Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Soturikissa

”Kuusihäntä! Näin kauheaa unta!” Lehtomyrsky purskahti itkuun. ”Siinä joku tappoi pentumme!” Hän vinkaisi.
”Ei se mitään, unihan se vaan oli.” Maukaisin Lehtomyrskylle rauhoittavasti.
”Kuusihäntä? Olikohan se merkki? EI? EI se vaan saa olla!?!” Lehtomyrsky parkaisi taas.
”Tiedäthän että en antaisi tapahtua mitään pennuillemme ja silloin kun kuolen… Suojelen niitä silti Täh- siis tiedät mitä tarkoitan.” Sanoin lehtomyrskylle ja tarkoitin sitä myös oikeasti.

Lehtomyrsky alkoi rauhoittua, jutustelimme vielä hetken pentujen nimistä kunnes:
”Au.” Lehtomyrsky huudahti yhtääkkiä.
”Mikä, sattuuko sinuun joku?” Kysyin lehtomyrskyltä huolehtivaisesti.
”Tuntui kuin joku olisi potkaissut mahaan.” Lehtomyrsky parkaisi.
”Ovatkohan pennut syntymässä?” Kysyin Lehtomyrskyltä, kun kiinnitin hetkeksi katseeni Lehtomyrskyn vatsaan huomasin sen olevan isompi kun viimekerralla.
”Lepää vähän, kyllä se siitä helpottaa!” Mauuin Lehtomyrskylle.

”Mitä mieltä olet pennuista?” Kysyin Lehtomyrskyltä.
”Mitä tarkoitat?, ai sitäkö että odotanko niitä innolla vai mitä?” Hän kysyi vuorostaan minulta. Tajusin että olin kysynyt kysymyksen epäselkeästi.
”Joo juuri sitä tarkoitin.” Maukaisin.
”Odotan niitä ErItTäIn kovasti.” Hän painotti sanaa *erittäin*.

Kirjoittaja: Käärmis

Näytin Sädepennulle muiden kissojen nukkumapaikkoja tämän pyynnöstä, ja kun tämän olimme tehneet, pentu pyysi vielä, että leikkisimme. Hänen äänessään kuitenkin kaikui pieni väsymyksen siemen ja istahdin alas kollille lempeästi hymyillen.
“Sinun olisi varmaan parempi nukkua. Vaikkei vielä paljoa väsyttäisi, niin hetken päästä sinua väsyttää varmasti enemmän kuin koskaan”, kehräsin. Sädepentu näytti pettyvän, mutta en antanut tälle tilaisuutta väittää vastaan. Nousin taas ylös ja paimensin nuoren kollin takaisin pentutarhaan. Sanoin tälle nopeat heipat ja lähdin ulos pesästä.
Huokaisin istahtaessani taas leirin laitaan. Halusin jonkun jonka kanssa viettää aikaa ja vain olla, mutta niitä kissoja oli aika harvassa. Halusin myöskin olla Lehtomyrsyn kanssa, mutta hänkin halusi varmasti viettää ennemmin aikaa kumppaninsa Kuusihännän seurassa. Puuskahdin hiljaa ja menin makuulle. Aurinko lämmitti turkkiani ja riistan haju tunki nenääni. Tajusin, etten ollut vielä syönyt. En ollut varma oliko minulla siihen vielä lupaa, joten tallustin lähimmän kuolonklaanilaisen luokse kysymään asiasta. Kissa vain totesi, että he olivat jo syöneet ja että minun pitäisi nyt kadota hänen silmistään. En loukkaantunut kissan sanoista, vaikka olisikin tehnyt mieli. Päätin vain että menisin suoraan syömään.
Asetuin taas istumaan, kun olin viimein löytänyt jotain mieluista syötävää. Katsoin, miten muut klaanitovereistani kokoontuivat hakemaan jotain syötävää. Metsästyspartiot olivat tehneet tänään hyvää työtä. Riistaa oli runsaasti ja siitä riitti helposti kaikille. Hymyilin vienosti ja katsoin miten muut asettuivat toistensa seuraan syömään. Harkitsin hetken liittyä heidän seuraansa, mutta päätin lopulta olla häiritsemättä heitä.

Kirjoittaja: Saaga

Huokaisin. Elämä Eloklaanissa oli ihan mukavaa mutta toisinaan kaipasin metsään todella kovasti. Mietin myös miten Jupiterilla ja Blackillä mahtoi mennä mutta nyt se kaikki oli jäänt taka-alalle mielessäni. Olin hiljattain kuullut, että emoni oli teloitettu klaaninsa edessä ja vihani Kuolonklaania ja sen päällikköä kohtaan nousi ihan erilaisella tavalla esiin. Sain myös tietää aikaisemmin, että Höyhenhalla oli saanut uusia pentuja ja pentujen isä oli täällä meidän leirissämme vartijana toimiva Leppävarjo. Suruni oli suuri mutta koitin parhaani pidätellessäni kyyneleitä.
“Onko kaikki hyvin?” Syreenitassun huolestunut ääni havahdutti minut ajatuksistani. Puhelias puoleni halusi nyt vain pitää suunsa kiinni joten päätin pudistaa päätäni nopeasti.
“Mietin emoa”, naukaisin nopeasti ja katsoin käpäliäni.
“Olen tosi pahoillani hänestä. Olisiko hän kuitenkaan toivonut poikansa hukkuvan suruun tuolla tavoin”, ystäväni teki hyvän havainnon mutta se sai minut pienen vihan valtaan.
“Siinä se on! En tiedä! En koskaan tavannut häntä enään hänen lähtönsä jälkeen”, tiuskaisin mutta kaduin sitä heti. Syreenitassun loukkaantunut mutta pahoitteleva ilme sai minut lähtemään paikalta. En kestänyt nähdä häntä tuollaisena.

Tassuteltuani hetken ajan ympäriinsä puusta laskeutui toinen kissa. Säpsähdin hiukan mutta sain yllätykseni peitettyä vienoon hymyyn.
“Hei, miten voit?” Yövarjon ääni oli rauhallinen, kun tuo avasi suunsa.
“Ihan hyvin, kiitos. Miten sinulla menee?” vastasin. Puheliaisuuteni ei ollut vielä ihan palannut mutta koitin luoda itselleni parempaa tunnelmaa.
“Myös ihan hyvin”, mustaturkkisen naaraan sanat osuivat jonnekin syvälle. Muillakin oli huonompia päiviä.
“Mitä sinä olet tehnyt tänään?” kysyin ihan aidosti kiinnostuneena hänen tekemisistään. Naaras oli selvästi hyvä kiipeilijä, jos hän oli kiivennyt leirin yhteen puuhun.
//Yö?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kuutamolaine palasi leiriin partion mukana lopen uupuneena. Tämä oli yksi niistä päivistä, jolloin hän eniten kaipasi vapaampaa arkea ennen sotaa ja Kuolonklaanin valtaannousua. Hän ei olisi millään jaksanut hyppiä koko aikaa kuolonklaanilaisten pillin tahtiin, mutta muukaan ei auttanut, mikäli ei mielinyt siivota pesiä seuraavan puolen kuun ajan rangaistuksena tottelemattomuudesta.
Mustavalkoinen naaras oli aikeissa suunnata torkuille johonkin aukion varjoon, kun hänen näkökenttäänsä ilmestyi yhtäkkiä tuttu, punertavaturkkinen hahmo. Kuutamolaine käänsi katseensa Talvikkitakkuun, joka jolkotti hänen luokseen jänistä mukanaan retuuttaen. Näky sai kehräyksen hyrisemään hänen kurkussaan.
Takkuturkkinen naaras – jonka turkki oli tällä kertaa poikkeuksellisen siistissä kunnossa toisin kuin yleensä – laski jäniksen hänen eteensä samalla kun mahtaili tavalliseen tapaansa taidoillaan. Sen lisäksi tämä työnsi hänelle sinertäväterälehtisen kukan, jonka tämä sanoi sopivan hänen silmiinsä.
Kuutamolaine tunsi kuumien väreiden liikkuvan turkkinsa alla, ja hänen sydämensä alkoi yhtäkkiä lyödä nopeammin. Hän nosti kukan varovasti tassulleen voidakseen tarkastella sitä paremmin. Se oli kaunis ja tuoksui hurmaavalta. Hän mietti, mistä Talvikkitakku oli mahtanut löytää sen.
”Se on ihana”, hän henkäisi lopulta ja kohdisti vienosti katseensa Talvikkitakkuun. ”Kiitos.” Sitten hän katsahti heidän välissään lojuvaan jänikseen, ja vesi herahti hänen kielelleen. Talvikkitakku tosiaan tiesi hänen makunsa. Siitä huolimatta hänen mieltään kalvoi epäilys, joka esti häntä käymästä saman tien saaliin kimppuun. ”Oletko varma, että voimme syödä tämän? Tämän kokoinen jänis kiinnostaa varmasti myös kuolonklaanilaisia.” Hän yritti pitää äänensä matalana, jottei olisi kiinnittänyt liikaa huomiota. Hän ei halunnut heidän joutuvan vaikeuksiin vain sen takia, että hän söi lempiriistaansa.

