Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Käärmis

Kolli kuunteli, kun hänen ystävänsä selitti, että Ahmatassu oli pitänyt häneen etäisyyttä sen jälkeen ja oletti, että syynä voisi olla se, että hänen joukkueensa ei ollut voittanut. Jänötassua mietitytti mikä toista kollioppilasta saattoi niin vaivata. Perhotassuhan oli aivan mahtava!
Kun he pääsivät viimein perille, oppilaat aloittivat kahlailemalla ja totuttelemalla veteen. Se ei ollut Jänötassulle ongelma. Hän nautti siitä, että sai tuntea viileän virran turkillaan, vaikka osin häntä hermostutti ystävänsä puolesta. Hän pelkäsi, että Perhotassu liukastuisi liukkailla kivillä, joita joen pohjalla oli ja jäisi jotenkin jumiin pohjaan.
Pian kuitenkin oppilaat ohjeistettiin jo rantaan päin ja sitten Mesitähti, joka oli laskeutunut veteen heidän kanssaan alkoi ohjeistaa heille uintia. Hän kertoi heille yhdessä Hiilihampaan kanssa mitä kannatti ja mitä ei kannattanut tehdä. Esimerkiksi ei saanut koskaan yliarvioida omaa uintitaitoaan. Mielellään kannatti aian aliarvioida itsensä kaiken varalle.
Kun mestarit olivat selittäneet kaikki perusasiat, saivat Jänötassu ja Perhotassu kokeilla sitä itse. Jänötassu meni hieman syvemmälle veteen ja nosti varovasti tassunsa niin, että kellui kauhoen vettä tassuillaan. Hän ei aluksi liikkunut mihinkään ja meinasi vain upota saman tien, mutta pienellä Mesitähden avustuksella hän alkoi saada uimisesta otteen. Ei hän ollut siinä mitenkään erityisen hyvä, mutta ainakin onnistui.
“Tämähän on hauskaa!” harmaanruskea kolli naurahti Perhotassulleen meripihkansilmät kimaltaen kauhoessaan naaraan ohitse.

//Perho?

Kirjoittaja: Saaga

“Minusta se oli kyllä hieno kokemus”, nau’uin silmät edelleen kimmeltäen iloisesti. Nyt, kun sain muuta ajateltavaa minua ei jännittänyt enää niin kovin.
“Ahmatassu on pitänyt hieman etäisyyttä minuun. Hän vaikuttaa katkeralta, ettei heidän joukkueensa voitanut mutta en tiedä miten se minun vikani on, sillä emme mekään voittaneet”, sanoin hieman alakuloisesti. Jänötassu kohautti lapojaan.
“Niinpä. Ei se sinun vikasi ole. Huoli pois ja pidetään kivaa uintiharjoituksissa, joohan?” hän naukui ja katsoi minuun veikeä virne kasvoillaan. Nyökkäsin hymyn puhjetessa taas naamalleni. Pääsimme rantaan saakka kuuntelemaan Mesitähden selostusta, siitä ettemme saisi mennä liian pitkälle veteen vaan tällä kertaa riittäisi ihan vain se, että kahlaisimme ja totuttelisimme liikkumaan vedessä. Jännitykseni laukesi heti, kun kosketin vettä etukäpälilläni. Se tuntui viileähköltä muttei liian kylmältä ja en edes vältämättä joutuisi uimaan tänään vaan kahlailu taitaisi riittää. Jänötassu meni edeltä ja katseli välillä taakseen virnuillen hassusti, kun vesi lähestyi hänen vatsaansa. Naurahdin ja seurasin perästä mutta nauru hyytyi pian, kun kylmää vettä oli jo lapoihin saakka.
“Tulkaapa hieman takaisin päin”, Hiilihammas kehotti. Hän oli itsekin kahlannut veteen mutta siinä missä minulla olisi ollut vettä vatsaan asti se riitti juuri hieman yli puoleen väliin hänen tassujaan. Peruutin taaksepäin niin, että vettä oli kylkiini ja jatkoin kahlailua.
//Jänö?

Kirjoittaja: Käärmis

Aikaa oli kulunut ja hiirenkorva oli saapunut. Jänötassulla oli päällimmäisenä mielessään hiirenkorvan harjoitukset. Se oli ollut nuoren kollin mielestä mainio kokemus. Vaikka hän ei ollutkaan ollut voittajajoukkueessa, hän oli päässyt tuntemaan sen onnen ja innon, joka toisia vastaan suoriutumisessa tuli.
Jänötassu palasi taas ajauksissaan nykyhetkeen. Hän oli matkalla uintiharjoituksiin Perhotassun kanssa. He olivat saaneet mestarinsa suostumaan pitämään harjoitukset yhdessä, vaikka yhtä hyvin Jänötassu olisi voinut olla Säihketassun kanssa ja Perhotassu Ahmatassun kanssa.
Kolli katsoi nättiin naaraaseen, joka kulki hänen vierellään ja yritti pitää huolen siitä, että häntä ei turhaan jännittäisi. Vaikkei hänkään ollut vielä käynyt kertaakaan uintiharjoituksissa aikaisemmin, häntä ei huolettanut lainkaan. Heillä oli kuitenkin kaksi vanhempaa ja kokeneempaa kissaa, jotka olivat varmasti hyviä uimareita.
“Mitä mieltä olit hiirenkorvan harjoituksista?” harmaanruskea kolli kysyi ystävältään, koska matkaa oli vielä jonkin verran. “Minusta se oli ainakin mukavaa. Etenkin kun saimme olla kilpailemassa yhdessä samassa joukkueessa”, hän sanoi vielä silmät kimaltaen.
Jänötassulla oli ollut samassa joukkueessa hänen kanssaan Perhotassu, Loimutassu ja Kastetassu. Loimutassu oli tuntunut koko ajan yrittävän näyttää osaavansa paremmin kuin edes oma joukkueensa, mutta oli hän kuitenkin jotenkuten osannut tehdä yhteistyötä toisten kanssa.

//Perho?

Kirjoittaja: Saaga

“Tottahan toki voimme auttaa!” nau’uin iloisesti ja lähdin astelemaan kohti klaaninvanhimpien pesää. Jänötassun silmät kirkastuivat ja hän tassutti perääni. Pidin klaaninvanhempien auttelemisesta. Koin itseni hyödylliseksi ja saatoin hyvällä tuurilla kuulla tarinan tai pari hommia paiskiessani. Annoin Jänötassun mennä edeltä pesään ja pujahdin sinne sitten hänen perästään.

Aikaa oli kulunut ihan mukavasti. Tallustelimme Jänötassun kanssa vierekkäin kohti jokea Hiilihammas ja Mesitähti kintereillämme. Minua jännitti hiukan, sillä edessä oli tämän hiirenkorvan ensimmäiset uintiharjoitukset. Kaiken lisäksi meidän mukanamme oli itse Eloklaanin päällikkö, Mesitähti, sillä hän oli Jänötassun mestari.
“Jännittääkö sinua?” Jänötassu kysyi yllättäen minut. Turkkini alla kihelmöi ja yhtäkkiä minulle tuli kova kiire veteen viilentämään itseäni, sillä minulle tuli kauhean kuuma.
“Ehkä hiukan”, kähähdin hieman nolona mutta koitin silti hymyillä. Jänötassu katsoi minua myötätuntoisesti ja nyökäytti päätään.
“Hyvin se menee”, hän naukui. En tiennyt, mikä Jänötassu oli sanomaan, sillä hänkään ei ollut ikinä käynyt uintiharjoituksissa. Toisaalta ehkä hän oli luonnonlahjakkuus ja tiesi sen itsekin.
//Jänö?

