Eloklaanin tarinat

Olin niin onnellinen sain olla pikkusisko Tuikelinnulle! Elämäni paras päivä! Tuikelintu kertoi että osaakin leikkiä ja kertoi leikin nimen seuraa johtajaa. Olin valmis ja sain mahtavan kunnian olla ensimmäinen johtaja.
”Seuraa perässä isossisko!” huusin ja juoksin välillä loikin tasajalkaa.
Lopulta menin Litteäkivelle loikkasin sen päälle ja vauhdilla alas. En halunnut olla sen päällä pitkään niin arvokas kivi se oli. Aloin kieriäja möyriä hiekassa ja yritin keksiä jotain hauskaa.
”Tiedätkö kanssasi on tosi hauskaa sisko voisitpa olla mestarinani!” huudahdin onnesta kun ajatus putkahti päähäni.
Aloin vaania ja loikkasin. Tein saman uudelleen pariin kertaan. Jatkoin juoksua ja juoksin niin että korvissa kohisi. Olin niin iloinen. Loikkasin eteenpäin yhä uudelleen ja uudelleen. Sitten menin selälleni katsomaan pilviä.
”Kaunista siskoseni!” totesin vitsikkäästi. Otin tämän asian niin tosissaan kuin osasin.
Päähäni pälkähti idea mitä en ollut ennen ajatellut.
”Emon emoni nimi oli Tiklatus olisiko hän voinut olla siskollesi sukua? Koska jos on niin mekin olemme sukua!” totesin vaikkakaan en varmasti.
En tuntenut emoni emoa enkä voinut olla asiasta varma. Makoilin paikallani katsellen yhä pilviä. Oloni oli rauhallinen ja kiva olin viettänyt elämäni parhaimman päivän Tuikelinnun kanssa eikä se ollut vieläkään ohi! Nousin ylös istumaan ja läpsäisin tassullani Tuikelintua kylkeen.
”Nouse jo on aika jakaa hiiri on nälkä!” vingahdin kuin pieni pentu vaikka tarkoitukseni oli kuulostaa vakavalta.
”Mennään mennään ei tässä mikään hirmu kiire ole!” Naaras vastasi ja nousi hitaasti ylös.
”Hei teet noin tahallaan!” sanoin leikilläni ja loikkasin päin Tuikelintua.

Söimme yhdessä hiirtä ja keskustelimme kaikesta mitä mieleen juolahti. Ilmeestäni tuli yllättäen leikkisä ja ilkikurinen.
”Oletko ihastunut kehenkään?” kysyin ja aloin heti nauraa itselleni.

Tuikelintu ilahtui kuullessaan, että Kimalaistoive oli ehtinyt levittää Tähtiklaanin ilosanomaa Sirupennulle. Usko oli hänelle itselleen todella tärkeä asia ja naaras toivoi muidenkin saavan kokea saman onnen, mitä hän koki palvellessaan Tähtiklaania.
“Tähtiklaani suojelee meitä kaikkia, vaikka usko olisi vähäistä tai sitä ei olisi ollenkaan. Se ei käännä selkäänsä kenellekään”, Tuikelintu kertoi Sirupennulle, joka kuunteli tarkkaavaisena. Naaraspentu katseli varovaisesti ympärilleen ja kertoi sitten, ettei hänkään halunnut taistella, jos ei olisi pakko. Naaraan sanat olivat Tuikelinnulle, kuin auringonsäteet muille. Sirupentu ei tiennytkään kuinka iloiseksi hän Tuikelinnun teki. “Olen niin ylpeä sinusta, hekin ovat”, Tuikelintu naukaisi ja kuljetti käpäläänsä ympäriinsä. Sirupentu kurtisti kulmiaan hämmentyneenä. “Ai siis ketkä?” naaras kysyi ja katseli ympärilleen. “Luonto, Tähtiklaani, henget.”

Kehräys ja suru taistelivat, mutta lopulta kehräys voitti ja kumpusi pehmeästi hänen kurkustaan. “Minulla on sisko, Tikli, mutta hän lähti klaanista jo kuita sitten”, vaaleaturkkinen kertoi ja suru häivähti hänen katseessaan. “Mutta ottaisin sinut mielelläni pikkusiskokseni”, Tuikelintu lisäsi ja pukkasi ilosta pomppivaa pentua lempeästi. Sirupentu oli täynnä elämää, onnea. Tuikelintu alkoi tosissaan toivoa, että hän voisi saada pennun omaksi oppilaakseen. Naaras alkoi jo haaveilla mitä kaikkea hän voisi Sirupennulle opettaa ja erityisesti miten hän voisi näyttää naaraalle muitakin polkuja, kuin tavanomaisen soturioppilaan polun.
“Kuulehan pieni vekkuli, ehkä minä sittenkin osaan jotain leikkejä”, Tuikelintu lopulta naukaisi ja sai pennun silmät tuikkimaan, kuin järven pinta kauniilla säällä. “Ai osaatko? Mitä, kerro heti!” Sirupentu naukui innoissaan ja loikki tasakäpälää. Tuikelintu joutui kaivelemaan muistiaan. Hänen omista pentuajoistaan oli niin kauan. Olisi pitänyt kysyä Kimalaistoiveesta mitä leikkejä he yleensä leikkivät.
“Tämä on nimeltään seuraa johtajaa! Ja arvaa mitä, sinä saat kunnian olla ensimmäinen johtaja”, Tuikelintu kertoi pennulle.

//Siru? 🙂

Tämä Tuikelinnun näyttämä asento vaikutti liian helpolta. Naaras kehui minua ja minä kiitin häntä siitä. Sitten Tuikelintu otti Tähtiklaanin puheeksi.
”On Kimalaistoive kertonut vähän ja minä uskon Tähtiklaaniin, ainakin vähän!” Myönsin.
Tuikelintu nyökkäsi ja alkoi kertoa omasta mielipiteestään tähtiklaaniin ja siitä kuinka uskoi tähän vahvasti. Minua oli jäänyt kaihertamaan se, että Tuikelintu oli sanonut, ettei halua taistella.
”Tu-Tuikelintu, minäkään en halua taistella, mutta taistelen klaanin puolesta jos on pakko muissa tilanteissa autan vaikka vastustajan turvaan!” kerroin toivoen etteivät muut kuulisi.
Olisi ikävää joutua silmätikuksi syystä ettei ole samanlainen kuin muut. Menin uudestaan samaan asentoon tällä kertaa alkaen ottaa vahvoja kepeitä askelia. Kuulin kuinka maa tömähteli askelieni painosta. Lopulta tein mahtipontisen loikan eteenpäin.
”Olen halunnut jo pitkään aloittaa koulutukseni.” Kerron painaen pääni alas. En tiedä kuinka vahvasti Tuikelintu haluaa totella soturilakia ja kuinka vahvaa mieltä hän on tietyistä säännöistä.
Alan hiipiä kokoajan eteenpäin katseeni pidän edessä suoraan Tuikelinnussa joka on päivän isoin saaliini. Hiivin hitaasti pitäen ääntä. Lopulta loikkaan päin soturittaren kylkeä. Tuikelintu kaatuu yllätyksellisyyden takia. Innoissani alan hyppiä naaraan päällä varoen etten satuta tätä. Laskeudun Tuikelinnun päältä ja annan tämän nousta ylös.
”Enkös ollutkin hyvä ja sain sinut kumoon!” huudahdin innoissani. Olin satavarmasti klaanin paras!
Aloin hyppiä ja pomppia ilosta ja toivoin Tuikelinnun vastaavan myöntävästi mahtavaan kysymykseeni. Naaras vastasi myöntävästi kuten oletinkin.
”Onko sinulla klaanissa perhettä? Jos ei ole voin leikkiä pikkusiskoasi!” huudahdan innoissani pelkälle ajatukselle.
Minulla ei ole sisaruksia, mutta olin aina kovasti halunnut sellaisen!

//Tuike? 🙂

Sirupennun pyyhältäessä naaraan ohitse aukiolle, Tuikelinnun kasvoille piirtyi huvittunut hymy, jonka hän soi Kimalaistoiveelle. “Lepää sinä vain, minä huolehdin hänestä”, nuorempi naaras vastasi hieman väsyneen oloiselle ikikuningattarelle. Tuikelintu ei kysynyt mitään, hänen ei tarvinnut. Hän näki Kimalaistoiveen lävitse. Kunnioitus vanhempaa naaraskissaa nousi entistä enemmän. Hän huolehti Sirupennusta koko sydämellään, vaikka kamppaili itse oman terveydentilansa kanssa. Tuikelintu olisi halunnut udella naaraan tilasta enemmän, mutta kääntyi ja loikki aukiolle kadonneen pennun perään. Auringonsäteet saivat Tuikelinnun siristelemään silmiään, mutta hän otti kaiken päivänpaisteen antaman energian vastaan. Vaikka viherlehti oli vasta aluillaan, lehtikato saattaisi saapua hetkenä minä hyvänsä ja hänen pitäisi varastoida tätä energiaa synkempiä kuita varten.

