Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Mesitähden vastaus tuli minulle hiukan yllätyksenä vaikka olinkin iloinen siitä, että hänellä meni kertomansa mukaan hyvin. Minun oli jotenkin vaikea käsittää sitä, miten kaiken sen jälkeenkin päällikkö jaksoi pitää näkymänsä tulevaisuudesta positiivisena ja jatkaa elämäänsä. Toisaalta, ehkäpä siitä syystä juuri hän oli päällikkö. Jos klaanin pää olisi vaipunut synkkyyteen, mitä toivoa muillla olisi ollut?
Oli sinänsä lohduttavaa kuulla, etten ollut ainoa, joka kaipasi jotakuta rakastaan. Mesitähden avoimuus kaipauksestaan kumppaniaan ja sisartaan kohtaan kosketti sydäntäni. Minäkin kaipasin päivittäin rakkaimpiani, jotka olivat jo liittyneet Tähtiklaaniin.
“Totta puhuen, ei kovin hyvin”, suustani pääsi naurahdusta muistuttava ääni, mutta se oli vailla iloa. Vedin henkeä ja yritin estää ääntäni värisemästä. “Olen yrittänyt jatkaa eteenpäin, mutta minun on vaikea päästä yli tästä tunteesta, joka syö minua sisältäpäin. Minulla on ihan kamala ikävä Ampiaispistoa ja Sarastustassua. Jopa isääni, vaikka me emme olleetkaan niin läheisiä. Minua hävettää, koska minusta tuntuu, että viime aikoina olen ollut klaanille enemmän taakka.”

//Mesi?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Elandra

Hiilihammas oli keksinyt, että voisimme lähteä kävelylle. Se oli ollut oikein hyvä ehdotus, sillä Eloklaanin reviirillä kävely oli yksi lempipuuhistani. Kun partiot saapuisivat pian leiriin, emme voisi keskittyä keskusteluun samalla tavalla, kuten kahdestaan leirin ulkopuolella. Päästyämme jonkin matkan päähän leirin piikkihernemuureista, Hiilihammas avasi keskustelun kysymällä, miten minulla menee.
”Oikeastaan aivan hyvin”, selitin pienesti hymyillen ja kohtasin ystäväni katseen, ”vaikka lehtikato onkin ollut vaikea ja menneet tapahtumat hiipivät toisinaan salakavalasti mieleeni, olen voinut oikein hyvin. Olen iloinen siitä, että olen saanut viimein tutustua paremmin Kortetuikkeeseen, ja että Eloklaanilla menee paremmin kuin vuodenaikoihin.”
Pidin hetken hiljaisuuden, kun vajosin muistelemaan Minttuliekkiä ja Liljatuulta. Kaipasin naaraita kovasti, enkä halunnut peitellä sitä.
”Toki minä ikävöin päivittäin Minttuliekkiä ja Liljatuulta, mutta elämän on jatkuttava. Minä tapaan heidät taas Tähtiklaanissa, kun sen aika on”, naukaisin rauhallisella äänellä, mutta hymy katosi tiehensä. Ennen kuin Hiilihammas ehti vastata, esitin hänelle vuorostani saman kysymyksen:
”Mutta miten sinulla menee? Mitä olet touhuillut viime aikoina?”

//Hiili?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Olin ollut syvälle omiin mietteisiini vaipuneena, kun yhtäkkiä olin kuullut jonkun sanovan nimeni. Säpsähtäen olin laskenut kauas korkeuksiin kohottamani katseen tuttuun valkoiseen kolliin, joka oli tullut luokseni huomaamattani. Vastasin Mesitähden tervehdykseen hieman nolona siitä, miten en ollut tajunnut tämän tuloa ennen kuin vasta tämän ollessa niin lähellä että kuulin hänet.
Kun Mesitähti kysyi, tahdoinko vaihtaa hänen kanssaan kuulumisia, minulla ei ollut mitään sitä vastaan. Ajatukseni olivat harhailleet huolestuttavan usein viime päivinä, ja toisinaan löysin itseni tuijottamasta tyhjyyteen pitkiäkin aikoja. Ystävän seura tekisi varmasti hyvää.
“Totta kai! Mentäisiinkö kävelylle? Sillä tavalla saisi veren kiertämään niin käpälissä kuin aivoissakin”, naurahdin vähän.
Mesitähden kasvoille piirtyi hymy. “Mennään vain.”
Niinpä me tassutimme aukion poikki piikkihernetunnelille ja livahdimme sen kautta metsään. Rakoilevan pilvipeitteen läpi metsään siivilöityi kirkastuvaa päivänvaloa.
“Miten sinulla menee?” kysäisin päälliköltä käveltyämme vähän kauemmaksi leirin sisäänkäynnistä. Mesitähdellä jos jollakulla oli syytä valittaa. Hän oli kokenut elämässään monia menetyksiä ja kärsinyt kipua, jota monien oli vaikea edes kuvitella. Minä kuitenkin tiesin ystäväni – hän ei ollut valittajatyyppiä.

//Mesi?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Elandra

Istuskelin leirin pääaukion keskustassa ja seurailin eloklaanilaisten toimia, kuten minulla oli tapana lähes päivittäin tehdä. Korppisiipi oli järjestänyt partiot ja ne olivat lähteneet matkoihinsa. Olin saanut pitkästä aikaa vapaapäivän, jonka ajattelin käyttää jotenkin hyödyksi. Mikä olisikaan parempaa kuin klaanitovereiden kanssa ajan viettäminen. Etsin katseellani kissaa, jonka seuraan voisin liittyä. Toiveenani oli löytää joku nuori kissa, jonka kanssa en liiemmin ollut viettänyt vielä aikaa, mutta sellaisia ei näyttänyt olevan juuri nyt pääaukiolla. Aamu oli vasta alkanut, joten suurin osa oppilaista olivat harjoituksissa ja nuoret soturit joko nukkuivat tai olivat lähteneet partioihin. Katseeni pysähtyi hetkeksi Karjuvirneeseen, joka oleskeli tyttäreni Tähtimötaivaan kanssa sotureiden pesän liepeillä. Kaksikolla näytti olevan tiivis jutteluhetki menossa, joten päätin olla häiritsemättä heitä.
Huomasin Hiilihampaan istuvan yksin klaaninvanhimpien pesän edustalla. Tabbykuvioisen soturin jäänsininen katse oli nostettu kirkastuvalle taivaalle ja sen rakoilevalle pilvipeitteelle. Päätin lyöttäytyä soturin seuraan, mikäli hänellä ei olisi mitään sitä vastaan.
”Huomena, Hiilihammas”, nau’uin päästyäni puhe-etäisyydelle. Soturi säpsähti ja laski nopeasti katseensa minuun.
”Huomenta”, hän vastasi ja nyökäytti päätään tervehdykseksi.
”Toivottavasti en häiritse aamutoimiasi”, naukaisin rauhallisella äänellä ja jatkoin, ”pohdin vain, että tahtoisitko vaihtaa vähän kuulumisia? Edellisestä kerrasta on aikaa, ja kuulisin mielelläni miten sinulla menee.”

//Hiili?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Lehtomyrsky oli kuollut. Kirjavaturkkinen naaras oli ollut yksi niistä kissoista, jonka Tähtiklaani oli valinnut minun ja kolmen muun lisäksi pelastamaan Eloklaanin Kuolonklaanin vallan ikeestä.
Soturi oli puoli kuuta aiemmin ollut kettutappelussa, minkä seurauksena tämä oli joutunut parantajan pesälle parantelemaan haavojaan melko pitkäksikin aikaa. Naaras oli kuitenkin ollut tiineenä yhteenoton aikaan, ja kun hän päivä sitten oli lopulta poikinut, hänen edelleen taistelusta toipuva kehonsa oli pettänyt ja Tähtiklaani oli kutsunut hänet luokseen.
Valvojaiset olivat olleet kauniit mutta surulliset. Monet olivat pysytelleet menehtyneen klaanitoverinsa rinnalla pitkälle yöhön sanomassa hyvästejä, mutta naaraan lähimmät ystävät ja perhe olivat viipyneet aina aamunsarastukseen saakka.
Minäkään en ollut mennyt nukkumaan sinä yönä. Alkuillasta olin käynyt hyvästelemässä pelastajatoverini ja siirtynyt sen jälkeen lähemmäksi leirin reunaa antaakseni hänen perheensä surra rauhassa.
Sydäntäni oli riipaissut nähdä Varputassu ja Korpitassu kuolleen emonsa turkissa kiinni. Olisin halunnut sanoa jotakin, ihan mitä vain, mikä olisi voinut tarjota lohtua tänä synkkänä aikana sureville sisaruksille, mutta olin lopulta nähnyt parhaaksi antaa heidän olla rauhassa valvojaisten ajan.
Seuraavan päivän aamuna auringonsäteiden lakaistessa usvan leiriaukiolta huomasin Varputassun kömpivän ulos oppilaiden pesästä. Minua oli hieman huolestuttanut, kun en ollut nähnyt oppilasta koko eilispäivänä. Nuori kolli näytti siltä, ettei ollut juuri nukkunut valvojaisten jälkeen, mutta sentään tämä suuntasi nyt tuoresaaliskasalle.
Aamupalani oli yhä kesken, mutta nappasin puoliksi kalutun jyrsijän hampaisiini ja tassutin Varputassun luo.
Nuori kolli vastasi tervehdykseeni kähein naukaisuin ja laski katseensa maahan kuin häpeillen. Laskin varovasti saaliini alas ja kyyristyin sen eteen.
“Otan osaa”, sanoin sitten ja katsahdin Varputassuun myötätuntoisesti. “Lehtomyrsky oli yksi rohkeimmista sotureista, jonka tunsin. Hänet otetaan varmasti riemulla vastaan Tähtiklaanissa.” Tutkailin väsynyttä oppilasta katseellani. “Kuinka sinä jakselet?”

//Varpu?

Kirjoittaja: Käärmis

Raahauduin veljeni edellä oppilaiden pesään. Minua väsytti, mutta en kyllä uskonut saavani enää unta. Halusin kuitenkin yrittää. Minusta tuntui, että taivas olisi tipahtanut niskaani ja minun täytyi kantaa sitä selässäni koko ajan. En vain oikein osannut ymmärtää mitä oli tekeillään. Pääni löi tyhjää.
Kun laskeuduin makuualusilleni, tuskin edes tajusin sitä. Jotenkin kaikki tuntui epätodelliselta. En oikein ymmärtänyt mitä oli meneillään. Halusin vain nukkua. Halusin vain palata ajassa ja estää emon kuoleman. Tiesin, että se ei ollut mahdollista, mutta halusin tehdä niin siltikin.
Laskin pääni sammalille ja suljin silmäni toivoen, että nukahtaisin ja saisin ajatukseni pois emosta. En halunnut ajatella hänen kuolemaansa, minusta tuntui, että se vain pahensi tuskaani. En halunnut näyttää kenellekään, että surin ja, että emon kuolema oli saanut minut surulliseksi, se saattaisi antaa ajatuksen, että olin heikko.