Kirjoittaja: Elandra

Kävelin kaikessa rauhassa partion perällä kohti sekametsää. Nuori oppilaani, Jänötassu kulki vierelläni ja tarkkaili ympäristöään. Olin saanut kollikissan oppilaakseni joitain kuita sitten, ja siitä saakka rauhalliset päiväni olivat olleet vain historiaa. Ei ollut enää rauhallisia ja pitkiä aamuja, sillä usein Jänötassun harjoitukset olivat varsin aamupainoitteisia.
Nautin kuitenkin siitä, että sain taas kouluttaa nuorta kissaa Eloklaanin soturiksi. Uskoin, että Jänötassusta kasvaisi erinomainen soturi Eloklaanille. Kolli oli nyt jo osoittanut olevansa uskollinen ja taitava harjoittelija.
Pian nummimaisema muuttui metsäksi, kun saavutimme viimein sekametsän. Kukaan ei puhunut mitään, mutta tällä kertaa se sopi minulle. Nautin rauhallisuudesta ja hiljaisuudesta ja siitä, että sain vain ihastella Eloklaanin reviirin kauniita maisemia. Rakastin klaaniani yli kaiken. Uskoin, että kissojen puhumattomuus johtui osittain Pohjaharhasta, jonka Korppisiipi oli valinnut partion johtoon. Tunnetusti valkea kolli ei pitänyt siitä, että partion aikana höpöteltiin niitä näitä. Minua puhuminen partion aikana ei haitannut, mutta halusin kunnioittaa velipuoleni toivetta, enkä rikkonut hiljaisuutta.
Leirin piikkihernemuurit häämöttivät jo edessämme. Pohjarharha pujahti partion johdolla piikkihernetunneliin ja johdatti meidät leiriin. Annoin Jänötassun mennä edellä, joten saavuin leiriin partion jäsenistä viimeisenä. Aukiolla kohtasin oppilaani katseen.
”Ota jotakin syötävää ja lepää sitten vähän. Lähdemme auringonlaskun aikaan uintiharjoituksiin”, totesin rauhallisella äänellä kollikissalle. Jänötassu räpäytti silmiään ja nyökkäsi. Hän lähti välittömästi kohti tuoresaaliskasaa hakeakseen itselleen vatsan täytettä.

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Saaga

“Ei se mitään. Totut vielä metsän ääniin olen varma”, naukaisin rohkaisevasti. En ollut koskaan itse ollut noin säikky mutta olihan klaanissa ja sen arjessa paljon asioita, joihin minunkin oli täytynyt tottua. Palasin hetkeksi siinä kävellessämme aikaan, jolloin olin ollut yhtä pihalla kaikesta kuin vieressäni tallustava Rontti nyt. Muistin vielä elävästi kuinka olin ihaillut muita kissoja ja etenkin Syreenisumua, joka oli silloin vielä ollut -tassu minun kanssani. Suustani pääsi pitkä huokaus ajatellessani naarasta.
“Onko kaikki hyvin, Nopsaliekki?” Rontin varovainen ääni herätti minut ajatuksistani.
“Kyllä, on. Anteeksi, vaivuin vain ajatuksiini”, nau’uin ja koitin parhaani mukaan pitää ajatukseni erossa kauniista Syreenisumusta. Se oli hankalaa mutta pystyin siihen joten kuten.
“Lienemme kai menossa kohti Kuolonklaanin rajaa. Oletko käynyt siellä aikaisemmin?” kysyin vaikka kysymys saattoi olla hieman tyhmä. Rontti oli kuitenkin ollut Eloklaanissa jo jonkin aikaa. Kai hän oli nyt Kuolonklaanin vastaisella rajalla käynyt, miksei olisi? Raja herätti minussa aina jotain sekavia tunteita, joita en oikein osannut erottaa toisistaan saatika nimetä. Olin rajalla aina lähempänä emoa, mikä tuntui… no oudolta. Tiesin kyllä, että emo oli kuollut, mutta en oikein halunnut tunnustaa sitä tapahtuneeksi. Tiesin myös varsin hyvin, että hän oli saanut uusia pentuja jonkun uuden kollin kanssa isän jättämisen jälkeen ja sitäkään en mielellään olisi halunnut tietää. Vaikka en tiennyt mitään Rosmariinikynnestä ja Kamomillapyörteestä noin kissoina, tunsin heitä kohtaan jotain outoa kateutta mutta samaan aikaan vihaa.
//Rontti?

Kirjoittaja: Saaga

Kohautin lapojani nuoremmalle kollille. Tarkkailin hetken hänen kehonkieltään. Rontti vaikutti hiukan hermostuneelle. Voi toista.
“Minulle menee oikein hyvin kiitos”, naukaisin ja katsahdin tassujani. Ruskea turkkinen toverini oli Eloklaanissa vain vierailulla, mikä sai minut palaamaan ajassa menneeseen ja siihen aikaan, kun itse päätin liittyä Eloklaaniin. Kaikki oli tuntunut niin oudolta ja jännittävältä.
“Tiesitkö, että minäkään en ole syntynyt klaaniin? Liityin Eloklaaniin, kun olin noin sinun ikäisesi”, nau’uin hellästi. Minua innostutti jutella kissalle, joka oli nyt samassa tilanteessa, jossa itsekin olin. Halusin tietää lisää Rontista ja hänen tarinastaan mutta tiesin, että minun täytyisi tehdä se varovaisesti ja hitaasti, koska kolli vaikutti aika pelokkaalta.
“En tiennyt”, Rontti sanoi hiljaa. Hänen kiinnostuksensa tuntui kuitenkin heränneen edes hiukan, sillä hän kuunteli selvästi minua kohti pystyyn nostetuilla korvilla.
“No nyt kuitenkin tiedät. Jos haluat, voin jakaa oman tarinani”, nau’uin hymyillen ystävällisesti. En halunnut kääntää keskustelua pelkästään itseeni, joten lisäsinkin vielä:
“Olen myös mielelläni tukena sinulle, jos koskaan tarvitset apua jossakin tai et tiedä miten jotkut asiat klaanissa toimivat olen enemmän kuin mielissäni, jos voin auttaa.”
//Rontti?