Sirupentu oli tykittänyt häntä niin monella kysymyksellä, että Tuikelintu ei ollut varma mihin tarttua. Pennun energia kuitenkin lämmitti hänen sydäntään. Ehkä Korppitähti antaisi hänelle ensimmäise oppilaan? Naaras hymyili, se kyllä olisi hienoa. Lopulta vanhempi kissa oli lupautunut näyttämään nuorukaiselle vaanimisasennon.
“Ja kun kysyit asemastani klaanissa, niin minä olen soturi”, Tuikelintu aloitti ja mietti mitä hän kertoisi seuraavaksi. Tai oikeastaan naaras mietti miten hän esittäisi asiansa ilman, että hän kuulosti aivan hourupäiseltä. “Yleensä soturien tehtäviin kuuluu taisteleminen, mutta minä en taistele”, naaras kertoi. Sirupentu katsoi naarasta silmät suurina.
“Mutta minulle kerrottiin, että soturit taistelevat!” Tuikelintu huokaisi. Tietenkin he aloittivat pentujen mustaamisen jo nuorena.
“Minä en halua taistella, minä en halua vahingoittaa ketään. Kaikki ansaitsevat elää. Tähtiklaani on siunannut metsät riistalla, jotta me voimme syödä, mutta saalistaessakin kuuluu olla kunnioittava. Jokainen elämä on juhlistamisen arvoinen”, Tuikelintu kertoi mahdollisimman selkeästi ja hymyili pennulle. Hän haki käpälillään parempaa otetta näyttääkseen saalistusasentonsa. Hän ei ollut kuitenkaan erityisen hyvä vaanimaan, joten hänen asentonsa jäi aika kömpelöksi. Pennuksi Sirupentu matki Tuikelinnun näyttämää asentoa taitavasti. Sirupennussa oli ainesta taitavaksi saalistajaksi. “Eloklaani saa sinusta vielä hyvän saalistajan”, Tuikelintu kehaisi ystävällisesti ja vilkaisi taas taivaalle. Tähtiklaanin siunaus.
“Onko sinulle kerrottu Tähtiklaanista?” naaras kysyi. Hänen usko Tähtiklaaniin oli todella vahva ja hän mielellään jakaisi sen pennun kanssa, jos hän vain haluaisi tietää asiasta. Kaikki kissat eivät kuitenkaan halunneet ja Tuikelintu kunnioitti asiaa. Hän ajatteli, että uskoa Tähtiklaaniin tai mihinkään muuhun ei voinut pakottaa. Se oli jokaiselle hyvin henkilökohtainen asia.

//Siru? 🙂

Katsoin kuinka joku minulle tuntematon naaras saapui paikalle.
”Mi-minä olen Sirupentu!” vastasin niin rohkeasti kuin osasin.
”Kuka sinä olet?” Kysyin nopeasti ja innoissani.
Ehkä voisin oppia tältä naaraalta jotain klaanin tapoja!
”Olen Tuikelintu” naaras vastasi lempeästi.
Nätti nimi! Olin todella iloinen naaraan tapaamisesta sillä tämä saattaisi olla elämäni ensimmäinen virallinen ystävä, vaikka kyllä Nopsaliekkikin oli mukavaa seuraa!
Aloin hyppiä innosta mitä uutta ja kivaa pääsisinkin elämäni aikana kokemaan jos tuo naaras kertoisi lisää itsestään.
”Haluatko viettää aikaa kanssani, vaikka leikkiä ja kertoa omasta roolistasi klaanissa!” pyysin iloisena ja hymy levisi kasvoilleni.
”Tietenkin!” naaras vastasi ja päästin innon kiljahduksen.
Ryntäsin ulos pentutarhasta ja mieleni teki kiljua ja huutaa onneani kaikille. Raavin innoissani kynsilläni maata ja katsoin Tuikelintuun silmät kiiltäen.
”Millaista on leirin ulkopuolella? Onko maailma niin valtava mitä kuvittelen? Mikä on lempileikkisi?!” Huusin kysymyksiäni ilmaan innon puuskassani.
Tuikelintu vaikutti iloiselta katselemaan intoani.
”On maailma aika suuri, mutta leirin ulkopuolella on myös paljon vaaroja, en muista hirveästi erilaisia leikkejä” naaras vastasi innostuneisiin kysymyksiini yksitellen.
”No voimmeko me sitten harjoitella kuuluisaa riistan nappaus asentoa vai mikä sen nimi nyt olikaan?” kysyin.

//Tuike? 🙂

Aurinko porotti pilvettömällä taivaalla. Muutama peippo pyrähti sirkutuksen saattelemana lentoon läheiseltä oksalta ja Tuikelinnun sininen katse seurasi niitä haltioituneena. Linnut lukeutuivat hänen suosikkeihin, jos luonnonihmeistä puhuttiin. Ne olivat naaraista upeita, vapaita, notkeita ja täynnä eloa – kuten Tuikelintukin! Paitsi sillä erotuksella, että hän ei ollut vapaa. Hän oli sidottuna Eloklaaniin eikä niistä kahleista olisi helppo irrottautua.

Väärävarjon kuoleman jälkeen klaanielämä oli tuntunut entistä vaikeammalta. Kuolonklaanin soturi, Tuhkajuova, oli tahrannut kauniin ruohikon viattomalla verellä. Tuikelintu oli käynyt Väärävarjon kuolinpaikalla ja tuntenut oudon, kolkon energian, joka oli käskenyt häntä pysymään mahdollisimman kaukana. Tuikelintu epäili, että Tuhkajuovan anteeksiantamaton teko oli suututtanut Tähtiklaanin. Tuikelintu vilkaisi taivaalle. Se oli sininen, kuin järvi, mutta pilvetön. Eikä pilvettömyys tiennyt koskaan hyvää. Tuikelintu tunsi, että tämä ei jäisi tähän. Kosto olisi tulossa eikä kosto tiennyt koskaan hyvää. Useampi kissa tulisi vielä vuotamaan kuiviin ja naaras joutuisi todistamaan, miten pikku hiljaa elämä sammuisi heidän silmistään. Naaras värähti. Klaanielämä ei tehnyt hyvää kenellekään. Se tiesi vain sotaa, vihaa ja iskuja, joista osa olisi kuolettavia. Lopulta Tuikelintu laski katseensa ja pudisteli päätään. Hän ei saisi täyttää itseään negatiivisella energialla. Hän tarvitsisi jotain, joka säteilisi elämää, valoa ja toivoa. Vain siten hän voisi välttyä väärältä polulta. Tuikelinnun katse harhaili pentutarhan suunnille. Pentu, siinä vasta ratkaisu! He olivat vasta elämänsä alkupoluilla. Tuikelintu lähti tallustelemaan kohti pentutarhaa. Sirupentu oli saapunut hetki sitten Eloklaaniin eikä naaras ollut vielä käynyt tervehtimässä pikkuista. Naaras toivoi, että pentu ei olisi päivänokosillaan. Vaaleaturkkinen naaras kurkisti pentutarhaan ystävällisesti hymyillen, mutta pysähtyi sitten niille sijoilleen. Pesässä löyhkäsi kuolema. Kuinka kamalaa! Tuikelintu vilkaisi pentuun, joka oli leikkinyt sammalpallon kanssa, mutta nyt kääntynyt vierailijan puoleen. Sitten hänen katseensa osui Kimalaistoiveeseen, joka makoili omalla pedillään. Naaras oli ihan selkeästi sairas. Tuikelintu lähetti rukoukset Kimalaistoiveen suuntaan. Tähtiklaani pelastaisi hänet, eikö?
“Heippa, minä olen Tuikelintu. Saako tulla käymään?” naaraskissa kysyi lämpimällä äänellä ja kyyristyi päästäkseen pennun tasolle. “Kukas sinä olet, pikkuinen?” naaras kysyi pehmeällä äänellä.

//Siru? 🙂

Kyykin riistakasan saaliiden alla. Nopsaliekki etsi minua jopa pentutarhasta. Kolli viipyi siellä pidempään, koska hajuni oli pinttynyt sammaliin. Päästin valtavan haukotuksen ja huokaisin. Minua alkoi jo väsyttää ja aurinkokin oli laskemassa. Lopulta Nopsaliekki käveli riistakasan suuntaan. Hän kierteli ja kaarteli, mutta ei tuntunut löytävän minua. Lopulta väsyneenä päätin vain tulla esiin piilostani. Hiiri ja orava jotka olivat olleet päälläni putosivat pois kasasta ja vihdoin Nopsaliekki siirsi katseensa minuun.
”Sirupentu, mitä ihmettä sinä teit riistakasassa?” Kolli kysyi.
Katsoin tähän väsyneenä ja uusi haukotus karkasi suupielistäni. Nopsaliekki katsoi minuun lempeällä katseellaan, eikä sanonut enää mitään. Kolli käveli luokseni ja alkoi taluttaa minua pentutarhalle. Tassuni huojuivat ja meinasin kertaalleen kaatua maahan. Pentutarhalla oli muuten hiljaista, mutta Kimalaistoive oli pesemässä itseään petinsä vieressä.
”Sirupentu olet todella väsynyt on aika mennä nukkumaan!” Naaras totesi keskeyttäen tekemisensä.
Mau’uin jotain epämääräistä vastaukseksi ja painauduin sammaliin. Heti, kun suljin silmäni vajosin uneen.

Heräsin ja olin vehreällä ruoholla. Alue oli täynnä kukkia ja ihailin paikkaa enemmän kuin mitään. Aurinko hohti kirkkaasti ja pilvet näyttivät höyheniltä. Ihmettelin suunnattomasti, missä olin. Aloin juosta ja ihailla maisemia. Alueella liihotti lintu ja sen laulu kuulosti kauniilta. Katseellani huomasin myös pienen perhosen. Kyyristyin alemmas ja aloin hiipiä perhosta kohti. Loikkasin, mutta perhonen liihotti jo eteenpäin. Lopulta nenääni tuoksui hiiri. Näin pienen ruskean otuksen kukkien seassa. Typerys kaiketi yritti piilotella. Loikkasin sitä kohti ja hiiri ei liikahtanutkaan. Sain otuksen tassuihin ja tapoin sen puraisemalla sen niskan poikki. Mehevä maku sujahti suuhuni ja aloin syödä hiirtä onneni kukkuloilla. Lempeä töytäisy sai minut hätkähtämään. Käännyin ympäri, mutta takanani ei ollut ketään. Minua töytäistiin uudelleen takanani ei vieläkään ollut ketään. Maailma ympärilläni alkoi sumentua ja hiiri tassuissani katosi. Parahdin peloissani ja vatsani kurni nälkääni.

