Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Elandra

Kharon räpytteli silmiään hämärässä pesässä. Yö oli saapunut, mutta väsymys oli tiessään. Syy väsymyksen puutteelle lieni se, että soturi oli nukkunut koko päivän. Hän oli mennyt laskuissa sekaisin, miten pitkään hän olikaan jo viettänyt aikaa parantajan pesällä. Muut väittivät, että hänen todellisuudentajunsa oli heikentynyt. Kaikki puhuivat sekavia asioita, eikä Kharon ollut lainkaan varma keitä hänen olisi pitänyt uskoa. Tuntui kuin kukaan ei olisi oikeasti halunnut auttaa häntä. Ensin Leimusilmä oli sanonut, että hän tekisi kaikkensa Kharonin vuoksi, mutta toisessa hetkessä parantaja oli nauranut hänen ahdingolleen ja kertonut toivovansa hänen kuolemaa. Kharon ravisteli ahdistuneena päätään ja nousi ylös sammalvuoteeltaan. Hän oli pitkään ollut pesän ainoa potilas, mutta jokin aika sitten Käärmekulta oli saanut käpäläänsä kyynpureman. Nyt vaaleaturkkinen naaraskissa nukkui pesän toisella laidalla omalla vuoteellaan. Kharon hiippaili ulos, jottei herättäisi väliaikaista pesätoveriaan. Soturi vilkuili epäluuloisena ympärilleen siltä varalta, että joku pahantahtoinen paholainen vaanisi häntä jossakin aukion varjoissa.
Kolli nosti katseensa tummalle taivaalle, joka oli pilvien peitossa. Pilvipeite oli niin paksu, ettei taivaalla näkynyt merkkiäkään kuusta saati sitten tähdistä. Onneksi soturin silmät olivat tottuneet pimeyteen, mutta siitä huolimatta hän ei kyennyt hahmottamaan leirin jokaista kolkkaa. Kun hän erotti pimeydessä kiiluvat, kellertävän vihreät silmät, soturin niskavillat nousivat pystyyn. Tumma hahmo lähestyi häntä, muttei Kharon jäänyt odottelemaan. Hän nousi seisomaan ja ryntäsi takaisin parantajan pesän sairasaukiolle. Hän painautui sammaliaan vasten ja painoi käpälänsä kasvojensa suojaksi. Kollin sydän tykytti, hän oli kauhuissaan. Tällaista elämä oli ollut viimeisten vuodenaikojen ajan. Se ei ollut enää elämää, se oli muuttunut selviytymistaisteluksi. Kharon halusi pois, hän ei tiennyt kauanko kestäisi enää.

Kirjoittaja: Käärmis

Kääpätassu sivalteli maata hännällänsä istuessani leirissä hiljaa itsekseni. Hän olisi voinut mennä oppilaiden pesään hyvin, sillä siellä ei sillä hetkellä enää ollut ketään kollin kanssa, koska kaikki muut oppilaat olivat jo saaneet soturinimensä. Kääpätassu sen sijaan kökötti siellä yönsä yksikseen. Sitä olisi voinut sanoa yksinäiseksi, mutta tosiasiassa häntä ei haitannut olla yksin. Joskus muiden seura rasitti enemmän, kuin miellytti.
“Hei, Kääpätassu! Miltä tuntuu edelleen jumittaa oppilaiden pesässä, kun kaikki muut ovat jo päässeet sotureiksi?” raidallinen oppilas kuuli Loimuliekin ilkkuvan äänen. Häntä ei olisi lainkaan huvittanut tämä juuri nyt. Tuore soturi oli aina niin töykeä kaikille ilman syytä.
“Mitä? Veikö hiiri kielesi?” kolli jatkoi, kun oppilas ei vastannut hänelle heti.
“Ei minua se haittaa…” Kääpätassu sai sanottua. Loimuliekki ei vaikuttanut uskovan häntä, vaikka hän kertoikin totuuden.
“Ihanko tosi? Minua ainakin hävettäisi. Mutta kaipa surkimuksia ei voi hävettää…” hän totesi kohauttaen lapojaan ja virnisti Kääpätassulle julmasti. Oppilas painoi katseensa ja veti korvani alas päätään vasten. Hän ei pitänyt siitä, kun muut muistuttivat häntä siitä, kuinka surkea hän oikeasti oli.
“No, mutta. Mikäs sinulle nyt tuli? Alkoiko yksin oppilaana mätäneminen sittenkin harmittaa?” Loimuliekin nauku tuntui kuin tuhansilta kynsiltä kietoutuneena koko kehoni ja sisuskalujeni ympärille.
“Loimuliekki! Jätä Kääpätassu rauhaan!” kuulin yhtäkkiä Käärmekullan äänen. Katsoin naarasta ihmeissäni. Inhosin sitä, kuinka hän oli minulle niin mukava. Tietysti arvostin naarasta, mutta inhosin sitä, kuinka olin aiheuttanut hänelle pahaa lyöttäytymällä yhteen Lotan kanssa.
“Hyvä on”, Loimuliekki tuhahti ja lähti lampsimaan tiehensä mulkaisten vanhempaa soturia ja sitten Kääpätassua vihaisesti.
“Kiitos”, Kääpätassu kuiskasi Käärmekullalle nolona.
“Mitäs pienistä.”

Kirjoittaja: Käärmis

Olin päässyt jonkin aikaa sitten pois parantajan pesältä. Tassuni tuntui taas paljon paremmalta. Oli ihanaa päästä taas saalistamaan ja partioimaan, vaikka litimärkä keli ulkona ei ollut niinkään mieluisin. Maa oli luikasta ja saatoin vain pelätä liukastuvani ja mätkähtäväni maahan huonosti niin, että joutuisin heti takaisin parantajan pesälle. Se ajatus ei miellyttänyt. Siitä syystä kuljin mahdollisiman varovaisesti. Kumppanini, Sädesäihkekin oli sanonut, että minun tulisi olla varovainen nyt, kun kelit olivat liukkaat ja saattaisin satuttaa itseni helposti ulkona.
Ylitin juuri puunrunkosiltaa. Olin puristanut kynteni syvälle siihen kiinni, mutta silti se tuntui liukkaalta tassujen alla. Onneksi partiossa ei ollut kuitenkaan paljoa nuoria kissoja. Ainoa mainittavan arvoinen oli Kääpätassu. Kaikki muut kissat olivat vahvoja ja kokeneita, joten en uskonut heidän putoavan jokeen allamme.
“Varovasti, Käärmekulta. Emme halua kenenkään putoavan jokeen nyt”, kuulin Hiilihampaan naukuvan takaani, kun tassuni oli lähellä lipsahtaa rungolta. Vilkaisin taakseni kolliin ja hänen vierellään seisovaan Kääpätassuun. Oppilas polon silmät olivat kauhusta ammollaan. Hän tuijotti, kuin olisin ollut matkalla suoraan hirviön kitaan.
“Kiitos huolenpidosta, mutta olen kyllä aivan kunnossa”, naukaisin siirtäen huomioni takaisin ylittämiseen. Toisella puolella runkoa Unikkohämy tuijjotti minua tarkkaan kuin valmiina syöksymään luokseni, jos lipsahtaisin.
Värähdin ajatuksesta. Sydämeni pamppaili rinnassani tahtomattakin. En olisi halunnut olla niin hermostunut, mutta kohtaus toi mieleeni Jänötassun kuoleman. Kolli parka oli huuhtoutunut joen virran mukana ja hukkunut. Se kohtalo ei kuulostanut hirmuisen miellyttävältä.
Kun loikkasin viimein toiselle puolelle, tunsin märän maan lähes joustavan tassujeni alla. Se sai minut pelkäämään, että maa joen viereltä sortuisi. Käännyin katsomaan toiselle puolelle. Kääpätassu oli juuri noussut rungolle ja hivuttautui eteenpäin vähä vähältä.
“Rohkeutta peliin! Jos hermoilet liikaa, menetät tasapainosi!” Unikkohämy huusi oppilaalleen. Kolli kohotti puolisokean katseensa naaraaseen ja näytti järkyttyneeltä. Vilkaisin soturitarta vierelläni.
“Raukka näyttää aivan kauhistuneelta”, kuiskasin hiljaa. Unikkohämy nyökkäsi irrottamatta katsettaan oppilaastaan.
“Kääpätassulta puuttuu itseluottamus ja rohkeus monissa tilanteissa. Hän ei ole kehno oppilas, vain säikky. Ehkä meidän pitäisi palatessa katsoa olisiko virtaus lempeämpi astikivien luona? Olisi myös helpompi kantaa saaliit mukanamme, jos virtaus on siellä heikompi”, hän ehdotti. Kohautin lapojani hieman.
“Jos edes saamme saalista. Mutta ideasi voisi olla hyvä. Kannattaa kysyä Hiilihampaalta, mitä mieltä hän on asiasta. Hän hän se partion johtaja on”, naukaisin ja silloin Kääpätassu päästi karmean kiljaisun. Käänsin päätäni ja näin kollin roikkumasta puolittain rungon sivussa lähellä putoamista.
“Kääpätassu koita kestää!” Unikkohämy huudahti ja lähti kohti puunrunkosiltaa, mutta silloin Hiilihammas syöksähti oppilaan luokse, tarttui tämän niskasta ja veti tämän ylös rungolle. Katsoin haltioituneena soturin suoritusta. Hän piti hienosti tasapainonsa samalla, kun piti huolta siitä, että oppilas pääsisi puunrunkosillan toiselle puolelle asti turvallisesti tipahtamatta veteen.
“Kiitos, Hiilihammas! Pelastit oppilaani hengen!” Unikkohämy huudahti kiitollisena. Minä sillä välin siirryin säikähtäneen oppilaan puoleen ja suin hänen päälakeaan hellästi kehottaen häntä samalla istahtamaan hetkeksi alas.
Kääpätassu tuijotti tyhjyyteen ainoa näkevä silmänsä lasittueena. Hän tärisi ja selkeästi oli uponnut ajatustensa sekasortoon. Istuin hänen vierelleen ja annoin hänen nojata minuun samalla, kun nuoleskelin hänen päälakeaan hellästi.
“Olet kunnossa nyt”, kuiskasin hiljaa oppilaalle. Hän tokeni hitaasti, mutta odotimme.
Kun Kääpätassu pääsi viimein taas tassuilleen, lähdimme taas liikkeelle. Kuljin Kääpätassun vierellä Hiilihammas edessämme ja Unikkohämy tulossa perässä. Kääpätassu katsoi poispäin minusta, joten oletin, ettei hän halunnut jutella ja annoin hänen olla.
“Jakaannutaan saalistamaan. Käärmekulta, voitko lähteä Kääpätassun kanssa Kuolonklaanin rajan suuntaan? Unikkohämy voisi lähteä etelään päin kohti nummen ja metsän rajaa ja minä voisin lähteä kohti pohjoisrajaa”, Hiilihammas ehdott hidastaessaan vauhtia. Nyökkäsin kokeneemmalle soturille.
“Tietysti. Tulehan, Kääpätassu. Mennään katsomaan, jos löytäisimme jotain”, naukaisin hymyillen lempeästi nuoremmalle kollille. Raidallinen oppilas vain nyökkäsi vaisusti ja lähti seuraamaan minua, kun tassutin metsässä lähemmäs Kuolonklaanin rajaa. Se ei ollut lempi aluettani, mutta kyllä minä kestäisin.
Pysähdyin nuuhkimaan ilmaa. Kuolonklaanin haju kantautui hentona kuonooni. Ilmeisesti rajalta oli tullut tuulen mukana.
“Haistatko Kuolonklaanin?” kysyin kyyrityen hieman pienikokoisen kollin puoleen. Hän vilkaisi minua nopeasti ja katsoi sitten taas maahan.
“En tiedä…” hän sanoi hiljaa. Nyökkäsin hitaasti. Olikohan kaikki kollilla hyvin? Miksi hän oli niin vaisu?
“No, minä haistan ainakin. Mutta se ei ole nyt se, mitä olemme etsimässä. Tulehan, etsitään jotain riistaa”, naukaisin pirteästi kollille ja liikuskelin hitaasti ympäriinsä nuuhkien ilmaa suu raollaan. Kääpätassu imitoi tekojani.
“Taidan haistaa jotain…” kääpätassun hiljainen nauku oli tuskin kuiskausta kuuluvampi. Käännyin hänen puoleensa korvat pystyssä ja kallistin päätäni sivulle. Oppilas vältteli katsomasta minuun ja osoitti hännällään suuntaan, josta oli ilmeisesti jotain haistanut.
Imin ilmaa sieraimiini ja… totta tosiaan! Siellähän haiskahti kottarainen.
“Hienoa työtä, Kääpätassu!” kehuin oppilasta. “En olisi haistanut tuota itse!”
“Se oli pientä…” kolli kuiskasi ja ihasteli tassujaan. Hymyilin.
“Muistutat hieman minua. Vähäsen siis. Olin minäkin hieman arka. En yhtä arka kuin sinä, mutta arka toki. Kaikki uusi oli jännittävää ja hämmentävää ja tuntui siltä, että tulisin aina tarvitsemaan jonkun kanssani, jotta selviäisin, mutta kyllä se menee ohitse. Luota vain minuun, kun sanon niin”, naukaisin hymyillen edelleen. Kääpätassu ei edes katsonut minuun. Vai sillä lailla…
“No mennään nappaamaan tämä kottarainen!”

