Eloklaanin tarinat

Hymyilin hieman, kun Käärmekulta sanoi minun sittenkin auttaneen tämän ongelmassa. En ihan ollut kärryillä, että mistä ongelmasta hän oikein mahtoi puhua sillä ulospäin hänen perheensä vaikutti täydelliseltä. Kaikki ei kuitenkaan ollut kuten ulkopuolisten silmin näkyi. Jouduin muistuttamaan siitä itseäni usein.
Keskustelu kääntyi minuun ja suhteisiini klaanissa. Kerroin parhaasta ystävästäni, Hilehuurteesta, ja Syreenisumusta sekä Mustikkapyörteestä, mutta puhuin niin vähän kuin pystyin. En halunnut jäädä juttelemaan koko päiväksi, mutta olin hyvin taipuvainen jäämään kiinni keskusteluihin aivan liian pitkäksi aikaa.
“Oliko meidän tarkoitus saalistaa?” Haukkakynsi kysyi, kun saavuimme kohdalle, josta yleensä partiot lähtivät joko rajoja kohti tai hajaantuivat saalistamaan. Vilkaisin Käärmekultaa, joka kuitenkin oli partion johdossa. Naaras näytti paneutuneen keskusteluun yhtä syvästi kuin minäkin ja joutui miettimään hetken.
“Kyllä, miten haluatte pariutua vai olemmeko kaikki keskenämme?” kultaturkkinen varapäällikkö kysyi katsahtaen Kärpässointuun. Emo varmasti halusi ottaa parikseen tyttärensä, mutta keskustelumme oli lähtenyt mukavasti alkuun. Ehkä voisimme kaikki saalistaa yhdessä, jotta kaikkien toiveet toteutuisivat.
“Mitä, jos koittaisimme pysytellä yhdessä?” ehdotin, “Leirissä on tarpeeksi saalista, vaikka emme saisikaan kamalasti mitään. Samalla voimme harjoitella yhteistyötämme.”

//Käärme?

Kuinka kajahtanut täytyi kissan olla, että laittoi minut partioon sekä Sädesäihkeen että typerän sisareni Mustikkapyörteen kanssa? Inhosin heitä molempia jo aivan tarpeeksi leirissä ollessani, mutta nyt olimme saalistuspartiossa keskenämme. Tietysti mukana oli myös minun sekä Sädesäihkeen oppilaat, Kehrätassu ja Muurahaistassu. Muurahaistassu toimi mestarinsa kiusana ja Kehrätassu kulki partion perällä. Tarkoituksena oli lähteä saalistamaan, joten seuraavaksi sai pohtia ketkä partiosta menevät minne ja kenen kanssa.
“Jakaannutaan tässä. Muurahaistassu ja Kehrätassu, kulkekaa te yhdessä tuonne suuntaan”, Sädesäihke aloitti ja osoitti oppilaille suunnan. “Minä lähden tuohon suuntaan ja Korpikaste ja Mustikkapyörre saavat itse päättää oman suuntansa.”
Kissat lähtivät jakaantumaan ja katsoin sisartani terävästi. Hetken ajan pohdin olisinko vain jättänyt hänet omiin oloihinsa ja lähtenyt omille teilleni, mutta kiusaus hänen härnäämisestään oli suuri.
“Osaatko sinä edes saalistaa?” tuhahdin hänelle ja katsoin valkomustaa soturitarta silmät sirillä. Hän käänsi katseensa minuun hieman loukkaantuneen oloisena.
“Osaat ainakin tappaa emoja, sen sinä osaat. Muuten oletkin ollut aina loinen elämässäni”, murahdin hänelle tylysti, sillä en vieläkään ollut päässyt ylitse siitä, kuinka hän ja Kuusikkokuiske olivat olleet emoni kuoleman syy.

//Musti?

Vilkaisin Kuutamolaineen suuntaan hieman happamana. Oli niin minun tuuriani, että Käärmekulta oli määrännyt minut partioon tuon… tuon… tuon koko leirin ja metsän kauneimman naaraan kanssa. Tuhahdin äänekkäästi ja käännyin muiden partion jäsenien suuntaan. Näkikö yksikään heistä Kuutamolaineen kuin minä? Tunsiko kukaan muu naaraan selittämättömän vetovoiman? Virnakukka, ehkä. Vaikka se naaras vaikuttikin todella epäaidolta ja olin esittänyt mielipiteeni äänekkäästi. Niinkin äänekkäästi, että Kuutamolaine oli tainnut hieman loukkaantua siitä. Olin yrittänyt anella Tuikelintua puhumaan mustavalkoiselle naaraalle minun puolestani, mutta Tuikelintu oli höpissyt jotain, että hänellä ei ollut sellaisia valtuuksia. Vaikka naaras oli minun ystäväni, oli hän kyllä myös todella eriskummallinen kissa.

Harpoin pitkin loikin myyrän perässä. Jänikset olivat erityisalaani, mutta näkökenttääni ei ollut sattunut ainuttakaan pitkäkorvaa. Miten huonoa tuuria, jälleen kerran! Juokseminen oli oikeastaan ainoa tapa miten sain saalista kiinni. Myyrä vipelsi suoraan juurakon alla olevaan koloon ja jännitin takajalkani suureen loikkaan. Sukelsin eläimen perässä pieneen koloon, mutta kynsiini ei ollut tarttunut kasvustoa lukuunottamatta mitään muuta.

Annoin koko metsän kuulla kirosanani. Mokoma metsän elukka oli paennut johonkin koloon enkä edes kaivamalla saanut häntä kiinni. Huokaisin itsekseni ja lähdin peruuttamaan. Ehkä minä saisin jotain muuta saaliikseni. Potkin takajaloillani vauhtia, mutta en liikahtanutkaan. Kurtistin kulmiani ja riuhdoin yhä lujemmin, mutta siinä minä olin ja pysyin. Jos joku kissa olisi sattunut paikalle, olisi hän nähnyt punaturkkisen kissan takapuolen ja puuhkahännän kurkistavan puunjuurakosta. Nostin peppuani hieman ja yritin luikahtaa puun ansasta sihinän säestäessä tunnelmaa, mutta olin todella jäänyt jumiin. Kirottu Tähtiklaani!
“Talvikkitakku? Eikö sinun pitänyt saalistaa?” kuulin äänen kysyvän eikä minun tarvinnut miettiä hetkeäkään kenelle se kuului; Kuutamolaine.
“Harjoitan uudenlaista saalistustapaa. Odotan tässä, että ne tulevat maan alta ja sitten nappaan ne suoraan suuhuni”, vastasin naaraalle mahdollisimman itsevarmasti ja huiskautin häntääni.
“Tarvitsetko sinä ap-” “En! Olen aivan täysin kunnossa!”
Pystyin näkemään Kuutamolaineen epäuskoisen ilmeen ja olkien kohautuksen verkkokalvoillani.
“Selvä sitten.” Höristin korviani, oliko Kuutamolaine todella kääntynyt jatkaakseen saalistusta? Yritin taas rimpuilla itseäni irti, mutta pyristelyni sai ainoastaan juurakkoihin kiinnittyneen kuivan mullan ropisemaan suoraan korviini.
“Kuutamolaine… Minä jäin jumiin. Ja minulla on korvissani multaa.”
“Voi pyhä Tähtiklaani sinun kanssasi, Talvikkitakku”, naaras mutisi enkä voinut pidätellä itseäni, vaan naurahdin.

//Kuutti auttamaan Talea saamaan mullan pois korvista? 🙁

Uuden vuodenajan ja ajanjakson alkaminen toi mukanaan yleensä uusia tuulia. Monelle kissalle se merkitsi toivoa ja elämän jatkumista. Jos edellinen ajanjakso oli ollut huono, uusi voisi olla parempi. Niin minäkin yritin ajatella. Siitäkin huolimatta, että olin vakavasti sairas. Olin jo hyväksynyt sen, että en voisi tervehtyä ilman ihmettä. Ja ihmeitä harvoin tapahtui. Irvikita oli huolehtinut Kaurispennusta ja Seljapennusta entistä tiiviimmin, sillä voimani eivät enää meinanneet riittää arkiaskareisiin. Kolli oli tälläkin hetkellä katsomassa uusimman pesuemme perään. Myös Solahyppy, Pörriäistassu ja Puromieli olivat välillä käyneet huolehtimassa pikkusisaruksistaan. Olimme perhe, pidimme yhtä. Tapahtui mitä tapahtui. Irvikita oli ainoa kissa, joka tiesi tilanteestani oikeasti. En tiennyt miten voisin puhua pennuillemme. Kuinka kukaan voisi kertoa, että hei, minä kuolen pian. Välillä minä olin miettinyt, että olisiko vain parempi, jos en sanoisi mitään. Jos he saisivat tietää vasta Tähtiklaanin kosketuksen jälkeen. Pesän suuaukolla näkyi liikettä ja nostin päätäni. Tulija oli Leimusilmä. Hetki sitten minä olin pyytänyt kollia käyttämään viimeisen oljenkorteni ja pyytämään Tähtiklaanilta apua. Se oli ainut asia, joka voisi pelastaa minut.
“Leimusilmä”, naukaisin hiljaa ja kampesin itseni tärisevin käpälin pystyyn. Hetken ajan minä katselin parantajakollia suoraan silmin ja yritin etsiä tuon kasvoilta merkkejä.
“Parannuskeinoa ei ole, eihän? Tähtiklaanikaan ei voi auttaa minua?” kuiskasin käheällä äänellä. Hiljaisuus kertoi minulle kaiken. Minä tulisin kuolemaan.

