Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Huoli läikähti Leimusilmän sisällä, kun hänen oppilaansa kompuroi sisälle pesään ilmeisen tuskaisen näköisenä ja lysähti omaan vuoteeseensa. Parantaja keskeytti puuhansa ja tassutti katsomaan naarasta.
Kun hän kysyi Vienotassulta, oliko tämä kunnossa, oppilas vastasi mahaansa koskevan. Leimusilmä kurtisti kulmiaan. Oliko tämä syönyt jotakin pilaantunutta?
“Milloin se alkoi?” Leimusilmä jatkoi tiedustelua ja kumartui samalla lähemmäksi oppilaan lähimpänä olevaa tassua koskettaakseen sen polkuanturaa nenällään. Ei kuumetta.
“Entä kuinka kovasti sitä koskee?” Hän halusi ensin saada varmistuksen kivun alkulähteelle, jotta saattoi valita varastosta tilanteeseen sopivimman yrtin. Yrtit oli tarkoitettu juuri tällaisiin tilanteisiin, mutta niiden käytössä oli siitäkin huolimatta oltava säästeliäs.
Vienotassun naama oli vääristynyt kivusta, mistä parantaja saattoi arvata, miten kovasti tämä kärsi. Hän ei kuitenkaan voinut olla ihmettelemättä, mistä kipu oli yllättäen tullut, sillä jokin aika sitten naaraan lähtiessä ulos tämä oli ollut ihan kunnossa.
“Osaatko yhtään sanoa, mistä tämä voisi johtua? Oletko kenties syönyt tuoresaaliskasasta jotakin sellaista, joka olisi voinut olla pilalla?”

//Vieno?

Kirjoittaja: Käärmis

Juttelimme Sädesäihkeen kanssa rennosti, minun makoillessani parantajan pesän sairaspedeillä. Kolli huolehti, että minulla oli varmasti kaikki hyvin, joka oikeastaan lämmitti sydäntäni. Tuntui mukavalta, kun kolli tuntui olevan aidosti huolissaan. Hän höpötti niitä näitä ja saattoi välillä kysyä sattuiko minua tai voinko hyvin.
Pian kuitenkin pesään saapui Leimusilmä. Hänen olemuksestaan huokui huoli, joka tuntui karmivalta. Normaalisti kollista ei huomannut hirveämmin, kun hän oli huolissaan. Katsoin häneen peloissani. Mitä oli tapahtunut?
“Syreenisumu haluaa nähdä perheensä”, parantaja ilmoitti. En tiennyt huolestuako vai ei. Oliko naaraalla kaikki hyvin? Miksi hän halusi nähdä perheensä? Oliko hän kunnossa?
Nousin ylös Sädesäihkeen perässä, mutta Leimusilmä katsahti minuun merkittävästi.
“Sinun pitäisi levätä. Haavasi voivat vielä aueta ja-” keskeytin parantajan hännän heilautuksella.
“Jos Sypressikuiske haluaa nähdä perheensä, minä menen. Olen pahoillani, jos tämä aiheuttaa sinulle ja Vienotassulle enemmän hommaa, mutta minä *vaadin* päästä katsomaan häntä. Jos jokin on pielessä, haluan olla hänen luonaan”, naukaisin päättäväisesti. Leimusilmä taisi tajuta, että väittelystä ei olisi apua. Lähdin siis Sädesäihkeen vierellä huolesta pyöreänä kohti pentutarhaa.

Kun koko Sypressikuisken perhe oli siinä, tunnelma oli aika kireä. Kaikki tiesivät, että jokin oli vialla. Oli vain selvää, että Sypressikuiske oli viimeisillä hetkillään, vaikka yritinkin kieltää asian itseltäni. Tuntui vain siltä, että jos hän kuolisi, maailmani murenisi.
Sypressikuiskeen katseessa oli lasittunut hehku, kun hän avasi silmänsä. Tuntui kamalalta katsoa hänen tuskan täyteistä ilmettään. Hänen tuskansa katsominen toi minullekin tuskaa. En saattanut uskoa, että näin oli päässyt käymään. Sypressikuiskeen olisi kuulunut elää vielä kauan ja olla tukenani aina hädän ja pelon hetkinä, tai ehkä olin kovin itsekäs ajatellessani niin.
Kun Sypressikuiske alkoi puhua, en voinut pidätellä kyyneliä. Ne kihosivat silmiini ja oleskelivat siinä, kunnes olivat koonneet itsestään tarpeeksi suuren kyyneleen, joka sitten vieri alas poskeani, kuin mäkeä. Oloni oli karmea, mutta saatoin vain uskoa, että muidenkin olo oli vähintäänkin yhtä kamala.
Katsoin surun kangistamana, kun naaras viimein lopetti puhumisen ja sen mukana vähitellen myös hengittämisen. En saattanut uskoa sitä. Suru ja menetyksen tuska peittivät haavoistani tulevan kivun, joka riehui kehossani. Painauduin vasten Sädesäihkettä, jonka keho nyki hänen nyyhkyttäessään voimattomasti vierelläni.
“Olkoon sinulla hyvä pyyntionni Tähtiklaanissa”, nau’uin hiljaa ääneni värähtäen. En ollut edes varma oliko kukaan muu kuullut sitä, mutta sillä ei ollut väliä. Ei sitä oltu tarkoitettu muille, vain ja ainoastaan Sypressikuiskeelle.

Makasin surkeana parantajan pesässä. Muistelin valvojaisia. Yö oli ollut kylmä ja taivas kirkas. Tähdet olivat sentään kimmeltäneet taivaalla merkiten sitä, että Sypressikuiskeen matka Tähtiklaaniin oli ollut sentään mutkaton ja nopea.
Kuulin askelia. Pian Sädesäihke saapui pesään. Hänenkin kasvonsa olivat edelleen täynnä tuskaa. Olisin nuossut ylös, mennyt häntä vastaan ja painautunut häneen kiinni, mutta Vienotassu oli pyytänyt minua olla mahdollisimman liikkumatta, koska valvojaisissakin haavani olivat auenneet uudelleen ja hän oli joutunut hoitamaan ne uudelleen.
Sädesäihke ei sanonut mitään, en sanonut minäkään. Tuijotimme toinen toistamme hiljaa tietämättä pitäisikö sanoa mitään. Tuntui hyvältä olla vain hiljaa ja ajatella yksin. Olin tuskin puhunut sitten sen jälkeen, kun olin palannut pesään lepäämään valvojaisten jälkeen. Oikeastaan en ollut edes levännyt. Olin vain makoillut koko ajan ja katsellut maata. En saattanut nukkua, en vain saanut unta.
Sädesäihke asettui vierelleni. Hänen hengityksensä rauhoitteli minua.
“Oletko syönyt mitään?” Sädesäihke kysyi varovasti. Hänen äänensä oli väsynyt ja hän näytti uupuneelta. Ymmärsin täysin miten murjotulta kollista tuntui. Minun tuskani ja suruni oli edelleen niin kovaa, etten saattanut tuntea haavojeni kirvelyä juuri lainkaan.
“Ei ole nälättänyt”, vastasin hiljaa. Auringonvalo tunkeutui sisään pesään. Aurinko olisi varmasti jo huipussaan.
“Sinun pitäisi kyllä syödä”, Sädesäihkeen ääni oli lempeä. Ymmärsin minä hänen huolensa kyllä.
“oletko sinä syönyt mitään?” kysyin vastaukseksi. Kolli pudisti heikosti päätään.
“Ajattelin, että voisimme syödä yhdessä”, hän naukui ja katseli tassujaan. Muistin silloin mitä Sypressikuiske oli kollille sanonut viimeisillä hetkillään. *”Sädesäihke, pysy urheana ja lupaa, että kerrot tunteistasi.”* Hänen sanansa pyörivät mielessäni. *Tunteistaan. Tunteistaan ketä kohtaan?*
“Ei minun tee mieli syödä. Voit sinä jotain ottaa, mutta minä ennemmin lepäisin”, naukaisin hiljaa ja painoin pääni sammaliin. Kolli huokaisi hiljaa.
“Silloin minäkään en syö. Suren emoa aivan yhtä paljon kuin sinäkin”, hän sanoi asettuen makuulle sammalpetini viereen.
“Tiedän, että suret. Mikset surisi? Sypressikuiske oli niin ihana”, vastasin hiljaa ja suljin silmäni hitaasti. Miksi Sädesäihke oli edes tullut luokseni? Miksei hän ollut halunnut surra hänen sisarustensa tai isänsä kassa? Vaikka olimmekin ystäviä ja surimme samaa kissaa, se ei ollut sama asia kuin oman perheen kanssa sureminen, tai minkäs minä tiesin, kun en ollut koskaan niin tehnyt.
“Kiitos, kun tulit. Sinun läsnäolosi rauhoittaa samalla tavoin, kuin Sypressikuiskeen läsnäolo silloin, kun olin hänen kanssaan”, kerroin hiljaa Sädesäihkeelle. Se oli totta. Jotenkin, kun kolli oli vain päättänyt surra kanssani, se oli saanut minut hieman rauhoittumaan. Ehkä pääsisin vielä yli Sypressikuiskeen kuolemasta. Elämä ei tulisi olemaan sama ilman häntä, mutta minulla oli edelleen hänen poikansa. Minun rakkain ystäväni. Minulla oli Sädesäihke.

//Säde?

Kirjoittaja: Saaga

Olin pian herättyäni joutunut ulos saalistusharjoituksiin. Lunta tulvi taivaan täydeltä eikä sää ollut muutenkaan mitenkään ihanteellinen. Lunta oli aivan älyttömästi ja oli aivan hyytävän kylmä. Partio vaelsi aika hitaasti eikä se auttanut yhtään sitä, että jalkani tuntuivat jäätyvän paikalleen.
“Poiketaan tässä tuonne päin”, Hiilihammas totesi ja osoitti toista polkua, joka suuntasi aivan eri suuntaan kuin mihin partio oli menossa. Innostuin heti tosi paljon enkä edes miettinyt säätä enää niin kovasti. Lähdin seuraamaan mestariani, joka vei minut metsän yhteen tiheimpään kohtaan.
“Voisimme nyt hioa saalistustekniikkaasi”, kolli sanoi ja istahti yhden puun viereen. Nyökkäsin ja tiputtauduin vaanimisasentooni.
“Aika hyvä”, Hiilihammas naukui mutta kuulin hänen äänessään jotain, josta päättelin ettei vaanimisasentoni oikeasti ollut kahean hyvä. Nyökkäsin ja koitin kohentaa asentoani.
“Rentouta lapasi ja nojaa enemmän etukäpäliisi”, mestarini neuvoi. Tein niinkuin hän sanoi ja huomasin, että asento tuntui paljon helpommalta heti. Pääsin myös helpommin nousemaan ylös asennosta.
“Hyvä. Kokeile nyt laskeutua asentoon uudestaan.”
Nyökkäsin ja kokeilin palauttaa kehoni vaanimisasentoon. Asento luonnistui aika hyvin. Hiilihammas joutui vielä korjaamaan pari asiaa mutta yleisesti katsottuna harjoitukset sujuivat aika mallikkaasti.

