Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Aura

Lieskakajo tiesi, että kaikki tämä oli oikeasti niin väärin; siis Nokkospilveä ja Kujekultaa ajatellen. Hän tiesi mitä hänen tyttärensä ajatteli Leimusilmästä eivätkä ne ajatukset olleet positiivisia. Mutta miten mikään niin kaunis asia, kuin.. rakkaus.. voisi olla väärin? Lieskakajon sydän muljahti ylösalaisin, kun hänen mieleensä hiipi sana rakkaus. Sana hiipi hänen mieleensä kuin liekki kuivalle sammaleelle. Rakkaus. Hän ei ollut tarkoittanut ajatella sitä ja Leimusilmää samassa lauseessa, mutta nyt se oli siellä, polttavana ja kauniina. Oliko hänen ihastuksen ja intohimon sekaisiin tunteisiin hiipinyt jo rakkauttakin? Leimusilmä oli kaikkea mitä Lieskakajo saattoi ikinä toivoa. Kolli oli lempeä, hauska, välittävä ja kaiken lisäksi kaikista komein kolli kenet hän oli koskaan tavannut – ja kenet hän tulisi koskaan tapaamaan. Leimusilmä oli jotain mikä valaisi koko leirin pelkällä olemassaolollaan, ainakin hän valaisi Lieskakajon elämän.
“Leimusilmä”, punaturkkinen kolli sai kuiskattua ja hänen kasvoilleen oli leviämässä aiempaakin onnellisempi hymy, kunnes laikkuturkkinen kolli jähmettyi yllättäen. Lieskakajo ei nähnyt mitään muuta parantajakollin ja yrttien lisäksi, mutta siitä huolimatta hän tunsi tuijottavat silmät selässään. Eivätkä ne silmät tuijottaneet kaksikkoa ihaillen, vaan päinvastoin; vihaisesti. Kolli kääntyi hitaasti. Lieskakajon veri seisahtui, kun hän huomasi liiankin tutun kissan seisovan parantajanpesän suuaukolla.
“No-nokkospilvi, mitä sinä.. Siis.. Mitä sinä näit?” kolli sai sanotuksi ja nielaisi. Pesän oli aiemmin täyttänyt kaunis hiljaisuus mikä oli viestinyt rakkautta. Nyt hiljaisuus tuntui painavalta, koko aika tuntui pysähtyneen. Jos äsken kolli oli tuntenut olonsa sanattomaksi, mutta kuitenkin voimalliseksi, nyt hänestä tuntui että hän oli tukehtumassa sanattomuuteensa. Nokkospilvi, naaras kuka on tai ainakin oli ollut hänen paras ystävänsä. Kumppaninsa. Mutta sitten oli tapahtunut jotain ja Lieskakajo oli langennut kiellettyyn rakkauteen. Mutta siitäkin huolimatta hän välitti Nokkospilvestä eikä tämän kaiken pitänyt päättyä näin.
“Nokkospilvi, ra-rakas, sano nyt jotain”, Lieskakajo henkäisi ja otti askeleen eteenpäin. Hänen katseensa oli surkea, kollikissa anoi sillä armoa ja henkisesti kollista tuntui, että hän mateli naaraan edessä.
“Minä tulin tänne Leimusilmän takia. En sinun. Ja minä… luulen odottavani pentuja. Sinun pentujasi”, naaras naukaisi viileästi ja huiskautti häntänsä vatsansa suojaksi. Nokkospilvi käänsi katseensa pois Lieskakajon omasta, mutta kolli huomasi, että naaraan silmäkulmissa oli kyyneleet. Lieskakajon sydän pamppaili, oliko hän kuullut oikein? Saisivatko he toisen pentueen?
“Nokkospilvi, minä, minä rakastan sinua. Olen niin onnellinen meidän puolestamme! Minä lupaan, me saamme tämän toimimaan kyllä”, Lieskakajo huudahti, mutta lausuttuaan sanansa ilmoille, hänen maailmansa murskaantui kahdesti. Ensimmäisen kerran se murskaantui Nokkospilven puolesta ja toisen kerran hänen ja Leimsilmän rakkauden puolesta. Hänestä tuntui siltä, että hän oli kietoutunut myrkkysaniaisiin. Hän ei pääsisi liikkumaan ja myrkky tappaisi hänet hiljaa. Hän tunsi kivun leviävän kehonsa jokaiseen kohtaan. Kolli sulki tavallisesti iloa ja huumorintajua välittävät silmänsä. Nyt hänen katseensa oli täyttynyt epätoivosta ja surusta. Hän ei kestäisi kohdata Leimusilmän katsetta. Ei nähdä sitä murtunutta ja pimeyttä hehkuvaa ilmettä, joka täyttäisi koko pesän. Hän ei kestänyt sitä että hän oli vannonut kollin edessä rakkautta toiselle kissalle. Kaikki se mitä heillä oli ollut äsken, tuntui olevan nyt poissa. Pesässä tuoksui yrtit ja märkä sammal, mutta Lieskakajosta kaikki tuoksut ja äänet katosivat. Jäljelle jäi vain tyhjyys ja ilmassa leijuvat kysymykset. Lieskakajo oli kietonut itsensä vielä pahemmin epätoivon verkkoon ja nyt kolli ei enää tiennyt miten hän voisi paeta sieltä. Samalla Lieskakajo tiesi, että ero olisi paras ratkaisu. Olihan hän itsekin pohtinut sitä ja sen jälkeen hän olisi vapaa kääriytymään Leimusilmän viereen vaikka jokaisena yönä. Mutta silti se tuntui pelottavalta. Erityisesti nyt, jos Nokkospilvi oikeasti odottaisi hänen pentujaan. Voisivatko he erota pentuaikana? Traumatisoisiko se hänen pentunsa lopullisesti? Antaisiko Nokkospilvi hänen kuitenkin toimia isänä? Miten hänen ja Leimusilmän suhteen kävisi? Lieskakajon pää oli niin täynnä kysymyksiä, että hän ei tiennyt mihin tarttua ensimmäisenä.

//Leimu? ;(

Kirjoittaja: Aura

Sankka ja aavemainen sumu oli verhonnut Eloklaanin reviirin vaippaansa. Ilmassa oli jotain synkkää, mystistä ja pelottavaa. Jotain suurempaa, jotain mitä ei voisi tavallisen klaanikissan silmin nähdä. Hänen ajatuksensa olivatkin jossain suuremmassa; hänen veljessään. Kollilla oli pakko olla jotain voimia. Naaras näki Lehmusjalkaa kaikkialla, mutta aina kolli oli ehtinyt kadota Kujekullan näköpiiristä. Miksi he leikkivät piiloleikkiä? Naaras ei ymmärtänyt. Hän halusi ymmärtää, mutta kun hän yritti saada muilta kissoilta apua, he katsoivat häntä kummastuneesti.
“Kujekulta, ehkä Leimusilmä voisi auttaa häntä?” joku oli naukunut ja Kujekulta oli vain häipynyt paikalta. Mitä Leimusilmä voisi asialle tehdä? Ei mitään. Kujekulta oli täysin kunnossa. Hänen mielensä ei ollut järkkynyt. Sitä hän ei tajunnut miksi muut eivät sitä tajunneet. Kujekulta ei halunnut apua, hän halusi puhua Lehmusjalalle! Hän halusi saada selvyyden sille miksi Eloklaanista katosi aina välillä kissoja ja miksi he eivät tulleet takaisin. Kujekulta ei uskonut kuolemaan, hän uskoi ikuiseen elämään ja siihen, että kissat vain jatkoivat sitä jossain muualla.

Kujekulta liikkui raskain ja pitkin askelin, häntä tyypilliseen tapaansa väristen. Naaras oli noussut ennen ensimmäistäkään aamupartiota, joten metsä oli aavemaisen hiljainen. Kujekulta saattoi kuulla oman hengityksensä ja hänen hengittäessään ulos ilmaan muodostui kevyttä höyryä. Yöt olivat jo viileitä, mutta Kujekulta sai onneksi lämpöä Järviloisteen turkista. Kujekulta ei vieläkään tiennyt mitä ajatella toisesta. Järviloiste oli mukava ja kaikin puolin kelvollinen, mutta jotenkaan hän ei vain saanut kollista sitä tunnetta, mitä kai rakkaudeksi kutsuttiin. Kujekulta oli yrittänyt, hän välillä suorastaan roikkui toisessa ja kehitteli kaikenlaisia haavekuvia.
“Jos minä vain tarpeeksi ajattelen, niin kyllä minä häneen rakastun”, naaras päästi hiljaiset sanansa sumuun ja nyökäytti, kuin vahvistaakseen sanansa. Kaksikosta kumpikaan ei ollut hempeillyt, mutta Järviloiste toi naaraalle joka ilta riistaa ja suki Kujekullan turkkiaan, kunnes naaras nukahti. Eivätkö kumppanit tehneet toisilleen sellaisia juttuja? Ainakin Nokkospilvi ja Lieskakajo olivat tehneet.. Nykyään kaksikon välit olivat erikoiset ja se oli Leimusilmän syytä. Parantaja oli vietellyt Lieskakajon ja Kujekullan pitäisi korjata asia. Ehkä hän järjestäisi vanhemmilleen romanttiset treffit! Ajatus siitä sai Kujekullan hymyilemään ja haaveilemaan. Hänen haaveilunsa kuitenkin jäi lyhyeen naaraan kuullessa rasahduksen. Soturin kaikki lihakset jännittyivät ja Kujekullan häntä nousi pystyyn.
“Ku-kuka siellä?” naaras päästi hiljaisen pihahduksen ja luimisti korviaan peloissaan. Mitään ei kuitenkaan näkynyt eikä kukaan vastannut naaraan naukaisuun. Kujekullan mielikuvitus oli kuitenkin lähtenyt jo laukalle eikä loppua näkynyt. Naaras pälyili epäluuloisesti ympärilleen ja antoi katseensa vaeltaa hämärässä, sumuisessa ja epäilyttävässä ympäristössä.
‘Rauhoitu Kujekulta, se oli vain hiiri, ehkä. Luulisin niin, mikä mukaan se olisi? Nyt Kujekulta, keskity’, naaras järkeili mielessään ja silotti turkkinsa parhaansa mukaan. Kujekulta avasi suunsa raolleen ja maisteli ilmaa. ilma maistui ja tuoksui puhtaalta. Kuin uudelta alulta. Sumun keskeltä Kujekulta erotti metsämyyrän tuoksun. Naarassoturi oli keskiverto jäljittäjä, joten hän sai myyrän hajujäljestä kohtuullisen helposti oikean suunnan ja naaras lähti jolkottelemaan kohti oletettua metsämyyrää. Tuntemattoman äänen aiheuttama rasahdus oli kuitenkin saanut hänet lopullisesti hermostuneeksi ja Kujekullan oli todella vaikea keskittyä saalistamiseen. Metsän verhonnut synkkä sumu vain lisäsi naaraan rintaan hiipinyttä ahdistusta ja Kujekulta unohti varoa askeliaan, joten hän astui oksan päälle ja aiheutti itsekin rasahduksen. Se sai naaraan ensin hyppäämään säikähdyksestä ilmaan ja sen jälkeen naarasta vain alkoi ärsyttämään, että hänen toilailunsa olivat todennäköisesti karkottaneet hänen seuraamansa myyrän.
“Hiirenaivoinen olen. Nyt Kujekulta, nyt keskity”, naaraskissa mutisi itsekseen ja pudisteli päätään tympääntyneenä. Naaras halusi saada jotain saalista käpäliinsä, jotta muut eivät alkaisi epäilemään mitään.