//Leimu? 🙁

Tuikelinnun katseessa tuikki uteliaisuus. Kirjavien puskien sekaan oli kadonnut hännänpää ja ilmassa olevasta tuoksusta päätellen se ei kuulunut kenellekään eloklaanilaiselle. Ja mikä syy kenelläkään eloklaanilaisella olisi mennä häntä piiloon? Niinpä, ei sellaista ollut. Naaraan viikset väpisivät mielenkiinnosta.
“Kuka siellä?” naaras naukaisi ja kapusi ketterästi läheiseen puuhun. Sieltä olisi hyvä tiirailla kuka yksinäinen sielu olikaan erehtynyt eksymään klaanireviirille. Siniturkkinen hätkähti, mutta niin hätkähti Tuikelintukin. Naaraan sydän alkoi läpättää ja hetken ajan Tuikelintu pelkäsi sen todella tulevan hänen rinnastaan läpi. Nuo silmät… Kuin hän olisi tuijottanut suoraan viherlehden sieluun. Naaras tunsi kuinka kielletyt tunteet yrittivät tunkeutua hänen omien arvojensa lävitse. Tuikelintu laskeutui puusta kiireisin liikkein ja loikkasi alas. Naaraan tassujen osuessa maanpintaan, hänestä tuntui maanpinnan haluavan tehdä hänen kanssaan tarkempaa läheisyyttä. Tuikelintu pyyhkäisi käpälällään otsaansa. Kaikki keinui. Siniharmaa kaunotar katsoi häntä karvat pörröllä säikähtäneenä. Auringonsäteet saivat tuntemattoman naaraan turkin suorastaan hehkumaan. Tuikelinnun pää kallistui hieman. Erakko tuoksui vieraalta ja kielletyltä. Soturi rykäisi kurkkuaan.
“Olen Tuikelintu.”
Ei vastausta. Vieras naaras katseli häntä kulmiensa takaa ujon varovaisesti.
“Olga.”
Hiljaisuus levitti peittonsa naaraiden ylle eikä Tuikelinnun korvat olleet tuntuneet koskaan yhtä kuumilta.
“Aurinkojen jumalat ovat todella siunanneet tämän päivän lämmöllä, eikö? Sopii kiittää heitä tästä auvosta.” Tuikelintu yritti viritellä keskustelua tuon kiehtovan kaunottaren kanssa, mutta ensimmäistä kertaa ikinä, sanat meinasivat juuttua hänen kurkkuunsa. Olgassa oli jotain. Jotain niin vierasta, mutta jotain josta hänen olisi otettava selvää. Lopulta Olga nosti katseensa ja vakava ilme sai kirkkaat värit naurusta.
“En ole koskaan kuullut mitään yhtä omituista”, naaras tyrskähti ja kietaisi häntänsä käpäliensä ympärille. “Kerro minulle lisää.”
Tuikelinnun toinen kulma kohosi pienesti, mutta lopulta naaras kävi istumaan ja mietti mistä hän aloittaisi. Metsän jumalattaret eivät olleet mikään lyhyt ja yksinkertainen aihe. Räks. Tummaturkkinen kollikissa asteli heinikon seasta kaksikon seuraan. Siniharmaa naaras vilkaisi kollia ilahtuneena ja kummatkin soivat toisilleen lyhyet, rakkaudentäyteiset kehräykset.
“Olemmeko me saaneet vieraita?” kolli kysyi matalalla äänellään ja ojensi tassuaan. “Kyy”, hän esittäytyi ja virnisti. Olga painautui vasten Kyyn lapaa ja tutkaili Tuikelintua uteliaana.
“Tämä Tuikelintu tässä oli juuri kertomassa jotain auringon jumalista. Istuudu toki alas, kultaseni”, naaras naukaisi ja teki tilaa kollille, joka sanavalinnasta päätellen oli hänen kumppaninsa. Tuikelintu ei voinut valehdella itselleen. Hän oli hieman pettynyt. Mutta miksi? Hänhän ei pitänyt kumppanin hankkimista itselleen soveliaana tapana elää… Joten eikö hänelle Olgan kumppanistatuksen olisi pitänyt olla ihan sama? Sydämeen kohdistuneesta kouraisusta päätellen asia ei kuitenkaan ollut näin.
“Minä olen Tuikelintu, Eloklaanin soturi”, vaaleaturkkinen lopulta esittäytyi ja kosketti varovaisesti Kyyn käpälää. Muutamat pienet väreet kulki pitkin Tuikelinnun kroppaa ja sai hänen säpsähtämään.
“Eloklaani? Mikäs kumma se sellainen on?” Kyy uteli ja naaras mietti miten hän asian muotoilisi. Että Eloklaani oli omituinen kissajoukko, joka kuvitteli voivansa omistaa tämän osan metsää? Ajatus sai Tuikelinnun voimaan pahoin ja naaras katui, että hän oli maininnut Eloklaanin nimeltä. Mutta hänen oli pakko. Jos muut soturit saisivat Olgan ja Kyyn kiinni Eloklaanin reviiriltä, heille voisi käydä huonosti. Tuikelintu huokaisi raskaasti.
“Me asumme täällä, yhtenä kissajoukkona. Olette Eloklaanin reviirillä. Reviirimme raja alkaa tuolta. Ja tuolla taas on toinen kissajoukkio, Kuolonklaani. Sinne teidän ei kannata eksyä. He ovat erehtyneet luulemaan, että heidän elämänsä tarkoitus on vuodattaa verta”, naaras kertoi ja sai erakkokaksikon silmäilemään toisiaan epäluuloisina.
“Minä siis, minä en taistele”,Tuikelintu kiirehti lisäämään. Jostain kumman syystä hän välitti erityisen paljon siitä mitä he – tai Olga – ajattelisivat hänestä. Lopulta Olga hymyili pienesti.
“En minäkään, olen pasifisti”, naaras kertoi hiljaisella äänellä, ujo hymy huulillaan ja katsoi soturia suoraan silmiin. Olga ravisutti hänen maailmaa pelkällä katseellaan.
“Meidän on sitten parasta etsiä toinen majapaikka. Oli ilo tavata, Tuikelintu. Ehkä me vielä törmäämme”, Kyy virnisti ja kosketti naarassoturia hännällään. Kaikki tämä oli Tuikelinnulle liikaa, hänen oli pakko istua. Hänen kropassa kulki kylmiä väreitä, jotka söivät naarasta sisältä. Miten Tuikelintu enää muistaisi reitin takaisin leiriin?
“Hei sitten, Tuikelintu”, Olgakin hyvästeli naaraan. Tuikelintu ei voinut muuta kuin tuijottaa heidän loittonevia siluettejaan. Paljoa Tuikelintu ei tiennyt, mutta sen hän tiesi, että hän ei voisi enää jatkaa Eloklaanissa. Hänen olisi löydettävä Olga ja Kyy. Hänen olisi päästävä käsiksi heidän elämiinsä. Nukkua heidän kanssa tähtitaivaan alla ja… Naaras ravisteli päätään. Hän oli ihastunut. Hän oli ihastunut pahemmin kuin olisi koskaan voinut kuvitella.

Mulkoilin Käärmekultaa, joka tassutti partion johdossa Korppitähden kanssa. Oli aika egoistista järjestää partiot niin, että itse pääsee mairittelemaan päällikköä, jotta tämä varmasti pitää sinut varapäällikkönään. Kuinka kissa saattoikaan olla noin itsekäs ja tekopyhä? Tunsin turkkini väreilevät inhosta ja olisin halunnut kovasti sanoa jotain töykeää, mutta päätin, että on parempi kerrankin pitää suuni supussa.
“Kehrätassu, muista keskittyä vahtimaan sen varalta, jos reviirillä on mitään kummallisia hajuja”, naukaisin taakseni oppilaalleni, joka tassutti partion perällä. Se toi mieleeni Käärmekullan oppilaan, Pörriäistassun. Käärmekullan opetustyylin täytyi olla erityisen surkea, jos hän ei osannut edes pitää oppilastaan kuosissa. Kolli oli joutunut jäämään oppilaaksi ylimääräistä aikaa, koska ei osannut käyttäytyä. Se vain tarkoitti, että Käärmekulta ei osannut opettaa häntä käyttäytymään. Kuinka hävettävää.
En edes keskittynyt siihen vastasiko Kehrätassu minulle lainkaan. Ei minua sen puoleen se edes kiinnostanut. Kunhan vain käyttäytyisi ja pysyisi mukana. Oppilaallani ei ollut muutenkaan enää pitkä matka soturiksi. Voisin pitää hänelle jo piakkoin arvioinnin ja näyttää, että todella osasin kouluttaa oppilaita paremmin kuin Eloklaanin varapäällikkö. Ehkä se voisi todistaa, että minä olin parempaa ainesta klaanin johtoon kuin Käärmekulta koskaan voisi olla.
“Raja näyttäisi olevan kunnossa, palataan takaisin”, Korppitähti naukaisi. Nyökkäsin hänelle, mutta pidin edelleen polttavan katseeni Käärmekullassa, joka katsoi minua takaisin hieman vaivaantuneena. Hyvä niin. Hän saisi olla niin vaivaantunut kuin ikinä mahdollista.
Käännyimme suuntaamaan taas kohti leiriä ja Käärmekulta jättäytyi vierelleni. Mulkaisin häntä ärtyneenä. Mitä hänkin nyt halusi?
“Onko kaikki kunnossa? Haluaisitko puhua minulle jostain?” naaras kysyi ja tahdoin vain sylkäistä hänen naamaansa tai sivaltaa häntä kuonolle.
“Kunnossa ollaan, joten voit kadota siitä naamaltani”, sihahdin ja annoin häntäni huiskia ärtymyksen merkiksi. Varapäällikkö katsoi minua hieman loukkaantuneen näköisenä, mutta ei vielä lähtenyt.
“Tiedätkös, olimme jonkinlaiset ystävykset Lehtomyrskyn kanssa ja hän olisi varmasti arvostanut, jos olisimme päässeet lähentymään. Sinä ja minä”, naaras naukaisi ja silkka emoni maininta sai vereni kiehumaan. Hänen nimensä ei kuulunut tuollaiset houkan suuhun. Käärmekulta voisi pysyä niin kaukana minusta ja perheestäni kuin koskaan mahdollista ja silti hän onnistuisi ärsyttämään minua!
“Minua ei kiinnosta! Emoni oli kunniallinen soturi jonka kuolema oli heikkojen pienten pentujen vika! En tahdo sinun mainitsevan hänen nimeään minulle ja yrittää sillä tavoin manipuloida minua taipumaan sinun tahtoosi! Häivy siitä!” sähisin naaraalle ja hän viimein kiristi tahtiaan ja lähti viereltäni heti, kun oli ensiksi silmät ammollaan katsonut minua kuin suuttumukseni olisi ollut jotenkin yllätys hänelle.
En voinut ymmärtää tuota kissaa. Miksi hän yritti aina leikkiä niin ystävällistä ja kaverillista. Hän oli läpeensä mätä ja yritti vain käyttää typeriä manipulointikeinojaan, että saisi minut palvomaan häntä!

Nopsaliekki selitti siitä, miten hänen perheensä oli klaanin ulkopuolelta ja vasta silloin muistin sen itsekin. Nopsaliekki tosiaan ei ollut täysiverinen eloklaanilainen. Olin tyystin unohtanut asian, sillä hän tuntui jo olevan niin luontevasti osa klaania.
Kolli pahoitteli siitä, ettei voisi olla sellaiseksi avuksi kuin tahdoin ja kertoi pärjäävänsä kuitenkin hyvin klaanin tuella. Sitten hän viittasi vielä Kärpässointuun ja mainitsi kumppanini. Pudistelin hänelle hieman päätäni.
“Ei, olit kyllä avuksi. Tilanteemme eivät ole ehkä samat, mutta ainakin osaan laittaa asioita nyt mahdollisesti paremmin perspektiiviin”, naukaisin kiitollisena kollille, vaikka hänen kertomuksensa ei todella ollut ollut aivan sellainen kuin olisin toivonut. Vastaus kuitenkin kelpasi minulle. Mitä kissa perheelleen mahtoi.
“Toisinaan tämä kaikki tuntuu vain niin hankalalta ja kummalta, kun ajattelee että olenhan tilanteessa vasta ensi kertaa kuitenkin. Lisäksi, olemme kaikki erilaisia kissoja, ehkä minun vain pitäisi hyväksyä, että samat asiat ja tavat eivät päde kaikkiin kissoihin”, naukaisin ja vilkaisin taas Kärpässoinnun suuntaan. Hän oli jo niin itsenäinen ja hiljainen. Olisin voinut milloin vain verrata esimerkiksi Lehtomyrskyn pentuihin, jotka tuntuivat useimmiten olleen paljon läheisempiä vanhempiensa kanssa. Naaras oli vain kuollut traagisesti, joten nuoremmalla pentueella oli ollut vain isänsä, joka hänkin oli nyt poissa. Pohdin näkisinkö joskus Lehtomyrskyn unessani, jos sellaisen saisin. Tai ehkä, jos koskaan pääsisin päälliköksi, voisin saada häneltä yhden hengistäni.
“Olet kai kuitenkin viihtynyt Eloklaanissa hyvin? Oletko jo ehtinyt lähentyä useitakin eloklaanilaisia? Ystävät ovat tärkeitä ja suuri tuki”, naukaisin kuin olisin yhtäkkiä saanut jostain viisautta, jota en oikeasti omistanut.