Leiriin päästessämme olin aivan märkä, likainen, nälkäinen ja kylmissäni. Hoidin peseytymisen ja syömisen mutta minulla oli edelleen kylmä. Lunta ei enää satanut mutta kylmä oli. Katselin ympärilleni. Huomasin aukiolla Sypressikuiskeen pennun Säihkepennun. Lapani lysähtivät, kun muistin edesmenneen kuningattaren. Hän oli kuollut vähän pentujensa syntymän jälkeen. Vähän kuin oma emoni. Hänellä kuitenkin oli isä ja sisaruksia. Unohduin katselemaan Säihkepentua ja ajattelemaan mutta hetken päästä heräsin kuitenkin ajatuksistani. Päätin antaa ilolle ja seurallisuudelleni vallan ja kipitin pennun luo.
“Hei, Säihkepentu! Olihan se nimesi?” nau’uin miltei riemuissani. Uusien kissojen tapaaminen oli paras asia maailmassa.
“Kyllä”, pentu naukui.
“Minulla on tosi kylmä. Täällä ulkona on ihan hyytävää. Haluatko leikkiä jotain, jotta meille tulisi lämpimämpi olo?” kysyin ja aloin haravoimaan katseellani ympäristöäni.
“Unohdin sanoa. Minä olen Perhotassu! Olen Hiilihampaan oppilas vaikka tuskin tunnet häntä. Hän on mahtava! Oikein hieno soturi ja vielä kaiken lisäksi isäni isä. Eikö ole aika upeaa? Olen sukua niin mahtavalle soturille. Sinunkin isäsi on upea! Aurinkoroihu nimittäin. Olen ollut hänen kanssaan partioissa ja hän on tosi rohkea!” annoin puhetulvan virrata suustani ihan kunnolla. En tiennyt mitään tästä pikku naaraasta mutta halusin tietää kaiken ja halusin hänen tietävän minusta paljon. Halusin, että meistä tulisi ystäviä. Hän vaikutti ihan yhden sanan perusteella oikein ihanalta kissalta ja halusin niin kovasti tutustua häneen, että melkein räjähtäisin pian innostuksesta. Miten minulla oli näin parhaat klaanitoverit?! Siirsin taas katseeni Säihkepentuun.
“Niin, halusitko leikkiä jotain?” kysyin ja hymyilin oikein iloisesti ja leveästi.
//Säihke?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kalla takertui Kuutamolaineen selityksestä Kuolonklaaniin ja ryhtyi kyselemään näistä lisää. Mustavalkoinen soturitar puri hammasta ja vastasi sitten:
“Vähättelemättä. Meillä on pitkä historia heidän kanssaan, eikä sitä voi kutsua millään tavalla kauniiksi. Joitakin kuita sitten kävimme sotaa heidän kanssaan pitkän aikaa ja menetimme monta klaanitoveria. Sen jälkeen he vangitsivat Mesitähden ja parantajamme ja pitivät loppua klaanistamme vallassaan. Heidät kuitenkin onnistuttiin vapauttamaan, kuten varmaan osaatkin päätellä, ja olemme siitä asti pyrkineet toipumaan kaikesta tapahtuneesta ja tekemään rajoistamme entistä vahvemmat.”
Hän ei tiennyt, kuinka paljon klaanien välisistä eripurista oli järkevää kertoa niihin kuulumattomalle ulkopuoliselle. Ehkä oli kuitenkin hyvä, että Kalla tiesi, millaisia kissoja metsän toisella puolella asui, jottei tämä eksyisi vahingossakaan näiden reviirille ja joutuisi vaikeuksiin.
“Kuolonklaanista ja sen kissoista puhuminen on monelle yhä arka paikka”, Kuutamolaine maukui hiljempaa ja silmäsi ohimennen ympärilleen leirissä. Klaanitoverit tekivät rauhassa askareitaan, mutta hän tiesi, etteivät kaikki olleet vielä päässeet yli siitä, mitä kuolonklaanilaiset olivat tehneet heille. Tuskin koskaan pääsisivät. Hän käänsi katseensa takaisin Kallaan: “Heistä ei ole toistaiseksi tehty uusia havaintoja reviirillämme, mutta pysymme valppaana.”

//Kalla?

Kirjoittaja: Elandra

Olin kiitollinen siitä, että matkalla leiriin Kortetuike oli hidastanut tahtiaan ja huolehtinut siitä, että sekä minä että Puh jaksaisimme taivaltaa aina leiriin saakka. Poikani oli ehdottanut tauon pitämistä tai paikan vaihtoa. Vilkaisin kysyvästi vierelläni täristen ja haparoiden kävelevää Puhia, joka pudisteli pienesti päätään.
”Me-mennään vain leiriin”, kotikisukolli naukaisi ääni väristen. Nostin katseeni takaisin edelläni kulkevaan nuoreen soturiin.
”Kiitos tarjouksesta, minäkin pärjään oikein hyvin. Näytä sinä vain tietä”, nau’uin rauhallisella äänellä. Kortetuike räpäytti silmiään ja nyökkäsi.
”Sano heti, jos tahdot vaihtaa paikkoja”, valkoturkkinen kolli pyysi, ja minä vuorostani nyökkäsin.

Puhin saapumisesta Eloklaanin reviirille oli kulunut kaksi auringonnousua. Siinä ajassa Eloklaanissa oli sattunut ja tapahtunut. Sypressikuiske oli synnyttänyt kaksi elävää ja yhden kuolleen pennun, ja yllättäen matkannut itse pian sen jälkeen Tähtiklaaniin. Lisäksi Lehtomyrsky ja Käärmekulta olivat kohdanneet ketun reviirillämme, mutta soturit olivat saaneet ajettua sen pois. Lehtomyrsky tosin oli haavoittunut ja joutunut parantelemaan haavojaan parantajan pesälle.
Saimme olla kiitollisia, ettei kilpikonnakuvioinen soturi tai Käärmekulta olleet päässeet hengestään. Parantajan pesällä alkoi olla kiitettävä määrä kissoja, sillä Puhin ja Lehtomyrskyn lisäksi siellä majailivat myös Haavemuisto ja Varjoliekki. Haavemuisto oli Leimusilmän mukaan henkisesti niin huonossa kunnossa, ettei hänestä ollut soturin tehtäviin. Valkoturkkinen kolli tuntui elävän aivan omissa maailmoissaan, hän kertoili tapahtumia, joita ei koskaan ollut tapahtunut. Tunsin syvää myötätuntoa soturia kohtaan ja rukoilin Tähtiklaania, että he parantaisivat kollin mielen.
Varjoliekki oli edelleen toipilaana kettuhyökkäyksen johdosta. Entisen oppilaani haavat alkoivat jo parantua, oletettavasti hän pääsisi pian takaisin soturin tehtäviin.
Astuin sisään hämärään, yrttien tuoksuiseen parantajan pesään. Sairasaukion neljä vuodetta oli varattu. Puh nukkui omalla vuoteellaan, joka sijaitsi hieman kauempana muista. Muutkin aukiolla olevat soturit olivat nukkumassa, joten pesässä oli aivan rauhallista. Tassutin Puhin luokse ja kosketin hellästi kuonollani tämän otsaa. Kolli säpsähti hereille ja katsoi minua hämillään.
”Huomenta”, naukaisin ystävällisellä äänellä, ”kuinka sinä voit tänään, Puh? Joko uskot, että olisit pian valmis kotimatkalle?”

//Puh?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Saaga

Olin synnyttänyt pentuni vain pari auringonnousua siitä, kun olin jutellut Käärmekullan kanssa. Pentuja oli syntynyt kolme, joista yksi oli syntynyt kuolleena. Pieni ruskeaturkki oli saanut mukaansa Tähtiklaaniin nimen Karhupentu. Muut kaksi pentua saivat nimet Jänöpentu ja Säihkepentu. Säihkepennun olin nimennyt Aurinkoroihun kanssa Sädesäihkeen mukaan, sillä olimme molemmat hänestä niin ylpeitä ja he vielä näyttivät aika samalta keskenään. Olin niin ylpeä kahdesta pikkuisestani niinkuin vanhemmistakin pennuistani.

Päivät pentujen kanssa kuluivat nopeasti ja hitaasti samaan aikaan. Odotin vain, että he avaisivat jo silmänsä. Viime päivänä olin päässyt hiukan ulkoilemaan Kimalaistoiveen katsoessa pentuja. Kävely sattui niin paljon, etten viihtynyt kauaa kylmässä ja ulkona, joten palasin pian sisään. Sädesäihke auttoi minut pesääni ja jäi hetkeksi juttelemaan.
“Vaivaako jalkasi todella noin paljon?” Sädesäihke kysyi ja katsoi jalkaani. Pudistin päätäni.
“Älä sinä huoli siitä, kultaseni”, sanoin ja hymyilin ja kosketin hännälläni kollin poskea. Hän näytti epäröivän mutta nyökkäsi kuitenkin. Hymyilin hiukan isommin ja katsoin sitten pentujani. He möngersivät toistensa päällä. Tyrkkäsin Säihkepennun vähän kauemmas Jänöpennusta ja hieroin Jänöpentua hellästi tassullani lämmittääkseni tätä. Sädesäihke veti sisartaan lähemmäs ja lämmitti tätä.
“Teenkö tämän oikein?” kolli kysyi hiukan epävarmana.
“Juuri oikein. Sinusta tulee joskus mahtava isä Käärmekullan pennuille”, totesin ja virnistin katsoen pois Jänöpennusta suoraan Sädesäihkeen silmiin. Tuo pudisti päätään.
“Me olemme vain ystäviä. Aika hyviä sellaisia”, poikani naukui ja katsoi maahan jännittyneenä. Hän oli lopettanut siskonsa hieromisen ja laskenut hänet lähelle vatsaani.
“Olet selvästi ihastunut häneen”, naukaisin ja naurahdin.
“En ole!” Sädesäihke sanoi ja katsoi minua syyttävästi.
“Älä valehtele. Olen nähnyt miten käyttäydyt hänen seurassaan ja miten katsot häntä. Olet aivan pihkassa häneen”, totesin ja näpäytin hännälläni Sädesäihkeen nenää. Hän kohautti lapojaan ja katsoi pois päin.
“Nähdään myöhemmin. Minulla on öö… partio”, hän sanoi ja poistui. Tiesin, että poikani ei ollut vihainen minulle. Hän ei vain uskaltanut myöntää tunteitaan Käärmekultaa kohtaan.