//Tale?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Sädepentu: 7kp –

Lampiväre: 8kp –

Lätäkkölempi: 21kp! –

Haavemuisto: 10kp –

Lehtomyrsky: 20kp! –

Naavapentu: 13kp –

Kuusihäntä: 5kp –

Varjoliekki: 27kp! –

Sadeturkki: 26kp! –

Lokkimieli: 11kp –

Käärmekulta: 4kp –

Laventelitaivas: 9kp –

Yövarjo: 4kp –

Hilehuurre: 7kp –

Talvikkitakku: 4kp –

Kortetassu: 7kp –

Virtaviima: 8kp –

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Vihdoinkin oli koittanut jokaisen neljäsosakuun paras päivä: vapaa! Kaiken kruunasi se, että myös Kyyhkypyrähdys oli sattunut saamaan vapautuksen vartijan velvollisuuksista samalle päivälle, joten olimme voineet palata Kuolonklaaniin yhdessä.
Juuri nyt olimme matkalla yhdessä siskoni ja isämme Sähkötuhon kanssa joelle uimaan. Päivä oli liian lämmin kuivalla maalla turhanpanttina seisoskelemiseen. Kyyhkypyrähdys ei kylläkään osannut uida, mutta pääasia oli se, että saisimme joka tapauksessa viettää yhdessä aikaa.
”Miten te voitte?” kuului Sähkötuhon kysymys.
”Oikein hyvin”, vastasin isälleni hymy naamallani. Sähkötuho oli yksi niistä harvoista kissoista, joille en vain yksinkertaisesti pystynyt olemaan inhottava. Rakastin ja arvostin isääni suunnattomasti, ja halusin näyttäytyä hänen silmissään tyttärenä, josta tämä saattoi olla ylpeä. ”Vartijan pesti osaa olla melko pitkästyttävää puuhaa, mutta ei tylsyys minua tapa.”
Sähkötuho nyökytteli päätään hyvillään. ”Se on hyvä kuulla.”
”Minullakin menee hyvin”, Kyyhkypyrähdys naukui isän toiselta puolelta. ”Tosin minulla tulee usein kamala ikävä Matotaistoa – ja tietysti myös sinua ja emoa.” Sisareni värisytti viiksiään hyväntuulisesti.
Pyöräytin Sähkötuhon huomaamatta silmiäni. Aina sama valitusvirsi siitä, miten kova ikävä naaraalla oli höyhenaivoista kolliystäväämme, jota ilman tuo ei tuntunut osaavan tehdä yhtään mitään. Toisinaan en voinut olla ihmettelemättä, millainen typerys Kyyhkypyrähdys osasi olla niin fiksuksi kissaksi.
Ilmeisesti halveksiva eleeni ei ollut jäänyt huomaamatta armaalta siskoltani, jonka terävä katse nauliutui minuun. ”Ihan kuin sinulla muka olisi varaa arvostella minun ja Matotaiston suhdetta”, Kyyhkypyrähdys tuhahti, ja minulla paha aavistus siitä, mihin suuntaan tämä keskustelu oli kääntymässä. ”Kaikki kollit karttelevat sinua kuin ruttoa – miten kuvittelet koskaan voivasi saada kumppania?”
Sisälläni kiehui. Pakotin kuitenkin ulkoisen olemukseni pysymään mahdollisimman tyynenä isän läsnä ollessa. En halunnut hänen näkevän, miten rumaksi verbaaliset yhteenottomme Kyyhkypyrähdyksen kanssa saattoivat pahimmassa tapauksessa äityä.
”On paljon tärkeämpiäkin asioita kuin kumppanin löytäminen”, yritin sivuuttaa sisareni suoran hyökkäyksen. En kuitenkaan ollut varma, uskoinko itsekään sanomisiini. Kunniakkaalta Kuolonklaanin soturilta odotettiin yleensä perheen perustamista ja suvun jatkamista, mikä ei onnistunut ilman kumppania. Eikä Kyyhkypyrähdys ollut väärässä siinäkään, että kollit tuntuivat karttelevan minua, vaikka en sitä hänelle tai kenelle muullekaan koskaan ääneen myöntäisi.
”Voin palvella klaaniani monin muin tavoin kuin hankkimalla kumppanin ja saamalla jälkikasvuja, vai mitä, isä?” Käännyin Sähkötuhon puoleen toivoen saavani häneltä tukea asiassa. Samaan aikaan pelkäsin sitä, että kolli olikin samaa mieltä Kyyhkypyrähdyksen kanssa, ja näki minut valtavana pettymyksenä niin itselleen kuin suvullemmekin.

//Sähkö?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Havahduin hereille levottomasta unesta. Saatoin yhä kuulla pääni sisällä vaimeat taisteluhuudot sekä tuulen ujelluksen taustalla. Päivän mittaan unohtaisin kyllä niiden olemassaolon, mutta nukkuessa ne palaisivat jälleen kummittelemaan.
Katselin ympärilleni oppilaiden pesässä, jossa oli vielä yllättävän täyttä. Suurin osa oppilaista nukkui yhä vuoteissaan. Pimentovarjo ilmottaisi vasta päivän partioita päättäessään tämän päivän harjoitusten ajankohdan, joten kellään ei ollut kiire nousta.
Minä sen sijaan tunsin oloni liian levottomaksi voidakseni maata paikallani siihen asti, joten nousin ylös ja suin tapani mukaisesti turkkini, ennen kuin tassutin kepein askelin pesän suulle. Nyökäytin päätäni tervehdykseksi Tuimakatseelle, joka makasi käpälät allaan lähellä uloskäyntiä. Oletin Lammikkoloikan olevan ulkona, sillä häntä ei näkynyt pesässä. Isokokoinen kuolonklaanislaiskolli katsoi minuun takaisin ilmeenkään värähtämättä. Väläytin hänelle vielä nopean hymyn, ennen kuin livahdin hänen ohitseen aukiolle.
Auringonvaloa siivilöityi puiden välitse leiriin, jossa osa sotureista oli jo hereillä ja parasta aikaa valmistautumassa päivän askareisiin. Kuljetin katsettani aukion yli, mutta en nähnyt mestarini Lieskakajon punertavaa turkkia missään.
En kuitenkaan ehtinyt kaipailla häntä pitkään, sillä pian huomasin näkökenttäni reunalla valkoisen hahmon lähestyvän minua sivusta päin. Käännyin kohti Laventelitaivasta, ja kasvoilleni nousi iloinen hymy. Naaras oli yksi vanhemmista sisaruksistani, mutta en ollut vielä saanut tilaisuutta tutustua häneen. Siksi minua ilahduttikin kovin, kun sisareni oli päättänyt lähestyä minua nyt syystä taikka toisesta.
Panin kuitenkin merkille Laventelitaivaan hieman huonovointisen näköisen ilmeen, ja kysyin häneltä: ”Oletteko kunnossa?”
Laventelitaivas aukoi suutaan, kuitenkaan saamatta sanaakaan ulos. Aloin jo hieman huolestua – kaipasiko naaras apua? Huoleni haihtuivat kuitenkin pian, kun tämä kohta kysäisikin hitusen huvittuneen kuuloisena ja päätään kallistaen: ”Oletko itse?”
Tilalle tuli hämmennys. Näytinkö sairaalta? Ainakin koin voivani ihan hyvin.
”Olen minä”, räpyttelin silmiäni Laventelitaivaalle edelleen hiukan ihmeissäni. En kuitenkaan takertunut siihen tunteeseen liian tiukasti. ”Näytitte vain hieman huonovointiselta hetki sitten, siksi kysyin”, selitin hymyillen pienesti. ”Oliko jotain, missä voisin olla avuksi teille? Emme olekaan ennen ehtineet jutella.”

//Laventeli?

Kirjoittaja: Aura

Talvikkitakku kyttäsi leirin suuaukkoa. Hän oli kuullut Laventelitaivaalta Kuutamolaineen poistuneen partioon ja punaturkkisella oli niiiin tylsää ystäväänsä odotellessa. Kuutamolaineen pitäisi jo palata! Naaraskissa sukaisi sotkuista ja takkuista rintaturkkiaan. Pitäisi näyttää hyvältä, eikö…? Talvikkitakku tunsi punastuvansa ja koki tarvetta selitellä tätä itselleen. ‘Siis kaikki kissathan tahtovat näyttää hyvältä klaanitoveriensa silmissä, eihän se tarkoita mitään!’, naaras hoki itselleen. Mutta kun hän mietti, tiesi hän Kuutamolaineessa olevan jotain erityistä. Miksi muuten hän olisi poiminut Kuutamolaineelle kukkasen? Talvikkitakku kuitenkin vakuutti itselleen, että teko oli puhtaasti kaverillinen eikä sillä ollut mitään tekemistä ihastumisten kanssa, ehei! Kun Kuutamolaineen mustavalkoinen turkki ilmestyi Talvikkitakun näkökenttään, naaras lähti jolkottelemaan tuomisiensa kanssa soturittaren luokse. Talvikkitakku laski jäniksen naaraskissan jalkoihin.
”Lemppariasi, minä tiedän! Onneksi sinun paras ystäväsi on noh, sen lisäksi että hän on karismaattinen, on hän myös metsän nopein jänispyytäjä!” Talvikkitakku virnuili toiselle hyväntahtoisesti ja työnsi myös sinertävän kukan toisen käpäliin.
”Sininen, se sopii hyvin silmiisi, Kuutamolaine”, Talvikkitakku naukaisi toiselle ja räpäytti silmiään. Talvikkitakku sukaisi rintaturkkiaan hieman hermostuneena. Toivottavasti Kuutamolaine ei nyt pitäisi häntä aivan kahjona kattina..