Kirjoittaja: Ampiainen

”Mustikkapentu! Mennäänkö ulos leikkimään piilosta? Minulla on tylsää”, ehdotan silmät suurina ja pyöreinä. Mustikkapentu nosti päätään ja tuijotti minua hetken unenpöpperöisenä; minä olin aivan virkeä mutta sisko oli herännyt vastikkaan eikä ilmeisesti ollut vieläkään herännyt kunnolla! Mustikkapentu tuijotti minua hetken kunnes nyökkäsi.
”Mennään sitten! Minä voin etsiä ensimmäisenä”, mustikkapentu lupaa. Tassutamme siis oitis ulos pentutarhasta mutta jätin mustikkapennun pentutarhan suulle laskemaan ja luikin itse pesän taakse ja käperyn pikkuriikiseksi palloksi toivoen että sisko ei löydä minua.. Koskaan! Kun viimein tulisin ulos sisko saisi hämmästyä syvästi. Kuitenkin toiveideni vastaisesti mustikkapentu kurkisti pesän taakse ja huomasi minut lähes heti. Tuhahdan ja nousen seisomaan tallustaen korvat luimussa pesän takaa siskon perässä keskemmälle aukiota. Sitten mustikkapentu kääntyi minua kohti.
”Jos olisit valkoinen en ehkä olisi huomannut sinua kuusikkopentu!” sisko kiusoitteli ilkikurinen ilme kasvoillaan.
”Sinulla on tuuria, sinun turkkisihan on valkoinen! Ainakin enimmäkseen”, kehrään ja loikaan siskon päälle kaataen tämän.
”Mutta sinun voittamisesi on helppompaa kuin kuuron ja sokean hiiren!” naurahdan ja loikaan pois siskon päältä; en minä oikeassa ollut! Sisko kyllä olisi voittanut minut menen tuulen jollen olisi ehtinyt yllättää! Mustikkapentu kompuroi närkästyneenä pystyyn.
”Eipäs ole! En ole sokea tai kuuro!” sisko tuhahtaa ja loikkaa vuorostaan päälleni ja alkoi ”hurja” leikkitappelu joka lopui siihen kuinka mustikkapentu painoi minut maahan.
”Katso! Minähän voitin sinut, oletko yhä sitä mieltä että minut on helppo voittaa kuusikkopentu?” sisko kehräsi ja loikkasi pois päältäni. Kompuroin nopeasti pystyyn ja tuijotan siskoa silmiin.
”En ole! Sinähän olet loistava!” kehrään. ”Mutta voidaanko mennä nyt pentutarhaan? Minua väsyttää, tai siis voithan sinä toki tänne jäädä jos haluat en minä sinua ole pakottamassa takaisin pentutarhaan!” lisään. Mustikkapentu tuhahtaa.
”Mutta meillähän on piiloleikki kesken! Minä en ole ehtinyt piiloutua vielä kertaakaan! Otetaan vielä pari erää ja sitten voidaan mennä pentutarhaan”, mustikkapentu ehdotti.
”Sopii! Mene sinä piiloon niin minä lasken tässä!” kehrään ja käännyn ympäri vasten pentutarhan seinää ja suljen silmäni. Koukistelin kutakin varvasta vuorollaan ja annoin kynnenkärkieni osua maahan. Kokeiltuani kaikkia kynsiä aukaisin silmäni ammolleen ja käännyin ympäri tarkailin hetken melko tyhjää aukiota kunnes näin yllätäen säihketassun mutta en välittänyt; enhän minä oppilasta etsinyt vaan siskoani! Tassutan varmoin askelin eteenpäin ja vilkuilen ympärilleni mustat niskakarvat väreilen innosta. Kuitenkin pysähdyin keskelle aukiota ja nostin kuononi ilmaan haistellakseni ilmaa siskon tuoksun varalta; hetken siinä haisteltuani sitten lopulta sain vainun ja lähdin seuraamaan hajujälkeä kohti soturien pesää.
*eikai hän sisälle ole voinut mennä?* ajattelen. Kuitenkaan hajujälki ei mennyt pesään sisälle vaan sen taakse. Höristän korviani ja kuulen mustikkapennun hihitävän pesän takana.
*luuleeko että hän löysi hyvänkin piilon? Sehän on ihan yhtä huono kuin jos piiloutuisi pentutarhan taakse! Vaikka.. Tosin niinhän minä tein.* ajattelee. Hiivin hiiren hiljaa ja huomaamattomasti kunnes salaman nopeasti loikaan esiin nurkan takaa ja saan mustikkapennun ulvaisemaan hämmästyksestä mutta sisko hiljeni kun tajusi kuka siinä oli.
”Miten sinä nyt jo löysit minut?” sisko kysyi närkästyneenä.
”Jäljitin sinut” kehrään. ”Tule ulos sieltä! Nyt on taas minun vuoro piiloutua!” kehrään ja tassutan pentutarhan luo. Sitten jätin mustikkapennun siihen yksikseen lähes heti kun sisko oli putkahtanut paikalle ja alkanut laskemaan ja puikelehdin hätäpäissäni etsimään piilopaikkaa kunnes päädyn pujahtamaan parantajien pesään, jään pesän suulle mutta painaudun ihan kiinni pesän seinään että minua olisi vaikea huomata, tarkailin siinä samalla kissoja pesässä. Yllätäen yksi valkokirjo-kilpikonna kuvioinen naaras kääntyi minua päin uteliaana keltavihreät silmät loistaen. Naaras tassuti lähemmäs mutta aivan kuin ei olisi huomannut minua tassuti lehtikasojen luo ja alkoi ilmeisesti lajittela niitä; naaras taisi olla vienotassu, miksi muuten hän muka alkoi yrttejä lajittela? Tai saatoivathan ne olla vain tavallisia lehtiä. Tarkailin hetken vienotassua kunnes päätän luikia ulos ennenkuin kukaan huomaisi minua; ties mitä toruja saataisin saada! Luikin ulos pesästä ja huomasin mustikkapennun hännänpään katoavan oppilaiden pesän toiselle puolelle; minulle jäisi siis aikaa etsiä uusi parempi piilo! Vilkuilen hetken ympärilleni kunnes loikin vielä vähän syvempään hankeen ja kierin siinä hetken kunnes lumi oli paakuuntunut turkkiini ja peitti sen todellisen värisävyn; nyt näytin aivan valkoiselta! Nousin sitten nopeasti seisomaan ja hiivin klaaninvanhimpien pesän taakse ja painaudun siellä olevaan lumihankeen tietäen että en täydellisesti sulautunut ympäristöön mutta ainakin lumet turkkissani saivat minusta valkoisen; vaikka sisko löytäisi minut niin epäilen että hän ei tuntisi minua! Painaudun lumihankeen hihitäen. Yllätäen kuulin siskoni äänen ja olin aivan hipihiljaa, tämä ilmeisesti tuskaili sitä että oli etsinyt jo joka paikasta.
*ehkä voisin tulla esiin jo? Joka tapauksessa voitin jo!* mietin hetken ja päädyn sitten ryömimään esiin klaaninvanhimpien pesän taaka.
”Mustikkapentu! Minä voitin enkös voittanutkin? Ethän sinä löytänyt minua”, tiedustellen siskolta hymyillen. Mustikkapentu säpsähtää ja käännyttyään ei ollut saada sanaakaan suustaan; sisko näytti ihan siltä kuin olisi aaven nähnyt.
”Mitä nyt?”, tuhahdan.
”No.. Öö sinä olet valkonen?” mustikkapentu ilmoitti. Tajusin oitis mistä kiikasti. Olin yhä ihan lumessa.
”Lunta se vain on! Minä kierin siinä jotta näytäisin valkoiselta! No se taisi toimia?” kysäisen ja ravistelen sitten lumet turkistani.
”No.. Näytit sinä kyllä ihan valkoiselta! Se on pakkomyöntää, mutta mistä sinä keksit tehdä niin?” mustikkapentu kysyi silmät viirussa uteliaana.
”Se nyt vain tuli mieleen kun en muuttakaan siihen hätään ollut keksinyt”, tuhahdan. Mustikkapentu nyökkäsi ja tuijotti minua vielä vähän hämmillään.
”No.. Voidaanko mennä takasin pentutarhaan nyt? Vai haluatko mennä vielä yhden kerran piiloon? Minulle sopii vielä yksi kierros mutta sen enempää en jaksa leikkiä”, Ehdotan. Mustikkapentu näyttää hetken mieteliäältä.
”No haluan kyllä mennä vielä kerran piilon.. No ollaan vielä yksi kierros ja sitten saat tehdä mitä haluat! Minä ainakin jään sitten vielä ulos”, mustikkapentu kehrää ja loikkii tiehensä. Käännyn ympäri ja Koukistelin kutakin varvasta vuorollaan ja annoin kynnenkärkieni osua maahan taas kerran. Kun olin viimein kokeilut kaikkia kynsiä käännyn ympäri ja tassutan etsimään mustikkapentua. Loikin suoraan lumihankeen tutkimaan oliko mustikkapentu käytänyt minun ideaani tai muuten piiloutunut lumihankeen. Lumessa oli ilmiselvästi kieritty vastikään. Tosin ihmettelin miksi mustikkapentu oli edes kierinyt lumessa, hän näet oli valmiiksi miltei kokonaan valkoinen. Nuuhkin hetken maata toivoen että saisin vainun sisarestani. Siskon tuoksu kyllä leijui ilmassa, mutta hetken hajujälkeä seurailtuani tajusin että sisko oli ilmeisesti kierrelyt ympäri leiriä jota hänen hajuansa olisi niin paljon että sitä oli lähes joka paikassa leiriä jota minun olisi mahdotonta löytää häntä jäljittämällä. Sisko oli siis keksinyt oman kikan! Lähdin kuitenkin etsimään sisartani enkä jäänyt siihen hehkuttamaan. Tutkin joka paikan perusteellisesti kunnes katsomatta jäi vain Yksi piilopaikka, löytäisin siskon siis pentutarhan takaa. Ellei sisko ollut vaihdellut piiloja ja olisikin nyt vaikka soturien pesän takana. Päädyn kuitenkin hiipimään kohti pentutarhaa ja nopeasti olinkin sen takana. En nähnyt liikettä. Pelkää valkoista.
”Mustikkapentu oletko siellä?” kysyn. Yllätyksekseni pieni valkoinen karvakasa nousee seisomaan ja kääntää katseensa minuun.
”Miten sinä nyt jo minut löysit? No ihan sama.. Mennään nyt vain aukiolle niin saan ravistella nämä lumet turkistani”, mustikkapentu maukui. Nyökkään ja tassutan aukiolle. Nopeasti aukiolla taas olinkin ja jäin siihen odottamaan että mustikkapentu Pääsisi myös sinne. Sitten sisko ravisteli turkkiaan ja osa lumesta lensi päälleni mutta en välittänyt.
”Noniin mitä sinä aijot tehdä nyt? Minä menen ainakin pentutarhaan”, ilmoitan.
”Minä menen juttelemaan vähän oppilaiden kanssa! Nähdään myöhemmin kuusikkopentu!” mustikkapentu kehrää ja loikki pois päin. Ensimmäinen oppilas jonka luokse hän törmäsi oli säihketassu. Loikin kuitenkin sisään pentutarhaan huomioimatta sitä mitä mustikkapennulle sitten tapahtuisikkaan. Kipitän maakualusilleni ja käperyn silmät ummessa sammalille ja torkahdan.

