Eloklaanin tarinat

Leikki vaihtui piilokseksi, kun Sirupentu väsyi heittelemään palloa. Jo kierroksen pelattuamme, oli minun aikani piiloutua. Pähkäilin kuumeisesti sopivaa piilopaikkaa.
Sitten minulla välähti ja tajusin puikahtaa soturienpesän juurakoihin. Ahtauduin yhteen pieneen koloon, joka ei jatkunut soturienpesän alemmaksi kerrokseksi. Asettauduin niin, että turkkini oli puunrunkoa kohti, joten ohikulkeva pentu ei huomaisi minua.
Kuulin aloitushihkaisun Sirupennun suusta ja henkäisin. En ollut ajatellut piiloani ihan loppuun asti, sillä minun oli erittäin vaikea hengittää rakoseen työntäytyneenä. Kuulin Sirupennun kevyet askelet, kun tämä ryntäsi parantajan pesälle. Sitten en enää kuullut muuta.
Koitin vain keskittyä piilossani olemiseen, vaikka kehoni tahtoikin liikkua ja tehdä jotain muuta. En ollut ikinä pitänyt piilosleikistä etenkään, kun jouduin piiloutujaksi.
“Nopsaliekki, oletko se sinä?” Sirupentu kysyi työntäen pienen kuononsa ylleni. Huokaisin ja kömmin pois piilostani. Sirupentu virnisti, joten koitin näyttää hiukan iloisemmalta.
“Hyvää työtä”, kehuin ja toivoin, ettei Sirupentu haluaisi uutta kierrosta. Miksei kukaan ollut varoittanut, että pentujen kanssa olo voisi olla myös rankkaa?
“Uudestaan! Uudestaan!” pentu aneli ja pisti minut taas etsijäksi. Sentään nautin siitä pestistä hieman enemmän. Istahdin yhden juuren päälle ja suljin silmäni. Laskin päässäni kärsivällisyys rakoillen.
“Mitä sinä teet?” Syreenisumu kysyi lähistöltä. En avannut silmiäni. Näytin varmasti hupsulle, koska naaraan äänessä oli huvittuneisuutta.
“Leikin piilosta Sirupennun kanssa”, kerroin vieläkään silmiäni avaamatta. En saisi lähteä etsimään vielä hetkeen.
“Vai sillä lailla”, soturitar naukui ja tassutti pesään. Askeleet kaikuivat ilmassa eritavalla, kun silmäni olivat kiinni. Jäin kuuntelemaan sitä, enkä edes huomannut ajan kuluneen loppuun.
Räväytin silmäni auki ja annoin niiden tottua aurinkoon ennen kuin lähdin etsimään leikkitoveriani.

//Siru?

Katson kuinka sammalpallo lentää taas minua kohti. Loikkaan hieman ylöspäin ja saan pallon tipahtamaan ja pysähtymään maahan. Minua alkaa tylsistyttää jatkuva pallon heittely.
”Nopsaliekki voimmeko tehdä jotain muuta, vaikka piilosta?” Ehdotan.
Kolli nyökkää ja hymyilee minulle. Pompahdan ilosta pystyyn ja katson Nopsaliekkiin iloisena.
”Minä voin laskea etsi sinä piilopaikka!” Nopsaliekki sanoo ja sulkee silmänsä.
Kuulen kuinka kolli laskee ja nopealla ja mahdollisimman hiljaisella liikkeellä ryntään etsimään piiloa. En tunne vieläkään kunnolla leiriä, mutta kai minulla on pienen kokoni ansiosta mahdollisuus löytää oiva piilo. Juoksen ympäriinsä ja katson mahdollisia paikkoja. Pentutarhaan en halua mennä sillä se olisi mielestäni aivan ilmiselvää! Kun katselen paikkoja huomaan sen kiven. Voisiko sen taakse mennä piiloon. Kun juoksen nopeasti lähemmäs kiveä huomaan sen vierellä kolon. Ehkä se on kuitenkin kielletty paikka, joten en uskalla mennä sinne. Seuraavaksi löydän Kimalaistoiveen esittelemän soturien pesän. Kaksi valtavaa kuusta olisi oiva piilopaikka ja niiden juurakossa sijaitseva soturienpesä oletettavasti aika tyhjä. Kun pääsen lähemmäs yritän etsiä sopivaa piilopaikkaa. Olisi noloa jäädä kiinni sotureille siitä, että on hiipinyt pesään. Siksi hylkään loistavan suunnitelmani ja huomaan paniikin iskevän, eihän Nopsaliekki nyt ikuisuutta aio laskea. Päätän hädissäni mennä oppilaiden pesän lähelle ja yritän etsiä kaikin keinoin miten piiloutuisin sinne. Lopulta juoksen pentutarhalle ja sille toiselle pesälle jossa klaaninvanhimmat asuvat. Juoksen vain klaaninvanhinten pesän vierelle. Tungen keskelle karhunvatukkapensaikkoa ja yritän olla välittämättä raapivista ja hieman polttavista haavoista, mitä karhunvatukan piikit tekevät. Haistan veren ja olen kauhuissani. Peruutan pois karhunvatukoiden keskeltä ja huomaan ettei Nopsaliekki enää laske aukiolla. Hiivin peloissani sisään klaaninvanhinten pesään.
”Sirupentu mitä ihmettä sinähän vuodat verta!” joku klaaninvanhimmista – tai niin ainakin oletan huudahtaa.
Kyseessä on naaras jonka turkissa on tabbykuvioita. Pesässä nukkuu lisäksi mielestäni ainakin yksi kissa. Pesässä on vielä niin hämärää etteivät silmäni ole vielä siihen tottuneet.
”Kuka olet ja voisitko puhua hiljempaa minä leikin piilosta Nopsaliekin kanssa ja etsin piiloa.” vastasin mahdollisimman hiljaa ja toivoin naaraan kuulevan.
”Minä olen Salviakatse ja tule vaikka piiloon tänne minun sammalpetini taakse.” Naaras vastasi ja osoitti hännällään paikkaa hänen petinsä ja toisen petin välissä.
Hiljaa hiipien kävelin varovasti sammalpetien väliin ja yritin varmistaa ettei minua näy. Takanani olevassa petissä ei nukkunut sillä hetkellä ketään. Painauduin mahdollisimman pieneen kyyryyn ja näin ainoastaan Salviakatseen pään ja selän. Nenäni haistoi yhä pienen määrän verta ja toivoin, ettei Nopsaliekki saisi hajun lähdettä selville. Ikuisuudelta tuntuvaan aikaan en kuullut juuri mitään vain hiljaisen tuhinan. Lopulta askeleet pesällä saavat minut jännittymään ja menen yhä pienempään kasaan. Tunnistan Nopsaliekin tuoksun ja olen kauhuissani. En yleensä ota leikkejä näin tosissaan, mutta nyt haluaisin pysyä piilossa pitkään.
”Hei Salviakatse oletkos nähnyt täällä klaaniin tullutta uutta pentua?” Kuulin Nopsaliekin kysyvän.
Sydämeni hakkasi ja pelkäsin sen kuuluvan pentutarhalle asti. Korvissani kohisi ja mieleni teki paljastaa missä olen.
”En ole nähnyt, täällä on täysin rauhallista”, Salviakatse kuitenkin sanoi.
Nopsaliekki ei vastannut mitään vaan tuli kokoajan lähemmäs mielestäni loistavaa piilopaikkaani. Tottakai kolli haistaisi minut ja minut löydettäisiin. Kolli tuli hetki hetkeltä lähemmäs. Lopulta tämä miltei kosketti minua.
”Sirupentu löysin sinut!” Kolli huudahti.
Nousin ylös piilostani vähän pettyneenä. Olisihan minun pitänyt asia jo käsittää, kun tiesin Nopsaliekin löytävän minut.
”Okei nyt on minun vuoroni laskea!” Totean iloisena.

Lasken päässäni numeroita ja pidän silmäni visusti kiinni. Minulla on hyvä hajuaisti, joten aion käyttää sitä Nopsaliekin löytämiseen. Hetken kuluttua avaan silmäni ja katselen ympärilleni. Paahtavan kuuma aurinko porottaa turkkiani vasten ja pian tajuan, että on jo selvästi yli aurinkohuipun. Haistelen ilmaa ja yritän erottaa Nopsaliekin ominaistuoksun joukosta. Haistan monia hajuja joista moni on jo laimeita. En tietenkään osaa vielä kunnolla erottaa puoliakaan hajuista. Nopsaliekin haju erottuu pääaukiolla siinä kohdassa jossa leikimme sammalpalolla. Minun on kuitenkin hankala erottaa tuoreemmat hajut hieman vanhemmista hajuista. Lopulta löydän Nopsaliekin tuoksun. Alan seurata sitä mutta se mutkittelee eri hajujen sekamelskassa, kuin Nopsaliekki olisi tarkoituksella yrittänyt sekoittaa pääni. Luovutan hajun seuraamisen suhteen ja päätän aloittaa etsinnät parantajan pesältä. Lopulta kun saavun lähemmäs parantajanpesää haistan vahvemman Nopsaliekin tuoksun. Alan seurata uudelleen hajua päättäväisenä. Kun katson eteenpäin soturienpesälle erotan hienoisesti karvaa.
”Nopsaliekki oletko se sinä?” kysyn.