Kujekulta salaa haaveili löytävänsä rajoilta erään naaraserakon, jonka säihkyvän siniset silmät olivat saaneet Kujekullan koukkuun mistä hän ei itsekään ollut kunnolla tietoinen. Naaraan käpälät olivatkin kuljettaneet hänet kohti nummia missä hän oli ensimmäisen kerran kohdannut tämän mystisen erakon. Hän oli kertonut tapaamalleen naaraalle oman nimensä, mutta erakon nimestä hänellä ei ollut mitään tietoa. Hän nimittikin naarasta riistavarkaaksi, se oli ihan sopiva nimi hänen kaltaiselle pienelle varkaalle. Silti Kujekulta mietti tuota mystistä naarasta turhankin usein. Riistavaras oli täynnä kiehtovaa energiaa ja elämää. Toinen oli vapaa, oman onnensa vartija. Naaraalla ei ollut mitään velvollisuuksia tai esteitä. Toinen voisi tehdä mitä haluaisi. Sen sijaan Kujekulta itse oli täällä, Eloklaanissa. Saalistamassa anivarhain, kun muut nukkuivat. Rajojen ulkopuolella oleva elämä houkutti häntä laittoman paljon. Ulkopuolelta kantautui tuulen mukana ihan uudenlaista energiaa. Jotain mitä yhdessäkään eloklaanilaisessa ei ollut. Jotain niin villiä ja inspiroivaa.. Jotain mihin ei liittynyt partiointi, kuolema tai tylsyys.

Räks.

Kujekulta pysähtyi niille sijoille ja tuijotti eteensä silmät suurina lautasina. Puiden latvustoissa lepäilleet linnut pyrähtivät lentoon ja päästivät ilmoille kovaäänisen, varoittavan raa’unnan. Ruskeaturkkisen naaraan sydän pamppaili kovaäänisesti ja naaraasta tuntui, että hänen henkensä oli salpaantua. Hänen kuulemansa rasahdus oli ollut niin kovaääninen, että se ei varmastikaan voinut olla riistaeläimen aiheuttama, kai? Kujekullan mielikuvitus laukkasi nyt jo kissalauman lailla. Entä jos hän olikin villipetolauman saartamana ja nyt pelottavat sudet katselivat häntä jostain puskista? Kujekullan silmät pyörivät pöllön lailla hänen päässään ja naaras oli varma, että nyt hänen loppunsa koittaisi. Pääsisikö hän pakoon? Entä jos Kuolonklaani oli hänen perässään? Naaras vilkaisi olkansa yli Kuolonklaanin reviirille, joka oli myös sankan sumun peitossa. Jos joku vaani häntä, niin hänen puolellaan olisi sumu ja Kujekullan pelkotila. Selvä, se riitti. Naaras nappasi käpälät alleen ja lähti nelistämään kohti rajaa, jonka toisella puolella häämötti maa mikä ei ollut kenenkään omaa. Ehkä hän pääsisi sen kautta karkuun. Tulisiko hänen vanhemmilleen ikävä? Lieskakajoa ei varmaan edes kiinnostaisi, eihän toinen meinannut nähdä Leimusilmän lisäksi ketään muuta. Kujekulta ei kuitenkaan ehtinyt tuntea kateutta, hänellä oli liian kiire pelätä ja paeta. Kujekulta oli jykevän ruumiinrakenteensa vuoksi todella hidas ja hänestä tuntui, että hän juoksi vain paikallaan. Raja kuitenkin alkoi lähestymään ja juuri kun naaras oli loikkaamassa, kuuli hän kolahduksen ja samassa kompastui omiin käpäliinsä. Naaras lennähti mukkelis makkelis ja kieri maassa muutaman kierähdyksen, kunnes jäi selälleen makaamaan.

Naaraan sydän tykytti entistä enemmän, nyt ääni oli kuulunut jo lähempää. ‘Noniin, nyt minä kuolen. Se on nyt tässä’, Kujekulta ajatteli ja ummisti silmänsä. Hän ei halunnut, että viimeinen kissa kenet hän näkisi olisi joku Kuolonklaanin ilkimys kuka teloittaisi hänet. Tai mitä jos he veisivät hänet Kuolonklaaniin kidutettavaksi?
“Miksi sinulla on silmät kiinni? Tiedän kyllä, että kauneuteni on suorastaan sokaiseva, mutta muru. Se on vain sanonta, voit kyllä avata silmäsi, niin voin ihailla niitä”, kissa naukaisi huvittuneesti. Ääni oli Kujekullalle etäisesti tuttu ja ilmaa haistellessaan hän huomasi, että kissa ei löyhkännyt Kuolonklaanille. Kissa tuoksui.. kissalta? Ja miksi kuolonklaanilainen olisi lirkutellut hänelle noin? Kuka edes puhui tuollaisia.. Kujekulta raotti toista silmäänsä varovaisesti ja huomasi yläpuolellaan, kiven päällä makoilevan virnuilevan kissan. Kujekullalla kesti hetki tunnistaa naaras, mutta sitten hän tajusi. Toinenhan oli se erakko!
“Riistavaras!” Kujekulta naukaisi lopulta ja makasi edelleen maassa. Hän ei uskaltanut liikkua, hyvä kun uskalsi hengittää.
“Minä luulin, että sinä olet Kuolonklaanin kissa ja aiot satuttaa minua”, naaras sai soperretuksi ja kurtisti kulmiaan, kun kiven päällä loikoileva kissa remahti nauruun. Kujekulta lopulta kömpi itsekin ylös ja nosti tassunsa kiveä vasten tutkaillakseen naarasta. Kyllä, hän se oli. Tämä oli se erakko kenet hän oli mähnyt aina välillä Eloklaanin rajoilla. Hän oli se mystinen sinisilmäinen naaras.
“Miksi ihmeessä minä likaisin tassuni vereen? Näytät siltä, että huolehdit itsesi satuttamisesta varsin hyvin itsekin. Et meinaa näytä pysyvän tassuillasi”, naaras naukaisi viikset värähdellen ja virnisti hieman.
“Kujekultahan se oli?” naaras jatkoi ja lipaisi etutassuaan silmät puoliksi ummessa. Naaraan sydän muljahti, erakko muisti hänen nimensä..
“Sinä et koskaan kertonut minulle nimeäsi”, Kujekulta vastasi hieman kömpelösti ja tuijotti naarasta jäykkänä. Nora sen sijaan oli olemukseltaan täysin rento, Kujekulta ei tiennyt oliko hän koskaan nähnyt yhtä rentoa ja sulavaa kissaa. Nora loikkasi Kujekullan ylitse ja hipaisi hännällään klaanikissaa hieman kiusoitellen. Se sai Kujekullan aivastamaan.
“Taidat olla allerginen minulle, ehkä minun pitäisi lähteä”, naaras naukaisi pehmeästi ja venytteli.
“Vai pysytkö sinä pystyssä, pitääkö minun saattaa sinut reviirillesi? Ethän sinä saisi olla täällä. Voi, mitähän päällikkösikin nyt sanoaa, kun olet noin… tuhma”, erakko iski silmää ja kuiskasi viimeisen sanan Kujekullan korvaan. Naaras värähti ja peruutti häkeltyneenä kauemmaksi. Siinä hetkessä soturi tiesi, että tätä hetkeä hän tulisi miettimään joka yö ennen nukkumaanmenoa. Myös niissä hetkissä, kun Järviloiste suki hänen turkkiaan. Kujekultaa hävetti, kun hän mietti millaistahan se olisi, jos tämä tuntematon kissa sukisi hänen turkkiaan.
“Nora, se on nimeni, kulta”, Noraksi esittäytynyt naaras jatkoi matalalla äänellä ja kosketti klaanikissan kuonoa omallaan. Kujekulta värähti jälleen, mutta tällä kertaa hän ei kyennyt liikkumaan. Hän halusi paeta, tuon kissan energia oli jotain uutta ja hyvällä tapaa pelottavaa, mutta Kujekullasta tuntui, että hän ei kyennyt ottamaan sitä vastaan. Ehkä Järviloisteen tarjoamat hellyydenosoitukset olivat hänelle sittenkin tarpeeksi.
“Minä, minun pitää nyt tuota, mennä”, ruskeaturkkinen sopersi ja räpäytti silmiään. Hän oli tuntenut tarpeeksi, ihan liikaakin. Jos joku nyt näkisi heidät..

“Nähdään taas. Tiedän, että käyt täällä usein, ajatteletko olevasi näkymätön? Kulta, voin kertoa että et ole, et ainakaan minulle”, Nora naukaisi hiljaisuuden päätteeksi ja hyvästejä sanomatta kääntyi jatkaakseen matkaa. Naarassoturittaren sydän tykytti edelleen. Hänen olisi kerrottava Mesitähdelle, että valvontaa voitaisiin tehostaa. Eikö? Niin oikea soturi toimisi ja sellainenhan hän oli. Olihan Mesitähti sentään hänen isoisänsä, hänen olisi oltava täysin uskollinen. Ja Kujekultahan oli. Mutta eihän se erakko, Nora ollut tehnyt varsinaisesti mitään väärää.

Lopulta naaras otti muutaman askeleen ja tassutteli posket punoittaen takaisin Eloklaanin reviirille. Hän tunsi kuumotuksen pahentuvan, kun hän mietti sitä, että se erakko oli huomannut hänen hakeutuvan jatkuvasti rajalle.. Kujekulta oli jo melkein ehtinyt unohtaa pelkonsa, mutta mitä syvemmälle metsää hän asteli, sitä pahemmin häntä alkoi taas ahdistamaan. Ja samassa Kujekulta myös muisti, että hän oli ihan tyystin unohtanut saalistaa! Naaras pudottautui vaanimisasentoon ja huokaisi hiljaa. ‘Mielikuvitukseni vain kiusaa minua, ei täällä oikeasti ole ketään’, naaras muistutti jälleen. Kujekulta lähti etenemään hiljaisin askelin hiiren hajujäljen perässä. Tällä kertaa naaras oli päättänyt onnistua. Hän oli myös päättänyt vähintään yrittää unohtaa aiemmat tapahtumat. Kaiken maailman räsähdykset ja kauniit erakkonaaraat.. Kun Kujekulta pääsi näköetäisyydelle hiirestä, hän mittaili katseellaan kuinka paljon hän voisi vielä lähestyä turvallisesti. ‘Ei ole aikaa miettiä, nyt Kujekulta’, naaras totesi mielessään ja loikkasi kohti hiirtä. Yhdellä puraisulla hän taittoi hiiren niskat ja hymähti onnistuneesti. Naaras laski hiiren jalkoihinsa ja nosti katseensa kohti taivasta. Hänen isänsä oli opettanut hänet kiittämään Tähtiklaania jokaisen saaliin jälkeen. Se oli naaraalle enemmänkin vain tapa, kun todellinen kiitos. Kujekulta ei vieläkään tiennyt uskoiko hän Tähtiklaaniin oikeasti. Soturista tuntui, että hänen pitäisi uskoa, mutta.. Eihän naaras edes oikein uskonut kuolemaan. Se sai Kujekullan kyseenalaistamaan Tähtiklaania. Miten hän voisi uskoa johonkin mikä koostui “kuolleista”?