//Kuutti? 😉

Kirjoittaja: Koivu

Aurinko alkoi jo laskea, kun Varjoliekki siirtyi viimeisen jäljellä olevan pesän luokse. Enää hänen olisi siivottava sotureiden pesä. Kaikesta vihasta ja epäoikeudenmukaisesta kohtelusta huolimatta kermanvärinen kolli oli pyrkinyt siistimään pesät mahdollisimman huolellisesti, niin ettei hänen työnsä jäljestä olisi mahdollista keksiä valitettavaa. Vaikka kolli tiesikin jo, etteivät kuolonklaanilaiset olleet reiluja tai rehellisiä alkuunkaan. He halusivat ainoastaan tuottaa toisille tahallaan kärsimystä, Varjoliekki ajatteli.
Varjoliekki pujahti sisälle pesään pensaan lävitse, harmaan tabbykuvioisen kuolonklaanilaisnaaraan valvoessa vieressä. Aurinko ei ollut vielä laskenut tarpeeksi, jotta hän olisi saanut pujahtaa sotureiden pesään muuten vain. Kuolonklaanin soturit olivat vahdanneet hänen siivoamisiaan vuoron perään nyt, kun Lokkimieli oli poissa leiristä Sadeturkin kanssa. Varjoliekki ei kuitenkaan tiennyt, kenelle hänen tulisi ilmoittaa, kun työ oli tehty. Oliko kukaan kuolonklaanilaisista edes seurannut, mitkä kaikki pesät hän oli käynyt läpi? Varjoliekki oli jo henkisesti valmistautunut siihen, että hänet käskettäisiin siivoamaan joku pesä uudelleen. Niinpä hänellä ei ollut mikään kiire hommissaan – sitä paitsi sotureiden pesässä oli eniten puhdistettavaa, joten kolli ei ollut pääsemässä nukkumaan vielä toviin muutenkaan. Lisäksi Varjoliekistä tuntui, ettei hän tulisi nukkumaan yöllä silmänräpäystäkään, jos Lokkimieli ei toisi Sadeturkkia takaisin leiriin auringon laskettua. Soturi alkoi kuitenkin jo menettää toivoaan sen suhteen. Jo lopen uupuneena kaikesta takana olevasta työstä, hän alkoi nyppimään roskia pois sammalalusilta hampaillaan verkkaiseen tahtiin. Varjoliekki palautti mieleensä sen, miten rakastavalta ja rohkaisevalta tuntuvan hymyn Sadeturkki oli väläyttänyt hänelle ennen leiristä poistumistaan. Siniharmaa naaras oli myös viestinyt huulillaan, että he pärjäisivät kyllä. Ainoa asia, joka oli antanut kollille voimia olivat nämä hänen kumppaninsa eleet.
Huoli Sadeturkista painoi kuitenkin Varjoliekin rintaa yhä enemmän hetki hetkeltä. Joka kerta pesästä poistuessaan Varjoliekki katsoi, olisiko Sadeturkki palannut leiriin. Ja joka kerta hänen sydämensä jätti lyönnin välistä, kun naarasta ei näkynytkään. Oliko Sadeturkki joutunut eristykseen? Ja kuinka pitkäksi ajaksi? Kollin sisällä leiskuva liekki kasvoi hetki hetkeltä. Liekki, joka kehotti soturia puolustamaan kumppaniaan ja antamaan Lokkimielelle sen, mitä tämä ansaitsi. Hän ei hyväksynyt sitä, mitä ikinä Sadeturkki olikaan saanut rangaistuksekseen. Lokkimieli oli selkeästi täysi sekopää, mutta myös viekas. Varjoliekki oli ehtinyt käymään lukuisia hypoteettisia tilanteita läpi päänsä sisällä kuluneen päivän aikana. Hän tiesi kuitenkin, että Lokkimielen kanssa oli oltava varovainen, sillä kuolonklaanilainen ei ollut ihan niin hiirenaivoinen, kuin Varjoliekki olisi toivonut. Jos Varjoliekki kostaisi Lokkimielelle, pitäisi sen ehkä olla jotain, mihin häntä ja Sadeturkkia ei voisi suoraan yhdistää, kolli ajatteli. Lokkimieli saattoi kyetä sellaisiin asioihin, mitä he eivät osaisi edes kuvitella. Varjoliekkiä inhotti Lokkimielen teot, eikä hän uskonut kuolonklaanilaisessa olevan tippaakaan hyvää verta. Sen takia kermanvärinen kolli pelkäsikin aivan suunnattomasti Sadeturkin puolesta. Harmaasilmäinen soturi oli kuitenkin päättänyt, että oikeuden oli pakko tapahtua ja rikkoa Lokkimielen kirottu valtakupla vielä jonain päivänä.

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Koivu

Hilehuurre kauhaisi suurella tassullaan maata pensaan alla. Hän noukkaisi hampaisiinsa hetki sitten pyydystetyn rastaan, joka kevyen multakerroksen alta paljastui. Sen jälkeen hopeanharmaa soturi kipitti häntä sievästi ylhäällä takaisin muiden metsästyspartiolaisten luokse, mulkaisten sivusilmällä partion johdossa olevaa kuolonklaanilaista. Hilehuurre nappasi vielä äskettäin pyydystämänsä hiiren maasta takaisin hampaisiinsa samalla, kun muut soturit odottivat häntä painostavasti. Partion johdossa oleva kuolonklaanilainen murahti jotain, eikä Hilehuurretta haitannut ollenkaan, ettei hän saanut siitä sanaakaan selvää. Hopeinen kolli lähti jatkamaan matkaa kohti leiriä muiden soturien perässä. Häntä ei ollut edes huvittanut viritellä keskustelua muiden partiossa mukana olevien eloklaanilaisten kanssa Kuolonklaanin soturin läsnä ollessa. Hilehuurre oli saanut tarpeekseen siitä, miten kuolonklaanilaiset olivat keskeyttäneet hänen juttunsa lukuisia kertoja ja käskeneet kollia sulkemaan suunsa kuin kynsiä kuonoonsa kerjäten. Hilehuurre halusi yrittää välttää tilanteen, jossa hän menettäisi malttinsa ja ryhtyisi vielä impulssista taisteluun jonkun Kuolonklaanin vartijan kanssa. Hän tunsi niin suurta vihaa vihollisklaanin sotureita kohtaan, kun vain katsoikin heidän suuntaansa, ettei hänen ärsyttämisensä vaatisi paljoa. Vaikka Hilehuurretta ei voinut vähempää kiinnostaa, noudattiko hän Henkäystähden määräämiä sääntöjä, tiesi hän, että olisi parempi välttyä rangaistuksilta. Soturi halusi pitää huolen, että olisi paikalla siinä tapauksessa, jos leirissä alkaisi kapina tai jokin muu vastaava yritys näyttää kuolonklaanilaisille, ettei Eloklaania voinut alistaa noin vain.
Leiriin astellessaan Hilehurre huokaisi helpotuksesta. Kolli rentoutui hieman laskettuaan saaliit tuoresaaliskasaan. Hän siirtyi hiukan sivummalle puhdistamaan etutassujaan mullasta, kun hän kuuli takaansa tutun, pirteän naukaisun.
”Hei, Hilehuurre, siinähän sinä olet!”
Pilkullinen soturi kääntyi maukumaan iloisen tervehdyksen takaisin ystävälleen Kujekullalle.
”Hei! Pelastit juuri päiväni, kuolen ihan pian tylsyyteen täällä. Keksitkö mitään tekemistä? Pelataanko kävyn vieritystä?” Hilehuurre päästi leikkimäisen kurr-äänen.

//Kuje? :3

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Ansku

Yövarjo oli puussa tarkkaili tilanne sivusta kun kuolonklaanin jäseniä liikkui koko ajan naarasta ärsytti tuo kun sota oli hävitty ja ei voinut puhua normaalisti ja ylipäätänsä kaikesta ei kannattanut edes puhua tuon väen lähellä, tämä musta naaras olisi toivonut että koko sotaa ei olisi tullut, musta naaras kuunteli keskusteluita mutta pysyi mieluummin kaukana mutta tämä kissa haluaisi auttaa että päällikkö ja parantajat saataisiin takaisin mutta ongelmaksi tulisi se että he kaikki olivat kuolonklaanin leirissä, ja kaikki vahditaan tarkasti täällä leirissä. Yövarjo mietti että ei olisi kuitenkaan niin huomaamaton mutta jotain oli tehtävä mutta mitä kapinaa ei voi yllyttää koska silloin olisi kaikki vaarassa ja eihän naaras ole niin rohkea yllyttämään toisia kun on sen verran hiljainen tapaus, musta naaras huokaisi syvään ja katsoi alas kun näki kolli kissan joka oli tuttu se taisi olla nopsatassu jos Yövarjo oikein muisti tämä nousi ylös ja laskeutui alas puusta tuon kollin näköetäisyyteen ”hei miten voit..” Yövarjo kysyi varovaisesti ja hiljaisesti toiselta.

//Nopsatassu?

Kirjoittaja: Untuva

Aika soljui eteenpäin epävarmana massana kaikkea sitä surua ja tuskaa, mikä tuntui kulkevan sumuna pään ympärillä auringonnoususta laskuun. Sumumassa tuntui pitävän huolen siitä, ettei sen ote milloinkaan päästänyt irti. Hetkeksikään se ei antanut nostaa leukaa yläpuolelle haukkomaan raikkaampaa ilmaa. Ei, ei vaikka kuinka yritti kauhoa itseään kuiville. Se ei toiminut niin. Se vain halusi painaa pään aina vain alemmas kuin kohta ei olisi edes mahdollista haaveilla paosta. Ainut vain, ettei pakeneminen ollut vaihtoehto. Omia ajatuksia ei voinut päästä pakoon ja joskus ne oli kohdattava – olivat ne kuinka vaikeita tahansa.