Kirjoittaja: Saaga

Olin jo pidemmän aikaa ollut osittain soturin tehtävissä. Sain partioida kevennetysti jaksamiseni mukaan. Se oli kilttiä, sillä olin väsynyt miltei kokoajan vaikka olisinkin nukkunut vaikka kuinka pitkään. Voisin vain vaipua uneen ja jäädä nukkumaan ikuisiksi ajoiksi. Se tuntui muutenkin paremmalta vaihtoehdolta kuin elämä. Kortetuike tuli herättelemään minut ja siskoni pyytäen meitä partioon. Korpikaste marisi jotain sateesta, kun menimme ulos pesästä, mutta minua ei jaksanut kiinnostaa. Satoi tai paistoi ei minulla ollut sen mukavampaa olla omassa turkissani. Olisin halunnut hypätä sieltä pois ja lennellä ilmaan. Keho ällötti minua. Kuinka lihakset liikkuivat vain kun käskin ja sekin tuntui liian vaivalloiselta ja inhalta puuhalta. Ahdistus väänsi sisuksiani ja halusin vain olla tuntematta. Se olisikin ollut helpompaa tähän verrattuna. Tuijottelin kaukaisuuteen enkä edes tajunnut, että olimme kulkeneet jo kauas leiristä.
“Haluatteko metsästää yhdessä?” Kortetuike kysyi minulta ja Korpikasteelta hymyillen. Miten hän pystyi olemaan noin positiivinen? Ja hyvän näköinen… En minä kuitenkaan kiinnostanut häntä. Olisi vain parempi unohtaa hänet niin nopeasti kuin mahdollista.
“Kai se käy”, nau’uin, kun Kortetuike ja Korpikaste molemmat katsoivat vain minua. Halusin vajota maan sisään, sillä katseet tuntuivat niin polttavilta ja ahdistavilta, että ne voisivat sytyttää turkkini tuleen suoraan siinä paikassa. Viittasin hännälläni vastakkaiseen suuntaan kuin siinne minne muut olivat lähdossä.
“No mitä te toljotatte?” kysyin vähän töykeällä äänensävyllä ja käännyin lähteäkseni äsken osoittamaani suuntaan.

//Korpi tai Korte?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Työntyessäni ulos soturien pesästä sateen kastelemat lehdet nuolivat valkoisen turkkini lähes litimäräksi. Kylmät väreet kulkivat pitkin kehoani, ja ravistelin itseäni kuivemmaksi siirryttyäni ensin vähän kauemmaksi pesän suuaukosta, jotta en tukkisi muiden reittiä.
Vettä tihkutti edelleen leirin yläpuolelle kurkottelevan repalaisen lehtikaton läpi. Luvassa oli jälleen märkää kyytiä. Sentään ilmassa ei tuntunut ukkosta.
“Sataako vieläkin?” Korpikasteen marmatus kuului jo ennen kuin naaraan pää ilmestyi kurkistamaan soturien pesän eteisenä toimivasta pensaasta. Naaras kömpi kohta kokonaan ulos, ja hänen hännänpäänsä nyki hieman närkästyneen oloisesti hänen katsellessaan lukuisia lammikoita, joita oli muodostunut aukiolle yön aikana.
Hänen jäljessään laahusti Varpulaulu, jota vetinen keli ei vaikuttanut kummemmin hetkauttavan. Kirjava kolli katseli jonnekin kaukaisuuteen lasittunein silmin. Olin juuri aikeissa aikeissa kysyä häneltä, miten hän voi, kun leirin sisäänkäyntitunnelin luota kajahti hieman kärsimätön naukaisu:
“Siellähän te olette! Luulin, että joutuisin kohta tulemaan tökkimään teitä hereille.” Varapäällikkö Korppisiipi heilutteli häntäänsä edestakaisin ja katsoi meidän suuntaamme odottavasti. Hänen vieressään istuskeli Järviloiste, joka oli myös lähdössä metsästyspartioon.
“Meidän on paras mennä”, käännyin naukumaan tovereilleni. Märkä litinä täytti aukion, kun kipitimme kiireen vilkkaa Korppisiiven ja Järviloisteen luo. Pahoittelin myöhästymistämme varapäällikölle, joka ei onneksi tuntunut olevan kovin näreissään asiasta. Mustavalkoinen naaras huiskautti vain häntäänsä sille ja johti sitten partion ulos leiristä.
Vettä oli kertynyt joihinkin metsän monttuihin ja maan syventymiin niin syviksi lammikoiksi, että niissä olisi melkein voinut uida. Helteet olivat kuivattaneet maata sen verran pahasti viimeisen kuun aikana, että se ei vielä kyennyt imemään kaikkea vettä itseensä. Mietin, mahtaisimmeko löytää yhtään saalista tällä kelillä.
Hiljensin hieman vauhtiani, jotta pääsin kulkemaan takanani tulevien Korpikasteen ja Varpulaulun kanssa. “Haluatteko metsästää yhdessä?” ehdotin sisaruksille hymyillen.

//Korpi ja Varpu?

Kirjoittaja: Saaga

Taputin Perhopuroa vielä hännällä selkään. Tiesin heti, kun näin Ahmatahman ja Perhopuron tulevan leiriin silloin kuu sitten, että jotain oli meneillään. Ihmettelin vain miten olin antanut asian olla näin pitkään. Olin vihainen Ahmatahmalle, mutta myös itselleni. Kamalan vihainen.
“Pysyttele jonkun seurassa. Käyn pyytämässä Ahmatahman kävelylle ja jututan häntä”, sanoin ja tarkkailin Perhopuron ilmettä. Se kertoisi minulle kuinka huonosti Ahmatahma naarasta oikein kohteli. Hän katsoikin minua peloissaan. Ymmärrettävää.
“Selvä”, hän kuitenkin sanoi eikä pistänyt hanttiin. Nyökkäsin ja nousin. Perhopuronkin nousi. Hän katsoi minuun silmät suurina, enkä voinut kuin sääliä tätä.
“Kiitos”, hän naukui ja kipitti pois nopeasti.