Astelin leirin poikki mestarini Talvikkitakun perässä. Lehtomyrksyn kuolemasta ei ollut kauaa, mutta halusin pitää ajatukseni toisaalla ja huolehtia siitä, että koulutukseni ei jäisi puolitiehen vain suremisen takia. Monet olivat sanoneet minulle, että minun kannattaisi levätä ja surra niin paljon kuin vain hyvältä tuntui, mutta minua asia ei houkutellut. Minun pitäisi vain oppia elämään asian kanssa, silloin kaikki järjestyisi.
Huomasin Kuusikkopennun juuri ennen kuin poistuin leiristä. Katsoin pikkusisartani halveksivasti. En saattanut uskoa, että hän saattoi elää onnellista pennun elämää senkin jälkeen, kun oli syntymällään aiheuttanut emoni kuoleman. Sanoivat muut mitä sanoivat, minulle Kuusikkopentu ja Mustikkapentu olivat aina syylliset Lehtomyrksyn kuolemaan, eikä kukaan voinut muuttaa mieltäni.
Seurasin Talvikkitakkua, kun hän suuntasi eteenpäin metsässä kohti nummea. Tarkoituksemme oli tällä kertaa harjoitella taisteluliikkeitä. Emme olleetkaan hetkeen harjoitellut taistelua, vain saalistamista. Olihan saalistaminenkin tärkeä taito, mutta pidin enemmän taistelemisesta. Oli tärkeää osata tapella, jos vastaan tulisi peto tai viholliskissoja.
Viimein meidän pysähdyttyämme, Talvikkitakku alkoi esitellä minulle eri liikkeitä. Hän kertoi eri liikkeiden nimiä, miten ne tehtiin ja missä tilanteissa niitä käytettiin. Kuuntelin tarkkaavaisesti, vaikka tiesinkin jo hyvän verran liikkeistä valmiiksi. En halunnut vaikuttaa välinpitämättömältä, kun asia koski taisteluliikkeitä tai muutenkin taistelemistä. Halusin tietää siitä kaiken.
“Nyt kun kaikki on käyty nopeasti lävitse, voimme taistella vastakkain. Näytä minulle kaikki mitä olet oppinut ja minä kerron sitten mitä olisi voinut parantaa”, Talvikkitakku naukui, kun oli viimein esitellyt kaikki liikkeet vuorotellen. Nyökkäsin mestarilleni nopeasti ja annoin tämän mennä paikalleen.
Asetuin valmiusasentoon ja odotin merkkiä aloittaa. Merkkiä ei kuitenkaan tullut. Talvikkitakku vain syöksyi minua kohti ja yllätettynä päästin kovaäänisen rääkäyksen. En ollut ajatellut hänen vain syöksyvän minua kohti sillä tavoin, vaan ennemmin sanovan heidän aloittavan ja antanut minun olla ensimmäisenä hyökkäämässä.
“Muista, yllätys on taistelun parhain avain. Kun osaat yllättää vastustajasi, pääset heti etulyöntiasemaan”, mestarini naukui korvaani samalla, kun painoi minua maahan. Räpiköin hänen allaan ja yritn muistella tilannettani auttavia liikkeitä.
Keräsin takatassuihini voimaa ja potkaisin niillä sitten kovaa Talvikkitakkua vatsaan niin, että naaraan ote kirposi ja hän otti pari askelta taaemmas. Soturitas haukkoi henkeä hetken ja meni sitten taas valmiusasentoon. Hän katsoi oppilastaan silmät sirillä.
“Ihan hyvin”, hän naukaisi vain matalalla äänellä ja syöksähti sitten vetäisten tassut altani ennen kuin kerkesin edes tajuta, mitä hän oli sanonut. Muksahdin maahan leuka edellä ja siitä kuului inhottava raksahdus. Sydämeni hyppäsi kurkkuun ja nousin äkkiä istumaan pidellen leukaani etutassullani kyyneleet kihoten silmäkulmiini. Räpyttelin silmiäni estääkseni kyynelten tulon.
“Eihän se lähtenyt paikaltaan?” kysyin hätäisesti. Talvikkitakku pudisteli päätään. Pitelin edelleen leukaani. Se tuntui inhottavan kipeältä ja oli vaikeaa avata ja sulkea sitä.
“Kyllä se siitä toipuu. Pieni kirvely ei sinua tapa”, mestarini tokaisi. Katsoin häntä vihaisesti ja huiskin häntääni maata pitkin edestakaisin.
“Et sinä tiedä miten paljon siihen sattuu! Ja et sinä mikään parantaja ole! Mistä sinä muka tietäisit, jos se olisikin murtunut!” parahdin. Mestarini katsoi minua vihaisesti.
“Hyvä on! Jos haluat valittaa pikku ruhjeista, palataan sitten leiriin ja annetaan parantajien kertoa sinulle, että leuassasi ei ole mitään vikaa!” hän huudahti ärtyneenä ja lähti lampsimaan kohti leiriä. Nousin ylös ja lähdin hänen peräänsä alistuneena ja leuka kipeänä.

Istuin leirin laidalla pidellen kylmää lumipaakkua leukaani vasten. Leukani oli kuin olikin ollut täysin kunnossa ja vain hieman kipeä. Kuitenkin olin saanut kipuun unikonsiemenen – joka oli ollut erityisen hankalaa syödä – ja ohjeistuksen siitä, että leukaa vasten voisi pitää kylmää, joka lievittäisi hieman kipua. Tiesin näyttäväni typerältä, mutta oli mukavampaa selvitä mahdollisimman vähällä kivulla, kuin kärsiä kipeästä leuasta koko päivän.
Huomasin taas Kuusikkopennun ja Mustikkapennun. He kiertelivät leirissä ja juttelivat iloisena keskenään. Kai heidän oli tarkoitus leikkiä. En lähestynyt heitä vaan mulkoilin vain vihaisesti sen varalta, että he vilkaisivat suuntaani. Olin kerran räyhännyt pentukaksikolle ja sen jälkeen he olivat suunnilleen vain vältelleet minua. Ymmärsin sen hyvin. Tulo minun luokseni olisi ollut lähes sama, kuin olisi kävellyt suoraan ketun kitaan metsässä. Nuo pennut eivät olleet tervetulleita lähelleni.
Mustikkapentu katsahti minuun ja kuiskasi sitten jotain pentuetoverilleen. Katsoin heitä silmät sirillä. Hetken ajan he vain kuiskuttelivat keskenään, kunnes he lähestyivät minua varovasti. He näyttivät empivän joka askeleella uudestaan, olisiko sittenkään hyvä idea tulla luokseni. Enhän minä heille koskaan ollut ollut kamalan mukava.
“Oletko kunnossa?” Kuusikkopentu kysyi varovasti katsellen minua ja vilkaisten sitten merkitsevästi etutassullani olevaa lumipaakkua, joka oli alkanut jo sulaa siihen.
“Olin, kunnes te tulitte”, naukaisin kärttyisenä. Mustikkapentu ja Kuusikkopentu vaihtoivat katseita nopeasti.
“Oletko sinä meille vieläkin vihainen?” Mustikkapentu kysyi katsoen minuun silmät suurina. Nyökkäsin ja katsoin edelleen silmät sirillä kahta pentua.
“Miksi?” Kuusikkopentu uskaltautui kysymään.
“Koska teidän takianne emoni on kuollut!” sihahdin ja heitin etutassullani pitämääni lumipaakkua kohti pentuja. He kirkaisivat yhteen ääneen ja lähtivät juoksemaan karkuun. Katselin heidän peräänsä hetken, nousin ylös ja lähdin oppilaiden pesään. Siellä he eivät ainakaan voisi häiritä minua.

Kirjoittaja: Saaga

Aurinko alkoi pikku hiljaa nousta, mikä tarkoitti, että aikani emon kanssa oli lopuillaan.
“Rakastan sinua”, kuiskasin hiljaa. Yritin keksiä jotain fiksua mutta mitään ei ilmestynyt.
“Olkoon sinulla hyvä siellä mihin päädyt… jos päädyt ja… ja toivon, että tapaamme vielä. Rakastan sinua kovasti”, kuiskin ja nousin ylös. Kissojen joukko tuli ja haki emon ruumiin. Sydämeni hakkasi ja tunsin kuinka koko kehoni tärisi edelleen. En tiennyt mitä tehdä. Kuulin jotain sanoja siskoni suusta mutta en oikein erottanut mitä hän sanoi.
“Meidän olisi parempi lev ätä,hän kuiskasi henkäyksen omaiseksi. Ääni oli niin hiljainen, että sen kuuleminen oli hankalaa mutta kuulin sen silti. Nyökkäsin ja raahauduin naaraan perässä oppilaiden pesään.

Makoilin edelleen pesässäni. En ollut noussut kokonaiseen päivään mutta nyt vatsani kurni niin kovaa, että minun oli pakko nousta. En ollut kyllä nukkunutkaan ja sen tunsin kehossani joka puolella. Punnersin itseni ylös pesästä. Häntä maata lahaten tassutin tuoresaaliskasalle. Turkkini oli sekaisin ja käpäläni laahasivat maata yhtä paljoin kuin häntäni, sillä ne tuntuivat todella painavilta eikä minulla ollut energiaa nostaa niitä. Viimeinen kissa, jonka tässä kunnossa halusin tavata oli kissa, johon olin yrittänyt tehdä vaikutuksen pitkään. Kortetuike. Turkkini alla kihelmöi ja olin niin nolostunut. Kolli oli ihastuttavan näköinen siinä vain seisoessaan, kun taas minä olin tälläinen rähjäinen karvapallo. Hän varmaan kammoksuisi minua ja lähtisi käpälämäkeen, kun näkisi minut. Nappasin tuoresaaliskasasta hiiren ja raahauduin leirin raunalle. Istahdin maahan ja aloin kaluta saalistani. Järkytyksekseni Kortetuike käveli luokseni oman saaliinsa kanssa.
“Huomenta”, soturi naukui. Minusta tuntui, siltä että joku olisi vienyt ääneni.
“Huomenta”, kähisin ja katsoin tassujani häpeissäni. Miksei kolli karttanut minua niinkuin muut kissat? Haukotus pyrki suustani. Pahuksen painajaiset. En ollut niiden takia uskaltanut nukkua. Vaikuttaisin Kortetuikkeen silmissä vielä raukkamaisemmalta.
//Korte?

Kirjoittaja: Käärmis

Jänöpentu heräsi siihen, kun joku nosti hänet niskanahasta ilmaan ja lähti kantamaan kohti pentutarhaa. Hän päästi vinkaisun ja räpiköi ilmassa hieman.
“Hei! Me leikimme piilosta!” kolli naukaisi kärttyisenä.
“Tiedän. Säihkepentu tuli itse luokseni kertomaan, että leikitte piilosta ja hän löysi sinut nukahtaneena oppilaiden pesän takaa”, Aurinkotoihun tuttu ääni vastasi Jänöpennulle mutisten hänen turkkinsa seasta. Kollin isä ei hellittänyt kuitenkaan otettaan vaan tassutti koko matkan pentutarhalle asti ja laski pennun vasta pesässä maahan.
“Mene nukkumaan. Jos nukahdat jo piiloon leikkiessänne, olet varmasti hyvin väsynyt. Lähetän Säihkepennun pian myös takaisin pesään”, pienen kollin isä kertoi. Jänöpentu huokaisi ja nyökkäsi samalla mennen hänen ja Säihkepennun makuualusille lepäämään.

