Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Mesitähti vaikutti tuntevan löytämämme kotikisun. Kissan nimeksi paljastuii Puh, ja ilmeisesti kolli oli ollut vieraana Eloklaanissa joskus aiemminkin, koska tämä tunnisti myös Mesitähden. Puh pääsisi pian tapaamaan muitakin vanhoja tuttuja leirissämme, sillä kotikisuparka oli niin kylmissään, ettei tämä olisi varmastikaan selvinnyt takaisin kaksijalkalaan tuossa kunnossa.
Niinpä me lähdimme tekemään melko hitaanpuoleista matkaa kotia kohti uuden toverimme kanssa tallomaamme polkua pitkin. Polulla mahtui juuri ja juuri kulkemaan kaksi kissaa rinnatusten, joten teimme niin, että minä kuljin ensin edellä ja näytin tietä, kun Mesitähti tuli perässä Puh lapaansa vasten nojaten. Kotikisun askellus oli kankeaa, ja tämän ylimääräiset kaksijaloilta saadut turkit eivät ainakaan tehneet kollin liikkumisesta yhtään sen helpompaa.
Pakkanen oli alkanut kiristyä iltahämärän kurkotellessa kynsiään nummen ylle. Metsä häämötti jonkin matkan päässä edessäpäin. Toivoin meidän ehtivän sinne ennen pimeää. En kuitenkaan halunnut uuvuttaa jo valmiiksi väsynyttä vierastamme liikaa, joten hidastin tahtiani ja kurkistin selkäni yli isääni ja Puhiin.
“Haluatteko pitää pienen tauon?” kysäisin kaksikolta. “Tai vaihtaa paikkoja?” Viimeisen kysymyksen osoitin Mesitähdelle, joka oli tähän asti antanut Puhin nojata itseensä.

//Mesi ja Puh?

Kirjoittaja: Käärmis

Sypressikuiske oli mielissään siitä, että olin tullut käymään. Asia sai minut iloiseksi. Oli mukava tietää, että seurani kelpasi hänelle. Myöskin hiiri kelpasi Sypressikuiskeelle. Hän söi sitä mielissään ja vaikutti iloiselta. Asia lämmitti sydäntäni.
Juttelimme leppoisasti keskenämme. Sypressikuise päätyi kysymään miten Sädesäihkeellä meni. Kolli ei ollut kuulemma käynyt hetkeen.
“Sen mukaan mitä minä olen kerennyt kuulemaan hänellä on mennyt hyvin”, vastasin hymyillen. Sypressikuiskekin hymyili.
“Se on mukava kuulla”, hän naukui ja makoili rennosti sammalilla. Hänen vatsansa oli pennuista jo pyöristynyt ja hän näytti pääasiassa hyvävointiselta.
“Sypressikuiske, voinko kertoa sinulle jotain?” kysyin varovasti. Naaras hymyili ja nyökkäsi.
“Näin isäni. Tai siis hän tapasi minut unessani. Tiedän, että se ei ollut tavallista unta; hän kertoi sen itsekin. Juttelimme siis niitä näitä, mutta hän kertoi minulle lopuksi, että jokin vaanisi minua. Hän sanoi, että se ei ollut vielä lähellä tai, että se ei päihittäisi minua, koska olen vahva, mutta en tiedä, asia häiritsee minua”, nau’uin alakuloisesti. Sypressikuiske sipaisi hännällään kylkeäni.
“Älä turhaan murehdi sitä, Käärmekulta. Jos isäsikin sanoi, että pärjäät, silloin sinä pärjäät. Sinulla ei ole mitään hätää”, naaras naukui lempeästi. Huokaisin hiljaa.
“Kiitos, tämä auttoi hieman”, naukaisin. “Mutta minulla olisi myös yksi kysymys.”
“Mikä se on?” kuningatar kysyi.
“Mitä mieltä olet, olisinko minä hyvä emo? Tai siis jos saisin pentuja, uskoisitko minun osaavan hoitaa niitä?” kysyin varovaisesti.

//Sype?

Kirjoittaja: Saaga

Aika kului taas todella nopeasti niinkuin aikaisempien pentueitteni kanssa oli käynyt. Vatsani oli jo niin suuri ja minulla oli niin epämukava olo, että harvoin edes poistuin pesästä. Pennut syntyisivät minä tahansa hetkenä. Jalkani oli kipeytynyt entistä enemmän mutta tiesin, että se saataisiin kuntoon tavalla tai toisella. Käärmekulta oli tullut taas luokseni ja tuonut saalistakin mukanaan. Silmäilin lehtikadon aikaa ajatellen epätavallisen pulskaa hiirtä mutta koitin pitää hampaani erossa siitä vielä ihan hetken.
“Kiitos joka tapauksessa, kun tulit. Eihän minulla olekkaan muuta tekemistä kuin odotella täällä”, naurahdin. Käärmekulta hymyili.
“Pennut ovat kuitekin tärkeitä klaanille”, hän huomautti ja katsahti suurta vatsaani. Nyökkäsin.
“Jaammeko siis hiiresi?” kysyin ja katsahdin hiirtä ja sitten Käärmekultaa.
“Syö sinä se vain”, hän sanoi ja nyökkäsi hymyillen. Kävin tassuiksi hiireen ja haukkasin siitä makoisan palan.
“Niin hyvää”, sanoin ja suljin silmäni hetkeksi. Käärmekulta naurahti.
“Varmasti”, naaras kehräsi.
“Miten Sädetas- eikun -säihkeellä on mennyt? Hän ei ole hetkeen käynyt täällä”, kysyin syötyäni suuni tyhjäksi. Otin sitten uuden puraisun hiirtä ja kuuntelin mitä Käärmekulta vastaisi pojastani. Hän oli ollut tälle hyvä mestari ja he varmaan pysyisivät läheisinä nyt sotureinakin.
//Käärme?

Kirjoittaja: Käärmis

Sädetassu oli nimitetty vasta muutama auringonnousu sitten. Nykyään hän oli siis Sädesäihke. Olin hänestä niin kamalan ylpeä! Tuntui siltä, että olisin itse ollut hänen emonsa mestarin ja ystävän sijaan. Tuntui siltä, että minä olin ollut kasvattamassa häntä ja edistämässä hänen elämäänsä, mutta tietysti suurin kunnia kuului Sypressikuiskeelle. Muistinkin, että en ollut vähään aikaan jutellut naaraan kanssa. Hän oli muuttanut pentutarhalle odottamaan taas uutta pentuetta. Tuntui hieman höpsöltä, että hän odotti taas pentuja. Halusin olla mukana niidenkin pentujen elämässä mielelläni. Halusin nähdä heidän kasvuaan ja ajatella Sädesäihkettä. Miten hän olikaan joskus ollut niin pieni ja heiveröinen.
Pudistelin päätäni ja pakenin ulos ajatuksistani. Kylmä tuuli alkoi pörröttää turkkiani istuessani leirin laidalla hiiren tähteet tassujeni juuressa. Tuntui siltä, että Sädesäihkeen pentu ajasta oli niin kauan ja niin vähän aikaa. Tuntui siltä, että hän oli kasvanut niin hurjan nopeasti.
Venyttelin ja nousin seisomaan. Ehkä minun tulisi käydä tervehtimässä Sypressikuisketta vielä pian. En kuitenkaan halunnut nyt. Ilta oli hämärtymässä ja hän tarvitsisi lepoa. En halunnut häiritä häntä silloin. Kuitenkin halusin käydä myöhemmin piipahtamassa. Olisi mukavaa jutella ja vain olla naaraan kanssa pitkästä aikaa.
Työnnyin sisään sotureiden pesään ja huomasin suurimman osan sotureista jo oleskelevan siellä. Nyökkäsin heille tervehdykseksi ja tassuttelin omalle paikalleni.
“Hei Käärmekulta! Onko pyyntionni ollut sinulla myötä?” Sadeturkki kysyi, kun asettuin makuulle.
“Hei vaan Sadeturkki! Pyytionni on ollut kyllä myötä. Vaikka onkin lehtikato olen onnistunut nappaamaan lähes joka kerta jotain!” naukaisin hymyillen. Katselin muita keskenään juttelevia sotureita ja hymy levisi kasvoillani entistäkin suuremmaksi. Elämä oli kyllä kaunista, vaikka joskus tulikin vastoinkäymisiä.
Laskin pääni tassujeni päälle. Ajatukseni oli kuitenkin nukkua. Toki myös muiden kanssa juttelu olisi houkutellut kovasti. Kuitenkin suljin silmäni ja yritin nukahtaa.
Lähes kerkesin jo nukahtaa, kun joku askelsi läheiselle makuualuselle ja tuttu haju lehahti ympärilleni. Pääni ponnahti heti pystyyn. Tuntui siltä, että olisin ollut täysin punainen, kun katsoin Sädesäihkettä, joka oli saapunut pesään. Hän jutteli omilla sammalillaan muille sotureille leppoisasti. Sydämeni pamppaili. Hänen makuusijansa oli aivan omani lähellä ja nyt houkutus jäädä valveille juttelemaan oli entistäkin suurempi.
Päästin pienen huokauksen ja laskin pääni yrittäen esittää, etten ollut edes huomannut kollin tuloa, mutta tuntui että hänen katseensa olisi korventanut turkkiani. En tiennyt katsoiko hän oikeasti, mutta siltä se tuntui. Tarvitsin lepoa ja tiesin sen hyvin, mutta jotenkin kollin läheisyys sai kaiken muuttumaan. Tunsin oloni jotenkin levottomaksi, kun hän jutteli muiden kanssa ja minä vain keskityin nukkumiseen.
Lopulta sitten nostin päätäni taas mieli täynnä kaikkea mahdollista. Kun vain katsoin Sädesäihkettä henkeni tuntui salpautuvan kummasti. Jotenkin asiat olivat muuttuuneet välillämme. Emme olleet enää soturi ja pentu ystävykset tai mestari ja oppilas. Olimme molemmat sotureita. Hän oli soturi, minä olin soturi, olimme molemmat sotureita yhdessä. Ei sen olisi pitänyt muuttaa mitään, mutta jotenkin kaikki tuntui niin eriltä.
“Hei Sädesäihke! Miten ensi päiväsi soturina ovat sujuneet?” kysyin kollilta lopulta kääntyen hänen puoleensa. Huomasin, että hän oli kuin olikin katsonut minua ja käänsi nopeasti katseensa hetkeksi toisaalle ennen, kun viimein vastasi hieman vaivaantuneena.
“Hei! Luulin, että nukuit, ei ollut tarkoitus tuijottaa. Ja minulla on mennyt mainiosti, kiitos kysymästä. Toki soturin tehtävät ovat kyllä rankempia kuin oppilaan, mutta minulla on ollut mukavaa”, kolli vastasi hymyillen minulle varovasti. Hymyilin. En edes hymyillyt kollin vastaukselle. Hymyilin vain siksi, että katsoin kollia, että olin hänen lähellään, että saatoin haistaa hänen tuoksunsa ympärilläni, että sain kuulla hänen äänensä, että sain tietää hänellä menevän hyvin. Koko kollin olemus sai minut hymyilemään, enkä voinut estää sitä.
“Sepä on mukava kuulla! On hienoa, että elämäsi sujuu hyvin. Olen sinusta niin äärettömän ylpeä. En osaa edes selittää sitä, se vain on niin kummallista. Tunnen niin suurta ylpeyden tunnetta, että se tuntuu epätodelta. Ehkä se on normaalia, kun kerta olit oppilaani ja niin hyvä ystäväni”, totesin ja huokaisin hiljaa itsekseni. Oliko se muka oikeasti sitä? Oliko se vain mestarin ja ystävän ylpeyttä toista kissaa kohtaan vai oliko siinä myös jotain muuta?
Aloin uppoutua toden teolla ajatuksiini, kun yhtäkkiä Sädesäihke tökkäsi minua hellästi käpälällään ja katsoi minuun hieman huolestuneesti.
“Onko kaikki hyvin? Onko- olenko tehnyt jotain?” hän kysyi huolestuneella ja pahoittelevalla äänellä. Katsoin kolliin hymyillen lempeästi.
“Et ole tehnyt mitään. Ajatukseni ovat vain hieman kummassa tilassa, älä huoli”, vastasin ja laskin etutassuni hänen etutassunsa päälle, jonka hän oli jo vetänyt hieman lähemmäs itseään. Sädesäihke katsoi minua hiljaa suoraan silmiin. Tunsin jääneeni hänen katseensa vangiksi. Tuntui siltä, että en saattaisi kääntää katsettani lainkaan. Se tuntui samaan aikaan ahdistavalta ja niin hyvältä.
Käänsin lopulta katseeni pois hieman vaivaantuneena. Minun oli tarkoitus nukkua eikä vain pälpätellä siinä koko iltaa! Olisin huomenna rättiväsynyt, jos en menisi nyt nukkumaan.
“Minun pitäisi mennä nyt nukkumaan. Hyvää yötä Sädesäihke, jutellaan taas aamulla”, naukaisin ja painoin pääni.
“Hyvää yötä Käärmekulta”, kolli sanoi hiljaa ja kääntyi taas katsomaan toisaalle. En enää keskittynyt häneen. Painoin vain pääni ja suljin silmäni vaipuen viimein uneen.