//Nopsa?

Ilahduin suuresti, kun Kimalaistoive kysyi halusinko pitää Sirupentua silmällä. Voisin todella auttaa ikikuningatarta ja saada hiukan kokemusta pennun kanssa olemisesta. Se olisi varmasti minulle hyödyksi tulevaisuudessa.
Sirupentu kysyi mitä leikkiä me voisimme leikkiä. Jouduin miettimään hetken. En ollut itse ollut koskaan klaanipentu. En tiennyt millaisia leikkejä he yleensä taikka nykyään leikkivät.
Sitten mieleeni tuli sammalpallo! Olin aina pelannut sitä isäni kanssa nuorena ja se oli kehittänyt koordinaatiotani valtavasti.
Ehdotin sammalpallopeliä ja Sirupentu kipaisi hakemaan pelivälinettä pentutarhalta. Aloitimme pelaamisen Sirupennun pallonheitolla. Se ei ollut kovin vahva, koska pentu ei vielä aivan kyennyt ohjaamaan kehoaan täysin oikein.
Otin pallon omiin hampaisiini, tipusin sen ja potkaisin etutassullani kohti Sirupentua. Pentu katseli ihmeissään, kun pallo pääsi helposti tuon luokse. Katsoin, kun pentu ponnisti ja koitti napata pallon ilmasta.
Hän ei ihan saanut sammalpalloa kiinni, mutta osui siihen kuonollaan ja sai sen tipahtamaan maahan. Sitten pentu nappasi pallon taas hampaisiinsa ja valmistatui heittämään sen minulle.
“Koita heittää enemmän eteenpäin kuin ylös, sitten se pääsee tänne saakka”, nau’uin ja demonstroin liikkeen. Sirupentu nyökäytti siristäen silmiään ja miettiessään miten saisi liikkeen toimimaan.
Sitten nuorukainen koitti liikettä ja päästi pallon lentämään. Se liisi kauniisti suoraan hampaisiini. Pudotin pallon käpäliini: “Hienoa! Olet lahjakas pentu.”
Sirupentu kehräsi iloisena kehuista ja ryhdistäytyi, kun huomasi minun aikovan heittää pallon taas. Heitin sen samalla tekniikalla kuin olin juuri opettanut pentua tekemään ja passasin pallon pennulle.

//Siru?

Joku soturi, joka kertoi nimekseen Nopsaliekki saapui pentutarhaan. En enää ollut niin itkuinen kuin aiemmin, mutta painajainen pyöri minun päässäni.
”Nopsaliekki voisitko kenties vahtia Sirupentua hetken, kun käyn syömässä?” Kimalaistoive kysyi.
Katsoin Nopsaliekkiä anellen. Ehkä jos viettäisin hänen kanssaan aikaa saisin painajaisen kauhut pois mielestäni.
”Tietenkin!” Kolli vastasi hymyillen ja katsoi minua lempeällä katseellaan.
Yritin hymyillä takaisin ja onnistuin siinä jotenkuten, mutta suru painoi mieltäni. Miten huonoon ajankohtaan painajainen olikin tullut. Kävelin aukiolle Nopsaliekin kanssa ja katsoin kollia kysyvästi.
”Mitä voisimme leikkiä?” Suustani pääsee.
Kolli vaikuttaa mietteliäältä, joten en uskalla pölistä päälle.
”Mitä mieltä olisit sammalpallolla syöttelystä?” Kolli kysyi lopulta.
Hyppäsin ilosta ilmaan. Tottakai haluaisin leikkiä sammalpallolla!
”Joo! Pentutarhasta löytyy sammalpallo minä käyn hakemassa!” huudahdan ja samalla jo pingon nopeilla lyhyillä tassuillani pentutarhaan.
Joudun hetken etsiskelemään palloa, mutta lopulta se löytyy pentutarhan nurkasta läheltä Kimalaistoiveen petiä. Otan sammalpallon hampaisiini ja juoksen takaisin Nopsaliekin luo. Pysähdyn aukiolle ja kaikilla voimillani yritän syöttää pallon suoraan Nopsaliekille.

// Nopsa?

Tassutin Mustikkapyörteen rinnalla Kärpässoinnun ja Käärmekullan perässä. Varapäällikkö oli laittanut meidät yhdessä partioon, sillä olimme jo valmiiksi seisoskelleet vierekkäin. Naaras kulki nyt edellämme tyttärensä kanssa.
Mustikkapyörteen lavat nousivat ja laskivat askelluksen tahdissa enkä voinut olla välillä vilkuilematta tuon lihaksia, jotka liikkuivat tehden työtä hänen turkkinsa alla. Ohut turkki sai naaraan kehon muodot esiin.
Sydämeni pamppaili, kun ajattelin tunteitani. Pitäisikö minun todella alkaa miettiä kumppanin saamista? Mustikkapyörre voisi tosiaan olla yksi ehdokas, mutta vielä häneen kohdistuvia tunteitani vahvempana tunsin kiintymystä Syreenisumuun.
Voisin kysyä Aurinkoroihulta olinko hänen mielestään sopiva kosiskelija tämän tyttärelle, mutta Mustikkapyörteellä ei ollut muuta sukua kuin Varpulaulu. Olisiko kohteliasta kysyä naaraan samanikäiseltä veljeltä asiaa? Tiesin etteivät klaanikissat niinkään kyselleet lupia kumppanuuden aloittamiseen, mutta minusta se tuntui järkevältä. En haluaisi viedä kenenkään perheenjäsentä suhteeseen, josta tämän vanhemmat tai sisarukset eivät pitäneet.

Leiriin saavuttuamme. Yritin kuumeisesti löytää Aurinkoroihua, mutta häntä ei näkynyt mailla eikä halmeilla.
Luovutin ja annoin huomioni taas kaikelle muulle. Kaipasin seuraa ja jos en kerta voinut edistää kumppaniasiaa päätin käväistä pentutarhalla. Ehkä voisin ottaa mukaani uuden pienokaisen Sirupennun ja leikkiä tämän kanssa.
Ehkä Aurinkoroihu näkisi meidät sivusilmällä ja antaisi minun viedä tyttärensä sydämen. Pentutarha oli pimeä ja lämmin. Siellä ei tuoksunut enää pikkupennulta niinkuin joskus aikaisemmin. Nyt ei ollut nuoria pentuja hoidettavana, mutta klaani saisi niitä varmasti lisää jossain kohtaa.
“Huomenta”, kuiskasin Sirupennulle ja Kimalaistoiveelle, jotka olivat jo hereillä. Sirupentu katsoi minua isot silmät pyöreinä.
“Kuka sinä olet?” hän kysyi äimänkäkenä. Hymyilin.
“Nopsaliekki, olen soturi. Ajattelin tulla tervehtimään klaanin uutta jäsentä”, selitin katsoen Sirupentua, mutta samaan aikaan puhuen myös tämän hoivaajalle. Pentu ei näyttänyt uniselta, joten ehkä Kimalaistoive päästäisi sen ulos kanssani.

//Siru?

Muurahaistassu olikin vaikeampi tapaus Muistotassulle. Kolli ei halunnut minkäänlaista anteeksipyyntöä, eikä todellakaan tahtonut antaa anteeksi. Musta oppilas alkoi jo miettiä tahtoiko hän olla vihainen ihan muuten vain.
Vanhempi kissa, Kujekulta, joka oli myös sattumoisin Muurahaistassun emo, tuli paikalle selvästi valmiina antamaan pojalleen palopuheen huonosta käytöksestä, mutta tummanruskea kolli kielsi kaiken. Myös Muistotassu kielsin kaiken pudistelemalla päätään, kun naaras kysyi totuutta, sillä ei tahtonut enempää ongelmia. Kolli olisi varmasti keksinyt uuden tavan piinata mustaa oppilasta, jos hän olisi mennyt kantelemaan hänestä.
Kujekullan poistuttua Muurahaistassu ei kyllä edelleenkään ollut iloinen. Hän suuttui Muistotassulle siitä, ettei hän ollut sanonut mitään. Tilanne alkoi tuntua hieman epäreilulta mustasta oppilaasta. Kuinka paljon Muurahaistassu vaati häneltä?! Kuitenkin hän pitäisi kielensä kurissa ja käytöksensä kunnossa. Toisia tuli kohdella, kuten haluaisi itseään kohdeltavan.
“Miten haluat minun hyvittävän asian? Tahdotko sinä taistella? Haluatko erityiskohtelua? Minulle käy lähtökohtaisesti mikä vain!” Muistotassu naukui pikaisesti, kun Muurahaistassu nosti taas tassunsa ojoon valmiina lyömään mustaturkkista pesätoveriaan.

