Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Käärmis

Sädesäihkeen lohdutus tuntui hyvältä. En voinut edes kuvailla kuinka paljon kumppanini rauhoittava ääni auttoi paniikkiani. Se ei kuitenkaan poistanut kaikkea pelkoa ja stressiä. Pelkäsin edelleen, kun vain ajattelin pentujen kasvattamista ja synnyttämistä. Ne olivat niin hauraita. Entä jos en osaisi?

Tiedosta siitä, että saattaisin ehkä odottaa pentuja oli kulunut jo tovi. Nyt asia oli jo varmistunut. Odotin varmasti pentuja. Vatsani alkoi tuntua jo raskaalta ja soturien tehtävien tekeminen hankaloitui päivä päivältä. Oli vain ajan kysymys, että olisi aika muuttaa pentutarhaan odottamaan pentujeni syntyä. Asia hermostutti minua. Kuinka voisin koskaan asettua pentutarhalle ja ajatella kantavani korteni kekoon, kun vain makasin siellä lisäsuuna ruokittavaksi.
Kuljimme ulkona hämärällä Sädesihkeen kanssa. Se oli alkanut tulla meille tavaksi ja muutkin olivat tainneet huomata sen. Monesti livahdimme illan hämärtäessä ulos ja palasimme, kun yö oli jo pitkällä. Muut soturit eivät enää yhtä usein udelleet meiltä, mihin matka, mutta toisinaan jokunen kissa saattoi varmistaa, että tiesimme mitä olimme tekemässä. Ja kyllähän me tiesimmekin. Lähdimme vain kävelylle. Juttelimme ja selvittelimme päitämme pitkän päivän jälkeen.
“Kuinka voit?” kumppanini nauku katkaisi ajatuksieni virran. Käänsin väsyneen katseeni häneen ja hymyilin.
“Pentujen olemassaoloa ei voi enää kieltää. Tunnen heidät”, naukaisin epämääräisesti vastaamatta kunnolla oranssin kollin kysymykseen. En oikein itsekään tiennyt, miten oikeasti voin. Minua hermostutti ja ilahdutti samaan aikaan. Sisälläni kasvoi elämää. Se oli samalla jotenkin niin liikuttava ajatus, mutta myös niin pelottava. Sisälläni oli jotain niin haurasta, että se kaikki tuhoutuisi, jos minä en pitäisi itsestäni huolta.
“Aivan. Emmehän mene liian lujaa? Pysythän varmasti tahdissa? Sano vain, jos haluat minun hidastavan”, Sädesäihke naukui selkeästi huomaten väsymyksen, joka alkoi painaa minua. Kehräsin kumppanini huolenpidolle ja nuolaisin hänen poskeaan.
“Älä murehdi. En minä noin heikko ole. Lisäksi, osaan kyllä huolehtia itsestäni. Tässä on sentään minun lisäksi kyse myös pennuista”, naukaisin. Jotenkin se, että edes mainitsin pennut – tiedostin ääneen niiden olemassaolon – sai minut tuntemaan ahdistuksen ja innon kuplivan sekamelskan. En oikein tiennyt, mitä ajatella. Minua edelleen pelotti, etten osaisi pitää pienokaisistani huolta tai, että poikimisen aikana kävisi jotain, mutta samalla olin toiveikas. Kai Tähtiklaani pitäisi minusta ja pennuistani huolta? Varjelisivat meitä?
Kuulin pensaista rapinaa ja käänsin päätäni. Öisessä metsässä ei nähnyt erityisen hyvin, joten en oikein osannut sanoa, mikä pensaikossa kulki, mutta oletin, että sen täytyi olla jokin tavallinen saaliseläin. Illan partiot olisivat huomanneet kyllä tunkeilijan tai petoeläimen. Lisäksi pian varmaan lähtisi yöpartiokin, joten meillä ei olisi mitään hätää, eikö vain?
“Kaikki kunnossa?” Sädesäihkeen äänestä päätellen hän oli saattanut haistaa tai nähdä ahdinkoni. Nyökkäsin hänelle. Kai hänkin oli kuullut sen äänen?
“Kaikki hyvin. Vainoharhaisuus vain iskee”, kehräsin puoliksi vitsaillen ja toivoin, ettei meillä oikeasti ollut mitään huolta. Nyt olisi ehkä pahin mahdollinen aika joutua taisteluun. Ajatus toi mieleeni vain Lehtomyrskyn. Naaras parka oli tapellut kettua vastaan kanssani odottaessaan pentuja ja sittemmin hän oli kuollut synnytyksessä. En halunnut samanlaista kohtaloa omakseni.

//Säde?
//Voit laittaa Lotan ja ne jo tulee esiin piilostaan

Kirjoittaja: Käärmis

Kääpäpuna istuskeli leirissä. Hänen ja Nopsaliekin yhteisestä partiosta oli jo jonkin aikaa. Vanhemman kollin kanssa juttelu oli ollut raidallisesta soturista mukavaa, ja hän olisi mielellään jutellut lisääkin, mutta hän ei uskaltautunut häiritsemään häntä.
Kääpäpunalla oli nyt muuta ajateltavaa. Hän oli kuullut ohimennen joidenkin puhuvan siitä, miten reviirillä oli kuulunut outoja ääniä, jonka lähdettä kukaan ei ollut onnistunut paikantamaan. Se oli saanut tuoreen soturin niskakarvat pörhistymään. Hän saattoi vain pelätä ja pohtia, mikä ulkona mahtoi vaania.
Kääpäpuna kääri tassunsa alleen ja mietiskeli. Ei kai ulkona mitään kovin suurta ja vaarallista voisi olla, eihän? Muut soturit olisivat paikantaneet vaaran jo varmasti! Ehkä se oli vain harmiton ohikulkija, joka oli vain tavanomaisella kävelylenkillä ja jo palamassa kotiinsa. Tai ehkä se oli vain hyvin äänekäs orava tai jänis? Tai kenties toinen partio oli sattunut kulkemaan ohitse ja pitämään ääntä?
Kääpäpuna heilutti häntäänsä maata pitkin takanaan ja puri hampaitaan yhteen. Häntä hermostutti se, ettei hän tiennyt, mikä äänen lähde oikeasti oli, mutta hän ei myöskään halunnut lähteä tutkimaan sitä. Hänestä tuntui, että jos se todella oli jokin vaarallinen olento, sellainen pieni kissa kuin hän ei tulisi koskaan voittamaan sitä.
Kyllä sen vain täytyi olla jokin saaliseläin, joka oli vain sattunut vilahtamaan ohitse nopeasti. Ehkä jonkun karannut saalis? Niin sen täytyi olla! Varmasti! Se kävisi täydellisesti järkeen! Ei ulkona mitään isoa ja vaarallista petoa ollut, vaan pelkkä pelästynyt saalis, joka pakeni pelkonsa uhrina.

Kirjoittaja: Saaga

Keskityin edessäni olevaan hiireen ja varoin astumasta lehtien päälle, jotten rapistelisi niitä ja säikäyttäisi saalista menemään. Hiippailin lähemmäs, lähemmäs, vielä vähän lähemmäs. Valmistauduin ja hyökkäsin. Painoin hiiren maata vasten ja kumarruin puraisemaan sen niskat katki, mutta hiiri ei enää ollutkaan käpälieni alla. Murahdin pettymyksestä. Miten se oli päässyt karkuun?! Tuhahdin ja istahdin paikoilleni nuolemaan rintaani. Vilkuilin hieman ympärilleni oliko kukaan mahtanut nähdä. Partioni jäseniä ei kuitenkaan näkynyt. Heilautin häntääni ja päätin etsiä jotain muuta napattavaa.

Palasin leiriin kahden linnun kera. Pudotin ne tuoresaaliskasaan ja lähdin etsiskelemään Käärmekultaa. Etsiä minun ei tarvinnut, sillä Käärmekulta tupsahti eteeni parantajan pesästä. Oliko jotain sattunut? Naaras näytti niin hermostuneelta. Hänen koko kehonsa tärisi ja hän mutisi jotain.
“Käärmekulta? Kaikki kunnossa?” kysyin naaraalta. Kun tämä huomasi minut, hän heittäytyi suoraan minua päin. Säikähdin hiukan, mutta aloin heti tyynnyttelemään häntä nuolemalla tämän päälakea. Käärmekulta vaikutti kuitenkin rauhoittuvan hiukan, kun oli päässyt kylkeeni kiinni. Kiersin häntäni naaraan selälle.
“Sädesäihke… minä taidan odottaa pentuja…”
Sydämeni pamppailu peitti alleen kaikki muut äänet. Pentuja? Saisimmeko me pentuja? Yllätyksestä ja hämmästyksenä jäätyneenä tuskin edes kuulin naaraan seuraavia sanoja. Kuulin vain pari sanaa ja ymmärsin kumppanini hermoilevan omasta emostaan ja pentujen menettämisestä.
“Kaikki menee hyvin”, sanoin automaattisesti. Olin vieläkin hyvin hämmentynyt, joten mitään parempaa sanottavaa minulta ei löytynyt. Olin tietenkin iloinen uutisista, mutta tiesin ettei naaras ehkä kokenut samalla tavoin ja tajusin ettei minun kannattaisi iloita nyt liikaa hänen edessään.
“Oletko aivan varma? Tai siis… en minä ole huomannut sinussa mitään erityistä”, kysyin katsoen Käärmekullan selän yli maahan. Kumppanini jäykistyi.
“Leimusilmä sanoi niin… Tai että se olisi mahdollista ja kaikki oireeni viittaavat siihen”, Käärmekulta totesi edelleen järkyttyneenä. Niin minäkin olin. Huokaisin.
“Käärmekulta, kaikki menee hyvin. Kaikki järjestyy. Sinusta tulee mahtava emo. Osaat sen hyvin”, vakuuttelin. Käärmekulta tuntui uskovan ainakin jossain määrin ja siirryimme sivumpaan leirin nurkkaan. Leirissä ei ollut paljoakaan kissoja, joten toivoin ettei kukaan ollut kuullut sen suuremmin. En haluaisi asian leviävän esimerkiksi isälleni ja siskoilleni ennen kuin pääsisin itse heille kertomaan.

Jokusen kuuta siitä, kun saimme tietää Käärmekullan odottavan pentuja olimme molemmat aika sujut jo asian kanssa. Vietimme aikaa leväten leirissä ja kävelyillä soturin tehtäviemme ohessa miettien tulevaisuutta. Auringon laskeuduttua näkyvistä ja pimeyden nielaistessa metsän sisuksiinsa lähdimme taas ulos. Öinen metsä oli kaunis. Pidin äänistä, jota silloin kuului. Pöllön huhuilu kuului jostain kaukaa. Se sai turkkini kihelmöimään epämukavasti. Isot pöllöt olivat joskus uhka varsinkin pennuille. Toisaalta pienet pöllöt eivät olleet harvinaisia eivätkä vaarallisia ja sellainen tämä huhuilijakin varmasti oli. Olin jotenkin tullut hyvin tietoiseksi kaikista pentuja uhkaavista asioita nyt, kun tiesin itsekin saavani pian omia pentuja. Tai toivoin, että saisin tavata heidät pian.
“Kuinka voit?” kysyin Käärmekullalta aloittaakseni keskustelun.

