Eloklaanin tarinat

Heti kun Kimalaistoive selitti enemmän Eloklaanista suuni loksahti auki. Yksi kohta sai minut lamaantuneeksi pelosta. Sana uiminen kuulosti oudolta… mihin se mahtoi liittyä?
”Mitä se uiminen on?” Kysyin toivoen hartaasti ettei se liittynyt veteen niin kuin epäilin.
”Uiminen on asia mitä tehdään vedessä” Kimalaistoive vastasi.
Samassa hetkessä minut lamaannutti kauhu. Pyristelin hieman kauemmas mukavasta naaraasta.
”E-en halua olla oppilas!” Vinguin ja katsoin naarasta pelokkaalla katseella.
Kimalaistoive taisi ymmärtää heti virheensä ja tuli luokseni hiljaa lopulta halaten minua hellästi. Painauduin naaraan turkkiin tiukasti. Tiesin, että tämä tiesi pelkoni veteen.

Katselin ympärilleni siinä paikassa jota Kimalaistoive kutsui leiriksi. Tutkin pientä ötökkää katsoen siihen lumoutuneena. Kimalaistoive katseli tekemisiäni ja valehtelematta se tuntui rauhoittavalta. Oikeastaan naaras oli ainut kehen luotin Leimusilmän lisäksi. Kun ötökkä pyrähti pois juoksin lempeän naaraan luo.
”Katso se lensi emo-”, katkaisin puheeni tajuttuani mitä olin sanonut.
Katsoin Kimalaistoivetta anteeksipyytävä katse naamallani. Kyyneleitä valui poskilleni, kun aloin muistella emoa, tämän hymyä ja lämpöä jota tämä oli tuonut valtavasti päiviini.

// Kimalainen? 🙂

Nuoreksi oppilaaksi olin helposti veljeäni Muistotassua parempi kaikessa. Hänen kehonsa ei omannut samanlaista massaa kuin minun, joten taisteluharjoituksissa hän jäi usein alakynteen päästämällä minut naulitsemaan itsensä maahan.
Luulisi että harjoittelisin mieluummin parempien kanssa kehittyäkseni, mutta hakeuduin mustan kollin luokse aina kuin vain pystyin.
“Muistotassu”, kiirehdin tuon vierelle ennen kuin hän ehti kadota pesään, “Harjoitellaan vielä sitä liikettä, jonka Konnavarjo opetti tänään.”
“Rajutassu, minua väsyttää ihan todenteolla. En jaksa enää”, Muistotassu naukui, mutta minä pudistin päätäni. En pitänyt kieltävistä vastauksista etenkään kissalta, jonka kuului olla minulle mieliksi.
“Et sinä niin väsynyt voi olla. Tule jo”, hoputin tönäisten kollin kylkeä hiukan. Tarkoitukseni ei ollut satuttaa toista, enhän minä mikään hirviö ollut, vaan saada tälle hiukan vauhtia askellukseen.
Muistotassun silmissä välähti, kun tämä heräsi todella tilanteeseen. Hän vilkuili ympärilleen, mutta suostui sitten.
Annoin veljelleni kunnon tönäyksen takapuoleen, jotta hän liikkuisi aukeammalle alueelle. Ennen kuin kolli ehti valmistautua, hyökkäsin tuon kimppuun käpälät tarrautuen molemmille puolille tuon vartaloa.
Kuvittelin kuinka kynteni painuivat kollin ihoon ja hän kiljahti kivusta, mutta en aikonut oikeasti tehdä niin. Tekisin niin sitten, kun olisin iso ja vaikuttava soturi ja kohtaisin ensimmäisen viholliseni.
Muistotassu piti tasapainonsa hyvin, mutta ei osannut odottaa minun kierähtävän selälleni ja heittävän tuon ilmalentoon. Kolli mätkähti taakseni.
Olin silmänräpäyksessä jo jaloillani ja taas Muistotassun kimpussa. Hän painoi minua takakäpälillään irti kehostaan, mutta sohaisin hampaani kiinni toiseen koipeen ja taistelu oli loppu.
Molemmat meistä huohottivat, mutta Muistotassu paljon enemmän. Hymyilin ylpeänä.
“Mitä oppilaat tekevät hereillä näin myöhään? Eikös teillä ole aamulla harjoituksetkin ja kaikki”, onnahdellen paikalle saapunut Kimalaistoive naukui. Käänsimme päämme veljeni kanssa samaan aikaan naaraaseen, joka oli meitä pentuina hoivannut.
“Halusin harjoitella taisteluliikettä, jonka opin tänään!” ilmoitin rehvakkaasti, “Minä voitin.”
Viimeisemmän lauseen sanoin kuin se olisi ollut kaikista itsestäänselvyyksistä itsestäänselvin.
“Niinpä, menkääpä kuitenkin nyt pesään”, ruskeaturkkinen ikikuningatar sanoi hymyillen. Muistotassu nyökkäsi ja liukeni paikalta ennen kuin ehdin hiirtä sanoa. Voihan hiirenpapanat.
Mulkaisin vanhempaa kissaa pahasti tämän huomaamatta ennen kuin luikin Muistotassun perässä täyteen oppilaiden pesään.
Mutkitellessani kissojen välistä astahdin toisella takatassullani Kehrätassun hännän päälle, koska se pilkotti pesän reunan ulkopuolella. Kehrätassu vinkaisi ja kellertävä silmäpari katsoi minuun syyttävästi.
“Anteeksi”, sihisin sarkastiseen sävyyn ja väläytin tuolle hymyn. Kehrätassu murahti ja käänsi kylkeä pimeässä.

“Rajutassu, herätys. Aamupartion aika”, Nopsaliekin ääni sai minut havahtumaan syvästä unesta. Jäseneni tuntuivat varsin painavilta, eikä minua olisi huvittanut lainkaan nousta.
“Solatassu ja Konnavarjo odottavat jo”, soturi naukui. Tuo tunki tassunsa lämpimään kuplaani ja liikutti minua saaden painavan unentunteen kaikkoamaan.
“Älä viitsi, kyllä te voitte hetken odottaa”, ärisin nostaen päätäni hiukan. Pitkän haukotuksen jälkeen mulkkasin Nopsaliekkiä ilkeästi. Kolli rypisti kasvojaan ja vilkaisi pesän uloskäyntiä avuttomana.
Myhäilin tyytyväisenä ja käänsin kylkeäni paljastaen pehmeän vatsani. Päästin kehräyksen suustani ja siristelin silmiäni.
“Noniin, Rajutassu alappas nousta”, Nopsaliekki naukui edelleen yhtä kärsivällisenä joskin näytti hieman tyytymättömältä, kun toista silmää raotettuani näin tuon ilmeen. Suljin silmän ja puskin rintaani ylös kiemurrellen pesässäni.
“Ei vielä, minua väsyttää niin kovin”, mau’uin viattomasti kuin pieni pentu konsanaan. Tein sen kaiken toki ärsyttääkseni Nopsaliekkiä, mutta ei minua oikeastaan kamalan kovasti edes houkutellut nousta arjen askareisiin makeilta yöuniltani.
“Oikea soturi ei anna väsymyksen tulla velvollisuuksiensa väliin”, vanhempi soturi heitti silmät tuikkien. Hän oli tajunnut minun kiusoittelevan ja vastasi samalla mitalla jättäen samalla minulle hankalan paikan.
“Njääh…” huokaisin ja punnersin itseni tassuilleni, “No kaippa sitä täytyy sitten lähteä.”
“Nyt puhuu hienoksi soturiksi kasvava oppilas!” Nopsaliekki naurahti kehräten ja paimensi minut edellään ulos. Hidastelin vielä matkalla tahallani ihan kettuillakseni, mutta siihen soturi ei enää vastannut.
Ulkoilma oli yllättävän viileää, mutta pitkä ja tuuhea turkkini kyllä piti minut lämpimänä. Aurinko oli pilvessä, eikä päivästä tulisi kaunis.
Tuuli riepotteli puita kovemmin kuin edellispäivänä, mutta ilma oli hyvin kuivaa. Partiomme sai kiittää onneaan, että aamuaurinko oli pilvessä, sillä muuten aikaisempien päivien paahde olisi syönyt meidät kaikki elävältä. Kissat puhuivat, että kuuma jakso ihan viherlehden alussa olisi päättymäisillään ja tulisi siedettävämpi sää.

Kimalaistoive valikoi muhkeasta tuoresaaliskasasta pulskimman ja herkullisimman näköisimmän myyrän. Naaras soimasi itseään siitä, että hän ei ollut ymmärtänyt kysyä Sirupennun riistamieltymyksiä ja harkitsi ottavansa useamman eri saaliin mukaansa, jotta naaraspentu voisi valita. Myyrä oli kuitenkin niin pulska, että naaraan suuhun ei mahtunut enempää kannettavaa. Kimalaistoive nilkutti takaisin pentutarhalle ja laski myyrän hämmentyneen, ahdistuneen oloisen pennun luokse. Naaras katsoi myyrää, kuin ei olisi ennen riistaa nähnytkään. Kimalaistoive repi myyrästä pienempiä paloja, jotta pennun olisi helpompi syödä.
“Mu-mutta missä on maitoa?” pentu kysyi hämmentyneenä ja katseli lihapalasia edelleen epäileväisenä. Naaraan toive sai Kimalaistoiveen sydämen pirstaleiksi. ‘Voi pientä’, kuningatar ajatteli surullisena. Kenenkään pennun ei pitäisi siirtyä riistaan vastentahtoaan. Sirupennun onni oli se, että hän pystyi syömään riistaa. Lopulta Sirupentu myöntyi ja maisteli myyrän lihaa. Kimalaistoive repäisi tuoresaaliista vielä muutaman palasen ja istahti omille sammalilleen. Naaras kehräsi lämpimästi.
“Totta kai minä voin”, Kimalaistoive naukaisi ja kurottautui sukaisemaan pennun päälakea: “Eloklaani on Tähtiklaanin siunaama paikka. Meillä on täällä aivan erityinen kissajärjestys. Paikan järjestyksestä huolehtii Korppitähti, minun emoni. Hänen apunaan toimii Käärmekulta, klaanin varapäällikkö. He pitävät yhdessä huolen, että soturit saalistavat klaanille ruokaa ja käyvät merkkaamassa reviirin”, Kimalaistoive selitti pennulle ja mietti hetken. Klaanielämän selittäminen oli yllättävän vaikeaa, se kuulosti niin hassulta, kun sen yritti purkaa pieniksi paloiksi.
“Soturit ovat aikuisia kissoja, jotka ovat käyneet koulutuksen. Kun sinä hieman kasvat, sinä pääset soturioppilaaksi. Joku soturi opettaa sinut saalistamaan, taistelemaan ja uimaan. Hän kertoo sinulle myös kaiken soturilaista”, Kimalaistoive jatkoi lämpimällä äänellä. Sirupentu katsoi häntä hyvin hämmentyneellä ilmeellä, suu pienesti ammollaan.
“Mikä on soturilaki?” valkoinen naaras kysyi varovaisesti.
“Soturilaki on Eloklaanin kissojen ohjenuora. Se kertoo miten meidän pitää elää, jotta me kunnioittaisimme Tähtiklaania ja muita kissoja mahdollisimman hyvin. Se takaa järjestyksen klaanien keskuuteen. Tulet oppimaan sen oppilaana”, kuningatar kertoi Sirupennulle. Soturilaki saattoi kuulostaa pitkältä ja monimutkaiselta pienen pennun silmiin, joten Kimalaistoive ei kertonut sen sisällöstä tarkemmin.

//Siru? 🙂

Muistotassu kiirehti kuuliasiesti hakemaan kollille uutta saalista, kun tämä määräsi, sillä ei kuulemma suostunut syömään jänistä, jonka musta oppilas oli jo ehtinyt saastuttamaan. Hän tekisi työtä käskettyä niin kauan, kun se pitäisi hänet poissa onglemista. Toki ainoa pieni pointti oli se, että hän oli jo ongelmissa Muurahaistassun kanssa. Kolli oli pelottava kaikella sillä uhkaavalla olemuksellaan!
Muistotassu nappasi nopeasti kasasta jotain, joka sattui olemaan päästäinen. Hän piti huolta siitä, ettei painanut hampaitaan syvälle sen lihaan, jotta ei niin sanotusti “saastuttaisi” myös sitä saalista Muurahaistassulta.
Palatessaan samalle paikalle hän huomasi, että mustanruskea kolli oli vienyt jäniksen pois – ansaitusti. Muistotassun tulisi muistaa olla koskematta parhaimpiin paloihin, joita saattoi tuoresaaliskasasta löytää. Muiden ilo tuli oman edellä! Kuitenkaan Muurahaistassun kasvoilla ei näkynyt iloa. Hän katsoi mustan oppilaan mukanaan raahaamaa päästäistä silkalla inholla ja iski tätä kuonolle kuin houkkaa. Muistotassun tassujen juurella makaava kuollut päästäinen sai turkilleen koristeeksi muutaman pisaran oppilaan verta tämän pienestä haavasta, joka koristi hänen kuonoaan.
”Sinun pitäisi ensikerralla tietää, vai pitäisikö sanoa muistaa tuoda minulle oikeaa ruokaa, ei mitään pentumössöä”, Muurahaistassu naukaisi inhon täyteisellä äänellä. Muistotassu painoi päätään.
“Anteeksi, pistän tämän mieleeni. Mitä sinä haluaisit minun tuovan sinulle? Vai onko sellainen rangaistus jo liian vähän tähän hätään? Voin ottaa sinun klaaninvanhimpien huolehtimis vuorot, jos se kohentaisi mieltäsi!” musta oppilas ehdotti varovasti ja painautui hieman pienemmäksi. Tällä hän näytti arvostustaan suurempiaan kohtaan. Tässä tilanteessa Muurahaistassu oli yksi näistä suuremmista.

//Murkku?

Olin juuri päässyt saalistusharjoituksista mestarini kanssa, olin napannut kokonaisen hauen! Se oli suurin hauki mitä olin koskaan saanut kiinni. En itse kovin paljoa välittänyt kalasta, mutta olihan se hieno saalis. Tassuttelin leirin toiselle puolelle kohti tuoresaaliskasaa, mutta jänis jota olin kovasti havitellut oli poissa. Joku oli vienyt sen!
Katselin aukion ympäri ja huomasin ongelman, nuori Muistotassu oli vienyt MINUN jänikseni. Kumarruin kollin ylle, loin varjon minun jänikseni päälle.
”Hei, sinä otit minun jäniksen! Suunnittelin ottavani sen harjoitusten jälkeen, mutta sitten SINÄ tulit ja veit sen kuononi edestä.” Lauseeni oli puoliksi murinaa, sihinää ja vihaista huutoa. Huomasin Muistotassun hermostuksen, täydellistä! Kollioppilas yritti ehdotta jäniksen jakamista, mutta minäpä en sellaista missään nimessä hyväksyisi.
”Minähän en minkään ruokavarkaan kanssa jaa riistaa! Saat vielä maksaa teoistasi senkin kiusaaja”, ääneni painui murinaksi, samalla kun kehoni työntyi lähemmäs Muistotassua.
“Ei, enhän minä! Vie vaikka koko jänis! En halua ongelmia!” surkea yritys saada minut rauhoittumaan. Huolehtisin siitä, ettei hän saisi siitä palaakaan.
”Sinä olet jo PILANNUT tuon jäniksen”, sylkeä lenti ulos minun vihaisesta suusta. ”Tuot minulle uutta ruokaa, tai saat kokeilla miltä tuore veri maistuu”, Muistotassu lähti kipittämään kohti tuoresaaliskasaa, mutta jätti jälkeensä lähes syömättömän jäniksen. Lähdin viemään jänistä kohti klaaninvanhimpien pesää. Siellä saisin varmasti kehuja ruoasta mitä toin, vaikken sitä itse napannutkaan. Eikä Muistotassu saisi siitä yhtään mitään.
Näinhän siinä sattui käymään. Palasin hetken päästä pois klaaninvanhimpien pesästä ja takaisin sille paikalle, missä Muistotassu jo odotti minua huohottaen. Valitettava totuus oli, että hänellä oli mukanaan päästäinen. Murhaava katse silmilläni lähestyin kollia. Hän oli tehnyt päivänsä huonoimman päätöksen, sillä minä inhosin päästäisiä!
”Minä en tykkää noista!” Kyllähän noinkin typerän kissan pitäisi ymmärtää, ettei päästäinen sovi näin urhean soturin mahaan. Muistotassu perääntyi, varmaan aavistaen aikeeni. Hän luimisti korviaansa ja tiputti päästäisen suustaan tassuihinsa.
Omien tassujeni kynnet välähtivät silmieni edessä, kun löin Muistotassulta kuonon auki. Mielihyvän tunne virtasi kehoni läpi.
”Sinun pitäisi ensikerralla tietää, vai pitäisikö sanoa /muistaa/ tuoda minulle oikeaa ruokaa, ei mitään pentumössöä”, painotukseni oli hauska sanaleikki, jolla saisin uudelle viholliselleni pahan mielen aikaiseksi

//Muisto?

Heräsin hämärästä pesästä ja olin hetken hämmentynyt. Sitten taas muistin mitä oli tapahtunut ja kyyneleet pyrkivät silmiini. Kuultuani Kimalaistoiveen äänen yritin estää kyyneleitä putoamasta.
”On minulla nälkä”, vastasin ja niiskautin nenääni.
Odotin että saisin maitoa ja katsoin naarasta odottavasti. Silmäni myös kiilsivät kiinnostuksesta, koska halusin kertoa kiinnostukseni saada pienikin tiedonjyvänen tästä paikasta jota muut kustuivat Eloklaaniksi. Kimalaistoive kuitenkin katosi pesästä ja hetken kuluttua palasi mukanaan outo pieni ja savenharmaan otuksen kanssa.
”Mikä tuo on?” Rohkenin kysyä ja katsoin epäluuloisena otusta.
”Se on myyrä”, Kimalaistoive vastasi.
Katsoin otusta tarkemmin. Se oli pieni ja pulska, joka kaiken kukkuraksi näytti oudolta. Kimalaistoive repi otuksesta palan ja ojensi minulle verisen näköistä lihaa.
”Mu-mutta missä on maitoa?” Kysyin täysin äimistyneenä.
”Meillä ei ole maitoa olet jo sen ikäinen, että pystyt maistamaan ja syömään lihaa.” Kimalaistoive vastasi ja tuuppasi tassullaan lihakimpaleen lähemmäksi minua.
Katsoin lihanpalaa ennen kuin vastahakoisesti puraisin pienen palan. Se maistui erikoiselle ja aika murealle. Kun lopulta mietin asiaa tarkemmin, ei se myöskään pahalta maistunut. Puraisin uuden palan ja katsoin Kimalaistoivetta.
”Voisitko sinä kertoa Eloklaanista jotain?” kysyin ja katsoin naarasta anovasti.

//Kimalainen 🙂

Tupsuturkki keräsi käpäliinsä vauhtia ja loikkasi suurella loikalla jokeen. Vesipisarat roiskuivat ympäriinsä eikä ruohomättäälläkään makoileva Kiurusulka säästynyt niiltä. Naaras kuitenkin vain naurahti iloisesti ja jatkoi hiirensä syömistä.
“Sinä olet kyllä yksi vesipeto”, Kiurusulka kikatti iloisesti. Kolli vilkaisi siskoaan ja sukelsi jälleen pinnan alle. Kiurusulka ei ollut veljensä kaltainen vesipeto. Sen sijaan Tupsuturkki oli löytänyt rakkautensa vettä kohtaan heti uintiharjoitusten alettua. Kiurusulka olikin vitsaillut, että hänen veljensä oli varmaan ollut kala edellisessä elämässään ja Tupsuturkki epäili, että naaras oli varmaan oikeassa. Jos kolli voisi valita, hän varmaan nukkuisikin vedessä. Se ei kuitenkaan ollut mahdollista, mutta kaiken liikenevän vapaa-ajan Tupsuturkki vietti vedessä.
“Sinä tarvitsisit kumppaniksesi jonkun kaltaisesi. Onneksi synnyit Eloklaaniin etkä Kuolonklaaniin, siellä sinun taitosi eivät olisi saaneet tuulta alleen”, Kiurusulka vastasi ja jatkoi: “Tule nyt edes hetkeksi pois sieltä! Meidän piti syödä yhdessä.”
Tupsuturkki huokaisi dramaattisen raskaasti, mutta lopulta kömpi joesta takaisin pientareelle. Kolli ravisteli turkkiaan ja kävi siskonsa viereen makaamaan. He olivat ottaneet tavaksi viettää sisarusaikaa molempien velvollisuuksien päätyttyä ja useiin he olivatkin tulleet metsään nauttimaan tuoresaaliista. Miten tuoresaalis maistuikin niin paljon paremmalta, kun sen nautti leirin ulkopuolella?
“Se olisikin ihanaa, jos minulla olisi samanlainen kumppani… Mutta olisin kiitollinen minkälaisesta kumppanista tahansa”, Tupsuturkki naukaisi ja uppoutui taas haavemaailmaansa. Kolli rakasti ideaa rakkaudesta ja oli varma, että se oli tosielämässä jopa ihmeellisempää. Mikä voisikaan olla parempaa, kuin rakkaus? Jos Tupsuturkilta kysyi, niin ei mikään. Rakkaus antoi elämälle aivan kaiken. Se kytkeytyi jopa elämän merkityksellisyyteen, joka loi pohjan aivan kaikelle. Tupsuturkki henkäisi silmät tuikkien ja näki jo mielessään oman kumppaninsa. He saalistaisivat toisilleen, vaihtaisivat kieliä raskaiden askareiden jälkeen ja viherlehden aikaan polskuttelisivat päivät pitkät joessa. Tai jos toinen ei pitäisi vedestä, sekin olisi Tupsuturkille okei. He voisivat tehdä vuorotellen molempien suosikkijuttuja! Tupsuturkki olisi valmis tekemään mitä tahansa, jotta hänen kumppani olisi onnellinen. Kiurusulan tuuppaus havahdutti hänet taas hereille ja Tupsuturkki haukkasi hiirestä palasen. Kunnon ateria tekikin hyvää uiskentelun jälkeen.
“Oletko sinä sitten ihastunut kehenkään tällä hetkellä?” Kiurusulka kysyi varovaisesti. Kolli ei epäröinyt hetkeäkään, vaan nyökytteli päätään. Kehen hän nyt ei olisi ihastunut? Eloklaani oli täynnä kiinnostavan oloisia kissoja. Kolli oli vain aivan liian ujo lähestyäkseen ketään. Kiurusulka oli ainoa kissa kenen seurassa hän oli edes hieman riehakas ja ulospäinsuuntautunut.
“Järviloiste on aika komea! Mutta hän on varattu Kujekullalle..” Tupsuturkki harmitteli. “Ja sinua niin paljon vanhempi”, Kiurusulka kauhisteli. Tupsuturkkia asia ei vaivannut. Saattoi se tosin johtua siitäkin, että koska hän ei tehnyt elettäkään lähestyäkseen muita kissoja, ei ollut vaaraa jutun vakavoitumisesta. Tai edes jutun alkamisesta. Siispä Tupsuturkki saattoi haaveilla kenestä tahansa.
”Mutta on Unikkohämykin kaunis”, Tupsuturkki jatkoi. Epävarmuus kuitenkin kalvoi. Miten hän voisi ikinä saada kumppanikseen jonkun kauniin tai komean, kun hänen oma turkkinsa oli niin ruma?

“Jotain hauskaa on minun toinen nimeni!” Helletassu julisti ja röyhisti vielä rintaansa sanojensa päätteeksi.
“Hiirenaivo, eihän ole”, Pörriäistassu vastasi kepeyttä äänessään ja tuuppasi ystäväänsä. Helletassu virnisti ja vilkuili samaan suuntaan, kun Helletassu. Kuolonklaanin reviiri oli tosiaan houkuttelevan lähellä.
“Minusta me voisimme tehdä palveluksen Eloklaanille. Katsos tätä!” Helletassu naukaisi ja lähti tepastelemaan häntä pystyssä, oikein suuren kollin elkein Kuolonklaanin puolelle. Punaturkkinen vilkaisi taakseen varmistaakseen oliko Pörriäistassu seurannut häntä ja olihan hän! Pörriäistassu loikkasi päästäkseen ystävänsä rinnalle ja vastasi Helletassun virneeseen samanmoisella.
“Kuolonklaani saa maksaa teoistaan”, Pörriäistassu tuhahti happamana. Molemmat kollit olivat liian nuoria muistaakseen suuren sodan henkilökohtaisesti, mutta oppilaskaksikko oli kuullut siitä tarinoita ja usein he olivat puhuneet aiheesta, kun se olisi heidän henkilökohtainen kokemus.
“On aika ottaa se mikä Eloklaanille kuuluu! Korppitähti saa kiittää meitä tästä”, jatkoin ystäväni aloittamasta aiheesta ja tepastelin niin kauas, kun uskalsin. Reviirin karmiva haju tunkeutui Helletassun turkin lävitse tuon sisuksiin eikä oppilas halunnut viettää Kuolonklaanin puolella sen enempää aikaa, kun oli pakko. Kun kollit pääsivät sopivan matkan päähän, he jättivät hajumerkkinsä. Helletassu merkkasi Kuolonklaanin reviirin niin huolellisesti, kun hän vain osasi. Olihan kolli ottanut rajapartioon osaa monta kertaa, mutta nyt kyse oli reviirin valtaamisesta. Näissä hommissa ei sopisi hoppuilla. Muuten viesti ei välttämättä menisi Kuolonklaanin ketunläjille niin hyvin perille!
“Nyt me olemme oikeita Eloklaanin sotureita!”