//Unietu käytetty, jotta Käärmekulta saattoi tavata isänsä unessaan//
Heräsin joltain itselleni tuntemattomalta paikalta. Tiesin heti, että tämä oli unta. Miten muuten olisin päätynyt sinne?
“Onko täällä joku? Miksi olen täällä?” huutelin kaukaisuuteen hämmentyneenä. Hetkeen mitään ei kuulunut, mutta sitten tunsin kosketuksen kyljessäni. Ympärilleni leijaili tuttu haju, jota en ollut haistanut ikuisuuteen. Silmäni vettyivät ja käänsin hitaasti päätäni. Näin edessäni isäni.
“Kääpäkorppi!” huudahdin ja loikkasin isäni päälle. Hänen naurunsa raikui ympärilläni tuntemattomalla aukiolla. Isäni katse oli täynnä rakkautta ja onnea. Hän katsoi minuun niin iloisena. En voinut uskoa, että näin hänet taas!
“Mutta, tämä on unta… emme oikeasti tapaa”, sanoin hiljaa tajutessani asian. Pettymys kulki lävitseni. Isäni kuitenkin nousi pystyyn ja huomasin hänen turkillaan kimaltelevat tähdet.
“Ei, ei, kultaseni! Rakas pikkupalloni, minä asetin meille tapaamisen. Olet tähtiklaanin mailla tapaamassa minua. Halusin taas jutella kanssasi. Olen niin suunnattoman ylpeä sinusta. Halusin kertoa sinulle, miten paljon ylpeyttä olet herättänyt minussa. Sinusta on tullut aivan upea kissa ja koulutit Sädesäihkeen mainiosti”, Kääpäkorppi naukui. Pupillini suurenivat, kun isäni mainitsi entisen oppilaani.
“Sinäkö tiedät Sädesäihkeen?” kysyin hitaasti enkä irrottanut katsettani isästäni. Hän nyökkäsi ja hänen viiksensä värisivät.
“Tietysti tiedän. Olen seurannut teitä molempia. Hän on kelpo kissa. Älä siis jätä tätä mahdollisuutta välistä. Tiedän, mitä tunnet häntä kohtaan. Se on niin selkeää. Minulla oli niitä samoja tunteita sinun emoasi kohtaan. Valitettavasti hän sitten muuttui. Hänen olemuksensa ei ollut enää se sama. Hän ei ollut enää se kissa johon olin rakastunut. Sinun täytyy käyttää tilaisuutesi. Myös sinun täytyy huomata jos mikään muuttuu huonompaan suuntaan. Sinun täytyy aina muistaa mikä on hänessä hyvää, jos se katoaa hän ei ole enää se oikea sinulle”, Kääpäkorppi naukui ja kosketti kuonoani omallaan. “En haluaisi koskaan, että kokisit sen saman tuskan kuin minä”, hän naukui hiljaa korvaani ja peruutti kauemmas.
“Tarkoitatko, että minusta ja Sädesäihkeestä pitäisi tulla… kumppanukset?” kysyin hitaasti. Isäni hymyili ja hänen viiksensä värisivät huvittuneesti.
“Jos haluat. Voittehan te myös ystävinä pysyä, jos et kumppania halua, mutta minusta teistä tulisi mitä ihanin pari”, Kääpäkorppi naukui ja istahti alas käärien häntänsä tassujensa ympärille. Nyökkäsin hitaasti ja hieman hämmentyneenä. Oliko se rakkautta? Siksikö minusta tuntui niin kummalta aina Sädesäihkeen kanssa nykyään?
“Selvä”, naukaisin hiljaa. Katsoin taas isääni ja tuntui, että kyyneleet alkoivat valua kasvoilleni. Hänem ilmeensä muuttui huolestuneeksi ja hän tepasteli luokseni pehmein askelin. Hänen askeleensa jättivät maahan pieniä tähtien täyttämiä läisköjä, jotka sitten katosivat.
“Käärmekulta, mikä on? Onko kaikki hyvin?” isäni kysyi saapueassaan taas eteeni. Hänen ilmeensä oli kovin huolestunut, joka sai minut itkemään entistäkin kovemmin.
“Olen niin pahoillani! Olen niin kamalan pahoillani! En halunnut, että kuolet! Ei ollut tarkoitus! Se on minun syytäni! Minun takiani elämäsi jäi niin kamalan lyhyeksi”, nyyhkytin. Kääpäkorpin silmät olivat ihmetyksestä ammollaan.
“Käärmekulta, et sinä minua tappanut. Mistä sinä oikein höpötät?” hän kysyi lempeästi.
“Kun, minun takiani emo lähti ja sinä sitten lähdit etsimään häntä ja… ja-” Kääpäkorppi keskeytti nyyhkytykseni heilauttamalla häntäänsä.
“Ei se ollut sinun vikasi. Olen niin iloinen, että synnyit enkä ole koskaan syyttänyt sinua. Jos jonkun muun vika se olisi ollut, niin emosi. Mutta vika oli kuitenkin minun. Jos olisin ollut järkevä, en olisi edes lähtenyt. Ei ollut järkevä idea, että jätin ainoan pentuni yksin leiriin ilman emoaan tai isäänsä. Se oli silkkaa typeryyttä. Syy on siis minun. Äläkä enää koskaan syytä itseäsi siitä”, kolli naukui lempeästi ja kääri häntänsä ympärilleni ja painautui hellästi minua vasten. Hänen tuoksunsa levisi ympärilleni ja rauhoitti minua hieman.
“Anteeksi. Ajattelin vain aina, että se kaikki johtui minusta. On vain vaikeaa ajatella toisin. On vain helppoa syyttää jotakuta, etenkin itseäni”, nau’uin hiljaa. Kääpäkorppi nuoli päälakeani hellästi.
“Älä suotta anteeksi pyydä. Mutta minulla oli myös sinulle tärkeää sanottavaa. Kaikkialla voi piillä vaara, mutta aina vaarantunne ei ole tosi. Kuitenkin nyt jokin tai ennemminkin joku vaanii sinua varjoissa. Se ei ole vielä lähelläsi, mutta kuiden mittaa alkaa lähestyä. Se ei pidä sinusta, mutta älä huoli vielä, se on heikko ja vielä kaukana. Se ei pääse voittamaan”, isäni naukui ja hänen äänensä muuttui vakavaksi. Katsoin häneen hämmästyneenä.
“Mitä tarkoitat?” kysyin ääni hieman värähtäen. Isäni kuitenkin vain pudisteli päätään.
“Sinun tulee selvittää se itse, mutta älä huoli, tiedän, että selviät siitä. Olet vahva kissa ja se ei tule voittamaan sinua”, hän naukaisi. Isäni hahmo alkoi kadota. Karvani nousivat pystyyn.
“Ei! Jää vielä hetkeksi!” huusin, mutta isäni vain hyvästeli minut hiljaa ja katosi. Sydämeni oli räjähtämäisillään ja niin oikeastaan myös mieleni. Tuntui siltä, että koko kehoni oli halvaantunut ja lyyhistyin siihen maahan. Se alkoi kadota ja tiesin, että olin heräämässä. Tuska ei kuitenkaan ollut katoamassa. Se seurasi minua, tiesin sen.