//Käräms?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Tuijotin tärisevää ja pelokasta Varpulaulua epävarmana, neuvottomana. Kolli ei vaikuttanut tietävän, kuka minä olin; hän suorastaan pelkäsi minua! Kuulin oman sydämeni pamppailevan vähintään yhtä pelokkaasti kuin miltä ystävästäni tuntui tällä hetkellä. Minua pelotti, koska en tiennyt, mitä olisin voinut tehdä hänen hyväkseen. Yleensä osasin olla aika neuvokas tilanteessa kuin tilanteessa, mutta koskaan aiemmin en ollut vielä kohdannut tällaista.
“Kaikki järjestyy.” Tunsin hännän sipaisevan lapaani ohimennessään, kun Leimusilmä tassutti paikalle rauhallisin askelin. Parantaja pudotti maahan tukon voimakkaasti tuoksuvia lehtiä. “Me olemme täällä auttamassa sinua, Varpulaulu.”
Varpulaulun siniset silmät olivat selällään, ja hän näytti siltä kuin olisi voinut hyökätä kenen tahansa lähelle tulevan kissan kimppuun pelkonsa pakottamana. “Pysy kaukana! Jätä minut rauhaan!” kolli parkaisi aidosti kauhistuneen kuuloisena.
Aukiolle oli alkanut kerääntyä kissoja seuraamaan käynnissä olevaa tilannetta. Muiden joukossa oli myös isäni Mesitähti, joka katseli meidän suuntaamme kysyvän näköisenä. Toivoin, että hän tajuaisi pitää klaanitoverit kauempana, jotta Varpulaululle ei tulisi entistä uhatumpi olo.
Vilkaisin Leimusilmän tuomiin yrtteihin. “Mitä tuossa on?” kysyin häneltä.
“Timjamia”, parantaja vastasi irrottamatta katsettaan Varpulaulun vapisevasta hahmosta. “Se rauhoittaa.”
“Saanko minä kokeilla viedä sitä hänelle?”
“Kaikin mokomin.”
Nousin varovasti ylös, poimin timjamin suuhuni ja lähdin lähestymään ystävääni niin vaarattoman näköisesti kuin vain suinkin kykenin. “En ole täällä satuttamassa sinua, Varpulaulu. Se olen minä, Kortetuike – ystäväsi.” Liikuin taas askeleen lähemmäksi. “Minulla on tässä timjamia, se helpottaa oloasi. Minä lupaan sen.”

//Varpu?

Kirjoittaja: Aura

Lämpö täytti naaraan sydämen, kun Perhopuro nyyhkytti ikävöivänsä parasta ystäväänsä, Jänötassua. Jänötassu oli menettänyt henkensä jo tovi sitten, mutta nuori oppilas oli kuollut kaikista urheimmalla tavalla. Jänötassu oli nimittäin kuollut pelastaessaan Perhopuron hukkumiselta. Kuka tahansa ei olisi antanut henkeään yhtä rohkealla tavalla. Kimalaistoiveen silmiin kihosi pienet kyyneleet. Aihe oli koskettava ja naaras oli ollut erityisen herkällä tuulella viime aikoina. Kaikki pienetkin asiat olivat saaneet hänet herkistymään.
“Voi Perhopuro, Jänötassu oli hieno, valovoimainen ja rohkea oppilas, hänestä olisi tullut suuri soturi”, ikikuningatar sai sanotuksi ja kietaisi käpälänsä veljentyttärensä pehmeän kehon ympärille.
“Itke, se helpottaa. Minä olen tässä. Haluan sinun tietävän, että minä olen sinun tukenasi”, Kimalaistoive naukaisi hellästi ja jatkoi Perhopuron turkin sukimista. Naaras toi mieleen Ampiaispiston. Luonteen, mutta erityisesti ulkonäön puolesta. Kun hän katsoi veljentytärtään, naaras muisti veljensä, Ampiaispiston. Ampiaispiston kuka oli ollut rohkea ja aina hänen puolellaan. Naaras halusi olla samanlainen täti Perhopurolle. Toinen oli kokenut ihan liikaa menetyksiä nuoreen ikäänsä nähden.
“Haluaisitko sinä jotain syötävää? Tai lähteä kävelylle? Vai haluatko sinä vain olla tässä?” Kimalaistoive kysyi lempeästi. Hän halusi vain saada Perhopuron tuntemaan itsensä rakastetuksi, koska sitä naaras hänelle oli. Vaikka he eivät olleet viettäneet viime aikoina niin paljoa aikaa yhdessä, merkitsi naarassoturi hänelle paljon. Riistan ajattelu meinasi saada naaraan kuitenkin yökkäämään, Kimalaistoiveesta tuntui että hänen vatsassaan myörysi inhottavalla tapaa. Tämän tyyppinen pahoinvointi oli kuitenkin Kimalaistoiveelle ja monille muille pentutarhaa asuttaneille tuttua. Kimalaistoiveella oli ollut ihan samanlainen olo, kun hän oli ollut viimeksi toiveena. Naaras ei kuitenkaan uskaltanut iloita vielä. Mitä jos hän ei olisikaan tiineenä? Mitä jos hän olikin vain syönyt jotain pilaantunutta ja Kimalaistoiveen unelmat murskautuisivat jälleen.. Vaikka kuningatar hoki itselleen, että hän ei saisi vielä iloita, naaraan sisällä kupli varovaisia ja pieniä kuplia. Saisivatko he Irvikidan kanssa uuden mahdollisuuden onneen? ’Ei hätää Lehmusjalka ja Kaislatassu, uudet pienokaiset eivät korvaa teitä. Jos olen tiineenä, niin varjelkaa heitä, jooko’, Kimalaistoive ajatteli ja lähetti rukouksensa Tähtiklaanille.

Kirjoittaja: Käärmis

Räpyttelin silmiäni unihiekasta, kun hiivin ulos leiristä. Yövartiossa istunut Kuuhohde nyökkäsi minulle, kun matkasin hänen ohitseen leirin suuaukosta ulos. Yöni oli ollut levoton, kuten kaikki muutkin yöni olivat viime aikoina olleet sitten isän kuoleman. Oli edelleen vaikeaa todeta se tosiasia, että hän oli poissa, eikä ollut enää palaamassa.
Metsässä oli usvaista. Tuntui kuin pilvet olisivat laskeutuneet maan tasalle. Niin ne olivat tainneet tehdä. Metsä tuntui aaveiden kodilta ja sai karvani nousemaan hieman ja vaistoni virenemään.
Tarkoitukseni oli metsästää kuusimetsässä, joten suuntasin tietysti siihen suuntaan. Haistelin ilmaa parhaani mukaan ja koetin erottaa saaliin hajun kaiken muun seasta.
Nälkä kurni vatsani pohjalla. Ruoka ei ollut maittanut edeltävänä iltana, enkä ollut syönyt mitään ennen lähtöäni. Olisi varmaankin pitänyt, mutta nyt asialle ei enää mahtanut mitään. Minun täytyi vain kestää kasvavan nälän kanssa ellen halunnut syödä suoraan nappaamaani saalista ja rikkoa soturilakia.
Huomasin silmäkulmassani jonkin liikkuvan sumussa ja käänsin heti päätäni liikkeen suuntaan, mutta en nähnyt mitään epätavallista. Minua alkoi hermostuttaa hieman. Oliko Kuolonklaani tekemässä hyökkäystä Eloklaaniin? Joutuisinko kohta taistelemaan henkeni edestä ja tappamaan mahdollisimman monta Kuolonklaanilaista klaanini turvallisuuden puolesta?
“Onko siellä joku!? Jos on, näyttäydy nyt heti niin voin harkita sinun säästämistäsi!” kivahdin sumun sekaan, mutta vastausta ei kuulunut. Pörhistin rintaani. Olin varmaankin ajanut vaaran pois!
Jatkoin matkaani, mutta minusta tuntui jatkuvasti, että joku vaani minua sumun seassa ja yritti yllättää minut. Vilkuilin jatkuvasti lapani ylitse ja kuulostelin ympäristöäni vainoharhaisena. Se joka minua usvassa vaani, ei saisi minua yllätettyä! Minä taistelisin vastaan ja pitäisin huolta, että se saisi ikuiset muistot typerästä hyökkäyksestään.
Aloin saapua pian koivumetsälle. Ylitin juuri jokea astinkiviä pitkin ja toivoin vain hartaasti, etten putoaisi veteen. Uusi uitus kylmässä joessa lehtisateen aikaan ei ollut mikään mieluisin ajatus. Olisin aivan jäässä ja tällä kertaa Kortetuike ei olisi mukanani auttamassa uimaan oikeasti pois vedestä. En ollut mikään paras uimari, vaikken sitä ääneen suostunutkaan myöntämään.
Päästyäni viimein toiselle puolelle jokea, huokaisin hiljaa helpotuksesta. Ensinnäkin, en ollut pudonnut jokeen ja ajautunut virran mukana pois ja kohdannut samaa kohtaloa kuin klaanin oppilas Jänötassu. Toisekseen, en uskonut usvassa hiipivän vaaran pääsevän kivistä ylitse yhtä sulavasti kuin minä, soturi, joka oli jo useasti ylittänyt ne sitten oppilasaikojen alusta lähtien.
Haistelin ilmaa varovasti ja koetin löytää vainun saaliista. Niin minä myös löysin. Haistoin varpusen ja lähdin saman tien hajun perään. Tämän saaliin nappaisin! Näyttäisin klaanilleni pystyväni toimia täydellisen hyvin myös niin pian isän menettämisen jälkeen! Olin soturi, minua ei pysäyttäisi mikään!
Lähes heti, kun näin varpusen, syöksyin sen kimppuun ja tapoin sen nopeasti ja siististi. Olisin jäänyt etsimään myös lisää riistaa, mutta äänet ympäristössä alkoivat saada minut jo hieman hermostuneeksi. Ei kai se usvassa lurkkiva olio vain oikeasti jahdannut minua?
Lähdin takaisin leiriin nopeammin kuin olin edes ajatellut. Viiletin metsän halki ja pelkäsin kaatumista. Jouduin välillä pysähtyä käpälät liukuen, kun meinasin kellahtaa kyljelleni kostealla maalla. Kuitenkin sain aina nopeuteni takaisin nopeasti ja ilmestyin leirille kovin nopeasti.
Tunkiessani sisään leiriin, aamupartio lähti juuri leiristä. Nyökkäsin heille ylpeänä aamuisen saalistusretkeni tuloksesta ja menin viemään varpuseni tuoresaaliskasaan. Siinäpä oli jotain, mistä olla ylpeä.

“Korpikaste, etkö kysyisi Mustikkapyörteeltä olisiko hän halukas lähtemään mukaasi rajapartioon? Isänne menetys on vielä kovin tuore, joten en halua pakottaa teitä, jos teillä on vielä vaikeaa sopeutua elämään ilman Kuusihäntää, mutta olisi terveellistä, jos hän lähtisi haukkaamaan happea”, Korppisiipi naukaisi minulle. Katsoin varapäällikköä halukkaana kieltäytyä. En halunnu puhua sille saastaiselle kirppuläjälle.
Nousin kuitenkin ylös ja nyökkäsin kokeneemmalle naaraalle, koska halusin näyttää kelpoisuuteni. En ehkä pitänyt siitä, mutta minun täytyi toimia nyt niin kuin soturi.
Työnnyin sisään sotureiden pesään ja menin pikkusisareni luokse ja ryhdyin tökkimään häntä etutassullani voimakkaasti. Torkuilla keskellä päivää? Mitä ajanhukkaa!
“Herää, unikeko! Lähdetään rajapartioon”, tiuskaisin nuoremmalle naaraalle kuin hän olisi oma oppilaani.