Heräsin kauheisiin kipuihin. En tiennyt mikä oli vialla mutta tiesin, että nyt oli menoa. En montaa kertaa elämässäni ollut tuntenut kuolevani vaikka kipua olinkin tuntenut ihan tarpeeksi yhden kissan elämään. Nyt kuitenkin tiesin, että kuolisin. Vain jotenkin tunsin sen. Etsin sumuisella katseellani jotakuta ja näin Leimusilmän.
“Leimusilmä?” ähkäisin. Kolli kääntyi katsomaan minua.
“Olin tarkistamassa juuri pentujasi. Onko kaikki hyvin?” hän kysyi ja katsoi minua huolestuneena.
“Voitko hakea perheeni?” kysyin epätoivoisena. Haluaisin nähdä perheeni vielä kerran.
“Mikä hätänä?” hän kysyi ja katsoi minua vakavana ja selvästi huolissaan. Kipu ei antanut minun ajatella selvästi.
“Haluan nähdä heidät ennen kuin kuolen”, sanoin ja yskäisin. En tiennyt ymmärtäisikö parantaja. Hän kuitenkin nyökkäsi ja viiletti matkaan.

Pian luokseni saapui Lehtomyrsky. Hän puhui kanssani hiljaisella äänellä ja jotenkin aistin hänestä, että hän yritti pitää itsensä kasassa mutta koki kaikenlaisia tunteita sisällään, minkä tietysti ymmärsin.
“Olet upea kissa ja muistakin sitten kertoa pennuilleni minusta oman näkökulmasi kautta. Äläkä sure, jooko? Me näämme Tähtiklaanissa mutta älä tule sinne liian aikaisin. Katselen sinua sieltä joka päivä”, nau’uin vuodattaen pari kyyneltä. Naaras nyökkäsi ja lähti päästääkseen perheeni luokseni. Nuo sanat olivat melkein viimeiset, jotka sain suustani kaiken kivun keskellä.

Aurinkoroihu makasi vieressäni turkki turkissani. Sädesäihke kyyristeli Käärmekullan vieressä pesäni reunalla ja Syreenisumukin oli paikalla. Makasin silmät kiinni sammalilla. Tunsin aina toisinaan, kun Jänöpentu tai Säihkepentu koski minua. Avasin silmiäni ihan hiukan. En koskaan ajatellut kuolevani näin. Kipu oli edelleen hakkaavaa ja halusin vain sen pois. Silmistäni valui kyyneliä mutta Sädesäihke kurkotti ja yritti pyyhkiä ne pois mutta hänen käpälänsä tärisi kovasti. En pystynyt liikkumaan kunnolla mutta pystyin juuri ja juuri työntämään Sädesäihkeen käpälän pois. Makasimme siinä hiljaa.
“Rakastan teitä jokaista”, kähisin. Puhuminen tuotti kipua ja tuntui, että keuhkoni räjähtäisivät. Syreenisumu oli avaamassa suutaan mutta jatkoin.
“Sädesäihke, pysy urheana ja lupaa, että kerrot tunteistasi. Käärmekulta, älä epäile itseäsi niin paljoa. Sinä olet yksi klaanin upeimmista kissoista”, puhuin. Pidin tauon ja jatkoin sitten.
“Syreenisumu, olet kaunis ja ansaitset rakkautta. Koita löytää itsellesi oikeat kissat lähellesi. Olen niin mahdottoman ylpeä teistä kolmesta”, puhuin pennuilleni ja Käärmekullalle.
“Aurinkoroihu, rakastan sinua. Muista pitää hyvää huolta kaikista pennuistamme”, sanoin kumppanilleni. Perheeni olivat lähelläni ja vaikka tunsin kipua tunsin myös olevani turvassa. Hengitin nyt jo raskaasti ja vaivanloisesti. Aikaisemmin Leimusilmä oli kyllä tarkistanut minut mutta oli sanonut, että mitään ei ollut tehtävissä. En syyttänyt häntä. En syyttänyt ketään. Tähtiklaani olisi minulle muutenkin parempi paikka. Kurkkuani kuristi ja pimeys tuntui koittavan nielaista minut. En kuullut enää mitään, joten en tiennyt sanoiko joku minulle jotain. Suljin silmäni visusti kiinni ja hengitin ulos rauhassa ja pitkään. Tuntui kuin olisin hengittänyt kaiken kivun pois. Yhtäkkiä ihana lämpö ja kivuton hyvä tunne valtasi minut. Kaikki kivun kynnet hellittivät niin, että en ollut koskaan tuntenut jotain näin ihanaa. Avasin silmäni hitaasti. Tunnistin Tähtiklaanin metsästysmaat ja hymyilin. Luokseni kirmasi neljä pentua joista heti erotin Karhupennun ja sitten muutkin nimet palautuivat mieleeni. Tervehdin heitä ja nostin katseeni. Luokseni tassutti myös Hallavarjo. Olin suunnattoman onnellinen nähdessäni hänet. Olin nyt siis virallisesti Tähtiklaanin jäsen ja… kuollut. Minä oikeasti kuolin.

// RIP Sypressi :'(

Kirjoittaja: Auroora

AMPIAINEN
Vienotassu: 9kp –
Lehtomyrsky: 72kp! –
Syreenisumu: 31kp! –
= 112kp

EMPPUOMPPU
Leimusilmä: 7kp –
Kuutamolaine: 8kp –
Kortetuike: 4kp –
= 19kp

KÄÄRMIS
Korpitassu: 10kp –
Käärmekulta: 93kp! –
= 103kp

SAAGA
Sypressikuiske: 12kp –
Nopsatassu: 4kp –
= 16kp

Kirjoittaja: Saaga

Kävelin ympäriinsä leirissä. Olin tolkuttoman tylsistynyt mutta en voinut oikein lähteä yksin leiristä tai mitään. Soturien pesästä tuli ulos pari kissaa. Heidän joukossaan oli entinen mestarini Hilehuurre.
“Hei!” tervehdin tätä ja kosketin hännälläni hellästi kollin lapaa.
“Hei, Nopsaliekki”, hän naukaisi ja hymyili.
“Haluaisitko lähteä saalistamaan yhdessä?” kysyin hymyillen leveästi. Entinen mestarini nyökkäsi. Näin lähdimme lumen täyteiseen metsään kaksin.

Vietimme mukavan yhteisen saalistustuokion ja palasimme leiriin mukanamme ihan kiitettävästi saalista. Lehtikato ei ollut kohdellut meitä vielä mitenkään erityisen pahasti mutta jokainen saalis oli todellakin tarpeellinen. Hyvästelin kollin ja aloin varovaisesti valitsemaan pienestä tuoresaaliskasasta jotain syötävää. Päädyin pieneen päästäiseen ja riiputin sen hännästä leirin reunalle. Istuin ja aloin syödä. Vaikka syötävää ei ollut paljoa nautin joka palasta.
“Hei”, Syreenisumu naukaisi. En ollut huomannut naarasta. Suu täynnä en voinut vastata tälle, joten viittasin häntä istumaan ja nielaisin.
“Hei, ja anteeksi”, tervehdin.
“Ei se mitään”, naaras naukui ja hymyili. Hymyilin takaisin.
“Oliko sinulla jotakin asiaa? Tai siis toki voin muutenkin olla kanssasi mutta-” keskeytin selittämisen ja katsoin maahan.
“Ymmärsit varmaan mitä tarkoitin”, sanoin ja naurahdin vaivaantuneesti. Turkkini alla kihisi.
//Syre?

Kirjoittaja: Käärmis

Nopeasti ennen kuin kerkesin asiaa edes tajuta, olin pökertynyt. Pimeys velloi ympärilläni, kuin jokivesi, johon olisin pudonnut. Tuntui siltä, että hukkuisin. Hengittäminen kävi kipeää, mutta niin kävi myös kaikki muukin. Yritin siis vain parhaani mukaan pysytellä paikallani. Kuitenkin pimeyden jokimainen pyörteily tuntui liikuttelevan raajojani kipeästi, pian niin kipeästi, että silmäni rävähtivät auki ja pääni ponnahti pystyyn.
Vienotassu, Eloklaanin parantajaoppilas, vingahti ja loikkasi kauemmas. Hän oli ollut vierelläni ja ilmeisesti säikähtänyt sitä, miten olin niin yllättäen herännyt. Katselin sumein silmin ympärilleni ja tajusin, että minut oli viety parantajan pesään – vai olinko sittenkin mennyt sinne itse? Vienotassu oli paikannut haavojani ja saatoin vain olettaa, että hän oli kokeillut oliko mikään paikka murtunut ja olin herännyt siihen.
“Anteeksi, jos säikäytin sinut, Vienotassu”, pyytelin anteeksi käheällä äänellä. Parantajaoppilas katsoi minuun suurin silmin.
“Ei se mitään”, hän piipitti ja siirtyi taas vierelleni tutkimaan haavojani. Oppilas ei sanonut mitään, mutta en kyllä minäkään. Hiljaisuus oli ihan hyvä. Minusta tuntui, että olin liian väsynyt ja lyöty edes vain olemaan. Halusin lillua takaisn siihe pimeyteen, jossa olin vielä hetki sitten maannut.
“Voin antaa sinulle unikonsiemeniä, jos sattuu liian paljon, ja jos pystyt niellä ne”, Vienotassu naukaisi hiljaa, kuin olisi lukenut ajatukseni. Katsoin oppilaaseen hetken hiljaa, kuin en olisi ymmärtänyt, mitä hän oli minulle sanonut. Vienotassu avasi juuri suunsa toistaakseen, mutta keskeytin hänet.
“Se olisi mainiota, kiitos”, naukaisin käheästi ja painoin pääni sammaliin väsähtäneenä. Seurasin katseellani, kuinka Vienotassu kävi hakemassa pari unikonsiementä ja laski ne sitten eteeni.
“Syö ensiksi vain toinen. On parempi, että tiedämme onko kipu mennyt ohi, kun jäät parantelemaan haavojasi, mutta jos kipu on liian sietämätöntä, voit syödä myös toisen”, nuori naaras naukui nopeasti ja keskittyi taas haavoihini. Lipaisin toisen siemenistä kielelleni ja pohdin hetken oliko se määrä pureskella vai kenties niellä kokonaisena, mutta päädyin sitten pureskelemaan, koska tuntui, etten voisi nielaista sitä, jos se olisi kokonainen.
Painoin taas pääni sammalille, kun olin saanut siemenen syötyä. En vain saattanut enää pidätellä sitä. Se tuntui liian painavalta, enkä halunnut kuluttaa viimeisiä voimiani vain siihen, että pitelin päätäni pystyssä. Joskus oli vain terveellistä, että näytti olevansa heikko, kuten tässä tilanteessa. Suljin silmäni toivoen voivani levätä, mutta peläten, etten enää heräisi.