//Nopsa?

Pelkäsin että jokin minun ja Varpulaulun välillä oli mennyt rikki. Milloin hänelle puhumisesta oli tullut näin vaikeaa? Oliko meillä aina ollut näin paljon kiusallisia hiljaisuuksia? Sähköinen jännite välillämme oli niin latautunut että varmasti myös pesän toisessa päässä työskentelevä Leimusilmä pystyi havaitsemaan sen.
“Kuule”, aloitin kohta vähän epävarmasti, “kertoisithan sinä minulle, jos olen tehnyt jotakin väärin?” Yleensä minun oli helppo katsoa Varpulaulua silmiin, mutta nyt se tuntui kammottavalta ajatukselta. Kaipa minä pelkäsin, että osaisin lukea vastauksen kollin silmistä eikä se vastaus olisi sitä, mitä olin toivonut. “Me olimme jossain vaiheessa niin kovin läheiset, mutta nykyään minusta tuntuu, että kaikki on aivan nurinkurin, enkä tiedä, mistä tai kenestä se johtuu.”
Liikuttelin tassujani hermostuneena, katuen välittömästi sitä, että olin ottanut asian edes puheeksi. Minä saatoin aivan hyvin ylitulkita koko tilannetta eikä meidän välillämme oikeasti ollut mikään vialla. Ääni päässäni kuitenkin vaati saada vastauksia.
“Anteeksi”, sanoin melkein heti perään ja pudistelin päätäni. “Minun ei pitäisi vaivata sinua tällaisella asialla kun olet toipilaana. Unohda, mitä sanoin. Voimme puhua toistekin.” Nostin katseeni Varpulauluun hymyillen hieman pakotetusti.

//Varpu?

Nyökkäsin naurahtaen kevyesti Käärmekullan heitolle. Hyytävän kylmä sää oli lehtisateen huonoin puoli, siitä olin samaa mieltä naaraan kanssa.
Pitäisikin pitää mielessä, että katsoisin erityisesti nuorempien kissojen perään säiden kylmetessä. Vaikkei minulla enää ollut omaa oppilasta klaanissa oli silti nuorukaisia, joiden sairastumista tuli välttää kaikin tavoin. Pienikin kuume olisi uhka nuoren oppilaan terveydelle ja kouluttautumiselle.
“Saanko kysyä millainen sinun perheesi dynamiikka on ollut?” Käärmekulta yllätti kysymyksellään, “Sinun ei ole tietenkään pakko vastata, mutta mietin vain kuinka perheet yleensä rakentuvat ajatellen, että minun perheeni ei ole koskaan ollut erityisen… yhtenäinen, jos niin voi sanoa.”
En lainkaan ottanut nokkiini varapäällikön kysymystä. Ei hän voinut tietää minun tilanteestani ja oli vain oikein turvautua klaanitovereihin mieltä painavissa asioissa.
“Perheeni asuu Eloklaanin ulkopuolella, kuten varmasti tiedät. En siis välttämättä ole hyvä esimerkki niin sanotusti oikeanlaisesta perhe dynamiikasta”, nau’uin ja vilkaisin Käärmekultaan, joka näytti hieman nolostuneen kysyessään juuri minulta kysymyksen johon meillä saattoi olla aika samantyyppinen vastaus.
“Asuin isäni kanssa kaksin metsässä emon lähdön jälkeen. Ennen sitä kuitenkin toimimme keskenämme kuin pieni klaani. Isä saalisti emolle, kun hän hoiti meitä pentuja ja emo opetti meille taitoja. Ylipäätään meillä sujui hyvin, kunnes emo lähti ja otti sisarukseni mukaansa ja jäimme kaksin isän kanssa”, kerroin yrittäen pilkkoa tarinan mahdollisimman lyhyeksi. En halunnut jakaa koko elämäntarinaani, kun toinen oli vain hakenut selvästi vertaistukea.
“Aivan”, kultaturkkinen naaras vastasi. Hän ei näyttänyt juuri saaneen tyydyttävää vastausta, jonka olisi minulta toivonut saavansa.
“Olen pahoillani, että en voi olla avuksi. Kuitenkin olen pärjännyt yksin ilman perhettäni klaanin tuella. Uskon, että sinustakin voi tuntua samalta. Onhan sinulla jo kumppani ja tyttäresi”, jatkoin heilauttaen korviani Kärpässoinnun suuntaan.

//Käärme?

Nopsaliekin ihastelu lehtisateen kauneudesta sai minut alitajuntaisesti pörhistämään turkkiani. Silkka maininta lehtisateesta sai minut jo tuntemaan kylmän aamuyön purevan lihaksiani ja hankalan saaliiden etsinnän. Kuitenkin kollin kommentti siitä, että onneksemme klaanissa oli hyviä saalistajia palautti minulle taas osittain rauhan. Hän oli oikeassa. Klaanista löytyi taidokkaita saalistajia, jotka pitäisivät kyllä huolta siitä, että kaikki saisivat tarvittavan ruokansa. Minä olisin niistä yksi, vaikka en mestarillisin saalistaja ollutkaan.
“Lehtisade on kyllä kaunista aikaa. On niin värikästä ja tunnelmallista. Valitettavasti en vain arvosta kylmää”, vastasin kollille ja kuvittelin punertavat lehdet, jotka koristelisivat metsän pintaa. Näin sieluni silmin itseni kävelevän hämärtyvässä illassa ruskan maalaamassa metsässä yhdessä Sädesäihkeen kanssa. Tuo minun täytyisi laittaa muistiin!
“Saanko kysyä millainen sinun perheesi dynamiikka on ollut?” kysyin epävarmana ja hieman tökerösti seuralaiseltani. “Sinun ei tietenkään ole pakko vastata, mutta mietin vain kuinka perheet yleensä rakentuvat ajatellen, että minun perheeni ei ole koskaan ollut erityisen… yhtenäinen, jos niin voisi sanoa.”
Muistelin taas emoani. Lottaa. Kaarnajalkaa. Sellainen emo ei ainakaan ollut normin mukainen.

//Nopsa?

Rajutassu vaikutti olevan jo varma voitostaan… jota ei kuuluisi olla silloin, kun tarkoituksena oli saalistaa yhdessä. Muistotassu oli kuitenkin jo hyväksynyt sen, että hänen veljensä tulisi aina pröystäilemään sillä, että oli mustaturkkista kollia parempi. Se vain yksinkertaisesti sattui olemaan totuus ja hänen täytyi hyväksyä se.
“Pieni kisailu ei ole pahasta, mutta muistakaa, että tarkoituksenne on tehdä yhteistyötä”, Konnavarjo naukaisi vilkaisten taakseen oppilaisiin. Muistotassu nyökkäsi hänelle, mutta huomasi kuinka soturin katse oli vain hänen oppilaassaan. Rajutassu kohautti sen sijaan vain pyöräytti silmiään.
“Eihän Muistotassu kuitenkaan pysy edes perässä, kuinka minun tulee tehdä yhteistyötä hänen kanssaan”, ruskea oppilas valitti. Muistotassu vilkaisi veljeään hieman pettyneenä siitä, kuinka hän ei tuntunut ajattelevan harjoitusta hyvänä tilaisuutena oppia yhteistyötä ja lähentyä vaan sen sijaan tahtoi vain kisata ja olla parempi kuin jo valmiiksi surkea veljensä.
“Se teidän tulee itse selvittää”, Konnavarjo totesi ja pysähtyi. “Lähtekäähän etsimään napattavaa, tulen katsomaan suoritustanne etäältä.”
Mustaturkkinen oppilas vilkaisi veljeään, joka lähti jo astelemaan metsään odottamattakaan toista oppilasta. Muistotassu lähti pikaisesti hänen peräänsä.
“Mitä haluaisit etsiä? Tahtoisitko ehkä koittaa löytää oravan tai vaikka lähteä kalaan?” Muistotassu kysyi saavutettuaan veljensä. Rajutassu katsoi häneen itsevarmana.
“Nappaan ensimmäisen saaliin, joka silmiini sattuu, etkä sinä pysty asialle yhtään mitään! Jäät taas vain varjooni!” hän uhosi. Mustaturkkinen oppilas siristi meripihkan silmiään hiljaa.
“Ajatus oli kyllä saalistaa yhdessä…” hän mutisi hiljaa peläten astua oikeasti veljeään vastaan. Muistotassu tiesi, että jos antaisi Rajutassunkin vetää häneen välit, olisi musta kolli vain unohdettavampi yksilö.

//Raju?

Päädyin lähtemään mukaan varapäällikön partioon tämän tyttären, Kärpässoinnun, ja Haukkakynnen kanssa. Huomasin kuinka Käärmekullan katse harhaili nuoresta Kärpässoinnusta tassuihinsa ja taas leveään polkuun, jota pitkin kuljimme.
Ylhäällä puissa heiluvien lehtien muodostamat valolaikut tanssivat edellämme kulkevien nuorempien naaraiden turkeilla. Valon säteet, jotka liukuivat pitkin omia polkujaan kuuluivat päivän viimeisiin. Pian kuu nousisi ja metsä hämärtyisi. Seurasin kirkkaita muotoja hetken katseellani ennen kuin hymyilin.
“Ilta on kaunis, eikö vain?” nau’uin ja vilkaisin nopeasti Käärmekultaan, jonka korvat ponnahtivat pystyyn yllättyneesti. Hän vilkaisi taivasta ja totesi olevansa samaa mieltä ja pitävänsä etenkin yöllisistä kävelyistä läheistensä kanssa. Hymähdin myöntävästi.
“En malta odottaa ruskaa, lehtisade on niin kaunis. Pelkään vain kuinka rankkaa meille tulee, kun tuoresaalista oli niin paljon koko viherlehden ajan”, höpöttelin rennosti, vaikka aihe olikin varsin totinen. Huoli oli ihan aito ja mielelläni kuulisin Käärmekullan mielipiteen asiaan.
“Onneksi klaanissa on kuitenkin hyviä saalistajia. Sitä paitsi meillä on jopa pentuja pian kuuden kuun iässä”, jatkoin lievittääkseni luomaani kireyttä, kun naaras ei vastannut heti.

//Käärme?