Riks, räks.

Naaras nappasi hiiren suuhunsa ja pälyili taas ympärilleen. Oliko Nora seurannut häntä tänne? Jokin osa Kujekullassa toivoi, että hän pian näkisi taas vaaleaturkkisen naaraan ja tuon pistävän siniset silmät. Se oli väärin, mutta ennemmin hän, kuin Kuolonklaanin vaarallinen partio? Kujekulta huokaisi hiljaa ja pudisti päätään. Hän ei enää ikinä lähtisi aamulla yksin saalistamaan! Kujekulta oli varma, että hän ei ollut koskaan ennen kokenut mitään näin pelottavaa kokemusta. Minne tahansa hän katsoi, hänestä tuntui että kaikkialla vain vaani vaara. Naaraskissa huiskaisi hännällään ilmaa ja oli juuri jatkamassa matkaansa, kunnes suuri rymisti hänen ohitseen. Naaraskissa painautui kauhistuneena maahan ja hänen suussaan ollut hiiri tippui, kun naaras katsoi suu ammollaan kolmen kauriin rymistävän hänen ohitse. Naaraan silmät olivat jälleen kauhusta lautasen kokoiset, hän oli ollut täpärällä jäädä niiden alle!
“Te senkin, säikäytitte minut!” Kujekulta tiuskaisi äkkipikaisena ja näytti kieltä, vaikka kauriit olivat jo ketunmittojen päässä. Oliko hän koko aamun pelännyt jotain typeriä sarvipäitä? Pelon tilalle oli vaihtunut kiukku, ärsyyntyminen ja häpeä.
“Minä muka soturi ja pelkään jotain mitättömiä eläimiä, pyh”, Kujekulta mutisi itsekseen ja nappasi hiiren ärsyyntyneenä. Hän lähti tassuttelemaan kohti Eloklaanin leiriä ja mutisi itsekseen muutamia kirouksia. Jos hän olisi ollut nopea, ehkä hän olisi saanut saalistettua yhden kauriin. Siitä olisi syönyt koko leiri!

Nyt kun sumun aiheuttama pelko oli lähes poissa, naaraan ajatukset harhailivat välittömästi Noraan. Ja sekös soturia ärsytti! Häntä ärsytti, että häntä kiinnosti, että Nora oli hänestä oikeasti yksi siisteimmistä ja kiehtovimmista kissoista. Ja Kujekultaa ärsytti myös se, että hän ei voinut kertoa tästä kenellekään. Se oli hänen salaisuutensa. Salaisuus mistä hänen oli pidettävä kiinni, jos hän halusi vielä joskus tavata tuon kissan. Ja naarashan halusi, vaikka hän ei sitä täysin itselle myöntänytkään. Kujekultaa ärsytti myös se, että pelkästään Noran katseet, hymyt ja kuiskaukset aiheuttivat hänen rinnassaan enemmän tuntemuksia, kuin Järviloisteen kaikki palvelukset ja kauniit huomionosoitukset. ‘Ainakaan Järviloiste ei meinaa aiheuttaa minulle sydänkohtausta’, Kujekulta pohti ja hymyili. Ja hänhän oli päättänyt pitää Järviloisteesta. Järviloiste oli kaikkea mitä yksikään naaras voisi toivoa. Hänen tulevaisuuteensa ei kerta kaikkiaan mahtunut kaaosta aiheuttava, flirttiä hehkuva ja silmäniskuja jakeleva erakkonaaras nimeltänsä Nora. Ei todellakaan, vaikka välillä Kujekullasta tuntui, että hän kuolisi, jos ei enää näkisi niitä kauniita silmiä. Hän rakastuisi Järviloisteeseen, he perustaisivat perheen ja eläisivät hyvää elämää, loppu.

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Saaga

Istuin isäni muistotilaisuudessa hiljaa Kortetuikkeen vierellä. Kolli oli ystävällinen, kun oli siinä vierelläni. Yksin en olisi tästä selvinnyt. En tokikaan pystynyt oikein sanomaan hänelle sitä tai mitään muutakaan. Olin saanut tietää Kuusihännän järkyttävästä onnettomuudesta. Mieleni vain täyttyi kaikista niistä hetkistä, kun isä oli ollut kanssani. Viimeisin muisto oli yhdeltä hiljaiselta yöltä, kun en ollut saanut unta ja olin törmännyt Kuusihäntään kuljeskellessani. Hän oli pyytänyt minua kanssaan syömään varpusen rippeet loppuun. Suostuin ja menin isän luokse. Hän kertoi minulle tarinaa, jota en enää muistanut. Ajatukseni keskeytti Mesitähden lempeä ääni. Siirsin väsyneen katseeni maasta päällikköön, kun tämä kysyi halusinko jakaa jotain isästäni hänen muistolleen. Pudistin päätäni hitaasti ja suljin sitten silmäni. En puhuisi kaikille. Oli jo tarpeeksi inhottavaa, että Mesitähti oli kohdistanut muiden huomion minuun. Toivoin, ettei kukaan luullut etten välittänyt isästäni, kun en sanonut hänestä mitään. Asia ei todellakaan ollut niin. Isä oli ollut minulle hyvin rakas. En vain ollut valmis puhumaan. Seuraavien kissojen puheenvuorojen aikana hivuttauduin hitaasti lähemmäs Kortetuiketta. Hain tästä turvaa ja lämpöä. Olisin halunnut vaan suoraan nojata tähän, mutta en uskaltanut. Entä jos kolli ei pitäisikään siitä ja nolaisin itseni?

//Korte?

Kirjoittaja: Aura

Kimalaistoive suki kiharaa turkkiaan rauhallisin ja pitkin vedoin. Naaras oli käynyt tänään haudoilla ja viettänyt siellä melkein kokonaisen päivän. Hän kaipasi Piiskujalkaa ja Kaislatassua niin paljon. Niin mahdottoman paljon, että hän oli pakahtua siitä rakkaudesta ja surusta mitä hän tunsi kuolleita pentujaan kohtaan. Kaislatassu ei ollut edes ehtinyt ansaita soturinimeään. Se suretti Kimalaistoivetta, naaraasta olisi tullut mahtava soturi. Ja Piiskujalka, voi Kimalaistoiveen oma rakas poika.. Kolli oli suhtautunut soturintehtäviin aina niin vakavalla otteella. Ja se olikin vienyt hänen poikansa hengen. Piiskujalka oli nimittäin menettänyt henkensä puolustaessaan klaanitovereitaan ketulta.Kolli oli ollut aina niin urhea ja reipas. Muisto oli tuore ja kipeä. Irvikita oli ollut onneksi Kimalaistoiveen tukena ja he olivat käsitelleet asiaa yhdessä, kumppaneina. Kylmä ilma pörrötti naaraan turkkia ja Kimalaistoive vetäisi häntänsä kehonsa suojaksi. Ilma oli kylmentynyt pikkuhiljaa ja Kimalaistoive ei odottanut tulevaa lehtikatoa innolla. Hän rakasti lumisen maiseman kauneutta, mutta hänen turkkinsa ei suojannut häntä ja pienetkin pakkaset saivat Kimalaistoiveen palelemaan. Soturien pesästä kantautuva nyyhkytys sai Kimalaistoiveen höristämään korviaan. Hänen emolliset vaistot heräsivät heti. Kimalaistoive kömpi varovaisesti pystyyn. Hän oli jo aikoja sitten oppinut elämään kolmella jalalla, mutta kylmällä maalla makaaminen sai hänen lihaksensa aina kohmeisiksi ja liikkuminen vaikeutui heti. Naaras tassutteli soturien pesälle korvat päänsä sivuilla lerppuen ja se loi Kimalaistoiveen olemuksesta surullisen. Hän laski päätään varovaisesti ja katseli pesää äänenlähdettä etsien. Pian hän huomasi pesän laitamilla nukkuvan Perhopuron. Naaras itki unissaan. Kimalaistoive pujotteli pesän kissojen ylitse ja laski päänsä tabbykuvioisen naaraan selälle. Kimalaistoive kääräisi häntänsä naaraan ympärille ja suki toisen korvia lempeästi. Sen jälkeen hän tökkäsi Perhopuroa päällään herättääkseen naaraan. Perhopuro oli hänen edesmenneen veljensä ainoa tytär ja täten Kimalaistoive itse oli nuorukaisen täti.
“Perhopuro, oletko kunnossa?” kiharaturkkinen naaras kysyi lempeällä ja huolestuneella äänellä, mutta nuoremman naaraan itku yltyi hysteeriseksi. Kimalaistoive kääriytyi toisen ympärille yhä tiukemmin ja jatkoi naaraan korvien sukimista.
“Perhopuro, ei ole mitään hätää. Ei mitään hätää, olen tässä”, ikikuningatar naukui hiljaisella äänellä ja laski päänsä Perhopuron selän päälle.
“Haluaisitko sinä kertoa mistä sinä näit unta?” naaras naukaisi hiljaisella ja pehmeällä äänellä. Naaras osasi samaistua hyvin unissa itkemiseen. Ties kuinka monta kertaa Kimalaistoive itse oli herännyt silmät punaisena.