Jänöpentu oleskeli leirissä. Hän oli juuri leikkinyt Sädesäihkeen kanssa, mutta kolli oli joutunut lähtemään partioon. Hän katseli taivaalle, jolla oli tuskin lainkaan pilviä ja kirkas taivas oli kauniin sininen.
Pian joku törmäsi Jänöpentuun ja hän käänsi katseensa tähän. Hän huomasi Kuusikkopennun. Naaras näytti itkuiselta ja selittikin Jänöpennulle, että eräs kissa oli sanonut häntä murhaajaksi. Se ei auttanut asiaa, kun kolli kertoi nuoremmalle pennulle, että kissa oli ollut hänen isosiskonsa Korpitassu.
Kun Kuusikkopentu purskahti itkuun, Jänöpentu lohdutti häntä kertoen, että Korpitassu oli vain heidän emonsa Lehtomyrskyn kuoleman jälkeen ollut poissa tolaltaan ja kietoutuen naaraan ympärille hellästi.
Kun nuorempi pentu oli alkanut rauhoittua, hän pyysi Jänöpentua esittelemään hänelle leiriä. Tietysti kolli suostui. Jos hän vain saattaisi auttaa Kuusikkopentua jotenkin, hän tekisi sen aina mielellään. Kuitenkaan hän ei kerennyt edes yhtä asiaa esitellä, kun Kuusikkopentu halusi jo mennä Perhotassun ja Ahmatassun luokse, jotka jakoivat jänistä lähistöllä. Jänöpentu lähti nuoremman pennun perään, kun hän suuntasi kohti oppilas kaksikkoa. Hän kertoi myös Kuusikkopennulle keitä he olivat.
Heti oppilaiden luokse päästyään pentu kysyi mitä he olivat tekemässä ja Jänöpentu asettui hänen vierelleen istumaan odottaen vastausta oppilailta. Perhotassu kertoi heidän jakaneen jänistä ja tervehti samalla Jänöpentua. Kuusikkopentu esitteli myös itsensä oppilaille, kun Ahmatassu kysyi oliko hän Säihkepentu.
Ahmatassun ääni vaihtui kellossa, kun hän yhtäkkiä vain murahti pennuille, että heillä oli ollut keskustelu kesken ja, että heidän pitäisi lähteä.
“Me olimme kyllä lopettaneet keskustelemisen ja olen ihan täynnä. Voin tulla teidän kanssanne jonnekin”, Perhotassu kuitenkin naukaisi ja antoi katseen ystävälleen vieressään. Jänöpentu ei antanut sen häiritä itseään. Hän oli jo alkanut tottua töykeisiin kissoihin.
“Haluatteko ehkä leikkiä jotain tai voin opettaa teille jotakin. Äläkää välittäkö Ahmatassun sanoista. Hän käyttäytyi hieman ilkeästi”, oppilas jatkoi vielä hymyillen pennuille.
“Minulle käy mikä vain. Olin tässä oikeastaan muutenkin vain istuskelemassa ennen kuin Kuusikkopentu sattui kohdalle”, Jänöpentu naukui. “Haluan kuitenkin tehdä kanssanne ihan mitä te vain haluatte tehdä. Haluan kuitenkin, että teillä on hauskaa”, kolli sanoi vielä ja kääri häntänsä tassujensa ympärille.

//Kuusikko tai Perho?

Kirjoittaja: Saaga

Ahmatassu ei ollutkaan vihainen minulle. Se selvisi minulle seuraavana päivänä. Istuskelimme yhdessä leirin laidalla turkki turkissa kiinni ja jutustelimme. Olimme juuri myös syömässä jänistä, jonka Ahmatassu oli tuonut partiosta.
“Hiilihammas opetti minulle loikkaa. Olen siinä jo paljon parempi”, nau’uin raukeasti haukotellen. Kylmä ilma kyllä piristi mutta olin nukkunut hieman huonosti viime yönä. Ahmatassu söi ja avasi nielaistuaan suunsa kertoakseen minulle jotakin. Odotin tarinaa korvat hörössä.
“Rastaskukka räksytti minulle koko matkan leiriin Kuolonklaanin rajalta, koska menin liian lähelle rajaa saalistaessani tuota”, Ahmatassu tokaisi saaden korvani lerpahtamaan takaisin normaaliin asentoonsa ja kohautti lapojaan. Hän osoitti myös jänistä edessämme puhuessaan. Huokaisin ja haukkasin taas uuden pala jänistä, jotta saisin jotain tyhjän mahani täytteeksi.
“Hän ei todella taida pitää sinusta”, nau’uin nielaistuani palani saalista ja katsoin kollia silmiin.
“En tiedä. Yleensä hän on ihan mukava mutta joskus hän vain käyttää kieltään turhan kärkkäästi”, ruskeaturkki naukui. Kolli oli minua suurempi ja vanhempi ja se tuntui jotenkin jännittävältä varsinkin, kun hän näytti minulle haavoittuvaisempaa puoltaan. Hieroin päätäni Ahmatassun lapaan ja kehräsin.
“Minä pidän sinusta. Ja moni muukin pitää!” piristin häntä ja hymyilin.
“Niin”, hän huokaisi. Kumpa voisin muuttaa hänen ajattelutapansa ja saada hänet miettimään asioita positiivisen kautta. Kolli jatkoi taas syömistä.
“Hei, mitä te teette?” pieni naaraspentu pienen matkan päässä kysyi. Hän haisteli jänistä, kun Ahmatassu oli saanut haukattua siitä palan.
“Jaamme tätä jänistä”, naukaisin hieman hämmentyneenä. Hymyilin, kun näin Jänöpennun pikku kissan vierellä.
“Ai hei Jänöpentu”, nau’uin hymyillen.
“Onko tämä Säihkepentu?” kysyin vaikka olin aika varma ettei ollut. Hän ei näyttänyt Sypressikuiskeelta tai Aurinkoroihulta.
“Olen Kuusikkopentu”, Kuusikkopentu piipitti.
“Ahaa”, totesin. Eli hänen täytyi olla Lehtomyrskyn ja Kuusihännän pentu.
“Meillä oli vähän keskustelu kesken. Menkää pois”, Ahmatassu murahti. Kauhistuin kollin sanoista. Meillä oli kyllä keskustelu kesken mutta ei hänen täytynyt silti olla ilkeä!
“Me olimme kyllä lopettaneet keskustelemisen ja olen ihan täynnä. Voin tulla teidän kanssanne jonnekin”, naukaisin ja mulkaisin vieressäni istuvaa kollia. Nousin ja tassutin pentujen luokse.
“Haluatteko ehkä leikkiä jotain tai voin opettaa teille jotakin. Äläkää välittäkö Ahmatassun sanoista. Hän käyttäytyi hieman ilkeästi”, nau’uin ja huokaisin. Pistin kuitenkin hymyn kasvoilleni.
//Jänö ja Kuusikko?

Kirjoittaja: Elandra

AMPIAINEN
Vienotassu: 19kp –
Säihkepentu: 152kp! –
Syreenisumu: 12kp –
Lehtomyrsky: 9kp –
Kuusikkopentu: 29kp! –

ELANDRA
Mesitähti: 8kp –

EMPPUOMPPU
Kuutamolaine: 8kp –
Leimusilmä: 7kp –

KÄÄRMIS
Käärmekulta: 27kp! –
Jänöpentu: 265kp! –
Korpitassu: 14kp –

SAAGA
Sypressikuiske: 17kp –
Perhotassu: 38kp! –
Sädesäihke: 10kp –
Tähtimötaivas: 4kp –
Varputassu: 8kp –
Nopsaliekki: 8kp –

SOTURIKISSA
Kuusihäntä: 4kp –

Kirjoittaja: Ampiainen

otin ensimmäisen henkäyksen ilmaa ikinä. aloin oitis vinkumaan. Tunsin kuinka minut työnnetiin emoon kiinni. möngin kohti maidon tuoksua ja aloin oitis ime pontevasti, emoni lämpö oli niin ihanaa niin rauhoittavaa. Vierelläni oli toinenkin pentu, se oli ollut siinä koko ajan, vierelläni oli ollut myös kolmas pentu, tai mikä lienikään. En ollut ehtinyt havaita muuta kuin että se oli kylmä -mutta sinänsä se oli ollut lämminkin. Ennen kuin se oli vedetty pois. Yhtäkkiä kuitenkin maidon tulo loppui ja äskettäin niin lämmin turkki alkoi jäähtyä nopeasti. Aloin vinkua sillä en ollut vielä kylläinen. Miksi maito oli vain yhtäkkiä loppunut? Miksi emo ei ollut enään lämmin? Miksi yksi pennuista oli vedetty pois? Miksi mikään ei ollut varmaa? Miksi oli niin paljon kysymyksiä joihin ei löytynyt vastausta?

makasin sammalilla kimalaistoive nimisen kissan vatsan suojissa, oliko hän emo? Ei todellakaan. Missä emo sitten oli? Kuullemani mukaan hän ja veljeni oli kuolleet, eli oikeastaan he olivat lopullisesti poissa. Kuuntelin vähän vanhempien pentujen ääniä heidän nimensä olivat Loimupentu, Jänöpentu ja Säihkepentu. Oli minulla sisarkin mustikkapentu mutta mitä apua siitä oli? En voinut leikkiä vielä eikä mustikkapentukaan. Päästin pienen miukaisun nälissäni, en saisi maitoa. Se oli varmaa, ei kellään ollut maitoa jota tarjota. Jos jotain sain syödäkseni niin jotain outoa mössöä. Kuitenkaan ei se kovin pahaa ole kun sitä on syönnyt miltei koko ikänsä. Yritin aukoa silmiäni tuloksetta. Kuitenkin yllätäen eteeni tuli taas sitä outoa mössöä, laskin kuononi maahan ja söin sen nälkäisenä suuhuni. Syötyäni osuuteni käperyin kiinni siskooni torkahdin.