//Pörribroski??

Kimalaistoive oli viettänyt aurinkoisen päivän Eloklaani leirissä. Aurinko oli lämmittänyt hänen turkkiaan juuri sopivasti ja Irvikitakin oli soturin velvollisuuksiltaan ehtinyt pistäytyä kumppaninsa luona. Naaras oli kiitollinen kumppanilleen. Vaikka kolli oli kiireinen soturi, teki tuo aina aikaa hänelle. Kimalaistoive oli varma, että Irvikitaa huomaavaisempaa kumppania ei voisi löytää. Naaras suki kiharaista turkkiaan pitkin, nautinnollisin vedoin ja antoi kielensä selvittää kaikki päivän aika kerääntyneet takut. Naaras väräytti korvaansa kuullessan leirin suuaukolta kovaäänistä puheensorinaa. Kimalaistoive käänsi katseensa äänenlähteen suuntaan ja huomasi Lieskakajon johtaman partion palanneen leiriin. Kampesin itseni ylös ja nilkutin hieman sivummalle. Heidän mukanaan oli tuntemattoman kissan haju, olivatkohan he löytäneet jonkun loukkaantuneen erakon? Vilkuilin kissojen suuntaan uteliaana ja yhtäkkiä erotin pennun. Pohjaharhan suusta roikkui valkoinen naaraspentu. Kuningatar otti muutaman varovaisen askeleen heidän suuntaan, mutta Leimusilmä ohjeisti partiota tuomaan pennun hänen vastaanotolleen. Kimalaistoiveen kaikki emonvaistot heräsivät kertoheitolla ja naaraan sydäntä kouraisi, kun hän ajatteli mitä pienokaiselle oli mahtanut tapahtua. Olikohan toisen vanhemmat kuolleet vai oliko pieni eksynyt? Kimalaistoive uskoi saavansa vastaukset hänen mieltä painaviin kysymyksiini heti Leimusilmän tutkimusten jälkeen. Naaras palasi aukion reunamille auringon lämmittämään kohtaan ja jäi odottamaan kuumeisesti uutisia.

Ikuisuudelta tuntuneen hetken jälkeen Korppitähti loikkasi Litteäkiven päälle ja kutsui kaikki eloklaanilaiset leirikokoukseen. Kimalaistoive siirtyi varovaisesti lähemmäksi ja naaraan kurkusta kumpusi pieni, lyhyt kehräys, kun Irvikita istuutui naaraan vierelle. Kimalaistoive sukaisi kollia lyhyesti ja varovaisesti, jonka jälkeen siirsi katseensa emoonsa. Vaikka Korppitähti oli pitänyt jo lukuisia kokouksia, Kimalaistoive tunsi edelleen joka kerta suurta ylpeyttä naarasta kohtaan. Hän oli aina uskonut emonsa kykyihin johtaa Eloklaania. Korppitähti nimitti pennun Sirupennuksi ja uskoi sen tyttärensä hoiviin. Kimalaispentu hymyili lämpimästi ja nyökkäsi emolleen. Hänen pitäisi vaihtaa Korppitähdenkin kanssa pian kuulumisia. Siitä oli ikuisuus, kun he olivat viettäneet emo-tytär aikaa keskenään.

Kimalaistoive palasi pentutarhaan, sillä hän oli huomannut Leimusilmän huolehtivan Sirupennusta. Naaras ajatteli, että ehkä pennulle teki hyvää olla hetki tutussa seurassa, jotta hän ei vain suoraan hyökkäisi siihen ja varastaisi pentua hänelle tuntemattomaan pentutarhaan. Pienen hetken kuluttua Leimusilmä ja Sirupentu saapuivat yhdessä pentutarhaan. Naaras sai pennun hoiviinsa ja kääräisi häntänsä tuon ympärille.
“Ei hätää pieni, minun seurassani olet aina turvassa”, Kimalaistoive kuiskasi, vaikka ei enää tiennyt oliko naaras edes hereillä. Ei sillä sen väliä ollut.
Seuraava päivä valkeni surumielisissä tunnelmissa. Kimalaistoive oli herännyt yön aikana muutamaan kertaan siihen, kun Sirupentu oli nyyhkyttänyt. Kimalaistoive oli kuullut partiossa olleilta sotureilta pennun vanhempien karuista kohtaloista, joten hän ei ollut kysellyt asiasta sen enempää. Lohdutus toimi paremmin, kuin utelu. Kimalaistoive ei edes pystynyt kuvitella kuinka pelottavaa oli ihan tuntemattomaan kissajoukkioon ilman vanhempia. Kimalaistoive hätkähti, kun Sirupentu nousi hänen viereltään seisomaan ja katseli pesää hämmentyneenä.
“Hyvää huomenta”, naaras tervehti ja jatkoi: “Haluaisitkohan sinä jotain syötävää? Tai kuulla lisää tästä Eloklaanista?”

//Siru? 🙂

Yöpartio ei vienyt pitkään. Opetin Kehrätassulle kuinka rajat merkataan ja Kortetuike sekä Varpulaulu olivat paljon kahden kesken. Kun saimme rajoja merkattua hieman, palasimme jo takaisin leiriin. Partiomme todella oli ollut lyhyt, mutta ehkä se oli vain hyvä. Oli yö ja monia varmasti jo väsytti yllättävä yöllinen partio.

Leirissä Kortetuike ei kuitenkaan suunnannut muiden tapaan suoraan unille vaan jäi aukiolle odottamaan, että saavuin takaisin viemästä Kehrätassua nukkumaan ja pyysi minua lähtemään kanssaan vielä ulos tekemään partioinnin loppuun. Olin yllättynyt, mutta kuinka olisin voinut kieltäytyä sellaisesta pyynnöstä?
“Lähtisin mielelläni! Emme ehtineet edes jutella vielä kunnolla”, naukaisin ja tuuppasin kollia hellästi matkaan. “Pistähän jo vipinää kinttuihin.”
Leirin ulkopuolella oli hiljaista kuin kuoleman jäljiltä. Vain harvat hereillä olevat linnut lauloivat ja osa heinäsirkoista siritti edelleen yöllistä musiikkiaan. Se vain todisti sanontaa siitä, että metsä ei koskaan nukkunut.
Vilkaisin Kortetuiketta, jonka valkea turkki tuntui hohtavan, kun kuunvalo osui siihen oksien välistä. Hymyilin hänelle ja tökkäsin kollia hieman.
“Näytät aivan aaveelta, kun turkkisi hohtaa noin nätisti kuunvalossa”, kehräsin hänelle silmät kirkkaina.

//Korte?

Helletassu oli pelastunut täpärästi – kiitos minun. Vaikka yritin leikkiä välinpitämätöntä sankaria, en voinut estää tassujani vapisemasta huohottaessamme lähellä penkareen reunaa kuusen oksan vieressä. Jos minulla olisi kestänyt hetkikin pidempään löytää sopiva oksa, Helletassu voisi olla nyt mennyttä. Sen ajatteleminen lievensi hieman vihan tuntemuksia pesätoveriani kohtaan. En kuitenkaan ollut aivan varma, miten tilanteemme tästä jatkuisi – jatkaisimmeko nujakoimista kunnes toinen meistä taas putoaisi jorpakkoon vai hautaisimmeko viimeinkin sotakirveen?
“Pelastit minut.” Helletassun ääni oli ontto. Mietin, miltä mahtoi tuntua, kun kävi niin lähellä Tähtiklaaniin pääsemistä.
Niiskaisin nenääni kuin se ei olisi ollut mitään. “No, eipä tuo nyt mitään ollut. Olen minä hurjempiakin asioita tehnyt eikä tuo oksa ollut edes painava.”
“No ethän ole! Tietäisin kyllä, jos olisit”, Helletassu tuuppasi minua ja pysähtyi sitten hetkeksi katselemaan minua kulmiensa alta. Hän taisi pohtia samaa kuin minäkin. “No, tuota… Kavereita?” Kolli ojensi käpäläänsä minua kohti, ja minä tuijotin sitä parin silmänräpäyksen ajan vähän epäröiden.
“Kavereita”, myönnyin lopulta ja paiskasin tassua parhaan ystäväni kanssa. Helletassu hymyili leveästi, ja kohta se tarttui jo minuunkin.
“Mitäs me nyt sitten?” Kömmin tassuilleni ja ravistelin hötäkässä sekaantunutta turkkiani. Olimme melko kaukana sieltä, missä meidän olisi kuulunut olla saalistamassa. Jokohan muut ihmettelivät, mihin olimme kadonneet? “Voisimme varmaan palata takaisin… tai sitten voisimme tehdä jotain hauskaa”, tuumasin ääneen katseeni lipuessa Kuolonklaanin rajan suuntaan. Vilkaisin Helletassuun katsoakseni, oliko hän saanut saman ajatuksen kuin minäkin.

//Hellebroski??

Muistotassu katseli hiljaa muita oppilaita, jotka keskustelivat leirissä toisilleen ja mestareilleen. Mahtoi heillä olla hauskaa. Kolli ei ollut koskaan ollut erityisen puheliasta sorttia ja eristäytyi monesti kauemmas kaikista muista. Toisinaan hän toki katui sitä, että oli päättänyt ryhtyä niin eristäytyneeksi. Hän olisi tahtonut tuntea sen saman yhteenkuuluvuuden tunteen kuin muutkin. Miksei hän voinut saada sellaista samanlaista onnea kuin muut? Miksi hänen täytyi olla aina yksin ja unohdettu?
Muistotassu huomasi veljensä, Rajutassun. Hän ei ollut ollut tämän kanssa koskaan kovin läheinen ja oli toisinaan veljelleen myös kateellinen. Hänen elämänsä tuntui olevan paljon selkeämpi. Paljon parempi. Rajutassu oli rohkea ja ulospäinsuuntautunut. Hän oli silmäänpistävä kissa ja omasi kauniin ulkonäön. Miksei Muistotassulla voinut olla samaa? Hän oli vain tylsä ja unohdettu oppilas jossain kaikkien muiden peitossa. Aina yksin, aina unohdettu.
Muistotassu huokaisi ja katsoi hiljaa taivaalle. Mitä tapahtuisi sitten, kun hän kuolisi? Pääsisikö hän edes Tähtiklaaniin? Mitä jos Tähtiklaanin soturit unohtaisivat hänet myös ja eivät tulisikaan hakemaan häntä? Mitä jos hän olisi sielläkin yksin? Mikä ilo oli kuolemanjälkeisessä elämässä, jos sielläkin oli unohdettu ja syrjäytynyt? Voisiko Muistotassu koskaan olla aidosti onnellinen?
“Hei, Muistotassu!” musta kolli kuuli pian tutun ilahtuneen naukaisun ja käänsi katseensa Sielukaihon suuntaan. Musta naaras oli niin pirteä ja ihana kissa, että kolli ei voinut muuta kuin punastua aina, kun hän tuli juttelemaan hänen kanssaan. Pienestä pitäen hän oli ihaillut naarasta niin kovasti! Hän oli ystävällinen, kekseliäs, hauska ja oikeasti muisti hänen olemassaolonsa!
“Terve, Sielukaiho!” Muistotassu sanoi ehkä turhankin innokkaalla äänellä. Se alkoi heti hävettämään mustaa oppilasta ja sai hänet laskemaan leukansa rintaturkkiaan vasten nolona. Naaras vain kehräsi huvittuneena ja tuuppasi kollia ystävällisesti.
“Kuinka voit?” vastikään nimitetty soturitar kysäisi. Muistotassua edelleen toisinaan harmitti se, ettei hän päässyt olemaan tämän kanssa harjoituksissa, koska naaras oli jo ennättänyt hankkimaan soturinimensä. Kuitenkin tietysti hän oli iloinen ystävänsä puolesta. Oli ihanaa nähdä, että hän sai tavoittelemansa tittelin todella jo hankittua itselleen, eipä se kovin yllättävää ajatellen, kuinka taitava hän oli.
“Ihan hyvin, mikäs tässä. Kuinka sinulla menee?” kolli vastasi viimein, kun sai ajatuksensa ajateltua.
Sielukaiho laski häntänsä kollin selälle ja lähti ohjaamaan häntä hieman eri kohtaan leirissä ja istahti sitten siihen. Naaraan läheisyys sai Muistotassun turkin kihelmöimään ja tuntuvan polttavalta.
“Minulla oli oikein mukava päivä! Vietin aikaa Kärpässoinnun kanssa ja kävin partioimassa! Olen todella iloinen siitä, että olen päässyt soturiksi! Se on aivan mainiota!” Sielukaiho selitti. Mustaturkkinen kolli oppilas nyökytti samalla, kun kuunteli. Kärpässoinnun nimen tullessa mainituksi hän ei voinut estää pientä kivuliasta kateellisuuden pistoa sydämessään. Kärpässointu tuntui olevan Sielukaiholle niin tärkeä ja läheinen ystävä, että kolli ei voinut muuta kuin surra sitä, ettei hänellä ollut samankaltaista suhdetta naaraaseen – saatika sitten kehenkään muuhun klaanissa!
“Sepä mukavaa! Hyvä kuulla, että sinulla on ollut hauskaa!” Muistotassu kuitenkin sanoi vain vääntäen samalla naamalleen hymyn. Sielukaiho kehräsi mielissään. Omalla tavallaan musta kolli olisi toivonut naaraan tajuavan hänen peittelevän pientä surua ja kysyvän häneltä, mikä hänen mieltään painoi, mutta tunsi kuitenkin sen ajatuksen pois mielensä päältä. Se tuntui itsekäältä ja inhottabalta tavalta ajatella. Ei ollut naaraan velvollisuus vahtia hänen oloaan ja mietiskellä miten piristää häntä, kun hän vain oli kateellinen niin mitättömistä asioista. Lisäksi kolli ei olisi varmasti osannut edes vastata mitään, jos Sielukaiho olisi todella kysynyt häneltä painoiko hänen mieltään jokin.
“Kuinka koulutuksesi on sujunut? Onko mestarisi ollut mukava?” mustaturkkinen naaras kysyi vetäen taas nuoren kollin pois ajatuksistaan ja takaisin maan pinnalle. Hän kiersi häntänsä varovasti valkeiden tassujensa ympärille ja tuijotteli niitä kuin olisi vasta huomannut omistavansa sellaiset.
“Pohjaharha on oikein mukava ja ihailtava kissa. Ja kai koulutukseni sujuu ihan hyvin. Ei niissä kai mitään mainittavan arvoista oikein ole”, Muistotassu mutisi, koska ei halunnut myöntää naaraalle, että oli toivoton kaikessa muussa kuin saaliin nappaamisessa ja uinnissa. Olisiko sellainen asia saanut naaraan vihaamaan häntä? Tai kenties, olisiko se tehnyt hänestä enemmän muistettavan, ehkä vain hieman huonossa valossa?
“Sepä hienoa kuulla! Pidä tuo yllä niin sinustakin tulee soturi alta aikayksikön!” Sielukaiho naukaisi innokkaasti. Hänen positiivisuutensa todella oli jotain niin ihailtavaa. Muistotassun oli vaikea ajatella mitään pahaa hänestä, hän vain todella oli niin ihana kissa!
“Haluaisitko ehkä lähteä kävelylle? Nyt kun olet soturi, voisimme mennä ihan kahden…?” kolli ehdotti varovaisesti. Soturitar katsoi häntä hetken yllättyneenä ja sitten myötätuntuisena. Voi ei, tuo tarkoittaisi, ettei hän tahtoisi lähteä!
“Itse asiassa, ajattelin viettää aikaa Kärpässoinnun kanssa tänään sitten, kun hän palaa partiostaan, mutta ehkä voisimme mennä joskus toiste?” naaras naukaisi. Nuori musta kolli huokaisi hiljaa, mutta yritti olla näyttämättä pettymystään selvästi. Sielukaiho varmasti kieltäytyi vain siksi, että ei halunnut olla kollin kanssa, mutta ei vain viitsinyt sanoa sitä suoraan hänelle. Tai näin kolli ainakin uskotteli itselleen.
“Ei se mitään, pitäkää te vain hauskaa keskenänne”, hän sanoi hiljaa pettymyksen kummutessa hänen sisältään. Tietenkään Sielukaiho ei haluaisi kuluttaa aikaansa oppilaan rääpäleen kanssa! Mitä hän oli edes ajatellut! Naaras oli nyt soturi ja hänellä oli varmasti paljon muita ystäviäkin, jotka olivat oikeasti sotureita! Miksi hän muka haluaisi kuluttaa aikaansa johonkin tylsään oppilaaseen, joka oli unohdettavampi kuin metsässä maahan putoava lehti!
Muistotassu nousi tassuilleen ja lähti suuntaamaan pois mitään enää sanomatta. Soturitar nousi tassuileen hänen perässään ja juoksi äkkiä hänen peräänsä.
“Hei! Älähän suutu! Lupaan kyllä, että tulen joskus kanssasi ulos kävelylle! Nyt minä vain ajattelin mennä Kärpässoinnun seuraksi!” hän sanoi ja sai saman tien oppilaan nolostumaan. Hän oli käyttäytynyt kuin kiukunpuuskan saanut pentu!
“Enhän minä suuttunut! Muistin vain juuri, että minun pitikin mennä kysymään seuraavista harjoituksistani Pohjaharhan kanssa! Näkemiin!” nuori kolli naukaisi pikaisesti ja poistui korvanpäät nolostuksesta poltellen pikaisesti paikalta. Ja vain pitääkseen valheensa yllä hän lähti suuntaamaan kohti sotureiden pesää, jossa ei valitettavasti nähnyt mestariaan.
“Ketäs etsit?” klaanin varapäällikkö, Käärmekulta, kysyi yhtäkkiä hänen takaansa ja sai nuoren mustan oppilaan loikkaamaan ilmaan sydän villisti pamppaillen hänen rinnassaan. Missä välissä naaras oli hiippaillut hänen taakseen? Mikä tärkeintä, oliko hän nähnyt tuon kamalan säikähdyksen? Kuinka noloa…
“Mestariani. Hän ei näyttäisi olevan täällä… Onko hän kenties partiossa?” Muistotassu kysyi varapäälliköltä ja yritti pitää äänessään mahdollisimman paljon kunnioitusta ja kuuliaisuutta.
“Mestariasi… ja kukas olikaan taaskaan mestarisi?” Käärmekulta kysyi ja siristi silmiään, kun tarkkaili mustaa oppilasta päästä varpaisiin. Niin tietenkin, edes klaanin varapäällikkö ei muistanut kuka hän oli. Siinäpä oli tiivistettynä hänen unohdettavuutensa määrä. Jos edes klaanin toisessa johtoasemassa toimiva kissa, joka tehtävänään piti yllä järjestystä ja ohjaili kissoja partioihin, ei muistanut häntä, oli hänessä todella mielenkiintoisuuden puutetta.
“Pohjaharha. Pohjaharha on mestarini. Onko hän partiossa?” kolli kysyi hieman katkerana, mutta yritti peittää tunteensa parhaansa mukaan. Ei hän voisi näyttää sellaista itsekkyyttä ja epäkunnioitusta klaanin varapäällikölle! Sillä menolla hänestä ainakin tilisi inhottu kissa unohdetun lisäksi!
“Ai niin! Pohjaharha, tietysti. Uni- ei. Näky- ei sekään. Muistotassu! Niin, Muistotassun mestari, tietysti! Anteeksi, olen hieman väsynyt työskentelemisen jäljiltä. Ja taisin lähettää Pohjaharhan juuri rajapartioon. Hänen pitäisi palata jo pian”, vaaleanruskea naaras naukaisi vihreät silmät pahoittelevasti kimaltaen. Muistotassu kuitenkin eipäili tunteen aitoutta. Ei hän varmasti oikeasti ollut pahoillaan, yritti vain näyttää ammattimaiselta. Ei naaraalla ollut syytä oikeasti tuntea myötätuntoa häntä kohtaan, hän oli vain ylimääräinen suu ruokittavaksi muiden joukossa.
“Selvä. Jään odottamaan hänen paluutaan”, kolli naukaisi vain ja lähti astelemaan hieman alakuloisena oppilaiden pesälle. Jos Käärmekulta olisi muistanut hänet, olisiko hänkin päässyt partioon mukaan? Se ei ollut kollin suurin surun aihe sillä hetkellä, mutta ajatus vain työntyi hänen mieleensä. Epämukava tunne kupli hänen vatsassaan, kun hän maleksi sisään oppilaiden pesään ja asettui omalle pedilleen makuulle.
Osa muista oppilaista olivat jo saapuneet takaisin pesään, kun taas hyvä osa sen aikaisista oppilaista olivat ulkosalla. Muun muassa Käärmekullan oppilas, Pörriäistassu, oli selvästä syystä oppilaiden pesässä. Myös Helletassu, Varjoliekin oppilas, oli pesässä. Kollit vilkuilivat hassusti toisiaan, joka sai Muistotassun kehnon olon vain huononemaan. Se kylvi Muistotassun mieleen ajatuksen siitä, että he olivat varmasti puhuneet pahaa hänestä ennen kuin kolli oli saapunut paikalle ja nyt vaihtoivat katseita viestiäkseen inhoaan telepaattisesti.
Musta kolli painoi päänsä käpälilleen harmistuneena ja yritti työntää muut pois mielestään. Miksi kaiken täytyi aina vaivata häntä sillä tavoin? Miksi hän oli niin herkkänahkainen, eikä kestänyt sitten mitään mielensä sisäpuolella! Jos hän olisi vain voinut, kolli olisi milloin vain vaihtanut oman mielensä ja ajattelutapansa jonkun toisen kanssa. Vienyt heidän rohkeutensa ja taidot saada ystäviä.

