Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Vihamieliset katseet seurasivat jokaista liikettäni kävellessäni Kuolonklaanin aukion poikki. Henkäystähti kulki edelläni ja takanani tuli se samainen soturi, joka oli tuonut minut heidän leiriinsä. Näin kissojen pörhistelevän karvojaan ja luimuilevan epäluuloisesti korviaan mennessäni heistä ohi. Taisipa joku myös sylkäistä suuntaani.
Keskustelu Kuolonklaanin päällikön kanssa ei ollut mennyt toivomallani tavalla. Myös päällikkö itse oli osoittanut minua kohtaan voimallista inhoa ja vihaa, joka ei ollut ollut kaukana raivosta. Minun sanaani oli hädin tuskin kuultu, mikä sai minut hieman turhautuneeksi. Vielä enemmän minua turhautti se, että Henkäystähti oli väittänyt eloklaanilaisten tahallaan rikkovan rauhaa sanomalla yhtä ja tekemällä toista.
Nyt raidallinen kolli oli matkalla soturinsa kanssa kohti Eloklaanin leiriä, jossa hän aikoi sanojensa mukaan vaatia Mesitähteä antamaan minulle asiaan kuuluvan rangaistuksen. Vaikka olinkin rangaistuksen antamisesta eri mieltä, olin päättänyt pitää suuni kiinni toistaiseksi. En tahtonut kiihdyttää jo valmiiksi kiihtyneen päällikön mielentilaa entisestään. Olin varma, että isäni voisi puhua järkeä Kuolonklaanin päällikölle.
Kävellessämme hiljaisuudessa metsän läpi kohti Eloklaanin rajaa, ajatukseni palasivat takaisin Kuolonklaanin leiriin. Suurin osa kissoista oli tehnyt hyvin selväksi ilmeillään ja eleillään, ettei halunnut minua reviirilleen – lukuun ottamatta erästä tiettyä naarasta. Sydämeni oli alkanut läpättää kuin lentoon pyrkivä lintu sillä samaisella hetkellä, kun katseeni oli kohdannut Lampiväreen hämmentyneen ymmyrkäiset silmät.
Jos vain tilanne olisi ollut toinen, olisin mennyt puhumaan hänelle, kysymään kuulumisia – tiedustelemaan, oliko hän ikävöinyt minua yhtä paljon kuin minä häntä kuluneina kuina. Mutta se ei ollut se todellisuus, jota elimme tällä hetkellä. Klaanien välillä oli kuilu, halusimmepa sitä tai emme, ja se teki Lampiväreen kanssa yhdessä olemisen lähes mahdottomaksi.
Tunteeni vaaleanharmaata soturinaarasta kohtaan olivat vain vahvistuneet erossa vietämänämme aikana, vaikka kuinka olin yrittänyt siirtää sydämeni haikeat huokailut taka-alalle ajatuksissani. Halusin vain tilaisuuden päästä puhumaan hänen kanssaan, vaikka se sitten olisikin viimeinen kerta.
Ympäristö alkoi näyttää tutummalta, ja nenääni tulvahti kodin tuoksu. Olimme juuri ylittäneet rajan ja kuljimme kohti Eloklaanin leiriä, jota ennen meidän olisi ylitettävä pari jokea. Kumpikaan kuolonklaanilaisista ei ollut avannut suutaan matkan aikana. Vaikka en nähnytkään tämän ilmettä, aistin Henkäystähden kireyden yhtä selvästi kuin jos se olisi ollut äärimmilleen pingotettu hämähäkinseitti. Perässäni kulkeva soturi ei vaikuttanut yhtään sen rennommalta.
Loikkasin kevyesti Henkäystähden jäljessä kaatuneelle puunrungolle, jonka pinta oli melko liukas sateisten päivien jäljiltä. Tasapainottelin tottuneesti vanhemman kollin perässä sillan toiseen päähän, jossa hyppäsin tukevammalle maankamaralle.
Päällikkö ei pahemmin odotellut – hän halusi päästä leiriimme äkkiä. Olin yrittänyt vakuutella itselleni, että isäni kyllä osaisi ratkaista tilanteen rauhallisesti puhumalla, mutta minun oli vaikea vaientaa epäilyksen ääntä sisälläni. Olin tuomassa kotiimme sitä kissaa, joka oli vanginnut isäni ja parantajamme ja tappanut tätini koko klaanin silmien edessä. Pelkäsin, että tilanne saattaisi muuttua vielä verilöylyksi, kun katkeroituneet ja vihaiset klaanitoverini näkisivät Kuolonklaanin päällikön kaiken tämän ajan jälkeen.
Toisen joen ylitettyämme aloimme olla jo erittäin lähellä leiriä. Tulomme oli kai jo huomattu, sillä joku päästi varoitusrääkäisyn.

//Tuhka?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Elandra

Raivoisa taistelu kettua vastaan oli yhä käynnissä. Varjoliekki kamppaili parhaillaan yksin kettua vastaan. Tilanne alkoi näyttää pahalta, kolli oli joutunut tilanteeseen, josta hän ei pääsisi omin avuin pois. Kettu oli yläkynnessä. Minä ja mustaturkkinen erakko lähdimme tismalleen yhtä aikaa kermanvärisen soturin avuksi. En tuntenut muukalaista lainkaan, mutta nopeasti opin hänen olevan minua jonkin verran hitaampi juoksija. Siispä minä saavutin ketun ja Varjoliekin ensimmäisenä. Loikkasin empimättä sitä kohti ja sivalsin kynsilläni sen poskea. Kettu päästi ilmoille kivusta viestivän parahduksen ja käänsi ruskeat silmänsä minua kohti. Jos kettu olisi osannut puhua kissojen kieltä, olisi se ilmeensä perusteella varmasti uhannut juuri tappaa minut. Punaturkkinen petoeläin tuntui hetkessä unohtavan painonsa alla makaavan Varjoliekin, sillä se irrotti otteensa ja teki loikan kohti minua. Väistin pedon terävät hampaat vaivatta. Nyt myös mustaturkkinen erakkokissa oli saapunut mukaan osaksi taistelua. Hän loikkasi ketun selkään ja tarttui sen niskanahasta kiinni. Kissa repi hampaillaan kettua niskasta, joka sai pedon entistä vihaisemmaksi. Kettu huusi ja ulisi, yrittäen saada naaraskissan irrottamaan.
Kun kettu keskittyi selässään roikkuvaan erakkoon, sain tilaisuuden sivaltaa kynsilläni sen kasvoja. Koska pedon pää riuhtoi puolelta toiselle, oli vaikeaa kohdistaa isku tiettyyn kohtaan. Olin tyytyväinen, kun kynteni viilsivät ketun kuonoa, tehden siihen punaisen viirun, joka nopeasti alkoi tihkuttaa verta. Kettu näytti keräävän jostain yhä vain enemmän voimia, oletin sen kaiken johtuvan siitä, miten vihainen se oli. Punaturkkinen peto onnistui ravistelemaan selässään sinnittelevän erakkonaaraan irti. Juuri silloin kun katseeni käväisi yhä maassa makaavassa Varjoliekissä, kettu hyökkäsi. Yritin loikata sivuun, mutta kettu nappasi terävillä hampaillaan kiinni ohuesta hännästäni. Suustani pääsi parahdus, kettu nykäisi minua taaksepäin hampaat visusti hännässäni kiinni. En voinut tehdä mitään. Mitä lujempaa yritin pitää kynsilläni aluskasvillisuudesta kiinni, sitä kovemmin kettu veti ja sitä kovemmin häntääni sattui. Vaihtoehdot oli vähissä. Päätin ottaa riskin ja luovutin, annoin ketun vetää minua vapaasti mukanaan toivoen, että Varjoliekki ja muukalaiserakko tulisivat apuuni.
Kettu veti minut lähemmäs itseään ja irrotti otteensa hännästäni. Yritin hyödyntää tilaisuutta, kierähdin selälleni ja aloin jaella iskuja ketun valkeaan rintaan. Kettu ei saanut mahdollisuutta työntää pitkää kuonoaan kaulaani, kun käpäläni heiluivat hänen kasvojensa edessä. Kun ketun katse hairahtui hetkeksi häntä lähestyvään mustaan naaraaseen, yritin paeta. Kiepsahdin takaisin vatsalleni ja ponkaisin itseni vauhtiin, kauemmas ketusta. Kuin ollakaan, peto syöksyi perääni ja pakotti minut maata vasten. Olin loukussa. Kettu painautui päälleni ja äänteli vihaisesti. Se otti tukevan otteen niskastani. Tunsin miten hampaat painuivat ihoani vasten. Voimakkaat leuat yrittivät pureutua yhteen. En voinut tehdä mitään muuta kuin rukoilla esi-isiäni ja taistelukumppaneitani avuksi. Yhtäkkiä paino keveni päältäni, mutta ketun hampaiden ote ei hellittänyt. Jompi kumpi kissoista oli käynyt ketun kimppuun, mutta peto ei irrottanut otettaan minusta. Kettu nousi ylös ja alkoi riepotella minua hampaissaan pitkin aluskasvillisuutta. Kipu alkoi tuntua entistä voimakkaammalta, kun kettu riuhtoi minua puolelta toiselle. Tunsin, miten aluskasvillisuuden seassa törröttävät oksat, varvut ja kivet repivät turkkiani.
”Irrota!” kuulin naaraskissan käskevän, mutta kettu ei totellut. Sen perään kuulin Varjoliekin tukahtuneen ulvaisun:
”Mesitähti!”
Yritin sinnitellä, mutta mitä enemmän toverini yrittivät minua auttaa, sitä tiukemmin kettu piti otteensa. Jossain vaiheessa se alkoi juosta, yhä minua hampaissaan pitäen. Kehoni laahasi maata pitkin, kipu alkoi tuntua sietämättömältä. Tunsin oloni hyvin voimattomaksi ja heikoksi. En edelleenkään voinut tehdä mitään. Mitä enemmän yritin vastustella, sitä enemmän kettu riuhtoi ja sitä enemmän minuun sattui. Purin hampaani yhteen. Kettu laski minut aivan hetkeksi maahan, se painoi käpälänsä päälleni ja löysäsi otettaan. Toivon kipinä syttyi ja yritin päästä pakoon, mutta tuloksetta. Kettu vain paransi otettaan, jolloin hänen hampaansa alkoivat painaa kurkkuani. Kivun lisäksi hengittäminen alkoi vaikeutua. Taistelun huudot vaimenivat, mitä pidempään kettu painoi hampaitaan kurkkuani vasten. Näin välillä vilahduksia kahdesta kissasta, mutta hiljalleen koko maailma alkoi hämärtyä. Kun kissa ei saanut happea, hän vajoaisi tajuttomuuteen. Jos hapen puute jatkuisi, kissa kuolisi. Minä tiesin sen, niin se menisi. Kiitin Tähtiklaania siitä, että juuri minä olin ketun hampaissa. Minun kuolemani ei olisi pysyvä, minä palaisin takaisin. Tähtiklaani oli hyvä, kun se oli laittanut juuri minut tähän tilanteeseen eikä Varjoliekkiä tai mustaturkkista naarasta. Minä olin jo tottunut kuolemaan.

