Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Untuva

Katselin kuinka isäni katosi päällikön pesään. Hän oli juuri käynyt vaihtamassa muutaman sanan varapäällikön kanssa. Korppisiipi alkoikin hetkessä jakamaan partioita. Yllätyin, kun nimeäni ei mainittu. Olisin juuri tällaisena päivänä partioinut erittäin mielelläni. Minulla ei oikein ollut vastuutakaan, kun ei ollut oppilasta koulutettavana niin kuin usealla muulla soturilla Eloklaanissa. Koko auringon nousu oli kulunut muita tarkkaillen. Sisartani ei ollut näkynyt vielä missään, mutta Talvikkitakku tuntui muutenkin viihtyvän omissa piireissään. Päivät vain kävivät niin kovin tylsiksi, jos niihin ei saanut mahdutettua mahdollisimman paljon soturin aktiviteetteja. Lehtisade oli muuttanut ilman melko koleaksi ja se taas oli muuttanut veden lämpötilaa hyisempään suuntaan. Paloin suorastaan uimaan ja yrittämään uusia tekniikoita, mutta uiminen oli järkevämpää aina jättää lämpimimmille päiville. Liian kylmä vesi tuntui heikentävän suoritusta. Vesi oli kyllä paikoin myös todella korkealla ja virtausta vastaan sai kirjaimellisesti taistella. Siltikin tykkäsin siitä, kun sain silloin tällöin viedä itseni aivan äärirajoille. Uiminen oli minulle erittäin tärkeää. Se jotenkin osasi tyhjätä ajatuksia paljon paremmin, mitä mikään muu tekeminen tässä klaanissa. Kesken partioinninkin sitä saattoi ajatella vaikka mitä. Virtausta vastaan taistellessa oli mahdotonta miettiä mitään turhaa. Huokaisin syvään ja katsahdin ylhäälle. Ehkä seuraavana päivänä sitten.

Kirjoittaja: Koivu

Aurinko säteili huipussaan ja metsän pikkulinnut visertelivät rauhoittavaa melodiaa. Varjoliekki loikoili sotureiden pesän vieressä puhdistamassa käpäliään perinpohjaisesti edellispäivän myöhäisen partion jäljiltä, kun hänen katseensa kiinnittyi harmaankirjavaan tyttäreensä tämän marssiessa takaisin leiriin partion mukana. Ropinaroihu näytti luoteenomaisesti varsin valppaalta. Oikeastaan isänä kolli tunsi tyttärensä niin hyvin, että osasi vaistota naaraan kärsimättömyyden jo pelkästä tassutuksen rytmistä.
Toisaalta Varjoliekki kyllä myös mietti toisinaan, nykyään useinkin, tunsiko hän Ropinaroihua lopulta kovinkaan hyvin. Varjoliekki oli viime aikoina pannut merkille, ettei Ropinaroihu tuntunut jakavan ajatuksiaan ihan yhtä paljoa hänen ja Sadeturkin kanssa kuin Kastesulka. Vahvaluontoinen tytär näytti viihtyvän enemmän omissa oloissaan. Ropinaroihu ei myöskään tykännyt viettää aikaa leirissä; Varjoliekistä tuntui, että hän harvoin enää edes näki tytärtään muualla kuin tuoresaaliskasalla tai sotureiden pesässä auringonnousun ja -laskun aikoihin.
Varjoliekin silmät siristyivät kuitenkin pieneen hymyyn, kun hän näki Kastesulan tepsuttavan Ropinaroihun luokse. Hänen sydäntään lämmitti katsoa, miten tyttäret lähtivät leiristä yhdessä selkeästi toistensa seurasta nauttien. *He ovat onnekkaita, että heillä on toisensa*, kermanvärinen kolli ajatteli.
Hänen rinnassaan alkoi hyristä matala kehräys. Niin iloiseksi Kastesulan ja Ropinaroihun näkeminen hänet teki. Varjoliekillä ei itsellään ollut sisaruksia, ja hän oli varma, että hänen pentuikänsä olisi ollut paljon parempaa siinä tapauksessa, että hänellä olisi ollut joku toinen vierellään tuolla tavoin.

Kirjoittaja: Pyry

Nukuin parhaillani sikeää unta sotureiden pesässä. Oli niin aikaista, että vain aamupartio teki lähtöä ja loput tuhisivat omilla makuusijoillaan. Myöhäisen hiirenkorvan ajan auringonsäteet kuitenkin siivilöityivät pesän sisäpuolelle asti, luoden valoläikkiä turkilleni. Avasin silmäni jonkun potkaistessa jalallaan selkääni. Käännyin korvat höröllä vilkaisemaan tekijää mutta sulin sitten pehmeään hymyyn huomatessani Kastesulan makoilevan selällään sen näköisenä, että näki jotakin oikein lokoisia unia. Sipaisin tyttäreni poskea nenälläni, ennen kuin nousin venyttelemään, ja hipsin sitten ulos.
Leirissä ei ollut vielä tohinaa, niin aikaista kun oli. Minä kuitenkin olin virkeä enkä jaksanut enää makoilla. Sen sijaan kävin kysymässä varapäälliköltä, voisinko olla hyödyksi jotenkin. Sain tehtäväkseni käydä metsästämässä itsenäisesti, minkä toki tein mielelläni. Kävely ihan itsekseen tuntui houkuttelevalta. Nyökkäsin lämpimästi hymyillen varapäällikölle ja lähdin tassuttamaan häntä hyväntuulisesti pystyssä pois leiristä.
Oli niin varhaista, että pikkulinnutkin taisivat olla vielä unessa. Se ei haitannut. Nautin hetken luonnon äänistä, jotka saivat korvani nykimään ajoittain.
Aamuni lopputuloksena oli mustarastas, hiiri ja hyvin pullukka orava. Kannoin ne tuoresaaliskasaan ja varapäällikkö nyökkäsi hyväksyvästi. Loin häneen ystävällisen silmäyksen.

Kirjoittaja: Saaga

Kävely rantaan tuntui kestävän ikuisuuden, kun jouduin pysyttelemään kahden muun perässä kuin viides käpälä konsanaan. Kyseenalaistin jo valintaani lähteä mukaan ylipäätään, mutta sitten olimmekin jo rannassa. Virtaus näytti hyvin voimakkaalta ja päätin itse istuutua vähän kauemmas katsomaan josko Kortetuike päättäisi, ettei ollut tarpeeksi turvallista kalastaa. Siskoni en olettanut missään maailmassa tekevän niin. Hän tekisi vaikka mitä tyhmää ja jollain ihmeen kaupalla selviäisi aina elossa, jotta voisi jatkaa hölmöilyään ja minun säikäyttelyäni. Katsoin vain, kun Kortetuike kyyristyi kivelle varovaisin liikkein. Hän ei näyttänyt sittenkään olevan huolissaan virrasta. Huokaisin, mutta jatkoin silti tuijottamista. Minua pelotti, että kolli voisi minä hetkenä hyvänsä tipahtaa ja huuhtoutua veden mukana pois. Sitten tänne rannalle jäisi vain minä ja ärsyttävä siskoni – kamala tilanne. Katsoin hetkeksi muualle ja jo siinä ajassa – vaikuttavaa kyllä, sillä en katsonut pois edes yli silmänräpäystä – Kortetuike oli veden varassa. Jähmetyin totaalisesti. Seuraavat tapahtumat vyöryivät ylitseni kuin aaltona ja hautauduin niiden alle. Tuijotin hiekalla makaavaa Kortetuiketta, jonka nyt aivan läpimärkä Korpikaste oli pelastanut. Sisko huohotti hengästystään pois ja kömpi vaivaanloisesti istumaan. Kortetuike näytti siltä kuin olisi juuri tipunnut jokeen, mikä kai oli ihan sallittua, sillä hän oli juuri tippunut jokeen. Kortetuike oli tippunut jokeen?! Henkäsin kaiken pidättelemäni ilman ulos ja haukoin sitten lisää sisään, mikä kylläkin oli typerää, sillä nyt tuntui siltä etten saanut happea. Panikoinnin lomasta pystyin juuri ja juuri nousemaan ja kiitämään kaksikon luo. Katsoin kumpaakin vuorotellen ja pudistin sitten päätäni. Olin sanaton kaikesta tästä typeryyden määrästä, jota aivoni yrittivät parhaillaan käsitellä. Jalkani pettivät alta ja tipahdin maahan kyyhöttämään. Haukoin henkeä edelleen, mutta jotenkin onnistuin myös nauramaan samaan aikaan. En tarkoittanut nauraa näin, mutta niin vain tapahtui. Käkätin mielipuolisesti haukkoen aina happea välissä. Kuolisin vielä tähän hulluuteen.