Sydämeni lyönnit kiihtyivät kiihtymistään, kun pääsimme kauemmas leiristä Ahmatahman kanssa. Hän oli lähtenyt ulos mielellään, kun olin pyytänyt häntä auttamaan minua saalistustekniikassani. Egoni oli ottanut pienen kolauksen, mutta se oli niin pientä vahinkoa Perhopuroon aiheutetun vahingon rinnalla, että tein sen ilomielin.
“Ahmatahma”, sanoin ja seisahduin. Toinen kolli pysähtyi myös ja kääntyi ympäri. Hän oli kulkenut edelläni. Olimme niin lähellä rajaa, että tänne tuskin kukaan tulisi meitä häritsemään ja parhaassa tapauksessa kolli lähtisi matkoihinsa rajan toiselle puolelle.
“Niin, missä halusitkaan apua?” toinen kysyi ja astahti lähemmäs. Pudistin päätäni.
“Se ei ollut oikea syyni tuoda sinut tänne”, sanoin, “Oikea syy liittyy Perhopuroon. Mitä on oikein meneillään?”
Ahmatahma jäykistyi. Hänen silmissään leimahti ja hän näytti valmiilta puolustelemaan itseään, mikä tässä tapauksessa ei tulisi auttamaan. Uskoin ja luotin Perhopuroon paljon enemmän kuin tähän kissaan.
“Perhopuro on kumppanini-”
“En itseasiassa tarvitsekaan mitään selitystä. Mennään tällä: Perhopuro on ollut vaitonainen ja täysin erilainen kuin yleensä, liitytkö sinä tilanteeseen?” tivasin hermostuneena. Toivoin, ettei tilanne käristyisi tappeluksi vaikka olinkin paljon parempi taistelija kuin toinen. En vain halunnut ruveta selittelemään kellekään mitään.
“En. Hän suree Jänötassua”, Ahmatahma sanoi ja näytti hetken jopa surulliselta. Esitystä. Silkkaa esitystä.
“Entä, jos sanon, että hän tuli tänä aamuna luokseni ja kertoi kuinka on hyvin epäonnellinen kanssasi, sillä pakotit hänet kumppanuuteen ja laadit hänelle sääntöjä? Sääntöjen mukaan hän ei saa edes puhua muille ja sinä pystyt ohjailemaan häntä täysin”, kysyin vastaan. Voittaisin tämän sanallisesti. En joutuisi tappelemaan.
“Ei se ole totta”, Ahmatahma sanoi nyt hermostuen itse. Naurahdin paheksuvasti.
“On se. Uskon Perhopuroa. Syytätkö muka häntä valehtelusta?”
“En syytä. Hän on sekaisin, poloinen. Surusta sekaisin.”
Pudistelin päätäni.
“En usko tuota hetkeäkään. Voithan sinä aina kävellä pois rajan yli. Voin kertoa leirissä, että et palannut koskaan sopimaamme paikkaan eikä kukaan koskaan saa tietää kuinka inhottava olet”, sanoin. En uskonut itseäni. Häätäisinkö oikeasti Eloklaanin soturin? En ollut edes päälikkö saatika varapäällikkö. Ahmatahma katsoi minua vihaisesti, mutta näki selvästi ettei pystyisi mitään minua vastaan ja kääntyi. Hetkessä hän oli poissa. En voinut uskoa, että se oli ollut noin helppoa. Perhopuro oli vapaa ja minun olisi kerrottava hänelle tästä.

Kirjoittaja: Saaga

Heräsin ennen Ahmatahmaa, joten päätin hiippailla hiljaa ulos pesästä. Oli hyvä olla ulkona ilman häntä kiinni turkissani. Viimeisen kuun hän oli rajoittanut menemisiäni ja tekemisiäni niin paljon kuin vain oli pystynyt enkä ollut siksi päässyt juttelemaan kellekään. Minulla ei ollut vanhempia, joilta mennä pyytämään apua tilanteeseeni, joten täytyi turvautua johonkuhun toiseen. Olihan minulla muuta sukua, mutta en halunnut mennä heidän luokseen. Se ei vain tuntunut oikealta. Kuljetin katsettani ympäri leiriä ja näin Sädesäihkeen yksin leirin seinän vieressä. Hän katseli taivaalle. Hetken ajan tuntui vaikealta lähestyä kollia, mutta menin silti. Ahmatahma ei ollut täällä. Hän ei nähnyt tätä.
“Sädesäihke”, sanoin hiljaa ja livahdin tämän viereen istumaan.
“Olen ollut huolissani sinusta”, kolli sanoi ja katsoi minua oudolla ilmeellä. Käännyin katsomaan pois.
“Vai niin”, vastasin heikosti naurahtaen.
“Ahmatahma on ollut kanssasi aika paljon”, hän sanoi. Katsoin takaisin. Oliko Sädesäihke mustasukkainen? Ei hän voinut olla, ehkä vain huolissaan. Hänellähän oli oma kumppani.
“Niin no. Me olemme nykyään kumppanukset”, kerroin. Ääneni säröili.
“Et vaikuta iloiselta asiasta. Kohteleeko hän sinua hyvin?” Sädesäihke kysyi. Jännityin heti. Mitä vastaisin? Voisinko avautua ystävälleni kaikesta? Voisko hän auttaa? Puhumisen sijasta kohautin vain lapojani.
“Toivon, että olet onnellinen”, Sädesäihke sanoi ja nousi lähteäkseen.
“Ei”, sanoin ja katsoin häntä hätääntyneenä.
“Odota.”
Sädesäihke nyökkäsi ja istuutui.
“Ahmatahma pakotti minut kumppanikseen ja laati… sääntöjä. Hän ei halua, että puhun muille ja en ole onnellinen hänen kanssaan. Haluan sanoa sen hänelle, mutta pelkään…” vuodatin ulos suustani hiljaisella äänellä koittaen varmistaa ettei muut kuulleet. Sädesäihkeen silmissä leimahti viha. Kavahdin taaksepäin ja hänen ilmeensä pehmeni. Hän silitti hännällään selkääni merkiksi, että ei ollut minulle vihainen, vaikka hän edelleen näytti siltä, että olisi voinut nyt marssia sotureiden pesään ja antaa Ahmatahmalle köniin.
“Olen niin kiitollinen, että kerroit”, hän sanoi, “Onko hän satuttanut sinua?”
“Ei, ei mitään sellaista”, sanoin pikaisesti. Välitin edelleen Ahmatahmasta enkä halunnut hänelle ylimääräisiä syytteitä mistään. Enkä halunnut valehdella.
“Perhopuro, minä autan sinut tästä. Lupaan”, Sädesäihke sanoi ja kosketti lapaani nenällään. Puskin kollin rintaa.
“Kiitos”, naukaisin heikosti. Olin helpottunut, kun sain kaiken sanottua, mutta olin myös kauhuissani. Miten Sädesäihke aikoisi auttaa minua?

//jatkan säteellä

Kirjoittaja: Elandra

”Isä”, Rastaskukan naukaisu kesken partion sai minut säpsähtämään pois ajatuksistani. Olimme lähteneet jokin aika siten auringonlaskun rajapartioon, jossa tarkoituksemme oli kiertää kukkuloilta aina Kuolonklaanin rajalle ja reviirimme pohjoisosaan saakka. Katseeni kääntyi tyttäreeni, joka katsoi minua vaaleanvihreillä silmillään. Kallistin kysyvästi päätäni ja väläytin tyttärelleni lempeän hymyn.
”Niin?” kehotin häntä kertomaan asiansa. Hidastin tahtiani, jotta tyttäreni pääsisi vierelleni. Vihreä katseeni käväisi Väärävarjossa, joka katsahti minuun kysyvästi. Korppisiipi oli laittanut minut partion johtoon, joten kaiketi kokenut soturi oli hämmentynyt päästäessäni hänet edelleni. Kun nyökkäsin hänelle, hän kuitenkin ohitti minut sen enempää kysymättä ja otti hetkellisesti paikan partion johdossa. Sitten minulla oli taas aikaa keskittyä tyttäreeni, jolla ilmeisesti oli minulle jotakin asiaa.
”Miten sinulla menee?” tyttäreni kysyi rauhallisella äänellä, mutta jatkoi sitten hieman terävämmin, muttei kuitenkaan pahansuovasti, ”sinulta ei ole viime aikoina liiennyt minulle juurikaan aikaa.” Kun kohtasin tyttäreni katseen, huomasin miten harmissaan hän oli. Haikeus paistoi hänen vaaleista silmistään, ja se sai minut kokemaan oloni myös haikeaksi. Oli totta, että olin aina kovin kiireinen. Yritin olla hyvä päällikkö, jolloin en kyennyt olemaan niin hyvä isä pennuilleni kuin olisin halunnut. Heilautin pahoitellen häntääni ja laskin hetkeksi katseeni maaham.
”Olen pahoillani, minun todellakin pitäisi panostaa enemmän sinuun ja sisaruksiisi”, nau’uin pahoitellen, ”mutta minulla menee hyvin kiireistä huolimatta. Entä sinä, mitä sinulle kuuluu?”
Rastaskukan kasvoille piirtyi hento, kiitollinen hymy saamansa huomion johdosta. ”Minä voin aivan hyvin. Tavallista soturin arkea vain.”
Nyökyttelin iloisena päätäni. Oli hyvä kuulla, että Rastaskukalla oli kaikki hyvin. Päädyimme vaihtamaan pidemmän kaavan mukaan kuulumisia, joten Väärävarjo jäi loppupartion ajaksi sen johtoon. Emme lakanneet keskustelemasta edes silloin, kun saavuimme leirin pääaukiolle. Keskustelimme aina siihen saakka, kun ilta laskeutui Eloklaanin reviirin ylle ja aurinko painui mailleen. Vasta, kun kuu oli huipussaan, olimme saaneet kaikki kuulumiset vaihdettua ja painuimme nukkumaan.