//Varjo tai Kalla?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Saaga

Kävelin emon luokse. Hän näytti olevan omissa ajatuksissaan.
“Hei emo”, nau’uin ja istuuduin Lehtomyrskyn viereen. En yleensä ikinä aloittanut keskusteluja mutta emon kanssa minun ei tarvinnut pelätä. Vaikka painajaisissani emo oli aina hirviö ja hänen naamansa vääntyi pelottavasti eri suuntiin oikeassa elämässä tunsin hänet ja tiesin, että hän oli turvallinen.
“Hei”, emo naukui mutta kauaa emme ehtineet keskustelemaan, kun Korpitassu tupsahti paikalle. Hän kyseli miten koulutukseni oli sujunut ja kertoi jotain omastaan.
“Ihan hyvin”, sanoin. Taisin kyllä hieman valehdella, sillä olin joka päivä harjoituksissa tosi väsynyt ja harvoin tein mitään “ihan hyvin”. Paremmin tilannetta olisi kuvannut kohtalainen tai jopa surkea mutta en halunnut puhua siitä nyt.
“Hyvä kuulla”, Lehtomyrskykin naukaisi ja hymyili. Hymyilin takaisin. Korpitassu näytti siltä, että koittaisi seuraavaksi keksiä jotain, jolla kääntää keskustelu itseensä. Tunsin naaraan aika hyvin.
“Pääsitkö siis nyt pois parantajan pesästä?” kysyin hiljaa. Jäisin taas sisareni varjoon mutta siellä oli mukava piileskellä.
“Joo. Leimusilmä päästi minut pois”, Korpitassu sanoi ja hymyili omahyväisesti.
“Pidäthän sitten itsestäsi huole-” lauseeni keskeytyi Korpitassun huokaisuun.
“Totta kai”, hän naukui. Nyökkäsin ja annoin sitten puheenvuoron muille. Tuntui tosi epämuvalta puhua kauan tai ylipäätään olla huomiossa hetkeä pidempään.
//Lehto? Korpi?

Kirjoittaja: Saaga

Ensimmäinen kuuni soturina oli sujunut moitteitta. Kävelin ilman mitään päämäärää eteenpäin, kun Syreenisumu yhtäkkiä törmäsi minuun. Naaras oli jotakuinkin saman ikäinen kuin minä mutta hänet oli nimitetty ennen minua, koska olin tullut klaaniin oppilasikäisenä. Raidallinen kissa pahoitteli törmäystä ja minä vain pudistelin päätäni. En ollut vihainen siitä, ettei naaras pystynyt huomaamaan kaikkea ympäristössään. Tunne oli oikeastaan aika tuttu minulle.
“Haluaisitko ehkä lähteä kanssani saalistamaan tai ihan vain kävelylle?” Syreenisumu kysyi hieman ujosti. Silmäni muuttuivat viiruiksi, kun mietin oliko naaraan sanojen takana joku jekku mutta en voinut uskoa pahaa naaraasta. Hän vaikutti niin mukavalle.
“Kyllähän se käy”, suostuin ja kuuntelin Syreenisumun kehräystä. Hän oli selvästi hilpeä vastaukseni johdosta. Seurasin häntä ulos leiristä ja koitin pysyä perässä parhaani mukaan. Kun vihdoin saavutimme tasaisen kävelytahdin, Syreerisumu katsoi minua lemepästi silmiin.
”Hei, Nopsaliekki millaista oli olla erakko melkein koko ikäsi?” hän kysyi. Kohautin lapojani pörhistäen turkkiani hiukan. Minulla oli edelleen ikävä veljeäni ja isääni mutta olin oppinut elämään ikävän kanssa, koska klaanissa oli niin monta hyvää kissaa – mukaan lukien Syreenisumu.
“Se oli tosi- erilaista”, nau’uin. Luultavasti se oli ollut alkujaan itsestään selvyys mutta en välittänyt, sillä niin se todella oli.
“Joka päivä täytyi suunnitella ja saalistaa ja pitää mielessä mikä vuodenaika oli ja missä oli petoja, jotta pysyisi hengissä vielä seuraavaan viherlehteen. Viherlehdetkään eivät olleet helppoja, silloin riitti kaksijalkoja ja kettuja. Kaksin kyllä selviytyi mutta yksin en olisi varmaan elänyt kauhean kauaa”, kertoilin. Huomasin kuinka synkästi esitin erakko-elämäni, joten päätin vielä lisätä jotain pirteämpää.
“Olihan siinä toki hyvätkin puolet. Aina oli paljon tilaa seikkailla. Aina uudet kulmat tutkittavana. Eikä ollut sääntöjäkään.” Kun lopetin puhumisen, tajusin että olin puhunut aika paljon. Toivottavasti Syreenisumua ei haitannut, koska en sittenkään ollut vielä valmis lopettamaan.
“Säännöttömyys kyllä antoi valtavasti vapauksia”, naukaisin leikkimielisesti ja hieman kiusoittelevasti. Koitin saada naaraalle myös leikkimielen päälle, jotta voisimme vaikka pitää jonkun pienen kisan tai leikkiä jotain. Ehkä hän ei kokisi sitä liian pentumaisena niinkuin jotkut muut kokivat.
//Syre?

Kirjoittaja: Saaga

Olin maannut kuumetaudissani jo monia päiviä mutta vasta nyt parantumiseni alkoi näyttämään mahdolliselta. Olin saanut syödäkseni enkä ollut enää niin heikkona. Kävelykin onnistui aika hyvin. Joka ilta kävin haukkaamassa raitista ilmaa Karjuvirneen kanssa. Ne ulkoilu hetket olivat ainoa asia, jota koko päivästä saatoin odottaa. Muuten makoilin vain tylsistyneenä sisällä. Nostin päätäni käpälistäni tarkkaillen Leimusilmän puuhia.
“Tiedätkö Tähtimötaivas, minusta olet jo niin hyvässä kunnossa, että voit siirtyä nukkumaan omaan pesääsi mutta älä vielä osallistu partioihin. Tule päivittäin tänne tarkistuttamaan itsesi”, hän naukui ja nyökkäsin. Nousin ylös pesästäni ja raahauduin hiljalleen ulos parantajalta. Päätäni ei enää särkenyt mutta minusta tuntui oudon tyhjälle. Monta kertaa parantajat olivat saaneet minut fyysisesti kuntoon mutta kertaakaan minusta ei tuntunut siltä, että olisin kokonaan kunnossa. Istuin soturien pesän sisäänkäynnin viereen. Olin hiukan hengästynyt mutta ainakaan en enää yskinyt.

Heräsin seuraavaan päivään omalta makuusijaltani. Minua ei huvittanut pätkääkään nousta mutta koitin silti punnertaa itseni ylös. Raahauduin leiriin istumaan ja tarkkailemaan menoja. Näin kissojen joukossa pienen Perhopennun, joka tassutteli partioihin lähtevien kissojen välissä. Mietin mitä hän mahtoi tehdä mutta pentujen ajatusmaailma oli niin erilainen kuin sotureiden, että en pystynyt edes keksimään mitään.

Istuskeltuani hyvän tovin suurin osa partioista olivat päässeet lähtemään jo aikaa sitten ja minä vielä istuin. En tiennyt missä Karjuvirne oli mutta olin ennen nukkumaan menoani jutellut hänelle pari sanaa. Kolli oli vaikuttanut iloiselle siitä, että olin päässyt pois parantajalta. Olin oikeasti vielä muutama yö sitten ollut aivan kuolemaisillani mutta ehkä Tähtiklaani oli päättänyt antaa minun kärsiä vielä muutamia kuita ennen kuin veisi minut metsästysmailleen.

Odoteltuani vielä jonkun aikaa ja kulutettuani turhaa aikaani – joka toisaalta ei ollut turhaa, koska koskaan ei voinut tietää milloin se loppui – päätin mennä parantajalle. Kävelin hiljaa sisään ja tarkkailin hetken mitä Leimusilmä teki ennen kuin aloitin puhumisen.
“Hei, Tähtimötaivas”, Leimusilmä naukui ja katsoi minuun. Yllätyin niin, että menin hetkeksi sanattomaksi. Luulin, että vanhempi kolli ei ollut huomannut minua mutta ilmeisesti askelteni ja hengitykseni ääni oli kantautunut hänen korviinsa.
“Huomenta”, sopersin ja istuuduin. Päässäni ei heittänyt mutta istuminen tuntui silti paremmalta vaihtoehdolta.

Tarkastettuaan minut Leimusilmä lähetti minut takaisin ulos. Hän sanoi, että luotti paranemisprosessiin ihan täysin. Olin ehkä iloinen siitä. Vai olinko? Oliko iloa olla olematta surullinen ja apea, omaan maailmaansa eksynyt kissa? Huokaisin ja istahdin takasin leirin reunalle ja katselin taas ympärilleni. Toisten kissojen seura minua ei niinkään kiinnostanut eikä kyllä mikään muukaan. Tarkkailin ympärilleni vain koska minulla ei yksinkertaisesti ollut muuta tekemistä. Toivoin, että Karjuvirne ilmestyisi jostain kolostaan pian, koska hän oli ainoa kissa, jonka seura minua yhtään kiinnosti. Olin aika monta kertaa lyhyen elämäni aikana ollut kuoleman käpälissä mutta se oli päästänyt minut aina menemään ja olin selvinnyt kuin ihmeen kaupalla. Hyviä esimerkkejä olivat vaikkapa Mutalammen kanssa käynyt sekasotku, sodan taistelun tiimellyksessä tullut iso haava ja no tämä sairaus. Aina, kun olin luullut kuolevani Karjuvirne oli ollut tukenani. Olin nyt varmaan tosi harhainen mutta Karjuvirne tuntui oikeasti välittävän. Hän oli ainoa kissa, jonka tunsin ja hän oli ainoa, jonka kanssa halusin viettää sen ajan mitä minulla elämässäni oli jäljellä. Siinä paha missä mainitaan – Karjuvirne tassutti partionsa kanssa leiriin. Hänen katseensa osui minuun ja heilautin häntääni hänelle tervehdykseksi. Pidin kuitenkin neutraalin ilmeettömän kasvoni paikallaan. Odotin, että kolli tulisi juttelemaan minulle, jos tulisi. Toisaalta miksi hän tulisi. Soturi kuitenkin suuntasi minua kohti ja turkkini alla alkoi kuumottaa ja kihelmöidä.
//Karju?

