Eloklaanin tarinat

Nopsaliekki oli ehdottanut kilpajuoksua puunrunkosillalle. Hän ei edes kuunnellut minua ennen kuin lähti säntäämään juoksuun. Eipä minun muuta auttaisi tehdä, kuin ryhtyä rummuttamaan tassujani metsän maata ja aluskasvillisuutta pitkin.
Tuoksuttelin metsän raikasta, mutta edelleen lämmintä ilmaa. Viherlehti oli nyt parhaimmillaan eikä Lehtisateesta olisi enää pitkä aika. Sentään saalista tuli nyt niin hyvin, ettei klaanin tarvitsisi huolehtia Lehtikadon ravinnosta, kuin uusille pennuille. Leirissä tuntui nykyään olevan ahtaampaa, kuin ennen ruoan määrän takia.
Pian olinkin jo Nopsaliekin vierellä kilpailemassa ensimmäisestä sijasta. Ruoka-aatteet olivat hypänneet pois kyydistäni jo ajat sitten.
Nopsaliekki näytti olevan jokseenkin vaikeuksissa pitää samaa tahtia minun kanssa. En ollut kovinkaan paljoa nopeampi juoksija, kuin mitä hän oli. Kuitenkin jaksamistasoni olivat paremmat häneen verrattaen, eikä ensimmäinen sija varmasti jäisi hänelle!
Kiersin suuren männyn, jonka jälkeen näinkin jo osan puunrunkosillasta. Nopsaliekki oli pysynyt perässäni melko hyvin, mutta nyt asiaan tulisi muutos minun hyväksi.
Kiihdytin vauhtiani hurjasti, niin että minunkin meinasi olla vaikea pitää sitä yllä. Hengitykseni nopeutui samalla sydämensykkeeni ja askelnopeuteni kanssa. Nopsaliekki saisi tehdä töitä päästäkseen perääni.
Jarrutin etutassuillani miltein tippuen jokeen samalla katsoen miten Nopsaliekillä meni. Hän oli juuri takanani ja miltei törmäsi minuun ellei olisi tehnyt äkkipysähdystä. Ei Nopsaliekki nyt sentään niin hidas ollut.
”Taisin voittaa”, napautin Nopsaliekkiä kylkeen. Hän näytti hieman tympääntyneeltä häviöstä, mutta ravisteli häviön itsestään nopeasti pois.

//Nopsa

Mustikkapyörteen nojauduttua turkkiini kiinni ja mumistua jotain isästään, rento illanvietto alkoi tuntua vaivaannuttavalta. Nousin ja ravistin turkistani pois hiekkaa. Rannan ainoa huono puoli oli hiekan määrä. Sitä osasikin tunkeutua sitten joka paikkaan.
“Voisimme palata leiriin, vai mitä mieltä sinä olet?” kysyin hymyillen hiukan väkinäisesti. Naaras taisi huomata ilmapiirin muuttuneen. Hän nyökkäsi ja katsoi vettä hetken ennen kuin kääntyi ja lähti metsää kohti. Seurasin perässä pitkin loikin.
“Kisataanko joen ylityspaikalle?” ehdotin pitäen tahdin edelleen reippaana. Nähtyäni kuinka soturitar oli saalistanut viime partiossamme, en enää ollut ihan varma voittaisinko tämän juoksukisassa. Siitä piti siis ottaa selvää ja samalla voisin koittaa hieman piristää toisen mieltä.
“En tiedä”, Mustikkapyörre vastasi, mutta ei näyttänyt täysin pahastuneen ehdotuksestani. Annoin lapojemme koskettaa kävellessämme ja tökkäsin kehoni painolla hiukan toista.
“Tule nyt, ei sitä tarvitse ottaa tosissaan”, nau’uin ja säntäsin juoksuun jäämättä katsomaan tuliko naaras perästä. Harpoin aluskasvillisuudessa koittaen pitää vauhtini kovana, mutta hengitykseni kurissa. Pahin heikkouteni oli kestävyyteni. Kun keuhkoja alkoi polttaa, en enää pystynyt olla huomioimatta lihasten väsymistä. Vaikka alku olikin ollut räjähtävä, oli Mustikkapyörre pian saavuttanut minut. Hän ei näyttänyt lainkaan hengästyvän yhtä pahasti kuin minä. Naaras kiisi jalat rytmikkäästi työskennellen kuin olisi syntynyt juoksemaan.

//Musti?

Vesipisarat laskeutuivat päälleni kimallellen auringon valossa. Ne lensivät silmieni edestä, takaa ja ympäriltä. Silmäni ikuistivat hetken suurin pupilleihini, en koskaan unohtaisi tätä hetkeä Nopsaliekin kanssa.
Tunteeni Nopsaliekkiä kohti oli muuttunut ystävyydestä joksikin muuksi ei rakkaudeksi, mutta joksikin ystävyyttä vahvemmaksi. Ajattelikohan Nopsaliekki millään tavalla minusta samoin? Olisinko hänelle vain jokin ohimenevä kaveri?
Auringon valon määrä tippui pikkuhiljaa kohti olematonta, kohti metsän takana olevaa horisonttia. Olimme edelleen veden vierellä, mutta nyt hieman kauempana niin etten voinut enää leikkiä sillä. Tämä vapaa tunne oli harvinainen sisälläni, mutta nyt minusta tuntui kuin olisin pieni pentu leikkimässä Kuusihännän kanssa pentutarhalla. Kuusihäntä.. Isä… Mennyt…
”Haluan takaisin isäni luokse”, supatin kohti Nopsaliekkiä ja nojasin siihen, tai sitä minkä kuvittelin olevan hän.
Nopsaliekki tuntui muistuttavan minua isästäni. Isäni, joka tuntui edelleen kuuluvan elämääni, vaikka hän oli ollut poissa jo pitkään.
Silmäni kimmelti viimeisten auringonsäteiden alla. Kun kyynel meinasi valua Nopsaliekin turkille, pyyhin sen pois tassullani ettei Nopsaliekki vain huomaisi suruani.
”Anteeksi”, nousin ryhdistäytyneenä takaisin seisomaan, tajuttua tilanteen nolouden. Ei hän ollut henkilökohtainen mielenparantaja. Tein niin kuin oikea soturitar tekisi.

//Nopsis?

“Eikö jokaista eloklaanilaista opeteta uimaan?” kysyin kallistaen päätäni. Luulin uimataidon kuuluneen jokaisen oppilaan soturikoulutukseen.
“Opetti, tai siis. En oikein koskaan ollut hyvä siinä”, Mustikkapyörre selitteli. Tuota selvästi jännitti, joten autoin naaraan lähemmäs rantaa. Kun tassumme koskettivat taas pohjaa, päästin soturin kosketuksestani ja tutkailin tämän ilmettä.
“No miltä tuntui?” kysyin ja ravistelin turkkiani painavat ylimääräiset vesipisarat pois. Auringon polte lämmitti heti vedestä noustuakin. Kohta vesi olisi jo niin kuumaa ettei se vilvoittaisi uimareita lainkaan. Onneksi vielä tänään se tuntui helpottavan hiukan.
“Hieman jännittävältä, mutta myös kivalta”, Mustikkapyörre vastasi värisyttäen viiksistään niille laskeutuneet vesipisarat. Tuon turkin vaaleasävy ei varmaankaan imenyt lämpöä samalla tavalla kuin minun omani teki.
“Pitää siis tulla uudestaan”, naurahdin ja läiskäytin vettä käpälälläni lähettäen pisararyöpyn korkealle ilmaan. Kimmeltävät pisarat laskeutuivat päällemme yksi kerrallaan.
Mustikkapyörre katseli niiden ilmalentoa silmät suurina. Auringon valo osui niihin ja loi kauniita sävyjä ympärillemme. Hetken päästä naaras toisti liikkeeni ja lähetti uuden pisararyöpyn ilmaan.
Katselimme niiden kiiltoa hiljaisuuden vallitessa ympärillämme.

//Mustikka?

Kuutamolaine oli juuri palannut partiosta, kun hän törmäsi Tuikelintuun. Kermanvaalea naaras oli hänestä hieman omalaatuinen persoona – varsin mukava kissa, ei siitä kahta puhetta, mutta omalaatuinen. Kuutamolaine oli ulkoilusta väsynyt ja häntä hermostutti, että Virnakukka ilmestyisi kohta torumaan häntä siitä, että hän oli jäänyt jutustelemaan aukiolle jonkun kanssa sen sijaan että oli tullut suoraan tämän tykö. Sen lisäksi Tuikelintu oli ottanut Talvikkitakun – kissan jonka kanssa hänen välinsä olivat tällä hetkellä enemmän kuin solmussa – puheeksi, ja lopulta Kuutamolaine oli päätynyt napakasti kieltäytymään kuuntelemasta ja marssinut tuoresaaliskasan suuntaan. Häntä oli kuitenkin nopeasti alkanut kaduttaa oma tökeryytensä, ja hän palasi Tuikelinnun luokse.
“Se olisi mukavaa”, Kuutamolaine vastasi pienesti hymyillen, kun Tuikelintu ehdotti, että he voisivat jakaa riistaa ja samalla vaihtaa kuulumisia. “Mutta voisimmeko mennä syömään jonnekin leirin ulkopuolelle?” Häntä hieman nolotti joutua pälyilemään ympärilleen sillä tavalla oman kumppaninsa pelossa.
Tuikelintu ei pahastunut ehdotuksesta, mutta tämän silmissä kimmelsi kiinnostuneesti. Kuutamolaine tunsi rentoutuvansa taas, kun naaras kohta selitti, että ei saisi kuitenkaan unta, johtuen jostain kuun haaleasta energiasta tai sellaisesta. Ei Kuutamolaine oikein ymmärtänyt, mutta se kuulosti kiehtovalta.
Kun he olivat hakeneet tuoresaaliskasasta linnun yhdessä jaettavaksi, he suuntasivat leiristä ulos. Vielä ennen kuin he poistuivat aukiolta Kuutamolaine ei voinut olla vilkaisematta taakseen Virnakukan varalta. Aukio oli kuitenkin autio muutamaa soturia lukuun ottamatta, eikä hänen kumppaninsa ollut heidän joukossaan.
“Onko kuulla energiaa?” Kuutamolaine kysyi Tuikelinnulta, kun he tassuttivat vähän kauemmaksi leiristä. “Ja mistä sinä tiedät siitä?”

//Tuike?

Tarrauduin kiinni kotkan palaseen, minkä Leimusilmä oli minulle ystävällisesti tuonut lounaaksi. Olin osin tympeytyneenä siitä, että sain vain pienen palan ja osittain kiitollinen Leimusilmän tietoisuudesta hänen tuodessa ruokaa sekä minulle, että Sädesäihkeelle.
Revin kotkan lihasta palan. Hammas meni lihasta melko helposti läpi, mutta se piti pintansa melko hyvin ollen sitkeää. Suutuntuma oli tavallista saaliseläintä voimakkaampi, kotkan liha maistui rautaisemmalta ja epälintumaisemmalta kuin voisi kuvitella, vaikka joitain yhteyksiä makumaailmoissa muiden lintujen kanssa olikin.
”Mitäs tykkäät?” Sädesäihkeen osittainen hymy ja samalla aijemmin aiheuttamani tympeys heijastui sekä minuun, että ympäristöön.
”Onhan tämä ihan hyvää!” Ensimmäisen kerran taistelun jälkeen oloni oli kohonnut jälleen melko hyväksi, tai ei huonoksi. Pystyin hymyilemään ja teinkin niin ottaessa toisen suupalallisen kotkasta. Höyheniä oli kertynyt maahan jo melko paljon, mutta ne olivat pieni haitta. Saisinkohan niistä jopa pesän lämmikettäkin?

Oloni tuntui nyt jo melko tavalliselta. Olin saanut luvan lähteä parantajan pesältä rajatarkastuspartioon. Sädesäihke oli halunnut mennä kanssani, joten partiossa oli hän, minä, Mustikkapyörre ja Tuikelintu. Miten nössö kokoonpano. Sentään osasin taistella, jos jotain jännää sattuisikin osaisin ainakin tappaa muutaman vastustajan!

//Säde, jos haluat jatkaa, ei tarvitse 🙂

Olin jo maleksimassa takaisin soturien pesään, kunnes jokin pehmeä kosketti minua lapaan. Käännyin katsomaan ja kasvoilleni levisi hyvin yllättynyt ilme – Kuutamolaine. Naaraan kasvoilla pilkahti hieman utelias ja pahoitteleva ilme.
“Olen pahoillani, minun ei ollut tarkoitus olla töykeä. Talvikkitakku on vain… no, sanotaan että hän on aiheuttanut minulle harmaita karvoja viime aikoina”, mustavalkoinen naaras paljasti ja sai minutkin todella uteliaaksi. Punaturkkinen naaras ei kieltämättä vaikuttanut helpoimmalta kissalta. Hän vaikutti oikeastaan sellaiselta, jonka kanssa ei halunnut päätyä huonoihin väleihin. Olin ymmärtänyt, että naaras osasi halutessaan olla hyvinkin hankala kissa. Kaksikon erimielisyydet eivät kuitenkaan kuuluneet minulle, vaikka olisinkin halunnut saattaa heidät hyviin väleihin. Hoin kuitenkin itselleni, että en saisi tunkea nenääni liian syvälle. Kuutamolaine nimittäin vaikutti naaraalta, joka halusi pitää sopivasti kiinni omasta yksityisyydestään. Vilkaisin soturien pesää hieman haikeana. Hyvät unet olisivat todella tulleet tarpeen. Halusin kuitenkin selvittää mitä oli tapahtunut. Hymyilin naaraalle varovaisesti.
“Haluaisitkohan sinä Kuutamolaine jakaa kanssani vaikkapa riistaa tai vaihaa kuulumisia? Ehkä se saisi ajatuksesi muualle Talvikkitakun metkuista”, naukaisin hymyillen ja vilkaisin taivaalle.
“Minä en muutenkaan välttämättä saisi unta. Kuu on tänään erityisen haalea ja ja se kertoo kuun energian olevan matala. Silloin uni ei tule”, minä selitin Kuutamolaineelle taivaalle vilkuillen. Naaraan kasvoilla käväisi hieman epäuskoisa ilme, mutta lopulta naarassoturi nyökäytti minulle päätään pienesti.

//Kuutti? :O

Kujakullan takapuoli keinahteli puolelta toiselle. Naaras oli pyytänyt ystäväänsä, Hilehuurretta kanssaan metsälle. Naaraasta oli niin hurjan tylsää saalistaa yksin! Hän kaipasi seuraa ja erityisesti parhaan ystävänsä seuraa. Kukaan muu ei ollut yhtä hauska, kuin Hilehuurre. Ja naaraalla todellakin oli asioita, joita hän halusi käydä kollin kanssa läpi. Järviloiste, Nora, Muurahaistassu, hänen isä, Eloklaanista lähteminen… Lista oli niin pitkä, että Kujekulta ei voinut kuvitellakaan, että he saisivat käytyä sen läpi. Ei naaras halunnut ainoastaan valittaa omista tylsistä ja sangen ankeista asioistaan. Ei kolli ollut mikään hänen henkilökohtainen tukihenkilö eikä Kujekulta halunnut heidän suhteestaan sellasita. Naaras ponkaisi loikkaan ja lensi ilman halki suoraan Hilehuurteen päälle.
”Leikkitappelu!” Kujekulta kiljaisi innoissaan ja takoi uimarisoturia suurilla läpälillään. Kujekullan elämässä ei ollut pitkään aikaan ollut mitään kevyttä. Ei leikkimistä, ei hauskanpitoa eikä myöskään mitään hauskoja vitsejä, joille hän nauraisi niin pitkään, että vatsahapot nousisivat kurkkuun asti. Mutta juuri Hilehuurre voisi saada hänen elämään sellaisia sävyjä. Kujekulta oli yrittänyt innostaa isäänsä pitämään hänen kanssaan hauskaa, mutta olisihan se pitänyt arvata… Lieskakajo oli aluksi vaikuttanut iloisemmalta, mutta lopulta kolli oli taas vajonnut omiin masentaviin ajatuksiinsa. Aikansa Kujekulta oli jaksanut yittää piristää isäänsä ja kiskoa toisen kerta toisensa jälkeen pois pinnan alta upoksista, mutta lopulta hänenkin raja oli tullut vastaan. Nyt naaras halusi vain keksiä jotain tyhmää!

//Hiltsu?

Pudotin pyydystämäni peltomyyrän ja rastaan tuoresaaliskasaan, enkä voinut olla mulkaisematta katkerana Kastesulkaa, joka raahasi yksin nappaamaansa pulskaa rusakkoa mukanaan aukion lävitse. Klaanitovereista useampi jäi niille paikoilleen ihastelemaan isoa saalista, ja isämme riensi sisareni luokse hämmästelemään niin kovin ylpeän oloisena, että raidallinen häntäkin hänellä oli pystyssä. Voi tätä ilon päivää, ajattelin.
Varjoliekki auttoi Kastesulkaa tuomaan saaliinsa kasaan. Minä häivyin nopeasti paikalta.
Vaikka auringonlaskun metsästyspartiomme oli tuntunut kestäneen ikuisuuden, halusin lähteä heti takaisin ulos. Huomasin Sadeturkin seuraavan minua katseellaan leirin toiselta puolen, sieltä missä vanhempani useimmat päivät tapasivat oleskella. En osannut tulkita emon ilmettä, mutta toivoin, ettei hän lähtisi perääni. Halusin olla yksin. Enkä muutenkaan jaksanut sitä, kun hän aina kyseli liikoja ja tuntui välillä edelleen katsovan perääni, kuin olisin edelleen pieni pentu. En ymmärtänyt sitä, sillä hoidin kaikki soturin velvollisuuteni kunnolla ja käyttäydyin useimpina päivinä oikeasti ihan hyvin. Sadeturkki antoi minun tällä kertaa kuitenkin poistua leiristä tulematta häiritsemään. Perheeni taisi olla viimeinkin tottunut siihen, ettei minua juuri nähnyt leirissä.