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: EmppuOmppu

“Muista juoda hyvin. Nesteytys on kaiken A ja O helteillä.” Leimusilmä laski juuri kostutetun sammalmytyn Nokilinnun eteen.
“Ihan kuin minä en muka osaisi juoda ilman tuotakin tietoa”, tavallisesti niin mukava vanha naaras jupisi vastaukseksi ja ryhtyi lipittämään kielellään nestettä sammalen pinnalta. Leimusilmä varmisti vielä, että naaras varmasti muisti juoda tarpeeksi, ennen kuin jätti tämän omaan rauhaansa sairasaukion vuoteelle.
Nokilintu oli valitellut päänsärkyä ja huonoa oloa eilisillasta alkaen, ja Leimusilmä oli katsonut parhaaksi siirtää vanhan kissan parantajan pesälle lepäilemään siltä varalta, että tämä oli saanut auringonpistoksen. Näissä ääriolosuhteissa ei voinut olla liian varovainen, etenkään iäkkäiden kissojen suhteen. Kuumuus oli kaikista pahin klaanin vanhimmille ja nuorimmille jäsenille, ja Leimusilmällä ja Vienotassulla oli ollut käpälät täynnä töitä huolehtiessaan, että kaikki varmasti muistivat juoda tarpeeksi ja pysyä varjossa.
“Pidä tauko ja käy juomassa”, Leimusilmä kehotti oppilastaan Vienotassua, joka oli parasta aikaa käymässä läpi heidän yrttivarastoaan. Kilpikonnalaikkuinen naaras peruutti ulos varastosta ja nyökäytti päätään mestarilleen.
“Olen melkein valmis täällä”, naaras ilmoitti.
“Hienoa”, Leimusilmä kehräsi mielissään. “Ehdit jatkaa sen loppuun pienen tauon jälkeen.”
Vienotassu ei ruvennut inttämään vastaan, vaan suuntasi sairasaukiolta löytyvän märän sammalkasan luokse, josta kissat kävivät hätätapauksessa nesteyttämässä itseään. Muutamat soturit olivat auttaneet Leimusilmää tuomaan uuden märän kasan tänä aamuna, jotta huonovointisten ei tarvinnut kulkea joelle asti juomaan.
“Leimusilmä!” hätääntynyt huuto kajahti pesän ulkopuolelta, ja sitä seurasi vauhkoontunut askelten töminä. Leimusilmä käännähti katsomaan pesän suulle ilmestynyttä Kuutamolainetta, joka tärisi niin, että hyvä jos pysyi pystyssä. Parantaja kiiruhti naarasta vastaan kuulemaan tämän syyn hätään.
“Hiilihammas!” mustavalkoinen soturi aloitti takellellen. Hänen vaikutti hetken ajan olevan hankaluuksia muodostaa sanoja, aivan kuin hänen kielensä olisi lakannut yhtäkkiä tottelemasta häntä. “Olimme ulkona saalistamassa, kun hän” – naaras veti väristen henkeä välissä – “kaatui maahan! En tiennyt mitä tehdä, eikä kukaan ollut lähistöllä, joten siirsin hänet varjoon ja tulin hakemaan apua. Sinun on tultava apuun heti!” Nuori kissa oli selvästi pois tolaltaan.
“Missä hän on?” Leimusilmä kysyi jämäkän rauhallisesti. Kuutamolaineen katse alkoi harhailla ympäriinsä, joten hänen oli yritettävä saada tämän huomio palaamaan käsillä olevaan asiaan. “Mihin jätit hänet?”
“E-en osaa sanoa tarkkaan, mutta osaan reitin sinne”, soturitar sanoi ja pudisti sitten päätään kuin ajatuksiaan selvittääkseen. “Meidän on mentävä äkkiä!”
Siitä Leimusilmä oli samaa mieltä. Oli todennäköistä, että Hiilihammas kärsi lämmön aiheuttamista vaurioista, jotka saattaisivat pahentua, jos kolli ei pian saisi asianmukaista hoitoa. “Käy hakemassa mukaan pari soturia”, hän ohjeisti Kuutamolainetta, joka nyökytteli nyt terävöityneempänä. “Tavataan aivan tuota pikaa leirin uloskäynnillä.”
Kuutamolaineen rientäessä etsimään lisäkäpäliä Leimusilmä kiepahti ympäri ja lähti tiedottamaan Vienotassua asiasta. Koska Nokilintu oli sairasaukiolla, parantajaoppilaan oli paras jäädä pitämään vanhaa naarasta silmällä kaiken varalta.
“Minua tarvitaan muualla”, hän ilmoitti Vienotassulle pesän suulta. Nuori parantajaoppilas oli kaiketi kuullut hälyn ulkoa, sillä tämä oli jo kääntynyt häntä kohti, kun hän työnsi päänsä sisään pesään. “Pidä huoli Nokilinnun nesteytyksestä ja valmistele uusi vuode Hiilihammasta varten.”
“Selvä pyy.” Vienotassu huiskaisi hännällään ja ryhtyi toimeen. Leimusilmä oli iloinen, että hänellä oli niinkin osaava oppilas kuin Vienotassu, johon hän tiesi voivansa luottaa tällaisissa tilanteissa. Naaras oli oppinut paljon kuluneina kuina, eikä tämä ollut Leimusilmän mielestä kaukana parantajanimensä saamisesta.
Kun Leimusilmä kiirehti uloskäyntitunnelille, hän huomasi Kuutamolaineen olevan jo paikalla odottamassa häntä Korppisiiven ja Mehiläislennon kanssa. Leimusilmä ei ollut varma, oliko paras idea ottaa perheenjäseniä mukaan auttamaan Hiilihammasta, sillä nämä saattaisivat huolestuneina tehdä enemmän harmia kuin hyvää, mutta parantaja arveli, ettei heillä ollut aikaa ruveta vääntämään asiasta. “Näytä tietä”, hän naukui Kuutamolaineelle.
Neljä kissaa suuntasivat metsään pikavauhtia Kuutamolaineen johdolla. Leimusilmä oli huolissaan myös Kuutamolaineen voinnista, sillä naaras oli juossut koko matkan Hiilihampaan luota takaisin leiriin ja nyt tämä joutuisi tekemään saman matkan uudestaan heti perään. Liian fyysisen rasituksen välttäminen oli äärimmäisen tärkeää helteillä. Naaras oli kuitenkin ainoa, joka tiesi, missä Hiilihammas oli, eikä heillä ollut hetkeäkään hukattavaksi.
Kuutamolaine johdatti heidät juurien yli ja saniaisten läpi pienelle metsäaukealle. Sen reunassa Leimusilmä näki tumman karvamytyn, joka oli pelottavan liikkumaton. Hän työntyi muiden ohi Hiilihampaan luo ja ryhtyi tutkimaan soturia.
*Kiitos hyvä Tähtiklaani, hän hengittää*, hän ajatteli huojentuneena tuntiessaan kollin kylkien kohoilevan pinnallisesti pitäessään tassuaan tämän päällä. Hän huomasi kollin suusta valuvan kuolaa, ja tämän kuonon vieressä näkyi olevan myös pieni limainen lammikko sappinestettä, joka oli arvatenkin tullut oksennuksen mukana. *Häntä on viilennettävä.*
Onneksi lähistöllä kuulosti virtaavan pieni puro. “Etsikää sammalta niin paljon kuin jaksatte kantaa ja kastelkaa ne vedessä läpimäriksi”, Leimusilmä jakeli ohjeita mukana tulleille sotureille. “Tarvitsemme ne kaikki Hiilihampaan viilentämiseen. Kuutamolaine, pidä sinä pieni hetki varjossa ja tasaa hengitystä. En halua joutua kantamaan sinuakin sairasaukiolle.”
Kuutamolaine nyökäytti päätään väsähtäneen oloisena ja lysähti sitten istumaan heidän viereensä varjoon. Sillä välin Korppisiipi ja Mehiläislento ampaisivat salaman lailla etsimään sammalta. Jonkin ajan kuluttua he palasivat ensimmäisten märkien myttyjen kanssa, ja Leimusilmä ryhtyi asettelemaan niitä akuuteille alueille. Hän vuorasi Hiilihampaan pään, kaulan, nivuset ja kainalot sammalilla ja kostutti myös tämän polkuanturoita, vatsanalusta sekä korvanlehtiä.
Soturit toivat lisää märkää sammalta, josta Leimusilmä käski heitä myös juomaan itse. He jatkoivat Hiilihampaan viilentämistä ties kuinka kauan, ennen kuin kolli lopulta raotti silmiään. Leimusilmä tunsi helpotuksen kulkevan lävitseen, kun hän huomasi, ettei kolli enää hehkunut lämpöä yhtä paljon kuin aiemmin. Myös tämän hengitys oli muuttunut paljon tasaisemmaksi.
“Isä!” Kuutamolaine vikisi kuin pieni pentu ja kiehnäsi kuonollaan isänsä päätä vasten. Hiilihampaan kurkusta hyrähti hieman katkeileva kehräys.
Leimusilmä siirtyi vähän syrjempään ja antoi tilaa muulle perheelle tulla tervehtimään kollia. Hän kiitti mielessään Tähtiklaania, että he olivat ehtineet paikalle ajoissa. Klaani ei olisi tuntunut samalta ilman Hiilihampaan kaltaista kokenutta soturia.
“Jättäkää saalistaminen ensi kerralla viileämmälle ajankohdalle, jookosta?” hän maukui Kuutamolaineelle ja Hiilihampaalle pieni pilke silmäkulmassaan.
Kaksikko vilkaisi toisiinsa hieman huvittuneen oloisina. “Niin, viileämmälle ajankohdalle”, Hiilihammas toisti ja kosketti tyttärensä lapaa hännällään.
Vasta illan tultua kissajoukko uskalsi vaeltaa takaisin leirin suuntaan. He etenivät maltillista vauhtia koko matkan. Kaikki olivat selvästi uupuneita, mutta kukaan ei valittanut. Tärkeintä oli, että he olivat onnistuneet pelastamaan Hiilihampaan.

//Sen pituinen se 🙂

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kuutamolaine näki isänsä kaatuvan maahan, kun tämän jalat yllättäen pettivät alta.
“Isä!” hän parahti hädissään ja riensi tuupertuneen kollin luokse. Hiilihammas oli yhä tajuissaan, mutta ei selvästikään enää tässä todellisuudessa. Vanha soturi katsoi tyttäreensä kuin ei olisi tunnistanut häntä. “Pysy hereillä, et saa nukahtaa!”
Kuutamolaine ei ollut varma, mistä oli kyse, mutta hänen arvauksensa oli, että kuumuudella oli osansa asiassa. Hänen isänsä läähätti kieli pitkällä ulkona kuin koiralla, ja hän huomasi kollin suupielestä valuvan kuolaa.
“Apua! Me tarvitsemme apua!” Hän vilkuili ympärilleen epätoivoisena, mutta metsässä ei näkynyt pienintäkään merkkiä siitä, että siellä olisi ollut ketään. Kukaan hullu ei liikkunut ulkona tässä porotuksessa. *Paitsi me*, mustavalkoinen naaras ajatteli ahdistuneena.
Hänen olisi lähdettävä leiriin hakemaan apua, sillä hän ei mitenkään jaksaisi raahata isäänsä koko matkaa takaisin tässä helteessä. He molemmat joutuisivat siinä vain suurempaan vaaraan.
“Minun on siirrettävä hänet varjoon”, hän mutisi itsekseen miettiessään kuumeisesti toimintasuunnitelmaa. He olivat keskellä aurinkoista aukiota, mutta sen reunoilla näytti olevan runsaasti varjoisia pensaita ja juurakoita, jonne hän voisi siirtää Hiilihampaan turvaan pahimmalta paahteelta. Soturitar tarttui tummaturkkista kollia niskasta kiinni ja ryhtyi kiskomaan tätä suojaa kohti.
Kun hän oli saanut Hiilihampaan pensaan alle varjoon, hän huomasi soturin silmien lipsuneen kiinni. Paniikki nosti päätään hänen sisällään, eikä hän aikaillut lähtiessään pinkomaan leirin suuntaan pää viidentenä jalkana. Hänen oli tuotava apua paikalle ja äkkiä, tai muuten hän näkisi Hiilihampaan seuraavan kerran vasta Tähtiklaanin metsästysmailla!