//Murkku?

Rusakkotassun suusta tuleva puhevirta sai koko leirin tulvan valtaan, mutta se ei ollut Kujekullalle lainkaan uutta. Naaras oli selkeästi perinyt emonsa puheliaisuuden. Se sai Kujekullan hymyilemään, hänestä oli ihana nähdä pennuissaan omia piirteitään. Puheenvuoron saaminen Rusakkotassulta ei kuitenkaan ollut helppoa edes Kujekullalle. Tältäkö joistain kissoista tuntui hänen kanssaan keskustellessa?
“Olikohan se orava loukannut jalkansa, jos hän putosi puusta ja sinä sait hänet niin nopeasti kiinni?” Kujekulta hymyili, mutta oppilaan naama meni mutruun. “Ei! Minä olen vain niin nopea, että hän ei mahtanut minulle mitään!” naaras puolustautui ja sai naaraan laskemaan käpälänsä toisen oman päälle.
“Kultaseni, minähän vain vitsailin. Olet taatusti koko Eloklaanin nopein oppilas”, soturitar rauhoitteli ruskeaturkkista kissaa, joka vaikutti loukkaantuneen hänen kommentistaan. Rusakkotassu oli ollut pennusta asti todella puolustavainen. Kujekulta epäili sen johtuneen siitä, että Muurahaistassu tuntui kiusanneen kaikkia sisaruksiaan. Naaras ei pitänyt siitä, mutta Muurahaistassu oli ollut todella vaikea saada rysän päältä kiinni.
“Aijaa, no et ole emo kovinkaan hyvä vitsailemaan!” naarasoppilas tuhahti. Kujekullan viikset värähtelivät pienestä hyväntuulisesta huvittuneisuudestaan.
“Toivottavasti et ole sitten perinyt minun vitsailutaitojani”, naarassoturi hymyili: “Haluaisitkos sinä joskus lähteä harjoittelemaan emosi kanssa? Voisin opettaa sinua uimaan ja kalastamaan?” Kujekulta ehdotti tyttärelleen. Kovin monessa taidossa naaras ei voisi Rusakkotassua auttaa, todennäköisesti hänen tyttärensä oli jo parempi saalistaja. Sen sijaan hän voisi antaa muutaman vinkin veden kanssa toimimiseen! Naaras ei kuitenkaan osannut päätellä Rusakkotassun ilmeestä oliko hänen ehdotuksensa ollut hyvä vai ei.. Rusakkotassun ilmettä oli hieman vaikea lukea.
//Rusakko? 🙂

”A-anteeksi”, vinguin kyyneleet silmissäni ennen juoksemistani pois. Tällä kertaa katsoin eteeni enkä törmännyt kehenkään.
Katselin ympärilleni nolostuneena ympärilleni. Rajutassu oli saanut minut romahtamaan alas enkä enää kestänyt sitä valtavaa tuskaa mikä vollottamisesta tuli. Pyyhin tassuillani kyyneleiset silmäni ja aloin leikkiä uudelleen. Hyppelin puolelta toiselle ja yritin unohtaa Rajutassun tapaamisen. En onnistunut siinä ja lopulta päätin mennä riistakasalle syömään. Tartuin kasassa olevaan hiireen ja aloin syömään sen mureaa lihaa. Kesken syömisen tajusin kuinka väsynyt jo olin. Söin hiiren loppuun ja taapersin pentutarhalle, jossa Kimalaistoive jo olikin syömässä.
”Väsyttää hirveästi minä alan nukkua päiväunia.” Kerroin ja taapersin sammalpetille nukkumaan.

Heräsin enkä hämmennyksekseni ollutkaan Eloklaanin leirissä. Olin kuitenkin lämmön keskellä.
”Huomenta Siru!” Kuulin jo pitkään ikävöimäni äänen.
Emo! katsoin tätä ällistyneenä. Viimeksi kun olin nähnyt tämän tämä oli vajonnut pohjaan kuin kiven järkäle. Pensaikosta kuului kahinaa ja lopulta näin myös isäni tulevan paikalle orava tiukasti leuoissaan.
”Ruoka-aika!” Isäni huudahtaa ja alkaa syödä oravaa yhdessä emoni kanssa.
Lopulta valtava haukkuryöppy iskee keskeyttämään rauhamme. Tunsin ja tiesin tämän tilanteen johtavan kamalaan itkuun, en halunnut tätä! Valtavan kokoinen koira juoksi paikalle ja korvissani kohisi vain emon karkuun huuto. Katson järkyttyneenä kuinka koira nappaa isäni jo toistamiseen elämässäni! Koira alkaa heilutella ruumista kuin se olisi vain oksanpätkä. Kuuluu kamala rusahdus ja kiljaisen kauhusta.
”Isäsi ei selvinnyt tuosta nyt liikettä!” Emoni ryntäsi vierelleni ja tuuppi minua eteenpäin.
Juoksin niin nopeasti kuin pystyin tilanteessa juoksemaan. Koiran ulvonta ja jatkuva haukkuminen kaikuivat korvissani ja muuttuivat välillä Rajutassun ikäviin sanoihin. Lopulta koira taas saavutti meidät ja olin kauhusta kankea. Koira tarttui emoon ja emoni kiljui minulle ohjeita kuin juokse henkesi edestä. Katsoin vain yhä tyrmistyneenä kuinka koiran ote emostani irtosi ja emoni tipahti veteen. Kerran tämä nousi pintaan.
”Siru tämä on sinun syytäsi!” kuulin emoni huutavan.
Olin kauhusta kankea kun emo meni uudelleen uppeluksiin. Seuraavalla kerralla kun hän pääsi pintaan emoni yritti huutaa apua, toki kakoen vettä suustaan. Lopulta tämä vajosi pohjaan. Tällä kertaa Rajutassun puheet alkoivat tulla uudestaan päähäni ja aloin itkeä vertahyytävää itkua.

”Sirupentu herää! Oletko kunnossa?” Havahduin silmät märkinä ja kyyneleisinä. Kimalaistoive oli vieressäni ja katsoi minuun huolissaan.
”En edes tiedä mitä tapahtui näin vain unen i-isästä ja e-” purskahdin täyteen itkuun kesken lauseeni.

// Ööö.. Kimalainenkin vois jatkaa 🙂

Nauroin heleästi Tupsuturkin letkautukselle kissakalasta. Tuntui kuin kollin ujous ja hermostuneisuus väistyisi vähitellen. Nautin toisen sanoista, pyörittelin niitä päässäni kuin pikkukiveä käpälissäni ja hymyilin.
Ihmettelin mielessäni, miksi en ollut lähestynyt Tupsuturkkia aikaisemmin. Olin kyllä pitkään vältellyt muodostamasta ennestään tuntemattomampiin klaanitovereihin minkäänlaista kiintymystä, koska en ollut halunnut saada taas samanlaisia sydänsuruja kuin Jänötassun mentyä.
“No, kissakala, onko vesi liian kylmää vai haluatko heti uimaan?” kysyin iloiseen sävyyn silmät pilkehtien joen näkemisestä. Pari perhosta lepatteli meidän ohitsemme ja joki solisi auringon alla.
“Tottakai menen, tuletko sinäkin?” Tupsuturkki naukui vastauksensa taas enemmän innoissaan. Hymyilin ja pohdin hetken. Osasin tätä nykyä uida paremmin, enkä enää joutuisi veden varaan kuten aiemmin. Ehkä uskaltautuisin uimaan, voisin voittaa pelkoni.
“Haluan ainakin yrittää. Viherlehden paahde ei ole mieleeni ja vesi voisi virkistää mukavasti”, nau’uin ja lähdin tassuttamaan pitkin alaspäin viettävää hiekkaisempaa aluetta joen mutkalla. Tupsuturkki seurasi minua asetellen käpälänsä varovaisesti välttääkseen kaatumisen.
Itsevarmuuteni ja luottoni kollin uimataitoon kasvoi kasvamistaan ja rintaani puristanut ahdistus hellitti otettaan. Kaikki menisi hyvin, ajattelin, Tähtiklaani pitää meistä huolen.

