätään. Syreensumu oli vienyt häntä reviirikierrokselle ja sammalia keräämään, mutta nekin olivat olleet vain lyhyitä pyörähdyksiä leirin ulkopuolea. Tupsutassua se hieman harmitti. Kaikista eniten hän oli odottanut pääsevänsä näkemään koko maailman tai ainakin Eloklaanin reviirin, mutta Syreenisumu ei ollut edes esitellyt hänelle koko reviiriä. Sen sijaan taisteluharjoituksia Tupsutassu ei odottanut. Ajatuskin muiden kissojen vahingoittamisesta tuntui pahalta. Kolli halusi olla muille kiltti, mutta samalla hän koki ristiriitaisia ajatuksia. Hän tietenkin halusi puolustaa Eloklaania hengellään, mutta kollia harmitti, että se vaatisi taistelutaitoja.
“En vielä, Syreenisumulla on kai ollut kiirettä.. Varmaankin pian hän vie minut harjoittelemaan”, Tupsutassu naukaisi toiveikkaasti ja hänen silmissään pilkahti odottavainen katse. Kolli uskoi, että Syreenisumu olisi varmasti paras mahdollinen mestari hänelle. Eihän Eloklaanissa huonoja kissoja ollutkaan tai vaikka olisikin, niin ei Mesitähti antaisi hänelle sellaista mestariksi.
“Ehkäpä se hetki on nyt, nähdään myöhemmin, Tupsutassu!” Säihkesammal huikkasi ystävällisesti ja nyökkäsi paikalle saapuneen ruskeaturkkisen naaraan suuntaan. Tupsutassu väläytti Säihkesammaleelle vielä hymyn, naukui hyvästinsä ja nousi ylös. Kolli nyökkäsi ja laski päätään kunnioittavasti.
“Hei, Syreenisumu. Lähdemmekö me nyt harjoittelemaan?” nuori oppilas kysyi tohkeissaan, häntä innostuneesti heiluen. Tupsutassu nyppi turkkiaan muutaman kerran jännittyneenä. Kollin turkkia ja ihoa kutitti eikä nyppiminen ainakaan auttanut asiaan, mutta kolli ei siltikään voinut antaa nyppimisen olla. Pentuna hänen turkkinsa oli ollut pitkä ja pehmeä, mutta päivä päivältä turkki tuntui harvenevan ja irtoavan tuppoina. Leimusilmä oli joskus kokeillut antaa hänelle kutinaan yrttejä, mutta niistä oli ollut apua vain hetkellisesti.
“Hei, Tupsutassu. Sinäpä olet reippaana! Minä ajattelin, että voisin näyttää sinulle nyt vaanimisasennon ja voisit kokeilla jäljittää saalista. Jos löydämme jotain, niin saat kokeilla saalistaa sen. Miltäs tämä kuulostaa? Voisimme lähteä Koivumetsään tälläkin kertaa, mutta mennään nyt katsomaan Kuolonklaanin rajaa. Mutta ei saalisteta sen lähellä. Rajan lähellä saa kyllä saalistaa, kunhan pysymme omalla puolellamme. Mutta koska klaanien välit eivät ole kovin hyvät, niin vältetään rajan kupeessa saalistamista”, Syreenisumu neuvoi oppilastaan ystävällisellä äänensävyllä ja naaraan häntä heilahti rennosti, kun hän lähti hölköttelemään kohti leirin sisäänkäyntiä. Tupsutassu seurasi mestariaan kuuliaisesti ja pyrki painamaan mestarinsa jokaisen sanan päähänsä. Hän halusi olla paras oppilas mitä Eloklaani oli nähnyt! Kollilla ei ollut erityistä kunnianhimoa, mutta hän halusi olla klaanilleen hyödyksi. Tupsutassu myös halusi, että hänen mestarinsa voisi olla tyytyväinen häneen, ehkä tulevaisuudessa jopa hänestä ylpeä.
“Onko saalistaminen vaikeaa? Entä jäljittäminen?” kolli kysyi varovaisesti. Hän olisi halunnut pommittaa mestariaan miljoonalla eri kysymyksellä, mutta hän ei uskaltanut. Kolli oli hieman ujo ja Syreenisumu oli hänelle vielä vieras kissa.
“Hmm, no, se riippuu kissasta. Se selviää pian missä sinun omat vahvuudet ovat. Esimerkiksi minä en ole kovin taitava vaanija, mutta olen nopea ja hyvä jäljittäjä”, Syreenisumu aloitti ja kääntyi oppilaansa puoleen tutkaillakseen toista katsellaan. Tupsutassu punasteli hieman, hän ei pitänyt huomion keskipisteenä olemisesta ja siitä kun kissat katsoivat häntä. Hän ei myöskään ollut varma minkä takia Syreenisumu katsoi häntä niin tarkkaan, joten kolli painui kasaan hieman epävarmana ja peitteli kehoaan hännällään.
“Sinä näytät siltä, että sinusta kasvaa voimakas ja kestävä kissa”, raidallinen kissa totesi tutkailunsa päätteeksi hymyillen ja sai Tupsutassun taas hieman rentoutumaan. Tietenkin, sen takia Syreenisumu oli katsellut häntä. Tupsutassu ei vastannut Syreenisumulle mitään, mutta hän painoi naaraan sanat mieleen. Ehkä jos hän söisi tarpeeksi riistaa, hänestä kasvaisi ainakin todella voimakas kolli.