Heräsin uuteen aamuun edelleen väsyneenä, kuten tavallista. Jokainen askare hoitui rutiinin omaisesti. Turkin sukiminen. Huomenet. Muutaman palan närsiminen hiirestä. Partioinnin aika vain vaihteli, ja uskalsi rikkoa päivittäistä rytmiä. Hiljalleen rutiini oli kuitenkin alkanut ahdistamaan. Oma kupla oli muodostunut liian ahtaaksi. Välillä tunsin janoavani jotain muuta, enkä ollut varma oliko se hyvä vai huono asia. Enkä oikeastaan ollut varma halusinko edes ottaa siitä selvää. Kuolonklaanilaisten katseiden alla mikään mielenkiintoisempi asia tuskin edes olisi onnistunut. Huokaisin.
Näkökenttääni ilmestyi turvallisen näköinen hahmo, joskin vain nuoremmassa paketissa. Satutti edelleen nähdä Kortetassu leiriaukiolla, vaikka eihän se kollin vika ollut, että hän muistutti niin kovasti isäänsä. Aikaisemmin olin suoranaisesti tuntenut vihaa toista kohtaan, kuinka hän kehtasi muistuttaa siitä, ettei isämme ollut täällä kanssamme. En kuitenkaan ollut enää tunteideni sokaisema, vähän turta vain. Molempien vanhempien menetys oli iskeytynyt pahoin ihon alle, ja vaikka Mesitähti tuolla vielä jossain odottikin, en voinut luottaa kuolonklaanilaisiin, että hänet saisi takaisin täysin ehjin nahoin… Vaikka niin sattuikin ajatella.
Olin silloin vetäytynyt hyvin nopeasti omaan kuoreeni, mutta nyt kaipaisin jotain muuta. En ollut uskaltanut lähestyä kunnolla klaanitovereitani, sillä en tiennyt mitä he enää ajattelivat minusta. Leiriaukiolla toikkaroiva Kortetassu saisi olla ensimmäinen uhrini. Hän oli siihen mitä täydellisin yksilö ulkomuotonsa perusteella. Minun kävi kyllä toisaalta toista sääliksi, olivathan he hänenkin vanhempansa ihan yhtä lailla, ja minulle sentään oltiin suotu paljon aikaa heidän kanssaan. Nielaisin. Rohkaistuin ja nousin ylös tassutellen epävarmoin askelin kohti soturioppilasta. Tämä nopeasti huomioi lähestymiseni ja toisen kasvoille muodostui hymy. Samalla minulle iski outo olo, ja ehkä Kortetassukin huomasi sen muuttuneesta ilmeestään päätellen.
”Oletteko kunnossa?” Kortetassu kysyi. Aukaisin suuni ja sieltä ei aluksi tullut ulos mitään. Sitten kallistin hieman päätäni silmäillen samalla kollia päästä tassuihin.
”Oletko itse?” lausahdin, ja ehkä äänestäni saattoi havaita hivenen huvittuneisuutta. Tai sitten ei. Otin jo voittona sen, että olin tehnyt jotain eri tavalla. Se sai minut rentoutumaan hieman, ja keskittymään siihen, mitä kolli seuraavaksi vastaisi.

// Korte?

Kirjoittaja: Pyry

Tehtäväni oli aloittaa saalistus heti auringonlaskun aikaan. Minusta oli kieltämättä kummallista, että Lokkimieli oli ajoittanut sen juuri siihen hetkeen, juuri yötä vasten. Epäilys käväisi mielessäni; saisinkohan minä levätä ollenkaan? No, oli miten oli, aioin nauttia joka hetkestä, enkä varmasti soisi Lokkimielelle sitä tyydytystä, että hän näkisi minun tuntevan oloni tai tilanteeni epämukavaksi. Tästäkin tilanteesta löytyi paljon positiivisia puolia.
Auringonlaskun aikaan nousin käpälilleni ja lähdin suorittamaan tehtävääni. Huomasin Lokkimielen katsahtavan minua kuin epäillen, että karkaisin takaisin Eloklaanin leiriin. Tiesin kuitenkin hänen myös tiedostavan, että olisin tarpeeksi fiksu tietääkseni lisärangaistuksen uhan moisesta tempusta. Sitä paitsi, en varmasti ottaisi häntä häiritsemään saalistustani, jossa en muutenkaan ollut mikään paras.
Metsästys turhautti minua alkuun. Päästin kaksi saalista livahtamaan tiehensä, mutta uskottelin itselleni sen olevan vain alkukankeutta. Tässä oli myös loistava tilaisuus kehittyä.

Yö taisi olla jo pitkällä, mutta minusta tuntui vain epätavallisen energiseltä. Oli kuin olisin taas ollut soturioppilas, into käpälissä kipinöiden. Tunsin kuitenkin itseni ja tiesin, että kun rangaistukseni olisi ohi, olisin todennäköisesti valmis nukkumaan ainakin yhtä pitkän ajan kuin mitä rangaistus oli kestänyt. Mutta juuri nyt halusin vain nauttia ja ottaa kaiken ilon irti tästä uudenlaisesta kokemuksesta. Yön vilpoinen ilma tuntui ihanalta turkissa, se viilensi minua päivän helteen jälkeen. Kasvillisuuden äänet tuntuivat äänekkäämmiltä kuin koskaan ennen yön hiljaisuudessa, kun riistaeläimet rapistelivat, pienet käpälät sipsuttivat piiloon. Saniaisenlehdet pyyhkäisivät kylkeäni.
Lopputulemana onnistuin kantamaan leuoissani jäniksen, kaksi oravaa ja kottaraisen. Tosin, jänis oli ilmeisesti ollut kuuro, se ei ollut huomaavinaan minua kun loikkasin sen kimppuun. Aamu ei sarastanut vielä, joten ajattelin kokeilla onneani ja kysyin Lokkimieleltä: ”Voisinkohan käydä uimapaikalla? Siellä on usein paljon kalaa näin viherlehtenä.” Näin Lokkimielen vastahakoisen ilmeen, hän oli varmaan aikeissa kieltäytyä kun halusi todistella valtaansa. Ärtymys kipunoi korvissani ja jatkoin: ”Olisi sinullekin parempi, jos löytäisin lisää saalista, eikö?”
”Olkoon sitten”, kolli murahti ja nyökäytti päätään uimapaikkaa kohti. ”Ala mennä sitten.”
Nyökkäsin ja kävellessäni poispäin maukaisin: ”Nähdään myöhemmin.”

Yllättäen kaikki ärtymys ja inho tuota kuolonklaanilaista kohtaan olivat lähes kokonaan poissa. Oloni oli kevyt, tyytyväinen ja nautinnollinen pysähtyessäni uimapaikan matalahkon veden ääreen. Jähmetyin aivan paikoilleni toinen etukäpälä veden yllä ja tuijotin vettä lähestulkoon silmää räpäyttämättä. Äkkiä kahmaisin kynsilläni vettä ja kiiltäväkylkinen kala sätki kynsissäni. Viskasin sen maahan niin voimallisesti, että se kuoli. En uskaltanut jäädä viettämään sinne ylimääräisiä hetkiä, vaikka olisin kovasti halunnutkin. Tämä paikka oli näköjään kaunis myös yöaikaan. Saatuani tarpeeksi saalista, palasin takaisin lähtöpaikkaan. Häntä pystyssä hölkytin Lokkimielen luo, laskin saaliini jo muodostettuun riistakasaan ja tuumasin vartijalleni kehräten: ”En olekaan ennen kokeillut yösaalistusta. Ihan mielenkiintoinen kokemus, sanoisin.” Vilkaisin taivaanrantaa, auringonsäteet pilkistivät jo. ”Mitä seuraavaksi?”

//Hah, Lokkii?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Ampiainen

”Joo voidaanhan me”, kuusihäntä Vastasi minulle. Mietiskelin hetkisen pentujen nimiä ja sitten lopulta ehdotin ensimmäisenä mieleen tulleet nimet.
”Oksapentu tai vaikka varpuspentu?” ehdottin hymyillen. Katselin hetkisen kuusihäntää ja odotin että hän vastasi.
”hyvä ajatus! Mutta voisihan pentujen nimet olla myös”,kuusihäntä lopeti ja näytti miettivän näköisestä.
”Varispentu tai mustikkapentu?” kuusihäntä Ehdotti iloisena. Pyörittelin silmiäni ja Haukotelin väsynyeenää.
”Voisimme varmaan keksiä ne nimet myöhemmin vaikka sitten kun pennut syntyvät”, Ehdotin hymyillen. Kuusihäntä nyökkäsi ja naukaisi hymyillen minulle:
”Menetkö kohta pentutarhaan pois soturin tehtävistä?” Kuusihäntä naukaisi kysyvästi hymyillen. Minä vain kohauttin lapojani ja painauduin kuusihänän kylkeen ja torkahdin hymyillen iloisena.
Aukaisin silmäni ja katselin ympärilleni ja huomasin että olin pentutarhassa ja vieressäni kiemurteli kaksi suloista pikkupentua.
*Oiii! Ovatko nämä meidän pentumme?* Ajattelin mutta tajusin yhtäkkiä että eivät he voisi olla koska en ollut edes synytänyt heitä vielä…. Joka tapauksessa aloin nuolemaan ensin kilpikonna kuvioista pentua. Yhtäkkiä joku kuolonklaanin kissa ryntäsi sisään ja aloin heti vaistomaisesti suojelemaan pentuja ja huomasin vieressä että kimalaistoive suojassi naavapentua ja Sypressikuiske sädepentua… Kuitenkin kolli vain Tassuti luokseni ja napasi kilpikonna kuvioisen pennun niskanahastaan kiinni ja puri kauhuissaan vinkuvan ja rimpuilevan pennun niskat nurin hyvin ällöttävällä tavalla… Kolli katsahti seuraavaksi pikkuruista ruskeaa pentua ja aloin heti suojaamaan pikkuista pentuani. Lopulta kolli syöksähti eteenpäin ja tavoitteli pennun kurkkua! Syöksähdin nopeasti pennun eteen ja kollin hampaat takertuvat syvälle kurkuuni… Hän päästi irti minusta ja jäin maahan katselemaan sydänkurkussa kuinka kolli lähestyi uhkaavasti pentua… Mutta en voinut tehdä enään mitään… Vilkuilin heikosti ympäri pesää ja huomasin muiden olevan kauhuisaan ja suojelevan omia pentujaan. Kuulin kivuliaan ja epätoivoisen kirkaisun ja heti perään pikkuruista kakomista… Tunsin että se oli kuoleva pentuni… Lopulta silmissäni alkoi sumeta mutta katselin vain Sypressikuiskeseen ja aloin hymyilla surulisena suljin silmäni surun keskellä ja ajattelin;
*Pentuni eivät voi uskoa tähtiklaanin…. Koska heille ei voinut opettaa siitä… He ovat varmasti kuolleet lopullisesti… lopullisesti…* Ajattelin surun keskellä ja sitten ajatukseni pimenevät ja tunsin että kuolin ja pääsisin tähtiklaanin ilman pikkuisia viattomia pentujani… Yhtäkkiä räväyttin silmäni auki ja olin kauhusta kankeana ja miltein purskahdin itkuun.
”Kuusihäntä…! Näin kauheaa unta… Siinä joku kolli tapoi pentumme…” Vinkaisin peloisani.
”Ei hätää… Ei hätää”, kuusihäntä rauhoiteli. Painauduin kumppanini turkiin ja purskahdin itkuun. yritin saada lohtua kuusihänästä… Mutta ajatuskin siitä unesta sai minut itkemään koska olin menettänyt siinä niin paljon… en edes ollut kertonut että olin itsekin kuollut unessani saman kollin kynsiin suojelessani pentuja….
”Kuusihäntä… Olikohan se merkki…. Se Ei vain saa olla….” Vikankausin itkuisella sekaisella äänellä.