Kirjoittaja: Pyry

Makoilin pentutarhan edustalla ja pidin silmällä Ropinapentua ja Kastepentua, jotka juuri loikkivat hännät innosta pörheinä ulos klaaninvanhimpien pesästä. Toivoin, ettei kumpikaan suututtaisi ketään, varsinkaan klaaninvanhimpia! He osasivat olla toisinaan hyvinkin töykeitä.
Seurasin katseellani, kuinka Ropinapentu etsi sopivaa piilopaikkaa itselleen. Otsani rypistyi hiukan tutkaillessani häntä sekä hänen villiä ja uhmakasta olemustaan. Minua kieltämättä huolestutti; Ropinapentu oli pikkupennusta asti ollut tottelematon ja tykännyt mielummin uhmata sääntöjä kuin totella niitä. Kun Kastepentu taas, hän oli aremman oloinen. Minusta näytti nytkin aivan siltä kuin pieni tyttäreni olisi pelännyt kulkea klaanitovereidensa seassa. Aina välillä hän kuitenkin tuntui unohtavan toisten olemassaolon innostuttuaan leikistä siskonsa kanssa. Ehkäpä Ropinapennun rohkeus tekisi Kastepennustakin vähemmän aran. Tai sitten se tapahtuisi vasta Kastepennun kasvaessa…
Oli miten oli, he olivat minun kauniit tyttäreni. Katselin heidän menoaan rakkaus silmissäni säihkyen. Ehkäpä Ropinapentukin kasvaessansa hiukan rauhoittuisi.
Tai sitten ei, minä ajattelin itsekseni kun huomasin, kuinka tämä taas näytti isottelevan soturille. Siristin silmiäni tarkkana. Samassa, ikään kuin katseeni huomanneena, Kastepentu ryhtyi toppuuttelemaan siskoaan ja yritti puskea tämän kylkeä työntääkseen heidät pois tilanteesta.
”Minulla oli juttu kesken tuon kanssa”, kuulin Ropinapennun maukuvan kiukkuisesti. Pieni häntä huiski edestakaisin.
”Sinä pääset vielä eroon korvistasi jos et ala kunnioittaa toisia. Etenkin itseäsi vanhempia!” Kastepentu jätti Ropinapennun työntelemään sammalpalloa tylsistyneenä käpäliensä välissä ja tepsutteli sitten minun luokseni mutisten matkalla: ”Senkin hiirenaivoinen….”
”Äläs nyt, Kastepentu”, minä kehräsin ja sipaisin hännälläni hänen poskeaan. ”Ropinapennulla on suuri luonne, vaikka hän onkin vielä pieni.”
”Voisi se olla pienempikin”, Kastepentu mutisi ja vilkaisi siskoaan huolestuneen näköisenä. ”Mitä jos hän vielä suututtaa jonkun?”
”Noo sitten hän ehkä ottaa opikseen.” Katsahdin uhmakasluontoista pentuani. Minua hirvitti, minkälaisiin vaikeuksiin hän vielä itsensä saattaisi. Siihen nähden, kuinka hän Hilehuurteellekkin tänään puhui, odotettavissa tuskin olisi mitään kovin kaunopuheista käytöstä yhtään ketään kohtaan.

Kirjoittaja: Koivu

Varjoliekki tuijotti paikalleen jähmettyneenä, miten Mesitähti roikkui ketun selässä, joka riepotteli päällikköä puolelta toiselle yrittäessä saada tämän kynnet irti nahastaan. Lopulta Mesitähti laskeutui itse maahan, sen tuntemattoman mustan kissan viereen, jonka Varjoliekki ja Mesitähti olivat löytäneet taistelemassa yksin kettua vastaan. Nyt kettu kuitenkin kääntyi suoraan Varjoliekkiä kohti ja lähti syöksymään päin.
Kermanvärinen soturi väisti niin nopeasti sivulle, että yllätti itsensäkin. Se oli Mesitähden hänelle aikoinaan opettama syöksykierähdys. Varjoliekki ei ollut ajatellut, että tulisi koskaan oikeasti käyttämään saati tarvitsemaan kyseistä väistöliikettä etenkään, kun hän oli oppilasaikoinaan yrittänyt hioa sitä paremmaksi monta neljäsosakuuta tuloksetta. Tosi paikan tullen entinen kotikisukin näytti kuitenkin pystyvän melkein mihin vain.
Varjoliekillä ei ollut aikaa vitkastella ja jäädä miettimään seuraavaa liikettä. Nyt oli improvisoitava, toimittava silkalla intuitiolla. Kolli nousi heti jaloilleen ja ponnisti kohti kettua niin nopeasti, kuin kykeni. Sydän jyskytti hänen rinnassaan, kun hän kiiti ilmassa ketun ylitse viiltäen naarmut sen selkään kynsillään.
Pakokauhu iski kollin sisuksiin nyt kunnolla. Varjoliekki ei ehtinyt vilkuilla ympärilleen, ja pohti hätääntyneenä, missä Mesitähti ja se muukalainen oikein olivat. Mitä jos muukalainen olikin ollut vihollinen ja hyökännyt Mesitähden kimppuun? Kermanvärinen kolli tiesi, ettei pärjäisi ketulle yksin kauaa. Yksikään soturi ei pärjäisi, tai jos joku pärjäisikin, niin ei ainakaan Varjoliekki. Hyvä kun hän oli edes nähnyt kettua ennen! Hän ajatteli, että hän tarvitsisi apua pian tai-. Varjoliekin käännähdettyä kohtaamaan puanruskean pedon uudelleen, suuret pitkulaiset leuat loksahtivat hänen naamansa edessä, ja hetken kaikki mitä soturi näki oli epäselvän punaisen möhkäleen nopea liike. Kettu oli saanut kaadettua hänet kumoon. Hurjalla tarmolla Varjoliekki iski etukäpälillään vuorotellen ketun kuonoon. Se toimi – tavallaan, sillä kettu ei selvästikkään pitänyt siitä. Paniikki oli kuitenkin ottanut Varjoliekistä jo niin ison vallan, että hän epäili lamaantuvansa ja pyörtyvänsä minä hetkenä tahansa. Tai oikeastaan hänen olisi tehnyt vain mieli juosta karkuun. Juosta kauas metsään, juosta ikuisuus. Mutta vaikka hän olisikin päässyt itse ketun voimakkaan jalan alta pois, ei se olisi ollut soturin toimintaa. Varjoliekki jatkoi rimpuiluaan ja onnistui näykkäisemään kettua jalasta niin, että otus vinkaisi. Soturi oli silti edelleen pahasti loukussa. Hän tarvitsisi apua pian, tai hän kuolisi.
Ketun hampaat lähestyivät ja olivat juuri tarraamassa Varjoliekin kaulaan, kun kolli erotti nopean viuhahduksen jossakin taustalla. Yhtäkkiä kettu horjahti pois kollin päältä ja kaatui kumoon.

//Kalla & Mesi?

Kirjoittaja: Ampiainen

Tassutin partion perässä sisään leiriin, olin puoli unessa joten Tassutin oitis upuneena soturien pesään ja miltei nukahdin pystyyn soturien pesälle, mutta pääsin juuri ja juuri makuualusilleni nukahtaen miltei heti.

Aukaisin silmäni kirkaassa auringon valossa. Nousin hitaasti istumaan ja venytelin raukeasti. Nousin lopulta seisomaan ja tunkeuduin ulos soturien pesästä ja tassutin klaanin vanhimpien katsomaan emoani. Kun tunkeuduin sisään pesään niin huomasin että kukaan ei ollut hereillä mutta yksi asia sai karvani nousemaan pystyyn. Tuijotin hiiloskatseen ruumista – vanha kolli ei näyttänyt henkitävän! Hiivin lähemmäs kollia tarkistaakseni asian. Nuuhkaisin uteliaasti kollin turkkia mutta se haisi kuolemalta.. Koskin hitaasti kollin turkkia ja silmissäni loisti suru – vanha kolli oli ilmiselvästi kuollut unissaan.. Kollin turkki oli kylmä.. Olin kyllä jo muista merkeistä tajunnut kollin kuoleen. Minun pitäisi mennä kertomaan mesitähdelle tämän kuolemasta, käänsin katseeni kollin kumppaniin ja tunsin surua; tämä ei edes tiennyt kumppaninsa kuoleen.. No hän saisi tietää sen heti herätyään tai aijemin. Luikahdin nopeasti ulos pesästä kohti päällikkön pesää. Hiivin hiljaa lähemmäs mesitähden pesää kunnes lopulta pääsin perille klaanin päällikkön pesälle.
”Mesitähti!” huudahdin pesään sydän kurkussa. Kuulin pesästä ääntä ja sitten päällikkö ilmiselvästi pyysi minut sisään. Totelin kuuliaisesti kollia ja hiivin tämän pesään. Karvani olivat edelleen pystyssä mutta silotin ne kuitenkin nopeasti.
”Mesitähti, minulla on ikävä uutinen”, mau’un silmät viirussa. Mesitähti katsahti minua ja näytti hetken pelokaalta mutta se katosi nopeasti. ”Kävin juuri klaanin vanhimpien pesässä ja.. Hiiloskatse oli kuollut..”, mau’un sydän kurkussa takelelen. ”Hän ilmiselvästi on kuollut nukuesaan”, lisään ja alan perääntyä ulos pesästä. Mesitähden silmissä loisti suru klaanin vanhinta kohtaan mutta minä en halunnut jäädä pesään sisälle joten luikahdin ulos ja loikkin eteenpäin, törmäsin yllätäen nopsaliekkin.. En ollut huomannut kollia!
”Anteeksi! En huomannut sinua.” mau’un silmät viirussa kollille. Nopsaliekki ei näyttänyt yhtään suutuneelta. Tunsin yllättäen rauhoitavan tunteen kollin lähellä.
”Haluaisitko ehkä lähteä kanssani saalistamaan tai ihan vain kävelylle?” kysyin ujohkona. Nopsaliekkin silmät painuivat viirun mutta tämä kuitenkin vastasi myöntävästi. Kehräsin hyvilläni ja loikkin ulos leiristä siirtäen hiiloskatseen kuoleman mielessäni taka-alalle, en halunnut ajatella sitä nyt.. Joutuisin ajatelemaan sitä sitten myöhemmin illalla.. Tassutin vikkelästi ulos sisäänkäynti tunnelista odotaen kyllä Nopsaliekkiä että kolli ei jäisi jälkeen. Katselin nopsaliekkiä syvälle silmiin lempeästi kehräten. Kipitin nopsaliekkin rinnalla metsässä ja ajattelin aloittaa keskustelun, Päätin kysyä tämän erakkojuurista
”Hei, nopsaliekki millaista oli olla erakko melkein koko ikäsi?” kysyin uteliaana.
//nopsis? :3