Loppumatkan Koivumetsälle he juttelivat niitä näitä oppilaiden tehtävistä ja siitä mitä ominaisuuksia mihinkin taitoihin tarvittaisiin. Tupsutassulle myös selvisi, että suurin osa Kuolonklaanin kissoista oli uimataidottomia, kun taas Eloklaanissa jokainen kissa osasi uida edes vähän. Tupsutassusta oli hienoa, että eloklaanilaisilla oli tälläinen erikoistaito. Kolli tunsi sydämessään syvää ylpeyttä kotiklaaniaan kohtaan, jälleen kerran. Tupsutassusta oli hienoa olla eloklaanilainen. Ei uimataidon vuoksi, vaan sen takia miten hyväsydämisiä kissoja Eloklaanissa oli. Kollioppilas kyllä uskoi, että oikeasti kuolonklaanilaisetkin olivat heidän kaltaisiaan. Joku oli vain myrkyttänyt heidän mielensä.
“Mitä luulet, pääsemmekö me koskaan sopuun Kuolonklaanin kanssa?” Tupsutassu päätti kysyä Syreenisumulta. Kimalaistoive, kissa kuka oli valinnut polukseen ikikuningattaren ja huolehtinut hänestä, oli kertonut Eloklaanin olleen sodassa Kuolonklaania vastaan. Tilanne oli kääntynyt Kuolonklaanin ja Henkäystähden voitoksi. Eloklaani oli elänyt pitkään Kuolonklaanin vallan alla, mutta lopulta tilanne oli kääntynyt heidän voitokseen.
“Sinä kysyt vaikeita, mutta hmm, minä en kyllä yhtään tiedä. En usko, että Henkäystähden aikana ainakaan. Hän on.. paha kissa eikä pidä meistä”, Syreenisumu naukaisi lopulta mietteliäänä ja vilkaisi rajalle, jonka toisella puolella häämötti Kuolonklaanin oma reviiri. Vaistomaisesti Tupsutassu hypähti lähemmäksi mestariaan ja siirsi myös oman katseensa rajaan. Oliko Syreenisumu nähnyt jotain?
“Hei, ei hätää. Ei siellä mitään ole, luontoa vain”, naaras lohdutti huomatessaan Tupsutassun pelästyneen.
“Mitä sinä haistat?” naaras kysyi heti perään siirtääkseen oppilaansa ajatukset pois Kuolonklaanista ja kaikista ikävistä asioista. Tupsutassu matki Syreenisumun tapaa maistella ilmaa, mutta hän ei saanut yhdestäkään hajusta kiinni. Kaikkialla tuoksui samalta, metsältä ja raikkaalta.
“Ööö… Täällä on.. puita? Ja.. metsää? Ja rajamerkkejä?” Tupsutassu veikkaili ja sai Syreenisumun siirtymään hieman syvemmälle Koivumetsää. Kolli lähti toiveikkaana Syreenisumun perään, olikohan naaras saanut hajujäljen? Kyllä Tupsutassukin oli metsän ruohon haistanut, mutta siinä ei ollut paljoa syötävää.
“Siirrytään hieman syvemmälle, en tajunnutkaan että rajamerkkien läheisyydessä on vaikeaa aloittaa jäljitysharjoitukset. Täällä on kuitenkin muutaman saaliseläimen hajujälki, joten yritähän uudestaan. Onnistut varmasti!” naarassoturi kannusti hymyilleen ja Tupsutassu alkoi jälleen haistelemaan ilmaa. Nyt rajamerkkien tuoksu ei ollut yhtä vahva, mutta hän ei edelleenkään haistanut paljoa mitään. Kolli tunsi nolostuvansa, oliko hän epäonnistunut heti ensimmäisissä harjoituksissa? Kollin teki mieli potkaista tassunsa juuressa nököttävää kiveä, niin paljon häntä harmitti. Syreenisumu onneksi huomasi oppilaansa harmituksen ja silitti toista lempeästi hännällään.
“Hei, ei se mitään. Nämä ovat sinun ensimmäiset harjoituksesi. Yritetään myöhemmin uudelleen, kyllä sinä vielä onnistut. Minä voisin nyt näyttää vaanimisasennon, mutta muista, minunkaan oma ei ole kovin hyvä”, naaraskissa naukaisi reippaasti ja lähti itse hakemaan omaa asentoaan. Tupsutassun keltainen katse seurasi häntä silmä kovana. Naaras laskeutui matalaksi, toisen tassut olivat lähellä toisiaan ja naaraan korvat osoittivat eteenpäin tarkkaavaisina. Naaraan häntä oli myös hieman maanpinnasta koholla. Syreenisumu nyökkäsi oppilaansa suuntaan ja Tupsutassu yritti harjoitella omaa vaanimisasentoaan. Kolli muisteli pentuaikojaan, kun hän oli harjoitellut Kimalaistoiveen hännän avulla saalistamista. Tupsutassu pudottautui mahdollisimman matalaksi ja vetäisi etukäpälänsä kroppansa alle. Tupsutassu vilkaisi Syreenisumun suuntaan ja naaras nyökkäsi hyväksyvästi. Mestarin nyökkäys sai Tupsutassun hymyilemään leveästi. Hän oli onnistunut! Vaanimisasento tuntui kollista yllättävän helpolta ja hyvältä.
“Hyvältä näyttää, Tupsutassu! Muista nostaa häntäsi. Saaliseläin voisi kuulla sinut, jos häntäsi laahaisi lehtien seassa”, Syreenisumu naukui tyytyväisenä ja näpäytti naarasta ystävällisesti hännällään. Tupsutassu nosti häntäänsä hieman ja sai Syreenisumun taas nyökkäämään hyväksyvästi.
“Noin sitä pitää! Menemme huomenna aamupartioon, joten palaamme jo nyt leiriin. Pääset huomenna kokeilemaan saalistamista. Muista mennä ajoissa lepäämään, jotta olet virkeänä. Käy kuitenkin leirissä viemässä ruokaa klaaninvanhimmille ja kuningattarille. Kysy myös tarvitseeko Nokilinnulta tai Viherkatseelta poistaa punkkeja. Jos tarvitsee, hae hiirensappea. Jos ei, niin saat ottaa sen jälkeen itse syötävää”, Syreenisumu ohjeisti oppilastaan ystävällisesti. Tupsutassusta oli mukava nähdä klaaninvanhimpia ja kuningattaria. Nokkospilvi oli myös saanut pentuja ja Tupsutassu halusi päästä tapaamaan heidät. Ne olivat varmasti todella suloisia! Kolli päätti, että kunhan he kasvaisivat, niin hän opettaisi heille leikkejä ja vaanimisasennon, kuten Syreenisumukin oli tänään opettanut. Ajatus pienten vesseleiden kanssa leikkimisestä sai Tupsutassun pään täyteen positiivisia ja iloisia ajatuksia. Hän piti pennuista niin paljon.