//Kuusi :'(

Kirjoittaja: Koivu

Lokkimieli istahti leveän puunjuuren päälle ja kohdisti kylmän, pistävän katseensa Sadeturkkiin. Harmaa naaras makasi vähän liiankin mukavan oloisesti puun vierellä, etutassut vatsan alle taitettuna.
”Älä kuvittelekaan, että tulit tänne rentoutumaan ja paistattelemaan auringossa”, Lokkimieli tuhahti. Kolli katsahti taivaalle. Auringonlaskuun olisi vielä vähän aikaa. Hän ei pitänyt siitä, että eloklaanilaisrääpäle vain makoili paikallaan kärsimättä. Tai ainakaan naaras ei näyttänyt kärsimystään ulospäin. Mutta juuri sitä Lokkimieli halusi nähdä. Soturi tiesi kuitenkin, että olisi palkitsevampaa pistää naaras ahertamaan yön läpi ilman, että tämä saisi tilaisuutta nukkua. Sen luulisi saavan jotain tunteita aikaan moisessa, heikossa ja ylitunteellisessa kissassa. Ei yksikään naaras jaksaisi esittää vahvaa sen jälkeen, Lokkimieli ajatteli.
Valkoharmaa kolli nousi takajaloilleen ja alkoi terottaa kynsiään rajusti puuta vasten. Sen jälkeen hän kääntyi takaisin tuijottamaan Sadeturkkia, joka katseli ympärilleen kuin Lokkimieltä ei olisi ollutkaan.
”Aloitat saalistamisen heti auringonlaskun aikaan. Lopetat vasta, kun annan luvan. Onko selvä?” Lokkimieli lausui rauhalliseen äänensävyyn. Hänen silmissään leiskui kuitenkin jäätävä kylmyys. Kolli kaipasi sitä nautinnon tunnetta, minkä hän sai katsellessaan muiden kärsimystä. Ilman sitä kaikki oli vain tasaista, harmaata, tunteetonta. Lokkimieli ei ymmärtänyt, miten muut osasivat iloita niin yksinkertaisista, merkityksettömistä asioista. Olihan sekin ihan mieluista, että hän saisi syödä mahansa enemmän kuin täyteen seuraavien kahden päivän ajan. Mutta enemmän kolli nautti siitä, että sai rangaista Sadeturkkia.

//Sade

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Saaga

Käärmekullan sanat ihmestyttivät minua.
“Vain pieni osa? Tämähän on valtavan suuri paikka jo tämä leiri. Miten iso maailma sitten on?” kysyin innoissani. Maailman oli pakko olla ihan valtava!
“No on se varmasti aika iso. En ole nähnyt toki koko maailmaa. Reviirikin on vain osa sitä”, Käärmekulta selitti. En aivan tajunnut kuinka iso maailman siis täytyi olla, jos jopa reviiri oli vain osa sitä. Ehkä pääsisin joskus tutkimaan koko maailmaa, siis koko maailmaa. Käärmekulta katseli hetken ympärilleen.
“Näytätkö minulle siis missä muut kissat nukkuvat?” kysyin innoissani. Leirin laitamilla istuskeli aika paljon kissoja mutta halusin tietää, missä he nukkuivat ja mitä heidän tehtäviinsä kuului.

Hetken ajan päästä ja kierreltyämme hiukan olin nähnyt enemmän kissoja, pesiä ja makuusijoja kuin pystyin edes muistamaan. Minua väsytti hiukan mutta halusin vielä tehdä jotain. Pohdin hetken ja ajattelin sitten kysyä Käärmekultaa leikkimään kanssani.
“Voisimmeko leikkiä vielä?” kinusin. “Jooko?”
Häntäni huiskahteli leikkisästi ilmassa ja valmistauduin jo innokkaasti hauskanpitoon.
//Käärme?

Kirjoittaja: Pyry

Lokkimieli oli hetki sitten raportoinut PImentovarjolle Varjoliekille antamastaan – perusteettomasta – rangaistuksesta ja samalla kertonut, kuinka minä olin arvostellut hänen toimiaan. Mustaturkkinen naaras totesi kahden päivän luultavasti riittävän ja mainitsi jostain eristyksestä.
Pysyttelin tyynenä, vaikka Lokkimielen ivallinen, omahyväinen virnuilu saikin hännänpääni nykimään ärtymyksestä. Kuolonklaanilainen lähti johdattamaan minua kohti leirin uloskäyntiä. Seuratessani häntä, haeskelin katseellani Varjoliekkiä. Kun kermanvärinen soturi osui näkökenttääni, väläytin tälle pehmeän, rohkaisevan hymyn. Muodostin huulillani sanat ”me pärjäämme” ja pujahdin sitten ulos leiristä. Toivoin eleeni rauhoittavan Varjoliekin mieltä, hän oli näyttänyt niin kovin huolestuneelta puolestani. Toivoin hänen myös ymmärtävän viestini siitä, kuinka halusin hänen pysyvän lujana mitä ikinä Kuolonklaanin iljetykset keksisivätkään hänen varalleen sillä välin, kun olisin poissa – tai minun varalleni.
Lokkimieli johdatti minut melko kauas leiristä, pysytellen silti klaanini reviirin sisäpuolella. Tunnistin alueen ja muistot saivat onnen läikähtämään rinnassani; olimme uimapaikan lähellä. Täällä minä olin käynyt Varjoliekin kanssa ollessamme vielä oppilaita, olin halunnut näyttää hänelle suosikkipaikkani. Joessa oli ihana kalastaa viherlehden aikaan, kun auringonsäteetkin kimmelsivät niin kauniisti vedenpinnalla. Tosin, silloisen käyntimme aikaan oli ollut lehtikato. Kaikkialla oli ollut lunta ja kaikki oli ollut niin kuolleen näköistä, että välillä oli ollut hankala uskoa viherlehden olevan olemassa ollenkaan. Ja silti, tälläkin hetkellä aurinko paistoi lohduttavasti vihreiden lehtien suhistessa tuulen kanssa kilpaa.
”Jäät tämän ison puun juurelle”, kuulin Lokkimielen ärähtävän, ja havahduin ajatuksistani. ”Saalistat minulle ja itsellesi seuraavat kaksi päivää, kunnes olet oppinut virheestäsi.”
Mittasin katseellani puuta edessäni. Se oli iso ja senkin oksat olivat täynnä kauniinvihreitä lehtiä. Aurinko täplitti niitä kuin vartavasten koristellakseen puun minua varten.
”Kerro vain, koska aloitan saalistuksen”, maukaisin Lokkimielelle tassuttaessani hänen ohitseen.
Asetuin vatsalleni aivan puun juureen ja vedin etukäpälät rinnan alle. Vilkaisin sinistä taivasta; tämäkin päivä oli oikein kaunis. En aikonut antaa Lokkimielen myrkyttyneen olemuksen ja mielen pilata päivääni, mitä ikinä hän keksisikin. En tiennyt, pitäisikö minun olla enemmän peloissani vai huvittunut. Olin totta kai saanut rangaistuksen, mitä olin kyllä ihan itse tarkoituksenmukaisesti kerjännyt, ja oli harmillista kun jouduin sietämään vartiajanani juurikin Lokkimieltä. Sielussani kuitenkin kupli onni ja tyytyväisyys. En sallinut vartijani huomata niitä, mutta siellä ne olivat, pitämässä minut järjissäni.Sitä paitsi, olin vain ja ainoastaan puuttunut tilanteeseen, johon sietikin puuttua, ja olin tyytyväinen suorituksestani. Kaiken lisäksi minulla oli oma ankkurikin; Varjoliekki. Pidin kiinni muistikuvasta, jossa hänen harmahtavat silmänsä katselivat omiini ja saatoin nähdä hymynhäivähdyksen rakkaani kasvoilla. Hänen kanssaan minä kestäisin mitä vain. Ja Tähtiklaani oli apunani myös, varmasti tälläkin hetkellä.