//Tupsurupsu?

Käpertyneenä rakkaan siskoni Syreenisumun kylkeen kiinni, olin hetken täysin huoleton. En miettinyt oppilastani, joka osasi olla todella ärsyttävä enkä sen koommin Käärmekultaa, jonka kanssa välit olivat alkaneet hiertää.
En myöskään ajatellut tytärtäni. En ylipäätään huolehtinut mistään.
Joskus mietin, että jos Kärpässointu oikeasti piti minusta, miksei hän koskaan yrittänyt edes sopeutua joukkoon. Kai hänen oli pakko tietää kuinka raskasta oli olla vanhempi kissalle, jonka sosiaalisesta asemasta piti kokoajan huolehtia. En halunnut kenenkään kävelevän hänen ylitseen vain koska hän oli… noh typerä.
Syreenisumun kurkusta kumpusi pehmeä, lämmin kehräys. Oli kuin ääni olisi sulkenut meidät sisäänsä jättäen kaiken muun ulkopuolelle ja tehden siitä täysin merkityksetöntä.
Auringon lämpö alkoi pikkuhiljaa poltella turkilla, mutta se tuntui jopa mukavalta vihdoin typerän, oi niin typerän, lehtikadon jälkeen. Mieleni vaelsi lumipyryn täyteisiin auringonlaskuihin, kun oli pitänyt käydä unille tyhjin vatsoin. Ainakin nyt oli riistaa enemmän kuin tarpeeksi.
Viherlehtenä tosi moni asia vain oli paremmin, vaikka lämpö teki kaikesta hiukan raskaampaa. Olin iloinen, että uiminen alkoi olla jo mahdollista, sillä vilvoittelu joessa kesken kuuman partion oli minun – kuten varmasti monen muunkin eloklaanilaisen – mieleeni.

Kömpelöön hymyyn sekoittui iloisella tapaa yllättyneitä sävyjä. Perhopuro oli vaikuttanut ilahtuneelta saadessaan kutsun! Tupsuturkki nyökytteli innokkaasti päätään ja vetäisi sitten syvään henkeä. ‘Nyt Tupsuturkki, keskity. Älä innostu liikaa!’, kolli hoki itselleen mielessä.
“Kalastaminen on minusta mukavaa, siinä pääsee olemaan veden kanssa tekemisessä. Pidän kastumisesta!” Tupsuturkki selitti Perhopurolle ujosti hymyillen. Naaras oli niin mukava! “Entä sinä, onko kalastaminen tai uiminen sinun mieleesi?” tupsuinen kolli uteli naaraalta ja toivoi hänen vastaavan kyllä. Hän ei ollut koskaan nähnyt Perhopuroa kalassa, mutta kolli olikin usein hieman vetäytyvää sorttia. Muille puhuminen usein jännitti eikä perhopuro ollut poikkeus, mutta naaras sai hänen turkkinsa väreilemään aivan uudella tapaa. Tupsuturkki piti siitä tunteesta, se oli hänestä jännittävä. Perhopuro kääntyi kollin suuntaan rauhallisesti.
“Taidan olla liian kärsimätön kalastamiseen”, tabbykuvioinen naurahti hyväntahtoisesti ja lisäsi sitten viikset värähdellen: “Mutta uimisesta minä pidän! Veden lähellä on myös kiva viettää muuten vain aikaa.”
Tupsuturkin korvat nousivat ilahtuneina pystyyn. Heillä oli sitten jo paljon yhteistä!
“Minäkin tykkään uida! Kiuru… Kiurusulka aina sanoo, että minun pitäisi joskus tehdä muutakin, kuin uida”, kolli epäröi sanoissaan.
“Mutta taidan olla kala syntyneenä kissan kehoon. Kissakala!” harmaapilkkuinen kolli hihkaisi ja hymyili veikeästi. Vaikka viherlehti oli vasta aluillaan, lehtisade hermostutti jo Tupsuturkkia. Lehtisateen alussa voisi viekä uida, mutta sitten ilmojen viileys tekisi uimisesta suorastaan mahdotonta. Sitä kolli ei odottanut.

//Perho? 🙂

Pyörittelin silmiäni, kun sekopäinen pentu meni vielä sekopäisemmäksi ja rupesi pillittämään kurkku suorana. Huokaisin ja tökkäsin säälittävää karvakasaa nenälläni ja sain sen loikkaamaan käpälilleen.
“Noniin, viitsisitkö nyt laittaa sitä suuta soukemmalle, penikka?” murahdin tympeänä. Pennun ininä kävi hermoilleni ja halusin vain pois koko typerästä tilanteesta ennen kuin joku soturi ilmaantuisi paikalle syyttämään minua pennun ahdingosta.
“M-mikä se on?” Sirupentu kysyi tapittaen minua suurilla surullisilla silmillään. Hänen leukansa väpätti ja jalat tärisivät.
“Sellaiseksi kutsutaan typerää pikkupentua, jonka on aika painua emon luokse imemään nisää”, totesin ummistaen silmäni vihoissani. En saisi antaa raivoni liekin syttyä, koska joku saattaisi hyvinkin syyttää minua pennun kiusaamisesta ja sitten olisin pulassa.
“Ihan tosi, ota neuvosta vaari ja luiki omille teillesi ellei sinulla ollut jotakin asiaa”, ärähdin silmäni avattuani, kun Sirupentu seisoi vieläkin edessäni. Hänen itkunsa oli laantunut äänettömäksi, mutta koko pieni kroppa sätki kuin kohtauksen saaneena. Malttini ei meinannut riittää, kun pentu – jolla selvästi oli mehiläisiä aivojen tilalla – koitti sisäistää sanani ja päättää niiden oikea tarkoitus.

//Siru

”A-anteeksi!” vastasin itku kurkussa kollille.
Tämä oli ollut minulle aika töykeä ainakin sellaisen kuvan sain tämän ikävästä käytöksestä.
”E-en nähnyt sinua olin ni-niin innoissani me-menossa leikkimään!” takeltelin.
Nousin ylös vapisten ja katsoin kollia surusta kiiltävällä katseellani.
”Ku-kuka sinä olet?” kysyn katsoen kollia tarkasti katseellani.
”Rajutassu” kolli vastaa minulle lyhyesti eikä edes katso suuntaani kunnolla.
Olin täysin äimänä kaikki muut ketkä olin tavannut olivat olleet mukavia. Mutta tämä Rajutassu ei mielestäni ollut.
”Mi-minä olen Si-Siru tai siis Sirupentu”, sanon muistaessani klaaninimeni.
”Minua ei kiinnosta nimesi!” Kolli sanoi tuhahtaen.
En enää kestänyt purskahdin täyteen itkuun. Itkin täysin vertahyytävää itkua. Sellaista itkua en edes itkenyt emon vajottua veteen. Osasiko joku olla noin töykeä? Ehkä vain ylireagoin ja näytin Rajutassun edessä täysin typerältä. Itkuni ei silti ottanut loppuakseen vaan jatkui ja lopulta hakeuduin lähemmäs Rajutassua voidakseni itkeä tätä vasten. Kolli kuitenkin pyristeli kauemmas ja minulle tuli taas yksinäinen olo, olo jota en millään voinut sietää.

Leiriin palattuamme Konnavarjo käski minun hakea itselleni syömistä, joten menin ja nappasin tuoresaaliskasasta oravan. Kiikutettuani sen varjoisaan kohtaan, kävin aterioimaan.
Mehevä liha sai vatsani kurinan hellittämään mukavasti ja harkitsin jo toisen eläimen hakemista, mutta päädyin kuitenkin jäämään aloilleni.
Pesin huolellisesti pitkää turkkiani ja selvitin siitä harjoituksissa tulleet takut. Saatuani kaiken kuntoon päätin suunnata oppilaiden pesälle etsimään Muistotassua.
Kävellessäni aukion poikki sain kuitenkin osumaa jostain pehmoisesta suoraan rintaani. Säikähdin hiukan sillä en ollut edes huomannut hopeankirjavaa pentua, joka oli täräyttänyt koko kehonsa painolla päätä pahkaa minua päin.
Siristin silmiäni ja katsoin säälittävää maahan rojahtanutta kasaa. Ei tullut mieleenikään auttaa tätä ylös, sillä itsepähän oli joussut pahki oikeaan soturioppilaasen!
“Mitä sinä oikein täällä rettelöit, etkö nähnyt minua lainkaan, hiirenaivo?” tivasin kylmästi naaraspennulta. En tarkkaan muistanut hänen nimeään, sillä minua ei ollut kiinnostanut nousta kun klaaniimme oli saapunut uusi pentu. Tiesin vain, että hän oli ulkolainen – ei siis Eloklaanissa syntynyt. Mikä minä kuitenkaan olin kissan syntyperää tuomitsemaan? Olin itsekin syntynyt jossain muualla, mutta minä en sentään ollut pentuna yhtä sekaisin kuin tämä karvapallo!