//Jatkan Leimulla

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Tällaisia helteitä en ollut kokenut koskaan aiemmin yhtenäkään lukuisista viherlehdistä, jotka olin elänyt. Toki paahdetta ja lämpimiä päiviä oli riittänyt jokaiselle viherlehdelle, mutta tämä oli erilaista. Se oli kestänyt jo ihan liian pitkään, ja sen vaikutukset näkyivät huolestuttavasti ympäristössä.
“Rutikuivaa”, puhahti Kuutamolaine vierestäni. Mustavalkoinen naaras kosketti kynnellään tielleen kaartuvaa saniaista, joka oli vaihtanut väriään vehreän vihreästä kuolleen kellertäväksi. Kasvista kuului kuivan rapiseva ääni tavanomaisen pehmeän kahinan sijaan.
Olimme lähteneet tyttäreni kanssa vastoin päällikön kehotuksia ulkona liikkumisen välttämisestä metsään etsimään riistaa, vaikka tiesinhän minä sen olevan ajan hukkaa. Kaikki metsän pikku vipeltäjävät olivat joko nääntyneet läkähtyneet kuumuuteen tai kaivautuneet niin syvälle maan uumeniin etsimään viilennystä, ettei niitä näkisi seuraavan kerran kuin vasta sateiden aikaan. Ja niistä ei ollut tähän hätään tietoakaan. Meidän oli kuitenkin pakko edes yrittää, sillä muuten Eloklaani hiipuisi pois nälän heikentämänä.
Tämä kuumuus tuntui sulattavan aivotkin päästä. Paksu turkkini tuntui tikahduttavalta, ja jos olisin voinut, olisin jo repinyt sen yltäni. Hädin tuskin kuulin omaa läähätystäni sydämeni jyskytykseltä, joka oli täyttänyt korvani.
“Täällä on liian kuuma”, Kuutamolaine sanoi huolestuneena viereltäni. Hänenkin hengityksensä oli hyvin pinnallisen näköistä. “Meidän pitäisi palata leiriin ja tulla uudestaan viileämmällä.”
“Milloin viileämmällä?” murahdin ja ravistelin päätäni selvittääkseni toisiinsa sotkeutuvia ajatuksia. “Joka päivän jokainen hetki on yhtä lämmin. Jos me vain odotamme, näännymme lopulta kaikki. Ja sen minä en salli tapahtua.”
Jäämättä odottamaan lisää vastaväitteitä nuoremmalta soturilta jatkoin eteenpäin paahtamista. Yritin nuuhkia ilmaa, mutta sainkin sen sijaan kurkkuni täyteen luonnottoman lämmintä, seisovaa ilmaa, joka oli niin tiheää, että sitä pystyi melkein nielemään.
*Keskity, Hiilihammas, kyllä sinä löydät jotakin. Sinun on pakko*, komensin itseäni ja ryhdyin vilkuilemaan vimmatusti ympärilleni. Silmissäni vilisi kuitenkin sen verran, että en saanut edes ympäristöstäni kunnolla selkoa. Missä minä oikein olinkaan?
Jalkani tuntuivat yhtäkkiä heikoilta kuin kuivat oksat. Seuraavaksi ne napsahtivat poikki, ja minä kaaduin maahan liian uupuneena ollakseni edes järkyttynyt asiasta. Sehän kuului luonnon kiertokulkuun, eikö vain? Vanhat oksat katkesivat uusien tieltä. Ehkä oli minun aikani jäädä tähän pötköttelemään ja odottamaan, että minusta alkaisi vesoa uutta elämää.
Luokseni ilmestyi nuori koivupuu. Tai ehkä se sittenkin oli kissa; mustavalkoinen väri oli liian hämäävä. Muuta minä en enää nähnytkään kuin värejä. Puukissa piti ääntä. Hetken ajan olin kuulevinani sen kehottavan minua pysymään hereillä, mutta sitten sen ääni muuttui korvissani pelkäksi tuulen ujellukseksi. Voi, ihana vilvoittava tuuli – missä olet?

//Jatkan Kuutamolla

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Saaga

Entisen mestarini sanat eivät loduttaneet pätkääkään. Oliko minussa sitten jotain vikaa, jos kerta minä tunsin oloni yksinäiseksi. Olisiko minun kuulunut tuntea oloni täällä täysin kodiksi? Hymähdin huvittuneesti toisen sanoille, mutta vakavoiduin taas ajatuksiini. Olisiko minunkin kuulunut rakentaa oma turvaverkkoni? Olihan minulle Hilehuurre ja Syreenisumu ja oli minulla muitakin ystäviä ja tuttavia enemmän tai vähemmän läheisiä ja luotettavia kukin.
”Olisihan se kyllä kiva, jos olisi kumppani ja oma perhe”, Hilehuurre myönsi. Nyökkäsin. Tunsin toisen tarkkailevan katseen turkillani.
”Tuntuuko sinusta sitten usein yksinäiseltä?” hän kysyi. Kohautin lapojani, vaikka totuus oli elettä paljon suurempi. En vain halunnut avautua ikävästäni toiselle, jos hän ei tietäisi mihin oli sotkeutumassa. Minusta tuntui pahalle, että tunsin ikävää isääni kohtaan, mutta en toisia perheenjäseniäni kohtaan. Heistä kukaan ei vain tuntunut niin läheiselle, että kaipaisin heitä samalla tavalla. Isä oli ollut minulle kaikki kaikessa.
“Saanko kertoa jotain minulle hyvin merkittävää?” kysyin hiljaa. En ollut paras avautumaan asioistani. Yleensä keskustelut muiden kanssa olivat kevyempiä ja leikkimielisempiä.
“Saat sinä”, Hilehuurre naukui. Katsoin häntä silmiin ja hymyilin pienesti.
“Isäni – Jupiter – hän on kulkukissa. Elin hänen kanssaan aina kunnes liityin Eloklaaniin. Aluksi ajattelin liittyväni vain väliaikaisesti, mutta en koskaan sitten palannut metsään. En tiedä odottaako isä minua edelleen ja onko hän ylipäätään hengissä, mutta kaipaan häntä kovasti. Emoni ja kaksi sisartani sekä veli muuttivat Kuolonklaaniin ollessani ihan pieni. Haluisin itse jäädä metsään. Sitten sodan alettua jotkut soturit täältä olivat etsimässä apujoukkoja ja lähdin mukaan, koska tunsin sen oikeaksi. Nyt en kuitenkaan tiedä kuulunko tänne todella, kun sydämeni kuuluu edelleen isäni luo”, vuodatin ulos kaiken mitä mietin.
“En kuitenkaan siis tarkoita, ettenkö pitäisi elämästäni täällä, mutta kaipaan perhettäni ja sitä tunnetta, jonka saavuttaa vain oman perheen kanssa. Sitä yhteenkuuluvuuden tunnetta”, lisäsin ja katsoin sitten Hilehuurretta. Olinkohan puhunut liikaa?
//Hile?

Kirjoittaja: Saaga

Makasin leirin laidalla kyljelläni aivan nuutuneena. Koko muuta leiriä tuntui vaivaavan sama ongelma – kuumuus. Nostin päätäni nähdessäni Perhopuron sekä Ahmatahman tulevan sisään leirin sisäänkäynnistä. Nousin ja lähdin tassuttamaan heitä kohti. Perhopuro vilkaisi minua ja pudisti päätään hienoisesti. Seisahduin. Ahmatahman katse oli kiinnittynyt minuun. Aistin tilanteessa jotain pahaenteistä. Tassutin pari askelta lähemmäs ja nyökkäsin tervehdyksen. Perhopuro näytti ahdistuneelta, kuin olisi seisonut keskellä ukkospolkua odottaen hirviön ajavan ylitseen.
“Onko kaikki hyvin?” kysyin enemminkin Perhopurolta.
“Perhopuroa väsyttää. Sinun on paras mennä, saatan hänet pesäänsä”, Ahmatahma naukui ja tuppasi Perhopuroa. Poloinen säikähti ja kompuroi eteenpäin. En ehtinyt sanomaan mitään, enkä kyllä ajattelemaakaan. Menisin katsomaan mistä oli kyse myöhemmin. Painuin takaisin varjoisaan paikkaani leirin laidalle. Päässäni pyöri kaikenlaista. Ahmatahma kyllä pitäisi huolen Perhopurosta. Niin halusin ainakin uskoa. Pieni huoli jäi kuitenkin taka-alalle, kun lähdin etsimään Käärmekultaa. Tuo oli parantajan pesän vierellä istumassa. Jolkotin naaraan luo hymyillen.
“Hei”, nau’uin ja istahdin viereen. Käärmekullan kullanvärinen turkki oli niin kaunis. Rakastin häntä.

Kirjoittaja: Koivu

Hilehuurre oli loikkinut entisen oppilaansa luokse iloisena nähtyään tämän istuskelevan yksinään leirin reunamilla. Hän ei ollut jutellut Nopsaliekin kanssa muistaakseen ainakaan pariin päivään, joten nyt näytti olevan hyvä hetki rupattelutuokiolle. Musta kolli oli kuitenkin vaikuttanut hiukan allapäiseltä, vaikkakin vakuuttanut, ettei hänen mieltään painanut mikään. Hilehuurre ei oikein tiennyt, pitäisikö sitä uskoa. Sitten ystävä oli kysynyt, tuntuiko Hilehuurteesta koskaan yksinäiseltä, koska hänellä ei ollut perhettä.
Hilehuurre mietti hieman tavallista pitempään Nopsaliekin hänelle esittämää kysymystä, joka oli tullut aivan puskista. Hänen ystävänsä vaikutti käyvän läpi kenties jonkinlaista identiteettikriisiä. Hänen mielestään se oli kuitenkin ymmärrettävää; kollihan oli entinen erakko. Klaanielämä oli taatusti täysin erilaista Nopsaliekin entiseen elämään nähden.
”Ei oikeastaan. Ei, ei minusta tunnu yksinäiseltä. Eloklaani on perheeni”, Hilehuurre sanoi.
”Mutta sitten, olenkin hyvin verkostoitunut. Olen kuin hämähäkki, joka siirtyy kissasta toiseen kykenemättä lopettamaan puhumista”, hopeanharmaa kolli jatkoi vinosti hymyillen.
Nopsaliekki hymähti huvittuneesti, mutta kollin ilme palautui nopeasti takaisin vakavaksi. Hilehuurre tunsi pientä syyllisyydentapaista siitä, ettei voinut samaistua ystävänsä mielentilaan, mitä ikinä tämän mielessä sitten pyörikin.
”Olisihan se kyllä kiva, jos olisi kumppani ja oma perhe”, Hilehuurre myönsi. Hän tarkasteli Nopsaliekkiä kysyessään:
”Tuntuuko sinusta sitten usein yksinäiseltä?”

//Nopsa?