//Mustikka?

Kirjoittaja: Soturikissa

”I-isä?” Olin parantajien pesällä, Kuusikkokuiske oli tullut hälyttämään minut paikalle, varhain aamulla. Säikähdin uutisia todella ja juoksin suorinta tietä isän luokse. Tässä katsoin ja tunsin nyt isäni, Kuusihännän ruumiin kylmenemisen.
Tunsin kyyneleen vierahtavan poskelleni, kun katsoin vuoron perään isääni, siskooni ja Leimusilmää silmiin.
”M-mit-ten tämä tapahtui?” Sain kuiskattua.
”Hän tippui jokeen”, siskoni totesi hiljaisesti. ”Ja sitten hänen päähän tippui oksa, ja hän kuoli yöllä vammoihinsa”, Kuusikkokuiskekin oli alkanut itkeä.
”Tänä yönä pidämme valvojaiset urhealle isällenne”, Leimusilmä yritti rohkaista.
Päivä, jonka luulin olevan kiva, aurinkoinen ja mukava oli yhtä äkkiä muuttunut maailman huonoimmaksi, sateiseksi ja surulliseksi päiväksi.

Mesitähti julisti Kuusihännän kuoleman koko klaanille, yleisöstä kuului huokauksia ja veljeni Varpulaulun itkun ja parkaisun välimuoto.
Leimusilmä ja Virnotassu tulivat aukion läpi kantaen Kuusihännän ruumista.
”Onko sinulla kaikki ok?” Kuusikkokuiske tuli kysymään.
”Ei ole”, totesin ikävällä äänensävyllä. Tämä päivä oli se päivä, jota olin pelännyt jo pitkään. Halusin vain hautautua pois kaikkien katseiden alta.

//Sori… 🙁

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Parantaja tuijotti edessään seisovaa soturia epäuskoisen vaitonaisena. Miten tyhmänä Lieskakajo häntä oikein piti? Kiukku, sydänsuru ja pettymys – ne velloivat Leimusilmän sisällä samanaikaisesti, epävakaina ja räjähdysherkkinä. Hän ei ollut varma, miten pitkään pystyisi pidättelemään niitä purkautumasta ulos. Itse asiassa hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin pidätellä niitä – jos hän klaanin parantajana alkaisi riehua kuin mielipuoli sydänsurujensa takia, miten kukaan voisi enää koskaan luottaa häneen?
“Niin mikä onko tässä? Kerropa sinä minulle, mitä ‘tässä’ ylipäätään on, Lieskakajo”, Leimusilmä naurahti ilottomasti ja otti kerrankin askeleen kollia päin. Hänen silmissään oli äkämystynyt palo. “Tarkoitatko sinä, että lakkaanko minä nyt leikkimästä kanssasi tätä kissa ja hiiri -leikkiä, josta olet varmaankin vain hankkinut piristystä tylsistyneeseen parisuhde-elämääsi?” Hän silmäili soturia parin silmänräpäyksen ajan mitään sanomatta, ennen kuin jatkoi hampaidensa välistä sihahtaen: “Kyllä – siihen vastaus on kyllä. En ole enää mikään leikkikalusi, josta voit aina halutessasi käydä hakemassa vähän hupia arkeen. Tämä on todellakin tässä, mikäli sinä et kykene ottamaan vastuuta teoistasi niin kuin soturin kuuluu.”
Yhtäkkiä Leimusilmään iski niin rankka väsymys, että hänestä tuntui kuin kaikki voima hänen kehostaan olisi valunut hänen jalkojaan pitkin syvälle maahan. Parantajan surumielinen, uupunut katse tavoitteli Lieskakajoa uudemman kerran. “Minä en voi jatkaa tätä sinun kanssasi, jos et pysty itsekään sanomaan, mitä sinä haluat. Se ei ole reilua minua, Nokkospilveä tai ketään kohtaan. Olen sentään parantaja, Tähtiklaanin tähden”, hän huokaisi hiljaa. “Sinä laitat minun pääni aivan pyörälle. Se haittaa työntekoani. Se saattaa vaarantaa klaanitovereitamme. Ja etenkin nyt, kun minä en enää edes tiedä, mitä meidän välillämme on koskaan oikeasti ollutkaan, olen enemmän sekaisin kuin koskaan aiemmin.”
“Joten sano siis sinä, Lieskakajo, onko tämä tässä?” Leimusilmä tapitti kookkaampaa kollia lavat lysyssä ja rinnassaan puristava tunne.

//Lieska?

Kirjoittaja: Saaga

Taputeltuamme partiot tältä päivää päätin yrittää etsiä itselleni seuraa. Pyöriskelin leirissä hetken kunnes näin Syreenisumun. Hymyilin tälle ja lähestyin sitten naarasta. Hän oli minulle jo tuttu ja jopa hyvä ystävä. Emme olleet vain jutelleet hetkeen. Olin ollut aika kiireinen miettimään Jupiteria ja muita perheenjäseniäni. Nyt haluaisin kuitenkin keskittyä kissoihin, jotka parhaillaan pörräsivät ympärilläni ennen kun joutuisin kaipaamaan kohta heitäkin. Pyysin Syreenisumua kävelylle tai saalistamaan ja tämä suostui. Hänellä oli kuitenkin hiiri kesken ja minulla oli nälkä.
“Haluatko, että autan sinua tuon hiiren kanssa?” kysyin hymyillen. Syreenisumu nyökytti.
“Kiitos, en jaksa millään syödä sitä”, hän sanoi. Istahdin naaraan viereen. Turkkimme koskettivat hiukan toisiaan. Vilkaisin naarasta, mutta en vetäytynyt kauemmas. Autoin soturitarta syömään loppuun ja sitten lähdimme.
“Onko jotain paikkaa mihin haluaisit mennä?” kysyin, kun tassutimme ulos leiristä. Lehdet rapisivat allamme liikuessamme ja lehtisade näyttäytyi kauniissa kirjossaan metsässä. Käytin Syreenisumun miettimistä hyväkseni ja katselin rauhassa ympärilleni. Metsä oli niin kaunis. Minulle tuli taas hinku lähteä omille teilleni ja kuljeskella vapaana yksinäni, erakkona. Vapaus oli ollut parasta erakkona olemisessa. Sitä kaipaisin aina ihan yhtä paljon kuin perhettäni.

//Syre?

Kirjoittaja: Ampiainen

Tökin puolisyötyä hiirtä tassullani, minulla ei oikeastaan ollut enää nälkä mutta riistaa alkoi olla jo vähemmän eikä niitä pitäisi heittää hukkaankaan. Siirrään katseeni sivummas ja huomaan nopsaliekin joka näyti lähestyvän minua, mutta en kuitenkaan kiinnittänyt tähän kauheammin huomiota vaan siirsin vain tylsistyneen katseeni takaisin puolisyötyyn hiireeni ja päädyin haukkaamaan pari palaa irti hiiri ei kauheammin maitannut, mutta loput siitä silti nopeasti parilla haukkauksella ja päädyin sitten sukimaan hivenen tankista turkkiani.
”Hei, Syreenisumu”, kuulin kuitenkin nopsaliekin nauun ja lopetin hetkellisesti turkkini sukimisen ja siirsin eripari silmäni kolliin välinpitämättömän oloisena.
”Ai hei, nopsaliekin onko jotain asiaa?” Mauun tyynen oloisena ja siirryn takaisin sukimaan turkkiani. Nopsaliekki katselli minua hetkisen hymyillen.
”No, ajattelin kysyä haluaisitko vaikka tulla kanssani saalistamaan? Tai vaikka vain kävelylle yhdessä”, nopsaliekki naukui toiveikkaan oloisena. Sain juuri turkkini suituksi ja käännyin takaisin nopsaliekkiä kohti.
”Toki, minulle on aivan sama menemmekö kävelylle tai saalistamaan, tai no saalista on nyt toki vähemmän mutta kuitenkin tarpeeksi… No päätetään sitten myöhemmin saalistamekko vai menemmekö vain kävelylle”, mauun ja tassutan nopsaliekin luo. Nostin häntäni kipuralle selkäni ylle ja kehräsin lähes huomaamattomasti, jotenkin ajatus ulos menosta nopsaliekin kanssa tuntui mukavalta.
//Nopsa?

Kirjoittaja: Käärmis

Sädesäihke selitti jotain siitä, että oli miettinyt miten halusi pentuja. En ollut vieläkään niinkään asian puolesta, mutta en ajatellut kuitenkaan lyödä kumppanini halua maahan sillä tavoin. Voisinhan minä aina miettiä asiaa uudelleen.
Lähdimme suuntaamaan takaisin leiriin pienen hippaleikin jälkeen ja painauduin Sädesäihkettä vasten. Annoin oman kehoni imeä lämpöä hänestä ja hänen hajunsa ympäröidä minua. Voi kuinka rakastin tuota kollia. Tekisin hänen puolestaan mitä vain. Hankkisin vaikka pentuja, jos se pitäisi hänet luonani.

Avasin silmäni, mutta ympärilläni oli edelleen hämärää. Oliko vielä yö? Eikö aurinko ollut vielä ehtinyt nousta? Tämä ei kyllä ollut soturien pesä…
Ympärilläni painava ja kostea ilma tuntui kummalta ja hämärässä joudun todella pinnistelemään nähdäkseni ympärilleni. Huomasin, etten todellakaan ollut soturien pesässä. Kyyhötin ahtaan jäniksen tunnelin sisällä tietämättä reittiä pois. Kammoni ahtaita paikkoja kohtaan kiristi rinnassani. Karvani alkoivat nousta pystyyn ja katsoin vimmatusti ympärilleni.
“Huhuu! Huhuu!” huhuilin pimeyteen ahdistuneena. “Onko täällä ketään? Voisiko joku näyttää minulle tien ulos?”
Lähdin liikkeelle varovaisin, tärisevin askelin. Yritin löytää tieni ulos. Yritin päästä pois sieltä. En halunnut jäädä sinne enää yhtään sen kauemmaksi. En halunnut kuolla! En halunnut jäädä tunnelin syövereihin lopuksi iäkseni!
Yhtäkkiä tunneli loppui kesken. Olin törmätä suoraan seinään, mutta ehdin juuri ja juuri pysähtyä tassut liukuen. Kohotin päätäni vilkaistaakseni lapani ylitse, mutta pääni osui suoraan tunnelin kattoon ja vinkaisin kivusta. Ei kai se noin alhaalla ollut ollut vielä hetki sitten?
Onnistuin kääntymään ympäri, mutta yhtäkkiä silläkin puolella oli seinä. Katselin ympärilleni pimeässä tilassa, mutta ulkotietä ei enää ollut. Tunneli ympärilläni alkoi vähitellen kutistua ja kutistua ja puristaa minua läjään. Parkaisin paniikissa ja yritin kaivaa maata tassujeni alla, mutta en ollut tarpeeksi nopea.
Tunnelin seinien puristaessa kehoni kasaan, silmäni rävähtivät auki ja löysin itseni soturien pesästä, omalta makuusijaltani, selkä Sädesäihkeen selkää vasten, vapisemasta. Hengitin syvään. Se oli ollut vain unta. Minulla ei ollut mitään hätää.