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kuutamolaineen kauhu ja paniikki alkoivat vähitellen laantua hänen kuullessaan Talvikkitakun naukuvan, että kyseessä oli pelkkä vitsi. Ensiksi tuli helpotus – hän ei ollutkaan kuolemassa! – ja sitä seurasi kupliva kiukun tunne. Miten Talvikkitakku oli saattanut tehdä hänelle näin, omalle ystävälleen? Hän oli oikeasti pelännyt tulleensa myrkytetyksi!
Ennen kuin hän ehti kääntyä sättimään niin sanottua ystäväänsä, joku muu änkesi väliin ja teki sen hänen puolestaan: “Miten katalan tempun teit, Talvikkitakku! Kuutamolaine on sinun ystäväsi, ja sinä annoit hänen luulla, että yritit tappaa hänet!” Virnakukka – viehkeä, valkoharmaa naaras – katsoi turkkinsa sisässä kasaan vetäytynyttä Talvikkitakkua syyttävästi.
“En- en minä tarkoittanut…” Talvikkitakun ääni hiipui lähes kuiskaukseksi, eikä tämä tuntunut pystyvän sanomaan lausettaan loppuun muiden vihaisten tuijotusten alla.
“Tule, meidän on parempi tutkia sinut ja yrittää saada se lintu ulos siltä varalta, että Talvikkitakku on laittanut sen sisään jotain haitallista.” Leimusilmä auttoi Kuutamolaineen jaloilleen ja lähti taluttamaan häntä parantajan pesää kohti. Samassa hän tunsi toisella puolellaan turkin kosketuksen, ja kun hän käänsi päätään, hän näki taas Virnakukan. Soturittaren naamalla oli huolestunut ilme.
“Sinulla ei varmasti ole mitään hätää”, naaras vakuutteli Kuutamolaineelle ikään kuin he olisivat olleet hyviäkin tuttuja. Todellisuudessa Kuutamolaine tiesi kyseisen klaanitoverin ainoastaan nimeltä. He olivat sattuneet joskus samoihin partioihin ja törmänneet soturien pesällä – pesätovereita kun olivat – mutta Virnakukka oli ollut hänen mielestään aina jotenkin vaikeasti lähesyttävän oloinen. Siksi häntä kummastuttikin, kun tämä näin yllättäen lähestyi häntä.
Yhtäkkiä pistävä kipu sai Kuutamolaineen jännittämään vatsaansa. Hänen oli purtava hampaansa yhteen, jotta ei olisi alkanut uikuttaa ääneen. “Mahaan sattuu”, hän ähkäisi tuskaisesti.
Se sai Leimusilmään lisävauhtia, ja kolli ohjeisti Vienotassua etsimään heidän varastoistaan joitain yrttejä, joiden nimeä Kuutamolaine ei enää jälkeenpäin kyennyt muistamaan, koska oli niin huonovointinen. Parantaja syötti hänelle lehtiä, jotka saivat hänet oksentamaan kaiken vatsansa sisällön ulos ja vähän enemmänkin. Jossain vaiheessa häntä alkoi väsyttää niin kamalasti, että urvahti niille sijoilleen.