Löysin itseni pian aurinkoisesta viherlehden metsästä. Hetken ajan seisoskelin paikoillani hämmentyneenä ja sitten kauhu hiipi sisälleni. Oliko se Tähtiklaani? Enhän vain ollut kuollut? Kuitenkin siellä oli tyhjää. Ei näkynyt jälkeäkään yhdestäkään tähtiturkkisesta kissasta, joka olisi minua tullut hakemaan
“Mitä ihmettä minä teen täällä?” pohdin ääneen ja kääntelin päätäni tutkien metsää. Se oli tiheää havumetsää, eikä näyttänyt aivan Eloklaanin reviiriltä – eikä kyllä täysin Kuolonklaaninkaan sen perusteella, mitä minä siitä pelastus retken jälkeen muistin. Hämmennys kupli sisältäni. Miksi minä olin siellä?
“Onko täällä joku? Voisiko joku kertoa minulle, mitä minä täällä teen?” huhuilin syvemmälle metsään, missä varjot peittivät maata ja saivat sen näyttämään karmivalta. Katselin varjoihin kuin odottaen jonkin hyökkävän sieltä suoraan kimppuuni. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Oli hiljaista; ihan liian hiljaista. Linnut eivät laulaneet, sirkat eivät siritäneet, tuuli ei humissut tai heilutellut puiden lehtiä.
Takaani kuului askelia. Käännähdin ympäri silmänräpäyksessä. Siellä ei kuitenkaan näkynyt mitään. Karvani nousivat pystyyn. Mitä oli tekeillä? Katselin vimmatusti ympärilleni, jos vaikka löytäisinkin jotain, mikä selittäisi äskeisen, mutta mitään ei näkynyt.
Yhtäkkiä tunsin kosketuksen kyljessäni. Käännähdin ympäri taas, mutta mitään ei näkynyt. Pian kosketus tuntui uudelleen. Katsoin silmät pyöreinä ympärilleni ymmärtämättä mitä oli meneillään.
Kohta kylkeeni tökättiin taas ja sitten minua alettiin ravistaa. Nostin pääni sammalilta haukkoen henkeä, kuin olisin juuri tullut veden alta. Räpyttelin sumeita silmiäni ja näin Sädesäihkeen edessäni.
“Säikäytit minut! Vaikutit siltä, että näit painajaista ja sitten lopetit hetkellisesti hengittämisen. Luulin, että koulet!” kolli naukaisi silmät kauhusta ja huolesta kimmeltäen. Haukottelin ja vaihdoin asentoa. Menin makuulle niin, että makasin kyljelläni pää pystyssä ja tassut vatsaani vasten vedettynä.
“On suloista, että huolehdit minusta noin”, naukaisin hymyillen kollille.

//Säde?

Kirjoittaja: Ampiainen

Olimme päässeet takaisin leiriin ja nyt koko klaani oli ympärillämme kyselemässä mitä oli tapahtunut. Käärmekulta oli ihan mykkänä eikä ilmeisesti kyennyt vastaamaan. Naaras itse asiassa huijui. Yllätäen aivan kuin joku olisi vetänyt käpälät altani niin lyyhistyin maahan. Käärmekultakin näytti romahtavan maahan. Näin taas kuinka pimeys yritti valata mieleni. Silmissäni alkoi sumenemaan. Mutta ei en pyörtyisi nyt! Minun pitäisi taistella pimeyttä vastaan, vaikka se tarkoittaisi pyörtymistä niin silti se voisi johtaa kuolemaan.
”Kettu.. Kettu tämän teki..” ulahdan pienellä äänellä. Voimani olivat loppussa. Tiesin että ei olisi hyvä haskaata kaikkia voimia.. Toivottavasti en kuolisi.. Lopulta tunsin kuinka pimeys valtasi minut ja menetin tajuntani.

Aukaisin heinnosti silmäni ja huomaan että olen nyt parantajien pesällä. Yritän nousta mutta käpälät eivät kantaneet.
”Ai olet hereillä! Sinun pitää levätä jonkin aikaa ja pysytellä täällä! Leimusilmä sanoi että minun pitäisi kertoa se sinulle jos heräät sillä hän on nyt nukkumassa”, vienotassu maukui. Hymyilin pienesti.
”Missä käärmekulta on?” kysyn huolissani ystävästäni.
”Hänkin on täällä, hän heräsi jo aiemmin”, naaras vastasi hiljaisesti.
”Huhuu? Saanko tulla katsomaan lehtomyrskyä?” kuulin kuusihännän huolestuneen äänen.
”Tule vain mutta ole varovainen hän on vielä heikkona”, parantajaoppilas kertoi hiljaa ja luikki omille maakulausilleen. Kuusihäntä nyökkäsi hymyilen ja tassuti luokseni ja istuutui vierelleni.
”Hei, lehtomyrsky”, kumppanini maukui hymyillen. Kehrään heikkosti ja räpyttelen silmiäni.
”Kuusihäntä.. Halusin kertoa sinulle jotain!” kehrään. Kuusihäntä kosketti kuonollaan minun kuonoani ja kehräsi.
”Niin lehtomyrsky?” kumppanink kehräsi.
”M-minä odotan uutta pentuetta”, mauun hymyillen hennosti. Kuusihäntä näytti järkyttyneen.
”Sinäkö odotit meidän pentujamme koko ajan kun olit kettutappelussa??” kolli maukui järkytyneen oloisena. Hymyni hyytyi ja nyökkäsin vähän alapäin.
//Kuusi?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Käärmis

Kun kettu lähti viimein pakosalle, juhlin sitä mielessäni sumein katsein. Lähes koko turkkini oli verestä märkä ja jäseniäni särki.
Lehtomyrsky puhui jotain siitä, että piti palata leiriin ja, että hän ei halunnut pentujensa kuolevan. He ansaitsivat elää. Aivoni kävivät hitaalla – varmaankin verenhukan takia – ja katsoin hetken ajan ystävääni ilmeettömästi.
“Pennut? Hetkinen… pennut? Odotatko sinä pentuja!?” tajusin ja loikkasin pystyyn silmät suurina. Sitten katsoin suuntaan, johon kettu oli lähtenyt. Se olisi voinut tappaa ystäväni ja hänen syntymättömät pentunsa. Hän oli joutunut hengenvaaraan ja vaarantanut samalla myös vielä vatsassaan odottavat pennut. Minua alkoi kuvottaa. Kettu olisi voinut hankkiutua eroon lehtomyrskystä helposti, jos tämä olisi ollut edes pari auringonnousua enemmän tiinenä.
“Minun täytyy varmistaa, että kettu on lähtenyt”, naukaisin hiljaa. Lähdin löntystämään sen perään ja pian Lehtomyrsky tuli vierelleni. Naaras painautui minua vasten samalla ottaen minusta tukea ja tukien minua.
“Kyllä se lähti, tärkeintä on nyt palata takaisin leiriin ennen kuin me molemmat vuodamme tyhjiin”, kilpikonnakuvioinen naaras naukui. Hänen silmänsä välkkyivät uupumuksesta ja niissä oli pieni lasittunut hehku. Huohotin ja laskin katseeni.
“Hyvä on, mennään”, huokaisin ja lähdimme suuntaamaan takaisin kohti leiriä.

Kun astelimme sisään leiriin, järkyttyneet katseet kääntyivät meitä päin. Näin järkytyksen muiden kissojen katseessa.
“Meidän… meidän täytyy ilmoittaa Mesitähdelle”, huohotin. Leimusilmä tuli heti ulos parantajan pesästä Vienotassu perässään.
“Haistan veren”, parantaja naukaisi ja pian hänen katseensa kohdistui minuun ja Lehtomyrskyyn. Hän räpytteli silmiään ja kääntyi Virnotassuun päin sanoen hänelle jotain, jota en enää kuullut. Silmissäni tuntui sumenevan. Kissat olivat ympärillämme ja kyselivät mitä oli tapahtunut. En vain saattanut enää ajatella. Tassuni eivät enää meinanneet jaksaa jatkaa. Huojuin tassuillani ja olin juuri pyörtymisen rajamailla.

//Lehto?

Kirjoittaja: Ampiainen

Minua peloti että kettu veisi voiton joka tapauksessa, olimme molemmat heikkossa kunnossa emmekä tulisi jaksamaan enään kauaa taistela. Oli kyllä kettukin jo sen näköinen että voisi luovuttaa mutta miksi se niin tekisi? Olimme niin heikkoja että sen ei varmaan tarvitsisi enään kauaa taistella ennenkuin emme voisi enään tehdä mitään ja sitten se voisi tehdä meille mitä ikinä mielii! Hiivin huomaamattomasti otuksen taakse ja kipusin sen selkään. Kettu ei huomioinut minua kun käärmekulta härnäsi sitä. Pureuduin nopeasti kettun niskanahkaan ja pidin kynnet tiukasti kettussa kiinni mutta ote oli heikko niinkuin oli koko muukin kehoni. Joka liike tuntui kokoajan kivuliaalta. Huomasin sivusilmällä käärmekullan hyökkäneen kettun etujalan kimppuun. Kettu ulisi ja heiti ensin käärmekullan irti käpälästään ja sitten minut niskastaan. Lenähdimme molemmat parin kettunmittan päähän. Olin taas törmätä siihen puuhun mihin olin aiemmin lentänyt mutta ilmalento päätyi onneksi vähän aiemmin että tipahdin maahan ja jäin siihen hetkeksi pökeryksissäni. Nousin vaivaloisesti pystyyn ja ähkäisin mutta päätin olla valmis hyökkämään takaisin kettun kimppuun jos olisi pakko. Yllätyksekseni näin vain kettun hännän pään katoavan pusikkoon pois päin leiristä. Käärmekulta makasi vieressäni ilmeisesti edelleen pökeryksissä. Tunsin mielihyvää siitä että olimme saaneet kettun pakosalle. Lyyhistyin taas ähkäisten kivusta maahan sillä jalkani eivät jaksaneet kantaa. Tuijotin eteenpäin kohti käärmekultaa silmät lasituneina, nostin hitusen päätäni.
”Käärmekulta me voitimme.. Kettu pakeni..” kuiskaan ystävälleni. Pakotauduin nousemaan pystyyn ja tunsin kokoajan kuinka käpäläni tärisivät. Käärmekultakin nousi hitaasti.
”Meidän pitäisi päästä leiriin.. En halua kuolla tänne verenhukkaan.. En halua että pentuni kuolevat.. He ansaitsevat elää”, mauun heikkosti. Tuijotin vetoavasti ystävääni.. Meidän olisi aivan pakko päästä leiriin ja nopeasti! Minä ainakaan en jaksaisi enään kauaa..
//käärme?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kuutamolaine vaikuttui Kallan nopeasta päättelykyvystä. Naaras oli onnistunut arvaamaan hyvin lähelle totuutta pelkästään näkemänsä perusteella.
“Jep, päivän aikana leiristä lähtee kahdenlaisia ryhmiä: metsästys- ja rajapartioita! Metsästyspartiot huolehtivat siitä, että tuoresaaliskasassa on aina riittävästi ruokaa kaikille – toki tähän aikaan vuodesta se on huomattavasti vaikeampaa -, ja rajapartio kiertää tarkastamassa klaanimme rajat ja merkitsee ne uudelleen. Merkitsemme rajoja, koska toisinaan reviirillemme saattaa eksyä klaanin ulkopuolisia kissoja, kuten erakkoja tai kotikisuja. Suurin syy on kuitenkin rajanaapurimme Kuolonklaani, joka myös pitää omia rajojaan hyvin tarkasti silmällä, mutta meistä poiketen kohtelee reviirilleen eksyneitä paljon… noh, kovakouraisemmin.” Niin paljon kuin hänen olisi tehnytkin mieli ruveta vuodattamaan vieraalle heidän viime kuiden aikana kokemistaan vaikeuksista, hän päätti olla sivuamatta asiaa nyt. Tämä kuulisi klaanien tulehtuneista väleistä ennen pitkää. “Ja mitä tulee niihin kissoihin, jotka eivät ole partiossa, he ovat yleensä joko kouluttamassa omia oppilaitaan tai viettävät vapaa-aikaansa leirissä. Ei meitä sentään työllä yritetä tappaa täällä, heh! Tietysti leiristä löytyy aina kaikenlaista pientä väkerreltävää, kuten pesien siivoamista, korjaamista ja sen sellaista.”
Kun Kuutamolaine lopetti selostuksensa, hän tuli kiusallisen tietoiseksi siitä, miten paljon oli pälättänyt. Hän yritti harhauttaa ajatuksensa siitä lipaisemalla rintaturkkiaan muutaman kerran kielellään.