Avasin silmäni virkeänä hyvin nukutun yönjäljiltä. Seljapentu vieressäni alkoi myös heräillä haukotuksen kera. Emomme oli jo hereillä ja pesi turkkiaan puhtaaksi. Nousin horjahtaen istumaan ja tunsin kuinka emon karhea kieli alkoi sukia selkääni pitkin. Veljeni alkoi tapansa mukaan harjoitella kävelyä kaatuen heti ensimmäisen askeleen jälkeen. Katseeni kiinnittyi kuitenkin pentutarhan suuaukkoon, joka rapisi. Olin ensimmäisistä hetkistä lähtien halunnut tutkia valoa joka tunki suuaukosta sisään. Tällä kertaa sisään tunki Sirupentu suussaan riistaa. Hän pudotti sulkia täynnä olevan otuksen emolle ja meni omalle paikalleen syömään toista.
Olin niin ajatuksiini vaipunut, että seuraavan kerran kun katsoin Sirupennun paikalle tämä ei ollut siellä. Valo joka tunki ulos pesästä sai minut jälleen kerran kiinnostumaan ja tällä kertaa halusin vihdoin nähdä sen mistä valo oli peräisin.
”Emo voimmeko mennä pentutarhan ulkopuolelle?” Suustani karkasi.
Emo hätkähti hieman ja pudisti sitten päätään tiukasti kun ymmärsi mitä olin sanonut.
”Ei olisitte toisten jaloissa, mennään myöhemmin”
”Mutta emo minäkin haluan nähdä mennään! Me luvataan olla nätisti vai mitä Kaurispentu?” Seljapentu liittyi puheeseen.
Nyökyttelin päätäni ponnekkaasti vahvistaakseni veljen sanoman todeksi.

En voinut uskoa onneani. Olin vihdoin päässyt pois pentutarhasta ja saanut tietää mistä valo oli peräisin! Istuin pentutarhan edessä. Seljapentu haisteli kaikkia hajuja, mutta minua se ei olisi voinut vähempää kiinnostaa juuri nyt. Emo oli kertonut valon olevan peräisin komeasta auringosta, jota ei saanut katsoa. Kuvittelin kuinka lämmintä auringossa olisi, jos jo täällä oli näin lämmin ja kuuma. Harvoin vaivuin näin ajatuksiini ja olisin normaalisti varmasti tutkinut hajuja veljeni rinnalla, mutta nyt olin täysin uponnut miettimään lämpöä jota aurinko soi meille samalla kun antoi valoakin.
Havahduin kysyvään ääneen, joka oli suunnattu minulle. En ollut ollenkaan kuullut mitä Sirupentu sanoi joten katsoin tätä anteeksipyytävästi.
”Anteeksi mitä sanoit?” kysyin vaimeasti.
”Miltä tuntuu olla ensimmäistä kertaa pentutarhan ulkopuolella?” Naaras toisti sanansa.
”En tiedä” Ynähdin pienesti.
Olin niin ajatuksiini uppoutunut etten ollut tajunnut seikkailla ja tutkia. Nyt minua alkoi kaduttaa. Nousin ylös horjuen ja otin varovaisen askeleen kohti veljeäni. Nyt alkaisin tutustua tuoksuihin, joita veljeni oli tutkinut ja alkaisin nauttia tilanteesta.

Suin varovasti turkkiani pentutarhan ulkopuolella. Auringonnousun kirkkaat säteet valaisivat turkkiani ja nautin lämmöstä. Kimalaistoiveen mukaan lämpö alkaisi kadota lehtisateen aikana ja en ollut ajatuksesta yhtään innoissani. Korviini kantautui pieni inahdus ja yritin pohtia pääsikö ääni Seljapennulta vai Kaurispennulta. Kimalaistoiveen pentukaksikko oli kasvanut mielestäni hurjan paljon ja kohta kaksikko varmasti pääsisi tutkimaan leiriä ensikertaa. Seljapennun villi luonne sai minut usein pysymään kauempana kollipennun toilailusta viimeistän silloin kun tämä ensi kertaa pysyi käpälillään. Kaurispennun kanssa olisin mielelläni viettänyt aikaa, mutta naaras tuskin osasi ottaa muutamaa horjuvaa askelta enempää ja hän pysyi tiiviisti veljensä kanssa. Kun vihdoin omasta mielestäni turkkini oli siisti nousin ylös istumapaikaltani ja venytin jokaista jalkaani vuorollaan. Suuntasin askeleeni riistakasalle, joka oli normaalia tyhjempi johtuen siitä ettei metsästyspartio ollut vielä palannut. Tartuin hampaillani pulskaan päästäiseen ja kottaraiseen. Saaliseläimet suussani keikkuen palasin pentutarhalle, jossa Kimalaistoive oli hereillä ja katseli Seljapennun horjuvaa tepastusta. Yllättäen nuori kolli kaatui maahan ja alkoi huojuen nousta takaisin seisomaan. Kaurispentu istui sammalpetillä ja katsoi veljensä leikkejä.
”Huomenta toin sinullekin ruokaa!” Sanoin ja hymyilin Kimalaistoiveelle ja laskin kottaraisen lempeän naaraan viereen.
”Kiitos Sirupentu” Kimalaistoive vastasi ja nyökkäsin merkiksi, että olin kuullut.
Siirryin omalle paikalleni nauttimaan päästäisestä. Kun olin lähes valmis Seljapentu oli päässyt hoippumaan luokseni.
”Mikä tuo iljetys on?” kolli kysyi katsoen veristä päästäisen jämää inhoten.
”Se on päästäinen, joka on riistaa”, selitin ja jatkoin syömiseni loppuun.

Hyppäsin mahtiloikalla, kohti nuhjuista sammalpalloa. Kynteni lävistivät sammaleen nopeasti ja pian sammalpallo olikin entinen. Aurinko oli noussut jo korkeammalle ja kissat parveilivat ympäriinsä tekemässä aina jotain omia juttujaan. Näin Käärmekullan johtavan partiota pois leiristä. Näin Rajutassun tulevan pois oppilaiden pesästä. Kolli loikki kaiketi mestarinsa luo ja lähti harjoituksiin. Olin ollut jo pitkään osa Eloklaania, enkä oikeastaan muistanut elämää ennen sitä. Ennen minusta oli tuntunut epävarmalta, mutta nyt halusin jo kiihkeästi oppilaaksi niin kuin Rajutassu ja muut tekivät. Halusin olla uskollisin soturi kaikista ja palvella Eloklaania hengelläni kiitoksena sen antamasta turvasta. Lisäksi olin iloinen pienestäkin yrttitiedosta, mitä minulla oli. Täysin ajatuksiini vaipuneena olin lähellä törmätä Kimalaistoiveeseen joka konkkasi kolmella jalallaan eteenpäin.
Väistin juuri ja juuri riittävän sivuun välttyen törmäykseltä.
”Anteeksi!” Sanoin hiljaa ja pian huomasin olevani yllättävän lähellä pentutarhaa.
Seljapentu tutki pentutarhan vierustaa silmät pyöreänä kuin täysikuut. Kolli istui paikoillaan innosta täristen. Kaurispentu istui veljensä vieressä vaikuttaen ajatuksiinsa vaipuneelta. Seljapentu huomasi minut ensimmäisenä ja nousi huojuen seisomaan. Menin kollin luokse nopeasti ettei tämä satuttaisi itseään kaatuessaan.
”Hei Seljapentu miltä leiri vaikuttaa?” Kysyin hymyillen lempeästi kollille.
”Suurelta! Onneksi emo antoi lopulta periksi ja pääsemme katsomaan hieman pentutarhan ulkopuolelta miltä täällä näyttää!” Seljapentu vastasi iloisesti.
Nyökkäsin pennun innolle ja siirsin katseeni Kaurispentuun.
”Miltä tuntuu olla ensimmäistä kertaa pentutarhan ulkopuolella?”

Koetin painaa Kimalaistoiveen neuvot mieleeni parhaani mukaan. Ikikuningatar ohjeisti minua koittamaan huoltaa suhdettani Sädesäihkeen kanssa aivan kahden ilman Kärpässointua ja antaa tyttäreni itsenäistyä, koska se oli ilmeisesti hyvä merkki.
“Kiitoksia, Kimalaistoive. Jätän sinut nyt omaan rauhaasi”, nau’uin ja lähdin poistumaan pentutarhalta.
“Ole hyvä vain, Käärmekulta! Tule milloin vain takaisin, jos sinulla on vielä jotain asiaa!” naaras naukaisi ja nyökkäsin hänelle pikaisesti hymyillen.
“Tulen, kiitos”, naukaisin ja työnnyin ulos pesästä ja tunsin, kuinka ilma oli heti viileämpi kuin lämpimässä ja hämärässä pentutarhassa. Lähdin etsimään katseellani Sädesäihkettä. Ehkä voisimme lähteä kaksin ulos hetkeksi ja saada hieman laatuaikaa yhdessä. Pian kumppanini oranssi turkki osuikin jo silmään ja lähdin pikaisesti kiiruhtamaan häntä kohti.
“Hei, Sädesäihke! Haluaisitko lähteä kanssani saalistamaan? Vain me kaksi”, ehdotin hänelle hymyillen. Kolli käänsi katseensa minuun ja pudisti hieman päätään.
“Tulisin mielelläni, mutta lupasin jo lähteä Nokkospilven kanssa kouluttamaan oppilaitamme”, hän naukaisi. Tunsin pienen pettymyksen sisälläni, mutta päätin vain nyökätä. Hänellä ei ollut nyt aikaa minulle, kumppanilleen. Soturin tehtävät.
“Selvä, ehkä joskus toiste sitten”, naukaisin ja lähdin tassuttamaan pois katsomattani enää taakse. Pettymyksen tunne oli suunnaton, vaikka oli ymmärrettävää, että hänellä oli kiire. Olisin kuitenkin toivonut, että hänellä olisi ollut minulle aikaa.

Lähdin johdattamaan auringonlaskun partiota ulos leiristä. Olin halunnut olla partiossa Kärpässoinnun kanssa ihan siinä toivossa, että voisin hieman tarkkailla millaiseksi soturiksi hän oli tullut ilman, että häiritsin häntä. Mukaan oli myös lähtenyt Nopsaliekki ja Haukkakynsi.
“Ilta on kaunis, eikö vain?” musta kolli naukui yllättäen ja sai huomioni kääntymään häneen. Vilkaisin taivasta, joka alkoi hiljalleen hämärtyä yön saapumisen merkkinä.
“On se kyllä”, vastasin ja käänsin katseeni taas kolliin. “Tykkään öisestä metsästä. Silloin on mukavaa käydä kävelyllä – etenkin ystävien ja läheisten kanssa.”

//Nopsa?

Kortetuikkeen sanottua olleensa heti huolestunut sairastumisestani, en tiennyt mitä vastata. Vinkaisin jotain kiitoksen tapaista ja käänsin sitten katseeni pois toivoen salaa, että kolli päättäisi lähteä. Viime keskustelumme jättämä ahdistavan vaivaannuttava ilmapiiri oli selvästi seurannut myös tänne.
Tunteiden sekamelska piti päässäni konserttia samalla yrittäessäni keksiä jotakin järkevää sanottavaa. En halunnut puhua Kortetuikkeelle, en nyt ja kenties en haluaisi enää koskaan. Sisareni oli vienyt minulta ainoan toivoni rakkauteen ja hellään huolenpitoon, jota niin kovasti kaipasin kaiken tämän kauheuden keskellä.
“Hyvä, että ei ole kyse mistään vakavasta”, Kortetuike naukui, kun hiljaisuutta oli kestänyt jo jonkin aikaa. Tuntui kuin sanat olisivat napsauttaneet minut takaisin todellisuuteen ja paino arkielämän huolista ja vastuista sai pääni täysin pyörälle. Uupumus iski kuin petolintu kirkkaalta taivaalta suoraan saaliinsa kimppuun.
“Niinpä”, äännähdin hieman liian kimeästi. Selvitin kurkkuani yskäisyllä.
En ollut koskaan toivonut Kortetuikkeen lähtevän luotani, mutta tutun paniikin iskiessä vetäydyin aina pois tuntemattomien luota. Mahassani muljahti epämukavasti. Tällä kertaa ei huonovointisuudesta vaan ahdistuksesta. En voisi enää yksinkertaisesti olla ja antaa Kortetuikkeen helpottaa ajatusteni loputonta virtaa kuten ennen, sillä nyt tämän läsnäolo lisäsi moista epävarmuutta.