Epämääräisen aikaa kestäneen tiedottomuuden jälkeen Kuutamolaine havahtui hereille. Hänen nenäänsä pisti vahvana hänen oman oksennuksensa löyhkä. Hän lipaisi suupieliään inhoksuen. Auttaisikohan vesi häntä huuhtomaan tämän etovan maun suustaan?
“Tässä näin, Kuutamolaine.” Märkä sammaltuppo tipahti mustavalkoisen naaraan eteen kuin tilauksesta. Hän hämmästyi uudestaan nähdessään Virnakukan seisomassa vuoteensa vieressä. “Onko vointisi jo parempi?”
Kuutamolaine räpäytti hitaasti silmiään ja nyökäytti sitten päätään. “On, kiitos.” Ennen kuin hän saattoi jatkaa puhumista, hänen oli litkittävä hieman vettä Virnakukan tuomasta sammalesta; raikas vesi tuntui virkistävältä. “Kauanko olin taju kankaalla?”
“Et kovin kauaa”, Virnakukka vastasti ja kävi istumaan. Naaras asetteli pitkän, tuuhean häntänsä nätisti tassuilleen. “Mutta sen verran kauan, että pikku sotkusi ehdittiin siivota.”
Kuutamolainetta nolotti hieman, että toiset olivat joutuneet siivoamaan hänen oksennuksiaan. Sitten hän muisti, kenen syytä se oikeasti oli. “Entä Talvikkitakku?” Hän tunsi sisällään kiehahtavan jo pelkästään naaraan nimen mainitessaan.
“Hän on Mesitähden puhuttelussa”, Virnakukka naukui pää kallellaan. “Ihan oikein hänelle, jos minulta kysytään. Hän meni aivan liian pitkälle tällä kertaa. Miten sinä oikein jaksat häntä?”
Kuutamolaine oli miettinyt ihan samaa viime kuina. Talvikkitakun jatkuva jekkuilu ja härnääminen oli toden teolla ruvennut tympimään häntä, mutta tämänpäiväinen oli ehdottomasti kaiken huippu. Hän ei ollut varma, miten nopeasti olisi valmis antamaan anteeksi ystävälleen.
“En tiedä.” Soturitar oli lopen uupunut. Hän olisi vain halunnut nukkua pahan olonsa pois, mutta ei kehdannut ummistaa silmiään Virnakukan katseen alla.
Pesän suu tärähti ja sisälle tupsahti Talvikkitakku Mesitähti kintereillään. Kuutamolaine ei saattanut katsoa punertavaturkkista naarasta silmiin, koska oli niin vihainen ja tunsi olonsa petetyksi. Hänen olisi kuitenkin yritettävä pitää mölyt mahassaan Mesitähden ja Virnakukan ollessa paikalla.