Makaan raukeana kiinni kimalaistoiveen turkissa päästäen vähän väliä pikkuisia ääniä. Kierähdän vatsalleni ja yritän aukaista silmäni ja yllätyksekseni onnistuinkin. Räpytelin hetken silmiäni kirkkaassa valossa ja päästin pienen hämmästyneen vinkaisun kun minua päin lentää jokin juttu, kuitenkin näin kuinka Kellertävä turkkinen naaras napasi sen lennosta. Silmäni laajenivat innosta ja uteliasuudesta. Naaras käänty kohti kimalaistoivetta joka kehottaa heitä lähtemään ulos leikkimään. Ulos? Mitä naaras tarkoitti Möngerän hitaasti ympäri ja huomaan edessäni aivan jäätävän kokosen Tummanruskean naaraan tabbykuviolla ja kiharalla turkilla. Oliko tuo kimalaistoive? Aivan varmasti oli.
”Oletko sinä kimalaistoive?” miuun yllätyneenä siitä että sain sanat suustani. Naaras katseli minua yllätyneenä.
”Voi olen, ja sinä olet avannut silmäsi pikkuinen” kimalaistoive kehrää. Räpytelen silmiäni ja vilkuilen ympärilleni huomaten vierelläni Valkoisen naaraspnnun jolla on mustia laikkuja turkkissaan. Heilautan häntääni naaraspentua kohti.
”Onko tuo mustikkapentu? Entä missä ovat Säihkepentu ja muut? Haluan nähdä heidät nyt kun olen avannut silmäni!” miuun innokkaana mutta äänestäni kuulsi pelkää rauhalisuutta. Kimalaistoive veti hännällään valkoisen mustalaikkuisen pennun lähemmäs ja kehräsi.
”Kyllä hän on, ja Säihkepentu, Loimupentu ja Jänöpentu menivät ulos leikkimään, saat nähdä heidät myöhemmin lupaan sen”, naaras kehräsi ja siliti minua hännällään lempeästi kehräten. Minua alkoi yllättäen nukuttaa ja sitten pääni valahtikin maahan ja aloin tuhista unissani.

Aukaisen silmäni ja tajuan olevani jossain metsässä. Haistelin ilmaa pelokkaana ja tajuan että ilmassa väilyy haju joka oli minulle tuttu siitä mössöstä jota kimalaistoive minulle ja mustikkapennulle syötti. Nousin seisomaan enkä edes huomioinut asiaa vaikka en ollut aiemmin seissyt taikka kävelyt sillä se tuntui niin luonnolliselta. Lopulta huomaan pienikokoisen otuksen. Työnsin kyntteni esille ja hiivin sitä kohti silmät loistaen ja hyppään sitten sen päälle. Työnnän kyntteni syvälle otuksen nahkaan ja se valahtaa nopeasti veltoksi, oliko se kuollut? Päästän otuksen valahtamaan maahan, se ei yrittänytkään paetta, se taisi todellakin olla kuollut.. Minä olin saanut… Tuota mikä tuo edes oli? Nuuhkin sitä hetken mutta ennen kuin ehdin tehdä enään mittään muuta niin räpäytin silmäni auki ja tajuan että se oli ollut pelkkää unta.. En ollut saanut sitä otusta oikeasti. Tajuan yllätyksekseni että olen selälläni joten pyörähdän oikein päin nopeasti. Katselen kahta vanhempaa pentua, jänöpentua ja Säihkepentua. Kellertävä pentu venytteli ja nousi ylös.. Voisinko minäkin koettaa? Alan kompuroida ja lopulta pääsen jaloilleni, tassut kuitenkin tärisivät ja ne eivät kantaneet painoani joten päädyin kuonolleni maahan. Tuhahdan ja yritän uudestaan ja uudestaan kunnes lopulta pysyn pystyssä. Kun lopulta pysyin pystyssä niin ajoin yrittää kävellä. Nostan tassuani ja lasken sen sitten varovasesti eteeni. Tassutus alkoi sujua mukavasti jo melko nopeasti. Kuullen yllätäen takaani pienen inahduksen ja käännyttyäni ja hetken kompuroituani huomaan siskoni mustikkapennun.. Hän oli avannut silmänsä. Kipitin nopeasti eteenpäin ja sitten lopuksi miltei kaadun siskoni päälle mutta saan itseni juuri ja juuri ajoissa tasapainoon.
”Sisko! Sinä avasit silmäsi!” miuun innoissani ja nuolaisen siskon päälakea.
”Älä yritä olla kuin mikäkin emo!” sisko marisi ja ravisteli minut irti turkistaan. Tuhahdan, päättelen että siskosta ei olisi seuraa. Juuri niinkuin hänestä ei ollut seuraa silloinkaan kun hän ei ollut vielä avannut silmiään. Käännän selkäni siskolle ja alan sukia takkuista turkkiani niinkuin kimalaistoive yleensä teki, mutta nyt minä ottaisin tehtävän omalle kontolleni! Osaan sukia itseni! Kimalaistoiveen ei tarvitsisi sukia minua enään! Ei enää ikinä! Olen nyt kasvanut isoksi! Kun turkki on suittu herätän kimalaistoiveen joka oli nukkunut koko tämän ajan.
”Voinko mennä ulos? Haluan nähdä miltä ulkona näyttää!” kysyn rahallisella äänellä. Kimalaistoive vain mumisi myöntävästi ja torkahti sitten heti perään uudestaan. Kohautin vähän lapojani ajattelen että naaras ei ollut varmaan edes kunnolla tajunnut mitä kysyin, mutta myöntävä vastaus on silti aina myöntävä! Taapersin nopeasti ulos pesästä ja jouduin räpyttelemään silmiäni auringon valossa saadakseni ne tottumaan valoon.
”Noniin mitä tehdään?” kuulin mustikkapennun äänen ja pelästyin miltei ulos turkistani.
”Sinä säikäytit minut!” nurisen siskolle. Sisko vain kohauttaa lapojaan.
”No joka tapauksessa, mennään etsimään Säihkepentu, jänöpentu tai loimupenttu tai joku muu jota he voivat esitellä meille leiriä!” ehdotan. Naaras nyökkyteli myöntävästi joten lähdin sisko perässä etsiskelemään jota kuta joka voisi esitellä meille leiriä. Lopulta löysin suurikokoisen loimupennun joka kinasi Pienikokoisen vaaleanruskea kuviollisen naaraan ruskeilla silmillä. Hiivin lähemmäs kaksikkoa uteliaana.
”Hei? Mitä te teette?” kysyn ja tajuan mustikkapennun saapuneen viereeni. Haukkatassu käänsi huomionsa minuun ja tassuttaa meidän luoksemme jätäen loimupennun nurisemaan tämän taakse ja lopulta luikkimaan matkoihinsa.
”Hei kuusikkopentu ja mustikkapentu, tietääkö kimalaistoive että olette ulkona?” naaras maukuu lempeästi. Nyökkytelen inokkaana.
”Voitko esitellä meille leiriä?” kysyn hymyillen. Haukkatassu pudistelee pahoitelevan näköisenä päätään ja tassuttaa pois. Lasken katseeni maahan. Nostan sen kuitenkin taas pian ja huomaan edessäpäin, Ruskeaturkkisen suurikokoisen naaraskissan vihreillä silmillä ja pienillä korvilla. Loikin tämän luo oitis mustikkapentu perässäni.
”Hei! Voitko esitellä meille leiriä? Tai leikkiä? Tai esittellä taisteluliikeitä?” miuun innokaana.
”En! Minulla ei ole aikaa teille! Minun täytyy harjoitella ja pitää huolta klaanista sillä aikaa, kun te vain murhaatte syntymällänne muita kissoja! Antakaa minun olla ja hankkikaa parempaa tekemistä.” naaras sihisi. Peräänyin säikähtäneenä ja luimistelin korviani.
”S-selvä.. M-me tä-tästä lä-lähdemme”, takellan pelokkaana ja peräännyn koko ajan taemmas naaraasta. Kissa oli pelottava ja.. Ja ilkeä.. Käänähdän nopeasti ympäri ja lähden nyyhkytäen pelokkaana pois, huomaan kuinka mustikkapentu ryntää pentutarhaan mutta minä vain juoksin jonnekin. Törmään yllätyksekseni johonkin pehmeään ja miukaisin pelokkaana ja surullisena. Nostan katseeni ja näen edessäni kollipennun, tämä oli ilmeisesti jänöpentu. Jänöpentu käänis hämillään katseensa minuun.
”Hei, oletko kunnossa?” vanhempi kolli kysyi huolestuneena.
”Olen… Paitsi että tuo sanoi minua murhaajaksi!” ulisen silmät kosteina ja osoitan sitä ruskeaturkkista naarasta hännälläni.
”Murhaajaksi? Miksi hän niin teki?” Jänöpentu kysyi ja vilkaisi kissaa. Hän tunnisti tämän kissan. ”Ai tarkoitat Korpitassua. Älä hänestä välitä. Hän on ollut äkäisenä siitä lähtien, kun hänen emonsa kuoli. Tai siis teidän emonne.” kolli maukui. Nyyhkäisin hitusen ja vastasin sitten kollille.
”Oliko hän minun siskoni?” miuun pelokkaana. Jos minun oma siskoni pitää minua murhajana niin sitten hän varmasti olisi oikeassa. Jänöpentu nyökkää.
”Sittenhän hänen täytyy olla oikeassa, perheenjäsenet eivät valehtele!” miuun ja purskahdan itkuun. Jänöpentu painautui minua pentua ja kietoi häntänsä ympärilleni. ”Ei se ole totta, hän on vain poissa tolaltaan. Anna hänelle aikaa, kyllä hän siitä lämpenee.” kolli rauhoittelee. Rauhoitun hitusen.
”Voitko sinä esitellä minulle leiriä?” miuun rauhoittuneella äänellä. Jänöpentu nyökkyttelee hymyilen. Nousen hitaasti seisomaan ja katselen ympärilleni kunnes huomaan kaksi oppilasta.
”Voidaanko mennä noiden kahden luo?” mauun hymyillen.
”Sopii, heidän nimensä ovat muuten perhotassu ja ahmatassu”, vanhempi pentu maukuu ja lähdemme sitten kaksikon luo, jos saisin korpitassun ikävät sanat pois mielestäni niin voisin rentoutua? Ehkä sitä autaisi uusiin kissoihin tutustuminen?
”Hei, mitä te teette?” miuun uteliaana kahdelle oppilaalle joiden välissä oli jokin kumma otus. Nuuhkaisin sitä hitusen ja sen haju sai veden kielelle. Istuudun noin parin hännänmittan päähän kahdesta oppilasta ja istun kiinni jänöpennussa joka oli jäänyt vierelleni.
//Perho? Jänö?

Kirjoittaja: Ampiainen

”Me emme päätä saatko sinä liityä klaanin, voimme kyllä toki viedä sinut leiriin mesitähden luo ja hän voi sitten päättää saatko liityä”, ehdotan kollille. Pienikokoinen kolli nyökkää hermostuneen oloisena.
”Tehdään sitten niin”, nopsaliekki maukuu. Nyökkään tälle ja asettaudun tämän viereen, tajuan yllätäen että vieras kissa ja vienotassu ovat keskellä vierekäin ja uskolintu takana.. Mutta me taas olimme edessä näyttämässä tietä! Tassutan ylpeänä kohti leiriä, kun olimme päätyneet nummelle haistoin kanin laimean hajun mutta en välittänyt siitä, meidän pitäisi viedä vieras kissa leiriin! Pysähdyin kuitenkin nopeasti kun kuulin vienotassun äänen.
”Hei, meidänhän piti hakea sammalta! Se on meiltä ihan loppu!” kuulin nuoren naaraan äänen ja käännyn ympäri.
”Ehkä voimme yrittää etsiä sitä tässä matkalla?” ehdotan turhautuneena.
”En usko että se on hyvä idea.. Meidänhän pitäisi vielä rontti leiriin eikö niin?” parantajaoppilas maukuu. Nyökkään ja käännyn pyörittelen silmiäni. Jatkan taas matkaa. Kun olimme jo sekametsässä niin huomaan sen puun josta olin silloin joskus pudonnut. Pysähdyin kuin tassuni olisivat jäätyneet hetken maahan kiinni tuijottaamaan puutta. Tärisin silmät suurina ja pelokkaina tuijottaen puuta, näin mielessäni sen hetken kun putosin puusta ja murisin tassuni. Minua pelotti, halusin pois mutta en saanut käpäliä liikeelle. Työnnän kyntteni esiin.
//rontti? Nopsa?