Kirjoittaja: Ampiainen

Nyökkäsin kuunnellen kollin sanoja tarkasti. Päätin kysyä mestariltani nopeasti ketkä otamme mukaan etsimään yrttejä metsästä ja niin tein;
”Keitä otaisimme mukaamme etsimään yrttejä?” kysyin hiljaisella äänellä. Leimusilmä hymyili minulle lempeästi mutta näytti myös hitusen mieteliäältä.
”Kysyme varmaan ehtiikö joku tulla mukaamme?” leimusilmä ja ehdotti. Nyökkäsin pienesti hymyillen. Leimusilmä nousi seisomaan ja tassuti ulos pesästä, seurasin mestarini perässä ulos pesästä ja etsiskelin ympäriltäni jota kuta kissaa jolla ei tuntuisi olevan kiire tai mitään. Lopulta huomasin kauniin kilpikonna kuvioisen naaraan ja vaaleanruskean naaraan leopardimaisilla kuvioilla. He Taisivat olla lehtomyrsky ja tämän oppilas haukkatassu. Tunsin jotain vetoa heidän luokseen joten päätin pyytää heitä auttamaan meitä hakemaan yrttjä.
”Leimusilmä, voisimme kysyä lehtomyrskyä ja haukkatassua mukaan hakemaan yrttejä”, mau’un silmät kysyvän näköisinä. Leimusilmä nyökkäsi hymyillen joten lähdimme kaksikon luo. Kehräsin iloisen oloisena mutta melko hiljaa.
”Hei, lehtomyrsky”, mau’un hiljaisesti odotaen että leimusilmä hoitaisi kysymisen.
”Ai, hei vienotassu ja leimusilmä! Mitä asiaa teillä on?” lehtomyrsky kysyi lempeästi kehräten. Sirristelin silmiäni ja vilkaisin odotavasti mestariani.
”Me tarvitsisime soturia auttamaan meitä hakemaan yrttejä metsästä”, kolli maukui lopulta. Lehtomyrsky sirristeli silmiään mietivän näköisenä.
”Tulemme toki”, lehtomyrsky tokaisi vilkaasti. Tassutimme kohti leirin uloskäyntitunnelia ja tunkeuduimme ulos metsään. Katselin ympärilleni metsässä mutta lopulta me kaikki seurasimme leimusilmää – en muistanut vielä täysin kaikkia hyviä yrtti paikkoja ja se noloti minua paljon. Tassutin mestarini vierellä kunnes pysähdyimme hetkeksi, lehtomyrsky oli huomannut jonkin kasvin joka saatoi olla yrtti joten lähdimme tarkistamaan oliko naaras oikeassa. Sirristelin silmiäni ja muistelin mikä kasvi oli -se oli tähden muotoinen karvainen kasvi väriltään se oli sininen. Mietin kovasti kunnes oivalsin mikä se oli.
*sehän on purasruohoa!* hihkaisin mielessäni. Leimusilmä käänsi katseensa minuun lempeästi hymyillen.
”Vienotassu, osaatko sanoa mikä kasvi tämä on?” leimusilmä uteli lempeästi.
”Se taitaa olla purasruohoa”, mau’un ylpeänä siitä että tiesin vastauksen.
”purasruoho parantaa maidon laatua ja määrää, sekä alentaa kuumetta”, lisäsin vielä. Katsoin leimusilmä suoraan silmiin iloisena.
”Aivan oikein vienotassu”, leimusilmä kehui lempeästi. Tunsin syvällä sisimässäni ylpeyttä itsestäni, painoin tarkkasti mieleeni jotta voisimme palatessamme kerätä sitä. Kipitin vikkelästi leimusilmän perään. Kun olimme löytäneet leimusilmän mielestä tarpeeksi yrttejä nyt tähän hätään niin aloimme tassutaa takaisin päin keräten yrttit matkan varrelta mukaan leiriin. Minulla oli suussani pari yrtti kimpua ja niin itse asiassa oli kaikilla! Lopulta leirin suuauko näkyi. Tassutin rauhallisesti sisään leiriin muiden kanssa, lehtomyrsky ja haukkatassu kipitivät perässämme parantajien pesään mutta kun he olivat jättäneet yrttit maahan niin he loikkivat pois – ilmiselvästi lehtomyrsky oli mennyt opetamaan oppilaalleen jotain soturille tärkeitä asioita.
//leimu? 🙂

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Elandra

AMPIAINEN // Muistathan jatkossa kirjoittaa tarinoihisi aina hahmojen nimet isoilla alkukirjaimilla 🙂
Vienotassu: 45kp –
Syreenisumu: 6kp –
Lehtomyrsky: 4kp –

ELANDRA
Pohjaharha: 7kp –
Mesitähti: 9kp –
Haavemuisto: 6kp –

EMPPUOMPPU
Kuutamolaine: 4kp –
Kortetuike: 5kp –
Leimusilmä: 8kp –

KOIVU
Hilehuurre: 15kp –
Varjoliekki: 7kp –
Ropinapentu: 8kp –

KÄÄRMIS
Käärmekulta: 7kp –
Korpitassu: 8kp –

PYRY
Kastepentu: 9kp –

SAAGA
Varputassu: 16kp –
Perhopentu: 9kp – Olet nyt valmis oppilaaksi. Perhopennusta tulee oppilas viimeistään 15.07. ja hän saa mestarikseen Hiilihampaan.
Sädetassu: 16kp –

Kirjoittaja: Saaga

Kävelin Varputassun rinnalla mestareidemme perässä. Minua suorastaan ärsytti, koska Käärmekulta oli päättänyt, että harjoittelisimme Varputassun kanssa tänään. Eihän se siis Käärmekullan vika ollut, koska hän oli täydellinen. Varputassu vaan oli vähän… noh raukka. Hän oli pienikokoinen ja itki öisin pyytäen emoaan. Osa minusta halusi sääliä häntä. Varputassu ei avannut suutaan koko matkan aikana enkä minäkään vaivautunut avaamaan omaani, koska ainoa kissa tässä partiossa kelle tahdoin jutella oli Käärmekulta.

Kun vihdoin ja viimein pääsimme perille, jouduin taas odottelemaan. Pohjaharha ja Käärmekulta pitivät pienen palaverin. Varputassu vilkuili ympärilleen pelokkaan oloisena ja minä vain pyörittelin silmiäni ja huokailin.
“Oletko kunnossa?” mutisin, koska olin ehkä jo hieman huolissani, kun Varputassu alkoi jo näyttää todella pelokkaalta. Varputassu näytti palaavan maan päälle ja nyökkäsi nopeasti.
“Kyllä, joo. Kiitos”, hän sanoi änkyttäen ja epävarmana. Huokaisin taas ja Varputassu näytti säikähtävän sitä.
“Sanoinko jotan väärin?” hän kuiskasi.
“Et suinkaan. Haluan vain päästä äkkiä harjoittelemaan”, vastasin ja siirsin katseeni mestareihimme. He kävelivät jo takaisin meihin päin.
“Jutellaanko harjoitusten jälkeen?” kysyin ja vilkaisin Varputassuun, joka hymyili ihan hieman ja nyökkäsi.

Harjoitukset alkoivat jo olla pikku hiljaa päätöksessä. Varputassu vaikutti tosi väsyneelle ja Pohjaharha päätti viedä hänet takaisin leiriin. Sanoin nopeat hyvästit hänelle ja lupasin, että puhuisimme vielä. Minun oli pyydettävä anteeksi, kun pari kertaa olin puhunut kollille aika törkeästi. Jatkoimme Käärmekullan kanssa vielä.
“Asetu taas vaanimisasentoon”, naaras käski jatkaen siitä mihin olimme jääneet. Nyökkäsin ja laskeuduin vaanimisasentoon.
“Se näyttää olevan ihan kunnossa”, hän naukui. Ongelmana oli siis aikaisemmin ollut se, etten pystynyt hyppäämään suoraan vaanimisasennosta vaan se oli ollut hieman väärin ja olin oppinut liikkeen ihan eri tavalla.
“Niin. Sanoinhan, että olen harjoitellut”, mutisin ja hiivin hieman eteenpäin. Loikkasin suoristaen jalkani. Laskeuduttuani käännyin Käärmekultaa päin. Hän nyökkäsi.
“Muuten tosi hyvä mutta tuo loikka ei ollut kauhean vahva. Pystytkö ponnistamaan kovempaa?” hän kysyi mietiskellen.
“Pystyn mutta minuakin alkaa jo väsyttää”, na’uin ja huokaisin. Mestari nyökkäsi ja päätti, että lähtisimme takaisin kotiin. Käärmekulta oli kyllä paras. Hän ei halunnut koskaan rasittaa minua liikaa. Olin joskus kuullut, että minusta saattaisi mestarini takia tulla laiska ja vaikka mitä muuta mutta en uskonut. Käärmekulta tiesi kyllä mikä minulle oli parhaaksi.

Leiriin paluumatkalla juttelimme taas.
“Onpa kiva, että sinä ja Varputassu näytätte tulevan hyvin toimeen”, mestari naukui. En halunnut puhua Varputassusta Käärmekullan kanssa. Hänen kanssaan halusin olla vain hänen kanssaan enkä edes miettiä muita kissoja etenkään nyt.
“Minä jatkan leiriin palattuamme suoraan muualle mutta kehotan, että menet muiden ikätovereidesi luo”, hän naukui. Nyökkäsin. Aioinkin mennä Varputassun luokse.
“Minusta on mukava harjoitella sinun kanssasi kahden”, vaihdoin aihetta.
“Voidaanko me joskus mennä vain saalistamaan?”
“Voidaanhan me”, Käärmekulta naukui ja hymyili hieman.
“Olen – vaikka itse sanonkin – aika taitava. Opin nopeasti”, kehuskelin hieman itselläni ja röyhistin rintaani. Naaras nyökkäsi.