//Korte tai Korpi?

Kirjoittaja: Ampiainen

”Ei tule mitään erityistä paikkaa mieleen, eikä sillä niin paljon väliä olekkaan kyllähän me varmastikin löydämme jostain saalista, ei sillä ole väliä mistä. Kunhan vain pysymme omalla reviirillämme.” Mauuin kohauttaa Lapojani vilkaisten säihkesammalta hivenen virnistäen, ei minua kiinnostanut missä me saalistaisimme, kunhan vain voisimme vähän viettää aikaa keskenään.
”Hmm, ehkä voisimme käväistä joella? Vaikka kalassa, en ole käynyt siellä hetkeen, tai siis olen mutten ole käynyt hetkeen kalassa! joten voisimme käväistä siellä koittamassa tuuriamme?” Säihkesammal ehdotti hivenen mietteliään oloisena. Nyökkytelin myöntämisen merkiksi ja lähdimme siis jokea kohti. Minun pitäisi yrittää muistaa että meidän pitäisi palata leiriin ennen aurinkohuippua jota kerkeäisin vielä aurinkohuipun partioon mutta olihan minulla silti aikaa viettää aikaani säihkesammaleen kanssa. Joelle päästyämme menimme aivan rannalle ja Säihkesammal laskeutui maakuulle käpälä valmiina kauhaisemaan kalan rannalle jos sellainen sattuisi uiskentelemaan liian lähelle rantaa. Minä puolestani istuuduin säihkesammaleen viereen ja tarkkailin vettä kalojen varalta, jotenkin minusta tuntui aivan siltä kuin olisin ollut säihkesammaleen mestari vaikken tietenkään ollut! Olimme sisaruksia ja sisarukset eivät voineet toimia toistensa mestareina. Syvenyin hetkellisesti syvälle ajatuksiini mutta kun kuulin pienen loiskahduksen takaani ja käännyin katsomaan säihkesammalta naaralla oli edessään melko pulskan oloinen kala, se oli jo kuollut.
”vau sinä taidat olla oikea taituri kalastuksessa vai?” Mauun katselen kalaa säihkesammaleen tassujen juuressa.
*Ikävä myöntää mutta itse en kykenisi saamaan varmaankaan edes pienen pientä kalaa onkittua joesta en ole mikään kummoinen kalastaja mutta säihkesammal näyttäisi olevan siinä erityisen hyvä* ajattelen hivenen nolona. Katsahdan taivaalle ja tajuan että kohta olisi jo aurinkohuippua, meidän pitäisi mennä takaisin leiriin jota ehtisin vielä partioon mukaan.
”Meidän pitää mennä takaisin leiriin kohta on aurinkohuippu ja muistatkai että minun pitäisi mennä aurinkohuipun partioon?” Mauun ja käännyn leiriä kohti.
”Niin tosiaan” Säihkesammal maukui ja nosti nappaamansa kalan Maasta ja lähti seuraamaan perässäni kun lähdin takaisin leirille päin. Päästyämme takaisin leiriin käännyin nopeasti kohti säihkesammalta joka oli jo hivuttautumassa tuoresaaliskasaa kohti kalansa kanssa.
”Nähdään myöhemmin, minun pitäisi nyt mennä” mauun kiireisen oloisesti ja tassutan pois päin. Pääsin muiden partioon lähtevien luokse juuri ajallaan.

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Taistelin epätoivon yltyessä virtausta vastaan, kun yhtäkkiä tunsin hampaat niskanahassani. En heti nähnyt, kuka avukseni oli rientänyt, mutta käytin tilaisuuden hyväkseni ja lähdin polskimaan rannan suuntaan auttajani ohjaamana. Kun käpäläni koskettivat taas kovaa maankamaraa, ote niskastani löyhtyi.
Kuulin vierestäni tömähdyksen, ja kun käännyin katsomaan, näin Korpikasteen lysähtäneen maahan huohottamaan turkki vettä valuvana. Tuijotin häntä muutaman silmänräpäyksen ajan ällistyksissäni. Tiesin, että naaras ei ollut kummoinen uimari. Kuitenkin siitä huolimatta tämä oli urhoollisesti tullut hätiin.
“Ja tästä syystä oppilailla on uintiharjoituksia”, soturi tuhahti hengästyneen kuuloisena, mutta hänen vihreät silmänsä pilkehtivät leikkisästi. Sillä hetkellä rinnassani läikähti outo, lämmin tunne naarasta kohtaan. Olin kokenut tämän tuntemuksen viimeksi oppilaana Lampiväreen seurassa, mutta nyt se herätti minussa ristiriitaisia ajatuksia. Saattoiko samanlainen kipinä syttyä uudelleen jotakuta toista kissaa kohtaan?
“Kiitos”, minun onnistui sanoa, kun olin saanut yskittyä enimmät vedet pihalle sisältäni. “Sinä olit todella urhea, kun tuolla lailla loikkasit perääni. Siinä olisi voinut käydä huonosti meille molemmille.” Jostain syystä Korpikasteen katse tuntui nyt polttavammalta turkillani, ja minua jopa vähän ujostutti vastata siihen. “Oli typerää minulta olla niin varomaton. Olisi pitänyt tajuta pysyä kauempana kiven reunalta, kun tiesin sen olevan liukas”, toruin itseäni syyllisyydentuntoisena ja lysähdin rasittuneena istumaan. Märkä turkki teki oloni niin raskaaksi, että seisomaan nouseminen tuntui mahdottomalta ajatukselta.

//Varpu ja Korpi?

Kirjoittaja: Käärmis

Olin ilahtunut siitä, kun toverini suostuivat lähtemään rantaan kokeilemaan kalastamista. Oli mukavaa päästä kokeilemaan jotain uutta.
Kyyhötin rannassa katselleen joen kuohuun rantatörmältä ja pohdin, miten minun kuuluisi napata kala, jos sellainen tulisi oikeasti hyvälle kohdalle eteeni. Vesi oli ehkä alempana kuin muissa kohdissa se oli ollut, mutta edelleen virtaus oli erittäin kova ja vesi oli silti niin korkealla, että en olisi luultavasti ylettänyt rannasta askelta kauempana enää pohjaan.
Tuijottelin vettä yrittäen katsella, jos näkisin kalan kaiken sen veden kuohun seassa, mutta sen sijaan kuulin molskahduksen. Nostin päätäni ja huomasin, että Kortetuike oli kadonnut kivetään, jolla oli odottanut ja nyt hän molski jossain veden virrassa.
En kerennyt paljoa ajatella sitä, että olin suhteellisen kehno uimari, kun olin jo loikannut veteen kollin perään. Olinpas minä urhoollinen. Pelastamassa minua kokeneempaa.
Vesi kiskoi turkkiani ja yritti parhaansa mukaan vetää minut pinnan alle, mutta pidättelin kaula pitkällä päätäni pinnassa ja katseeni klaanitoverissani. Nyt en saisi epäonnistua, tai olisimme molemmat kuolleita.
Kauhoin vettä viimeisillä voimillani ja huomasin pian, että olin yhden kiven lomassa. Otin siitä hetken ajan tukea, kunnes syöksyin Kortetuiketta kohti ja tarrauduin hänen niskanahasta kiinni ohjaten häntä oikeaan suuntaan. Minusta tuntui, että hän oli ennemmin se, joka ui meidät kivelle ja siitä rantaan ja minä vain pidin huolta siitä, että suunta oli oikea.
Kun pääsimme rantaan, lyyhistyin heti maahan väsyneenä ja huohotin rankan uinnin jälkeen. Olisi varmaan ennemmin pitänyt etsiä keppi rannasta ja työntää se Kortetuikkeen tassuille.
“Ja tästä syystä oppilailla on uintiharjoituksia”, tuhahdin huohotuksen välissä sarkastisesti ja virnistin hieman Kortetuikkeelle.

//Varpu tai Korte?