//Lokki tai Varjo?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Koivu

Kermanvärinen kolli pysähtyi klaaninvanhimpien pesän eteen tuijottamaan, miten Lokkimieli meni Pimentovarjon puheille Sadeturkin kanssa. Hänen sisuksissaan kipinöi raivo. Tämä oli väärin. Lokkimieli oli kuin itse yllyttänyt Sadeturkkia panemaan vastaan antamalla rangaistuksen Varjoliekille ilman syytä. Ei kuitenkaan ollut ketään muuta kuin Sadeturkki, joka olisi voinut todistaa Lokkimielen valehtelevan. Eikä Varjoliekki uskonut, että kuolonklaanilaisia olisi kiinnostanut sääntörikkeen todenperäisyys muutenkaan. Loppujen lopuksi he olivat Eloklaanin leirissä ainoastaan alistaakseen eloklaanilaisia.
Huoli paistoi näkyvästi Varjoliekin silmistä, kun hän näki kumppaninsa lähtevän Lokkimielen perässä kohti leirin uloskäyntiä. Kolli kuuli sydämensä jyskytyksen korvissaan niin kovaa, että olisi voinut kuvitella Sadeturkin kuulevan sen monen ketunmitan päähän. Mihin Lokkimieli oikein oli viemässä Sadeturkin? Kuinka pahasti hänen kumppaniaan rangaistaisiin pelkästä puhumisesta? Varjoliekki arvosti kyllä suuresti kumppaninsa puolustavaa elettä, mutta toivoi silti, ettei naaras olisi uhrautunut ja mennyt pyytämään itselleen rangaistusta. Kolli ei kestänyt ajatustakaan siitä, että jotakin pahaa tapahtuisi Sadeturkille. Hän vannoi itselleen, että näyttäisi toden teolla kyntensä ja hampaansa Lokkimielelle, jos kuolonklaanilainen koskisi kynnelläkään Sadeturkkiin.
Harmaa naaras vilkaisi vielä kerran taakseen ja heidän katseensa kohtasivat, ennen kuin Sadeturkki katosi Lokkimielen perässä piikkihernetunneliin. Varjoliekin on äärettömän vaikea estää itseään ryntäämästä kumppaninsa perään, mutta hän tiesi, ettei se kannattanut. Hänen silmänsä kostuivat ja hän käänsi katseensa maata kohti tietämättä, milloin näkisi Sadeturkin seuraavan kerran. He olivat kumpikin nyt omillaan.

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Käärmis

Sädepentu tervehti minua ja pyllähti maahan. Sen jälkeen hän kysyi minulta olinko Sypressikuiskeen sisar. Naurahdin hieman ja katsoin kolliin lempeästi.
*Hän on niin ihana huoleton pieni pentu*, ajattelin hyvilläni.
“En toki. Olen toki hänen ystävänsä ja vähän kuin adoptiotytär. Hän piti minusta monesti
huolta, kun olin vielä pentu”, selitin. Kolli nyökkäsi vähäsen päätään.
“Jos Sypressikuiskeelle sopii, voisin toki viedä sinut tutkimaan leiriä, niin hän saisi vähän levätä?” ehdotin ja katsoin Sädepentuun ja Sypressikuiskeeseen hymyillen.
”Todellakin! Haluan päästä tutkimaan leiriä.” Sädepentu sanoi innoissaan ja loikkasi kömpelösti pystyyn häntä myöskin pystyssä.
”Kyllähän se käy. Muista pitää häntä sitten silmällä ja tuoda hänet heti takaisin, kun häntä alkaa väsyttää”, Sypressikuiske naukaisi lempeästi. Nyökkäsin päätäni hymyillen ja käännyin ympäri laskien häntäni samalla Sädepennun lavoille.
“Tulehan”, sanoin ja lähdin taluttamaan nuorta kollia ulos pentutarhalta. Kirkas auringonvalo sokaisi minut pieneksi hetkeksi ja jouduin siristellä silmiäni nähdäkseni.
“Tänään on kaunis päivä”, totesin ja katsoin Sädepentuun, jonka oranssi turkki tuntui hehkuvan ja meripihkan silmät säihkyvän. “Mitä haluat tehdä ensiksi?”
”Vau. En ole nähnyt päivää koskaan mutta tämä on kieltämättä kaunis sellainen”, kolli ihasteli. ”En tiedä. mitä yleensä ulkona tehdään? Voitko näyttää minulle maailmaa?”
“Leiri on vain pieni osa maailmaa”, kehräsin, “mutta voimme toki kiertää täällä.”

//Säde?

Kirjoittaja: Koivu

Saatuaan varsinaisen noston egoonsa soturinimen tuomasta huomiosta, jota etenkin Sulkavirta oli tarjonnut pojalleen lakkaamatta, oli Lokkimieli päättänyt käyttää asemaansa hyväksi heti saavuttuaan takaisin Eloklaanin leiriin. Hän oli antanut Varjoliekille rangaistuksen ovelasti ilman oikeaa syytä. Teko oli kuitenkin provosoinut Sadeturkin rikkomaan sääntöjä puheillaan aivan itse, mistä Lokkimieli ei olisi voinut olla tyytyväisempi, etenkin, kun hän saisi nyt parivaljakon erotettua toisistaan. Lokkimieli vihasi katsoa noiden kahden riekaleen onnea, mutta nautti näiden kärsimyksestä sitäkin enemmän. Hänellä olisi vielä runsaasti aikaa leikkiä kaksikolla, ennen kuin pääsisi tappamaan toisen, eikä hän aikonut käyttää aikaa hukkaan. Soturi kaipasi pientä hupia alentuvien eloklaanilaisrääpäleiden kanssa. Lokkimieli ei ymmärtänyt, miten Sadeturkki mahtoi olla niin typerä, että oikein suoraan pyysi rangaistusta. Eloklaanilaiset olivat todistaneet kerta toisensa jälkeen olevansa silkkoja hiirenaivoja, hän ajatteli.
”Ole hyvä, Lokkimieli, sammuta palava uteliaisuuteni, mitä saan tästä hyvästä”, Sadeturkki lopetti uhmakkaasti, mutta rauhallisesti.
”Ollaanpas sitä nyt kovin urheita”, Lokkimieli sanoi ivallisesti. Varjoliekki seisoi paikallaan vähän matkan päässä ja seurasi tilannetta, eikä ollut totellut Lokkimielen käskyä.
”Töihin siitä!” Lokkimieli sihahti kollille ja kääntyi sitten harmaan naaraan puoleen. ”Sinä seuraat minua.”
Hän etsi Pimentovarjon katseellaan, ja asteli entisen mestarinsa luokse varmistaen, että Sadeturkki seurasi. Pimentovarjon luokse saavuttuaan valkoharmaa soturi nyökkäsi kohteliaasti.
”Tuo kermanvärinen kolli tuolla mainitsi kielletyn aiheen, joten annoin hänelle rangaistuksen. Tämä tässä puolestaan arvosteli toimiani ja oikein kerjäsi rangaistusta”, Lokkimieli selosti tyynesti, erittäin virallisen kuuloisesti.
”Kiitos ilmoituksesta. Vie hänet eristykseen. Kahden päivän pitäisi riittää”, Pimentovarjo tokaisi.
”Selvä on”, Lokkimieli ehti maukaista, ennen kuin Pimentovarjo jo kiiruhti muualle. Lokkimieli käänsi katseensa Sadeturkkiin. Kollin kasvoilla käväisi iljettävä virnistys. Tätä hän oli odottanut.

//Sade

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Pyry

Katseeni liikkui vuoroin Lokkimielessä, vuoroin Varjoliekissä. Silmistäni paistoi silkka ällistys, en voinut käsittää Lokkimielen kieroutuneisuutta. Enkä tosiaan aikonut antaa asian vain olla, sillä Varjoliekki ei ollut tehnyt saati sanonut yhtikäs mitään, mikä oikeuttaisi rangaistuksen.
”Pysähdy, Varjoliekki”, maukaisin kuuluvasti irrottamatta katsettani kuolonklaanilaisvartijasta. Kumppanini seisahtui niille sijoilleen ja katsoi minua hämmästyneenä, kenties epävarmanakin. Häntäni alkoi huiskia puolelta toiselle ärtymyksestä.
”Minä kuulin kyllä, mitä Varjoliekki sanoi ja ei sanonut”, tokaisin niin että koko tilannetta seuraava leiri varmasti kuuli, ”ja tiedän, ettei hän puhunut sanaakaan varsinkaan mistään kielletystä aiheesta.” Otin askeleen lähemmäs Lokkimieltä ja tuijotin häntä sininen tuli silmissäni leiskuen. ”Jos aiot rangaista Varjoliekkiä tyhjästä ja täysin perusteetta, voit rangaista minuakin samalla vaivalla. Ole hyvä, Lokkimieli, sammuta palava uteliaisuuteni, mitä saan tästä hyvästä.”
Tiedostin täysin, kuinka heikoilla jäillä kuljinkaan, kuinka kokeilin, miten pitkälle onneni kantoi. Minua vain raivostutti niin suunnattomasti, etten kyennyt – tai kerrassaan halunnut – hillitä itseäni. Puhuttuani Lokkimielelle jäätävällä ja rauhallisella äänellä, jäin odottamaan hänen vastaustaan viiksenkään värähtämättä. Saatoin hyvin uskoa, ettei Kuolonklaanille ollut mitään väliä, oliko rangaistukselle todellisia perusteita, he olivat niin käsittämättömän kieroja ja julmia. He vain halusivat näyttää meille eloklaanilaisille, kuka täällä oli vallassa.
Oli miten oli, en aikonut antaa Varjoliekin kärsiä huvin vuoksi annettua rangaistustaan yksin. En välittänyt seurauksista, olisivat ne mitä hyvänsä, mutta minun kumppaniani ei kohdeltu noin ilman että laittaisin vastaan. Kärsisin sen hänen kanssaan ihan yhtä turhan takia, vaikka maineeni Eloklaanin soturina menisi siinä samassa. Varjoliekki oli tärkempi.