Havahduin viimein hereille ja katsoin tympääntyneenä Kimalaistoiveeseen. Miksi mukavan naaraan oli pakko herättää minut.
”Huomenta Sirupentu!” Naaras naukui hellästi ja katsoi minuun hymyillen.
”Huomenta, näin mukavaa unta oliko pakko herättää?” Kysyn viikset harmistuksesta väreillen.
”Anteeksi”, Kimalaistoive naukui.
Pudistelin vain päätäni ja nousin ylös. Jos en kerran enää saanut nukkua voisin tehdä jotain muuta. Aloin nuolla turkkiani niin kuin olin Kimalaistoiveen nähnyt tekevän. Hetken minun touhujani katsottuaan naaras tuli auttamaan ja turkkini oli vihdoin siisti. Aloin venytellä ja pian tassutelin aukiolle katsomaan mitä muut tekivät. Käärmekulta klaanin varapäällikkö järjesteli viimeisiä partioita ja kissoja meni ulos tai tekemään jotain muuta. Nälkä vatsassani kurni yhä, joten tassutin riistakasalle ja otin sieltä mehevän hiiren.
”Haluatko leikkiä syömisen jälkeen?” Kuulin jonkun kysyvän.
Kun käännyin katsomaan näin naaraan jota en ollut aiemmin nähnyt. Naaras oli pienikokoinen ja vaaleanruskea. Yllätyin siitä, että tämä tuli puhumaan minulle.
”Ehkä!” Vastaan ystävällisesti ja pirteästi.
”Mukava kuulla osallistun illemmalla partioon, joten voisin leikkiä kanssasi hetken olen muuten Haukkakynsi!” naaras kertoi enempiä puhelematta.
”Minä olen Sirupentu”, kerron hiljaisella äänelläni.
Aurinko porottaa turkkiini ja hotkin hiiren nopeasti. Haukkakynsi oli ensimmäinen monista, jotka tulivat puhumaan minulle.
Heittelin sammalpalloa naaraan kanssa, kunnes tämän oli pakko valmistautua alkavaan partioon. Jäin taas yksikseni istumaan ja pohtimaan mitä voisin tehdä.

Päivä kului ja olin taas missä muuallakaan kuin parantajanpesän suulla. Tällä kertaa Leimusilmä ei ollut pesässä, joka hämmensi minua. Yleensä lempeä kolli oli aina pesässään ja minä pääsin muistelemaan kauniita yrttejä. Kaiken kuulemani perusteella halusin olla soturi, mutta en halunnut uida, joka kuulemma kuului koulutukseen. Parantajana oleminen olisi vain työlästä ja aika tylsää. Mielestäni oli kuitenkin mielenkiintoista tietää miten jotkin yrtit toimivat, ja minusta saattoi olla enemmän hyötyä soturina. Vaivuin täysin ajatuksiini. Jos olisin osannut olisinko voinut pelastaa isäni ja emoni. Toisaalta emo putosi veteen ja minä en aio mennä lähellekään vettä. Nousin ylös. Turha minun oli istuskella edes ajatuksiin vaipuneena keskellä parantajanpesän suuaukkoa. Näyttäisin muiden silmissä vain kahelilta. Yllättäen törmäsin johonkin pehmeään. Olin kävellyt eteenpäin katsomatta, kunnolla mihin päin edes kävelin. Näin Kimalaistoiveen ja Irvikidan ja olin törmännyt mukavaan naaraaseen vahingossa.
”A-anteeksi!” Sanoin melkein vinkuen.
”Ei se mitään Sirupentu!” Naaras vastasi omaan lempeään tyyliinsä.
”Minulla on tylsää joten mietin voisitko kenties kertoa jotain?” kysyin.
”Mielelläni!” Kimalaistoive naukui.
”Voisin kertoa sinulle Mesitähdestä tai siis nykyisestä Medestä” Kimalaistoive aloitti.
Mielestäni Mesi vaikutti mukavalta, vaikka en ollut koskaan tätä tavannutkaan. Hän oli kuulemma Eloklaanin perustaja eli ilman häntä oleilisin varmasti vieläkin yksinäni keskellä tuntematonta. Toisaalta en varmaan olisi selvinnyt edes paria päivää pitempään.
”Miksi Mesi ei ole enää Mesitähti?” Kysyin yllättäen kummastuneena.
”Hän ei ole enää päällikkö.” Naaras vastasi.
Nyökkäsin, sillä mielestäni selitys oli hyvä vaikka en oikeasti ymmärtänytkään asiaa kokonaan. Tarina kuitenkin jatkui. Se siirtyi toisiin kissoihin kuten Korppitähteen josta tiesin jo enemmän. Naaras ei ollut saanut mieleeni selkeää kuvaa, joka hieman harmitti minua. Halusin tuntea klaanini jäseniä enemmän ja paremmin. Välillä oloni tuntui liiankin rajatulta. En saanut käydä turvallisen leirin ulkopuolella, en oikein saanut tehdä mitään! Toki pystyin leikkimään, mutta minulla ei ollut täälläkään kavereita, joiden kanssa olisin voinut leikkiä päivittäin.

Itkin taas pitkästä aikaa, jotenkin parina edellisenä päivänä synkät ajatukseni olivat kadonneet sumuun, mutta yöllä näkemäni painajainen oli muuttanut tilannetta. Tunteeni eivät päästäneet minua rauhaan ja jouduin sen vuoksi jopa itkemään. Kimalaistoive sentään nukkui vielä. Hengittelin syvään ja kipitin pois pentutarhasta. Maidonvaalea taivas merkitsi alkavaa päivää. Tähdet jotka vielä sinnittelivät taivaalla jäivät pohdituttamaan minua. Olin kuullut Tähtiklaanista Kimalaistoiveen kautta. Siellä kuolleet kuulemma elivät onnellisina. En ollut varma mitä asiasta ajattelin. Halusin uskoa siihen, että vanhempani saivat olla siellä ja pääsisin tähtiklaaniin itsekin, mutta miksi tämä esi-isien paikka oli vienyt vanhempani pois? Enkö minä saanut elää perheeni kanssa vai oliko elämäni tähtiklaanin kohtalon mukaista. Jäin nyyhkyttämään ja katsomaan kuinka tähdet katosivat taivaalta jättäen tilalle sen tutun sinen, jonka päivisin aina näki.
”Sirupentu täällähän sinä olet!” Kuulin Kimalaistoiveen tutun äänen.
Lempeä naaras juoksi tai lähinnä konkkasi kolmella jalallaan luokseni. Painauduin naarasta vasten ja annoin viimeisten kyynelien valua naaraan pörröiselle turkille.
”Kimalaistoive?” aloitin kysymystäni, jonka päätin lopettaa heti.
”Mitä Sirupentu?” Naaras kuitenkin kysyi kuin aavistaen sen, että minulla oli asiaa.
”Miksi en ikinä pääse leirin ulkopuolelle?” Kysyn aiemman kysymykseni sijaan.
”Pääset sitten kun täytät kuusi kuuta!” naaras totesi.
Tiesin klaanille tärkeän säännön, mutta omat vanhempani olisivat jo aloittaneet opettamiseni.

Leikin sammalpallolla ja heitin sitä eteenpäin. Juoksin aina pallon kiinni ja heitin uudelleen. Kimalaistoive katseli minua silmätarkkana ja söi pientä varpusta. Leikkiminen yksinäni kävi välillä tylsäksi. Halusin seikkailla ja tutkia paikkoja, en kököttää leirissä heittelemässä nuhjuuntunutta sammalpalloa. Kurkkuani alkoi taas kuivata, aina kun minulle tuli jano pyysin Kimalaistoivetta tuomaan minulle märässä sammaleessa vettä. Taaskin ryntäsin mukavan naaraan luo.
”Minulla on kova jano!” Totesin tälle.
”Etkö voisi kokeilla joskus juoda itse?” Naaras kysyi, kuitenkin nousten jo pystyyn.
Odottelin normaaliin tapaani istuskellen, että Kimalaistoive palaisi takaisin. Hetki siinä meni, kunnes naaras palasi takaisin vettä valuva sammaltuppo mukanaan. Aloin juoda vettä ja nautin sen viileästä mausta. Tiesin, että minun pitäisi päästä yli pelostani veteen, koska ei Kimalaistoive voisi tuoda minulle aina vettä valuvaa sammalta.
”Kiitos!” Sanoin kohteliaasti ja palasin takaisin leikkini pariin.

Nautin auringon paisteesta ja kerrankin vain makoilin. Yritin harjoitella nimiä ja tunnistamaan kissoja sen avulla. Halusin tunnistaa klaanini jäsenet aina, etten joutuisi hukkaan. Näin Käärmekullan järjestelemässä taas kerran niitä partioita, joihin en ikinä saanut osallistua. Ahvenvirta istui aukiolla tunnistin tämän sinikilpikonnakuvioinnista ja vihreistä silmistä. Ja tämä oli saanut vain hetki sitten soturinimensä! Miksen minä voinut jo saada oppilasnimeäni? Näin myös Viherkatseen joka hänkin nautti auringosta, toki lähempänä klaaninvanhinten pesää. Ääh miksi minä tein aina kaikkea tylsää? En selvästi osannut arvostaa aikaani, jonka olisin voinut käyttää muiden auttamiseen tai seikkailuun! Katsoin ympärilleni, kukaan ei tällä hetkellä katsonut suuntaani, joten miksi en menisi ulos leiristä tutkimaan aluetta? Kaksi ajatusta seikkaili päässäni ristiriitaisina, en halunnut rikkoa klaanin sääntöjä, mutta halusin tutkia maailmaa enkä voinut mitään uteliaisuudelleni. hiivin leirin suuaukolle ja varovasti kurkistin ulos. Maailma ulkona oli valtava! Toki olin nähnyt siitä aiemmin vilauksia kun olin asunut Eloklaanin reviirin ulkopuolella. Katumus iski ylleni kuin synkkääkin synkempi varjo ja peruutin pois suuaukolta pettyneenä itseeni. En ollut vieläkään varma olinko jäänyt kiinni. Aloin itkeä hysteerisenä, miksi minusta tuntui niin pahalta? Pelkäsin, että olin pettänyt klaanin luottamuksen pienellä ulos vilkaisulla.