Kirjoittaja: Saaga

//Varpulaulu näkee tarinassa harhoja ja siksi siinä esiintyy kuolleita kissoja
Minua väsytti aivan kamalasti ja päänsärkyni oli paljon pahempi ulkona kaiken metelin keskellä mutta pystyin kuitenkin juuri ja juuri keskittymään siskoni sanoihin. Nyökkäsin hänelle lyhyesti ja odotin Kuusihännän vastausta mutta sitä ei kuulunut. Isä oli ottanut ensimmäisen puraisun kottaraista ja viittoili hännällään vuoron minulle. Vääntelehdin hermostuneesti, kun turkkiani kihelmöi.
“Olen voinut ihan hyvin, kiitos kysymästä”, lausahdin nopeasti. Sain vastaukseksi epäilevän katseen kummastakin suunnasta perheenjäseniltäni. Naurahdin pikkuisen.
“Olen kyllä ihan kunnossa, ei teidän tarvitse huolehtia”, rääkyin käheällä ahdistuneella äänellä. Nostin päätäni ylös käpälistäni ja katsoin sisareeni ja isääni. Kääntäessäni pääni isääni näin hänen takanaan tutun kilpikonnakuvioisen kissan – Lehtomyrsky. Sydämeni löi hurjaa vauhtia ja korvissani kohisi taas. Ei nyt! Ei nyt! Anelin mielessäni tuntemusta menemään pois ja samalla emoa. Emo oli kuollut. Ei normaalit kissat nähneet kuolleita kissoja.
“Uskotaan”, Kuusihäntä sanoi lempeästi ja silitti selkääni hännällään. Kumarruin haukkaamaan palasen kottaraista. Pala tuntui jäävän kiinni kurkkuuni, kun nielaisin sen. Ei minun tehnyt mieli ruokaa, kun ei sitä kerta pystynyt nielemäänkään. Katsoin taas aukiolle odottaen jomman kumman perheenjäseneni alkavan puhumaan. Katseeni osui Sypressikuiskeeseen. Naaras hymyili minulle ystävällisesti ja linkutti sisään klaaninvanhimpien pesään. Korvani kohahtivat taas ja sykkeeni lähti laukalle.
//Korpi tai Kuusi?

Kirjoittaja: Käärmis

Lähdimme isän ehdotuksesta ulos syömään. Seurasin veljeäni ja isääni hitaasti. Ei minulla omalla tavallani ollut nälkä, mutta ei minua haitannut mennä syömään heidän kanssaan.
Kun pääsimme tuoresaaliskasalle, katsoin heti veljeeni ja tungin hänen vierelleen.
“Mitä sinä haluat syödä?” kysyin ja katsoin häntä räpyttäen silmiäni.
“Minulle käy kyllä mikä vain, joten te voitte päättää”, veljeni naukaisi ja katseli tuoresaaliskasan eläimiä. Minäkin katsoin sinne ja sitten katsoin taas ärtyneenä veljeäni.
“Sinä olet kärsinyt. Sinä olet joutunut parantajalle, joten sinun täytyy nyt ottaa kunnia ja päättää meille syötävä”, naukaisin peittäen ärtymykseni ja katsoen veljeäni. Hän tuntui painuvan turkkinsa alla kasaan ja vilkuili välillä minuun, välillä isäämme ja välillä tuoresaaliskasaan.
“No, kävisikö teille tämä vaikka kottarainen? Sanokaa kuitenkin, jos ei käy niin voidaan ottaa jotain muuta, mikä kelpaa teille paremmin”, Varpulaulu sanoi kilpikonnakuvioinen turkki väreillen hieman hermostuksesta.
“Minulle käy hyvin”, sanoin.
“Minulle myös”, isäkin sanoi.
“Hyvä, käydään siis aterioimaan, vaikka tuonne”, naukaisin ja heilautin häntääni kohti kohtaa hieman kauempana, jossa ei ollut juurikaan lunta. Muut hyväksyivät sen. Isäni otti kottaraisen ja lähdimme sitten kohti valikoimaani kohtaa.
Istuttuamme alas, aluksi vain katsoin kuinka muut söivät. Yritin keksiä myös jotain sanottavaa.
“No, miten teillä on oikein mennyt? Itse olen tuntenut oloni melkoisen hyväksi. Olen päässyt ihan hyvin yli emon kuolemasta. Meidän kolmen täytyy pitää yhtä, perheen täytyy pitää yhtä!” naukaisin vahvasti. En halunnut laskea Mustikkapentua taikka Kuusikkopentua mukaan perheeseeni. He olivat vain murhaajia.
“Ja eihän suuren soturin kuten minun kuulu jäädä suremaan turhia muutenkaan. Täytyy pitää huolta klaanista”, jatkoin vielä.

//Kuusi ja Varpu?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Hymähdin hyväntahtoisesti Varjoliekin kommentille ja kumarruin itsekin lähemmäksi veden rajaa kostuttaakseni kurkkuani. Vesipisaroita tipahteli viiksistäni, kun nosti pääni jälleen ylös.
“Minä pidän lehtikadosta”, sanoin katsellen ohitsemme virtaavaa, tummaa vettä. “Osaahan se olla pimeä, kylmä ja julma, toisinaan jopa armoton, mutta siinä piilee myös kauneutta. Rakastan sitä, miten auringonvalo saa lumihiutaleet kimaltelemaan ja kuinka tähtitaivas näyttää öisin kirkkaammalta. Kauneutta voi löytää niin monesta asiasta, jos osaa vain katsoa.”
Käänsin kuonoani taas Varjoliekin suuntaan. “Minusta jokainen vuodenaika on kaunis – en osaa valita niistä suosikkia. Hiirenkorvaisin luonto lumoaa paljastamalla ensimmäiset kukkaset lumen alta; viherlehden lämpö tuntuu ihanalta turkilla pitkän lehtikadon päätteeksi; lehtisateen väriloistoa ei voi verrata mihinkään.” Hymy levisi naamalleni kun ajattelin kaikkia niitä asioita, joista pidin eri vuodenajoissa. En malttanut odottaa auringonsäteiden muuttuvan lämpimämmiksi ja sulattavan lumen tuoden mukanaan hiirenkorvan. Halusin kovasti päästä jo uimaan. Lehtikadon aikaan vesi oli liian kylmää pulikoimiseen. Kunhan loputkin jäistä irtoaisivat ja lumi olisi sulanut pois, se olisi jälleen mahdollista.
“Onko sinulla suosikkia?” kysyin sitten Varjoliekiltä uteliaisuuttani.

//Wario?