//Siru

Katselin perhosen lentoa. Kimalaistoive oli antanut minun leikkiä siihen asti, että aurinko laskisi. Nyt naaras oli syömässä Irvikidan kanssa. Lopulta aloin juosta perhosen perässä ettei se katoaisi näköpiiristäni. En tietenkään katsonut mihin käpäläni asetin ja pian kompastuin oksaan. Katselin hölmistyneenä maan kamaralta kuinka perhonen lensi pois, enkä lopulta enää nähnyt sitä. Nousin takaisin käpälilleni harmistuneena, kenen kanssa minä nyt leikkisin kun perhonen oli poissa? Pian huomasin kuinka lähellä valtavaa kiveä olin. Kivi oli se valtava paikka jolta Korppitähti oli puhunut kun olin tänne saapunut. Uteliaisuus veti minua lähemmäs kiveä. Se oli valtavan kokoinen minuun nähden. Lopulta kosketin varovasti kiven pintaa tassullani. Se oli yllättävän sileä. Nolostuneena laskin tassuni ja menin nopeasti kauemmas. En halunnut kenenkään näkevän, että olin niin utelias yhdestä kivestä. Tylsistyneenä yritin keksiä tekemistä ja kun en parempaa keksinyt päätin mennä käymään Leimusilmän luona. Kolli oli minulle toisiksi tutuin heti Kimalaistoiveen jälkeen. Enhän minä ollut vielä muihin ylipäätään tutustunut mutta olin saanut kuulla klaanin jäsenten nimiä kun Kimalaistoive oli kertonut tarinaa Eloklaanista. Kun pääsin parantajan pesälle nenääni tuli vahva pistävä yrttien haju. Miten en muistanut sitä kun olin täällä ensimmäistä kertaa? Ehkä en vain ollut aiemmin kiinnittänyt asiaan huomiota. Kun tarpeeksi kauan tutkin pesää, tunnistin lopulta Leimusilmän turkin.
”Hei Leimusilmä!” Nau’uin ystävällisesti kollille ja menin kiinnostuneena katsomaan mitä tämä puuhasi.
Kolli hätkähti vähän mutta kääntyi minuun päin hymyillen.
”Hei Sirupentu mikäs sinut tänne tuo?” Kolli kysyi.
”Minulla on vain tylsää ja ajattelin tulla taas harjoittelemaan yrttejä!” Hihkaisin iloisena.
”Selvä muistatkos vielä mitään yrttejä?” Kolli kysyi lempeästi.
”Muistan timjamin!” Huudahdin iloisena.
Leimusilmä hymyili ja alkoi taas kertoa minulle yrttejä esitellen jokaista kasvia, tiesin etten ikinä oppisi niitä kaikkia, mutta minusta saattoi olla apua jos osasin tunnistaa timjamin ja näin ollen olla muille avuksi!

”Muistatkos vielä mitä siankärsämö tekee?” Leimusilmä kysyi kun olimme harjoitelleet jo pitkään.
”Eikös se poistanut jollain tavalla myrkyn elimistöstä?” kysyin vakavana.
Leimusilmä nyökkäsi hyväksyvästi.
”Tarkemmin se saa oksentamaan myrkyn pois elimistöstä. On hyvä jos osaat edes vähän tunnistaa kasveja, mutta ei hätää jos et muista”, kolli lisäsi.
Nyökkäsin katsellen kaiken maailman kasveja yrittäen muistaa kehäkukan värityksen ja leskenlehden lehtien muodon. Kahahdus pesänsuuaukolta sai minut kääntämään katseeni. Kimalaistoive asteli pesään ja huokaisi helpotuksesta nähdessään minut.
”Täällähän sinä olet aurinko on jo laskenut on aika mennä nukkumaan!” Naaras naukaisi lempeän huolestuneella äänellä.
Katson naarasta hymyillen ja seuraan tämän perässä pentutarhaan. Vasta nyt huomaan miten väsynyt olen ja kun painaudun sammaliin nukahdan miltei heti.

Herään valtavien haukotusten kera. Kimalaistoive on jo peseytymässä vierelläni.
”Huomenta ihanus!” naaras sanoi kehräten ja katsoi minuun lempeästi.
Hymyilin ihanalle naaraalle iloisesti.
”Saanko mennä leikkimään?” kysyin katsoen toiveikkaasti Kimalaistoivetta.
”Mene vain mutta varo ettet jää muiden jalkoihin!” Naaras huusi minun perääni jo kun olin rynnimässä eteenpäin.
Kesken nopean juoksuni seinä tuli minua päin ja kaaduin tömähtäen maahan. Kun avasin silmäni uudestaan edessäni oli toinen kissa joka näytti hieman nyrpeältä

// Raju?

Olin huomannut nuoremman soturin alakuloisen olemuksen leirin aukiolla, joten päätin mennä ja kysyä kollilta miten hän voi. Jänötassun kuoleman jälkeen minusta oli tullut yhä enemmän ja enemmän tietoinen klaanikissojen joka päiväisestä kärsimyksestä.
Tupsuturkki yllättyi kovasti, kun avasin suuni ja puhuin hänelle. Kollin olemuksessa oli paljon muutakin kuin tämän apea katse. Tiesin hänen turkkinsa vaihtelevan ulkonäköään, kun karvoja irtosi tukoittain, mutta jotain muutakin täysin erityistä hänessä oli.
Katseemme jäivät hetkeksi kiinni toisiinsa, kun Tupsuturkki pyysi minua ulos leiristä kanssaan. Nuorempi kolli muistutti minua Jänötassusta, vaikkei suoraan. Ajatus hänen viemisestään veden lähelle kammoksutti hiukan, mutta olin päättänyt olla antamatta menneisyyden vaikuttaa tähän hetkeen.
“Toki”, naukaisin lyhyesti ja jäin tarkkailemaan Tupsuturkin pientä ujoa hymyä. Hänen tanakan puoleinen kehonsa vaikutti tarpeeksi vahvalta suomaan tälle hyvät uintitaidot. Hymy oli myös hyvin hellyyttävä näky hermostuneen kollin kasvoilla.
“Lähdemmekö heti?” kysyin ja pyyhkäisin hännälläni klaanitoverini seisomaan jaloilleen. Hän nyökkäsi innokkaasti ja tassutti vierelläni poikki leirin, sen uloskäynnille.
“Pidätkö kalastamisesta?” nau’uin päätäni hiukan kallistaen, kun olimme päässeet jonkin matkan päähän leiristä. Suuntasimme kohti lähintä jokea, mutta voisimme myös hyvin ylittää sen ja kiertää kauemmaksikin.

//Tupsu?

Tupsuturkin keltaiset silmät hapuilivat erään tietyn tummanruskean naaraan suuntaan. Tupsuturkki ei ollut jutellut naaraalle, kuin satunnaisissa partioissa, mutta hänessä oli jotain lämmintä energiaa – se lämmitti harvaturkkisen kollin mieltä. Ja naaras oli myös niin kaunis. Niinkin kaunis, että se sai hänen käpälät tärisemään ja kurkun kuivumaan rutikuivaksi. Tupsuturkki yritti kuitenkin ravistaa vaaleanpunaiset ajatukset sielunsa sopukoille, sillä hän epäili Perhopuron olevan varattu. Noin upealla naaraalla oli varmasti jokin mielitietty! Tupsuturkki kohensi ryhtiään ja laski katseensa isohkoihin tassuihinsa. Hän yritti hokea mielessään Kiurusulan ja mestarinsa sanomia sanoja. Hänen pitäisi olla rohkeampi ja aloittaa keskustelu!
“Hei, onko kaikki hyvin?”
Tupsuturkki hätkähti ja oli hypätä harvasta turkistaan ulos. Nyt varmaan loputkin karvatupot putosivat, kolli mietti mielessään ja katsoi naarasta hieman nolostuneena. Tupsuturkin katse oli usein surumielinen ja moni kissa oletti hänen olevan pahalla mielellään.
“Perhopuro”, Tupsuturkki tasasi hengitystään: “On, on on on!”
Tupsuturkki ei tiennyt mitä sanoa, hänen ujous yritti taas ottaa hänestä vallan. Kolli vetäisi syvään henkeä muutaman kerran.
“Haluaisitko.. haluaisitko lähteä kanssani uimaan? Tai kalaan?” Tupsuturkki kysyi varovaisesti ja hymyili kömpelösti.