“Velikulta, milloin viimeksi olet oikein taistellut? Pentutarhalla? Eihän näitä voi edes taisteluliikkeiksi kutsua! Vain huitelua sinne tänne siinä toivossa, että osuisit edes johonkin!” Rajutassu nälvi, kun loikkasi Muistotassun selkään ja painoi tämän voimakkaasti maahan taisteluharjoituksissa.
“Muistotassu, karista hänet päältäsi!” Pohjaharha huusi, mutta musta kolli tiesi, että se oli turhaa. Ei sen väliä, millä tavoin hän yritti hytkyä tai pyörähtää, Rajutassu osasi jotenkin aina pidätellä hänet maata vasten ilman toivoakaan vapaudesta.
“Hyvää työtä, eiköhän tämä ollut tässä. Palataan takaisin leiriin, jossa saatte syödä ja mennä lepäämään. Hyvää työtä, Rajutassu”, Konnavarjo naukaisi ja tassutti kahden oppilaan ohitse häntäänsä heilauttaen sen merkiksi, että tulisi seurata.
Rajutassun hellittäessä otettaan Muistotassu kampesi itsensä takaisin käpälilleen huokaisten hieman samaan aikaan pettymyksestä itseensä ja helpotuksesta siitä, että harjoitukset hänen veljeään vastaan olivat viimein ohitse. Tietysti musta kolli arvosti ja rakasti veljeään, mutta se tuli omalla hinnallaan. Rajutassu nimittäin tuntui pitävän veljestään vainnkynnysmaton muodossa, joka omalla tavallaan kelpasi Muistotassulle, kunhan hän ei vain unohtaisi mustaa kollia. Se oli hänen pahin painajaisensa.
“Milloin saan taistella jotain oman tasoistani vastaan!” Rajutassu marisi ja hänen mestarinsa vilkaisi lapansa ylitse.
“Muistotassu on veljesi. Te olette koulutukaen alkupuolella vielä kovasti samantasoisia. Niin se yleensä menee”, Konnavarjo naukaisi ja antoi oppilaalleen sellaisen katseen, ettei asiasta enää kiisteltäisi. Musta oppilas oli kiitollinen soturille hänen tuimasta holhoamisestaan. Rajutassu oli toisinaan jo hieman liikaa, jopa Muistotassulle, vaikka hän oli ollut kollin kanssa tekemisissä jo aika kauan.
Musta kolli vilkaisi meripihkanvärisillä silmillään veljeensä hiljaa. Hän olisi toivonut voivansa olla hänen kanssaan paremmissa väleissä, mutta usein oppilas uskoi veljensä nauttivan enemmän muiden oppilaiden seurasta kuin hänen. Se ei ollut kyllä erityisen yllättävää. Muistotassu oli unohdettava ja kaikin puolin tylsä kissa. Hänessä ei ollut mielenkiintoisia erityispiirteitä, jotka pitäisivät muiden mielenkiinnon hänessä. Sen sijaan hän oli tylsä ja yksinkertainen, eikä omannut edes kunnollisia mielipiteitä, joista voisi toisten kanssa jutella. Hän vain oli tylsä.
Muistotassu käänsi katseensa taas toisaalle. Hän olisi tahtonut sanoa jotain Rajutassulle, mutta ei oikein tiennyt mitään. Hän olisi tahtonut keksiä jotain, jolla olisi voinut edes jollain tasolla saada hänen ja veljensä välille jotain hyvää ja mukavaa. Saada heidät lähentymään ja tuntemaan todellista veljellisyyttä toisiaan kohtaan. Kuitenkaan musta oppilas ei keksinyt mitään. Heidän välillään oli aina ollut sellainen aukkoa, sellainen kuilu, joka toimi mittana sille, millainen ero heillä oli taidoissa ja muistettavuudessa.
Leirissä Rajutassu asteli suoraan tuoresaaliskasalle. Muistotassu mateli hieman hänen jälkeensä paikalle ja katseli, kuinka hänen veljensä lähti raahaamaan mukanaan pääskystä. Musta oppilas huitaisi häntäänsä hieman ja käänsi taas keskittymisensä tuoresaaliisiin. Mitä hän voisi ottaa sieltä? Mikä olisi sopivan kokoinen yhdelle kissalle, jolla ei ollut ketään, jonka kanssa riistaansa jakaa?
Lopulta Muistotassu tyytyi nappaamaan mukaansa oravan ja asteli sitten lähelle oppilaiden pesään aterioimaan. Asetuttuaan aloilleen hän huomasi kuitenkin Sielukaihon, joka tuli makeasti venytellen ulos sotureiden pesältä. Hän oli luultavasti vasta herännyt ja mahdollisesti lähdössä partioon.
“Huomenta, Sielukaiho! Tahtoisitko jakaa tämän saaliin kanssani?” Muistotassu huikkasi naaraalle toiveikkaasti. Musta soturitar käänsi ruskean katseensa häneen ja hymyili oppilaalle lempeästi.
“Huomenta, Muistotassu! Jakaisin saalista kanssasi oikein mielelläni, kiitos kysymästä!” soturitar naukaisi ilahtuneena ja lähti tassuttamaan oppilasta kohti pitkin askelin.
Muistotassu teki vierelleen tilaa, mutta Sielukaiho kuitenkin pysähtyi yhtäkkiä kuin seinään ja katseli oppilaan oravaa. Musta kolli kallisti päätään hämillään. Mikä oravassa niin mielenkiintoista oli?
“Itse asiassa joku taisikin kutsua minua. En nyt valitettavasti ehdi jakamaan saalista, mutta ehkä joku toinen kerta! Kiitos kuitenkin tarjouksesta, arvostan sitä todella!” naaras naukaisi nopeasti ja kääntyi kannoillaan ennen kuin Muistotassu ennätti edes täysin sisäistää, mitä hän oli sanonut. Sitten naaras alkoi jo kovasti suunnata poispäin ja jätti mustan kollin taas yksin. Eikö hän vain tahtonut jakaa riistaa juuri hänen kanssaan? Se oli kollin mielestä hyvin mahdollista. Ehkä hän oli aluksi katsonut Muistotassua Kärpässoinnuksi ja tullut hänen luokseen siinä ajatuksessa, että kolli oli ollut naaraan hyvä ystävä. Sen sijaan olikin tajunnut yhtäkkiä, että kyseessä oli väärä kissa. Tai ehkä hän oli allerginen oraville tai inhosi niitä syvästi ja ajatteli Muistotassun tahtovan tappaa hänet syöttämällä hänelle oravaa ja siksi oli mulkoillut sitä kuin petoa!
Mustan oppilaan päätä alkoi huimata hänen ajatustensa nopeuden takia. Hän ei lähes itse pysynyt enää perässä siitä, missä hänen ajatuksensa menivät. Mikä saattoi olla todellinen syy sille, että Sielukaiho oli livistänyt viime hetkellä niin yhtäkkisesti? Mikä Muistotassussa oli niin vialla? Miksei hänen seuransa tuntunut kelpaavan sille ainoalle kissalle, jonka huomion todella tahtoi ja, joka tuntui olevan ainoa kissa, joka oikeasti muisti hänen olevan olemassa?
Apeana kolli päätti sittenkin kiikuttaa oravansa vain klaaninvanhimpien pesään, jossa klaanin entinen päällikkö ja nykyinen klaaninvanhin, Mesi sekä toinen klaanin klaaninvanhimmista, joka oli monien mukaan ollut klaaninvanhimpien pesässä jo hyvän tovin, Viherkatse, ottivat sen vastaan ilolla. Ainakin Muistotassu oli päässyt olemaan edes jollekulle mieliksi. Vaikka tuskin useat klaaninvanhimmat muistivat sellaisia pieniä asioita, jotka eivät edes olleet heille tavanomaisesta poikkeavaa. Useasti oppilaat ja soturit kiikuttivat klaaninvanhimpien pesälle saalista, jotta heidän ei tarvitsisi turhan paljon liikuskella turhaan. Tai ihan vain silkasta kunnioituksesta.
Muistotassu lähti vaeltelemaan leirissä pohtien, mitä hänen kannattaisi tehdä. Sitten hän huomasi yhden klaanin erakkotaustaisista sotureista, Kääpäpunan. Raidallinen ja puolisokea kolli tassutti juuri ulos parantajan pesältä, jossa musta oppilas oli häntä kovasti nähnyt. Soturi tuntui viihtyvän siellä hyvin, vaikka olikin soturi eikä parantaja. Se kiehtoi Muistotassua hieman. Kuitenkaan oppilas ei viitsinyt häiritä häntä menemällä juttelemaan hänelle. Kollilla saattoi olla parempaakin tekemistä kuin oppilaiden turhanpäiväiset rupattelut.

“Pohjaharha? Voisimmeko lähteä harjoituksiin?” Muistotassu kysyi varovaiseen sävyyn mestariltaan, joka oli juuri juttelemassa juuri Hilehuurteen kanssa. Vaaleaturkkinen soturi käänsi yllättyneen katseensa oppilaaseensa, kun hän olikin ilmestynyt puhumaan hänelle.
“Voisimmehan me. Miltäs uintiharjoitukset kuulostavat? Voisimme ottaa Kääpäpunan mukaamme, koska olen kuullut hänen osaavan uida taidokkaasti. Minä en nimittäin valitettavasti osaa uida”, Pohjaharha naukaisi ja katseli ympärilleen. “Sinä voisitkin lähteä pyytämään häntä matkaamme ja tulisin sitten, kun olet saanut hänet mukaan.”
“Selvä homma, Pohjaharha!” Muistotassu naukaisi kuuliaiseen sävyyn ja lähti marssimaan kohti parantajan pesää, jossa oli viimeksi nähnyt ruskearaidallisen kollin. Hän toivoi löytävänsä kollin sieltä, jotta ei joutuisi lähtemään sinne tänne tämän perään.
Sisään työnnyttyään hän näkikin saman tien ruskean puolisokean kollin työskentelemässä Leimusilmän kanssa kuin olisi hänen oppilaansa. Tahtoiko Kääpäpuna sen sijaan ryhtyä sittenkin parantajaksi? Ken tietää, ehkä hän pyytäisikin jättää soturin tehtävät ja pyytäisi päästä ennemmin parantajan oppeihin.
“Anteeksi, kun häiritsen, mutta Pohjaharha pyysi minua kysymään, jos Kääpäpuna haluaisi tulla auttamaan minua opiskelemaan uimista?” musta kolli naukui arvostavalla äänellä. Ruskea soturi katsoi häneen puolisokealla katseellaan ja silloin Muistotassu saattoi huomata kunnolla tämän arven hänen silmänsä kohdalla. Se oli x:n muotoinen. Mistähän hän oli saanut sen?
“Pahoittelen, mutta autan juuri nyt Leimusilmää. Ehkä myöhemmin, jos se ei haittaa?” hän vastasi hiljaa ja vaikutti siltä, että kieltävän vastauksen antaminen oli hänelle erityisen hankalaa. Muistotassu nyökkäsi ymmärtäväisesti hänelle.
“Selvä! Ehkä ensi kerralla sitten! Kerron Pohjaharhalle!” musta oppilas naukaisi pirteästi ja lähti tassuttamaan takaisin aukiolle, jossa Pohjaharha olikin jo tulossa häntä kohden Hilehuurre kintereillään.
“Eikö Kääpäpuna tahtonutkaan tulla? Hilehuurre sanoikin juuri, että voisi itse tulla mukaan. Hän on myös melkoisen hyvä uimari”, mustan oppilaan mestari selitti, kunnsaapui lähemmäs. Muistotassu vilkaisi Hilehuurteeseen, joka hymyili hänelle hyväntuulisesti. Hän yritti hymyillä kunnioittavasti takaisin soturille.
“Mukava saada sinut mukaan”, oppilas naukaisi hopeanharmaalle soturille, joka näytti arvostavan hänen kunnioitustaan.
“Mukava päästä mukaan”, hän vastasi ja nyökkäsi sitten Pohjaharhalle, joka lähdi johdattamaan heitä ulos. Soturi kaksikko jäi vierekkäin heti, kun olivat päässeet ahtautumaan ulos leirin uloskäynnistä ja Muistotassu jäi taaemmas matelemaan.
Musta oppilas tarkkaili ympäristöään samalla, kun soturit puhuivat keskenään siitä sun tästä. Viherlehti oli lämmittänyt ilman mukavan lämpöisäksi ja kasvit olivat oikein vehreitä. Saaliin haju leijui ilmassa huumaavana ja sai veden kihoamaan kielelle saman tien. Kuitenkaan he eivät olleet tulleet saalistamaan vaan harjoittelemaan uimista, joten Muistotassu pakotti itsensä keskittymään vain kävelemiseen eteenpäin, jotta ei vahingossakaan harhautuisi saaliin perään.
Metsän päättyessä kolmikon edessä lähti leviämään suuri nummi. Siellä tuuli puhalsi hellästi ja nurmi oli niin vehreää, että se tuntui unelta. Pensaat olivat täynnä lehtiä, jotka antoivat suojaa saaliseläimille ja jänisten kolot saattoi nähdä vihreän nurmen seasta.
“Saatan lähes jo haistaa kaikki jänikset! Tassujani syyhyää päästä jo juoksemaan niiden perässä!” Hilehuurre naukaisi hilpeästi ja vilkaisi Pohjaharhaan. Valkea kolli kehräsi.
“Koitahan pysyä turkissasi. Ensiksi sinun pitää käydä opettamassa oppilaalleni uintia”, Pohjaharha naukaisi rauhallisesti. Hilehuurre hymyili hänelle ja jäi vielä juttelemaan hänelle jostain, mutta Muistotassu ei enää kiinnittänyt siihen huomiota. Oliko Pohjaharha sanonut häntä vain “hänen oppilaakseen”, koska ei aidosti meinannut muistaa hänen nimeää vai sanoiko hän sillä tavalla muuten vain? Ajatus vaivasi nuorta mustaa kollia enemmän kuin sen olisi kuulunut. Jotenkin aina pienikin vihjaus siihen, että joku meinasi unohtaa hänet raastoi hänen sydäntään kuin kynnet. Se sattui ja kovaa.
Pian joen matalampi ja virraltaan rauhallisempi kohta alkoi jo näkyä. Siinä heidän tulisi harjoittaa Muistotassun uintitaitoja. Mustaa kollia ajatus innotti hieman jo. Hän ei ollut päässyt kunnolla kokeilemaan uimista vielä aikaisemmin, mutta oli osannut päätellä sen, että tulisi pitämään siitä! Vaikka vesi voisi olla kylmää, ajatus siitä, että se kannattaisi kissan painoa ja tekisi liikkumisesta vähän kuin lentämistä jotenkin sai uimisen kuulostamaan niin kiinnostavalta! Toki se oli ollut vain Sielukaihon tapa kuvailla uintia, eikä hän ollut ennättänyt harjoitella uintia erityisen paljoa ennen kuin oli päässyt soturiksi, koska ilma ei ollut ollut vielä aivan niin lämmin.
Pohjaharha ja Hilehuurre hidastivat tahtiaan ja pian pysähtyivät veden rannalle. He eivät sanoneet mitään ennen kuin Muistotassu ilmaantui heidän rinnalleen. Kolli katsoi vedestä omaa heijastustaan. Siinä hän näki vain taas sen samaisen tylsän kissan, joka hän oli. Mikään hänessä ei herättänyt suurta mielenkiintoa. Hän vain oli niin tylsä kaikin puolin.
“Kuinka aloitamme?” nuori musta kissa kysyi ja käänsi meripihkan katseensa mestariinsa ja toiseen vanhempaan soturiin. Molemmat käänsivät katseensa ensin häneen ja sitten Pohjaharha tuuppasi Hilehuurretta hieman, luultavasti ohjaten häntä tekemään opettamisen.
“Seuraa malliani niin näytän sinulle, miten tämä toimii!” Hilehuurre naukaisi ja lähti innokkaasti veteen. Kuitenkin hänen reaktiostaan näki, että vesi oli vielä hivenen viileää, vaikka ei ollutkaan tappavan kylmää. Muistotassu lähti hitaasti hänen peräänsä ja tunsi viileän veden purevan hänen turkkinsa lävitse aivan luihin ja ytimiin asti. Se sai hetken ajan hengittämisestä vaikeaa, mutta vähitellen hän tottui viileään veteen ja se ei tuntunut enää pahalta.
Hilehuurre alkoi näyttämään hänelle kuinka tassuja kuului liikuttaa vedessä, jotta pysyi pinnalla ja pääsi eteenpäin. Musta oppilas yritti parhaansa mukaan imitoida soturin työskentelyä samalla, kun tunsi Pohjaharhan vahtivan hänen harjoitteluaan rannalta tarkkaavaisesti. Tämän hän vielä oppisi! Sitten joku voisi ehkä muistaa hänet hänen mainioista uinti taidoistaan! Se, jos jokin kelpasi hänelle ideana mainiosti!
Muistotassu lähti seuraamaan kaikkia Hilehuurteen opetuksia tarkkaavaisesti ja oppikin nopeasti ja taitoisasti kaikki hänen liikkeensä. Ne eivät olleet hänestä erityisen hankaliakaan. Hänen kuului vain pitää päänsä pinnalla ja kauhoa tassuillaan vettä, jotta pääsisi eteenpäin. Jos hän tahtoi olla paikoillaan, hänen täytyi vain potkia vettä alapuolellaan.
“Hienoa työtä, Muistotassu! Eiköhän ala kuitenkin olla jo aika palata leiriin, jotta ette vilustu”, Pohjaharha naukaisi ja ohjasi Hilehuurteen ja Muistotassun pois vedestä. Molemmat tulivat ulos joesta turkit vettä tiputtaen. Hilehuurre puisteli vedet turkistaan ja Muistotassu väisti, jotta ei saisi soturinkin turkissaan kantamaa vettä niskaansa ja sen sijaan siirtyi hieman sivumpaan siistimään oman turkkinsa.
“Palataan leiriin, suoriuduit hienosti”, Hilehuurrekin kehräsi ja lähti sitten Pohjaharhan rinnalla tassuttamaan eteenpäin nummella kohti metsää. Muistotassu jäi tarkoituksella jälkeen ja antoi sotureiden jutella paremmin kahden.
Itsekseen kolli pohdiskeli matkan ajan kuinka oli onnistuneesti näyttänyt uinti taitojaan. Se taisi olla todella hänen vahvuutensa ja oli lisäksi myös hauskaa puuhaa! Kolli ei ihmetellyt lainkaan, miksi Sielukaiho oli puhunut uimisesta niin iloiseen sävyyn! Se todella oli mukavaa puuhaa!

Muistotassu näki unta. Hän uneksi mainiosta elämästä. Sielukaiho oli päässyt seikkailuilleen ja toimi sitä nykyään Eloklaanin päällikkönä. Hän käytti nimeä Sielutähti vain, kun teki klaaniin liittyviä tehtäviään, mutta seikkailuillaan hän kulki edelleen Sielukaihona. Naaras oli myös ottanut Muistotassun varapäällikökseen ja kumppanikseen. Muistovalo oli hänen nimensä.
Kahden mustan kissan turkit painuivat toinen toistaan vasten, kun he viettivät yhteistä aikaansa päällikön pesässä muita kissoja piilossa. He suunnittelivat elämää ja mahdollisesti perheen laajentamista yhdellä pentueella. Yksi pentue, josta he voisivat saada niin kauniista ja ihania pentuja.
“Kunpa tämä ei koskaan loppuisi”, Muistovalo mumisi päällikön turkkiin ja katsoi ylös hänen silmiinsä, kun naaras makasi pää korkealla hänen vierellään. Hänen ruskea katseensa kääntyi hitaasti hänen vierellään makaavaan mustaan kolliin ja rakkaus kimalsi hänen silmissään.
“Ei tämä koskaan tulekaan loppumaan. Saamme viettää vanhat päivämmekin yhdessä. Tähtiklaani on sen meille vannonut samalla, kun hain yhdeksän henkeäni”, Sielutähti sanoi kiintyneenä ja painoi leukansa nuoremman kollin päälaelle. Mustan kollin sisällä läikähti lämpö ja hänestä tuntui niin raukealta, että nouseminen olisi varmaan ollut mahdotonta. Hänen jalkansa tuntuivat veltoilta, hänen turkkiaan kihelmöi ja perhoset tuntuivat lepattavan hänen vastassaan niin lujaa, että se varmaan pian repeäisi niiden siipien lepatuksesta.
“Saan kiittää Tähtiklaania siitä, että saamme tällaisen elämän yhdessä. En vaihtaisi tätä ikinä mihinkään. Rakastan sinua niin kovasti”, Muistovalo naukaisi hiljaa rakastavalla äänellä ja tarkkaili kumppaniaan, joka kehräsi hiljaa. Hänen lämpönsä huokui ihanasti kollin kehoon ja sai tilanteen tuntumaan siltä, kuin hän olisi ollut oikeasti ulkona auringon läikässä makaamassa. Hän sulki silmänsä mielissään ja vain eli siinä unen luomassa hetkessä, jonka hän vain alitajuntaisesti tiesi olevan oikeasti unta.
“Minäkin-” loppu naaraan lauseesta katkesi ja vääristyi kollin korvissa. Hän avasi silmänsä ja nosti päätään katsoakseen mustaa naarasta. Hänen ruskeat silmänsä näyttivät sulavan hänen poskiaan pitkin ja yhtäkkiä koko naaras näytti muuttuvan mudaksi. Hän alkoi sulaa siinä paikalla ja muuttua suureksi lätäköksi päälikön pesän lattialle. Muistovalo kirkaisi kauhistuneena näylle ja nousi tassuilleen hätääntyneenä.
“Sielutähti! Sielutähti! Mitä tapahtuu! Sielutäh- Sielukaiho! Kuuletko minua! Älä mene! Älä sula pois! Meidän kuului viettää vanhat päivämme yhdessä!” musta kolli vinkui hätääntyneenä kuin pikkupentu, jonka emo katosi yhtäkkiä ulos pesästä. Hän säntäili pesässä sinne tänne ja juoksi sitten aukiolle hakemaan parantajan. Parantajan pesällä ei näkynyt Leimusilmää, vain Kääpäpuna ja siinä hetkessä mustan kollin mielen tuottamassa maailmassa hän oli parantaja.
“Kääpäpuna, äkkiä! Päälikkömme sulaa kuin lumi!” kolli kiljui meripihkan silmät paniikista suurina kuin kaksi täysikuuta. Parantaja kolli katsoi häntä hiljaa ja tassutti sitten hänen eteensä.
“Eivät kissat sula, rauhoitu. Pitäisiköhän sinun käydä hetkeksi makuulle ja hengittää hetki aivan rauhassa?” ruskea kolli naukaisi rauhallisesti ja ohjasi mustaturkkista varapäällikköä yhdelle parantajan pesän sammalpedeistä. Kuitenkaan hän ei suostunut käymään makuulle.
“Et ota kumppanini tilaa vakavissasi! Hän sulaa!” hän sanoi paniikin täyteisellä äänellä ja katsoi anellen puolisokeaa kissaa.
“Rauhoitu, ei hänellä ole mitään hätää”, tämä yritti rauhoitella, mutta hänenkin äänensä alkoi vähitellen vääristyä ja myös parantajana toimiva kolli alkoi pian sulaa suoraan Muistoyön silmien edessä. Hän alkoi tuntea paniikin vain kasvavan hänen rinnassaan. Eikö se kaikki voinut vain loppua! Hän ei halunnut menettää tätä kaikkea! Ei vielä!
Pian maailma hänen ympärillään alkoi sulaa myös. Aurinko ja taivas alkoivat tippua sulan mudan tavoin taivaalta hänen niskaansa ja maa alkoi joustaa. Hän alkoi upota ja kolli kirkui niin kovaa kuin koskaan saattoi samalla, kun yritti räpiköidä kuin vedessä. Hänen täytyi päästä pintaan! Hän tukehtuisi, kun maailma suli hänen niskaansa!
Kun kaikki hänen ympärillään viimein pimeni, kolli säpsähti hereille kylmä hiki otsallaan. Hän katseli ympärilleen oppilaiden pesässä vauhkoontuneena ja yritti varmistaa, että kukaan tai mikään ei alkanut sulamaan hänen ympärillään, kuten unessa. Kuitenkin muut oppilaat sen sijaan nukkuivat vain rauhassa ja pesän seinät olivat aivan yhtä kestävät kuin aina ennenkin.
Muistotassu nousi tassuilleen ja asteli ulos pesästä saadakseen hieman raitista ilmaa. Hänen päässään pyöri ja hänen koko kehonsa tuntui veltolta. Kollin täytyi todella keskittyä hengittämiseen, jotta ei joutuisi uudelleen paniikin valtaan, vaikka olikin päässyt jo ulos unestaan.
Musta oppilas tärisi kauttaaltaan ja ei pystynyt keskittämään katsettaan mihinkään. Hänen hengittämisensä oli vaivalloista ja hänen rintaansa kivisti. Pienen hetken kolli luuli vielä pökertyvänsä siihen paikkaan, mutta sai lopulta itsensä rauhoittumaan, vaikkakin vain juuri ennen totaalista paniikkia ja kyyneliä.
Vähitellen Muistotassu lähti hiippailemaan takaisin sisään pesään, jossa kohtasi Muurahaistassun tappavan mulkoilun. Se sai mustan oppilaan karvat nousemaan alitajuntaisesti pystyyn. Ei kai hän ollut astunut toisen oppilaan hännälle kulkiessaan varomattomasti ulos? Toivottavasti ei, sillä hän ei tahtonut tulla vihatuksi!
“Herätit minut mekkaloinnillasi! Saataisit saada kauniin viillon nenällesi siitä hyvästä, että häiriköit minua!” tummaturkkinen kolli murisi matalalla äänellä ja hänen vihreät silmät paloivat vihan liekeissä.
“Anteeksi! Olen todella pahoillani, en halunnut herättää! Voinko korvata sinulle tämän jotenkin?!” Muistotassu kysyi hiljaa ja hätäisesti. Hän ei halunnut jäädä muiden mieleen pelkästään sinä törkeänä pesätoverina, joka ei osannut ajatella muita. Hän todella ajatteli!
“Ajattele vain ensi kerralla valintasi paremmin ennen kuin lähdet riehumaan ympäri paikkoja!” tummanruskea kolli sihahti ja huitaisi tassuaan kohti Muistotassun kasvoja, joka sai hänet lähes kirkaisemaan. Kuitenkaan sen enempää Muurahaistassu ei enää tee vaan painaa vain päänsä taas tassuilleen omahyväinen ilme kasvoillaan. Sen sijaan Muistotassu yritti karttaa hänet mahdollisimman kaukaa ja palata omalle pedilleen.
Mennessään taas makuulle musta oppilas vilkuli jatkuvasti toiseen oppilaaseen varautuneena. Hän ei tahtonut suuttuttaa häntä uudelleen. Kolli oli pelottava jo nyt yön hämärässä kaikkien ollessa joko unessa tai erityisen väsyneinä hereillä toisaalla. Ken tietää olisiko hän sitäkin pelottavampi silloin, kun oikeasti oli kunnolla hereillä, eikä vain juuri ja juuri hereillä hänen mellastuksensa takia.