Oli jo myöhä, kun löysin itseni vaeltelemasta nummilta Eloklaanin reviirin eteläpuolella, aivan rajan tuntumassa. Ihailin puiden takana hahmottuvaa taivaanrantaa, joka säteili mahtavasti purppuran, punaisen ja oranssin sävyissä.
Pohdin, mitenköhän kauas aurinko oikein laski. Missä sen pesä sijaitsi? Mitähän kaikkea tuolla kaukana oikein odotti? Entä oliko sellaisia maita tai vuoria, joita yksikään kissa ei vielä ollut nähnyt? Aivan taatusti oli!
Käpäliäni alkoi syyhyttää sillä kummallisella tavalla. Tunsin, miten selkäkarvani kohosivat innostuksesta — tai ehkä jännityksestä, mutta ne olivat minulle oikeastaan sama asia.
Sitten huomasin, että ilmassa leijui uusi haju. Kissan haju. Mutta se ei ollut klaanikissan haju. Vasta silloin tajusin, miksi selkäkarvani todellisuudessa olivat sähköistyneet.
Katselin ympärilleni. Pysähdyin ja madalsin kehoani aivan hivenen. Jännitin koko keskivartalon lihakset. Missään ei näkynyt ketään.
En taatusti kuvitellut hajua. Täällä oli joku.
Haju oli melko tuore, mutta se saattoi myös kantautua kauempaa rajamme toiselta puolen. Paitsi että nyt ei tuullut. Ja se myös hankaloitti kohteen löytämistä.
Jatkoin matkaa rajalla tiedostaen, että nummet eivät tarjonneet minulle juurikaan suojaa. Jos reviirille oli tunkeutunut joku, hän todennäköisesti olisi jo nähnyt minut tähän mennessä.
Olihan rajan tuntumassa ja muuallakin jokusia pensaita sekä alueita, joissa kasvoi korkeaa, tiheämpää heinää. Kivet olivat harvassa. Tumma kivi olisi auttanut minua maastoutumaan lähes näkymättömäksi sitä vasten hämärässä. Kirosin mielessäni, tai oikeastaan puoliääneen kykenemättä hillitsemään itseäni, ettei sellaista näkynyt lähimaillakaan.
Lähestyin paria klaanin rajamerkkeinä toimivaa pensasta, kun kuulin kahinaa. Niskakarvani nousivat pystyyn ja lähdin hiipimään lähempää pensasta kohti.
Silloin onkalosta pensaan alta loikkasi esiin suuri, tumma varjo. Se päästi matalan, mörisevän varoitushuudon ja olin ensin varma, että todistin aavetapahtumaa. Säikähdin niin että pomppasin ilmaan karvat sojossa. Aloin sähistä varjohahmolle uhkaavasti ja kynteni työntyivät esiin valmiina toimintaan. Olento oli nimittäin tehnyt varsin selväksi olevansa uhka.
Sähisin raivoissani varjo-olennolle, joka hahmottui nyt pitkäturkkiseksi savunmustaksi kolliksi. Muukalainen sihisi takaisin selkä köyryssä, kapeat keltaiset silmät uhkaavasti kiiluen.
”Uskallakin tulla lähemmäs Eloklaanin rajaa!” sähähdin, enkä irrottanut raivoisaa katsettani tunkeilijasta.
Tai no… käytännössä kissa ei VIELÄ ollut tullut Eloklaanin reviirin puolelle. Se oli ainoa seikka, joka piti käpäläni aisoissa ja esti minua hyökkäämästä tuon niskaan.
Tunsin, miten irvistäessäni kuola valui avoimista suupielistäni meidän esitellessä ja mittaillessa kulmahampaitamme. Koska tumma kolli oli minua suurempi, koin tarvetta nousta varpailleni ja köyristää selkääni ylös entisestään, vaikka olin selkeästi säikäyttäjääni pienempi. Mutta ei se haitannut. Minä olin soturi, yksi klaanini taitavimpia taistelijoita, ja löisin tuon eksyneen erakko-paran maahan kuin leikillä, jos tämä hyökkäisi päälleni. Ei minulla hätää ollut. Mutta muukalainen vain kehtasi uhata minua edelleen pelottavalla keltaisella tuijotuksella.
Musta kolli astui askeleen lähemmäs, ja reagoin heti samalla sekunnilla nostamalla toisen etutassun maasta.
”Kuulitko? Tiehesi siitä! Vai kerjäätkö sinä kuonoon?” sähisin.
En ollut aivan varma, mutta minusta näytti siltä, kuin pitkät selkäkarvat olisivat alkaneet laskeutua. Tuo hiirenaivo kuitenkin seisoi edelleen samalla paikalla, tuijotti minua, vaan nyt silmät sirillään.
”Et taida tietää ollenkaan mitä sinulla on vastassa… Sinuna loikkisin jo häntä koipien välissä pois. Sillä tämä on Eloklaanin reviiri, ja minä en pelleile mitä tulee klaanini puolustamiseen!” ilmoitin tehdäkseni varoituksen selväksi. Koko kehoni oli hyökkäysvalmiudessa. Suorastaan odotin, että pääsisin pieksemään potentiaalisen reviirille tunkeutujan.
Sitten tapahtui jotain odottamatonta. Muukalainen naurahti. Katsoin tätä epäuskoisena.
Mustan kollin selkä suoristui, tämän keho näytti rentoutuvan, mutta hän lähti kävelemään minua kohti.
Hiirenaivo.
”Rauhoitu, tyttönen”, kolli maukaisi leppoisasti. Ja jos jotain niin täysin tilanteeseen sopimattomasti.
Kun välillämme oli enää kolme hännänmittaa, minä hyökkäsin. Pelottelevasta muukalaisesta oli juuri tullut tunkeilija reviirillä. Mikä hiirenaivo!
Kaadoin hänet raivoisasti maahan aggressiivisen ulvaisun kera, mitä seurasi hetken kestävä painiottelu, jonka päätteeksi tönäisin viholliseni takaisin pensaaseen, josta oli tullutkin. On kai myönnettävä, että yllätyin erakon puolustautumistaidoista. Oletinhan sentään, ettei hän ollut saanut minkäänlaista soturikoulutusta. Eihän?
Peräännyin hengästyneenä takaisin Eloklaanin reviirille. Hämmentynyt, kehonkielellään katumusta osoittava kollikissa nousi hitaasti jaloilleen ja ravisteli sotkuista turkkiaan, joka kiilsi kuunvalossa. Muutama savunmusta karvatuppo kyljissä repsotti sinne tänne ja näytti sisältävän oksan palasia.
”Miksi sinä kutsuitkaan minua?” kysyin haastavasti.
Kolli mulkaisi minua tuimasti.
”No en minä nyt tuollaista reaktiota siitä odottanut.”
”Sinä ylitit rajamme hajumerkit. Puolustin vain reviiriä”, sanoin kireästi, ihan kuin en olisi vetänyt kulkuria kuonoon jo pelkän tytöttelynkin vuoksi.
”Kuule. Rajasi on naurettavan pitkä ja neuroottisen tarkkaan merkitty. Minusta tuo on kohtuutonta.”
En ollut uskoa korviani. Tuijotin tikkua varpaanvälistään kiskovaa muukalaista yhä epäuskoisempana.
”Kenen kanssa sinä oikein asut?” kolli kysyi.
”Kuten sanoin, tämä on Eloklaanin reviiri”, vastasin jämäkästi ja olin menettää malttini aivan totaalisesti.
Kolli kohotti päänsä ja loi minuun uteliaan katseen keltaisilla silmillään.
”Mikä on klaani?” hän uteli.
Ei voinut olla totta.
Tuijotin kollia.
Eloklaani ei selkeästi tarkoittanut hänelle mitään. Nyt ainakin sain varmistuksen siitä, ettei hänellä ollut klaanitaustaa. Oliko hän siis erakko? Kulkukissa? Kujakissa? Hän ei haissut kaksijaloille, ja raju ulkonäkö oli heti paljastanut, ettei tämä kulkija ainakaan ollut kotikisu. Luultavimmin kolli oli siis erakko. Mietin, oliko hän tullut kaukaakin.
”Klaani on sellainen monen kymmenen kissan joukko, joka elää metsässä omalla reviirillään ja jonka jäsenet huolehtivat toisistaan ja… klaanin tavoista ja perinteistä.”
”Siis joku kultti vai?” kolli kysyi.
”Ei! Se ei ole mikään kultti.”
Kolli virnisti. Mikä nyt muka noin huvitti? Toivoiko tuo sotkuinen karvapallo, että pieksisin hänet uudelleen?
”Hyvä on, anteeksi nyt. Mikä sinun nimesi muuten on? Että en sitten kutsu sinua enää väärällä nimellä”, pieni virne pysyi mustan kollin kasvoilla ja mietin, yrittikö hän tahallaan ärsyttää minua vai oliko joku oikeasti tuollainen.
”Ropinaroihu.”
”Onpa outo nimi.”
”Se on soturinimi”, tokaisin. ”Mikä sinun nimesi on?” tiedustelin.
”Olen Huima. Hauska tutustua”, kolli kurnutti iloisena.
”Juu, on ihan tosi hauska”, töksäytin.
Kahden sekunin hiljaisuuden jälkeen Huima revähti nauruun. Jostain syystä minuakin alkoi hymyilyttää. Kun ajattelin kohtaamistamme ja painiottelua uudelleen, se alkoi nyt yhtäkkiä huvittaa minua.
”Pidän sinusta. Olet hauska”, kolli maukaisi.
”Okei”, sanoin välinpitämätön ilme kasvoillani.
Minä en ollut vielä päättänyt, mitä mieltä olin tästä Huimasta, mutta tähän mennessä hän oli ollut lähinnä ärsyttävä. En tiennyt osasiko hän olla muuta. Toisaalta en voinut olla panematta merkille, että hän oli lähes suorapuheisempi tapaus kuin minä… Mutta en kai minä nyt noin ärsyttävä ollut? Ainakaan en puhunut noin paljon…
”Mutta kerro lisää siitä klaanistasi. Miten noin monen kissan joukko voi muka elää sovussa keskenään? Ettekö te tappele koko ajan? Et voi väittää, etteikö kukaan varastaisi toisilta ruokaa”, Huima sanoi skeptiseen sävyyn.
Mietin, paljonko tuntemattomalle kannatti kertoa. Mutta eiväthän vastaukset tämän kysymyksiin nyt olleet mitään salaisuuksia. Ainakaan tähän mennessä.
”No, meillä on päällikkö, joka on ylimmässä virassa ja tekee suurimmat päätökset klaanin sisällä”, aloitin.
”Eli se on kultti”, kolli totesi pilke kapeissa keltaisissa silmissään.
”Se ei ole kultti!” puuskahdin. ”Haluatko kuulla vai et?”
”Kuuntelen.”
”Toisiksi ylimmässä virassa on varapäällikkö. Sitten klaanilla on parantaja, joka hoitaa sairaita. Suurin osa eloklaanilaisista on kuitenkin sotureita, kuten minä. Me metsästämme, tarkistamme rajoja ja koulutamme nuoremmista kissoista uusia sotureita. Niin ja tietenkin puolustamme klaania vaikka henkemme edestä. Mitä ruokaan tulee, me jaamme kaiken tuoresaaliin klaanin kesken, tietenkin. Kellään ei ole tarvetta varastaa. Kaikki hoitavat oman tehtävänsä”, tiivistin kollille, jonka oletin sulattelevan kuulemaansa jonkin aikaa.
Mahdoimme elää hyvin erilaista elämää…
Huima nyökytteli mietteliäänä, mutta vaikutti niin kiinnostuneelta, että en halunnut antaa tälle mahdollisuutta esittää lisää kysymyksiä. Nyt oli minun vuoroni.
”Mistä sinä oikein tulet? Tai siis, että missä sinä asut? Oletko liikkunut kauan rajamme lähistöllä?” utelin kykenemättä hillitsemään itseäni. Tuo kissa saattoi olla nähnyt paikkoja, jollaisia en osannut kuvitellakaan!
”Tällä hetkellä asun täällä”, Huima vastasi.
Katsoin tätä hämmentyneenä. Kurtistin kulmiani.
”Missä?”
”Tässä näin. Tuossa pensaassa. Tai siis teknisesti ottaen tuossa vanhassa kaninkolossa”, erakko sepusti.
En tiennyt, mitä sanoa. Tuijotin vain kollia suu auki.
”Miksi ihmeessä?” kysyin epäuskoisena, painottaen jälkimmäistä sanaa.
Jos kolli puhui totta, niin miten kukaan ei ollut löytänyt aivan rajamerkkien toisella puolen oleilevaa Huimaa ennen kuin minä nyt?
”Mukava paikka. Suojaisa, rauhallinen. Ja kulttikaverisi ajavat jäniksiä tänne päin lähes päivittäin. Ne melkein pomppivat suoraan käpäliini, ihan tosi, sinun pitäisi nähdä!”
Tuijotin savunmustaa kollia tuimasti.
”Ai, että sitä ollaankin riistavarkaita!” sähähdin.
Ja hiirenaivo vielä antoi itsensä ilmi ihan itse! Minun oli nyt pakko miettiä, pitäisikö minun viedä tuo lurjus suoraan leiriin ja ilmiantaa hänet Korppitähdelle.
Huima näytti säikähtäneeltä. Hänen korvansa kääntyivät taakse.
”Ei, ei, en minä teidän reviirin puolelta niitä ole napannut”, Huima vakuutteli ensimmäistä kertaa ripaus hätäännystä äänessään, selkeästi tietoisena siitä, että jos vain halusin, voisin viedä hänet mukanani leiriin, koska voitin hänet ottelussa jo kertaalleen. En voinut olla varma, puhuiko erakko totta.
”Okei sitten”, sanoin painavan hiljaisuuden jälkeen. ”Uskotaan. Mutta en halua nähdä sinua rajalla enää kertaakaan, tuliko selväksi? Minulla on velvollisuus raportoida sinusta.”
”Hyvä on, hyvä on. Paikanvaihdos ei ole minulle mikään ongelma”, Huima vakuutti. ”Se on oikeastaan kaikki, mitä teen”, hän jatkoi vinosti hymyillen.
Nyökkäsin hyväksyvästi.
Tunsin kateuden pistoksen käpälissäni. Saisinko koskaan kokea edes sitä pientä janoamaani seikkailua reviirin ulkopuolella?
”Ja se mistä tulen… no… siihen on vaikeampi vastata. En tiedä, tiedänkö itsekään. Tulen kaukaa. Vaelsin kuita tänne siltä seudulta, jossa elin pentuna”, erakko kertoi. Jokin tämän katseessa muuttui haikeaksi.
”Etkö sitten vaella enää?” tiedustelin.
”En tällä hetkellä.”
”Miksi et?” ihmettelin.
Pitkäkarvainen kolli kohautti hartioitaan.
”Tämä on hyvää seutua. Jäin alunperin kyllä parantamaan polkuanturoitani, mutta sitten äkkäsin että kaksijalkalasta tuolta päin…”, Huima nyökäytti päätään sivulle, ”saa vaikka minkälaista paikallista purtavaa, jollaista en ollut koskaan ennen maistanutkaan. Ja täällä nummilla saa olla ihan omassa rauhassa. En ole vielä kyllästynyt maisemiin.”
Minä olen, ajattelin. Voi pojat, kun tuo erakko tietäisi, miten kyllästynyt olinkaan näihin maisemiin!
Vai… näkyikö se läpi minusta? Toivoin, että se ei paistaisi läpi.
Erakko hymyili minulle, eikä päästänyt veikeää keltaista katsettaan irti minusta. En kuitenkaan vastannut hänen hymyynsä.
”Minkälaista siellä sitten oli? Siis siellä, mistä sinä tulet? Näitkö vuoria matkallasi?” kysyin kykenemättä piilottamaan kiinnostustani.
”Kylllä vain, paljonkin. Minkälaista vuorta sinä etsit?”
”En minä tiedä. Tai siis, en minä mitään etsi. Olen vain aina asunut täällä, enkä ole koskaan ollut vuorilla. Mutta olen haaveillut välillä vuorelle kiipeämisestä”, mau’uin.
Liikuttelin etutassujani maassa ja tein tomuun pyörteitä.
”Mikset sitten mene vuorille? Et uskalla lähteä matkaan, niinkö?” musta kolli yritti saada selkoa minusta.
”Uskallan”, tokaisin väläyttäen erkolle ärtyneen ilmeen.
”Mutta minulla on täällä velvollisuuksia”, selitin kohottaen leukaani.
Huima siristi silmiään.
”Pakottaako kulttisi sinut-”, hän aloitti.
”Klaani”, murahdin.
”Onko teillä uskontoa?” Huima katsoi minua arvioiden.
”On. Mutta minä en usko siihen”, vastasin topakasti.
Kulmiaan kohottava Huima oli kuitenkin tehnyt pointtinsa selväksi. Voi ei, ajattelin. Eloklaani taatusti kuulosti nyt vain todella omituiselta ja epäilyttävältä kultilta erakon mielestä… En kuitenkaan tiennyt, miten olisin antanut hänelle siitä paremman, todenmukaisemman kuvan. Sitä paitsi kolli oli ilmeisesti jo päättänyt, mitä mieltä hän oli klaanistani.
”Miksi et?” hän kysyi.
”Koska se on täyttä puppua. Puheet Tähtiklaanista ovat vain pentujen tarinoita, jotka joku hörhö päätti joskus ottaa vähän liian tosissaan. Se on mitä minä uskon”, sanoin suoraan, kerran kukaan klaanitovereistani ei ollut kuulolla.
”Mutta älä kerro sitä emolleni”, lisäsin virnistäen. ”Hän saa kohtauksen.”
”Lupaan yrittää hillitä haluani kertoa emollesi”, Huima maukaisi, ja oli ensimmäistä kertaa oikeasti ihan hauska.
Sitten musta kolli vakavoitui.
”Mutta miksi sinä sitten haluat elää siellä ku- klaanissa? En käsitä, miksi kukaan haluaisi elää noin rajoitetusti omasta tahdostaan.”
”Ei klaanielämä ole mitenkään rajoittunutta”, väitin tympääntynyt ilme kasvoillani.
”Mikä tämä sitten on?” Huima naukaisi näsäviisaasti.
Hän astui toisella etujalallaan Eloklaanin rajamerkin kohdalle haastava ilme kasvoillaan.
Käänsin selkäni erakolle kimpaantuneena ja lähdin marssimaan pois taakseni katsomatta. Hänen puheensa olivat osuneet niin kipeään kohtaan, että en halunnut enää jatkaa keskustelua. En halunnut jatkaa, koska pelkäsin hänen olevan oikeassa.
Erakon tapaaminen oli saanut minut vain entistä vakuuttuneemmaksi siitä, miten janosin vapautta. Tai seikkailua ennen kaikkea. Tähtiklaani sentään, tarvitsin edes jotain tavallisesta arjestani poikkeavaa!
Mutta ongelmani eivät kuuluneet tuolle tungettelevalle karvaturrille, eivät sitten tippaakaan! Hän ei tiennyt mitään elämästäni.
”Mihin sinä menet? Hei, odota!” kolli huusi, mutta jatkoin matkaa. Ainakaan tuo juntti ei ollut lähtenyt perääni Eloklaanin reviirille. Sillä jos olisi, en olisi yllättynyt.
”Ropinaroihu!” erakko kutsui nimeäni anovasti.
Talssin edelleen pois päin määrätietoisesti.
”En minä tarkoittanut tuomita. Jokainenhan saa elää kuten itse tykkää. Olen vain kiinnostunut”, Huiman mau’unta kuului yhä etäämpää.
Pysähdyin.
Entä jos ei itse tiennyt, mitä halusi? Jos ei osannut päättää? Jos halusi kahta tärkeää asiaa, joita ei vain voinut olla samaan aikaan? Tunsin, miten silmäni kostuivat, mutta räpyttelin pisarat äkkiä pois.
Kadehdin valtavasti Huimaa, joka oli saanut nähdä maailmaa vaikka miten paljon, vaikka oli tuskin kovinkaan paljoa minua vanhempi.
Minun oli myönnettävä itselleni, että sieluani kutkutti edelleen saada tietää lisää siitä, mitä erakko oli matkoillaan nähnyt.
”Voin opastaa sinut lähimpään vuoristoon, jos tahdot. Siellä on salainen niitty jossa kasvaa käsittämättömän hyvältä tuoksuvia, värikkäitä kukkia. Ja siellä on suuri vesiputous. Ja paljon isoja lintuja. Vaarallisia, mutta herkullisia!”
Oli hyvin mahdollista, että tuo voimakas palo nähdä maailmaa oli myös paistanut lävitseni. Että Huima oli kenties aistinut sen kysyttyäni vuorista. Äh!
Käännyin takaisin, mutta astelin vain puolikkaan matkan takaisin Huiman luokse. Minun pitäisi olla jo pesässä nukkumassa. Jättää tämä erakko puhumaan itsekseen.
Mutta uteliaisuus vei voiton, ja vastasin sittenkin kollille aikaisempaan kysymykseen, koska tajusin ylireagoineeni:
”Minä synnyin Eloklaaniin. Koko elämäni on täällä. Perheeni. Soturin velvollisuuteni. Eloklaani tarvitsee minua.”
Sanat lausuttuani muistin taas, kuinka minulla ei ollut yhtäkään ystävää sisareni lisäksi.
”Koko elämäsi on edessäsi”, Huima sanoi. Voi miten paljon toivoinkaan sen olevan totta katsellessani mustan kissan takana hahmottuvaa maisemaa…
Kuunvalo sai kollin turkin kimmeltämään erikoisesti.
”Kerro lisää siitä vuoristosta”, pyysin.

Auringonnousun ensisäteet kimposivat jo taivaalle Kuolonklaanin reviirin suunnalla kohoavien puiden takaa, kun kiidin hirmuista vauhtia takaisin leiriin.
En ollut kyennyt lopettamaan kyselytulvaani, eikä Huima selvästikään ollut ainakaan minua parempi lakkaamaan puhumasta. Kolli oli pälättänyt pälättämistään vauhtiin päästyään, eikä jutulle ollut meinannut tulla mitään loppua. Erakko oli myös ollut omituisen kiinnostunut Eloklaanista. Jopa siihen pisteeseen asti, että minun oli tarvinnut kierrellä vastauksissani, sillä en voinut tietää, oliko siihen muukalaiseen luottamista.
Eihän sekään ollut mitenkään mahdoton ajatus, että Kuolonklaani olisi lähettäny Huiman tänne urkkimaan. En tosin pitänyt sitä todennäköisenä, koska kolli vaikutti ihan aidosti tilannetajuttomalta juntilta, ja minun oli hyvin vaikea kuvitella Pimentotähteä luottamaan sellaiseen kissaan. Kuitenkin periaatteesta en koskaan luottanut tuntemattomaan kissaan — en ennen kuin saisin jotain luotettavuutta puoltavia todisteita.
Pujahtaessani leiriin johtavaan tunneliin yritin saada erakon kuvailut kaikista niistä vuoriston kauniista näkymistä pois ajatuksistani. Näyttäisin epäilyttävältä, jos saapuisin leiriin aamuyöstä leveä hymy kasvoillani. Jos nyt kukaan sattuisi olemaan hereillä. En tosin uskonut, että kukaan vielä tähän aikaan olisi noussut ylös pesästä… Eihän? Teknisesti ottaen oli vielä yö…
Sen vuoksi ajattelin mennä hetkeksi torkkumaan sotureiden pesään, ja raportoida päällikölle erakosta vasta auringonnousun aikaan. Kenties kävisin aamukävelyllä ja kertoisin nähneeni erakon silloin. Kukaan ei saisi tietää, että olin ollut ulkona koko yön. Ja Huima saisi lisäaikaa häipyä toisaalle, niin vähät kuin siitä välitinkin, mitä erakolle kävisi.
Aukiolle saavuttuani pysähdyin hämmentyneen syyllinen ilme kasvoillani.
Hiirenpapanat!
Käärmekulta oli jo astellut pesästä ulos venyttelemään, varmaankin aikeissa alkaa jo suunnitella tulevan päivän partiokokoonpanoja.
”Voi ketunläjät!” kuiskasin itsekseni ja mulkaisin yläluomiani.
Lähdin astelemaan kohti sotureiden pesää ja sen edessä kaulurikarvojaan sukivaa varapäällikköä. Jospa hän ei huomaisikaan minua, ajattelin toiveikkaana.
”Huomenta, Ropinaroihu. Mistäs sitä tullaan näin varhain?” Käärmekulta maukui ja kallisti päätään. Pikemminkin myöhään, ajattelin, ja pelkäsin möläyttäväni sen ääneen.
Istahdin vaaleanruskean naaraan viereen ja työntelin kynsiäni maahan. Varapäällikkö katsoi minua tutkivasti.
”Heräsin hetki sitten, enkä saanut enää unta, joten lähdin kävelylle ja ajattelin että se auttaisi”, sopersin. Oikea korvani vääntyi sivulle.
”Ymmärrän. Yökävelyt tekevät välillä ihan hyvää”, varapäällikkö maukui, joten rentouduin hieman.
”Mutta sitten törmäsin tunkeilijaan rajalla. Nummien puoleisella. Melko harmiton erakko vain, mutta hänen häätämisessään kesti tovin”, sanoin katsoen varapäällikköä silmiin. Pelkäsin tämän huomaavan, että jätin jotain kertomatta.
”Käyn vain raportoimassa Korppitähdelle, ja palaan sitten nuk-”.
En voinut pidättää haukotusta, joka tuntui ottavan koko kehoni valtaansa.
”Ei tarvitse, minä voin kyllä kertoa hänelle. Saat nukkua aamupartioiden ylitse, minä pistän sinut myöhempään partioon. Hienosti toimittu”, Käärmekulta maukui hymyillen.
”Kiitos”, nyökkäsin naaraalle, ja hipsin sitten pesään omalle paikalleni sisareni viereen.
Yllätyksekseni Kastesulka nosti päänsä pystyyn ja kohdisti kysyvän katseensa minuun.
”Missä sinä oikein olet ollut?” hän sihahti korvaani.
”Olin vain kävelyllä. En saanut unta”, mutisin asettaessani pääni mukavasti etukäpälien päälle.
Silmäni menivät kiinni itsestään ja tunsin jo unen vetävän minua vauhdilla puoleensa. Kun sisareni ei kuitenkaan vastannut mitään, raotin toista silmääni.
”Sinä valehtelet”, Kastesulka maukui. ”Et koskaan tullut pesään.”
Syyllisyys tarrasi sieluuni kuin vanhaan häntäänsä juuttunut sisilisko. Oliko Kastesulka valvonut koko yön minua odottaen?
”Älä kerro kellekään. Ethän, Kastesulka?” pyysin unisena pahoittelevaan äänensävyyn.
”Haiset oudolta. Missä sinä oikeasti olit?” sisareni vaati tietää.
Puoliunessa yritin rakentaa Kastesulkaa tyydyttävää vastausta ulos suustani.
”Minäö… näin er… näin e-erikoisia vuoristokukkia.”
En ollut varma kuulinko Kastesulan tuhahtavan vai naurahtavan lauseelleni, mutta jopa silmät kiinni näin kuinka hän nyt pudisti päätänsä ja käänsi kylkeä sammalillaan.
Sisareni oli varmasti vain huolissaan, mutta hän oli huolissaan aivan turhaan. En halunnut antaa hänelle lisää syitä huoleen, saati uusille kysymyksille, joihin en ollut nyt halukas tai edes kykeneväinen vastaamaan.
Ehkä vielä kertoisin hänelle erakosta. Ei, minä varmasti kertoisin hänelle. Mutta kertoisinko hänelle Huimasta? Siitä, mitä kolli oli kertonut matkoistaan? En uskonut sen olevan kovin hyvä ajatus…
Yksi asia oli selvä. Kukaan ei saisi tietää, miten kauan olin todellisuudessa jutellut tuon erakon kanssa. Ei edes sisareni. En kuitenkaan tiennyt, kykeninkö pitämään kaikkea tätä intoa sisälläni. Ja enhän minä tiennyt, vaikka Kastesulkakin innostuisi vuorista! Vaikka tiesinhän minä sen, ettei hän innostuisi…
Ennen nukahtamista tumman kollin kuvajainen piirtyi eteeni. ”Nähdään taas!” erakko oli naukaissut, kun olin tajunnut, että minulla tulisi kiire takaisin leiriin.
Mutta emmehän me näkisi, koska olin käskenyt kollin muuttaa kauemmas, häipyä pois rajamme tuntumasta.
Äkkiä minua alkoi kaduttaa, vaikka tiesin toimineeni ihan oikein. Salaa jokin osa minussa kuitenkin toivoi, että törmäisin siihen erakkoon vielä joskus uudelleen; pääni oli suorastaan räjähtää kysymyksistä koskien kaikkia minulle tuntemattomia maita. En kuitenkaan uskonut, että niin enää kävisi. Erakko oli poissa. Ja hyvä niin.