Nostin päätäni ja kylmät kyyneleet valuivat poskilleni. Karvani olivat pörrössa ja katselin maata puoli halvaantuneena. Isäni varoitus, hänen kanssaan vietetty aika, keskustelu Sädesäihkeestä, kaikki mitä unessani oli tapahtunut tuntui säteilevän sisälläni tuskan aaltoina.
Sotureiden pesä oli jo lähes tyhjillään. Olin nukkunut paljon kauemmin kuin oli ollut tarkoitus. Lähes kaikki muut olivat siis jo jalkeilla.
Nousin ylös tassut täristen. Mieleni tuntui olevan niin sekaisin. Ajattelin, että pieni jaloittelu kuite kin auttaisi. Se saisi ehkä huonot ja kummat ajatukset katoamaan. Tassuttelin siis leiriaukiolle ja lähdin kiertämään sitä ympäri.
Viileä ilma ja tassuttelu alkoi helpottaa oloani. Tuntui jo paljon paremmalta, kun aikaisemmin. Päästin huokaisun. Olin helpottunut. Oloni oli ho parempi, mutta edelleen pieni ahdistus painoi rintaani.
En kerennyt kuitenkaan liian kauaa ajatella enää huonoja asioita, kun Lehtomyrsky ilmestyi luokseni minua iloisesti tervehtien. Kehräsin iloisesti. Oli mukavaa taas jutella vanhan ystävän kanssa. Tervehdin siis takaisin ja hän kysyi halusinko lähteä hänen kanssaan metsälle. Tietysti suostuin, mutta kysyin ensiksi Haukkatassusta. Naaras totesi, että oli antanut oppilaalleen vapaata. Ymmärsin sen hyvin. Oppilaidenkin oli hyvä pitää välillä lepopäivä. Liika rasitus ei olisi kellekään hyväksi.
Jo hetken päästä aloitettuamme yritimme napata yhdessä oravaa. Se kuitenkin huomasi Lehtomyrskyn ja karkasi. Yritin saada sen vielä kiinni, mutta orava loikki liian nopeasti karkuun. Naaras tuli luokseni syyttäen itseään katsoin ystävääni myötätuntoisesti.
“Käärmekulta, haluan kertoa sinulle kuitenkin jotain ennen kuin jatkamme saalistusta”, hän naukaisi ja katsoi minuun.
“Kerro toki”, naukaisin hymyillen varovasti. Lehtomyrsky veti henkeä kuin olisi valmistautunut henkisesti vastaamaan kysymykseen.
“Minä… minä”, hän takerteli, “minä odotan- niin kovasti Sypressikuiskeen pentujen syntymää!” hän naukui lopelta. Naurahdin ja puhkesin kehräykseen.
“Niin minäkin. Heistä tulee varmasti aivan ihania pienokaisia”, naukaisin. “No niin, jatketaampas saalistusta”, totesin ja lähdin etsimään saalista.
Jonkin aikaa saalistettuamme olimme saaneet jo pari saaliseläintä kiinni. Tassutin Lehtomyrskyn luokse, joka näytti hieman väsyneeltä.
“On varmaan parempi palata jo takaisin leiriin”, totesin. Ystäväni nyökkäsi. Hymyilin lempeästi ja menin hänen vierelleen varmistamaan, että sai kaikki kantamuksensa mukaansa. Siinä hänellä ei näyttänyt olevan niinkään ongelmaa. Pian hän sai kaiken mukaansa ja lähdimme vieri vieressä tallustelemaan kohti leiriä.

Leirissä hyvästelin ystäväni nopeasti ja lähdin kohti pentutarhaa. Halusin jutella Sypressikuiskeelle. Ahdistuksen tunne oli alkanut puskea taas takaisin ja minusta tuntui, että naaras oli aina osannut rauhoittaa minua. Kannoin mukanani hiirtä jonka olin napannut. Ajattelin, että antaisin sen hänelle.
“Sypressikuiske?” huhuilin hiiren takaa saapuessani sisään.
“Täällä näin”, kuului naaraan ääni. Hymyilin veltosti ja istahdin hänen luoksensa laskien hiiren samalla maahan.
“Hei! Pitkästä aikaa. Tuntuu hieman itsekkäältä, etten ole tullut käymään luonasi”, tunnustin samalla, kun tökkäsin hiirtä lähemmäs. “Toin syötävää.”

//Sype?

Kirjoittaja: Ampiainen

Venytelin ja tunsin oudon painavan tunteen. Katsahdin hämilläni vatsaani ja tajusin että se oli vähäk isokoisempi kuin se oli aiemmin ollut. Odotinko pentuja vai olinko lihonnut tajuamattani? En usko että olin lihonut. Enkä osannut edes ajatella että odotaisin! Minulla oli oppilas.. En voisi opettaa häntä samalla kun hoidin pentuja ja asustelin pentutarhassa. Päätin kysyä asiaa myöhemmin parantajilta sillä olin eilen luvannut oppetavani oppilaalleni tänään taisteluliikeitä, opetaisin naaralle ne ja sitten voisin hätäillä kaikessa rauhassa sitä että odotanko pentuja vaiko en.
Tassutin ulos pesästä ja huomasin miltei heti oppilaani haukkatassun aterioimassa parantajaoppilaan vienotassun kanssa. Jäykistyin, naaras saattaisi huomata helposti että odotin pentuja! Tai ehkä ei.. Eihän se edes ollut varmaa ja jos se oli edes totta niin sentään se olisi niin alussa että sitä olisi miltei mahdotonta huomata. Tassutin lähemmäs naaraita hymyillen.
”Haukkatassu, nyt olisi aika mennä taisteluharjoituksiin. Haukkatassu nosti häntänsä hilpeästi pystyyn.
”Jee!” naaras hihkui innokkaasti. ”Heippa, vienotassu! Nähdään myöhemmin!” naaras lisäsi vienotassulle. Vienotassu nyökkäsi pienesti ja vilkaisi minua. Oliko hän huomannut että odotin? Eihän hän voinut. En uskonut että odotin.. Mutta toivoin sitä! Tassutin kuitenkin lopujen lopuksi ulos leiristä ja varmistin että haukkatassu tulisi perässä. Tassutin hitaasti kohti harjoitteluun sopivaa pientä aukiota. Päästyäni sinne aloin oitis miettiä mitä voisin opettaa haukkatassulle, jotain ei raskasta mieluiten.
”Harjoitellaan puolustusliikeitä, minä näytän esimerkkiä, valmistaudu hyökkäyseen”, mauun ja kiinnitän katseeni naarasoppilaan vasempaan etukäpälään huomaisin kuinka naaras asetui enemmän vasemmalle puolustaakseen sitä puolta, hyökkäsin äkkiarvaamatta naaraan oikealta puolelta ja läimmäisin pehmeästi naarasta korvaan. Kun laskeuduin maahan niin käännyin oitis oppilaaseeni päin.
”Näin sinun pitäisi toimia”, selitän lempeästi. ”Yritä sitä nyt minuun” lisään. Haukkatassu kiinniti katseensa oikealle puolelleni mutta kun aloin puolustuskannalle niin naaras teki juuri niinkuin olin oppetanut. Jouduin yllätäen epätasapainoon ja lössähdin maahan vatsalleni.
”Tuo oli hyvä”, mauun ja kömmin pystyyn.
”Moniin menään takaisin leiriin”, mauun. Halusin jo tietää odotinko pentuja vaiko en. Haukkatassu näytti närkästyneeltä mutta nyökkäsi joten lähdimme takaisin leiriin. Yllätäen alkoi sataa lunta ja se vasta minua harmitinkin, emme tarvineet enään yhtään lisää lunta! Murahdin närkästyneenä ja tassutin leiriä kohden suutuneena lumelle. Pääsimme onneksi nopeasti leiriin.
”Haukkatassu, vaihtaisitko pentutarhasta maakualuset? Saisit sen jälkeen vapaaikaa”, mauun. Haukkatassu nyökkäsi mielissään ja kipiti pentutarhaan. Hymähdin ja tassutin ylväästi parantajien pesälle, tunkeuduin turkki lumessa sisään. Ravistelin nopeasti lumet turkistani.
”Hei, leimusilmä? Haluaisin varmistaa erään asian”, mauun. Vienotassu tuijotti hetken minua mutta siirsi katseensa kuitenkin takaisin yrtteihin.
”Niin?” leimusilmä kysyi.
”Haluaisin varmistaa odotanko pentuja”, mauun. Leimusilmä nyökkäsi ja alkoi ilmeisesti tutkia minua tai sitten hän teki jotain muuta.
”Onnea, sinä todellakin odotat pentuja, mutta sinun ei tarvitse kuitenkaan vielä siirtyä pois tehtävistäsi sillä se on vielä niin alkuvaiheessa”, kolli maukui. Sydämeni hypähti ilosta. Minä ja kuusihäntä saamme uuden pentueen! Ehkä yllätäisin hänet myöhemmin! Uskon että tämä haluaisi olla että siiryn oitis pentutarhaan mutta halusin vielä jonkin aikaa hoitaa vielä soturintehtäviä.. Haluaisin viettää aikaa käärmekullan kanssa! Voisin viettää todella paljon aikaa sitten sypressikuiskeen kanssa kun olisin pentutarhassa mutta halusin viettää enemmän aikaa käärmekullan kanssa en näet ollut hetkeen ollut naaraan kanssa tekemisissä. Ikävä kyllä kuusihännällä varmaan olisi joka tapauksessa kiireitä Naavatassun kanssa! Ja minulla on vielä haukkatassun kanssa, mutta nyt aijon viettää aikaa käärmekullan kanssa! Kiitän ja käännyn pois päin parantajasta. Lähden etsiskelemään käärmekultaa mutta löysin kuitenkin sypressikuiskeen istuskelemassa pentutarhan edustalta joten päätin kertoa jo pentutarhaan siirtyneelle odotavalle ystävälleni.
”Hei, Sypressikuiske!” kehrään. Sypressikuiske huomasi minut yllättäen ja nosti häntänsä mielissään ylös.
”Hei lehtomyrsky!” naaras vastasi hymyillen. Siirtelin hetkisen tassujani lumessa kunnes siirsin katseeni taas ystävääni hymyillen.
”Odotan kuusihännän pentuja”, mauun ylpeänä. Sypressikuiskeen katse kirkkastui ilosta.
”Mutta älä kerro hänelle! Haluan yllätää hänet vähän myöhemmin ja haluan olla vielä vähän aikaa soturintehtävien pariissa!” pyydän silmät suurina ja anovina. Sypressikuiske hymyili ja nyökkäsi.
”Kiitos, ajattelin mennä käärmekullan luo”, mauun ja lähden silmät loistaen etsimään ystävääni. Vilkuilin ympärilleni kunnes lopulta huomasin käärmekullan tassutavan ulos soturien pesästä.
”Hei, käärmekulta! Haluasitko ehkä metsästää yhdessä? Emme ole hetkeen olleet oikein tekemisissä joten ajattelin että se olisi kivaa! Ihan kahden vain? Sopiiko?” mauun innokaasti. Käärmekulta pysähtyi nopeasti ja käänsi katseensa minuun.
”Sopii kyllä, mutta entä haukkatassu?” naaras kysyi.
”Annoin hänelle vaapata! Menään nyt kuitenkin metsästämään! Voidaan jutella enemmän sitten metsällä”, kehrään. Käärmekulta nyökkäsi ja tassutimme yhdessä ulos leiristä. Kun olimme hyvän matkan päässä leiristä niin pysähdyin kuin edessäni olisi ollut jokin este. Nostin kuononi pystyyn ja aloin haistella ilmaa riistan varalta. Huomasin pari laimeaa riistan hajujälkeä, hiiri, päästäinen ja myyrä. Kuitenkin ne olivat niin laimeitta että ei edes kannattanut yrittää seurata hajujälkeä. Haistoin kuitenkin jotain tuoreempa, haistoin oravan! Se oli voinnyt tästä vasta äskettäin.
Asetauduin vaanimisasentoon ja näytin hännälläni merkin käärmekullalle tehdä samoin. Hiivin eteenpäin kunnes jo näinkin oravan joka taisi etsiä ruokaa. Pysähdyin nopeasti.
”Käärmekulta, mene tuonne jotta voimme piiritää sen”, kuiskaan ja odotan kuinka naaras hiipi sinne minne olin käskennyt. Hiivin toiselle puolelle aukiotta jotta orava juoksisi käärmekultaa päin, jos se huomasi minut ennen kuin olisin tarpeeksi lähellä. Hiivin hitaasti lähemmäs oravaa kunnes tunsin kuin jokin olisi potaksut minua, päästin pienen inahduksen mutta se silti riitti säikäyttämään oravan. Onneksi se juoksi niinkuin olin suunnitellut kohti käärmekultaa. Katsahdin vain juuri ja juuri huomatavasti suurentunnutta vatsaani.. Oliko pentuni potkaisut minua? Ei varmaankaan. Siirsin nopeasti katseeni kohti käärmekultaa jota kohti orava oli juossut mutta kuitenkin näinkin oravan hännän katoavan juuri käärmekullan vieressä olevan puun oksistoon. Näin siitä aina välillä pienen vilauksen mutta tiesin että olimme menetäneet sen.
”Hiirenpapanat!” ärähdin ja nousin seisomaan. Tassutin kohti käärmekultaa harmissani.
”Menetimme tuon oravan mutta kyllä me toivottavasti löydämme jotain muutakin! Yritetään nyt uudestaan”, mauun. Oli minun syytäni muutenkin että olimme menettäneet sen oravan! Katsahdin vatsaani. Ei.. Ei se ei ole teidän syyttäne pennut! Se on yksin minun syytäni.
”Käärmekulta, haluan kertoa sinulle kuitenkin jotain ennen kuin jatkamme saalistusta”, mauun.
//käärme? 🙂