Kirjoittaja: Soturikissa

Vienotassu oli auttanut minut parantajien pesään. Leimusilmä keskusteli tavoista joilla voisi parantaa oloani Vienotassun kanssa.
”Juohan vähän”, Leimusilmä kehotti heidän keskustelun välissä.
Lipoessani vettä suuhuni yritin miettiä, miten kaikki tämä tapahtui.
Miksi minulla oli iso haava päässäni?
Miksi en nähnyt kunnolla toisella silmällä?
Miksi minusta tuntui, että saattaisin pyörtyä millä hetkellä hyvänsä?
Makasin takaisin pedilleni ja mietin, selviäisinkö tästä elossa.
Hetken päästä Vienotassu tuli antamaan jotain yrttiä, joka hänen mukaan auttoi päänsärkyyn.
”Tulin antamaan tämän Kuusihännälle”, kuulin Kuusikkokuiskeen äänen, joka keskeytti Vienotassun kertomuksen eri yrteistä. Hän käveli luokseni hiiri suussa.
”Kiitos,” sanoin. Halusin etten loukkaisi Kuusikkokuiskeen mieltä kertomalla hänelle ettei minulla ollut nälkä.
Kuusikkokuiske jäi vierelleni ja silitteli minua hännällään.

Oli ilta. Kuusikkokuiske oli edelleen vierelläni ja en ollut vieläkään koskenut hiireen, jonka hän oli minulle tuonut.
”Hei Kuusikkokuiske lähdehän nyt. Kuusihäntä tarvitsee lepoa”, Leimusilmä tuli ilmoittamaan.
”Enkö minä voi jäädä tähän?” Kuusikkokuiske kysyi.
”No, minun puolesta voit jäädä, mutta kysy Kuusihännältä”, Leimusilmä hyväksyi.
”Hei isä voinko jäädä viereesi?” Kuusikkokuiske kohdisti kysymyksensä minuun.
”Joo, voit”, sanoin mahdollisimman terveen kuulloisena.
Yritin pistää silmiäni kiinni, mutta pistävä pääkipu ei antanut minun nukkua.
Kuusikkokuiske oli saanut minut syömään sen hiiren, jonka hän oli minulle aijemmin tuonut.
Sen syömiseen meni kyllä ainakin puoli tuntia, eikä se mitenkään erityisen maukkaaltakaan maistunut.
”Kuule Kuusihäntä, sinä tulet hyvään kuntoon”, kuulin Kuusikkokuiskeen mutisevan vieressäni.
Olin tunnistanut hänen stressinsä jo aijemmin, mutta en halunnut muistuttaa häntä siitä, jotta se ei vain pahenisi.

”Leimusilmä, en saa unta kun minulla on tämä pää niin kipeä,” sanoin hänelle hieman myöhemmin.
”Ota vielä vähän vettä, ja sitä yrttiä mitä Vienotassu antoi sinulle aijemmin. Tässä ole hyvä.” Leimusilmä käveli kulman takaa muutama lehti kädessään.
Nielaisin lehdet, ja join hieman vettä.
Hetken päästä pääkipuni hieman helpoitti.
Yritin nukkua siinä toivossa, että selviäisin aamuun. Pentuni eivät kestäisi sitä, jos en selviäisi.
Kuusikkokuiske nuoli takaraivoani, haavan alta. Tämä oli Leimusilmän käskystä. Se kuitenkin sattui rauhoittamaan minua.
Hiljalleen sain kuitenkin unen päästä kiinni.

Heräsin pehmeän ja lämpimän ruohon päältä, eihän se parantajan pesä näin mukava ollut. ”Hei, Kuusihäntä?” Kuulin tutun äänen takaani.
”Lehtomyrsky?!?” Huudahdin.
Oliko tämä unta? Olinko kuollut?
Lehtomyrsky suorastaan hyppäsi päälleni ja alkoi kehräämään.
”Olenko kuollut?” Kysyin Lehtomyrskyltä huolestuneen oloisena. Mitä pentuni ajattelisivat?

//RIP Kuusi 🙁
//Kuusikko? Lehto?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Tassutin Korpikasteen vierellä jokea kohti. Takaamme kuulin Varpulaulun hieman raahavan askelluksen, kun tämä seurasi perässämme ääneti. Olisin halunnut jutella hänelle ja kysyä, oliko kaikki kunnossa, mutta minusta tuntui, ettei kolli suostuisi kertomaan minulle yhtään mitään siskonsa läsnäollessa. Niinpä minä keskityin sen sijaan joelle pääsemiseen. Ehkä yhdessä tekeminen nostattaisi Varpulaulunkin mielialaa.
“Perillä!” Korpikaste hihkaisi kohta ja pyrähti pitkien heinien läpi kohisevan veden ääreen. Siristelin silmiäni seuratessani häntä kuonolleni räpsivien heinänkorsien läpi ja seisahduin sitten rantaan hänen viereensä. Varpulaulukin tupsahti pian esiin korsien takaa.
“Vesi on kyllä korkealla”, naukaisin rantakiviä vasten läiskiviä pikkuaaltoja silmätessäni, “mutta jos onnistumme löytämään matalamman kohdan, voisimme ainakin koittaa kalastamista.”
“Tuo paikka tuolla noin näyttää hyvältä!” Korpikaste osoitti kuonollaan alavirran suuntaan, eikä oikeastaan jäänyt odottamaan meidän mielipiteitämme asiaan. Luotin kuitenkin siihen, että Korpikaste tiesi, mitä teki, ja lähdin tassuttamaan naaraan perään.
Vesi tosiaankin oli matalammalla soturittaren huomaamassa paikassa, vaikkakin virtaus näytti edelleen vahvalta. Aivan rannan tuntumassa joen pohjasta kohosi suuria kiviä, joiden päälle mahtui varmasti kissa tai parikin. Kalastaminen saattaisi olla helpompaa niiden päältä.
Levittäytyessämme rannalle hieman laajemmalle alueelle minä valikoin itselleni yhden niistä isoista kivistä. Tassuni luisuivat kiven märällä pinnalla loikatessani sen päälle rannalta. Sade oli tehnyt siitä ja varmasti myös muista kivistä hyvin liukkaat. Minun oli siis oltava erittäin varovainen, etten vain luiskahtaisi alas kiveltä.
Liikuin varovasti lähemmäksi kiven reunaa ja katsahdin sen yli ryöppyävään jokeen. Jos siellä olikin kaloja, en erottanut niitä tummasta vedestä. Jäin kyykistelemään reunalle seuraten silmä kovana pinnan alla tapahtuvia liikkeitä. Hetkisen päästä olin näkevinäni vedessä hopeisen välähdyksen, mutta kehoni toimi omin päin ennen ajatuksiani. Koukkasin tassuni kömpelösti veteen välähdystä tavoitellen, mutta liike keikauttikin minut nurin liukkaan kiven päältä. Ulahdin pudotessani hyiseen veteen, joka tarttui turkkiini ahnaasti kuin petoeläimen kynnet ja ryhtyi vetämään minua pinnan alle.
Vaistomaisesti rupesin potkimaan jaloillani yrittäen löytää suuntaa takaisin pinnalle, mutta vesi kieputti minua niin, että en enää tiennyt, miten päin edes olin. Mieleeni virtasi muistoja siitä kerrasta, kun olin oppilaana ollut vähällä hukkua uimaharjoitusten aikana. Silloin minut oli pelastunut Lampiväre, urhea kuolonklaanilaisnaaras, joka oli auttanut meitä myös Eloklaanin panttivankien pelastamisessa.
Lampiväre ei kuitenkaan ollut täällä nyt minua pelastamassa. Niinpä minun olisi yritettävä itse päästä tästä pinteestä jotenkin, tai muuten tämä todellakin olisi loppuni.

//Korpi ja Varpu?

