Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Koivu

Pennut kasvoivat vauhdilla. Niiden silmät olivat avautuneet jo reilusti yli puoli kuuta sitten. Varjoliekkiä harmitti hiukan, ettei hän ollut todistamassa sitä, kun hänen tyttärensä avasivat silmänsä ensimmäistä kertaa. Onneksi Sadeturkki oli kertonut hänelle siitä kaiken.
Nyt kun pennut olivat jo kuun ikäisiä, Varjoliekki pääsi seuraamaan niiden kehitystä etenkin liikkumisen suhteen. Pikkuiset ihmettelivät kovasti kaikkea uutta, mikä oli tuoreen isän mielestä suloisin asia maailmassa. Hän rakasti kertoa Kastepennulle ja Ropinapennulle soturin arjesta sun muusta. Partioiden ulkopuolella Varjoliekki viettikin päivät pentutarhalla Sadeturkin ja pentujen seurassa, leikittämässä tyttäriään ja opettamassa näille sellaisia asioita Eloklaanista sekä eläimistä ja kasveista, mistä pienet saattoivat jotakin ymmärtää. Eikä Varjoliekkiä haitannut, vaikka pikkuiset eivät vielä ymmärtäisikään mitään hänen puheistaan. Palkitsevinta kollille oli vain nähdä omat tyttärensä tutustumassa maailmaan uteliaina. Pennut tekivät hänet niin suunnattoman onnelliseksi.
Tänään Varjoliekki oli herännyt aikaisin auringonnousun aikaan. Vaikka pennut nukkuivat suurimman osan ajasta, ei niillä ollut vielä täydellistä päivärytmiä. Sadeturkki joutui siis heräilemään öisin, minkä vuoksi Varjoliekki oli pyrkinyt tulemaan pentutarhalle aina ajoissa ennen partioiden jakoa. Siten hänen kumppaninsa sai otettua isommat tai pienemmät tirsat vielä, ennen kuin kollin oli määrä lähteä hoitamaan velvollisuuksiaan.
Harmaa naaras oli nytkin torkahtanut Varjoliekin valvoessa pentuja. Kastepentu pysytteli yhä suurimman osan ajasta visusti emonsa kyljessä, vaikka olikin jo oppinut ottamaan huojuvia askelia sisarensa tavoin. Ropinapentu oli aktiivisempi tapaus. Tuo oli koko ajan taapertamassa johonkin suuntaan, lukuun ottamatta sitä aikaa, kun tämä nukkui tai oli syömässä. No, välillä Ropinapennunkin sai kuitenkin pysymään aloillaan, kun vain keksi tarpeeksi kiinnostavan tarinan tai puheenaiheen.
Varjoliekki vieritti pikkuruisen sammalpallon Kastepennun käpälien juureen. Kastepennun mittaillessa sammalpalloa katseellaan rauhallisesti kuin käpälän siirtoa harkiten, Ropinapentu kuitenkin töpsötti lujaa vauhtia, epävakain askelin sisarensa eteen ja työnsi molemmat etutassunsa sammalpalloa päin niin, että kupsahti mahalleen. Pallo kuitenkin liikahti, eikä Ropinapentu näyttänyt olevan moksiskaan, vaan nousi oitis takaisin neljälle käpälälle.
”Ohhoh! Hieno lyönti”, Varjoliekki maukui pikkuiselle. ”Annathan Kastepennunkin yrittää, Ropinapentu.”
Kastepentu istui kiltisti paikoillaan ja pällisteli vuoroin Varjoliekkiä, vuoroin Ropinapentua suloisesti. Ropinapentu puolestaan kurtisti hassusti kulmiaan Varjoliekin sanojen jälkeen. Kollin mielestä siinä oli jotain hyvin hellyttävää, miten erilaisesti tyttäret reagoivat asioihin. Hän vieritti sammalpallon takaisin Kastepennulle, joka hetken tarkkailtuaan kosketti sitä pikkuruisella etutassullaan varovaisesti. Pentu teki pienen hellän työnnön ja sammalpallo liikahti.
”Hyvä, Kastepentu!” Varjoliekki kehräsi viikset väristen. Hän kosketti lempeästi Kastepennun päätä kuonollaan. Pikkuinen naaras kehräsi vaimeasti.
Kermanvärinen soturi vilkaisi pikaisesti ulos pesästä: aurinko oli pian huipussaan. Varjoliekki oli määrätty aurinkohuipun rajapartioon, joten hänen täytyisi pian taas hyvästellä pennut ja alkaa herätellä Sadeturkkia.
Kun hän kääntyi takaisin, Ropinapentua ei näkynyt missään. Varjoliekin sydän jätti lyönnin välistä.
Sitten hän äkkäsi harmahtavan pennun pesän nurkassa, heiluttamassa pientä oksaa pikkuruisella käpälällään. Oksa näytti kollin silmään vähän liian terävältä, joten hän nappasi pennun niskavilloista kiinni ja laski tämän takaisin sisarensa viereen. Ropinapentu olisi voinut vaikka puhkaista silmänsä, eikä kolli voinut olla ahdistumatta jo ajatuksestakin.
”Ei! Älä!” Ropinapentu vinkui.
Varjoliekki napsautti oksan poikki hampaillaan ja viskasi sen ulos hännällään. Ropinapentu oli oitis lähdössä ryntäämään sen perään, mutta soturi oli nopeampi ja asetti käpälänsä pennun eteen. Ropinapentu murahti ja yritti näykkäistä Varjoliekin polkuanturaa.
Soturi kantoi jälleen Ropinapennun Kastepennun ja Sadeturkin viereen, johon tämä jäi kököttämään kiukkuisen näköisenä.
”Minulla… oli leikki kesken!” pikkuinen vikisi.
”Voimme leikkiä oksilla joskus toiste, Ropinapentu”, Varjoliekki lupasi lempeästi.
Hän kosketti Sadeturkin korvaa nenällään.
”Oletko hereillä? Minä lähden nyt”, kolli maukaisi kumppanilleen.
Myös Kimalaistoive oli pentutarhassa, mutta Varjoliekki ei luottanut pentujaan muiden käpäliin. Eihän hän edes tuntenut Kimalaistoivetta ollenkaan.
Harmaa naaras räpytteli silmiään unisena.
”Ai, joo… Hyvää partiota”, Sadeturkki naukaisi.
”Kiitos.”
Varjoliekki kääntyi vielä pentujen puoleen.
”Isän täytyy nyt lähteä partioimaan. Olkaahan kiltisti, pikkuiset”, kolli maukui tyttärilleen, jotka nyökyttelivät viattomat silmät pyöreinä. Hän sipaisi kummankin päälakea, ennen kuin poistui pentutarhasta lämmin liekki rinnassaan.

Kirjoittaja: Ampiainen

Hymyilin takaisin mesitähdelle käntääen kuitenkin katseeni pois Päällikköstäme. Olimme jo yllätyksekseni kuolonklaanin rajalla ja sydämeni pampasi syvällä rinnassani ajatukset kiinktyen siihen hetkeen kun narsissikajo- se kolli jonka olin vahingossa tappanut- makaamassa maassa kuolleena ja veren tahrimana. Pudistelin päätäni silmät täynnä kauhuä yrittäen saada ajatukset taas selkeiksi. Tärisin silmät viirussa ja olin näkevinäni edessäni tuon tapamani kollin verisen ruumin ja sävähdin. Minua sävähdyti pelkästään sen hetken ajatteleminen.
*Miksi tämä on niin no.. kauheaa? Eikös minulla olisi pitänyt olla samanlaista tunnetta kun tapoin sen kirkastassun? En saa ehkä koskaan tietää miksi tämä tuntuu niin erilaiselta kuin se… Ja toivon tosiaan niin… Toivon myöskin että en enään koskaan tapaisi ketään kissaa.. se on vain liian kauheaa..* ajattelin syvällä sisimmässäni. Henkäisin syvään henkeä ja tassutin eteenpäin toivoen syvästi että olisimme jo kohta leirissä. Katselin tassujani koko sen ajan kun tassutimme takaisin leirille päin. Kun lopulta pääsimme takaisin leiriin niin loikkin sydän pampaten soturien pesälle lepäämään.
*Ehkäpä kuusihäntä olisi siellä ja voisin jutella hänen kanssaan* ajattelin mielessäni.

Kirjoittaja: Saaga

Kun sisareni oli koskettanut nenällään minun nenääni ja lähtenyt en tiennyt mitä enää olisin sanonut Kortetassulle. En ollut kyllä muutenkaan puhunut hirveästi hänen kanssaan mutta nyt varsinkaan en keksinyt mitään sanottavaa. Katsoin kollia hetken ja käänsin sitten katseeni maahan sitten katsahdin sammaliin, jotka meidän olisi nyt laitettava Kortetassun kanssa kaksin.
“Kai meidän pitää nyt jatkaa tätä”, naukaisin hiljaa vain sanoakseni jotain ja nappasin sitten ison kasan sammalia viedäkseni ne sisälle klaaninvanhimpien pesään. Toinen oppilas vain nyökkäsi ja seurasi minua sitten sisään pesään. Laskin omat kantamukseni suoraan makuupaikalle ja aloin sitten levittää niitä tehdäkseni mukavan suuren pesän kahdelle klaaninvanhimmalle. Työskennellessämme emme juurikaan puhuneet. Huomasin Sypressikuiskeen katsovan pitkään meidän suuntaamme. Hän vaikutti jotenkin kiinnostuneelta puuhistamme mutta kääntyi pois, kun huomasi minun huomanneen hänet. Mietin hetken mitä hän mahtoi pohtia katsellessaan meitä mutta unohdin sen, kun jatkoin hommia. Viimeistelimme vielä pesän reunat ja sitten oli valmista.
“Valmista tuli”, Kortetassu naukui iloisen oloisena. Nyökkäsin ja odotin, että kolli tekisi jotain, jotta tietäisin itsein mitä tehdä.
//Korte?

