Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Elandra

Vaikka Kharonia oli aluksi ärsyttänyt Kyyhkypyrähdyksen antama epäreilu rangaistus, oli sekin surku muuttunut nopeasti iloksi. Valkoharmaa kolli nautti täysin rinnoin Lieskakajon seurasta. Punaturkkinen soturi sai Kharonin innostumaan niin, että soturi riehaantui ja taantui taas hetkeksi yhtä holtittomaksi kuin pikkupentu. Niin kävi usein, kun kolli innostui kovasti. Leikkimielinen paini Lieskakajon kanssa sai Kharonin pitkästä aikaa tuntemaan siltä, kuin kaikki olisi ollut kuten ennenkin. Hänen kasvoillaan hehkui iloinen, leveä hymy, kun kaksikko jatkoi pesien siistimistä yhdessä.
Kun kaksikko siirtyi illan hämärtäessä vaihtamaan makuualustoja sotureiden pesään, Kharon huomasi Kyyhkypyrähdyksen tarkkailevan heitä. Kolli päästi ilmoille pienen, pettyneen huokauksen. He eivät todellakaan saaneet edes hetken rauhaa kuolonklaanilaisilta. Valkea soturi työnsi Kyyhkypyrähdyksen läsnäolon poissa mielestään ja keskittyi Lieskakajoon. Hänestä oli kamalan mukavaa touhuta pitkästä aikaa aivan kahdestaan parhaan ystävänsä kanssa kuten ennenvanhaan!
Ilo kuitenkin haihtui nopeasti tiehensä, kun Lieskakajo avasi suunsa:
”Kharon, mitä muuten vanhemmillesi kuuluu? Mitä mieltä he olivat, kun liityit Yhteisöön?” Punaturkkisen soturin ääni oli leppoisa, eikä kolli selvästikään ollut kuullut Kharonin vanhempien kammottavasta kuolemasta ketun kynsissä. Kharonin mieli synkkeni ja hän vajosi silmänräpäyksessä pohjattomaan suruun, jossa hän oli vellonut monta vuodenaikaa vanhempiensa kuoleman jälkeen. Kolli nielaisi ja yritti pysyä vahvana, mutta suru piti kollia yhä liian tiukassa otteessa. Se kuristi hänen kaulaansa ja sai sydämen pamppailemaan holtittomasti. Muistot palasivat pintaan ja kyyneleet kirvelivät soturin erivärisiä silmiä. Kharon huomasi Lieskakajon siirtyvän häntä lähemmäs istumaan. Hän erotti sumeasti kyyneleiden läpi ystävänsä käpälät vierellään, muttei kyennyt nostamaan katsettaan pois maasta.
Meni hetki, ennen kuin Kharon sai kasattua itsensä edes jotenkuten. Hänen ajatuksensa olivat lyhyessä hetkessä käyneet läpi ne kauheat hetket, kun kettu oli saapunut ja tappanut heidän vanhempansa aina siihen saakka, kun Kharon oli löytänyt yhteisön ja vihan Mesitähteä kohtaan. Enää Kharon ei ollut vihainen. Merkuriuksen ilmestyminen ennen lopputaistelua oli saanut Kharonin ymmärtämään, että hän oli naamioinut surunsa vihaksi aivan turhaan. Kolli yritti selvitellä ajatuksiaan ja palasi Lieskakajon esittämään kysymykseen. Hän niiskaisi nenäänsä ja nosti kyynelten sumentaman katseensa Lieskakajoon.
”He kuolivat vain kuita sen jälkeen, kun lähdimme Eloklaanista”, Kharon naukui ääni itkusta väristen ja räpytteli silmiään, jolloin kyynel vierähti hänen poskelleen, ”olimme juuri löytäneet kodin, rauhan ja oman onnemme. Se oli kettu… Kettu… Se kirottu kettu tappoi emon, isän ja Coronan aivan minun ja Deimoksen silmien edessä… Kuvittele, me emme voineet tehdä mitään kuin vain katsoa…” Paksuturkkisen soturin ääni värisi ja katosi välillä olemattomiin hänen puhuessaan. Vaikka hänen vanhempiensa traagisesta kuolemasta oli kulunut jo vuodenaikoja, sen ajatteleminen sai yhä kollin pois tolaltaan. Kun kolli oli päässyt yli vihasta, surun tunne asiaa ajatellessa oli muuttunut vain vahvemmaksi. Vasta nyt hän tuntui käsittelevän asiaa oikeasti, kun viha oli siirtynyt syrjään ja antanut tilaa surulle. Asiasta puhuminen oli vaikeaa, mutta Kharon tunsi painon hellittävän hänen harteillaan. Hänestä tuntui loppujen lopuksi ihan hyvältä, kun hän sai puhua asiasta Lieskakajon kanssa.