//Perho? 🙁

Kirjoittaja: EmppuOmppu

“Kortetuike, voisitko kurkistaa niskaani? Kutisee niin vietävästi, enkä itse yllä rapsuttamaan sieltä.” Pudotin juuri rullalle käärimäni väljähtäneet sammalet maahan ja käännyin katsomaan Nokilintua. Vanhus yritti tuskaisen näköinen irvistys naamallaan kurkotella takatassullaan niskaansa kohti.
“Totta kai”, hymyilin ystävällisesti ja siirryin naaraan viereen nähdäkseni paremmin siihen kohtaan, missä tämä tunsi kutinaa. Siirtelin kynnelläni klaaninvanhimman karkeita karvoja syrjään, kunnes löysin ihoon pureutuneen kiusankappaleen. “Tämä kutina irtoaa hiirensapella. Käyn hakemassa sitä saman tien Leimusilmältä!”
“Punkin ryökäleet”, Nokilintu jupisi. “Varsin sitkeitä pirulaisia – lehtisade on jo puolessa välissä ja silti ne jaksavat roikkua kissojen riesana.”
“Ei niistä pääse eroon ennen kuin vasta lehtikadon aikaan”, Viherkatse maukui viereiseltä pediltä ja räpäytti sokeita silmiään myötätuntoisesti pesätoverinsa suuntaan.
Nokilintu tuhahti. “Sepä on kiva – sitten voimme rauhassa keskittyä värisemään viluissamme ja kuuntelemaan murisevia vatsojamme.”
Jätin vanhat naaraat jatkamaan jutustelua klaaninvanhimpien pesälle ja lähdin hakemaan Leimusilmältä hiirensappea. Normaalisti pesien siivoaminen ja vanhusten punkeista huolehtiminen kuului oppilaille, mutta Eloklaanissa ei ollut tällä hetkellä yhtään oppilasta. Niinpä yritin itse autella kyseisissä askareissa aina vapaa-ajallani.
Kieltämättä klaanin heikko pentu- ja oppilastilanne huolestutti minuakin, mutta uskoin, että siihen tulisi vielä lähitulevaisuudessa muutos. Eloklaanissa oli monta nuorta pariskuntaa, jotka varmasti vähintään ajatuksen tasolla olivat harkinneet pentujen hankkimista. Minusta ketään ei kuitenkaan ollut syytä painostaa perheenlisäykseen, ennen kuin nämä kokivat itse olevansa siihen valmiita.
Lähestyessäni parantajan pesää minulle tuli hiukan outo olo – kuin jokin paha aavistus olisi luikerrellut turkkini alla. Sisältä kuului epämääräistä hälinää, johon yhdistyi pelon ja surun hajua. Tassutin varovasti pesän suulle ja kurkistin kahden kiven välistä hämärään tilaan, jossa äänestä päätellen oli paikalla useampi kissa.
“Hän on nyt Tähtiklaanin luona”, kuulin Leimusilmän naukuvan jollekulle hiljaa.
“Ei, isä!” toinen ujellukseksi särkyvä ääni kuului Kuusikkokuiskeelle. Siitä minä tajusin, kenestä parantaja oli puhunut: Kuusihäntä oli kuollut.
Tiesin sen verran, että kolli oli tuotu parantajan pesälle tämän loukkaannuttua leirin ulkopuolella jotenkin. En kuitenkaan ollut osannut arvata kollin vammojen olevan niin vakavia.
Peruutin mahdollisimman ääneti kauemmaksi pesän suulta. Nokilinnun punkki-asia saisi odottaa parempaa hetkeä – klaanilla oli edessään valvojaiset.

Jokin aika myöhemmin Kuusihännän ruumista oli ruvettu siirtämään aukiolle. Isäni Mesitähti oli käynyt ennen sitä parantajan pesässä kuultuaan suru-uutiset. Aukiolle oli alkanut kerääntyä klaanitovereita, joista suurimmalle osalle Kuusihännän kuolema oli tullut yllätyksenä. Yksi näistä kissoista oli Varpulaulu, Kuusihännän poika.
Menin hieman pöllähtäneen näköisen ystäväni luokse, joka oli juuri kömpinyt ulos soturien pesästä ja katseli nyt ympärilleen hämillään. Hän vaikutti pian tajuavan itse, mistä oikein oli kyse, ja jähmettyi tuijottamaan Kuusihäntää, jota parhaillaan kannettiin leirin keskustaan.
Hivuttauduin kilpikonnakuvioisen soturin viereen ja laskin häntäni lohduttavasti hänen lavoilleen, vaikka en ollut varma, kykenikö kolli edes tuntemaan sitä tässä tilassa. Sydäntäni riipaisi nähdä ystäväni niin onnettomana ja murheellisena. En tiennyt, mitä sellaista olisin voinut sanoa hänelle, mikä olisi saanut hänet tuntemaan olonsa edes hieman paremmaksi. Lopulta tulin siihen tulokseen, että oli parempi vain olla hiljaa ja läsnä ystäväni surussa.

Päivän askareet oli poikkeuksellisesti keskeytetty Kuusihännän valvojaisten ajaksi. Ruskeaturkkisen soturin ympärille oli kerääntynyt tämän perheenjäseniä sekä läheisiä tovereita. Puheita pidettiin ja soturin maallista elämää muisteltiin lämmöllä. Sekä Mesitähti että Leimusilmä vakuuttivat, että Kuusihäntä otettaisiin avosylin vastaan Tähtiklaanin runsailla metsästysmailla.
Istuin koko tuon ajan Varpulaulun vieressä. En osannut sanoa, oliko siitä apua alkuunkaan, mutta en halunnut jättää ystävääni yksin.
“Haluaisitko sinä lausua jotakin isäsi muistolle, Varpulaulu?” Mesitähti kääntyi kysymään vieressäni kyhjöttävältä kollilta. Päällikön ääni oli lempeä ja katse myötätuntoinen.

//Varpu?

Kirjoittaja: Saaga

Paljon oli tapahtunut sen jälkeen, kun Ahmatahma oli lähtenyt klaanista. Tärkeimpänä kaikista olin jäänyt yksin. Tai ainakin siltä minusta tuntui. En ollut enää kenenkään läheisin ystävä. Sädesäihkeellä oli Käärmekulta ja niin edes päin. Ahmatahman kanssa olimme olleet erottamattomat ainakin nuorempina ja sitten Sädesäihke oli ollut kanssani hyvin paljon. Miettiessäni tätä kaikkea onnistuin sairastumaan johonkin kuumetautiin. Tuntui, että olin jo tarpeeksi niin kierroksilla, että kehonikin alkoi antaa periksi. Makasin monta päivää parantajan pesällä tajuttomuuden rajoilla, kunnes Tähtiklaani soi minulle parantumisen. Ehdin jo kysyä esi-isiltäni monen monta kertaa, miksi oikein kärsin tällä tavoin, mutta en kuullut vastausta. Pidin kuitenkin uskostani kiinni. Luotin Jänötassun katselevan minua tähtien lomasta. Tein tavaksi käydä tähtien alla joka kuuhuippu. Vietin jonkin aikaa Jänötassun ja vanhempieni kanssa. Mietin heitä ja koitin luoda yhteyttä. Istuin taas tähtien alla katsellen niiden pilkettä tummalla taivaalla. Saatoin miltei haistaa, miltä tähdissä tuoksui. Koitin päästä vieläkin lähemmäs sulkemalla silmäni. Kun kehoni väsymys alkoi tuntumaan liian painavalta, kävin makuulle. Laskin pääni tassuilleni ja koitin todella luoda yhteyden Tähtiklaaniin.

Nousin makuulta uudessa ympäristössä, pehmeän ruohon ympäröimänä aukiolla. Katselin ympärilleni. Aurinko paistoi täydeltä taivaalta ja lämmitti turkkiani. Se toi minulle varsin raukean olon. Haukotus pääsi suustani. Avatessani taas silmäni huomasin edessäni tähtiturkkisen kissan.
“Jänötassu”, henkäisin. Kolli hymyili lempeästi. Ryntäsin kissan luo kehräten. Voi, olin kaivannut häntä.
“Minulla on ollut niin ikävä sinua”, parkaisin kyyneleiden kihotessa silmiini. Puskin kollin lapaa. Halusin kiertyä hänen ympärilleen ja tuntea hänen läsnäolonsa kunnolla. Halusin hänet takaisin luokseni.
“Perhopuro”, paras ystäväni naukaisi lempeästi. Nyyhkytin hänen lapaansa vastaukseksi.

Heräsin, kun Kimalaistoive tökki minua. Huomasin itkeväni. Olin itkenyt unissani. Olin tavannut Jänötassun. Tunsin kivuliaan piston sydämessäni. Jänötassu.
“Perhopuro, oletko kunnossa?” Kimalaistoive kysyi. Yritin vastata, mutta en saanut ulos muuta kuin hysteeristä itkua.

//Kimmo?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Leimusilmä tunsi mielihyvän aallon leviävän turkkinsa jokaista karvaa pitkin tuntiessaan Lieskakajon kuonon hipaisevan omaansa. Kolli oli niin lähellä häntä, että hän pelkäsi tämän kuulevan räjähtämäisillään olevan sydämensä jyskytyksen.
Parantajakollin järki yritti epätoivoisesti saada hänet astumaan kauemmaksi komeapiirteisestä kollista, mutta hänen kehonsa oli liimautunut tämän lämmintä turkkia vasten kuin heidän välillään olisi ollut jokin näkymätön vetovoima. Se tuntui samaan aikaan niin hyvältä ja niin väärältä.
“Lieskakajo”, Leimusilmän onnistui kuiskata käheästi, kun hän tunsi kollin voimakkaan mutta silti niin pehmeän käpälän leukansa alla. Hänen olisi pitänyt kieltää soturia tekemästä niin ja käskeä tätä poistumaan pesästä välittömästi. Hän ei kuitenkaan tehnyt niin. Sen sijaan hän hivutti varovasti häntänsä Lieskakajon hännän viereen, ja kuin sanattomasta vihjeestä ne kietoutuivat toistensa ympärille niin kuin kaksi yhteen kasvanutta puuta.
Parantaja tunsi kehonsa täyttyvän sellaisesta jännitteestä, joka sai hänen vatsansa heittämään volttia. Syvältä kollin rinnasta kumpusi kielletty kehräys, jonka hän pelkäsi kuuluvan pesän ulkopuolelle asti ja paljastavan kaikille klaanitovereille heidän salaisuutensa. Samaan aikaan hänen mieleensä palasi keskustelu, jonka hän oli käynyt joitakin kuita sitten Hilehuurteen kanssa metsässä. Soturi oli tuolloin kehottanut häntä lopettamaan itsesäälissä rypemisen ja menemään suoraan asiaan – hän ei voisi paeta omia tunteitaan loputtomiin.
Leimusilmä tunsi äkillisen päättäväisyyden puuskan kulkevaan lävitseen. Tämä oli hänen tilaisuutensa sanoa viimein ääneen kaikki ne asiat, joita hän oli padonnut sisälleen kuiden ajan. “Lieskakajo, minä…”
Punertavaturkkinen kolli jähmettyi ihan patsaaksi hänen vieressään. Yhtäkkiä Leimusilmälle tuli aivan sellainen olo kuin lehtikato olisi saapunut parantajan pesään ja laskenut lämpötilan pakkasen puolelle. Hänen kurkkuunsa nousi ahdistunut pala, kun hän huomasi pesän suulla seisovan hahmon, johon Lieskakajon säikähtänyt katse oli kiinnittynyt.
Kauanko Nokkospilvi oli seisonut tuossa tuijottamassa heitä?