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Käärmis

Makasin leirissä hiljaa ja muistelin kokoontumista. Siellä oli ollut todella paljon kissoja! Olin päätynyt juttelemaan jokusen kanssa, mutta en kamalan monen.
Pieni huokaus pakeni suustani, kun kierähdin sammalillani ja nousin ylös. Ulkona oli pimeää. Kaikki oppilaat olivat nukkumassa lähekkäin pitäen toisensa lämpiminä. Minä sen sijaan en saanut unta, kun oli niin paljon ajateltavaa.
Ärtymys kupli sisältäni, kun katsoin siihen kohtaan, jossa Sädesäihkeen nukkumapaikka oli ollut. Kolli oli saanut soturinimensä, eikä ollut edes tullut juttelemaan kanssani sen jälkeen! Muistin kuinka pettymys ja viha oli purkautunut sisälläni ja oli tuntunut siltä, että koko klaani oli ollut liian pieni ja ahdas paikka minun olla.
Ärähdin ja suljin silmäni. Miksi edes välitin asiasta? Sädesäihke oli muutenkin kamala pikkupentu! Hän vain roikkui siinä ärsyttävässä Käärmekullassa! Naaras vei minun huomioni, enkä saattanut sietää sitä. Käärmekulta tuntui olevan aina niiden kissojen luona, joiden kanssa itse halusin olla. Tai sitten hän vain saapui paikalle ja vei kaiken huomion itseensä. Se oli kamalaa! Minäkin tarvitsin huomiota, ja kipeästi!
Hiippailin ulos pesästä. Ehkä pieni jaloittelu saisi unen tulemaan. Kuitenkin kylmä lumi polkuanturoissa tuntui vaan virkistävän ja saavan koko kehon kireäksi. Miksi kaikki universumissa oli minua vastaan?
Tepastelin eteenpäin. Minun täytyisi saada soturinimeni pian! Ja sitten kumppani! Näyttäisin kaikille sillä, että olin mitä parhain kissa, kun löysin itselleni niin nopeasti kumppanin. Se tarkoittaisi, että kaikki ihailivat minua, ja Käärmekulta ei ollut mitään minuun verrattuna! Naaras ei ollut vieläkään löytänyt itselleen edes kumppania. Hän oli ollut soturi jo… ikuisuuden! Miten hölmöä. Se vain todisti, että kukaan ei pitänyt hänestä.
Tassutin nyt takaisi kohti oppilaiden pesää. Olin onnistunut purkaa jo hieman ajatuksiani. Ehkä nyt saattaisin rauhoittua nukkumaan? Ei, en saattanut.
Pyörin sammalillani kuin villiintynyt mäyrä. Ajattelin kumppanivaihtoehtoja. Ehkä saisin lopulta Sädesäihkeen puolelleni? Hän voisi olla hyvä vaihtoehto. Tai ehkä Naavatassu, kun hänestä tulisi soturi? En kyllä tosin tuntenut savunharmaata kollia niin hyvin, että olisin saattanut sanoa olisiko kumppanuus hänen kanssaan hyvä vai huono idea. Ehkä Ahmatassu olisi sopiva? Pitäisikö hän minusta? En tuntenut tätäkään oppilasta niin hyvin, että tietäisin, mutta hän voisi olla potenttiaalinen vaihtoehto.
Huokaisin ja yritin käpertyä paikalleni ja mennä nukkumaan, mutta sen sijaan päädyin taas kierimään pedilläni. Huokaisin. Ei siitä tulisi mitään. En tulisi koko yönä nukkumaan.
Asetuin taas paikalleni ja tuijotin seinää. Yritin tyhjentää mieleni ja tuntui siltä, että aivoni vain tuottivat lisää ajatuksia aina, kun puskin yhden pois. Olisiko nukkumisessa edes lopulta ideaa? Kuitenkin sitä ajatellessani haukottelin. Silmäni painautuivat itsestään kiinni ja nukahdin.

Herätessäni tunsin kylmän viiman ylläni. Katselin lähes tyhjää oppilaiden pesää. Tuntui kuin jokin olisi ollut siitä vierelläni. Jokin kylmä ja kolkko. Katselin ympärilleni, mutta en nähnyt mitään erikoista. Taisin vain ajatella kaiken.
Astelin ulos pesästä. Lähdin etsimään seuraavaksi Talvikkitakkua. Hän sentään oli mestarini ja ajattelin, että olisi mukavaa mennä taas harjoittelemaan.

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kuutamolaine paineli tassuillaan lunta tiiviimmäksi allaan ja yritti olla välittämättä kylmän tunteesta, joka levisi hänen jalkojaan pitkin muualle kehoon. Tämä lehtikato oli tavallista kylmempi, ja se kyllä näkyi ja tuntui.
Onneksi sentään jokainen sai päivittäin syödäkseen eikä kenenkään tarvinnut mennä tyhjällä vatsalla nukkumaan, vaikka riistan väheneminen näkyi selvästi kissojen laihtuneissa ulkomuodoissa. Kuutamolaine huomasi itsekin olevansa tavallista nälkäisempi päivän aikana, mikä luultavasti johtui kehon jatkuvasta energiankulutuksesta ruumiinlämmön ylläpitämiseksi.
Hengitys nousi huuruna ilmaan, kun Kuutamolaine huokaisi hiljaa ja kohotti katseensa kirkkaalle, pilvettömälle taivaalle. Se oli hyvin vaaleansininen, ja jostain puiden takaa siivilöityi kellertävää auringonvaloa.
“Anteeksi, en kai häiritse?” Vieras naukui sai hänet kääntämään kuononsa siroon, mustaan naaraskissaan. Kissa oli tullut erään partion mukana leiriin ja oli ilmeisesti vieraana. Kuutamolaine pudisti pikaisesti päätään, ja muukalainen jatkoi esittelemällä itsensä ja kertomalla asiansa. Erakolla oli ilmeisesti kysymyksiä klaanielämään liittyen, mikäli hän tulkitsi naarasta oikein.
“Hauska tavata, Kalla! Minä olen Kuutamolaine”, hän esittäytyi ystävällisesti ja nyökäytti vähän päätään Kallalle. “Jos sinulla on kysyttävää tavoistamme tai muusta sellaisesta, vastaan mielelläni.”