Kirjoittaja: Koivu

Varjoliekki oli jo melkein unohtanut, miksi hän ylipäänsä oli lähtenyt kävelylle. Niin paljon Eloklaanin reviirin tutut alueet häntä piristivät. Vasta, kun Kortetuike kysyi Varjoliekiltä jalan voinnista, muisti kolli todellisen syyn kävelylle. Sen oli tarkoitus olla hiukan pidempi kuntouttava kävelylenkki. Mutta oliko jalka enää edes kipeä? Varjoliekki tunnusteli askellustaan hetken. Vasen takajalka tuntui kyllä vähän erilaiselta, mutta Varjoliekki pystyi jo hyvin luottamaan siihen, että jalka kannattelisi häntä kuten kolme muutakin.
”Se tuntuu vähän kankealta, mutta en tunne kipua”, Varjoliekki vastasi.
”Sehän on hyvä kuulla”, Kortetuike maukaisi iloisena.
Kaksikko lähestyi jokea. Varjoliekki ei voinut kuin ihailla maisemaa. Laaja nummi avautui joen takana. Lisäksi luonto heidän ympärillään oli ihan hiljainen. Hiljaisuus rauhoitti Varjoliekin mieltä huomattavasti. Leirissä oli aina päivisin kauhea hälinä, joten raidallisesta kollista oli helpottavaa päästä hetkeksi eroon hälinästä.
Varjoliekin saapuessa Kortetuikkeen kanssa aivan joen rannalle, alkoi hän jo tuntea jalkansa väsyvän. Kermanvärinen soturi istahti hetkeksi kiven päälle. Kortetuikekin pysähtyi.
”Voimme hengähtää ihan rauhassa”, valkoinen kolli muistutti hymyillen ystävällisesti.
Tässä kohtaa jokea jää oli sulanut suureltakin osin. Virtaavan veden liplatus voimistui, kun Varjoliekki lähti askeltamaan rauhallisesti rinnettä alas. Hän pysähtyi aivan vesirajan eteen ja kumartui litkimään pari kulausta raikasta, vähän liiankin kylmää vettä. Kylmät väreet kulkivat Varjoliekin lavoista häntään.
”En olisi uskonut sanovani tätä lehtikadon aikaan, mutta joki on todella kaunis”, Varjoliekki rikkoi hiljaisuuden, kun nuorempi soturi saapui hänen vierelleen.

//Corte?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Silmäsin valkeaa, alastonta metsää mietteliäästi. Keksin äkkiä meille reitin, ja viittasin hännälläni Varjoliekkiä seuraamaan perässä. Kaarsin leirin sisäänkäynnin edestä vasemmalle joen suuntaan.
“Matka ei ole kovin pitkä, mutta varmasti juuri sopivan pituinen jalallesi. Ei kannata rasittaa sitä liikaa liian nopeasti”, sanoin Varjoliekille, joka otti minut kiinni hidastettuani askeliani sopivammaksi hänen tahtiinsa. Ilokseni huomasin, ettei vanhempi soturi näyttänyt enää aristavan loukkaantunutta jalkaansa laittaessaan painoa sille.
“Se on varmasti hyvä reitti”, Varjoliekki nyökäytti päätään. Minä väläytin hänelle pienen hymyn, ja me jatkoimme matkaa kauemmaksi leiristä.
Suunnittelemani reitti vei meidät leirin taakse lähelle joenrantaa. Olin kulkenut saman lenkin useampaan otteeseen, ja uskoin pystyväni liikkumaan siellä vaikka säkkipimeässä.
Toinen syy valinnalleni oli suora näkymä nummille. Maisemanvaihdos varmasti piristäisi Varjoliekkiä jouduttuaan katselemaan leirin muureja niin pitkään.
“Miltä jalka tuntuu?” tiedustelin kermanväriseltä kollilta jonkin ajan kuluttua, kun matkaa oli kertynyt jo useampi ketunmitta. Halusin olla varma, etten rasittaisi soturin jalkaa liikaa, ennen kuin se olisi valmis siihen.

//Wario?

Kirjoittaja: Koivu

Varjoliekki linkutti Kortetuikkeen perässä leirin uloskäyntitunnelin luokse. Valkea soturi, joka kantoi turkissaan Mesitähden vaaleanruskeita yksityiskohtia, pysähtyi uloskäynnin suulle. Tämä kehotti kohteliaalla hännän huiskauksella Varjoliekkiä sukeltamaan piikkihernetunneliin ensin.
Varjoliekki nyökkäsi. Kävellessään ulos leiristä kermanvärinen kolli tajusi lopettaneensa nilkutuksen kokonaan. Hän ei ollut astunut ulos metsään ties miten pitkään aikaan. Tutut puurivistöt ja metsän tuoksut saivat hänelle lämpimän, kotoisan olon. Siitäkin huolimatta, että lehtikadon metsä ei ollut hänen suosikkinsa. Varjoliekki ei muistanut olleensa näin iloinen neljäsosakuihin.
Siitä oli jo useampia päiviä, kun Kortetuike oli tarjoutunut auttamaan Varjoliekkiä ensimmäistä kertaa jalan jumppaamisessa. Sen jälkeen he olivat pitäneet useampiakin kuntoutushetkiä yhdessä. Varjoliekki oli avusta kovin kiitollinen, ja piti huolen, että muisti myös ilmaista tämän nuorelle soturille.
Varjoliekki tunsi kevyen hipaisun kyljessään. Soturi havahtui vasta silloin siihen, että myös Kortetuike oli tupsahtanut ulos tunnelista, suuren kiven toiselle puolen.
”Anteeksi, taisin uppoutua ihailemaan maisemaa”, Varjoliekki maukui vaivaantuneena.
”Ihaile ihan rauhassa vain”, Kortetuike hymyili leveästi. Tämäkin kääntyi katselemaan valkeaa, lehdetöntä metsää.
”On varmasti mahtava tunne päästä metsään pitkästä aikaa.”
”On. Vaikea päättää, mihin suuntaan sitä lähtisi”, Varjoliekki totesi.
”Osaisitko valita meille jonkun helppokulkuisen reitin?” kermanvärinen soturi käänsi katseensa Mesitähden kaksoisolentoon.

//Korte?

Kirjoittaja: Saaga

Kävelin rauhassa ulos soturien pesästä. Ilma oli aika kolea mutta ihan siedettävä. Pörhistin hieman karvojani ja vilkuilin ympärilleni etsien Karjuvirnettä. Kollista ei näkynyt hännänpäätäkään – tämä lieni jossakin partiossa. Huokaisin. En siis saisi hänestä seuraa syömään. Kai voisin olla yksinkin. Lähdin tassuttamaan kohti tuoresaaliskasaa, kun yhtäkkiä minuun törmäsi kilpikonnakuvioinen karvapallo. Älähdin vihaisesti menettäessäni tasapainoni ja kaatuessani puoliksi maahan. Kompuroin pystyyn niin nopeasti kuin pääsin. Nyt jokainen karvani sojotti pystyssä eikä vain kylmyydestä vaan ärsyyntymisyydestä.
“A-anteeksi en minä tarkoittanut!” minun pahki kävellyt kissa parkaisi takellellen sanoissaan. Katsoin säälittävää otusta hetken. Hän näytti oppilasikäiseltä, mutta en ollut nähnyt häntä ihan kauheasi partioissa. Olikohan tämä vielä -pentu?
“Teidän pienten pitäisi kyllä oppia kunnioittamaan vanhempianne. Minä ja muut soturit olemme syy, sille miksi sinunkin elintoimintosi ovat vielä pystyssä, etkä ole jo kuollut nälkään”, murahdin tarkastellen sanojeni aikana kissaa vielä tarkemmin. Yhtäkkiä tajusin – tämä kissa oli parantajaoppilas. Sattuikohan tämän nimi olemaan Vienotassu? Niin sen täytyi olla. Silmiini syttyi uudenlainen vihainen palo. Naaras oli vapaalla parantajan hommistaan eikä siltikään tehnyt muuta kuin kävellyt toisia päin?! Olipa tällä otsaa. Pienimmätkin nälän tuntemukset kaikkosivat, kun sain hyvän tilaisuuden purkaa pahaa oloani oman itseni kanssa tälläiseen rääpäleeseen.
“A-anteeksi”, Vienotassu naukaisi – nimensä mukaisesti – vienosti ja katsoi minua pelokkaasti.
“Kuulehan, rääpäle, sinä olet tälle klaanille turhake niin kauan kunnes olet valmis ottamaan Leimusilmän paikan täysivaltaisena parantajana, joten voisitko vaikka painua takaisin jonnekin pieneen koloosi opettelemaan yrttejä ja puhelemaan Tähtiklaanille, vai mitä te nyt siellä ikinä teettekään”, nau’uin katsoen suoraan naarasoppilaan kellanvihreisiin silmiin. Hän ei katsonut minua. Voitonriemu heräsi, kun tajusin Vienotassun oikeasti pelkäävän minua. Vaikka olin kooltani miltei Vienotassun kokoinen koitin luoda itsestäni uhkaavan kuvan. Minua hävetti olla soturi ja vain hieman pienempi kuin joku surkea kasvava parantajaoppilas. Sain häpeästä kuitenkin uutta voimaa äksyillä naarasoppilaalle.
//Vieno?