Muistotassu yritti rutistaa viimeisimmätkin nopeuden rippeet ulos kehostaan, mutta siltikin hänestä tuntui siltä, että hänellä ei ollut mahdollisuuttakaan saada edessään juoksevaa jänistä kiinni. Se pinkoi eteenpäin nummen nurmella ja pian suuntasi jo yhtä koloa kohden. Turhautuminen alkoi kuplia kuumala nuoren mustan kollin sisällä ja hän päästikin viimeisen ponnistiksensa. Hän kiristi tahtiaan vielä hieman ja teki sitten mielestään erityisen hienon ja voimakkaan loikan. Hetken ajan kolli ehti jo luulla, että tämän loikan jälkeen muutos olisi tulossa. Hän nappaisi paksun jäniksen ja klaani kiittäisi häntä siitä, että saivat olla klaanitovereitaan.
Kollin kuvitelmat saivat vastauksekseen murskaavan kiven. Hän mätkähti maahan lyöden päänsä suoraan kiveen, joka törrötti maassa. Jänis pujahti ilahtuneena koloonsa piiloon, ja vaikka Muistotassu maistoikin veren rautaisen maun suussaan, ei ollut juhlimisen aihetta. Veri ei ollut jäniksen, se oli hänen omaansa.
“Oletko kunnossa?!” saalistusharjoituksissa mukana oleva toinen oppilas, Purotassu, kysyi huolestuneella äänellä. Musta kolli nousi ylös turkkiaan puistellen. Ruskean naaraan huolenpito sai hänet tuntemaan sisällään lämpöä. Kuitenkin hän pahoin pelkäsi, että se tuli silkasta tottumuksesta ja siitä syystä, että he vain sattuivat olemaan klaanitovereita sekä pesätovereita. Ei naaras kuitenkaan hänestä aidosti välittänyt.
“Kunnossa ollaan”, Muistotassu murahti hiljaa samalla, kun niiskaisi nenäänsä, joka oli tehnyt pienen noron verta hänen kasvoilleen. Veren vuoto ei kuitenkaan ollut mitenkään erityisen vakavan oloinen, joten se loppuisi varmasti pian. Hän oli vain jysäyttänyt kuononsa suoraan kiveen, ei muuta.
“Jos niin sanot…” Purotassu naukaisi epävarmana ja lähti sitten vastahakoisesti tassuttamaan poispäin. Muistotassua nolotti. Hän oli epäonnistunut niin hienossa saaliissa, jolla olisi varmasti ruokkinut useamman kissan! Sellaisen saaliin menettäminen oli aina pettymys vuodenajasta riippumatta. Hänen olisi pitänyt osata napata se.
Muistotassu käänsi katsettaan ja huomasi olevansa jo lähellä jokea. Sen virtaus ei ollut erityisen kova ja auringon paistaessa sen pintaan se alkoi kimaltaa kauniisti. Siksi kolli päättikin lähestyä sitä. Hän hiipi varovasti joen veden vierelle ja istahti siihen. Oppilas katseli veteen täysin hiljaa ja katsoi omaa heijastustaan. Hänen tyhjää olemustaan ja typerää ilmettään.
Yhtäkkiä kollin katseeseen osui liikahdus vedessä. Kala. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt kalan uivan vedessä, mutta se oli mainio mahdollisuus harjoittaa hänen kalastamis taitojaan! Eihän se niin hankalaa voinut olla! Hän oli kuullut joskus sotureiden puhuvan kalastuksesta. Hänen kuului vain odottaa sopivaa hetkeä ja koukata tuo kaunis suomuinen otus ylös sen elinympäristöstään ja suoraan ilmaan.
Muistotassu odotti hievahtamatta joen törmällä ja tuijotti tarkkaavaisena kalan liikkeitä. Hän odotti, että täydellinen hetki tulisi ja hän voisi napata tuon hienon otuksen ruokkiakseen klaaninsa.
Kun kolli viimein iski tassunsa veteen ja koukkasi vettä kalan alapuolelta heittääkseen sen ilmaan, hän tunsi kalan limaisen kehon ja sileät suomut tassussaan. Into levisi hänen sisällään, kun se lennähti ilmaan suomut auringossa kimaltaen.
Kuitenkin mustan oppilaan into loppui lyhyeen, kun hän tajusi, että hänen heittonsa oli mennyt vinoon ja kala putosi vain takaisin sisään komean molahduksen saattelemana. Muistotassun sydän tuntui valahtavan alas paikoiltaan. Hän oli menettänyt jo toisen saaliin samaisenä päivänä! Pettymyksen tunne oli suunnaton.
“Muistotassu, viivymme enää hetken! Koita saada jotain napattua ennen kuin lähdemme!” Pohjaharha huikkasi mustalle oppilaalle. Kolli käänsi meripihkan katseensa soturiin ja nyökkäsi hiljaa. Hänen olisi tehnyt mieli nurista ja leikkiä vaikeaa vain siksi, että häntä turhautti, mutta hän tiesi paremmin kuin purkaa turhautumistaan muihin kissoihin.
Kolli nopeasti etsi jotain ja sai vaivaisen liskon napattua. Oli sekin jotain, vaikka kovin moni kissa ei pitänyt liskoja herkkuna. Kai niitä joku söisi. Hän ei kuitenkaan ollut saaliistaan järin ylpeä.
“Ahkeraa työskentelyä, Purotassu ja Muistotassu! Palataan nyt takaisin leiriin. Siellä voitte ottaa itsellenne jotain syötävää, kunhan olette varmistaneet klaaninvanhimpien saaneen jo syödyksi”, Purotassun mestari, Hiilihammas, naukaisi ja lähti johdattamaan joukkiota takaisin kohti leiriä.
Muistotassu jättäytyi mahdollisimman perälle. Häntä nolotti edelleen kovasti se, miten huonosti oli suoriutunut. Hän oli epäonnistunut saaliin nappaamisessa kahteen kertaan saman aamun aikana! Kuinka paljon huonommin saattoi kissalla mennä?!
Leirin alkaessa jo näkyä, kuulua ja haista alkoi Muistotassun nolous vain kasvaa. Hän tunsi turkkiaan polttelevan, kun hän painoi päänsä alas. Vaivainen lisko hänen suussaan oli tuskin tarpeeksi edes alkupalaksi. Kuinka hän voisi tulla leiriin ilahtuneena niin surkeasta suorituksesta?
Mustaturkkinen oppilas kipitti leirissä niin nopeasti tuoresaaliskasalla kuin koskaan saattoi ilman, että näyttäisi jotenkin epäilyttävältä. Sen jälkeen hän pudotti vaivaisen liskonsa kasaan ja lähti pikaisesti pois. Kolli suuntasi heti suoraan kohti oppilaiden pesää, mutta hänet pysäytti suuremman kissan hahmo.
“Muistotassu, haluaisitko jutella? Minulla on kovin tylsää, kun Kärpässointu lähti ulos”, Sielukaiho naukui ja katsoi mustaa oppilasta tarkkaan. Nuori kolli nielaisi viavalloisesti ja siirteli tassujaan hermostuneena. Hän ei ollut jutellut naaraan kanssa unensa jälkeen. Jotenkin Sielukaihon näkeminen sai hänen sisuksensa kiepeille – huonolla tavalla. Hänestä tuntui, että kohta naaras sulaisi maan tasalle, kuten hän oli oppilaan unessa tehnyt. Se ajatus kauhistutti Muistotassua ja sai hänet ahdistueeksi, vaikka hän tiesikin, ettei niin voisi käydä. Tämä ei ollut unta.
“Jutella? Minä ajattelin mennä lepuulle… Tiedätkös, saalistusharjoitukset voivat olla kovin rankat…” kolli mutisi ja vilkuili tassujaan hermostuneena. Hänen teki kovasti mieli jäädä naaraan kanssa, mutta samalla häntä pelotti kuin soturi olisi voinut sulaa hänen silmiensä edessä hetkenä minä hyvänsä, mikäli hän juttelisi oppilaan kanssa.
“Olet vielä nuori ja energinen, et sinä mitään höpsöä lepoa tarvitse! Voimme lähteä ulos ja keksiä jotain hauskaa tekemistä siellä! Eikös se kuulostaisi mukavalta?” Sielukaiho maanitteli ja nojautui lähemmäs. Muistotassu painoi suunsa tiukasti kiinni, jotta ei vahingossa sanoisi jotain typerää ajattelemattaan. Hänen täytyi punnita vaihtoehtojaan. Tahtoiko hän lähteä Sielukaihon matkaan ulos jutustelemaan ja mahdollisesti antaa naaraan huomata hänen kummallinen olonsa vai sen sijaan ennemmin mennä lepäämään oppilaiden pesään ilman huolen häivää – tai no oli oppilaidenkin pesässä huolia joita murehtia.
“Lähtisin mielelläni”, Muistotassu sanoi lähes alitajuntaisesti ja katsoi, kuinka Sielukaiho hymyili hänelle ilahtuneena. Halusiko soturitar todella viettää hänen kanssaan aikaa? Tunsiko hän oikeaa yhteyttä sellaiseen turhakkeeseen kuin Muistotassu? Se ajatus, jos jokin sai kollin sydämmen pamppailemaan hänen rinnassaan luita vasten kuin sieltä paetakseen.
“Sepä mainiota, tulehan niin lähdetään saman tien! Meillä ei ole aikaa hukattavaksi, ei sitä koskaan tiedä, milloin joku tuleekin huutelemaan perään partioita varten!” nuori soturi naukaisi innokkaasti ja lähti astelemaan kohti leirin uloskäyntiä. Muistotassu lähti pikaisesti astelemaan vanhemman naaraan perään lähes hätääntyneesti kuin peläten hänen katoavan kuin aamuinen utu, jos hän päästäisi mustaturkkisen soturin pois katseestaan edes hetkeksi.
“Odota! En pysy perässäsi, jos liikut noin kauhealla kiireellä!” kolli parahti ja yritti parhaansa mukaan pysyä naaraan kintereillä. Sielukaiho käänsi päätään ja virnisti Muistotassulle hieman.
“Sinähän olet hidas kuin etana ja kankea kuin mäyrä!” hän kiusoitteli, joka sai mustan oppilaan pörhistämään turkkiaan ja painamaan leukansa rintaturkkiinsa.
“Tuo oli aika ilkeästi sanottu”, hän mutisi, mutta ei oikeasti ollut vihainen tai surullinen naaraan sanomisista, koska tiesi hänen vain leikkivän hänen kanssaan.
“Älähän mökötä, senkin pikkupentu”, Sielukaiho kehräsi ja tökkäsi nuorempaa mustaa kollia etutassullaan, joka sai hänet värähtämään hienoisesti.
“En ole enää mikään pikkupentu! Minä olen jo taitava oppilas!” Muistotassu vinkui vastaan heikosti ja tunsi korvanpäitään kuumaavan. Mustaturkkinen naaras hänen edessään kallisti hieman päätään ja lukitsi valkealla ympäröidyt ruskeat silmänsä häneen kuin saaliseläimeen.
“Niinkö meinaat? Silloihan voimme ottaa juoksukisan astinkiville”, soturitar haastoi ja hänen häntänsä heilahteli innokkaasti hänen takanaan. Muistotassu tuhahti huvittuneena ja nyökkäsi sitten.
“Hyvä on. Kisataan sitten”, kolli naukaisi, eikä antanut Sielukaiholle aikaa sanoa mitään vaan pinkaisi äkkiä matkaan. Hän tiesi, ettei tulisi voittamaan taistoa, mutta sillä ei ollut sen väliä. Kunhan Sielukaiho oli onnellinen hänen seurassaan, oli myös musta oppilas onnellinen. Mitään muuta hän ei tarvinnut.
Kaksikko pinkoi mustien turkkien ja valkeiden yksityiskohtien sekamelskana metsän seassa kohti joen ylityskohtaa koivumetsän suunnalle. Heidän tassunsa iskivät maata ja lennättivät lehtiä, oksia ja muita maata peittäviä roskia ilmaan. Tuuli iski turkin lävitse ja yritti hidastaa heidän juoksuaan, mutta siitä ei ollut mitään apua. Kumpikaan ei hidastanut tai hidastunut.
Pian joen kimmeltävä pinta alkoi näkyä ja Muistotassu alkoi hidastaa. Sielukaiho sen sijaan kiristi vain tahtiaan entisestään. Hän taisi todella tahtoa voittaa. Se kelpasi Muistotassulle paremmin kuin hyvin.
Yhtäkkiä naaras kuitenkin ulahti kovaan ääneen ja liukui jokeen. Paniikissa Muistotassu juoksi joen rannalle vain huomatakseen, että Sielukaiho kikatti joen toisella puolella. Hänen turkkinsa oli läpimärkä, mutta muuten hän näytti olevan täysin kunnossa. Se sai Muistotassun huokaisemaan helpotuksesta. Hän katseli vanhempaa kissaa, joka tuntui kohta ratkeavan naurusta hivenen huvittuneena ja antoi viistensä väpättää.
“Säikähdin, että hukkuisit”, hän huokaisi helpotus äänestä kaikuen. Sielukaiho virnisti hänelle leveästi ja huolettomasti.
“Enhän minä pieneen puroon hukkuisi. Se oli taktinen voitto taktiikka ja samalla viilennys kuumalle päivälle. Tulehan, joen yli pääsee uimallakin. Saat samalla pienen virkistyksenkin siitä”, naaras naukaisi ruskeat silmät kimmeltäen ja jäi odottamaan mustan oppilaan päätöstä. Astinkivet olisivat olleet turvallisempi tapa, mutta kuten soturitarkin oli sanonut, joen yli pääsi myös uimalla. Ja olihan Muistotassu jo saanut uimaopetustakin.
“Tullaan tullaan, mutta pelasta minut sitten, jos virta vie minut mukanaan!” kolli huudahti toisella puolella odottavalle soturille ja asteli veteen. Sen koleus puri luihin asti, mutta sen kyllä kesti.
“Virtaa tuskin onkaan! Tule vain ylitse! Et sinä siihen huku!” Sielukaiho huusi, kun Muistotassu oli viimein astautunut vatsakarvohaan myöten veteen. Jos soturi kerran niin sanoi, ei virtaus voinut erityisen kova olla.
Hengitystään pidättäen Muistotassu irrotti tassunsa pohjasta ja lähti kauhomaan eteenpäin vedessä. Aluksi häntä pelotti, että hän kiskoutuisi virran matkaan, mutta kolli pääsi eteenpäin melkoisen sukkelasti, joten pelko alkoi haihtua ja ilo virrata hänen sisällään.
“Hienoa työtä, jatka samaan malliin!” Sielukaihon hurraaminen sai oppilaan sisällä kuplivan tunteen vain voimistumaan. Hänen vatsanpohjaansa kutitti ja hänen oli hankalaa keskittyä tehtäväänsä – rannalle pääsemiseen.
“Kiitos!” Muistotassu yritti vastata, mutta onnistui vain nielemään vettä juuri ennen kuin tunsi taas maan tassujensa alla. Kolli köhi vettä ulos kurkustaan ja vanhempi naaras saapui hänen vierelleen valvomaan, ettei hän tukehtuisi kaiken sen jälkeen kuin mikäkin turhake. Tai siltä ainakin Muistotassusta tilanne vaikutti. Häntä nolotti.
“Oletko kunnossa?” Sielukaiho kysyi, kun kolli viimein lopetti yskimisen. Musta oppilas nyökytti hänelle.
“Kunnossa ollaan”, hän murahti käheällä äänellä ja lähti sitten taas naaraan perään, kun soturi lähti tassuttamaan taas eteenpäin metsässä.
“Oletko sinä toivonut, että pääsisit seikkailemaan klaanin reviirin ulkopuolella?” Sielukaiho kysyi ja katseli silmät kimaltaen eteenpäin.
“En ole tainnut… Olen ihan onnellinen täälläkin”, Muistotassu vastasi hiljaa ja toivoi, että vastaus oli sellainen, jonka naaras halusi kuulla. Kuitenkaan tämän ilmeestä päätellen se ei ollut sitä.
“Minusta se olisi jännittävää! Pääsisi näkemään ja kokemaan asioita, joita kukaan muu klaanissa ei ole kohdannut! Voisin olla elävä legenda kaikkien niiden tarinoiden kanssa, joita kertoisin muille!” naaras intoili ja katseli taivaalle kuin pystyisi näkemään siellä kaikki ne asiat, joista puhui.
“Niin kai se olisi”, Muistotassu myöntyi, vaikka ei ollut täysin varma oliko oikeasti sitä mieltä. Jos ajatus siitä, että joku oli hänen kanssaan samaa mieltä ilahdutti Sielukaihoa, Muistotassu olisi samaa mieltä hänen kanssaan, vaikka maailman ääriin!
“Ehkä voisit lähteä kanssani seikkailemaan sitten, kun sinäkin pääset soturiksi? Voisimme lähteä kolmin; minä, sinä ja Kärpässointu!” naaras naukaisi innokkasti, joka sai Muistotassun ilon lopahtamaan heti. Kärpässointu. Tietysti Sielukaiho halusi hänet mukaansa. Ei hän tainnut ketään muuta edes koskaan ajatellakaan kuin Kärpässointua!
“Niin. Se olisi varmasti hauskaa”, kolli naukaisi kireänä ja katsoi toisaalle. Sielukaiho ei selvästi huomannut kollin ilotonta olemusta. Ehkä se oli vain hyvä. Muistotassusta olisi ollut kamalaa joutua selittämään, että oli onneton vain siksi, että hänen ihailemallaan naaraalla sattui olemaan muitakin ystäviä. Hän oli vain hyvä muiden kissojen kanssa ja ansaitsi ystävänsä toisin kuin musta oppilas, joka oli eristäytynyt ja hiljainen. Oli itsekästä ajatella, että Sielukaiholla ei saisi olla muita ystäviä.
“Onko sinulla joitain unelmia?” Sielukaiho kysyi yllättäen. “Minun unelmani on juurikin kiertää maailmaa ja päästä kertomaan klaanille millaista on kaikkialla, jossa klaanit eivät käy! Miten hieno maailma on rajojen ulkopuolellakin! Tahdon, että voin olla mielenkiintoinen tarinoideni kanssa sitten, kun vanhenen ja nuoremmat kissat haluavat kuulla hyviä ja jännittäviä tarinoita joltakulta!”
“Sekö on unelmasi? Kuinka… ihailtava unelma”, Muistotassu naukaisi hieman yllättyneenä. Hän ei ollut olettanut, että naaraan mielenkiinto rajojen ulkopuolisesta maailmasta kumpusi sen kaltaisesta syystä. “Minulla ei ole koskaan oikein ollut unelmia. Olen vain tahtonut, että minulla olisi enemmän itsevarmuutta ja ystäviä sitten, kun kasvan ja minua ei unohdettaisi.”
“Retkillämme saat varmasti useita uusia ystäviä, jotka eivät unohda sinua koskaan!” Sielukaiho naukaisi. Samaan aikaan hänen sanansa lämmittivät ja riipivät. Muistotassu olisi toivonut, että hän olisi sanonut jotain, kuten “minä en tule ikinä unohtamaan sinua” tai muuta samankaltaista. Toki hänen tulisi tyytyä vähempäänkin. Naaras halusi vain auttaa ja hän ei ollut hänen kumppaninsa, kuten joissain Muistotassun hölmöissä fantasioissa.
“Niin. Varmastikin”, kolli naukaisi hiljaisesti. Sielukaiho tönäisi häntä hieman ja hymyili taas samalla hassulla tavallaan. Hän tahtoi taas tehdä jotain typerää.
“Miltä kuulostaisi, jos kisailisimme hieman? Ajattelin, että voisin testata taitojasi hieman nyt, kun minulla on mahdollisuus. Tämä voi olla harjoitusta sitä varten, jos saan joskus oman oppilaan”, mustaturkkinen naaras ehdotti. Muistotassu hymyili vienosti hänelle. Ajatus kuulosti hauskalta kyllä, mutta hän pelkäsi nolaavansa itsensä, jos ryhtyi kisailemaan taidokkaamman kissan kanssa.
“En tiedä. Eikö se olisi epäreilua, kun olet kerta soturi?” hän mutisi ja painoi päänsä.
“Älähän nyt, se olisi hauskaa! Ja jos voittaisitkin minut jossain, sehän olisi erityisen hieno tilanne sinulle, eikö vain?” Sielukaiho maanitteli ja loikki innokkaana puun kannolle, siitä kivella ja takaisin maan tasalle.
“Mutta enhän minä voittaisi…” musta oppilas mumisi ja siirteli tassujaan vaivaantuneena. Hän kuitenkin tiesi, että naaras ei antaisi periksi, joten vastalauseet olivat aika turhia. Siitä huolimatta hän kuitenkin vastusteli – vielä.
“Tuollaisella asenteella et ainakaan! Älähän viitsi! Näytä mistä sinut on tehty! Näytä hieman sisukkuutta ja itsevarmuutta! Saa minut vaikuttuneeksi!” naaras maanitteli edeleen ja kiersi nuorempaa mustaa kollia leikkisästi. Muistotassu huokaisi pitkään lyötynä.
“Hyvä on, mutta mistä aiomme edes kisata?” kolli kysyi.
“Nopeuden ja uinnin teknisesti jo testasimme, joten miten olisi, jos vaikka aloittaisimme kiipeilemisellä?” soturitar kysyi ja tarkkaili heti puita heidän ympärillään arvioivasti.
“Käyhän se”, Muistotassu vastasi ja lähti astelemaan varovasti läheisen puun luokse.
“Kävelet kuin pelkäisit tuon puun hyökkäävän kimppuusi! Purista vaan kyntesi tiukasti puun kuoreen ja kisko niin pääset ylös. Ei muuta, lykkyä tykö!” Sielukaiho ilmoitti ja lähti jo kampeamaan ylemmäs toista puuta pitkin. Muistotassu lähti kiihkeästi omaa puutaan ylemmäs. Hän tiesi, ettei olisi ikimaailmassa samalla tasolla kuin musta naaras, mutta halusi kuitenkin näyttää pystyvänsä edes yrittämään.
“Voitin!” naaraan ääni kuului kovaa ennen kuin Muistotassu oli ennättänyt edes kahta hännänmittaa ylöspäin. Hän katsoi vaikuttuneena vanhempaan naaraaseen, joka nuokkui oman puunsa oksalla ja katseli alas nuorempaan kolliin. Oppilas valui alas maan tasalle nolostuneena ja tassut velttoina. Alku ei vaikuttanut hyvältä hänen kannaltaan.
“Mitä nyt?” hän kysyi jo väsyneenä siitä, että oli joutunut pinnistelemään niin kovasti puun kiipeämisessä.
“Kuinkas olisi… hmm… jos vaikka kalastaisimme? Kai sinä osaat kalastaa?” naaras ehdotti ja tassutti lähemmäs. Muistotassu nyökkäsi.
“Toki, kyllähän minä jotenkuten osaan kalastaa”, kolli naukaisi ja hänen mieleensä muistui aikaisempi kalan kaappausyritys. Tällä kertaa hän varmasti saisi sen!
Kaksikko liikkui joen vierelle hieman erilleen toisistaan ja asettuivat istumaan. Seuraavaksi tulisi vain odottaa.
Aurinko loi joen pintaan kirkkaita läiskiä, jotka vaikeuttivat tarkkailemista. Virta kulki rauhallisesti, joten putoaminen ei olisi liian haitallista. Lisäksi he olivat jo päässeet kokeilemaan uimista, eivät he ennättäisi hukkumaan tällä kertaa. Ajatus sai Muistotassun pohtimaan sitä, kuinka moni oikeasti oli hukkunut siinä samaisessa joessa kaikkien niiden kuluneiden vuodenaikojen saatossa. Hän oli toisinaan kuullut tarinoita moisesta, mutta tarkka tietoa uhrien määrästä ei varmaan kellään ollut.
Kollin pohdinta keskeytyi, kun hän huomasi kalan suomujen vilahduken vedessä. Hänen silmänsä lukkiutuivat kohteeseen ja pian hän hyökkäsi sitä kohden, lähettämään sen lennolle. Kuitenkin – taas kerran – heitto oli vino.
Juuri, kun Muistotassu alkoi surra saaliin menettämisestä toistamiseen samana päivänä, Sielukaiho syöksähti eteenpäin ja nappasi kalan hampaisiinsa molskahtaen samalla kovaäänisesti veteen. Silmät suurina musta kolli katsoi, kuinka hetkeksi aikaa naaras katosi veden pinnan alle ja pian palasi turkki läpimärkänä, mutta ruskeat silmät loistaen ylös vedestä.
“Upeaa työtä, Sielukaiho! Olit niin nopea reagoimaan!” musta oppilas ihasteli silmät suurina. Sielukaiho kehräsi kovaan ääneen ja laski kalan hyvän matkan päähän vedestä, jotta se ei voisi enää vieriä takaisin sinne tavalla tai toisella.
“Se oli vain hassu hyppy. En halunnut haaskata hyvää riistaa”, naaras vähätteli ja hymyili edelleen leveästi.
“Hassu hyppy? Se oli upea! Minä en olisi koskaan pystynyt moiseen!” Muistotassu naukaisi edelleen haltioissaan. Sielukaiho kehräsi ja katsoi häneen kiitollisena kehuista – ja ehkä myös hieman vaivaantuneenakin niistä.
“Tarkoittaako tämä, että minä voitin?” hän kysyi, joka sai kollioppilaan hieman tirskahtamaan.
“Tarkoittaa se”, hän vastasi.