//Lieska? 🙁

Kirjoittaja: Elandra

Lätäkkötassu lähti rennoin askelin sisartensa ja heidän mestareidensa kanssa kävelemään ulos Eloklaanin leiristä. He olivat matkalla Kuolonklaaniin, jossa heidän isänsä viimein nimeäisi kolmikon sotureiksi. Lokkimieli oli ansainnut soturinimensä joku aika sitten ja nyt viimein oli nuorempien oppilaiden vuoro. Leirin ulkopuolelle päästyään Lampitassu avasi suunsa ja kysyi, jännittikö sisaruksia uudet nimet. Lätäkkötassu heilautti häntäänsä ja käänsi hyväntuulisena katseensa sisarensa puoleen. Hän huomasi, että harmaaturkkinen naarasoppilas oli selvästi jännittynyt. Lätäkkötassu oli päässyt suurimmasta jännityksestä yli kuullessaan nimityksistä ja nyt hopeaturkkinen oppilas oli rento kuin mikä.
”Olen kyllä todella innoissani, mutta itse asiassa minua ei jännitä lainkaan”, Lätäkkötassu naukui kepeästi naurahtaen, ”luotan siihen, että isä osaa valita meille juuri sopivat nimet.”
Soturioppilas vilkaisi Lammikkotassua, joka oli myös avaamassa suutaan vastatakseen. Tabbykuvioinen naaras ehti päästää suustaan vain pienen, epäselvän äännähdyksen kun kova komento vaiensi hänet:
”Olkaa hiljaa ja keskittykää kävelemään tai ette saa soturinimiänne koskaan.”
Lätäkkötassun silmät kapenivat ohuiksi viiruiksi, kun hänen sinertävä katseensa suuntautui kohti suunsa avannutta Jääviiltoa. Punaturkkisen kollin suusta ei sitten koskaan tullut yhtäkään mukavaa sanaa. Luulisi soturin ymmärtävän, miten suuri juttu oppilaille nimitykset olivat. Lätäkkötassu ei pelännyt uhmata punaturkkista kollia etenkään nyt, kun paikalla oli kaksi muutakin mestaria.
”Onneksi se ei ole sinun päätöksesi”, nuori naaras naukaisi rauhallisella äänellä. Jääviillon terävä katse sinkoutui välittömästi perässään kulkevaan oppilaskolmikkoon ja kohdistautui nimen omaan Lätäkkötassuun. Oppilasta ei pelottanut, vaan hän kohtasi empimättä klaanin kauheimman öykkärin jäänsinisen katseen. Jääviilto väläytti uhkaavasti kulmahampaitaan kohottamalla huultaan ja sihahti matalasti muristen:
”Vielä yksikin sana, niin näytän sinulle mihin minä oikein pystyn.”
Lätäkkötassua ärsytti valtavasti soturin ylimielinen ja inhottava käytös, mutta hän ei missään nimessä halunnut näyttää sitä. Hopeanharmaa oppilas piti ilmeensä vakaana ja vaikeni. Kun Jääviilto viimein käänsi katseensa eteenpäin, Lätäkkötassu vilkaisi sisariaan ja väläytti heille pehmeät hymyt. Jääviilto ei pilaisi heidän hienoa ja ainutlaatuista päiväänsä.