Kirjoittaja: Ampiainen

Venyttelen raukean oloisena leirin reunalla, olin aikeissa lähteä kohta pienelle kävelylle veryttämään vähän jäseniäni. Olin täysin valmis lähtemään! Saataisin ehkä törmätä kävelylläni isääni, hän oli lähtenyt leiristä vähän aikaa sitten eikä ollut tullut vielä takaisin joten se oli hyvinkin mahdollista että törmäisin tähän. Siirsin kuitenkin ajatuksen isään törmäämisestä kävelymatkan aikana sivuun tuumien ettei sillä olisi tällä hetkellä kauheammin väliä. Jos oikeasti sattuisin törmäämään kuusihäntään niin kyllähän se olisi oikein mukavaa mutten juuri nyt ajattelut sen olevan niinkään tärkeä asia. Tassutinkin siis vain ulos leirin sisäänkäynti tunnellista.
*Ehkä jos olen onnekas saatan vaikka saada vähän saalistettuakin*, tuumin sinivihreät silmät loistaen. Tassutan rauhallisesti eteenpäin kohti jokea, halusin käydä vain vähän vilkaisemassa sitä pikaisesti. joelle päästyäni istuuduin maahan ja katselin veden pintaa, huomasin pian vähän ruskeahkon hahmon vedessä pyörimässä alavirtaan puolella, ehkä jokin saaliseläin oli pudonnut jokeen? Päädyin kuitenkin menemään lähemmäs saadakseni tarkemman kuvan siitä kuka tai mikä joessa oli. Päästyäni lähemmäs tajusin että se oli kissa, tarkemmin sanottuna se oli kuusihäntä. Jäin hetkeksi liian hämmentyneenä seisomaan rannalle ja vain tuijottamaan veteen kunnes lopulta hyppäsin veteen ja lähdin uimaan isääni kohti. Onneksi olin melko hyvä iloisessa ja pääsin sain oteen isäni niskanahasta, oteen saatuani lähdin uimaan takaisin rantaa kohti. Rantaan pääsyssä kesti hivenen aikaa mutta lopulta pääsimme rannalle. Olin lähes läpimärkä uimis reissun jäljiltä, siirryin kuitenkin nopeasti isäni puoleen minulla ei ollut hajuakaan mitä olisin voinut tehdä enhän ollut parantaja, vaikka satuinkin tietämään vähän yrteistä niin en uskonut että se vähäinen tieto auttaisi tällä hetkellä yhtään. Mutta yhden asian pystyin sanomaan oli se että kuusihäntö oli tajuton, varmaan hän oli ollut tajuttomana jo jonkun aikaa olisi hän kai muuten pystynyt uimaan pois joesta itse? Hetken istuskelin siinä isäni vieressä melko neuvottoman oloisena, tiesin että minun pitäisi viedä isäni leiriin mutta samalla en osannut sanoa kykenisinkö viemään häntä minnekään kun hän oli tajuton. Yllättäen kuusihäntä hätkähti ja yskähti vähän vettä. Isän silmät olivat sumeat mutta hänen sumea katseensa siirtyi hitaanloisesti minuun päin.
”Oletko kunnossa isä?” Kysyi huolestuneen oloisena tosin sisimmässäni olin aivan paniikkiin partaalla. En tiennyt mitä minun pitäisi tehdä tässä tilanteessa! En ollut parantaja… enkä muutenkaan osannut sanoa mitä tässä tilanteessa olisi pitänyt tehdä.
”Mitä tapahtui?” kuusihäntä kysyi sen oloisena että se tuli ulos hänen suustaan vain juuri ja juuri. panikoin hetken sisäisesti ennenkuin päädyin vastaamaan.
”Näin sinut pyörimässä jokeen tajuttomana, Nyt mennään leiriin niin Leimusilmä katsoo sinut hyvään kuntoon.” mauun rauhoittelevasti vaikka oikeasti olinkin aivan paniikissa. Kuusihäntä nyökkäsi sen näköisenä että se olisi ollut melko suuren vaivan takana. Autoin kuusihännän pystyyn ja lähdimme sitten tassutamaan takaisin leiriä kohti hitaanloisesti, anoin tukea kuusihännälle.
*Minun täytyy näyttää siltä että pystyn tähän! Vaikka kohta varmaan en oikeasti pystyisi ikään..* ajattelin hermostuneen oloisena yrittäessäni pitää paniikkiiani aisoissa. Jonkun ajan päästä pääsimme viimein leirin sisäänkäynnille ja tassuttimme sisään leiriin, aukiolla ei näkynyt ketään, laskin kuusihännän maahan makaamaan ja käännyin kohti parantajien pesää, minun pitäisi hakea leimusilmä hätiin mutta ennenkuin ehdin edes lähellekään parantajien pesää leimusilmä putkahti ulos parantajien pesästä ja jähmettyi miltein heti hetkeksi kunnes lähti tulemaan nopeasti meitä kohti.
”Hyvän Tähtiklaanin nimeen! Onko sinulla kaikki kunnossa?” Leimusilmä huudahti tassuttaessaan meitä kohti. Päästyään kuusihännän luokse hän kumartui tämän puoleen.
”Mitä sinulle kävi?” Leimusilmä kysyi samalla kun näytti tutkistelevan kuusihäntää. Tassutin leimusilmän taakse ja katsahdin isääni huolestuneen oloisena ennenkuin siirsin katseeni leimusilmään ja aukaisin suuni voidakseni selittää mitä oli tapahtunut.
”Löysin hänet tajuttomana melkein hukkumassa.”mauun hermostuneena ja katson isääni ja sitten taas leimusilmää joka oli siirtänyt katseensa minua päin.
”Tuota tiedät varmasti mitä tehdä?” Mauun toiveikkaana. Leimusilmä nyökkäsi ja siirsi katseensa takaisin kuusihäntään voidakseen tarkastella tätä lisää.
”Tuota… Mitä täällä tapahtuu? Onko kuusihäntä kunnossa, ja miksi leimusilmä lähti niin nopeasti pois parantajien pesästä sanomatta sanaakaan minulle?” Kuulin Vienotassun hiljaisen äänen takaani ja parantajaoppilas tassuti hitaasti mestarinsa vierelle.
”Voisinko ehkä auttaa jotenkin Leimusilmä?” Naaras kysyi mestarililtaan. Leimusilmä vilkaisi oppilastaan ja nyökkäsi selittäen sitten mitä naaras voisi tehdä auttaakseen. En kuitenkaan kuunnellut mistä he puhuivat vaan katselin vain hermostuneen oloisena kuusihäntää.
*Hän ei saa kuolla… En halua menettää isäänikin! Ja vaikka emon kuolema ei olisikaan ollut syytäni jonka uskon kyllä melkovarmasti olevan syytäni niin jos kuusihäntä Nyt kuolee se on varmasti minun syyttäni!* Ajattelen hermostuneen oloisena ja tunsin kuinka paniikki kasvoi sisälläni.
//Kuusi?

Kirjoittaja: Ampiainen

Istuskelen makuusammalillani soturien pesässä ja katselen tassujani en oikein osannut päättää pitäisikö minun mennä ulos pesästä vaikkapa partioon tai vain pysyä sisällä? Lopulta päädyin nostamaan katseeni pesän sisänkääyntiin ja nousen seisomaan. Menisin saalistamaan, voisin vaikka kysyä jotakuta tulemaan mukaan. Tassutin sittemmin ulos soturien pesästä ja katselen ympärilleni, ehkä joku aukiolla olevista kissoista suostuisi tulemaan kanssani saalistamaan? Huomasin nopeasti sisareni syreenisumun sukimassa ruskeaa raidallista tutkimaan aukion reunalla.
*Kai Syreenisumu suostuisi lähtemään kanssani saalistamaan?* Ajattelin ennenkuin tassutin iso siskoni luokse. Syreenisumu nosti eripari silmänsä minuun päin.
”Ai hei Säihkesammal! Mikä sinut tuo minun luokseni?” Hän kysyi ja nousi seisomaan edessäni eripari silmät loistaen.
”Tuota- ajattelin vain kysyä voisitko tulla kanssani saalistamaan? Tajuat kai? Kyllähän minä oman siskoni kanssa haluaisin viettää aikaa vai mitä Syreenisumu?” Mauun hivenen hermostuneen oloisena. Syreenisumu heilautti vain häntäänsä edestakaisin kerran ennenkuin vastasi.
”Tottakai minä voin tulla kanssasi saalistamaan, tosin minun täytyy mennä aurinkohuipun partioon mutta kyllähän me varmasti ehdimme takaisin leiriin ennen aurinkohuippua?” Syreenisumu maukui rennon oloisena. Nyökyttelin innokkaan oloisena ja lähdin sitten seuraamaan syreenisumua kun hän lähti tassutamaan kohti sisäänkäynti tunnelia. Päästyämme ulos leiristä tassutin nopeasti hänen viereensä.
”Onko ideoita mistä voisimme yrittää käydä saalistamassa?” Kysäisen. Syreenisumu vain kohautti tapojaan ja maukaisi.
”Ei tule mitään erityistä paikkaa mieleen, eikä sillä niin paljon väliä olekkaan kyllähän me varmastikin löydämme jostain saalista, ei sillä ole väliä mistä. Kunhan vain pysymme omalla reviirillämme.” Syreenisumu maukui ja vilkaisi minua hivenen virnistäen.