//Lieska? 😉

Kirjoittaja: Aura

Punaturkkinen naaras heittäytyi maahan nauramaan, hänen jekkunsa oli onnistunut ihan täysin ja Kuutamolaine oli niellyt hänen valkoisen valheensa aivan täysin. Ei Talvikkitakku nyt niin sekaisin ollut, että myrkyttäisi parhaan ystävänsä. Mutta totta puhuen, naaras ei tiennyt mitä hän oli rastaan sisälle laittanut. Hän oli varastanut Leimusilmältä jotain yrttejä tassullisen. Mutta tuskin Leimusilmä mitään myrkyllistä säilyttäisi, eihän? Kissoja alkoi kerääntyä aukiolle hurjaa vauhtia ja kaikkien katseet olivat kahdessa naaraassa, joista toinen makasi edelleen maassa ja toinen yritti oksentaa syömäänsä lintua. Talvikkitakun korviin kantautui jonkun kissan hätääntyminen naukaisu “Mitä sinä Talvikkitakku menit tekemään?” ja pian Leimusilmä oli Vienotassun kanssa Kuutamolaineen ympärillä. Lieskakajo repi hänet kovakouraisesti pystyyn ja naaras päästi yllättyneen, kimakan ja ärtyneen vinkaisun.
“Hei, mitä sinä teet? Päästä irti!” Talvikkitakku kiljahti ja yritti huitaista vanhempaa soturia, joka kuitenkin piti naaraasta kiinni tiukalla otteella.
“Talvikkitakku, mitä ihmettä tämä on?” Mesitähti tiukkasi naaraalta äänellä mihin oli sekoittunut pettymystä ja vihaa. Naaraan katseessa häivähti hämmennystä, miksi ihmeessä muut olivat näin vihaisia ja ottivat tämän vakavasti? Eivätkö muut huomanneet, että hänellä oli hauskaa? Että se oli vitsi?
“Talvikkitakku, kuinka sinä voit tehdä tämän minulle? Minä kuolen ja se on sinun syytäsi!” Kuutamolaine sähähti naaraalle ja väläytti hampaitaan kauhistuneena. Talvikkitakku nielaisi ja mietti mitä sanoisi seuraavaksi. Jekku olisi hauskempi, jos se kestäisi vielä hetken pidempään, vai…? Sitä paitsi kyllä Kuutamolaineen pitäisi tuntea hänet paremmin! Eihän hän koskaan oikeasti tappaisi ystäväänsä ja mustavalkoisen pitäisi tietää se!
“Öm.. minä, minä. Ömm”, Talvikkitakku takelteli ja katsoi vihaista kissajoukkiota korvat luimussa. Ei naaras kuitenkaan halunnut, että muut vihaisivat häntä tai pahimmassa tapauksessa hyökkäisivät hänen kimppuunsa. Talvikkitakku tarkkaili muiden kissojen ilmeitä ja erityisesti Hiilihampaan ja Korppisiiven katseissa näkyi järkytystä.
“Öm siis, voitte.. voitte rauhoittua… Siis se oli vain jekku, ei Kuutamolaine oikeasti ole kuolemassa. Miksi te ette vitsiä ymmärrä? Sen piti olla hauskaa”, punaturkkinen naukaisi lopulta ja siirsi katseensa maahan. Talvikkitakkua vähän hävetti, ei tästä ollut tarkoitus tulla näin suurta spektaakkelia.

//Kuutti….

Kirjoittaja: Aura

Lieskakajo hymähti Leimusilmän diagnoosille viikset värähdellen.
“Mitä luulet, olikohan se jänis Kuolonklaanin lähettämä? Mokomat ovat ottaneet salaisen aseen käyttöönsä!” Lieskakajo maukaisi pää kallellaan ja pukkasi nopeasti parantajakollia lapaan ja pyöräytti sitten silmiään leikkisästi, kun Leimusilmä oli kääntynyt erikoiselta tuoksuvan yrttivarastonsa puoleen. Vaikka Lieskakajo kovin Leimusilmästä välittikin, hän ei vaan kyennyt ymmärtämään miten toinen ei ollut jo menettänyt hajuaistiaan. Tai ehkä toinen olikin, mistä sitä tietäisi? Kun laikukas kolli sai yrttitahnansa valmiiksi ja kääntyi soturin puoleen, Lieskakajo tiiraili ystäväänsä silmät sirrillään.
“Aiotko seuraavaksi pyytää tassuani?” raitaturkki vitsaili hymyillen ja ei jäänyt odottamaan parantajan vastausta, vaan ojensi kipeän tassunsa toiselle. Ehkä se oli Lieskakajon vihjaus ja vastaus omaan kysymykseensä. Jos Leimusilmä vain kysyisi..
“Uskon, että se pysyy siinä. Jos siis vain maltan pysyä pois jänisjahdeista”, kolli naukaisi ja tuttuun tapaansa hänen viiksensä värähtelivät.
“Sinun pitää pysyä pois jänisjahdeista ja muistakin seikkailuistasi, parantajan määräys”, Leimusilmä naukaisi hymyillen ja väräytti korvaansa miettien mitä sanoisi seuraavaksi:
“Mutta olet nyt vapaa lähtemään. Palaa luokseni, jos tassusi ei lähde paranemaan tai kipu yltyy sietämättömäksi”, parantaja naukaisi pienen hetken jälkeen ja kääntyi taas yrttiensä puoleen. Lieskakajo nyökkäsi ja vilkaisi pesän suuaukkoa. Kolli oli jo tekemässä lähtöä, mutta hänen tassunsa olivat kuin liimattu pesän lattiaan. Leimusilmä veti häntä suuntaansa, kuin riista nälkäistä kissaa.. Leimusilmä skannasi pesän nopeasti katseellaan; tyhjä. Tämä on tilaisuuteni, Lieskakajo ajatteli. Mutta mihin? Punaturkkinen vetäisi syvään henkeä, otti muutaman askeleen ja istui Leimusilmän viereen. Kollien turkit koskettivat toisiaan ja Leimusilmän kääntäessä päätään hänen kuononsa osui Lieskakajon omaan.
“Mitä jos minä en haluakaan olla vapaa lähtemään luotasi? Mitä sinä siihen sanot?” Lieskakajo kysyi hiljaisella äänellä ja kosketti parantajakollin leukaa käpälällään.

//Leimu? ;))

Kirjoittaja: Saaga

Nukkuisin kenties vain yhen yön yli tai sitten nukkuisin kuita, kun vihdoin pääsisin pesääni. Kortetuike ja Korpikaste olivat kunnossa. Se oli minulle tärkeintä kaikista. En kestäisi enää yhtäkään menetystä. Laahustin soturien pesälle ja sieltä suoraan omalle makuusijalleni. En tiennyt missä sisko ja ystäväni olivat, mutta olkoot siellä. Minä menisin petiin. Oli kestänyt ihan tarpeeksi rauhoitella minut Korpikasteen uhkarohkeasta pelastuksesta ja Kortetuikkeen typerästä typeryydestä. Nukahdin miltei heti ja mielenikin taisi olla levon tarpeessa, sillä en nähnyt unia.

Herätessäni noin puolen kuun jälkeen traumaattisesta kokemuksestamme joella tiesin, että jokin oli vinosti. Nousin ja luulin hetken, että itse olin vino kunnes tajusin vain seisovani puoliksi makuusijassani ja puoliksi ulkona. Kömmin kokonaan ulos kuopasta ja pesästäkin. Katselin ympärilleni. Kortetuike tassutti luokseni huolestuneen ja myötätuntoisen näköisenä. Olin nukkunut pitkään, mutta en olettanut kokonaan nukkuneeni jonkun merkittävän ja vieläpä surullisen tapahtuman ohi. Eihän kukaan ollut kuollut. Eihän. Vilkuilin ympärilleni vauhkona kunnes katseeni kiinnittyi parantajan pesältä tulevaan saattueeseen. He kantoivat ruumista. Ei. Ei. EI! He kantoivat ruumista, jolla oli valkea vatsa ja isän ruskea paksu turkki.
“Isä…” naukaisin järkytyksestä jähmettyneenä. Oli kuin maa olisi nielaissut puolet tassuistani. En pystynyt liikkumaan. En pystynyt ajattelemaan. En edes tiennyt, että isä oli ollut parantajan pesällä. Mitä hänelle oikein oli käynyt? Mitä minulle oikein oli käynyt? Miksi en ollut edes ollut tietoinen, että isäni oli parantajan pesällä? Avoimesta suustani pääsi jonkinlainen nyyhkäyksen ja parkaisun yhdistymä, kun isän ruumis laskettiin maahan keskelle leiriä. Tuon silmät olivat jo kiinni. Ne jäänsiniset silmät, joita nyt kaipasin hurjasti. En ollut koskaan ollut mitenkään ihmeellisen läheinen isäni kanssa, mutta hän oli minun isäni. Minun isäni. Minun isäni ja ainoa vanhempani emoni kuoleman jälkeen. Tunsin Kortetuikkeen hännän laskeutuvan lohduttavasti lavalleni. En osannut sanoa mitään. En edes pystynyt katsomaan kolliin päin.

//Korte?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

“Ei ole mitään hätää, Varpulaulu”, naukaisin tyynnyttelevään sävyyn ystävälleni. Olin kyyristynyt henkeään hysteerisesti haukkovan kollin viereen. Yritin auttaa häntä rauhoittumaan jotenkin, vaikka märkä turkki ja kroppaani ravistelevat vilunväristykset sotkivat ajatuksiani. “Me olemme Korpikasteen kanssa molemmat ihan kunnossa. Sinä varmaankin säikähdit kamalasti”, jatkoin myötätuntoisesti.
Varpulaulun oli täytynyt nähdä, miten olin joutunut veden varaan ja Korpikaste oli uinut perääni pelastamaan minut. Kollilla oli ollut muutenkin kovin rankkaa viime aikoina, joten ei ollut ihme, että sellaisen läheltä piti -tilanteen todistaminen sai hätääntymään.
“Mitä on sattunut?” Käänsin pääni lähestyvien käpälänaskelten suuntaan. Korppisiipi ja Järviloiste ilmestyivät rantaan metsiköstä ja katsoivat meitä silmät säikähdyksestä pyöreinä, kun näkivät Varpulaulun tärisevän maassa sekä minun ja Korpikasteen uitetut turkit.
Selitimme tilanteen heille yhdessä Korpikasteen kanssa. Pidin huolen siitä, että naaras sai ansaitsemansa ylistyksen urhoollisuudestaan. Sen jälkeen kokeneemmat soturit auttoivat meidät kaikki kolme takaisin leiriin.
Lopulta sain itseni taas lämpimäksi ja kerättyä voimani takaisin, mutta huoleni Varpulaulun puolesta ei ollut hellittänyt tippaakaan. Minä näin, ettei hän voinut hyvin. Hänen olisi ennen pitkää puhuttava jonkun kanssa, tai muuten kaikki se paha olo, jota hän vaikutti patoavan sisäänsä, saisi hänet sortumaan täysin.