Kirjoittaja: Saaga

Karjuvirneen sanat saivat kyyneleet kihoamaan silmiini. Hytkähtelin vielä hetken yskän puuskasta ja kömmin sitten pystyyn. Olin selvinnyt leiriin asti ja pitäisi selvitä vielä sisään parantajan pesään. Tuntui siltä, että halusin vain luovuttaa ja antaa sairauden viedä minut mukanaan Tähtiklaanin metsästysmaille, jos Tähtiklaania edes oli olemassa. Jos se oli todella olemassa, miksi se kidutti minua tällä tavoin.
“Jaksan”, kähisin vastaukseksi Karjuvirneen aiempaan kysymykseen, jonka olin melkein jo ehtinyt unohtaa. Päässäni takoi kauheasti ja silmissäni vilisi mutta Karjuvirneeseen nojaaminen auttoi paljon. Kävelimme hitaasti sisään ja, kun vihdoin pääsin puhtaille makuualusille makaamaan oli kuin olisin päässyt jonnekin ylimaallisen ihanaan paikkaan. Kuulin Karjuvirneen puhuvan jotain mutta ääni kuulosti siltä että se olisi tullut monen seinän takaa. En saanut sanoista selvää. Silmäni lupsuivat kiinni ja menetin tajuntani.

Heräsin ilmeisesti ihan hetken päästä, koska mikään ei ollut muuttunut paitsi, että Karjuvirne oli lopettanut puhumisen. Hämmennys vei nyt ajatuksiani vaikka en todellakaan ollut perillä mitä niissä sen suuremmin liikkui.
“Kuolenko minä?” kysyin ääni rohisten. Ääni ei tuntunut omaltani eikä mikään muukaan tuntunut todelta. En edes nähnyt kunnolla ja kuumotuksen tunne joka puolella kehossani sekä kipu päässäni ja kurkussani sai minut luulemaan, että loppu todella oli lähellä. Ehkä olikin vain kaikille parempi, jos liittyisin Hopeahäntään tänään.
//Karju :'(

Kirjoittaja: Saaga

Pudistelin päätäni Käärmekullan sanoille.
“Kyllä minulla on ystäviä”, nau’uin vakuuttavasti. Totuushan oli se, että minua ei jaksanut kiinnostaa ikätoverini. He olivat minusta parhaimmillaankin ärsyttäviä tai sitten he eivät ymmärtäneet minua ollenkaan, mikä ei käynyt järkeen, koska minusta minä ymmärsin heitä ihan hyvin.
“Hyvä kuulla”, Käärmekulta naukui ja loppu matkan olimme hiljaa. Käärmekulta jäi hetkeksi katsomaan, kun Leimusilmä paikkasi minut ja päästi sitten menemään ilman sen kummempia. Olin kuulemma selvinnyt onneksi vain naarmuilla. Sisareni oli aikaisemmin pudonnut myös puusta ja kävin nopeasti vielä hänenkin luonaan. Hänelle oli käynyt pahemmin kuin minulle ja hänen jalkansa oli murtunut. Poistuin kuitenkin nopeasti parantajan pesästä, koska minua väsytti. Menin suoraan petiin hyvästeltyäni mestarini ja käperryin sitten nukkumaan. Suljin silmäni mutta uni ei tullut. Sain pyöriskellä hetken edes takaisin kunnes nukahdin.

Herättyäni kömmin ulos oppilaiden pesästä. Heräsin kunnolla vasta sitten, kun tunsin jonkun tömähtävän päin minua – tarkalleen ottaen päin etutassujani.
“Anteeksi!” pieni karvapallo kiljaisi ja singahtaessaan taaksepäin minusta. Kompuroin hetken käpälilläni mutta saavutin sitten tasapainoni. Tunnistin karvapallon Perhopennuksi ja menin heti auttamaan hänet takaisin jaloilleen.
“Eihän sinua sattunut?” kysyin hieman epäröiden. En ollut varma mitä minun olisi tilanteessa kuulunut tehdä mutta, kun Perhopentu oli päässyt takaisin tasapainoon hän tuntui olevan tilanteesta aivan perillä.
“Ei sattunut! Olimme juuri leikkimässä Ahmapennun kanssa. Haluatko sinä tulla mukaan?” raidallinen naaraskissa kysyi innoissaan. Huomasin heti lauseet kuultuani, että Ahmapentukin oli hiipinyt paikalle. Nyökkäsin hänelle tervehdykseksi.
“Mitäs te leikitte?” kysyin kiinnostuneesti. Jos he leikkivät jotain mukavaa, voisin ehkä jopa mennä mukaan.
//Perho?

Kirjoittaja: Ampiainen

Katsahdin vieressäni olevaa nuorta oppilasta. Käänsin katseeni harmistunenaa vielä vähän sekaiseen turkkinii mutta kuitenkin lopulta käänsin kysyvän katseeni nuorempaan naaraseen vähän närkästyneen oloisena.
”Voin hyvin, jos siis ei oteta lukuun sitä että takajalkani on murtunut”, mau’un korpitassulle vastauksesi. Korpitassu kallisti päättään silmät sirrillä.
*Älä ole hiirenaivoinen! Hänkin putosi puusta!* Sihahdin itsekseni. Katselin uteliaana nuorta naarasta, tiesin että hänkin oli loukkaantunut melko pahasti tosin hän kykeni silti olemaan mukana klaanin arki askareissa ilman ongelmia tai no en minä tiennyt oliko naaraalla oikeastaan ongelmia. Mutta tiesin että minun olisi turhan hankala auttaa askareissa jos nilkutin koko ajan! Ei se oikeastaan auttaisi olenkaan paranemisessa! En halunnut myöntää leimusilmälle että siihen sattui koska en halunnut hänen tuhlavaan yrttejä minuun.. se tuntui väärältä.. tiesin että tassuni paranisi aikanaan mutta en halunnut että minuun tuhlataisiin yrttejä! Varsinkaan kun niitä oli niin vähän… Tajusin yllättäen korpitassun olevan edelleen vierelläni, olin aivan unohtanut tämän olevan siinä! Katselin naarasta hymyillen miettien mistä voisin jutustela Naaran kanssa.. ehkä voisin kysyä tämän emosta ja isästä? Hän tuntui olevan läheinen heidän kanssaan, niin ehkä voisin kysyä tämän perheestä jotain? Ehkä se olisi hyvä ajatus? Halusin saada alkuun jonkinmoisen jutustelun juuren niin ajattelin että ehkäpä voisin kysyä asiasta?
”Korpitassu, millainen emo lehtomyrsky mahtaa olla? Hänhän oli ollut yksi niistä jotka olivat pelastaneet päälikkömme ja parantajamme, mutta hän oli kuitenkin tehnyt sen yhden virheen siellä, olin kuullut kuinka hän kertoi siitä ja sivumennen kun hän oli kertonut tappaneensa sen vartioimaan jääneen hartian joten ajattelin että olisit hänestä todella ylpeä? Toivon että en loukaa sinua tai mitään”, mau’un naaraalle.
//Korps?

Kirjoittaja: Käärmis

Heilautin korviani, kun kuulin Leimusilmän kutsun. Parantaja katsoi minua ja muita oppilaita päin ja huitaisi hännällään merkiksi jo palata pesään. Katsoin muita hieman pahoitteleva ilme kasvoillani.
“Minun täytynee lähteä nyt. Pitäkää te kaksi hauskaa, mutta jos mitään juoruilette, tulkaa kertomaan minullekin kaikki parhaat juorut aamulla”, naukaisin ja kosketin nopeasti neniä veljeni kanssa. Kortetassua sen sijaan vain sipaisin hieman hännälläni kylkeen.
“Näkemiin!” naukaisin pirteästi ja loikin parantajan pesälle. Siellä ei ollut mitenkään kamalan mieluista minulle. En tykännyt olla yrtinhajussa ja koko ajan parantajan valvovan katseen alla. Siitä huolimatta menin vai kuuliaisesti ja kiltisti nukkumaan yhdelle pesässä olevista makuualusista.