Kirjoittaja: Soturikissa

Heräsin kun joku osui vahingossa minun tassuuni. Se ei kuitenkaan haitannut, koska olin muutenkin nukkunut liian pitkään.
Kävelin sotureiden pesästä pois ja käännyin syömään aamijaista. Valitsin tuoresaaliskasasta rastaan. Söin rastaan puoliksi, mutta minulla sen jälkeen enää ollut nälkä. Päätin kuitenkin hotkaista lopun linnun suuhuni, jotta minulle ei tulisi nälkä myöhemmin päivällä.
Sen jälkeen huomasin, että partio oli lähtemässä leiristä. Mutta en enää halunnut juosta heitä kiinni.

En nähnyt ketään ympärilläni joka olisi tullut mukaan, joten lähdin yksin leiristä.
Viimeisten viherlehtipäivien tuuli oli lämmin. Ajattelin, että kohta olisi taas lehtikato ja klaanit näkisivät nälkää.
Samalla, kun olin kävelemässä astinkiviä kohti, huomasin oravan edessäni. *Tämä on hyvä hetki ottaa tuo kiinni*, ajattelin.
Hiivin oravan perään, ennen kuin kerkesin loikata. Orava juoksi takaisin puuhun.

Turkkini oli aivan märkä, päässäni tuntui viiltävä kipu. Makasin maassa, joku oli vierelläni.
”Oletko kunnossa isä?” Kuusikkokuiske kysyi huolestuneen oloisena.
”Mitä tapahtui?” Onnistuin juuri ja juuri sanomaan.
”Näin sinut pyörimässä jokeen tajuttomana.
Nyt mennään leiriin niin Leimusilmä katsoo sinut hyvään kuntoon.”
Kävelin leiriä kohden ottaen tukea pojastani.
Pääni huusi edelleen Tähtiklaanin nimeä, mutta oloni alkoi tuntua paremmalta.
Kävely leiriin sujui hitaasti, otimme monta taukoa, mutta lopulta pääsimme takaisin tuttuun ja turvalliseen kotiin.

”Hyvän Tähtiklaanin nimeen! Onko sinulla kaikki kunnossa?” Leimusilmä huudahti parantajan pesässä. ”Mitä sinulle kävi?” Hän jatkoi.
”Löysin hänet tajuttomana melkein hukkumassa.” Kuusikko kertoi Leimusilmälle.
Kuuntelin heidän keskustelua samalla kun makasin. Oloni ei ollut mennyt parempaan suuntaan, ainoastaan huonompaan.
*Toivottavasti selviän tästä. Pentuni eivät voisi kestää sitä, jos siirtyisin Tähtiklaaniin* ajattelin. Kyllä Leimusilmän osaamisella voisi parantaa kaiken.

//Kuusikko
//RIP Kuusi

Kirjoittaja: Ampiainen

Katselen leirin keskustaa leirin reunamilla korvat luimussa hivenen sateen vuoksi. Syöksyaskel oli partiossa parin muun kanssa ja oli käskenyt minun odottaa että hän palaisi. En kyllä halunnut odotella sitä hiirenaivoista jäniksen aivoa. Mutta mitäs muutakaan voisin? En varmaan mitään jos syöksyaskelz suutuisi ja yrittäisi tehdä jotain jäisin auttamatta alakynteen. Muita kissoja ei ollut kauheammin ulkosalla kuin minä ja ainakin syöksyaskeleen partio. Ja ai niin! Hierakkatassun mestari oli vienyt tyttäreni taisteluharjoituksiin aiemmin tänään ja he taisivat olla vieläkin ulkosalla. Yllättäen huomaan katajatassun tassutavan ulos oppilaiden pesästä ja pomppaan melkein heti pystyyn. En ollut tehnyt kauheammin mitään pentujeni kanssa sen jälkeen kun heidät oltiin nimitetty oppilaksi! Nyt olisi täydellinen tilaisuus viettää vähän aikaa katajatassun kanssa ja vielä ilman syöksyaskelta! Tassutan ripein askelin katajatassua kohti ja pysähdyn tämän eteen.
”Hei katajatassu! Miten sinulla on mennyt? Oletko käyttänyt hyvin mestarisi kanssa? Hah miksi edes kysyn sinähän olet kuuliainen etkö olekkin katajatassu? Siitä on aikaa kun viimeksi juttelimme vai mitä?” Mauun melkoisen innokaan oloisena tyttärelleni ja heilauttelen häntääni edes takaisin.
//Kata? :]

Kirjoittaja: Ampiainen

Makoilen tylsistyneenä makuusammalillani parantajien pesässä ja katselen pesän suuta minulla ei sinänsä ollut mitään tekemistä tällä hetkellä mutten voinut maata vain sammalpedillänikään koko päivää. Olin sentään parantaja oppilas! Nousin hitaasti seisomaan ja venyttelen raukeasti sulkien silmäni hetkellisesti. Tassutin sittemmin hitaanloisesti ulos parantajien pesästä miettien ketkä kaikki mahtaisivat olla ulkona, ei kai moni ulkona oli märkää. Ja siellä sataa tihutti hivenen verran kun astuin ulos. Itse pidin sateesta se oli jotenkin rentouttavaa. Katselin ympärilleni toivoen että näkisin haukkakyntä jossain päin leiriä mutta harmikseni en nähnyt naaraan vaaleanruskeaa kuviollista turkkia mistään.
*No ei sen väliä hän on varmaan vain partiossa!* Ajattelin hivenen onnistuneena mutta ryhdidtäydyin nopeasti ja tassutin kunnolla ulos parantajien pesästä kohti tuoresaaliskasaa, katselin sitä hetken. Sitä ei voinut kyllä tuoresaaliskasaksi kutsua enemmänkin märkäsaaliskasaksi. Vatsani murisi hivenen ja päädyin vain nappaamaan nopeasti pienikokoisen hiiren ja tassutin vähän kuivempaan nurkkaan leirin reunalla syömään sen.
*En pidä hiirestä enkä varmaan koskaan tule täysin pitämäänkään mutta nyt ei oikein ole muuttakaan vaihtoehtoa muut saalit ovat läpimärkiä.* Ajattelin pudottaessani hiiren maahan ja asetuin syömään sitä nopein haukkauksin. Hiiri olikin siis nopeasti historiaa ja nousin seisomaan ei kovinkaan Laukaan aterian jäljiltä seisomaan. Käännyyn hitaanloisesti ympäri ja tassutan takaisin parantajien pesälle. Ehkäpä loimuliekki olisi siellä ja hänellä olisi minulle tekemistä? Tai no tottakai hän olisi siellä! Minun tietääkseni hän ei ollut lähtenyt pesästä vielä tänään, varmaankin hän oli vielä nukkumassa?

Kirjoittaja: Saaga

Värisin, kun Korpikaste takanani mainitsi Jänötassun kuoleman. Jos hänelläkin oli aikeissa kuolla, niin olisi ainakin hieman varovaisempi aiheen kanssa. Jatkoin laahustamistani koettaen kuitenkin nostella käpäliäni tarpeeksi, etten pitäisi liian kovaa meteliä. Karkottaisin vielä kaikki saaliseläimet surkealla olemuksellani, eikä klaanilla tainnut olla siihen varaa juuri nyt vaikka helteet olivatkin ohi.
“Kyllä se minulle käy”, huikkasin taakseni ja otin tiukan käännöksen vasempaan. Johdattaisin meidät siis joelle, jos muistin enää edes missä se oli.
“Jos se kerta käy sinulle, miksi viet meitä pois päin joesta?” Korpikaste kysyi nyrpistäen nenäänsä. Jähmetyin ja mietin hetken.
“Anteeksi”, nau’uin ja käännähdin kannoillani nolostuneena. “Näyttäkää te tietä sitten.”
Kortetuike katsoi minuun hetken ennen kuin vilkaisi Korpikasteeseen, joka näykkäsi ja lähti johdattamaan meitä täysin päin vastaiseen suuntaan. Turkkiani kuumotti häpeästä ja painoin pääni seuratessani siskoani ja Kortetuiketta. He kävelivät rinnakkain ja minä heidän perässään. Olin taas ulkopuolella, mutta miten kolmen porukassa voisi olla missään muualla kuin ulkopuolella, ajattelin. Sade piiskasi maata ja turkkiani ja muidenkin turkkeja. Olisin varmaan märkä monen päivän ajan tämän sateen jäljiltä. Toisaalta ei kyllä näyttänyt siltä, että sateet olisivat hetkeen loppumassakaan. Toivoin vain meidän olevan pian perillä, että pääsisimme tekemään edes jotain.

//Korte tai Korpi?