Vatsani kurni taas kerran nälästä. Pelko kiinni jäämisessä ei ollut eilisen jälkeen kadonnut ja pelkäsin että joku tulisi yhä raivoamaan minulle. Lopulta en kestänyt enää ja menin Kimalaistoiveen luo pää painuksissa. Naaras varmaan katsoi minua hämmentyneenä.
”Kimalaistoive… Mi-minä vilkaisin eilen ulos pois leiristä!” Kerroin alkaen taas itkeä hysteerisesti.
”Shh.. Ei mitään hätää. Onneksi et lähtenyt kuitenkaan ulos”, Kimalaistoive alkoi rauhoitella minua.
En tiennyt miten olisi pitänyt reagoida tilanteeseen. Puhuin totta ja Kimalaistoive ei vaikuttanut vihaiselta, vai oliko naaras ihan raivona, mutta peitti sen lempeän kuorensa alle?
Lopulta aloin rauhoittua, mutta pidin silti pääni alhaalla. Olin tehnyt väärin ja tiesi sen itsekin. Miksei Kimalaistoive vaikuttanut vihaiselta?

Kyyhötin taas omaan suruuni vaipuneena. Samat painajaiset jatkuivat yöstä toiseen, enkä saanut niistä rauhaa. Niissä kaikui Rajutassun ilkeät sanat ja se kuinka emo syytti minua, muuten tapahtumat olivat samat kuin oikeassa elämässä. En halunnut vieläkään herättää Kimalaistoivetta, koska ei siinä ollut järkeä! Olin vain pieni pentu, joka häiritsi mukavan naaraan elämää omilla murheillaan. Halusin auttaa muita, mutta pelkäsin olevani vain muille taakkana. Sisälläni myrskysi enemmän kuin koskaan ennen. Mietin useampaan kertaan pitäisikö minun vain jättää Eloklaani niin he saisivat elää rauhassa elämää niin kuin ennen tuloani. Painoin kyyneleisiä silmiäni uudelleen kiinni. Jos saisin vielä hetken nukuttua, en varmasti herättäisi Kimalaistoiveessa jatkuvaa huolta.

Havahduin taas ja näin taas vieressäni emoni tutun turkin.
”Ei.. ei taas!” Vinguin
Selvästi sanani eivät vaikuttaneet, koska kukaan ei koskaan kuullut niitä.
”Huomenta Siru!” Emo aloitti kuten teki, joka ikinen kerta.
Aloin muistaa tapahtumien kulun. Sitten tajusin asian, mikä minun olisi pitänyt tajuta aiemmin. Tämä oli painajainen silkkaa unta. Entä jos hallitsisin omaa untani ja muokkaisin unen hyväksi.
”Huomenta!” Nau’uin.
Tällä kertaa emo vihdoin kuuli minut se jos jokin oli saavutus. Olin muokannut painajaistani!
”Emo sitten kun isä tulee on pakko lähteä!” mau’uin.
”Miksi?” Emoni kysyi selvästi hämmentyneenä.
Pian isäni palasi orava tiukasti hampaissaan. Katsoin emooni anellen ja toivon onnistuvani tässä. Olihan kaikki vain pelkää mielikuvitustani, joka tuli öisin kun pelkäsin ja jäin muistelemaan vanhempiani.
”Lähdetään me ehdimme syödä muualla!” Totesin pienellä vinkuvalla äänellä.
Emoni nyökkäsi ja olin hyvin onnellinen. Olin onnistunut hallitsemaan omaa mielikuvitustani! Pian kuului haukuntaa ja kauhu levisi sydämeni joka sopukkaan. Mielikuvitukseni taisteli minua vastaan. Minun olisi taisteltava enemmän.
”Juoskaa!” Emoni huusi ja vihdoin koko perhe juoksi.
Yritin hallita mieltäni ja herätä parempaan en pystyisi. Mielikuvitukseni palasi taas lähes aitoon hetkeen. Isäni jäi kiinni. Tällä kertaa en jäänyt odottelemaan. Jos kuolisin unessa en varmaan kuolisi oikeasti? Loikkasin päin koiraa. Se irrotti otteensa isästä, mutta nyt olin itse nalkissa.

Heräsin hikisenä, mutta onnellisena. Onnistuin voittamaan mieleni valtataistossa! Istuin alas ja huokaisin syvään. Aloin puhdistaa unesta sekaista turkkiani. En tietenkään osannut asiaa kunnolla ja pian Kimalaistoivekin heräsi.
”Huomenta” nau’uin

Räpyttelin silmäni auki sotureiden pesän hämäryydessä. Väsymys ei painanut lapojani. Ei, se oli jotain ihan muuta. Huokaisten kampesin itseni ylös ja nopein vedoin aloin sukimaan turkkia esiteltävään kuntoon. Väärävarjon kuolema oli koskettanut monia, ja minua suoraan sanottuna hävetti, etten osannut olla juuri nyt oman isäni seurassa. En tiennyt koskaan mitä sanoa tällaisina aikoina. Osasin vain olla. Se oli sinällään erikoista, sillä kykenin edelleen muistamaan emoni kuoleman aiheuttaman kivuliaan kohdan rinnassani. Vaikka olin itsekin aikoja sitten kokenut menetyksen, en siltikään löytänyt oikeita sanoja isälleni.
Turkin sukiminen sai riittää, joten sukelsin pensaan läpi ulos pesän hämäryydestä. En jaksanut ympärilläni vellovaa painostavaa tunnetta. Tassuni suorastaan syyhysivät pääsemään tekemään jotakin hyödyllistä. Aamu oli kuitenkin jo sen verran pitkällä, että aikaisemmat partiot olivat jo ehtineet lähteä. Jäin pesän edustalle vielä venyttämään jäseniäni, mutta en ehtinyt olla kauaakaan paikallani, kun huomasin jo mustavalkoisen kollin parantajan pesän edustalla. En ehtinyt ajatella asiaa edes pidemmälle, kun jo pysäytin toisen matkan. Minulle kelpasi tässä tilanteessa mikä tahansa! Olipa Leimusilmä matkalla rauhalliselle kävelylenkille tai mihin tahansa, minun olisi saatava päästä mukaan! Ihan mitä vain, niin olin valmis. Minä kaipasin nyt jotakin muuta kuin ainaista häpeää surkeista lohdutustaidoistani.

Onnekseni Leimusilmä oli suostunut ottamaan minut mukaansa keräämään yrttejä. En ollut niinkään kiinnostunut itse yrteistä, mutta auttamisesta kylläkin. Rakastin olla hyödyksi klaanille, ja vielä enemmän rakastin puuhata kaikenlaisten erilaisten askareiden parissa pitkin päivää partioinnin ohella.
“Eivät kai voikukat aiheuta päänvaivaa?” havahduin Leimusilmän ääneen hätkähtäen. Ehkä hivenen pöllämystyneenä nostin katseeni multaisista juurista parantajakollin keltaisiin silmiin.
“Ei tässä tule pää kipeäksi, päinvastoin”, vastasin nopeasti ensimmäiset ajatukseni, sillä puuhaaminen oli saanut minut jo unohtamaan aamun painavat ajatukset. Leimusilmä näytti pohdiskelevan hetken, että mitä oikein tarkoitin, ja oliko tuo ihmekään.
“Onko yrttejä ollut nyt riittämiin? Tulevatko nämäkin varastoon pahan päivän varalle vai ketä varten juuri näitä kerätään? Tai no, ei sitä tarvitse mennä yksityiskohtiin, tarvitsee ken tarvitsee… Kauanko nämä edes mahtavat säilyä siellä sinun varastossasi?” kyselin nopeasti kysymyksen toisensa perään, ettei kolli tajuaisi tarttua aikaisempiin sanomisiini. Mielessäni pyörivät ajatukset saivat vain välillä yliotetta, enkä ajatellut ihan loppuun asti mitä kannatti sanoa ja kenelle.

// Leimu??

Oli pilvinen aamu Leimusilmän hiippaillessa ulos pesästään. Hän katseli harmaalle taivaalle ja värisytti viiksiään; tänään saattaisi sataa. Se olisi hyvä – kallisarvoiset yrtit tarvitsivat vettä kasvaakseen. Tällä hetkellä metsässä kasvoi runsaasti monenlaista lääkekasvia, ja Leimusilmä oli pystynyt täydentämään varastojaan nopeasti tarpeen vaatiessa. Ei kuitenkaan haitannut kerätä vähän ylimääräistä suurempien haavereiden tai äkillisten sairastumisten varalle.
Parantajan silmiin sattui osumaan liikahdus, ja kun hän käänsi katseensa, hän näki Laventelitaivaan venyttelevän jäseniään soturien pesän edustalla. Hänet huomatessaan naaras nousi seisomaan ja nosti häntänsä tervehdykseen.
“Huomenta”, valkoturkkinen soturi maukui ystävällisesti. “Oletko menossa jonnekin?”
Leimusilmä pysähtyi puoleen väliin aukiota ja vastasi tervehdykseen nyökkäämällä. “Menen etsimään lisää yrttejä pahan päivän varalle. En viivy kauaa.”
Laventelitaivas tassutti yllättäen lähemmäs. “Voisin tulla mukaan auttamaan. Kaksin saamme varmasti kerättyä enemmän.”
Leimusilmä räpytteli silmiään hivenen yllättyneenä, mutta ei tohtinut torjua kohteliasta tarjousta. Ilman Vienomietettä apunaan hänen oli tehtävä töitä kahden parantajan edestä, ja jos oli jokin keino hoitaa hommat tehokkaammin, sitä olisi hyödynnettävä. Niinpä hän levitti naamalleen kiitollisen hymyn ja vastasi Laventelitaivaalle: “Siitä olisi suuri apu. Kiitos.”