Aurinkohuipun aikoihin raahustin ulos pesästä tokkuraisena. Minua hävetti, kun huomasin, että aurinko oli jo lähes korkeimmassa pisteessään, eikä pesässä ollut herätessäni enää ketään muuta soturia. Pahus… Miksei Kastesulka ollut herättänyt minua? Eikä edes Sadeturkki tai Varjoliekki. Tai itse Käärmekulta.
Ravistelin takajalkaani ja taivutin sen sitten pitkälle taakseni makoisaan venytykseen. Kävelin leirin keskiaukiolle etsien varapäällikköä katseellani.
Kun vaaleanruskeasta naaraasta saati tämän partiokäskyistä ei kuulunut mitään, jäin siistimään sotkuista turkkiani unihiekkaa silmissä.
Kuulin askelia, ja yhtäkkiä Korppitähti ilmestyi vasemmalle puolelleni.
Lopetin turkkini sukimisen. Käännähdin hämmentyneenä päällikön puoleen.
”Päivää, Korppitähti”, maukaisin.
”Hei. Olenkin etsinyt sinua”, valkomusta naaras naukaisi.
Olin yhtäkkiä täysin hereillä. Olinko minä pulassa? Pidätin hengitystäni. Tunsin Korppitähden vaaleanvihreän katseen tunkeutuvan syvälle sieluuni.
”Missä päin nummia sinä näit sen erakon? Aion vahvistaa rajapartiointia kyseisellä alueella ainakin muutaman päivän ajaksi”, onnekseni päälliköllä oli tapana mennä suoraan aiheeseen. Naaras ei ollut puheliaimmasta päästä.
En minä ollut ongelmissa, päin vastoin. Ja miksi olisin ollut? Olin uskollinen soturi, kyllähän kaikki tiesivät sen. En ehkä ollut päällikön tai varapäällikön suosikki, sillä osasin olla hankala ollessani eri mieltä jostakin. Mutta minusta näki, että otin soturiuden tosissani.
Räpyttelin silmiäni.
”Ai niin, se. Joo, tuota… en muista ihan tarkkaan. Se taisi olla rajan keskipaikkeilla.”
En tiennyt, miksi reaktioni oli ollut valehdella, sillä muistin hyvin viime öisen kohtaamisen tarkan sijainnin. Kaduin sitä heti. Yleensä sanat vain tulivat ulos suustani ennen kuin ehdin harkita niitä. En oikeasti tiennyt, mikä minussa oikein oli vikana.
”Et muista?” Korppitähti lausui hitaasti ja varsin viileästi.
”No muistan minä. Tarkoitan vain, että en osaa kuvailla maamerkkejä kovin tarkasti”, korjasin, mikä oli oikeastaan ihan totta.
Katsoin päällikköä kulmat kurtussa. Hänen äänensävynsä ärsytti minua.
”Hyvä. Menet seuraavaan rajapartioon näyttämään kohdan”, Korppitähti sanoi. Hän heilautti pienesti häntäänsä kohti etäämpänä pönöttävää soturikolmikkoa.
Nyökkäsin ja olin jo aikeissa poistua, kun valkomusta naaras kröhäisi kuuluvasti.
”Odota. Minkä näköinen tämä tunkeilija oli?” päällikkö kysyi.
Aivan… Olin hiirenaivo. Ymmärsin nyt, että minun olisi pitänyt raportoida asiasta huolellisemmin.
Jokin osa minusta vain… ei tuntunut haluavan antaa informaatiota tuosta erakosta. Huima oli lopulta osoittautunut varsin hölmöksi tapaukseksi, enkä uskonut tästä oikeasti olevan minkäänlaista uhkaa klaanille. Mutta protokollaa tuli silti noudattaa. Se ärsytti minua. Ruoskin itseäni siitä, että Käärmekulta oli nähnyt minun palaavan leiriin yöllä. Tämä oli ajanhukkaa!
En kuitenkaan voinut sanoa erakon olleen harmiton tapaus. Miten minä mukamas olisin perustellut olevani siitä varma, ilman että paljastaisin vahingossa rupatelleeni muukalaisen kanssa puoliyötä?
”Harmaaturkkinen.”
Noniin, hienoa. Tosi hienoa. Tätä valhetta en voisi enää korjata.
Veri pakeni poskipäiltäni.
Korppitähti nyökkäsi. ”Kiitos. Voit nyt mennä.”
”Selvä. Päivänjatkoja”, mau’uin, ja lähdin sitten kävelemään ripeästi odottavan partioni luokse.
Minulla oli sellainen tunne, kuin kaksi voimaa olisivat taistelleet pääni, oikeastaan koko kehoni sisällä. Ne riuhtoivat minua eri suuntiin, repivät ja venyttivät, kuin molemmat olisivat tahtoneet sydämeni pumppaavan vain toiseen suuntaan.
Minä halusin olla suuri soturi, arvostettu soturi. Ihailtu. Halusin osoittaa uskollisuuteni ja rohkeuteni Eloklaanille. Puolustaa klaaniani henkeni uhalla. Kouluttaa taitavia taistelijoita klaanilleni. Minä halusin olla vapaa. Riippumaton. Kahlitsematon. Saada tietää, mitä kaikkea suuri maailma oikeasti piti sisällään. Halusin kuunnella sydäntäni. Mutta se ei kyennyt valitsemaan.

Nopsaliekki otti tassustani kiinni ja puristi sitä. Hän katsoi minua rohkaisevasti ennen, kuin astui hieman syvemmälle.
”Mutta — mitä jos kaadun ja — hukun”, nielaisin ja astuin taas poispäin vedestä. Nopsaliekki heilautti häntäänsä kohti vettä ja näytti taas uivansa. Oliko se muka noin helppoa?
”Lupaan, ettet huku kanssani”, valkolaikkuinen kolli astui vierelleni.
Nielin osan peloistani jonkin luukun taakse, kuvittelin tähti-isäni suojelevan minua vedeltä. Astuin pelokkaasti melko kylmään virtaukseen, turkkini karvat meinasivat nousta, mutta pidin ne matalana.
”Hyvä”, Nopsaliekki rohkaisi minua jatkamaan askeltamistani.
Syöksyin eteenpäin ja työnsin pääni pinnan alle, aivan kuin olisin ollut kala. Viileä vesi rauhoitti aivojani, kun huomasin pystyväni kellumaan sen pinnalla melko helposti. Vältin joen keskustaa, jiten jäin sen reunalle odottamaan Nopsaliekkiä.
”Hienosti meni!”, aivan kuin Nopsaliekki olisi mestarini, mutta parempi ja… Ihanampi. Hän ui viereeni käyttäen lihaksiaan, ehkä minun ei tarvinnutkaan pelätä hänen vieressään.
”Kortetuike ei koskaan opettanut minua uimaan”, räpiköin hieman epätaidokkaasti, osittain pointtini osoittamiseksi ja osittain taidottomuuteni vuoksi.

//Nopsaliini?
//En oo varma tietääkö Nopsa Mustin mestarista, niin se //saattaa vähän ihmetellä… Tai siis ei ehkä saata, voit //päättää ite. En tiiä onko se edes kuinka olennaista tai //muuta. XD

Palattuamme leiriin Mustikkapyörteen kanssa äkkäsin aukiolla Solahypyn, entisen oppilaani. Tämä ja tuon pentuetoveri Puromieli istuskelivat vierekkäin ja molemmat heilauttivat häntiään tervehdykseksi, kun näkivät minut. Olin ollut osana myös Puromielen koulutuksessa, koska pentuetovereita koulutettiin usein esimerkiksi taistelemaan vastakkain.
Naaraiden veli Pörriäistassu oli vielä -tassu saatuaan rangaistuksen sääntöjen rikkomisesta, mutta olin varma että kollista kasvaisi vielä hyvä soturi ja kolmikko olisi pian taas samassa pesässä.
Jatkoin matkaani tuoresaaliskasalle ja laskin omat saaliini Mustikkapyörteen liikkeitä seuraten kasan jatkoksi. Kukaan klaanissa ei näkisi nälkää pitkään aikaan tällä määrällä tuoresaalista, ajattelin valitessani itselleni sopivaa palaa kasasta.
“Nopsaliekki, voimmeko jakaa tämän?” Mustikkapyörre kysyi osoittaen kuonollaan kasasta löytämäänsä herkullisen näköistä kalaa. Purin hampaani yhteen ja vilkaisin taakseni. Syreenisumu ei ollut vielä tullut leiriin, mutta olin luvannut odottaa tätä ja jakaa sitten päivän ensimmäisen ruokailun hänen kanssaan.
“Olen pahoillani, Mustikkapyörre, mutta lupasin Syreenisumulle syödä tänään hänen kanssaan. Ehkä toiste”, sanoin vilkuillen käpäliäni. Olin sekä aidosti pahoillani Mustikkapyörteen puolesta, mutta odotin myös Syreenisumun kanssa jaettua hetkeä niin kovasti etten voinut millään suostua. Nappasin kasasta lihavan oravan ja pienemmän hiiren ja lähdin kiikuttamaan niitä aukion laidalle paikkaan, jossa yleensä oleilimme Syreenisumun kanssa.

Eräänä päivänä heräsin vasta aamupartioiden lähdettyä. Kuumuus oli todellakin väsyttävää. Löysin itseni Mustikkapyörteen seurasta, koska Syreenisumua ei näkynyt leirissä. Tuntui hieman hassulta pallotella kahden naaraan välillä, mutta suhteeni Mustikkapyörteeseen oli kaikkea muuta kuin romanttinen.
Sitä paitsi olin varma, että Syreenisumu piti minusta samalla tavoin kuin minä hänestä! Aioin pian tunnustaa tunteeni naaraalle. Suunnitelmissani oli viedä naaras metsään illalla ja tähtien syttyessä taivaalle pyytää tätä olemaan kumppanini.
Aurinko oli korkealla ja leirissä tuntui tukahduttavalta. Koska minua tai Mustikkapyörrettä ei oltu käsketty mihinkään tehtävään, päätimme yhdessä lähteä vilvoittelemaan metsässä. Halusin pulahtaa joessa ainakin nopeasti, vaikka Mustikkapyörrettä ajatus tuntui pelottavan.
Molskahdin veteen heittäen vesipisaroita ympärilleni. Olin tullut varsin tutuksi vedessä liikkumisen kanssa, enkä enää pelännyt jokia virtauksesta huolimatta. Toki olin varovainen, jotta mitään ei sattuisi.
Vesi oli lämmennyt nopeasti, mutta oli silti ihan kohtalaisen viileää ja tarjosi pientä helpotusta paahtavalta auringolta. Kehotin siis myös mustavalkoista naarasta seurakseni jokeen, mutta tämä näytti epäröivän.
“En minä uskalla”, hän naukui varovaisesti katsellen virtaavaa vettä kulmiaan kurtistaen. Nousin hieman lähemmäs rantaa, jotta sain ankkuroitua itseni pohjaan.
“Silloin kun minä olin oppilas, olin aika arka veden suhteen”, kerroin naaraalle rauhoittavalla äänellä. En halunnut pakottaa tätä mihinkään, mutta ajattelin koittaa josko maanittelu toimisi ja Mustikkapyörre saisi saman helpotuksen kuin jokainen kissa varmasti tässä metsässä halusi.
“Hilehuurre antoi minun totutella ihan rauhassa ja jopa roikkua miltei hänen turkissaan asti kiinni! Jos haluat, voit pitää minusta kiinni tai sitten vain kahlata vähän. Lupaan, että pidän sinusta huolta”, naurahdin ensimmäiselle lauseelleni ja lausuin loput sitten lempeämpään sävyyn. Olisin mielelläni toiselle avuksi.

//Mustikka?