Aamupartio tuntui raskaammalta kuin koskaan aikaisemmin. Koko kehoni tuntui olevan partiota vastaan ja mielessäni hyrräsi. Olin tuntenut pahoinvointia usein viime päivinä aikaisin aamusta ja tehtävien tekeminen oli alkanut tuntua päivä päivältä vaikeammalta. Sädesäihke oli sanonut, että minun pitäisi mennä käymään parantajan pesällä, kun olin vaikeroinut hänelle huonosta voinnistani, mutta olin vain ajatellut sen menevän ohitse – ja yleensä se menikin. Sinä aamuna tilanne ei vain ollut se.
Pysähdyin hengittämään raskaasti ja nieleskelemään ilmaa, kun huono oloni alkoi kavuta korkealle kurkkuun. Yökkäsin, mutten kuitenkaan oksentanut. Kyyristelin vain siinä hetken ajan, kun muut partion kissat tuijottivat minua huolestuneina. Kuinka noloa…
“Käärmekulta, onko kaikki kunnossa?” partiota johtava Mesitähti tuli kysymään minulta. Klaanin päällikkö… kuinka hienoa. Nolasin itseni sillä tavoin klaanin arvovaltaisimman kissan edessä…
“Joo, olen vain hieman huonovointinen. Ei tässä mitään, kyllä se menee ohitse!” vakuuttelin Mesitähdelle. Päällikkö kuitenkin siristi silmiään ja pudisti hieman päätään.
“Suosittelisin sinua käymään parantajan pesällä heti partion jälkeen tai jos vointisi huononee yhtään”, kolli naukaisi. Nyökkäsin vaivaantuneena.
“Jatketaan”, päällikkö naukaisi muulle partiolle ja lähdin löntystelemään heidän peräänsä. En kai voinut olla tulossa sairaaksi? Eihän niin voinut olla! Minulla oli liikaa soturin tehtäviä tehtäväksi muutenkin, ei minulla ollut aikaa kuluttaa aikaani turhanpäiväisesti parantajan pesällä tekemättä mitään.

“Oletko syönyt jotain pilaantunutta?” Leimusilmä tiedosteli ja vilkuili minua hieman. Sisälle pesään asteli Vienotassu, joka nyökkäsi minulle tervehdykseksi kantaessaan samalla yrttejä parantajien varastoihin.
“En tietääkseni ole syönyt mitään sopimatonta”, naukaisin. Leimusilmä nyökkäili ja istahti eteeni.
“Käärmekulta, minusta tuntuu, että antamiesi kuvausten perusteella saattaisit odottaa pentuja. Voisiko tämä olla mahdollista?” parantaja kysyi minulta rauhallisella äänellä. Katsoin häntä pöllämystyneenä. Ei voinut olla. Enhän minä…
“En tiedä”, naukaisin hiljaa. “Pidän tämän mielessä”, sanoin vielä, nousin ylös ja lähdin nopeasti ulos parantajan pesältä. Kompuroin ja katsoin kasvavassa paniikissa ympärilleni hakien katseellani tuttua oranssia turkkia.
“Sädesäihke missä sinä olet…” mutisin ahdistuneena.
“Käärmekulta? Kaikki kunnossa?” kuulin kumppanini äänen takaani ja käännyin heti hänen puoleensa ja heittäydyin häntä vasten. Hänen koko olemuksensa tuntui auttavan ahdistustani laskemaan.
“Sädesäihke… minä taidan odottaa pentuja…” kuiskasin hiljaa kumppanilleni kauhistuneena. Tunsin hänen sukivan päälakeani hellästi ja rauhoittelevan minua.
“Entä jos en osaa olla emo! Entä jos olen kuin Lotta? Entä jos menetän pennut!?” hermoilin kumppanini turkkia vasten.

//Säde?

Kirjoittaja: Saaga

Huohotin aukion nurkassa kyyristyneenä. Kortetuike oli jonkun matkan päässä minusta. Olinko niin inhottava, ettei hän uskaltanut edes tulla lähelleni. Kynteni kaivautuivat leirin maapohjaan. Katseeni sumentui ja tarkentui vuorotellen. Päässäni pyöri ja halusin kynsiä turkkini irti. Kaikki tunteet olivat liikaa. Halusin niiden loppuvan. Häntäni iski leirin seinään tömähdellen. Halusin paeta ja juosta kauas pois kaikista ongelmistani täällä. Jos jättäisin klaanin, voisin jättää vanhan elämäni ja ehkä sen mukana myös kaikki murheeni. Yhtäkkiä taivas avautui. Silmiä sattui, kun suuri sokaiseva valopallo laskeutui Kortetuikkeen tilalle. Sieltä astui ulos harmaa kissa, jonka tunnistin aiemmista painajaisistani. Painauduin seinää vasten ja tuijotin ilmestystä pelokkaana. Se astui lähemmäs hymyillen ilkikurisesti.
“Älä!” kirkaisin ja painoin pääni alas suojellakseni sitä. En halunnut, että se tappaisi minut. Se oli tappanut minut niin monta kertaa. En halunnut kuolla samaa tuskallista kuolemaa enää. Harmaa kissa asteli vieläkin lähemmäs.
“…Varpulaulu.”
Jotain se naukui ennen nimeänikin, mutta en halunnut erottaa sanoja toisistaan. Aivoni eivät tahtoneet tehdä yhteistyötä.
“Älä koske minuun! Et saa tappaa minua!” huusin kissalle pää edelleen painuksissa. Toivoin, että kammotus menisi pois. Halusin sen menevän pois. Mistä se edes tiesi nimeni? Miksi se vainosi minua näin? Mitä olin sille tehnyt? Harmaan kissan naama oli vääristynyt ja ruma. Verinen. Se oli kauttaaltaan veren peitossa ja huomasin sen nostavan päänsä ruumiin äärestä. Minun ruumiini. Oliko se tappanut minut taas? Hytkyin ja tärisin pelosta ja itkusta.

//Korte?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kuusihännän valvojaisista oli kulunut miltei vuorokausi. Klaaninvanhimmat yhdessä Hiilihampaan, Salviakatseen ja Väärävarjon kanssa olivat kantaneet soturin ruumiin ulos leiristä haudattavaksi. Varpulaulu oli vetäytynyt levolle soturien pesään loppumenojen ajaksi, ja minä olin jäänyt norkoilemaan pesän edustalle siltä varalta, että hän tarvitsisi minua.
Ystäväni oli lopulta nukkunut niin pitkään, että olin käynyt pyytämässä Korppisiiveltä lupaa jättää päivän partiot toistaiseksi väliin, jotta voisin olla hänen luonaan, kun hän heräisi. Varapäällikkö oli ollut hyvin ymmärtäväinen asian suhteen, ja niinpä minä olin asettunut vahtiin soturien pesälle. Jossain vaiheessa uni tuli kuiskuttelemaan minunkin korvaani ja torkahdin hetkeksi Varpulaulun vuoteen viereen.
Havahduin äkisti hereille kuullessani Varpulaulun paniikin sekaisen mourunan korvani juuresta. Pääni ponnahti ylös tassujeni päältä ja katsahdin ystäväni suuntaan silmät hieman säikähtäneesti ammollaan. Kirjavaturkkinen kolli vääntelehti vuoteessaan levottomasti ja uikutti unissaan. *Hän näkee painajaista*, ajattelin myötätuntoisesti.
Varpulaulu näytti niin kärsivältä nukkuessaan, että minun oli pakko yrittää herättää hänet. Siirryin hänen viereensä ja kokeilin alkuun hellästi tökkiä häntä hereille, mutta kun se ei tepsinyt, otin häntä varovasti kiinni lavasta tassullani ja ravistelin häntä hieman rivakammin samalla kutsuen häntä nimeltä. Se tepsi, ja soturin siniset silmät rävähtivät auki kauhua täynnä. Tajusin nopeasti, että Varpulaulu ei todellakaan voinut hyvin: työnnettyään minut kauemmaksi hän pomppasi jalkeille samalla vauhkoontuneesti ympärilleen vilkuillen. Ennen kuin ehdin sanoa mitään, kolli oli jo vilahtanut ohitseni ulos pesästä, törmäten matkalla Aurinkoroihuun. Kellertävä soturi katsahti ensin Varpulaulun perään ja sitten minuun.
“Varpulaulu!” huudahdin hieman ahdistuneena. Mihin hän oli oikein menossa?
Seurasin ystävääni aukiolle, missä soturi säntäili pitkin poikin leiriä aivan vauhkopäisenä, törmäten seinästä toiseen kuin päätön metsäkana.
Aurinkoroihu tuli viereeni. “Mikä Varpulaululla on hätänä?” soturi kuulosti huolestuneelta.
En tiennyt, mitä vastata, sillä olin itse miettinyt ihan samaa. “Hakisitko Leimusilmän parantajan pesältä? Minä yritän rauhoitella hänet.” *Jos vain osaan*, lisäsin mielessäni.
Aurinkoroihun riennettyä parantajan pesälle minä lähdin lähestymään silminnähden paniikissa olevaa Varpulaulua, joka oli päättömän juoksentelunsa lopetettuaan perääntynyt nurkkaan ja kyyhötti siellä silmät selällään, turkin jokainen karva pystyssä sojottaen. Pidin häneen useamman hännänmitan välimatkan, sillä en tahtonut ahdistaa häntä enää yhtään enempää. Kyyristyin maan tasolle ja katselin häntä silmät huolestuneesti kimmeltäen.
“Varpulaulu”, aloin puhella hänelle tyynnyttelevästi, “ei ole mitään hätää. Sinä olet turvassa. Leimusilmä on tulossa auttamaan sinua. Hän tietää, miten sinun oloasi voidaan helpottaa, jos vain annat hänen auttaa – annat meidän auttaa.” Toivoin todella, että sanani menisivät perille soturin hätääntyneestä mielentilasta huolimatta. Vielä enemmän toivoin, että Leimusilmä ehtisi paikalle, ennen kuin Varpulaulu keksisi, mistä pääsi ulos leiristä.