Lähellä solisevaa puroa kasvoi paljon keltakukkaista voikukkaa. Leimusilmä ohjeisti Laventelitaivasta kaivamaan ylös niiden juuria niin paljon kuin tämä vain suinkin kykeni samalla kun hän itse perehtyi lähimaaston yrttitarjontaan.
Haistellessaan ratamon lehtiä hän kävi mielessään läpi kaikkia yrttejä ja rohtoja, joista oli oppinut mestariltaan. Patti Kimalaistoiveen kyljessä oli taas kasvanut, eikä hän ollut vielä toistaiseksi löytänyt parannuskeinoa. Kuningatar itse suhtautui asiaan hyssytellen ja vaikutti kovasti uskovan siihen, että Tähtiklaani pitäisi hänestä huolen. Vaikka Leimusilmä luottikin esi-isiinsä, hän tiesi kokemuksesta etteivät nämä olleet kaikkivoipia. Edes Tähtiklaanin mahdilla kaikkia sairauksia ei voitu parantaa, ja hän pelkäsi pahoin että Kimalaistoiveen tapaus saattaisi olla yksi näistä. Luovuttaminen ei kuitenkaan ollut vaihtoehto.
“Miten siellä sujuu?” Leimusilmä kääntyi katsomaan Laventelitaivasta, joka kuopi maata keskittyneesti. Tämä näytti onnistuneen kaivamaan jo muutaman juuren ylös. “Eivät kai voikukat aiheuta päänvaivaa?”

//Laventeli??

Naurahdin emon letkautukselle ja pohdin sitten olisiko hyvä idea käydä joella hänen kanssaan. Kujekulta kertoi, että voisi opettaa minulle jotain enkä ikinä kieltäytynyt moisesta tarjouksesta, vaikka olisinkin väsynyt!
“Joo! Mennäänkö heti?” hihkaisin polkien etukäpälilläni maata, “Mennäänhän heti, jooko?”
“No mennään, mennään”, Kujekulta vastasi virnistellen suunnattomalle ilolleni. Henkäisin ja loikin matkaan kohti leirin uloskäyntiä, mutta matkalla hidastin, kun näin tätini ja enoni istumassa aukion laidalla. Heistä oli ihan vasta nimitetty soturit; Hellehehku ja Ahvenvirta.
Tunsin pientä kateutta sisimmissäni, sillä kaksikko ei ollut niin kovin vanhempi kuin minä ja oma pentueeni! Meistäkin pitäisi jo pian tehdä soturit.
Kujekulta sai minut nopeasti kiinni ja vilkaisi itsekin samaan suuntaan. Hänen ilmeensä vaihtui hiukan ja jäin odottamaan josko saisin kuulla jotain sukulaisistani, joiden kanssa en ollut oikein koskaan päässyt lähentymään, mutta Kujekulta jatkoi eteenpäin.
Kiristin tahtiani päästäkseni tämän kanssa samaan rytmiin, joka oli näin pienelle kissalle aivan liian kova! Vaikka kuinka yritin pysytellä suuren tanakkarakenteisen emoni perässä eivät lyhyet jalkani aivan jaksaneet.
“Odota, emo”, vikisin, kun olimme kulkeneet ulos leirin tunnelista. Kujekulta pysähtyi ja huomasi pyristelyni. Hän katsoi minuun anteeksipyytävästi ja jatkoi hitaammin, jolloin pystyimme kulkemaan rinnakkain.
Olin jo tottunut kipittelemään muiden perässä ja ottamaan välillä juoksuaskeleita, mutta koko matkaa en jaksaisi kulkea niin etenkään väsyttävän saalistuspartioni jälkeen. Onneksi emo ei näyttänyt pahastuvan tai syyttävän minua. Olisinpa perinyt ne ominaisuudet, jotka olivat joutuneet Muurahaistassulle! Olisin voinut olla voimakas tukki kuten hän.
“Olin yksissä uintiharjoituksissa Konnavarjon kanssa, mutta hän ei pistänyt minua uimaan kunnolla! Vesi oli silloin vielä liian kylmää. Menemmekö tänään kokonaan veteen? Kai se on jo lämpimämpää kuitenkin”, nau’uin emolle katsomatta häntä. Jouduin keskittymään liikaa juurakkoiseen polkuun, joka vei meitä kohti joen rantaa.

//Kuje?

Nyhdin kynsilläni ruohoa, katkoin oksia ja hieroin omaa hajuani kiviin ja kantoihin Kuolonklaanin puolella rajaa. Kun katseemme kohtasivat samoissa puuhissa olevan Helletassun kanssa, naamalleni levisi leveä virnistys. Eloklaanissa hurrattaisiin vielä meidän nimiämme kiitoksena siitä, että olimme rohkeasti nousseet sortajiamme vastaan ja vallanneet Kuolonklaanin reviirin haltuumme.
En ymmärtänyt, miksi kukaan muu ei ollut tajunnut tehdä tätä aikaisemmin. Kuka vain pystyi kävelemään rajan yli ihan helposti! Ja minä kun olin aina luullut, että rajalla vastassa oli heti pienen armeijan verran kuolonklaanilaisia. Pah! Kuolonklaanilaiset taisivat olla vain isoja laiskimuksia.
“Nyt me olemme oikeita Eloklaanin sotureita!” Helletassu julisti ja kuopaisi maata viimeisen kerran tassullaan.
“Kun me palaamme kotiin, Korppitähti on varmasti niin mielissään että nimittää meidät saman tien sotureiksi!” minä jatkoin innoissani ja hyppäsin läheisen kannon päälle. “Voimme samalla ilmoittaa hänelle, että meidän ei pidä pelätä Kuolonklaania. Eihän täällä edes näy ketään!”
“Niin! Onkohan koko Kuolonklaania edes olemassa?”
“Otetaanko siitä selvää?” Virnistin parhaalle ystäväälleni viekkaasti. Nakkasin pääni taaksepäin ja nostin kuononi taivasta kohti samalla kun aloin ulisemaan niin äänekkäästi, että viereisestä puusta lehahti lentoon pieni rastasparvi säikähtäneesti säksättäen.

//Hellebroski??

Korpikasteen silmät kimmelsivät kilpaa tähtien kanssa yön tummassa syleilyssä. Naaraan kirkas katse sai minut keinahtelemaan tassulta toiselle hermostuneesti, ja kun hän yhtäkkiä tökkäsi minua leikkisästi nauravin silmin ja sanoi minun näyttävän aivan aaveelta kuun kajossa, sydämeni hypähti rinnassani iloisesti. Olinko kuullut oikein vai oliko Korpikaste kutsunut minua juuri nätiksi? *Ei*, pudistelin pienesti päätäni itsekseni, *hän sanoi että turkkini hohtaa nätisti. Ei hän sitä niin tarkoittanut.*
“Ehkä minä olenkin Tähtiklaanin soturi”, nau’uin leikkisään sävyyn, “ja olen tullut kuolevaisten keskuuteen kummittelemaan.” Hyppäsin Korpikasteen eteen ja laskeuduin vaanimisasentoon. Heiluttelin hänelle häntääni kutsuen häntä mukaan leikkiin. “Kokeillaanko, saatko tämän aaveen kiinni?”
Korpikasteen silmiin syttyi kilpahenkinen kipinä. “Saat etumatkaa parin hännänmitan verran.”
Virnistin hänelle ja ampaisin juoksuun siltä seisomalta. Sujahdin saniaisten sekaan aikomuksenani harhauttaa naaras kannoiltani, jotta onnistuisin pitämään pienen etumatkani edes hetken. Korpikaste oli meistä kahdesta nopeampi, ja me molemmat tiesimme kyllä, kumpi tämän kisan lopulta voittaisi. Siitä huolimatta minä nautin metsässä juoksemisesta hänen kanssaan yli kaiken.

//Korpi?

Kärpässointu ehdotti, että olisimme palanneet leiriin, mutta oikeastaan se vain tuntuisi vaikeuttavan välejämme. En toki tiennyt, miten se naaraan mielessä toimi, mutta minusta toisilta pakeneminen ja eristäytyminen tuntuisi juurikin enemmän siltä, että ystävyytemme loppuisi siihen. Niin en ainakaan antaisi tapahtua! Kärpässielu oli minun ystväni, halusi hän sitä tai ei! Hän sai yrittää tappaa minut niin monta kertaa kuin koskaan halusi, mutta minä en antaisi hänen karata minulta!
“Nääh, meillä on vielä paljon tehtävää! Halusin näyttää sinulle yhden kivan kukkakedon juuri metsän ja nummen rajalla. Tule!” naukaisin tahtomatta enää näyttää minkäänlaista kauhua ja pelkoa siitä, mitä Kärpässointu oli tehnyt. Hän oli – ainakin toivottavasti – vain yrittänyt jekkuilla kanssani.
“Oletko varma?” mustaturkkinen naaras kysyi vielä epävarmana, mutta kun käänsin päättäväisen katseeni häneen hän taisi tajuta, että en pelleillyt tällä kertaa. Olin nähnyt kukkakedon aiemmin ollessani saalistamassa. Se oli erään matalaoksaisen kuusen oksien suojassa. Oksat levisivät vieläpä leveälle, joka antoi tilaa muutamalle kissalle istua siellä.
“Tule nyt vain. Ellet yritä toistamiseen tappaa minua, minulla ei ole syytä jättää pientä retkeämme tähän. Vai etkö sinä halua? Jos asia on siitä kiinni, voimme myös palata leiriin”, naukaisin ystävälleni.