Kirjoittaja: Saaga

Hilehuurteen kehotus mennä etsimään isääni tuntui hetkauttavan jotain suurta sisälläni ja minut valtasi oikein kova halu juosta taas Jupiterin rinnalla metsässä, saalistaa hänen kanssaan ja olla vapaa. Tajusin tuijottavani Hilehuurretta ja käänsin pääni pois.
“Haluaisin todella, mutta entä jos en löytäisikään häntä? Tai pahempaa, jos…” ääneni murtui kesken lauseen ja pudistin päätäni. Ei Jupiter voinut olla kuollut. En voinut edes ajatella sellaisia.
“Ehkä olen vain pelkuri”, sanoin huokaisten syvään. Tuijottelin Hilehuurteen ohi jonnekin leirin seinälle.
“Et sinä ole pelkuri. Olet mahtavan rohkea. Minä sentään koulutin sinut enkä kouluttanut muistaakseni sinusta pelkuria”, ystävä naukaisi rohkaisevasti ja hieman leikkisästi. Naurahdin vähän pakotetusti, mutta minua oikeastaan jopa huvitti vähän. Vaikka mieleni pyörikin vakavampien asioiden ympärillä Hilehuurre tuntui aina pystyvän keventämään tilannetta. Ehkä olinkin vain kaivannut häntä ja hänen kaltaisiaan kissoja, jotka luin ystävikseni. Hymyilin hiukan katsoessani kollia silmiin. Hän näytti puhtaasti haluavan auttaa ja tukea minua. Räpyttelin silmiäni ja katsoin pois.
“En minä taida lähteä”, sanoin ja nyökkäsin lyödäkseni asian lukkoon.
//Hile jos haluut viel jatkaa jotain mut ei oo pakko 😀

Kirjoittaja: EmppuOmppu

ELANDRA
Mesitähti: 12kp –
Haavemuisto: 6kp –
= 18KP

EMPPUOMPPU
Kortetuike: 18kp –
Hiilihammas: 17kp –
Kuutamolaine: 9kp –
Leimusilmä: 26kp! –
= 70KP

KOIVU
Hilehuurre: 10kp –
Ropinaroihu: 8kp –
= 18KP

KÄÄRMIS
Korpikaste: 13kp –
Käärmekulta: 22kp! –
Kääpätassu: 9kp –
= 44KP

PYRY
Kastesulka: 9 (24.08.) – 9kp –

SAAGA
Perhopuro: 43kp! –
Sädesäihke: 18kp –
Varpulaulu: 20kp! –
Nopsaliekki: 12kp –
= 93KP

Kirjoittaja: Pyry

Väräytin korviani hieman yllättyneenä sisareni kysymykselle siitä, mietinkö koskaan mitä rajan toisella puolella oli. Olimme yhdessä kävelyllä etelärajan puolella ja tarkkailin, kuinka Ropinaroihu katseli jotenkin tutkien ja – näin kenties väärin, ehkä kaihoisasti? – maille, jotka eivät olleet kenenkään omistuksessa.
”En juurikaan”, mumisin, pidellen yhä nappaamaani hiirtä leuoissani. Pysähdyin ja istahdin katselemaan sinne ”ei-kenenkään maille” laskien hiiren käpälieni juureen. ”En ole ajatellut asiaa. Ei meidän kuulu ajatella moista.” Vilkaisin siskoani merkitsevästi sivusilmällä, hän oli istuutunut viereeni. ”Klaanimme reviiri ja sen kolkat ovat ainoa asia, jotka meidän täytyy tuntea.”
Ropinaroihu hymähti jotakin ja kuulosti lähes tyytymättömältä vastaukseeni. Mitähän hän oli odottanut? Olisiko minun pitänyt sanoa, että ”itse asiassa, nyt kun kysyit, olen jo pitkään miettinyt karkaamista klaanista. Joko mennään ja karataan yhdessä?” Tuhahdin itsekseni ajatuksen älyttömyydelle. Pyyhkäisin hännälläni maata kuin lakaisten moiset puheet pois päiväjärjestyksestä. Silti minun oli ihan pakko kysyä, koska turkkiani pisteli epämukavasti kuin olisin kuullut Ropinaroihun mielen pyörittelevän mahdottomia ajatuksia mahdottomalla vauhdilla: ”Oletko sinä sitten miettinyt? Sitä, mitä tuolla on.”
Sotkuisen värinen, mahdoton mutta rakas sisareni kohautti lapojaan. ”Silloin tällöin”, hän vastasi ympäripyöreästi.
Korvani nytkähti epäluuloisesti. Aistin, että Ropinaroihu oli ajatellut asiaa paljon enemmän kuin mitä antoi minun ymmärtää. Mieleni teki saarnata hänelle. Käskeä unohtaa kaikki, mitä hän mahdollisesti oli suunnitellut, se ei ollut mitään hyvää, sen tiesin! Tai se ei ainakaan toisi mitään hyvää. En tietenkään voinut syyttä suotta marista hänelle. Enhän minä tiennyt varmasti, mitä hänen päässään liikkui vai liikkuiko mitään.
Huokaisin syvään katse viipyillen kaukaisuudessa.
”Kunhan kerrot minulle, jos aiot saada itsesi ongelmiin”, maukaisin sitten rauhallisesti, kuin olisin puhunut säästä. Silmäni kuitenkin sanoivat hänelle: ”älä tee mitään tyhmää.”
Tiesin, ettei minusta ollut pidättelemään Ropinaroihua. Saatoin puhua hänelle järkeä, kertoa, kuinka järjettömiä ja vaarallisia ideoita hänellä oli tai kuinka hän todellakin olisi pian vaikeuksissa jos ei tottelisi minua, mutta koskaan en voinut hänen uhmanhaluista ja seikkailunnälkäistä mieltään rauhoittaa kokonaan. Hän oli toisinaan kuin tulva. Jos hän jotain sai päähänsä, sivuun sai väistyä risut, kävyt ja häntä isommat kivenmurikatkin. Kuin tulvavesi hän virtasi kaiken läpi. En pystynyt rakentamaan sellaisia muureja, jotka hänet olisi vanginneet, pitäneet turvassa. En minä häntä vangiksi halunnut. Mutta liian usein olin huolissani hänen turvallisuudestaan. Saatoin vain toivoa ja yrittää pitää hänet aisoissa. Mutta kokonaan rauhoittaa en hänenlaisiaan pystyisi koskaan, ja se oli ehkä hyvä vain. Ropinaroihu ei olisi Ropinaroihu jos hän olisi minun tapaani rauhallinen. Tai jos uhmakkuus hänestä katoaisi, se kun oli aina ollut olemassa. Kai me sitten tasapainotimme toisiamme sillä tavalla. Olin valmis seuraamaan Ropinaroihua lähes mihin tahansa varmistaakseni, että hän pysyi turvassa. Mutta aina välillä mietin, oliko hänen kohtalonsa pudota rotkoon ja kiskoa minut sinne mukanaan.

//Ropina?