Leirissä etsiskelin heti Käärmekullan lähdettyä Varputassun käpäliini. Hän olikin helposti löydettävissä, koska hän istuskeli ihan näkyvillä aukion reunustalla.
“Hei”, nau’uin.
“Hei”, kolli vastasi. Istuuduin hänen viereensä ja hymyilin hiukan.
“Ajattelin pyytää anteeksi. Olin sinulle silloin yksi yö aika töykeä”, sanoin ja kaavin tassullani maata. Olin aika kauan ollut vain ja ainostaan Käärmekullan seurassa ja ehkä jopa unohtanut miten tutustutaan muihin.
“Ei se mitään”, Varputassu naukui ja tuijotteli poissaolevan oloisena maata.
“Vaikutat hieman surulliselta. Minulle voit kyllä kertoa, jos jokin vaivaa”, sanoin. Tiesin, että kaikki sanoivat aina niin mutta nyt minäkin sanoin; ja sitä paitsi olihan se hyvä tietää.
“Kiitos.”
Taas tosi tyhjä vastaus. Olin hieman jumissa keskustelun kanssa. Oltuamme hetken hiljaa keksin jotain sanottavaa.
“Onko Pohjaharha hyvä mestari?” kysyin. Se ei ollut nerokkain keskustelun ylläpito tapa mutta ehkä keksisin jotain järkevämpää jatkossa.
“Onhan hän”, Varputassu sanoi. Hän ei paljon tykännyt puhua selvästikään. Huokaisin.
“Minun pitää mennä”, sanoin ja nuosin. Varputassu näytti pettyneeltä mutta olin tehnyt jo päätöksen lähteä.
“Jutellaan pian taas”, sanoin ja Varputassu naukui heipat. Tassutin pois päin kollista ja sattumalta törmäsin hänen isäänsä.
“Sädetassu”, Kuusihäntä naukui. Nyökkäsin tervehdyksen.
“Kuusihäntä”, naukaisin takaisin ja kaduin heti. Olin tehnyt vähän hassusti mutta no niin nyt tuli sanottua. Raavin kynsilläni maata.
“Tuletko mukaani saalistamaan?” Kuusihäntä kysyi. Yllätyin kysymyksestä mutta nyökkäsin.
“No mikä ettei”, sanoin hieman hämmentyneenä mutta eihän minulla muutakaan tekemistä ollut. Vilkaisin taakseni, jos pyytäisimmekin Varputassua mukaan mutta hän oli kadonnut jo jonnekin. Käännyin takaisin Kuusihäntää päin.
“Menemmekö me joidenkin muiden kanssa vai?” kysyin ja hymyilin hiukan.
“Ajattelin, että menisimme kahden”, hän sanoi ja nyökkäsin.
“Se käy hyvin”, vastasin. Minun mielestäni oli ehkä kuitenkin hyvä idea tutustua muihin kissoihin. Käärmekulta oli kyllä vieläkin mielestäni paras kissa koko klaanissa ja koko maailmassa. Oli kylläkin hauska sattuma, että juuri juteltuaan ikätoverilleen käveli tuon isää vastaan.
//Kuusi?

Kirjoittaja: Käärmis

Emoni kysyi minulta oliko Varis minun nappaamani ja pudistelin päätäni.
“En toki. Minä vain pidän variksista ja ajattelin siis ottaa tämän”, kerroin hänelle. Hän nyökkäsi ja ennen kun kerkesimme jatkaa keskustelua, kuulin Leimusilmän kutsuvan minua. Hämmentyneenä vilkaisin parantajan pesälle ja katsoin sitten emooni.
“Käyn kuulemassa mitä asiaa hänellä on”, naukaisin nopeasti ja loikin parantajan luo.
“Hei, Korpitassu! Sattuuko sinun päähäsi?” Leimusilmä kysyi. Pudistelin päätäni.
“Ei. Siihen ei ole sattunut hetkeen, eikä minulla ole ollut huonoa oloa tai muuta sen kaltaistakaan hetkeen”, kerroin. Parantaja nyökytti päätään.
“Siinä tapauksessa en näe mitään syytä pitää sinua edelleen pesällä. Voit palata taas normaaliin elämääsi, mutta jos oireet palaavat, tule kertomaan siitä minulle”, kolli naukui. Nyökkäsin ja loikin takaisin Lehtomyrskyn luokse.
Huomasinkin Varputassunkin tulleen emon luokse ja istahtaessani alas, aloin heti keskustella.
“Hei Varputassu! Miten koulutuksesi on sujunut?” kysyin veljeltäni iloisena ja hymyilin. “Koska minulla on ainakin mennyt hyvin, puusta tipahtamisesta huolimatta. EIkä minun tarvitse edes enää olla parantajan pesällä. Leimusilmä ilmoitti, että olen tarpeeksi terve lähtemään”, pälpätin innoissani.

//Varpu tai Lehto?

Kirjoittaja: Pyry

”Leikitäänkö piilosta?”, Ropinapentu ehdotti äkisti innostuneena.
Käännyin niska kenossa vilkaisemaan emoa takanani. Hän katsoi minuun katseella, joka käski olla kunnolla ja totella käskyjä.
”Leikkikää vain”, emo sitten sanoi ja loi Ropinapentuun toruvan katseen, ”mutta muistakaakin katsoa eteenne. Kaikki klaanimme kissat eivät ole yhtä anteeksiantavaisia kuin Hilehuurre.”
Katselin kun Sadeturkki tassutti pentutarhan edustalle, asettui makuulle ja jäi vahtimaan meidän liikkeitämme. Nykyään oli jo kylmempiä päiviä mutta tänään oli aurinkoista, ja minusta tuntui että auringonpaiste sai emomme näyttämään entistä kauniimmalta.
”Tule jo, Kastepentu”, siskoni nurisi. ”Mene sinä piiloon ensin, niin minä etsin sinut!”
Lähdin matalana tepsuttamaan eteenpäin, katse harhaillen ympäri leiriä. Tunsin itseni niin kamalan pieneksi keskellä kaikkia niitä täysikasvuisia kissoja…. Noh, pienihän minä tietysti olinkin, vasta nelikuinen – mutta jotkut soturit olivat niin hurjan suuria! Pysähdyin töllistelemään viiden kissan joukkiota, joka saapui leiriin. Siinä oli kaksi minua hiukan suurikokoisempaa mutta sotureita pienempikokoista kissaa. Olivatko hekin sotureita?
”Tulehan, Kuutassu!” kuulin jonkun huutavan. Katselin, kun Kuutassuksi kutsuttu hopeanharmaa naaraskissa loikki valkomustan kissan luokse.
Äkkiä muistin, että minunhan piti piiloutua. Lähdin jälleen matalana ja häntä maata viistäen kohti erästä lähellä olevaa pesää, josta kuului kuorsausta ja karheaa maukumista. Pöllähdin sisälle pesään ja vanhemmat kissat tervehtivät minua.
”Heippa”, tervehdin arasti. ”Leikimme siskoni kanssa piilosta. Voisinkohan minä piiloutua tänne?”
”Ole hyvä vain”, eräs ruskeansävyinen naaras vastasi hymyillen pehmeästi.
Minä hymyilin hänelle säteilevästi takaisin ja keplottelin sitten itseni piiloon klaaninvanhimpien taakse.
”Anteeksi”, vinkaisin tummalle hiljaisenoloiselle kollille astuttuani vahingossa hänen häntänsä päälle. Kolli mulkaisi minua ja minusta tuntui kuin hänen jäänsiniset silmänsä olisivat jäädyttäneet minutkin siihen paikkaan. Hän murahti jotakin itsekseen. En ollut moksiskaan, vaan pyyhkäisin hännälläni maata. Ehkä jotkut vanhukset vain olivat äreitä. Silti he olivat kaikki ihan yhtä tärkeitä, emo ja isä olivat kertoneet niin. Ja että he olivat palvelleet klaaniaan koko ikänsä, ja siksi heitä piti kunnioittaa ja arvostaa.
Kiehnäsin itseni kiinni äreän kollivanhuksen turkkiin. Hän tuntui turvalliselta vaikkakin oli hiukan juro. Kenties hänestä tulisi kiltimpi jos hänelle oltaisiin kilttejä. Minä halusin kokeilla onneani; hän ansaitsi hyvää kohtelua.
”Kastepentuu”, kuulin siskoni huutavan.
Aloin kehrätä huvittuneena kuunnellessani hänen huuteluaan. En pystynyt tukahduttamaan intoani, vaikka minusta tuntuikin että kehräykseni kuului leirin toiseen päähän asti.
”Löysimpäs sinut!”
Nostin pääni suojelijakissani turkista ja kohtasin Ropinapennun katseen. ”Jatketaan sitten, siskokulta”, kehräsin ja pukkasin häntä hellästi kylkeen. ”Sain uusia ystäviä, vaikka jotkut ovatkin vähän äreitä.” Vilkaisin sitä sinisilmäistä kollia, joka silmäili minua hämmentyneen oloisena. Katsahdin häntä, hymyilin, nousin takajaloilleni nuolaisemaan hänen korvallistaan hyvästiksi, ja kipitin sitten vauhdilla Ropinapennun perään.

//Ropina?

Kirjoittaja: Ampiainen

Syreenisumu sukii turkkiaan ja nousee istumaan. Soturi ajattelee parantajan sanoja joiden mukaan naaras pääsisi pian taas soturien pesään. Soturin silmissä pilkahti toivo ja sitten kissa laskeutuu maahan makaamaan ja soturi nukahtaa nopeasti.

pari kuuta myöhemmin Naaras venyteli raukeasti soturien pesässä, soturi räpäyti silmiään ja kipitää ulos pesästä kohti klaanin varapäälikköä – korppisiipeä. Syreenisumu pysähtyy nopeasti varapäälikkön eteen ja soturi kysyy;
”Hei, onko sinulla jotain minua varten? Esimerkiksi saalistus -tai rajapartiotta?” ruskea Raidalinen naaraskissa kysyy räpäytäen silmiään.
”Ajattelin että sinä voisit mennä saalistuspartioon rauhalaulun, järviloisteen ja unikkohämyn kanssa”, korppikoipi maukui heilautaen häntäänsä kohti kolmea odotavan näköistä soturia. Ruskea raidalinen naaras nyökkää vastaukseksi ja naaras loikkii kissojen luokse. Soturi katoaa muiden partion jäsenten kanssa ulos leiristä. Nuori soturi haistelee ilmaa, etsii saaliseläinten hajuja. Soturin nenään leijuu saaliseläimen hajuun, soturi pudotautuu vaanimisasentoon ja hiipii eteenpäin. Ruskea raidallinen kissa hyppää hiiren päälle ja puree siltä niskat nurin. Keskikokoinen naarassoturi tassutaa takaisin muiden luo hiiri suussaan.