Kissakuusikko saapui Kuolonklaanin leiriin. Leiriä vartioivat soturit päästivät heidät sisään. Mestarikolmikko ilmoitti käyvänsä Henkäystähden juttusilla, jonka ajan oppilaiden tuli odottaa leirin pääaukiolla. Yhteistuumin Lampitassu, Lammikkotassu ja Lätäkkötassu kävelivät lähelle kaatunutta kuusta ja jäivät odottamaan mestareitaan ja isäänsä.
”En voi uskoa, että olemme oikeasti pian sotureita”, Lammikkotassu rikkoi hiljaisuuden. Lätäkkötassu huomasi, että siskon katse harhaili leirin pääaukiolla eikä pysähtynyt pentuetovereihinsa, jolle naaras selvästi puhui.
”Tuleekohan emo katsomaan nimitystämme?” Lammikkotassu pohti puoliääneen. Se paljasti Lätäkkötassulle, että sisko etsi heidän emoaan aukiolla oleskelevien kissojen seasta. Lätäkkötassu piti lämpimän katseensa Lammikkotassussa ja kohautti lapojaan.
”Minäkin odotan innolla soturin elämää ja sitä, ettei minun tarvitse roikkua Virtaviiman perässä koko aikaa”, Lätäkkötassu kertoi rauhallisella äänellä ja käänsi katseensa Lampitassun puoleen, ”sinäkin olet varmasti onnellinen päästessäsi eroon mestaristasi.”
Lampitassu räpäytti silmiään ja näytti aiempaa jännittyneemmältä, kun Lätäkkötassu puhui hänelle Jääviillosta. Harmaaturkkinen oppilas kuitenkin nyökytteli päätään:
”Kieltämättä..”
”Minun mielestäni hän ei kyllä saisi toimia edes mestarina, niin epäpätevä hän on. Vannon, että otan asian vielä jonain päivänä puheeksi isän kanssa. Kyllähän hänenkin on nähtävä, miten kykenemätön mestari Jääviilto on”, Lätäkkötassu huokaisi päätään ravistellen. Enempää kolmikko ei ennättänyt jutella, kun he huomasivat mestareidensa kävelevän kaatuneen kuusen takaa esiin Henkäystähden perässä. Lätäkkötassu huomasi erityisesti Lampitassun kehon jännittyvän. Lammikkotassun katse sen sijaan harhaili edelleen leirissä etsien Tuhkajuovan hopeista turkkia. Sisar näytti silminnähden huojentuneelta, kun heidän takaoikealta kuuluvat askeleet paljastuivat sotureiden pesästä ulos astelevan Tuhkajuovan askeleiksi. Hopeaturkkinen naarassoturi loi nopean katseen nuorimpiin pentuihinsa, muttei vaivautunut jäämään juttelemaan heidän kanssaan. Lätäkkötassu arvosti ja rakasti suuresti emoaan, mutta hänestä tuntui, ettei Tuhkajuova jakanut täysin samoja ajatuksia Lätäkkötassusta… He eivät olleet kovin läheisiä, mikä harmitti toisinaan Lätäkkötassua kovastikin.