//Tale? >:(

Kirjoittaja: Aura

Lieskakajo ei tiennyt mitä sanoa, eihän kolli yleensäkään tiennyt miten tälläisessä tilanteessa pitäisi toimia. Hän rakasti Nokkospilveä, no… Ehkä enemmän ystävänä. Naaras oli ihana ja upea, mutta kun kolli ajatteli naarasta, hän ei oikein tuntenut mitään romanttista. Nokkospilvi oli hänelle enemmän kuin paras ystävä. Lieskakajo saattoi luottaa naaraaseen jokaisessa tilanteessa ja Nokkospilvi tunsi hänet läpikotaisin. ‘No, melkein läpikotaisin’, Lieskakajo mietti ja tunsi suunnatonta häpeää salaisuudestaan. Kolli inhosi sitä tunnetta, kun hän ei osannut päättää. Kollikissa halusi kaiken, mutta hän ei voinut saada kaikkea. Se ei vain yksinkertaisesti ollut mahdotonta ja Lieskakajo tiesi sen, mutta silti hän tavoitteli Leimusilmää ja Nokkospilveä. Kolli oli edelleen sanaton.
“Leimusilmä, äh.. Minä… Nokkospilvikin saa pian pentuja ja-”, punaturkkinen takelteli korvat pään sivuille painuneina. Hänen vastauksensa oli kaikessa lyhykäisyydessään Leimusilmälle todella tyhjentävä.
“Minä en halua kuulla enempää, minun ei tarvitse kuulla enempää”, Leimusilmä jyrähti klaanitoverilleen ja pudisteli päätään pettyneenä. Siitä Lieskakajo tiesi, että hän oli oikeasti pilannut kaiken, pahimmassa tapauksessa lopullisesti.