Kirjoittaja: Saaga

Useamman kuun välttelyn jälkeen Ahmatahma taisi kokea, että halusi taas viettää aikaa kanssani. Hän istui vieressäni ja katsoi. En tiennyt oliko kollilla jotain sanottavaa vai pitikö minun puhua. Istuimme hiljaisuudessa kunnes minulta paloi pinna.
“Miksi olet minun kanssani, jos et jaksa…” aloitin, mutta en tiennyt miten lopettaa lausettani, joten se jäi kesken. Olisin halunnut sillä sekunnilla, kun näin Ahmatahman ilmeen, peruuttaa mitä olin sanonut.
“Jos et jaksa suruani. Sitä, että olen rikki”, lopetin lauseen, vaikka se ei tehnyt sitä millään tavoin paremmaksi. Ahmatahma huokaisi ja hänen ilmeensä pehmeni.
“Kyllä jaksan. Minua vain surettaa puolestasi, kun et ole lainkaan oma itsesi”, kolli naukui niin vakuuttavasti, että rentoutin lapani ja annoin olla.
“Olet silti anteeksi pyynnön velkaa”, sanoin ja katsoin toista hieman apeana. Hän nyökkäsi.
“Niin olen. Anteeksi”, Ahmatahma sanoi. Se tuntui tulevan suoraan sydämestä.
“Saat anteeksi.”
“Haluatko mennä vaikkapa kävelylle tai jotain?” kolli kysyi hieman vaivaantuneena. Hänellä vaikutti olevan jotain mielessään.
“On niin kuuma, mutta kai se käy”, sanoin ja nousin. Ahmatahma nousi myös, hieman haparoiden tassuissaan.
“Onko kaikki hyvin?” kysyin. Kolli nyökkäsi. Hän ei sanonut mitään, mikä sai minut hieman epäilemään. Kävelimme ulos leiristä. Jonkun matkaa kuljimme hiljaisuudessa, kun kumpikaan ei viitsinyt sanoa mitään. Saavuimme joelle. En jaksanut kysyä mitään, joten painelin vain veteen. En välittänyt ikävästä tunteesta ja ikävästä ja siitä kaikesta. Halusin vain kastautua, sillä tällä kuumalla säällä ei ollut varaa nössöillä mitä veteen nyt tuli. Ahmatahma tuli perässä veteen ja kävi kastautumassa. Sitten hän nousi takaisin ylös vedestä ja istahti suuren kiven varjoon metsän reunaan. Otin oman aikani ja pistädyin pulahtamassa ihan omaa tahtiani. Muistin Sädesäihkeen rohkaisut ja avun. Kun nousin vedestä ja ravistelin turkkini, minulla oli oikea voittaja olo.
“Et sitten pelkää vettä enää?” Ahmatahma kysyi, mutta näytti katuvan kysymystä jälkikäteen. Pudistin päätäni.
“Sädesäihke auttoi minua sen kanssa. Hän toi minut uimaan ja no… en voi pelätä vettä klaanissa, jossa uidaan jatkuvasti.
“Selvä”, kolli sanoi, “Toin sinut tänne ihan syystä.”
“Mikäs se syy mahtaa olla?” kysyin leikittelevästi, tavallistani vaisummin, mutta kuitenkin.
“Halusin puhua kanssasi pelkästään kahden”, hän vastasi. Nyökkäsin hitaasti ja katsoin kollia epäilevänä. Hän vaikutti siltä kuin olisi alkamassa nyt tunnustamaan suurinta salaisuuttaan.
“Mitä asiaa sinulla oli? Nyt on aika hyvä aika sanoa”, sanoin ja naurahdin huvittuneesti. Yritin keventää ilmaa välillämme, vaikka se tuntui edelleen aika raskaalta.
“Olen niin pahoillani kuinka huono ystävä olen sinulle ollut lähiaikoina, mutta olen arastellut kertoa mitä tunnen oikeasti sinua kohtaan. Olen ihastunut sinuun”, Ahmatahma sanoi. Värähdin järkytyksestä. Ei, ei, ei.
“Niinkö?” kysyin ääni väristen. Tunsin tassujeni tärisevän hyvin hurjaa tahtia. Minua oikeasti järkytti, mutta enemmän minusta tuntui pahalta kollin puolesta. Olin ollut varma etten pystyisi enää Jänötassun jälkeen rakastamaan ketään. Mitä minä nyt sanosin?
“Niin, Perhopuro. Olemme tunteneet koko elämiemme ajan toisemme ja olet minulle hyvin tärkeä. Haluaisin, että ryhdyt kumppanikseni.”
Sanat järkyttivät minua, mutta en voinut pilata suhdettamme Ahmatahman kanssa. Hän oli minulle yksi tärkeimmistä kissoista. Pudistelin päätäni.
“Tarvitsen ehkä vähän aikaa tämän käsittelyyn”, vastasin. Ahmatahman ilme kuitenkin muuttui. En ollut aikaisemmin nähnyt näin mustasukkaista ilmettä hänen naamallaan. Melkein hyppäsin taaksepäin säihkähdyksestä.
“Anteeksi, Ahmatahma. En osaa sanoa näin painavaan asiaan vielä mitään”, yritin vakuutella häntä, etten ollut vielä päättänyt mitään. Halusin pitää mahdollisuudesta kiinni, vaikka se tuntui typerältä.
“Miksemme voisi kokeilla kumppanuutta? Jos vain suostut, minun ei tarvitse tehdä mitään peruuttamatonta”, Ahmatahma sanoi silmät viiruina suoraan minuun tuijottaen.
“Selvä. Suostun”, sanoin paniikissa. Mitä Ahmatahma olisi minulle halunnut tehdä? Miksi hän oli noin outo yhtäkkisesti. Kysymykset pyörivät mielessäni. En tajunnut mitä tapahtui. Mieleni oli jäänyt nyt pahasti jälkeen tästä keskustelusta. Mitä ihmettä?
“Sitten minulla on sinulle tiettyjä sääntöjä”, kolli naukui jotenkin hellällä äänellä samaan aikaan, kun minä vääntelehdin vieressä epämukavissani.
“Sääntöjä?” kysyin hieman hämmentyneenä. Kumppanuksilla sääntöjä? En kyllä ajatellut laskea meitä vielä omassa mielessäni kumppaneiksi. Se tuntui liian väärältä.
“Niin, Perhopuro. Sääntöjä”, Ahmatahma naukui tuijottaen minua intensiivisesti.
“Leirissä olet lähettyvilläni aina, kun voit. Et saa jutella muille kissoille ilman lupaani. Partioissa puhut vain pakolliset asiat. Tärkein sääntö, tottelet joka sanaani, etkä kerro kenellekään, että vedin nämä säännöt. Jos rikot sääntöjäni, et halua rikkoa niitä, sillä lupaan seuraamuksista et pidä”, toinen naukui käskevästi, kaikki lempeys ja hellyys oli kadonnut.
“Ymmärrätkö?” Ahmatahma tivasi. Nyökkäsin hitaasti. Mihin olin suostunut?
“Ymmärrätkö?!” hän sanoi kovemmalla uhkaavammalla äänellä, kun en vastannut tarpeeksi nopeasti.
“Ymmärrän”, sanoin pelokkaana. Olin todella peloissani ja hämmennyksissäni. Mikä Ahmatahmaan oikein oli mennyt? Tunsin täriseväni hienoisesti.
“Hyvä, parempi nimittäin ymmärtää.”

//SHOKKI ON KOVA D::

Kirjoittaja: Saaga

Olin kävelyllä Syreenisumun kanssa. Hyvin lämmin helleaalto oli tällä hetkellä yllämme ja kaikki olivat aivan uuvuksissa. Aivan kuin lämpö olisi syönyt kissoja elävältä. Samaistuin kyllä tunteeseen hyvin. Syreenisumu seisoi vedessä edessäni. En edelleenkään pitänyt vedestä mitenkään erityisesti, mutta näin kuumalla ilmalla menin sinne melkein mielelläni. Naaraan seurassakin oli mukavaa, joten mistään muusta ei ollut valitettavaa kuin kuumuudesta.

Leiriin palattuamme ihanalta uimaretkeltämme erkanimme kumpikin omiin suuntiimme. Syreenisumu meni veljensä luo ja minä jäin seisoskelemaan yksikseni varjoon. Joskus toivoin, että sukuni olisi Eloklaanissa, enkä joutuisi vain katselemaan onnellisia yhtenäisiä perheitä ilman omaani. Mutta pärjäsin yksin ja Jupiter oli mahdollisesti edelleen tavoitettavissa, jos vain haluaisin. Toisaalta tämä oli nyt kotini oli perheeni täällä tai ei. Juureni johtivat ehkä toiseen klaaniin, mutta ei siitä taidettu tällä puolella rajaa niinkään välittää. Kuolonklaanissa minua olisi vain halveksittu erakkoisäni takia. Parempi näin. Ehkä olisin vielä joskus niin onnekas, että perustaisin perheen jonkun kissan kanssa, jota todella rakastin. Sitten Eloklaani tuntuisi vielä enemmän kodiltani.
“Hei, Nopsaliekki”, kuulin Hilehuurteen äänen. Käännyin tätä kohti ja heilautin häntääni innoissani.
“Hei”, vastasin ystävälleni hymyillen. En ollut puhunut Hilehuurteelle hetkeen. Onneksi hän muistutti välillä itse olemassa olostaan, sillä olin hyvä unohtamaan kissoja, kun en nähnyt heitä. Melkein toivoin, että sama olisi perheeni kohdalla.
“Painaako jokin mieltäsi?” kolli kysyi katsellen minua tutkivasti. Pudistin päätäni.
“Ei, mietin vaan vähän kaikkea”, sanoin. Olin kuitenkin kiitollinen toiselle hänen välittämisestään. Se oli minulle todella tärkeää – kissat, jotka siis välittivät minusta.
“Selvä sitten”, Hilehuurre totesi hieman epäilevänä.
“Tuntuuko sinusta ikinä yksinäiseltä, koska sinulla ei ole perhettä täällä?” kysyin kuitenkin vaikka olin aluksi halunnut pitää suuni kiinni asiasta. Ajattelin kuitenkin, että Hilehuurteelle voisin asiastani puhua, sillä hänelläkään ei ollut perhettä Eloklaanissa. Ehkä hän samaistuisi tunteeseeni ja sitten tietäisin etten ole yksin. Se tunne oli aina lohduttava.
//Hile?