//Perho? 🙂

Muistotassu oli edessäni nyt pienempänä kasana. Hän saisi kärsiä, mikäli tekisi vielä yhdenkään tyhmän päätöksen.
”Sinä et paranna meidän välejä millään klaaninvanhimpien huolehtimisvuoroilla! Voisit kenties miettiä ensikerralla paremmin mitä teet. Tällä kertaa et saa anteeksi!” Näiden pienien oppilaiden olisi hyvä oppia käyttäytymään, sillä Muistotassu oli juuri suuttuttanut minut.
Katsoin, kun eteeni ilmestyi varjo. Käänsin pääni ja näin vihaiselta vaikuttavan Kujekullan.
”Mitä – sinä – kuvittelet tekeväsi? Täällä kiusaamassa klaanin uusia tulokkaita vai? Sekö sinusta on hauskaa?” Minua teki mieli sanoa äitiäni hiirenaivoiseksi pölkyksi, mutta kuitenkin kyseessä kun oli Kujekulta sanoin ennemminkin näin:
”Minähän en häntä kiusaa, vai mitä?” Katseeni pisti suoraan Muistotassun sieluun, hän ei tulisi selviämään tästä ehjin nahoin.
Yllätyksekseni kolli kuitenkin nyökkäsi pienesti Kujekullalle, mikä pakotti äitini poistumaan paikalta, sillä hän ei voinut syyttää minua mistään, mitä en ollut todistettavasti tehnyt.
Kun Kujekulta oli lähtenyt pois katseestani, lähestyin taas vihollistani. Tällä kertaa minun täytyisi olla varovaisempi.
”Miksi et sanonut mitään? Olit vain hiljaa ja jätit Kujekullan epäilemään!” Nostin käpäläni ilmaan ja löin kollia uudelleen rangaistuksen aluksi.
”Mut- minä-”, pyh. Puolusteluja.
”EI mitään muttia”, käpäläni nousi taas ilmaan, mutta tällä kertaa jätin sen puoliväliin häntä ja minua.

//Muisto?
//Hitsi… Oon nyt väsynyt joten sori ei niin hyvästä tarinasta.

Perässäni kulkeva Rusakkotassu alkoi todenteolla ärsyttää minua. En ollut vielä sanonut naaraalle sanaakaan, sillä toivoin tämän itse puhuvan ensin, mutta ei. Rusakkotassu vain tarkkaili jokaista liikettäni kuten vaaniva kissa lehtikadon ainoaa pulskaa hiirtä. Ehkä keksisin hyvän tavan säikäyttää nuorempi oppilas pois kintereiltäni.
En kuitenkaan ehtinyt juonia nyt, sillä taisteluharjoitukset odottivat ja niitähän en jättäisi väliin mistään hinnasta. Konnavarjo oli luvannut parikseni tällä kertaa Muurahaistassun.
Kolli oli parempi taistelija kuin Muistotassu, mutta hieman nuorempi ja omasi enemmän heikkouksia mestarini mukaan. Konnavarjo oli maininnut vain ja ainoastaan tämän voimasta ennen kuin oli todennut haluavansa minun itse päättelevän vastustajan muut ominaisuudet.
Minulle kelpasi, sillä en ollut huono taistelija enkä varmasti nöyryyttäisi itseäni nuoremman oppilaan edessä. Ehkä voisin jopa saada hänestä hyvän kilpailijan ja sitten soturiajoille taisteluparin.
Vaikka minusta tulisikin vahva ja itsenäinen soturi, en kieltäisi tarvitsevani apua isompien kissajoukkojen päihittämisessä. Se ei mielestäni ollut heikkoutta vaan nerokkuutta.
Soturina kyllä varmasti pompottelisin oppilaita edes takaisin samaan tapaan kuin Nopsaliekki oli minua eilispäivänä käskenyt ja sitten jokainen pikkupelkuri saisi totella mahtavaa Raju- Mikäköhän minun soturi nimeni olisi?
“Rajutassu, onko ketään kotona?” Konnavarjo naukui irvistäen, kun selvästi koitti saada huomioni itseensä. Korvani ponnahtivat pystyyn.
“Mitä nyt?” kysyin heti, kun vain ajatuksiltani pääsin. Konnavarjo vilkaisi Sädesäihkettä ja Muurahaistassua, jotka molemmat odottivat vieressämme.
“Kuuntelitko yhtään, kun kerroin teille ohjeet?” Konnavarjo kysyi nyt ärtyneen näköisenä. Rauhoittuisi tuokin vanha kääkkä, kyllä minä osasin ilman ohjeitakin.
“Kyllä”, vastasin vilkaisten Muurahaistassun pistäviin keltaisiin silmiin. Tuo näytti innostuneelta, mutta samaan aikaan hieman epäröivältä kuin olisi arvioinut ikäeromme suomaa etuani.
“Hienoa, oletan sitten, että osaat tehdä kuten käskin”, mestari sanoi ja tassutti sivummalle ohjaten myös Sädesäihkeen vierelleen häntäänsä heilauttamalla.
Todellisuudessa minulla ei ollut hajuakaan mitä mestari oli meidän käskenyt tehdä, mutta yritin parhaani ja asettauduin puolustusasentoon jykevästi tassuilleni. Muurahaistassu katsoi minuun kulmat kurtussa, jolloin tajusin että minun piti hyökätä.
Vaihdoin asentoa nopeasti ja suhahdin ruskean oppilaan kylkeen tömäyttäen tätä sivulle. Vastustaja horjahti ja kompuroi, mikä antoi minulle aikaa ryhtyä uuteen hyökkäykseen.
En kuitenkaan ollut tarpeeksi nopea vaan Muurahaistassu ehti väistää ja loikata kiinni selkääni. Karjahdin ja heitin kuperkeikkaa etuperin saadakseni hänet kimpustani. Taktiikka ei kuitenkaan auttanut vaan sai pääni vain pyörälle ja Muurahaistassulle isomman edun, sillä nyt olin maassa ja hän minun päälläni.
“Seis, seis”, Konnavarjo ärjyi ääni huokuen nyt pahansuopaa vahingoniloa. Hän työnsi kuonollaan Muurahaistassun irti minusta ja avasi suunsa: “Rajutassu, ohje oli hyökätä ja perääntyä, jonka jälkeen Muurahaistassun vuoro olisi tehdä sama.”
Tuhahdin ja näpäytin häntääni turhautuneena, mutta salaa kuoreni alla olin iloinen mestarini väliin tulosta: “Niinhän minä tein.”
“No et aivan. Kokeile uudelleen”, soturi käski ja väisti taas. Sivulla hän kuiskutti Sädesäihkeen korvaan, joka katsahti minuun naurahtaen hiukkasen.
Viha puhkesi sisälläni ja ennen kuin Muurahaistassu oli kunnolla valmistautunut loikkasin jo uuteen hyökkäykseen. Vedin tältä etutassun alta pyyhkäisemällä sen hienosti ja peräännyin sitten hiukan.
Nuoremman oppilaan tasapaino horjui ja tämä muksahti maahan lyöden leukansa pienen äännähdyksen kera. Odotin sivussa ja annoin hänen hyökätä.
Hyökkäys oli selvästi kollin vahvuus, sillä hän loikkasi ilmaan nostaen käpälänsä molemmille puolilleni koittaen taas päästä päälleni. Hyppy ei kuitenkaan ollut kamalan voimakas ja minun oli helppo suojautua kierähtämällä sivuun.
“Nyt meni jo paremmin”, Konnavarjo ilmoitti, kun olin päässyt jaloilleni. Vilkaisin Muurahaistassuun, joka näytti nyt vuorostaan vihaiselta.
“Hienosti hyökätty, Muurahaistassu. Muista kuitenkin, että isomman vastuksen kimppuun ei kannata hyökätä hyppäämällä”, Sädesäihke naukui omalta paikaltaa vilkaisten Konnavarjoon, joka antoi tälle hyväksyvän nyökkäyksen. Mestaruusasioissa kokeneempi soturi selvästi oli ohjeistanut Sädesäihkettä ennen harjoituksia.
“Ei hän niin paljon minua vanhempi ole”, Muurahaistassu mutisi minua hiukan ärtyneesti mulkaten. Vastasin katseeseen tyynnyttelevästi.
“En ehkä vanhempi, mutta isompi kokoinen. Olen ehtinyt kasvaa yhden vuodenajan pidempään”, nau’uin yhtä kannustavaan sävyyn kuin katseeni oli ollut. En halunnut Muurahaistassun pahalle puolelle heti kättelyssä. Yrittäisin edes mahdollisuuksiani tästä hyötymisessä.
Muurahaistassu katsoi minua osin yllättyneenä ja osin ärtyneenä tyynnyttelystäni. Hän ei kuitenkaan väittänyt vastaan.
“Haluatteko kokeilla liikkeitä mestareita vaihtaen?” Sädesäihke kysyi yllättäen selvästi myös Konnavarjon, “En siis halua astua koulutuksesi väliin, Konnavarjo. Ajattelin vain, että voisi tehdä hyvää oppilaille vaihtaa välillä vastusta. Ehkä voimme jopa taistella toisiamme vastaan pareissa.”