//Varpu? D:

Kirjoittaja: Saaga

Pudistin päätäni. Tiesin Käärmekullan kannan pentujen hankkimiseen, mutta halusin nostaa asian vielä kerran keskustelun tasolle. Halusin omia pentuja. Olin aina halunnut pentuja. Halusin oman pienen perheen ja pojan, jota opettaa. Tai ei se haittaisi, vaikka saisin vain tyttäriä. Rakastaisin joka tapauksessa pentujani niiden sukupuolesta huolimatta.
“Oletko miettinyt… kun silloin aikaisemmin puhuimme pennuista. Oletko miettinyt niiden saamista enemmän sen jälkeen?” kysyin hellästi. En haluaisi luoda naaraalle epämukavaa oloa kyselemällä, mutta halusin silti puhua vielä aiheesta. Käänsin katseeni pois hänestä. Värikkäät lehdet peittivät maata. Katselin niitä kävellessämme eteenpäin.
“En sen kummemmin. Oletko sinä?” Käärmekulta sanoi katsoen minua. Vilkaisin kumppaniani nopeasti ja siirsin sitten katseeni eteemme. Puiden oksat kaartuivat polun ylle kauniisti. Katselin niitä ja koitin rauhoitta itseni. Minua todella jännitti, että naaras suuttuisi minulle.
“Ehkä hiukan”, vastasin irvistäen hienoisesti. Käärmekulta katsoi minua myötätuntoisesti.
“Lehtisade on tosi kaunis”, vaihdoin puheenaihetta. Käärmekulta taisi haluta myös vaihtaa aiheen pois pennuista, koska hän nyökytteli nyt.
“Niin on”, hän sanoi. Vilkaisin naarasta ilkikurisesti. Naaraan ilme vaihtui hieman hämmentyneeksi, kun tökkäsin häntä.
“Ota kiinni, jos saat”, haastoin ja tömistelin juoksuun. Olimme naaraan kanssa yhtä nopeita, joten kiinni jääminen jäisi riippumaan muista tekijöistä. Kaarsin läpi joistain puskista ravistellen niistä viimeisetkin lehdet alas. Kuulin Käärekullan läähätyksen lähestyvän takapuoltani. Juoksimme vielä vaikka kuinka kauan ennen kuin aloin väsymään ja Käärmekulta pääsi hyppäämään kimppuuni. Kierimme lehdissä pari kierrosta ympräri ennen vauhdin loppumista. Nauru purskahteli suustani, kun hieroin lehtiä kikattavan naaraan naamaan.
“Sain sinut kiinni!” hän puuskutti.
“Niin taisit saada”, vastasin yhtä hengästyneenä. Voi kuinka rakastinkaan kumppaniani.
“Palataanko leiriin? Voisimme varmaan mennä unille”, Käärmekulta naukui pudistellen lehtien rippeitä turkistaan, kun nousi jaloilleen. Nyökkäsin ja nousin myös.
“Palataan vain”, sanoin.

//Käärmes?

Kirjoittaja: Saaga

Kimalaistoiveen rauhoittelusta huolimatta itkuni vain jatkui. Se oli toki nyt rauhoittunut enää pieneksi nyyhkytykseksi. Voi Jänötassu. Kaipasin kollia niin kovasti. Kun Kimalaistoive kysyi halusinko kertoa mistä olin nähnyt unta, olin varma etten saisi sanottua mitään. Pusersin kuitenkin sanat ulos.
“Jänötassusta. Minulla on niin ikävä häntä”, nau’uin heikosti. Itkuni laantui ajoittaisiksi vavahduksiksi. Kimalaistoiveen läsnäolo tuntui ihanalta. Tarvitsin todella jonkun tukemaan minua. Rauhoituin niin paljon helpommin näin. Tunsin tädin kielen taas turkillani ja rentoutin kaikki jännittyneet lihakseni. Kaikki menisi hyvin. Kaikki oli hyvin. Suljin silmäni ja huokaisin.
“Hän oli paras ystäväni. On niin epäreilua, että hän sai elää vain niin vähän aikaa. Hän oli aina niin iloinen…” piipitin hiljaa. Jänötassu oli aina loistanut iloa ja levittänyt sitä ympärilleen myös minuun. Hän oli ollut se kissa, joka sai päiväni paljon paremmaksi. Kimalaistoive oli hoivannut minua ihan pienenäkin, kun vanhempani olivat kuolleet. Muistin hänen kosketuksensa niiltä ajoilta. Nyyhkäisin tassuihini toivoen, että kipu hellittäisi pian.

//Kimamalainen

Kirjoittaja: Aura

Lieskakajo vältteli Leimusilmän ärsyyntynyttä katsetta ja nosteli käpäliään tapansa mukaan hermostuneena. Kolli teki niin aina, kun hän ei tiennyt mitä sanoisi ja nyt Leimusilmä oli saanut hänet taas sanattomaksi. Tosin tällä kertaa kyse ei ollut siitä, että kollin komeus olisi vienyt Lieskakajon sanat suusta..
“Minä halusin vain jutella ja tietää miten sinulla menee”, punaturkkinen kolli mutisi parantajalle korvat pään sivuille painuneina. Hän astui yhden askeleen lähemmäksi, mutta Leimusilmä peruutti heti muutaman, ottaen tietoisesti hajurakoa soturiin.
“Kuinka sinä edes kehtaat kysyä minulta tuollaista, kaiken sen jälkeen? Sitä paitsi, joillain meillä on töitäkin. En minä voi vain hillua kaiket yöt täällä sinun seuranasi”, laikkuturkkinen sihahti ärsyyntyneenä ja sai Lieskakajon nolostumaan. Olihan tämä ajankohtana ollut ehkä vähän huono..
“Etkö sinä ymmärrä kuinka itsekäs kissa sinä oikein olet? Oletko missään vaiheessa ajatellut ketään muuta, kuin itseäsi? Oletko edes miettinyt miltä minusta tai Nokkospilvestä tuntuu?” Leimusilmä jatkoi turhautuneena. Lieskakajo siirsi vihertävän katseensa taas maahan, hän ei kestänyt kohdata salarakastajansa katsetta. Leimusilmän sanat osuivat suoraan hänen sydämeensä. Ei kolli ollut tahalleen ollut itsekäs, asiat olivat vain niin vaikeita. Kolli meni usein solmuun ja ei kestänyt kertoa totuutta. Lieskakajo ei halunnut loukata ketään, mutta usein hän sai pienetkin asiat valkoisilla valheilla suurempaan solmuun.
“Asiat, ne.. ne eivät vain ole niin yksinkertaisia ja-”, Lieskakajo änkytti, mutta Leimusilmä pudisteli päätään.
“Lieskakajo, sinä et ole enää pentu. Sinun on opittava ottamaan vastuu omasta tekemisestäsi”, Leimusilmä vastasi välittömästi ja vilkaisi parantajanpesäänsä.
“Minä.. Minä tiedän, minä vain.. Onko tämä nyt siis tässä?” punaturkkinen naukaisi lopulta itku kurkussa. Oliko tämä nyt kerrankin sitä vastuunottamista? Mutta mitä jos Leimusilmä vastaisi, että hän ei haluaisi enää jatkaa.. Mitä jos tämä kaikki loppuisi tässä ja nyt? Lieskakajoa pelotti. Hän olisi halunnut vain karata tästä tilanteesta ja toivoa, että aamulla kaikki olisi hyvin. Että hänellä ei olisi tämänlaisia ongelmia. Että aamulla kaikki olisi vain helpompaa ja pehmeämpää.

//Leimu? 🙁

Kirjoittaja: Saaga

//TW rankka uni, jossa kissoja kuolee
Pudistin taas päätäni. En suostuisi katsomaan isän ruumista. Halusin vain nukkumaan. Halusin nukkua kunnes maailma loppuisi ja aurinko ei enää nousisi. Nousin ylös ja laahustin pois Kortetuikkeen luota soturien pesään. Hakeuduin omalle makuusijalleni. Kierryin kerälle sen pohjalle ja hain hetken mukavaa asentoa. Suljin silmäni ja koitin nukahtaa. Ei tarvinnut kauaa yrittää, sillä olin todella väsynyt.

Kävelin kallioilla. Kuulin veden kohinan jossain lähelläni. Pian huomasinkin, että kallio loppui ja vietti suoraan alaspäin. Rotkon pohjalla virtasi kovaa kohiseva joki. Katselin hetken alas, mutta peruutin reunalta pois. En haluaisi riskeerata tippumista. Kun nostin katseeni huomasin toisella puolella emon. Sisukseni kääntyivät ympäri ja pieni parkaisu pääsi kurkustani. Emo oli yrittänyt loikata minun puolelleni rotkoa, mutta liisi alas hurjaan virtaan. Silmiäni poltteli ja kyyneleet valuivat silmistäni. Seuraavana ilmestyi isä. Hän otti askeleita taaksepäin, valmistautui hyppyyn.
“Ei! Isä älä!” kiljuin joen kohinan yli. Isä varmasti kuuli estelyni, mutta loikkasi silti. Hänenkin hyppynsä jäi lyhyeksi. Kyyristyin reunalle katsomaan, kun isän ruumis lensi rotkon pohjalle ja katosi aaltoihin avun huutojen saattelemana. Nostin kyyneleistä sumuisen katseeni takaisin rotkon toiselle puolelle. Pelkäsin jo kuka sieltä seuraavaksi tulisi. Nyt estäisin häntä ja löytäisimme keinon päästä rotkon toiselle puolen ilman hyppäämistä. Korpikaste hymyili uhkarohkeasti toisella puolen. Pudistin päätäni.
“Älä! Et pääse yli hyppäämällä!” huusin sisarelleni. Hän kuitenkin vain virnisti.
“Pääsenhän!” hän sanoi ja harppoi matkaan. Suljin silmäni toivoen, että naaras tosissaan pääsisi yli. Kuulin kuitenkin kirkunaa ja lopulta molskahduksen rotkon pohjalta. Vavahtelin itkun voimasta. Ei. Ei. EI! Tämä ei ollut reilua. Seuraavaksi rotkon toiselle puolen ilmestyi Kortetuike. Silmäni laajenivat ja huusin itkien jatkuvaa rääkymistä.
“ÄLÄ!” kirkaisin, kun Kortetuike lähestyi reunaa. Hän pudisti päätään.
“En aio hypätä, Varpulaulu. Rauhoitu”, hän huusi veden kohinan yli. Nyökkäsin rauhoittuen hiukan. Sentään jollakin oli järkeä päässä. Kortetuike astui hiukan lähemmäs reunaa. Sydämeni tykytti, kun kolli tarkasteli rotkoa. Hän hivuttautui vielä vähän lähemmäs. Silmän räpäyksessä hänkin lensi rotkoon. Itkuni jatkui. Epätoivo valtasi minut. Kortetuike ei ollut hypännyt. Mustikkapyörre ja Kuusikkokuiske olivat työntäneet hänet alas. Nyt kaksikko virnuili minulle toiselta puolelta. Kaikki oli heidän syytään. Tämä kaikki! Yhtäkkiä Mustikkapyörrekin lähti ilmalentoon ja perässä Kuusikkokuiske. Sädesäihke seisoi heidän paikallaan. Oliko kolli työntänyt heidät alas? En ehtinyt kuitenkaan miettiä sitä enempää, kun oranssi kolli heitäytyi hyppyyn. Hän pääsi lähimmäs kaikista hyppääjistä, mutta ei ihan tarpeeksi. Hän jäi roikkumaan reunasta kynsillään. Ryntäsin kollin luo ja koitin auttaa häntä ylös, mutta Sädesäihke vetikin minut perässään ja tiputtautui tahallaan alas. Tunsin tuulen turkissani, kun lensin. Selkäni iskeytyi veteen ja ilmat pakenivat keuhkoistani. Ennen kun silmäni painuivat kiinni, ehdin nähdä taivaan tähdet.

“Varpulaulu, Varpulaulu. Herää”, Kortetuike ravisteli minua. Havahdin hereille ja työnsin kollin irti minusta. Kauhuissani vilkuilin ympärilleni ja koitin tajuta missä olin. Vauhko katseeni osui vain pesän seiniin. Seinät tuntuivat kaatuvan päälle. Ponkaisin pystyyn ja juoksin ulos pesästä. Törmäsin matkallani johonkuhun, mutta en pysähtynyt katsomaan kuka se oli. Juoksin päin leirin seinää, mutta käännyin ja koitin vain juosta toiseen suuntaan. Mistä pääsisin pois?! Auttakaa minut pois!!!