Aurinko paistoi ja linnut lauloivat. Kliseistä, eikö? Loikkasin kaatuneen puunrungon päälle ja hymyilin. Minä oikeastaan pidin kliseistä. Ne olivat usein kauniita ja niissä oli jotain lohdullista. Ehkä jotain tavanomaista, mutta tarvitsiko asioiden aina olla niin erilaisia? Paistattelin auringonsäteiden lämmössä astellessani metsän pehmeällä sammalpohjalla, verkkaisesti kohti Koivumetsää. Käpäläni painoivat sammaleet aina alas, mutta ne nousivat ylös painoni poistuessa niiden päältä. Aamuaurinko heijastui korkeiden vaahterapuiden oksien lomasta pitkinä suikaleina. Kevyt tuuli sai saniaiset heilahtelemaan ja nostatti mukanaan maan kutsuvan tuoksun. Rastaankin laului kantautui jostain kauempaa. Kaikki oli niin ihanan kliseistä, että minua suorastaan nauratti. Rasahdus herätti minut ajatuksistani tähän hetkeen. Käännähdin ympäri ja erotin Talvikkitakun punertavan turkin kauempaa. Naaras näytti oikeastaan todella kauniilta, kun aurinko värjäsi sitä osittain kultaiseksi. Siitä olikin hetki, kun olin keskustellut naaraan kanssa. Minusta Talvikkitakku oli mukava, mutta todella kuumapäinen. Minä en sanonut sitä naaraalle ääneen, mutta ehkä pienet hengitysharjoitukset olisivat hänelle avuksi. Jolkottelin lähemmäksi naarasta ja hymyilin pienesti. Talvikkitakun näkeminen sai pieniä perhosia vatsani pohjaan.
“Tuikelintu, sinäkin liikkeellä heti auringon noustua?” Talvikkitakku naukaisi ilahtuneesti ja kosketin kohteliaasti naaraan korvaa. Talvikkitakku hymyili ja siirsi häntänsä sievästi kylkiensä suojaksi.
“Hetken ajan minä jo luulin, että täällä on kettu”, naurahdin ja lähdin kulkemaan rinta rinnan päämäärättömästi. Rakastin flaneerausta. Se oli ehkä paras tapa viettää päiviä. Metsässä oli niin paljon nähtävää, vaikka joskus haaveilinkin, että reviirin rajoja ei olisi ja minä pääsisin näkemään uusia ihmeitä. Vilkaisin vihreäsilmäistä naarasta ja mietin. Haaveilikohan Talvikkitakkukin samasta asiasta? Tiesin, että naaras oli monia kuita sitten lähtenyt Eloklaanista etsimään itseään. Minä en tuntenut naarasta niin hyvin, että tietäisin hänen oikean syyn, mutta huhujen mukaan Talvikkitakulla oli ollut jonkinlaisia ongelmia isänsä, Meden kanssa. Eihän asia minulle lainkaan kuulunut, mutta… Hyvä on, hyvä on. Minä olin oikeasti todella utelias!
“Et ole ensimmäinen, joka on minua pelästynyt. Ne suippokuonot osaavat olla todella vaarallisia!” Talvikkitakku naureskeli kevyesti ja otti muutaman vauhdikkaan loikan. Talvikkitakun nopeiden jalkojen perässä oli joskus todella vaikea pysyä. Minä otin naaraan kuitenkin ketterästi kiinni. Ei Talvikkitakku ollut ainoa nopea kissa täällä! Oksa räksähti tassujeni alla.
“En minä sinua pelästynyt”, hymyilin. “Höpsö! Tarkoitinkin, että jos minä olisin ollut kettu. Ketuksihan sinä minua luulit.”
Pudistelin päätäni. Ymmärsin kyllä hyvin, että klaanikissat kaihtoivat petoja. Niiden voimalla kaadettiin monia kissoja hyvin helposti. Minusta ne olivat kuitenkin vain luontokappaleita, jotka kaipasivat syötävää. Osasin pysytellä heistä sopivan välimatkan päässä, mutta en minä kuitenkaan heitä pelännyt. Oikeastaan olin todella utelias näkemään heidät vaikkapa puusta käsin. En minä heitä vastaan halunnut taistella. Sen sijaan Talvikkitakku oli muutama kuunnousu takaperin taistellut kettua vastaan yhdessä Kiurusulan kanssa. Kaikki oli mennyt kuitenkin hyvin eikä kuulemani mukaan se kettukaan ollut kuollut. Saatoin kuulostaa muiden kissojen mielestä hullulta ja olihan muilla kissoilla oikeus ajatella niin. Minä arvostin elämää. Mitä hullua siinä oli?
“En minä kettuja pelkää. Luontokappaleita siinä missä mekin olemme. Tuskin he mitään pahaa haluavat”, naukaisin rauhallisesti katse metsikössä. Muutamat värikkäät kukat osuivat silmiini. Olin nähnyt joidenkin kissojen punovan turkkiinsa kukkia ja muita kasveja. En ollut itse vielä kokeillut sitä, mutta ehkä minun pitäisi. Ainakin tuoksuisin sen jälkeen erityisen hyvältä. Talvikkitakku virnisti ja tuuppasi minua kylkeeni leikkisästi.
“Voi Tuikelintu, sinä olet ehkä erikoisin klaanikissa kenet olen tavannut. Et halua taistella, et halua reviireitä etkä oikeastaan klaanejakaan, mutta että olisit vielä valmis kaveeraamaan kettujen kanssa. No sen minäkin haluaisin nähdä! Mutta jollain tasolla minä oikeastaan pidän sinusta, vaikka en kuitenkaan pääse pääsi sisälle”, Talvikkitakku naureskeli ja koputti päätäni, kuin se olisi ollut puu.
“No, saitko tarkemman yhteyden aivoihini?” kysyin hyväntuulisesti ja jopa hieman kiusoittelevasti hymyillen. Olisipa Talvikkitakku ymmärtänyt katsella asiaa muidenkin näkökulmasta. Mutta oikeastaan, ei se ongelma ollut Talvikkitakun. Se oli tämän systeemin. Päälliköt ja klaanien tavat ajoivat kissat ajattelemaan näin. He eivät antaneet kissoille vaihtoehtoja ja pienestä pitäen kissat opetettiin näkemään muut vihollisina. Milloin reviirin toisella puolella lojuvan kissajoukon kissat olivat vihollisia, milloin muut luontokappaleet. Eikö ollutkin hassua ajatella niin, että muut metsässä asuvat olivat jotenkin väärässä paikkaa? Miten he muka saattoivat tietää, että tämä oli jonkun “reviiriä”. Eikö sekin jo kertonut, että tämä oli luonnotonta.
“En ja olen aika vakuuttunut, että se ei ole mahdollista. Tuikelintu, oletko sinä miettinyt, että et ole oikeasti kissa? Ainakaan klaanikissa!” Talvikkitakku hihitti. Hänen viiksensä väpättivät suloisina.
“Minusta sinä olet vain huvittava. Tai oikeastaan koko idea klaaneista! Minä kyllä ymmärrän sen, että kissat haluavat elää muiden kanssa. Se on hyvinkin luonnollista, eikö? Muista saa turvaa ja seuraa. Kuka nyt yksin haluaisikaan elää? Mutta -”, Talvikkitakku haukotteli äänekkäästi ja pyöräytin silmiäni.
“Joo joo, taistelut ja reviirit ja kaikki muu. Tiedän mitä sinä aioit sanoa”, punaturkkinen naaras huokaisi, mutta ei kuitenkaan ollut kovinkaan pahoillaan. Pyh, olisi nyt edes jaksanut kuunnella minun puheenvuoroni loppuunsa. En kuitenkaan halunnut haastaa Talvikkitakun kanssa riitaa tai pakottaa häntä ajattelemaan samoin. Se olisi ollut todella epäkunnioittavaa ja soti minun periaatteitani vastaan. Jokaisella kuuluisi olla vapaus valita miten ajatteli. Jos aivopesisin hänet minun ajatuksiini, niin tekisin saman minkä klaanit tekivät.
“Välillä minä ihmettelen yhtä asiaa”, mietiskelin häntä leppoisasti heilahdellen. Talvikkitakku katsoi minua korvat höröllä. Hienoa, olin onnistunut herättämään hänen uteliaisuutensa.
“Uskomme Tähtiklaaniin, mutta emme kuitenkaan palvo sitä. Tähtiklaanin kuuluisi olla suurempi osa meidän arkeamme, mutta se ei ole! Sitä paitsi oletko koskaan miettinyt, että metsä on täynnä muitakin olentoja. Sellaisiakin mitä me emme pysty näkemään. Mutta jos avaa sielunsa, niin ne pystyy tuntemaan. Minä tunnen ne ja se on oikeasti todella mahtavaa. Ne auttavat meitä, jopa heitä ketkä eivät niihin usko”, selitin ystävälleni, jonka utelias ilme oli muuttunut hämmentyneeksi. Naaras oikeastaan näytti siltä, että olisin syönyt variksenruokaa täysin neutraalilla naamalla. Minusta sanani kävivät järkeen.
“Tuikelintu, ehkä ensimmäistä kertaa minä olen sanaton. Siis. Minä en oikeasti tiedä mitä sanoa. Näkymättömiä olentoja?” “Onhan Tähtiklaanikin näkymätön ja silti sinä uskot siihen.”
“No, joo, mutta se on eri asia. Päällikön yhdeksän henkeä on erinomainen todiste siitä, että Tähtiklaani on oikeasti olemassa. Vai eikö sinusta? Mutta takaisin asiaan. Tuikelintu, sinä olet todella omalaatuinen ja ehkä hieman sekaisin, mutta hyvällä tapaa! Haluaisin todella tavata nämä sinun henkiolentosi”, Talvikkitakku naukui takellellen sanoissaan. Hänestä huomasi, että hän ei todellakaan tiennyt mitä mieltä hänen olisi kuulunut olla. Naaraan katse oikeastaan huusi sitä, että hän oli aivan valmis viemään minut Leimusilmän tarkastettavaksi.
“Nukuin huonosti, ajatukseni käyvät oikeasti järkeen! En vain osaa selittää niitä tarpeeksi hyvin”, huokaisin Talvikkitakulle ja katsoin eteemme valjennutta metsää. Valkomustat puut tuikkivat eloisasti ja kun korvia höristi tarpeeksi, pystyi kuulemaan miten niiden lehdet kahisivat tuulen mukana. Hymyilin. Luonto oli oikeasti kauneimmillaan. Mittailin Talvikkitakkua katseellani ja yritin nähdä hänen sisimpään. Minä mietin mahtoiko Talvikkitakku ajatella samoin. Että katseliko hän muita ja mietti miten mahtavaa oli, että se muuttui pelkästään luonto-olentojen mahdista. Kukaan kissa ei pystynyt samaan.
“Selvä, selvä. Uskotaan”, Talvikkitakku virnisti ja venytteli selkäänsä. Silmäni suorastaan nuolivat naaraan atleettista kroppaa. Talvikkitakku oli yksi niistä kissoista, jotka pitivät itsestään oikeasti todella hyvää huolta. Paitsi hänen turkkinsa saattoi olla poikkeus. Naaras ei ollut saanut takaliitettään ihan tyhjästä.. Hän nimittäin oli usein todella takussa eikä tämäkään hetki ollut poikkeus. Tilanteen huomattuani avasin suuni ja meinasin huomauttaa Talvikkitakulle, mutta pidin kuitenkin kieleni kurissa. Naaras oli näyttänyt samalta varmaan syntyessään. Takkuiselta, villiltä, kurittomalta… Kuin hänen sisällään olisi virrannut villi virta, jonka aallot ulottuivat rantapientareelle asti. Talvikkitakku oli yksi niistä kissoista, joka saattaisi kiinnostua ideastani. Meinasin jo kertoa asiasta, mutta tulin toisiin ajatuksiin. Talvikkitakku suorastaan rakasti taistelemista. Voisiko hän valita toisenlaisen elämäntavan? Kissojen oli mahdollista muuttua, mutta ehkä naaras ei halunnut muuttua. Talvikkitakku vaikutti todella tyytyväiseltä nykyiseen elämäänsä ja hänellä oli siihen aivan täysi oikeus. Kviik, kvik, kviik.
“Katso, näetkö sinä tuon?” kysyin hiljaisella äänellä ja osoitin koivun juurakkoon. Pieni hiiri oli takertunut juuriin, mutta vikinästä päätellen se oli edelleen elossa. Olento oli kuitenkin jumissa ja jos hän ei saisi apua, hän kuolisi siihen. Nälänhukka veisi hänet mennessään tai sitten joku kissa löytäisi hänet.
“Kumpi meistä saalistaa tuon? Haluatko sinä? Saalistin eilen koko illan”, Talvikkitakku naukaisi, mutta liu’utti kuitenkin kyntensä ulos valmistuessaan hiiren nappaamiseen. Oli viherlehti. Tuoresaaliskasa oli niin täynnä riistaa, että joskus osa syötävistä ehti pilaantua. Pudistelin päätäni ja astelin lähemmäksi paniikissa olevaa saaliseläintä. Pelkäsin, että pienokaisen pumppu ei kestäisi tätä stressiä ja pettäisi. Työnsin hiiren varovaisesti juurikon vankeudesta vapauteen ja käännyin Talvikkitakun puoleen hymyillen. Hiiri vipelsi paniikissa lähimmän puun alle turvaan. Ei hätää, pieni. Sinä et kuole – et ainakaan tänään. Naaras katsoi minua todella hämmentyneenä ja näin, että hän osittain tuomiksi tekoni. Talvikkitakku ei ollut todellakaan tottunut ajatuksiini, mutta jos hän haluaisi viettää kanssani aikaa, hän tulisi oppimaan. Sydämeni hakkasi villisti, kun Talvikkitakku katsoi minuun lopulta hymyillen.
“Munun on kyllä pakko arvostaa sitä, miten sinä kohtelet muita. Jos minä olisin löytänyt tuon hiiren, se olisi päätynyt suoraan minun vatsaani”, punaturkkinen naaras naukaisi ja hänen hymy oli saanut lämpimän kosketuksen.
“Ei meidän vatsamme jää yhtä hiirtä kaipaamaan. Sen sijaan hänellä saattaa olla perhe, joka ihmetteli mihin hän oli jäänyt. Kuvittele, hänhän saattoi olla hakemassa perheelleen syötävää, kunnes hän jäi jumiin”, henkäisin hiljaa ja suljin hetkeksi silmäni aurinkon häikäistessä. Ehkä hän oli yrittänyt katsoa luonnon kauneuksia ja lopulta jäänyt niihin jumiin. Se tuntui tapahtuvan meistä parhaimmillekin. Talvikkitakku kohautti olkiaan ja lähdin hänen perässä jatkamaan aamukävelyämme.
“Kai sinä olet oikeassa. Minun vatsani ainakin on aivan pullollaan ruokaa”, Talvikkitakku naurahti. Hänen sanat olisivat voineet kuulua lähes kenelle tahansa eloklaanilaisista. Välillä minusta tuntui, että viherlehden aikaan kissat unohtivat arvostuksensa tuoresaalista kohtaan. Tietyllä tapaa se oli aika surullista. Pian tulisi lehtikato ja kissat muistaisivat taas, että tuoresaalis ja täysi vatsa oli etuoikeus. Se ajoi minut myös miettimään kotikisuja. Ne eivät kärsisi ikinä nälkää. Heidän ei tarvitsisi koskaan joutua miettimään kuinka paljon he söisivät. Ruokahan kannettiin heidän eteen. Kulmani rypistyivät. Vai olikohan asia kuitenkaan niin? Enhän minä ollut tavannut ketään kotikisua. Ehkä osa kaksijaloista ei ollutkaan kovin anteliaita. Ehkä heilläkin loppui joskus ruoka. Ehkä hekin osasivat arvostaa sitä.
“Tuikelintuu, maa kutsuu Tuikelintua!” Talvikkitakku huhuili, kun olin syventynyt omiin mietteisiini. Katsoin naarasta hetken ajan todella hölmistyneenä. Olikohan Talvikkitakku sanonut jotain mihin minun olisi pitänyt reagoida? Kai naaras olisi toistanut lauseensa uudelleen, jos minulta olisi mennyt jotain ohi.
“Anteeksi, luonnon kauneus taisi vain sokaista minut”, naurahdin. Aiempi keskustelu Talvikkitakun kanssa oli kuitenkin jäänyt vaivaamaan minua todella paljon. Vaikka naaras ei ollut sanonut mitään, en voinut olla ajattelematta pitikö hän minua aivan hourupäänä. En minä halunnut ajatella ystävästäni mitään pahaa, mutta en voinut olla ajattelematta saattaisiko naaras aloittaa minusta jotain juoruja. Ehkä hän kertoisi kaikille, että minä näin näkyjä. Ravistelin päätäni. Enhän minä edes ollut sanonut mitään sen suuntaista. Pysyin edelleen kannassani, että Tähtiklaanikin saattaisi kuulostaa ulkopuolisten korviin ihan kuvitelmalta. Sellaiselta sadulta mitä ikääntynet kissat kertoivat pennuille ja se taru vain jäisi elämään kissayhteisön sisällä. Ja olihan Kuolonklaanillakin oma usko.
“Ja sinä taas taisit sokaista minut. Luonto ei nimittäin ole ainoa kaunis asia täällä eikä todellakaan kaunein”, Talvikkitakku väläytti hammashymynsä ja iski silmää. Tassuni menivät aivan veteläksi ja yhtäkkiä minusta tuntui, että ne eivät kantaneetkaan. Puna levisi poskilleni ja korvannipukoihin asti. Minun oli pakko kääntää katseeni, jotta Talvikkitakku ei huomaisi kuinka vahvasti hänen sanansa olivat minuun vaikuttaneet. Naaraan hyräilystä päätellen hän kuitenkin näytti täysin rinnoin minun kiduttamisestani. Sitä paitsi hänellähän oli jotain Kuutamolaineen kanssa. Talvikkitakku oli joskus maininnut asiasta ja tunteistaan Kuutamolainetta kohtaan, vaikka naaraalla olikin toinen kumppani – Virnakukka. Virnakukka oli todella ylpeä ja itsevarma naaras. Häneen oli varmastikin helppo ihastua. Minun olisi kuitenkin otettava selvää oliko Talvikkitakulla vielä jotain juttua Kuutamolaineen kanssa. Muuten minä ihastuisin naaraaseen entistä enemmän ja pian olisin aivan todellisessa pulassa omien tunteideni kanssa. Sen jälkeen se olisi menoa.
“No, mitenkäs se Kuutamolaine?” kysyin ja yritin pitää ääneni mahdollisimman vakaana. Talvikkitakku laski omaa katsettaan ja se kertoi minulle jo kaiken. Naaraalla oli edelleen tunteita mustavalkoista naarasta kohtaan. Ei se tullut minulle minään yllätyksenä. Se oli ollut selvää oikeastaan alusta asti.
“No, hänellä on Virnakukka”, naaraskissa mutisi ja kiristi tahtiaan. Jouduin itse lähes juoksemaan naaraan perässä. “Talvikkitakku!” huusin ja viitoin häntä hidastumaan. “Odota”, puuskutin ja kosketin häntä reiteen. Talvikkitakun olisi syytä ymmärtää, että en minä halunnut mitään pahaa häntä kohtaan. Halusin vain tietää leikkikö naaras kanssani vai oliko hän kiinnostunut jostain toisesta. Ja joskus kissan sydän nyt vain sattui kuulumaan kissalle, joka oli varattu ja jonka sydän kuului toiselle kissalle. Katsoin punaturkkista kissaa myötätuntoisesti.
“Ei hätää”, mutisin naaraalle, joka vaikutti itsekin olevan pahoillaan leikillisistä sanoistaan. Talvikkitakku vältteli katsettani, mutta pieni hymyn kare pilkisti hänen suupielestään. Se oli ollut vain pelkkä väärinkäsitys, minä ajattelin. Ei mitään sen suurempaa.
“Kuule, minun pitäisi ehkä palata leiriin. Kuutamolaine lähti aamupartioon ja hän on varmaan jo palannut leiriin. Jos sinä et siis pahastu”, Talvikkitakku naukaisi hetken hiljaisuuden jälkeen. Hymyilin ja nyökkäsin. Yhdistin myös asiat päässäni ja kaikki tuntui käyvän järkeen. Talvikkitakku ei ollut metsässä sattumalta eikä hän ollut mikään aamuvirkku – siis välttämättä -. Hän oli ollut etsimässä Kuutamolaineen partiota, jotta voisi “sattumalta” törmätä niihin ja päästä juttelemaan mielitiettynsä kanssa.
“Oikeastaan, minäkin voisin palata pian. Katsotaan laittaako Käärmekultla minutkin johonkin partioon. Toivottavasti rajapartioon!” naukaisin iloisesti ja siirsin katseeni taivaalle. Jouduin taas siristelemään silmiäni. Auringon peitteenä ei ollut lainkaan valkeita, höttöisiä pilviä. Taivas oli täysin sininen ja aurinko loisti kirkkaampana kuin koskaan. Ja minusta se oli aivan selkeä merkki. Tähtiklaanin lisäksi myös luonnon omat henget olivat onnellisia. Sen takia aurinkokin oli niin kirkas. Ja se sama kirkkaus siirtyi minun omaan mieleeni. Vaikka Talvikkitakku olikin ihastuttava ja oikein kaunis persoona, niin en minä tiennyt oliko kumppanuus kuitenkaan minua väärin. Tuntui niin väärin kohdistaa kaikki rakkaus vain yhteen kissaan. Oma rakkauteni kuin ylettyi jokaiseen kissaan. Myös “vihollisiin”. Hah, ei minulla oikeasti edes ollut vihollisia. Vihollisena olo oli vain vihaisten kissojen keksimä termi, joka yritti pitää tietyt kissajoukot kurissa. Sen takia klaanien kissat eivät ryhtyneet kapinoimaan tai tarkastelemaan toisen klaanin kissoja sen syvällisemmin. He – tai oikeastaan joku kissa heidän puolestaan – olivat jossain sisimmässään päättäneet, että he nyt vain eivät voineet olla samalla puolella. Ajatukseni tuntuivat kiertävän tämän osalta kehää ja joku olisi voinut ajatella, että olipa tylsää ajatella koko ajan samoja asioita. Minulle se vain kertoi siitä, että minun sieluni janosi muutosta. Jos saisin sen muutoksen aikaan, niin ajatuksiini mahtuisi taas jotakin aivan muuta. Hyvästelin Talvikkitakun häntäni heilautuksella ja pienellä hymyllä. Naaraan kasvoille ilmestyi pienet hymykuopat, jonka jälkeen hän lähti jolkottelemaan kohti leiriä. Jäin katselemaan naaraan loittonevaa silhuettia ja mietin mitä naaras tekisi. Kenties hän menisi suoraan leiriin tai kenties hän haluaisi saalistaa Kuutamolaineelle. Ehkä hän löytäisi sen minun pelastamani hiiren, joka ei kuitenkaan saisi kokea vapautta. En saisi koskaan tietää enkä saisi tietää myöskään mihin Talvikkitakku katoaisi seuraavaksi. Sillä mikä olisikaan paras tie jonkun kissan vatsaan, kun tuore ja lempeästi höyryävä tuoresaalis. Ajatus sai veden nousevan omaankin suuhun. Ehkä tuo oli kumppanuudessa kaikista kaunein ajatus. Että joku kissa oli niin tärkeä, että siitä halusi huolehtia jokaisessa hetkessä. Tunsin kulmieni rypistyvän jälleen. Niin kävi aina, kun mieleeni kohosi jokin omia ajatuksiani haastava miete. Koska toisaalta, eikö jokaisen kissan pitäisi olla niin tärkeä, että sen vatsan halusi täyttää? Miksi joku kissa olisi niin etuoikeutettu, että hänen nälkä oli muita kissoja tärkeämpi. Jos siis laskusta jätettiin pennut ja klaaninvanhimmat pois. Totta kai sairaat ja heikommassa asemassa olevat kissat kuului ruokkia ennen muita. He eivät kuitenkaan voisi itse vatsaansa täyttää.
“Tuikelintu?” kuulin yllättyneen naukaisun. En kuitenkaan nähnyt ketään. Katselin oikealle ja vasemmalle, mutta metsä näytti tyhjältä. Kuulinko minä oikeasti harhoja?
“Täällä ylhäällä!” kuulin uuden naukaisun ja katsahdin yläilmoihin. Punaruskea naaras keikkui puiden oksilla veikeä ilme kasvoillaan. Sehän oli Solahyppy! Yksi Eloklaanin tuoreista sotureista. En tiennytkään, että naaras osasi saalistaa. Hymyilin ilahtuneena ja mielessäni minä kiitin Tähtiklaania siitä, että tänään minun ei tarvitsisi olla lainkaan yksin. Ensin Tähtiklaani oli heittänyt eteeni Talvikkitakun ja sen jälkeen Solahypyn. Kapusin itsekin muutaman oksan ylemmäksi.
“Solahyppy, onpas aina mukava tavata muita kiipeilijöitä. Yläilmoissa on joskus niin kovin yksinäistä”, huokaisin ilahtuneena ja Solahyppy vastasi minulle kevyellä naurahduksella.
“Tulen tänne aina mietiskelemään”, naaras kertoi ja nyökyttelin päätäni ymmärtäväisenä. Tein itse samaa.
“Ymmärrän hyvin. Haluatko jatkaa mietiskelyäsi vai sopiiko liittyä sinun seuraasi?” kysyin kohteliaasti ja kiipesin taas lähemmäksi aurinkoa. Tunsin miten omat energiani alkoivat taas latautua. Mietiskelin huvittuneena, että minussa oli paljon asioita mistä Talvikkitakku tai kukaan muukaan ei tiennyt. Kuinkahan pahasti naaras olisi mahtanut pyörtyä, jos minä olisin kertonut hänelle energioista? Olisin varmaan joutunut heittämään hänet veteen, että naaras olisi herännyt… Solahyppy ei kuitenkaan vaikuttanut olevan pahoillaan siitä, että olin keskeyttänyt hänen mietiskelytuokionsa. Osa kissoista oli niin herkkiä sen suhteen. Heillä saattoi kestää hetki palautua siitä enkä minä halunnut loukata ketään. Solahyppy ei kuitenkaan vaikuttanut niin herkältä, vaikka hän Kimalaistoiveen tytär olikin. Hänen emonsa nimittäin oli herkkä. Muutama ilkeä sana olisi voinut saada hänet rypistymään. Samalla tapaa miten lehdet hajosivat säpäleiksi, kun lehtisade saapui ja kissat astelivat raksahtelevien lehtien päällä. Kun katselin Solahyppyä, minä en voinut olla miettimättä tiesikö naaras emonsa tilasta? Haistoiko Solahyppy sen minkä minäkin haistoin? Sen kaiken pahuuden ja mustan energian – siis kuoleman. Hänen kolmijalkainen emo nimittäin suorastaan löyhkäsi kuolemalta. Jouduin pidättelemään itseäni, että en olisi joutunut nyrpistämään nenääni Kimalaistoiveen seurassa. Rukoilin hänen puolestaan Tähtiklaania lähes joka ikinen yö ja aamu. Tiesin, että Tähtiklaani oli vastaanottanut rukoukseni. He eivät vain voisi enää muuttaa väistämätöntä tilannetta. Kimalaistoive tulisi kuolemaan eikä hänen kuolemansa tulisi olemaan helppo. Se ei tulisi olemaan sellainen kevyt, että hän vain nukahti ja heräisi valoisalla Tähtiklaanen nummella. Ehei. Hän tulisi kärsimään. Hän tulisi tuntemaan miten elämä riistettiin hänen keuhkoistaan. Minun kävi niin sääliksi Kimalaistoivetta ja hänen perhettään. Voi kuinka voisin kantaa edes osan hänen tuskastaan. Solahypyn kasvoista ei kuitenkaan voinut päätellä sitä, että hänen emonsa oli hyvin vakavasti sairas. Se oli hyvä. Solahyppy kykeni nauttimaan myös iloisista asioista. Kuolema nimittäin vain kuului elämään. Minäkin kuolisin joskus, kuten Solahyppy ja jokainen klaanikissa, hiiri, susi, kettu… Kuka tahansa. Ikuinen elämä oli oikeastaan suorastaan kauhistuttava ajatus. Joutuisit nimittäin katsomaan, kun rakkaat kissasi kuolevat ja lopulta sinä olisit yksin. Ehkä joidenkin kuolemien jälkeen sinä jaksaisit luoda uusia suhteita, mutta jossain vaiheessa sinä väsyisit. Sinä tajuaisit, että hokainen toinen tulee kuolemaan etkä sinä saa olla kenenkään kissa ikuisesti. Sitten sinä vain myöntyisit siihen, että olet ikuisesti yksin. Ajatus oli oikeastaan todella karmiva. Värähdin ja turkkini pörhistyi hieman. Solahyppy katseli minua hieman kummastuneena, mutta en tiennyt katseliko hän minua vai minun lävitseni. Solahypyn katseessa oli jotain utuisuutta. Ehkä olin vain hänen maisemiensa tiellä.
“Et sinä häiritse, tietenkään. Sitä paitsi sinäkin taidat mietiskellä jotain ja minä mietiskelen mieluusti muiden kissojen kanssa. Jos siis minä en häiritse sinun mietiskelyjäsi”, Solahyppy naurahti vitsikkäästi ja räpäytti silmiään. Kun katselin tarkemmin, huomasin miten pitkät silmäripset naaraalla olikaan. Olikohan Solahyppy koskaan kiinnittänyt asiaan minkäänlaista huomiota? Jos minä nyt huomauttaisin naaraalle, punastuisikohan hän ja olisi ihmeissään kehustani. Vai olikohan se aivan arkipäivää naaraalle. MInä en tiennyt, mutta en myöskään kehdannut kysyä asiasta. Vaikka olinkin täysin avoimen kommunikaation puolella, niin tämä oli eri asia. Täysin eri asia.
“Mitenkä Kimalaistoive voi?” päätin selvitellä hänen emonsa tilannetta. En tuntenut naarasta henkilökohtaisesti, mutta kunnioitukseni häntä kohtaan oli syvä. Hän oli päättänyt omistaa elämänsä muiden auttamiselle. Hänen takia monet orpopennut saivat pehmeän alun elämäänsä. Tai ainakin niin pehmeän, kun orpokissa vain voisi saada.
“Ja onnittelut vielä nimestäsi. Ja uusista pikkusisaruksistasi! Miten he voivat?” jatkoin ystävällisesti. Solahyppy hymyili ja jatkoi taivaan katselua. Naaraan rauhallinen asenne tuntui todella lohdulliselta. Solahyppy vaikutti kissalta, jolle jopa voisi puhua energia-asioista. Ainakin naaraan oma energia ja aura oli juuri sen suuntainen. Lopulta Solahyppy avasi suunsa:
“Kimalaistoiveko? Emo voi hyvin. Hänellä on ehkä hieman rankkaa, hän on hieman sairas. Olen kuullut Leimusilmän puhuvan ikävistä asioista, mutta minä luotan emooni. Hän on todellinen taistelija. Hänen puuttuva koipi osoittaa sen, että hän ei aio luovuttaa – ikinä. Ja mitä sisaruksiini tulee, hekin voivat hyvin. Vaikuttavat aika energisiltä pakkauksilta. Minulla kuitenkin riittää kiireitä omissa tehtävissäni, joten en ole ehtinyt käydä heidän luonaan kovin usein. Ainakaan niin usein, kun minä nyt olisin halunnut. Ajattelin kuitenkin käydä heidän luonaan tänään. Oikeastaan, hei! Haluaisitkohan sinä tulla minun kanssani? Olen kuullut Sirupennun höpöttävän sinusta ja minä uskon, että emokin ilahtuisi sinun näkemisestään. Miten on? Mehän voisimme mennä heti”, Solahyppy ehdotti aurinkoisesti ja nyökäytin välittömästi päätäni. Minun olikin pitänyt käydä tervehtimässä Sirupentua. Naaras oli minulle kuin oma pikkusisko. Tikli. En voinut olla miettimättä häntä. Naaraan viimeiset sanat kaikuivat minun päässäni.
“Tästä lähtien minua kutsutaan Tikiliksi”, naaras oli julistanut päättäväisesti. Minulle hän oli ikuisesti Tiklitassu. Olisipa Tikli jäänyt tänne minun luokseni. Ehkä hän olisi kiinnostunut kanssani klaanittomasta elämästä. Kissajoukosta, joka vain vietti aikaa yhdessä ja suojeli toisiaan, mutta ei ollut klaani. Vanhempiemme kuolema oli kuitenkin jättänyt häneen niin syvät arvet, että naaraan oli omien sanojensa mukaan ollut pakko lähteä. Se oli minusta todella surullista. Että elämä traumatisoi niin pahasti, että sinä jouduit lähtemään. Että se ei enää ollut sinun oma päätöksesi. Tiesin, että ei Tikli todellisuudessa ollut mikään erakkosielu. Oppilasaikamme olivat kuitenkin olleet hankalat. Ehkä Tikli oli ajatellut, että ongelmia pakenemalla ne katoaisivat. Se ei kuitenkaan ollut totta. Tiesiköhän naaras siitä?
“Tuikelintu?” kuulin huhuilua, joka kuului vaihteeksi alapuoleltani. Punaruskea naaras katseli minua huvittuneena. Olin taas jäänyt omiin ajatuksiini. Päivässäni oli todellakin jotain usvaista. Olin hereillä, mutta näkökenttäni ja sieluni edessä oli jokin sumuinen verho, joka esti minua näkemästä ja ajattelemasta selkeästi. Laskeuduin oksa oksalta puusta varovaisesti alas ja loikkasin ketterästi Solahypyn vierelle. Annoin naaraalle hieman pahoittelevan hymyn ja lähdimme tassuttelemaan kohti leiriä. Sammalhiput tuntuivat pehmeiltä varpaideni välissä, mutta auringon paahde sai minut janoamaan, että ne eivät olisi olleet tassujeni alla, vaan kastettuna veteen. Olisin voinut juoda vaikka viiden kissan edestä. Kun ajattelin vettä, kurkkuni tuntui entistäkin kuivemmalta. En kuitenkaan voinut ehdottaa, että me poikkeaisimme joella. Ehkä Solahyppy tiesi jotain mistä minä en tiennyt. Ehkä Kimalaistoiveen elinaika oli todella vähissä ja meillä oli kiire naaraan luokse. Pelkäsin, että saapuisimme liian myöhään ja joutuisin kuuntelemaan Kimalaistoiveen kuolon korinat. Aika itsekästä, että edes pelkäsin sitä.
“Haluaisitko sinä oman oppilaan? Eikö olisikin hienoa päästä kouluttamaan pikkusisarusta?” kysyin SOlahypyltä, jotta omat ajatukseni eivät pääsisi synkistymään liikaa. Yritin hokea itselleni, että oppilaat merkitsivät elämää ja sen jatkumista, vaikka joku kissa saattaisikin kuolla. Solahypyn katse oli onneksi kirkas. Hän ei selvästikään keskittynyt minun tunteitetteni tarkailluun. Hyvä, Solahyppy, ajattelin mielessäni ja loikkasin ketterästi muutaman pienen kiven ylitse. Liike, se auttoi siihen, että ajatukseni eivät saisi minusta liiallista valtaa.
“Minä kyllä haluaisin oman oppilaan, ei käy kieltäminen. En kuitenkaan tiedä olisiko se hyvä idea, että kouluttaisin omaa pikkusisarta. Ja totta puhuen, minä olen kyllä vielä niin tuore soturi. En varmaan edes osaisi kouluttaa oppilasta! Se vastuu jopa pelottaa minua. Meillä on niin paljon kokeneempia sotureita, että ehkä parempi antaa vastuu heille. Vai mitä sinä itse ajattelet? Olisinko minä sinusta sopiva kouluttamaan omaa oppilasta?” Solahyppy naukaisi pohdiskelevasti. Minusta hänen ajatusmaailmansa oli todella viisas. Siis nimenomaan viisas, ei älykäs. Solahyppy olisi varmasti oikein oiva kissa kouluttamaan oppilasta. Katselin Solahyppyä ja hain yhteyttä hänen sieluunsa. Taas kerran niitä omia hörhöjuttujani, ajattelin itseironisesti, mutta jatkoin tuijotteluani. Solahypylle sopisi joku hieman hukassa oleva nuorukainen. Joku joka oli villi ja täynnä tulta. Solahyppy saisi hänet varmasti kuriin, siitä ei ollut minusta epäilystäkään. Mutta ehkä todella olisi parempi, että hän ei kouluttaisi omaa lähisukulaistakaan.
“Minusta sinä olisit sopiva kissa kouluttamaan oppilasta”, aloitin ja minä pidin pienen mietintätauon, jonka jälkeen jatkoin entistä varmempana: “Sinussa on jotain sellasta energiaa, josta minä en edes saa kunnolla kiinni. Jotain erilaista. Jotain sellaista, jota olisikin syytä jakaa muille kissoille.” Solahypyn ilme ei ollut yhtä hämmästynyt, kuin Talvikkitakun. Naaras suorastaan kihisi uteliaisuudesta. Ehkä hän olisi halunnut hoputtaa minua jatkamaan, mutta ei kehdannut sanoa mitään. Ei hänen tarvinnut, halusin nimittäin päästä kertomaan hänelle lisää näkemyksistäni. Erityisen jännittävän tilanteesta teki se, että tämä oli ensimmäinen kerta kun juttelin Solahypyn kanssa kunnolla. Olimme me toki vaihtaneet yksittäisiä sanoja ja lyhytiä kuulumisia partioissa, mutta emme mitään sen syvempää. Sen takia arvioni saattoi osua aivan väärään. Luotin kuitenkin arvostelykykyyni. Solahyppy vaikutti avoimelta kirjalta. Hän ei edes yrittänyt peitellä sieluaan ja se johtui varmastikin siitä, että ei hänellä ollut mitään peiteltävää. Hän oli hyvä, puhtoisen valkoinen suorastaan.
“Jos sinä teet ahkerasti tehtäviäsi, kyllä sinä vielä oman oppilaan saat. Vanhemmissa sotureissa on tietenkin erilaista kokemuuden tuomaa turvallisuutta, mutta ei se tarkoita, että nuorilla kissoilla ei olisi mitään annettavaa. Joissain tilanteissa nuori soturi voi ymmärtää vanhempaa soturia enemmän. Mikään ei ole mustavalkoista, paitsi ehkä Korppitähden turkki”, naurahdin vitsaillen. Korppitähti oli Solahypyn isoemo, joten hänen mahdollisuudet saada oma oppilas oli varmasti oikein loistava. Auts! Yhtäkkiä askeleeni loppuivat kuin siihen astuessani jonkun terävään.
“Odota!” naukaisin nopeasti ja aloin nuolemaan anturaani. Siitä tihkui hieman verta ja rautainen maku levisi suuhuni puhdistaessani sitä. Miten minä olin nyt näin harhaan astunut?
“Taisin astua tikkuun”, parahdin Solahypylle, joka oli tullut katsomaan minua. Lopulta sain nyppäistyä piikun irti. Ehkä saisin vapautuksen partioista. Olin kuullut kissoilta, että jos haavoihin menisi likaa, ne voisivat tulehtua ja tulehdus voisi jopa johtaa kuolemaan. Vaikka minä en kuolemaa pelännytkään, en minä halunnut sen kohtaavan minua ainakaan näin. Se oli ideana jopa aika kauhistuttava. Kuolla nyt tulehdukseen. Siis johonkin, jonka kissa voisi välttää silkalla viisaudella. Lopulta hymyilin tavalliseen tapaani ja lähdin nilkuttamaan Solahypyn rinnalla.
“Oletko sinä kunnossa? Tarvitseko apua?” Solahyppy kysyi pehmeästi ja pudistelin hitaasti päätäni. Mitä minä olinkaan sanonut siitä Solahypyn sielun puhtaudesta? Naaras oli kirkas, kuin järven pinta. Siis sellaisen kirkkaan järven. Ei sellaisen ruskean ja samean, jonka pohjaan ei nähnyt. Kukaan kissa ei uskaltaisi juoda sellaisesta ja vain rohkeimmat uskaltaisivat uida sellaisessa. Minä en välttämättä uskaltaisi. Siellä pohjassa saattaisi lymyillä vaikka ja mitä epämiellyttävää. Yritin astella mahdollisimman nopeasti, mutta askeleeni jäivät lyhyiksi ja hitaiksi. Toivottavasti en hidastanut Solahypyn suunnitelmia mitenkään erityisen pahasti.
“Olet hyvä kissa, Solahyppy. Minä huomasin sen sinusta jo siellä puussa”, sanoin yllättäen ja jos naaras ei ollut hämmästynyt aiemmin, nyt hän sitten oli hämmentynyt.
“Mistä tuo nyt tuli? Totta kai minä klaanitoveriani autan!” Solahyppy naukaisi lempeästi ja asteli piikkihernetunnelista leiriin. Leiriaukion hälinä täytti korvani. Viherlehden aikaan aukio oli lähes aina täynnä kissoja. Erityisesti aurinkoisina päivinä. Juuri nyt oppilat harjoittelivat leikkisästi keskenään ja monet kissat sukivat toistensa turkkeja. Jonkinlainen tuoresaalis lojui lähes jokaisen kissan käpälistä. Päivä oli siis muiden mielestä mitä parhain. Solahyppy oysähtyi ja katsoi minua mietteliäänä. Yrittiköhän hänkin nähdä minun sieluuni asti? Ja tärkeimpänä kysymyksenä, näkikö naaras? Solahypyn kysymys oli kuitenkin mitä tavanomaisin.
“Pitäisikö meidän poiketa Leimusilmän pesässä? Jos tassusi kaipaa hoitoa”, Solahyppy naukui hieman epäröiden ja vilkuili parantajanpesän ja pentutarhan välillä. Huiskautin hieman kipeällä tassullani ilmaa. Ei minua yksi pieni piikki nujertaisi. Ja jos nujertaisi, se olisi kuitenkin luonnon oma tahto. Ehkä kuolema tällaiseen ei olisikaan niin pelottava asia, jos ajattelin sen olevan Tähtiklaanin oma tahto. Enkä minä halunnut Tähtiklaania uhmata. Se toisi huonoa onnea, ajattelin.
“Äsh, mennään vain Kimalaistoiveen ja pienten pentujen luokse. Haetaan heille vielä tuoresaalista, vaikka sisaruksesi eivätkään sitä vielä syö”, naukaisin reippaasti ja annoin naaraan valikoida emolleen jotain mieluista syötävää. Hän tiesi emonsa maun varmasti minua paremmin. Ei minulla oikeastaan ollut hajuakaan siitä mistä KImalaistoive piti vai pitiköhän hän kaikesta. Kaikki riista kelpasi ainakin minulle, mutta osa kissoista oli todella nirsoja. Jotkut kissat taas söivät mitä eriskummallisempia asioita, kuten liskoja ja käärmeitä. En tiennyt osasiko kukaan eloklaanilainen saalistaa käärmeitä. Niiden saalistus oli nimittäin todella suuren riskin tehtävää. Käärme saattaisi pistää sinua suoraan kaulaan ja se oli lähes varma kuolema. Olin kuitenkin kuullut tarinoita kissoista, jotka nauttivat käärmeistä. Jokaisella makunsa. Se päti tähänkin ja oikeastaan se päti lähes jokaiseen asiaan. Lopulta Solahyppy palasi seuraani, mukanaan suurikokoinen rusakko. Siitä riittäisi varmasti pentutarhan asukkien lisäksi jopa meillekin. Olikohan Solahypyn ajatuksena, että me myös aterioisimme Kimalaistoiveen kanssa? Minä en kokenut olevani oikeutettu riistaan. En ollut tehnyt mitään muuta, kuin kuljeskellut metsässä syviä syntejä mietiskellen. Se saattoi ruokita aivojani, mutta klaania se ei ruokkinut. Yritin kuitenkin muistuttaa itseäni myös siitä, että voisin heti pentutarhassa vierailun jälkeen mennä saalistamaan. Ei ole lehtikato, hoin itselleni. Riistaa kyllä riittäisi, vaikka en sitä pesään kantaisikaan. Sen takia olin saattanut sen hiirenkin vapauttaa takaisin metsään. Sinne se kuitenkin kuului. Ja en paljastanut sitä kenellekään, mutta olisin tehnyt sen jopa ehkä lehtikadon aikana. Ei se ollut reilu saalistustilanne, jos toinen oli jumissa eikä edes voinut paeta. Taas kerran, se ei osunut vapauden kanssa yksiin. Seurasin Solahyppyä kuuliaisesti pentutarhaan. Se oli yllättävän hiljainen ja ajattelin huvittuneena, että pian se muuttuisi. Toistaiseksi Kimalaistoive sai nauttia sen rauhallisuudesta, mutta Kaurispennun ja Seljapennun kasvaessa siellä varmaan olisi leikkitappelut käynnissä. Olisikohan Sirupentu silloin jo oppilasikäinen vai pääsisikö naaras nauttimaan leikeistä muiden pentujen kanssa? Olihan Sirupentu kuitenkin heitä paljon vanhempi. Kumarruin mennessäni perään ja hymyilin kuningattarelle lämpimästi. Se sama kuolemaa enteilevä tuoksu tulvahti jälleen nenääni. Katseessani oli ripaus sääliä ja kaipuuta, Jos Kimalaistoive tiesi omasta kohtalostaan, hän vaikutti ottavan sen todella tyynesti vastaan. Kaikki kissat eivät olisi yhtä rentoja, jos tietäisivät kuolevansa pian. Harhauduin taas omien ajatusteni labyrinttiin. Aloin miettimään olisinko itse yhtä tyyne. Vai hyppisinkö seinille ja yrittäisin paeta sitä? Pakoreaktio oli nimittäin meidän sisäänrakennettu ominaisuus. Mutta jos Kimalaistoive ei asiaa itse tiennyt tai haistanut, yrittikö naaras paeta sitä jo nyt? Ehkä Kimalaistoive ajatteli, että jos asiaa ei ajatellut, sitä ei ollut. Se oli minusta myös todella luonnollista. Eikä kenellekään tehnyt hyvää ajatella kuolemaa sellaisena hetkenä, kun pennut nukkuivat tassujesi vieressä. Toisaalta, niinä hetkinä Kimalaistoiveella ei myöskään ollut mitään muuta kuin aikaa. Ehkä ne olivat jopa pahimpia hetkiä. Pidin katseeni tiiviisti Kimalaistoiveen korvien välissä, kun naaras vaihtoi kuulumisiaan tyttärensä kanssa. Olisin halunnut lukea naarasta sisältä käsin. Tuntea sen mitä Kimalaistoive itse tunsi. Oliko hänen kehonsa täyttynyt pakokauhusta? Tai ehkä hän olikin niin tyyne sen vuoksi, että hän oli hyväksynyt asian ja ymmärtänyt, että mitään ei voisi enää tehdä. Tiesin naaraan uskon Tähtiklaaniin olevan hyvin vahva. Hän voisi tehdä tämän Tähtiklaanin tähden. Käyttää samaa logiikkaa mitä minä olin aikaisemmin käyttänyt ajatellessani Kimalaistoiveen tilannetta. Ravistelin päätäni ja yritin palata siihen iloon, mikä minussa oli aikaisemmin ollut. Olin kuitenkin auringon tavoittamisssa enkä saanut imettyä siitä energiaa samalla tapaa, kun puun oksastoilla tai avoimella nummilla. Minun pitäisi löytää se nyt sisältä käsin. Vetäisin syvään henkeä, jotta voisin saada puheenvuoron. Minulla ei kuitenkaan ollut aavistustakaan mistä Kimalaistoive ja Solahyppy keskenään puhuivat. Heidän hiljaisista puheenvuoroista päätellen Sirupentukaan ei ollut hereillä. Pidin myös oman ääneni hiljaisena, kuin öinen metsä.
“Kimalaistoive, onnittelut pennuista. He näyttävät niin terveiltä ja potrilta”, hymyilin ja kävin makaamaan kaksikon vierelle, katse tiiviisti pennuissa. Pennuista pienempi nukkui selällään ja näytti hieman huvittuneelta, kun hänen käpälät liikahtelivat pennun nukkuessa. Mistäköhän se näki unta? Oliko kissojen saalistajavaistot niin sisäänasennetut, että hänkin uneksi saalistamisesta? Tai voisiko tuon ikäiset pennut nähdä unia jo taisteluista? Pennut kuitenkin aloittivat leikkitappelut niin aikaisin. Vatsaani kouraisi. En ollut varma johtuiko se nälästä vai taistelemisen ajattelemisesta. Solahyppy repäisi jäniksestä kolme palaa ja jakoi ne meille kaikille. “Siltä varalta, jos emme saa tätä tällä porukalla syötyä, niin voin viedä loput klaaninvanhimmille. He ainakin saavat sen syötyä”, Solahyppy selitti toimintaansa ja nyökkäsin. Haukkasin jäniksestä pienen palasen ja katselin molempia kissoja kohtelias ilme kasvoillaan. Olin oikeastaan aika väsynyt. Se ei johtunut siitä, että päivän alussani oli ollut paljon sosiaalisuutta. Se jopa sai minuun energiaani. Sosiaalisuus ja muut kissat siis. Sen sijaan kuolema. Se oli ollut aivan liikaa minun ajatuksissani. Kuin minä en olisi voinut ajatella yhtään mitään muuta. Värähdin taas. Kuolema sai minut tuntemaan aina jotain kylmää ja kolkkoa, joka tunkeutui kehostani ulos värähdyksinä. Olin ajatellut kuolemaa lähes koko aamun eikä se todellakaan tehnyt minulle hyvää. Minun olisi lopetettava ennen kuin… En edes tiennyt mikä oli pahin mitä voisi tapahtua. Eihän kukaan kissa nyt ajatuksiinsa kuolisi, eihän? Ainakin minä saatoin vain toivoa, että se ei olisi mahdollista. Mutta entä jos se värjäisi ajatukseni lopullisesti mustiin sävyihin? Mitä jos valoisa aurinkoni vietäisiin ja sen tilalle tulisi jotain synkkää. Jotain mikä ei ollut saanut pyhien jumalien kosketusta. Ravistelin päätäni. Juomaveteeni oli oikeasti päässyt jotain omituista. Se selitti sen miksi ajatukseni poukkoilivat jatkuvasti. Molempien kissojen katseet olivat minussa, minulta oli mennyt ohitse jotain mitä he olivat sanoneet. Voi ei… Solahyppy varmasti pitäisi minua todella epäkohteliaana kissana. Minun olisi pelastettava tilanne ja näytettävä, että minä edes ymmärsin olevani hiukan jäljessä keskustelusta.
“Anteeksi, minä taisin nukkua viime yön todella huonosti. Siis todella huonosti. Kuin en olisi nukkunut lainkaan”, liioittelin ja jouduin laittamaan jarrun päälle, jotta en sanoisi jotain, joka saisi heidät ihmettelemään vielä enemmän. Naurahdin keventääkseni tunnelmaa. Molemmat naaraista vaikuttivat kuitenkin todella lempeiltä. Sellaisilta kissoilta, jotka eivät tuomitsisi muita.
“Tarkoitin siis vain, että se selittää miksi katoan koko ajan ajatuksiini. Toivottavasti te ette pahastu. Ajatuksillani taitaa olla minulle koko ajan jotain asiaa”, viikseni värähtelivät omalle vitsilleni. Kimalaistoive nyökkäsi lempeästi ja Solahyppy keskittyi syömään rusakkoaan.
“Minä sanoin vain, että Sirupentu on kysellyt sinun perääsi usein. Hän kertoi, että te olette nyt siskoksia”, Kimalaistoive kertoi iloisesti. Naaraan sanat lämmittivät sydäntäni ja sieluani. Tuntui hyvältä olla näin tarpeellinen. Kyllähän minä katsoin muiden kissojen perään, mutta olin ehkä enemmän taka-alalla. Mieluummin annoin muiden olla auringon loisteessa ja nostatuksessa. En minä itse kaipaillut sen suurempaa arvostusta. Mutta ehkä minä kaipailin jotain sen suuntaista. että joku kissa kyselisi minun perääni. Haluaisi nähdä nimenomaan minut eikä ketään muuta. Ajatus oli jopa hieman vieras. Sirupentu oli ehkä jopa ensimmäinen sellainen kissa. Olin aiemmin ajatellut, että olin ollut Tiklitassulle sellainen. Mutta selkeästi en ollut. Jos minä olisin ollut, naaras ei olisi hylännyt Eloklaania. Räpäytin silmiäni ja näin jotain sinistä. Surun. Missäköhän Tikli edes meni? Hänen lähtönsä jälkeen olin nähnyt naaraan muutaman kerran. Hän kuulemma liikkui klaanien lähellä, mutta omien sanojensa mukaan ei halunnut kohdata klaanikissoja. Ei ainakaan eloklaanilaisia. Eikö edes minua..? Päätin, että etsisin naaraan tassuihini. Minun olisi pakko puhua hänen kanssaan. Edes hetken. Minä halusin tietää missä hän tarkalleen liikkui. Mitä hän söi, missä nukkui. Oliko hän ihaillut samoja kukkia, kuin minä ja miettinyt, että olisipa kukat ikuisia. Tikli oli ollut meistä kahdesta aina enemmän se järkipersoona. Hänestä kukkien ihailu oli ollut hieman ajanhukkaa. Hymähdin. Taisin sittenkin tietää vastauksen ainakin yhteen kysymyksistäni. Kysymykseni eivät kuitenkaan loppuneet missään nimessä siihen. Olisin halunnut myös tietää oliko naaras tehnyt paljon ystäviä vai oliko hänestä tullut todellinen erakkosielu? Entä miettikö hän minua yhtä paljon, kuin minä häntä? Ja ehkä jopa tärkeimpänä, oliko naaras säilyttänyt oman uskonsa Tähtiklaaniin. Minusta tuntui jopa todella kauhealta, jos Tikli olisi hylännyt Tähtiklaanin. Silloin me emme koskaan tapaisi. Meidän perheestä ei tulisi koskaan ehjää. Sydämeni hypähti. Mitä jos Tikilillä olisi jo omakin perhe? Entä jos hänellä oli jo omia pentuja ja kumppani. Vai olikohan naaras joutunut kasvattamaan ne yksin? Mitä jos Tikli oli pentujen syntymän myötä päässyt Tähtiklaaniin? Tai joutunut kadotukseen? Ajatukseni eivät enää virranneet puron lailla, vaan ne pulppusivat kuin Eloklaanin reviirin läpi kiemurteleva joki pahimpien tulvien aikaan. Ajatuksissani oli useinkin vilkasta, mutta tänään oli erityisen vilkas päivä. Se oli jopa hieman sääli. Minulla olisi ollut paljon hauskempaa Talvikkitakun ja Solahypyn kanssa, jos en koko ajan ajattelisi omia juttujani. Tuntui jopa hieman epäreilulta, että minä en paljastanut heille kuinka suuren osan he ajatuksistani ryöväsivät. Kuin olisin salakatsellut heitä, kun yritin katsoa heitä niin monesta kulmasta. Onneksi ajatuksia ei pystynyt lukea suoraan. Tietyllä tapaa kyllä. Kissojen katseet, hymyt, eleet ja muut ilmeet paljastivat enemmän, kuin he arvasivatkaan. Joskus hymy voisi lipsauttaa pienen salaisuuden sanomatta yhtään mitään. Minun kasvoni olivat kuitenkin neutraalit. Yleensä kun uppouduin ajatuksiini, silmäni ikäänkuin pysähtyivät paikoilleen. Ai mistä tiesin? No siitä, että joskus minulla oli ollut tapana mietiskellä joen läheisyydessä. Nyt puun oksat olivat vieneet sen paikan. Ehkä joskus olisi taas joen vuoro. Mietiskelypaikkani nimittäin vaihtuivat aina tasaisin väliajoin. Se riippui aina siitä, että minkä hengen minä juuri sillä hetkellä tunsinkaan kaikista voimakkaimpana. Joskus se oli ollut vesi. Silloin olin tuntenut erityistä vetoa syvyyksiin ja minun uimataitoni olivat parantuneet kuin ryminällä. Mutta nyt aurinko oli minusta voimakkaampi, ainakin minulle. Se antoi minulle sen kaiken energian, mitä minä milloinkin tarvitsinkaan. Ja aurinko antoi aivan erilaista energiaa, kuin vesi oli antanut. Auringon energia oli lämmintä. Joinain päivinä hellää ja joinain päivinä suorastaan kiihkeään kuumaa. Vesi taas oli ollut nopeaa. Sellaista energiaa mitä ajatuksissani tällä hetkellä virtasi. Nopeaa ja upottavaa. Enkä ollut kyennyt taistelemaan sitä vastaan. Olin hukkunut, kuten olin arvellut. Jos ajatukseni päättivät jotain, en minä osannut pistää vastaan. Palasin taas tähän hetkeen ja huomasin jotain kummallista. Katselin ympärilleni ja mietin mikä tästä maisemasta puuttuikaan. Solahyppy! Mihin ihmeeseen naaras oli kadonnut? Kimalaistoive otti hämmästyksestäni kopin.
“Hän lähti, muisti partion”, Kimalaistoive naukui ja jatkoi Seljapennun selän sukimista. Tunsin miten häpeän kuumotus nousi poskilleni. Kuinka minä en ollut huomannut, että meistä kolmas oli lähtenyt? Solahyppy mahtoi pitävän minua aivan täytetä hiirenaivona, jonka pää oli herhiläisiä täynnä. Katsoin Kimalaistoivetta suoraan silmiin. Naaras ei ainakaan vaikuttanut pitävän minua sellaisena.
“Anteeksi”; mutisin ja mietin olisiko minun parasta vain poistua vähin äänin. Kimalaistoive kuitenkin vain pudisteli päätäni eikä vaikuttanut olevan vihainen. Miten Kimalaistoive olikin noin ymmärtäväinen?
“Vaivaako mieltäsi jokin? Vaikutat olevan kovin mietteissäsi”, ikikuningatar kysyi pehmeästi ja mietin mitä minä voisin naaraalle kertoa. En kuitenkaan halunnut vaivata häntä omilla ongelmillani liikaa. Hän oli kuitenkin sairas, muistutin itseäni. Ei olisi hyväksi, jos vuodattaisin hänelle minun omat ongelmani. Kimalaistoive saattaisi pitää minua aikamoisena moukkana.
“Minä vain… En oikeasti halua vaivata sinua liikaa. Mietin vain siskoani”, päädyin kuitenkin tunnustamaan tabbykuvioiselle naaraalle. Kimalaistoive oli minua kuitenkin vanhempi kissa ja oli todistanut myös vanhempieni kuoleman. Jos hänen muisti ei ollut kovin huono, hän varmasti muistaisi Tiklitassun lähdön. Tosin klaanien historiaan mahtui paljon kissoja. Ei olisi mikään ihme, jos ei muistaisi joka ikisen kissan nimeä. En minäkään varmasti pystyisi luettelemaan kaikkien nimiä tai sukulaissuhteita. Eloklaanissa niitä ja muunlaisia kuvioita nimittäin riitti vaikka muille jakaa. Kimalaistoive katsoi minua myötuntoisesti ja mietti hetken mitä hän sanoisi.
“Ei se mitään, saahan sitä mietiskellä. Oletko kuullut hänestä mitään? Eikö hän nimesi ollut Tiklitassu?” kuningatar kysyi muistaessaan siskoni nimen. Minä itse ilahduin, että Kimalaistoive oikeasti muisti hänen nimen ja tunsin mielihyvää kuullessani Tiklin klaaninimen. Se sai minut tuntemaan siskoni vielä lähempänä. Kuin naaras olisi edelleen täällä. Tai oikeastaan – kuin naaras olisi kuollut oppilaana. Ja klaanille hän varmaan olikin kuollut. Olihan Tikli niin kutsuttu petturi. Klaanitoverini ympärilläni eivät kuitenkaan tienneet, että minusta tulisi todennäköisesti samanlainen. Yhtäkkiä tassujani alkoi poltella ja pesän seinät saivat kaiken tuntumaan raskaammalta. Minä halusin päästä aurinkoon.
“Anteeksi, Kimalaistoive. Olisi ollut todella kiva jutella ja kyllä, Tiklitassu oli hänen nimensä, mutta minun on nyt mentävä”, kiirehdin sanomaan ja olin sekoilla sanoissani, jonka jälkeen minä lähdin pentutarhasta suorastaan hippulat vinkuen. Tunsin Kimalaistoiveen kysyvän katseen selässäni, mutta en halunnut jäädä katsomaan. Minä pakenisin nyt leiristä niitylle ihailemaan aurinkoa ja nauttimaan kukkasista.
“Tuikelintu!” kuulin Sirupennun miukaisun, mutta heilautin naaraalle vain epäselvästi häntääni. Tassuuni kivisti. Olin unohtanut varoa sitä, mutta nyt halusin vain äkkiä leiristä niitylle. Muiden kissojen puheensorina tuntui tunkeutuvan ajatuksiini, mutta niitä oli niin paljon, että ne eivät kyenneet läpäisemään ajatusteni omaa virtaa. Ensimmäistä kertaa koko päivänä pidin sitä hyödyllisenä. Muun ajan se oli ollutkin aivan täysin turha etu. Minulla oli jatkuvasti mennyt muiden kissojen sanat ja puheenvuorot ohitse. Huokaisin ja pudistelin päätäni, kuin olisin tehnyt jonkun pahemmankin virheen. Kurkkuni tuntui edelleen kuivalta, mutta minusta tuntui siltä, että jos en pääsisi maadoittamaan itseäni, kuiva kurkku ei olisi todellakaan ongelmistani pahin. Ja villi vesi oli juuri nyt aivan liian vaarallisen oloinen elementti. Ajattelin, että jos menisin veden läheisyyteen, ajatukseni villiintyisivät entistä enemmän. Jolkottelin rauhallisin askelin kohti Kieloniittyä. Samat maisemat osuivat silmiini. Olin kävellyt tätä polkua pitkin lukemattomia kertoja. Ohitin ne samat puut jokaisella kerralla. Mutta jokaisella kerralla luonnossa oli tapahtunut jotain muutoksia, joita en ehkä ollut huomannut. Ehkä puut olivat kasvaneet puolikkaan hiiren mitallisen tai sitten muutamat kukat niiden ympäriltä olivat kuihtuneet. Tai sitten jokin pieni myyräperhe oli löytänyt puiden alta itselleen kolon. Ehkä niillä oli siellä samanlaiset, sammalilla vuoratut pesät. Ajatus tuntui pehmoiselta, kuin ne pesien lattialla olevat sammalet. Minusta tuntui hyvältä ajatella, että kissat eivät olleet ainoita perheellisiä eläimiä. Se teki toisaalta myös saalistamisesta vaikeampaa. Mitä jos minä rikkoihin jonkun perheen? Saatoin vain toivoa, että he kuolisivat yhdessä. Toisaalta, eihän kissatkaan kuolleet perhe kerrallaan. Tai jos kuolivat, niin se olisi hyvin suuri tragedia, jota surtaisiin kuiden – jopa vuodenaikojen – ajan. Kaivelin muistiani ja mietin oliko Eloklaanin historiaan mahtunut sellaisia. En kuitenkaan muistanut yhtäkään. Mietin hetken kysyisinko asiasta klaaninvanhemmilta tai jopa itse Eloklaanin perustajalta, Medeltä, kunnes tajusin kuoleman vallanneen taas osan ajatuksistani. Värähdys tuntui tällä kertaa jopa tavallista voimakkaammalta. Se oli kehoni selkeä merkki, että minun olisi keskityttävä. En saisi antaa tummien pilvien ottavan jatkuvasti valtaa aivoistani. Kävin kasvien sekaan makaamaan kyljelleni ja hengitin mahdollisimman syvään. Tunsin miten muutamat muurahaiset astelivat turkillani. En antanut sen kuitenkaan häiritä. Oikeastaan se oli jopa mukavaa. Se kertoi vain siitä, että olin tällä hetkellä erityisen lähellä luontoa. Hymyilin ja ummistin silmäni. Nyt Tuikelintu, ajattelin. Muista sinun oma yhteytesi luontoon, mieti vain sitä. Mieti kuinka aurinko lämmittää turkkiasi ja antaa sinulle lohtua. Ei tässä hetkessä ollut lainkaan tilaa kuolemalle. Haukottelin. Ehkä minua olikin vain väsyttänyt koko tämän ajan. Ehkä olinkin oikeasti nukkunut huonosti. Käännähdin selälleni ja paljastin vatsani koko maailmalle. Jos joku vihamielinen olento olisi osunut paikalle, olisin ollut todella helppo kohde. Minä kuitenkin tiesin, että niin ei tapahtuisi. Tässä hetkessä minusta tuntui siltä, että kyllä maailma minua suojelisi ja pitäisi huolen, että mikään paha ei pääsisi koskettamaan minua. Olin siitä tunteesta kiitollinen. Nyt minun ajatuksissani oli tilaa miettiä tulevaisuuttani. Yksi tavoitteeni oli Tiklin tapaaminen. Halusin vaihtaa hänen kanssaan kuulumisia ja saada tietää oliko naaras onnellinen valintoihinsa. Jos hän olisi, ei minulla olisi asian suhteen mitään huolehdittavaa. Mutta koska minä en juuri nyt päässyt puhumaan naaraan kanssa, en voinut varmistua asiasta. Tiklihän saattaisi olla vaikka kuinka onneton ja katua lähtöään Eloklaanista. Huokaisin. Ajatukseni pyörivät vain samaa kehää. Kun en minä voinut tietää ja minua ärsytti, kun minä en myöskään päässyt ottamaan asiasta selvää, niin en minä voinut tietää mikä puoli ajatuksistani oli oikeassa. Vain Tikli voisi kertoa asian todellisen laidan. Toinen ja sitäkin suurempi suunnitelma oli Eloklaanista lähteminen. Minä olin tullut siihen tulokseen, että en minä oikeasti voisi antaa hyväksyntää klaanien toimintatavoille. Ne perustuivat ainoastaan veren vuodattamiselle ja muiden kärsimykselle. Luonto, se kärsi niin paljon, kun kissat taistelivat siitä. Mutta minun ongelmani oli se, että minä en halunnut lähteä yksin. Yksinäisyys. Se tuntui todella surulliselta. Minä en halunnut ajautua siihen tilanteeseen ja minä myös koin, että minulla oli paljon annettavaa muille kissoille. Halusin toimia jonkinlaisena opastajana. Mutta en kuitenkaan päällikkönä. Minusta kenenkään kissan ei kuuluisi olla päällikkö. Asioista pitäisi päättää yhdessä eikä niin, että yksi kissa voisi vain julistaa sodan ja muiden kissojen nyt olisi seurattava häntä. Mutta valta oli myös kissojen mielestä todella houkuttelevaa eikä kukaan halunnut luopua siitä. Eivät kissat halunneet luopua jostain, jonka he olivat lopulta vaivalla saaneet. Sen takia minä en myöskään uskonut, että klaanit tulisivat koskaan luopumaan reviireistään tai vihollisuudesta toisia kissoja kohtaan. Minä kuitenkin uskoin siihen, että me voisimme elää yhtenä kissajoukkona. Kissat voisivat elää samalla alueella ja rakentaa reviirille useita eri leiriä. Voisi olla muutama isompi leiri ja sitten muutama pienempi. En nähnyt asiassa mitään, joka voisi mennä pieleen, jos kissat vain luopuisivat ahneudestaan. Mutta minun ideani vaati niin paljon luopumista, että ei sitä voisi koskaan tapahtua. Jos ideaani olisi kuulunut ottaminen, kissat saattaisivatkin innostua. Olin kuitenkin alkanut elättelemään toivetta omasta pienestä kissajoukkiosta. Sellaisesta, että me eläisimme yhdessä rauhallisesti. Ei tarvitsisi miettiä sotia tai riittäisikö seuraavana lehtikatona ruokaa. Ruokaa nimittäin voisi hakea kauempaa tai voisimme laittaa viisaat päät yhteen isolla joukolla. Ei niin, että kaksi päällikköä päättäisi, että asuisimme nyt näillä reviireillä ja riitelisimme niistä yhdessä. Huoh. Oliko tylsempää aihetta, kuin taisteleminen? Minusta ei ainakaan. Sen takia inhosin sitä, että ajattelin sitä niin usein. Oliko taistelemisesta seurannut mitään hyvää? Osoittakaa minulle edes muutama asia, johon ei liity valta.
Jep, jos olisin esittänyt ajatukseni ääneen, olisi ollut yhtä hiljaista. Sellaista asiaa ei nimittäin ollut. Olin joskus kysynyt asiasta Talvikkitakulta, mutta hänen ei ollut osannut vastata. Naaras nimittäin taisi salaa haaveilla varapäällikkyyden perään, vaikka hänestä tuskin sellaista tulisi. Räväytin silmäni auki ja katselin vain sinistä taivasta. Niin kaunista ja rauhallista. Aika tuntui suorastaan pysähtyneen, sillä taivaalla ei ollut edelleenkään pilviäni. Ajatukseni kuitenkin vain laukkasivat ja juoksivat. Pian ne ylittäisivät Eloklaanin rajan. Sillä vauhdilla ne tällä hetkellä kulkivat. Pyörähdin takaisin vatsalleni ja jatkoin ideani miettimistä. Hyvä on, tällä hetkellä olin vain minä ja yksi ehkä hieman hupsu idea. Minun olisi esitettävä se muille kissoille niin, että he haluaisivat tarttua siihen. Heidän olisi sisäistettävä. Vain sillä tapaa he voisivat omaksua sen. Minä en nimittäin halunnut, että he ainoastaan seuraisivat minua, kuin päättömät pennut ketkä eivät osaisi tehdä omia päätöksiä. Siltä osa klaanien ideoista todellakin tuntui. Ainakin Kuolonklaanin puolella. Olin elänyt suuren sodan aikaan ja silloin kissat olivat toimineet, kuin aivottomat. He olivat kuunnelleet Henkäystähteä kaikessa. Ja veri. Se oli vuotanut, kuin joesta kaadettuna. Kuolema! Kuinka monta kertaa se olikaan näytellyt päärooliani ajatuksissa? Se vain vahvisti sitä ajatusta, että klaani ei ollut hyvä paikka. Se sai kissan miettimään tämänlaisia asioita. Ilman klaaneja en olisi miettinyt kuolemaa. Olisin vain miettinyt kukkasia ja perhosia, ehkä sitä mitä minä tekisin kissajoukkioni kanssa. Olin kuitenkin alkanut miettimään ketkä kaikki saisin minun joukkiooni liittymään. Talvikkitakku oli yksi hyvä vaihtoehto. Naaras oli toki todella uskollinen klaanien tavoille eli taistelemiselle ja reviirille. Hän oli kuitenkin alkanut lämmetä minun ajatuksilleni. Ehkä naaras ymmärtäisi, että kissan – erityisesti naaraan – paikka ei ollut tämänlaisissa tehtävissä. Minä en ajatellut, että naaraat eivät pystyisi taistelemaan, ehei! Vaan että meidän lempeää luomisenergiaa ei kuuluisi käyttää sellaiseen. Me naaraat olimme tietyllä tapaa todella ihmeellisiä. Meidän keho kykeni kasvattamaan pieniä kissoja ja pitämään huolen elämän jatkumisesta. Se oli ehkä jopa maailman ihmeellisin asia, jos minulta kysyttiin. Jos naaraita ei olisi, me kuolisimme sukupuuttoon. Eikä naaraiden tehtävä tietenkään ollut olla pelkästään pentutarhassa. Mutta taistelukentälle me emme kuuluneet minun mielestäni. Hivelin ruohikkoa käpälälläni ja syvennyin mietteisiini. Olin myös ajatellut, että ehkä minä kertoisin muille lisää henkiolennoistani ja energioista. Ehkä me voisimme kunnioittaa niitä erilaisin menoin. Hymyilin lämpimästi. Tähtiklaanin palvomiseen minulla oli paljonkin ideoita, joista yksi oli että emme nukkuisi piilossa tähdiltä. Jonkinlainen suojapaikka olisi hyvä olla, mutta ehkä harvalehtinen puska toimisi parhaiten. Tai sellainen, että jokainen kissa nukkuisi säännöllisesti esi-isiemme alla. Nousin takaisin istumaan ja katselin aurinkoa. Aurinkokin tuntui minulle tärkeältä, vaikka se olikin tähtien vastakohta monella tapaa.
“Oi Pyhä Aurinko”, minä henkäisin ja kurottauduin koskettamaan sitä käpälälläni, vaikka tiesin sen olevan täysi mahdottomuus. Aurinko, tähdet ja kuu olivat jossain niin kaukana, että edes minun vilkas mielikuvitus ei kyennyt kuvittelemaan niin kauaksi. Olin joskus kiipeillessä yrittänyt koskettaa aurinkoa, mutta turhaan. Se oli niin kaukana. Mutta kaikkea piti silti yrittää, eikö vain? Elämä olisi ollut niin tylsää, jos ei yrittäisi tavoitella mahdottomuuksia. Joskus ne mahdottomuudet saattaisivat kääntyä täysin mahdollisiksi asioiksi. Ehkä se joskus ei ollut tänään, mutta se saattaisi olla aina huomenna. Ja olihan minun ideani todella utopistinen. Silti minä jaksoin haaveilla sen perään. Ja olin myös aivan varma, että Tähtiklaani siunaisi minun ideani. Seuraava askeleeni oli, että alkaisin keräämään kissajoukkoa kasaan. Kävin jo mielessäni sopivia kissoja läpi. Ehkä Solahyppy olisi sopiva kissa? Naaras oli vaikuttanut mukavalta ja puhtoiselta. Minun kissajoukkioni idea ei ollut kuitenkaan olla mikään pyhien ja virheettömien kissojen yhteisö. Enhän minä itsekään ollut sellainen eikä oikeastaan kukaan ollut. Olisi ollut outoa, jos joku kissa olisi ollut sellainen. Oikeastaan, se olisi ollut ehkä jopa hieman epämiellyttävää. Sellaiset kissat olisivat saattaneet käyttää aikaansa muiden tuomitsemiseen. Minä en ymmärtänyt sen ideaa. Minusta jokaisen olisi kuulunut saada elää juuri niin kuin halusi.