Kirjoittaja: Käärmis

Kortetuike yritti ehdottaa, että veisimme veljeni ensiksi leiriin ja lähtisimme sitten vielä kahden kävelylle. Samaan aikaan ehdotus houkutteli ja ärsytti minua. Miksi hänen piti olla niin hyvä sovittelemaan?
“Hyvä on”, huokaisin ja nousin ylös. Edelleen olin vihainen siitä, että kolli kaksikko oli jättänyt sillä tavoin minut yksikseni, mutta en jaksanut enää vängätä vastaan. Oli parempi vain suostua, koska muuten päivä kerkeäisi muuttua myöhäiseksi illaksi ja siitä yöksi. Ei sillä, ettäkö olisin ollut enää hirveämmin kärryillä muutenkaan siitä, miten kauan olin siellä istunut ja mikä aika oli, mutta siitä huolimatta.
“Lähdetään hakemaan Varpulaulu”, murahdin. Päätin, etten saisi olla veljelleni vihainen, koska minulla oli jo liian paljon kaunaa perheeni sisällä. Minun tulisi antaa anteeksi Varpulaululle, mutta Kuusikkotassulle ja Mustikkatassulle en tulisi antamaan vielä pitkään aikaan – jos koskaan.
“Elämä olisi huomattavasti helpompaa, jos emo ei olisi koskaan päättänyt hankkia toista pentuetta”, murahdin puoliksi vain itselleni. “Ei Mustikkatassua ja Kuusikkotassua oikeastaan voi edes sisaruksikseni laskea. Silkkoja turhia lisäsuita ruokittavaksi vain.”

//Korte?

Kirjoittaja: Saaga

Kehittelin itselleni jotakin tekemistä parantajan pesälle, sillä en tiennyt kuinka kauan vielä joutuisin olla täällä. Minulla oli kaksi tikkua, jotka olin pistänyt pystyyn makuusijaani. Löin niitä vuorotellen niin, että ne ponnahtivat aina takaisin pystyyn.
“Sinulla meni viime yö ihan hyvin vaikket saanut unikon siemeniä, eikö niin?” Leimusilmä kysyi. Yllätyin hieman ja käännyin kohti parantajaa hitaasti. Nyökkäsin. Olin nähnyt painajaisen, mutta en muistanut yhtään yötä, jona painajaisia ei olisi tullut, jos öitä joina olin saanut unikon siemeniä ei laskettu. En nyt tiedä kuinka erityisen hyvin yö siis oli mennyt.
“Minun mielestäni olisit valmis soturintehtäviin, nyt levänneenä nimittäin. Saat tietenkin tulla heti uudestaan, jos siltä tuntuu”, kolli naukui. Nyökkäsin taas. Nousin.
“Hyvä, se on sitten sovittu. Muista tulla takaisin, jos oireet palaavat.”
“Kyllä, kiitos paljon”, sanoin ja tassutin ulos. Ulkoilma oli tunkkainen ja liian kuuma. En hirveästi pitänyt paahtavasta auringosta turkillani, joten päätin heti mennä varjoon tarkkailemaan leirin menoa tarkemmin. Siirtelin käpäliäni hermostuneena ja yritin päättää liittyisinkö partioon vai menisinkö yksikseni metsälle. En usko, että Kuusihäntä hyväksyisi jälkimmäistä viime kerran jälkeen.

Kirjoittaja: käärmis

Kääpätassu tuli juuri saalistusharjoituksista. Se oli mennyt yhtä kurjasti kuin aina. Ei hän tietenkään ollut napannut mitään. Ei hän koskaan napannut mitään. Se vain oli miten asiat menivät. Unikkohämy oli varmasti kamalan turhautunut hänen kanssaan, mutta ei vain halunnut näyttää sitä kollille.
“Voit ottaa itsellesi syötävää tuoresaaliskasasta ja mennä lepäämään. Jatketaan huomenna taas”, kollin mestari naukaisi. Kääpätassu nyökkäsi ja lähti tassuttamaan vaisusti tuoresaaliskasalle, jonka luona Mustikkatassu ja Kuusikkotassu juttelivat keskenään. Olisi varmasti ollut mukavaa, jos olisi ollut omia sisaruksia, joiden kanssa viettää aikaa, jutella ja jakaa saalista.
“Anteeksi, voisitteko väistää vähäsen”, Kääpätassu piipitti, kun pääsi lähemmäksi ja kaksi oppilasta olivat edelleen tuoresaaliskasan edessä päälyilemässä.
“Ai, tietysti. Anteeksi”, Kuusikkotassu naukaisi ja väisti raidallisen kollin tieltä. Nyökäten kiitollisena Kääpätassu tassutti pikaisesti tuoresaaliskasan vierelle ja valikoi sieltä itselleen mahdollisimman pienen varpusen ja lähti kipittämään tiehensä.
Kääpätassu istahti leirin laidalle ja laski varpusen tassujensa juureen. Hän huokaisin hiljaa ja näykkäsi pienen palan saalista. Kolli pureskeli varoen ja nieli vaivalloisesti pureskelemansa palasen. Hän huomasi auringon läikän lähistöllä ja siirtyi siihen varovasti. Hän voisi ottaa aurinkoa ja syödä hieman siinä sivussa. Ainakin hän pysyisi lämpimänä hyvin.
Hän asettui hyvään asentoon auringon luomaan valoläikkään ja tunsi heti turkkinsa imevän lämpöä. Hän sulki silmänsä ja hymyili varovasti itsekseen.

Kirjoittaja: Elandra

”Mitä sinä teet?” Leimusilmän kysymys sai minut säpsähtämään. Käänsin katseeni parantajaan ja väläytin tälle pienen hymyn.
”Ajattelen vain”, totesin rauhallisella äänellä, kun käänsin vihreän katseeni takaisin kohti tähtitaivasta. Oli keskiyö, mutta en ollut lainkaan väsynyt. Selkeästi jokin piti parantajaakin hereillä, kun tämä oli saapunut leirin pääaukiolle. Viherlehti oli saapunut ja kaikki tuntui olevan paremmin kuin hyvin.
”Onko jokin vialla?” mustavalkea parantajakissa kysyi ja istuutui vierelleni. Pudistelin päätäni irrottamatta katsettani tummalla taivaalla tuikkivista tähdistä.
”Kaikki on juuri nyt paremmin kuin hyvin. Se saa minut ikävöimään niitä, jotka ovat siirtyneet esi-isiemme luokse”, huokaisin hiljaa ja laskin haikean katseeni Leimusilmään, ”Minttuliekki ja muut olisivat ansainneet tuntea, miltä rauha tuntuu taas, kun kaikki on hyvin.”
Parantajan ilme oli myötätuntoinen. Leimusilmä nyökäytti ymmärtäväisesti päätään.
”Tiedän mitä tarkoitat”, kollikissa naukui vakaalla äänellä, ”minäkin kaipaan Liljatuulta.”
Kosketin hellästi hännälläni kollin lapaa, kuin sanattomasti viestien hänelle, että olimme kaipuumme kanssa yhdessä.
”Mutta he katselevat meitä tähdistä, kenties juuri nytkin he katsovat meitä ja nauravat ikävällemme. Heillä on kaikki hyvin, aivan kuten meilläkin. Tapaamme heidät taas, kun aikamme maan päällä on ohi”, lausuin rauhallisella äänellä, uskoen täysin jokaiseen sanaani. Kuoleman aiheuttama ero ei ollut pysyvä. Rakkaamme odottaisivat meitä Tähtiklaanissa, kunnes aikamme tavata koittaisi taas.

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Tuijotin Korpikastetta vähän aikaa häkeltyneenä. Ajatteliko naaras tosiaan, että olisimme noin vain voineet jättää hänet jälkeen? Kumpusiko hänen äkillinen kiukkuisuutensa ulkopuolisuuden tunteesta?
Tilanne alkoi valjeta minulle vähitellen. Korpikasteesta oli varmaan tuntunut pahalta, kun olimme viettäneet suurimman osan yhteisestä retkestämme kaksin Varpulaulun kanssa. Olin kuitenkin luullut, että naaras ymmärtäisi kyllä sen, kun huomaisi, miten huonovointinen hänen veljensä oli. Ilmeisesti en ollut osannut lukea häntä tarpeeksi hyvin keskittyessäni auttamaan Varpulaulua.
“Me tulimme tänne yhdessä”, kiirehdin naukumaan naaraalle nähdessäni hänen myrskyisän ilmeensä, “joten me myös lähdemme yhdessä. Emme me sinua jälkeen jätä!”
Korpikasteen nenästä karkasi tuohtunut tuhahdus. “Ettepä. Muuten vain olen saanut olla yksinäni kaiken aikaa, kun te kaksi olette hääränneet kaksistaan.”
Purin hammasta, kun yritin keksiä, miten saisin ystäväni vakuuttuneeksi siitä, ettei asia ollut ollenkaan niin kuin hän kuvitteli. “Varpulaululla oli huono olla. Yritä kuvitella, miltä sinusta itsestäsi tuntuisi hänen asemassaan.”
Huomasin hyvin äkkiä, että sanavalintani ei ehkä ollut ollut parhain mahdollinen tässä tapauksessa. Se tuntui saavan Korpikasteen vain entistä ärtyneemmäksi.
Huokaisin syvään. “Olen pahoillani, jos saimme olosi tuntumaan ulkopuoliselta. Se ei missään nimessä ollut tarkoitus, kummallakaan meistä. Mitä sanot, jos käymme saattelemassa Varpulaulun leiriin lepäämään ja mennään sitten kahdestaan vaikka kävelylle?” yritin lepytellä naarasta vienosti hymyillen.

//Korpi?

Kirjoittaja: Saaga

Makasin parantajan pesällä toimettomana. Olin saanut unikonsiemeniä jo useampana yönä, jotta kehoni voisi palautua monien unien väliin jäämisestä, mutta tänä yönä niitä ei ollut tarjolla. En saisi tottua niihin, Leimusilmä oli kertonut. Ei ollut hyväksi olla niiden varassa. Tuijotin käpäliäni ja odotin, että aurinko laskisi. Näin sen viimeisiä säteitä vielä parantajan pesälle asti. Huokaisin ja pistin silmäni hetkeksi kiinni. En jaksanut katsella enää parantajan pesää ja sitä vähää mitä leiristä näin.