//Lokki?

Kirjoittaja: Koivu

Varjoliekki vaihtoi kieliä kumppaninsa kanssa sotureiden pesän edustalla, kun hän erotti valkoharmaan hahmon silmäkulmassaan. Kermanvärisen soturin niskakarvat nousivat pystyyn inhotuksesta, kun leiriin palannut kuolonklaanilainen lähti astelemaan suoraan häntä ja Sadeturkkia kohti. Myös Sadeturkki pysähtyi, ja Varjoliekki vaihtoi tämän kanssa merkitsevästi katseita, ennen kuin naaraskin käänsi päänsä Lokkitassun suuntaan. Kuolonklaanilaista ei ollut näkynyt koko edellisen päivän aikana, mistä pari oli ottanut kaiken ilon irti. Varjoliekki arveli Lokkitassun olleen vapaalla ja käyneen oman klaaninsa leirissä.
Valkoharmaa kolli pysähtyi heidän eteensä läpitunkevan pistävä katse silmissään. Kuolonklaanilainen vilkaisi hitaasti kummallekin puolelleen. Varjoliekki hämmentyi ja teki samoin. Hän toivoi samalla, että kuolonklaanilainen olisi löytänyt vaihteeksi jonkun muun, jota häiritä piinaavalla olemuksellaan. Sadeturkki tönäisi Varjoliekin lapaa hellästi päällään ja näytti siltä, että olisi yrittänyt viestiä hänelle jotakin. Kolli kallisti päätään pienesti ja yritti tulkita kumppaniaan sinisten silmien läpi.
”Ollaan ihan rauhassa”, Sadeturkki avasi suutaan niin, että tuskin henkäystäkään pääsi ulos, mutta vain Varjoliekki näki hänen huulensa liikkeet, koska Lokkitassu oli toisella puolella. Soturi nyökkäsi pienesti merkiksi, että oli ymmärtänyt. Hän tajusi, että oli vaikuttanut liian hermostuneelta. He eivät saisi antaa kuolonklaaninlaiselle minkäänlaista huomiota. Hän alkoi puhdistamaan etutassuaan, kuin olisi ollut kaksin Sadeturkin kanssa. Nyt Varjoliekki kuitenkin tunsi kuolonklaanilaisvartijan tuijottavan häntä kohti entistäkin terävämmin.
”Mitä sinä oikein sanoit?” harmaalaikkuinen kolli kysyi kuuluvaan ääneen niin, että kaikki päät lähistöllä kääntyivät katsomaan heidän suuntaansa. Varjoliekki kääntyi itse katsomaan kuolonklaanilaista reaktiona. Nyt hän ei ymmärtänyt yhtään, mistä oli kyse.
”En minä-”, Varjoliekki aloitti.
”Kuulin sinut kyllä. Puhuit kielletystä aiheesta. Siitä seuraa rangaistus”, kuolonklaanilainen jatkoi.
”Ei Varjoliekki sanonut yhtään mitään”, Sadeturkki nousi istumaan ja näytti ryhtyvän tuijotuskilpailuun kuolonklaanilaisen kanssa. Varjoliekki toivoi, ettei hänen kumppaninsa hankkisi vahingossa itseään ongelmiin. Toisaalta näytti siltä, ettei heidän tarvitsisi edes rikkoa sääntöä saadakseen rangaistuksen – kuolonklaanilainen oli ilmeisesti valmis tekemään mitä vain pilatakseen heidän päivänsä. Varjoliekki kuitenkin mietti, uskoisivatko soturit Lokkitassua noin vain.
”No, ylös siitä! Rangaistuksena siivoat kaikki pesät”, nuorempi kolli tuuppasi Varjoliekin kylkeä röyhkeästi käpälällään, kynnet paljaana. Kermanvärinen soturi nousi seisomaan ja vaihtoi epäuskoisena katseita kumppaninsa kanssa.
”Eiväthän oppilaat jaa rangaistuksia”, Varjoliekki huomautti.
”Eivät niin. Olen nykyään Lokkimieli. Ja sinä teet kuten minä sanon”, Lokkimielen kasvoille piirtyi hetkeksi pieni omahyväinen virnistys.
*Olisi pitänyt arvata, että hän on noin ovela*, Varjoliekki ajatteli ärtyneenä. Jos Varjoliekki olisi valinnut äskeiset sanansa hiukan eri tavoin, hän olisi saattanut joutua pahemmankin rangaistuksen uhriksi. Lokkimieli tuijotti häntä odottavasti, mihin kermanvärinen kolli vastasi vihaisella mulkaisulla. Varjoliekki ei tosiaan halunnut jäädä odottamaan, mitä tapahtuisi seuraavaksi, joten hän nousi ylös aikeenaan aloittaa klaaninvanhimpien pesästä. Samalla hän vilkaisi Sadeturkkia, jonka kasvoilla oli edelleen äimistynyt ilme. Ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin hyväksyä tilanne, kolli ajatteli.

//Sade

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Soturikissa

Olin partiossa, taas, ja taas Kuolonklaanilaisen kanssa tietenkin.
*Kun pääsemme leiriin menen etsimään Lehtomyrskyn,* halusin viettää hänen kanssaan enemmän aikaa.
”Nyt kun olemme leirissä jokainen saa ottaa jotain syötävää.” Partiota johtanut kuolonklaanilainen sanoi.
En ollut tajunnut että olimme jo leirissä, koska olin ollut omissa ajatuksissani.
Menin etsimään Lehtomyrskyä mutta en löytänyt häntä, joten menin juttelemaan entisen mestarini kanssa.
”Hei Rastaskukka!” Aloitin keskustelun.
”Ai moi Kuusihäntä.”
”Tulin vain kysymään, että…”
”Hei Kuusihäntä!” Lehtomyrsky huusi.
Hän oli keskeyttänyt lauseeni mutta se ei minua haitannut koska Lehtomyrsky oli tärkeä.
”Minulla olisi asiaa!” Hän jatkoi ennen kuin ehdin selventää ajatuksiani enempää.
”Sopisiko puhua kahdenkesken? Tai kolminkesken?” Hän jatkoi entistä innokkaampana.
”Menkää vain kahdestaan.” Rastaskukka maukaisi.
Tassutimme kahdestaan leirin nurkkaan.
”Mikä oli asia?” Kysyin Lehtomyrskyltä.
”Minä odotan pentuja!” Lehtomyrsky maukaisi, kuin olisi odottanut sen sanomista kolme kuuta.
”P-pentuja? Minunkin?? Tuleeko minusta isä???” Kysyin lehtomyrskyltä.
En saattanut uskoa että minusta todellakin tuli isä.
”Kuusihäntä? Saisinko kertoa Sypressikuiskeelle ja Käärmetassulle?” Hän kysyi.
”Ei se haittaa.” Vastasin.

Lehtomyrsky oli häipynyt ja minä menin katsomaan miten muilla meni, lähinnä tällä meinasin no itseäni.
Koska Kuolonklaanilaiset pilasivat kaiken hauskanpidon.
Huomasin että Lehtomyrsky tassuttikin luokseni.
”Hei, Kuusihäntä keskusteltaisiinko pentujen nimistä?” Hän kysyi.
”Joo voidaanhan me,” Vastasin.
”Olisiko Oksapentu jos tulisi kolli tai varpuspentu jos tulisi naaras?” Lehtomyrsky ehdotti.
”Mitä jos kollin nimi olisi vaikka,” mietin hetken.
”Varispentu jos siitä tulisi kolli tai mustikkapentu jos siitä tulisi naaras.” Ehdotin.

//Lehto

Kirjoittaja: Nagini

Hätkähdin hereille. Silmäni tuntuivat raskaalta, mutta eri tavalla kuin ennen. Jokin veti luomiani ylöspäin, ja tunne voimistui, mitä enemmän vastustin sitä. Lopulta raotin varovasti silmiäni, ja kirkas valo melkein sokaisi minut. Painoin silmäni takaisin kiinni, mutta pian kokeilin onneani uudestaan. Hetken räpyteltyäni silmäni tottuivat valoon, ja aloin erottaa värejä ja muotoja ympäriltäni.

Pesä, jossa olin, näytti valtavan suurelta. Seinät ja katto olivat tiheää pensaikkoa, mutta oksien välistä kajasti silti valonsäteitä, jotka tekivät juovia lattiaan ja seinille. Tassujeni alla oli pehmeää sammalta, joka oli painautunut tiiviiksi matoksi siinä kohdassa, jossa makoilin. Katseeni kiersi pesän seiniä, kunnes näin pesän suuaukon ja sen vieressä istuvan ruskeasilmäisen kollin. Hätkähdin, kun katseemme kohtasivat. Kolli kohotti kulmiaan hieman yllättyneenä ja käänsi katseensa pois.

Jatkoin pesän skannaamista katseellani, ja huomasin vähän matkan päässä minusta ruskean tabbykuvioisen naaraan. Naaras katseli vieressään olevaa oranssiraidallista pentua, joka seisoi hieman huteran näköisesti emonsa vieressä. Kun kolli yritti ottaa askeleen, hänen tasapainonsa petti ja kuului vaimea tömähdys. Kollin emo kumartui kiireesti sukimaan jälkikasvunsa turkkia, ja se sai pennun vingahtamaan hieman kiukkuisesti. Tilanne lähinnä nauratti minua, mutta aiheutti myös pienen kateellisuuden pistoksen rinnassani. Minäkin halusin seisoa ja yrittää kävelemistä!