Heräsin päänsärkyyn. Se oli inhottavin päänsärky, jonka olin koskaan kokenut. En voinut uskoa, että mihinkään saattoi koskaan sattua yhtä paljon. Pitelin päätäni etutassuillani ja väästin muutaman säälittävän vinkaisun samalla, kun pyörin makuualusilla levottomasti ympäri ja ympäri. Kuulin pian askelia ja pitkän haukottelun ja pian Leimusilmä istui vierelläni.
“Mitä nyt? Onko päässäsi ikävä kuhmu?” kolli kysyi hieman naurahtaen. Sihahdin vihaisesti ja siristin silmiäni mulkoillessani parantajaa.
“Luuletko että marisisin täällä keskellä yötä jonkin kuhmun takia?” ärähdin ja Leimusilmä värisytti vähän viiksiään.
“Mutta ihan tosi, mikä sinun on? Sattuuko johonkin?” parantaja kysyi nyt väsyneellä äänellä. Uskoin tämän vain haluavan pikapuolin takaisin nukkumaan. Nyökkäsin päätäni.
“Sattuu kuin joku olisi ottanut terävän kiven ja survonut sen korvastani sisään aivoihin asti!” sihahdin ja päästin pienen voihkaisun, kun pääkipu koveni hetkeksi aikaa kuin aaltona. Leimusilmä nuosi ylös ja tassutti pois. Katsoi hetken ajan ärtyneenä tämän perään. Aikoiko hän vain antaa minun kärsiä?
En kuitenkaan kerennyt sanoa tai tehdä mitään, kun parantaja tuli takaisin suussaan pari siementä. Hän tiputti ne eteeni ja työnsi lähemmäs kuonoani.
“Syö nämä unikonsiemenet. Ne auttavat kipuun ja helpottavat nukkumista”, Leimusilmä naukaisi. Lipaisin siemenet kielelleni ja söin ne nopeasti. Kipu ei lähtenyt ja tunsin itseni entistäkin vihaisemmaksi.
“Eihän ne auttaneet mitenkään!” sihahdin vihaisesti. Leimusilmän silmissä välähti pieni ilkikurinen pilke. Oliko hän myrkyttänyt minut?!
“Eivät ne heti vaikuta höpsö. Kestää hetki, ennen kun ne kerkeävät vaikuttaa ja sitten kivun pitäisi kyllä hellittää. Kutsu minua, jos kipu ei kuitenkaan kaikkoa, niin keksin jotain”, kolli naukui. Tunsin pienen helpotuksen ja katsoin hänen peräänsä, kun hän katosi taas – ilmeisesti nukkumaan. Katselin pesää edelleen pää täynnä puristavaa kipua ja utua ja yritin saada enemmän selkoa ympäristöstäni. Mitä kaikkea pesässä oli ja oliko siellä muitakin potilaita. Pian huomasin Syreenisumun. Nuori soturi oli myös tipahtanut puusta. En ollut juuri muuta kerennyt kuulla, kun minulla oli ollut muuta tekemistä.
Saatoin huomata enemmän häntä tarkkaillessani, että hän nukkui sikeästi yksi tassu täynnä hämähäkinseittiä. Ilmeisesti hän oli siis satuttanut tassunsa. Ajattelin juttelevani hänelle heti aamulla herätessäni. Niinpä siis kääriydyin pieneksi palloksi ja suljin silmäni yrittäen sulkea hiljallen helittävää pääkipua mielestäni niin, että saisin unta.

Herätessäni huomasin auringonsäteiden yrittävän tunkea sisään pesään. Räpyttelin silmiäni hieman ja sain pian katseeni tarkennettua Syreenisumuun. Naaras suki turkkiaan varovasti ja näytti olevan jo melkoisen virkeä. Sukaisin turkkiani hieman nopeasti ja tassuttelin sitten nuoren soturin luokse.
“Hei! Sinun nimesi taisi olla Syreenisumu, eikö vain? Minä olen Korpitassu, jos et siis sitä vielä tiennyt. Miten sinulla menee?” kysyin hyvätuulisena ja katsoin naarasta suoraan tämän eriparisilmiin.

//syre?

Kirjoittaja: Elandra

//Haavemuiston mieli on järkkynyt, joten tarinassa esiintyy kuolleita hahmoja. Nämä hahmot ovat vain Haavemuiston kuvitelmaa, eivätkä siis totta.

Kun Lieskakajo tarttui Kharonia tämän niskanahasta, kolli vetäytyi vaistomaisesti taaksepäin ja irrottautui vanhemman soturin otteesta. Hän katsoi yhä hurjistuneempana kollia, jota oli pitänyt ystävänään. Hän olisi halunnut luottaa punaturkkisen kollin sanaan, mutta se tuntui mahdottomalta. Kharon oli luottanut Lieskakajoon niin monesti, ja aina hän oli osoittanut, ettei ollut soturin luottamuksen arvoinen.
Kharon ei voinut myöntää, etteikö Lieskakajon puheet onnellisuudesta olisi olleet houkuttelevia. Enemmän kuin mitään, kolli olisi halunnut mielensä muuttuvan selkeäksi ja saavansa kiinni taas elämästä. Kharon ravisteli päätään epätoivoisena ja laski katseensa maahan. Hän kuuli lähestyviä askeleita Lieskakajon takaa. Liljatuuli oli taas saapunut pesään. Parantajan kasvoilla oli huolestunut ilme, kun hän kohtasi Kharonin eriväristen silmien sekavan katseen.
”Kharon, minä olen menossa keräämään yrttejä, mutta sinun todella olisi hyvä käydä Leimusilmän tarkastettavana. Me kaikki tahdomme sinulle vain hyvää, antaisit meidän auttaa sinua”, tummanharmaa parantajanaaras naukui. Kharonin katse kääntyi taas Lieskakajoon, joka katsoi ystäväänsä vastausta odottaen, kärsivällisenä. Kharonin suusta pääsi turhautunut huokaus, kun hän lopulta myöntyi kaksikon pyyntöön:
”Hyvä on sitten. Mennään.”
Kharon nousi seisomaan huterille jaloilleen. Nälkä ja väsymys, sekä niin pitkä pesässä paikoillaan oleminen olivat saaneet kollin hyvin heikoksi. Kun hän seisoi sammalvuoteiden yllä, hänen kehonsa suorastaan tärisi. Jalat hädin tuskin kantoivat paksuturkkisen soturin riutuneen kehon painoa.
”Voit ottaa minusta tukea”, Lieskakajo tarjoutui, mutta Kharon pudisteli päätään. Hän ei luottanut soturiin lainkaan, vaan halusi pärjätä yksin. Liljatuuli asteli kaksikon edellä ulos pesästä, eikä jäänyt odottamaan heitä.

Matka parantajan pesälle tuntui tukahduttavalta. Kharonia ahdisti astua ulos pesästä, joka oli tätä nykyä ainoa turvalliselta tuntuva paikka. Avara pääaukio ja siellä olevat lukuisat silmäparit saivat Kharonin ahdistumaan. Hän huomaamattaan jännitti koko kehonsa lihaksia ja pyrki pitämään katseensa maassa.
Mutta kun hän sivusilmällään näki liikettä edessäpäin, oli soturin nostettava katseensa ylös. Tuttu, hopeanvalkea kolli käveli heidän ohitseen. Se sai Kharonin mielen järkkymään, kun hän tunnisti kissan Hopeaputoukseksi. Hän oli tappanut – tai ilmeisesti luullut tappaneensa – vanhan kollin aikaa sitten sodassa, ollessaan vielä itse Kujakissayhteisön jäsen. Kharonin mieli alkoi taas epäillä kaikkea. Oliko tämä sittenkin unta? Vai oliko hän todella niin sekaisin, että muistotkin olivat väärentyneet? Eikö hän ollutkaan tappanut Hopeaputousta?
Kharon ei pysähtynyt, vaan kulki Lieskakajon vierellä parantajan pesän sairasaukiolle.
”Leimusilmä, oletko sinä täällä?” Lieskakajo huhuili parantajaoppilasta. Kharon näki, miten mustavalkea kolli astui ulos kahden kiven välissä sijaitsevasta pesästä. Hän näytti iloiselta nähdessään Lieskakajon, mutta kun kollin katse kääntyi Kharoniin, se synkkeni. Kharon koki itsensä taas todella inhotuksi, edes Leimusilmä ei olisi halunnut nähdä häntä.
”Ai, hei”, Leimusilmä lausahti, ”onko jotain sattunut?”
”Haavemuistolla ei ole kaikki hyvin”, raidallinen soturi kertoi ja laski häntänsä Kharonin lavoille. Kharon vetäytyi kuitenkin kauemmas ystävästään. Hän koki olevansa todella väsynyt ja halusi vain äkkiä pois tästä tilanteesta.
”Ei minulla ole mitään hätää”, Kharon ärähti vähän turhankin ilkeästi ja kohdisti katseensa Leimusilmään, ”kyllä minä voin lähteä, kerta sinäkään et kestä nähdä minua.”

//Leimu tai Lieska?

Kirjoittaja: Elandra

Korppisiipi oli määrännyt minut partion johtoon, joten varapäällikön käskystä olin johdattanut partion perässäni ulos leiristä. En vieläkään ollut täysin tottunut siihen, miten vapaasti saimme taas elää. Partion johtaminen tuntui valtavan suurelta vastuulta ja vapaudelta verrattuna siihen, millaisissa oloissa olimme eläneet vielä jokin aika sitten. Täytyi myöntää, että nautin kyllä täysillä jokaisesta hetkestä ja siitä, että olimme saaneet klaanimme takaisin.
Toisaalta olin hieman harmissani siitä, miten kurittomiksi eloklaanilaiset olivat taas ryhtyneet. Säännöt eivät tuntuneet olevan klaanitovereilleni enää lainkaan yhtä tärkeitä mitä Kuolonklaanin vallan alla. Sääntöjä noudatettiin vähän sinne päin, sillä kissat tiesivät, että sääntörikkeistä ei seuraisi enää vakavia rangaistuksia. Vaikka olinkin äärimmäisen onnellinen Mesitähden ja Leimusilmän vapaudesta, olin edelleen sitä mieltä, että päällikkömme oli liian lepsu sääntöjen suhteen.
Olin päättänyt laittaa Varputassun saalistamaan nummille Järviloisteen kanssa, sillä kollioppilaan oli hyvä kyetä saalistamaan myös muiden kanssa ja ilman minua. Hilehuurteen seuraan en uskaltanut oppilastani luottaa, sillä luottamukseni hopeanharmaata soturia kohtaan oli käytännössä olematon. En edelleenkään pitänyt Hilehuurteesta tai hänen välinpitämättömästä luonteestaan, mutta ennemmin kulkisin itse hänen kanssaan kuin päästäisin hänet pilaamaan oppilaani.
Silmäilin tarkkaavaisesti koivumetsää siltä varalta, että jossain valkoisten puiden tai aluskasvillisuuden seassa meitä vaanisi vihollisia. Tiesin, etten voinut lainkaan luottaa Hilehuurteen tarkkaavaisuuteen. Äkkiä Hilehuurre todisti, että olin ollut oikeassa. Noin vain hän rikkoi yllemme laskeutuneen rauhan ja hiljaisuuden:
”En ole vielä ehtinyt sanoa tätä sinulle, mutta se mitä teit pelastaaksesi Eloklaanin on todella ihailtavaa!”
En voinut kieltää, etteivätkö kollin sanat tuntuneet mukavilta kuulla, mutta hän oli valinnut kerrassaan huonon hetken kertoa asiansa. Pidin siitä, kun klaanitoverit pitivät minua merkittävänä soturina, mutta toisaalta Tähtiklaani oli määrännyt minut pelastajaksi, eikä valinta ollut alunperin ollut minun omani. Vilkaisin ilmeettömänä takanani kulkevaa soturia ja kohautin lapojani.
”Niin, kuka tahansa tilanteessani olisi tehnyt samoin. Tähtiklaani määräsi minut tehtävään, joten mikäpä minä olisin ollut siitä kieltäytymään”, totesin rauhallisella äänellä. En kaivannut teostani mitään palkintoa, ihailua tai kunniaa. Minulle tärkeintä oli, että Eloklaani oli nyt vapaa ja tehtävämme pelastajina oli onnistunut.
”Eikä nyt ole oikea aika ja paikka keskustella siitä. Olemme partiossa emmekä vapaa-ajalla, Hilehuurre”, lisäsin vielä tiukalla äänellä, vilkaisten Hilehuurretta, ”jos sinulla on vielä jotakin muuta asiaa, joka ei koske partiointia, sano se leirissä.”