//Kalla?

Kirjoittaja: Käärmis

Tuntui, että sydämeni jätti lyönnin välistä, kun kettu nappasi Lehtomyrskyn hampaisiinsa, ravisteli ja viskasi ystäväni pois. Minua alkoi kuvottaa. Naaras tömähti kovaäänisesti puuta vasten ja sitten jäi liikkumatta maahan hetkeksi. Näin, että hän hengitti, mutta ei noussut. Kauhu kupli sisälläni. Siristin silmiäni ja väläyttelin hampaitani ketulle. Kettu näytti veriseltä ja sen alla olevassa aikaisemmin niin valkeassa lumessa oli suuria punaisia läiskiä.
“Minua sinä et tapa! En suostu liittymään Tähtiklaaniin, en tänään, minulla on vielä niin paljon tehtävää!” huudahdin ja syöksyin ketun alle repien sen vatsaa. Kettu ulvaisi ja nousi takajaloilleen läimäisin minut kauemmas. Sihahdin kivusta ja liu’uin lumella pienen matkan, kunnes onnistuin pysäyttämään itseni ja kohtasin taas ketun. Sen katse välkkyi väsymystä, mutta myös voitonriemua. Se kai luuli voittavansa.
“Ai luuletko tosiaan sen olevan noin helppoa? Tulet parantelemaan näitä haavoja vielä vuodenaikoja!” sähisin ja iskeydyin ketun kasvoihin. Tartuin sen päänahkaan etutassuillani ja raavin sen kasvoja takatassuillani. Se murisi ja ulisi ja onnistui tiputtamaan minut kimpustaan. Kettu syöksyi minua kohti ja iski syvän haavan otsaani silmieni yläpuolelle, kun yritin väistää sen iskua silmilleni. Veri alkoi heti tihkua silmieni eteen ja jouduin pyyhkimään sitä pois etutassullani.
Huomasin Lehtomyrskyn taas nuosseen. Jakelin kuitenkin keskittyneesti ketulle iskuja. En aikonut antaa periksi, en vain voinut. Se huitaisi suurta etutassuaan kohti minua. Tunsin sen osuvan, mutta adrenaliini pursusi sisälläni sillä tavoin, että en tuntenut kipua. Silmissäni tuntui näkyvän vain kettu ja punaista. Tuntui, että en tiennyt mitään muuta kuin tämän ketun ja sen miten sen täytyi kuolla.
Lehtomyrsky iski kettua heikosti etutassuillaan. Hänkin alkoi selvästi olla väsynyt. Ymmärsin sen hyvin, kyllä minuakin väsytti, mutta en voinut antaa periksi. Ajattelin Sädesäihkettä, joka odotti minua leirissä. Jos en palaisi, kolli olisi niin murtunut. En voisi antaa sen tapahtua. En halunnut, että häneen sattuisi. Halusin, että hän olisi onnellinen, minun kanssani.
Siirryin ketun sivulle. Juoksin sen kyljen mukaisesti ja viilsin etutassullani sen kylkeä. Se päästi ulahduksen ja käänsi päätään minua kohden. Lehtomyrsky kuitenkin iski sitä toisella puolella lapaan ja pedon katse siirtyi naaraaseen. Se huitaisi käpäläänsä väsyneesti kohti ystävääni. Naaras onnistui juuri ja juuri väistää sen kompuroiden taaemmas ja lähes menettäen tasapainonsa.
“Häneen sinä et koske! En anna sinun viedä häntä!” ärisin ja loikkasin ketun selkään purren sen niskaa ja raapien takatassuillani sen selkää. Silmissäni sumeni, mutta pidin itseni hereillä. Huomasin kuinka paljon verta ketun turkilla oli. Sen täytyi olla häviämäisillään, eikö? Se rimpuili ärtyneenä yrittäen saada minut pois selästään. Lopulta otteeni irtosi ja mätkähdin maahan hervottomana. Katseeni oli sumea, mutta vääntäydyin väkisin pystyyn. Tajusin kaulaturkkini olevan läpeensä märkä. Koko kehoni vapisi, mutta kettu ei vaikuttanut enää niinkään innokkaalta taistelemaan itsekään. Ei haava kaulassani varmastikaan niin syvä ollut, että en saattaisi jatkaa vielä hetken.

//Lehto?
//Voit jo laittaa sen ketun pakenee, jos haluut

Kirjoittaja: Ampiainen

Jos tekisimme nyt oikeat liikkeet ja sitä rataa niin saisimme kettun pakosalle, käärmekullan onnistuneen huitaisun ansioista. Köyristän selkääni ja sähisen silmät viirussa. Kettu ei säikkynyt.
”Mene sinä sen toiselle kyljelle niin minä menen toiselle puolelle!” sihahdan käärmekullalle ennenkuin luikkin kettun vasemmalle puolelle. Työnsin kynteni nopeasti kettuk kylkeen ja yritin kivuta sen selkään mutta juuri väärällä hetkellä tunsin pienen potkun ja lenähdin kettun ollessa kovassa liikkeessä irti. Tömähdin kovaan maahan ja ulahdin. Jouduin pökeryksiin hetkeksi mutta kuitenkin vain hetkeksi. Huomasin kuinka käärmekulta oli takertuneena kettun käpälään ja raapi silmät viirussa otuksen vatsaa. Nousin hoipuroiden pystyyn ja lähdin juoksemaan käärmekultaa kohti auttamaan tätä kettun kellistyksessä. Työnsin kynteni nopeasti esiin ja loikkasin kettun kylkeä kohti mutta kettu taisi huomata minut tai jostain muusta syystä käänähti nopeasti minua kohden, hyppyni jäi siis lyhyeksi ja tömähdin taas maahan. Jäseneni olivat heikkoina enkä jaksanut liikahtakaan.. Tähänkö elämäni päättyisi? Kettun tapamaksiko minä synnyin? Suljin silmäni tiukasti kiinni ja irvistin. Kuulin yllättäen käärmekullan ulahtavan jotain muuta en kuullut tarkasti mitä. Kettu nappasi minua kyljestä kiinni ja nosti ilmaan, se ravisteli minua kovaa tahtia. Rimpuilin sen otteessa ja ulisin peloissani.. En halunnut kuolla..! Ainakin halusin synnyttää pienokaiseni ensin.. He ansaitsivat elää.. Ihan sama vaikka minä kuolisin.. Mutta ei.. Ei tässä taistelussa.. Missä tahansa muussa taistelussa kuin tässä.. Lopulta kettu älähti kovaan ääneen ja heiti minut kauemmas ilmeisesti koska olin tiellä. Lenähdin päin puuta ja ulahdin kovaan ääneen. Kun tömähdin sitten vielä maahan niin en enään noussut.. En nostanut päätäni. Katselin vain raskaasti henkitäen kun käärmekulta taisteli kettua vastaan. Tunsin kuinka tietoisuutteni oli tunkeutumassa pimeys.. Kuolisinko minä tähän? Ei.. Ei.. Ei! Yritin viimeisillä voimillani taistella pimeytta vastaan mutta en kyennyt en jaksanut pimeys vei minut mennessään.

Heräsin yllätäen samalla aukiolla ja näin edelleen kuinka käärmekulta edelleen taisteli kettua vastaan. Olin mennetänyt tajuni.. Kuinka pitkäksi aikaa? Henkitin edelleen raaskaasti mutta nyt sentään jo paljon selvemmin. En jaksanut edelleenkään nousta. Olin edelleen todella heikkona.. Tuijotin silmät sameina käärmekullan urhoollista taistoa kettua vastaan.. Sydäntäni riipaisi kun kuulin käärmekullan ulahtavan kivusta. Nousin hitaasti ja vaivaloisesti pystyyn ja lähdin nilkkutamaan heikkosti ja hitaasti kettua päin. Lyyhistyn kuitenkin nopeasti maahan silmät sameina ja kovan äänähdyksen. Kettu käänsi nopeasti katseensa minuun mutta käänsi sitten taas käärmekultaan tai no sinne missä naaras ilmeisesti oli ollut.. Naaras oli luikahtanut pois kettun kynsistä. Käärmekulta oli todella urhea.. Nousin taas vaivalloisesti pystyyn ja ulahdan. Nilkutan hitaasti ja kivusta irvistelen käärmekullan vierelle ja autan parhaani mukaan naarasta vaikka käärmekulta kuitenkin sai enemmän vahinkoa kettuun kun minä sain vain aina välillä pari naarmua ja pari isompaa haavaa kettun nahkaan.
//käärme D:

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Käärmis

Kun paikalle sitten saapui kettu, kaikki alkoi olla minulle epäselvää. Tiesin vain sen, että suojelin ystävääni Lehtomyrskyä vaikka hengelläni. Yritin parhaani mukaan estää kettua hyökkäämästä hänen kimppuunsa ja pitää sen katseen ja keskittymisen minussa. En halunnut ystäväni kärsivän.
Tietysti minua pelotti aina, kun jouduin vastakkain ketun kanssa, mutta ajatus siitä, että Lehtomyrsky oli edes hetken turvassa antoi minulle rohkeutta ja voimaa. Tuntui, että ajatus siitä, että ystäväni ei kuolisi riittäisi voimaksi jatkaa ja taistella.
Kun kettu keskittyikin maahan mätkähtäneeseen Lehtomyrskyyn, eikä välittänyt siitä, miten purin sitä häntään ja yritin parhaani keskittää sen huomion minuun, paniikki alkoi täyttää sisukseni. Kettu lähestyi kilpikonnakuvioista ystävääni välittämättä minun epätoivoisista yrityksistäni estää sitä. Se vain piti katseensa Lehtomyrskyssä, joka katsoi petoa vihreät silmät kauhusta suurina.
“Häntä sinä et saa!” ulvaisin ja päästin irti ketun hännästä ja syöksyen sen ja Lehtomyrskyn väliin juuri, kun tämä teki hyökkäystään. Ketun hampaat upposivat lapaani ja päästin ilmoille kivun täyttämän huudon. Lehtomyrsky pyristeli pystyyn ja onnistui kömpelösti sivaltamaan kettua kuonoon. Naaras näytti siltä, ettei kestäisi enää lainkaan rasitusta.
Kettu päästi murahduksen ja irrotti hampaansa minusta syöksyen taas kohti Lehtomyrskyä. Sihahdin ja loikkasin ketun kylkeen. Se vingahti ja melkein kaatui kumoon. Peto ei vaikuttanu kamalan iloiselta ja sivalsi käpälällään minua kohti. Rääkäisin, kun sen suuri käpälä kumahti vasten päätäni ja kierin maata pitkin jonkin matkaa. Jäin maahan makuulle. En tuntunut pystyvän nousemaan. Kettu ärisi minulle, mutta keskittyi taas Lehtomyrskyyn, kun naaras iski kyntensä sen kylkeen.
Pakottauduin nousemaan, vaikka joka paikkaa särki ja tuntui, että en enää jaksaisi millään. Minun täytyi pitää Lehtomyrsky turvassa. En voinut antaa hänen kuolla, en vain voinut! Syöksähdin siis ystäväni vierelle ja sähisin pedolle. Huitaisin kohti sen silmiä ja jopa osuin toiseen. Otus karjaisi ja alkoi peruuttaa hieman heilutellen päätään sivulta toiselle. Tämä taitaisi olla tilaisuutemme häätää peto!

//Lehto?

Kirjoittaja: Ampiainen

”Ihan hyvin, hän on kehittynyt paljon ja olen todella ylpeä hänestä! Hänestä on tuleva todella hyvä soturi Eloklaanille”, kehrään hymyillen ja jatkan matkaa. Haistan ilmassa hiiren jäljen.
”Pysähdy! Tuolla on hiiri!” sihahdan ja painaudun matalaksi ähkäisten hiljaa, suuri vatsani oli vähän tiellä mutta ei paljoa eihän se ollut vielä onneksi kovinkaan suuri. Hiivin hiljaa eteenpäin mutta miltei kaadun kun tunsin vatsassani potkun.
*hiirenpapanat! Ehkä odotavia kuningataria ei ole hyvä päästä saalistamaan koska he eivät saa mitään!* ajattelen ja katselen turhautuneena pienen hiiren kipitämistä tiehensä. Yllätäen haistoin ilmassa hajun joka sai karvani pystyyn… Kettu! Vilkuilin vainoharhaisesti ympärilleni karvat pystyssä. Käärmekulta tassuti vierelleni huolestuneena.
”Onko jokin hätänä?” käärmekulta uteli.
”Haistan kettun” sihahdan hampaitteni välistä. Käärmekullan karvat nousivat pystyyn.
”Meidän täytyy mennä leiriin varoittamaan muita!” käärmekulta ulahti. Nyökkäsin ja olin jo kääntymässä ympäri kohti leiriä. Kuulin kuitenkin rapinaa eräästä pensaasta ja jään tuijottamaan järkyttyneenä kettua joka työntyy ulos pensaasta. Olin juuri häipymässä paikalta kun kettun katse kiinnityi minuun ja käärmekultaan, otus oli siis huomannut meidät.. Kettun silmissä välähti pienoinen hämmennys mutta sitten niihin tuli vain nälkäinen pilke. Kettu loikkasi lähemmäs silmät nälkäisesti loistaen. Käänähdin Mahdollisimman nopeasti kettua päin ja työnsin kynteni esille. tuo kettu ei saisi sattuttaa pentujani! Kettu tuijotti minua nälkäisenä ja sitten se nosti suuren käpälänsä ja raapaisi minua kylkeen. Rääkäisin kivusta ja peräänyin pari haparoivaa askelta taaksepäin. Raapaisin nopeasti silmät sammeina kettua kuonoon, Huomasin että käärmekulta oli hiipimässä kohti kettua takaapäin. Kun käärmekulta oli hyppänyt kettun niskaan silmät viirussa. Tuijottin kettuaa silmät pelosta suurina ja käytin kettun huomion herpaantumista käärmekultaan hyväkseni ja loikkaisin kynnet ojossa kettun kimppuun, liuuin vahingossa kettun vatsan ali mutta raapaisin kuitenkin kynsilläni syvän haavan kettun vatsaan kettu päästi kovan äänhdyksen ja heiti käärmekullan pois selästään. Napasin nopeasti otteen kettun hännästä silmät viirussa. Kettu ärisi ja kääntyili ilmeisesti yritäen saada minua kiinni. Lopulta päästin irti kettun hännästä sillä en jaksanut enään pitää kiinnikään. kuulin yllätäen äänähdyksen käärmekullan suunnasta, käänsin ajattelematomasti katseeni naarasseen joka oli juuri noussut ja huusi nyt minulle jotain. Yhtäkkisesti tunsin hampaat vasemmassa takakäpälässäni, rääkäisin kovaan ääneen kivusta. Kettu nosti minut ilmaan pitäen kiinni käpälästäni ja puri yhä vain lujempaa. Kynsin kettua koko ajan kuonoon ja kaulaan sillä muuhun en yllettänyt. Silmissäni loisti kauhu, näin yllätäen käärmekullan joka juoksi nopeasti kettun oikealle puolelle ja teki jotain mikä sai otuksen päästämään irti käpälästäni. Putosin lumeen pökeryksissäni, nousin seisomaan niin nopeasti kuin mahdollista ja nilkutin kauemmas kettusta ja valmistauduin hyökkämään takaisin käärmekullan apuun. Makasin hetken maassa raskaast henkitäen mutta mahdollisimman pian nousin taas pystyyn ja lähdin nilkuttamaan käärmekultaa ja kettua päin. Silmäni painuivat sirrille. Työnsin kynteni nopeasti esiin ja loikkasin raivokkaasti rääkyen takaisin kettun päälle.
”Minun pentujani et saa satuttaa!” ulisen ajattelen sisälläni kasvavia elämän alkuja ja putosin kettun selkään silmät raivosta leimuten. Työnsin etukynteni otuksen selkään ja aloin raapia sitä takakynsilläni kunnes otus heiti minut ulahtaen lumeen. Nousin nopeasti pystyyn ja ähkäisin lyyhistyin maahan silmät pelosta suurina. Käärmekulta roikui kettun hännässä hampaillaan mutta kettu lähestyi käärmekullasta välittämättä minua kohti uhkaavasti.
//käärme?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Käärmis

Lähdin pentutarhalta. Halusin, että saisin Sypressikuiskeen tuleviin pentuihin suunilleen samanlaisen yhteyden kuin Sädesäihkeeseen. Halusin, että pennut tulisivat viettämään aikaa kanssani ja ystävystyisimme hyvin.
Tassutin kohti Korppisiipeä. Varapäällikkö istuskeli syömässä tuoresaalista itsekseen. Naarasta ei näyttänyt häiritsevän mikään.
“Hei Korppisiipi! Kuinka voit?” kysyin, kun asetuin hänen viereensä istumaan. Naaras käänsi katseensa minuun
“Hei vain Käärmekulta! Voin hyvin, kuinka sinä voit?” hän kysyi katsoen minuun hymyillen. Hymyilin takaisin.
“Voin hyvin, kiitos. Onko sinulla kiireitä, vai haluatko että jään tähän juttelemaan kanssasi?” kysyin kallistaen päätäni hieman sivulle. Naaras hymyili edelleen.
“Ei minulla ole mitään kiirettä. Voimme toki jutella tässä”, Korppisiipi naukaisi. Nyökkäsin ja yritin aloittaa keskustelun.

Tassutin ulos sotureiden pesästä ja suuntasin sitten Lehtomyrskyn luokse. Naaras nautti oravaa leirin laidalla Korpitassun kanssa. Kuitenkin oppilas tassutti pois juuri ennen kuin pääsin paikalle.
“Hei Lehtomyrsky! Haluaisitko lähteä taas saalistamaan yhdessä?” kysyin kilpikonnakuvioiselta naaraalta. Hän liikahti paikallaan hieman ja katsoi minua.
“Toki, mutta syön tämän oravan ensiksi”, hän naukaisi ja puraisi siitä palasen. Istahdin alas ja käärin häntäni tassujeni ympärille. Ryhdyin sukimaan turkkiani odotellessa, kun Lehtomyrsky söi saaliinsa nopeasti loppuun.
Kun kilpikonnakuvioinen naaras oli saanut oravansa syötyä, hän nousi seisaalleen ja katsoi minua.
“Oletko valmis?” kysyin ja hymyilin naaraalle. Hän nyökkäsi. Lähdin siis johdattamaan häntä ulos leiristä.
“Kuinka Haukkatassun koulutus on sujunut?” kysäisin yrittäen keksiä jotain puheenaiheeksi.

//Lehto?

Kirjoittaja: Saaga

Jätin kumppaniaiheen pois Käärmekullan näyttäessä hieman vaivaantuneelta.
“Onko pentujen määrä syntyä jo pian?” ystäväni naukaisi. Vilkaisin vatsaani. Pennut olivat todellakin pyöristäneet sen aika valtavaksi. Olin todella innoissani, että saisin tavata heidät pian ja niin varmasti oli perheenikin.
“Niin. He saattavat syntyä minä hetkenä hyvänsä. Eikö olekin jännittävää?” intoilin.
“On, tosi jännittävää! Saanhan sitten tulla katsomaan heitä, kun he syntyvät?” naaras kysyi iloisesti. Nyökkäsin.
“Tietysti. Luulen, että sinun kannattaa kuitenkin nyt mennä. Soturintehtävät odottavat, eikö vain?” sanoin ja päästin Käärmekullan menemään. Hän nyökkäsi hyvästiksi ja lähti. Hymyilin kissan perään. Halusin, että Käärmekulta ja Sädesäihke sekä Syreenisumu ja tietysti tulevat pennut eläisivät sitä elämää, jonka menetin jalkani mukana. Jäin hetkeksi tuijottamaan pentutarhan uloskäyntiä mutta käänsin sitten katseeni käpäliini. Pahuksen takajalka teki minulle aina toisinaan niin huonon olon, että muuta vaihtoehtoa ei ollut kuin vain koittaa nukkua. Laskin pääni ja suljin silmäni koittaen sivuuttaa kivun. Tottakai voisin pyytää parantajalta unikonsiemeniä mutta silloin he huolestuisivat ja sitä halusin suunnilleen vähiten juuri nyt.