//Korte 🙁

Kirjoittaja: Käärmis

Pienestä jokeen putoamis retkestämme Kotetuikkeen ja Varpulaulun kanssa oli aikaa ja nyt istuin isäni valvojaisissa. Kuusihännän kuolleen ruumiin näkeminen oli saanut sisuksissani kulkemaan taas aivan uuden tunteen. Oliko tuo sitä, mitä kissat kutsuivat yksinäisyydeksi? Pyh! Eivät soturit tunteneet itseään yksinäiseksi! Soturit olivat vahvoja eivätkä jääneet murehtimaan mistään ylimääräisestä!
Kuiskatessani isälleni viimeiset hyvästit ennen hänen hautaamistaan, tunsin kumman kolkon olon rinnassani. Silloin huomasin Kuusikkokuiskeen, joka odotti omaa vuoroaan. Sillon inho ja viha alkoi kiehua sisälläni. Tämä oli hänen syytään! Jos Kuusikkokuiske olisi tuonut isän takaisin klaaniin nopeammin, hän olisi vielä elossa! Tämä kaikki oli täysin typerän pikkusisareni syytä! Aivan kuten emonkin kuolema.
Kankeasti lähdin kohti sotureiden pesää aikeinani levätä. Huomasin Kortetuikkeen Varpulaulun vierellä; oletettavasti lohduttamassa veljeäni. Kollin katse kohtasi minun ja hänen myötätuntoinen katse sai lämmön tunteen läikähtämään sisälläni. Hassua. En ollut tottunut tuntemaan aivan sillä tavoin ketään kissaa kohtaan.
Mennessäni kohti soturien pesää, Käärmekulta oli menossa sisään samaan aikaan. Hän huomasi minut ja hymyili minulle hellästi.
“Osanottoni. Isän menettäminen on rankkaa, tiedän sen. Toivon hänelle suotuisaa elämää Tähtiklaanissa ja turvallista paikkaa sydämessäsi. Hänen muistonsa elää klaanissa ja hänestä pidetään hyvää huolta Tähtiklaanissa, lupaan sen”, naaras naukaisi. Halusin irvistää hänelle. Hänen typerälle tekopyhälle luonteelleen ja tavalle saada kaikki kissat pitämään hänestä enemmän kuin minusta. En vieläkään voinut unohtaa sitä, kuinka hän oli joskus vienyt Sädesäihkeen minulta. Kaiken kollin huomion. Naaras oli varmaan aivopessytkin kollin uskomaan minut pahaksi kissaksi.
“Kiitos, mutta soturit eivät murehdi. Minulla ei ole aikaa sellaiselle”, murahdin ja silloin käännyin kannoillani ja lähdin metsään. Voisin vaikka saalistaa, tehdä itseni hyödyksi. Juuri niin kuin Talvikkitakku oli opettanut.
En kiinnittäyt huomiota ohitseni vilahtaviin kissoihin enkä klaaninvanhimpiin ja kokeneisiin sotureihin, jotka valmistautuivat siirtämään isäni hautaansa. “Toion hänelle suoruisaa elämää Tähtiklaanissa” Käärmekullan sanat kaikuivat päässäni. Tähtiklaanissa… Tähtiklaani oli heikoille. Jos isäni oli jossain, hän oli voimakkaiden kissojen tapaan Pimeyden metsässä.

Nousin jäykästi ylös omalta pediltäni ja hipsutin ulos sotureiden pesästä. Aamun kosteus kimalteli leirissä ja aurinko oli vasta nousemassa. Yöni oli ollut levoton. Olin nähnyt unta Kuusihännästä ja Lehtomyrskystä. Nähnyt unia heidän kuolemistaan ja sitten pikkusisaruksistani, jotka vain nauroivat sille, mitä olivat aiheuttaneet. Olisin halunnut kyniä heidät verille ja antaa heidän anoa minua lopettamaan, mutten voinut. He olivat klaanitovereitani ja mikä pahempaa, perhettä.
Muuan pieni raidallinen kolli tepasteli perässäni ulos sotureiden pesästä. Hän laski päätään hivenen, kun kulki suuaukosta ulos, vaikka suuaukko oli ainakin hiirenmitan päässä hänen korvistaan.
“Huomenta, Kääpäpuna! Lähtisitkös kanssani metsälle?” kysyin tuoreelta soturilta. Hänen huomionsa kääntyi nyt täysin minuun. Juuri niin! Annan huomiosi minulle! Tarvitsin sitä!
“Huomenta, Korpikaste!” kolli tervehti vaisusti. “Tokihan minä voisin lähteä. Ei minulla kai ole muutakaan.”
“Mainiota! Seuraa minua!” naukaisin ilahtuneena. Kääpäpuna oli aina ollut helppo kissa taivutella omaan haluun. Hän oli vaisu ja pelokas ja tuntui ajattelevan ettei kuulunut Eloklaaniin. Minulla ei ollut asiaan kommenttia. Jos hän tunsi itsensä ulkopuoliseksi, minkä minä sille mahdoin?
Johdatin Kääpäpunan ulos leiristä metsään. Lähdin kohti reviirin rajaa lähellä jokea, jonka ylittämällä pääsi koivumetsään, mutta en kuitenkaan ollut aikeissa mennä koivumetsään saalistamaan. Kääpäpuna seurasi minua hiljaa koko ajan vilkkaasti ympärilleen katsellen. Hiljaisuus tuntui painostavalta. Se vain toi mieleeni isäni kuoleman. Asia oli niin tuore, että se tykkäsi kummitella päässäni kovasti.
“Millaita on ollut olla viimein soturi?” kysyin kollilta, jotta saisin jotain muuta ajateltavaa. Ahdistuksen tunne, joka isän kuoleman ajattelemisesta tuli oli minulle uusi juttu. En ollut jotenkaan lainkaan tottunut sellaiseen ja se inhotti minua.
“Ihan mukavaa”, raidallinen kolli vastasi lyhyesti. Katsoin häntä tympääntyneenä. Eikö muuta? Eikö hän todella halunnut puhua yhtään sen enempää? No ei sitten! Kyllä minä jotain muuta keksisin vielä!
“Jäädään tähän”, sanoin ja pysähdyin kuin seinään. Kääpäpuna törmäsi takatassuuni ja oli lähellä kompastua.
“Selvä. Voin lähteä tuonne päin”, kolli ehdotti ja katsoi minua kuin hänen toteamuksensa olisi ollut kysymys ja hän olisi tarvinnut lähtemiseen oikeasti luvan.
“Siitä vain”, naukaisin ja lähdin tepastelemaan vastakaiseen suuntaan. Haistelin ilmaa. Se oli kirpeää aamun viileästä ja vain hienoiset saaliin hajut olivat jäljellä. Ei mitään tuoretta. Tuorein haju oli ehkä hiiri, joka oli kulkenut arviolta lähemmäs kuunhuipun aikaan siitä ohitse.
Tassuttelin ympäriinsä metsässä ja maistelin ilmaa suu raollaan toivoen, että löytäisin jonkin saaliin hajujäljen. Valitettavasti en vain haistanut mitään. Päätin siis palata takaisin päin.
Kävellessäni takaisin keksin jotain mainiota. Kääpäpuna oli melkoisen säikky kissa, joten miksen pelottelisi häntä vähän. Hänkään ei kuitenkaan löytäisi mitään surkeilla saalistus taidoillaan, joten se olisi vain hieman harmitonta hupia! Voisin loikata puskasta ja pitää kovaa mekkalaa tai lähteä jahtaamaan häntä yllättäen niin, että hän kuulisi vain lähenevät askeleeni tai jotain muuta sellaista!
Pian kollin haju alkoikin jo kantautua nenääni ja yritin pysyttäytyä parhaani mukaan piilossa. Kiitin hiljaa mielessäni ruskeaa turkkiani siitä, että se sulautti minut lehtisateen metsään hyvin. Hiivin vatsa maata viistäen eteenpäin metsässä päättäväisenä. Seurasin klaanitoverini hajujälkeä kovaan vauhtiin ja pian jouduin jo hidastamaan, kun kuulin hänen kulkevan metsässä eteenpäin. Ei ihme ettei hän koskaan napannut mitään, hän oli äänekäämpi kuin mäyrä. Ei sillä, että siinä osassa metsää kyllä muutenkaan olisi ollut mitään napattavaa.
Hiivin lähemmäs ja lähemmäs, kunnes olin enää jäniksenmitan päässä kollissa. Silloin keräsin tassuihini kaiken voiman ja ponnistin Kääpäpunan selkään äristen kovaan ääneen mielissäni. Kollin kovaääninen älähdys kertoi onnistumisestani.
“Jos se olet sinä, Lotta, tein osani ja lupasit jättää minut rauhaan!” kolli älähti ja huitoi tassuillaan ympäriinsä. Naurahdin mielissäni ja loikkasin pois pienen raidallisen soturin päältä huvittuneena.
“Minä se vain. Ei täällä metsässä ole mitään”, nauroin. Kolli katsoi minua puolisokea katse järkyttyneenä. Hänen karvansa olivat pörrössä ja silmät kuin kaksi kuuta.
Kääpäpuna avasi suunsa kuin sanoakseen jotain, mutta pysyikin hiljaa. Hän vain tuijotti minua pelästyneenä ja tärisi. Pyöräytin silmiäni turhautuneena. Miksi kaikki klaanin kissat olivat niin tylsiä? Eivät osanneet pitää edes hauskaa!
“Ihan sama. Lähdetään takaisin leiriin”, murahdin ja käännyin taas ympäri odottamatta kollin vastausta.