//Hile?

Kirjoittaja: Aura

Huolehtiva katseeni synkkeni ja mieleni murtui, kun kuuntelin ystävääni, Kharonia. Kolli höpisi niin sekavia ja valheellisia juttuja, että se sai minut huolestumaan todella laikukkaan kollin mielentilasta. Kollin ääni oli täynnä katkeruutta, vihaa ja synkkiä tunteita. Ja pahinta oli, että ne kohdistuivat minuun. Laskin päätäni varovaisesti ja liikuin toisesta kauemmaksi niin, että en enää koskenut toiseen. Se oli vähintä mitä saatoin tehdä tässä tilanteessa. Päässäni risteili erinäisiä kysymyksiä, kuten että mistä petoksista kolli edes puhui. Mitä itseäni tunsin, en koskaan voisi pettää läheisiäni. Ummistin silmiäni, kun tuon jälkeen mieleeni palasi Nokkospilvi. Naaras, jonka oli pitänyt olla elämäni suurin rakkaus ja minun hänen, mutta kaiken jälkeen tuo vain eli suuressa valheessa. Se satutti minua, vaikka jos tilanteeni paljastuisi, olisin naaraan ja muiden silmissä vain pettäjä. Avasin taas silmäni vain jotta voisin kohdata Kharonin suivaantuneen, katkeran katseen.
“Kharon hyvä, mutta kun enhän minä edes tiedä mistä sinä puhut-”, sopersin toiselle ja yritin puskea Kharonia, mutta kollikissa vain väisti ja tuijotti minua tympääntyneenä.
“Turha sinun esittää, ettet sinä tietäisi mistä sinä puhut! Lieskakajo, olet sanonut niin rumia asioita, sellaisia mitä ystävät eivät toisilleen ikipäivänä sanoisi. Ja sinäkö muka olit minun ystäväni..” valkoturkkinen soturi maukui tuskaisen katkeralla äänellä. Olin edelleen tilanteesta täysin ymmällään. Mitä ihmettä oli meneillään? ‘Puhunko minä unissani vai mistä Kharon vetää nämä kaikki juttunsa?’, pohdiskelin huolestuneena. Päämääräni oli edelleen sama, auttaa ystäväni pois hänen ahdingostaan. Kharon ansaitsi olla onnellinen kaiken kokemansa jälkeen.
“Kharon, minä tässä. Lieskakajo, sinun paras ystäväsi. Minä lupaan, että sinä voit luottaa minuun. Seison rinnallasi, tuli mitä tuli”, nau’uin toiselle hiljaisella ja huolestuneella äänellä, josta kiilsi suru. Tunsin kuinka kyyneleet kihosivat silmiini enkä edes estellyt niiden tuloa. Kuinka en ollut huomannut kollin pahaa oloa? Ehkä olisin voinut estää toisen ajautumisen näin syviin vesiin.
“Kharon, minä tahdon sinulle vain hyvää, tahdon vain auttaa sinua. Tule, mennään yhdessä Leimusilmän vastaanotolle, hän varmasti tietää mitä tehdä”, anelin toiselta ja tartuin Kharonia lempeästi niskanahasta auttaakseni toisen pystyyn. Minä en ollut parantaja enkä tiennyt voisiko salarakkaani edes tehdä mitään. Mutta jos joku kissa osaisi auttaa, niin se olisi Leimusilmä.
“Me selviämme tästä, sinä selviät ja tulet olemaan onnellinen.”

// Kharon? 🙁

Kirjoittaja: Ampiainen

Katselin hymyillen perhopennun perään kun tämä loikki kimalaistoiveen perään ulos pesästä. Hymyilin hellästi ja ikävöin tätä jo nyt mutta tiesin että minun ei pitäisi huolehtia hänestä sillä kimalaistoive oli hyvä hoitaja naaralle vaikka tunsin kyllä kovaa halua päästä naaraan luo ja jutella hänen kanssaan yhä. Tunsin kuitenkin samalla unisuuta ja halusin oikeastaan myöskin vain käpertyä mukavaan asentoon vaikka en saanut takatassuani millään tavalla liikkumaan ilman että siihen sattui joten annoin sen olla siinä melko epämukavassa asennossa. Suljin lopulta silmäni ja torkahdin.

heräsin yhtäkkisesti parantajan pesästä jonkun herättämänä, nostin pääni ja huomasin edessäni seisovan leimusilmän avutoman näköisenä.
”Syreenisumu, olen pahoillani sinä et voi enään olla soturi tassusi takia” leimusilmä maukui. Säpsähdin kauhistuneena silmät järkytyksestä sameina.
”Mistä sinä jo nyt muka tiedät että en voisi enään tämän tassun kanssa olla soturi? Enhän ole ollut täällä vielä kauankaan!” Ulahdin kauhistuneena.
”Minä tiedän koska olen parantaja” kolli murahti ja kääntyi pois. Tunsin sydämeni särkyvän sirpaleiksi Ja juuri kun olin nousemassa niin minä yllättäen heräsin. Henkitin hetken raskaasti silmät edelleen sameina järkytyksestä vaikka tiesin että se oli ollut unta.. olinhan minä herännyt? Ja eikös se tarkoitta että se olisi ollut vain unta? Päätin varmistaa nopeasti leimusilmälta asiaa.
”Leimusilmä! Oletko varma että minä voin olla vielä soturi? Siis että paraneeko jalkani enään? ” Kysyin huolestuneena. Leimusilmä käänähti ympäri katsoen minua vähän hölmistyneen näköisenä.
”Tietysti se paranee”, leimusilmä maukui ja kääntyi taas ympäri jatkaen sitä mitä olikaan tekemässä.

Kirjoittaja: Koivu

”Hilehuurre! Eikö sana kuulu?”
Hopeanharmaa kolli käänsi katseensa Korppisiipeen, klaanin nykyiseen varapäällikköön nopeasti, mutta hämmentyneenä. Soturi oli ollut niin keskittynyt Nokkospilven kanssa rupatteluun, ettei ollut kuullut varapäällikön tehtävänjakoja ollenkaan.
”Ei kuulu. Sanoitko jotain?” Hilehuurre naukaisi tavanomainen, pieni virne kasvoillaan.
Osa vitsiä oli se, Korppisiivellä oli tapana olla melko hiljainen – partioihin määräämisen ulkopuolella. Mistä Hilehuurteen olisi muka pitänyt tietää, milloin tämä oli aikeissa avata suunsa? Ei Hilehuurre tarkoittanut olla ilkeä, mutta jostain syystä valkean, mustalaikkuisen naaraan ilme oli hiukan tympääntynyt.
”Määräsin sinut juuri metsästyspartioon”, Korppisiipi heilautti laikukasta häntäänsä kohti Pohjaharhaa, tämän oppilasta Varputassua sekä Järviloistetta.
”No kappas!” Hilehuurre maukaisi. Hän huikkasi heipat Nokkospilvelle, ja loikki Korppisiiven ohi Pohjaharhan partion luokse. Kaikki kolme kissaa istuivat odottamassa häntä, niin kuin kokoontumiseen lähtevät eloklaanilaiset, jotka odottivat päälliköä. Pohjaharha oli ainoa, joka vaikutti hiukan närkästyneeltä – no, ainakin pienestä hännänvääntelystä päätellen… Hilehuurre ei ollut varma, miten kauan toiset olivat häntä tällä kertaa odottaneet. Mutta no, väliäkö sillä! Hänhän oli nyt valmiina.
”Mukava nähdä, että odotatte minua noin innoissanne”, Hilehuurre naukaisi. ”Eiköhän mennä!”
Pilkullinen soturi oli vähällä pujahtaa piikkihernetunneliin muiden edellä, mutta pysähtyi sitten antamaan Pohjaharhalle tietä. Kollia nolotti hiukan… Vaikka ei häntä yleensä nolottanut sellainen. Mutta Pohjaharha johti partiota ja Hilehuurre tiesi, ettei valkea soturi katsoisi sellaista etuilua hyvällä. Oli varsin ilmeistä, miten tärkeitä säännöt ja muiden yleisten käytäntöjen toistuminen olivat Pohjaharhalle.
Pohjaharha oli yksi niistä eloklaanilaisista, jotka olivat pelastaneet Mesitähden ja Leimusilmän Kuolonklaanin kynsistä. Hilehuurre oli alkanut kunnioittaa tuota vanhempaa, kivikasvoista soturia aivan eri tavalla sen jälkeen. Ja jostain syystä hopeinen kolli todella halusi, että Pohjaharha pitäisi hänestä.
Hilehuurre pujahti viimeisenä ulos tunnelista. Hän ei irrottanut katsettaan edellä astelevasta valkeasta kollista.