Kirjoittaja: Ampiainen

Loikoilen sammalilla raukeana, kunnes lopulta nousin venyttelen seisomaan ja haukottelin.
*mitähän leimusilmällä on minulle tänään?* mietin mielessäni ja loikaan alas sammalvuoteeltani ja tassutan leimusilmän luo.
”Hei.. Tuota leimusilmä, mitä sinulla on mielessäsi minulle tänään?” kysyn hymyilen vienosti. Leimusilmä nosti päätään ja siirsi katseensa minuun.
”Ajattelin että pitäisimme taas vähän yrttien harjoittelua ilemmalla, mutta kuitenkin sinulla on nyt aamupäivä vapaana, tule vähän aurinkohuipun jälkeen pesään”, mestarini kehotti. Nyökkään ja siirrän katseeni leiriin, tassutan oitis ulos pesästä ja päätän etsiä haukkatassun; siitä oli jo hetki kun viimeksi näin naaraan! Loikin eteenpäin kunnes lopulta huomaan haukkatassun ja tassutan hitaasti naarasta kohti, yllätäen naaras nosti katseensa minuun ja sai minut säpsähtämään ja pysähtymään niille sijoilleen. Haukkatassu tarkkaili minua kauniilla ruskeilla silmillään lopulta kutsuen minua hännällään lähemmäs. Hiivin naaraan luo ja istuudun tämän viereen. Naaraalla oli edessä puolisyöty varpunen.
”Autaisitko minua syömään tämän varpusen loppuun?” haukkatassu kysyy hymyillen ja työntäen lintua lähemmäs. Peräännyn säikähtäen; muistin edelleen sen kerran kun olin viimeiksi syönyt haukkatassun Kanssa linnun.
”Tuota ei kiitos.. En ole lintujen ystävä.. Siis syömismielessä! En halua saada taas mitään mahatautia syötyäni linnun”, pahoittelen kertoen myös hitusen epäselvästi syynkin. Haukkatassu näytti vähän pahastuneelta ja veti varpusen takaisin. Luimistelin vähän korviani ja mietin pitäisikö minun sittenkin suostua. Ei.. Ei pitäisi, minun kannataisi ennemmin kertoa syy niin naaras ei pahastuisi.
”Anteeksi, mutta olen vain allerginen linnuille enkä voi syödä niitä, olen niitä kyllä syönyt mutta millään kerralla minun olisi pitänyt, voin kyllä syödä tuon varpusen kanssasi jos ihan tosissasi sitä haluat”, selitän vähän vastahakoisesti ja heiluttelin häntääni edes takasin. Haukkatassu tuijotti minua hetken.
”Siis mitä?!” haukkatassu kysyk tyrmistyneenä. ”Ei sinun todellakaan kannataisi syödä tätä kansani siinä tapauksessa, kiitos kun kerroit, voimme syödä myöhemmin jotain muuta yhdessä niin sinun ei tarvitse syödä lintuja”, haukkatassu kehräsi.
”Kiitos haukkatassu.. Mutta minä taidan nyt mennä..” kuiskaan vähän nolona ja punastun vähän nolona ja ryntään pois haukkatassun luota, kuitenkin ikävä kyllä jo ketunmitan päässä naarasoppilaasta törmäsin yhteen sotureista ja vahingossa kaadan meidät molemmat. Hyppään otis pystyyn karvat pystyssä nolona.
”A-anteeksi en minä tarkoittanut!” pahoittelen takellelen soturinaaralle joka kompuroi pystyyn ja tuijotti minua sinivihreillä silmillään suoraan silmiin. Tunnistin naaraan tähtimötaivaaksi.
//tähtis?

Kirjoittaja: Saaga

Sädesäihke katseli vierestä, kun hänen kumppaninsa veteli soturien pesän läpi omalle makuusijalleen häntä huomaamatta. Ehkä naaras oli käynyt taas haudoilla. Hän kävi siellä nykyään aika usein. Lehtomyrskyn menettäminen taisi olla viimeinen tippa hänen isänsä ja Sypressikuiskeen jälkeen.
Sädesäihke painoi päänsä käpälilleen ja sulki silmänsä. Ennen kuin hän huomasikaan oli hän jo vaipunut untenmaille.

Oranssiraidallinen kolli tassutti leirin poikki Käärmekullan luo.
“Hei”, hän naukaisi kumppanilleen, joka nosti katseensa käpälistään häneen.
“Hei”, Käärmekulta vastasi ja taputti hännällään paikkaa vierellään. Sädesäihke istahti siihen ja katsoi taivaalle.
“Miten sinulla menee?” Sädesäihke kysyi ja käänsi katseensa taivaasta kultaturkkiseen naaraaseen. Hän oli niin kaunis. Sädesäihke oli todella onnekas, että oli saanut Käärmekullan kumppanikseen.
“Ihan hyvin, kiitos. Mitenkäs sinulla?” toinen vastasi asialliseen tapaan ja katsoi Sädesäihkeeseen.
“Aina paremmin, kun saan olla sinun kanssasi”, kolli tokaisi virnistäen hauskasti. Käärmekultakin hymyili.
“Sädesäihke!” Säihketassu huudahti ja hölkytti isoveljensä tykö.
“Ai hei Käärmekulta”, nuori naaras naukaisi ja käänsi sitten huomionsa takaisin Sädesäihkeeseen.
“Tule leikkimään, jooko!” oppilas pyysi innoissaan.
“Voin minä tullakin”, Sädesäihke myönsi mutta vilkaisi kuitenkin kumppaniaan pahoittelevasti.
“Mene vain”, Käärmekulta naukui hymyillen. Niinpä oranssiturkki meni.
“Mitä haluaisit oikein leikkiä?” kolli kysyi pikkusiskoltaan seurattuaan tätä vähän matkaa sivummas Käärmekullasta.
//Säihke?

Kirjoittaja: Käärmis

“Voisimme pyytää mestareitamme, että pääsisimme vaikka partioon yhdessä, joku kerta. Se voisi olla hauskaa!” Perhotassu ehdotti pian. Hän oli vaikuttanut jotenkuten kiinnostuneelta Jänötassun unesta, mutta vaihtanut jo pian sen jälkeen aihetta.
“Hyvä ajatus”, harmaanruskea kolli naukaisi matalalla äänellä. Hän katseli kania hetken ajan hiljaa. Hän nappasi siitä palan ja pureskeli sen hitaasti.
Kaksikon saatua kaninsa syötyä, he lähtivät toisaalle leirissä. He tassuttivat kohti oppilaiden pesää, vaikka heidän tarkoitus ei ollutkaan oikeastaan mennä sinne.
“Hei, Jänötassu ja Perhotassu!” kuului Nokilinnun kutsu. Jänötassu kääntyi ympäri ja lähti tassuttamaan kohti vanhaa naarasta hymyillen lempeästi.
“Hei vaan, Nokilintu!” nuori oppilas naukaisi iloisesti, vaikka häntä väsyttikin. Jänötassu oli viettänyt vanhuksen ja tämän pesätoverin kanssa aikaa hyvin, koska hän rakasti autella klaaninvanhimpia. Oli mukavaa, kun sai hymyn heidän huulilleen.
“Voisitteko auttaa minua ja Viherkatsetta hieman? Makuusammalet täytyisi vaihtaa. Tietysti, jos teillä on muuta, emme ole teitä pakottamassakaan”, klaaninvanhin naukui. Jänötassu nyökkäsi.
“Toki voimme auttaa! Olisi suorastaan mukavaa olla avuksi!” kollioppilas naukuisi hymyillen ja vilkaisi sitten ystäväänsä.
“Mitä mieltä sinä olet?” hän kysyi vielä Perhotassulta.