Kirjoittaja: Saaga

Jänöpentu oli lähtenyt nukkumaan hetki sitten. Istahdin maahan ja haukottelin väsyneenä. Ahmatassu tassutti viereeni ja istahti siihen.
“Ai hei”, nau’uin ja hymyilin iloisesti.
“Kuka tuo kolli oli kenen kanssa juttelit äsken?” paras ystäväni kysyi. Virne kasvoi naamalleni, kun tajusin millaisella äänen sävyllä hän puhui.
“Oletko kateellinen?!” naurahdin.
“JänöPENTU halusi vain jutella minulle. Kuulostat ihan siltä, kun olisit ihastunut minuun”, nau’uin ja naurahdin mutta kaduin käytöstäni heti, kun tajusin kuinka kiusaantuneelta Ahmatassu näytti.
“Anteeksi. Hän on Jänöpentu. Sypressikuiskeen uusimmasta pentueesta. No tiedät varmaan”, jatkoin mutta Ahmatassu pysyi hiljaa.
“Onko kaikki hyvin?” kysyin ja pukkasin kollin lapaa päälläni. Hän nyökkäsi ja nousi.
“Taidan mennä petiin”, hän sanoi ja tassutti pois. Minusta tuntui niin pahalta Ahmatassun puolesta mutta, koska hän ei kertonut minulle mitään “huonoista päivistään” en voinut oikein auttaakkaan. Huokaisin ja nousin. Takapuoleni tuntui nimittäin jäätyvän lumella istuskelusta. En uskaltanut vielä mennä oppilaiden pesään Ahmatassun perään, joten tallustin klaaninvanhimpien pesälle. Hiivin sisään. Nokilintu sekä Viherkatse molemmat torkkuivat pesissään. Huokaisin ja käännyin ympäri kävelläkseni ulos. Tassutin ympäriinsä leirissä hetken ajan kunnes päätin sitten mennä nukkumaan. Menin sisään oppilaiden pesään nähdäkseni Ahmatassun nukkuvan pesäni viereisellä pesällä rauhallisen oloisena. Katsoin häntä hetken seisten siinä. Toivoin, että kolli näki vain hyviä unia. Astuin omaan pesääni ja kiersin pari kierrosta ympäri ennen kuin asetuin nukkumaan.

Kirjoittaja: Käärmis

Jänöpentu seurasi Säihkepennun perässä pentutarhaan, kun naaras ehdotti lähteä katsomaan nuorempia pantuja. Kollipentu oli tietysti suostunut mukaan, mutta pääasiassa vain siksi, että Säihkepentu halusi mennä katsomaan heitä.
Pentuetoverukset hiipivät hiljaa katsomaan Kuusikkopentua ja Mustikkapentua, jotka nukkuivat hiljaa vieretysten Kimalaistoive heidän ympärilleen kietoutuneena. He olivat Jänöpennun mielestä aika suloisia tuhistessaan siinä turkki kiinni turkissa, silmät ummessa ja toinen toistaan lämmittämässä. Näyttivätkö hän ja Säihkepentukin siltä nukkuessaan?
Hän ei kuitenkaan kauaa kerennyt pohtia, kun Säihkepentu ehdotti lähtemistä ja nuorempien pentujen rauhaan jättämistä. Tietysti Jänöpentu suostui. Siinä samalla hänen sisarensa myös ehdotti piilosta ja siihenkin Jänöpentu myöntyi.
Säihkepentu lähti ensiksi piiloon ja jätti Jänöpennun laskemaan pentutarhan kulmalle. Hän laski hitaasti kymmeneen ja lähti sitten etsimään sisartaan. Hän haisteli hieman kirpeää lehtikadon ilmaa ja haistoi pienen häivän Säihkepennusta. Hän ei uskonut sen olevan sääntöjen vastaista ja lähti siis osittain seuraamaan hänen hajuaan ja osittain vain tutkimaan paikkoja, jossa saattoi kuvitella sisarensa lymyilevän.
Kauaa siinä ei kestänyt, kun Jänöpentu äkkäsi hyvän piilon, jota Säihkepentu varmasti käyttäisi. Se oli pieni lumikasa leirin laitamalla. Se olisi täydellinen nuorelle kissalle, kuten Säihkepentu. Sen taakse mahtuisi hyvin piiloon.
Jänöpentu lähti siis kohti lumikasaa, kiersi sen taakse ja huomasi Säihkepennun. Onnellisena hän ilmoitti hänen löytymisestään, jolloin Säihkepentu tuli piilostaan hieman ärtyneen oloisena. Hän ei vaikuttanut olevan kamalan mielissään siitä, että oli tullut löydetyksi.
Seuraavaksi olikin jo Jänöpennun vuoro mennä piiloon. Hän oli jo Säihkepentua etsiessä ajatellut piilopaikkoja ja nyt suuntasi kohti oppilaiden pesää. Hän huiski hännällään samalla tassunjälkiään lumesta, jotta hänen löytämisensä olisi vaikeampaa, mutta tajusi pian Säihkepennun olevan juuri lopettamassa laskemisen.
Jänöpentu tömähti maahan oppilaiden pesän takana ja toivoi kovasti, että Säihkepentu ei olisi nähnyt, kun hän oli mennyt piiloon, mutta toivominen ei riittänyt. Pian kollin sisar saapui oppilaidenpesän taakse ja loikkasi Jänöpennun selkää.
“Au, au! Lopeta!” Jänöpentu parkaisi ja Säihkepentu irrottautui hänestä asettuen hieman kauemmas silmät suurina säikähdyksestä. Hän ei ollut kai ajatellut Jänöpennun huutavan, kun hän oli kerta niin rauhallinen ja kiltti persoona. Kolli painoi päänsä.
“Ei ole reilua. En kerennyt piiloon!” hän mutisi surullisena. Säihkepentu katsoi häneen siirrellen etutassujaan hieman.
“Minä lasken nopeasti uudestaan, mene sinä uudelleen piiloon”, naaras naukaisi. Jänöpentu nyökkäsi iloisena siitä, että oli saanut uuden tilaisuuden piiloutua. Nyt Säihkepentu palasi takaisin tulosuuntaan ja meni takaisin laskemaan. Jänöpentu jäi kuitenkin samaan piiloon. Hän arveli, että hänen sisarensa ei varmasti osaisi etsiä häntä uudestaan samasta paikasta. Eihän kukaan koskaan tehnyt niin!
Jänöpentu asettui mukavaan asentoon odottamaan, koska oletti, että Säihkepennulla kestäisi tulla katsomaan uudestaan samasta piilosta. Kolli katseli hetken ajan vielä leirin muuria ja laski sitten päänsä tassuilleen ja sulki silmänsä ja pian hän jo vahingossa nukahti.

//Säihke?

Kirjoittaja: Ampiainen

”Hyvä idea, voisimme ehkä mennä katsomaan heitä?” ehdotan. Jänöpentu nyökkää myöntymisen merkiksi joten lähdemme pentutarhalle. Katselen hetken rauhallisesti tuhisevia pentuja. Pennut olivat kauniita. Lopulta päätin että nuoremmmat pennut tarvitsevat paljon enemmän rauhaa kuin töllistelijöitä joten ehdotan veljelle että lähdemme taas ulos.
”Annetaan heidän nukkua, voimme mennä vaikka leikkimään sitä piilosta”, mauun ehdotuksen.
”Sopii”, jänöpentu vastaa hymyillen. Kallistan hitusen päätäni uteliaana.
”Selvä! Minä menen ensin piiloon!” kehrään ja loikin etsimään hyvää piilopaikaa. Lopulta löydän piilopaikan pienikokoisen lumikasan takaa. Pujahdan nopeasti sen taakse, juuri ajoissa! Kuulin näet kuinka jänöpentu lopetti laskemisen ja lähti etsimään minua. Hihitin hiljaa lumikasan takana ja toivon että veli ei löydä minua. Lopulta kuitenkin harmikseni jänöpentu löysi minut.
”Löysinpäs sinut!” jänöpentu kehrää. Nousen pystyyn närkästyksissäni ja tassutan pois lumikasan takaa, alan sitten laskemaan. Laskettuani tarpeekis lähdin nopeasti etsimään veljeä. Huomaan iloksenk veljen hännän katoavan juuri oppilaiden pesän taakse joten tiesin minne piti mennä etsimään. Loikin oppilaiden pesän viereen ja hiivin tämän taakse kehräten hiljaa kunnes hyppään tämän päälle kovasti kehräten.
//jänönen

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Saaga

Puskin naaraan lapaa ja koitin lohduttaa häntä kosketuksen avulla. Hymyilin Syreenisumulle. Hän hymyili takaisin ja nousi. Tassutimme yhdessä ulos leiristä. En oikein uskaltanut avata suutani. Naaras oli juuri menettänyt emonsa enkä halunnut saada häntä itkemään uudestaan. Sydäntäni särki Syreenisumun puolesta mutta en voinut tehdä mitään.
“Minne haluat mennä?” kysyin ääni hiukan täristen. Ystäväni pysähtyi ja katsoi minua ja tuijotti hetken syvälle silmiin. Katsoin takaisin niin lempeästi kuin pystyin.
“En tiedä. Jospa vain kävelisimme eteen päin ilman mitään tiettyä määränpäätä”, hän ehdotti. Nyökkäsin.
“Kyllähän se käy”, sanoin mutta tulin kuitenkin pakosti pohtineeksi, että
“Onko jotain paikkaa, mihin et todellakaan halua?” kysyin vain varalta, jotta en joutuisi näkemaan Syreenisumun itkevän taas.
“Voimmeko jatkaa tuonne päin?” naaras kysyi ja nyökkäsi kohti koivumetsää.
“Joo”, sanoin ja tassutin Syreenisumun rinnalle. Turkkimme hipaisivat toisiaan nopeasti mutta yritin olla reagoimatta siihen vaikka oikeasti turkkini kihelmöi kauttaaltaan. Kävelimme jonkun matkaa kirjaimellisesti ilman päämäärää kunnes Syreenisumu pysähtyi ja niin tein minäkin. Naaras vilkaisi minuun ja hiipi edessämme olevaan pensaaseen. Hieman hämmentyneenä menin perässä niin hiljaa kuin pystyin. Jos naaras oli vain haistanut saaliin, en halunnut säikäyttää sitä, mutta jos kyse oli vaarasta en voisi antaa Syreenisumun kohdata sitä yksin. Halusin näyttää rohkealta ehkä jopa sankarilliselta ystäväni silmissä.
“Mistä on kyse?” kuiskasin hiljaa. Naaras katsoi minuun ja höristi korviaan. Koitin itsekin kuunnella tarkemmin.
“-että Eloklaani ottaa kissoja joukkoihinsa ja minä vähän ajattelin, että voisin ehkä liittyä joukkoihinne”, kuulin osan jostakin lauseesta. En oikein osannut yhdistää lausetta mihinkään muuhun asia yhteyteen kuin johonkin vieraaseen kissaan, joka haluaisi liittyä klaaniin. Ääni kuului kollille. Se sai sydämeni laukkaamaan. Ehkä se oli Jupiter?
”Sepä hieno nimi-” Vienotassun ääni kuului sanovan. Jupiter oli hieno nimi. Astuin eteen päin ja huomaamattani pidin aika isoa ääntä pusikossa. Syreenisumu astui rinnalleni.
“Jos se on Jupiter”, miukaisin hiljaa.
“Ku- kuka siellä?” kuulin Vienotassun äänen taas. Hiirenpapanat! Ei ollut muuta vaihtoehtoa, kun astua enää ulos puskasta. Kyyristyin ja tulin ulos pensaasta Syreenisumu perässäni. Hain silmilläni Jupiteria mutta pettymyksekseni tulokas olikin joku pieni ehkä oppilasikäinen ruskea kolli. Lapani lysähtivät ja häntäni läpsähti maahan.
“Hei, Vienotassu”, naukaisin harmissani.
“Kuka tämä on?” Syreenisumu kysyi hieman varautuneen oloisena. Vienotassu astui pois tunkeilijan edestä ja katsahti häneen.
//Rontti?