Partion ylitettyä joen ja saavuttua koivumetsän reunalle, Pohjaharha totesi, että heidän olisi nyt hyvä hajaantua. Hilehuurteen yllätykseksi valkoinen soturi kuitenkin määräsi oppilaansa nummille Järviloisteen kanssa. Hopeinen kolli katseli Pohjaharhan puoleensavetäviä silmiä niin tarkkaan tämän puhuessa, että hänen täytyi pinnistellä kuullakseen, mitä vanhempi kolli oikeastaan sanoi.
”Minä ja Hilehuurre puolestaan menemme koivumetsän puolelle”, valkoinen kolli lopetti.
Hilehuurre tunsi äkkiä olonsa hiukan vaivaantuneeksi jäädessään kahden Pohjaharhan kanssa. Mistä lähtien tuo oli muka halunnut metsästää hänen kanssaan? Tai ehkä soturi oli vain halunnut hetkeksi eroon oppilaastaan, Hilehuurre tuumi. Ei… Jotenkin hän ei uskonut sitäkään. Kolli pohti, oliko heidän tarkoitus metsästää kuitenkin erikseen. Todennäköisesti. Eihän Pohjaharha oikeasti olisi hänen kanssaan halunnut viettää aikaa – jako oli varmasti ollut vain satunnainen, tai jollain tapaa loogisesti ajateltu, Hilehuurre päätteli. Vaikka hän itse kyllä piti enemmän nummista kuin metsästä…
He kävelivät koivumetsään Pohjaharha edellä, ja pysyivät pitkän aikaa vaiti. Hilehuurre ei kuitenkaan kestänyt moista hiljaisuutta yhtään pidempään, joten hän jolkotti Pohjaharhan viereen ja avasi suunsa:
”En ole vielä ehtinyt sanoa tätä sinulle, mutta se mitä teit pelastaaksesi Eloklaanin on todella ihailtavaa!”

//Pohja?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Ampiainen

Katsoin parantajaa suoraan silmiin sydän kurkussa.. pyyntöni tuntui repeytyvän riekaleiksi liian aikaisen kysymisen vuoksi.
”Kiitos kun Edes ajattelet asiaa…” Huudan sisimpääni myöten mutta sain sain kuitenkin sanat tulemaan ulos hiljaa kuiskaten. Sydämeni tuntui olevan riekaleina ajatukseni tuntuivat myrskyävän elämäni tuntui olevan pelkkää pettymystä surua menetystä.. ei mitään hyvää!! Sydämeni huusi minulle että minun pitäisi mennä… Pois… Pois… Ja jättää kaikki parantajuudesta taakse… En halunnut tehdä niin… Mutta halusin mennä… Nyt… En kyennyt olemaan täällä en aikaan nyt.. enkä ehkä saisi olla koskaan.. samalla kuin parantajat ja heidän oppilaansa.. Sydämeni pampasi syvällä rinnassani kunnes en enään kyennyt estämään tassujani vaan juoksin itku kurkussa ulos parantajan pesästä… Menin kauimaiseen kolkaan leiristä siihen kauimaiseen parantajan pesästä… Sydämeni tuntui raskaalta.. suljin silmäni ja purskahdin syvään hiljaiseen itkuun. Nostin katseeni ylös taivaalle, oli ilmiselvästi jo ilta.. tähdet ainakin olivat jo nousemassa taivaalle.. Sydämeni pampasi enkä tuntenut mitään muuta kuin pelkkää surua, pettymystä ja menetystä… Itkin hiljaisesti ja pyytelin anteeksi tähtiklaanilta kaikkea… Nousin hitaasti seisomaan ja tassutin itkuisena oppilaiden pesälle, päästyäni sinne niin käperyin nyyhkytämään maakualusilleni ja nukahdin… Toivoen että näkisin sisareni tähtiklaanista… Jos hän edes oli siellä…

Kirjoittaja: Elandra

Kharon-parka makasi sotureiden pesän perällä sotkuisilla sammalillaan ja yritti saada nukutuksi. Painajaiset kiusasivat riutunutta soturia. Hän oli saanut viime päivinä hieman enemmän voimaa, kun Liljatuuli oli pesän tyhjennettyä käynyt juttelemassa hänen kanssaan useana päivänä peräkkäin. Parantajakissan lohdulliset sanat saivat Kharonin voinnin hetkellisesti aina hieman paremmaksi. Mutta siitä huolimatta kolli koki olevansa koko metsän surkein ja vihatuin kissa. Hän oli niin surullinen ja velloi itseinhossa minkä kerkesi. Mutta sentään hän luuli päässeensä hieman enemmän kärryille siitä, mikä oli totta ja mikä ei. Välillä kolli epäili, oliko koko Kuolonklaanin valtakausi Eloklaanissa vain hänen kuvitelmaansa vaiko aivan totta.
Kolli havahtui puoliunesta siihen, kun kuuli jonkun astelevan häntä kohti. Ennen kuin soturi raotti erivärisiä silmiään, hän uskoi kohtaavansa Liljatuulen lämpimän katseen. Sen sijaan kolli näkikin edessään punaturkkisen soturin. Lieskakajo alkoi puhua, ja Kharonin lihakset jännittyivät. Hän antoi soturin puhua, ikään kuin varmistaakseen hänen olevan aito eikä vain kuvitelmaa.
”Miten voisin auttaa sinua? Ajattelin, että ehkä Leimusilmällä olisi jotain yrttejä, Haluaisitko sinä, että minä käyn kysymässä? Tahdon sinulle vain hyvää, kai sinä tiedät sen?” Lieskakajo hiljeni niiden kysymysten jälkeen ja jäi odottamaan Kharonin vastausta. Valkoturkkinen soturi pysyi hetken hiljaa. Hän harkitsi pitkään, uskaltaisiko vastata ystävälleen – entiselle ystävälleen. Lieskakajo oli sanonut Kharonille todella rumia asioita viimeisten kuiden aikana, josta Kharon oli melkoisen suivaantunut. Kharonin pää oli aivan pyörällä, eikä hän todellakaan ollut enää varma siitä, mikä oli totta ja mikä ei. Hän päätti sivuta kollin kysymyksiä hieman, mutta jättää vastaamatta osaan:
”En minä kaipaa sinun apuasi. Miksi sinua nyt muka kiinnostaa, kun puoli kuuta sitten toivoit minun kuolemaani? Tuo on tekopyhää Lieskakajo, todella tekopyhää.” Kharonin äänestä paistoi katkeruus ja viha. Hän käänsi katseensa poispäin soturista hyvin loukkaantuneena.
”Mutta enhän minä ole koskaan toivonut sinun kuolemaasi”, Lieskakajo naukui selvästi häkeltyneenä. Kharon ummisti epätoivoisena silmänsä.
”Mistä minä tiedän, että voisin luottaa sinuun?! Viimeisten kuiden aikana olen luottanut, ja joka ikinen kerta sinä olet pettänyt minut!” valkoturkkinen soturi parkaisi tuskissaan.

//Lieska? 🙁

Kirjoittaja: Aura

Hengitin raskaalla ja haparoivalla tavalla. En ollut kyennyt kohtaamaan Nokkospilveä useampaan auringonnousuun, olin väittänyt naaraalle olevani kiireinen. Minua ahdisti, sillä välitin Nokkospilvestä, mutta ystävänä. Olin yrittänyt pakottaa itseäni kokemaan romanttisia tunteita ja välillä minä väitinkin itselleni, että rakastin Nokkospilveä romanttisella tavalla. Todellisuudessa koin toiseen vain vahvaa ystävyyttä ja platonista rakkautta. Nielaisin ahdistuneena, sillä en halunnut loukata naaraan tunteita. Minusta tuntui, että olin umpikujassa, mutta en tiennyt miten selvittäisin tieni täältä ulos. Mitä minun pitäisi tehdä, mietin leiriaukion reunamilla. Sen sijaan Leimusilmä, kolli jonka piti olla vain minun ystäväni, tuntui olevan enemmän.. Sydämeni lähti aina lentoon, kun Leimusilmä katsoi minua komealla katseellaan. Vatsani täyttyi perhosista pelkästä ajatuksesta. Kharon, nykyiseltä nimeltään Haavemuisto oli ollut myös poissa tolaltaan ja olin toisesta todella huolissani. Olin puhunut asiasta kollin veljen ja pennun kanssa, jonka jälkeen olin vuodattanut huoliani Mesitähdelle. Pelkäsin, että Kharon menehtyisi. Kollikissa oli minulle kuin oma poika, paras ystävä.. En halunnut, että Kharonille kävisi mitään. Nostin katseen maasta ja vilkaisin soturien pesää, jossa Kharon todennäköisesti lojuisi sammalillaan. Nousin kömpelösti ylös ja venyttelin etukäpäliäni. Suuntasin tuoresaaliskasalle ja nappasin sieltä leukoihini pörröhäntäisen oravan, jonka jälkeen käpäläni veivät minut soturien pesälle, jossa katseeni osui riutuneen näköiseen kolliin. Astelin varovaisesti, pää alhaalla ystäväni luokse ja laskin oravan toisen eteen. Sen tehtyään pukkasin toista kaulaan ja sukaisin Kharonia päälaelle ystävällisesti.
“Toin sinulle syötävää, ajattelin että sinulla olisi nälkä. Kuinka sinä voit? Ajattelin, että olisitko sinä halunnut lähteä kävelylle kanssani? Tai saisinko minä sukia sinun turkkisi?” kysyin toiselta varovaisella, lempeällä äänellä ja kävin varovaisesti Kharonin vierelle makaamaan. Toinen oli niin riutuneen ja rähjäisen näköinen, että minuun sattui. En ollut varma miten voisin auttaa toista parhaiten, ehkä Leimusilmällä olisi jotain yrttejä.
”Miten voisin auttaa sinua? Ajattelin, että ehkä Leimusilmällä olisi jotain yrttejä, Haluaisitko sinä, että minä käyn kysymässä? Tahdon sinulle vain hyvää, kai sinä tiedät sen?” puhelin toiselle lempeällä ja pehmeällä äänellä. Heilautin häntäni varovaisesti Kharonin selän päälle ja silitin sillä toisen selkää. Sydäntäni todella kuristi, kun katsoin riutunutta ystävääni. Olisipa Iltakaiku ja Taivaslaulu edelleen elossa, kaikki olisivat silloin paljon paremmin.. Voi kunpa toinen ei olisi koskaan kohdannut Keijukaisen jengiä. Tai kunpa Henkäsytähdestä ei olisi koskaan tullut päällikköä..