Kirjoittaja: Ampiainen

Makoilin makuualusillani ja ajattelin koko ajan sisälläki kasvavia pieniä elämän alkuja. Nuolaisin pari kertaa kylkeäni pitkin ja hitain kielenvedoin. Halusin vielä käydä käärmekullan kanssa saalistamassa ennen kuin kertoisin kuusihännälle ja muutaisin pentutarhaan. Nousin hitaasti seisomaan ja ähkäisin. Tassutin ulos pesästä ja näin korppisiiven.
”Hei, korppisiipi! Onko mitään partiota tai mitään minne minun pitäisi mennä?” kyssäisin varapäälikköltä.
”On, voisit mennä irvikidan rajapartioon missä on mukana myös piiskujalka ja syreenisumu, ota haukkatassu mukaan”, korppisiipi maukuu. Nyökkään ja loikin haukkatassun luo nopeasti.
”Haukkatassu, mennään rajapartioon syreenisumun, piiskujalan ja irvikidan kanssa!” kehrään oppilaalleni. Oppilas kehräsi ja tassuti minun perässäni jo odotavien irvikidan ja piiskujalan luo.
”Hei! Täältä tullaan!” ulahdan ja jään hetkeksi seisoskelemaan ja odottamaan että syreenisumu tulisi myös.
”Anteeksi jos olen myöhässä!” naaras ulahti päästyään paikalle. Kohautin vain lapojani ja jätäydyin tahalleni partion loppuun syreenisumun kanssa -tosin syreenisumun kanssa sinne jääminen ei ollut ennalta suunniteltua. Huomasin kuinka soturi tarkkaili vatsaani ja säpsähdin pelokkaana siitä että tämä olisi tajunnut minun odotavan. Kipitin nopeasti oppilaani haukkatassun vierelle ja yritin unohtaa syreenisumun vilkuilun. Kökötin tiukasti oppilaani vierellä koko loppu partion ajan ja heti leiriin päästyämme annoin tälle vapaata. Sipsutin oitis tuoresaaliskasalle ja nostin sieltä siihen nähden että oli lehtikato pulskan varpusen ja tassutin parin hännänmittan päähän. Kävin oitis kiinni lintuun ja se tulikin kalutuksi loppuun ennen kuin ehdin edes kunnolla tajuta. Nousin nopeasti pystyyn, sipsutin soturien pesään nukkumaan.

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Ampiainen

Istuskelin tylsistyneenä parantajien pesän edustalla. Leimisilmä oli antanut minulle vapaa-aikaa joten ajattelin että voisin ihan hyvin mennä juttustelemaan joidenkin kanssa mutta en tiennyt keiden, enkä myöskään tiennyt miten olisin sittemmin aloittanut sen keskustelun! Yllätäen huomasin haukkatassun. Sydämmeni pompahti mutta yritin hillitä sen. Kuitenkin yllätäen kuin jonkin käskemmänä kipitin leveä hymy kasvoillani haukkatassun luo.
”Ai hei, vienotassu! Haluaisitko jakaa tämän kottaraisen?” haukkatassu kehräsi. Nyökkäsin innokkaana ja kummaruin hymyssä suin soturioppilaan viereen syömään kottaraista. Lintu olikin nopeasti kallutu, tiesinhän että olin sille allerginen mutta mitä väliä? Sain syödä haukkatassun kanssa! Sitä paitsi en edes ollut koskaan kertonut kellekään että edes olin allerginen. Tunsin yllätäen vatsassani pienen kivun ja uikahdin.
”Onko jokin hätänä vienotassu?” haukkatassu kysyi huolestuneena. Nyökkytelin vaikka vatsaani koski koko ajan vienosti. Kompuroin nopeasti takaisin parantajien pesään ja uikahdin aina välillä kun koski aivan kunnolla. Miksi voi miksi suostuin syömään sen kottataisen!? Meillä oli niin vähän yrttejä että niitä ei ollut varaa haaskkata! Kompuroin silmät sameina sisään pesään ja menin niin nopeasti kuin mahdollista maakualusilleni. En edes kehdannut käyttää yrttejä minuun! Niitä oli niin vähän. Yllätäen huomasin leimusilmän tulevan lähemmäs hämmentyneen oloisena.
”Vienotassu oletko kunnossa?” mestarini kysyi huolestuneen oloisena.
”Koskee mahaan.. En kehtaa käyttää yrttejämme kun niitä on niin vähän!” uikahdan. Mahaan koski oikeasti aivan hirveästi.
//leimu mahdollisesti?

Kirjoittaja: Ampiainen

Istuskelin katsomassa taivaalle, siellä oli paksuja pilviä jotka enteilivät lisää lunta. Nousin nopeasti seisomaan ja tassutin kohti tuoresaaliskasaa ja nostin sieltä pienen myyrän ja tassutin sivummalle syömään sen, huomasin yllätäen kuuhohteen yksikseen leirin reunalla. Tassutin myyrä suussani naaraan luokse.
”Hei, kuuhohde! haluaisitko mahdollisesti jakaa tämän myyrän yhdessä?” kehrään. Kuuhohde katseli minua hymyillen ja nyökkäsi iloisen oloisena. Pudotin myyrän suoraan kuuhohteen nenän eteen ja kummaruin naaraan vierelle syömään otusta, repäisin siitä suuren lihaisan palan ja aloin pureskella. Kun olin pureskellut siirsin katseeni kuuhohtesseen ja aikaisin suuni.
”Kuuhohde, haluaisin kysyä haluaisitko olla ystäväni!” kysyn kehräten innoissani ja kosketin naarasta hännän päälläni. Kuuhohde siirsi katseensa minuun ja sirristeli silmiään.
”Sopii hyvin”, kuuhohde maukui ja siirsi mielenkiintonsa taas myyrän syömisseen. Siirsin myös mielenkiintoni takaisin myyrän mutta sen syötyäni minun piti kiiruhtaa rajapartioon. Kipitin nopeasti partiossa minun kanssa olevien piiskujalan, lehtomyrskyn oppilaansa haukkatassun kanssa sekä vielä irvikidan luokse.
”Hei! Anteeksi jos olen myöhässä!” pahoitelen nolostuneena. Jätäydyn partion loppuile lehtomyrskyn kanssa. Vilkuilin vähän epäilevänä naaraan vähän tavallista isompaa vatsaa, se oli kyllä miltei huomaamattomasti isompi mutta minulla oli tarkat silmät joilla olin huomannut asian. Odotiko hän pentuja vai oliko hän syönyt vähän ylimääräistä. En ollut varma kummasta oli kyse. Lehtomyrsky varmaan huomasi uteliaan katseensa sillä oli kipitänyt oitis eteenpäin oppilaansa vierelle. En kiinnittänyt naaraasseen oikeastaan yhtään huomiota loppupartion ajan mutta heti pääästyämme leiriin naaras näytti helppotuneelta.
”No niin haukkatassu, nyt saat ottaa vähän riista ja saat sitten vapaaikaa”, naaras maukui ja sipsutti ennenkuin oppilaansa ehti liikauttaa korvaansakkaan tuoresaaliskasan luo.
”Hän antaa minulle liikaa vapaa-aikaa! Hän ei ole edes vienyt minua hetkeen saalistamaan tai taisteluharjoituksiin”, haukkatassu mutisi matkalla tuoresaaliskasalle.
*no tuo alkaa vaikuttaa mahdotomalta arvata! Molemmat vaihtoehdot tuntuvat olevan oikeita.. Ehkä minun ei pitäisi vaivata asialla päätäni? Jos hän odottaa niin ei se minulle kuulu.. Ja jos hän syö ylimääräisiä niin ei hän varmaan edes huomaa koko asiaa!* ajattelen mielessäni ja käännyin soturien pesää kohden, tassutin hymyillen sitä kohden, mutta yllätäen kuulin takaani ääntä ja höristelin korviani mutten sitten kuullutkaan enään mitään.
*ei se varmaan mitään ollut*, ajattelin ja jatkoin matkaa. Kuitenkin yhtäkkiä tunsin kuinka jokin puski minua kylkeen ja horjahdin kyljelleni hämmilllään.
”Minä päihitin soturin vain hyppämäällä häntä päin! Nyt kaikki varmasti huomaavat kuinka mahtava saalistaja ja taistelija olen! Minusta pitäisi tehdä soturi nyt heti!” kuulin itsevarman ja ylpeilevän ääneen jonka tunnistin nopeasti loimupennuksi, klaanin tämän hetkiseksi ainoaiksi pennuksi! No kohta ei olekaan enään ole! Ponnistin nopeasti pystyyn kehräten ja ravistelin kollin hellästi selästäni.
”Niin päihitit mutta älä tee noin toiste, sopiiko?” kysyn. Loimupentu tuijotti minua ylimielisesti mutta kuitenkin nyökkäsi varmaan peläten että kerron jollekin? Miksi niin tekisin? Hän oli pentu ja hän oli vain leikkinyt. Käänsin katseeni pois päin isokkoisesta pennusta ja tassut nopeasti sisään soturien pesään lepäämään.
//joku :3

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Käärmis

Tuntui siltä kuin taitoni puhua olisi viety minulta, kun Sypressikuiske kysyi sitten oliko minulla joku tietty kissa, jota toivoin kumppanikseni, kun kysyin pennuista.
“Jaa no siis, eipä kait”, mutisin, kun sain viimein ääneni kuuluviin. “Tai siis en nyt oikein tiedä”, sanoin vielä ja liikuttelin etutassujani vaivaantuneena. Oliko minulla joku? Ehkä? Ehkä ei? En ollut enää varma. En täysin edes tiennyt miksi olin kysynyt. Johtuiko se siitä, mitä isäni oli sanonut? Olinko mahdollisesti pihkassa Sädesäihkeeseen?
Tuntui, että koko kehoni olisi jännittynyt, kun ajattelin asiaa. En osannut enää sanoa mitä tunsin entistä oppilastani kohtaan. Sypressikuiske katsoi minuun edelleen. Tuntui, että hänen katseensa poltti turkkiani. Kärvensi sen karva karvalta, kunnes mitään ei ollut enää jäljellä.
“Onko pentujen määrä syntyä jo pian?” vaihdoin puheenaihetta hieman. Ajattelin, että voisin johdatella naaraan ajatukset pois siitä ajatuksesta, että minulla oli tunteita jotakuta kohtaan. En täysin osannut vastata sellaisiin kysymyksiin enää. Vielä pari kuuta sitten olisin itsevarmasti sanonut, että minulla ei ollut vielä ketään, jota olisin kumppanikseni toivonut, mutta nyt en enää osannut sanoa mitä tunsin ja ketä kohtaan.