Vilkaisin savunharmaan turkin peittämiä tassujani. Ne lepäsivät edessäni kuin mitkäkin hyödyttömät kepit. Päätin kuitenkin yrittää saada ne toimimaan, sillä halusin päästä tutkimaan pesän jokaista nurkkaa lähempää. Minua myös kiinnosti tietää, mitä pesän suuaukon takana oli. Vilkaisin uudestaan pesän suuaukon vieressä istuvaa kollia. Näytti siltä, että kissa istui vartiossa. Vatsanpohjassani kaiversi kuitenkin uteliaisuus ja halusin tietää, mitä pesän ulkopuolella oli. Pääsisinköhän livahtamaan kissan ohi?

Vedin tassut alleni ja jännitin lihaksiani. Ponnistin itseni ylös ja huojuin honteloilla jaloillani kuin mikäkin kedon kukkanen. Tasapainoni petti, ja tömähdin sammalille. Vinkaisin kärsimättömästi ja kierähdin uudelleen tassujeni päälle. Yritin uudestaan, tällä kertaa hieman paremmalla menestyksellä. Jalkani harottivat mihin sattuu, mutta tunsin voitonriemua, kun pysyin pystyssä. Vilkaisin jälleen tassujani, ja sitten taas pesän suuaukkoa. Se näytti jo olevan lähempänä, nyt kun olin päässyt käpälilleni.

Kipristin varpaitani ja otin askeleen eteenpäin. Huojahdin sivulle, mutta sain pidettyä itseni pystyssä. Häntäni huiski puolelta toiselle, ja jouduin jännittämään jokaisen lihakseni säilyttääkseni tasapainon. Otin jälleen askeleen kohti pesän suuaukkoa. Käänsin katseeni sivulleni, missä ruskea tabbykuvioinen naaras katseli pentunsa ensimmäisiä askelia. Heistä kumpikaan ei kuitenkaan katsonut minuun päin.

Jatkoin haparoivaa kävelyäni kohti vartiossa istuvaa kollia ja pesän suuaukkoa. Tunsin voitonriemua, mitä lähemmäs pääsin. Jokainen askel myös tuntui edellistä helpommalta. Olin enää vain muutaman hiirenmitan päässä pesän suuaukosta, kun ruskeasilmäinen kolli käänsi katseensa minuun. Hätkähdin ja melkein kellahdin kumoon säikähdyksestä.

“Mihin olet menossa?” kolli kysyi matalalla äänellä. Niskakarvani nousivat pystyyn, mutta en perääntynyt vaan yritin näyttää mahdollisimman suurelta täysikasvuisen kissan edessä. Minä halusin päästä tutkimaan maailmaa, eikä kukaan voinut estää minua!

“Olen menossa tutkimusmatkalle”, naukaisin itsevarmasti ja nostin leukaani ylös. “Oletko sinä ikinä käynyt tutkimusmatkalla?”

Kissa hymähti huvittuneesti ja ohitti kysymykseni.

“Pennut eivät saa poistua pentutarhalta”, hän naukaisi. “Mene takaisin leikkimään.”

“En voi mennä takaisin leikkimään koska en ollut alun alkaenkaan leikkimässä”, sanoin närkästyneesti. “Minä menen nyt tutkimusmatkalle!”

Koska olin päätökseni tehnyt eikä kukaan voinut estää minua, pinkaisin juoksuun kollin ohitse. En kuitenkaan ehtinyt ottaa montaa askelta, kun tunsin hampaat niskanahassani ja käpäläni nousivat ilmaan.

“Päästä minut alas!” vikisin. Yritin riuhtoa itseäni kollin otteesta irti, mutta tuloksetta. Vaaleanharmaa tabbykuvioinen kolli kantoi minut omalle sammalpedilleni ja laski minut siihen.

“Sinä pysyt nyt tässä”, kolli sanoi vain ja tassutti takaisin omalle vartiopaikalleen. Mulkaisin kissaa vihaisesti. Minulla oli vielä taistelutahtoa päästä tutkimaan maailmaa pesän ulkopuolelta, mutta tarvitsisin jonkinlaisen suunnitelman päästäkseni vartiossa istuvan kissan ohitse.

Kirjoittaja: Ampiainen

“Minäpä tästä menen Kuusihännän seuraan, jos ei haittaa”, naukaisin iloisella äänellä. Sypressikuiske Nyökkäsi ja vastasi minulle.
“Mene vain ja muista, että minulle saa tulla juttelemaaan milloin vain. Olen aina pelkkinä korvina”, Sypressikuiske naukaisi vielä hymyillen. nyökkäsin ja lähdin sitten kumppanini luo. Pysähdyin ja etsiskelin katseellani kuusihäntää koska en ollut vielä huomannut kollia mutta pian löysikin kollin rastaskukkan luona jutelemassa, nousin ylös ja tassutin kumpanini luo ja kysyin voisiko hän jutella kanssani, Kuusihäntä kääntyi minuun ja nyökkäsi pienesti hymyillen.
”Kuusihäntä? Haluatko pentuja? Ja jos niin kuinka monta…” Aloihin kyselemällä kumppaniltani.
”Kyllä kai, enkä osaa sanoa kuinka monta,” kuusihäntä vastasi hymyillen. ”Onko sinulla partiota?” Kuusihäntä lisäsi. Pudistin päätäni ja hymyilin. Kuusihäntä varmaan ajatelli että jos minulla olisi ollut niin minun olisi pitänyt mennä siihen nyt… Kuusihäntä kuitenkin näytti harmistuneeltaa ja kertoi;
”Ai.. no nähdään myöhemmin koska minulla on rajapartio rastaskukkan ja kyyhkypyrähdyksen kanssa….” Kuusihäntä pahoiteli ja lähti naaraiden perään.

Pari kuuta myöhemmin siitä kun olin jutellut kuusihänän kanssa ja olin heti seuraavaksi saanut katsella kun kolli katosi entisen mestarinsa kanssa jutelen pois. Olin sen jälkeen toki jutellut hänen kanssaan mutta nyt olin varma yhdestä asiasta jotta en saataisi uskoa! Jäin hetkeksi miettimään keileköhän muille kertoisin sen jälkeen kun olisin kertonut kumpanilleni? Ainakin käärmetassulle ja Sypressikuiskelle ja ehkä ampiaispistolle? Oli hän minulle tärkeä mutta en tajua miksi kertoisin hänelle no mietin asiaa myöhemmin. Päätin lopulta vain mennä etsimään kuusihäntää lopulta löysinkin hänet hän oli jutelemassa taas rastaskukkan kanssa taas…
”Hei kuusihäntä! Minulla olisi asiaa! Sopiiko puhua siitä kahdenkesken? Tai kolminkesken”, Kysyin hymyillen kumppaniltani. Kuusihäntä nyökkäsi ja tassuti viereeni ja sitten tassutime erääseen nurkkaan jutelemaan yhdessä ja sitten kerroin asiani toivoen että kolli pitäisi siitä.
”Minä odotan pentuja kuusihäntä!” Huudahdin iloisena ja painauduin kumppanini turkkin hymyillen.
”Pentuja? Minunkin? Tuulella minusta isä?” Kuusihäntä kyseli iloisen kuuloisena. Minä nyökkäsin ja sitten hän painautui minua vasteen kehräämään ja minäkin aloin kehräämään.
”Kuusihäntä?” Kysyin hymyillen.
”Niin lehtomyrsky?” Kuusihäntä vastasi iloisena. Katselin hetkisen maata ja sanoin sitten.
”Minä haluaisin kertoa käärmetassulle ja Sypressikuiskelle, eihän se haittaa?” Kysyin hymyillen. Kuusihäntä pudisti päättään ja päästi minut hellästi menemään. Katselin ympärilleni ja huomasin käärmetassun aukiolla joten päätin mennä naaran luo.
”Hei käärmetassu! Minulla on sinulle asiaa”, kehräsin hymyilen.
”hei lehtomyrsky ja minä olen muuten nyt soturi nimeltäni käärmekulta!” Käärmekulta vastasi ylpeästi. ”Ja mitä asiaa sinulla on?” Hän vielä lisäsi.
”Ai onneksi olkoon käärmekulta on hieno nimi! Ja minä odotan kuusihänän pentuja”, vastasin hymyillen nuoremmalle naaraalle.
”Kiitos paljon ja onneksi olkoon”, Käärmekulta sanoi haltioituneena ja kehräsi kovaan ääneen. Hymyillin ja nuolaisin naarasta hellästi ja kerroin meneväni vielä kertomaan Sypressikuiskelle joten hyvästelin nuoren naaran ja menin pentutarhaan ja en voinut olla ajattelematta että kohta minä pääsisin sinne. Huomasin Sypressikuiskeen ja hymyilin iloisena ja kipitin ystävällisen naaraan viereen.
”Hei Sypressikuiske minulla olisi asiaa”, naukaisin hymyillen naaralle.
”Niin?” Sypressikuiske vastasi kysyvästi.
”Minä odotan pentuja!” Hihkaisin innoissani. Sypressikuiske katseli minua ylpeän näköisenä ja naukaisi minulle:
”Onnittelut lehtomyrsky, oletan että ne ovat kuusihänän ja muista että minä olen aina tukenassi”, Sypressikuiske hymyili. Nyökkäsin ja tervehdin nopeasti pentuja. Kipitin rennosti takaisin kuusihänän luo ja aloimme keskustelemaan pentujen tulevista nimistä.

//Kuusi