//Kalla?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Leimusilmä tunsi sydämensä hypähtävän riemusta, kun hän silmät avatessaan näki pitkästä aikaa tutun maiseman. Hän katseli ympärilleen tähtihohtoisella niityllä ja väkisinkin liikuttui näkemästään. Viimeksi hän oli päässyt käymään täällä ennen sodan alkua, mistä oli jo monen monta kuuta.
“Leimusilmä.” Mustavalkoisen parantajan pää käännähti äkkiä lempeän nau’un suuntaan. Hän tunsi polttavan kuumien kyynelten nousevan silmiinsä puhujan nähdessään.
“Liljatuuli”, hänen onnistui kähistä samalla kun hän kiiruhti entistä mestariaan vastaan.
Liljatuuli näytti vahvalta ja terveeltä, eikä hänessä ollut merkkejään nälkiintymisestä tai ruhjeista, kuten silloin, kun he olivat vielä olleet vankeina Kuolonklaanin reviirillä. Ainoa iso muutos hänen ulkonäössään oli se, että hänen turkkinsa loisti tähtien valoa. Sen näkeminen samaan aikaan lohdutti ja suretti Leimusilmää.
“Olen niin hirveän pahoillani, että sinulle kävi niin kamalasti… Jos olisin tiennyt, mihin he veivät sinua, en olisi ikinä antanut sen tapahtua.” Hän painoi päänsä alas murheissaan ja pudisteli sitä hiljaa. “Jos vain -…”
Liljatuuli kosketti hännällään hänen lapaansa hellästi. “Jossittelu ei muuta menneitä. Kumpikaan teistä ei olisi pystynyt muuttamaan kohtalon kulkua.” Leimusilmä näki edesmenneen parantajan katsetta surua ja kaipuuta, mutta myös toiveikkuutta. “Tärkeintä on, että te olette elossa ja jatkatte sitä, minkä puolesta minä annoin elämäni. Eloklaani on saanut sinusta loistavan parantajan, ja olen varma, että koulutat oppilaastasi vähintään veroisesi.”
Vasta silloin hän muisti Vienotassun, joka oli tullut hänen mukanaan Kuuluolalle. Hän hätkähti ja rupesi vilkuilemaan ympärilleen naarasta etsien, kun huomasi tämän tassuttavan heitä kohti vihreät silmät uteliaasti tuikkien.
“Hei, kuka sinä olet?” Vienotassu kysyi Liljatuulelta päästyään heidän luokseen. Oppilaan nenä värisi vähän, kun tämä tutkaili tähtikissaa katseellaan.
“Minä olen Liljatuuli, Eloklaanin parantaja ennen Leimusilmää”, Liljatuuli esittäytyi ystävällisesti ja nyökäytti päätään nuoremmalle kissalle. “Sinä taidatkin olla Vienotassu, eikö vain? Leimusilmä on tehnyt hyvän valinnan.”
Leimusilmä katsoi vuorotellen entistä mestariaan ja oppilastaan. Hänen suupielensä nykivät ylöspäin, ja hänelle tuli lämmin, levollinen olo. Aivan kuin asiat olisivat viimein loksahtaneet takaisin paikoilleen kauan kestäneen sekasorron jälkeen.
Edessään hän näki yhtä aikaa menneisyytensä ja tulevaisuutensa, ja pitkästä aikaa häntä ei pelottanut katsoa eteenpäin.

//Vieno saa jatkaa vielä halutessaan 🙂

Kirjoittaja: Ampiainen

Pudistelen päätäni, Leimusilmä hymyili minulle lempeästi tämä nyökkäsi ja johdatti minut luolan pimeyteen. Värisytin viiksiäni hennosti joka hetki kunnes astuin valoon ja näen edessäni lammen ja jäykistyin silkasta innostuksesta ja lumoutuneena.
”Piitäkö meidän uida tuossa vai mitä me teemme?” utelen mestariltani.
”Emme me siinä ui”, leimusilmä naurahti. Sirristelin silmiäni hölmistyneenä.
”Mitä me sitten teemme? Miten me pääsemme tähtiklaanin!” utelin. Nämä kysymykset olivat tulleet mieleeni vasta lammen nähtyäni.. Minun olisi pitänyt kysyä ne jo aijemmin ennen kuin tulimme sisään luolaan! Olin hiirenaivo!
”Annaskun näytän esimerkkiä”, kolli kehotti. Tassutin hitaasti lampea kohden edelleen närkästyneenä itselleni, asetaudun maakulle ja painoin kuononi veteen ja lipaisin pari pisaraa vettä aivan kuten leimusilmä oli juuri tehnyt ennenkuin oli nukahtanut. Nukahdin melko nopeasti.

Heräsin yllätäen kauniilta nummelta ja katselin ympärilleni hämilläni olin ilmeisesti tähtiklaanissa. Toljotin hetkisen ympärilleni hämilläni kunnes näin edessäni leimusilmän joka keskusteli jonkun naaraskissan kanssa. Pitikö minunkin puhua kissan kanssa? Tassutin uteliaana mestarini ja naaraskissan luo.
”Hei, kuka sinä olet?” kysyn kissalta ja toivon että minun ei pitäisi olla jossain aivan muualla.
//leimu? Tönkkö ja huono 🙁

Kirjoittaja: Elandra

AMPIAINEN
Vienotassu: 12kp –

AURA
Lieskakajo: 4kp –

ELANDRA
Mesitähti: 24kp! –
Haavemuisto: 5kp –
Karjuvirne: 8kp –
= 37KP

EMPPUOMPPU
Kortetuike: 18kp –
Hiilihammas: 7kp –
Leimusilmä: 7kp –
= 32KP

SAAGA
Tähtimötaivas: 7kp –
Varputassu: 9kp –
Nopsaliekki: 5kp –
Sädesäihke: 9kp –
Perhotassu: 4kp –
= 34KP

Kirjoittaja: Elandra

Metsässä kaikki vaikutti aivan tavalliselta, missään ei näkynyt, kuulunut tai haissut mitään normaalista poikkeavaa. Uskaltauduin siis rentoutumaan hieman ja nauttimaan Tähtimötaivaan seurasta. Oli ilo nähdä, miten hyvin mustavalkea naaraskissa oli toipunut kuumetaudistaan. Huomaamattani kasvoilleni piirtyi hento hymyn kaltainen virnistys, kun katseeni seilasi metsiköstä vierelläni kulkevaan naarassoturiin. Hankeen tehty polku oli melko kapea, joten kulkiessamme turkkimme hipoivat tasaisin väliajoin toisiaan. Tähtimötaivaan läsnäolo sai edes pieneksi hetkeksi minut unohtamaan kaiken synkkyyden, joka varjosti elämääni. Juuri nyt en pelännyt lainkaan tulevaisuutta tai sitä, että jäisin ypöyksin Eloklaaniin. Virne kasvoillani oli muuttunut lämpimäksi hymyksi, kun katseeni oli nauliintunut rinnallani kulkevaan soturiin. Juuri sillä hetkellä Tähtimötaivas vilkaisi minuun päin. Hänen korvansa painuivat hämmennyksestä aavistuksen verran luimuun ja naaras hidasti tahtiaan.
”Onko sinulla kaikki hyvin? Näytät hieman oudolta”, naaras ilmoitti jokseenkin epäröiden. En vaivautunut peittelemään hymyäni ja iloani.
”On, kaikki on paremmin kuin pitkään aikaan”, vastasin rauhallisella äänellä ja nyökyttelin päätäni, ”et arvaakaan, kuinka paljon olen kaivannut seuraasi. Heh, taidan olla hieman erakkoluonne, sillä ei minulla ole täällä muita ystäviä kuin sinä.”

//Tähtimö?

Kirjoittaja: Saaga

Nyökkäsin ja seurasin Karjuvirnettä. Hän johdatti minut ulos leiristä. Hymyilin pienesti kävellessäni hänen rinnallaan.
“Oih, aina niin ihana lehtikato on täällä ja luntakin päätti tulla oikein urakalla”, nau’uin katsellen ympärilleni valkoisessa metsässä. Oli pilvinen sää mutta lumi valaisi metsää auringonkin edestä, se kimalteli kauniisti ja jäin hetkeksi vain tuijottamaan kuinka hile lumen pinnalla kimalteli meidän kävellessämme.
“Niinpä”, Karjuvirne totesi ja katseli polkua edessämme, minkä tietysti ymmärsin, koska jos vain tarkkaili lunta saattoi helposti kompastua johonkin. Ilma oli raittiimpaa metsässä kuin leirissä ja nautin siitä täysin siemauksin – ja syvin henkäyksin.
“Tähtimötaivas, kaikki hyvin?” Karjuvirne varmisti.
“Joo, ilma vain tuntuu niin raikkaalta verrattuna leiriin ja varsinkin parantajien pesään”, sanoin tuhahtaen. En ymmärtänyt miten parantajat kestivät yrttiensä hajua kaikki yöt ja päivät.
“Minne me olemme menossa?” kysyin kiihdyttäen tahtiani polun leventyessä. Pian kävelimme samaa rauhallista tahtia vierekkäin.
“En tiedä”, vanhempi soturi vastasi. Turkkiani kuumotteli. Kahdestaan Karjuvirneen kanssa metsässä ilman määränpäätä? Kelpasi minulle! Hiljenin hetkeksi taas omiin ajatuksiini.
//Karju?

Kirjoittaja: Saaga

Olin monta kertaa melkein hylätä piiloni mutta päätin kuitenkin yrittää pysyä paikallaan niin kauan kuin vain mitenkään jaksaisin vaikka paikalla oleminen ei ollutkaan vahvuuksiani. Liikahdin vähän nähdessäni Hiilihampaan pensaani alla. Koitin nimittäin piiloutua paremmin mutta yritys koitui kohtalokseni ja mestarini löysi minut. Kolli kehui minua kehräten hilpeästi.
“Kiitos paljon!” naukaisin. Olin saanut odotella jo niin kauan, että jalkani tuntuivat jäykiltä ja mielellään tassutin pois pensaan alta. Hiilihampaan kehut pyörivät mielessäni ja olin hyvin iloinen, että olin vakuuttanut mestarini edes jotenkin taidoillani.
“Pidin tästä harjoituksesta tosi paljon!” intoilin ja loikin pari kertaa ympäriinsä saadakseni hieman lämpöä kehooni paikallaan kököttämisen jälkeen. Hiilihammas katsoi minua huvittuneena.
“Mitä me nyt teemme?” kysyin innoissani. Halusin tehdä jotain yhtä jännää kuin äsken.
“Voisimme nyt kokeilla sitä mitä ihan aluksi kerroin, eli pystytkö tekemään yllätyshyökkäyksen kimppuuni. Jos jaksat, siis”, mestari kertoi. Nyökyttelin. Kyllä minä jaksaisin.
“Kyllä jaksan. Voisin vaikka juosta koko reviirin ympäri monta kertaa!” sanoin ja loikkelin taas pari kertaa ympäri yhden puun. Helauttelin häntääni innoissaan hitaasti edes takaisin.
“Eli voitko antaa tarkemmat ohjeet?” kysyin hieman ujosti. En oikein tiennyt mitä tehdä mutta kai se oli se syy miksi olin oppilas.
//Hiili?