//testasin hän-kertojaa mutta ei lähtenyt joten en kirjoita enään toiste sillä kertojalla, oli sen verran hankalaa xd

Kirjoittaja: Ampiainen

Silmäni painuivat viiruiksi kun kuulin tytäreni sanat, ne tuntuivat parhaalta.
”Kyllä se on oikein mahtavaa”, mau’un sydämelisesti tyttärelleni. Katsahdin nopeasti varista jonka korpitassu oli tuonut jaetavaksi minun ja hänen kesken. Räpäytin silmiäni ja tunsin vastustamatonat ylpeyttä tytärtäni kohtaan; eihän varis ollut hänen napamaansa? Tai ehkä oli mutta tytäreni oli kuitenkin tuonut sen tuoresaaliskasasta siitä olin varma. Nuuhkin silmät viiruissa, mieteliäänä varista, nyrpistin nenääni – en oikein perustanut variksista mutta oli se paljon parempi kuin päästäinen! Vatsani murisi kuin käskeäkseen minua syömään. Kumaruin variksen puoleen ja haukkasin siitä palan. Söin hitaasti ja rauhallisesti silmät kiinni, aukaisin silmäni ja katsoin korpitassua tytärtäni suoraan silmiin ja tunsin että tästä hetkestä puutui vain poikani varputassu ja kumppanini kuusihäntä.. Emme olleet kovinkaan paljoa yhdessä sen jälkeen kun he olivat tarpeeksi vanhoja oppilaiksi.
”Korpitassu napasitko tämän variksen itse?”, kysyin, uskoin että tyttäreni kertoisi minulle totuuden. Ainakin toivoin että hän olisi rehellinen minulle emolleen.. Laskin pääni takaisin varista kohden ja aloin syömään sitä odottaessani korpitassun vastausta. lopulta tunnuin olevan täynnä joten työnsin lopun varista tytärelleni. Hän tuntui edelleen mietivän vastausta kysymykseeni – tai ehkä on järkevämpi sanoa että muisteli sillä muistelahan tytäreni pitäisi jotta hän osaisi sanoa oliko hän napanut variksen vai ei.
//korpi? 😉

Kirjoittaja: Elandra

Kharon oli hyvin allapäin, hänen olonsa oli kerrassaan surkea. Leimusilmän kanssa jutteleminen oli vain pahentanut soturin olotilaa. Siitä oli kulunut nyt… Yksi, kaksi, kolme… Kharonin laskujen mukaan ainakin kolme päivää. Kolli oli kadottanut täysin ajantajun, sillä hän oli maannut toimeettomana parantajan pesällä koko tämän ajan. Leimusilmä ei ollut antanut kollille yrttejä, mutta hän oli kehottanut tätä jäämään parantajan pesälle toistaiseksi. Kharon ei olisi halunnut, mutta Lieskakajon painostuksesta hän oli suostunut siihen. Valkoturkkinen kolli päästi ilmoille syvän, surkean huokauksen. Hän kuuli lähestyviä askeleita ja kohtasi surkeana Liljatuulen ystävällisen katseen.
”Onko jokin hullusti?” naaraskissa kysyi ja pysähtyi soturin kohdalle. Kharon laski surullisena katseensa maahan.
”En minä tiedä…. Kaikki tuntuu olevan niin sekaisin”, kolli parahti niin hiljaa, että hänen äänensä tuskin edes kuului. Hän ei itsekään ollut varma, mikä sai hänet niin surulliseksi. Mitään erityistä ei ollut sattunut, ellei laskettu sitä, että Kharonin koko elämä oli aivan palasina. Hän oli menettänyt lähes kaiken, pettänyt klaaninsa ja ajanut teoillaan koko metsän sotaan.
”Voi, äläs nyt”, Liljatuuli naukui pehmeällä äänellään ja laski häntänsä lohduttavasti Kharonin lavalle, ”kaikki järjestyy kyllä, minä lupaan.” Kharon pudisteli päätään ja pidätteli kyyneleitään.
”Minä olen pilannut kaiken”, Kharonin ääni pirstaloitui kesken lauseen ja tämä painoi päänsä surkeana sammaliin ja jatkoi onnettomana nyyhkyttäen, ”minä en jaksa enää.”
”Haavemuisto”, Leimusilmän naukaisu sai Kharonin säpsähtämään. Hän lopetti välittömästi nyyhkyttämisen ja nosti katseensa parantajaoppilaaseen. Hämmennyksekseen Liljatuuli oli hävinnyt, oliko Kharon menettänyt ajantajun ja itkenyt pidempään kuin oli luullut? Hänen olonsa muuttui entistä surkeammaksi. Liljatuulenkin täytyi inhota häntä, kun hän oli sillä tavalla häipynyt sanomatta mitään..
”En halua nyt puhua”, Kharon vastasi ja käänsi selkänsä mustavalkealle kollille.

Kirjoittaja: Elandra

Keskustelu Varjoliekin kanssa keskeytyi, kun saavutimme puunrunkosillan. Entinen oppilaani loikkasi tottuneesti puunrungon päälle ja käveli sen toiseen päähän, loikaten sitten alas rungolta vastarannalle. Varjoliekistä oli kasvanut aito eloklaanilaissoturi. Hän liikkui metsässä kuin kuka tahansa klaanikissa. Mikäli en olisi tiennyt, en olisi uskonut kollin syntyneen kotikisuksi klaanikissan sijasta.
”Minäkin olen ikuisesti kiitollinen siitä, että tunnet Eloklaanin kodiksesi. Se vahvistaa uskomustani siitä, että kenellä tahansa voi olla klaanikissan sydän”, nau’uin hymyissä suin nuorelle kollisoturille. Vuodenaikojen saatossa Varjoliekistä oli tullut tärkeä osa sekä Eloklaania että minun elämääni. Olin todella onnellinen siitä, että soturi oli löytänyt oman paikkansa klaanista. Hän oli aivan eri kissa kuin silloin vuodenaikoja sitten, kun olin löytänyt hänet yksin ulkoa. Hän oli ollut epäluuloinen ja varautunut, ja luottaminen muihin kissoihin oli aluksi tuntunut olevan täysin mahdotonta.
Enempää en ehtinyt sanoa, kun kuulin lähistöltä kantautuvan voimakasta murinaa. Pysähdyimme välittömästi ja katseeni alkoi seilata metsikköä läpi. Näin oranssin vilahduksen puunrunkojen ja alastomien pensaiden oksien välistä. Korviini kantautui kissan sähinää. Tuuli liikkui takaamme kohti kettua ja kissaa, joten petoeläimen haju ei ollut kulkenut meidän suuntaamme. Vilkaisin Varjoliekkiä, joka näytti myös jännittäneen lihaksensa. Hänen katseensa oli nauliintunut ketunmittojen päässä käynnissä olevaan taisteluun.
”Tule, mennään”, nau’uin soturille ja viitoin tämän perässäni eteenpäin kohti kamppailua. Kun pääsin kissan ja ketun lähelle, huomasin kissan olevan muukalainen. Mustaturkkinen naaras väisteli parhaansa mukaan ketun hampaita, yrittäen löytää sopivan kohdan hyökkäykselleen. En aikaillut, kun kettu seisoi selin meihin päin, vaan hyökkäsin kohti punaturkkista petoa. Vaikka kissa olikin minulle tuntematon, koin tehtäväkseni auttaa häntä. Kettu päästi ilmoille kovaäänisen rääkäisyn, kun loikkasin ketterästi sen selkään. Se antoi mustaturkkiselle erakolle tilaisuuden hyökätä, ja hän käytti sen. Naaras teki nopean syöksähdyksen kohti pedon kurkkua, mutta hyökkäys epäonnistui ketun iskettyä käpälänsä vasten naaraan kylkeä. Kissa lennähti aluskasvillisuuden sekaan, mutta onneksemme kettu keskittyi taas irroittamaan minut selästään. Pitelin kynsin ja hampain kiinni ketun niskavilloista, kun se riuhtoi itseään sinne tänne saadakseen otteeni lipeämään. Kun otteeni alkoi väsyä, minun oli irtaannuttava ketusta. Loikkasin sivuun aluskasvillisuuden sekaan, aivan naaraskissan viereen. Vilkaisin tätä luottavainen ilme kasvoillani.
”Me autamme sinua”, lupasin, muttei aikaa pidemmälle keskustelulle ollut, sillä kettu oli käymässä Varjoliekin kimppuun.

//Varjo tai Kalla?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Koivu

Loikkelehdin innoissani ulos pentutarhasta emon ja Kastepennun edellä. Leiri oli valtava, mikä tarkoitti myös, että siellä oli kamalan paljon kaikkea uutta ja siistiä. Minua harmitti, että en ollut vieläkään päässyt kurkistamaan kaikkiin pesiin, vaikka olin jo nelikuinen. Syytin siitä tietysti emoa ja isää. Kumpikaan ei koskaan antanut minun kuljeskella leirin keskellä, kuin ihan vähän aikaa kerralla!
Jarrutin äkkiä, kun joku ilmestyi eteeni – mutta liian myöhään. Törmäsin suurijalkaisen kollisoturin takajalkaan ja pyllähdin taaksepäin. Kulmakarvani kurtistuivat automaattisesti, ja porasin pistävän tuiman katseen viereeni pysähtyneeseen soturiin. Kampesin itseni ylös ja jäin istumaan siihen paikkaan, odottaen, että tielleni tullut soturi väistyisi edestäni.
”Hupsista!” harmaa tabbykuvioinen soturi maukaisi.
Ihmettelin, miksi ihmeessä soturi vain hymyili, vaikka varmasti näki, ettei minulla ollut yhtään hauskaa. Pidin itsepintaisesti tuiman ilmeeni yllä, kun tapitin jonkin verran isää suurempikokoista kissaa.
”Leirissä on hyödyllistä opetella katsomaan eteensä, etenkin kun liikkuu noin lujaa vauhtia kuin sinä. Ei sillä, että olisin itsekään erityisen hyvä siinä”, soturi naurahti välissä. ”Eihän sinuun sattunut?”
”Ei”, tokaisin. Minua ei edelleenkään naurattanut yhtään. Ihan kuin olisi ollut jotenkin minun syytäni, että soturi itse käveli eteeni!
Näin sivusilmällä, miten emo saapui viereeni.
”Pahoittelut, Hilehuurre. Ropinapennulla on tapana ryntäillä paikkoihin hiukan holtittomasti”, emo naukaisi kollisoturille, jota edelleen tapitin vihaisesti.
”Eipä se niin vakavaa ole! Minulla on ihan sama tapa”, Hilehuurre sanoi leppoisan oloisesti, viikset väristen.
Ihmettelin soturin reaktioita. Olin jotenkin ajatellut, että kaikki soturit olisivat vakavia. Sellaisia tiukkapipoja, kun emo ja isä osasivat olla. Mutta tämä Hilehuurre vaikutti suhtautuvan kaikkeen tosi kevyesti. Liiankin kevyesti. Minua ärsytti, ettei hopeinen soturi ottanut minun suuttumustani vakavasti…
En kuitenkaan ehtinyt enää sanoa mitään Hilehuurteelle, sillä hän oli jo lähtenyt jolkuttamaan pois paikalta. Vilkaisin emoa, vaikka osasin jo arvata, millainen ilme tämän kasvoilla olisi. Emon katse oli toruva – mutta oli siinä hivenen muutakin. Huoltako? En tiedä.
Kastepentu tepsutti luokseni emon vierestä hiukan varautuneena. Olin huomannut, ettei sisko liikkunut lainkaan yhtä itsevarmasti leirissä kuin minä. Kaipa häntä pelotti. Onneksi minä olin kuitenkin aina hänen kanssaan. No, aina kun en juossut jonnekin spontaanista halusta. Ennen kuin Kastepentu ehti sanoa mitään, avasin suuni.
”Hei Kastepentu, minä keksin! Leikitäänkö piilosta?” ehdotin.
Siitä tulisi paljon kivempaa, kun olisi koko leiri käytössä! Vaikka tiesinkin, että emo vahtisi jokaista liikettämme, mikä oli tietysti tylsempi juttu.