Muistotassu makasi nummen nurmella auringossa samalla, kun Sielukaiho oli asettuneena kivelle makuulle. Molemmat kehräsivät kovaan ääneen. He olivat vieneet kalan leiriin ja matkanneet sitten jatkamaan ajan viettoa. Muistotassun sisällä kupli hermostuneesti ja ilahtuneesti. Sielukaiho oli hieno kissa, eikä hän voinut uskoa, että pääsi viettämään hänen kanssaan niin paljon aikaa. Ehkä se oli hyvä puoli siinä, että oli unohdettu; oli aina aikaa niille, joiden kanssa oli läheinen.
“Olisikos nyt loppuhuipennuksen aika?” Sielukaiho kysyi yllättäen. Muistotassu siirsi katseensa täysin häneen ja tunsi kasvojensa lämpenevän, kun näki, miten nätiltä naaras näytti maatessaan auringossa sillä tavoin niin raukeasti.
“Niin minkä? Mitä sinä oikein juonit?” nuori kolli naukaisi vitsikkäästi ja ilahtui, kun kuuli Sielukaihon oikeasti tirskahtavan hiljaa. Oliko hän oikeasti hauska? Saiko hän tosiaan typerällä letkautuksellaan naaraan nauramaan!?
“Ajattelin, että kisailumme voisi päättää näyttävästi”, Sielukaiho naukaisi ja loikkasi alas kiveltään katsoen Muistotassua tarkaan. Kollia alkoi hermostuttaa hieman. Mitä naaraalla oli mielessään? Hänet tuntien se saattoi olla lähes mitä tahansa, joten oli hankalaa yrittää rajata mahdollisuuksia.
“Eli?”
“Ajattelin, että voisimme ottaa pienen taiston.”
Muistotassu tuijotti tyrmistyneenä vanhempaa naarasta. Ei hän osannut taistella! Naaras murskaisi hänet mennen, tullen ja palatessa!
“Oletko varma? En ole juuri ennättänyt harjoittelemaan taistelua paljoa, enkä sanoisi olevani erityisen hyvä niiden harvojen kertojen perusteella, jotka minulla todella on ollut”, kolli naukui hermostuneena, mutta Sielukaiho vain nauroi. Nauroiko hän kollille vai kollin kanssa?
“Älä murehdi, en minä aio tosissani taistella! Tämähän on vain hupia varten, joten annan sinulle kyllä armoa. Lisäksi, saat hyvin harjoitusta tulevaa varten. Tulet joutumaan kohtaamaan jos jonkinlaista vastustaajaa, joten et voi ikinä tietää, milloin joudut itseäsi vanhempaa ja kokeneempaa kissaa vastaan”, naaras naukui rohkaisevasti ja asettautui muutaman ketunmitan päähän Muistotassusta, valmiina taistelemaan.
“Jos niin sanot…” kolli mutisi, koska ei uskaltautunut kieltäytymäänkään. Hän ei halunnut olla ilonpilaaja. Hän todella tahtoi, että naaras pitäisi hänestä ja jos leikkimielinen taistelu auttoi siinä, hän tekisi niin.
Muistotassu kampesi viimein itsensä kunnolla tassuilleen ja asettautui nuorta soturia vastapäätä. Kolli odotti naaraan aloittavan hyökkäyksellä, mutta katsoen hänen huvittunutta ilmettään Muistotassu saattoi päätellä, että jokin oli nyt vialla, mutta ei suinkaan huonolla tavalla – tai ken tietää, ehkä Sielukaiho ajatteli, että hän oli täysi höyhenaivo, kun suostui oikeasti taistelemaan soturia vastaan.
“Tuoko on taisteluasentosi? Et todella valehdellut, kun sanoit, ettet ole vielä ehtinyt harjoittelemaan taiselua paljoa”, naaras sanoi ääni naurusta vapisten. Muistotassu tunsi turkkiaan kuumottavan silkasta noloudesta. Oliko hänen asentonsa todella noin surkea? Hänen ei olisi koskaan pitänyt suostua taistelemaan Sielukaihon kanssa.
“Annas kun autan”, mustaturkkinen naaras naukaisi ja tassuutti oppilaan luokse. Hän auttoi kollia asettamaan tassunsa paremmin ja tukevammin maahan hyvää aloitusta varten ja antoi nopeita vinkkejä, kuten tassujen koukistaminen, jotta liikkuminen olisi helpompaa toisen hyökätessä.
“Oletko aivan varma, että asento on hyvä? Tämä tuntuu niin hassulta…” Muistotassu mumisi hiljaa ja katseli levitettyjä tassujaan hermostuneena. Tästä ei tulisi yhtään mitään…
“Olen varma! Asentosi on mainio! Nyt vain valmistaudu väistämään!” ja niiden sanojen saattelemana musta naaras loikkasi kohti nuorta mustaa oppilasta, joka kerkesi vain parahtaa ennen kuin tunsi vanhemman kissan koko painon jysähtävän oman kehonsa päälle.
“Taistele vastaan! Käytä painoani ja kokoani hyödyksesi!” Sielukaiho naukui kovaan ääneen. Muistotassu yritti parhaansa mukaan työntää naaraan pois kimpustaan. Kuitenkaan hän ei hievahtanutkaan nuoren oppilaan päältä vaan pysyi jämäkästi hänen päällään kuin se ei olisi ollut mitään.
“En minä pysty!” Muistotassu parahti ja lyyhistyi maahan liikkumattomaksi luovuttaen jo taistelemisen suhteen. Hän oli tiennyt alun alkaenkin, että nolaisi itsensä ja nyt hän oli näyttänyt ihailemalleen kissalle täydellisesti, miksi häntä piti pitää surkeana ja typeränä oppilaana, joka ei osannut edes taistella.
Sielukaiho nousi varovasti pois hänen päältään ja katsoi hiljaa nuorta mustaa kollia ruskeilla silmillään. Muistotassu tunsi vain koko naamansa lämpenevän nolostuksesta ja hän luimisti korviaan.
“Jos kokeiltaisiin niin, että sinä hyökkäät minun kimppuuni sittenkin? Miltäs se kuulostaisi?” naaras ehdotti hellästi ja yritti selvästi kohentaa kollin mielialaa. Kuitenkin se sai häntä vain nolottamaan entisestään. Hän taisi todella olla surkea, jos heidän täytyi muuttaa tekniikkaa välissä.
“Hyvä on. Kokeillaan vielä kerran”, kolli myöntyi hieman vastahakoisesti ja asettui taas tassuilleen odottamaan, että he voisivat aloittaa.
“Hyökkää heti, kun olet valmis. Tärkeintä on olla arvaamaton, jotta vastustajasi ei osaisi tehdä vastaiskuja tai väistää iskujasi”, Sielutassu selitteli innostuneena ja katsoi odottavaisesti Muistotassua. Kolli tunsi koko kehonsa olevan kankea jännityksestä ja hänen kurkkuaan kuristi. Ei hän tahtonut tehdä tätä!
Musta kolli puski jännityksensä lävitse ja loikkasi kohti Sielukaihoa, joka pikaisesti väisti hänen loikkansa ja löi nuorempaa kissaa korville. Muistotassu kiepsahti ympäri ja yritti lyödä naarasta tassuille, mutta ei kantanut tarpeeksi voimaa mukanaan ja tuskin edes töytäisi hänen tassujaan.
Sielukaiho vilkaisi tassuihinsa ja sitten koukkasi Muistotassun etutassut pois hänen altaan ja sai kollin tömähtämään naama edellä maahan. Kolli päästi kovaäänisen kirkaisun, kun iskeytyi maahan ja jäi sitten makaamaan siihen lyötynä.
“Voitit. En osaa taistella, kuten jo sanoin. Lopetetaan tämä vain tähän”, musta oppilas mutisi ja nousi hitaasti taas seisomaan.
“Hyvä on, mutta minusta sinä yritit erittäin hienosti! Et ehkä suoraan onnistunut, mutta yrityksestä saat ainakin pisteitä”, Sielukaiho naukaisi ja tuuppasi nuorempaa kissaa hellästi päällään lapaan.
“Joko palataan leiriin?” Muistotassu kysyi ja naaras nyökätään.
“Palataan vain. Minun pitäisikin päästä juttelemaan taas Kärpässoinnun kanssa”, Sielukaiho vastasi. Se sai taas kateuden kasvamaan Muistotassun sisällä. Toki he olivat jo viettäneet lähes koko päivän yhdessä, joten ei ollut yllätys, jos naaras tahtoi muuta seuraa, mutta silti se jotenkin sattui.
“Minunkin pitäisi varmaan levätä…” hän mutisi, kun kaksikko lähti matkaan.

Muistotassu kulki utuisessa metsässä ja katseli hermostuksissaan ympärilleen. Avatessaan silmänsä ensi kertaa sinä päivänä nukkumisen jälkeen kolli oli löytänyt itsensä sieltä. Hänellä ei ollut muistikuvaa siitä, miten oli päätynyt utuiseen metsään, mutta syitä voisi olla monenlaisia. Ehkä joku halusi hankkiutua hänestä eroon ja siksi raahasi hänet metsään ja mahdollisimman kauas leiristä. Tai kenties hän oli kävellyt unissaan pois leiristä ja syvälle metsän uumeniin sen sijaan, että olisi pysynyt oikeasti omassa pedissään yön ajan. Toki kolli ei ollut koskaan kuullut keltään, että olisi unissakävellyt, joten mahdollisuus oli hyvin pieni. Mutta toki ajatus siitä, että joku olisi raahannut hänet metsään herättämättä kollia oli myös erittäin epärealistinen.
Muistotassu säpsähti, kun kuuli takaansa keppien katkeamisen ääntä. Joku oli metsässä vain lyhyen matkan päässä hänestä. Olisiko tämä joku kenties kiltti ja avulias kissa, joka auttaisi hänet mielellään takaisin leiriin vai ennemmin vihamielinen kissa, joka tahtoi ajaa hänet vain entistä kauemmas klaanistaan. Toki hän oli jo melkoisen kaukana, koska ei lainkaan tunnistanut itseään ympäröivää metsää, joka helposti tarkoitti sitä, että hän ei ollut enää Eloklaanin reviirillä.
“Muistotassu. Muistotassu. Kuinka saatat elää itsesi kanssa? Olet turhempi kuin maassa mätänevä lehti tai taivaalla lipuva pilvi. Niillä on elämässään tarkoitus toisin kuin sinun kaltaisellasi kissalla. Et ansaitse elämää, jonka olet klaanista saanut”, ääni kaikui syvältä udun seasta ja pian Muistotassu näki punaisella kiiluvan silmäparin, joka tuijotti häntä terävästi.
“Kuka sinä olet?” musta oppilas kysyi karvat pelosta pystyyn nousten ja astui taaksepäin sydän rinnassaan pamppaillen. Silmäpari tuijotti häntä inholla ja sai kollin tunteman itseinhon vain kohoamaan. Oliko hän todella niin turha?
“Muistotassu, milloin aiot viimein jättää muut rauhaan? Tuhlaat heidän aikaansa ja riistaansa, kun loisit heidän kotonaan ja leikit, että olet osa sitä kaikkea. Saisit luvan hävetä itseäsi”, ääni kuului ja punaisten silmien hehku alkoi lähestyä. Myös usva metsässä sankentui vain tämän hahmon lähentyessä.
“En minä tahdo kuluttaa heidän aikaansa ja tuhlata heidän ruokaansa! Yritän parhaani mukaan olla avuksi, usko pois! Tahdon vain, että löytäisin lisää ystäviä, jotka eivät unohtaisi minua!” kolli vinkaisi ja katsoi silmät selällään punaista katsetta. Hän tunsi epätoivon virtaavan sisällään verensä mukana, kun yritti selittää hahmolle – sekä itselleen – että ei yrittänyt oikeasti mitään pahaa.
“Eivät he sinua vielä voi unohtaa, kun aiheutat heille vain pahaa. Kukaan ei voi unohtaa sinun kaltaistasi loista. Olet ällöttävä kissan kuvotus, joka yrittää niin kovasti väittää olevansa osa porukkaa ja vain hyväksi klaanilleen. Miksi sinut olisi päästetty tänne, kauas klaanistasi ilman ketään, joka etsisi sinua, jos he välittäisivät sinusta eivätkä haluaisi sinusta eroon?” udussa piileskelevä hahmo kysyi ja ilmeisesti kallisti päätään.
“Kyllä he tulevat! Varmasti tulevat! Eivät he minua jättäisi! Joku tulee vielä ja auttaa minua, aivan varmasti!” Muistotassu huudahti ja yritti enemmän vakuttaa itsensä kuin tämän utuisen hahmon. Hahmo pysyi hiljaa ja vain tuijotti mustaa oppilasta hyvän tovin. Se sai hänen karvansa nousemaan entisestään ja paniikin leviämään hänen sisällään. Kollista alkoi tuntua siltä, että usva hänen ympärillään alkoi tunkeutua hänen keuhkoihin ja tukehduttaa hänet niin, ettei hän voinut hengittää.
“Muistotassu! Muistotassu, missä olet?” usvan seasta kuului Sielukaihon huuto. Silkka naaraan äänen kuuleminen sai helpotuksen leviämään Muistotassun sisällä. Hän tuli pelastamaan hänet! Hän todella välitti!
“Sielukaiho! Sielukaiho olen täällä! Tule auttamaan! Tahdon takaisin kotiin!” kolli vinkui kuin pieni pentu. Pian mustan soturittaren tuttu naama ilmaantui usvan seasta hänen luokseen. Kissan ruskeat silmät näyttivät leviävän helpotuksesta ja hän ryntäsi nuoren kollin luokse pikaisesti.
“Täällähän sinä olet! Olin kamalan huolissani, kun et ollutkaan missään päin leiriä. Pelkäsin, että olit karannut tai, että kettu oli vienyt sinut mukanaan”, naaras naukui ja hänen hassusti taipuvat viiksensä kutittelivat Muistotassua, kun naaras tunkeutui lähelle.
“Pelkäsin jo, että en löytäisi ikinä takaisin leiriin! Heräsin vain täältä ja luulin, että kaikki olivat hylänneet minut täysin!” musta oppilas vaikeroi naaraan turkkia vasten ja painautui vain entistä lähemmäs ystäväänsä.
“Olen nyt täällä, voin viedä sinut takaisin leiriin, älä enää huoli”, Sielukaiho naukui reuhoittavasti ja vetäytyi sitten kauemmas Muistotassusta. Kolli katsoi vanhempaa kissaa kiitollisena.
“Kiitos! Kiitos niin paljon!” hän naukaisi ja lähti tassuttamaan hänen peräänsä, kun naaras kääntyi ympäri johdattaakseen hänet usvan lävitse takaisin leiriin asti. Kuitenkin maa hänen tassujensa alla alkoi pian täristä ja päästä maiskuttavia ääniä.
“Sielukaiho?!” Muistotassu kiljahti hämmentyneenä, kun maa hänen tassujensa alta yhtäkkiä aukesi kahtia ja hän alkoi pudota maan sisään. Hänen ympärillään alkoi pimetä ja maa nieli hänet sisäänsä. Sinne hän sitten kuolisi, yksin ja kylmissään maan sisälle kauas kaikista muista.
Muistotassun ollessa juuri mätkähtämässä maahan hän säpsähti hereille oppilaiden pesässä vauhkona. Hänen lähistöllään Purotassu oli kohottanut hieman päätään ja katsoi kollia huolestuneena. Musta oppilas kuitenkin vain käänsi päätään, jotta hänen ei tarvitsisi kohdata pesätoverinsa katsetta. Typerät painajaiset aina vain pilasivat hänen yönsä!
“Käyn haukkaamassa hieman happea”, kolli naukaisi nopeasti Purotassulle vain, jotta hän ei ryhtyisi kyselemään mitään. Sen jälkeen musta oppilas nousi tassuilleen ja asteli ulos pesästä. Hän veti syvään henkeä viherlehden alun koleassa yöilmassa ja antoi itsensä rauhoittua. Hänellä ei ollut mitään hätää. Kaikki se oli vain ollut typerää painajaista.
Muistotassu istahti hetkeksi aikaa alas ja tarkkaili, kuinka harva kissa kulki leirissä. Yöpartio oli juuri palannut, Pohjaharha suuntasi juuri tarpeidentekopaikalle, Nopsaliekki ja Nokkospilvi vaihtoivat juuri paikkojaan leirin vahdissa ja Kääpäpuna hiippaili takaisin sotureiden pesään tekemästä mitä ikinä olikaan tekemässä.
Oli hassua, kuinka paljon liikettä leirissä saattoi toisinaan olla yölläkin. Ajatus siitä sai Muistotassun unohtamaan painajaisensa ja kiinnittämään huomionsa nyt taas leirin hiljaiseen kuhinaan. Moni ei ollut jalkeilla, mutta pienikin osa leiristä saattoi olla hereillä milloin vaan ja ajatus kutitti Muistotassun aivoja hassulla tavalla.
“Sinä oppilas siellä, miksi olet vielä hereillä?” yöpartiosta tullut Kuuhohde kysyi, kun huomasi nuoren kollin istuskelemassa oppilaiden pesän edustalla. Muistotassu käänsi täyden huomionsa naaraaseen.
“Heräsin ja tarvitsin hieman raitista ilmaa”, kolli ilmoitti hiljaa, jotta ei herättäisi pesätovereitaan. Naaras ei ollut sanonut hänen nimeään. Oliko hän unohtannut sen vai sen sijaan ei vain tunnistanut kuka istui hämärässä pesän vierellä? Kuuhohde nyökkäsi hymyillen lempeästi.
“Selvä. Älä valvo liian pitkään, sinun täytyy muistaa myös levätä, jotta jaksat olla harjoituksissa”, soturi naukaisi ennen kuin siirtyi sisään sotureiden pesään. Muistotassu nyökkäsi, vaikka tiesikin, ettei hän enää nähnyt sitä, koska ennätti jo sisään sotureiden pesään asti.
Nuori musta kolli jäi istuskelemaan vielä oppilaiden pesän edustalle hiljaa ja tarkkaili yölistä leiriä. Siellä oli niin hiljaista ja rauhallista, kun kaikki olivat vetäytyneet hiljaa omiin pesiinsä nukkumaan. Ehkä kollinkin olisi hyvä jo palata unille.

Muistotassu konkkasi kohti parantajan pesää. Hän oli tullut juuri ulkosalta partiosta. Ylittäessään kaatunutta puuta kolli oli onnistunut raahaamaan tassuaan puun runkoa vasten siten, että oli saanut pitkän tikun syvälle tassuunsa, eikä saanut sitä sieltä enää pois. Hänen mestarinsa, Pohjaharha, oli määrännyt kollin käymään näyttämässä sitä parantajalle, ellei hän itse saanut sitä irti. Nyt hän sitten kulki pää matalana poistattamaan tikkua poluanturastaan.
Kollin työntyessä sisään pesään hänen kuonoonsa iskeytyi yrttien voimakas haju, kun Leimusilmä järjesteli yrttivarastoaan taas. Hän taisi olla varmistamassa, että kaikkia yrttejä olisi tarpeeksi ja että mitään ei tarvitsisi käydä hakemassa lisää. Kuitenkin kuullessaan oppilaan tulon mustavalkoinen parantaja kohotti katsettaan ja hymyili hänelle.
“Mikäs sinua vaivaa tänään? Yritätkös livistää harjoituksista?” Eloklaanin parantaja naukaisi vitsikkäästi. Muistotassu hymähti hänelle hieman sen merkiksi, että letkautus oli aidosti hieman hauska.
“Sain tikun polkuanturaani ylittäessäni kaatunutta puuta”, musta oppilas selitti ja antoi meripihkanvärisen katseensa vaeltaa pesässä. Hänen katseensa osui pesässä oleskelevaan Haavemuistoon, joka tuijotti Leimusilmää ja Muistotassua silmät selällään kuin he olisivat olleet petoeläimiä hänen pesässään. Oppilaan olisi tehnyt mieli kysyä, mikä häntä vaivasi, mutta Leimusilmä taisi huomata hänen katselevan kollia, kun oli saanut hänen tassunsa tarkastetuksi.
“Haavemuisto on asustanut pesässä jo hyvän tovin. Ihme ettei houraile jo nähevänsä lentäviä siilejä”, parantaja naurahti hieman ja lähti hakemaan yrttiläjästään jotain yrttiä. Muistotassu jäi paikoilleen tarkkailemaan eriparisilmäistä kollia mielenkiinnolla. Hän ei tiennyt paljoa Haavemuistosta, sillä hän ei koskaan esiintynyt partioissa tai tullut juttelemaan muille kissoille. Hänellä tuntui olevan mielensä päällä paljon asioita hänen käytöksestään päätellen.
“Kiskon tikun pois tassustasi ja laitan siihen sitten hieman yrttitahnaa, jotta se ei toivottavasti tulehdu. Kuitenkin, jos tassuun alkaa sattua tavallista enemmän tai se alkaa punoittaa tai turvota, tule taas käymään niin tarkastan sen uudelleen”, Leimusilmä naukui ja istahti alas Muistotassun eteen. Musta oppilas kohotti tassuaan parantajalle, joka ryhtyi nuolemaan siitä kohdasta, jossa tikku oli. Se tuntui hassulta.
“Kuinka kauan Haavemuisto on tarkalleen ollut täällä?” oppilas kysyi ja vilkuili taas kolliin, joka näytti siltä, että säikähtäisi omaa varjoaankin. Hänen tilannteensa aiheutti hieman myötätuntoista sääliä Muistotassussa.
“En ole varma, mutta jo useamman vuodenajan ajan. Hänen olonsa ei ole tuntunut paljoa parantuvan, mutta ehkä hän saa ihmeparantumisen Tähtiklaanilta ja pian jo nappaa jäniksiä nummella”, Leimusilmä naukui nuolaisujen välissä ja hymyili Muistotassulle hieman. “Älä huoli, parantajan pesällä hänellä on kaikki hyvin. Voin vahtia, että hän ei saa hassuja ajatuksia karata täältä keskellä yötä”, parantaja vakuutteli vielä.
“Hän on ollut täällä vuodenaikoja? Kuinka hän on edes päässyt tuollaiseen kuntoon?” oppilas naukaisi epäuskoisena. Haavemuisto tuntui painautuvan vain niin pitkälle pesän seinää vasten kuin ikinä saattoi, jotta hän pääsisi kauemmas muista kissoita. Luuliko hän, että muut hyökkäisivät hänen kimppuunsa? Tai heittäisivät hänet ulos leiristä ja klaanista täysin?
“Käyhän itse kysymässä”, Leimusilmä vitsaili, kun sai tikun ulos oppilaan tassusta ja ryhtyi jauhamaan yrttiään tahnaksi. Muistotassu vilkaisi taas Haavemuiston suuntaan ja sitten katsoi taas parantajaa.
“Mielummin en”, hän naukaisi hiljaa ja katseli, kuinka parantaja viimeisteli työnsä nuolemalla tahnaa kohtaan, jossa tikku oli ollut.
“Noin, valmista tuli. Palaahan nyt aukiolle ja koita olla saamatta lisää tikkuja”, Leimusilmä naukaisi ja ryhtyi siistimään jälkiään. Muistotassu nyökkäsi hänelle kiitollisena avusta. Vaikka hän olikin vain tehnyt työtään, musta kolli tunsi kiitollisuutta parantajaa kohtaan huolenpidosta.
“Selvä, kiitos! Koitan pitää itsestäni huolta parhaani mukaan!” Muistotassu huikkasi samalla, kun poistui pesästä ja lähti tassuttamaan kohti oppilaiden pesää. Kuitenkaan kolli ei saanut Haavemuistoa pois mielestään. Kuinka kissa saattoi edes joutua sellaiseen tilaan kuin hän? Saattaisiko Muistotassukin pimahtaa samalla tavalla joku päivä? Olihan heillä molemmilla sen verran samaa kuitenkin, että molempien nimiin sisältyi Muisto. Toki sellainen ajattelu oli taikauskoista, joten oli parempi jättää ajatus sikseen.
Muistotassu suuntasi sisään oppilaiden pesään, jossa asettui omalle pedilleen makuulle. Pesässä oli hänen lisäkseen myös Erhetassu, joka tuijotteli tiiviisti jotain omalla pedillään, sekä Rajutassu, joka makoili pesässä, mutta ei kuitenkaan nukkunut. Hän vain tuijotti tyhjyyteen ajatuksissaan ja käänsi sitten katseensa Muistotassuun. Veljen katse alkoi polttaa mustan oppilaan turkkia ja hän kääntyi myös itsekin katsomaan Rajutassua. Jos hänellä oli jotain sanottavaa, hän voisi sanoa sen suoraan.
“Oletko ollut parantajan pesällä? Haiset aivan yrteille”, ruskea kolli sanoi nyrpistäen nenäänsä. Niin tietysti. Muistotassun yrtiltä haiseva turkki häiritsi häntä ja siksi hän mulkoili veljeään sillä tavoin.
“Kävin poistattamassa tikun siellä”, musta kolli naukaisi ja vilkaisi polkuanturaansa, josta tikku oli kiskottu pois. “Pahoittelen, jos sieltä turkkiini pinttynyt haju häiritsee sinua.”
“Häiritsee kyllä ja kovasti. Voisit hakea minulle jotain syötävää ja sitten painella ulos pesemään kaiken tuon löyhkän turkistasi!” lihaksikas ruskea kollioppilas naukaisi ja katsoi tarkkaan Muistotassua keltaisilla silmillään. Musta kolli nyökkäsi hieman alentuvasti ja nousi tassuilleen.
“Selvä, mitä haluaisit, että tuon sinulle?” hän kysyi ennen kuin poistui pesästä. Rajutassu näytti pohtivan hetkisen.
“Minun tekisi kovasti mieli oravaa. Tuo minulle sellainen niin en mainitse ällöttävästä yrtiturkistasi kenellekään”, kolli määräsi ja Muistotassu nyökkäsi. Hän ei halunnut aiheuttaa tappelua tai joutua vaikeuksiin ja siksi suostui mukisematta. Ennemmin hän oli muiden suosiossa kuin tuli jatkuvasti kiusatuksi.
“Selvä, palaan pian”, musta kolli ilmoitti ja asteli leiriin. Siellä hän suuntasi suoraan tuoresaaliskasalle, josta hän nappasi ensimmäisen – ja ainoan – oravan, joka hänen katseeseensa osui. Sitten hän lähti raahaamaan huiskuhäntää suoraan oppilaiden pesälle veljelleen syötäväksi.
Saapuessaan takaisin pesään hän asteli suoraan veljensä luo pää matalana ja laski oravan hänen tassujensa juureen. Rajutassu katsoi häneen mielissään ja omahyväinen katse silmissään. Kai hän nyt pitäisi veljestään enemmän?
“Hienoa, velikulta. Nyt voisit mennä putsaamaan turkkisi”, kolli määräsi kuin mikäkin johtaja ja iski sitten hampaansa Muistotassun tuomaan oravaan. Musta kolli ei sanonut enää mitään vaan tassutti vain pesästä ulos putsaamaan itsensä.