//hyvin lievää mainintaa ahdistuksesta <3

“Jatkamme tai palaamme yhdessä, ketään ei jätetä”, Kortetuike naukui. Hän katsoi meitä muita ja päädyimme kaikki olemaan takaisin leiriin palaamisen puolesta. Matka ei ollut pitkä, mutta väsyneenä se tuntui vievän ikuisuuden.
Heti leiriin päästyämme, painuin omille teilleni tarpeidentekopaikan kautta pesään. Oma sammalvuode tuntui maailman ihanimmalta paikalta, sillä sen pitämä lämpö ja pehmeys rauhoittivat jäykkiä lihaksiani.
Suljin silmäni sen enempää miettimättä, mikä oli ihmeellistä sillä yleensä pelkäsin henkeni edestä nukahtamista. Unimaailma oli paikka, josta halusin mahdollisimman kauas aina kuin vain pystyin.

En siis ollut kovin iloinen, kun avasin silmäni loputtomalta tuntuvalla nummella. Vilkuilin ympärilleni korvat luimussa ja karvat pystyssä.
Mitään ei kuitenkaan tapahtunut moneen silmänräpäykseen. Toivoin pääseväni unen siihen kohtaan, jossa yleensä menetin tajuntani enkä enää nähnyt mitään, koska unen kuului olla rentouttavaa eikä jännittävää. En liikahtanutkaan, sillä en halunnut aktivoida unen kauhuja, jotka varmasti odottivat minua jossain näkymättömissä. Hiljaisuus oli miltei kivuliasta pienille korvilleni, eikä heinäsirkkojen kimeä siritys juuri auttanut.

Avatessani silmäni vilkuilin ympärilleni, sillä olin aivan varma herääväni toisesta unesta, mutta pesä näytti täysin samanlaistelta kuin nukkumaan mennessäni. Pari kissaa oli liikkunut suuntaan tai toiseen, mutta muuten pesä näytti seesteiseltä.
Nousin omalta makuusijaltani ja hiivin kuorsaavien kissojen välistä ulos. Aurinko oli juuri noussut. Ilma oli kylmä, mutta pilvetön taivas lupaili lämmintä päivää. Vilkuilin ympärilleni partion toivossa, mutta aamupartiot olivat jo lähteneet ja Käärmekulta aterioi parin kokeneen soturin kanssa syrjemmällä.
Leirin suuaukolla seisoskeleva Aurinkoroihu oli kiinnittänyt katseensa minuun. Siirsin omani pois tuon tulenvärisestä turkista ja tunsin punastuvani häpeästä.
Ehkä kolli kuitenkin antaisi minun mennä ohitseen suurempia kyselemättä. Tassutin kohti vartioivaa soturia, mutta kulkuni keskeytti naaraan naukaisu.
“Varpulaulu, haluan puhua yhdestä jutusta”, Mustikkapyörre naukui ilmestyttyään rinnalleni kuin tyhjästä. Puristin silmiäni yhteen ja kirosin tuon ajoitusta. Olisin halunnut olla hetken yksin.
“Selvä, olin juuri menossa kävelylle”, nau’uin hammasta purren, “Tuletko mukaan?”
“Se käy”, mustavalkoinen soturitar sanoi näyttäen hiukan hermostuneelta. En jaksaisi kuunnella tuon huolia juuri nyt, mutta ehkä asia liittyi johonkin muuhun.
Tassutimme kaksistaan ulos leiristä ystävällisesti Aurinkoroihua tervehtien. Yksin oli hankalampi lähteä leiristä, mutta kaksin ei meitä pysäytetty. Siitä kiitin siskoani ja tämän ajoitusta.
En voisi selittää vartijalle haluavani vain kuljeskella ilman kummastelevia katseita tai muuta vastaavaa. Tassut takoivat tahdikkaasti lämmintä maaperää. Aikaisempien päivien lämpö oli levinnyt myös siihen ja pian vesikin olisi lämmintä.
Huomioni herpaantui siskostani yhden puun oksalla istuvaan varpuseen. Se käänsi katseensa minuun ja sen musta pieni silmä tuntui pistävän lävitseni. Kylmät väreet kulkivat turkillani ja sisälläni heräsi levoton ahdistuksen tunne.
Varpunen sirkutti laulunsa loppuun ja tiputtautui sitten lentoon. Se liisi päidemme yli siipiään levitellen. Vatsassani tuntui outo kaipuu, sellainen jonka muistin täysin toiselta ajanjaksolta. Viimeksi, kun olin eniten kärsinyt harhoista ja painajaisista sekä – Kortetuike kutsui niitä paniikkikohtauksiksi – oudoista vahvoista ahdistuksen tunteista olin toivonut olevani yhtä vapaa kuin metsässä asusteleva lintu.

//Mustikka?

Viime päivät olin pyörinyt Rajutassun perässä tutkiskellen tuon käytöstä. Hänen käytöksensä muistutti minua veljestäni Muurahaistassusta, mutta eri tavalla. Tuo nauroi ja piti hauskaa.
Halusin lähestyä rusehtavaa oppilasta, mutten uskaltanut lähteä suoraan juttelemaan. Olin hiukan peloissani, että onnistuisin jotenkin tekemään itsestäni naurunalaisen ja jäämään Rajutassun kiusattujen listalle enkä pääsisi hänen rinnalleen siistien oppilaiden joukkoon!
Palattuani partiosta äkkäsin emoni aukiolla. Jäin usein Muurahaistassun varjoon etenkin, kun veli teki pahojaan ja sai vanhemmiltani kaiken huomion heidän koittaessaan saada Muurahaistassua kuriin.
Aloin arvuuttelemaan emolla, mitä partiossa oli tapahtunut ja loikin samalla ympäriinsä. Olin törmännyt emon kylkeen matkallani tuon luokse, mutta en siitä välittänyt. Lapaani oli vain hiukan sattunut, mutta ehkä se siitä lähtisi! Innostukseni voitti kaiken kivun ja ärsytyksen.
Emon kysyttyä harjoituksieni kulusta oikein hihkaisin ja heilautin häntääni iloisesti. Emoa kiinnosti minun koulutukseni! Häntä kiinnosti miten minulla meni!
“Uskolintu on tosi hyvä mestari. Hän opettaa minulle ihan kaiken ja vaikka en heti osaisi hän aina auttaa ja sitten minä osaan! Jos minusta tulee koko klaanin paras soturi, se on Uskolinnun ansiota. Sitä paitsi hän antaa minun päättää paljon asioita”, kävin läpi kaiken päähäni ensimmäiseksi tupsahtavan, “Edellispäivän aamupartiossa hän antoi minun johtaa häntä ja Unikkohämyä rajalla!”
Tottakai minun oli kerrottava upeasta luottotehtävästä, jonka olin ansainnut – vaikka sen saaminen olikin vaatinut jonkin verran suostuttelua. Olin koko päivän ollut niin tohkeissani, ettei saalistamisesta ollut tullut mitään, mutta sen korvasi tämän päiväiset oravat, joista olinkin jo kertonut.
“Vau, se on iso saavu-”
“Sitten, kun kerroin niistä oravista! Yksi niistä kiipesi puuhun, mutta se ei ehtinyt korkealle, joten minun piti kiivetä sen perään, mutta se oksa, jolle se kiipesi katkesi. Orava tippui maahan, enkä ollut vielä ehtinyt kunnolla kiipeämään, joten juoksin sen kiinni. Minä olen tosi nopea!”

//Kuje?