Kirjoittaja: Saaga

Palasin partiosta takaisin leiriin. Sädesäihke oli nimitetty eilen ja olinkin silloin onnitellut häntä mutta haluaisin löytää kollin vielä. Äkkäsinkin hänet aukiolta aika nopeasti mutta hän jutteli Nopsaliekin kanssa. Heillä näytti olevan ihan hauskaa joten painoin pääni ja menin muualle. En kehtaisi häiritä uutta soturia varsinkaan, kun hän oli toisen soturin seurassa. Näin aukion laidalla Kimalaistoiveen yksikseen. Naaras oli hoitanut joskus minua ja Korpitassua, – silloista Korpipentua – kun Lehtomyrsky oli ollut muualla tai lepäämässä. Halusin kovasti mennä juttelemaan hänelle mutta en uskaltanut lähestyä ikikuningatarta. Kimalaistoive kuintenkin huomasi katseeni ja väläytti minulle hymyn ja pienen nyökkäyksen. Oletin sen tarkoittavan, että voisin mennä hänen luokseen. Tassutin varovaisesti lähemmäs ja koitin näyttää mahdollisimman rauhalliselta vaikka minua jännitti ja sydämeni tuntui hakkaavan yhtä kovaa kuin se voisi keskellä taistelua tehdä. En ymmärtänyt miksi minua jännitti näin paljon. Kissahan oli klaanitoverini. Ihan kuin hän muuttuisi pian painajaisteni ilkeäkasvoiseksi Kimalaistoiveeksi ja kävisi kimppuuni. Epäröin vielä hetken mutta otin sitten pari askelta lisää ja nyt olin jo niin lähellä etten voisi perääntyä. Jäin seisomaan Kimalaistoiveen eteen ihastelemaan tassujani ja maata.
“Hei”, nau’uin tärisevällä äänellä. Häpesin itseäni. En ollut yleensä näin ujo. Miksi ihmeessä ajattelin, että minun painajaiseni olivat totta? Ne olivat vain unia ei Kimalaistoive minun kimppuuni kävisi.
“Mietin, että haluaisitko jutella tai… syödä yhdessä?” nau’uin katkaisten lauseen kahtia vilkaistakseni ikikuningatarta ja jatkoin taas katsoen tassujani.

Kirjoittaja: Elandra

”No, mikäs siinä sitten”, tokaisin virnistäen ja lapojani kohauttaen samalla kun käänsin katseeni kohti pilvistä taivasta ennen kuin jatkoin, ”mutta jos yksin ajattelit hoitaa rajat, on sinulla aika paljon tekemistä niiden kanssa.”
Huomasin sivusilmälläni, kuinka Tähtimötaivaan katse kääntyi minun suuntaani. Hän käänsi sen kuitenkin vaivihkaa pois, alkaen katsella kanssani taivasta.
”Heh heh”, naaras vastasi mukamas nauraen. Vilkaisin ystävääni hyväntuulisesti virnistäen.
”Kielsikö Leimusilmä sinulta myös kävelyretket?” esitin kysymyksen mustavalkealle naaraskissalle, joka käänsi taas katseensa minuun. Katsoimme hetken ajan toisiamme silmiin, ennen kuin nuorempi soturi laski katseensa maahan.
”Hän sanoi, etten saisi osallistua partioihin”, naaras kertoi.
”Eli kävelyretkiä ei ole kielletty”, nau’uin ja nousin jo ylös ennen kuin olin kysynyt edes naarasta mukanani ulos. Tähtimötaivas vilkaisi minua kysyvä ilme kasvoillaan. Ennen kuin hän ehti edes avata suutaan sanoakseen jotain, olin jo aloittanut puhumisen:
”Olet mädäntynyt leirissä jo niin pitkään, että minä vien sinut nyt ulos. Jos viivyt leirissä pidempään, et pian enää edes muista, miten metsässä liikutaan. Vai onko sinulla jotain parempaa tekemistä?”

//Tähtimö?

Kirjoittaja: Elandra

”Älä koske minuun!” Kharon rääkäisi ja alkoi räpiköidä vanhemman soturin tarttuessa tätä niskanahasta kiinni. Maattuaan pesässä toimeettomana ties miten pitkään, Kharon oli menettänyt merkittävän määrän voimastaan. Hän ei kyennyt estämään Lieskakajoa, kun tämä repi itseään aavistuksen verran suurempaa soturia pois parantajan pesästä. Kharon alkoi huutaa ystävälleen hävyttömyyksiä, vaatien tätä irrottamaan otteensa. Hetken kuluttua Lieskakajo pysähtyi ja irrotti otteensa Kharonin niskanahasta.
”Mitä täällä tapahtuu?” naaraskissan ääni kuului Lieskakajon takaa. Kharon kampesi itsensä äkkiä huterille jaloilleen ja kääntyi hurjistuneena Lieskakajon puoleen.
”Olemme vain menossa ulos, Haavemuiston on kohdattava todellisuus”, Lieskakajo vastasi heidän luokseen saapuneelle Korppisiivelle. Kharon ravisteli päätään ja perääntyi kauemmas.
”Jos sinä vielä kosket minuun, minä en anna sinulle ikinä anteeksi! Olin oikeassa, olin koko ajan oikeassa! Sinä olet paha, olet ilkeä, kiero valehtelija!” Kharon parkaisi karvat pystyssä ja selkä kaarella. Valkoturkkinen soturi koki, ettei voisi enää luottaa punaturkkiseen ystäväänsä. Miksi Lieskakajo oli valehdellut Liljatuulen kuolleen? Kollihan oli itse päästään sekaisin! Ei Kharon sentään enää harhoja nähnyt, Liljatuuli oli käynyt juttelemassa hänen kanssaan monet kerrat.
”Isä? Lieskakajo? Mitä tämä tarkoittaa? Onko kaikki hyvin?” hämmentynyt Rauhalaulu asteli varovaisin askelin Kharonin, Lieskakajon ja Korppisiiven luokse. Kharon pudisteli päätään.
”Ei. Kaikki ei ole hyvin. Minä varoitan sinua, Lieskakajo”, valkoturkkinen kolli käänsi katseensa entiseen ystäväänsä, ”jos sinä et nyt katoa silmistäni, en ota vastuuta seurauksista.”

//Lieska?

Kirjoittaja: Elandra

Kun lumeen juuttunut möykky alkoi puhua, tunnistin sen kissaksi. Kissan ääni kuulosti tutulta, mutten saanut päähäni, mistä kissa oli tuttu. Kortetuike oli alkanut pohtia, miten saisimme muukalaisen vapaaksi lumen vankeudesta.
”Se voisi toimia”, naukaisin pojalleni päätäni nyökytellen. Siirryin lumeen juuttuneen kissan toiselle puolelle ja aloin kaivaa lunta tämän viereltä, ja Kortetuike teki samoin toisella puolella. Kissa oli selvästi kylmissään, sillä hän tärisi kovasti meidän yrittäessään irrottaa häntä.
”Koeta nostella vähän tassujasi”, ohjeistin jumittunutta kissaa, kun olin saanut kuovittua mielestäni riittävästi lunta käpälilläni. Kissa yritti, mutta mitään ei tapahtunut.
”Ei se onnistu”, hän kertoi ja pudisteli päätään. Vilkaisin Kortetuiketta, jonka kasvoille oli piirtynyt mietteliäs ilme.
”Yritetään vielä”, nau’uin, joten ryhdyimme oitis toimeen. Minunkin alkoi tulla kylmä, kun seisoin hangessa. Lumi oli kovaa, joten sen kaivaminen alkoi hiljalleen sattua. En kuitenkaan voisi lopettaa, sillä ei tätä kissaraasua voinut tähänkään jättää. Kissa yritti taas liikahtaa, jolloin hän sai käpälänsä vapaaksi.
”Hei, se toimii!” Kortetuike hihkaisi. Kissa pääsi irti lumesta, ja ohjasimme hänet polulle, jolta olimme saapuneet. Kun katselin naamiokuvioista kissaa, sain viimeinkin päähäni kuka hän oli. Tämä kotikisu oli ollut leirissämme aiemminkin.
”Hei, sinähän olet Puh, eikö niin?” varmistin ystävällisesti hymyillen.

//Puh?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Jännitys kupli Leimusilmän sisällä, kun hän johdatti oppilastaan halki hämärtyvän metsän. Vaikka viime käynnistä olikin aikaa useampi kuu, hän muisti yhä kirkkaasti reitin onkalolle, jonka kautta pääsi kulkemaan klaanien reviirien ali mystiseen Kuuluolaan.
Tämä oli ensimmäinen puolikuu sitten sodan alkamisen, eikä parantaja voinut olla tuntematta oloaan hermostuneeksi. Hän odotti kovin pääsevänsä tapaamaan kaikki edesmenneet parantajat ja luomaan jälleen yhteyden Tähtiklaaniin, mutta samaan aikaan häntä pelotti.
Mitä jos Tähtiklaani ei saapuisikaan paikalle? Tai jos se tulisi, mitä hän sanoisi Liljatuulelle, kun he taas näkisivät toisensa pitkän ajan jälkeen? Entä mitä sitten, jos hänen entinen mestarinsa ei olisikaan jostain syystä heidän esi-isiensä joukossa?
Leimusilmä yritti rauhoittaa mielensä sisäistä myllerystä. Hän muistutti itseään siitä, ettei ollut tällä matkalla yksin, vaan mukana oli myös Vienotassu, jolle tämä puolikuun tapaaminen oli ihka ensimmäinen. Jos jollakulla oli syytä jännittää, niin tällä. Leimusilmän oli tehtävä parhaansa pitääkseen hermonsa kurissa, Vienotassun vuoksi vähintään.

Lunta oli tullut paljon, mutta se ei onneksi ollut peittänyt pensaan alla piilossa olevaa onkalon suuta. Taivas oli vetänyt jo ylleen mustan hunnun, ja ensimmäiset tähdet tuikkivat pimeyttä vasten.
Leimusilmä veti päänsä ulos pensaasta varmistettuaan ensin, että reitti oli selvä. Hän käännähti kohti Vienotassua, jonka turkki hohti hopeisena heikossa puolenkuun kajossa. “Tästä eteenpäin kuljemme maan alla. Tämä tunneli vie meidät Kuolonklaanin reviirillä sijaitsevan Hehkulammen alla olevaan luolaan, jossa tapaamme esi-isämme”, hän selitti oppilaalle rauhallisesti. “Reitti on pimeä, joten silmiemme sijaan meidän on turvauduttava muihin aisteihimme. Kun pääsemme perille, asetumme Kuulammen äärelle makaamaan ja kosketamme vettä nenällämme. Sillä tavalla luomme sillan meidän ja Tähtiklaanin välille ja pääsemme tapaamaan heitä Hopeahännän metsästysmaille puolenkuun ajaksi.”
Vienotassu kuunteli mestarinsa ohjeistusta silmät ymmyrkäisinä. Leimusilmä soi naaraalle kannustavan hymyn, vaikkei ollutkaan varma, kuinka hyvin hänen ilmettään pystyi lukemaan pimeässä.
“Onko sinulla vielä kysyttävää, ennen kuin menemme sisään?” Hän vilkaisi vaivihkaa taivaalle. Heillä olisi vielä aikaa ennen kuin puolikuu saavuttaisi lakipisteensä.