Lopulta mietintäretkeni oli palauttanut minut leiriin. En edes muista milloin minä olin sinne palannut. Aikaa oli kulunut kuitenkin sen verran, että aurinko oli värjännyt taivaanrannan useisiin eri punertaviin sävyihin. Kaikki oli oli ollut jälleen niin kaunista. Nälkä oli kuitenkin ajanut minut leiriin. Ehkä hieman hassua, enhän minä ollut tehnyt juuri mitään. Mutta niinhän ne jotkut sanoivat, ajattelu oli todella raskasta puuhaa. Ja tähän tilanteeseen se ainakin sopi, kuin nenä päähän! Häntäni huiski puolelta toiselle ja unohdin katsoa eteeni. Tumpsahdin maahan. Juuri niin minun tuuriani! Olin niin pahasti omissa ajatuksissani, että minä en edes muistanut katsoa eteeni.
“Voi anteeksi, tänään ei todellakaan ole minun päiväni!” huokailin ja pahoittelin suru suupielessäni. Minun pitäisi todellakin nyt keskittyä. En voinut vain törmäillä ympäriinsä tai jättää muiden kissojen puheenvuoroja väliin. Tuikelintu, nyt ryhdistäydyt tai sinun elämäsi hajoaa atomeiksi! Tämän jälkeen minä kyllä menisin nukkumaan. Ehkä minä jopa nukkuisin leiriaukiolla, tähtien alla. Tähdet – ne korjaisivat minun poukkoilevat ajatukseni ja kertoisivat minulle mitä minun kuuluisi tehdä, jotta en olisi tällainen pieni hölmö. Mustavalkea kissa ojensi minulle käpälän ja pudisteli päätään. Kuutamolaine! Ehkä minä voisin udella naaraalta, mitä mieltä hän oli Talvikkitakusta. Minustahan se kuoriutui varsinainen kyllä, mutta ehkä siinä ei olisi mitään pahaa. Ei Kuutamolaine, Talvikkitakku tai Virnakukka välttämättä pahaztuisi asiasta. Tai jos pahajastuisi, niin ehkä senkin saisi korjattua jotenkin.
“Ei se mitään. Mihin matka? Pesään varmaan, mutta eikösinulal ole hieman väärä suunta?” Kuutamolaine kysyi humoristisesti ja naurahtelin epäilyttävän hermostuneesti. Aloin etsimään pään seastani sopivaa kelaa, joka kertoisi minulle mitä minun kuului sanoa. En nimittäin keksinyt yhtään mitään, vaikka Kuutamolaineen kysymys oli helppo. Siihen sopiva vastaus olisi ollut vain, että voi ei, minä unohdin katsoa eteeni.
“Turkkisi taisi sokaista minut”, sopersin ja ravistelin päätäni. Hetkinen nyt, nämä ei kyllä olleet lainkaan oikeat sanat tähän tilanteeseen! Kuutamolaine naurahti hieman kiusaantuneesti ja mietin miten voisin korjata tilanteen. Nyt tarvittaisiin nokkelaita sanoja! Sellaisia sanoja, joita minun sanavarastostani usein löytyi. Mutta juuri tänään, mokien luvattuna päivänä niitä ei löytynyt sitten lainkaan. Kuutamolaineen katse tuntui entistä terävemmältä. Ilmestyisipä Talvikktakku jostain paikalle ja ottaisi tilanteen haltuun. Hänenhän ystävä Kuutamolaine loppupeleissä oli.
“Tähdet, siis ne sokaisivat minun tieni! Tiedätkö ne tähdet, jotka tuikkivat Tähtiklaanin mahdista? Mutta oikeastaan, nyt kun olet siinä. Minä juttelin tänään Talvikkitakulle ja-” hölötin Kuutamolaineelle, mutta naaras keskeytti minut suurella huokauksella. Olinko sanonut jotain väärää, mutta en ollut vain itse huomannut sitä? Vai oliko Talvikkitakku tehnyt taas jotain todella tyhmää? Jotain mistä ei selittelyillä selviäisi. Kallistuin hyvin vahvasti sen puoleen. Naaras nimittäin osasi olla todellinen hiirenaivo enkä ollut kuullut ketään hänen läheistään, joka olisi välttynyt Talvikkitakun älyttömiltä tempuilta.
“Minä en juuri nyt oikeastaan jaksa kuulla mitä älytöntä hän on taaa tehnyt. Nähdään, Tuikelintu”, Kuutamolaine naukaisi pikaisesti ja kipittti tuoresaaliille.