//Kaste?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Ulkona aamun ensimmäisen partio valmistautui lähtemään kierrokselle. Vaimea puheensorina kulkeutui Leimusilmän korviin parantajan pesälle asti. Hän oli hereillä, mutta piti yhä silmiään kiinni. Vielä hetki ja sitten hän nousisi…
“Huomenta, Leimusilmä.” Kollin korvat ponnahtivat pystyyn, ja hänen päänsä nousi salamana ylös sammalilta. Oliko joku onnistunut hiippailemaan pesään hänen kuulemattaan?
Hänen suustaan karkasi pieni huojentunut huokaisu, kun hän näkikin vain Vienotassun. Nuori naaras oli muuttanut asumaan hänen kanssaan parantajan pesään eilen, eikä hän ollut vielä ehtinyt tottua ajatukseen, ettei ollut enää yksin aamulla herätessään.
“Huomenta”, hän vastasi oppilaalleen ja räpäytti tälle ystävällisesti silmiään.
Siinä samalla kun hän rupesi nyppimään karvoistaan roskia, Vienotassu kysyi tassujaan hieman hermostuneen oloisesti siirrellen: “Milloin aloitamme ensimmäisen oppitunnin?”
Leimusilmä jähmettyi kesken kielenvedon. Ai niin – hänhän oli nyt mestari. Oli hänen vastuullaan keksiä Vienotassulle ohjelmaa päivän ajaksi ja huolehtia siitä, että tämä oppi kaiken oleellisen voidakseen jonain päivänä ansaita parantajanimensä. Hän nuolaisi muutaman törröttävän karvan sileäksi ja kohotti sen jälkeen katseensa takaisin Vienotassuun.
“Pian”, hän vakuutti hymyssä suin. Sitten hän kallisti aavistuksen päätään sivulle pyytäessään: “Voisitko käydä ensin hakemassa meille aamiaista tuoresaaliskasasta? Tyhjällä vatsalla on turha tehdä yhtään mitään.”
“Toki”, Vienotassu nyökkäili, käännähti ympäri ja pinkaisi sairasaukion poikki pesän suuaukolle.
Sillä välin Leimusilmä kampesi itsensä käpälilleen ja kääntyi tutkailemaan yrttivarastoaan, joka sijaitsi kolossa vähän matkan päässä hänen omasta vuoteestaan. Yrttitilanne oli kauhistuttavan heikko, kiitos viime kuut kestäneen Kuolonklaanin vallankaappauksen ja sitä edeltäneen Kujakissayhteisön leirin valtauksen.
Parantaja tukahdutti huokauksen ja siirsi tassullaan paria säälittävän kokoista yrttikasaa lähemmäksi pesän seiniä. Hyvä Tähtiklaani, älä anna kenenkään sairastua viheryskään tänä lehtikatona, hän ajatteli synkät ajatukset mielensä laitamilla hiiviskellen.
Ne katosivat, kun Vienotassu palasi aukiolta. Naaras roikotti suussaan oravaa, josta riittäisi heille molemmille hyvin syömistä. Kun he asettuivat aterioimaan tilavammalle sairasaukiolle, Leimusilmä rupesi kertomaan päivän suunnitelmista naaraalle: “Käymme ensin metsässä etsimässä yrttejä. Meidän on varmaan pyydettävä mukaan muutama lisäkäpälä, jotta varmasti saamme käännettyä kaikki kivet ja kannot.” Hän haukkasi palan oravasta välissä ja pureskeli sen rauhassa loppuun, ennen kuin jatkoi: “Sen jälkeen minä opetan sinulle parantamisen alkeita. Tunnistat jo melko hyvin osan perusyrteistä, sillä olet ehtinyt auttelemaan minua täällä niin pitkään, mutta pieni kertaus ei ole pahasta.”

//Vieno?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kävellessäni Kuolonklaanin soturin vierellä kohti tämän leiriä en voinut estää ajatuksiani harhailemasta takaisin Eloklaanin puolelle rajaa, jossa muu metsästyspartio kaiketi edelleen yritti löytää saalista. Toivoin etteivät he ehtisi huolestua katoamisestani. Kävisin esittämässä nöyrimmät pahoitteluni vielä Kuolonklaanin päällikölle ja palaisin sitten takaisin heidän luokseen. Tai se ainakin oli ajatuksena.
“En pidä sinun asenteestasi”, hopeanharmaa naaras vierelläni naukui yllättäen, ja hänen vihreä katseensa nauliutui omaani. “Tunnut pitävän tekojasi mitättöminä, vaikka ne eivät todellakaan sitä ole.”
Räpyttelin silmiäni hiukan hämilläni. Tarkoittiko hän “teoillani” sitä, kun olin jokin aika sitten yhdessä muiden pelastajien kanssa käynyt Kuolonklaanin reviirillä pelastamassa isäni ja Leimusilmän? Vai oliko tässä edelleen kyse äsken sattuneesta rajanylityksestäni?
Kenties tämä ei koskaan ollut edes koskenut sitä, vaan minut haluttiin vastuuseen asiasta, joka oli tapahtunut jo aikoja sitten. Asiasta, jolle oli täysin oikeudenmukaiset perusteet. Oli miten oli, kaikkeen löytyi rauhanomainen ratkaisu. Voisimme puhua Henkäystähden kanssa asiat halki kasvotusten, jos se oli sitä mitä tämä tahtoi.
“Olet oikeassa – eivät ne ole mitättömiä”, vastasin lopulta kuolonklaanilaiselle päätäni pudistaen. “Mutta kummassakaan tapauksessa kyse ei ollut mistään tahallisesta ilkivallasta. Tasapaino on nyt kuitenkin palautettu metsään, eikä meidän tarvitse enää käyttäytyä toisiamme kohtaan kuin viholliset. Kyllä meille kaikille täällä tilaa riittää. Sitä paitsi, yhdessä olisimme paljon vahvempia.” Katselin vanhempaa kissaa vilpitön hymy kasvoillani.
Minusta klaanien olisi näinä aikoina täytynyt pyrkiä parantamaan välejään sen sijaan, että ne yrittivät pysyä toisistaan mahdollisimman erillään. Entisaikojen vihanpito oli jätettävä taakse, mikäli todellinen rauha haluttiin saavuttaa.

//Tuhka?

Kirjoittaja: Elandra

Loppupartio oli sujunut ihan kohtalaisen hyvin. Hilehuurre oli ymmärtänyt pitää suunsa kiinni turhista asioista lopun aikaa, ja minä olin saanut keskittyä saalistamiseen. Leiriin palattuamme veimme saaliit tuoresaaliskasaan ja partion jäsenet hajaantuivat kukin omille teilleen. Siirryin itse aukion laidalle pesemään saalistamisen yhteydessä sottaantunutta turkkiani. Valkea turkki ja märkä lehtisade eivät olleet mikään maailman parhain – tai ainakaan puhtain – yhdistelmä. Siellä täällä turkillani oli raparoiskeita ja maahan pudonneet lehdet ja roskat tuntuivat toisinaan tarttuvan liiankin tiukasti kiinni lyhyeen turkkiini. Keskityin turkkini sukimiseen, mutta tarkkailin samalla ympärilläni liikuskelevia klaanitovereitani. Oloni muuttui hetkessä epämukavaksi, kun huomasin Hilehuurteen tiirailevan minun suuntaani aivan läheltäni. Huolimaton kolli ei ollut lempiseuraani, ja kaikista vähiten pidin siitä, kun hän tarkkaili minua.
Tapahtui juuri se, mitä vähiten toivoin tapahtuvan. Hilehuurre nappasi puoliksisyödyn eläimen raadon hampaisiinsa ja kiikutti sen lähemmäs minua. En kuitenkaan vaivautunut käskemään häntä tiehensä, sillä itsehän olin luvannut, että voisimme keskustella enemmän leirissä jos kolli tahtoisi. Ja kaiketi nyt hän tahtoi. Minä olin kissa, joka piti sanansa, joten tyydyin kohtalooni ja aioin kärvistellä kollin seurassa. Yllätyksekseni Hilehuurre ei alkanutkaan jauhamaan panttivankien pelastamisesta, vaan kertoi, että turkissani oli lehden palanen. Yritin etsiä roskaa, mutten nähnyt sitä millään. Yritin ravistella turkkiani saadakseni roskan irtoamaan, mutta Hilehuurteen katseesta päätellen roska oli päättänyt pysyä turkissani.
”Haluatko, että autan?” tabbykuvioinen kolli yllättäen tarjosi apuaan. Pidin ilmeeni neutraalina, vaikka todellisuudessa päässäni pyöri vaikka mitä ajatuksia. En luottanut Hilehuurteen apuun juuri koskaan, mutta halusin todella saada roskan pois turkistani. Niinpä hammasta purren minun oli myönnyttävä:
”Hyvä on, auta vain.”
Hilehuurre lähti varovaisesti lähestymään minua, hän kurotti päätään selkääni kohti ja pian tunsin, miten tämän karhea kieli kävi turkillani. Muutaman kielen vedon jälkeen Hilehuurre vetäytyi taaemmas. Oloni oli todella vaivaantunut, kun Hilehuurre kohtasi katseeni.
”Noin, nyt se on poissa”, hän ilmoitti ja nyökäytti päätään.
”Kiitos. Oli reilu teko, kun kerroit siitä roskasta”, tokaisin edelleen ilmeettömänä, yrittäen epätoivoisesti saada tilanteen kiusallisuuden hälvenemään, ”oliko se asiasi, vai oliko sinulla vielä jotain?”

//Hile?