//Kärpässieni

Luimistin korviani ystäväni sanoille. Hänen äänensävynsä oli pelonsekainen. En ollut koskaan ennen kuullut Sielukaihoa tuollaisena.
Jäin seisomaan veteen vatsakarvat virrassa asti. Miksi olin tehnyt noin? En ihan oikeasti ollut tajunnut, ettei ystäväni saisi happea! Olisin voinut tappaa ainoan kissan, joka oikeasti piti minusta. Enkä ollut edes varma pitikö hän minusta enää.
“Tule nyt Tähtiklaanin tähden pois sieltä vedestä. Vilustut vielä”, soturitar päivitteli silmiään pyöritellen. Hän säteili niin selviä stressisignaaleja, että jopa minä sain niistä kiinni. Tunsin pakottavaa tarvetta pahoitella uudestaan, mutta en osannut avata suutani.
Laahustin pois vedestä Sielukaihon kuopimat hiekat naamallani. En uskaltanut ottaa niitä pois. En uskaltanut tehdä enää yhtään mitään! Nuolaisin rintaani ja tassuani ja pyyhin sitten hiekkaa pois silmäni alta. Pudistin tassullani hiekat takaisin maahan ja jatkoin taas kunnes naamani oli puhdas. Ikävystyttävä hiljaisuus välillämme oli pakko rikkoa jotenkin.
“H-haluatko palata leiriin?” kysyin varovasti. Minusta tuntui kuin koko turkkini olisi ollut tulessa! Sitä kihelmöi ja poltti, kun häpeä levisi vereni mukana ympäriinsä.

//Sielu?

”Hei Pohjaharha”, kuului tuttu naukaisu olkani takaa. Käännyin ympäri ja tunnistin Hiilihampaan ystävällisen katseen välittömästi. Kuten aina, kasvoni pysyivät ilmeettöminä kohdatessani entisen mestarini sinisen katseen. Nyökkäsin tälle tervehdykseksi.
”Hei, Hiilihammas”, nau’uin räpytellen meripihkaisia silmiäni. Hiilihammas katsoi minua kysyvästi orava suussaan, tiesin hänen pyytävän lupaa istuutua viereeni. Tietysti annoin luvan, joten tabbykuvioinen soturi istahti vierelleni ja laski oravansa maahan. Emme olleet jutelleet aikoihin, ja kaiketi Hiilihammas oli nyt isäni kuoleman jälkeen ajatellut, että tulisi käymään juttusillani. Minusta tuntui hyvältä, että minusta välitettiin, mutta samalla tunsin oloni hieman vaikeaksi. En kaivannut sääliä. Neljäsosakuussa olin hyväksynyt isäni kohtalon. Hän oli kuollut ja matkannut esi-isiemme joukkoon. Asia oli sillä selvä, eikä sitä voisi enää muuttaa.
”Miten sinä olet voinut?” Hiilihammas kysyi ja räpytteli vilpittömän kiinnostuneena silmiään. Kohautin lapojani.
”Tällä hetkellä ihan hyvin. Väärävarjon kuolema vetää edelleen tasaisin väliajoin mieleni matalaksi, mutta tiedän, että hän on esi-isiemme luona ja voi hyvin. Tapaan hänet sitten, kun matkaan itse Tähtiklaaniin”, kerroin rauhallisella äänellä, suostumatta näyttämään edes parhaalle ystävälleni ainuttakaan sisälläni pauhaavista tunteistani. Saatoin puhua niistä, mutta toisen kissan edessä en ollut valmis itkemään. Hiilihammas katsoi minua ja nyökkäili.
”Otan osaa, Pohjaharha. Olen todella pahoillani”, Hiilihammas naukui päätään pudistellen. Sipaisin hännälläni kollin selkää ja pudistelin päätäni.
”Ei se mitään, kyllä minä pärjään”, vakuuttelin päätäni nyökytellen, kunnes vaikenin hetkeksi ennen kuin jatkoin, ”mutta kuolonklaanilaisille minä olen vihainen. Heillä ei ole oikeutta tappaa klaanimme jäseniä noin vain.”

//Hiili?

Astelin pentutarhalle huokaisten syvää. Kimalaistoive, jos joku osaisi auttaa minua ongelmissani. Luottaisin sille naaraalle koko elämäni. Hän oli aidoin ja upein kissa, jota Eloklaanista saattoi löytää. Hän oli pitänyt huolta niin monista orvoista pennuista – mukaanlukien minusta, kun olin ollut pentu – ja hänellä oli vielä oma kumppaninsa ja omia pentujakin. Varmasti hänellä olisi neuvoja minulle.
“Hei, Kimalaistoive! Olisiko sinulla aikaa jutella?” kysyin, kun huomasin ikikuningattaren pesässä valvomassa Eloklaaniin tuotua erakkosyntyistä pentua, Sirupentua, joka leikki höyhenellä. Saapuessani paikalle pentu kuitenkin käänsi katseensa minuun ja siirtyi hieman lähemmäs Kimalaistoivetta.
“Tietysti! Mistä haluaisit puhua?” Kimalaistoive kysyi lempeästi ja silitti hännällään Sirupennun selkää. Vilkaisin hopeanharmaa täplikästä pentua lempeästi ja sitten vilkaisin kohti leiriaukiota.
“Keskustelisin mielelläni ihan kahden”, naukaisin viitaten orpopentuun, joka katsoi minuun ja sitten Kimalaistoiveeseen. Ikikuningatar nyökkäsi ja ryhtyi kaitsemaan pentua pois pesästä, jotta jäisimme vain kahden.
“Mikäs mieltäsi painaa? Et kai odota taas pentuja?” hän kysyi ja vilkaisi kohti vatsaani. Pudistelin päätäni. Ajatus siitä, että saisin uuden pentueen, josta voisin menettää lisää pentuja niin pian ensimmäisen jälkeen puistatti minua hieman.
“En minä vielä uskalla hankkia uutta pentuetta. Ainoa asia, joka pullistaa vatsaani nyt on tuoresaalis”, naukaisin keveästi. “Halusin kysyä sinulta neuvoa perhe-elämään. Minulla on hieman… en tiedä sanoisinko niitä ongelmiksi, mutta erimielisyyksiä ja etäisyyttä perheeni kanssa. Emme ole enää yhdessä samalla tavoin kuin ennen Sädesäihkeen kanssa ja Kärpässointu tuntuu etääntyvän minusta jatkuvasti. En tiedä mitä teen, jotta perheeni pysyisi kasassa.”
Katsoin ikikuningatarta ja niin hartaasti toivoin, että hän osaisi auttaa minua edes jollain tavoin. Ja vaikka hän ei osaisi, olisin silti kiitollinen. Sentään sain puhua huolistani jollekulle.

//Kimmo?

Kärpässointu vaikutti siltä, ettei itsekään oikeasti tiennyt, mitä tilanteessa tulisi tehdä ja varmaankin siksi päätyi kysymään itse minulta, tulisiko hänen nyt vuorostaan työntää minut veteen. Annoin hänen yrittää, koska sehän vasta olisikin hauskaa. Kamppailisin hänen kanssaan siitä, saisiko hän heivattua minut veden varaan vai ei.
Aluksi en juuri hievahtanut paikaltamme, mutta pienen puskemisen jälkeen musta naaras sai minut tassuiltani, kun iski koko painollaan päälleni. Sitten päädyinkin jo veteen. Sen kylmyys samaan aikaan inhotti ja virkisti. Kuitenkin pian sain jo pääni pinnalle ja haukkasin happea keuhkot täydeltä.
En juuri ennättänyt edes reagoida, kun yhtäkkiä Kärpässointu oli taas kimpussani. Hän painoi molemmin tassuin päätäni kohti pohjaa, joka sai minut aluksi yllättymään ja sitten paniikkiin. Yrittikö mustaturkkinen naaras murhata minut? Oliko hänen emonsa päättänytkin rekrytoida tyttärensä murhaamaan minut, koska ei uskonut minun olevan hänelle hyvä esimerkki? Luulin, että olimme jo päässeet ylitse sen asian!
Yritin pyristellä pois toisen naaraan otteesta, mutta se ei paljoa hellittänyt. Aloin jo nähdä tähtiä, kun viimein tunsin tassujen painon katoavan ja sain pääni pinnalle. Haukoin henkeä ja yritin saada itseni rauhoittumaan. En ollut kuollut.
“Älä tee noin! Tahdoitko sinä tappaa minut?!” huudahdin enemmän järkyttyneenä kuin vihaisena ystävälleni. Olimmeko edes enää ystäviä? Hän oli yrittänyt tappaa minut, Tähtiklaanin tähden!
“Anteeksi, en minä tarkoittanut”, naaras naukaisi yllättyneenä ja näytti pahoittelevalta. Se sai minut hämilleni. Kärpässointu todella oli arvaamaton, enkä enää tiennyt oliko se niinkään hyvä asia.
“Älä tee tuolla tavoin uudelleen. Olisit voinut hukuttaa minut”, nau’uin ääni käheänä ja tassutin rantaan päin. Kärpässointu seurasi hitaasti perässä ja jäi ketunmitan päähän minusta. Hänen uitettu ulkonäkönsä ja pahoitteleva ja hämmentynyt ilmeensä sai naaraan kuitenkin näyttämään hupaisalta ja päästin pienen tirskahduksen.
“Sinä se sitten olet välillä niin pöhkö”, naurahdin, vaikka edelleen olin hieman varuillani naaran suhteen ja heitin hänen päälleen tassullani hieman hiekkaa ja multaa.