//Kharon? 🙁

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Vienotassun kysymys löi Leimusilmän hetkeksi ällikältä. Hän räpytteli silmiään yllättyneenä ja levitti sitten naamalleen leveän hymyn peitelläkseen todellisia tuntemuksiaan.
”Jaa-a, vai että parantajaoppilaaksi?” hän hymähti ja laski katseensa tassujensa juuressa levällään oleviin yrtteihin.
”Niin”, Vienotassu kuului maukuvan hiljaisella äänellä.
Vaikka Leimusilmä hymyili edelleen, hänen päänsä sisällä poukkoili monenlaisia ajatuksia. Olisiko hän valmis ottamaan oppilaan näin pian Liljatuulen poismenon jälkeen? Parantajan pesä tuntui kamalan tyhjältä nyt kun hänen mestarinsa oli siirtynyt Hopeahäntään, mutta hän ei ollut varma, oliko valmis yrittämään naaraan poismenosta syntyneen tyhjiön täyttämistä aivan vielä.
Vienotassu vaikutti oikein reippaalta ja mukavalta nuorelta kissalta, josta olisi varmasti tullut loistava parantajaoppilas. Leimusilmästä kuitenkin tuntui, että hän tarvitsi vielä hieman mietintäaikaa voidakseen tehdä niin merkittävän päätöksen.
”Ei se täysin mahdoton ajatus ole”, hän tokaisi lopulta ja nosti katseensa takaisin Vienotassuun, joka oli odottanut hänen vastaustaan hermostuneena. ”Sopiiko, jos harkitsen asiaa muutaman päivän ajan? Viime aikoina on tapahtunut paljon kaikenlaista, enkä ole oikein ehtinyt miettimään oppilaan ottamista. Voit siitä huolimatta autella minua täällä aina silloin kun tahdot, kunhan vain mestarisi antaa sinulle luvan.” Hän hymyili naaraalle kannustavasti.
Hän halusi miettiä ensin rauhassa, ennen kuin sitoutuisi oppilaan kouluttamiseen. Hän halusi myös oppia tuntemaan Vienotassua vähän paremmin ennen lopullista päätöstään. Parantajan tehtävä ei sopinut kaikille, ja hän halusi naaraan ymmärtävän, mihin tämä oikein sitoutuisi, jos ryhtyisi hänen oppilaakseen.

//Vieno?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

AMPIAINEN
Syreenisumu: 18kp –
Vienotassu: 5kp –
Lehtomyrsky: 7kp –
= 30kp

ANSKU
Yövarjo: 3kp –

AURA
Talvikkitakku: 4kp –
Kujekulta: 4kp –
Kimalaistoive: 4kp –
= 12kp

ELANDRA
Karjuvirne: 13kp –
Mesitähti: 15kp –
Haavemuisto: 13kp –
= 41kp

EMPPUOMPPU
Leimusilmä: 12kp –
Kortetassu: 17kp –
= 29kp

KOIVU
Varjoliekki: 15kp –
Hilehuurre: 7kp –
= 22kp

KÄÄRMIS
Käärmekulta: 10kp –
Korpitassu: 9kp –
= 19kp

NAGINI
Naavatassu: 9kp –

PYRY
Sadeturkki: 11kp –

SAAGA
Sypressikuiske: 5kp –
Nopsaliekki: 9kp –
Perhopentu: 8kp –
Varputassu: 8kp –
Sädetassu: 5kp –
Tähtimötaivas: 4kp –
= 39kp

SOTURIKISSA
Kuusihäntä: 0kp – Tarinassa on oltava vähintään 150 sanaa. //-merkkien jälkeen olevia sanoja ei lasketa tarinan sanoiksi.

UNTUVA
Laventelitaivas: 5kp

Kirjoittaja: Elandra

//Edelleen Kharon on harhainen, jonka vuoksi tarinassa esiintyy kuollut hahmo, jonka Kharon kuvittelee eläväksi 🙂

”Tulisit ulos isä, ole kiltti”, Fornaxin ääni tunkeutui Kharonin korviin, vaikka hän yritti pidellä käpäliä korvillaan, jottei kuulisi poikansa ääntä. Kharon oli hulluuden partaalla – tai kenties jo luiskahtanut hulluuden puolelle – ja koko maailma tuntui yhdeltä suurelta harhalta. Kharonista oli tullut epäluuloinen kaikkea kohtaan. Hän ei luottanut enää mihinkään.
”Jätä minut rauhaan”, Kharon toisti pyynnön, jota oli pojalleen toistanut jo ties kuinka monta päivää. Fornax tuntui sinnikkäältä, kenties se ei ollutkaan unta? Kharon ravisteli päätään. Hänen silmänsä alkoivat taas painautua kiinni. Voi miten kamalan väsynyt Kharon olikaan. Hänen suunsa avautui haukotukseen ja kolli nukahti. Fornaxin ääni vaimeni ja pian katosi kokonaan.

Kharon raotti varovaisesti silmiään, peläten mitä näkisi edessään. Hän näki jotain, mitä ei ollut odottanut: elottoman hiiren ja typötyhjän sotureiden pesän. Soturi oli niin väsynyt ja nälkäinen, ettei hän huomioinut lainkaan sitä, oliko ulkona valoisaa vai pimeää. Hän ei edes osannut epäillä tämän hetken todellisuutta, vaan syöksyi odottamatta hiiren kimppuun kuin ei olisi koskaan aiemmin nähnyt edes ruokaa. Valkoturkkinen soturi ei ollut lainkaan varma montako päivää siitä oli, kun hän oli edellisen kerran syönyt. Ehkä kolme tai neljä? Hän ei edes ollut varma, koska hän oli viimeksi ihan oikeasti poistunut pesästä. Unet tuntuivat niin todellisilta, ettei hän tiennyt oliko hän ollut pesän ulkopuolella vain unissaan vai oikeasti.
”Hei, Haavemuisto”, kolli säikähti toden teolla, kun kuuli jonkun puhuvan aivan hänen viereltään. Hänen suussaan mutustelemansa hiiren pala oli vähällä joutua väärään kurkkuun, kun kolli loikkasi pystyyn ja kavahti taaemmas. Hän alkoi välittömästi yskiä, kun suullinen ruokaa tai kuolaa tuntui kurkussa inhottavalta. Kharon tunnisti luokseen kuin tyhjästä ilmestyneen kissan Mesitähdeksi. Hän tarkkaili epäluuloisena valkoturkkista kollia.
”Minä kuulin, ettei sinulla ole kaikki aivan hyvin”, Mesitähti naukaisi tälle tavanomaisella, rauhallisella ja ystävällisyyttä huokuvalla äänellä. Kharonin kehon jokainen lihas jännittyi ja hengittäminen kävi vaikeaksi. Soturi ummisti silmänsä ja avasi ne pian, toivoen Mesitähti-harhansa kadonneen. Mutta siinä Mesitähti vain seisoi ja vaikutti ilmielävältä ja aidolta.
”Ei, tämä ei ole totta”, Kharon vakuutteli itselleen ja ravisteli päätään. Mesitähti oli panttivankina Kuolonklaanissa, tämä hänen edessään oleva kissa oli vain hänen oman päänsä kuvitelmaa.
”Mitä sinä sanoit?” Mesitähti kysyi ja otti huolestuneen oloisena askeleen lähemmäs.
”Seis! Pysy kaukana!” Kharon vaati ja peruutti taas kauemmas päälliköstä, ”mene pois!”
Mesitähti katsoi hämillään Kharonia ja kallisti päätään.
”Hei, kaikki on aivan hyvin. Kuolonklaanilaiset ovat lähteneet jo päiviä sitten leiristämme”, ne sanat saivat Kharonin säpsähtämään. Kuolonklaanilaisetko lähteneet? Ei voinut olla! Kharonhan oli vasta eilen käynyt kireän keskustelun Pimentovarjon kanssa!
”Sinä valehtelet!” Kharon naukui uhmakkaasti. Hän ei tiennyt, mihin olisi voinut luottaa. Epätoivoi alkoi taas vallta soturin mielen. Milloin hän oli mennyt niin sekaisin?
”Minä vannon, että en valehtele”, Mesitähti naukaisi, ”Rauhalaulu kertoi, että sinä et ole syönyt tai partioinut miltei puoleen kuuhun. Olemme kaikki todella huolissamme sinusta, Haavemuisto.”
Kharon oli laskenut katseensa alas, mutta nosti sen taas Mesitähteen. Rauhalauluko? Oliko Fornaxista tullut soturi? Kharon oli alkamassa luottaa Mesitähden sanaan, kun yllättäen pesään asteli toinen tuttu hahmo. Kolli oli hämillään. Oliko Liljatuuli sittenkin elossa? Oliko Kharon vain kuvitellut Liljatuulen kuoleman?
”Kaikki hyvin Haavemuisto. Minä, Mesitähti ja Leimusilmä olemme palanneet Eloklaaniin”, Liljatuuli vakuutteli rauhallisella äänellä ja istahti veljensä vierelle. Kharon nyökäytti päätään.
”Hyvä on, minä uskon”, Kharon huokaisi, ”mutta minun on nyt saatava olla yksin. Täytyy… Miettiä.. Tämä kaikki tuntuu todella hämmentävältä.”
Mesitähden kasvoilla oli myötätuntoinen ilme, ja kolli nyökäytti päätään:
”Ymmärrän. Leimusilmä tulee katsomaan sinua vielä myöhemmin.”
Mesitähti kääntyi ja lähti. Liljatuuli katseli vielä hetken rähjäistä, väsynyttä ja riutunutta soturia, ennen kuin hyvästeli tämän myös ja lähti veljensä perässä ulos pesästä. Kharon veti syvään henkeä, hän oli helpottunut. Liljatuuli olikin elossa, ehkä Kharon ei ollutkaan pilannut aivan kaikkea?