Kirjoittaja: Koivu

Tassutin valppaana rajapartion mukana takaisin leiriin. Oli vasta aurinkohuippu, joten näytti siltä, että minulla olisi runsaasti vapaa-aikaa tänään, jos en tulisi määrätyksi toiseen partioon.
Käpäliäni syyhytti päästä heti takaisin metsään tai nummille juoksentelemaan. Kävin toisinaan – tai oikeastaan nykyään aika useinkin – rajan tuntumassa itsekseni ihailemassa tuntemattomia maita edessäni. Kauniit maisemat jatkuivat silmän kantamattomiin, enkä ollut saada tarpeekseni rajalla vaeltelusta, vaikka yleensä kyllästyin kaikkeen varsin nopeasti. Siitä oli tullut yksi lempipuuhistani.
Kukaan ei tosin tiennyt harrastuksestani. Minulla ei ollut tapana puhua klaanitovereideni kanssa turhanpäiväisiä tai juuri mistään ylipäänsäkään; minua ei vain yksinkertaisesti kiinnostanut. Sen vuoksi sisareni oli edelleen ainoa kissa, jonka saatoin laskea ystäväkseni. Enkä minä erityisemmin jaksanut lörpötellä Kastesulankaan kanssa. Ja nyt kun maisemien ihailusta oli tullut lähes rutiini, minua jostakin syystä innosti vielä enemmän ajatus siitä, ettei kukaan tiennyt harrastuksestani. Se oli minun oma juttuni.
Olin aikeissa livahtaa omassa rauhassani ulos leiristä, kun Kastesulka kutsui minua ja tepsutti luokseni sotureiden pesän edustalta. Sisaren kaunis, sinikilpikonnatäplikäs turkki näytti vasta suitulta.
”Mentäisiinkö yhdessä metsälle? Vai oliko sinulla muita suunnitelmia?”
Normaalisti olisin ollut ärtynyt siitä, että rajaretkeni estettiin, mutta viime aikoina olin kaivannut siskoni seuraa todella. Soturin arki oli vetänyt meidät ensimmäistä kertaa elämässämme erilleen niin, että velvollisuutemme menivät useina päivinä ristiin, emmekä päässeetkään enää joka päivä aterioimaan yhdessä. Vaikka olimme edelleen tiivimmin tekemisissä kuin monet muut klaanin sisaruksista, niin minusta oli viime kuina tuntunut, että olin etääntymässä sisarestani. Mietin, mahtoiko Kastesulasta tuntua samalta.
”Mennään vain!” maukaisin innoissani, kuin olisimme olleet edelleen pikku pentuja.
Kastesulka näytti hivenen hämmästyvän reaktiotani. Todennäköisesti minua ei olisi huvittanut saalistaa, jos olisin ollut tänään metsästyspartiossa. Nyt kuitenkin mikä tahansa toiminta kelpasi. Kunhan en joutunut kököttämään leirissä tyhjänpanttina. Sitä paitsi mehän voisimme kulkea rajojen tuntumassa, vaikka etsisimmekin riistaa.
Lähdin edellä ulos leiristä ja valitsin suunnan kuin sovitusta säännöstä. Kastesulka ei koskaan valittanut, joten päätin yleensä aina mihin päin kävelimme.
Kävelimme pitkään hiljaisuuden vallitessa. Kun olimme ylittäneet joen, suuntasin meidät kohti nummia. Ajattelin, että voisimme käväistä reviirin päädyssä: siellä, missä Eloklaanin ja Kuolonklaanin välinen raja loppuu ja vaihtuu ei kenenkään -maaksi.
Etelärajaa lähestyessämme Kastesulka oli napannut yhden hiiren. Tuore jäniksen haju tulvahti sieraimiini, mutta olin liian keskittynyt rajan yli pälyilyyn alkaakseni etsimään pitkiä korvia loputtoman heinikon seasta.
”Mietitkö sinä koskaan, mitä tuolla toisella puolella on?” kysyin Kastesulalta, joka katseli minua tutkivasti.

//Kaste?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Aistin ilmassa hienoista jännitettä, kun Varpulaulu kysyi yllättävän töykeään sävyyn, ‘mitä me toljotimme häntä’. Kun kolli lähti Korpikaste perässään tassuttamaan osoittamaansa suuntaan, mieleeni hiipi väkisinkin ajatus, että jokin vaivasi ystävääni. Oli se mitä hyvänsä, en uskonut kollin haluavan avautua siitä tämän metsästysretken aikana. Ehkä olikin parempi, että tämä sai tekemistä ajattelemisen sijaan – se monesti kirkasti mieltä, jos oli murheita.
Korpikaste jättäytyi kävelemään rinnalleni porukan hännille. Vilkaisin hiukan epävarmana edellä kulkevan Varpulaulun suuntaan, mutta koska kolli vaikutti pärjäävään omillaan, käänsin uteliaana huomioni ruskeaan naaraaseen. Korpikaste pohti, miten vahvoja joen virtaukset mahtoivat olla tällä hetkellä. Naaras muisteli Jänötassun karmeaa kohtaloa, kun virta oli vienyt oppilaan mukanaan joitakin kuita takaperin. Toivoin hänen sielunsa löytäneen rauhan Tähtiklaanista.
“… Jos eivät, voisin kokeilla, jos vaikka osaisinkin kalastaa”, Korpikaste hymyili itsekseen. Minusta ajatus ei ollut hullumpi. Mutta toisaalta, kun nyt katsoi, miten vesi virtasi pelkästään metsän pohjalla sateen piiskatessa sitä, joki ei välttämättä ollut turvallisin paikka oleilla tällä hetkellä.
“Voisimmehan me käydä katsomassa, kuinka paha virtaus on”, sanoin hitaasti, samalla yrittäen miettiä, mikä kohta rannasta olisi turvallisin aikeillemme. “Mutta jos se on tosi vahva, palaamme takaisin metsään. Sopiiko se sinulle, Varpulaulu?” Siirsin taas katseeni edellämme löntystävään kilpikonnalaikkuiseen kolliin. En osannut sanoa, oliko tämä kuunnellut keskusteluamme.

//Varpu ja Korpi?

Kirjoittaja: Koivu

Hilehuurre kuunteli korvat höröllä, miten hänen ystävänsä avautui entisestä elämästään ja kaipuustaan isäänsä kohtaan. Yleensä hänen täytyi oikein pinnistellä keskittyäkseen kuuntelemaan näin pitkää virttä, mutta tällä kertaa Hilehuurteen uteliaisuus teki Nopsaliekin kuuntelusta helppoa. Ystävän mainitessa, ettei tämä tiennyt, kuuluiko todella klaaniin, koska hänen sydämensä oli hänen isänsä luona, Hilehuurre väräytti korvaansa epäuskoisena. Hopeanharmaa kolli pelästyi, että hyvä ystävä, jonka hän oli vieläpä itse kouluttanut soturiksi harkitsi nyt vakavasti jättävänsä klaanin. Kun musta täplikäs kolli vihdoin lopetti tarkentaen, että piti kyllä elämästään Eloklaanissa, mutta kaipasi sitä tunnetta, jonka saavutti vain oman perheen kanssa, Hilehuurre helpottui hiukan. Ehkä ystävällä olikin vain käynnissä pieni identiteettikriisi, hän ajatteli. Sitä paitsi, miksi kolli ei olisi kaivannut isäänsä?
”Kuule”, Hilehuurre aloitti ja kohtasi Nopsaliekin odottavan katseen.
”Ei ole minun asiani kertoa, mihin sinä kuulut. Mutta olet aivan yhtä iso osa Eloklaania kuin minäkin, ja minun on vaikea kuvitella sinua muualle. Vaikka kokisitkin, että perheesi on muualla, sinun on valittava polkusi itsenäisesti. Tietysti sinulla on isääsi ikävä, mutta jos lähtisit, sinulla tulisi aivan sietämätön ikävä minua”, Hilehuurre maukui vakavana, mutta pilke ilmestyi hänen silmäkulmaansa hänen lopetettuaan.
Nopsaliekin ahdistunut ilme pehmeni hiukan, kun kolli antoi viiksiensä väristä huvituksesta.
”No taatusti!” Nopsaliekki naukaisi. ”En vain tiedä… saanko täällä sitä samaa yhteenkuuluvuuden tunnetta.”
Hilehuurre kohautti lapojaan.
”Ehkä vielä joskus, jos saat pentuja, kuka tietää”, hän maukaisi.
Huomautus ei näyttänyt lohduttavan Nopsaliekkiä, joka katseli nyt maata heidän tassujensa välissä.
”Tiedätkö mitä?” Hilehuurre sanoi. Ystävä nosti päänsä. ”Minusta sinun pitäisi mennä etsimään isäsi.”
Nopsaliekki tuijotti häntä suu raollaan. Hilehuurre hymyili leveästi.

//Nopsa?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kuutamolaine raahusti muun partion perässä leiriin rättiväsyneenä. Hänellä oli ollut uskomattoman huono metsästysonni, vaikkei häntä olisi kyllä voinut muutenkaan kutsua mitenkään erityisen hyväksi saalistajaksi. Häneltä oli päässyt karkuun pari lintua ja yksi mehevä orava, kun taas partiossa mukana olleet Rastaskukka, Pohjaharha ja Laventelitaivas olivat tuntuneet kahmivan saaliita kaksin käpälin.
Kuutamolaine tunsi olonsa surkimukseksi katsellessaan, miten hänen klaanitoverinsa veivät saamisensa tuoresaaliskasaan. Nälkä kurni hänen vatsassaan, mutta hän ei kehdannut ottaa saalista, koska ei ollut itse tuonut yhtään panostusta ruokakasan kasvattamiseksi. Niinpä hän tyytyi jäämään leirin laitamille vilkuilemaan hieman apeana muita kissoja, jotka kiiruhtivat valikoimaan parhaimmat palat saaliista.
“Mistä moinen murjotus?” Kuutamolaine tunsi verenpaineensa nousevan kuullessaan – raivostuttavan – tutun äänen kajahtavan toiselta puoleltaan. Hän käänsi vastahakoisesti päätään Talvikkitakun suuntaan, joka lähestyi häntä leveä virnistys naamallaan.
Punertava turkkinen naaras oli ollut viime aikoina erityisen rasittava, eikä Kuutamolaine kyennyt ymmärtämään syytä ystävänsä pentumaiselle käytökselle. Hän oli nyt liian väsynyt jaksaakseen mitään tämän typeriä jekkuja.
“Mitä sinä haluat?” Kuutamolaine murahti ja käänsi väsyneenä katseensa takaisin tuoresaaliskasaan päin, joka oli kutistunut huomattavasti tässä ajassa. Häneltä pääsi haikea huokaus.