//Käräpänen?

Seisoimme hiljaa kumpikin jotakin odottaen. En tiennyt mitä Sielukaiho odotti, mutta minä odotin tämän tekevän jotain. Ehkä hän odotti samaa? Mitä minun kuuluisi tehdä?
“Pitääkö minun nyt heittää sinut veteen?” kysyin aidosti tietämättömänä. Sielukaihon ilme vaihtui huvittuneisuudesta hämmästykseen, sitten hän virnisti.
“Yritä vain!” hän haastoi ja röyhisti rintaansa. Mietin hetken, mutta päätin sitten vain tehdä sen. Kai myöntävä vastaus tässä tapauksessa oli oikeasti myöntävä vastaus eikä yksi niistä ihmeellisistä harhautuksista, joita klaanitoverini välillä tekivät.
Nojauduin tassut edellä kohti naarasta, mutta tämä pisti vastaan. Kurtistin kulmiani, mutta Sielukaihon ilme käski jatkaa. Heittäydyin koko painollani tätä vasten ja kieräytin meidät molemmat yhtenä suurena karvakasana veteen.
Tällä kertaa sen kylmyys ei säikäyttänyt minua, sillä olin kokenut sen jo. Tassuni haparoivat pohjaa ja yletin siihen tällä kertaa helpommin. Sielukaihokin tupsahti pian vettä valuvana rinnalleni veden uumenista.
Loikkasin uudelleen tähän kiinni ja painoin molemmin tassuin tämän pään veden alle. Tämä leikki oli hauska, ajattelin, kun ahdoin Sielutassun naamaa syvemmälle. Pieni kikatus pääsi suustani.

//Sielu?

Katselin ystävääni, kun hän räpiköi hetken vedessä ja nousi sitten rannalle. En saanut hänen ilmeestään täysin selkoa siihen, mitä mieltä hän oli pienestä jäynästäni, mutta ainakin sain kostoksi niskoilleni kylmää vettä hänen turkiltaan naaraan puistellessa turkistaan enimmän veden pois. Kylmät pisarat pääsivät turkkini lävitse ja saivat minut tuntemaan joen veden todellisen kylmyyden. Ei ihme, jos Kärpässointu ei olisi arvostanut pientä temppuani; vesi oli vielä niin viileää, että monet kissat, jotka eivät arvostaneet uimista muutenkaan tuskin tahtoisivat uimaan.
Kärpässointu katsoi vuorostaan minua ja kysyi tahdoinko minä uimaan. Totta puhuen minä en niinkään välittänyt siitä menisinkö sillä hetkellä uimaan vai en. Toki, kun ulkona oli niin lämmintä ja aurinko porotti mustaa turkkiani vasten paahtavasti, ei minua olisi haitannut viilentyä vedessä.
“Kyllähän minä voisin pienellä uinnilla käydä, kuinka niin?” kysyin kallistaen hieman päätäni. En ollut varma oliko tämäkin jokin ansa. Suunnitteliko naaras tyrkkäävänsä vuorostaan minut veteen? Jos niin, minä olisin valmis siihen!
Tarkkailin Kärpässointua valmistautuen mihin vain, mitä naaras päättäisi tehdä. Häntä oli toisinaan vaikeaa lukea, joka teki hänestä pahan vastuksen, mutta se arvaamattomuus toi häneen persoonaa, jota rakastin kovasti.

//Käprä?

Katsoin hiljaa Sädesäihkettä, joka keskusteli päät vierekkäin Kuuhohteen kanssa. Pieni inhottava kateuden pistos tuntui sisälläni. Minun ja kumppanini välit tuntuivat rappeutuvan jatkuvasti, eikä se, että hän vietti aikaa muiden nuorehkojen naaraiden kanssa oikein auttanut surkeaan olooni. Meidän kuului olla rakastavaisia, mutta nyt meillä tuntui olevan aina vain enemmän ja enemmän ongelmia, jotka vain eivät lähteneet korjautumaan, vaikka kuinka olisin niin toivonut.
Tunsin löytäväni enemmän lohtua Kärpässoinnun kanssa vietetystä ajasta, mutta hänkin tuntui vain itsenäistyvän joka päivä entistäkin enemmän. Se vaivasi minua tietyllä tasolla. Olisin halunnut pitää hyvän suhteen tyttäreni kanssa, mutta hän tuntui aina vain karkaavan käpälistäni kauemmaksi. Miksi perhe-elämän tuli olla niin hankalaa? Olisiko jollakulla vanhemmalla kissalla ollut minulle hyviä vinkkejä siihen? Ehkä minun tulisi pyytää niitä myöhemmin.
“Oletko tulossa?” Nopsaliekki kysyi, kun huomasi minun vain seisoskelevan leirissä. Minun oli tarkoitus johtaa partiota, jossa kolli oli mukana. Käänsin katseeni häneen ja pakotin kasvoilleni hymyn.
“Tulossa ollaan!” naukaisin niin pirteästi kuin saatoin ja lähdin tassuttamaan leirin uloskäynnille, jossa keräsin loput partion jäsenet ja lähdin johdattamaan heitä ulos metsään.

Sielukaihon hassut soturijutut jäivät kaihertamaan mieltäni, joten olin hiukan pihalla saapuessamme joen rantaan. Sielukaiho sanoi jotain Muistotassusta ja uimisesta, sitten hän kysyi olinko minä uinut. Vastasin kieltävästi, sillä minulla ei ollut oikein ollut mitään syytä mennä vielä jäätävän kylmään veteen.
Silloin Sielukaiho päätti, että minun täytyisi kokeilla heti paikalla ja työnsi minut veteen. Polskahdin naama ja etutassut edellä hyytävään veteen. Sen kylmyys sai minut lamaantumaan hetkeksi.
Sielukaiho oli valinnut melko huonon paikan työntää joku veden varaan. Tassuni eivät ylttäneet pohjaan ja räpiköin hetken ennen kuin onnistuin saamaan kuononi veden pinnalle.
Jouduin hetken aikaa tasoittamaan hengitystäni ennen kuin pystyin paikantamaan tummaturkkisen naaraan ja uimaan takaisin rannalle tämän luokse. Tavoitin käpälilläni maan ja nousin vedestä litimärkänä. Ravistelin vedet turkistani – haluaisin ajatella, että tahallaan – suoraan ystäväni päälle.
“Hei!” hän huusi ja loikkasi taaksepäin. Hänen äänessään oli huvitusta ja närkästystä. Eri suuntiin osoittavat tunteet saivat minut hämmentyneeksi ja räpyttelin vain silmiäni paikoillani seisten.
En tiennyt miten minun olisi kuulunut reagoida Sielukaihon temppuun. Tekivätkö ystävät tälläisiä juttuja toisilleen tuosta vain?
“Haluatko sinä uimaan?” kysyin rauhallisesti Sielupentua katsoen.

//Sielu?

Työnsin pääni sotureiden pesään, jossa Kärpässointu juuri sattui olemaan pesulla omalla pedillään. Juuri häntä minä olinkin etsinyt. Muistotassu oli vain hetki sitten pyytänyt minua viettämään aikaa kanssaan, mutta minun oli täytynyt jättää kolli sikseen, koska olin jo päättänyt pyytää Kärpässointua ulos kanssani. Halusin viettää laatuaikaa parhaan ystäväni kanssa. En tiennyt olinko hänen paras ystävänsä, mutta hän oli ainakin minun.
“Hei, Kärpässointu! Lähdetään ulos!” naukaisin ja mustaturkkinen naaras kohotti vihreän katseensa minuun. Hänen suuret silmänsä tuijottivat tiiviisti ja sanaakaan sanomatta hän viimeisteli muutamalla viimeisellä kielenvedolla työnsä ja nousi sitten tassuilleen.
“Tule! Ulkona on aivan ihana keli ja metsässä ja nummella on varmasti paljon saalista ja jopa muuta tekemistä!” naukaisin innokkaasti ja lähdin johdattamaan ystävääni ulos leiristä. Matkalla uloskäynnille huomasin Muistotassun, joka istui itsekseen oppilaiden pesän suulla, mutta pian siirtyi sen sisäpuolelle.
“Mihin me olemme menossa?” Kärpässointu kysyi. Kohautin lapojani hieman. En ollut miettinyt tarkkaa paikkaa, mutta halusin kuitenkin ulkoilla.
“Jos vaikka suuntaisimme lehtikuusilaaksoon, ja sieltä voimme mennä nummelle”, ehdotin hymyillen jättäytyen ystäväni kävelyvauhtiin nyt johtamisen sijasta. Hän nyökkäsi minulle myöntävästi.
“Oletkos jo ottanut kaiken ilon irti siitä, että olet nyt soturi?” kysyin ja loikkasin jo vuodenaikoja sitten kaatuneen puun ylitse.
“Riippuu. Mitä kaikkea siitä voi saada irti?” naaras kysyi minulta, kun hänenkin tassunsa tömähtivät toiselle puoelle puuta. Hymyilin hänelle veikeästi.
“Vaikka mitä! Voi seikkailla reviirillä, tehdä jekkuja partioille, härnätä oppilaita, mennä saalistamaan aivan yksin keskellä yötä ja vaikka mitä muuta!” nau’uin innokkaasti ja katsoin ruskeat silmät säteillen ystävääni. Olin tehnyt lähes kaiken siitä, mitä olin listannut, koska minun oli hankalaa olla tekemättä mitään hauskaa ja mielenkiintoista jatkuvasti. Paikoillaan istuskelu tyhjänpanttina oli niin tylsää!
Huomasin meidän jo lähestyvän jokea. Virtaus ei ollut kova ja vesi oli yllättävän matalalla. Olin jo useaan otteeseen käynyt itse pulahtamassa siellä. Vesi oli purevan viileää, mutta siihen tottui kyllä nopeasti.
“Oletko sinä jo käynyt uimassa? Kävin yksi päivä uimassa Muistotassun kanssa! Hänestä tulee vielä hieno uimari joku päivä”, nau’uin ja vilkaisin Kärpässointuun loikkiessani veden rannalle. Naaras tassutti hiljemmin vierelleni ja vilkaisi itsekin veteen.
“En ole vielä käynyt kunnolla uimassa”, naaras vastasi. Se sai minulle pienen idean juolahtamaan suureen päähäni. Virnistin viekkaasti ja lähestyin ystävääni.
“No mikset sitten kokeilisi nyt!” huudahdin ja puskin mustan soturittaren jokeen kovaäänisen pärkähdyksen kera.