Henkäystähti tassutteli leirin keskustaan ja kutsui klaanin koolle tutulla kutsuhuudolla.
”Mennään edemmäs”, Lammikkotassu naukui ja nousi ylös, viittoen sisarensa hännän heilautuksella peräänsä. Lätäkkötassu loi kannustavan katseen Lampitassuun ja hymyili tälle lempeästi. Soturioppilas oli noussut jo ylös ja lähti reippain askelin kävelemään sisarustensa kanssa kohti leirin keskustaa, mutta siitä huolimatta Lätäkkötassu halusi kannustaa tätä.
”Älä jännitä liikaa, pian nimitykset ovat ohi”, tabbykuvioinen naaras kehräsi lämpimällä äänellä. Lampitassu väläytti kiitollisen hymyn pentuetoverilleen.
”Tänään kolme oppilasta päättää soturikoulutuksensa. Lampitassu, Lammikkotassu ja Lätäkkötassu, astukaa eteen”, Henkäystähti aloitti vakaalla ja kovalla äänellä, kun klaanin jäsenet olivat hiljentyneet pääaukiolle kuuntelemaan kokousta. Oppilaskolmikko käveli rinnatusten vielä lähemmäs isäänsä, joka katsoi vakavailmeisenä tyttäriään. Vaikka Henkäystähti olikin heidän isänsä, ei hän antanut jälkikasvulleen erityiskohtelua. Lätäkkötassu ymmärsi sen täysin, niin todellisen päällikön tulikin käyttäytyä.
”Lampitassu, sinun soturinimesi on Lampiväre. Lammikkotassu, tästä päivästä eteenpäin sinut tunnetaan Lammikkoloikkana ja Lätäkkötassu, sinun soturinimeksesi tulee Lätäkkölempi”, päällikkö naukui ja kohtasi vuorotellen jokaisen nimitettävän kissan katseen. Lätäkkötassun hymy leveni sitä mukaan, kun hän kuuli ensin sisarustensa ja sitten oman soturinimensä. Hänen mielestään ne kaikki olivat todella hyviä ja sopivat täydellisesti kantajilleen! Kun Henkäystähti oli ilmoittanut kolmikon uudet nimet, klaani puhkesi hurraamaan niitä. Pienen hetken kuolonklaanilaiset hurrasivat klaanin tuoreimpien sotureiden nimiä, kunnes huudot vaimenivat ja Henkäystähti päätti kokouksen. Leirin pääaukio alkoi tyhjetä, kun kissat palasivat takaisin arkisten askareidensa pariin. Lätäkkölempi kääntyi iloisesti hymyillen pentuetovereidensa puoleen.
”Saitte todella hienot nimet, Lampiväre ja Lammikkoloikka!” tuore soturi kehui lempeästi hymyillen. Hän oli erityisen kiitollinen omasta nimestään. Hän oli varma, että Henkäystähti oli huomannut Lätäkkölemmen pohjattoman rakkauden perheenjäseniään kohtaan ja siksi hän oli antanut naaraalle nimeksi Lätäkkölempi. Hän piti siitä, miten nimi kuvasti hänen luonnettaan täydellisesti.

//Lampi tai Lammikko?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Auroora

Lampitassun sydäntä lämmitti hänen siskojensa into kostaa Jääviillolle. Hän ei yleensä kannattanut mitään tällaista, sillä naaras yritti vältellä vaikeuksiin joutumista. Oppilaan ei kuitenkaan käynyt kieltäminen, että tuo punaruskea soturi ansaitsisi kunnon opetuksen, ja kenties, itse asiassa hyvin mielellään, naurunalaiseksi joutumisen. Jos he eivät jäisi kiinni, ei mitään haittaakaan tapahtuisi. Ja vaikka naaras ei uskonut omiin kykyihinsä suorittaa tehtävää huomaamattomasti, luotti hän kahteen siskoonsa kuin kallioon: Lammikkotassu ja Lätäkkötassu olivat älykkäitä ja huomattavalla nokkeluudella siunattuja, ja keksisivät varmasti oivan juonen Lampitassun äksyn mestarin pään menoksi.
”Hei hei”, Lampitassu naukui pehmeällä äänellään siskolleen, joka joutui lähtemään heidän seurastaan harjoituksiin. Hän hymyili Lammikkotassun perään. Lampitassu toivoi, että he pääsisivät pian sotureiksi. Hänen ei onneksi tarvitsisi odottaa enää kauaa: kyse oli todennäköisesti päivistä. Pian kaikki kolme saisivat nimensä ja astuisivat uusiin velvollisuuksiinsa Kuolonklaanin täysivaltaisina jäseninä. Mukanaan soturuus toisi tietysti uusia haasteita, ja vaikka Lampitassua jännitti tämä uusi vaihe hänen elämässään, saattoi hän suhtautua tulevaisuuteen myönteisesti.