//Vieno?

Kirjoittaja: Saaga

Kokoontuminen oli mennyt oikein mallikkaasti. Olin jutellut pääasiassa Varputassulle mutta myös toisen klaanin oppilaille. Kotona olin ollut väsynyt vaikka en sitä myöntänytkään. Raahauduin vielä Käärmekullan perässä juttelemaan Sypressikuiskeelle. Hän oli ollut mukana kokoontumisessa mutta en ollut kauheasti ehtinyt juttelemaan naaraalle. Katselin hetken, kun emoni ja mestarini vaihtoivat ajatuksiaan.
“Minä olen varma, että Mesitähti nimittää Sädetassun pian soturiksi”, Käärmekulta naukui katsahtaen minuun. Myös Sypressikuiske katsoi minua ja sydämeni hakkasi lujempaa.
“En tiedä. Minulla on vielä opittavaa”, naukaisin vaatimatomana. En halunnut rehvastella emolle.
“Älä höpise. Olet mahtava. Olen nähnyt, kun leikit Perhotassun ja Ahmatassun kanssa ja opetat heille asioita”, Sypressikuiske alkoi hössöttää. Huiskaisin häntääni ja astuin kauemmas.
“Minä menen nyt nukkumaan. Olen väsynyt”, sanoin ja painuin oppilaiden pesään. Päässäni pyöri ajatus siitä, että tämä saattoi olla viimeinen yöni siinä pesässä.

Aikaa kului eikä soturinimityksiäni näkynyt. Lumi oli oikea riesa tässä vaiheessa varsinkin saalistuspartioissa. Kissat melkein upposivat siihen eikä riistaa löytynyt enää niin helposti. Olimme olleet partiossa Varputassun kanssa ja tulleet takaisin leiriin. Meillä molemmilla oli nälkä, joten päätimme jakaa saalista ja toinen oppilas ehdotti, että jakaisimme linnun. Hän muisti sen olevan lempiriistani ja hän oli napannut yhden. Kannoimme sen yhdessä aukion laidalle ja aloimme aterioimaan. Vaihdoimme pari sanaa vielä ennen kuin menimme petiin.

Heräsin tavalliseen päivään mutta yhtäkkiä olinkin seisomassa Litteäkivellä Mesitähden kera omissa soturinimityksissäni. Sydämeni hakkasi kiivaasti mutta koitin keskittyä kuuntelemaan Mesitähteä.
“Olemme tänään kokoontuneet tänne Litteäkiven ääreen todistamaan Sädetassun soturiseremoniaa. Hänen olisi nyt aika tulla soturiksi. Lupaatko taistella klaanisi puolesta ja saalistaa sille kunnes on aikasi eläköityä, Sädetassu?” Mesitähti muotoili lauseensa. Jouduin hetken sulattelemaan tilannetta ja tuntui siltä, että aika kului todella hitaasti mutta ehti kulua vain silmänräpäys, kun jo vastasin.
“Lupaan”, vastasin ääni täristen.
“Siinä tapauksessa Tähtiklaani kääntäköön katseensa tähän nuorukaiseen, joka on käynyt koulutuksensa. Häntä kutsuttakoon tästä lähtien Sädesäihkeeksi”, Mesitähti lausui ja katsoi minua katseella, joka välitti jotain ystävällismielistä ylpeyttä. Hymyilin.
“Sädesäihke! Sädesäihke! Sädesäihke!” klaanitoverit huusivat uutta nimeäni. Sydämeni ei suinkaan hidastanut tahtiaan vaan sykkeeni vain nopeutui. Tuntui, että räjähtäisin jännityksen sekaisesta ilosta ja ylpeydestä. Kipitin kissojen joukkoon etsimään emoni ja isäni. He istuivat turkkiturkissa katsellen minua. Molemmat hymyilivät.
“Onnea poikaseni”, Aurinkoroihu naukui. Kehräsin ja puskin molempia vanhempiani.
“Rakastan sinua”, Sypressikuiske sanoi.
“Minäkin teitä”, vastasin ja vilkaisin emon vatsaa. Hän oli kertonut odottavansa pentuja jo jonkin aika sitten ja olin iloinen siitä. Saisin pikkusisaruksia. Käännyin ja etsin katseellani Käärmekultaa. Häntä ei kauaa tarvinnut etsiä, koska naaras oli jo putkahtanut jostain vierelleni. Hän kehräsi ja onnitteli minua. Kiitin ja puskin häntäkin. Viimeisempänä Varputassu tuli onnittelemaan minua. Olin todella iloinen nimityksestäni.

Kirjoittaja: Ampiainen

Makoilin raukeana sammalpedilläni ja tarkkailin leimusilmän touhuja, kolli ei ilmeisesti ollut vielä huomannut että olin hereillä. Nousin hitaasti istumaan ja venytelin. Hyppäsin nopeasti alas sammalpediltä ja tassutin lempeästi hymyillen leimusilmän luo ja vilkaisin nopeasti kahta potilasta; varjoliekkiä ja haavemuistoa mutta siirsin kuitenkin katseeni takasin mestariini.
”Hei, leimusilmä?” kysyin ujohkona. Mestarini säpsähti ja käänähti katsomaan minua ensin hämmentyneenä mutta sitten kollin silmiin tuli iloinen pilke.
”Ai, hei vienotassu! En edes tajunnut että olit jo hereillä”, kolli kehräsi. Kehräsin hiljaa takaisin. Kuitenkin sitten aloin tappitaa kollia vetoavasti mutta tämä ei tuntunut tajuavan mitä tarkoitin joten minun pitäisi kysyä sitä ääneen.
”Leimusilmä, onko sinulla minulle jotain tekemistä?” kysyin silmät sirrillä ja vähän närkästyneenä. Tappitin kollia suoraan tämän keltaisiin silmiin.
”Itse asiassa ei juuri nyt, sinun pitäisi levätä iltaa varten sillä lähdemme kuuluolaan tännä iltana”, kolli maukui. Kalistin hiukan päätäni hämilläni.
”Siis mitä? Mikä on kuuluola? Ja miksi me menemme sinne tänään?” kysyin hämilläni.
”Se on pyhä paikka jossa käymme puolikuun aikaan tapaamassa tähtiklaania, sinut vihitään siellä myöskin virallisesti parantajaksi”, mestarini maukui. Nyökkäsin hymyillen.
”Selvä, haluan kuitenkin tehdä jotain, voisinko mahdollisesti auttaa sinua?” kysyin.
”Itse asiassa olin juuri saanut sen asian valmiiksi”, leimusilmä maukui. ”Mutta jos haluat todella tehdä jotain niin voisin opettaa sinulle jotain taas”, kolli maukui. Valpastuin, lisää yrttiopetuksia? Se olisi mahtavaa halusin olla mahdollisimman hyvä parantaja joten minun pitäisi tietää kaikkista yrteistä aivan kaikki! Ja olihan vielä joitain yrttejä joita leimusilmä ei ollut esitellyt minulle! Kolli työnsi eteeni vaaleanpunaisen pallokukkaisen kasvin.
”Muistatko mikä tämä on ja mihin sitä käytetään?” leimusilmä tentasi. Tiesin että varastoissamme ei ollut nyt mitään mitä leimusilmä ei olisi jo oppetanut minulle joten pitäisi vain odottaa että niitä kasvaisi taas jota voisin oppia lisää eri yrttejä. Nyökkäsin tuijottaessani vesiminttua jota meillä ei oikeastaan ollut kuin pari lehteä.
”Tuo on vesiminttua, se pureskelaan ja syödään ja se auttaa vatsakipuun”, mauun. Leimusilmä nyökkäsi.
”Sinä osaat oikein hyvin, meillä ei kylläkään ole juuri nyt mitään uutta mitä sinulle voisin opettaa”, kolli maukui. ”Annan sinulle nyt vapaa-aikaa, mutta muista että sinun pitää muistaa myöskin laittaa levätä matkaamme varten”, kolli lisäsi. Nyökkäsin ja kipitin nopeasti ulos pesästä sillä halusin kertoa Syreenisumulle siitä että pääsisin kuuluolaan! Hän ei kylläkään pääsisi koskaan eikä se varmaankaan olisi hänestä kivaa! Ehkä hänestä tulisi minulle kateelinen? Ei hän varmasti tietää että vain parantajat menevät sinne! Hetkinen.. Menevätkö myös kuolonklaanin parantajat kuuluolaan? Näenkö heidät sitten siellä? Pitääkin kysyä myöhemmin leimusilmältä. Tassutin eteenpäin kunnes löysin syreenisumun. Tassutin naaran luo ja kosketan tämän kylkeä hennosti hännänpäälläni.
”Ai hei, vienotassu! Onko sinulla jotain asiaa?” naaras kysyi. Nyökkäsin innokkaasti ja aloin kertoa ylpeänä.
”Minä pääsen tänään kuuluolaan!” kehrään. Syreenisumu nyökkäsi melko välinpitämätömästi ja siirsi katseensa hiiren jotta oli syömässä. Kohautuin lapojani ja tassutin tuoresaaliskasalle. Napasin kasasta laihan myyrän ja tassutin takasin parantajien pesälle. Kipitän nopeasti leimusilmän luokse.
”Hei leimusilmä, toin sinulle myyrän”, kehrään hiljaa. Leimusilmä vilkaisee minua iloisena ja asetuu aterioimaan kanssani myyrä, haukasin pienen palan myyrästä ja pureskelin. Kun olimme syöneet niin leimusilmä siirtyi taas omiin puuhinsaa ja minä taas menin lepäämään maakualusilleni. Suljin silmäni tiukasti kiinni mutta silti kesti hetki ennen kuin nukahdin mutta silti nukahdin.

Heräsin yllättäen jonkun ravistamana ja ravistaja osoittautui leimusilmäksi.
”Meidän pitää mennä”, kolli maukui. Pomppasin oitis pystyyn ja lähdin nopeasti seuraamaan kollia. Olimme leirin ulkopuolella ennen kuin edes huomasin.
”Ai niin leimusilmä, tuleeko sumutuuli ja hehkuaskelkin?” kysyin uteliaana. Leimusilmä vilkaisi minua ja pudisteli päätään. päädyin sitten olemaan hiljaa loppu matkan ajan.
//leimu?