Kirjoittaja: Ampiainen

Makoilen sammalvuotteellani toimettomana.
”Hei, vienotassu voisitko käydä katsomassa onko meillä vielä sammalta jäljellä!” leimusilmä maukui ja nostettuani päätäni huomaan kollin lajittelevan taas jäljellä olevia yrttejämme. Nousen seisomaan ja tassutan sammalvarastolle. Sammalia ei ollut oikeastaan yhtään.
”Ei niitä ole miltei yhtään!” mauun epätavallisen kovalla äänellä. Tassutan pois sammalvaraston luota ja jolkotan mestarini luo. Leimusilmä nosti katseensa minuun.
”Ehkä voisit mennä jonkun soturin kanssa metsään katsomaan löytyisikö sieltä lisää?” leimusilmä kysyi. Hymyillen hennosti ja nyökkään.
”Ketä pyytäisin mukaan?” kysyn uteliaana. Leimusilmä siirteli yrttejä kahteen eri kasoihin, kunnes lopulta vastasi.
”Ehkä voisit pyytää uskolintua?” mestarini ehdotti mietteliään kuuloisena. Uskolintu? No on se varmasti ihan hyvä idea.. Olemmehan me läheiset? Emme kyllä lähellekään yhtä läheiset kuin minä leimusilmään ja haukkatassuun.
”Selvä”, mauun ja tassutan hitaasti ulos pesästä. Löydän uskolinnun nopeasti joten enään minun pitäisi löytää oikeat sanat. Uskolintu onneksi aloitti keskustelun.
”Kas hei vienotassu, onko sinulla jotain asiaa?” kolli kysyy kääntyen katsomaan minua.
”Ööö.. Leimusilmä pyysi että lähtisin katsomaan löytyykö metsästä yhtään sammalta ja hän ehdotti että pyytäisin sinut mukaan”, mauun ujona. Uskolintu näytti ensin hämmästyneeltä mutta kuitenkin myöntyi nopeasti.
”Voimmeko mahdollisesti lähteä nyt?” kysyn hymyillen. Uskolintu vain kohautti lapojaan joten lähdimme matkaan enempiä miettimättä. Olimme jo jonkin matkan päässä kunnes pysähdyin. Tästä paikasta voisi löytyä vähän sammalta! Mutta se ei ollut todennäköistä koska paikka oli aivan lumen peitossa. Aloin pyyhkiä lunta pois maan päältä yritäen löytää sen alta sammalta kunnes yhtäkkiä kuulen ääniä.
”Onko täällä ketään? Huhuu?” kuulin jonkun tuntemattoman kollikissan äänen. Ilmeisesti myös uskolintu oli kuullut sillä hänen niskakarvansa nousivat pystyyn.
”Kuulostaa pelokkaalta, ehkä meidän pitäisi mennä katsomaan voimmeko auttaa?” kysyn uskolinnulta. Uskolintu nyökkytteli edelleen karvat pystyssä. Hiivin niin hiljaa kuin mahdollista eteenpäin kunnes huomasin Pienikokoisen ruskearaidallisen kollikissan joka tuijotti minua ruskeat silmät pyöreinä ja pelokkaina, tosin toinen niistä oli ilmeisesti sumeampi ja sokea. Uskolintu tassuti vierelleni ja jäi hetkeksi katsomaan kollia hölmistyneen näköisenä. Tassutan hitaasti lähemmäs kollia lempeästi hymyilen.
”Hei, oletko kunnossa? Mikä sinut on tuonut eloklaanin reviirille? Entä mikä sinun nimesi on? Minun nimeni on vienotassu ja tuo tuossa on uskolintu”, mauun uteliaana.
”Ai.. ööh… Olen
Rontti. Minä.. minä halusin tuota… halusin siis… tai siis kuulin, että Eloklaani ottaa kissoja joukkoihinsa ja minä vähän ajattelin, että voisin ehkä liittyä joukkoihinne”,
Kolli mumisi.
”Sepä hieno nimi-” aloitan mutta lauseeni keskeyttyy kun haistan tutun tuoskun ja kuulen pensaan rapinan äänen, käännän katseeni pensasta kohden joka rapisi ja piiloti sisälleen jotakin. Haistoin nopsaliekkin ja syreenisumun. Mutta olivatko he siellä vai oliko siellä jokin peto? Peräänyin hitusen ja asetauduin rontin eteen vähän niinkuin suojellakseni kollia, miksi minä niin tein? En tuntenut kollia!
”Ku-kuka siellä?” kysyn ääni vapisten.
//nopsa?

Kirjoittaja: Käärmis

Se miten Sädesäihke tuntui hajoavan edessäni tuntui tuhoavan sisintäni. Menetyksen määrä oli nyt suuri. En tiennyt itsekään miten tulisin selviämään Sypressikuiskeen kuolemasta. Tällä hetkellä kehoni oli reagoinut siihen eri tavoilla, eikä mieleni saanut siitä kiinni. Tuntui siltä kuin olisin seissyt vedes kahden virran keskellä ja yrittänyt päättää kumman mukana vain lähteä kellumaan.
Asetuin kiinni Sädesäihkeeseen. Tunsin vihlovan kivun kulkevan kehossani, kun joku haavoista päätti repeytyä ripeistä liikkeistäni auki, mutta en antanut sen nyt häiritä minua. Painauduin vain kollia vasten yrittäen lohduttaa samalla itseäni ja häntä.
“En minäkään pidä tästä. Tuntuu kamalalta memettää aina vain joku itselleen niin tärkeä ja läheinen kissa. Tuntuu, että Tähtiklaani aikoo viedä minulta kaikki. Tuntuu, että pian sinutkin viedään minulta. En halua jäädä yksin ja tuskan keskelle enkä osaa enää reagoida näihin tunteisiin. Kehoni menee lävitse jonkin kumman shokkitilan. Se vain antaa outoja käskyjä yrittäen lohduttaa minua, mutta se on niin kummaa ja… en edes enää tiedä mistä puhun”, mutisin hiljaa pää pyörällä.
Suljin silmäni ja painauduin enemmän kiinni Sädesäihkeeseen. Puristin vain silmiäni kiinni ja hengitin hänen hajuaan antaen sen levitä kitalakeeni. Kehoni alkoi vähitellen rauhoittua ja yhtäkkiä valvomisen rasitus ja väsymys iskivät päälleni ja tajuamatta nukahdin vasten Sädesäihkettä.

//Säde?

Kirjoittaja: Käärmis

Kerkesimme tuskin jutustella Varputassun kanssa, kun yhtäkkiä meidät pyydettiin parantajan pesälle. Asia liittyi Lehtomyrskyyn.
Sydämeni pamppaili, kun seurasin veljeäni parantajalle katsomaan emoani. Mitä oli tapahtunut?
Katsoin järkytyksen lamauttamana, kun yhtäkkiä Lehtomyrskyn ruumista kannettiin ulos pesästä. Oliko emo kuollut? Niinkuin todella, oikeasti, täysin aidosti kuollut? Kyyneleet kihosivat silmiini, kun seurasin perässä katsomaan miten hänen ruumiinsa laskettiin ja sitten annettiin kissoille tilaa hyvästellä hänet.
Räpyttelin silmiäni yrittäen estää itseäni itkemästä, kun asettauduin emoni elottoman ruumiin äärelle. Tuntui, että lamaannuin heti, kun maa tuntui tukevana allani. Tuntui, etten pystynyt liikkua tai hallita kehoani. Makasin siinä vain hiljaa antaen kyynelten valua poskiani pitkin alas emoni turkille.
“Mitä tapahtui?” mutisin hiljaa. Hyvin hiljaa. Olin ihmeissäni, kun vielä lähistöllä oleskeleva Leimusilmä kuulikin sanani.
“Hän kuoli antaessaan kolmelle uudelle pennulleen elämän. Toki yksi pennuista kuoli hetken emonne jälkeen. Pennut siirrettiin hetki sitten pentutarhaan”, parantaja naukui hiljaa matalalla äänellä. Puristin kynsiäni maahan – tai paremminkin lumeen – allani. Tämä oli siis kaikki niiden pentujen syytä? Etenkin sen, joka oli vain syntynyt kuollakseen. Hän oli vienyt emoni elämän vain, jotta voisi itse kuolla siihen samalla!
Painoin kuononi Lehtomyrskyn turkkiin ja puristin silmiäni kiinni. Varputassu vierelläni liikkui hieman ja jäi taas paikalleen. Hän itki hiljaa. Tunsin myötätuntoa veljeäni kohtaan ja kolkkoa katkeruutta uusia pikkusisaruksiani kohtaan. He olivat juuri riistäneet emoni minulta. En koskaan antaisi sitä heille anteeksi…
Nostin katseeni taivaalle. Se oli pilvetön. *Ainakin hänen matkansa mihin ikinä on selkeä ja esteetön*, ajattelin ja laskin taas katseeni. En ymmärtänyt tätä kaikkea. Päässäni tuntui pyörivän. Tuntui siltä, että yhtäkkiä maa olisi alkanut järistä, kuin se olisi ollut repeämäisillään.
Kyyneleet valuivat taas kasvoillani. En tulisi antamaan tätä koskaan anteeksi! Joku päivä uudet pienet sisarukseni tulisivat maksamaan tästä! He eivät olisi minulle koskaan perhettä. Eivät koskaan! He olisivat tästä lähtien minun suurimmat viholliseni. Vihasin heitä jo nyt enemmän kuin Käärmekultaa.
*Olisivatpa he kuolleet, eikä emo!* ajattelin katkerana ja työntelin kynsiäni ulos ja sisään aina välissä painaen niitä lumiseen maahan. Kehoni tärisi ja yritin rauhoittaa itseäni. En saisi näyttää heikolta.