//Korte?

Arki ei ollut maagisesti muuttunut ihmeellisemmäksi ryhdyttyämme kumppaneiksi Korpikasteen kanssa. Päivät alkoivat ja loppuivat samalla tavalla kuin ennenkin, tosin nyt sillä erolla, että heräsin naaraan vierestä. Ajattelin sen olevan vain hyvä juttu – sen täytyi kertoa siitä, miten läheisiksi me olimme ajan saatossa tulleet, että meidän ei tarvinnut jännittää uutta kumppanuuttamme tai toistemme läsnäoloa.
Toisaalta, jos jonkun seuraa jännitin, niin Varpulaulun. Olin kertonut kollille pari päivää sitten uutiset, enkä sen koommin ollut törmäillyt ystäväni kanssa. Joko me molemmat olimme kamalan kiireisiä ja aikataulumme vain sattuivat menemään jatkuvasti ristiin, tai sitten Varpulaulu oli pahastunut jostakin ja vältteli minua tietoisesti. En voinut lakata miettimästä, olinko tehnyt tai sanonut jotain väärää viimeksi.
Olin palannut ulkoa metsältä Korpikasteen kanssa, kun leirissä sain kuulla, että Varpulaulu oli joutunut parantajan pesälle. Joku oli maininnut asiaan liittyvän oksentamista. Huoli oli nostanut päätään välittömästi sisälläni ja olin sanonut Korpikasteelle, että meidän pitäisi mennä katsomaan häntä saman tien. Korpikasteella oli kuulemma kiireitä, joten suuntasin ystäväni luokse omin päin.
Löysin hänet parantajan pesän vuoteesta silmät sikkurassa. Hän oli tainnut olla nukkumassa ennen kuin olin törmännyt sisään. Leimusilmä nosti katsettaan yrteistä, joita tämä näytti olleen lajittelemassa, ja nyökäytti minulle päätään. Vastasin tervehdykseen ystävällisesti hymyillen, vaikka samaan aikaan otsaani pyrki muodostumaan huoliryppy.
Varpulaulu selitti kyseessä olevan jokin pieni tauti vain. Puhuessaan hänen äänensä kuitenkin värisi ja hänen hengityksensä kuulosti hälyttävän raskaalta, että ehdin jo säikähtää kyse olevan jostakin vakavammasta mutta kolli ei suostunut paljastamaan sitä.
“Hänellä ei ole hätää”, Leimusilmä huikkasi pesän toiselta puolelta. “Vähän lepoa ja rauhaa ja hän on kuin uusi.”
Parantajan sanat saivat minut huokaisemaan helpotuksesta. Käännyin katsomaan ystävääni pahoittelevana. “Anteeksi, taisin vähän ylireagoida. Huolestuin, kun en ollut kuullut sinusta pariin päivään, ja pelkäsin että ehkä syy sille on sama kuin parantajan pesään joutumisellesi.”

//Varpu?

Kortetuikkeen ja Korpikasteen kumppanuusuutisten jälkeen enää mikään muu ei mahtunut mieleeni. Pyöritin jatkuvasti Kortetuikkeen kanssa käymääni keskustelua päässäni uudelleen ja uudelleen. Toisinaan lisäsin siihen sanoja, jotka olisin halunnut sanoa ja sitten taas poistin ne.
Mieleni ei suostunut päästämään irti tunteesta, jonka kyseiset uutiset olivat minussa aiheuttaneet. Tunne ei ollut mikään aikaisemmin tuntemani. Se murskasi minut alleen ja rutisti kaikkialta.
Koitin jatkaa partiointia tavalliseen rytmiin, mutta parin unettoman yön jälkeen päätin raahautua parantajan pesälle. Ennen sitä jouduin kuitenkin kokemaan varsinaisen nöyryytyksen, kun kesken partion vatsani päätti heittää kuperkeikkaa ja oksensin. Yökkäysefleksi oli saanut jo muutenkin uupumuksesta heikon kehoni vieläkin huonompaan kuntoon enkä edes pärjännyt leiriin asti yksin.
Käperryin kerälle parantajan pesään ilmoitettuani Leimusilmälle, että olin sairastunut johonkin vatsatautiin. Ehkä ainoa ateria, jonka olin saanut syödäkseni moneen auringonlaskuun oli sattunut olemaan pilaantunut tai jotakin. En kuitenkaan aikoisi missään nimessä myöntää huonovointisuuteni aitoa syytä.
“Varpulaulu, miten voit?” Kortetuikkeen ääni sai minut nostamaan pääni hätäisesti ylös. Unohdin hetkeksi sairastuneen soturin -roolin, jota minun oli tarkoitus pitää yllä, mutta laskin sitten päätäni hiukan ja koitin siristää silmiäni kuin olisin juuri herännyt.
“Ei minulla ole hätää, jokin pieni tauti vain…” nau’uin ääni täristen ennen kuin hengitin ulos raskaasti. Kollin tultua lähemmäs tuntui kuin maailmasta olisi loppunut ilma kesken. Puristava tunne kietoutui tiukemmin ja tiukemmin rintani ympärille.

//Korte?

Tupsuturkin kanssa yhdessä vietetystä päivästä oli kulunut jokunen hetki, kun taas törmäsin kolliin uudelleen kunnolla. Hymyilin tälle ja nyökkäsin tervehdyksen.
“Hei, Perhopuro. Miten sinulla menee?” kolli soturi kysyi ystävällisesti nyökäten takaisin. Nautin sävystä, jolla Tupsuturkki lausui nimeni, mutta en antanut itseni uppoutua siihen ihan vielä.
“Hyvin. Entä itselläsi?” vastasin ja vilkaisin kohti tuoresaaliskasaa, “Haluatko jakaa kanssamme jotain syötävää?”
Viittasin kysymyksellä viereeni tupsahtanutta Kehrätassua, sillä olin sopinut aikaisemmin että viettäisin hänen kanssaan aikaa soturikoulutuksesta jutellen. Naaraalla oli ollut jotain kysyttävää ja odotin jo innolla tämän arjesta kuulemisesta.
Ehdimme niin harvoin vaihtaa kuulumisia pidempään, kun molempien tehtävät vaativat eri suuntiin.
“Minulla menee hyvin, kiitos kysymästä. Söin kuitenkin jo äskettäin, joten jätän sinut mielelläni tyttäresi seuraan”, toinen vastasi vilkaisten vieressäni seisovaa nuorukaista. Olin hirvittävän ylpeä ruskeaturkkisesta pennustani ja olisin halunnut jakaa myös Tupsuturkille tämän kanssa keskustelemisen tuoman ilon, mutta toisaalta olin myös tyytyväinen ajasta kaksin Kehrätassun kanssa.
“Selvä. Nähdään myöhemmin”, ilmoitin ja kosketin hännälläni kolli soturin lapaa ennen kuin lähdin Kehrätassun matkaan kohti tuoresaaliskasaa. Antaisin tyttäreni valita meidän ateriamme, sillä minulle ei niin ruualla ollut väliä. Halusin vain päästä taas viettämään aikaa rakkaan Kehrätassuni kanssa.

Leiri tuntui yksinäiseltä, kun Sielukaiho oli muualla ja emoa ei näkynyt. Käärmekullalla oli nykyään kiire varapäällikön tehtävissään ja tunnuin erkaantuneen koko klaanista samalla kun erkaannuin emostani. Pentuaikojeni puhumattomuus oli tullut takaisin ja hyvin usein jäin vain muiden varjoksi esimerkiksi partioissa.
Tassutin nytkin neljän kissan perässä rajalla. Toiset jutustelivat kepeästi säästä ja mistä nyt partiossa kuului muusta puhua ja merkkailivat rajoja, mutta minä kuljin perässä hiljaa kuunnellen nummien ääniä.
Vieno tuuli heilutteli heinänkorsia ja sai minut ajattelemaan kauniita perhosia, joita viherlehden alussa oli parveillut tusinoittain kaikkialla. Nyt niitä näkyi vähemmän, mutta aina kauniit siniset tai kellertävät siivet nähdessäni hymy puhkesi kasvoilleni.
Olin hyväksynyt erilaisuuteni ja sen etten ollut kuten muut, mutta perhosten keskellä asia tuntui vähäpätöisemmältä. Niillä ei näyttänyt olevan huolta laumoista tai klaaneista. Ne vain lentelivät vapaina minne sattui, pidin siitä – ja niistä.
“Kärpässointu, jäät jälkeen”, tuoreen soturin, Solahypyn, ääni herätti minut ajatuksistani. Tarkensin silmäni partiooni ohi lepattelevista perhosista ja kiristin tahtiani saadakseni muut kiinni.

Parantajan pesältä päästyäni löysin itseni tyttäreni seurasta. Harmikseni musta turkkinen naaras oli taas todistanut erikoisuuttaan uudella tavalla. Hän toi minulle sammakon ja alkoi kertomaan hyvin monotonisella äänellä, että minä olin joskus tuonut tälle metsästä samanlaisen niljiäisen.
Torjuin sammakon sanoen, että minulla ei ollut nälkä ja lähetin penskan kertomaan emolleen saaliistaan. Söisin mieluummin jotain muuta kuin sammakkoa. Nousin ja lähdin etsimään itselleni syötävää ja paikkaa, jossa syödä Kärpässoinnun näkökentän ulkopuolella.
Olin mussutellut menemään lihaisan linnun ja vietyäni sen rippeet pois Käärmekulta odotti minua soturien pesän edustalla. Hänen ilmeensä kertoi minulle tarpeeksi saadakseen minut säikähtämään.
“Miksi et voi kohdella Kärpässointua hyvin?” naaras naukui kurtistaen kulmiaan. Hän mittaili minua katseellaan. Kumppanini oli selvästi poissa tolaltaan eikä minulla ollut mitään hajua miksi.
“Mitä tarkoitat?” kysyin ja kohtasin harmaan vihreän katseen.
“Mitäkö tarkoitan!? Mitä sinä tarkoitat?” Käärmekulta sihahti ja työntyi eteenpäin. Tuon silmiin oli syttynyt sellainen viha, jonka näin vain jos kyse oli Kärpässoinnusta. Naaraalla oli jokin ihmeellinen pakkomielle tyttäreemme enkä ollut ihan varma oliko se enää hyvä asia. Joskus suojelevaisuus oli tuntunut järkeen käypältä, mutta tämä oli hieman outoa.
“Pyydän vain sinua kohtelemaan häntä kuin ketä tahansa kissaa. Vaikuttaa siltä, että et edes välittäisi hänestä. Sinua ei kiinnosta mikään hänen saavutuksensa”, kulta turkkinen soturi vauhkosi, “Jälkikasvu ei ole vain vanhempien mainetta varten. Kohtele häntä kuin vertaistasi, Sädesäihke, ole kiltti.”
Nyökyttelin astuttuani hiukan taaksepäin. Tuntui, että jokainen leirin silmäpari oli nyt minussa. En tiennyt mistä Käärmekulta puhui, sillä minä pidin Kärpässoinnusta. En vain jaksanut tämän outoutta kokoajan. En tiennyt mitä hänen kanssaan piti tehdä!
“Selväksi tuli, oliko muuta?” kysyin astuen kevyesti sivuun koittaen ohittaa kumppanini ja livahtaa soturien pesään sisälle. Käärmekulta pudisti päätään, mutta hänen ilmeensä ei ollut tyytyväinen. Se säteili jotain muuta… inhoako? Tai ehkä hän oli vain huolissaan.