Kollien välisestä keskustelusta oli kulunut pitkä aika. Kollit olivat vältelleet leirissä toisiaan ja välillä kaksikon katseet olivat kohdanneet, mutta molemmat olivat kääntäneet omansa nopeasti pois. Lieskakajo oli keskittynyt soturina toimimiseen ja Nokkospilven kanssa ajanviettoon. Hän halusi olla hyvä kumppani ja hyvittää kaiken, mutta siltikään Nokkospilvelle lempien kuiskiminen ei tuntunut kollista hyvältä. Se ei tuntunut oikealta. Mutta Nokkospilvi tuntui pitävän, joten Lieskakajo kuiski niitä toisen korvaan päivittäin. Kolli saapui leiriin suussaan suurikokoinen orava. Kolli oli ylpeä, että hän oli omilla saalistustaidoillaan saanut näinkin pulskan saaliin. Kollin hännänpää nytkähti, kun hän kuuli pentutarhalta kovaäänistä rääkymistä. Se oli samanlainen ääni kuin vuosia sitten, kun Kujekulta sisaruksineen syntyi. Hänen sydämensä löi tyhjää. Nytkö se tapahtuisi? Lieskakajo pudotti oravan maahan ja lähti ravaamaan kohti pentutarhaa. Hän halusi päästä näkemään toisen pentueensa syntymän!
“Lieskakajo, emo saa pentuja!” Kujekulta naukui nopeasti, mutta naaras ei ottanut selvää tyttärensä äänensävystä. Naaras puhui niin nopeasti. Kollin rintaa puristi, Kujekulta ei ollut kutsunut häntä isäkseen aikoihin. Heillä ei ollut kovinkaan hyvät välit Leimusilmästä johtuen ja soturi pelkäsi, että Kujekulta ei ottaisi uusia pentuja kovinkaan hyvällä. Kujekulta oli niin läheisriippuvainen ja hieman mustasukkainen muista kissoista. Lieskakajo oli usein huolissaan tyttärestään. Naaraan tunnetaidot olivat niin huonot eikä Kujekulta tuntunut aina käsittävän maailman todellista kulkua. Kujekulta oli välillä niin omissa maailmoissaan. Lieskakajo yritti kulkea tyttärensä ohitse, mutta Kujekulta esti häntä.
“Sinä odotat täällä. Kimalaistoive on Nokkospilven tukena ja Leimusilmä on siellä, joten sinulla ei ole sinne mitään asiaa”, Kujekulta tuhahti kollille ja sai Lieskakajon muljauttamaan silmiään turhautuneena. Punaturkkinen hengähti syvään ääneen ja yritti pysyä neutraalina. Häntä ärsytti tyttärensä käytös, eikö Kujekulta ymmärtänyt kuinka vakavasta asiasta oli kyse?
“Kujekulta, minun on oltava Nokkospilven tukena. Hän tarvitsee minua, olen hänen kumppaninsa”, Lieskakajo yritti puhua tyttärelleen järkeä, mutta naaras ei liikahtanutkaan, joten Lieskakajo luovutti. Hän ei halunnut, että hänen ja Kujekullan välit menisivät entistä huonommiksi. Sentään Kimalaistoive oli siellä Nokkospilven tukenaan, naaras tiesi poikimisesta Lieskakajoa enemmän. Kujekulta vilkaisi Lieskakajoa vielä kerran, hymähti voitonriemuisena ja asteli pentutarhan suuaukon vierelle vahtimaan.
“Kukaan ei kulje ohitseni, ei edes Mesitähti!” raskasrakenteinen naaras ilmoitti kovaan ääneen ja sai aukion kissojen päät kääntymään kysyvinä. Kolli hymähti aukion kissoille hieman vaivaantuneina. Kujekullalle oli todella tyypillistä järjestää kohtaus. Lieskakajo ravasi pentutarhan sisäänkäynnin edessä edestakaisin hermostuneena. Kestikö poikimisessa yleensä näin kauan? Entä jos jotain oli mennyt pahasti pieleen? Lieskakajo nielaisi. Mitä jos Tähtiklaani rankaisisi häntä? Kollin hermostuneisuus vain kasvoi. Mitä jos Tähtiklaani oli seurannut hänen ja Leimusilmän kissa-hiirileikkiä ja…. Lieskakajo tunsi pakottavaa tarvetta nähdä Nokkospilvi ja pennut. Kujekulta kuitenkin jökötti pentutarhan edessä kiven lailla.

Ikuisuudelta tuntuneen hetken päästä Leimusilmä työntyi pentutarhalta viileään ja sateiseen ulkoilmaan. Kollin sydän pomppasi kurkkuun, useammastikin eri syystä, mutta tällä hetkellä huoli painoi muita tunteita enemmän.
“Onneksi olkoon, Lieskakajo. Sinä sait kaksi tervettä pentua, tyttären ja pojan. Molemmat syntyivät terveenä”, laikkuturkkinen naukaisi kuivasti ja vältteli katsekontaktia entisen salarakkaansa kanssa. Lieskakajon katseeseen syttyi helpottunut ja onnellinen pilke, hänellä oli elävä poika! Kollisoturi avasi suunsa raolleen kiittääkseen Leimusilmää, mutta hän ei saanut mitään sanotuksi. Lieskakajo pelkäsi, että jos hän sanoisi jotain, niin hän oli varma, että hän sanoisi liikaakin. Lieskakajo vain nyökkäsi Leimusilmälle, se oli turvallisin tapa. Kollikissa kääntyi mennäkseen pentutarhaan ja huokaisi helpotuksesta, kun Kujekulta oli painunut matkoihinsa. Kolli päätti, että puhuisi Kujekullalle järkeä, joskus. Mutta nyt kollilla oli tärkeämpääkin tekemistä.