“Muistotassu, seuraa tarkkaan. Tämä on asento, jota käytät, kun vaanit lintuja. Muista aina pitää huolta siitä, että tuuli puhaltaa hajuasi toiseen suuntaan ja et pidä ylimääräistä ääntä. Lisäksi linnut huomaavat kissan nopeasti ja karkaavat ilmaan, joten sinun kannattaa pysytellä visusti piilossa, kunnes olet loikkausetäisyydellä”, Pohjaharha opetti ja näytti saalistusaentoa oppilaalleen. Muistotassu katsoi tarkkaan ja yritti itse tehdä saman parhaansa mukaan.
“Näinkö?” hän kysyi, kun oli saanut mielestään samanlaisen asennon itselleen.
“Juuri noin, hienoa työtä! Nyt voisimmekin yrittää etsiä sinulle linnun, johon käyttää tätä tekniikkaa käytännössä”, soturi naukaisi ja kohotti kuonoaan etsiäkseen lintujen hajua kaikkien metsän hajujen seasta. Muistotassu teki samoin ja yritti vetää kauhkoihinsa mahdollisimman paljon ilmaa ja samalla eritellä kaikki hajut mielessään. Hän etsi lintua, mitä vain lintua.
“Taidan haistaa yhden”, musta oppilas naukaisi ja katsoi mestariinsa, joka nyökkäsi merkiksi lähteä matkaan.
Muistotassu kipitti vikkelästi metsässä varoen pitämästä paljoa ääntä. Vähitellen hänen seuraamansa hajujälki alkoi muuttua voimakkaammaksi. Hän hidasti tahtiaan ja yritti vilkuilla ympärilleen, jotta löytäisi haistamansa linnun.
“Näetkö sitä?” Pohjaharha kysyi hiljaa pienen etäisyyden päästä. Muistotassu siristi silmiään ja pian huomasi kottaraisen. Hän nyökkäsi varovaisesti mestarilleen ja lähti etenemään hiljaa aluskasvillisuuden seassa, jotta lintu ei huomaisi häntä.
Kolli kohotti häntäänsä hieman kokeillakseen tuulen suunnan ja sai varmistuksen siitä, että hänen hajunsa ei kantautuisi linnun luokse. Hän voisi siis taas edetä. Hänen piti vain pitää huolta siitä, ettei pitäisi kovaa ääntä ja että lintu ei voisi huomata häntä millään tapaa samalla, kun hän yritti päästä tarpeeksi lähelle.
Hiipiminen tuntui vievän ikuisuuden Muistotassun mielestä, mutta hän piti malttinsa. Hänen täytyi saada tämä lintu! Hän oli epäonnistunut liian monta kertaa saaliiden kanssa, eikä vain voinut menettää tätäkin saalista! Hän ei suostuisi nolaamaan itseään taas!
Kun kolli viimein ponnisti ja loikkasi kottaraisen päälle, hän tunsi helpotuksen ja ilon tunteen kulkevan lävitseen. Hän nopeasti puraisi lintua niin, että se kuoli ja kiitti sitten hiljaisella äänellä Tähtiklaania saaliista ennen kuin palasi takaisin mestarinsa luokse lähes loistaen ilosta.
“Hyvää työtä, Muistotassu! Löydätkö vielä muita saaliseläimiä, joita voisit kokeilla napata?” Pohjaharha kysyi ja nuori oppilas ryhtyi haistelemaan taas ilmaa. Hänen kuonoonsa kantautui useat hajut. Tuoreet kasvit, partion hajujälki jo joitain valjumpia saaliiden hajuja, joiden seasta kolli kaivoi myös uudemman hajun.
“Haistan myyrän”, hän ilmoitti hiljaa ja kollin mestari nyökkäsi.
Muistotassu lähti taas liikkeelle ja jahtasi myyrän hajua tarkkaan. Hän oli jo saanut linnun, mutta hänestä oli aina mahtavaa saada lisääkin saalista kiinni. Siksi hän oli oikein päättäväinen sen asian kanssa, että aikoi saada tämän myyrän kiinni.
Kolli kulki niin kauan, kunnes löysi etsimänsä myyrän hajun. Se oli joen rannalla juomassa vettä, joten sillä ei ollut aikaa huomata paikalle saapuvaa kissaa. Muistotassu tiesi, että hänen tuli pysytellä hiljaa ja liikkua varoen, jos tahtoi napata myyrän.
Varovasti hän asetti tassunsa aina maahan lähestyessään matalana saaliseläintä. Hänen tassunsa kihisivät jo innosta ja pian hän jo ponkaisikin eläimen niskaan ja tappoi sen pikaisesti.
“Hyvää työtä, Muistotassu! Tämä varmasti riittää tältä kertaa. Leirissä saat ottaa itsellesi syötävää ja mennä lepäämään”, Pohjaharha naukui ylpeän kuuloisena ja Muistotassu hymyili hänelle leveästi ylpeänä itsestään.
Lähtiessään takaisin kohti leiriä he nappasivat matkaansa oppilaan kottaraisen ja lähtivät sitten yhdessä takaisin leiriin, jossa Muistotassu vei ylpeästi saaliinsa tuoresaaliskasaan ja suuntasi sitten oppilaiden pesään lepäämään.
Oppilaiden pesäälle mennessään hän oli napannut itselleen nuoren jäniksenpoikasen syötäväkseen. Kolli asettui pesän ulkopuolelle ja ryhtyi ruokailemaan, kun hänen yllensä yhtäkkiä langettui pitkä varjo. Muistotassu siis kohotti katsettaan ja huomasi Muurahaistassun mulkoilevan häntä vihaisena. Mitä hän oli tällä kertaa tehnyt? Ei kai hän ollut vahingossa törmännyt häneen samalla, kun oli kävellyt pesälle? Tai ehkä hän oli ajattelemattaan kävellyt tämän hännältä?
“Hei, sinä. Veit minun jänikseni! Minä suunnittelin ottavani sen harjoitusten jälkeen ja sitten näin sinun varastavan sen kuin se ahne kissa, joka oletkaan!” ruskea kolli sihisi, joka sai Muistotassun nielaisemaan hermostuneena.
“Anteeksi kovasti! En minä tarkoittanut viedä sinun ruokaasi! Voimme jakaa sen kyllä yhdessä, jos tahdot?” musta oppilas yritti ehdottaa sovittelevasti, mutta se sai toisen oppilaan vihreät silmät vain lehahtamaan liekkiin. Huono ehdotus siis.
“En minä halua jakaa riistaa jonkun saastaisen ruokavarkaan kanssa! Saisit maksaa tällaisesta epäkunnioituksesta! Selvästi haluat vain tarkoituksellasi häiritä ja kiusata minua!” Muurahaistassu sihisi ja astui uhkaavasti lähemmäs. Muistotassu otti säikähtäneenä askeleen taaemmas ja katsoi kollia silmät suurina.
“Ei, enhän minä! Vie vaikka koko jänis! En halua ongelmia!” musta oppilas naukui pikaisesti ja hänen meripihkan katseensa poukkoili leirissä olevissa kissoissa. Pysäyttäisikö joku Muurahaistassun, jos tilanne menisi fyysiseksi?

//Murkku?

Istun peloissani ja itkusta hytisten jossain. En edes osaa erottaa missä. Äänet suhisevat korvissani mitättöminä enkä tiedä mikä äänen loihtii. Kosketus lavassani havahduttaa minut suurimmasta surustani. Näen kyyneleisten silmieni alta epämääräisesti neljä minulle tuntematonta kissaa. Yksi kissoista punertavan raidallisen värinen katsoo minuun katseella jota en osaa tulkita.
”Miksi olet täällä yksinäsi?” Kuulen kysymyksen, johon en millään haluaisi vastata.
Katson kuitenkin kissaa ja nikotellen vastaan kysymykseen:
”Emo katosi veteen… ja isä jäi koiralle”, kerron niin selvästi kuin tässä tilassa pystyn.
”Hänet pitäisi viedä leiriin”, kuulen toisen äänen.
Yllättäen minut nostetaan ja kun katson kuka minua nostaa huomaan valkoista karvaa. En edes yritä pyristellä vastaan niin turta olo minulla on. Tajuan vain, että kaikki neljä kissaa kävelet samaan suuntaan ja vievät minua mukanaan. Joukossa on ruskeaturkkinen naaras ja vielä joku jota en erota millään. Ikuisuudelta tuntuvan ajan minua kannetaan. Yritän koota itseni, mutta en millään kyennyt siihen. Lopulta minut lasketaan maahan jossa on niin paljon erilaisia hajuja, että pääni on mennä sekaisin. En kuule kunnolla ketä pyydetään paikalle mutta sen nimi loppui tähteen. Avaan kyynelistä märät silmäni ja huomaan edessäni valtavasti kissoja jotka puhuvat – tai oikeastaan kuiskivat ympärilläni.
”Siirtäkää hänet parantajanpesään tutkittavaksi”, kuulen selvästi tämän lauseen muiden joukosta.
Mikä oli parantajanpesä ja miksi minut pitäisi siirtää sinne? Miksi näin piti ylipäätään käydä minulle?

Olin jo hetken ollut parantajan pesässä. Pesässä asusti minun tietojeni mukaan tämä kolli joka oli huolehtinut minusta vähän. Kollin väritys oli mustavalkoinen ja tämä oli kertonut minulle nimekseen Leimusilmä. Olin kuulemma muuten kunnossa mutta minulla oli pientä nuhan alkua joka oli jo nyt parannettu.
”Mikä muuten on nimesi?” Kolli kysyi minulta.
”Siru”, vastasin lyhyen ytimekkäästi.
Kiinnostuksesta olin katsellut mitä kasveja tai no kollin mukaan yrttejä tämä oli minulle antanut. Nimet menivät sekaisin, mutta muistin Timjamin joka helpotti järkytykseen ja sokkiin.

”Saapukoon Eloklaanin jäsenet kokoukseen”, kuulin kutsun ja taas minua alkoi pelottaa. Leimusilmä oli jo useaan kertaan rauhoitellut minua, mutta jotenkin kaikki mitä muut tekivät saivat minut tilaan jota en ollut lyhyen elämäni aikana koskaan kokenut.
Hatarin askelin Leimusilmä vierelläni kävelin suureen kissajoukkoon. Yhdellä kivellä seisoi kissa joka katsoi muita.
”Klaaniimme on ajautunut pentu jonka nimi on Siru. Siru on jäänyt orvoksi, joten otamme hänet mukaan Eloklaaniin”, naaras kissa julisti ja heti minusta muuttui patsas, joka ei suostunut ottamaan askeltakaan enempää.
”Tänään hänen nimensä muuttuu Sirupennuksi. Sirupentu voi muuttaa pentutarhaan ja toivon että hänestä huolehditaan!” Naaras lopetti ja minä seisoin jäätyneenä paikalleni.
”Hei ei hätää Korppitäti vain nimesi sinut klaanin jäseneksi. Minäpä ohjaan sinut pentutarhaan”, Leimusilmän ääni rauhoitti minua vähän ja rohkenin nyökkäämään.
Kävelin taas kollin perässä ja tällä kertaa saavuin pesään, joka oli hämärä. Pesässä oli hereillä tummanruskea naaras, joka katsoi minuun lempeällä katseellaan.
”Hei minä olen Kimalaistoive, älä pelkää”, naaras rauhoitteli.
”Hei”, uskalsin vastata kuiskaten.
”Kimalaistoive olet täällä ainut joten voit varmaan huolehtia Sirupennusta?” Leimusilmä varmisteli.
Naaras nyökkäsi ja minulle tutuksi tullut kolli lähti. Jäädyin välittömästi mutta sitten kun katsoin lempeää Kimalaistoivetta purskahdin itkuun, jolle ei meinannut tulla loppua. Itku sisälsi kaiken mitä olin menettänyt ja se tuska kuului. Yllättäen tunsin turkin painuvan omaa hytkyvää kehoani vasten. Itkuni alkoi hieman hellittää ja tunsin pitkästä aikaa emon lämpimän halauksen tuntua.
”Lepää se helpottaa ja sinun pitää alkaa nukkua”, naaras kuiskasi ja ohjasi minut petille.
Kävin makuulle ja naaras painautui minua vasten. Pienen hetken kuluttua vaivuin rauhalliseen uneen naaraan turkkia vasten josta sain vihdoin turvaa ja lämpöä.

// Mun eka tarina joten ei varmasti mun parhaimpia toivottavasti en autohitannu liikaa. Kimalainen vois jatkaa 🙂

Olimme löytäneet Pörriäistassun. Kolli oli joutunut kiipeliin kuusen oksalle, eikä näyttänyt pääsevän alas omin avuin. Hiilihammas näytti surkealta. Hänen häntänsä oli laskeutunut maata vasten ja kollin kasvoilla häilyi huolestunut ilme. Jos suinkin olisin voinut, olisin itse kiivennyt puuhun ja auttanut Pörriäistassun alas. Mutta taatusti koko Eloklaani oli tietoinen lähestulkoon olemattomista kiipeilykyvyistäni. Se oli taidoista viimeinen, jota tulisin koskaan hallitsemaan. Nuorena kollina olisin voinutkin lähteä puuhun olemattomista taidoistani huolimatta, mutta nyt tiesin sen olevan vain suurempi riski. Katsahdin mietteliäänä vuorotellen puussa olevaa Pörriäistassua ja vierelläni levottomasti edestakaisin askeltavaa Hiilihammasta.
”Pitääköhän jomman kumman meistä palata leiriin hakemaan joku, joka voisi kiivetä Pörriäistassun luokse ja auttaa hänet alas siitä. Tai luuletko, että sinä itse pystyisit kiipeämään hänen luokseen?” kysyin mietteliäänä. Hiilihammas näytti mietteliäältä.
”Luulen, että pystyisin”, kolli naukui ja siristeli silmiään, kuin arvioiden puun korkeutta, ”mutta en minä tiedä, voinko kantaa häntä sieltä alas. Pörriäistassu on jo lähestulkoon täysikasvuisen kissan kokoinen.”
Laskin lohduttavasti häntäni ystäväni lavoille.
”Luulen, ettei se ole tarpeen. Jos hän on osannut kiivetä sinne, osaa hän varmasti tulla alaskin, jos saa vain tukea ja ohjausta. Hiilihammas, minä luotan sinuun”, sanoin ja kohtasin soturin tummansinisen katseen. Hiilihampaan kasvoilla välähti hymyntapainen. Se sai hänen katkenneen kulmahampaansa paljastumaan.
”Kiitos, Mesitähti”, kolli lausui ja päästi suustaan huokauksen. Hänen katseensa kääntyi taas puuhun.
”Tule”, viitoin hänet perässäni eteenpäin. Astelimme lähemmäs puuta, jolloin saavuimme Pörriäistassun näkökenttään, pois aluskasvillisuuden tarjoamista piiloista. Nuorukaisen katse kohdistui selvästi meihin. Hän horjahti, jolloin sydämeni jätti takuulla yhden jos toisenkin lyönnin välistä. Jähmetyin aloilleni, mutta nuorukaisen onnistui hakea tasapainonsa ja hän pysähtyi paikoilleen. Vilkaisin Hiilihammasta, ja kolli nyökkäsi. Hänen oli toimittava nyt, ennen kuin olisi liian myöhäistä ja oppilas putoaisi puusta. Minä jäin tyhjän pantiksi alas odottamaan, että ystäväni saisi toimia sankarina ja pelastaisi pennunpentunsa. Tilanne tuntui minusta hyvin häiritsevältä. Usein olin tottunut olemaan se, joka ratkaisi ongelmat. Nyt olin vain sivustakatsoja, enkä voinut tehdä mitään muuta kuin rukoilla esi-isääni säästämään nuorukaisen hengen, ettei hän putoaisi puusta ja saisi surmaansa.

//Hiili?

Vaaleaturkkinen naaraskissa istui omasta mielestään Eloklaanin kauneimman joen pientareen varrella. Joen solina sekoittui lintujen omaan tapaan ilmentää maailman kauneutta – lauluun. Kollin keltaiset silmät hakivat pienimmätkin yksityiskohdat ja kollin suusta pääsi ihastunut huokaisu. Miksi kukaan ei ollut kertonut viherlehden olevan näin kaunista aikaa? Tuikelintu rapsutti varovaisesti kutiavaa kylkeään ja kallisti päätään ihaillessaan jokea. Osa aalloista teki villejä hyppyjä, osa taas tyytyi kulkemaan samassa tahdissa eteenpäin. Olisipa hän voinut jakaa tämän kauniin hetken jonkun kanssa! Muut kissat eivät tuntuneet katsovan maailmaa samalla tavalla. He keskittyivät etsimään epäkohtia ja uusia syitä taistella Kuolonklaanin kanssa. Tuikelintu taas olisi voinut käyttää koko päivän maailman ihailuun. Jo pelkästään Eloklaanin reviiri oli hänestä upeinta mitä hän oli koskaan nähnyt. Jotain niin kaunista, värikästä, tietyllä tapaa herkkää. Miksi muut kissat halusivat pilata kaiken sen kiistelemällä maasta? Tuikelintu ei ollut jakanut ajatuksiaan kenellekään, mutta hänestä maata ja luontoa ei edes voinut omistaa. Eihän kukaan voinut kissojakaan omistaa! Luonto jatkoi kulkuaan ja eloaan kissoista välittämättä. Naaraasta tuntui jopa luontokappaleiden puolesta pahalta, että kissat nyt vain olivat päättäneet omia ne. Naaras huokaisi uudelleen. Hänen koko energiansa tuntui menevän aivan sekaisin silloin, kun muut kissat höpisivät taisteluista ja muista väkivaltaisista, raisuista aktiviteeteista. Oli tärkeää osata puolustaa itseään ja omia läheisiään, mutta entä jos he keskittyisivät johonkin mikä ei satuttaisi muita…? Olisiko se ihan mahdoton idea, Tuikelintu mietti hieman harmissaan. Hän viihtyi Eloklaanissa ja muiden kissojen ympäröimänä, mutta voisiko olla muita ratkaisuja väkivaltaisen klaanielämän ja yksinäisen erakkoelämän lisäksi?
“Mitä mietit?” kirkas ääni keskeytti Tuikelinnun poukkoilevat ja hieman utuiset ajatukset. Naaras käänsi siniset, tuikkivat silmänsä tulijan puoleen ja katsoi punaturkkista Talvikkitakkua hymyillen. Mistä naaras oli siihen ilmestynyt? Tuikelintu siirtyi hieman, jotta Talvikkitakkukin pääsisi nauttimaan maisemista. Tässä oli nimittäin juuri paras paikka katsella jokea ja muita luonnon luomia kauneuksia.
“Äh, en mitään ihmeellistä. Sitä vain, että minkä takia meidän pitää taistella? Miksi me emme voi vain pysyä sovussa”, huokaisin ja Tuikelintu tapitti itseään vanhempaa naarasta hieman vinosti hymyillen. Talvikkitakku ei ollut se kissa kenelle Tuikelintu oli ajatellut ajatuksistaan avautua. Naaras oli leikkisä, vitsikäs, flirttaileva, kaoottinen… Eli siis juuri päinvastainen kissa ratkomaan naarassoturin kanssa ongelmaa klaanien huonoista puolista! Tuikelintu muisteli joskus kuulleensa Kuutamolaineen valittavan Virnakukalle naaraan keksimistä metkuista. Jotkut kissat ne eivät vain aikuistuneet, Tuikelintu ajatteli hieman huvittuneena. Mutta jos naaraan luonteesta etsi jotain positiivista, naaras ainakin osasi pitää hauskaa ja nauttia elämästään. Se jos jokin oli naaraasta todella ihailtavaa ja hienoa. Ei hän itsekään halunnut kangistua joihinkin vanhoihin kaavoihin. Naaraan yllätyksekseen Talvikkitakku kosketti naaraan selkää hännällään ja vihreiden silmien lisäksi naaraan kasvoja koristi pieni hymy, josta Tuikelintu ei kuitenkaan ottanut selvää.
“Niin, kai se vain kuuluu klaanien tapoihin. Sitä paitsi yleensä kuolonklaanilaiset ovat ne ketkä tappelun aloittaa! Että sinuna osoittaisin nuo pohdinnat heille”, Talvikkitakku naukaisi ja vilkaisi Kuolonklaanin reviirin suuntaan silmät siirrillä.
“Kaipa kaikki eloklaanilaiset ajattelevat noin. Vaikea kuitenkaan uskoa, että vika olisi aina heissä. Sitä paitsi miten minä muistelen, että olet itsekin joskus rynnännyt päätä pahkaa taisteluihin”, Tuikelintu haastoi punaturkkisen ajatusmaailmaa. Hän oli hieman kyllästynyt me ja te -ajatteluun. Kissoja kuolonklaanilaisetkin olivat! Hieman pelottavia? No joskus… Mutta kai eloklaanilaisetkin olivat pelottavia kotikisujen näkökulmasta katsoen. Talvikkitakku väläytti itseään nuoremmalle naaraalle hieman nolostuneen virneen ja tuhahti hieman loukkaantuneena.
“He ansaitsivat sen!” Talvikkitakku totesi ja kohotti käpälänsä ihaillakseen kynsiään. Tuikelintu halusi harhauttaa naaraan ajatukset väkivallasta ja taistelusta johonkin muuhun, joten hän tuuppasi naarasta kylkeen ja osoitti jokea. “Katso miten aurinko osuu siihen kauniisti!” naaras hihkaisi ja juuri sillä hetkellä suomukas teki komean loikan. Tuikelintu kehräsi hiljaa ja mietti kuinka onnekas oli saadessaan nauttia näin kauniista säästä.
“Sitä paitsi minä en usko, että kukaan ansaitsee kokea väkivaltaa”, vaaleaturkkinen kuitenkin jatkoi, mutta Talvikkitakku vain kohautti olkiaan. “Eikö taistelu ole kuitenkin elossa pysymisen kannalta ehdotonta? Emmehän me voi vain antaa Kuolonklaanin valloittaa meidän maitamme! Jos emme puolustaisi reviiriämme, meistä ei jäisi mitään jäljelle. He joko pakottaisivat meidät muuttamaan tai sitten he liittäisivät meidät osaksi Pimentotähden hirmuvaltaa!” Talvikkitakku vastasi mietteliäänä ja kohotti kulmaansa. Naaras ei kuitenkaan saanut Tuikelintua muuttamaan mieltään. Hän ymmärsi tuon pointin, mutta jos reviirejä ei olisi? Katoaisiko silloin kissojen halu ja tarve vuodattaa verta, jos ei olisi mitään minkä vuoksi tehdä sitä. Vai olisiko se niin syvälle rakennettu, että kissat keksisivät aina jonkun syyn päästä toiseen käsiksi. Naaras ei ollut aivan varma.
“Mutta jos ei olisi maita minkä puolesta taistella”, Tuikelintu huokaisi hieman haaveillen.
“Kiintoisa ajatus, mutta en vain ymmärrä miten se toimisi”, Talvikkitakku naukaisi Tuikelinnulle, mutta kosketti sitten toverillisesti naarasta. “Mutta jos aiot esittää tämän ideasi Korppitähdelle, lupaan olla tukenasi!” Talvikkitakku julisti, mutta Tuikelintu oli aistivinaan hieman vitsikkyyttä naaraan äänessä. Ainakaan Talvikkitakku ei ollut täysin tyrmännyt hänen ideaansa, vaikka ei ehkä ottanutkaan sitä aivan tosissaan. “Mutta yritähän saada Pimentotähti suostumaan siihen. Lupaan saalistaa sinulle koko loppuelämäsi ajan, jos onnistut siinä”, Talvikkitakku naurahti ja Tuikelintu pyöräytti silmiään. Ehkä hänen ei tarvitsisi muuttaa klaanien tapaa ajatella… Ehkä hän puhuisi tästä muutamille ja…! Suunnitelman lopun hän keksisi varmasti myöhemmin. Tärkeintä oli, että hänen suunnitelmallaan oli nyt jokin alku.
“Minun pitää nyt mennä, jänikset eivät odota! Nähdään!” Talvikkitakku huikkasi naaraalle ennen kuin Tuikelintu ehti vastata naaraan vitsiin.
“Valaiskoon aurinko päiväsi!” Tuikelintu toivotti punaturkille hymyillen ja vaipui taas omiin ajatuksiinsa, jossa pääosaa näyttelivät aurinko, naaraiden tapa rakastaa maailmaa ja kauniit kukat.