//Varpu ja Korpi? Lyhyt aikaskippi vois varmaan olla jo paikallaan XD

Kirjoittaja: Saaga

Naurahdin Kääpäpunan kysymykselle. Heilautin hänelle pitkää häntääni.
“En syntynyt pitkähäntäiseksi ihan turhaan”, sanoin leikkisästi. Kääpäpuna väläytti uuden pienen hymyn. Tämä oli partioista sitä rajojen tutkimis laatua, joten olimme nyt matkalla reviirimme reunalle Kuolonklaanin ja klaanittomien rajojen nurkkaan. Palasin ajassa taaksepäin Jupiterin turkkiin kiinni hytisemään sankassa lumisateessa. Muistin tuon hajun ja sen kuinka olin viimeistä kertaa katsonut isää. Sitten iskivät muistot, joita aivoni olivat selvästi koittaneet pidellä kaukana. Syreenitassu vieressäni, Hahtuvatassu maassa. En tiennyt silloin kuka toisen klaanin oppilas todella oli. Naaraan suusta lentävä veri ennen kuin tuon hengitys pysähtyi ja silmät lasittuivat. Höyhen, tassun arvet ja luppakorva. Minun emoni. Sydämeni löi kovempaa ja halusin kadota. Muistot olivat liian kipeitä. Halusin vain unohtaa kaiken.
“Nopsaliekki”, joku keskeytti ajatukseni, “menkää Kääpäpunan kanssa tuonne suuntaan, hajaannumme.”
Nyökkäsin partion johtokissalle ja katsoin sitten Kääpäpunaa. Hän oli jo lähtenyt klaanittomien vastaista rajaa pitkin. Otin pari pitkää harppausta ja hetkessä olin hänen rinnallaan.
“En usko, että löydämme tältä rajalta mitään”, sanoin kohauttaen lapojani toiselle soturille. Hänet oli vasta nimitetty, mutta arvostin häntä ihan samalla tasolla kuin kaikkia muitakin. Katselin tassujani. Halusin sanoa jotakin ja halusin taas olla hauska hullutteleva rento itseni, mutta se ei nyt tuntunut luonnolliselta. Päätin vain koittaa piilottaa suruni ja kipuni niin syvälle kuin pystyin. Se oli vähin mitä pystyin tehdä muiden hyväksi. Tiesin kuinka inhottavaa oli partioida yhteistyöhaluttomien kissojen kanssa, enkä haluaisi olla se kissa. Energiani olivat jossain vähän muualla ja ajatukseni harhailivat. Yritin kuitenkin pysyä sen verran hereillä, että tajuaisin vaaratilanteet, jos niitä tulisi. Suojelisin Kääpäpunaa, suojelisin koko klaaniani, jopa henkeni uhalla kuten olin luvannut.

//Kääps?

Kirjoittaja: Saaga

Mielipuolinen nauru sekä hapen haukkominen vain jatkui. Vaikka kuinka yritin lopettaa ja rauhoittua, en kyennyt. Jopa sisareni pyysi minua hiljentymään, mutta en yksinkertaisesti kyennyt.
“Varpulaulu?” Kortetuike naukaisi ja astui lähemmäs minua. Hän katseli minua hieman huolissaan, kun nauruni laantui, mutta jouduin silti haukkomaan happea. Jalkani vapisivat enkä tiennyt pysyisinkö enää pitkään pystyssä – saatika elossa. Astuin huterasti pari askelta taaksepäin ja käännähdin ympäri selin toisiin. En halunnut heidän katselevan minua enää. Halusin vain ajan pysähtyvän. Halusin levätä. Annoin jalkojeni antaa periksi ja romahdin maahan. Peitin naamani käpäliini ja koitin saada hengitykseni kuriin. Minusta tuntui, että pääni räjähtäisi. Sydämeni hakkasi aivan liian lujaa. Päässäni pyöri ja maistoin veren maun suussani. Luulin sekoavani, ei. Tiesin sekoavani. Sekoaisin lopullisesti. Kun hengitykseni ei rauhoittunut, aloin itkemään hysteerisesti. Olin varma, että sekoaisin ja jos en sekoaisi kuolisin.
“Varpulaulu”, Kortetuike sanoi ja ilmeisesti kyyristyi viereeni. Yritin piilottaa naamaani vielä syvemmälle tassuihin, mutta tarvitsin kuitenkin happea, joten jouduin nostamaan pääni suoraan kaulani varaan. En tiennyt mitä tehdä. Menetin vain järkeni hitaasti.

//Korte tai Korpi?

Kirjoittaja: Käärmis

Kääpätassu saurasi mstariaan Unikkohämyä takaisin leiriin pää painettuna. Hän oli tullut juuri harjoituksista ja raidallisesta kollista oli tuntunut, että ne olivat menneet aivan surkeasti. Siltä hänestä kyllä tuntui aina. Tuntui, ettei mikään onnistunut millään, vaikka hän sitä kuinka yrittikään.
“Voit ottaa itsellesi jotain tuoresaaliskasasta”, Unikkohämy naukaisi oppilaalleen. Kääpätassu nyökkäsi. Samapa tuo. Kai hän voisi itselleen jotain purtavaa ottaa, jos siellä olisi mitään, minkä hän oikeasti ansaitsisi. Muut kissat klaanissa sentään kantoivat kortensa kekoon, toisin kuin hän.
Raidallinen kolli vilkaisi tuoresaaliskasaan ja huomasi, että siellä oli viimein taas jopa ihan hyvä määrä saalista. Viherlehden helteen ja sateen jälkeen oli mukavaa nähdä saaliin määrän kasvaneen. Siitä huolimatta Kääpätassu ei millään onnistunut nappaamaan itse mitään.
Kääpätassu nappasi tuoresaaliskasasta itselleen päästäisen ja tassutti leirin laitaan. Siellä hän tykkäsi viettää päiviään. Erossa kaikista muista ja oleskellen omassa rauhassaan. Siellä hän saattoi myös muistella Armaan kanssa viettämäänsä aikaa. Hänellä oli kyllä yksisilmäistä kollia niin kova ikävä. Edelleen, joka ilta hän mietti sitä, miten asiat olisivat, jos hän ei vain olisi koskaan paennut metsään yksin. Tai jos hän ei olisi eksynyt sinne vaan löytänyt takaisin ystävänsä luokse. Kaikki oli hänen syytään. Kaikki oli aina hänen syytään.
Kääpätassu nieli nopeasti loput päästäsestä pakolla ja siirtyi sitten oppilaiden pesälle. Hän meni makaamaan pedilleen, joka oli hyvin eristyksissä kaikesta. Pesässä, kun ei ollut enää muita oppilaita, joten hänellä oli tilaa siellä rutkasti.
Kolli painoi päänsä etutassujensa päälle ja murehti taas. Kaikki Eloklaanin kissat varmaan vihasivat häntä salaa ja pitivät Mesitähden päätöstä ottaa hänet osaksi klaania typeränä. Niin piti Kääpätassukin. Kuka sellaisen turhakkeen halusi osaksi klaaniaan. Sehän oli aivan typerää.
Ennen kuin kolli kerkesi kuitenkaan liian syvälle ajatuksiinsa, Mesitähti kutsui klaanin koolle. Kääpätassu nousi ripeästi ylös ja suunnisti mestarinsa vierelle kissa joukkoon. Hän oli oppinut siinä olevan hyvä paikka. Unikkohämy oli hänelle niin mukava, että kollista se tuntui jopa yllättävän turvalliselta paikalta.
“Olen koonnut klaanin tänään koolle, koska eräs oppilas on viimein valmis saamaan soturinimensä”, Mesitähti aloitti. Sen jälkeen kaikki sanat olivat kuin niitä olisi kuunnellut veden alta. Ruskea raidallinen kolli ei saanut niistä selvää, mutta pian hän kuuli kissojen huutavan hänen uutta nimeään. Kääpäpuna.
“Onneksi olkoon, Kääpäpuna!” Unikkohämy naukaisi lempeästi. Kääpäpuna hymyili hänelle ja yritti pujottautua pois kissa joukon keskeltä. Hän vihasi olla huomion keskipisteenä. Se oli aivan kauheaa.

Kääpäpunan käpälät meinasivat livetä joka toisella askeleella. Nummella oli aamukasteen ja öisen tihkusateen jäljiltä hieman liukasta ja kaninkolot siellä täällä eivät todella auttaneet pienen kollin tilannetta.
Kääpäpuna oli päätynyt aamupartioon muutaman muun kissan kanssa. Hän oli koko aamun yrittänyt parhaansa pysyäkseen valveilla. Hänestä tuntui monesti, että hän saattaisi hetkenä minä hyvänsä vain nuupahtaa siihen. Toki aamun koleus oli alkanut herättää nuoren raidallisen soturin.
“Koita olla liukastumatta”, Nopsaliekki – joka oli osana partiota – naukaisi hyväntuulisesti nuoremmalle kollille. Kääpäpuna antoi hänelle pienen hymyn. Hän arvosti mustaturkkista kollia kovasti. Hänkin oli niin ystävällinen.
“Yritetään”, tuore soturi naukaisi tälle hiljaa ja tarkkaili tassujaan yrittäen pitää itsensä tasapainossa. Hän asetteli tassunsa mahdollisimman varovasti ja piti huolta, että väisti liukkaimmat kohdat. “Kuinka sinä pysyt noin hyvin tasapainossa?” Kääpäpuna kysyi vielä ja vilkaisi Nopsaliekkiä.

//Nopsa?
//Sori tää on vähän tökerö

Kirjoittaja: Käärmis

Kortetuike kiitti minua urheudestani. Se herätti sisälläni hassun lämmön. Olipa mukavaa saada kiitoksia ja kehuja. Ei sillä, ettenkö olisi niitä odottanutkin. Olinhan sentään uhrannut henkeni Kortetuikkeen typeryyden vuoksi. Oli vain reilua, että sain kiitokset siitä.
Veljeni mielipuolinen neuraminen sai huomioni siirtymään. Pudistelin päätäni saadakseni vedet pois korvistani. Olipa Varpulaululla taasen vallan mainiot huvit. Nauraa nyt sille, kun kaksi kissaa meinasi juuri hukuttautua joessa. Miten mahtavaa.
Ryhdyin sukimaan märkää turkkiani, jotta saisin sen nopeammin kuivumaan. Viileä tuuli sai kehoni aivan jäähän. Märkä turkki ja tuuli eivät todella sopineet yhteen. Nyt sen saatoin ainakin todeta.
“Onko tämä nyt paras hetki nauraa?” murahdin lopulta veljelleni sukaisujen välissä. En jaksanut kuunnella enää sitä, miten hän nauroi itsensä aivan henkihieveriin. Kilpikonnakuvioinen kolli haukkoi kovaäänisesti henkeä naurujen välissä ja minua alkoi jo mietityttää oliko hän tullut hulluksi vai oliko hänellä jokin ongelma.
“Ihan tosi, koeta hengittää”, sanoin ja en voinut peittää pienoista huolen hiventä äänessäni. Veljen hapenpuutteinen pihinä, jota ei varmaan voisi enää paljoa nauruksi kutsua, alkoi jo kuulua aika inhottavalta.

//Varpu tai Korte?