Valvojaiset olivat ohitse. Lehtomyrskyn ruumista ryhdyttiin viemään pois. Varputassu oli edelleen vierelläni. Painauduin häntä vasten heikkona. Maailma tuntui pyörivän silmissäni. Sitten aloinkin nähdä punaista. Katseeni oli kohdistettu pentutarhaan. Siellä minun pienet sisarukseni – tai paremminkin emon tappajat! – olisivat lepäämässä rauhassa tietämättä mitään ulkopuolisesta maailmasta.
“Vielä joku päivä he saavat maksaa tästä!” sihisin hyvin hiljaa tassut täristen ja sitten tökkäsin veljeni poskea kuonollani samalla pyyhkien huomaamattomasti kyyneliäni hänen turkkiinsa.
“Meidän olisi parempi levätä.” Ääneni oli tuskin edes henkäys ja olin ihmeissäni, kun Varputassu kuuli sen.

//Varpu?

Kirjoittaja: Käärmis

Jänöpentu hyvästeli Perhotassun ja loikki sisälle pentutarhaan. Hän huomasi Loimupennun jo nukkumassa sammalillaan ja Säihkepennun heidän yhteisellä pedillään makoilemassa ja katselemassa pentutarhan kattoa. Kimalaistoive ei ollut vielä pesässä, mutta kollipentu ajattelu tämän tulevan kyllä pian takaisin.
Jänöpentu asettui sisarensa vierelle makuulle ja painautui ihan tämän kylkeen kiinni. Hän vilkaisi veljeensä ja jatkoi taas katon katselemista.
“Tiedätkö sinä missä Kimalaistoive on?” kolli kysyi hiljaa kuiskaten. Säihkepentu katsahti häneen taas. Tällä kertaa naaras ei kuitenkaan kääntänyt katsettaan takaisin kattoon enää.
“En tiedä. Hän on ollut jo jonkin aikaa poissa. Haluaisin hänen jo tulevan takaisin. On vaikeaa saada unta ilman häntä, koska silloin tulee kylmä. Toki nyt sinä olet täällä, joten ei ole enää kylmä”, naaras kuiski ja laski sitten päänsä ja sulki silmänsä. Jänöpentu seurasi sisarensa esimerkkiä ja antoi itsensä nukahtaa hänen vierelleen.

Jänöpentu tepasteli aukion halki kohti Säihkepentua. Hän oli ollut juuri koko aamun tekemässä vaikka mitä ja nyt hänellä oli tylsää, kun kaikki olivat joutuneet lähtemään. Aurinkoroihu oli lähtenyt rajapartioon, Syreenisumulla oli muuta seuraa ja Sädesäihke lähti saalistamaan.
Jänöpentu tervehti pentuetoveriaan ja pian he ryhtyivät jo leikkimään lumisotaa, joka ei kuitenkaan kauaa kestänyt, kun Syreenisumu tuli jo lopettamaan heidän leikkinsä valittaen, että pentukaksikko oli heitellyt ja myllännyt lunta kaikkialle. Jänöpentua ei asia riemastuttanut. Lumisota oli hauskaa, mutta tietenkin kaikkien sotureiden täytyi ottaa nokkiinsa siitä, että lunta vähän pöllysi. He olivat sotureita, eikö heidän pitäisi kestää lunta, jos heidät on koulutettu kestämään kokopäiväisiä taisteluitakin!
Jänöpentu ei kuitenkaan valittanut ääneen. Hän ei halunnut olla töykeä vanhemmille ja kunnioitetuimmille kissoille. Eihän siinä olisi mitään järkeä! Kolli siis suostui mukisematta leikkimään Säihkepennun kanssa muuta, mikä sattuikin olemaan kissaa ja hiirtä. Jänöpentu ilmoittautui hiireksi ja Säihkepentu lähti siis jahtaamaan häntä, kun kolli pinkaisi karkuun.
Jänöpentu tunsi tassujensa lipsuvan allaan lumessa, mutta onnistui pitämään siitä huolimatta tasapainonsa. Hän juoksi eteenpäin kovaa, mutta ei niin kovaa kuin vain pystyisi juosta. Hän ei tiennyt oliko sisartaan nopeampi, mutta oli asia miten oli, hän ei halunnut saada sisartaan surulliseksi. Hän siis antoi Säihkepennun jo pian saada hänet kiinni yrittämättä juosta niin lujaa kuin vain saattoi. Ei hän kuitenkaan olisi varmasti kauaa jaksanut juosta, jolloin sisar olisi ainakin saanut kiinni.
Kun Säihkepentu oli saanut nuoren kollin kiinni, hän istahti maahan ja valitti ettei jaksanut enää juosta. Asia suretti Jänöpentua hieman, koska hänkin olisi halunnut vielä jahdata. Hän olisi halunnut, että leikki jatkuisi, mutta kuka hän nyt oli vastaankaan väittämään. Jos Säihkepentu sanoi, ettei jaksanut enää, silloin se tarkoitti sitä.
“Mitä luulet pitäisikö meidän kertoa Kuusikkopennulle ja Mustikkapennulle millaista on elää ilman emoa, ja opettaa heitä elämään asian kanssa niinkuin me olemme opetelleet?” naaras kysyi yhtäkkiä veljeltään.
Kuusikkopentu ja Mustikkapentu olivat nuoria Lehtomyrsky nimisen naaraan pentuja. Lehtomyrsky oli kuollut synnytykseen ja myöskin Mustikkapennun ja Kuusikkopennun pentuetoveri Käpypentu oli kuollut hetki synnytyksen jälkeen. Kaksi pentua olivat nyt emottomia, kuten Jänöpentu ja Säihkepentu. Mutta kuten kaksikolla, nuoremmillakin pennuilla oli vielä isä ja vanhempia sisaruksia.
Jänöpentu katsoi sisartaan vakavana ja pudisteli päätään. Hän ei ajatellut heidän vinkkiensä olevan toimivia kahdelle uuden uutukaiselle pennulle. Heidän elämänsä ei ollut sama.
“Ei asiaa oikein voi opettaa. Se täytyy itse oppia ja siihen täytyy tottua omalla tavallaan. Emme voi siis vaikuttaa siihen, miten he tulevat asian kanssa elämään. Emme myöskään ole osa heidän perhettään. Meidän perheemme toimii eri tavalla kuin heidän. Emme tunne heidän perheenjäseniään – eli Kuusihäntää, Varputassua ja Korpitassua – kamalan hyvin, jolloin meidän vinkkimme miten elää ilman emoa eivät ehkä toimisi heille”, Jänöpentu selitti. “Mutta voimme mahdollisesti antaa hieman vinkkejä, vaikka siitä mitä tehdä päivisin, kun on tylsää”, kolli jatkoi vielä nopeasti, ennen kuin antoi Säihkepennun vastata.

//Säihke?

Kirjoittaja: Ampiainen

Istuskelin pehmeällä lumihankella tarkailen klaanin tekemisiä. Yllätäen huomasin veljeni jänöpennun tulossa lähemmäs. Hyppäsin oitis pystyyn ja lähden loikkien innosta veljen luo.
”Hei! Haluatko leikkiä?” miuun innokkaasti. Jänöpentu katseli minua hymyillen.
”Sopii”, veli kehrää ja koskettaa minua hännällään. Kahmaisen nopeasti lunta maasta ja heitän sitä jänöpennun naamaan.
”Lumisotaa!” vinkaisen innokkaana. Heittelemme jonkin aikaa lunta toisiamme päin kunnes yllätyksekseni joku napasi minua niskanahasta ja nousin ilmaan. Heiluttelin säikähtäneenä tassujani ilmassa kunnes kissa laski minut veljen viereen. Käänähdän nopeasti tätä kohti ja näin isosiskoni syreenisumun.
”Voitteko leikkiä jotain muuta? Häiritsette kaikkia, lunta on lentänyt miltei kaikien aukiolla olleiden niskaan”, isosisko ehdotti lempeästi mutta tiukasti. Lasken päätäni ja nyökkään.
”Mutta mitä me sitten leikitään?”, mauun apeana ja nostin päättäni.
”Ehkä voisitte leikkiä piilosta?” sisko ehdottaa ja tassuttaa matkoihinsa. Käännän katseeni jänöpentuun ja tuhahdan.
”Minä en halua leikkiä piilosta, leikitäänkö ennemmin kissaa ja hiirtä?” mauun. Jänöpentu nyökkää hymyillen.
”Minä voin olla hiiri”, veli maukuu hymyilen ja lähtee karkuun. lähden nopeasti perään, monen loikan jälkeen saan veljen lopulta kiinni. Heti sen jälkeen kun sain tämän kiinni olin niin läkähtynyt että en jaksanut enään juosta. Asetuin istuuttumaan maahan.
”En jaksa jatkaa!,jatketaan nyt vähän myöhemmin”, kehrään. Jänöpentu nyökkää ja istuuttu viereeni.
”Mitä luulet pitäisikkö meidän kertoa kuusikkopennulle ja mustikkapennulle millaista on elää ilman emoa, ja opettaa heitä elämään asian kanssa niinkuin me olemme opetelleet?” mauun veljelleni kysyvä pilke silmissäni.
//jänönen?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kuutamolaine vastasi Kallan ujoon hymyyn, kun tämä kertoi haluavansa liittyä Eloklaaniin. Hän ei kuitenkaan voinut suoraan riemuita mahdollisesta uudesta klaanitoverista, sillä ajat olivat olleet kovat ja he pärjäsivät nytkin vain jotenkuten. Vaikka lisäsuu merkitsikin enemmän ruokittavaa klaanille, seurasi siitä myös uusi käpäläpari metsälle avuksi. Sitä paitsi, Eloklaanissa ei ollut tapana käännyttää ketään, joka aidosti halusi olla osa heidän yhteisöään ja auttaa sen ylläpitämisessä.
“Minusta olisi suuri kunnia saada sinut klaanitoveriksi”, Kuutamolaine kumarsi vähän päätään mustalle naaraalle osoittaakseen sanojensa aitouden. “Uskon myös Mesitähden ilahtuvan, kun hän kuulee tästä! Me täällä Eloklaanissa pidämme toisistamme huolen vaikeinakin aikoina, ja se tekee meistä niitä, keitä me olemme.” Hän nosti leukaansa ja tunsi yllättävän ylpeyden puuskan pyyhkivän ylitseen ajatellessaan klaaniaan, joka oli selvinnyt niin monista koettelemuksista. Kaiken sen jälkeenkin he seisoivat vielä omin jaloin, runnottuina ja kovia kokeneina, mutta yhtenäisinä.
Yksikään erakko, kulkukissa tai kotikisu ei tulisi koskaan kokemaan mitään yhtä hienoa eläessään. Klaanikissat olivat aivan omaa luokkaansa, ja he olivat pyhälle soturilaille, joka erotti heidät muista kissoista. Ilman sitä he olisivat kuin mikä tahansa kissajoukko.