Matkallamme takaisin olin säikytellyt kollia lisää, kunnes tämä oli alkanut oikeasti näyttää siltä, että purskahtaisi kyyneliin. Kuinka herkkänahkainen yksi kissa saattoi mukamas olla? En saattanut ymmärtää häntä! Sehän oli ollut vain harmitonta pilaa!
Nyt tassutin sitten takaisin soturien pesään. Matkallani minua vastaan tuli Kuusikokuiske sekä Mustikkapyörre, jotka kulkivat kylki kyljessä pois soturien pesältä. Mahtoivat murehtia isän perään yhdessä. Ajatus sai vatsani pyörähtämään sisälläni.
Kun ohitin heidät, kasvoni taisivat paistaa sitä inhoa, jota heitä kohtaa koin. Molemmat katsoivat minua hieman hölmistyneinä ja vaivaantuneina, mutta en antanut sen jäytää minua. He olivat elämäni pilanneet. He saisivat elää sen asian kanssa, että inhosin heitä, pitivät he siitä tai eivät.
Menin omalle makuusijalleni ja painoin pääni tassuilleni. Suljin silmäni valmistautuen menemään pienelle levolle, mutta tunsin kosketuksen lavassani ja raotin silmiäni ärtyneenä. Kuka minua nyt halusi muka häiritä?
“Anteeksi Korpikaste, mutta minulla olisi hieman asiaa”, tunnistin Käärmekullan tämän tekopyhästä äänestä jo ennen kuin silmäni kunnolla tarkensivat vanhempaan naaraaseen. Nyrpistin hänelle nenääni ja hän taisi huomata inhon eleeni heti.
“Kuule, Korpikaste. Tiedän, että perheenjäsenen menetys sattuu, mutta ei sinun tarvitse purkaa sitä Kääpäpunaan. Hän yrittää parhaansa makuun asettua klaaniin ja hänen pelotteleminen ei auta. Ja jos sinä tarvitset jonkun, jolle puhua, voit aina puhua minulle. Olin sentään Lehtomyrskynkin ystävä ja olet hänen pentunsa”, vaaleanruskea naaras naukui ja katsoi minua lujasti vihreillä silmillään. Siristin omiani.
“Kuule, Käärmekulta. Minä en pura huonoa oloa kehenkään! Olen soturi, minä en tunne sanaa huono olo!” ärähdin naaraalle. “Joten jätä minut rauhaan! Et ole emoni!”
“Hyvä on. Anteeksi”, Käärmekulta naukaisi ja kääntyi ympäri. Mainiota… suututin sitten hänetkin taas. Tietysti Kääpäpunan piti mennä kantelemaan pienestä leikistä. Ihme pikku pentu hänkin! Kaikki kissat klaanissa sitten halusivatkin olla minua vastaan. Oma veljeni ei tuskin puhunut minulle enää, molemmat vanhemmistani kuolivat ja pikkusisarukseni olivat surkimuksia! Lisäksi minulla ei ollut ketään maininnan arvoista ystävääkään. Ainoa kissa, joka tuntui pitävän minusta edes vähäsen oli Kortetuike.
Suljin silmäni ja yritin työntää ajatuksen pois mielestäni, mutta viha ja katkeruus sisälläni tuntui alkavan pakkautua suureksi kasaksi. Se vain odotti oikeaa aikaa räjähtää sisälläni. Tuhota kaiken, mitä sen tielle sattui. Tulla ulos terävinä sanoina ja tekoina.

Istuin leirin laidalla. En tavallisesti tehnyt sellaista, mutta sinä päivänä olin pyytänyt Korppisiipeä jättämään minut partioista siltä päivältä. En vain tuntenut oloani kovinkaan hyväski.
Katselin leirissä kissojen käytöstä. He olivat niin onnellisia. Heillä oli omat ystävänsä, kumppaninsa ja perheenjäsenensä joiden kanssa olla. Heillä oli kaikki se, joka tuntui alkavan livetä minulta tassuistani.
Käänsin päätäni ja huokaisin. Huomasin Kortetuikkeen ja Varpulaulun. He jakoivat saalista yhdessä. Kortetuike tökki saalista koko ajan veljelleni selkeästi yrittäen saada tämän syömään enemmän. Olisin muuten mennyt heidän luokseen, mutta joka kerta, kun olin viime aikoina ollut Varpulaulun kanssa, jokin oli mennyt pieleen. Ehkei hän vain enää pitänyt minusta ja halusi vai viedä kaiken Kortetuikkeen huomion. Pitää huolta, etten saanut sitä ylistystä ja huomiota, jonka ansaitsin.
Pudistelin päätäni. Ei hän tekisi sellaista, eihän? Ei Varpulaulu ollut sellainen kissa… ainakaan sen mukaan, mitä minä hänestä tiesin. Tunsinko minä oikeastaan edes Varpulaulua enää? Oliko veljeni enää se sama kissa kuin silloin, kun olimme vielä olleet pentuja? Silloin, kun emo oli vielä ollut elossa? Olinko minä enää se sama kissa?
Työnsin ajatuksen pois. Miten typerää. Miksi ajattelin jotain tuollaista? Olin soturi! Vahva, itsevarma! En minä tarvinnut jotakuta katsomaan perääni! En tarvinnut ketään, joka minusta pitäisi huolta! Tarvitsin vain kaikkien muiden kissojen kunnioituksen! Sen kunnioituksen, jonka ansaitsin!
Ryhdyin sukimaan turkkiani, jotta saisin muuta ajateltavaa. Keskityin vain niihin pitkiin kielenvetohin.
*Noin, noin, noin. Takku. Nyt sekin on suittu.*
Kohotin katsettani taivaalle. Ei ollut vielä edes aurinkohuippu. Mitä muka tekisin koko päivän, jos en aikonut mennä edes partioihin? Ehkä voisin käydä kävelyllä? Tai emon ja isän haudoilla? Tai sitten vain jatkaisin leirissä istuskelua, koska tunsin itseni liian väsyneeksi lähteäkseni ulos.

Kirjoittaja: Käärmis

Kumppanini myöntyi kävelylle. Nautin siitä. Yö oli samaan aikaan niin vaarallinen ja kaunis. Tähdet ja kuu kimaltelivat taivaalla ja valaisivat askeliamme metsässä. Tähtiklaani vahti meitä ja piti meistä huolta. Siellä olisi isäni ja Sypressikuiske, jotka katsoisivat minun perääni ja vahtisivat minua.
Sädesäihke kysyi minulta olinko halukas puhumaan. Mistäköhän kolli halusi puhua? Kenties vain kaikesta satunnaisesta? Tai sitten hänellä oli mielessään jotain tiettyä, jonka hän halusi kertoa minulle?
“Toki. Mikäs siinä”, myönnyin. Mikä minua siinä estäisikään. Katsoin kumppaniani rakastavasti. Toivoin, että hänellä oli kaikki hyvin. Hän oli minulle tärkein kissa koko Eloklaanissa. En kestäisi katsoa hänen olevan tuskissaan omassa turkissaan. Kärsivän hiljaa kertomatta minulle. Antamatta minun auttaa.
“Painaako jokin päätäsi? Tiedäthän, että voit puhua minulle ihan kaikesta. En suutu sinulle, ihan sama mitä sanoisit”, naukaisin lempeästi oranssille kollille ja näin hymyntapaisen käväisevän hänen kasvoillaan. Metsän tuuli pörrötti turkkiani hellästi ja kylmyydellään muistutti minua koko ajan lähemmäksi hiipuvasta lehtikadosta. Kauhistus, siihenkään ei olisi enää pitkä aika ja minun tulisi raataa kahta kauheammin klaanini puolesta. Pitäisin huolta, että kaikki kissat saisivat syödäkseen!

//Säde?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Koko loppupäivän Leimusilmä keskittyi itsensä kiireisenä pitämiseen. Hänen oli täytynyt yrittää olla kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, kun Vienotassu oli palannut klaaninvanhimpien pesältä. Oppilas ei ollut kysynyt mitään, mutta tämä oli varmastikin huomannut mestarinsa kiihtymyksen.
Illan tullen Leimusilmä käpertyi omaan vuoteeseensa. Hän kuuli Vienotassun tuhisevan jo unissaan omassa pedissään. Nukkumatti vaikutti kuitenkin unohtaneen hänet tänä iltana. Parantajan mielessä vilisi kuvia Lieskakajosta. Se sai hänet samaan aikaan surulliseksi ja vihaiseksi. Mikä hiirenaivo hän olikaan ollut, kun oli mennyt rakastumaan sellaiseen kolliin. Tälläkin hetkellä soturi oli varmasti käpertyneenä oman kullanmurunsa viereen soturien pesässä.
Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen Leimusilmä huomasi päätyneensä unten maille. Unessa hän oli aurinkoisella nummella, jossa lempeä tuulenvire pörrötti hänen turkkiaan ja sai raikkaan vihreän nurmikon aaltoilemaan hänen allaan. Hän juoksenteli ympäriinsä kuin pikkupentu vailla huolen häivää.
Hänen riemunsa jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä pian hän huomasi, ettei ollut yksin. Kolli siristi silmiään nähdessään punertavan täplän kaukaisuudessa – se lähestyi häntä päätä huimaavaa vauhtia. Hän yritti mennä karkuun siltä, mutta punainen täplä oli nopeampi ja iskeytyi häntä kohti täyttä vauhtia.
Leimusilmä heräsi älähtäen tuntiessaan jonkun kompuroivan hänen ylitseen.
“Au…” kuului vaimea mauku hänen päältään, eikä Leimusilmän tarvinnut kauaa arvailla, kuka typerä karvapallo kyseessä oli.
“Lieskakajo, pois minun päältäni!” hän sihahti kookkaamman kollin alta ja yritti tuuppia soturia pois päältään. Lieskakajo naukui pahoittelunsa ja kömpi ylös.
Leimusilmä nousi istualleen ja katsahti Vienotassun suuntaan: pieni mytty tuhisi edelleen rauhaisasti omalla paikallaan. Sen jälkeen hän siirsi terävöityneen katseensa Lieskakajoon. Hän kapusi pois vuoteestaan ja viittasi hännällään soturia tulemaan perässä ulos pesästä.
“Mitä ihmettä sinä puuhaat?” parantajan häntä huiskui ärtyneesti, ja hän kääntyi kohtaamaan punertavan kollin heidän päästyään kauemmaksi pesästä. “Eikö asiasi voinut mitenkään odottaa aamuun?”

//Lieska? >:(

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Aika tuntui matelevan. Olimme siirtyneet Varpulaulun kanssa kauemmaksi muusta valvojaisväestä, jotta ystäväni voisi hieman hengähtää. Olin hyvin huolissani hänen voinnistaan ja jaksamisestaan. Kunhan valvojaiset olisivat ohi, kollin olisi parasta suunnata suorinta tietä petiin – tai jopa Leimusilmän vastaanotolle.
Lopulta puheosuus tuli päätökseen ja kissat siirtyivät vaihtamaan vielä viimeisen kerran kieliä Kuusihännän kanssa, ennen kuin ruumis kannettaisiin ulos haudattavaksi. Yleensä se tehtävä kuului klaaninvanhimmille, mutta luultavasti tällä kertaa apuna olisi myös muutama kokeneempi soturi, sillä taakka saattaisi olla liian raska sokealle Viherkatseelle ja Nokilinnulle.
Korpikaste poistui juuri isänsä luota. Hänkin hivuttautui hetkeksi hieman sivummalle muusta joukosta, ja tuona aikana katseemme kohtasivat lyhyen hetken ajan. Naaraan ilmettä oli vaikea tulkita, mutta minä pyrin parhaani mukaan välittämään myötätuntoni hänelle katseellani.
“Haluatko sinä käydä vaihtamassa vielä kieliä Kuusihännän kanssa?” kumarruin kysymään Varpulaululta lempeästi. “Voimme mennä yhdessä, jos se tuntuu yhtään helpommalta.” Toivoin, etten painostanut kollia liikaa. Hän oli varmasti poissa tolaltaan Kuusihännän kuoleman tultua näin yllättäen. Halusin kuitenkin tarjota hänelle mahdollisuuden sanoa kunnolliset hyvästit isälleen, mikäli hän vain koki kykenevänsä siihen tässä hetkessä.

//Varpu?