“Mihin sinä olet taas menossa?” Järviloiste mutisi matalalla äänellä ja nosti päätään unisena. Ketunläjät, olin onnistunut herättämään kumppanini. Aloittelijan moka, ajattelin ja asettelin tassuni tarkemmin, jotta en herättäisi pesän muita kissoja kumppanini lisäksi.
“Käyn vain jaloittelemassa”, kuiskasin Järviloisteelle hieman äkäisesti. Metsä vastaa kuin sinne huudetaan. “Mmh”, kolli vastasi tympääntyneenä ja käänsi kylkeään. Olisin halunnut sanoa jotain, mutta en tiennyt mitä sanoa. ‘Hei, olen menossa tapaamaan salarakastettuani, joka ei kuitenkaan välttämättä edes ole ihastunut minuun. Nähdään aamulla!’, ei ehkä olisi ollut kovinkaan tahdikasta. No, milloin minä edes olin ollut erityisen tahdikas? Olin Lieskakajon tytär, puhuminen ja tämänlainen vastuunkanto ei ollut omaa alaani. Lopulta pääsin pesästä aukiolle ilman sen suurempaa huomiota. Kuun puolikas möllötti taivaalla kirkkaasti ja toi minulle toivoa. Tähtiklaani oli erityisen valppaana tänä yönä. Se ei kuitenkaan ollut minun kannaltani kaikista paras asia. Olinhan menossa tekemään petoksen klaaniani kohtaan.
Metsä oli painavan hiljainen, pöllökään ei huhuillut missään eivätkä hiiretkään rapistetelleet puunjuurakoissa olevissa kotipesissään. Silti minusta tuntui, että metsä oli tänään erityisen elossa. Silmäpareja – tuomitsevia sellaisia – oli joka puolella. Tuntui, kuin koko metsä olisi huutanut minun ja Noran nimeämme. Askel askeleelta Eloklaanin ja reviirittömän maan raja lähestyi. Korvani nousivat iloisina ylös, kun huomasin Noran jo odottelevan minua rajan toisella puolella. Yleensä naaras oli odotellut minua jossain piilossa ja joka ikinen kerta se oli päättynyt siihen, että hän oli vain säikäyttänyt minut.
“Nora!” henkäisin ilahtuneena ja kiiruhdin naaraan luokse. En voinut pidätellä itseäni, aloin kehrätä välittömästi, kun otsamme koskivat toisiinsa. Kipinöitä lenteli ympäriinsä niin paljon, että varauduin ottamaan syyt niskoilleni metsäpalon sytyttämisestä. “Kujeiseni”, Nora maukaisi hiljaa ja sukaisi korvantaustojani muutaman kerran. Värähdin naaraan karhean kielen voimasta.
“Olet ollut kiireinen”, Nora totesi välittömästi ja kohotti kulmaansa kysyvänä. Menin hieman vaikeaksi ja siirsin katseeni käpäliini, mutta Nora tarttui jämäkästi leukaani. “Muru, kerro minulle.”
Rykäisin kurkkuani ja jäin nojaamaan naaraan otteeseen. Naaras ei tuntunut turvalliselta, mutta hänen kosketuksensa.. Se sai minut unohtamaan jopa oman nimeni. Tässä hetkessä ei ollut mitään muuta, kuin minä ja hänen tapansa koskea.
“Järviloiste, hän tietää”, pukahdin ja jatkoin heti: “Ja hän.. Minä en tiedä! En tiedä onko hän vihainen vai pettynyt vai mitä, mutta hän on vihjaillut ihan outoja ja pelkään, että hän haluaa erota. Tai en edes tiedä pelkäänkö sitä, koska sittenhän minä ja sinä.. Mutta hän on ollut minulle töykeä ja etäinen”, sanat putoilivat suustani, kuin lehtisateen alun lehdet leijailivat puusta. Minun versioni oli vain hieman nopeutetumpi. Nora katsoi minua alkuun tyynesti, mutta sen jälkeen hieman vaivaantuneesti ja laski käpälänsä. Rypistin kulmiani. Hetkeä aiemmin naaras oli ollut oma, hieman viekas itsensä, mutta nyt lehtisade oli vaihtunut lehtikatoon.
“Kujekulta..” Hän ei ikinä kutsunut minua omalla nimelläni, Nora omien sanojensa mukaan piti klaanikissojen nimiä typerinä ja outoina. “Minä en tiedä haluanko minä mitään, tiedäthän. Mitään vakavaa. Olen vapaa sielu, kuljeskelen missä minä haluan. Pidän sinusta, olet hauska ja välitän sinusta enemmän, kuin ehkä saisin. Mutta sinä kuulut Eloklaaniin, sinulla on perhe. Ei sillä, että se olisi minulle este, mutta ehkä näin on parempi. Sinä saat vielä korjattua välisi Järviloisteeseen, tiedän sen”, Nora naukaisi lopulta, romuttaen maailmani. Vaikka olinkin Järviloisteen kumppani, en ollut koskaan tuntenut mitään samanlaista hänen kanssaan. Kolli oli ollut turvallinen ja helppo valinta. Ystävyytemme alusta asti hän oli osoittanut kiinnostusta minuun, ollut hyvä ja huolehtiva. Olin ajatellut sen riittävän. Mutta sitten taas Nora… Naaras oli aivan päinvastainen. Tuuliviiri, hieman viileä ja naaras ajatteli, että kumppanuus ei todellakaan olleet häntä varten. Mutta Noran antama rakkaus, jos sitä sellaiseksi voisi kutsua, oli kutkuttavaa. Se sai sydämeni pamppailemaan, vatsani muljahtamaan ja koukutti, kuin muiden antamat kehut. Sitä vain janosi aina vain enemmän ja enemmän, kunnes et enää voinut elää ilman sitä. Ja nyt Nora halusi lopettaa tämän kaiken? Palauttaa minut Eloklaaniin ja kahlita minut Järviloisteeseen, tavalliseen perhe-elämään.
“Mitä, jos minä en halua korjata mitään?” kuiskasin ja samassa jyrähti. Säpsähdin ja vaistomaisesti Nora painautui ympärilleni, kuin sammaleet vanhaan puunrunkoon. Naaraan yllättävä reaktio sai toivonkipinän heräämään sisälläni. Ehkä hän oikeasti välitti minusta. En voinut olla ajattelematta, että yhtäkkinen ukkosmyrsky oli Tähtiklaanin merkki. Sitä en kuitenkaan osannut sanoa yrittikö Tähtiklaani ohjata minut Noran syliin vai palaamaan turvalliseen leiriin. Mutta ukkosellahan ei saanut liikkua ulkona… Eli ehkä Tähtiklaani yritti saada minut pysymään siellä missä minä tällä hetkellä olin. Pidin Tähtiklaanin tavasta ajatella. Kaunis yösää oli hetkessä muuttunut myrskyksi ilman sadetta ja jyrinä sai korvani soimaan.
“Tule, tiedän yhden paikan”, Nora mutisi ja ohjasi minua hänen mukaansa. Lähdimme kaikessa hiljaisuudessa kohti naaraan omaa salapaikkaa, mikä sijaitsi reviirien ulkopuolella. Minua hieman jännitti, sillä en ollut ennen liikkunut näin kaukana Eloklaanin reviiristä ja pelkäsin, että joku olisi ollut myöhään yöllä tuulettamassa päätään ja seuraisi hajujälkeäni reviirittömälle maalle. Vilkaisin Noraa, joka oli keskittynyt ainoastaan piilopaikkansa etsimiseen. Meidän pieni salaisuutemme saattaisi olla hetkessä ohi.

“Seuraa minua tänne”, Nora lopetti meidän päälle laskeutuneen hiljaisuuden ja sukelsi vanhaan mäyränkoloon. Pysähdyin ja vilkuilin maan alle jatkuvaa pesää hieman epäluuloisena. Entä, jos se sortuisi ja jäisimme maanvyöryn alle? Ja sitten kukaan ei löytäisi meitä, koska olisi alkanut satamaan ja sade olisi huuhtonut jälkeni. Tai he löytäisivät minut ja pitäisivät minua petturina. Kumpikaan vaihtoehto ei kuulostanut hyvältä, mutta Noran ilme oli käynyt kärsimättömäksi, joten lopulta seurasin häntä kuuliaisesti maan syvyyksiin.
“Ei hätää, tämä pesä on ollut hylättynä jo ties kuinka kauan”, Nora yritti rauhoitella ja vastasin epäselvällä ynähdyksellä. Uusi jyrähdys sai minut säpsähtämään, mutta salarakkaani oli hereillä ja kietoi häntänsä ympärilleni. Lähdin painautumaan naarasta vasten ja tirskahduksen saattelemana kaaduime yhteen läjään. “Lurjus, ei ole minun vikani, että olen tällainen kuikelo”, Nora tuhahti mukamas loukkaantuneena, mutta hänen äänensävy kertoi kuitenkin jotain muuta.
“Itsehän valitsit pesäksesi sellaisen missä ei mahdu seisomaan. Ei tässä ole muita vaihtoehtoja, kuin maata kasassa”, vastasin Noralle leikkisästi virnuillen ja käännähdin niin, että näin hänen kauniit kasvonsa. “Sinä et koskaan vastannut minulle”, sanoin Noralle, joka kuitenkin vain työnsi käpälänsä minun suuhuni. Niin tyypillistä Noraa, että vakavan keskustelun tullen hän vain halusi hiljentää minut.
“Ei puhuta siitä juuri nyt, vaan nautitaan vain toisistamme”, Nora kuiskasi ja tuli niin lähelle, että kuonomme koskettivat toisiamme. Kipinöitä, sähköä, salaman välähdyksiä. Kun olimme yhdessä, me aiheutimme kaikki mahdolliset luonnonihmeet ja pelkäsin, että vesisade oli vasta tuloillaan.
“Minä rakastan sinua”, kuiskasin suoraan Noran suuhun. En ollut enää ihastunut, se oli jo todellista, palavaa rakkautta. Jotain mitä Järviloiste ei voisi koskaan tarjota minulle.
“Voi kulta, älä rakasta minua. En ole sellainen kissa”, Nora lopulta vastasi, mutta tuli vain lähemmäksi, jos se oli tässä vaiheessa enää mahdollista. Olin pelännytkin, että Nora sanoisi juuri noin. Eikä naaras ollut väärässä. Edes Nora ei tiennyt voisiko hänen sydäntä saada kiinni. Se tuntui yksi hetki kerrallaan kuuluvan vähän kaikille. Tällä hetkellä minulle, mutta kenties jo huomenna jollekin toiselle.
“Entä jos minä… Entä jos lähden sinun mukaasi? Voisimme olla ikuisesti yhdessä, meidän välillä ei olisi enää reviirin rajoja tai salailuja”, ehdotin hiljaa ja tuijotin ystävääni anovasti. Minä en halunnut mitään niin paljon, kuin naaraan vastaavan minulle myöntävästi. Että Nora haluaisi minut mukaansa ja tahtoisi minut osaksi hänen maailmaansa. Koska minä halusin hänet minun maailmaani pysyvästi. En halunnut olla vain satunnaisten öiden rakastajatar, vaan halusin palvoa hänen kasvojaan ja maata jalkojen alla jokaisena päivänä. Näyttää hänelle, että rakkaus olisi vapaudesta luopumisen arvoista.
“Kujeiluni, minä en usko, että se toimisi. Sinun pennut, he tarvitsevat sinua”, Nora aloitti ja jälleen romutti kaikki haavekuvani. Pystyin jo tuntemaan sateen turkillani ja kohta minä olisin läpimärkä. “Mutta en tiedä voinko minä sanoa sinulle ei”, Nora huokaisi ja katsoi minua merkitsevästi. Sadetta seurasi aina aurinko? “Mutta sinä et tiedä minusta kaikkea. En ole se helpoin, kiltein tai lämpimin kissa. Minä rakastan eri tavalla eikä sellainen rakkaus ole kaikkia varten”, Nora jatkoi ja siirsi käpälänsä poskelleni. “Minä lähden huomenna ja en tiedä milloin minä palaan. Ehkä lehtisateen koittaessa, ehkä vasta lehtikadon aikaan. Mieti asiaa. Mieti oletko valmis luopumaan kaikesta mitä sinulla juuri nyt on ja ehkä menettämään kaiken mitä meillä on”, Nora lopetti puheenvuoronsa ja sai kyyneleet kihoamaan silmiini. Nora lähtisi taas? Olihan naaras varoittanut, että hän ei olisi pysyvää kenenkään elämässä, mutta…
“Odotan sinua. Odotan sinua niin pitkään, kun minun tarvitsee”, kietouduin naaraan ympärille ja laskin pääni hänen lavalleen. “Kun katsot yöllä ylös tähtiin, minä katson niitä samoja tähtiä. Mieti Tähtiklaania, niin olemme yhtä”, naukaisin Noralle ja suljin silmäni. Minulla ei ollut naaraalle enää mitään muuta sanottavaa. Menettäisin hänet taas pian ja sitten olisin yksin.

Aamu valkeni rauhallisissa merkeissä ja yllätyksekseni Noran kyljet kohoilivat tasaisina vieressäni. Lämmin hymy levisi kasvoilleni. Tulisiko meidän elämä olemaan jatkossa tällaista? Heräisimme toistemme vierestä ja ryhtyisimme uuteen päivään tassu tassussa. Suin naaraan turkkia pitkin ja lempein vedoin, herättäen Noran.
“Huomenta kultaseni”. naukaisin hiljaisella ja lämpimällä äänellä. Aamu ei olisi voinut olla täydellisempi. Naaras käänsi katseensa minun suuntaani ja näin toisen pörröön menneet poskikarvat. Tuntui etuoikeudelta nähdä ne, yleensä naaraan turkki oli aina viimeisen päälle suittu. “No huomenta, Kujeiseni”, Nora haukotteli ja venytteli kaulaansa unisena.
“En ole ihan tottunut tähän, että toinen herää viereltä ja sukii turkkiani”, Nora mutisi enkä oikein ottanut selvää oliko meidän suhteen uusi suunta mieluisa vai ei. Nora ei kuitenkaan noussut ylös, joten jatkoin vaalean naaraan sukimista ja siirryin seuraavaksi toisen poskikarvoihin. “Kuolasit unissasi, likasit turkkini”, Nora tuhahti leikkimielisesti ja lipaisi minua nenään. Hänen kosketuksensa sai minut jälleen värähtämään, mutta se ei enää tullut yllätyksenä.
“Enhän! Itse pyöriskelit koko yön. Ei ihme, että olet näin sotkussa”, kiusoittelin Noraa takaisin ja annoin naaraan otsalle viimeisen sukaisun. “Miten minä jatkossa pärjään ilman henkilökohtaista turkkini sukijaa?” Nora kysyi teatraalisesti ja huokaisi äänekkäästi. Minun teki mieli vastata, että ei naaraan tarvitsisi pärjätä. Seuraisin häntä mihin hän ikinä haluaisikaan ja sukisin toisen turkin satoi tai paistoi.
“Niinpä”, tyydyin kuitenkin vastaamaan. Minulla oli omat vastuuni klaanissa ja Nora ei ollut ainakaan vielä valmis sitoutumaan. En kuitenkaan täysin tiennyt mitä ajatella. Mikään ei ollut varmaa. Nora saattaisi palatessaan todeta, että hän halusi pitää kiinni vapaudestaan ja kulkea jatkossakin yksin. Mikään ei välttämättä siis muuttuisi.

Olimme viettäneet aamun tiiviisti yhdessä, mutta kuten kliseinen sanonta kuuluu, kaikki hyvä päättyy aikanaan. Nora oli halunnut saattaa minut takaisin rajoille ja nyt seisoimme jälleen tutussa tapaamispaikassamme. Unohtaisimmekohan me tämän paikan? Pyyhkisikö lehtisateen sateet senkin muiston mennessään? Vai säilyisikö tämä mielessämme ikuisesti?
“Minun tulaa ikävä”, sanoin hiljaisella, haikealla äänellä. Yritin painaa Noran kaikki piirteet mieleeni. Erityisesti ikävöisin naaraan silmiä ja pieniä veikeitä hymykuoppia, jotka ilmestyivät hänen virnistäessä leikkisästi. Jäisin myös kaipaamaan naaraan huoletonta ja villiä olemusta. Noraa ei hätkäyttänyt oikeastaan mikään. Pidin siitä. Vertasin Järviloistetta ja hänen vakavaa luonnetta tahattomasti Noraan enkä voinut sille mitään, että Noran pisteet kasvoivat jatkuvasti.
“Minunkin, mutta näin se minun kanssani menee. Sydämeni on villi, kultaseni eivätkä seikkailut odota. Yritä korjata asiat Järviloisteen kanssa”, Nora kuiskutti korvaani ja painoi kuononsa vielä viimeisen kerran vasten omaani. En muistanut oliko Järviloiste koskaan tehnyt näin. Ehkä oli, mutta se ei vain ollut tuntunut samalta. Saatoin vain toivoa, että olin Noralle yhtä uniikki kokemus eikä hän rakastuisi reissuillaan yhtä tulisesti, kuin minä olin häneen rakastunut. Mutta Nora oli Nora eikä hänestä koskaan tiennyt.
“Nähdään, Kujeiseni”, Nora lopulta naukaisi ja vilkaisi nopeasti taivaalle. “Minun pitää mennä nyt. Ilma on sopivan pilvinen ja leuto matkan aloittamiseen. Pidä huoli itsestäsi”, Nora naukaisi ja painauduin vielä vasten salarakastajatartani. Hetki oli liian nopeasti ohi ja pian Nora oli jo kääntynyt kohti uutta seikkailuaan. Minä taas käänsin sivun taaksepäin ja palasin takaisin tylsään klaanielämääni.

Suin vettä valuvaa turkkiani harmistunein vedoin. Ennen leiriin paluuta olin pyörinyt jätöksissä ja saadakseni sen ällöttävän tunteen pois olin käynyt uimassa. Ravistelin hieman turkkiani. Pidin uimisesta, mutta ajatukseni olivat aivan liian sekaisin kaikesta. Nora oli taas poissa ja edessäni häämötti keskustelu Järviloisteen kanssa. Minä tiesin, että Järviloiste oli viime yönä tajunnut mihin minä olin kadonnut. Etenkin, kun olin ollut koko yön poissa. En tiennyt kumpi oli pahempi. Järviloisteen viha vai Järviloisteen pettymys. Vai olisiko kumpikaan erityisen paha…? Minä en halunnut loukata Järviloistetta, kolli oli minun ystäväni! Mutta hän ei kuitenkaan ollut sydämeni valitsema kolli. Se tuntui surulliselta.
“Sanoin Käärmekullalle, että sinä et ollut saanut unta ja olit lähtenyt yökävelylle. Hän ihmetteli miksi sinä et tullut aamupartioon.” Järviloisteen möreä ääni sai turkkini pörhölle. Vilkaisin kollia ilmeellä, joka samaan aikaan kiitti ja samaan aikaan pyysi anteeksi. Kaiken jälkeen Järviloiste oli siltikin valinnut valehdella minun puolestani. Se tuntui hyvältä, mutta se sai minut myös varpailleni. Odottikohan Järviloiste, että me jatkaisimme tästä eteenpäin pariskuntana?
“Järviloiste”, kuiskasin ja taputin hännälläni viereistä paikkaani. Halusin puhua suuni puhtaaksi, mutta en tiennyt osaisinko. Miten jotkut kissat osaisivat tehdä sen niin hyvin? Huonot geenit, ainakin niitä olisi helppo syyttää.
“Ei sinun tarvitse selitellä. Minä haluan tietää mitä tämä tarkoittaa meille”, Järviloiste naukaisi jäykästi ja katsoi minua sellaisella katseella, että minulle ei jäänyt aikaa miettiä. Noran käsky välien korjaamisesta soi päässäni.
“Minä.. Minä hyvästelin Noran.” Sanat vain tulvivat suustani enkä ehtinyt pysäyttää lausettani ajoissa. Olin kaivanut omasta kuopastani sitäkin syvemmän. Järviloisteen epäröivissä silmässä häivähti jotakin synkkää, joka kuitenkin oli seuraavassa räpäyksessä poissa. Epäilin, että Järviloiste ei uskonut minua, mutta kolli halusi uskoa valhekuviin, jotta hänen ei tarvitsisi kohdata totuutta, joka ei olisi hänelle mieluisa.
“Kujekulta, minä rakastan sinua. Me selviämme tästä”, kolli murahti ja kosketti minua hännällään, mutta tiesin, että meidän välillämme ei ollut enää mitään. Ei edes kollin puolelta. Kumpikaan ei vain jostain käsittämättömästä syystä halunnut erota, vaan tarrauduimme toisiimme, kuin kaksi avutonta pentua.
“Minä.. Minä olen onnellinen siitä, että me olemme selvinneet näin pitkälle”, totesin hieman vaisusti ja yritin hymyillä, mutta hymyni ei yltänyt silmiin asti. Se ei kuitenkaan Järviloistetta vaivannut. “Minun pitää nyt mennä. Lupasin Tuikelinnulle, että lähden hänen kanssaan saalistamaan. Nähdään taas.”
Nyökkäsin Järviloisteelle ja heilautin hyvästeiksi voimattomasti häntääni. En enää tiennyt mitä tehdä. Olin pahemmassa suossa, kun isäni oli ja hän oli aikamoisen syvällä omien suhdesotkujensa kanssa. Sellainen isä, kuin tytär, eikö?

Loppupäiväni oli sujunut haikeissa, surumielisissä tunnelmissa. Olin ottanut osaa saalistuspartioon, mutta saaliikseni oli jäänyt yksi säälittävä ahven, jolla ruokkisi ehkä yhden kissan. Muut partion jäsenet olivat kuitenkin vaistonneet minun pahan mielen, joten kukaan ei ollut painostanut minua mihinkään enempään. Tuntui oudolta päästää negatiiviset tunteet ilmoille. Olin tottunut olemaan ainoastaan iloinen ja pahan mielen piilottaminen oli tuntunut oikeammalta ratkaisulta, kuin sen näyttäminen. Mutta nyt päiväni oli mennyt lähinnä itkeskelyyn. Tällaistako se tulisi olemaan? Itkuja itkun perään. Oudolla tapaa se kuitenkin tuntui hyvältä. Olisinpa oppinut tunnetaidot aiemmin. Ehkä se olisi auttanut Lehmusjalan kuoleman käsittelyssä. Veljeni kuolema nousi aina välillä pintaan ja se oli minulle edelleen todella vaikea aihe.
“Emo, emo! Arvaa mitä partiossa tapahtui?” Rusakkotassu saapui paikalle mekkaloiden ja juoksi leirin suuaukolta suoraan luokseni. Naaras yritti jarruttaa ajoissa, mutta lopulta tömähti kylkeeni. Vetäisin kasvoilleni lämpimän, emollisen hymyn ja sukaisin naaraan pörröön mennyttä päälakea. Rakastin pentujani niin paljon, vaikka suunnittelinkin Noran matkaan lähtemistä. Siitä huolimatta olin valmis tekemään pentujeni eteen mitä vain. Rusakkotassulla oli aina energiaa, pidin siitä. Hän oli todellakin sukuunsa tullut. Vaikka naaras ei ollutkaan se kaikista helpoin kissa, minulle hän oli täydellinen juuri tuollaisena.
“Rusakkotassu”, kehräsin aidosti ilahtuneena. Naaras oli onnistunut pyyhkäisemään surumieliset ajatukseni pois.
“Anna minä arvaan. Kohtasitteko te karhun?” kysyin vitsikkäästi ja otin parempaa asentoa kuunnellakseni mitä tyttärelläni oli kerrottavana.
“Hiirenaivo, no ei! Ei Eloklaanin reviirillä ole karhuja, luulisi sinun sen tietävän”, Rusakkotassu huokaisi ja jatkoi: “Sinun pitää arvata!” Tyttäreni harmistukseksi en ollut erityisen hyvä arvausleikeissä, vaikka leikeistä pidinkin. “Näitte Kuolonklaanin partion?” ehdotin ja Rusakkotassu ravisteli päätään. Pahus! Enhän minä edes tiennyt oliko naaras ollut saalistus- vai rajapartiossa. “No, löysitte jonkun loukkaantuneen kotikisun ja toitte sen leiriin?” jatkoin pohdiskelua ja pälyilin leiriaukiota uusien tulokkaiden toivossa.
“Ei! Olet kyllä huono tässä. Mutta me löysimme rajan tuntumasta jonkun erakon hajua ja sitten sen jälkeen löysimme VIISI oravaa! Nappasin niistä kaksi”, Rusakkotassu kertoi silmät tuikkien ja röyhisti rintaansa kertoessaan saalistusonnestaan. Omat ajatukseni eivät kuitenkaan olleet naaraan saalistamissa oravissa, vaan erakon hajujäljessä. Tuskin kovin moni erakko oli Eloklaanin rajojen tuntumassa pyörinyt. Sen oli pakko olla Noran hajujälki.
“Ohhoh, siinähän teillä oli menoa ja meininkiä”, naukaisin kömpelösti, sillä minua pelotti. Mitä jos en ollut piilottanut omaa hajujälkeäni tarpeeksi hyvin ja joku oli saanut siitä kiinni? Olisiko kaikki sittenkin mennyttä? “Seurasitteko te sitä hajujälkeä vai keskityittekö te vain saalistamaan?” utelin tyttäreltäni. Minun oli pakko saada tietää.
“Eei, hän oli jo lähtenyt eikä hän ollut käynyt Eloklaanin reviirillä, niin ei partion johtajan – siis Lieskakajo-ukin – mukaan sen jäljittämiseen ollut tarvetta. Mutta jos hän tulee takaisin, niin näytän mistä Eloklaanin kissat ovat tehty!” Rusakkotassu papatti iloisesti ja näytti minulle taisteluliikkeitään. Hymyilin naaraan innolle lämpimästi ja kallistin päätäni. Kaikista eniten olin kuitenkin helpottunut siitä, että partio ei ollut nähnyt tarvetta seurata Noran hajujälkeä. Ja jos yhtään Noraa tunsin, naaras olisi jo todella kaukana ellei tuo olisi törmännyt mihinkään erityisen mielenkiintoiseen. Toivoin vain, että naaras oli turvassa ja hänellä oli suojaisa majapaikka päänsä päällä, vatsa täynnä tuoresaalista ja raikasta vettä kurkkunsa kostukkeena.
“Miten harjoituksesi ovat muuten edistyneet?” jatkoin keskustelua hieman rennommin, kun minun ei enää tarvitsisi huolehtia sydämeni valitusta. Sitä paitsi halusin tietää kuinka Rusakkotassun harjoitukset edistyivät. Naaraasta tulisi takuulla yksi Eloklaanin, oikeastaan koko metsän parhaista sotureista!