//Sype?

Kirjoittaja: Saaga

Kuuntelin Käärmekullan sanoja ja katsoin häntä hetken. En pystynyt estämään kyyneliä.
“Kuule”, sanoin ja siirsin tassuni hänen tassulleen. Naaras katsoi minuun.
“Sinusta tulisi maailman paras emo. Tiedän sen”, naukaisin ja koitin parhaani olla itkemättä. Värähdin, kun ajattelin Käärmekultaa paikallani suuren vatsan kera. Olisin niin hänen tukenaan koko sen matkan, jos hän meinasi joskus hankkia pentuja. Naaraalla oli niin suuri sydän, että häneltä riittäisi rakkautta hyvinkin pienokaisille. Kaikkien kohdalla niin ei ollut. Oma isänikin oli sellainen. Hän ei halunnut olla minun kanssani tekemisissä ja vain katosi pois ennen syntymääni. Siirsin käpäläni nopeasti pois Käärmekullan omalta ja kietaisin häntääni tiukemmalle ympärilleni. Köhin selvittäen kurkkuani ja räpyttelin ilon ja onnen kyyneleet pois silmistäni. En vain pystynyt ajattelemaan Käärmekullalle pentuja kasvatettaviksi ilman itkemistä. Hän oli minulle niin tärkeä ja, jos hän saisi pentuja voisin ajatella ne melkein sukulaisinani, sillä Käärmekulta oli minulle kuin tytär. Sisuksissani kihelmöi tietää lisää siitä miksi Käärmekulta kyseli tälläistä minulta.
“Kultaseni, onko sinulla joku tietty kissa, jota ajattelet kun puhut pennuista. Niin kumppanimielessä tarkoitan”, kysyin ja katsoin soturia lempeän leikkisästi. Halusin tietää josko tällä oli jotain säätöä jonkun kanssa.
//Käärme?

Kirjoittaja: Ampiainen

Istuskelin sammalvuoteellani sukimassa turkkiani.
*ehkä minun pitäisi mennä katsomaan sypressikuisketta? En ole niin paljoa kiireiltäni ehtinyt käydä katsomassa häntä*, ajattelin. Nousin päättäväisesti seisomaan ja tassutin ulos soturienpesästä, en menisi nyt juttelemaan emon kanssa juttelisin hänen kanssaan sitten myöhemmin! Tassutin soturipaljouden luokse, tiesin että korppisiipi oli juuri järjestämässä partioita! Toivoin että pääsisin raja -tai saalistuspartioon.
”Väärävarjo, mene saalistuspartioon ja ota Rastaskukka -tämän oppilas Ahmatassu. Ja Salviakatse sekä Syreenisumu”, korppisiipi maukui. Hyvä! Pääsisin siis saalistamaan riistaa klaanille! Parasta! Nousin nopeasti seisomaan niinkuin muutkin luettelut kissat. Kipitin partion hännän huippuna sisäänkäynti tunnelia päin.
Päästyämme hyvän matkan päähän leiristä haistoin oravan.
”Orava”, mauun. Väärävarjo ja muut pysähtyivät. Lähdin jäljittämään oravaa kunnes jo näinkin sen, se ollut nähnyt minua vielä. Asetauduin vaanimisasentoon ja aloin vaania otusta. Hyppäsin nopeasti oravan päälle ja purin siltä niskat nurin. Nostin katseeni ja näin partion olevan tulossa lähemmäs.
”Hyvä saalis”, Rastaskukka maukui oppilaansa viereltä. Tunsin ylpeyttä itseeni.
Kaivoin hitaasti kuopan ja pudotin oravan siihen, voisimme nyt jatkaa saalistusta.
saavuimme takaisin aiemmin napaamani oravan luokse, olimme saaneet melko hyvät saalit! Olimme saaneet pari hiirtä ja yhden päästäisen sen naapaamani oravan lisäksi! Napasin nopeasti oravan pois kuopasta jotta voisimme jatkaa matkaa takaisin leiriin. Olimmekin nopeasti taas leirissä. Tassutin ylpeänä orava suussani tuoresaaliskasalle ja pudotin oravan saaliskasaan.
”Tuo orava on hyvä saalis!”, kuulin ääneen takaani. Käänähdin ympäri ja näin edessäni kuutassun.
”Hei, kuutassu! Haluaisitko ehkä syödä kanssani?” mauun. Kuutassu katsahti minua hämillään mutta nyökkäsi. Napasin nopeasti tuoresaaliskasasta päästäisen ja tassutin kuutassun vierellä vähän kauemmas tuoresaaliskasasta. Pudotin päästäisen maahan ja napasin siitä palan. Pureskelin hetkisen ja nielaisin.
”Kuutassu, olenko oikeassa että sinusta tulee kohta soturi? Olet ollut jo kauan oppilas ja uskon että sinusta tulisi hyvä oppilas”, mauun lempeästi. Kuutassu nyökkäsi hymyillen ja kehräsi.
”Kiitos! Odotan innolla soturiksi pääsemistä!” kuutassu kehräsi ja haukkasi palan päästäisestä.
”Kuutassu! Tule tänne!” kuulin yllätäen kuutassun mestarin kutsuvan oppilastaan.
”Anteeksi, syreenisumu mutta minun pitää mennä!” naaras kehräsi ja lähti kipitämään kohti mestariaan.
”Heippa, kuutassu! Nähdään myöhemmin!” kehrään ja nousen seisomaan. Päästäinen oli jo kaluttu. Katsahdin nopeasti tuoresaaliskasaa ja sitten pentutarhaa. Halusin viedä sypressikuiskeelle jotain syötävää, hänellä oli varmasti nälkä. Tassutan kohti tuoresaaliskasaa ja nostin sen päältä napamaani oravan emo tykkäisi siitä aivan varmasti! Tassutin orava suussani kohti pentutarhaa ja tunkeuduin sen kanssa sisälle. Huomasin että käärmekultakin oli emon luona.
”Hei, sypressikuiske! Ajattelin että sinulla olisi nälkä joten ajattelin tuoda tämän sinulle! Napasin sen itse!” kehrään ylpeänä. Sypressikuiske katsahti oravaa sen näköisenä että hänellä ei ollut nälkä.
”Kiitos syreenisumu, se on oikein hieno saalis!” emo kehräsi. Röyhistin rintaani ylpeänä.
”Kiitos emo! Jätän sen sinulle syöttäväksi! Jaat sen varmaan käärmekullan kanssa!” kehrään ja tassutan ulos pesästä. Kipitin ylpeänä soturien pesälle, olin tehnyt paljon joten nyt ansaitsin unta. Tassutin sisään pesään omille maakualusilleni, käperyin hymyillen ja nukahdin.

Heräsin kirkkaassa auringon valossa. Nousin unisena pystyyn ja tassutin ulos pesästä, huomasin yllätäen kuutassun innoissaan tähtimötaivaan viereltä. Tassutin nopeasti naaraan luo.
”Hei, mitä nyt kuutassu? Mikä nii innostuttaa?” kysyn hymyillen naaraalta.
”Minulla on arviointi! Saattaan päästä jo tänään soturiksi!” kuutassu kehrää.
”Onnea sitten”, kehrään ja katselen kuinka naaras kipitää mestarinsa perässä metsään. Hymähdin ja tassutin pois päin sisäänkäynti tunnelista, olisin leirissä silloin kun naaras nimittettään! Lupaan sen. Huomasin yllätäen vienotassun joka istuskeli haukkatassun vierellä.
”Hei, vienotassu!” kehrään ystävälleni. Parantajaoppilas käänsi katseensa minuun.
”Hei, syreenisumu”, naaras vastasi ujosti. Haukkatassu siirsi katseensa minuun uteliaana.
”Hei, syreenisumu!” tämä kehräsi.
”Tuota.. Minä haluaisin olla nyt kaksin haukkatassun kanssa”, vienotassu maukuu anteeksipyytävällä äänellä. Kohautin lapojani ja jätin kaksikkon rauhaan. Istuuduin loppujen lopuksi vain leirin reunalle. Aika mateli kamalan hitaasti mutta viimenikin kuutassu ja tähtimötaivas tassutivat sisään – Kuutassulla oli suussaan kaksi hiirtä ja kottarainen, naaraan ilmeestä päättelen hän oli niillä päässyt läpi. Tähtimötaivas lähti kohti Mesitähden pesää ilmeisesti kertomaan miten oppilaalla oli mennyt. Kuutassu huomasi minut ja tassuti minun luokkseni innokaan näköisenä.
”Syreenisumi, minä pääsin läpi! Nyt minusta tulee soturi!” naaras kehrää.
”Onnea”, kehrään. Huomasin yllättäen kuinka mesitähti tassuti ulos pesästään.
”Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä tänne litteäkivelle klaanikokoukseen!” mesitähti ulvahti. Klaani alkoi kokoontua uteliaana tietämään mitä nyt oli tapahtumassa. Kun olimme kaikki kokoontuneet litteäkivelle ja kuutassu nousut sen päälle ylpeän näköisenä.
”Minä Mesitähti, Eloklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Kuutassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania – jopa henkesi uhalla?” mesitähti maukui katsoen kiinteästi Kuutassua. Odotin innolla kuutassun vastausta vaikka tiesinkin jo mitä naaras vastaisi. Miksi hän ei vastaisi niin?
”Lupaan”, Kuutassu vastasi. Mikäköhän naaraan nimeksi tulisi? Hän varmaan itsekin miettii sitä kovasti.
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi: Kuutassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Kuuhohtenaa. Tähtiklaani kunnioittaa tottelevaisuuttasi ja uskollisuuttasi, ja hyväksymme sinut Eloklaanin täydeksi soturiksi”, Mesitähti julisiti. Kuuhohde? Onpa kaunis nimi.
”Kuuhohde! kuuhohde! Kuuhohde!” klaani huusi naaraan uutta nimeä. Tassutin nopeasti tuoreen soturin luo.
”Kuuhohde on hieno nimi”, kehrään. Kuuhohde katseli minua hymyillen.
”Minä menen nyt kuitenkin, heippa kuuhohde nähdään myöhemmin”, kehrään ja jätän naaraan yksin.
//joku saa tulla seuraks 😀

KP-boosti käytössä