Kävelin harmaan usvan läpi. Se väistyi pyörähdellen pois tieltäni. Hiljaisuus täytti korvani. Kävellessäni eteenpäin aloin näkemään puita. Kiihdytin askeliani ja pian olin jo usvattomassa metsässä. Linnut lauloivat hiljaa ja kuulin oravan kynnet puun kaarnaa vasten. Äänet tuntuivat tutuilta. Hengitin raikasta sateen jäilkeistä tuoksua nenääni. Rakastin sadetta ja sen tuoksua. Rakastin kuinka raikkaalta metsä tuntui sateen jälkeen. Varsinkin kesäsateen. Rakastin metsää. Jatkoin kävelyä. Hiljaisuus teki tassujenikin töminästä kovan kuuloista. Jatkoin kävelyä ja jotenkin pääni tuntui täysin hiljaiselta. En ajatellut mitään. Se tuntui samaan aikaan rauhoittavalle ja pelottavalle. Lintujen laulu kuului kovempaa. Ne tuntuivat miltei hätääntyvän kuin vaaran edessä. Yksi lintu tippui puusta suoraan käpälieni juureen. Pieni nokka auki ja jalat taivasta kohden. Katsoin sitä. Se oli kuollut. Ei liikettäkään. Lintujen laulu muuttui kirkaisuiksi. Äänet voimistuivat kokoajan ja niitä alkoi lennellä ympärilläni kuin olisin aiheuttanut niiden rakkaan ystävän kuoleman. Pian ne hipoivat jo turkkiani. Kyyristyin maahan. Pelkäsin niitä. Niiden kova ääni särki korviani. Pitelin tassuja korvien yllä ja toivoin niiden lähtevän. Rauha oli muuttunut kaaokseksi. Linnut alkoivat hyökkäillä ja nokkia turkkiani. Nousin ja koitin juosta, mutta jalkani eivät toimineet. Avasin silmäni ja havaitsin jotain todella pelottavaa. Linnuilla oli kissojen naamat. Kissat virnuilivat minulle. Ne olivat klaanitovereitani. Ne täyttivät kovani ja aloin erottaa niiden kirkaisuista sanoja. Ne haukkuivat. Ne pilkkasivat ja vähättelivät. Painoin pääni takaisin alas ja puristin tassuni korvilleni, mutta en päässyt näystä eroon.

Hätkähdin hereille ottaen paniikinomaisen henkäyksen, mutta päästin sen suustani, kun tajusin kaiken olleen unta. Jouduin käsittelemään asiaa paikoillani hetken aikaa ennen kuin pystyin edes harkita pääni nostamista ja oikeasti heräämistä. Mitä minä olin tehnyt ansaitakseni tämän kaiken? Katsoin tyhjin katsein parantajan pesän sisäänkäyntiä ja oikeasti harkitsin karkaamista. Voisin juosta ja pitkälle. Voisin kadota totaalisesti ja löytää uuden elämän. Mutta mitä tekisin uudella elämällä? En varmaan mitään. En ollut tarpeeksi hyvässä kunnossa huolehtimaan itsestäni. Nostin päätäni ja katsoin ympärilleni. Leimusilmä puuhasi oppilaansa kanssa yrttivarastolla. Oppilas naurahti jollekin letkautukselle ja Leimusilmä virnisti leikkisästi ja he jatkoivat. Käänsin katseeni toiseen suuntaan ja huomasin Sädesäihkeen Käärmekullan vieressä käpertyneenä. Minulla ei ollut ketään. Olin ihan yksin. Emo oli ollut minulle se, joka nytkin olisi katsomassa minua ja auttamassa, mutta hän ei ollut täällä.
“Varpulaulu!” Nopsaliekki naukaisi vaimeasti saaliseläimen takaa. “Minua pyydettiin tuomaan sinulle vähän syötävää.”
Soturi tiputti saaliin viereeni. Katsoin kollia hieman hämmentyneenä, mutta kiitin silti.
“Sinulla on varmaan kova nälkä. Haluatko, että jään syömään kanssasi?” Nopsaliekki kysyi hymyillen ystävällisesti. Nyökkäsin hitaasti. Ihan kuin hän olisi lukenut ajatukseni yksin olemisesta.
“Hyvä”, hän naukui ja istahti. Nousin pystympään ja kävin kiinni jänikseen, jonka kolli oli tuonut. Se oli maukasta. Nopsaliekki hymyili minulle.

Kirjoittaja: Saaga

Napsahdin hiljalleen takaisin todellisuuteen. Olin viettänyt aikaa Perhopuron kanssa tehden mitä nyt ikinä, mutta sen jälkeen olin taas repsahtanut ja en oikein löytänyt toivoa. Perhopurolla sen sijaan taisi mennä paremmin tai sitten hän ei taaskaan kertonut minulle kaikkea. Voi, se naaras oli minulle samaan aikaan parantavaa ja haavoittavaa seuraa enkä oikein jaksanut ymmärtää miksi. Pidin hänestä hirveästi ja halusin auttaa, mutta ei tuntunut olevan keinoa, joka oikeasti tepsisi.
“Niin, tuota”, aloitin, mutta tajusin, että olin itsekin vain työntänyt perheenjäseniäni pois. Ei minulla ollut heistä paljoa mitään kerrottavaa.
“Säihkesammal on vielä aika tuore soturi, mutta hän on reippaasti mukana kaikessa ja Syreenisumu voi hyvin”, kerroin sen mitä ulkoa päin näin. En minä ollut heiltä mitään kunnolla kysynyt. Ei minulla ollut voimavaroja sellaiseen. Käärmekulta katsoi nopeasti minuun ja sitten taas keskittyi hankalan näköiseen kävelyynsä. Minulle tuli mieleen emoni, jonka toinen takajalka oli riuhdottu niin pahasti rikki, ettei se enää toiminut kunnolla. Sitten kuita ja kuita myöhemmin hän oli kuollut tulehdukseen juuri sen jalan takia. Rinnassani tuntui kiristävää kipua, kun ajattelin emoa. Luulin olleeni jo sujut hänen kuolemansa kanssa.
“Minne haluat mennä?” naukaisin kuin mitään ajatusta ei olisi koskaan ollutkaan.
“Mennään tuonne varjompaan, jooko? Täällä on aika lämmin”, Käärmekulta naukui. Nyökkäsin ja autoin hänet varjoon istumaan. Istuin itse vierelle ja koitin olla vajoamatta taas ajatuksiini.
//Käärme?

Kirjoittaja: Käärmis

Kumppanini ei sen erityisemmin oikein kommentoinut mitään. Kertoi vain tehneensä tavanomaisia soturien töitä. Sitten hän tuijotti vain tyhjää ja sanoi voivansa hyvin, kun kysyin oliko kaikki aivan kunnossa ja pian han käänsi kysymyksen minulle. Hän kysyi miten minulla meni. Olisi voinut edes vastata minun kysymykseeni kunnolla niin olisi mennyt paremmin, mutta ei kai siinä. Hän oli minun rakas kumppanini. Turhaan hänelle suuttuisin pikkuasioista.
“Kaikki on mennyt ihan hyvin. Ei paljoa kommentoitavaa täältä. Syön yrttini ja en mukise, kun haavaa hoidetaan. Otan myös mielihyvin vastaan tuoresaaliit, jotka minulle tuodaan, vaikka minulle ei olisi nälkä. Lekottelen tässä paikoilleni ja vilkuilen välillä ulos pesästä. Paljonkos tässä muuta tekee. Ehkä välillä heittelen sammalpalloa itsekseni, kun ei ole muutakaan tekemistä”, selittelin Sädesäihkeelle normaaleimmat päivärutiinini parantajan pesällä nököttäessäni.
“Hyvä”, oranssi kolli vastasi lyhyesti. Katsoin häntä pitkään. Hänen puolisuittua turkkiaan. Hänen apeita meripihkan silmiä. Tiesin, että hän oli allapäin, muttei vain suostunut myöntää sitä. En alkaisi vaatimaan häntä kertomaan, mutta olisin toivonut, että hän olisi sanonut jotain. Olimmehan me sentään kumppanukset.
“Sädesäihke?” kysyin. Kolli nosti päätään ja katsoi minua. “Voisitko auttaa minut ulos? Haluaisin ottaa hieman raitista ilmaa ja katsoa klaanin tekemisiä, mutta en halua rasittaa tassuani.”
“Tietysti”, hän naukaisi nopeasti ja tuli auttamaan minua siirtymään ulos. Nojasin häntä vasten ja annoin haavoittuneen tassuni olla täysin ilmassa samalla, kun liikuin vain muita tassuja käyttäen.
“Miten Aurinkoroihu, Säihkesammal ja Syreenisumu voivat?” kysyin kumppaniltani. “En ole päässyt juttusille heidän kanssaan ikuisuuteen.”

//Säde?

Kirjoittaja: Käärmis

Tuijottelin edelleen taivaalle ajatuksissani. Olisin voinut vain jäädä siihen mielenosoituksellisesti mököttämään ja jäätymään koko yöksi, koska minua suututti kuin pikkupentua. En vain saattanut käsittää, miksi Varpulaulu yhtäkkiä käyttäytyi sillä tavoin. Jos hänellä olisi ollut jotain hätänä, hän olisi kertonut sen minulle varmasti, eikö vain? Nyt hän vain vaati huomiota, ja tuntui väittävän ja esittävän ettei vaatinut. Se ärsytti minua. Kaikki tuntuivat suosivan häntä minun ylitseni.
Kun kuulin askelia lähistöltä, paransin ryhtini ja käänsin pääni toiseen suuntaan sen merkiksi, että mökötin, olin vihainen, enkä aikonut siitä tuosta noin vain leppyä ja lähteä. Minut pitäisi lähes raahata pois, elleivät Kortetuike ja Varpulaulu tulisi pyytämään minulta anteeksi. Minähän olin keksinyt, että viettäisimme aikaa yhdessä! Kaikki me kolme! Ei ollut reilua, että yksi jätettiin sillä tavoin ulkopuolelle!
Kuitenkin, kun kissa tervehti minua, tunnistin heti, että se oli Kortetuike. Pääni käännähti lähes tahtomattakin. Oliko hän tullut Varpulaulun kanssa pyytämään anteeksi itsekyyttään ja minut ulos sulkemista? Vai oliko hän tullut kertomaan, että oli nähnyt veljeni lävitse ja tajunnut hänen oikeasti vain esittävän, jotta saisi huomiota?
“Ajattelimme palata jo leiriin, sillä Varpulaulun vointi ei ole kovin hyvä. Tulin hakemaan sinua, jotta voimme kaikki palata yhdessä”, kolli naukui sovittelevaan sävyyn. Katsoin häntä hetken kuin puulla päähän lyötynä. Oliko hän tosissaan? Hän oli tullut vain hakemaan minut täältä pois, jotta voisin olla taasen kolmas pyörä heidän seurassaan.
“Miksette lähteneet vain kaksin?” tiuskaisin. “Kyllä minä olisin itse itseni saanut sinne raahattua.”

//Korte?
//Nyt on kakara Korpi aika