//Tale?? 😉

Kirjoittaja: EmppuOmppu

“Tiedätkös, sinä todella säikäytit meidät silloin helteiden aikaan”, Korppisiiven nauku havahdutti minut unen rajamailta. Olin ollut vähällä torkahtaa kumppanini pestessä hellästi korvantaustojani auringon lämmittämässä läikässä aukiolla. “En tiedä, mitä olisin tehnyt, jos et olisikaan enää herännyt”, naaras jatkoi tavallista vaisummalla äänellä.
Kohottauduin parempaan makuuasentoon, jotta pystyin kääntymään katsomaan kumppaniani. Korppisiiven vihreät silmät kimmelsivät, ja minuun iski saman tien huoli. “Ei minulla ole mitään hätää nyt!” vakuutin naaraalle ja hieraisin hänen päätään kuonollani. “Sitä paitsi, et sinä minusta niin vähällä eroon pääse. Palaisin luoksesi vaikka haudan takaa, ihan multaisena ja ällöttävänä. Kai sinä silti rakastaisit minua?”
Kiusoitteleva äänensävyni sai Korppisiiven suunpielen nytkähtämään ylöspäin, ja soturitar näppäisi minua korvalle hännänpäällään. “Se riippuu ihan siitä, miten hölmöllä tavalla sinä menet kuolemaan”, hän vastasi leikkisä pilke silmissään. Aikaisempi haikeus kuitenkin palasi hänen ilmeeseensä, kun hän lisäsi: “Mutta kyllä rakastaisin sinua, vaikka olisit multainen ja ällöttävä. Ihan loppuun asti.”
Huomasin, että kumppanillani oli paljon asioita mielen päällään, joista tämän ei selvästikään tehnyt mieli puhua juuri nyt. Klaanin varapäällikkönä hänen harteillaan lepäsi paljon, ja minä en voinut kuin vain ihailla hänen luonteen lujuuttaan kestää se. Toivoin vain, että hän voisi sälyttää edes pienen osan tuosta painosta minullekin.
“Ja minä rakastaisin sinua, vaikka olisit ihan matoinen”, painoin pääni hellästi hänen päätään vasten ja kehräsin. Kuulin Korppisiivenkin hyrähtävän kehräämään, ja lämmin tunne valtasi minut kauttaaltaan. Tämä kissa oli minun elämäni rakkaus. Olimme selvinneet lukuisista vastoinkäymisistä elämämme aikana ja kokeneet musertavan monia menetyksiä, mutta kaikkien näiden vuodenaikojen jälkeen olimme silti vahvimpia yhdessä. Hänen rinnallaan minulla oli voimallisempi olo.
“Joutuisit ehkä kuitenkin nukkumaan ulkona, vaikka rakastaisinkin sinua matoineen päivineen”, naukaisin leikilläni, ja seuraavaksi tunsin pehmeän tassun läpsähtävän yllättävän lujaa poskelleni.
“Hiirenaivo”, Korppisiipi tuhahti, mutta hänen silmissään oli rakastava katse.

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: EmppuOmppu

“Vienotassu, hakisitko vähän hiirensappea ja kävisit tarkistamassa Nokilinnun punkkien varalta?” Leimusilmä pyysi tassutellessaan peremmälle parantajan pesään tuore yrttikimppu hampaissaan. “Näin hänet ulkona näyläämässä nahkaansa sen näköisenä, että siellä saattaa olla kutsumattomia vieraita.”
Kilpikonnakuvioinen parantajaoppilas keskeytti yrttien lajittelun ja huiskautti häntäänsä. “Selvä on, Leimusilmä. Minä haen.” Sen jälkeen naaras katosi hetkeksi yrttivarastoon hakemaan tarvikkeita. Leimusilmä antoi oppilaalleen tietä, kun tämä hipsutti varovasti hänen ohitseen pidelleen hampaissaan tikkua, jonka toisessa päässä roikkui sapella kostutettu sammalmytty.
Vienotassun mentyä Leimusilmä laski mukanaan tuomansa yrtit maahan niiden viereen, joita hänen oppilaansa oli ollut järjestelemässä, ja ryhtyi sitten jatkamaan naaraan kesken jäänyttä työtä. Yrttejä oli huolestuttavan vähän vuodenaikaan nähden. Tavallisesti tähän aikaan viherlehdestä heidän varastonsa olivat ihan kukkuroillaan, mutta kovat helteet olivat verottaneet luontoa pahasti. Heidän ei auttanut kuin vain toivoa, että heidän varastonsa riittäisivät seuraavaan hiirenkorvaan asti.
Leimusilmä oli niin keskittynyt puuhaansa, ettei heti tajunnut reagoida pesää lähestyviä käpälänaskelia. Vasta kun sisäänkäynnistä tulvivan valon eteen ilmestyi varjo, hän nosti katseensa yrteistään, puoliksi olettaen Vienotassun tulleen jo takaisin Nokilinnun luota. Hänen sydämensä teki kuitenkin yhden ylimääräisen lyönnin, kun hän näki tulijan.
“Anteeksi, en kai keskeyttänyt mitään tärkeää?” Lieskakajon hunajainen nauku sai Leimusilmän kehrämään melkein pelkästään sen kuulemisesta. Hän kuitenkin ravisti päätään pakottaakseen itsensä keskittymään olennaiseen. Tuijoteltuaan hetkisen soturin lumoaviin, vihreisiin silmiin, hänen katseensa liukui kollin koholla olevaan tassuun.
“Oletko loukkaantunut?” hän kysyi voimatta peitellä huolta äänessään.

//Lieska?

Kirjoittaja: Käärmis

Aikaa oli kulunut tovi. Kuumat ajat olivat muuttuneet rutikuiviksi ja sen jälkeen lähes silkaksi sateeksi. Taivas tuntui raivoavan ja itkevän klaanini niskaan yötä päivää lopettamatta koskaan. Se tuntui haluavan pahaa kaikille, jotka sattuivat sen tielle. Vähän kuin hyvin vihainen kissa. Hymähdin omalle ajatukselleni. Olinpas taas jotenkin niin pentumaisella tasolla. Se melkein hävetti.
Tassutin toljotellen taivaalle kuin sieltä olisi putoamassa tuoresaalista. Olin partiossa veljeni Varpulaulun, Kortettuikkeen, Korppisiiven sekä Järviloisteen kanssa. Sateella se ei kamalasti huvittanut minua, mutta mikä muukaan minua olisi muutenkaan viime päivät miellyttäny? Tuntui siltä kuin minulla olisi ollut jatkuvast huono päivä huonon päivän perään, eikä loppua kierteelle näkynyt.
“Haluatteko metsästää yhdessä?” Kortetuike ehdotti minulle ja veljelleni hidastaessaan tahtiaan niin, että kulkisi meidän kanssa samaan tahtiin. Katsoin Varpulauluun päin.
“Kai se käy”, hän totesi ja osoitti hännällään suuntaa, johon voisimme lähteä. Kun emme liikkuneet heti, hän kysyi hieman töykeällä äänensävyllä: “No mitä te toljotatte?”
“En minä mitään toljota”, tuhahdin ja huiskaisin häntääni tassuttaen veljeni perään, kun hän lähti kohti osoittamaansa suuntaa.
Hidastin tahtiani ja kuljin Kortetuikkeen tahdissa.
“Millaisetkohan virtaukset ovat tällä hetkellä? Ovatkohan ne niin kovat, että voisivat vetää meidät mukanaan kuin Jänötassun, jos menemme liian lähelle?” pohdin ääneen samalla, kun maistelin ilmaa. “Jos eivät, voisin kokeilla, jos vaikka osaisinkin kalastaa”, ehdotin hymyillen ajatukselle, että saisin käpäliini kalan. Ne olivat kieltämättä kyllä melkoista herkkua ja olisi hienoa saada napatuksi sellainen.

//Korte tai Varpu?