Pari auringonnousua parantajan pesältä päästyämme minä ja Muurahaistassu olimme taas täydessä työn touhussa. Kollia ei niinkään tainnut parantuminen kiinnostaa vaan tämä mieluummin tavoitteli soturiutta mahdollisimman kiristetyllä tahdilla. Se sinänsä sopi minulle, koska joka tapauksessa minun piti häntä opettaa.
Tänään oppilasta ei kuitenkaan ollut leirin aukiolla näkynyt. Oli vasta aika aikaista, joten päätin mennä hakemaan häntä pesästä. En uskonut kollia pahasti haittaavan, vaikka aloittaisimmekin nyt hiukan aikaisemmin.

//Murkku?

Leiristä karkaaminen oli ollut naurettavan helppoa. Olin jo kaukana leiristä ennen kuin edes kuulin seuraavan kerran kissojen ääniä. En kuitenkaan ollut niistä huolissani, sillä partio oli varmasti kaukana. En edes erottanut sanoista mitään oikeasti järkevää.
Metsä oli erikoinen kuuhuipun aikaan varsinkin yksin. Tietynlainen kolea yöllinen sumu peitti kaikkea, mutta samaan aikaan oli edelleen lämmin ja hyvin painostava sää. En ollut koskaan nähnyt metsää tälläisenä.
Aluskasvillisuus kahisi perässän, kun ajatuksiin vaivuttuani kulkuni oli jatkunut pois polulta huomaamattani. Minun täytyisi olla varovaisempi, jos haluaisin päästä määränpäähäni jäämättä kiinni. Metsässä oli varmasti parisen partiota eivätkä oppilaat saaneet lähteä leiristä kenellekään ilmoittamatta. Minua kovasti huvittanut kuunnella taas uutta saarnaa säännöistä, jotka tunsin jo. Tämä oli tärkeämpää. En voinut noudattaa sääntöjä ja jättää huomiotta asioita, jotka olin kuullut Rajutassulta.
Siinä paha missä mainitaan…
“Onko meidän pakko jatkaa vielä? Meillä on jo enemmän kuin tarpeeksi tuoresaalista”, kuulin Rajutassun valituksen kaikuvan puiden lomassa. Nyt jos joskus olisi pysyteltävä vaiti.
Kaikista kissoista juuri Rajutassulle paljastuminen kolauttaisi itsetuntoani siihen malliin etten ollut varma jäisikö siitä enää mitään jäljelle. Varsinkin nyt, kun olin juuri hänen takiaan täällä. Ainoa pahempi vaihtoehto olisi Muurahaistassu.
Liikuin hitaasti eteenpäin ja koitin havaita tuulen suunnan. En ollut valtavan taitava kyseisessä tekniikassa, mutta nyt se oli välttämätön. Oli ihan typerää, että oppilaat eivät saaneet lähteä reviirille yksikseen, koska tämäkin oli todella oiva tilaisuus oppia paljon vaanimisesta ja huomaamattomissa kulkemisesta.
Painoin vatsani niin alas kuin vain sain huomatessani minun ja saalistuspartion välissä liikahtavan hiiren. Kuiva sammal pisteli vatsaani ja jouduin puremaan hampaani yhteen, jotta en päästäisi vähintä ääntäkään. Jos partio huomaisi hiiren, seikkailuni olisi ohi nopeammin kuin se oli alkanutkaan.
Toivoin, että kaksikolla olisi jo tarpeeksi saalista ja he vain kulkisivat tästä ohi, mutta kaikeksi järkytyksekseni Konnavarjo pysähtyi. Tuon askelia ei kuulunut, mutta Rajutassun kevyemmät askeleet jatkoivat vielä matkaa.
“Haistan hiiren”, Konnavarjo naukui ja kuulin Rajutassun huokaisevan ärsyyntyneesti. Ehkä oppilas pistäisi pystyyn sellaisen shown, että hiiri pakenisi eivätkä klaanitoverini huomaisi minua lainkaan. Toivoa oli vielä!
Rajutassu kuitenkin pysähtyi ja oletettavasti hän liikkui nyt hitaasti kohti hiirtä ja minua. Onnistuin jopa näkemään ruskeasta turkista vilauksen ennen kuin kolli yllättäen tömäyttikin leukansa maahan antaen värähtelyn kulkeutua hiiren luokse. Hän oli heittäytynyt pitkälleen ja säikäyttänyt hiiren matkoihinsa varmastikin laiskuuttaan. Kerrankin saatoin iloita kollin jekkuilevasta luonteesta, sillä tällä kertaa siitä oli ollut minulle hyvin paljon hyötyä. Itseasiassa hyöty kulkisi myös takaisin, jos pääsisin toteuttamaan pienen suunnitelmani.
“Hups!” oppilas kiljahti sarkastiseen sävyyn ennen kuin nousi istumaan. Nuolaistuaan rintaansa kolli käänsi katseensa mestariinsa. Pystyin kuvittelemaan Konnavarjon väsyneen ilmeen Rajutassun, joka ihan varmasti nyt virnisteli nokkeluudelleen, tempulle. Kollia ei todellakaan ollut kamalasti kiinnostanut hiiren nappaaminen.
“Onpa harmillista… ei minulle näin yleensä käy”, Rajutassu ilmoitti ääni täynnä itsetyytyväistä huvittuneisuutta. Konnavarjo ei enää vastannut vaan kuulin vain tuon loittonevat askelet.
“Hei, odota minua! Ihan tosi, Konnavarjo, et sinä tuosta voinut suuttua.”
Huokaisin helpotuksesta, kun kaksikko oli tiessään. Oli ollut onni, että Rajutassu oli juuri tämän kerran päättänyt temppuilla. Se oli pelastanut koko suunnitelmani ja jopa koko klaanin mahdollisen edun!
Uskalsin lopulta nousta hitaasti takaisin seisomaan. Eivät he enää takaisin palaisi. Parhaassa tapauksessa Konnavarjo passittaisi Rajutassun leiriin ja antaisi tälle puhuttelun tuon epäkunnoittavasta käytöksestä.
Jatkoin hitaasti matkaani kohtaan, jossa Rajutassu oli heittäytynyt maahan. Hiiren haju oli hävinnyt. Jouduin muistuttamaan itseäni, että en ollut saalistamassa. Muuten saattaisin vahingossa ajatua jonkun klaanitoverin polulle, kun olisin liian keskittynyt saaliiseeni.
Tassutin takaisin aluskasvillsuuteen ja suuntasin kohti lähintä joen rantaa. Voisin ylittää sen uiden ja hieroa veden lisäksi turkkiini maan tuoksuja, jotta hajuni ei olisi niin selvästi minun.
Olin jo selvinnyt yhdestä täpärästä tilanteesta, joten en halunnut jäädä toisessa kiinni vain typeryyteni takia. Minä kun en ollut typerä. Olin viisas, olin nokkela. Olin kaikkea, mitä Muurahaistassu ei sanonut minun olevan. Kujekulta tiesi sen ja niin tiesi myös isä ja minun mestarini.
Laskeuduin haaleaan veteen ja annoin sen viedä kehoni mukanaan. Kauhoin vettä käpälilläni. Emon kanssa jaetun harjoittelutuokion jälkeen Uskolintu oli vienyt minut vielä useamman kerran uimaan kunnes olin saavuttanut sellaisen turvan tunteen omien taitojeni varassa, että edes veteen liukastuminen ei enää pelottanut. En pitänyt sukeltamisesta, mutta nyt uskalsin tehdä niin ilman pelkoa. Olin tyytyväinen edistyksestä.
Painuin veden alle joen syvimmässä kohdassa ja potkin jaloillani eteenpäin kunnes tunsin taas pohjan tassujeni alla. Nostaessani pääni vedestä jouduin hieman ravistelemaan päätäni saadakseni ylimääräisen veden korvistani pois.
Tassutin rannalle ja kävin vatsalleni rantahiekkaan. Kiemurtelin siinä saaden joen hajuista liejua levitettyä turkkini täydeltä. Se ei tuntunut varsin mukavalta, mutta mieluummin tekisin näin ja olisin hieman vaikeammin jäljitettävissä.
Noustuani takaisin puiden sekaan istahdin rapsuttamaan korvallistani takajalallani ennen kuin jatkoin. Liejun mukana turkkiini oli tarttunut hiekkaa ja se kutitti varsin ikävästi. Pääsisin kuitenkin mudasta eroon seikkailuni päätteeksi, joten se oli täysin tämän arvoista.
Aistin ilmassa Kuolonklaanin rajan tuoksun. Aloin lähestymään määränpäätäni. Kävisin vain nopeasti rajan toisella puolen ja tarkistaisin Rajutassun teorian synkästä taivaasta sekä kuoleman kärystä. En ollut kylläkään koskaan haistanut kuolemaa, mutta ehkä tunnistaisin sen.
Rajutassu oli sanonut, että kuolonklaanilaiset olivat kamalia, koska heidän asuinalueensa oli niin synkkä, kamala ja kylmä – vuodenajastakin riippumatta. Siellä oli ikuinen lehtikato tai jotakin. Halusin ottaa asiasta selvää. Ehkä voisin tuoda tiedon omalle klaanilleni ja sitten osaisimme hyökätä juuri silloin, kun meillä oli eniten tuoresaalista ja voimia voittamaan surkeat kuolonklaanilaiset!
Hymähdin ajatukselleni. Minut nähtäisiin varmasti sen jälkeen sankarina! Olisin koko klaanin siistein ja voimakkain kissa. Minulla olisi paras maine koko klaanissa ja sitten kukaan, ei edes Muurahaistassu, voisi minulle mitään! Ehkä minusta voisi jopa tulla koko klaanin päällikkö. Ehkä jopa tulevaisuudessa sitten minun kuoltuani kaikki kertoisivat minusta – Eloklaanin parhaasta päälliköstä – tarinoita uusille pennuille.
Ajatuksiini vaipuneena olin kävellyt pidemmälle kuin olinkaan huomannut. Pysähdyin juuri sopivasti ennen rajaa. Nyt täytyisi olla varovainen. Jos kuolonklaanilaiset näkisivät minut, vakoiluni olisi aivan turhaa. Sitä paitsi jos he olivat niin hurjia kuin Rajutassu oli kertonut, he voisivat repiä turkkini kahdella viillolla sellaisiksi riekaleiksi ettei minusta jäisi edes ruumista jäljelle. Ehkä he söivätkin kissoja ja olisin vain yksi saalis muiden joukossa hurjalle naapuriklaanillemme.
Palattuani leiriin voisin jopa saada soturinimeni sillä sekunilla, kun kertoisin pahimman vastustajiemme salaisuudet koko klaanille. Olin niin itsevarma ajatuksieni johdosta, että lähdin ylpeänä leuka korkealla tassuttamaan yli rajan.
“Rusakkotassu”, Uskolinnun ääni pysäytti minut ennen kuin ehdin saada kaikki neljä käpälää väärälle puolelle. Katsoin hitaasti taakseni, kun kylmä tunne valtasi koko kehoni. Tuntui kuin kaikkialle olisi valunut jääkylmää nestettä, joka hiljalleen sai jokaisen karvani pystyyn ja raajani tärisemään.
“Nyt tälle puolelle.”
Astelin kuuliaisesti pois rajalta vielä vilkaistuani metsää, joka harmikseni oli hyvin samanlainen kuin meidän puolellamme. Seisahdin paikoilleni Uskolinnun eteen tassujani katsellen. En voinut uskoa tätä. Olin sittenkin jäänyt kiinni ja Uskolinnun ilmeestä päätellen tämä oli seurannut koko seikkailuani varjoista.
“Mitä sinä oikein ajattelit? Olisit voinut törmätä kuolonklaanilaisiin ja saada kynsistä”, tummanharmaa soturi naukui poispäin katsellen itsekin. Meistä kummastakaan ei selvästi ollut kohtaamaan toisen katsetta. Uskolintu oli pettynyt minuun, aistin sen, ja minä olin pettynyt itseeni.
“Ajat-”
“Älä edes koita selittää. En ymmärtäisi kuitenkaan. Palataan leiriin…” kolli naukui ja viittasi sitten likaiseen turkkiini, “Joen kautta.”
Seurasin hiljaisuudessa Uskolintua takaisin tuloreittiäni. Pahin oli vasta edessäpäin vaikka olinkin jo kohdannut yhden elämäni pahimman tilanteen juuri äsken. En voinut uskoa tätä, ajattelin uudestaan. Joelle päästyämme syöksyin uimaan kuuntelematta Uskolinnun ohjeita sen enempää. Hän saisi keksiä oman tiensä yli tai sitten uida itsekin.
Toiselle puolen päästyäni hieroin turkkiani uudestaan maahan, mutta tällä kertaa niin että vesi vei suurimman osan liejusta pois. Raavin itseäni kaikkialta mistä yletin. En tiennyt kuinka puhtaaksi minun tarvitsi itseni pestä ennen kuin Uskolintu hyväksyisi leiriin palaamiseni, joten jatkoin.
“Tiedät kai, että meidän täytyy jutella tästä Korppitähdelle. Olet saattanut itsesi aikamoiseen pinteeseen”, soturi naukui kylmästi. Hänen äänensävynsä ei ollut lainkaan sellainen, johon olin tottunut. Hän ei todellakaan käyttäytynyt samalla tavalla kuin aikaisemmin – ei lempeän ymmärtäväisesti tai kärsivällisesti, ei sitten alkuunkaan.
Ajatus Korppitähden kanssa puhumisesta ei todellakaan houkutellut minua. Ahdistava pyörre kutitteli vatsaani epämukavan terävästi. Nousin hitaasti vedestä ja kiehnäsin itseäni vielä kuivaan nurmikkoon kuivatakseni turkkiani hiukan ennen kuin edes harkitsin mestarini sanoihin vastaamista.