Katsoin hieman väsyneenä Kimalaistoiveeseen. Lopulta katsoin sammalta kummastuneena.
”Mitä se sammalpallo on?” Kysyn lopulta kun en keksi sitä itse.
”Se on sellainen peli, jossa syötellään sammaleista tehtyä palloa”, naaras selitti kuin se olisi ollut itsestään selvyys.
Nyökkäsin päätäni ja katsoin kuinka Kimalaistoive pyöritteli sammaleista pallon. Kun pallo oli siistin näköinen hän vieritti sen minua kohti. Nopealla liikkeellä kiidin palloon ja hyppäsin sen päälle. Kimalaistoive kehräsi huvittuneena. Syötin pallon vaivallosesti takaisin. Mahani alkoi kurista nälästä.
”Onko nälkä? Voin hakea kasasta jotain!” Kimalaistoive sanoi jo mennessään kovaa vauhtia pois pentutarhasta – siis omalla tavallaan. Jäin pohtimaan miksi mukavalla naaraalle ei ollut yhtä jalkaa ollenkaan. Oliko sen poistuminen tullut jostain pahasta? Uudella loikalla yhä mietteistäni hyppäsin sammalpallon kimppuun. Kynteni lävistivät sammalpallon. Irrotin tassuni, mutta yksi kynteni jäi jumiin. Aloin vinkua silkasta kauhusta.
”Mikä hätänä Sirupentu?” kuulin tutuksi tulleen äänen.
Huokaisin helpotuksesta ja konkkaan Kimalaistoiveen luo vaikean näköisellä tyylillä.
”Hyppäsin palloon ja kynnet meni läpi tämä kynsi jäi kiinni palloon!” Vinguin ja katsoin naarasta pyytäen apua.
Kimalaistoive tuli kunnolla viereeni ja nopealla taidolla nyppäisi kiinni jääneen tassuni pois sammalpallon sisuksista.

Söin hiirestä pieniä paloja joita Kimalaistoive minulle tarjosi. Se oli suorastaan herkullista. Nautin jokaisesta suupalasta enemmän kuin edellisestä.
”Kimalaistoive ha-halusin vain kysyä miksi sinulla ei ole yhtä jalkaa?” Kysyin naaraalta ja katsoin tassuihini koko ajan kun kysyin kysymystäni.

// Kimalainen? 🙂

Aamun vahvimpien auringonsäteiden mukana pesään tunkeutui myös Leimusilmä. Kollin tuoksu oli käynyt minulle hyvinkin tutuksi, olinhan joutunut viettämään parantajanpesässä niin paljon aikaa parannuskeinoa etsien.
“Hei, Leimusilmä. Tulitko katsomaan Sirupentua?” kysyin parantajalta hiljaisella äänellä, sillä naaraspentu tuhisi vatsakarvojeni suojissa. En halunnut herättää häntä, koska naaras oli nukkunut edellisenäkin yönä aika katkonaista unta.
“Tulin katsomaan teitä molempia. Irvikita kertoi, että sinun kyljessäsi oleva patti oli taas kasvanut”, parantaja naukaisi hiljaa. Nyökäytin varovaisesti päätäni, sillä en halunnut Sirupennun tietävän tilanteestani. En minä onneksi ollut niin sairas, että olisin sellaiselta tuoksunut, enhän? Huoli kuitenkin varjosti jokaista päivääni eikä Leimusilmä vaikuttanut lainkaan toiveikkaammalta.
“Tähtiklaani suojelee minua kyllä”, totesin itsepintaisesti enkä voinut kuin toivoa olevani oikeassa. En kuitenkaan tiennyt uskoinko itsekään omiin sanoihini. Olihan Tähtiklaani vaatinut Piiskujalankin luokseen. Miksi siis minä olisin mikään poikkeus siinä asiassa? Leimusilmä vaikutti hieman epäröivältä. “Mene sinä vain muihin touhuihin. Sirupentu varmaan herää kohta”, naukaisin äänellä mihin ei ollut vastaanväittämistä. Lopulta Leimusilmä nyökkäsi, mutta katsoi minua suoraan silmiin merkitsevällä katseella: “Sinun on tultava käymään luonani vielä tänään. Muuten kerron asiasta Irvikidalle.”
Naurahdin hieman. Siinä tapauksessa rakas kumppanini vaikka kantaisi minut parantajanpesälle. Kun Sirupentu alkoi näyttämään heräämisen merkkejä, hätistelin kollin nopeasti pois pesästä.
“Huomenta pikkuinen, nukuitko sinä hyvin?” kysyin lämpimällä äänellä. “Eihän pesä ole liian viileä tai liian kuuma? Voin pyytää Irvikitaa tuomaan lisäpehmikettä”, jatkoin. Vaikka Sirupentu ei ollut meidän pentu, tiesin Irvikidan käyttäytyvän toista kohtaan isällisesti. Se oli vain meidän geeneissämme.
“Ihan hyvin”, naaraspentu vastasi unisena ja pudisteli päätään. “Ei tarvitse, kaikki on ihan sopivasti.”
Hymyilin.
“Sehän on hyvä. Kaipaisitko sinä jotain aamupalaa tai haluaisitko, että minä opetan sinut pelaamaan sammalpalloa?”

//Siru? 🙂

Katsoin Kimalaistoivetta ja harkitsin asiaa. Lopulta nyökkäsin hieman ja avasin suuni kertoakseni mikä painoi. Suusta ei kuitenkaan tullut mitään ja pudistelin päätäni pettyneenä itseeni. Naaraan uusi pehmeä hali sai valettua minuun uutta voimaa.
”Voitko kertoa minulle klaaninjäseniä tarkemmin?” Suustani tippui vaikka minun oli tarkoitus kertoa miksi itketti.
Kimalaistoive kuitenkin nyökkäsi ja lähti minun edelläni kohti pesää. Pesä oli minulle tuntematon joten katsoin sitä kiinnostuneena.
”Esittelin sinulle jo aiemmin Korppitähden ja Käärmekullan. Klaanissa on paljon muitakin jäseniä” naaras alkoi kertomaan ja esitteli Korppitähden tarkemmin.
”Miksi hän sitten nousi päälliköksi?” Kysyin hämmentyneenä.
Olin kai puhunut liian hiljaisella äänellä viimeisen kysymykseni koska Kimalaistoive ei vastannut siihen mitään.

”Nyt on aika mennä nukkumaan!” Kimalaistoiveen ääni kantautui korviini.
Olin saanut tutkia leiriä omatoimisesti Kimalaistoiveen valvovan silmän alla. Toki olin harhautunut tutkimaan taas ötököitä. Nyökkäsin naaraalle ja näytin tälle parhaan hymyni mitä osasin. Se oli erilainen kuin ennen sillä suru varjosti tekemistäni. Seurasin naarasta pesään jota oli kutsuttu mielestäni pentutarhaksi. Painauduin pehmeisiin sammaliin ja tunsin kuinka Kimalaistoive painautui minua vasten.
”Hyvää yötä” kuskasin ja painuin tiukemmin vasten naarasta.

//Kimalainen? 🙂

Kimalaistoive paimensi naaraan lempeästi leiriaukiolle. Ilma oli mitä parhain pienen pennun ulkoiluille. Pieni, virkistävä tuulenvire leikki aukiolla ja aurinko oli saanut suojakseen muutaman hentoisen pilven, joka esti pahimmat helteet. Naaras istahti pentutarhan liepeille ja jäi katsomaan, kun Sirupentu tutki varovaisesti leiriä. Hän ei päästäisi naarasta hetkeksikäämn valvovan silmänsä alta, mutta antoi naaraalle myös tilaa tutkia leiriaukiota ilman jatkuvaa niskaan hengitystä. Kimalaistoive hymyili lämpimän huvittuneena, kun naaraspentu tutki löytämäänsä ötökkää. Pennut olivat naaraasta kaikista suloisisinta mitä Tähtiklaanilla oli kissoille tarjota. Sen takia kenellekään tuskin tuli yllätyksenä Kimalaistoiveen valitsema polku. Kuningattarena olo oli parasta mitä elämällä oli hänelle tarjota. Kimalaistoive uskoi kuningattaruuden olevan hänen kohtalo. Vaikka hän olisi syntynyt neljän koiven kanssa, olisi naaras siitäkin huolimatta päätynyt ikikuningattareksi. Sirupentu juoksi naaraan luokse ja purskahti itkuun muistaessaan emonsa. Kimalaistoive hyssytteli hiljaa ja kääräisi kiharaisen, pilveä muistuttavan häntänsä pennun ympärille. Kuningatar sukaisi naaraspennun otsaa muutaman kerran.
“Shh, ei mitään hätää”, naaras naukui lempeästi ja kävi makaamaan ollakseen enemmän pennun tasolla. “Olen tässä”, naaras yritti lohduttaa Sirupentua.
“Haluatko puhua minulle?” Kimalaistoive kysyi varovaisesti. Naaraan kaikki muistot olivat niin tuoreita ja haavat aivan auki. Kimalaistoive ei halunnut, että Sirupentu luulisi hänen tenttaavan häntä, vaan Kimalaistoive yritti lähestyä asiaa varovaisesti. Hän kuitenkin halusi Sirupennun tietävän, että hänelle voisi aina puhua mieltä painavista asioista.

//Siru? 🙂