Kirjoittaja: Saaga

Häntäni viisti maata aina helahdellessaan. Huokaisin Käärmekullan vastaukselle. Tuntui hyvältä, ettei hän ollut vihainen unohduksestani. Käärmekulta oli järkevä. Hän oli fiksu ja tilannetajuinen. Hän tiesi paremmin, eikä syyttänyt minua asioista joille en voinut enää mitään. Se oli yksi niistä monista syistä miksi rakastin naarasta niin kovasti. Hän oli minulle hurjan tärkeä. En edes tiedä mitä olisin tehnyt ilman häntä.
“Lähdetään vain”, vastasin ehdotukseen ja ryhdistäydyin.
Olisin muuten pyydellyt vielä anteeksi, mutta tiesin ettei se auttaisi asiaa. Yritin hokea itselleni, että kaikki oli hyvin ja kaikki tulisi järjestymään. Tassutin kumppanini perässä ulos leiristä. Reviirin kostea metsäinen tuoksu iski kasvoille, kun pääsimme ulos kissahajupilvestä, jota muut kutsuivat leiriksemme. Joskus tuntui, ettei leirissä ollut tarpeeksi ilmaa. Silloin olin täällä ulkona – reviirillä. Tähdet tuikkivat puiden latvojen välistä kauniisti ja lehdet vipattivat tuulessa. Viherlehti oli selvästi lopuillaan ja lehtisade alkamassa, sillä puiden lehdet loistivat pimeässäkin monin eri värein kauniisti. Kaikki oli niin kaunista, että paha oloni tuntui katoavan kuin savuna ilmaan.
“Halusitko jutella?” kysyin rikkoakseni hiljaisuuden.
Käpälien tasainen askellus tömisi korvissani, kun odotin Käärmekullankin avaavan suunsa.
//Käärme?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Leimusilmä tunsi helpotuksen leviävän turkkinsa jokaiseen karvaan huomatessaan, että Lieskakajo jaksoi loukkaantumisestaan huolimatta vitsailla. Hänen tilansa ei ollut vakava, ja siitä parantajakolli kiitti salaa mielessään Tähtiklaanila.
“Saisit pitää jatkossa silmäsi auki, kun juoksentelet metsässä”, Leimusilmä tuhahti huvittuneisuuttaan peitellen. Hän tutki soturin jalkaa, pyöritteli sitä arvioivasti eri suuntiin ja tuli lopulta johtopäätökseen: jalka oli nyrjähtänyt. “Jänis ei onnistunut salamurhayrityksessään tällä kertaa: jäät henkin. Se on lievästi venähtänyt, kunnon lepo ja yrtit hoitavat sen kuntoon tuota pikaa. Jos siis vain maltat levätä ja noudattaa ohjeitani.” Parantajakolli napautti toveriaan leikkimielisesti nenälle hännänpäällään ja kiepahti sitten yrttivarastoaan kohti.
Hän nousi varastosta vähän seljanlehtiä sekä reunuspäivänkakkaroita ja valmisti niistä hauteen kollin jalkaan. “Yritä olla nuolematta sitä pois ja pitää haude muutenkin siinä, mihin sitä levitin”, parantaja neuvoi leviteltyään yrttitahnan Lieskakajon jalkaan. “Jos se tuntuu ylitsepääsemätön vaikealta, voin laittaa päälle vähän hämähäkinseittiä, niin se varmasti pysyy siinä. Ja koeta olla varaamatta sille painoa seuraavaan pariin päivään, jos vain pystyt.”

//Lieska?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kuutamolaine silmäsi Talvikkitakun tuomaa rastasta hiukan epäluuloisesti. Hän ei ollut tottunut moisiin ystävyyden eleisiin, etenkään tältä kissalta. Yleensä niissä oli joku koukku piilotettuna.
Toisaalta hän muisteli niitä kertoja, kun Talvikkitakku oli tuonut hänelle ihan mukaviakin yllätyksiä, kuten viherlehtisin kukkia kedolta tai sen leluhiiren retkiltään klaanien reviirien ulkopuolelle. Ehkä naaras todella oli pyydystänyt tämän rastaan juuri häntä varten ja ele oli oikeasti vilpitön. Hän päätti luottaa ystäväänsä.
“No, kiitos sitten”, hän väläytti Talvikkitakulle pienen ilahtuneen hymyn ja kyyristyi linnun ääreen. “Haluatko jakaa tämän kanssani?”
Talvikkitakku huiskaisi häntäänsä torjuvasti. “Se on kokonaan sinulle – lahja minulta!” hän sanoi silmät tuikkien.
Kuutamolaine ei pistänyt vastaan, hänellä oli suorastaan sudennälkä. Hän kävi siihen kiinni vatsa tyytyväisenä kuristen. Kun hän oli syönyt lintua jo jonkin aikaa, hän oli havaitsevinaan siinä oudon sivumaun. Hän hidasti pureskeluaan ja yritti miettiä, mikä kumma se maku oli. Sen hän kuitenkin tiesi, ettei ollut kuunaan syönyt tältä maistuvaa lintua. Eihän se ollut pilaantunut?
“Miltä maistuu?” Talvikkitakku kysyi ja katseli häntä jotenkin epätavallisen kiinnostuneesti. Ihan kuin naaras olisi odottanut tietynlaista reaktiota häneltä.
Kuutamolaine tunsi niskakarvojensa pörhistyvän. “Mitä tässä linnussa on, Talvikkitakku?” hän tivasi, ja samalla hänen vatsaansa rupesi vääntämään hirveästi.
“Laitoin sinne erityisiä mausteita sinua varten”, punertava soturi kertoi ylpeän oloisena itsestään. “Vähän jotain yrttejä Leimusilmän pesästä, kuolonmarjoja ja sitä rataa…”
Kuutamolaineesta tuntui kuin hänet olisi upotettu jäiseen veteen. “Sanoitko sinä juuri ‘kuolonmarjoja’?” hän ähkäisi epäuskoisena.
“Juu-u, niin taisin sanoa”, Talvikkitakku katsoi hänestä virnistellen sen näköisenä kuin olisi joutunut pidättelemään itseään räjähtämästä nauruun.
Kammottava tunne jysähti Kuutamolaineen vatsaan kuin kivi. Hän alkoi saman tien kakomaan hätäisesti, yritti saada itseään oksentamaan marjat ulos sisältään ennen kuin ne ehtisivät vaikuttaa.
Klaanitoverit aukiolla tuntuivat huomanneen tilanteen ja vilkuilivat heidän suuntaansa kulmat kurtussa. Talvikkitakku vain kihersi naurusta hänen vieressään, ja Kuutamolaine tunsi paniikin yltyvän sisällään pahentuvan vatsakivun mukana.
“Tarvitsen apua!” hän huudahti tuskaisesti. “Talvikkitakku syötti minulle kuolonmarjoja!”

//Tale tai joku muu?

Kirjoittaja: Käärmis

Istuin häntä käpälien päälle sidottuna soturien pesän edustalla. Ilta – tai ennemmin jo yö – oli jo pitkällä. Sädesäihkettä ei näkynyt. Kolli oli luvannut vaihtaa kieliä kanssani vielä ennen kuin menisimme nukkumaan, mutta hän ei ollut ilmaantunut paikalle. Olisin voinut olla vihainen, mutta olin ennemmin vain huolissani. Kumppanini oli tuntunut paljon etäisemmältä ja hän vietti huomattavasti enemmän aikaa muiden kissojen, kuten Perhopuron kanssa. Tietysti arvostin sitä, että hän huolehti klaanitovereistaan niin kovasti, mutta se sai minut yliajattelemaan ja huolehtimaan.
Pelkäsin. Pelkäsin kumppanini puolesta. Hän tuntui kantavan niin kovaa taakkaa muiden kissojen puolesta. Hän huolehti muista kuin omasta perheestään. Samaan aikaan vihasin ja rakastin sitä hänessä. Oli ihailtavaa, miten omistautunut hän oli auttamaan ystäviään, mutta hän ei tuntunut muistavan, että hänen tulisi pitää myös huoli itsestään. Lisäksi minusta alkoi tuntua kovin orvolta, aina kun hän laiminlöi itseään ja jätti minut itsekseni. Olin ollut jo tarpeeksi kauan parantajan pesällä omissa oloissani, en halunnut, että kokisin saman heti, kun olin päässyt sieltä pois.
Kun viimein näin kumppanini tutun oranssin turkin, kutsuin häntä. Hänen kasvoillaan tuntui käyvän silmänräpäyksen aikana niin monta tunnetta, että se olisi toisessa tilanteessa huvittanut minua. Nyt ei kuitenkaan naurattanut. Hän heti selitteli jotain siitä, miten oli unohtanut ja miten oli pahoillaan. En minä siitä välittänyt niinkään, että hän oli tyystin unohtanut lupauksensa minulle, mutta minua vain huolestutti hänen oma tilansa.
“Milloin olet viimeksi syönyt?”
Kysymys tuntui pysäyttävän kumppanini. Hän näytti aidosti miettivän asiaa, joka sai huolen sisälläni vain kasvamaan. Olisin halunnut huutaa ja sättiä hänelle, mutta tiesin, ettei se auttaisi. Se saisi vain molempien olon kurjaksi. Tätä tilannetta tulisi lähestyä varovasti hellyydellä.
“Ehkä voin hakea jotain nyt”, Sädesäihke totesi. Hän ei edes vastannut kysymykseeni. Ei tainnut tietää siihen itsekään vastausta. “Oletko varma, ettet ole vihainen?” hän kysyi vielä.
“Olen minä ehkä hieman sitäkin, mutta en siksi, että jätit minut tänne yksin yöhön. En pidä siitä, että keskityt muiden kissojen auttamiseen niin kovasti, ettet ajattele omaa etuasi. Kyllä Leimusilmä ja Vienotassu varmasti osaavat pitää huolen klaanitovereistamme”, nau’uin hellästi. “En halua, että ajatat itsesi huonoon tilaan. En kestä katsoa mitään sellaista.”
Hengitin syvään. Ahdistus – jonka täyttä syytä en tiennyt – alkoi kuristaa kurkkuani, mutta pyyhin sen taka-alalle. Kyse tässä oli kumppanistani, ei minusta.
“Haluaisitko kuitenkin nyt jutella? Voisimme lähteä vaikka yölliselle kävelylle, mikäli se sinua kiinnostaisi?” kysyin oranssilta soturilta.

//Säde?