Kirjoittaja: Käärmis

Kun Sädetassu pyyteli taas anteeksi heilautin häntääni merkiksi hiljetä.
“Sama olisi voinut käydä kenelle tahansa, ja sinä teit vain sen, mitä kuka vain kissa olisi saattanut tehdä. Suurin osa sotureista ja muista oppilaista olisivat myös lähteneet sen oravan pesään kiiveten. Jopa minä olisin tehnyt niin. Turhaan siis pahoittelet. Jos jonkun vika tämä on, se on minun. On minun tehtäväni vahtia sinua ja pitää sinusta huolta, ja jos olisin kieltänyt sinua ja määrännyt sinut vain jättämään oravan, näin ei olisi käynyt. Mutta nyt, emme voi muuttaa mennyttä ja virheitä sekä tapaturmia sattuu aina kaikille. On siis vain ihan luonnollista, että sinä tipahdit alas. Tärkeintä on nyt vain se, että saamme sinut parantajalle tarkistuttamaan sinun ruhjeesi. Ja jos tarvitset apua kävelemiseen, voit nojata minuun”, nau’uin tiukasti, mutta huolehtivaisesti. Halusin vain pitää kollista huolta. Se oli minun tehtäväni. Jos antaisin jotain käydä hänelle, uskoisin Sypressikuiskeen ja Mesitähden olevan minuun erittäin pettyneitä. Mesitähti vaihtaisi varmasti Sädetassun mestarin, jos antaisin tällaisen jatkua.
Tassutin eteenpäin kohti leiriä Sädetassun takana. Olin päättänyt kulkea hänen takanaan siltä varalta, että jotain kävisi tai hän meinaisi jäädä jälkeen. Vilkuilin jatkuvasti ympärilleni vaarojen varalta yrittäen pitää huolen siitä, että mikään ei voisi päästä yllättämään meitä meidän kulkiessamme kohti leiriä.
“Sädettassu?” aloitin ja otin kollin kiinni.
“Niin?”
“Oletko sinä saanut paljon ystäviä muista oppilaista? Olen huomannut sinun monesti vain suuntaavan minun luokseni. Ajattelin, että olisi hyvä, jos saisit hieman oman ikäisiäsi ystäviä. En siis tarkoita ettenkö haluaisi olla kanssasi, mutta olen vain huolissani siitä, että jäät yksin tai muuten syrjäydyt muista oppilaista ja kissoista. Tahtoisin siis sinun vain hankkivan muita oppilaita ystäviksesi. Kuulisin sitten mielelläni tarinoita siitä, miten vietät heidän kanssaan aikaa yhdessä ja miten teillä olisi aina niin hauskaa”, sanoin oppilaalleni lempeällä äänellä. Toivoin kovasti, että hän saisi paljon ystäviä, mutta omalla tavallaan halusin pitää hänet vain itselläni.

//Säde?

Kirjoittaja: Käärmis

Huokaisin turhautuneena, kun kaksi kollia halusivat vaihtaa aihetta heti, kun pääsimme siihen, miten emo oli murhannut sen kuolonklaanin soturin. Katsoin kaksikkoa hieman ärtyneenä ja heitin häntääni.
“Selvä sitten. Puhutaan jostain muusta. Ja miten olisi vaikkaa…” jäin pohtimaan hetkeksi ja katsoin vuoron perään Kortetassua ja veljeäni.
“Jos juttelisimme vaikka koulutuksesta? Eikö se ole sellainen… tavallinen puheenaihe?” Ehdotin katsoen muita. Halusin taas kerran vain kertoa mahtavista suorituksistani, mutta kaippa kaksikon tarinat voisivat myös olla jollain asteella kiinnostavia. Huomasin Kortetassun kohauttavan hieman lapojaan.
“Sinä olet ollut meistä kauiten oppilas. Varmasti sinulla on paljon kiinnostavia tarinoita harjoituksista ja kaikesta muusta sellaisesta”, sanoin kollille toiveikkaasti.
Ennen kun kolli ehti vastata, vilkaisin taivaalle, kun tunsin yhtäkkiä sadepisaran tipahtavan kuinolleni. Aurinko oli jo vähitellen laskemaisillaan ja taivaalla oli hieman tummia pilviä, mutta ajattelin, että keskustelua voisi jatkaa myös oppilaiden pesässä, kunnes muistin, mitä Leimusilmä oli sanonut. Minun täytyisi nukkua parantajan pesällä!
“Täytynee olla ripeitä, ellemme halua kastua tai olla täällä yön yli”, murahdin vilkaisten Varputassuun ja Kortetassuun ja sitten taas taivaalle.

//Varpu tai Korte

Kirjoittaja: Elandra

Mitä pidemmälle kävelimme, sitä hitaammin matkamme taittui. Aloin olla jo todella huolissani Tähtimötaivaasta ja hänen voinnistaan. Mustavalkea naaraskissa joutui pysähdellä jatkuvasti yskimään ja lopulta matka pysähtyi kokonaan. Kun soturi oli ottamassa askelta eteenpäin, hän horjahti ja oli vähällä kaatua maahan. Otin nopean askeleen häntä lähemmäs, tarjoten naaraalle tukea minusta. Tähtimötaivaan väsynyt katse seilasi aluskasvillisuuden seassa ja pysähtyi lopulta silmiini. Hän kurtisti kulmiaan kuin haluten kieltäytyä tuestani. Mutta kun naaras yritti taas kävellä eteenpäin ja askel oli entistäkin epävarmempi, hän myöntyi ja suostui ottamaan tukea kyljestäni.
”Ei ole enää pitkästi”, nau’uin kannustavasti. Annoin Tähtimötaivaan kävellä pientä, yhden kissan mentävää metsäpolkua pitkin, kun itse kuljin aluskasvillisuuden seassa polun vierellä. Naaraan oli eittämättä helpompi kävellä tasaisemmalla polulla kuin varpujen, risujen ja muiden kasvien seassa. Jouduimme taas pysähtymään, kun yskänpuuska yllätti Tähtimötaivaan. Hän kyyristyi maata vasten ja yski onnettomana niin, että koko keho tärisi.
”Jaksa vielä vähän, leirin muurit näkyvät jo”, naukaisin, kun pahin yskänpuuska oli ohi. Tähtimötaivas katsoi minua väsyneenä. Hänen katseensa näytti sumuiselta, eikä lainkaan yhtä terävältä kuten tavallisesti.

Loppumatka sujui hitaasti, mutta pääsimme kuin pääsimme sisään leiriin. Pääaukiolla kohtasimme läjäpäin huolestuneita silmäpareja, mutta sivuutin ne täysin. Minulle tärkeintä oli, että Tähtimötaivas pääsisi hoitoon. En alkaisi vastailemaan muiden typeriin kysymyksiin, kun he itsekin näkivät miten heikkona Tähtimötaivas-parka oli!
Tuttu, mustavalkea hahmo lähestyi meitä parantajan pesän suunnalta. Leimusilmän katse oli huolestunut.
”Tähtimötaivas tarvitsee apua, hän on sairastunut”, selitin tilanteen parantajakissalle. Leimusilmä ei ennättänyt sanoa mitään, kun yskänpuuska alkoi taas riepotella Tähtimötaivasta. Nuori soturi rojahti maahan yskimään. Huoleni kasvoi entisestään. Minä todella pelkäsin menettäväni Tähtimötaivaan ja sitä minä en kestäisi.
”Tähtimötaivas”, kuiskasin naaraan nimen ja kumarruin hänen tasolleen, ”jaksatko sinä kävellä parantajan pesälle? Olisi enää aivan lyhyt matka jäljellä.”