Kirjoittaja: Aura

Leimusilmän käsky meni aivan Lieskakajon korvien ohitse. Kollin korvissa kohisi veri ja hänen aivonsa eivät pystyneet vastaanottamaan vastaan minkäänlaisia ohjeita, käskyjä tai merkkejä. Kollista tuntui, että hänen tassunsa olisi liimattu lattiaan. Kuin hän olisi astunut johonkin tahmeaan yrttiin. Eikö Leimusilmä huolehtinutkaan pesän siisteydestä?
“Minun on nyt tutkittava Nokkospilvi.”
Leimusilmän sanojen terävä kärki iskeytyi Lieskakajon tajuntaan kynsien lailla. Kollin äänensävyssä ei ollut enää tippaakaan sitä aiempaa lämpöä, flirtistä puhumattakaan. Lieskakajosta tuntui siltä, että hänet olisi lähetetty suoraan historian kylmimmälle lehtikadon ajanjaksolle. Lopulta Leimusilmän viileä katse ajoi hänen tassuihin liikettä. Lieskakajo vilkaisi kumppaniaan, jonka jälkeen hänen katseensa käväisi vielä salarakkaassaan ja sen jälkeen hän asteli pesästä viileälle, sateiselle aukiolle. Sadepisarat kastelivat Lieskakajon turkin ja saivat kollin tuntemaan olonsa yhä surkeammaksi. Punaturkkinen lysähti maahan istumaan ja antoi päänsä riipahtaa. Kollisoturi ei ollut tuntenut itseään koskaan aiemmin yhtä neuvottomaksi ja surulliseksi. Kaikki mitä Lieskakajolla oli ollut hetki sitten tassuissaan oli nyt poissa, ehkä jopalopullisesti. Lieskakajo ei ollut varma saisiko hän Nokkospilveä uskomaan mitään selitystä, mutta ennen kaikkea.. Saisiko hän selitettyä tämän Leimusilmälle? Parantajakollin katse oli kertonut kaiken, kaikki oli nyt ohi.

Ikuisuudelta tuntuneen odottelun jälkeen hän tunsi kuinka paksuturkkinen painautui hänen kylkeensä.
“Leimusilmä kertoi kaiken. Hän kertoi, että hän oli antanut sinulle yrttejä ja se oli saanut sinut tuntemaan olosi tokkuraiseksi. Meille tulee pentuja. Ainakin kaksi, ehkä jopa kolme tai neljä!” Nokkospilvi lopulta naukaisi ja painoi kuononsa Lieskakajon rintaa vasten. Nokkospilven ele sai kollin tuntemaan olonsa epämukavaksi, mutta hän sivuutti tunteensa. Lieskakajo vilkaisi olkansa ylitse ja hänen katseensa kohtasi Leimusilmän oman. Laikkuturkki kuitenkin käänsi omansa heti pois, mutta hänen silmänsä olivat kylmät, kuin Hehkulammen vesi tähän aikaan lehtisateesta.

Iltahämärän laskeuduttua Lieskakajo löysi itsensä Nokkospilven viereltä. Naaras oli nukahtanut jo pitkä aika sitten ja tuhisi nyt tyytyväisenä Lieskakajon vieressä. Kolli itse ei meinannut saada unta. Hän olisi halunnut mennä vielä tervehtimään Leimusilmää, mutta pelkäsi herättävänsä Nokkospilven. Hänen oli kuitenkin otettava se riski. Lieskakajo hivuttautui varovaisesti naaraan vierestä ja loikkasi pesän ylätasanteelta alas. Hänen oli nähtävä Leimusilmä. Kolli pujotteli nukkuvien kissojen lävitse ja henkäisi tuntiessaan raikkaan yötuulen puhaltaessa kasvoilleen. Lieskakajo harppoi aukion poikki parantajanpesälle ja ei jäänyt odottamaan kenenkään vastausta, vaan asteli suoraan sisälle. Kolli ei kuitenkaan muistanut katsoa eteensä, vaan kompastui omiin käpäliinsä ja rysähti suoraan nukkuvan Leimusilmän päälle.
“Au…”, kolli sai sanotuksi ja hieraisi käpälällään naamaansa. Onneksi hän oli laskeutunut pehmeälle alustalle eikä muksahtanut maahan. Tosin Leimusilmä kuka oli nukkunut rauhaisaa unta, saattoi olla asiasta hieman eri mieltä.

//Leimu? D:

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Leimusilmä olisi voinut vaikka vannoa kuulleensa sen, miten hänen oma sydämensä särkyi pirstaleiksi Lieskakajon sanojen jälkeen. Edes lehtikadon pakkaset eivät vetäneet vertoja sille kylmyydelle, joka häneen iski, kun punertavaturkkinen soturi nousi ylös hänen vierestään ja lähestyi kertakaikkisen epäuskoisen näköistä kumppaniaan. Parantaja tuijotti Lieskakajon perään rintaa vihloen ja kuunteli, kuinka kolli vakuutteli Nokkospilvelle rakastavansa tätä ja että he saisivat suhteensa vielä toimimaan.
Silloin todellisuus iski Leimusilmään hirviön voimalla: hän oli ollut Lieskakajolle pelkkä leikkikalu, ohikiitävä mielihalu. Heidän välillään ei koskaan ollut ollutkaan mitään muuta. Kenties Lieskakajo oli vain hakenut piristystä elämäänsä tylsistyttyään nykyiseen parisuhteeseensa ja halunnut maistaa kiellettyä hedelmää, klaanin parantajaa. Leimusilmä ei ollut koskaan tuntenut itseään näin nöyryytetyksi ja… vihaiseksi.
“Sinun pitäisi poistua”, hänen äänessään oli uusi, terävä kärki, jonka hän kohdisti nyt Lieskakajoon. Kun kolli ei hievahtanutkaan, hän jatkoi: “Minun on tutkittava Nokkospilvi.”
Se tuntui saavan soturin älyämään jotakin ja tämä otti epäröivän askeleen pesän suuta kohti. Leimusilmä huomasi kollin vihreiden silmien anteeksipyytävän katseen tavoittelevan häntä, mutta hän sivuutti sen kylmästi. Tämä leikki sai nyt luvan loppua tähän. Hänen oli aika keskittyä velvollisuuksiinsa parantajana – vain ja ainoastaan niihin.
Lieskakajon poistuttua Leimusilmä kutsui Nokkospilven makuulleen eräistä sairasaukion potilasvuoteista. Tilanne oli kaikin puolin vaivaannuttava. Soturinaaras tuntui olevan edelleen jonkinlaisessa shokissa näkemästään ja pälyili Leimusilmää epäluuloisesti, kun hän paineli varovasti tassuillaan tämän vatsaa. Leimusilmä yritti alkuun olla välittämättä siitä, mutta päätyi lopulta tarjoamaan jonkin selityksen Lieskakajon kumppanille:
“Se mitä näit ei merkinnyt mitään kummallekaan. Lieskakajo oli loukkaantunut ja minä annoin hänelle vähän yrttejä. Se kai pani hänet vähän tokkuralle päästään.”
Kurttu Nokkospilven otsasta katosi ja tämän naamalle levisi ilme, jonka Leimusilmä olisi voinut tulkita helpotukseksi. Jostain syystä se sai hänen olonsa entistä kurjemmaksi. Kenties Lieskakajo oli koko tämän ajan kärsinyt jonkin sortin aivovammasta, joka oli saanut tuon käyttäytymään niin läheisyydenkaipuisesti Leimusilmän seurassa.
“Onneksi olkoon”, Leimusilmä naukui lopulta ja astahti kauemmaksi Nokkospilvestä, jotta naaras pääsi nousemaan istumaan, “sinä tosiaankin olet tiineenä. Poikimiseen on vielä aikaa, mutta koeta silti välttää liian rankkoja fyysisiä suorituksia.”
“Selvä on, kiitos, Leimusilmä!” Nokkospilvi vastasi jo pirteämmän oloisena, ja hänen silmänsä säihkyivät tulevaisuuden odotuksesta.
Nokkospilven mentyä Leimusilmä hilasi itsensä pesänsä suulle. Sieltä hän katseli, miten ruskeavalkoinen naaras kiiruhti Lieskakajon luokse, joka oli norkoili aukiolla kuin eksynyt pentu. Näky piikitti Leimusilmää jo toistamiseen hänen verta vuotavaan sydämeensä.

//Lieska? 🙁

Kirjoittaja: Saaga

Nyökkäsin hitaasti Kortetuikkeelle ja tämä auttoi minut ylös. Tassutimme poispäin seremoniasta ja osoitin hännälläni Kortetuikkeelle kohtaa aivan leirin toisella puolen, josta ei todennäköisesti kuulisi kissojen puhetta. Kolli nyökkäsi ja talutti minut sinne. Istuin varjoihin. Ystäväni istui vierelleni.
“Onko sinulla nälkä?” Kortetuike kysyi hellästi. Pudistin päätäni. Minusta tuntui, että oksentaisin jos edes katsoisin ruokaa. Vatsassani velloi sellainen määrä surua ja kipua, ettei sinne mahtuisi mitään muuta.
“Selvä sitten. Olen tässä, jos haluat puhua”, hän ilmoitti yhtä lempeästi kuin aikaisemmin. Kolli oli hirvittävän kärsivällinen kanssani. Nojauduin häntä kohti. Turkkiemme koskettaessa pysähdyin hetkeksi ennen kuin uskalsin nojata häneen kokonaan. Halusin avata suuni ja kertoa miltä minusta tuntui, mutta se tuntui täysin mahdottomalta. Tuntui kuin joku olisi tukkinut kurkkuni. Sitä kuristi ja kyyneleet kihosivat silmiini. Itkin hiljaa. Nyyhkytykset vain purkautuivat kurkustani, kun itku ravisteli kehoani. Jossain kohtaa istuminen kävi liian raskaaksi ja pudottauduin irti Kortetuikkeen kyljestä ja maahan kerälle. Tiesin turkkini olevan hirvittävän sotkuinen. Se menisi vielä rastoille, joita en saisi ikinä setvittyä. Näytin varmasti kauhealle.

//Korte?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Vaihdoin isäni kanssa myötätuntoisia katseita, kun Varpulaulu pudisti päätään kieltävästi tämän kysymykselle. Nuori soturi vaikutti lopen uupuneelta, eikä kukaan varmasti syyttäisi häntä vaitonaisuudesta.
Puheenvuorojen jatkuessa tunsin Varpulaulun liikkuvan aavistuksen verran lähemmäksi kylkeäni. Kolli oli niin lähellä, että kylkiturkkimme hipoivat toisiaan. Tunsin vatsanpohjassani omituista kihelmöintiä sen seurauksena. Se ei kuitenkaan ollut ikävä tuntemus. Minäkin hivuttauduin aavistuksen verran lähemmäksi ystävääni, kunnes tunsin hänen turkkinsa alla väreilevät sileät lihakset, kun hän hytisi paikallaan.
Varpulaulu tuntui niin heiveröiseltä ja väsyneeltä. Ei ollut mikään itsestäänselvyys, että hän istui tässä ringissä juuri nyt. Kolli oli vahvempi kuin itsekään uskoi, ja minä ihailin häntä suunnattomasti. Vahvimmankin selkäranka saattaisi kuitenkin napsahtaa poikki liian suuren taakan alla.
Vilkaisin ympärilleni klaanitoverien piirissä. Kissat olivat keskittyneet kuuntelemaan Hiilihampaan puhetta. Viikseni värähtivät hieman kun käänsin kuononi Varpulaulun suuntaan ja kuiskasin tämän korvaan hiljaa:
“Haluaisitko mennä lepäämään hetkeksi sivummalle? Tässä voi mennä vielä jonkin aikaa, ennen kuin kaikki puheet on pidetty.” Silitin samalla soturin selkää hellästi hännälläni.

//Varpu?