Tuntui kuin tuon pettymys olisi säkeillyt kaikkialle. Se sykki ja täytti minut sekä metsän tyystin. En pitänyt siitä. Minun teki mieli puolustautua, huutaa ja väittää vastaan, mutta en halunnut pahentaa asiaa. Sen sijaan kyyneleet kihosivat silmiini. Jouduin pitelemään suutani kiinni kamalla voimalla, jotta en olisi alkanut nyyhkyttämään äänekkäästi.
“Minun piti pelastaa Eloklaani! Olisit antanut minun jatkaa vain vähän ja sitten olisimme saaneet tietää Kuolonklaanin suurimman salaisuuden ja-”
“Rusakkotassu, onko sinulla aivojen tilalla höyheniä?” Uskolintu kysyi ja kääntyi kohti minua, “Mitä oikein höpötät?”
“Sain kuulla, että jos Kuolonklaanin reviirille menee saa tietää miksi he ovat niin… ilkeitä”, selitin kurtistaen kulmiani. Eikö Uskolintu tiennyt tästä? Luulin, että jokainen tiesi! Tai siis miksei tietäisi ellei sitten…
Rajutassu oli syöttänyt minulle pajunköyttä! Se inhottava kaksinaamainen jäniksen papana saisi kuulla kunniansa!
“Se ei ole totta”, Uskolintu aloitti pitkän puheenvuoronsa, jota en kuitenkaan kuunnellut.
Sisälläni raivoava viha sai tekoseni tuntumaan vielä tyhmemmältä. Olin uskonut häntä! Miten hän oli saattanut tehdä näin? Mieleeni kuitenkin juolahti toinenkin asia: En voisi kertoa seikkailustani Rajutassulle. Hän kiusaisi minua siitä kunnes menettäisi äänensä.
Voisinko valehdella olleeni tekemässä jotakin muuta? Jos Rajutassu pystyi valehtelemaan uskottavasti, kyllä pystyin minäkin! Aloin kehitellä päässäni juonta, jonka avulla saisin hänet uskomaan retkeni oikeaksi urheuden osoitukseksi.
Voisinko kertoa kuulleeni reviiriltä joitakin ääniä? Minun pitäisi vain saada Uskolintu mukaan suunnitelmaani, jotta en pilaisi mainettani kaikkien toisten oppilaiden keskuudessa. Rajutassun kunnioituksen menettäminen oli sama kuin takaisin pennuksi ryhtyminen ja minähän en ryömisi takaisin pentutarhaan mistään hinnasta!
“Voitko auttaa minua peittelemään tämän? Ainakin muilta oppilailta!” anelin Uskolinnulta taas toivoni takaisin saaneena. Ehkä kolli lupaisi pitää asian salaisuutena jopa päälliköltä! Sitten en joutuisi hankaluuksiin.
“En voi. Sinun täytyy selvittää sotkusi itse”, mestarini kuitenkin vastasi kylmästi vilkaisemattakaan takaisin minuun, “On jo aikakin, että opit ottamaan vastuuta teoistasi. Minä luotin sinuun, Rusakkotassu.”
Sanat saivat vihan taas pintaan. Miten hän saattoi hylätä minut tuollalailla?! Kieltäytymisen jättämä viha muuttui osin myös suruksi ja pettymykseksi. Olinko pilannut suhteeni mestariini? Oliko tekoni oikeasti niin hirveä? En minä kuitenkaan tehnyt mitään! En edes ollut astunut kokonaan Kuolonklaanin reviirille! Miten minua saattoi syyttää tästä näinkin pahasti? En minä ansainnut rangaistusta.
“Et sinä ymmärrä, minä en oikeasti halunnut tehdä mitään väärin!” ryhdyin valittamaan kimeällä korviasärkevällä äänelläni, jota käytin ärsyttääkseni toisia saadakseni tahtoni läpi. Sen olisi parasta toimia nyt, sillä tällä kertaa tarvitsin armoa.
“Tuo vain osoittaa, että et ole oppinut teostasi. Se on hyvä syy olla auttamatta.”
Jäin jälkeen tumma turkkisesta soturista ja poljin vuorotellen etutassujani maahan. Minähän saisin tahtoni läpi! Pidättelin nyyhkytyksiä, kun keksin hyvää vastalausetta.
“Vihaan sinua! Passitat minut, joka päivä harjoituksiin minua muka auttaaksesi, mutta sitten kun tarvitsen oikeasti apua et suostu tekemään mitään! Vihaan, vihaan, vihaan sinua ja vihaan koko Eloklaania!” sanat purkautuivat suustani kuin itsestään, kun turhautuminen otti täysin vallan käytöksestäni. Nyt Uskolintukin pysähtyi, mutta ei vieläkään näyttänyt muuttavan mieltään. Poljin maata lujempaa ja mourusin niin kovaa kuin kurkustani lähti. Itku poltti silmiäni ja vihaiset huutoni ottivat kurkkuun, mutta jatkaisin kunnes Uskolintu olisi puolellani.
“Toi ei hyödytä ketään”, kolli naukui, kun vihdoin lopetin hetkeksi haukatakseni happea käheisiin keuhkoihini. Pudistin tälle päätäni ja painoin korvani luimuun.
“Sinun täytyy kuunnella minua”, vastustin nyt hiljempaa, vaikka taistelutahtoa riitti vielä. Minua kuitenkin alkoi särkeä kurkkuun enkä halunnut menettää ääntäni kokonaan.
“Minun ei täydy tehdä mitään, mutta sinun täytyy seurata minua leiriin saakka ja kertoa tekosistasi Korppitähdelle. En pakota sinua muuhun”, vastasi kyllästyneen näköinen mestarini. Hänellä kuitenkin riittäisi pinna varmasti vielä pitkään.
Kun päätin vihdoin luovuttaa, oli koko kehoni liekeissä. Päässäni tykytti ja kurkkuuni särki sekä silmäni tuntuivat olevan liekeissä. Raahauduin jokaisella askeleella tassuni maahan tömäyttäen kohti leiriä. En enää jaksanut kapinoida muuten, mutta yritin vielä pitää pientä esitystä yllä.
Tuntui kuluneen ikuisuus, kun viimein saavuimme leiriin. Aukiolla ei ollut juurikaan kissoja, vain jokunen vanhempi soturi ja Korppitähti. Pudistin päätäni heti naaraan nähdessäni.
“Kyllä. Et voi karata tätä enää”, Uskolintu sanoi ja käytännössä työnsi minua eteenpäin kunnes olin päällikön ahtaassa pesässä. Sitten kolli käski minun odottaa ja häipyi itse noutamaan päällikön. Odotus tuntui ikuisuudelta. Minussa ei ollut jäljellä yhtään kyyneliä, muuten olisin varmasti alkanut taas itkemään.
Pääni tykytykseen liittyi sydämeni kiivas tahti ja levottomuus, joka sai minut kiemurtelemaan paikoillani. Minua jännitti niin suunnattomasti etten ollut ihan varma pystyisinkö jäämään tähän. Meinasin jo lähteä karkuun, kun viimeinkin Uskolintu palasi Korppitähden kanssa.
Pesä oli hieman ahdas kolmelle kissalle, mutta Uskolintu ei tehnyt elettäkään lähteäkseen. Hän selvästi aikoi pakottaa minut kertomaan koko tarinan. Voisin vastustaa, mutta nyt päällikkö kuulisi ja näkisi kaiken mitä tein. En halunnut pahentaa jo ennestään varmasti hyvin ankeaa rangaistustani, mutta samaan aikaan halusin kovemmin kuin mitään muuta väittää vastaan.
“Kerro asiasi, Rusakkotassu”, Korppitähti naukui epämiellyttävän tyynesti. Tuon katse oli itsevarma ja päättäväinen. Tiesin, että asia tulisi kuitenkin kertoa, joten aloitin heti.
“Minä lähdin leiristä salaa”, möläytin.
“Tiedän, Uskolintu kertoi lähtevänsä perääsi.”
Hämmennys sai pääni pyörälle. Uskolintu oli siis jäljittänyt minua ja vielä päällikön hyväksyttyä asian! Mulkaisin mestariani vihaisesti. Hän oli pettänyt minut pahemmin kuin olinkaan aluksi luullut!
“Olin menossa Kuolonklaanin reviirille, koska halusin tietää onko metsä sillä puolella synkkä ja kylmä. Eniten mietin, että onko kuulemani huhu ikuisesta lehtikadosta totta!” myönsin. Sanat tulivat suustani kuin oksennuksena. En voinut hallita niitä tai niiden sävyä puhumattakaan nopeudesta, jolla ne lausuin. Sanat tarrautuivat toisiinsa yhdeksi isoksi palloksi, joka vieri kohti päällikköä.
Korppitähti katsoi minua hetken ja hymähti: “Päätit siis, että keskellä yötä on sopiva aika tarkistaa huhu, joka vaikuttaa aivan täysin perättömältä jo heti alkuun.”
“Eihän se ole totta. Olisi se voinut olla ihan oikea juttu”, totesin kiemurrellen taas paikallani hiukan. En löytänyt mukavaa asentoa kovalta kivilattialta ja pesän ilma alkoi käydä hankalaksi hengittää. Toisaalta se saattoi myös johtua rintaani kalvavasta ahdistuksesta.
“Ymmärrätkö sinä, miksi rajaa ei tule ylittää?” Korppitähti kysyi vaihtaen sulavasti puheenaihetta. Häntä ei selvästi kiinnostanut väittää vastaan. Ehkä ylimielinen tyhmä päällikkö luuli, että pystyi suostuttelemaan minut uskomaan teoissani olleen jotain väärää ilman väittelyäkin.
“En minä edes ehtinyt ylittää rajaa kunnolla”, tokaisin vilkaisten Korppitähden vihreisiin silmiin nopeasti. Naaraan katse oli edelleen yhtä päättäväinen kuin aikaisemminkin. En voisi muuttaa hänen mielipidettään vaikka yrittäisinkin.
“En kysynyt sitä. Vastaa nyt alkuperäiseen kysymykseen, ole hyvä”, Korppitähti naukui ja huokaisi lyhyesti. Tilanne turhautti minua aivan yhtä paljon kuin päällikköä. Olisin halunnut sanoa niin paljon kaikkea, mutta en päällikön katseen alla uskaltanut alkaa huutamaan kuten metsässä. Sitä paitsi aikaisempi tunnepurkaus oli vienyt minusta mehut.
“Ymmärrän, Korppitähti”, pakottauduin vastaamaan. Uskolinnun häntä painautui omaani vasten. Kollin kannustus oli tarpeeksi saamaan minut nyt nostamaan taas pääni ja kohtaamaan päällikön katseen.
“Olisin kuitenkin hyvin pärjännyt yksinkin”, tokaisin haastavasti. Uskolinnun tuki toi minulle tarmoa, jota kolli ei välttämättä ollut tarkoittanut antaa, sillä nyt tämäkin huokaisi.
“Et sinä sitä tiedä. Vihollispartio olisi voinut nähdä sinut”, Korppitähti vastasi ja oli jo aikeissa mennä seuraavaan asiaan, mutta avasin kuitenkin suuni vielä.
“Sitten olisin taistellut”, ääneni kaikui pesässä kimpoillen seinistä. Joskus terävä korkea ääneni oli hyvästä, mutta nyt se vain särki kaikkien meidän korvia.
“Kuuntele päällikköäsi”, Uskolintu naukui väliin ja kallisti päätään odottaen Korppitähden seuraavaa vastausta.
“Kyllä minä kuuntelen.”
“Rangaistuksesi on seuraava: Et poistu leiristä lainkaan kunnes päätän toisin. Lisäksi soturinimityksesi pidätetään toistaiseksi. Sovimme jälkimmäisestä myöhemmin. Sinun täytyy kuitenkin tajuta, että et voi vain tehdä kuten mielit. Klaanissa on säännöt ihan syystä”, Korppitähti sanoi ja nousi sitten seisomaan, “Menkää molemmat unille.”
Tassutin ulos pesästä sen enempää ajattelematta. Vasta pois Korppitähden katseen alta päästyäni annoin tunteideni oikeasti käsitellä äsken kuulemani.
“Olet onnekas, kun Korppitähti ei evännyt sinulta enempää oikeuksia”, Uskolintu naukui ja hipaisi lapaani. Hän oli aikeissa saattaa minut oppilaiden pesälle, mutta tassuni eivät suostuneet liikkumaan. Tuntui kuin vatsani olisi kääntynyt ylösalaisin.
Jäisin jälkeen kaikessa! Eikä minua nimitettäisi pentuetovereideni rinnalla.
“Tule nyt”, kolli soturi sanoi ja taputti minua hännällään kylkeeni. Ele ei kuitenkaan saanut minua liikkeelle.
“Jään jälkeen. Kaikki nauravat minulle ja olen oppilas vielä, kun Muurahaistassu on soturi”, valitin jäykästi. Sanoistani puuttui aikaisempi viha. Onneksi päänsärky ja muut ikävät tuntemukset olivat myös poissa. Nyt en tuntenut juuri mitään muuta kuin kylmäävää häpeää ja katumusta.
“Sitä sinun olisi pitänyt ajatella aikaisemmin”, Uskolintu totesi huokaisten, “Hyvää yötä.”
Loittoneva hahmo katosi pian soturien pesään ja minä jäin yksin keskelle aukiota paikoilleni jähmettyneenä sekä järkytyksestä, että aikaisemmin mainitsemistani tunteista. Korviani kuumotti kuin viimeistä päivää. Vielä pitäisi keksiä miten selittäisin tämän toisille oppilaille, jotta he eivät saisi tietää minun langenneen Rajutassun typerään ansaan.