//Tähtimö? 🙁

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Minua hämmensi, miten Korppitassu saattoi kuulostaa niin innokkaalta kysyessään, oliko Lehtomyrsky – hänen ja Varputassun emo – tappanut kohtaamamme vartijan. Tilanne oli ollut kirjavalle soturinaaraalle varmasti raskas ja vaikea, ja saatoin vain kuvitella, millaisen syyllisyyden kanssa tämä eli.
Syyllisyys kalvoi minuakin jo pelkästään siitä syystä, että olin ollut tapaukseen millään tapaa osallisena. Tapahtuneen jälkeen olin vannonut itselleni, etten enää koskaan käyttäisi kynsiäni ja hampaitani taistelemiseen. Olin varma, että jos vain olisimme yrittäneet neuvotella pitempään sen vartijan kanssa, tämä olisi lopulta kuullut järjen äänen ja välttynyt surmatuksi joutumiselta.
Höristin vähän korviani Varputassun avatessa yllättäessä suunsa ja pyytäessä keskustelunaiheen vaihtoa. Kollista suorastaan huokui ahdistuneisuus. Katsoin häntä myötätuntoisena mutta myös kiitollisena – minäkin olisin keskustellut mielelläni mistä vain muusta kuin näin ikävästä aiheesta.
Ennen kuin Korppitassu ehti lausua väliin vastaväitettä – minkä päättelin naaraan hieman tyytymättömästä ilmeestä -, nyökäytin Varputassulle päätäni ja nau’uin ymmärtäväisesti: ”Puhutaan vain. Onko sinulla toiveita, mistä haluaisit puhua? Voimme kyllä pähkäillä yhdessäkin jonkin mukavamman aiheen.” Hymyilin kollioppilaalle ystävällisesti ja kumarruin sitten nappaamaan kannettavakseni lisää puhtaita sammalia.

//Varpu ja Korpi?

Kirjoittaja: Nagini

Kannoimme Kuusihännän kanssa nappaamamme kanin leiriin. Röyhistin rintaani astellessani piikkihernetunnelista sisään ja valmistauduin ottamaan kehuja vastaan, mutta harmikseni aukio oli jälleen kerran autio. Vain parantajamme Leimusilmä istuskeli pesänsä edustalla ja nyökkäsi meille tervehdykseksi. Kun olimme vieneet kanin tuoresaaliskasaan, Kuusihäntä kääntyi puoleeni ja kysyi:
”Haluatko vielä oppia taisteluliikkeitä?” Häntäni nousi pystyyn ja tunsin innostuksen kihelmöivän tassuissani.
”Totta kai!” naukaisin.
”Hienoa”, Kuusihäntä sanoi. ”Harjoitusten jälkeen voimme tulla leiriin syömään.”
Nyökkäsin, ja lähdin mestarini perään kohti piikkihernetunnelia. Päästyämme ulos leiristä, huomasin ilokseni, että sade oli lakannut.
Kun saavuimme harjoituspaikalle, taivasta peittänyt paksu pilvikerros oli alkanut hajota, ja muutama valonsäde osui maahan. Ilma oli kuitenkin viileä ja kosteudesta raskas. Pörhistin turkkiani ja painelin kynsilläni maata, kun Kuusihäntä asettui minua vastapäätä. Hän istui alas ja kietaisi häntänsä käpäliensä päälle.
”Olet nopea, mutta et kovin isokokoinen”, soturi aloitti. ”Mitä sinun tulee ottaa huomioon?”
Huiskaisin hännälläni hieman kärsimättömästi ilmaa, sillä olisin halunnut heti päästä harjoittelemaan käytännössä. Ehkä oli kuitenkin ihan hyvä ensin miettiä taktiikka, jolla päihittäisin vastustajani.
”Minun täytyy käyttää pelkän voiman sijaan nopeutta”, sanoin, vaikka olinkin sitä mieltä, että olin oppilaaksi myös melko voimakas. En tosin ollut vielä harjoitellut kenenkään toisen oppilaan kanssa, eikä minulla siksi ollut hyvää vertailukohdetta, mutta olin melko varma asiasta.
Kuusihäntä nyökkäsi hyväksyvästi vastaukselleni ja heilautti häntäänsä aloittamisen merkiksi. Viikset innosta väpättäen peruutin muutaman askeleen ja laskeuduin lähemmäs maata. Kuusihäntäkin nousi käpälilleen ja valmistautui. Siristin silmiäni ja mietin muutaman silmänräpäyksen mitä tekisin. Päätin yrittää kierähtää Kuusihännän ohi oikealle ja potkaista hänet kumoon. Ponnistin maasta vauhtia, mutta laskeuduinkin melkein mestarini eteen. Olin arvioinut hyppyni väärin, ja nyt jouduin improvisoimaan, sillä Kuusihäntä oli loikannut minua kohti. Sukelsin oikealle, mutta kompastuin tassuihini ja kaaduin nenälleni maahan. Tunsin Kuusihännän käpälän niskani päällä. Turhautuneena nousin seisomaan ja ravistelin kuivuneita lehtiä turkistani.
”Hyvä yritys, kokeile uudestaan”, Kuusihäntä rohkaisi, kun näki nyrpeän ilmeeni. Nyökkäsin synkästi mestarilleni, ja asettauduin samaan kohtaan kuin aiemmin. Nyt tiesin tarvitsevani enemmän ponnistusvoimaa. Syöksyin kohti Kuusihäntää ja kierähdin hänen ohitseen oikealle. Kun olin potkaisemassa soturin kumoon, tämä oli kuitenkin jo ehtinyt loikata sivummalle, ja jälleen kerran minä olin maassa. Kun nousin tuohtuneena seisomaan, Kuusihäntä vain nauroi.
”Olet liian ennalta-arvattava!”
Kolmannella kerralla päätin yrittää harhauttaa mestariani. Loikatessani eteenpäin tein pienen nytkähdyksen oikealle, ja Kuusihäntä reagoi siihen väistämällä vasemmalle. Harhautukseni oli onnistunut, ja hyppyni voima kaatoi Kuusihännän maahan. Myös minä kaaduin hänen mukanaan, mutta pääsin kuitenkin niskan päälle ja virnistin tyytyväisenä.
”Kolmas kerta toden sanoo, eikö?” tokaisin mestarilleni ja hymyilin leveästi.

// Kuusi?

Kirjoittaja: Saaga

Vaikenin täysin, kun naaras mainitsi vanhempani. Odotin vain, että pääsisimme aiheesta pois. Vihasin puhua vanhemmistani.
“Niin”, nau’uin vaiteliaana, kun Syreenisumu sanoi, että olin varmaan ylpeä siitä, että näytin ihan isältäni. Naaras sanoi vielä jotain mutta en vastannut. Onneksi puheenaihe vaihtui. En ollut valmis puhumaan vanhemmistani. Nyökyttelin Syreenisumulle, kun tämä kertoi oppilaana olosta lisää. Puheenaihe alkoi käydä tylsäksi ja halusin vaihtaa sitä. Mietin sopivaa puheenaihetta ja vaivuimme hetkeksi hiljaisuuteen.
“Eikö Sädetassu ollut sinun veljesi?” kysyin mietteliäänä. Sädetassu ja Syreenisumu eivät näyttäneet paljoakaan toisiltaan mutta Syreenisumu oli ilmetty Sypressikuiske ja Sädetassu näytti aivan Aurinkoroihulta. Tiesin heidän kahden olevan kumppanukset, koska olin ollut leirin aukiolla leikkimässä ja nähnyt heidät kahden. Olin siis mennyt kysymään Kimalaistoiveelta heidän nimiään ja hän oli kertonut heidän olevan kumppaneita ja, että heidän pentujaan olivat Syreenisumu ja Sädetassu.
“Kyllä, hän on veljeni”, naaras naukaisi. Nyökkäsin. Taas tunsin kateutta naarasta kohtaan, koska hänellä oli perhe. Se oli ärsyttävää. Siis tuntea kateutta ei se, että toisella oli perhe.
“Mistä juttelisimme? Haluatko kuulla jotain vai?” Syreenisumu naukui. Kohautin lapojani. En tiennyt itsekään mistä halusin jutella.
“Perhopentu oletko siellä?” Kimalaistoiveen nauku kuului pesän oviaukolta.
“Nukkumaanmenoaika.”

Poistuin pesästä ja menin nukkumaan. Sitä ennen kuitenkin lupasin vielä Syreenisumulle, että juttelisimme taas. Ehkä meistä tulisi jopa ystäviä. Hymyillen ajatukselle vaivuin rauhaisaan uneen.

Kirjoittaja: Saaga

Nauru pääsi kurkustani röhöttävänä äännähdyksenä, kun Hilehuurteen tömäytys tuntui vieläkin kyljessäni. Pomppasin käpäilleni.
“Tämä soturi on aina valmiina!” hihkaisin ja loikkasin entisen mestarini kimppuun. Ilo valtasi minut, kun minulle alkoi pikkuhiljaa realisoitua, että olin Nopsaliekki enkä enää Nopsatassu. “Pareekin olla”, täplikäs kolli naukui. Naurahdin ja muksin vanhemman soturin mahaa tassuillani ja hän puolestaan otti hampaillaan kiinni korvastani. Huitaisin hampaat pois korvastani ja kierähdin eroon Hilehuurteesta vain hyökätäkseni uudelleen leikkisän äännähdyksen kera. Tiesin, että muut tuijottivat mutta nyt en välittänyt pätkääkään. Jatkoimme leikkipainiamme vielä hetken kunnes molemmat olivat ihan poikki ja läähättivät uupuneina.
“No kumpi voitti?” tivasin leikkisästi. Hilehuurre kohautti lapojaan.
“Tasapeli?” hän ehdotti. Olihan hänestä nyt ihan helposti voittamaan mutta olimme vain leikkineet.
“Tasapeli”, naukaisin ja väläytin söötin hymyn.

Olimme vielä siirtäneet makuualuseni soturien pesään ja jutelleet pitkään Hilehuurteen kanssa. Oli niin mukavaa, että välimme olivat lähentyneet. Kun katseli joitain toisia mestarioppilas pareja, tuli olo etteivät he oikein edes pitäneet toistensa seurasta mutta samaa ei voinut sanoa meistä. Ihanaa, että koulutukseni oli vihdoin ohi. Olin tehnyt sen! Vaikka joskus oli tuntunut vaikealta opetella uusia asioita aivan kokoajan olin tiennyt koko matkan ajan, että pystyisin siihen.