Kirjoittaja: Saaga

Nousin Perhopuron vierestä, kun tämä oli saanut unen päästä kiinni. Raukka oli sairastunut kuumetautiin kärsittyään niin kovia henkisiä seurauksia Ahmatahman jäljiltä. Hän ei ollut nukkunut tai syönyt kunnolla aikoihin ja vasta minun avullani oli alkanut palautumaan. Hän selvästi tarvitsi rinnalleen ystävän nyt, kun Ahmatahma ei enää ollut keskuudessamme. Klaani oli kokenut hiljattaen paljon menetystä ja ilmapiiri leirissä oli vähän sen mukainen astuessani parantajan pesältä ulos. Painostava ilma iski päin kasvojani. En miltei saanut happea hetkeen. Ilma oli niin kosteaa, että se tuntui paksulta ja kivuliaalta hengittää. Oli hyistä näin auringon laskettua. Oli miltei kuuhuippu. Olin viipynyt parantajan pesällä pidempään kuin oli ollut tarkoitus. Tallustin leirin poikki kohti soturien pesää, kun tuttu naukaisu keskeytti aikeeni mennä nukkumaan.
“Sädesäihke”, Käärmekulta naukui vähän matkan päästä. Nostin katseeni naaraaseen.
“Hiirenpanat! Olen pahoillani, unohdin tyystin”, parkaisin ja menin lähemmäs kumppaniani. Olin luvannut vaihtaa tämän kanssa kieliä vielä ennen nukkumaan menoa. Olin ollut hyvin etäinen viime kuiden ajan, mutta olinkin keskittynyt Perhopuroon ja Varpulauluun, ystäviini. Käärmekullan katsetta oli vaikea lukea. Sain siitä irti vain huolen ja surun. Painoin pääni.
“Olen todella todella pahoillani, rakas”, nau’uin mahdollisimman vakuuttavan kuuloisesti.
“En minä sitä, tai sitäkin”, hän sanoi, “Milloin olet viimeksi syönyt?”
Mietin hetken. Olin ehkä laiminlyönyt muutakin kuin vain Käärmekultaa – itseäni. Huokaisin.
“Ehkä voin hakea jotain nyt”, totesin ja kaavin maata kynnelläni.
“Oletko varma, ettet ole vihainen?”

//Käärmeliini?

Kirjoittaja: Aura

Kujekullalla oli niin mahdottoman tylsää, että hänen teki mieli juonia jotain jekkuja! Hilehuurrekin oli jossain. Kolli olisi ollut hyvää seuraa, toinen oli niin hauska. Mutta ei, harmaaturkkinen kollikin huiteli ties missä ja nyt sen takia Kujekulta joutui ikävystymään leirissä.
”Huoh, niiin tylsääää”, naarassoturi puhisi itsekseen ja kieriskeli sammalillaan. Hän olisi toki voinut lähteä vaikka saalistamaan tai tarjota itseään partioon, mutta se vasta tylsää olikin! Kujekullan työskentelymoraali ei ollut varsinaisesti erityisen korkea..
”Ehkä minä voisin auttaa minua, lähdetkö kanssani metsälle tai kävelylle?” kuului tuttu, tasaisen ystävällinen naukaisu. Kujekulta kääntyi ja tunnisti naukujan Järviloisteeksi. Kolliksi joka oli selkeästi häneen ihastunut ja no, Kujekultakin piti toisesta. Toinen oli vain niin täydellinen, että Kujekullasta oli usein vaikea olla toisen seurassa täysin oma itsensä.
”Voisin näyttää sinulle kauniita paikkoja?” Järviloiste ehdotti hymyillen ja tarjosi auttavaa käpäläänsä.
”Pyh, kyllähän minä Eloklaanin reviirin tunnen! Mutta hyvä on, minä tulen. Kiitos, sinä pelastit minut tylsyydeltä!” naarassoturi naukaisi huvittuneena ja tarttui toisen käpälään noustakseen ylös.

Kirjoittaja: Aura

Kimalaistoive nosti käpäläänsä minkä päällä oli pieni leppäkerttu. Naaras nousi takajaloilleen ja haki hieman, jotta löytäiis sopivan tasapainon. Harjoittelunsa myötä hänen tasapainonsa oli kehittynyt varsin hyväksi ja hän pystyikin nykyään paljon helpommin taiteilemaan kahdella takajalalla. Hiilihammas oli ollut oikeassa, hänen tasapainonsa kehittyisi iän myötä. Ja tietenkin Hiilihammas oli oikeassa. Kolli oli Kimalaistoiveen mielestä koko metsän ja varmaan koko maailman viisain kissa! Kimalaistoive ihaili isäänsä niin paljon ja teki mitä tahansa saadakseen toisen tuntemaan ylpeyttä. Usein naaras pelkäsi, että hän ei vaan koskaan pystyisi siihen. Hänestä kirjaimellisesti puuttui palanen. Voisiko hän koskaan saada vanhempiaan oikeasti ylpeiksi? Hänen sisaruksensa olivat taatusti jo onnistuneet siinä.. Se sai naaraan tuntemaan alemmuutta. Mutta tässä hetkessä naaras oli aidosti iloinen. Hän piti ötököistä, ne olivat naaraasta todella suloisia. Erityisesti leppäkertut. Naaras aina varoikin, että ei vahingossakaan talloisia pieniä ystäviään. Kimalaistoive ajatteli, että heidän elämät olivat yhtä arvokkaita, kuin kissojenkin. Miksi ei olisi? Tähtiklaani oli varmasti naaraan kanssa samaa mieltä.

Kirjoittaja: Aura

Lieskakajo ähki ja puhisi konkatessaan kohti kitkeriltä yrteiltä pesää, joka tunnettiin myös nimellä parantajanpesä. Kolli oli kompastunut puunjuureen jahdatessaan jänistä ja hänen saalistaminen oli loppunut välittömästi siihen. Ja se ärsytti Lieskakajoa, hän ei ollut ehtinyt saada yhtään saalista ja se tuntui soturista siltä, että hän oli pettänyt koko klaanin. Yleensä parantajanpesälle joutuminen ei häntä haitannut, sillä siellä odotti eräs erittäin tärkeä, laikkuturkkinen kissa… Leimusilmä. Lieskakajon salaistakin salaisempi ihastus, kolli joka sai hänen sydämensä lepattamaan villisti. Parantajakissan näkeminen tuntui Lieskakajosta siltä, että hänen sisällään olisi leijaillut valtava perhoslauma. Päästessään parantajanpesän sisälle Leimusilmä tuli häntä välittömästi vastaan ja se sai punaturkkisen hymyilemään vienosti.
”No, jänis viritti minulle ansan ja juoksi suoraan puunjuuren yli. Minä taas en osannut varautua siihen ja lensin kuperkeikkojen kautta mukkelis makkelis”, Lieskakajo vitsaili hieman ja ojensi hieman turvonneen käpälänsä parantajalle katseltavaksi.
”Miltäs näyttää? Teroitin kynteni juuri eilen”, kolli jatkoi vitsailuaan. Hän yritti peitellä hermostumisensa huumorin alle ja toivoi, että kolli ei huomaisi hänen punasteluaan..

//Leimu?

Kirjoittaja: Aura

Talvikkitakku meinasi tikahtua nauruunsa. Hän oli keksinyt niiiin hyvän jekun Kuutamolaineelle! Naaras oli valmistanut ystävälleen spesiaalin illallisen. Hän oli laittanut saalistamansa rastaan sisälle jotain, hän ei ollut ihan varma mitä.. Hän oli saanut pihistettyä parantajien pesästä jotain yrttejä ja sitten löytänyt metsästä mustikoita. Kyllä Kuutamolaine nyt ilahtuisi näistä spesiaaleista mausteista!

”Katso, saalistin tämän sinulle omin käpälin! Etpähän voi väittää, että en olisi koskaan hyödyksi Eloklaanille, ethän? Eikö tämä näytäkin mehevältä?” Talvikkitakku naukaisi ja yritti pitää äänensä mahdollisimman neutraalina. ’Nyt et naura, Talvikkitakku, nyt et naura’, naaras hoki itselleen mielessään ja työnsi rastaan epäileväisen näköisen Kuutamolaineen käpäliin.
”Sinähän pidät rastaista, etkö?” Talvikkitakku naukaisi ja istahti ystävättärensä vierelle odottamaan. Sitten hänen mieleen pamahti uusi jekku! Hänhän voisi väittää toiselle, että sen sisällä oli kuolonmarjoja. Sitten koko klaaniin syntyisi hässäkkä ja… Se olisi hauskaa!
”Talvikkitakku, mitä sinulla on mielessä?” Kuutamolaine kysyi kulmat kurtussa ja katsoi rastasta pohtivan näköisenä. Talvikkitakku kuitenkin vain työnsi rastaan lähemmäksi ja avasi suunsa:
”Pyh, enkö minä muka saa olla ystävällinen?”

//Kuutti?

Kirjoittaja: Elandra

Pohjaharhan vaalean meripihkaiset silmät pyyhkivät miltei pikimustan taivaan täyttäviä hopeisia tähtiä. Ne näyttivät tänä yönä tavanomaistakin kirkkaimmilta. Pohjaharhan mieli oli tyyni ja rauhallinen. Hän uskoi tuntevansa esi-isiensä läsnäolon voimakkaammin kuin aikoihin. Elämä oli viime aikoina ollut Pohjaharhan mielestä rentouttavan rauhallista. Eloklaani oli saanut olla rauhassa, eikä sen koommin kuolonklaanilaiset kuin klaanin ulkopuolisetkaan kissat olleet aiheuttaneet ongelmia. Se jos jokin sopi Pohjaharhalle paremmin kuin hyvin. Hän nautti täysin rinnoin elämästään Eloklaanissa ilman sen suurempia draamoja. Tavallinen soturin arki oli juuri sitä, mitä valkea kolli elämältään halusi. Hän toivoi, että jokainen eloklaanilainen voisi nauttia siitä yhtä suuresti kuin hän itse. Tahtomattaan kollin ajatukset harhautuivat Hilehuurteeseen. Hän pyöräytti itsekseen silmiään ajatellessaan soturia. Hilehuurre olisi varmasti sitä mieltä, että klaani kaipasi aktiviteettiä ja jotakin jännitystä. Soturi oli huomannut ajattelevansa liian usein tahtomattaan klaanitoveriaan, vaikka yrittikin olla ajattelematta tätä. Hilehuurre tuntui olevan joka paikassa. Silloin kun Pohjaharha sai ajatuksensa irti hänestä, kolli ilmaantui aina jostakin. Mutta ei valkoturkkinen kolli voinut kieltää sitä, etteikö Hilehuurre olisi välillä ollut ihan miellyttävääkin seuraa. Kuitenkin hän tiesi, että heidän välinen ystävyys olisi silkka mahdottomuus. Hilehuurre oli aivan liian tohelo ja villi, hän ei kykenisi elämään samanlaista rauhallista elämää kuin Pohjaharha. Siksi olisi ollut paras, jos heidän ei tarvitsisi keskustella koskaan, eikä Pohjaharhan tarvitsisi tällä tapaa suoda yhtäkään ajatusta toiselle kollille.
Pohjaharha ravisteli ärtyneenä päätään. Tätä hän inhosi, omia ajatuksiaan siis. Kolli huokaisi syvään ja yritti rauhoittaa mielensä ja loi taas katseensa tähtitaivaalle. Hiljaa mielessään hän rukoili, että hänen esi-isänsä auttaisivat kollia unohtamaan Hilehuurteen.