Kirjoittaja: Aura

Lieskakajoa ahdisti, kun Kharon naukaisi, että heidän ei olisi hyvä jutella kaksin. Oliko Kharon todella juonut jotain myrkyllistä juomavettä ja saanut päänsä sillä sekaisin? Miksi ihmeessä Kharon käyttäytyi noin? Kolli ei voinut enää hillitä itseään, kun laikukas kolli käski häntä hakemaan Liljatuulen paikalle.
“Liljatuuli on KUOLLUT. Kharon, hän on kuollut, mennyttä, poissa. Hän vaeltaa tätä nykyä Tähtiklaanissa. Kharon, en tiedä mikä sinuun on mennyt, mutta anna minun auttaa sinua. Leimusilmäkin haluaa auttaa sinua, me kaikki”, raidallinen kolli mourusi häntä huiskuten. Lieskakajo halusi olla toisen tukena ja hän oli yrittänyt ymmärtää toista. Mutta Kharon tuntui elävän maailmassa missä oli ainoastaan hän itse ja kasa harhakuvia.
“Nyt sinä tulet mukaani”, Lieskakajo naukaisi päättäväisesti ja tarttui kollin niskanahkaan, repiäkseen kollin ylös sammaliltaan. He menisivät nyt kävelylle, halusi soturi sitä tai ei. Ehkä hän voisi viedä kollin Liljatuulen haudalle, auttaisiko se kollia tajumaan mikä tilanne todella oli? Tai auttaisiko, jos hän saisi tuon sukulaiset puhumaan järkeä. Kharon oli jääräpää, mutta Lieskakajo tiesi, että juuri nyt Kharon ei ollut oma itsensä.
//Kharron? 🙁

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Mysteerimöykky paljastui kissaksi, jolla oli yllään kaksijalkojen turkkeja. En oikein ymmärtänyt, mihin kissa tarvitsi toista turkkia, kun sillä oli sellainen omastakin takaa, mutta pidin ihmetykseni omana tietonani, koska en halunnut vaikuttaa epäkohteliaalta.
Kissa, jonka arvelin kaikesta päätellen olevan kotikisu, kertoi olevansa jumissa. Kollin päässä oleva punainen turkki valahti tämän silmille ja sai tämän piipittämään hädissään, ettei nähnyt mitään.
Kurkotin varovasti tassullani turkkia kohti ja yritin liikuttaa sitä kynnelläni ylemmäksi pois kotikisun naamalta. Kolli räpytteli pelokkaana suuria, ruskeita silmiään ja yritti kohdistaa niiden katsetta johonkin.
“Ei hätää”, naukaisin rauhoittelevalla äänellä ja otin askeleen taaksepäin, jotta kissa saisi tilaa hengittää rauhassa. “Me autamme sinut pois jumista tuossa tuokiossa.”
Käänsin miettivän katseeni vieressäni seisovaan isääni. “Auttaisikohan se, jos koettaisimme kaivaa lunta hänen ympäriltään vähemmäksi, niin hän pääsisi liikkumaan paremmin?” En ollut ennen pelastanut lumeen juuttunutta kissaa, joten turvauduin kokeneemman kollin viisauteen. Mesitähti oli varmasti selvinnyt elämänsä aikana jos monenlaisista vaikeuksista. Hän tietäisi, miten pelastaisimme kotikisun pinteestä.

//Mesi ja Puh?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kuljin suu raollaan metsässä, etsien samalla ympäristöstä merkkejä, jotka olisivat saattaneet paljastaa minulle, mihin suuntaan Perhotassu oli lähtenyt. Lunta satoi melko reippaasti, joten suurin osa tassunjäljistä oli ehtinyt jo peittyä. Ilmassa leijaili kuitenkin tuttu tuoksun vivahde, joka johdatti minua oletettavasti oikeille jäljille.
Jossain vaiheessa haju laimeni huomattavasti ja hävisi lähes kokonaan, mikä pakotti minut pysähtymään hetkeksi ja katselemaan ympärilleni. Hetken tiirailun jälkeen huomasin erään pensaan alla tassunjälkiä kohdassa, jonne uutta lunta ei ollut päässyt satamaan. Menin tutkimaan niitä lähempää, ja osasin nuuhkaisemattakin kertoa, että ne kuuluivat Perhotassulle.
Vähän syvemmällä pensaan alla näkyi lumeton kohta, jossa oli rykelmä pakkasenpuremia yrttejä. Niistä lähtevä haju oli kuitenkin varsin voimakas vuodenaikaan nähden.
Pistin merkille yrttien seasta törröttävän risun, johon oli takertunut tukko harmaanruskeaa karvaa. Arvelin naaraan peittäneen hajunsa yrteissä kierimällä, minkä vuoksi minun oli ollut vaikea haistaa häntä.
Peruutin ulos pensaasta ja kävin tarkasti läpi sen ympäristön. Tovin etsinnän jälkeen löysin lisää tassunjälkiä, jotka olivat jo osittain jääneet lumen alle piiloon. Niiden kulkusuunnasta pystyin päättelemään, mihin päin oppilas oli lähtenyt.
Kiersin lähimaastoa hyvän aikaa tuloksetta. Perhotassu oli onnistunut löytämään itselleen hyvän piilon, selvästikin. Kuitenkin jossain kohtaa ohittaessani erään tiheäoksaisen pensaan, nenääni alkoi kutittaa kummasti. Tämä haju…
Katselin ympärilleni kulmat kurtussa, kunnes lopulta suljin silmäni ja keskityin pelkästään haistelemaan, mistä suunnasta se tuli. Kyyristyin pensaan edessä ja ryömin peremmälle sen alle. Samalla hetkellä minulle valkeni, että kyseinen haju oli sama, jolta aiemmin kohtaamani yrtit olivat tuoksahtaneet.
Tiirasin hämärää pensaan juurakkoa silmät keskittyneiksi viiruiksi kaventuneina. Lopulta huomioni kiinnitti hädin tuskin huomattava liikahdus vasemmalla puolellani, ja tajusin katselevani Perhotassua, joka tuijotti takaisin lehtien alta.
“Kylläpä sinä piilon keksit!” kehräsin hilpeästi. “Jos en tietäisi, voisin luulla sinua lehtikasaksi!”

//Perho?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Elandra

Kun olimme lähteneet taas partion aiemmin tänä aamuna tekemää polkua pitkin etelämmäs toiveenamme löytää lisää saalista, Kortetuike oli yllättäen havainnut hangessa jotain poikkeavaa. Kun poikani kertoi siitä minulle, käänsin katseeni punaista myökkyä kohti. Kortetuike nosti häntänsä pystyyn ja pysähtyi. Kiitos hänen varoituksensa, osasin myös itse pysähtyä törmäämättä poikaani.
”En tiedä. Näyttää turkilta, jota kaksijalat pitävät yllään”, nau’uin hämilläni ja otin muutaman askeleen eteenpäin, jotta pääsin Kortetuikkeen vierelle. Nuuhkaisin ilmaa. Tuulensuunta oli juuri väärä. Sen sijaan että tuuli olisi tuonut mukanaan hajuja möykyn suunnalta, se vei meidän hajumme sinnepäin.
”Ovatko kaksijalat noin pieniä?” Kortetuike kysyi, ja minä pudistelin päätäni.
”Ole varuillasi. Käydään katsomassa, mikä tuo on”, kerroin ja lähdin kävelemään nuoren soturin edelle. Koska kyseessä saattoi olla vihollinen, en halunnut antaa kokemattoman Kortetuikkeen mennä edellä ja asettaa häntä vaaraan.
”Hei”, nau’uin hieman kovemmalla äänellä, jos edessämme sattui olemaan jotain elävää. Kun välimatka lyheni, huomasin möykyn liikkuvan. Siristin silmiäni ja otin epäröiden askeleen vielä lähemmäs. Silloin nenääni tulvahti voimakas kissan tuoksu. Se kuului selvästi kotikisulle, sillä kissa haisi vahvasti kaksijaloille ja kaksijalkalalle.
”Oletko sinä kunnossa?” korotin vielä vähän ääntäni, jotta kissa varmasti kuulisi minut. Kaikesta päätellen hän ainakin oli elossa, mutten ollut varma oliko kissa tajuissaan.

//Puh tai Korte?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Pettymys pisteli kuin okaat. Olimme olleet niin lähellä saada jäniksen kiinni, mutta se oli onnistunut jotenkin pyristelemään itsensä vapaaksi ja lätkimään matkoihinsa sellaisella vauhdilla, ettei kumpikaan meistä olisi mitenkään pysynyt sen vauhdissa. Vaikka tiesin sen olleen turhaa, olin vielä yrittänyt lähteä takaa-ajoon, kunnes isäni oli komentanut minut takaisin.
Yritin karistaa turhautumisen turkistani, mutta se viipyi vielä hyvän tovin, ennen kuin se lopulta hellitti kuullessani Mesitähden kannustavat sanat. Oli turha murehtia mennyttä – se ei ruokkisi klaania. Voisimme vielä löytää lisää jäniksiä kauempaa nummilta.
“Tehdään niin.” Väläytin isälleni takaisin toiveikkaan hymyn, ja lähdin kahlaamaan hänen käpälänjäljissään takaisin partion tallaamalle polulle, josta olimme aiemmin poikenneet jäniksen jäljille.
Kuljimme polulla aina vain etelämmäksi. Jostain kaukaa kantautui vaimea hirviöiden murina, kun ne juoksivat Ukkospolkua pitkin. Toisinaan mietin, mitäköhän niiden päiden sisällä mahtoi liikkua. Mihin niillä oli aina niin kauhea kiire?
Tähystin siihen suuntaan josta hirviöiden äänet kuuluivat, ikään kuin olisin voinut nähdä ne täältä asti, kun yllättäen huomasin useamman ketunmitan päässä hangessa jotakin punaista. Pysähdyin ja jäin tuijottamaan sitä valpastuneena ja suu hieman raollaan ilmaa maistellakseni. Tuuli puhalsi kuitenkin meidän suunnastamme, joten se peitti mystiseen möhkäleen hajun alleen.
“Mesitähti”, sihahdin isälleni, joka hidasti askeliaan huomatessaan minun jääneen paikoilleni. “Katso tuonne.” Osoitin kuonollani omituista, liikkumatonta möykkyä. “Mikä tuo on?”

//Mesi ja Puh?