//Kalla?

Kirjoittaja: Ampiainen

Makoilin maakualusillani ja yritin saada unta. Lopulta kuitenkin luovuttan ja loikkaan turhauttuneena pystyyn, loikin nopeasti ulos pesästä etsimään seuraa. Huomasin nopeasti kauniin vienotassun katsomassa tuoresaaliskasaa. Kallistin hitusen päättäni ja päädyin sitten hakemaan sieltä riistaa ystävälleni. Napasin sieltä päästäisen ja loikin naaraan luo.
”Katso! Minä toin sinulle riistaa!” miuun naaraalle. Vienotassu työnsi linnun kauemmas.
”Ei kiitos, ei ole nälkä” naaras maukui nolona. Kallistin vähän päättäni. En aikonut viedä lintua enään kasaankaan joten söisin sen varmaan sitten itsekseni. Loikin tuhahtaen pois ja miltei törmäsin syreenisumuun ja pudotin päästäisen maahan.
”Hei, mitä sinä teet?” sisko kysyi hymyillen lempeästi.
”Vien.. Lintua kimalaistoiveelle!” Miuun sillä muutakkaan en keksinyt, en kehdannut sanoa että olin aikonut syödä sen itse.
”Sepä kivaa!” syreenisumu kehrää ja loikkii tiehensä. Työntäydyn sisään pentutarhaan aikeenani toteuttaa sanomiseni syreenisumulle.
”Hei kimalaistoive! Toin sinulle päästäisen.” miuun ja pudotan päästäisen kuningataren eteen ja loikin oitis sen jälkeen tieheni. Päädyin nopeasti loimupennun luo mutta tämä kinasi haukkatassu nimisen naaras-kissan kanssa.
”Minä voitan sinut leikiten!” loimupentu kinasi.
”Niin varmasti voitat!” haukkatassu myöntyi. Loimupentu hymähti tyytyväisenä ja lähti etsimään ilmeisesti uutta uhria kinastelulleen. Minä kuitenkaan en välittänyt kollista vaan tassutin haukkatassun luo.
”Hei! Haluatko leikkiä!” miuun innoissani. Oppilas nyökkää hymyilen. Pörhistelen karvojani.
”Sinä olet kuolonklaanin soturi ja minä olen eloklaanin kissa!” miuun innokkaana ja loikkaan oppilaan päälle joka esitti kaatuvansa kehräten. Läimin naaraan kylkeä pehmoisin tassuin ja vikisin innoissani kunnes loikkaan tämän päälle täysin ja aloin sihistä leikkillään.
”Häivy reeviiriltä!” miuun innokkaana. Haukkatassu sirristeli silmiään hetkisen.
”Hyvä on hyvä on sinä voitit eloklaanin suuri soturi! Minä lähden ja jätän sinut ja eloklaanin ikuisesti rauhaan jos päästät minut!” haukkatassu ulisee mukaa peloissaan. Loikkaan nopeasti tämän päältä pois.
”Ensi kerralla et pääsen pakoon!” miuun innoissani kun katselin kuinka oppilas kompuroi pystyyn. Haukkatassu kehräsi iloisena.
”Minä menen nyt! Nähdään joskus!” miuun oppilallee ja loikin pentutarhaan. Sisään työnnytyäni loikin maakualusille ja käperyin kimalaistoiveesseen kiinni nukkumaan.

Jonkin aikaa myöhemmin. Tuijottan tassujani. Joukkoomme oli liitynyt kaksi pentua lehtomyrskyn pennut kuusikkopentu ja mustikkapentu.. Mutta lehtomyrsky ei ollut pentujensa kanssa.. Ei.. Eikä hän koskaan tulisikaan. Hän oli kuollut synnytykseen.. Mutta se ei ollut minua nuorempien pentujen syytä! Syypä oli varmasti kettu joka oli kuullemaa hyökkänyt lehtomyrskyn ja käärmekullan kimppuun. Nostin katseeni ja katselin lempeästi kahta pentua meistä voisi tulla ystäviä?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Ampiainen

Katselin katajanmarjoja hetken ja söin ne sitten mukisematta. Kipu lieveni ja lopulta katosi täysin. Vedän kynnet sisään ja katselen raasttetuja sammalia.
”Voinko nukkua vähän?” kysyn silmät viirussa, minua unetti kamalasti. Mestarini nyökkäsi ja talsi matkoihinsa. Minä taas käperyin sammaliin ja suljin silmäni, nukahdan nopeasti.

Jonkin ajan kuluttua. Tuijotin taivasta sydän syrjällään. Oli tapahtunut niin paljon, sypressikuiskeen kuolema, onneksi pennut olivat selvinneet ja olihan naaras jokusen päivää heidän syntymänsä jälkeen selvinnytkin.. Tosin karhupentu ei ollut näistä selvinnyt.. Ja vielä oli kettutappelukin! Siinä haavoituivat käärmekulta ja lehtomyrsky… Lehtomyrsky oli vieläpä odottanut uutta pentuetta siinä samalla.. Viimeinen asia mitä oli tapahtunut oli lehtomyrskyn pentujen kuolema ja tämän ja tämän pojan käpypennun kuolema.. Lasken katseeni maahan. Niin paljon pentuja.. Mutta niillä kellään ei ollut emoa opetamassa kaitsamassa ja rakkastamassa.. Sentään kimalaistoive huolehti heistä.. Mutta silti se silti saattoi olla liian paljon kuningatarelle. Viisi pentua joita kaitsaa. Nostan katseeni taas ilmaan ja huomaan Säihkepennun ja Jänöpennun leikkimässä yhdessä leirin reunalla ja loimupennun kinaamassa kovaan ääneen oppilaiden kanssa. He olivat kaikki niin tärkeitä klaanille. Tassutan nopeasti tuoresaalis kasalle ja alan kaivella sieltä jotain maukasta ja epätavallisen pulskaa lehtikatoon nähden. Lopulta löydän täydellisen saalin, se oli kani! se oli kyllä melko laiha mutta silti pulskempi kuin lehtikatona saalit yleensä olivat. Kimalaistoive pitäisi siitä. Tassutan kohti pentutarhaan ja työnnytyäni sisään huomaan kuusikkopennun ja mustikkapennun torkkumassa kimalaistoiveen vierellä. Pudotin saalin.
”Hei kimalaistoive? Toin sinulle tämän kanin, tarvitset riistaa jota voit hoitaa pentuja” mauun.
”Kas hei vienotassu! Ja kiitos minulla olikin jo vähän nälkä”, kimalaistoive kehrää ja vetää kanin lähemmäs. Ja siinä sekkunissa pennut heräsivät ja alkoivat miukumaan nälissään. Noissa oli jo varmasti puuhaa joten kimalaistoiveella oli varmasti paljon puuhaa klaanin kaikkien pentujen kanssa! Peräänyn nopeasti ulos pesästä ja loikin kohti parantajien pesää. Päästyäni sisälle asti niin huomaan leimusilmän joka lajittelee yrttejä. En kehdannut häiritä mestariani joten peräänyin ulos myös parantajien pesästä. Lopulta vain jäin eksyneen näköisenä aukiolle kökötämään.
//saa heittää seuraa 🙂

Kirjoittaja: Saaga

Sisareni oli juuri kompastunut minuun mutta ei minua haitannut. Pudistin päätäni naaraan pahoitteluille.
“Ei haittaa”, naukaisin ja hymyilin sisarelleni. Hän näytti tyytyväiseltä, etten ollut vihainen ja istahti viereeni.
“Miten sinulla menee?” hän kysyi.
“Ihan mukavasti”, sanoin ja haukkasin palan saaliistani. Työnsin sitä hieman kohti Korpitassua, josko hänkin haluaisi syödä mutta naaras kieltäytyi.
“Minulla menee mahtavasti. Olin harjoituksissa ja sain paljon saalista! Sain syödäkseni jo ennen kuin sinä tulit leiriin omasta partiostasi”, Korpitassu naukui. Nyökkäilin tälle. Mukava, jos hänellä meni todella hyvin, koska minulla ei mennyt. Painajaiseni pyörivät edelleen joka yö uudelleen ja uudelleen päässäni. En vieläkään pystynyt tai uskaltanut kertoa niistä kellekään. Muut vain luulisivat minun tulleen hulluksi.
“Varputassu, Korpitassu?” Leimusilmän ääni oli täynnä surua ja se sai minut heti hätääntymään. Pomppasin jaloilleni.
“Mitä nyt?” Korpitassu kysyi ja nousi myös. Sydämeni tykytti niin, että tunsin sen korvissani asti. Jotenkin tiesin, että jokin oli pahasti vialla.
“Kyse on Lehtomyrskystä”, Leimusilmä puuskahti. En kuullut enää mitään. Pelko ja suru kasaantuivat sisälläni. Ryntäsin parantajien pesään mutta matkalla törmäsin joukkoon kissoja, jotka kantoivat emoni ruumista ulos. Tunsin kuinka koko kehoni tärisi ja kyyneleet valuivat poskilleni. Isä käveli minua vastaan. Katsoin häntä lasittuinein silmin ja käännyin hitaasti takaisin aukiota kohti. Kurkkuani kuristi ja tuntui, että olin veden alla. Kaikki tapahtui niin hitaasti. Se, kun kävelin emon ruumiin luo ja se, kun Korpitassu tuli siihen myös. Lyyhistyin ruumiin ääreen ja itkin. En tiennyt mitä ympärilläni tapahtui, koska korvissani tykytti niin kovaa etten kuullut mitään. Näin vain kuinka Korpitassu ja Kuusihäntä surivat. Tungin kuononi Lehtomyrskyn turkkiin. En ikinä lähtisi hänen luotaan. En ikinä. Kuuloni alkoi pikku hiljaa palautua ja kuulin nyt Kuusihännän itkuisen valituksen ja Korpitassun hiljaisen itkun. Sisar painautui minua vasten. En pystynyt liikkumaan. Olisin muuten silittänyt naarasta mutta en pystynyt. Käpäläni eivät vain totelleet. Suljin taas silmäni ja surin. En voinut ymmärtää tätä. Emo oli kuollut. Minulla ei enää ollut emoa. Rakas Lehtomyrskyni oli kuollut. Minun oma emoni. Hän ei enää ikinä kävelisi minua vastaan leirissä tai juttelisi tai kysyisi miten minulla menee. Hän ei ikinä enää hengittäisi, ei söisi, ei saalistaisi, ei hoitaisi pentujaan. Oliko hän muuten ehtinyt synnyttää? Katsoin hitaasti ylös ruumiista ja koitin miettiä keltä kysyä olivatko pennut kunnossa mutta en nähnyt ketään sumuisten silmieni takaa. Painoin pääni takaisin alas ja jäin siihen miettimään, mitä emo ei enää koskaan tekisi.
//Korpi?