Päivä oli paahatavan kuuma. Aurinko paistoi porottamalla päällämme, eikä varjoa leirissä juuri ollut.
”Hei Mustikkapyörre?” Katsaisin ylös edessäni seisovaan Nopsaliekkiin. ”Haluatko tulla partioon kanssani?” Hän jatkoi, kun oli saanut huomioni.
Nyökkäsin ja hymyilin. Nopsaliekki tuntui aina pelastavan ikävät päivät, niinkuin tämän.
”Minne menemme?” Käänsin katseeni kohti kollin turkkia. Hän johti meitä vikkelästi pois leiristä metsän osittaiseen piiloon auringolta.
”Ajattelin, että voisimme mennä uimaan”, Nopsaliekki nyökkäsi kohti reittiä uimapaikalle. Pieni väristys kulki kehoni läpi, kun kuulin Nopsaliekin aikeet mennä veteen. En ollut kovin hyvä uimaan, eikä muistoni veden kanssa olleet mitenkään erityisen mahtavat. Tietenkin pieni pako tältä poltolta olisi oikein tervettullutta.
Jatkoimme kävelyä tukalassa lämmössä. Aurinko oli varmaan päättänyt paahtaa meidät elävältä, olisiko tuosta vitsiksi? Kerrankin turkkini ohuesta karvasta oli sentään hyötyä.
Kävelin joen vartta alas ja kohti sitä. Varoin vettä ja peräännyin hieman aallolta, mutta Nopsaliekki kerkesi jo pulahtaa märkään nesteeseen.
”Tulehan sinäkin!” Nopsaliekki osoitti kohti virtaavaa vettä hännällään pitäen iloisen hymyn kasvoillaan.
”En — Minä uskalla”, hengitin raskaasti, sillä auringon lämpö oli alkanut vaikuttaa aivotoimintaani. Ehkäpä minun pitikin mennä veteen oman terveyteni puolesta, mutta en vain osannut uida. Mitä jos Nopsaliekki ei saisikaan minusta kiinni ja jäisin joen kammottavaan virtaan? Mitä jos hän yrittäisi hukuttaa minut?
Räikeät mielikuvat painuivat päähäni siitä kerrasta, kun putosin jokeen. Yritin pudistella ajatukseni pois, mutta hyytävän kylmä vesi tuntui silti vyöryvän päälleni tälläkin hetkellä.