Kirjoittaja: Käärmis

Pidin siitä, että Kuutamolaine otti kehuni tosissaan, eikä epätoivoisena yrityksenä mielistellä. Myös hänen myöntäessään miten hän vihasi kulkea lähellä Kuolonklaanin rajaa en voinut muuta kuin samaistua.
“Minuakin inhottaa kulkea edes lähellä rajaa. Välttelen aina parhaani mukaan tänne tulemista. En mielelläni pidä edes harjoituksia näillä main, mutta täytyy se joskus täälläkin käydä. Toivon myös todella, että Kuolonklaani on tajunnut pysyä omalla puolellaan. Tuntuu, että jos kukaan enää koskaan mainitseekaan epäilevänsä heidän ylittäneen rajan, poksahdan”, nau’uin ja huokaisin pitkään. Muistot siitä, miten olin kulkenut Kuolonklaanin reviirillä tulvahtivat mieleeni ja kalvoivat sisuksiani. Se kaikki oli ollut aivan kamalaa, mutta kuitenkin sen vaivan arvoista. En kuitenkaan päässyt eroon siitä ajatuksesta, mitä olisi käynyt jos jokin olisi mennyt pieleen ja meidät olisi saatu kiinni.
“Tiedätkös, en ymmärrä miten kuolonklaanilaiset itsekään kestävät toisiaan. Tuntuu että kaikki – tai edes lähes kaikki – ovat kauttaaltaan julmia ja hirveitä. Kai jotkut ovat hyviä kuitenkin, mutta eihän se käy järkeen, että kaikki ovat kylmiä ja karmeita ja silti tulevat toimeen. Elämän Kuolonklaanissa täytyy olla kamalaa”, tokaisin. En ollut koskaan täysin ymmärtänyt sitä. Millaista olisi sitten elää Kuolonklaanissa? Jos siellä oli karmeat kissat, miten kukaan saattoi nauttia elämästään tosissaan?

//Kuutamo?

Kirjoittaja: Saaga

Näin aukion laidalla olevan Varputassun kävellessäni ympäriinsä ja päätin mennä puhumaan hänelle. Oli jo aika myöhä mutta minua ei oltu vielä kutsuttu nukkumaan. Kolli näytti hieman surulliselta. Hän oli myös syvällä omissa ajatuksissaan.
“Hei Varputassu. Onko kaikki hyvin?” tervehdin kilpikonnakuvioista kissaa, joka näytti aivan emoltaan. Koitin olla mahdollisimman lempeä ja varovainen ettei Varputassu säikähtäisi. Varmistin myös, että jäin tarpeeksi kauas.
“Hei”, Varputassu naukui ja viittilöi hännällään minua lähemmäs. Otin pari askelta ja istuuduin varovaisesti mutta olin kuitenkin rennommin kuin äsken, koska kolli tiesi nyt läsnäolostani. Minua innostutti päästä juttelmaan oppilaalle, koska en ollut jutellut tälle hirveästi. Halusin kuitenkin varmistaa, että hänellä varmasti oli kaikki hyvin.
“Ihan hyvin minulla menee. Entä sinulla?” Varputassu naukui kohennettuaan asentoaan. Nyökkäsin vastaten kollin pieneen hymyyn omalla leveällä ja hilpeällä hymylläni. Olin tosi iloinen mutta halusin myös, että Varputassu olisi iloinen. Kallistin päätäni mietteliäänä, koska en ollut varma puhuiko kolli totta.
“Hyvin. Et näytä siltä, että sinulla menisi hyvin. Kerro vain mikä sinua vaivaa”, sanoin toivoen, että kolli kertoisi nyt. Jälkeen päin mieleeni putkahti, että olin saattanut olla töykeä mutta toivoin, että Varputassu ymmärtäisi, että koitin vain olla hänelle kiltti.
“Minusta vain tuntuu-” oppilas keskeytti kesken tosi häpeilevän näköisenä. Koitin ilmeelläni kehoittaa häntä jatkamaan.
“-siltä, ettei kukaan oikein välitä minusta tai tykkää minusta”, Varputassun sanat ihmestyttivät minua tosi paljon. Kaikki klaanissa välittivät hänestä ihan tosi paljon ja niin minäkin. Miten hän ajatteli noin?
“Ei se ole totta! Minä tykkään sinusta tosi paljon!” huudahdin vahingossa liian kovaa ja sain kollin säikähtämään.
“Anteeksi”, naukaisin hiljempaa ja rauhallisemmin. Olin tosi pahoillani hänen puolestaan ja siitä, että hänestä tuntui siltä. Se oli tosi väärin, koska Varputassuhan oli komea ja oikein ystävällinen.
“Ei mitään, mutta hyvä kuulla”, hän sanoi ja riemu heräsi sisälläni. Hänellä oli varmaan nyt paljon parempi mieli!
“Minä voisin nyt mennä nukkumaan”, Varputassu sanoi ja kosketti hännällään nopeasti lapaani ja lähti sitten. Nyökkäsin.
“Hyvää yötä!” nau’uin ja katselin, kun kilpikonnakuvioinen kissa kipitti oppilaiden pesään. Tassutin itsekin lähemmäs pentutarhaa mutta jäin norkoilemaan vielä kuitenkin aika kauas, jotta minua ei kutsuttaisi sinne nukkumaan. Pian kuitenkin Kimalaistoive tupsahti ulos pesästä.
“Perhopentu siinä sinä oletkin! Nukkumaan mars”, hän naukui käskevästi. Hymyilin leveästi ohittaessani ikikuningattaren. Loikin sisään pentutarhaan ja kuuntelin, kun Kimalaistoive asteli myös sisään.
“Tiedätkö mitä?” hihkaisin innostuneesti.
“No?” Kimalaistoive kysyi hymyillen hiukan.
“Pelastin juuri erään oppiaan päivän! Minusta tuntuu, että hänelle tuli tosi hyvä mieli siitä tai ainakin toivon niin!” nau’uin nyt melkein hyppien ilosta ja innosta.
“Kiva kuulla mutta menisimmekö nyt kuitenkin nukkumaan?” Kimalaistoive kysyi ja nyökkäsin. Kai se oli pakko.

Kirjoittaja: Saaga

Kyyhötin aukion reunalla yksin. Olin jo tottunut yksinäisyyteen. Eihän minusta kukaan välittänyt. Painajaiseni olivat jatkuneet jatkumistaan jo monta yötä ja niissä esiintyi aina samoja hahmoja – emo, isä ja sisko – uutuutena joskus kuitenkin tuli kissoja joiden kanssa olin jutellut päivän aikana. Sädetassu oli monesti yhtynyt ilkeyksiä huutelevan kissalauman joukkoon niinkuin melkein kaikki muutkin klaanitoverini. En enää halunnut mennä nukkumaan ja kyyhöttelin aina jossain varjoissa iltaisin niin pitkään kuin vain pystyin, koska pelkäsin painajaisia niin paljon. Säpsähdin ajatuksistani pieneen lempeään ääneen.
“Hei Varputassu. Onko kaikki hyvin?” Perhopentu naukui katsellen minua hännänmitan päästä. Aistin naaraasta varautuneisuuden ja häpeäsin kovasti sitä, että pentu joutui olemaan hieman varpaillaan puhuessaan minulle.
“Hei”, nau’uin ja viittilöin pennulle pienesti hännälläni, että hän voisi tulla lähemmäs. Hän ottikin pari askelta lähemmäs ja uskaltautui sitten istumaan. Kohensin hieman huonoa asentoani ja hymyilin pienesti.
“Ihan hyvin minulla menee. Entä sinulla?” kysyin. Koitin olla niin rohkea kuin vain uskalsin. Naarashan oli vasta pieni pentu, eihän pennun päässä liikkuisi mitään kauhean ilkeitä ajatuksia.
“Hyvin. Et näytä siltä, että sinulla menisi hyvin. Kerro vain mikä sinua vaivaa”, naaras sanoin mietteliään näköisenä. Yllätyin hieman kuinka kypsältä kommentti vaikutti mutta olinhan itsekin ollut aika kypsä jo hänen ikäisenään. Mietin hetken mitä vastaisin mutta päätin sitten vastata jotenkin edes totuuden mukaisesti, kun kerran kysyttiin.
“Minusta vain tuntuu-” koitin sanoa mutta lauseeni jäi kesken. Perhopennun ilme kehotti minua jatkamaan joten jatkoin.
“-siltä, ettei kukaan oikein välitä minusta tai tykkää minusta”, miukaisin loppuun ja kyyristyin sitten takasin ihan pieneksi.
“Ei se ole totta! Minä tykkään sinusta tosi paljon!” Perhopentu huudahti. Säikähdin hirveästi, kun hän korotti ääntään.
“Anteeksi”, hän naukui hiljempaa, kun tajusi minun säpsähtäneen. Pudistelin päätäni.
“Ei mitään”, sanoin, “, mutta kiitos. Hyvä kuulla.”
Minusta tuntui taas, etten tiennyt mitä sanoa ja silmiäni poltteli. Itkukurkussa hyvästelin pennun ja kipitin oppilaiden pesään makuusijalleni nyyhkyttämään. Annoin itseni itkeä ihan hetken kunnes lopetin. Toivoin todella, ettei viattoman Perhopennun naama tulisi tänä yönä vainoamaan minua uniini. Minua pelotti ihan hirveästi, että saisin taas painajaisen, joten koitin olla nukahtamatta mutta olin kuitenkin niin väsynyt, että nukahdin.

Kirjoittaja: Käärmis

Katselin hieman kummastuneena Syreenisumua, kun tämä puhui jotain emostani ja siitä, että hän varmasti kaipasi minun tukeani, tai jotain sen kaltaista. Hän myös pyysi minua jättämään hänet yksin. Kohautin siis vain lapojani ja tassutin ulos pesästä. Ei se minua haitannut.
Katselin ympärilleni leirissä ja lähdin sitten suuntaamaan kohti tuoresaaliskasaa. Siellä oli makoisan näköinen varis, jonka nappasin hampaisiini ja lähdin kantamaan mukanani.
Huomasinkin emoni pian leirin laidalla itsekseen. Ja loikin tätä kohti innoissani.
“Lehtomyrsky! Lehtomyrsky! Haluaisitko jutella? Tai siis tietysti haluat!” huudahdin linnun takaa ja liu’uin tämän vierelle. Pudotin variksen maahan ja istahdin emoni vierelle.
“Haluaisitko jakaa tämän variksen kanssani? Se näyttää oikein maukkaalta, kun ajattelee sitä, miten riista alkaa vähitellen olla niukassa. Olen ajatellut alkavani saalistaa entistäkin ahkerammin niin kukaan ei joudu olla nälissään!” höpötin emolleni innokkaasti.
“Kyllä minä voisin ottaa palan”, Lehtomyrsky naukaisi ja hymyili minulle lempeästi – tai ainakin oletin, että se oli lempeyttä.
“Hienoa! Minä puhuinkin sinusta Syreenisumun kanssa. Me molemmat pidämme sinua hienona soturina, eikö se olekin mahtavaa!”

//Lehto?