//Perho?

Kirjoittaja: Saaga

Sydämeni hakkasi nopeammin kuullessani Jänötassun sanat. Hänen unensahan oli aivan kuin siltä ajalta, kun Eloklaani oli ollut Kuolonklaanin vallan alla. Vilkaisin nuorempaa kollia nopeasti. Hän näytti väsyneeltä. Olisin todella halunnut kertoa mitä muistin niistä ajoista ja kuinka paljon hänen unensa muistutti minua niistä muistikuvista mutta en halunnut rasittaa Jänötassu-raukkaa.
“Onko jokin vialla?” nuorempi oppilas kysyi. Hän varmaan oli huomannut muutoksen, kun olin vaipunut ajatuksiini. Pudistin päätäni palaten muistikuvista takaisin tähän hetkeen.
“Ei, kaikki on hyvin. Onneksi kertomasi oli vain unta”, nau’uin ja iskin hampaani taas jänikseen. En voinut kuitenkaan olla miettimättä vanhempiani ja kuinka he olivat kuolleet niinkuin Jänötassulle tärkeät kissa hänen unessaan. En edes ollut varma ketkä olivat loppujen lopuksi teloittaneet vanhempani. Eihän minulle voinut sellaista kertoa, sillä olin aina liian nuori enkä pystyisi käsittelemään sellaisia. Pyh! Halusin tietää kenelle kannoin suurta kaunaa.
“Minä todella pidän jäniksistä”, huomautin nieleskeltyäni suuni tyhjäksi. Yritin kuumeisesti keksiä jotakin, joka tekisi tunnelmasta kevyemmän.
“Voisimme pyytää mestareitamme, että pääsisimme vaikka partioon yhdessä joku kerta. Se voisi olla hauskaa!” ehdotin luoden kasvoilleni leveän innostuneen hymyn.
//Jänö?

Kirjoittaja: Käärmis

Nyökkäsin kumppanilleni, kun hän pyysi, että puhuttaisiin asiasta toinen hetki ja sanoi lähtevänsä käymään katsomassa Jänötassua ja menisi sitten nukkumaan. Oli ymmärrettävää, että hän halusi jo nukkumaan, ilta alkoi hämärtää kovaa vauhtia.
Nousin ylös ja lähdin suuntaamaan ulos leiristä. Tiesin mihin menisin, enkä epäillyt aikeitani yhtään. Olin päättänyt jo aikaisemmin päivällä, että lähtisin ulos vain tätä tarkoitusta varten ja tieto siitä, että emoni oli tiineenä auttoi hieman. Hän ei luultavasti hyökkäisi kimppuuni, jos olisi sellaisessa tilassa. Sellainen ei olisi fiksua, edes hän ei ollut tarpeeksi typerä sellaiseen – ainakin uskoin niin.
Tassutin pitkän matkan metsän halki ja saavuin viimein päämäärääni. Olin Lehtomyrskyn haudalla nyt.
“Hei, vanha ystävä! Toivottavasti pärjäilet Tähtiklaanissa hyvin. Kaipaan sinua jo paljon ja olisi mukavaa, jos näkisin sinut taas. Toivottavasti et huolehdi perheestäsi liikaa, he ovat kaikki edelleen hieman surullisia kuolemastasi, mutta olen varma, että kaikki järjestyy heidänkin elämissään”, nau’uin hiljaa. Kuvittelin kauniin kilpikonnakuvioisen kissan siihen eteeni. Tiesin, että hän ei ollut siinä, mutta oli mukava ajatella niin.
Hetken jälkeen lähdin jatkamaan matkaani. Seuraavaksi suuntasin Sypressikuiskeen hautaa kohti. Sydäntäni tuntui riipivän, kun kävelin sinne päin tietäen hyvin, että naaras oli oikeasti kuollut. Monesti ajatukseni tykkäsivät huijata minua ajattelemaan, että hän oli vain tiukasti klaaninvanhimpien pesässä, eikä poissa ikuisesti.
“Hei, Sypressikuiske! Toivon todella, että sinulla on kiakki hyvin Tähtiklaanissa”, nau’uin ja pidin pienen tauon. “Kaipaan sinua niin kovasti. Et uskokaan kuinka paljon olisin halunnut olla sinun tilallasi”, sanoin hiljaa ja koskin nenälläni maata. Hetken vain olin siinä ja kuuntelin metsän hentoja ääniä.
Jonkin aikaa kului ja nousin ylös venytellen jalkojani. Vilkuilin ympärilleni ja lähdin taas tassuttamaan eteenpäin. Seuraava hauta olisi tietysti isäni. Haluaisin käydä taas siellä vierailulla.
Saapuessani sinne, istahdin haudan äärelle ja haistelin ilmaa, kuin toivoen, että isäni haju jotenkin ilmaantuisi siihen. Ei se tietenkään tullut, mutta toivoin, että se olisi tullut.
“Hei, isä. Pidäthän huolta Sypressikuiskeesta Tähtiklaanissa? Toivon todella, että vietätte aikaa keskenänne, olitte molemmat minulle niin tärkeitä. Toivon aina, ettet olisi lähtenyt emoni perään, se helpottaisi oloani huomattavasti. Et olisi kuollut”, kuiskasin ja laskin pääni. Kuvittelin isäni vierelleni käärien häntänsä varovasti ympärilleni. Kehräsin hiljaa ajatukselle.
Tovin istuttuani nousin ylös ja lähdin palaamaan leiriin. Tassutin koko matkan reippaasti, jotta kerkesin sinne hyvin ennen pimeän tuloa ja painuin heti pehkuihin päästyäni perille asti.

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kuutamolaine venytteli itsensä ulos soturien pesästä aukiolle lankeavaan pehmeään aamunvaloon. Hän avasi leukansa leveään haukotukseen ja nautti raukeasta olostaan vielä hetken, ennen kuin ravisteli itsensä kunnolla hereille ja katsahti ympärilleen.
Mustavalkoinen naaras oli päässyt parantajan pesältä pois jo joitakin päiviä sitten, kun Leimusilmä oli todennut, että aivotärähdyksen todennäköisyys ei ollut enää voimassa. Kuutamolaine oli ottanut opikseen typerästä tempustaan, eikä aikonut enää juosta saaliin perässä puuhun varmistamatta ensin oksien lujuutta. Hänellä oli selvästi ollut onni matkassa, kun ei ollut käynyt pahemmin.
Tänään hän veisi Kastetassun jäljitysharjoituksiin metsään. Talvikkitakku oli tulossa mukaan oppilaansa Korpitassun kanssa, ja he järjestäisivät nuorille kissoille yhteiset harjoitukset. Kuutamolaineesta oli myös mukava viettää aikaa punaturkkisen naaraan kanssa. Heillä ei ollut viime aikoina kovinkaan paljon aikaa jutustella muuten vain, sillä mestarin- ja soturin velvollisuudet pitivät heidät molemmat kiireisinä.
Oksien heilahdus aukion toisella puolella kiinnitti soturittaren huomion. Kastetassu työntyi ulos pesästä sisarensa Ropinatassun perässä. Kuutamolaine levitti naamalleen ystävällisen hymyn ja nyökäytti kaksikolle päätään, kun nämä huomasivat hänen tuijotuksensa. Heillä ei ollut vielä kiire harjoituksiin, joten pentuetoverit ehtisivät rauhassa nauttia aamustaan ennen päivänaskareita.