//Nopsasti uimaan menevä?

Kimalaistoive suki Seljapennun pehmeää turkkia. Naaraan sydämessä läikähti. Hän oli kuvitellut, että hän ei enää ikinä saisi kokea emoutta tällä tapaa. Naaras oli ajatellut, että edellinen pentue jäisi hänen viimeisekseen, mutta että Tähtiklaani oli siunannut heidät vielä kolmannella pentueella… Kimalaistoive katsoi varapäällikköään tyynesti ja lempeästi. Ikikuningatar kyllä ymmärsi kuinka tarpeettomalta emosta tuntui, kun pennut alkoivat elämään omaa elämäänsä. Se oli surullista, vaikkakin Kimalaistoiveesta oli ihana katsoa kun pennut löysivät oman elämänsä.
“Käärmekulta, istu – ole hyvä”, Kimalaistoive naukui pehmeästi ja taputti käpälällään paikkaan vieressään. Kuningatar itsekin kömpi varovaisesti istuma-asentoon, mutta suojasi edelleen pentunsa hännällään. Vaikka oli viherlehti ja vuoden lämmin aika, niin hän ei voinut ottaa sitä riskiä, että hänen pentunsa paleltuisivat. He olivat vielä niin pieniä.. Ties mikä pöpö heihin iskisi! Käärmekulta istahti pentutarhan pehmeille sammalille hieman vaivaantuneen oloisena. Naaraan tavanomainen ryhti oli lysähtänyt ja hän silmäili ympärilleen hieman epävarmana.
“Se ei ehkä tunnu sinusta siltä, mutta se on oikeasti todella positiivista, että Kärpässointu ei enää viihdy sinun kanssasi niin paljoa”, Kimalaistoive aloitti ja Käärmekulta katsoi häneen hieman epäluuloisena, kuin Kimalaistoive olisi yhtäkkiä alkanut selittämään lentävistä siileistä.
“Se nimittäin tarkoittaa vain sitä, että Kärpässointu on löytänyt oman elämänsä. Tuntuu varmasti vaikealta päästää irti, mutta teidän suhteenne tulee muuttumaan ja se on vain todella hyvä asia”, naaras naukui hennosti hymyillen ja sukaisi vaihteeksi omaa rintaturkkiaan. Kimalaistoive ei tuntenut Kärpässointua hyvin, mutta Käärmekulta oli ollut pentunsa kanssa samaan aikaan pentutarhassa, kun hänen edellinen pentueensa. Hän muisteli, että Kärpässointu oli ollut erityisen omalaatuinen tapaus ja eikä ollut puhunut paljoakaan. Se ja kolmen muun pennun menetys voisi saada Käärmekullan huolestumaan erityisen paljon siitä pärjäisikö hänen tyttärensä elämässään.
“Huolestuttaako sinua se, että Kärpässointu ei pärjäisi elämässä vai että hän unohtaisi sinut?” Kimalaistoive kysyi varovaisesti. Hän ei halunnut, että Käärmekulta ajattelisi, että hän ei uskonut mustaturkkisen naaraan pärjäävän elämässään. Naaras kuitenkin pystyi ymmärtämään, että jos pentu oli erityislaatuinen, niin emoa huolestutti vain enemmän. Silloinen Korppisiipikin oli huolehtinut paljon Kimalaispennun pärjäämisestä. Kolmella jalalla oli paljon vaikeampi kysyä muiden kissojen perässä. Mutta niin vain hän oli näyttänyt muille, että hänkin pärjäisi, vaikka ei pystyisi aivan samaan mihin pentuetoverinsa pystyivät. Kimalaistoive oli edelleen ylpeä siitä, että hän oli päässyt soturiksi asti, vaikka kuningattarena olo olikin lopulta ollut hänen kutsumuksensa.
“Ja mitä Sädesäihkeeseen tulee, niin oletteko te muistaneet huoltaa teidän kumppanuutta kahdestaan, ilman pentuja?” kuningatar kysyi soljuen aiheesta toiseen. Kimalaistoive tiesi miten tärkeää oli muistaa tehdä asioita aivan kaksin – kumppaneina. Ilman velvollisuuksia tai ulkopuolisia kissoja. Välillä Kimalaistoiveestakin tuntui, että hän ja Irvikita olivat erkaantuneet toisistaan liikaa. Joskus kolli oli aivan liian kiireinen ja toisessa hetkessä Kimalaistoiveella oli tassut täynnä pentuja. Niinä aikoina yhteiset, hiljaiset ja rauhalliset tuoresaaliin jaot olivat kultaakin kalliimpia.

//Käärme?

Kharon kuunteli tarkkaavaisesti, mitä Lieskakajo hänelle kertoi. Hän oli yllättynyt siitä, että punaturkkinen soturi kertoi inhoavansa itse klaanin varapäällikköä. Se oli ensimmäinen vihje, josta Kharon päätteli Lieskakajon olevan pelkkää harhaa. Minkälainen soturi inhosi varapäällikköä? Ei ainakaan Lieskakajon kaltainen ylpeä ja arvostettu kissa. Mutta kun kolli alkoi puhua siitä, miten tärkeä Kharon hänelle oli, parantajan pesällä jo pitkään viipynyt kolli alkoi miettiä, oliko tilanne sittenkään täysin kuviteltu? Epätietoisuus oli pahinta. Kharon ei voinut enää tietää, mihin tapahtumiin hän saattoi luottaa ja mihin ei. Toiset olivat harhaa, mutta toiset tapahtuivat oikeasti. Hän ei todellakaan tiennyt, missä harhan ja todellisuuden raja oli. Ahdistus tuntui taas kasvavan. Se kasvoi aina, kun hän kohtasi kissan – oli kissa sitten hänen kuvitelmaansa tai ei. Kharon ravisteli päätään ja vältteli parhaansa mukaan Lieskakajon katsetta. Kun soturi oli kertonut, ettei ollut kertonut salaisuuttaan muille, Kharon tunsi pientä myötätuntoa soturia kohtaan, jos tilanne nyt sitten oli aito, eikä vain Kharonin omaa kuvitelmaa.
”Kuule”, Kharon naukui ja katsoi Lieskakajoa epämääräinen virne kasvoillaan. Lieskakajo katsoi toiveikas ilme kasvoillaan ystäväänsä.
”Mistä minä tiedän, että sinä oikeasti olet siinä?” Kharon kysyi ja kallisti päätään. Hänen oli saatava varmuus, Lieskakajon oli todistettava tilanne. Yleensä, mitä pidempään keskustelut jatkuivat, sitä suuremmalla todennäköisyydellä hänen kuvittelemansa kissat hyökkäsivät hänen kimppuunsa jossain vaiheessa. Kharon tiesi, ettei oikea Lieskakajo tekisi hänelle koskaan mitään sellaista. Siispä hän päätti testata soturia, joka hänen toiveidensa mukaan tosiaan seisoi hänen edessään parhaillaan. Lieskakajo näytti mietteliäältä.
”Luota minuun”, Lieskakajo sai sanotuksi ja veti syvään henkeään. Kharon räpytteli silmiään tietäen, että harhat olivat sanoneet juuri nuo samat sanat. Ne eivät tarkoittaneet Kharonille enää mitään. Ongelma oli juurikin se, ettei hän voinut luottaa. Hän pelkäsi, että kaikki – sekä aidot että kuvitellut – kissat halusivat hänelle vain pahaa. Hän oli paha, hän ansaitsi tämän kaiken. Kharonin olisi pitänyt kuolla jo kauan sitten, mutta täällä hän edelleen oli ja hengitti. Se tuntui niin väärältä. Niin moni kissa oli menettänyt henkensä, ja Kharon se vain porskutti eteenpäin.
”Kun Lieskakajo, en minä voi luottaa. Tiedätkö kuinka monta kertaa olen käynyt tämän keskustelun? En pelkästään sinun kanssasi, vaan lukuisten muidenkin kissojen kanssa! Aina, ihan joka kerta te petätte minut. Yritätte tappaa minut! Miten luulet, että voisin luottaa sinuun kaiken sen jälkeen, mitä olen kokenut?” Kharonin ääni oli voimistunut ja hänen niskavillansa olivat nousseet pystyyn. Soturi katsoi ystäväänsä hurjistunut ilme kasvoillaan. Eipä Kharon nykyään muuta tehnyt kuin huutanut klaanitovereilleen, jos he eksyivät hänen juttusilleen. Ahdistus oli liian voimakasta, Kharon ei tiennyt miten kauan hän kestäisi sitä. Hän ravisteli epätoivoisena päätään, yrittäen saada mahdollisen harhan edestään katoamaan. Mutta Lieskakajo ei mennyt minnekään. Hän seisoi hänen edessään hiljaa, katsoen Kharonia myötätuntoisesti. Ehkä Lieskakajo sittenkin oli aito?
”Lieskakajo”, Kharon henkäisi hiljaa, ahdistuneena ja raskaasti hengittäen. Lieskakajo otti varovaisesti askeleen lähemmäs Kharonia.
”Minun on päästävä täältä pois. Minun on päästävä. Ole kiltti ja vie minun henkeni. Anna minun mennä pois”, Kharon kuiskasi hiljaa, epätoivoisena. Hän alkoi itkeä. Kyyneleet valuivat kuumina noroina hänen silmistään, hän oli epätoivoinen ja toivoi, että edessään seisova kissa todella oli aito. Jos ei olisi, hän ei tietäisi mitä hän enää voisi tehdä. Lieskakajon olisi autettava häntä. Hän ei jaksanut enää.

//Lieska?

Sen jälkeen, kun Muurahaistassun ja Muistotassun välinen kohtaus oli mennyt ohitse, musta oppilas oli koettanut vältellä pesätoveriaan kuin ruttoa. Hän oli toisinaan kollin poissaollessa vaihtanut hänen sammaleensa uusiin ja puhtaisiin tai tuonut hänelle valmiiksi tuoresaalista tai pehmuketta petiinsä. Sen jälkeen Muistotassu olikin aina kadonnut hänen lähistöltään mahdollisimman sukkelaan, jotta ei herättäisi enempää ruskean kollin huomiota itseensä. Hän tahtoi vain, että Muurahaistassu tiesi hänen olevan pahoillaan siitä, että oli suututtanut hänet kerran ja tahtoi olla vain hyvissä väleissä klaanitoverinsa kanssa.
Nyt Muistotassu oli kuitenkin ravaamassa kohti Rajutassua ja hänen mestariaan Konnavarjoa.
“Anteeksi, voisinko minäkin tulla mukaan?” musta oppilas pyysi, vaikka ei yleensä lähtenyt yhtä innokkaasti veljensä kanssa harjoituksiin. Hän oli Muistotassun mielestä mustaa kollia paljon loistavampi oppilas ja Muistotassu tiesi, että hän voittaisi hänet missä tahansa, mutta juuri sillä hetkellä musta kolli halusi vain pois leiristä. Hän ei nimittäin tahtonut olla Sielukaihon läheisyydessä. Naaras oli ihana kissa, eikä kolli voinut peittää ihastustaan naaraaseen, mutta juuri sillä hetkellä naaraan läheisyys tuntui vaivaannuttavalta ja ahdistavalta ja Muistotassu vain toivoi, että tunne menisi ohitse välttelemällä sitä.
“Ai… tietysti voit tulla mukaan…” Konnavarjo aloitti ja vilkaisi Rajutassua ja sitten taas Muistotassua. “…Muistotassu! Oletko saanut luvan mestariltasi?”
“En ole vielä pyytänyt, mutta voin mennä kysymään Pohjaharhalta, jos se kävisi hänelle”, musta oppilas ehdotti ja yritti sivuuttaa hänen nimensä unohtumisesta tulevan kipeän tunteen. Soturi nyökkäsi, joten musta oppilas lähti pikaisesti sotureiden pesälle pyytämään lupaa.
Pohjaharha antoi oppilaalleen luvan lähteä, eikä lähtenyt edes itse mukaan harjoituksiin, mutta kai se vain osoitti hänen luottoaan Konnavarjon toimintaan ja kykyihin pitää huolta kahdesta oppilaasta. Tai ehkä Konnavarjo vain unohtaisi Muistotassun ja sillä helpottaisi taakkaansa opettamisessa…
“Sain luvan tulla”, musta oppilas naukaisi meripihkan katse hermostuneesti leiriä haravoiden siinä pelossa, että Sielukaiho ilmaantuisi paikalle ja yhtäkkiä lähtisi itsekin mukaan vain, jotta voisi viettää aikaa hyvän ystävänsä kanssa. Ajatus tittelistä hieman ärsytti Muistotassua. Hän olisi niin kovasti halunnut olla enemmän naaraan kanssa, mutta se oli hankalaa, kun hänellä oli kiire muiden kissojen kanssa.
“Hienoa, lähdetään sitten. Voittekin harjoitella yhteistyötä saalistamisessa nyt, kun teitä on kaksi”, Konnavarjo naukaisi. Muistotassu vilkaisi veljeään toiveikkaana siitä, että heidän yhteistyönsä toimisi, eikä hän jäisi jälleen kerran Rajutassun varjoon. Ehkä hänestä tulisi muistettava kissa hänen hyvistä yhteistyötaidoistaan?
“Odotan jo innolla, että pääsemme nappaamaan saalista yhdessä”, kolli kehräsi veljelleen toivoen, että hänkin olisi innoissaan tai edes ilahtunut asiasta.

//Raju?

Siirtelin käpäliäni maassa. En ollut varma mitä minun piti vastata, joten päädyin vain nyökkäämään.
“Hei sitten”, nau’uin ja katselin, kun Kortetuike läksisi omille teilleen. Ehkä oli parempi, etten lähtenyt kollin mukaan. Kortetuikkeen katse viipyi minussa hetken ennen kuin hän nyökkäsi ja tassutti pois.
Jäin katsomaan valkeaturkkisen soturin perään outo tunne rinnallani. Se painoi ja puristi, mutta ei tuntunut samalla tavalla tukahduttavalta kuin ahdistus minusta yleensä tuntui. Ehkä olin kateellinen tai huolestunut?
Siskoni ei ikinä ollut ollut mitenkään hellävaraisin kissa mitä tuli toisten tunteisiin. Hän tuntui tuskin välittävän niistä lainkaan. Hänen käytöksensä pikkusisaruksiammekin kohtaan paljasti kuin välinpitämätön tämä joskus osasi olla.
Mutta ei Korpikaste Kortetuiketta satuttaisi, eihän?
Mitä kateuden tunteeseen tuli? En halunnut edes ajatella sitä.
“Varpulaulu”, Nokkospilvi naukui sivusta minua katsellen. Näytti siltä, että hän oli ollut siinä jo jonkin aikaa.
“Mitä asiaa?” kysyin ja nousin tassuilleni. En lähestynyt naarasta, koska olin jo tarpeeksi lähellä kuullakseni tämän sanat enkä halunnut liittyä tämän seuraan, joten oli myös parasta olla näyttämättä halukkaalta juttelemaan.
“Kaipaisin apua klaaninvanhimpien pesän siivoamisessa. Viitsitkö hakea Erhetassun ja tulla sitten auttamaan meitä? Muut oppilaat taitavat olla metsässä”, soturitar naukui ystävällisesti, mutta kantoi äänessään tiettyä varmuutta, joka teki kieltäytymisestä minulle mahdotonta. Ei minulla edes ollut mitään syytä kieltäytyä paitsi halu viettää loppupäivä yksin eristyksissä muista kelluskelemassa sydänsurujeni aallokossa.
“Selvä”, vastasin ja annoin katseidemme kohdata naaraan kanssa. Hän nyökkäsi minulle ja heilautti sitten korviaan merkiksi minulle lähteä etsimään oppilastaan. Silloin vasta tajusin jääneeni tyhmästi seisomaan paikoilleni miettimään keskusteluani Kortetuikkeen kanssa. En voisi antaa näin tyhmän asian päätyä soturin tehtävieni edelle. Suoriutuisin niistä yhtä hyvin kuin aina ennenkin, vaikka siskoni oli ryhtynyt kumppaniksi elämäni tärkeimmän kissan kanssa. Sen kissan, jonka kanssa *minun* olisi pitänyt viettää loppuelämäni.

Seikkailumme ystäväni kanssa metsässä ei ollut kestänyt kauaa enää sen jälkeen, kun olin kohdannut sen kuvottavan oravan ketaleen. Olimme vain erkaantuneet ja lähteneet tekemään kukin mitäkin. Minä olin palannut leiriin vasta myöhemmin sen jälkeen, kun Kärpässointu oli jo lähtenyt.
Katselin kohti oppilaiden pesää, johon Muistotassu oli kadonnut vain hetki sitten sen jälkeen, kun olin palannut ulkoa takaisin leiriin. Olisin tahtonut jutella nuoren kollin kanssa, mutta hän oli ennättänyt livistää pois nopeammin kuin kala tassujeni välistä silloin, kun olin yrittänyt kalastaa.
Harmissani hiippailin takaisin sotureiden pesään ja asetuin sinne. Sama se olisi saada energiatasoni taas nousemaan, jos en voinut edes viettää aikaani ystävieni seurassa.