Lieskakajo työntyi pentutarhaan ja ei voinut estellä kasvoilleen leviävää hymyä. Kolli tunsi suurta lämpöä ja ylpeyttä katsoessaan Nokkospilveä, jonka vatsan vielellä vikisi kaksi maailman suloisinta pentua. Ristiriitaisuuden sekava ja synkkä tunne varjosti kuitenkin kollin sydäntä. Hänestä tuntui siltä, että hän ei ansainnut tätä onnea ja perhettä. Lieskakajo oli aivan varma, että jokin menisi vielä pieleen. Lieskakajo pukkasi kumppaniaan varovaisesti kaulaan ja pieni kehräys kumpusi hänen kurkustaan. Kolli yritti sivuuttaa päässään pyörivät negatiiviset tuntemukset ja keskittyä positiiviseen. Hänellä oli kaksi tervettä pentua ja kumppani, kaiken piti olla siis täydellistä.. Miksi Lieskakajosta ei kuitenkaan tuntunut siltä? Kollista tuntui, että hänen tunne-elämänsä oli nyt aivan yhtä sekaisin, kun tyttärellään. Siispä syyllistä Kujekullan tunnetaitoihin ei tarvinnut etsiä kaukaa.
“Voi Nokkospilvi, he ovat niin kauniita.. Tuo naaras, hän näyttää aivan siskoltasi”, kolli henkäisi hymyillen ja sukaisi pienokaisen päälakea lempeästi. Olikohan Nokkospilvi miettinyt heille nimiä? He olivat keskustelleet pentujen nimistä jo aiemmin, mutta he eivät olleet tehneet päätöksiä.
“Haluaisitko sinä nimetä hänet? Minä mietin tuon kollin nimeksi Hellepentua. Ehkä hänestä tulee yhtä lämmin ja valoisa, kuin viherlehden aikaan paistava aurinko. Ja kuka nyt ei helteistä pitäisi?” Nokkospilvi naukaisi lempeästi ja vetäisi häntänsä pentujensa suojaksi. Ristiriitaisista tunteista huolimatta Lieskakajo tunsi suurta halua suojella pentujaan.
“Minä mietin, että hänestä voisi tulla Ahvenpentu. Ehkä hänestä tulisi minua parempi uimari”, kolli hymähti vitsikkäänä. Hänen ruumiinrakenne ei oltu luotu uimiseen, joten Lieskakajo toivoi, että edes toinen hänen pennuistaan voisi oppia häntä paremmin uimaan
”Nokkospilvi, ehkä tämä on meille nyt uusi alku. Lupaan olla parempi kumppani ja tehdä kaikkeni meidän pienen perheen eteen. Tahdon olla koko metsän paras isä”, Lieskakajo henkäisi. Hänestä tuntui siltä, että hän joutui pakottamaan osan sanoista ulos. Kolli oli kuitenkin päättänyt, että hän ei jättäisi perhettään enää pulaa. ’En enää saa hairahtaa väärille poluille’, Lieskakajo ajatteli, mutta hän pelkäsi, että ei pystyisi vastustamaan Leimusilmän houkusta. Siinä hetkessä kolli oli jopa kiitollinen jääräpäiselle ja sangen oudolle tyttärelleen, joka oli ottanut tehtäväkseen pitää kollit erillään. Ehkä se auttaisi häntä pysymään kaidalla polulla ja se polku ei risteäisi kenenkään parantajan oman kanssa, ei varsinkaan Leimusilmän.

Kirjoittaja: Elandra

AMPIAINEN
Vienotassu: 5kp –
Kamomillapyörre, KUOLONKLAANI: 4kp –
Säihkesammal: 5kp –
Kuusikkokuiske: 15kp –
Syreenisumu: 11kp –

AURA
Talvikkitakku: 11kp –
Lieskakajo: 38kp! –
Kimalaistoive: 18kp –
Kujekulta: 55kp! – Voit nyt saada oppilaan

ELANDRA
Pohjaharha: 5kp –

EMPPUOMPPU
Kortetuike: 49kp! –
Kuutamolaine: 7kp –
Leimusilmä: 29kp! –

KOIVU
Varjoliekki: 4kp –

KÄÄRMIS
Korpikaste: 56kp! – Voit nyt saada oppilaan.
Käärmekulta: 36kp! –
Kääpäpuna: 16kp –

PYRY
Sadeturkki: 4kp –

SAAGA
Nopsaliekki: 14kp –
Varpulaulu: 43kp! – 100kp soturina ansaittu
Sädesäihke: 25kp! –
Perhopuro: 9kp –

SOTURIKISSA
Kuusihäntä: 14kp –
Mustikkapyörre: 3kp –

UNTUVA
Laventelitaivas: 4kp –