Vetäydyin omiin oloihini Nokkospilven ja Erhetassun auttamisen jälkeen. Kortetuikkeen tunnustus Korpikasteen kanssa kumppanuudesta oli jäänyt mieleeni. En ollut kovinkaan puheliaalla tuulella, mutta eipä minulla ollut ketään kelle puhuakaan.
Kyyhötin leirin reunalla vältellen jokaisen ohikulkevan kissan katsetta. En halunnut mennä pesääni nukkumaan, mutta en myöskään halunnut jäädä tähän. Yö olisi pitkä, jos en edes koittaisi nukkua. Aika kului paljon nopeammin nukkumalla eikä silloin tarvinnut ajatella yhtä paljon, mutta samaan aikaan pelkäsin sulkea silmäni ja joutua taas painajaisten armoille.
Huokaisin ja venytin takajalkani rapsuttamaan korvaani. Minun oli pysyttävä hereillä, mutta keksiä kuitenkin jotakin tekemistä aikaani kuluttaakseni.
Silmäilin leirin uloskäyntiä, mutta en ollut varma keksisinkö retkelleni mitään järkevää syytä jos nyt päättäisin tassutella reviirille. Sitä paitsi täysin yksin kuljeskelu ei ehkä olisi hyvästä. Viime kerran suuren muutoksen kohdatessani olin saanut jonkinlaisen kohtauksen keskellä metsää enkä todellakaan kaivannut nyt uutta sellaista.
Päädyin kaikesta pohdiskelustani huolimatta tassuttamaan soturien pesään ja kiertämään kehoni raukean lämpimälle kerälle. En kuitenkaan suunnitellut nukkuvani.

Juoksukisamme päättyi Mustikkapyörteen täpärään voittoon. Nopeutemme oli selvästi samaa luokkaa, mutta tällä kertaa kestävyys oli ratkaissut räjähtävän lähdon sijaan. Puuskutin ilmaa ja katselin puunrunkosiltaa, jonka seuraavaksi ylittäisimme. Voisimme ensin tasata hieman hengitystämme.
Oli varmasti rankkaa elää peläten vettä, kun se kuitenkin kattoi suuren osan Eloklaanin reviiristä. Vilkaisin Mustikkapyörrettä, jonka silmät kimmelsivät edelleen voitosta. Olin siis onnistunut hieman piristämään tämän mieltä, siitä sain olla ylpeä.
“Taisin voittaa”, hän naukui napauttaen hännällään lapaani ja loikkasi sitten kaatuneelle puunrungolle. Tuon kynnet pureutuivat puuhun, kun hän eteni tottuneesti yli joen. Seurasin perässä vastaamatta, sillä jouduin edelleen keskittymään hengitykseeni. Sydämeni löi niin voimakkaasti välillä, että henki tuntui tarttuvan kiinni kurkkuun ennen keuhkoihin asti kulkemista.
Sisäinen ristiriitani repi minua kahteen suuntaan. Samaan aikaan halusin pysytellä hyvällä päällä enkä miettiä mahdollisia valintojani juuri nyt. Parempi vaihtoehto olisi pysytellä hiljaa leiriin asti ja viettää sitten aikaa yksin ajatellen asiaa. En halunnut tehdä väärää päätöstä, jos se saattaisi satuttaa sekä minua, että minulle ennestään tärkeitä ystäviä.

Leiriin palattuamme ilmoittauduin auringonlaskun aikaan lähtevään partioon. Käärmekulta ilmoitti lähtevänsä siihen itse, joten ajattelin tilaisuuden olevan hyvä myös häneen tutustumisen kannalta. Tottakai priorisoisin partiossa soturintehtäväni, mutta jos voisin samalla vaihtaa pari sanaa varapäällikön kanssa, en voisi jättää tilaisuutta käyttämättä.

//Käärme? Ota Kärpsy mukaan tohon partioon 🙂

Oppilaana olo oli kerrassaan pitkästyttävää. Juuri kukaan oppilaista ei ollut lähestymisen arvoinen eikä minua kiinnostanut seurustella vanhempien kissojen kanssa. Ehkä klaaninvanhimmilla olisi ollut minulle tarinoita, joista olisi voinut oppia jotain, mutta en kestänyt hiirensapelta ja vanhoilta kissoilta löyhkäävää klaaninvanhimpien pesää sitten alkuunkaan.
Sentään tämä päivä oli päättänyt tehdä minulle palveluksen ja pääsin vihdoin ja viimein Muistotassun kanssa yhteisiin harjoituksiin! Tein töitä innostukseni peittämiseksi, mutta minusta tuntui että veljeni aisti sen kuitenkin.
“Odotan jo innolla, että pääsemme nappaamaan saalista yhdessä”, hän kehräsi tassuttaessamme ulos leiristä. Vilkaisin tummaturkkista oppilasta ja hymyilin ilkikurisesti.
“Oletko varma, että pärjäät minulle? Vien kaikki saaliit edestäsi ennen kuin ehdit edes silmiäsi räpäyttää”, uhosin itsevarmasti. Tiesinhän minä etten ollut voittamaston, mutta veljen kiusoitteleminen kuului asiaan. Seuraavaksi hän vastaisi jotain alistuvaa ja olisin taas parempi ja vahvempi sekä itsevarmempi veli!
“Ehkä pärjäänkin”, Muistotassu ilmoitti, mutta varsin hiljaisesti ja varovaisesti. Hän ei ollut lainkaan yhtä varma voitostaan kuin minä, mikä teki hänestä jo paljon todennäköisemmän häviäjän.
“Et sinä pysty minua päihittämään vaikka kuinka yrittäisitkin. Pää pois pilvistä, hiirenaivo”, röhähdin nauraessani veljeni vastaukselle. Minusta kuitenkin oli joskus mukavaa, kun Muistotassu taisteli vastaan. Oli kuin olisimme olleet kaksi kalaa virrassa vieretysten ja hän olisi yrittänyt kaikin voimin uida eteenpäin ja minä vain kiisin jo ohi!

//Muisto? (hups unohdin melkein vastata, onneksi muistin)