Tassutin oppilaiden pesälle ja tunkeuduin sisään kuin olisin vielä asunut pesässä. Se saikin minut heti muistamaan kuinka vähän aikaa todella nimityksestäni oli. Työnsin kuitenkin ajatuksen pois, sillä se ei ollut syy, miksi olin pesälle saapunut.
“Onko Muistotassu täällä?” kysyin lähistöllä olevalta Pörriäistassulta, joka kärsi edelleen oppilaiden pesällä, koska oli lähtenyt tekemään jotain hölmöä. Juorujen mukaan hän oli läksinyt Hellehehkun kanssa siirtämään rajaa Kuolonklaanin alueelle. Totta puhuen hieman jopa ihailin sitä. Olihan se tietysti tyhmää, mutta samalla oikein hauskan kuuloinen pieni jäynä.
“Kuka?” kolli kysyi hetken ajan hämillään ja sitten taisi muistaa kenestä puhuin. Hän vilkuili ympärilleen ja kohautti lapojaan. “Eipä näyttäisi siltä, että täällä paljoa muita on”, kolli hymähti.
“Niinpä kai. Jos näet häntä, kertoisitko, että etsin häntä?” pyysin ja Pörriäistassu kohautti lapojaan.
“Koitetaan”, hän naukaisi. Nyökkäsin hänelle vielä heipat ja käännyin poistumaan pesästä. Lähtiessäni minua tuli vastaan Hellehehku, joka oli oletettavasti menossa myös oppilaiden pesälle jututtamaan ystäväänsä. En huomioinut häntä juurikaan, koska minulla oli kiire ajatella Muistotassua. Missä ihmeessä se kolli oli? Olin nähnyt hänen mestarinsakin leirissä, eikä Käärmekultakaan muistanut lähettäneensä häntä ulos partioon. Päätäni vaivasi ajatus siitä, että kolli oli vain kadonnut, eikä kukaan klaanissa tuntunut tietävän missä hän oli. Ja mikä pahempaa, ketään ei kiinnostanut, ettei häntä näkynyt koko klaanissa!
Silloin huomasin mustan hahmon vilahtavan silmäkulmassani ja käänsin päätäni huomatakseni oppilaan viimein edessäni. Hän ei ollut huomannut minua ja kulki niska kyyryssä kohti oppilaiden pesää.
“Hei, Muistotassu! Olen etsinyt sinua kaikkialta!” naukaisi helpottuneena siitä, että olin löytänyt kollin. Hän näytti säikähtävän ääntäni ja katsoi minua silmät selällään. Ihmettelin, mikä hänet oli saanut niin poissa tolaltaan.
“Ai, hei. Jäisin mielelläni juttelemaan, mutta minun pitää… vaihtaa klaaninvanhimpien makuualuset ja tarkastaa heidät punkeista! Anteeksi, hei hei!” kolli naukaisi ja pinkaisi pikaisesti ensin oppilaiden pesään ja sitten liukuikin sieltä jo ulos kohti parantajan pesää. Katsoin hänen peräänsä hämilläni, mutta annoin sitten asian olla. En kai sitten voinut jutella hänen kanssa. Jokin toinen kerta sitten.

Katsoin, kun Sielukaiho makusteli suussaan sammakkoa, jonka olin napannut. Minä tiesin jo miltä otus maistoi, mutta repäisin silti hampaillani siltä jalan irti ja purin lihaa. Sielukaiho taisi havaita jotain pusikossa, sillä hän pudottautui vaanimisasentoon ja lähti hiipimään kohti saalistaan.
Koitin saada hajujäljen samasta otuksesta, mutta joen ja sammakon tuoksut peittivät sen alleen. Yhtäkkiä Sielukaiho kuitenkin hyppäsi turkki pystyyn nousseena ilmaan ja rääkäisi säikähdyksestä. Kurtistin kulmiani, sillä eikö soturin pitänyt olla saalistamassa eikä saaliina…?
Hämmennys varmasti huokui Sielukaihoon asti, kun hän oli taakseni piilouduttuaan noussut ja nuolaissut rintaansa häpeissään. Mitä ihmettä hän oikein pelleili?
“Kettuko siellä puskassa vaani?” kysyin varsin latteaan äänensävyyn kuin asia ei olisi kiinnostanut minua hiirenjätöksiä enempää, mutta oikeasti halusin kovasti tietää mitä ystäväni oli säikähtänyt.
“Ei, en tiedä mikä se oli… se vain loikkasi päin näköä tosi lujaa ja katosi sitten”, Sielukaiho mumisi ja katsoi tassujaan. Kohautin lapojani ja nousin ylös.
“Voimmeko palata leiriin? Haluan viedä rippeet tästä isälle”, sanoin osoittaen hännälläni sammakkoa. Sielukaiho nyökkäsi ja vilkaisi sitten taas jokea.
“Minä voisin jäädä vielä hetkeksi saalistamaan”, hän sanoi, “Hei sitten.”
“Hei hei”, sanoin ja tassutin pois. Metsän nielaistua minut kauas pois Sielukaihon näköpiiristä lysähdin hetkeksi istumaan ja huokaisin sammakon rippeet käpälieni juuressa. Varsinainen seikkailu, ajattelin ja koitin pudistaa päästäni joessa tapahtuneet asiat ja niiden tuomat ikävät tunteet.
Sielukaiho ei ollut minulle vihainen. Hän oli ymmärtänyt, että olin tehnyt sen vahingossa.
Hetken istuskeltuani ja asioita selviteltyäni nousin ja nappasin taas sammakon hampaisiini. Ei asia murehtimalla olemasta kadonnut. Tehty mikä tehty.
Leiriin tullessani huomasinkin heti isäni soturien pesän lähistöllä yksinään. Loikin tämän luokse ja pudotin sammakon rippeet hänen eteensä.
“Katso, isä. Sain sammakon”, sanoin ja katsoin isäni meripihkan värisiin silmiin.

Minun ja Kortetuikkeen kumppanuus ei liikuttanut minua yhtä paljon kuin olin olettanut sen liikuttavan. Heti palattuamme takaisin leiriin olin jollain tavalla odottanut jotain kutkuttavan jännittävää tunnetta hänen seurassaan, mutta niin ei käynyt. En tuntenut mitään erikoista hänen seurassaan. Tietysti arvostin edelleen hänen loppumatonta huomiotaan, mutta useat kissat olivat selittäneet siitä, miten jännittävältä rakastuminen ja uusi kumppanuus oli tuntenut, enkä voinut sanoa itse tuntevani täysin samaa.
Muistelin sitä yötä, jona olimme ryhtyneet kumppanieksi. Siitä ei ollut vielä pitkä aika, mutta muistelin sitä silti. Yritin toistaa tapahtumaa uudelleen ja uudelleen mielessäni siinä toivossa, että muistaisin yhtäkkiä tunteneeni jonkin hassun kutinan vatsani pohjassa tai ehkä hassua hermostuneisuutta, mutta en osannut sanoa, että mitään sellaista olisi käynyt. Me vain ryhdyimme kumppaneiksi ja palasimme leiriin.
“Korpikaste, pää pois pilvistä ja keskity siihen tehtävään, joka on nyt tassuilla!” Käärmekullan ärsyttävä ääni porautui mieleeni. Loin varapäällikköön vihaisen katseen. Olin tyystin unohtanut, että olin mukana saalistuspartiossa. Eteenpäin tassuttaminen ja ajatteleminen oli vain jäänyt päälle. Nyt olin sitten kai suututtanut Käärmekullan. Eloklaanin tekopyhän mielistelijä varapäällikön. Hän ei todella muuta osannut kuin käydä hermoilleni. Jokin siinä, miten hän vain tuntui yrittävän riistää kissat ympäriltäni ärsytti minua. Hän oli vienyt minulta kaiken Sädesäihkeen huomion ja aivopessyt oranssin kollin täydelliseksi mehilälisaivoksi! Nyt hän varmaan suunnitteli vievänsä Kortetuikkeen minulta vedoten siihen, kuinka he olivat aikoinaan yhdessä pelastaneet klaanin entisen päällikön sekä parantajan Kuolonklaanin kynsistä.
“Korpikaste! Sinä juuri säikytit tuon oravan tiehensä! Koitahan keskittyä tämän kerran, että klaani saadaan ruokittua”, Käärmekulta naukaisi pian, kun yhtäkkiä oravan hahmo kapusi pikaisesti ylös läheistä puun runkoa. Minua suututti, kuinka Käärmekulta yritti vain syyllistää minua kaikesta. Jos hän oli itse niin hieno kissa, miksei hän ollut napannut sitä oravaa ennen kuin se oli karannut!
“Epäiletkö sinä minun soturin taitojani?!” kivahdin varapäällikölle. Hänen vihreä katseensa kääntyi minuun. Minua alkoi inhottaa se, kuinka paljon samanlaisuutta minun ja naaraan ulkonäössä oli. Olimme ruskeaturkkisia kissoja vihreillä silmillä. Olimme yököttävän samannäköisiä perustasolla.
“En minä epäile sinun taitojasi, Korpikaste!” Käärmekulta naukaisi pikaisesti enkä antanut hänelle jatkaa.
“Ja pyh! Se miten olet puhunut minulle koko tämän ajan on ollut alentavaa! Olet varmasti itsekin vajonnut omiin ajatuksiisi partioidessa! Et ole yhtään sen parempi kuin minä, vaikka yritätkin uskotella toisin!” sähisin varapäällikölle. Hän katsoi minua silmät suurena, joka sai minut tuntemaan itseni ylpeäksi siitä, että olin onnistunut oikeasti yllättämään hänet.
“Korpikaste, minä vain yritin saada sinut keskittymään saalistamiseen, jotta saaliit eivät pääsisi karkuun”, naaras naukui, mutta minä vain heilautin korvaani ja käännyin kannoillani. Minua ei huvittanut kuunnella sellaista. Minua ei huvittanut hänen seuransa ylipäänsä. En ymmärtänyt, miksi hän oli päättänyt jakaa partion sillä tavoin, että juuri minä ja hän päädyimme samaan suuntaan.
“Onko tuo oikea asenne käyttäytyä klaanisi varapäällikköä kohtaan?!” naaras huusi perääni ja lähti ottamaan minua kiinni.
“Sinä et ole klaanini varapäällikkö! Et tule ikinä olemaankaan! Toivon, että menetät asemasi ennen Korppitähden kuolemaa, jotta minun ei tarvitse seurata sinua klaanini päällikkönä!” murisin hänelle ärtyneenä, joka sai naaraan sävähtämään hieman. En voinut ymmärtää hänen itsekeskeistä asennettaan. Eikö hän ymmärtänyt, ettei hän ollut metsän tärkein kissa, vaikka sattuikin olemaan varapäällikkö? Kuinka hävettävää käytöstä!
En antanut hänelle enää aikaa sanoa mitään vaan lähdin hölkkäämään metsää pitkin saaliin toivossa. Jos naaras lähtisi kantelemaan minusta Korppitähdelle, se vain todistaisi minulle entisestään, ettei hän sopinut klaanini johtoon. Hän ei ansainnut asemaansa sitten tyystin. Hän olisi ansainnut vain kynnet kurkulleen.

Kuuntelin korvat höröllä Leimusilmän sanoja. Kaikki mitä kolli sanoi oli täysin totta, ja kuten parantaja mainitsikin, epäreilulta se tuntui. Ja kyllähän minä tiesin, ettei yksittäinen tai useampikaan kissa eloklaanista voisi vaikuttaa asiaan millään tavalla. Asia oli päällikön käpälissä, ja tuskin hänkään pystyi kaikkea vaatimaan, jotta sovun oli mahdollista säilyä kahden klaanin välillä. Mutta minusta tällaiset teot kertoivat kaikesta muusta kuin sovun ylläpidosta, ja siitä olisi pitänyt vastata paremmin. Mutta mitäpä minä sitten olin mitään vaatimaan, kun minulla siihen ollut oikeutta.
“Teenkö tätä nyt oikein vai joudutko kohta tekemään perästä kaiken uusiksi?” naukaisin verkkaisesti, sillä kaipasin aiheen vaihtoa keskusteluumme. Siksi alun perin olin halunnut muuta tekemistä, jotta ei tarvitsisi aina pyöritellä mielessä samoja kehää kiertäviä ajatuksia. Toisaalta oli ollut hyvä sanoa ne ääneen jollekulle, vaikka edes sillä tasolla, mitä olin nyt toteuttanut. Ehkä se riitti keventämään oloani. Niin halusin ainakin uskoa.
“Tuo kelpaa hyvin”, Leimusilmä vastasi ja saatoin melkein huokaista helpotuksesta, ettei tarvinnut enää palata edelliseen aiheeseen. Ja sitä paitsi, olin tehnyt paketin ainakin jollain tasolla vastaamaan Leimusilmän standardeja!
“Mutta sano sitten, jos olenkin ihan rähmäkäpälä tämän kanssa. Kyllä sinä saat vaatiakin, vaikkei minusta sinulle mitään vakituista käskyläistä tulekaan”, puhelin samalla, kun viimeistelin pakettia. Äänessäni oli huvittunut sävy, mutta olin myös samalla tosissani. Vaikka kaipa Leimusilmä olisi jo jotain murjaissut, jos olisin alkanut taiteilemaan liian omaperäisesti. Olikohan sellainen edes tässä hommassa mahdollista? Tai no, siitä ei ehkä kannattanut ottaa selvää tai Leimusilmä varmaan karttaisi tarjoamaani apua maailman tappiin saakka.

//Leimu?

Tupsuturkki nousi käpälilleen ja katsoi Perhopuroa silmät ylpeydestä kiiluen. Kollista Perhopuro oli upea ollessaan noin rohkea. Hän asteli hieman lähemmäksi ja kosketti naaraan tassua omallaan.
“Haluan vain, että… että sinä tiedät, että olen tukenasi. Jos sinä haluat puhua Jänötassusta vielä myöhemmin, niin minä ku-kuuntelen kyllä”, naukaisin naaraalle hiljaisella äänellä ja hymyilin varovaisesti. Tupsuturkista tabbykuvioisen ystävän kohtalo oli hyvin valitettava. Oli varmasti jo tarpeeksi traumaattista joutua itse veden vaaraan ja lähes kuolla, mutta että joku toinen kuoli puolestasi… Tupsuturkki värähti.
“Kiitos, Tupsuturkki. Arvostan tuota”, Perhopuro naukaisi ystävällisesti hymyillen ja kosketti vettä tassullaan.
“Haluaisitko sinä vielä uida?” naarassoturi kysyi ja räpäytti silmiään. Yhtäkkiä vesi oli hetkellisesti muuttunut epämiellyttäväksi elementiksi. Kollista tuntui pahalta, että hän oli ajanut Perhopuron ansaan. Kolli yritti kuitenkin lohduttaa itseään, että hän ei voinut tietää. Että Jänötassun kohtalo ei ollut kenenkään vika.
“Jos se sopii vain sinulle. Mutta voidaan me loikoilla rannallakin”, Tupsuturkki naukaisi lopulta ja katseli veden tyyntä pintaa. Kaislat heiluivat ja kahisivat tuulen mukana, mutta muuten metsässä oli hiljaista. Tupsuturkki otti siitä kaiken ilon irti. Hän rakasti hiljaisia ja rauhallisia hetkiä. Niitä milloin koko maailma tuntui tietyllä tapaa pysähtyneen. Ne olivat kaikista hienoimpia hetkiä. Tupsuturkki vain pelkäsi, että hän oli pilannut tämän hetken Perhopurolta. Ei kollille vain ollut tullut mieleenkään, että naaraalla olisi voinut olla tällainen kokemus.

//Perho?

Kujekulta istuskeli hieman vaivaantuneena Lieskakajon, isänsä vierellä. Kolli oli ollut jo kuiden ajan omituinen ja etäinen, mutta nyt kolli tuntui yrittävän ryhtiliikettä. Kujekulta oli nähnyt hänet pentujensa kanssa ja naaras oli näystä iloinen, mutta hieman huolissaan. Mitä jos Lieskakajo taas vetäytyisi kuoreensa ja hänen pentunsa pettyivät? Naaras yritti suhtautua asiaan rennosti, mutta Järviloiste oli suhtautunut asiaan vielä viileämmin. Kollisoturi oli sanonut, että Lieskakajolla ei olisi mitään asiaa hänen pentujensa elämään. Kujekulta kuitenkin ajatteli, että hän oli pentujen toinen vanhempi ja myös hänellä oli sana sanottavana. Ei Järviloiste yksin voisi päättää kuka saisi viettää aikaa HEIDÄN pentujensa kanssa. Naaras katsoi Lieskakajoa kulmiensa alta ja huokaisi. Lieskakajo säpsähti ja palasi ajatuksistaan tähän maailmaan.
”Ethän sinä taas katoa?” Kujekulta mutisi turkkiinsa ja Lieskakajo joutui pitämään korvansa höröllä kuullakseen mitä naaraalla oli sanottavaan. Viime aikoina kollin korvat olivatkin olleet tukossa, ties mitä vaikkua ja muita roskia niissä oli. Joinain päivinä kolliin ei ollut saanut mitään kontakita. Sitten Lieskakajo pudisteli päätään ja yritti hymyillä, mutta hymy jäi hänen suupieliinsä.
”En minä. Tai siis… Yritän olla katoamatta”, Lieskakajo vastasi ja naurahti hermostuneesti. Kujekulta tiesi, että Lieskakajo itsekään ei uskonut omia sanojaan. Ties mikä vastoinkäyminen tulisi ja veisi taas Lieskakajon omiin maailmoihinsa. Siitä Kujekulta oli kuitenkin isänsä kanssa samaa mieltä, että varapäällikkyys olisi kuulunut hänelle.

Kiurusulka löntysti Talvikkitakun kannoilla hieman väsyneenä mutta silti valpastuneena. Vanhempi soturi oli tiuskinut hänelle aurinkohuipusta asti, ja Kiurusulan piti olla koko ajan valppaana ettei hän vahingossakaan astuisi tämän käpälille tai suututtaisi naarasta yhä enemmän. Olivatko kaikki vanhemmat Eloklaanin soturit näin ynseitä ja ankeita? Tulisiko hänestäkin ajan mittaan samanlainen, kunhan hän viettäisi enemmän aikaa muiden soturien seurassa? Kiurusulka teki itselleen lupauksen – hänestä ei koskaan tulisi penseä tai töykeä, olipa hän ollut soturina vaikka kuukaupalla.

Metsässä astellessaan Kiurusulka hengitti samalla raikasta ja puhdasta viherlehden ilmaa, johon sekoittui tuoreiden yrttien ja riistaeläinten haju. Linnut visersivät puissa toisilleen ja hypähtelivät oksalta toiselle. Kiurusulka piti tarkasti silmällä puita, ettei mikään lintu näkisi heitä ja varoittaisi lajitovereitaan vaarasta. Hän ei ollut kuitenkaan huomannut edessään lojuvaa, kuivaa oksanpätkää, joka napsahti poikki hänen sen päälle astuessaan. Se oli kai riittänyt varoitusmerkiksi linnuille, sillä koko parvi lennähti taivaalle toisilleen huutaen ja lensi pois. Kiurusulka potki kepin äkkiä piiloon mustikkapensaan alle ja tuijotti käpäliinsä nolona. Talvikkitakku ei ollut onneksi huomannut hänen töppäilyään, vaikka tämän häntä nyki vieläkin ylös alas ärtyneesti. Kiurusulka huokaisi mielessään helpotuksesta.
Heidän vähän aikaa saalistettuaan Talvikkitakku oli sihahtanut Kiurusulalle merkiksi pysyä liikkumattomana. Tiheiden saniaisten takaa kuului liikehdintää ja matalaa murinaa, mutta äänistä päätellen se ei voinut olla kissa. Sitten Kiurusulka näki punaruskean, laihan suippokuonoisen hahmon tunkeutuvan läpi saniaisista.
“Kettu!” hän huudahti ja kiepsahti ympäri valmiina puolustautumaan. Petoeläin ei kuitenkaan antanut heille sen enempää miettimisaikaa. Sen pienet silmät kiilsivät ahneesti, kun se loikkasi päin Kiurusulkaa ja tarttui hänen häntäänsä piikinterävillä hampaillaan. Kiurusulka ulvahti kivusta ja yritti tempoa kaikin voimin itseään irti, kunnes hän tunsi kipeän vihlaisun ja tukko ruskeaa karvaa putosi maahan. Sillä aikaa Talvikkitakku oli jo mäiskimässä ketun silmiin hyvin tähdättyjä iskuja. Kettu ulvahti joka kerta, kun soturin terävät kynnet viilsivät sen silmää. Kiurusulka liittyi taistelun tiimellykseen ja vetäisi kettua korvaan. Kettu rääkäisi tuskissaan ja huitaisi kohti Kiurusulan lapaa. Verta purskahti maahan, kun hänen lavassaan olevasta haavasta alkoi vuotaa verta. Kipu sumensi hetkeksi hänen ajatuksensa. Hän ei ollut koskaan tuntenut näin kovaa kipua.
Sitten Kiurusulka ryhdistäytyi, selvitti ajatuksensa ja upotti hampaansa ketun selkään, samalla kun Talvikkitakku jakeli iskuja tarkasti suunniteltuna sarjana. Kettu yritti panna hanttiin, näykkiä heitä käpälistä ja ravistella Kiurusulkaa päältään, mutta sillä oli selkeästi nyt alivoima. Kiurusulka hellitti otettaan ja kettu singahti suoraan juoksuun rajan yli ulvoen.
“Perään! Meidän pitää katsoa, että se kapinen otus lähtee pois reviiriltämme.” Talvikkitakku sähähti ja pinkoi sinne minne kettu oli kadonnut. Kiurusulka seurasi tätä siihen asti, että raja tuli vastaan. Ketusta ei näkynyt enää jälkeäkään, paitsi muutamia veritippoja maassa. Petoeläin oli nyt hoidettu, eikä se varmasti tulisi enää näyttämään naamaansa Eloklaanin reviirille!

// Tale jos haluut vielä jatkaa

Tunnelma välillämme oli muuttunut yhtäkkiä jotenkin vaivaannuttavaksi, ja se sai minut kiemurtelemaan turkkini sisällä entistä levottomammin. Tapa jolla Varpulaulu minua katsoi sai jotenkin minut kyseenalaistamaan kaiken.
“Olen iloinen, tietenkin”, vastasin kohta, en tosin niin itsevarman kuuloisesti kuin olisi kuulunut. Kumppanuus Korpikasteen kanssa oli elämäni iloisin asia – tämä tilanne vain hämmensi minua. “Minä vain… Siinä on paljon uutta. Emme ole olleet kumppaneita vielä kokonaista päivääkään, tältä se varmasti tuntuu kaikista alkuun.” Hymyilin, mutta tässä tapauksessa hymy oli enemmänkin veruke kätkeä sekavat ajatukseni kuin ilmaista onneani.
Nousin seisomaan ja venyttelin jäseniäni. Nuolaisin sen jälkeen rintaani pariin otteeseen, vältellen katsomasta Varpulaulua silmiin. “Minun täytyy varmaankin tästä kohta mennä ilmoittautumaan johonkin partioon tälle päivää”, nau’uin aihetta vaihtaakseni. “Olen lorvinut jo tarpeeksi leirissä.” Olin aikeissa kysyä, haluaisiko Varpulaulu lähteä mukaan, mutta sitten tajusin, että tämä oli varmaankin juuri tullut ulkoa. Katsoin ystävääni aukoen suutani äänettömästi ennen kuin lopulta sanoin: “Sinäkin taidat olla väsynyt.”
*Kortetuike, olet idiootti!* Minun olisi pitänyt osata pitää kuononi kiinni, mutta jotenkin päädyin päästelemään suustani milloin minkäkinlaisia sammakoita. Harmillisen usein se sattui aina juuri Varpulaulun seurassa.
“Siis, tarkoitin, että olet varmaan väsynyt, kun olet jo käynyt tänään ulkona, enkä siksi pyydä sinua nyt mukaan.” Lapani lysähtivät luovuttaneina. Nyt tämä oli enää vain outoa.

//Varpu?