//Rusakko? 🙂

“Kysy mieluummin, mitä hän ei olisi vielä tehnyt”, naurahdin kireästi samalla kun haravoin katseellani ympäristöä Pörriäistassun raidallisen turkin varalta. Viherlehden aikaan nuorukaisen olisi helppo sulautua vehreän kirjavaan metsään ruskeassa turkissaan, mikä saattaisi tehdä hänen huomaamisestaan vaikeampaa, mikäli hän tietoisesti yritti vältellä kiinni jäämistä. “Onhan hän tehnyt kaikkea typerää, kuten hänen ikäiseltään kolliltaan voi odottaa, mutta ei hän vielä koskaan ole lähtenyt reviiriltä.”
En ollut puhunut ikävistä ajatuksistani ääneen vielä muille, mutta Pörriäistassun temperamentti muistutti minua kovasti hänen karkotetusta enostaan, Tyrskytassusta, joka oli surmannut oman mestarinsa. Siksi minua pelotti, että oppilas saattaisi mennä vielä tekemään jotain sellaista, mitä hän joutuisi katumaan lopun ikänsä. Hänen isoisänään tunsin vastuuta huolehtia, että hän ei seuraisi Tyrskytassun polkua.
Yhtäkkiä Pörriäistassun haju tuntui voimakkaana nenässäni. Se sai minut havahtumaan synkistä ajatuksistani ja katsahtamaan Meteen, joka myöskin oli nostanut päänsä ylös ja katseli ympärilleen korvat pystyssä.
“Hän on jossain tässä lähellä”, Mesi sanoi ja jatkoi nuuhkimista.
Lävitseni humahti helpotuksen aalto, kun korviini kantautui tutun kuuloinen nauku. Lähdin loikkimaan sen suuntaan kiireesti, mutta kun tupsahdin aukiolle, josta oletin äänen kuuluneen, ketään ei näkynyt. Mesi tuli viereeni ja tökkäsi minua kohta kylkeen.
“Katso tuonne.”
Seurasin hänen katsettaan suureen kuuseen. En nähnyt ensin mitään erikoista siinä, mutta kohta huomasin tuuheiden tummanvihreiden oksien lomassa liikettä. Pörriäistassu jupisi kovaan ääneen erään oksan päällä lähes puun puolivälissä ja kävi vähän väliä kurkkimassa oksalta alas. Vaikutti siltä, että nuorukainen oli jäänyt jumiin korkeuksiin.
“Voi hyvä Tähtiklaani. Miten me saamme hänet alas tuolta?” voihkaisin häntä maata kohti lerpahtaen. “Pörriäistassu ei ole enää mikään pieni kissa.”

//Mesi?

Pieni kehräys kumpusi kurkustani Irvikidan sukiessa turkkiani. Silmäni olivat ummessa, mutta sydämeni oli auki. “Tuntuuko tämä hyvältä?” Irvikita kysyi matalalla äänellään ja ynähdin pienesti. “Kaikki mitä teet tuntuu hyvältä”, sain sanotuksi ja painauduin kolliin yhä tiukemmin. Oloni oli ollut voimaton. Tuntui, kuin loinen olisi syönyt minua sisältä päin. Ensiksi se söi voimani ja painoni, sen jälkeen se kajoaisi elämäniloon ja imisi sen solu kerrallaan minusta. Sen jälkeen minusta olisi jäljellä enää kehoni, mutta siinä vaiheessa sieluni olisi jo Tähtiklaanin huomassa. Melankolia oli tehnyt minusta hieman synkän ja Tähtiklaani oli pyörinyt muutamia kertoja puheissani, mutta Irvikita oli keskeyttänyt puheeni ennen kuin olin ehtinyt kunnolla aloittaa. “Leimusilmä löytää kyllä parannuskeinon. Muistatko, kun kuita ja kuita sitten haettiin parannuskeino klaaneja piinanneeseen tautiin? Hakisin sen sinulle, vaikka minun pitäisi matkata maailman ääriin ja taistella hirviöitä vastaan. Teen mitä tahansa sinun hyväksesi, Kimalaistoive. Olet minun kuu, tähdet ja aurinko”, Irvikita puheli rauhoittavalla äänellä, mutta minun suustani ei tullut mitään yhtä kaunista. Pieni kyynel valui silmäkulmani kautta kiharaiselle poskelleni. Kukaan ei ollut sanonut minulle mitään yhtä kaunista. Rakastin Irvikitaa niin paljon, että minuun sattui.
“Minulla on hieman huono olo”, naukaisin käheästi ja hautasin kasvoni sammaliin. Irvikita oli aiemminkin tuonut minulle Leimusilmältä jotain pahoinvointiin auttavia yrttejä, mutta mikään ei tuntunut tehoavan pitkävaikutteisesti. Kaikki auttoi vain korkeintaan hetken ajan. Kolli ei ollut kuitenkaan luovuttanut, vaan hän oli uskollisesti hakenut laikkuturkkiselta parantajalta jotain uutta kokeiltavaksi. Mutta kuinka kauan Leimusilmällä olisi tarjota jotain uutta? Sitä minä en tiennyt… Tuskin Irvikitakaan tiesi eikä Leimusilmä ihan hevillä myöntäisi konstien loppuneen. Ehkä senkin takia, että kolli halusi pitää potilaansa toiveikkaana ja toisaalta arvostin sitä. Tuntui helpommalta ummistaa silmänsä tilanteelta, kuin myöntää, että ei kollilla olisi ikuisesti uusia yrttejä mitä kokeilla.

Irvikita oli poistunut etsimään Leimusilmää ja ajatukseni olivat harhailleet pentuihini. Piiskujalka, esikoiseni, oli jo Tähtiklaanissa. Odottikohan kolli jo tapaamistani? En kuitenkaan voisi jättää Pörriäistassua, Purotassua tai Solatassua. Miten he pärjäisivät? Kuka sukisi heidän turkkinsa? En halunnut jättää ketään, minulla oli vielä niin paljon elettävää ja pentuja hoidettavana…
“Tähtiklaani, en halua lähteä vielä”, kuiskasin epätoivoa äänessäni ja toivoin, että toiveeni lentäisi Tähtiklaaniin asti.

Sen enempää ajattelematta iskin kynteni Pörriäistassun löytämään kuusen oksaan ja tarrasin siihen kaikella voimallani. “Sain kiinni!” huohotin kollille ja pärskin nenään mennyttä vettä suustani pois. Otteeni meinasi kuitenkin livetä ja suustani pääsi pentumainen kiljaisu, kun menetin osittain otteeni. Pörriäistassu kuitenkin reagoi nopeasti ja vetäisi oksaa lähemmäksi itseään. Lopulta sain kammettua itseni takaisin turvalliselle ja ennen kaikkea kuivalle maanpinnalle. Yskänpuuska ravisutteli kehoani ja syljin jokivettä suustani. Olin aivan varmasti nielaissut kalan, jos toisenkin! Ravistellessani itseäni osa vesipisaroista lensi Pörriäistassun päälle, mutta ehkä kolli oli ansainnut ne. Hänen takiaan minä kuitenkin putosin.. Viha ja ärtymys meinasi nousta takaisin pintaan, mutta kun meidän katseemme lopulta kohtasi, en voinut enää olla kollille vihainen. “Pelastit minut”, sain sanotuksi hieman tyhjällä äänellä. Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti. En ollut edes ehtinyt tajuta, että minä olin ollut todellisessa hengenvaarassa. Joki olisi voinut viedä minut lopullisesti pinnan alle ja sieltä sitten ylös taivaisiin. “No, eipä tuo nyt mitään ollut. Olen minä hurjempiakin asioita tehnyt eikä tuo oksa ollut edes painava”, Pörriäistassu mahtaili ja sai minut tyrskähtämään. “No ethän ole! Tietäisin kyllä, jos olisit”, virnistin ja tuuppasin Pörriäistassua. Vilkaisin kollia taas silmäkulmieni alta. En tiennyt mitä sanoa tai miten jatkaa. Jatkaisimmeko me tappelua vai palaisimmeko vain takaisin leiriin? “No, tuota…” mumisin. “Kavereita?” ehdotin kollioppilaalle varovaisesti ja tarjosin käpälääni. En tulisi koskaan hyväksymään Pörriäistassun mestaria, mutta ehkä minä voisin elää asian kanssa. Vasta nyt tajusin kuinka paljon olin kaivannut parasta ystävääni! Kolli oli minulle kuin veli, enemmän kuin paras kaveri. Olin joskus kuullut, että sisarukset tappelivat kaikista eniten. Ehkä se selitti miksi me olimme olleet sotajalalla niin pitkään.

//Pörribroski??

Olin pahoillani siitä, miten huolissaan Hiilihammas joutui pennunpennustaan olemaan. Selvästi Pörriäistassu totta tosiaan osasi aiheuttaa huolta yhdelle jos toiselle lähimmäiselleen. En voinut kieltää, etteikö tabbykuvioisen ystäväni huoli olisi ollut aiheellinen. Pörriäistassu oli selvästi suunnannut Eloklaanin rajojen ulkopuolelle sellaiselle alueelle, josta hän tai harva eloklaanilainen tiesi mitään. Laskin lohduttavasti häntäni Hiilihampaan olalle.
”Me löydämme hänet kyllä. Tähtiklaani varjelee häntä”, vakuutin ja nyökäytin lohduttavasti päätäni. Hiilihampaan kasvoilla välähti kiitollinen hymyntapainen, mutta huoli pyyhki sen nopeasti tiehensä.
”Meidän on jatkettava matkaa ennen kuin hän ehtii yhtään kauemmaksi”, Hiilihammas huokaisi, ”löysitkö hajujälkeä?”
Olin juuri jatkanut keskittyneenä maan tutkiskelua, kun Hiilihammas alkoi käydä levottomammaksi. Tämä oli ensimmäinen kerta moneen kuuhun, kun kyseessä oli tositilanne. Sitten päällikkyydestä luopumisen, olin kyllä partioinut muiden kanssa, mutta elämä oli ollut rauhallista, eikä minulla ollut juurikaan murehdittavaa tai miettimistä. Nyt olimme Hiilihampaan kanssa vastuussa siitä, että saisimme vietyä Pörriäistassun ehjänä takaisin kotiin.
”Hän on vaihtanut suuntaa”, ilmoitin, kun lopulta sain kiinni hajujäljen oikeasta suunnasta. Hiilihammas kiri vierelleni aluskasvillisuuden seassa.
”Eihän hän ole kohdannut petoeläintä?” Hiilihammas kysyi ja alkoi itsekin haistella ilmaa. Huojennus suorastaan paistoi kollin kasvoilta, kun hän huomasi, ettei ilmassa leijaillut petoeläinten hajuja.
”Ehkä hän on vain mutkitellut, jotta emme löytäisi häntä niin helposti. Onko Pörriäistassu tehnyt aiemmin mitään tällaista vai onko tämä hänelle aivan uutta?” kysyin samalla, kun keskityin seuraamaan nuorukaisen hajujälkeä. Onneksemme se voimistui koko ajan, joten saisimme karkulaisen takuulla kiinni ennen kuin hän pääsisi liian kauas.

//Hiili?

Syvä ahdistus piteli visusti otteensa Kharonin mielestä. Hänen sydämensä pamppaili holtittomasti, kun hän nojautui parantajan pesän karhunvatukkapensaikon seinämää vasten.
”En kestä tätä enää”, Kharon kuiskasi hiljaa. Hän oli aivan kuutamolla. Todellinen ja epätodellinen maailma tuntuivat menneen sekaisin pahemmin kuin koskaan aiemmin. Hän ei enää tiennyt kuka hän oli. Hän oli taakka kaikille. Väärä, virheellinen ja vihattu. Nytkin Päivänsäde oli saapunut hänen luokseen, kiusoitteli minkä kerkesi ja puhui taukoamatta. Kertoi, miten kaikki oli muuttunut paremmaksi Kharonin lähdön jälkeen. Kharon tunsi olonsa kauheaksi. Hän oli mitätön, turhake, jota kukaan ei kaivannut. Kyynel vierähti Kharonin poskelle, kun Päivänsäteen tummansiniset silmät porautuivat syvälle hänen silmiinsä.
”Ole kiltti.. Mene pois”, hän kuiskasi ja ummisti silmänsä toivoen, että Päivänsäde katoaisi. Hengitys tuntui raskaalta, ja Päivänsäteen sanat kuuluivat edelleen. Yhtäkkiä naaras hiljeni, mutta Kharon kuuli hänen askeleensa edelleen.
”Isä?” naukaisu ei totta tosiaankaan kuulunut Päivänsäteelle. Kharon raotti varovaisesti silmiään ja näki Fornaxin edessään.
”Voi isä, älä pelkää”, Fornax naukui ja otti varovaisen askeleen lähemmäs isäänsä. Kharon ei voinut tätä nykyä luottaa kehenkään, joten hän painautui yhä vain tiiviimmin vasten karhunvatukkapensaikkoa. Sen oksat painautuivat ikävästi hänen ihoaan vasten, mutta kolli oli liian peloissaan välittääkseen. Fornax huokaisi ja astui taaemmas.
”En minä tahdo satuttaa sinua”, tummanharmaa kolli sanoi. Kharon pudisteli päätään.
”Jätä minut rauhaan”, hän kuiskasi hiljaa, sillä hän tiesi, että jossain vaiheessa kaikki hänen luokseen tulevat kissat alkaisivat ladella samoja kauheuksia, mitä hän oli kuunnellut jo kauan vuodenajasta toiseen. Enää Kharon ei enää ollut varma, missä hän oikeasti oli tai mikä vuodenaika ulkona oli. Hän oli vajonnut liian syvälle omaan ahdistavaan maailmaansa, että todellisuudelle ei hänen mielessään ollut enää tilaa.

Kirosin mielessäni tyttärenpoikaani, joka oli heti ensitöikseen aamulla huolestuttanut minut, Kimalaistoiveen sekä Käärmekullan katoamistempullaan. Kolli oli rämäpäinen luonne eikä usein ajatellut tekojensa seurauksia. Yhdessä Lieskakajon pojan Helletassun kanssa he keksivät milloin mitäkin typeryyksiä ja aiheuttivat mestareilleen ja perheilleen harmaita karvoja. Vaikka olinkin ärsyyntynyt, huoli painoi päälle painavampana. Juuri Pörriäistassun ajattelemattomuus sai minut pelkäämään, että hän ajautuisi pinteeseen, josta hänet voisi olla vaikea pelastaa.
Onnekseni Mesi oli tarjoutunut lähtemään mukaani etsimään kuritonta pennunpentuani. Kiertelimme hetken aikaa leirin ulkopuolella lähellä leirin muureja, etsien merkkejä hänen hajustaan tai suunnasta, mihin hän olisi saattanut lähteä. Mesi onnistui saamaan vainun oppilaan jo hieman väljähtäneestä hajujäljestä, ja hänen johdollaan me lähdimme kulkemaan siihen suuntaan, josta Pörriäistassu toivottavasti löytyisi.
Olin ehtinyt toivoa, että kolli löytyisi reviirin rajojen sisäpuolelta, mutta lopulta alkoi pahasti näyttää siltä, että nuorukaisen matka oli vienyt hänet reviirin ulkopuolelle. Jäljitimme hänen hajuaan aina reviirin pohjoisimpaan rajaan asti, jonka jälkeen maat eivät kuuluneet enää kummallekaan klaaneista. Sentään Pörriäistassu oli tajunnut pysyä poissa Kuolonklaanin mailta.
“Mitä ihmettä sen oppilaan päässä oikein liikkuu?” puuskahdin huolesta turhautuneena. “Kuka tietää, mitä petoja rajojen tuolla puolen liikkuu! Meidän on löydettävä hänet ennen kuin hän päätyy ketun lounaaksi. Mihin hänen jälkensä jatkuu seuraavaksi?”

//Mesi?

”Pörriäistassu!” huudahdus pesän ulkopuolelta havahdutti minut hereille pinnallisesta unestani. Pesän sisäänkäynniltä esiin ilmestyi tutun kissan pää. Hiilihammas silmäili nopeasti pesää. Hänen katseensa pysähtyi hetkeksi minuun. Epätoivo paistoi tummanruskean soturin silmistä. Kallistin kysyvästi päätäni.
”Onko kaikki hyvin?” kysyin. Hiilihammas pudisteli päätään.
”Pörriäistassu on kadonnut”, kolli ähkäisi ja perääntyi ulos pesästä. Nousin vaivihkaa ylös ja seurasin vanhaa ystävääni leirin pääaukiolle. Vilkaisin nopeasti taakseni varmistaen, että muut vanhukset nukkuivat yhä. En halunnut, että he huolestuisivat. Hiilihammas silmäili leirin pääaukiota ja pudisteli päätään. Kimalaistoivekin oli ilmestynyt pentutarhalta ja kävi parhaillaan pesiä läpi.
”Onko hän ollut kauan kadoksissa?” kysyin yrittäen saada Hiilihampaan huomion. Kolli katsahti minuun.
”Kukaan ei osannut tarkasti sanoa muuta kuin että hän oli herännyt aikaisin ja poistunut pesästä. Kun hän ei ilmestynyt harjoituksiin, Käärmekulta tuli kertomaan asiasta minulle. En haluaisi huolestuttaa Korppitähteä, minun on löydettävä Pörriäistassu ennen kuin Korppitähti palaa partiosta”, Hiilihammas ilmoitti syvään huokaisten. En epäröinyt hetkeäkään.
”Minä autan sinua. Luuletko, että hän olisi voinut lähteä ulos leiristä?” kysyin ja aloin silmäillä leiriä. Raotin hieman leukojani tutkiakseni klaanin aukiolla leijailevia hajuja. Niitä oli niin paljon, että ne sekoittuivat toisiinsa. Pörriäistassun hajua oli lähes mahdoton tunnistaa täältä. Hiilihampaan katseessa välähti kiitollisuus.
”Vaikuttaa siltä, että niin hän on tehnyt. Leirissä hän ei nimittäin ole, olen käynyt Kimalaistoiveen kanssa läpi jokaisen pesän”, Hiilihammas ilmoitti. Nyökkäsin.
”Sitten meidän on mentävä etsimään leirin ulkopuolelta”, naukaisin päättäväisenä. Olin viettänyt viime päivät visusti leirissä, joten kieltämättä pieni seikkailu olisi mukavaa vaihtelua tylsälle klaaninvanhimman elämälle, vaikka toisaalta huoli oppilaasta kalvoi mieltäni. Toivoin, että löytäisimme Pörriäistassun kunnossa.

//Hiili?

Minulta meni hetki tajuta, mitä oli tapahtunut, kun yhtäkkiä korvani täyttivät pahimman vihamieheni hätääntyneet huudot. Väistettyäni Helletassun rämäpäisen hyökkäyksen kolli oli syöksynyt suoraan penkan yli ja pudonnut kylmään, tummaan veteen. Nyt punertavaturkkinen kolli räpiköi pinnan tuntumassa vain juuri ja juuri. Valpastuin kuullessani Helletassun huutavan minua apuun.
Olisin voinut olla katkera entinen paras ystävä ja jättää hänet oman onnensa nojaan. En kuitenkaan ehtinyt edes ajatella moista vaihtoehtoa, sillä katseeni alkoi välittömästi poukkoilla ympäristössäni etsiessään jotakin käpälää pidempää. Kohta hoksasin pitkän, paksun kuusen oksan, joka retkotti maassa vähän matkan päässä. Säntäsin sen luokse vauhdilla ja raahasin sen mukanani penkareen reunalle. Kun kurkistin alas, huomasin Helletassun ajautuneen virran mukana kauemmas alavirtaan. Kirosin itsekseni ja yritin pysyä hänen vauhdissaan samalla kun retuutin painavaa oksaa mukanani.
Jossan vaiheessa onnistuin pääsemään hänen edelleen ja laskin oksan nopeasti vettä kohti. Pitelin siitä kiinni kaikin voimin ja rukoilin, että Helletassu tajuaisi tarttua siitä kiinni, ennen kuin hän ajautuisi ulottumattomiini – tai vielä pahempaa, painuisi pinnan alle.

//Helle?

”Kuule Mesi”, Nokilintu naukui kesken aterioinnin. Käännyin katsomaan vanhaa naaraskissaa kulmiani kohottaen, kehottaen häntä jatkamaan. Naaras mutusteli suussaan olleet riistan jämät ja nielaisi ne ennen kuin jatkoi.
”Mitä varten sinä et nauti vanhuuspäivistäsi? Etkö sinä siirtynyt klaaninvanhimpiin nimen omaan sen vuoksi. Minä kyllä näin, että sinä karkasit taas aamulla saalistamaan!” vanha tummanruskea naaraskissa naukui nauraen. Kasvoilleni piirtyi aito hymy.
”Olenko minä sinusta siis vanha?” naurahdin vitsaillen. Nokilintu purskahti yhä kovempaan nauruun.
”No enhän minä niin sanonut! Sinähän olet nuori kuin mikä, vielä pentujakin voisi pyöräyttää!” vanhus raakkui hyväntuulisesti. Se sai hymyni hiipumaan hieman, mutta Nokilintu ei tuoresaaliiltaan onneksi sitä huomannut. Olin nuorempana kuvitellut vanhuuspäiväni erilaisiksi. Vaikken vieläkään ollut iältäni niin vanha kuin suurin osa klaaninvanhimmista, oli elämä hyvin erilaista kuin miksi olin sen kuvitellut.
”Minä en tykkää olla liian kauaa paikoillani. Ja klaani tarvitsee riistaa. Minulla on energiaa ja aikaa, joten tahdon auttaa klaanitovereitani. He ovat olleet minun tukenani kaikki ne vuodenajat, kun olin päällikkönä, joten tahdon antaa heille nyt vastapalveluksen, vaikka tiedän ettei se olisi tarpeen”, nau’uin rauhallisella äänellä. Nokilintu katsahti minuun silmät sirrillään. Sitten hän vain kohautti lapojaan.
”Siinäpä meillä klaaninvanhin, joka tekee kolmen soturin edestä töitä. Äläkä vain kuvittele, että minä lähtisin sinun perässäsi metsään saalistamaan! Nämä vanhat jalat eivät enää sellaiseen kykene!” Nokilintu pärskähti iloisena. Hänen hyväntuulisuutensa oli tarttunut minuunkin.
”Älä huoli, sinä olet leposi ansainnut. Minäkin lepään sitten, kun jalkojani alkaa väsyttää”, lupasin ja väläytin naaraalle lempeän hymyn.