//Käräprärä?

Käärmekulta oli määrännyt minut, Väärävarjon, Irvikidan ja Uskolinnun kuuhuipun rajapartioon. Tarkoituksenamme oli kiertää reviirimme pohjoista rajaa sekä osan Kuolonklaanin ja Eloklaanin rajasta. Emme kuitenkaan ehtineet edes pohjoisrajalle saakka, kun metsästä kantautui nopeasti lähestyviä askeleita. Jokainen partion jäsen valpastui ja aloimme silmäillä ympäristöämme.
”Se on kuolonklaanilainen”, Uskolintu ehti sanomaan ensimmäisenä. Tummanharmaa kolli oli oikeassa. Ilmassa leijaili kuolonklaanilaisen löyhkä. Partion johdossa oleva Väärävarjo käski partion pysähtyä. Olimme saapuneet aukiolle, jossa vuodenaikoja sitten oli käyty verinen taistelu Kujakissayhteisöä ja Kuolonklaania vastaan. Ei kulunut aikaakaan, kun metsiköstä ilmestyi aukiolle kuolonklaanilaiskissa. Kissa ei juossut meitä kohti, vaan jonnekin toisaalle. Vaikka välimatkaa välillämme oli vain joitakin ketunmittoja, hän ei ollut huomannut meitä. Eteenpäin vauhkona juokseva soturi kompastui maan alta esiin tunkeviin juuriin ja lensi kuonolleen maahan. Hän nousi vaikean oloisena ylös ja irvisti kivusta. Kissa näytti siltä kuin olisi paennut jotakin. Vatsassani muljahti, sillä minä tunnistin kissan. Hän ei ollut kuka tahansa kuolonklaanilainen.
Hän oli kissa, joka oli synnyttänyt minut, ja jota isäni oli rakastanut.
”Hei! Pysähdy!” Uskolintu huudahti, kun kissa lähti jatkamaan matkaansa. Hän oli saapunut aukiolle, joskin sen vastakkaiselle puolelle kuin me. Naaraan katse oli järkyttynyt, kun hän kohtasi meidät. Kuin hän olisi yllättynyt siitä, että me olimme täällä, vaikka hän itse oli se, joka oli tunkeutunut meidän reviirillemme. Huomasin Väärävarjon ottavan askeleen eteenpäin.
”Tuhkajuova”, hän henkäisi silmäillessään kuolonklaanilaissoturia, joka vaikutti menettäneen järkensä. Salaa mielessäni rukoilin esi-isiäni, että kolli ei alkaisi pehmoilemaan, vaikka olikin joskus tuntenut niin suuria tunteita tätä mielipuolista naarasta kohtaan. Kaikki oli käynyt liian nopeasti. Ensin Tuhkajuova katsoi meitä kuin mielipuoli. Kun Väärävarjon katse kääntyi hetkeksi pois hopeanharmaasta naarasta, oli naaras saanut tilaisuutensa. Hän oli käynyt valkoturkkisen soturin kimppuun, mutta Väärävarjo taitavana taistelijana oli saanut päästään sekaisin olevan kuolonklaanilaisnaaraan taltutettua. Kun Tuhkajuova oli käynyt isäni kimppuun, olin ollut vähällä rynnätä hänen avukseen, mutta kolli oli ankarasti kieltänyt minua tekemästä niin. Hammasta purren olin joutunut katselemaan, miten Väärävarjo piteli naarasta aloillaan siihen saakka, että hän oli rauhoittunut.
Olin jo melkein huokaissut helpotuksesta, kun Tuhkajuova lakkasi pyristelemästä vastaan. Se oli elämäni suurin virhe. Koko maailmani keikahti ympäri, kun hopeinen hahmo ponkaisi itsensä pystyyn Väärävarjon irrottaessa otteensa. Kului vain silmänräpäys, kun soturi oli repinyt isäni kurkun auki. Punainen veri pulpahteli kollin kaulasta valtoimenaan yön pimentämälle aukiolle. Kun tähtien valot heijastuivat valkoturkkiseen kolliin, kyynelistä sumentuvat silmät saivat soturin näyttämään tähtikissalta.
”Ei”, henkäisin hiljaa. Minulta meni aivan liian kauan reagoida. Tunteet olivat sekoittaneet soturin mieleni. Aivan yhtäkkiä hopeanharmaa naaras lähti pinkomaan karkuun. Uskolintu ja Irvikita olivat lähteneet hänen peräänsä, mutta minä olin jäänyt isäni luo. Kun katsoin häntä, tiesin, etten voinut tehdä enää mitään. Kolli oli lähdössä, eikä häntä voisi pelastaa. Esi-isät olivat kutsumassa häntä jo luokseen. Väärävarjon meripihkaiset silmät olivat tuijottaneet minua.
”Isä”, kuiskasin kollille, kun olin kyyristynyt hänen luokseen. Kyyneleitä pidätellen kosketin kuonollani hänen kuonoaan. Väärävarjo katsoi minua pelottavan rauhallisesti. Hänen katseessaan ei ollut pelkoa, ei lainkaan vihaa. Miten hän saattoi olla niin rauhallinen tietäessään, että oli kuolemassa hetkenä minä hyvänsä?
”Ei… Se.. Mitään”, Väärävarjo sai vain vaivoin sanotuksi ääni rohisten. Ääni oli tuskin edes kuiskaus, mutta olin varma, että niin hän oli sanonut. Pudistelin päätäni. Olin menettänyt elämäni tärkeimmän kissan. Oma emoni oli vienyt minulta isän.

En ollut suostunut pitämään taukoa soturin tehtävistäni. Olin vaatinut Korppitähteä vaatimaan Tuhkajuovalle rangaistusta teostaan, mutta hän oli vain luvannut ”tehdä parhaansa.” Naaras oli käynyt Kuolonklaanin leirissä, mutta oli antanut Pimentotähdelle valtuudet rangaista Tuhkajuovaa kuten näki parhaaksi. Se jos jokin oli ollut hetki, kun inhosin Eloklaanin pehmeitä sääntöjä. Tämä vaikutti sodan julistukselta. Ei kuolonklaanilaiset voineet vain lompsia reviirillemme ja tappaa klaanimme jäseniä!
Ikävä tuntui puristuksena rinnassa. Väärävarjo oli ollut koko elämäni minulle tärkein kissa koko maailmassa. Hän oli kasvattanut minut sellaiseksi kuin olin. Tiesin, että tätä en antaisi kuolonklaanilaisille anteeksi, en koskaan.

Nopsaliekki laski taas ja pingoin uudelleen piiloon. Tällä kertaa aioin mennä pentutarhaan sillä, jos tunkisin sammalpetiin piiloon ei minua välttämättä löydettäisi. Juoksin pentutarhalle ja silmäni kiilsivät innosta. Kun pääsin pesään yritin etsiä mahdollista nurkkaa tai sopivaa piilopaikkaa. Ehkä sammalten alle tai sammalpetiin niin kuin alun perin suunnittelin. Lopulta päädyin menemään pieneksi möykyksi omaan sammalpetiini niin ettei minua voisi heti erottaa. Onnistuin tunkemaan sammalpetin sisälle ainakin osittain. Ei se mukavin piilopaikka ollut, mutta piilopaikka kuitenkin. Makasin taas hiljaisuudessa yrittäen kuulla pienimänkin vihjeen Nopsaliekin tulosta. Sitä ei tuntunut tulevan ja minulle alkoi tulla kuuma sammalten alla. Kömmin hitaasti pois ja katsoin ympärilleni yrittäen löytää uutta piilopaikkaa. Hetken etsiskeltyäni päätin hiipiä pois koko pentutarhasta. Vatsani alkoi kurnia ja silmäni lupsua kiinni. Olihan päivä jo pitkällä ja kohta Kimalaistoive keskeyttäisi kivat leikit. Sitten sain idean. Entä jos piiloutuisin riistakasaan? Se todellakin olisi hyvä piilo kun riistan haju peittäisi oman hajuni.
Hitaasti kipitin pentutarhan suuaukolle ja kurkistin ulos. Nopsaliekkiä ei näkynyt, mutta ei kolli enää ollut laskemassakaan. Nopealla liikkeellä enin riista kasalle ja tungin kasan alle. Onnistuin yrityksessäni jotenkuten, mutta osa riistasta valui pois kasa muodosta. Silti olin onnistuneesti kasan välissä. Minulla oli rako josta sain happea ja näkisin missä Nopsaliekki menee. Lopulta huomasin kollin tulevan parantajanpesältä. Olin ehtinyt ajoissa mutta oliko minun piiloni hyvä vai ei?

// Nopsa?