Kirjoittaja: Käärmis

Perhotassu lyöttäytyi nuoremman oppilaan mukaan syömään ja pian he olivat yhdessä kanin äärellä. Jänötassu otti pieniä palasia kania kerrallaan. Hänellä on kamala nälkä, mutta hänen ei niinkään tehnyt mieli syödä.
“Haluatko kertoa, mikä sinua valvotti?” Perhotassu kysyi rikkoen hiljaisuuden ja katsoi nuorempaan kolliin varovasti. Jänötassu palasi viimeyön uniin. Hän oli nähnyt hyvin kummallisia ja häiritseviä unia.
“Näin painajaisia. Niissä Eloklaani oli tuhossaan enkä voinut tehdä sille mitään. Kaikki minulle tärkeät ja rakkaat kissat kuolivat! Sädesäihke kuoli, Aurinkoroihu kuoli, Säihketassu kuoli, emokin kuoli uudelleen… jopa sinä kuolit”, Jänötassu selitti. Hän nappasi taas pienen palan kania kuin lohduksi. Syöminen voisi viedä hänen ajatuksensa asiasta toisaalle.
”Voi ei. Kuulostaapa ikävältä!” Perhotassu naukaisi myötätuntoisena. Jänötassu painoi hieman päätään ja nieleskeli vaikeasti kanin palasen, jota parhaillaan söi.
“Se on. En tiedä mitä tekisin, jos niin kävisi todella. Olisin aivan hukassa ilman teitä kaikkia. Etenkin kun uneni paikka oli sellainen, jossa kaikki eloon jääneet Eloklaanilaiset – joita ei ollut lähes lainkaan – joutuivat huonon kohtelun alle, vaikka he raatoivatkin enemmän kuin kissat, joita klaanimmee oli tunkeutunut. En pitänyt siitä lainkaan. Yritin anella ja pyytää, mutta he eivät kuunnelleet. Teidän kuolema oli osittain rangaistus ‘niskoittelustani’. Eli minulle tärkeät kissat kuolivat takiani. Onneksi kaikki on kuitenkin hyvin, ei siis syytä huoleen”, Jänötassu naukaisi vielä ja levitti sitten kasvoilleen väsyneen ja lempeän hymyn kuin yrittäen sillä kieltää unen tuoman inhottavan tunteen. Se oli ollut vain unta, ei ollut siis syytä huoleen. Tai niin kolli itselleen uskotteli.

//Perho?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Odotin kärsivällisesti, että Varjoliekki oli saanut vuodatettua rauhassa mieltään painavia asioita. Minusta tuntui, että soturin olisi ensin selätettävä päänsä sisäinen vuori, ennen kuin hän voisi oikeasti ryhtyä toipumaan fyysisestä vammastaan kunnolla. Parantajan pesälle useammaksi neljännesosakuuksi joutuminen kävi varmasti jokaisen kissan psyykkeelle raskaaksi, ja saatoin vain kuvitella, miten voimaton olo Varjoliekillä oli, kun hän oli ollut jumissa siellä niin pitkään.
“Varjoliekki, te- sinä et ole turha”, aloitin ja mietin parin silmänräpäyksen ajan, miten asettelisin sanani. “Pelkästään se, että olet elossa ja olemassa, merkitsee niin paljon niin monelle kissalle – kuten perheellesi. Meidän on helppo vajota synkkyyteen vaikeina aikoina, koska epätoivolle antautuminen tuntuu helpommalta kuin pelkoja vastaan käyminen. Siinä helposti menettää yhteyden itseensä.” Pidin lyhyen tauon kootakseni ajatuksiani ja antaakseni Varjoliekille aikaa sulatella sanomisiani, ennen kuin sitten jatkoin: “Uskonpuutteemme on todellinen esteemme elämänpolulla. Jos vain uskot itseesi edes hitusen, ero on jo valtava! Kun hiirenkorva viimein koittaa, pääsette sinä ja tyttäresi yhdessä metsälle. Minä uskon niin – vielä vain sinunkin pitää uskoa sen tapahtuvan.”

//Warioz?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Saaga

Luimistin korvani Korpikasteen alkaessa huutamaan. En pitänyt huutamisesta, koska se toi pahat muistot painajaisista esiin. Korvissani tykytti ja päätäni särki.
“Voisitko… olla huutamatta?” kysyin hennolla äänellä ja katsoin siskoani varovaisesti silmiin.
“Anteeksi mutta todella säikäytit minut”, Korpikaste tiuskaisi ja katsoi takaisin vihreät silmät täynnä huolta ja järkytystä.
“Olen ihan kunnossa, lupaan”, naukaisin ja katsoin pois päin siskosta. Isäkin oli selvästi tullut paikalle katsomaan mitä oli meneillään mutta hän ei ollut vielä sanonut mitään. Soturi tunki tyttärensä viereen. Oli hirveän inhottavaa olla huomion keskipiste varsinkaan, kun en osannut sanoa mitään ja muut vain toljottivat minua. Päätäni särki, kuin joku olisi alati hakannut sitä kiveen ja ainoa asia mitä halusin juuri nyt oli nukkua. Oliko se liikaa pyydetty? En pyytäisi tietenkään perhettäni lähtemään luotani mutta todella toivoin, että he lähtisivät.
“Kiitos, että olette huolissanne mutta olen ihan totta kunnossa”, mutisin ja katsoin maata. Kuusihäntä kosketti korvaani nenällään.
“Voiko hän lähteä ulos? Voisimme viedä Korpikasteen kanssa hänet syömään”, isä kysyi parantajakollilta. Huokaisin hiljaa mutta ehkä ruuan saaminen parantaisi oloani.
“Kyllä hän voi mutta tuokaa hänet heti takaisin, jos jotain oreita ilmenee”, Leimusilmä sanoi ja palasi takaisin yrttivarastoilleen oppilaansa luokse auttamaan häntä. Nousin varovaisesti ylös ja seurasin Kuusihäntää ja Korpikastetta ulos pesästä. Ulkona oli niin paljon aistiärsykkeitä, että päänsärkyni paheni heti. Huokaisin.
//Korpi tai Kuusi?

Kirjoittaja: Saaga

“Äsh, ei se mitään”, naukaisin ja vääntelin häntääni tarkistaen, että se silti Jänötassun käpälän alle jäämisen jälkeen toimi. Ihan normaalilta häntä tuntui pienestä kivusta huolimatta mutta pahemmin ei ollut sattunut. Räpyttelin silmiäni ja katsoin taas Jänötassuun.
“Minne olet lähdössä?” kysyin hymyillen ystävällisesti. Olin saanut tänään vapaapäivän harjoituksista ja lyöttäytyisin mielelläni Jänötassun seuraan, jos tämä olisi menossa vaikka syömään. Minulla olikin jo aika nälkä.
“Syömään. Nukuin huonosti viimeyönä, joten jäin leiriin enkä mennyt harjoituksiin”, toinen oppilas selitti. Nyökkäsin kollille.
“Voinko tulla mukaan? Minäkin jäin leiriin, toki sain vapaapäivän ihan muuten vain. Voit ehkä kertoa miksi nukuit huonosti, jos haluat jakaa?” kysyin ja nousin ylös. Nuorempi oppilas nyökkäsi.
“Mikä ettei”, hän naukui ja asteli ulos pesästä. Menin perästä. Jänötassu meni tuoresaaliskasalle, joten seurasin häntä sinnekin.
“Jaetaanko tämä kani?” kysyin ja nostin saaliseläimen hampaisiini. Ruskeaturkkinen kolli katsoi minuun ja sitten kaniin.
“Kelpaa minulle”, hän naukaisi. Nyökkäsin ja lähdin aukion laidalle. Laskin kanin eteeni ja odotin Jänötassun vierelleni ennen kuin aloitin syömisen. Pureskelin yhden palan kanista.
“Haluatko kertoa, mikä sinua valvotti?” kysyin ja katsoin Jänötassuun varovasti. Jos kolli ei haluaisi kertoa, en tietenkään pakottaisi mutta huolehtisin ja auttaisin häntä mielelläni.
//Jänö?