Lampitassu istui hiljaa mestarinsa vierellä Eloklaanin leirissä. Hän oli helpottunut siitä, ettei Jääviilto vaatinut hänen osallistuvan minkäänlaiseen keskusteluun kanssaan, sillä soturi oli kenties viimeinen kissa koko klaanissa, jonka kanssa Lampitassu halusi jutella velvollisuuksiensa ulkopuolella. Punaruskea kolli tyytyi jupisemaan ja valittamaan siitä, miten kaksi muuta mestaria oppilaineen ei ollut vielä saapunut paikalle. Hänen aikansa oli liian kallista tällaiseen odotteluun, kolli kuului päivittelevän ja Lampitassu huokaisi. Kaikeksi onneksi sotureiden pesän suunnalla näkyi pian liikettä, ja kun harmaa naaras kääntyi korvia höristäen tulijoiden suuntaan, kohtasi hän siskojensa katseet. Hän hymyili pienesti ja hiukan epävarmasti: jännittiköhän kaksikkoa yhtä paljon kuin häntä? Lampitassun vatsassa kupli, mutta ei samalla tavalla kuin esimerkiksi silloin, kun hän oli harjoituksissa Susitassun kanssa. Tämä tuntui inhottavalta, kuin suuri myrsky vaanisi horisontissa. Pian he astelisivat klaanin eteen ja kaikki katsoisivat vain heitä. Lampitassua huolestutti jo valmiiksi, osaisiko hän käyttäytyä tilanteessa oikein. Entä, jos hän kompastuisi kaikkien edessä tai tekisi jotain muuta tyhmää?
”Hei”, Lätäkkötassu naukui, kun ehti Lampitassun luo. Naarasoppilas nyökkäsi ystävällisesti siskolleen ja nousi jaloilleen. Ne tuntuivat heikoilta.
”Hei. Olette varmasti innoissanne”, harmaa naaras virkkoi siskoilleen, kun kuuden kissan joukkio lähti astelemaan ulos Eloklaanin leiristä. ”Jännittääkö teitä, millaiset nimet saatte?”

//Lammikko tai Lätäkkö?

Kirjoittaja: Saaga

Avasin silmäni ensikertaa. Maailma näytti tosi ihmeelliseltä. Katselin karhunvatukkapensaikkoon tehdyn pesän kattoa hetken kunnes siirsin katseeni emoon.
“Sädepentu, hei”, Sypressikuiskeen lempeä tuttu ääni tuntui ihanalta.
“Hei”, naukaisin. Emolla oli ruskea raidallinen turkki. Katsoin tassujani ja huomasin, että ne olivat oranssihtavan karvan peittämät. Katselin hieman hämilläni emooni ja tassuihini. Luulin, että sukulaiskissoilla on aina saman väriset turkit. Ajatus kuitenkin katosi nopeasti mielestäni muiden sekaan, kun tajusin, että voin käyttää käpäliäni muuhunkin kuin niiden katseluun. Nousin hutarasti käpälilleni. Huojuin ja heilahtelin hieman ennen kuin kaaduin. Sypressikuiske naukui pari ystävällistä ja kannustavaa sanaa ennen kuin jatkoin harjoittelua.

Siirryin harjoittelemaan makuusijan ulkopuolelle muualle pesään.
“Hei vain Sädepentu. Et taida muistaa minua, mutta olen Käärmekulta. Voisin auttaa sinua hieman”, yhtäkkiä joku minulle tuntematon naaras naukui. Hän tuki minua hiukan kun kävelin huterasti eteenpäin. Nyt kun mietin olin kuullut äänen aiemmin. Mutta Käärmekulta ei tuntunut hirveän tutulta nimeltä.
“Hei Käärmekulta”, naukaisin ja koitin katsoa isompaa kissaa silmiin mutta horjahdin ja pyllähdin vahingossa istumaan.
“Kuka sinä olet? Oletko Sypressikuiskeen sisko? Vaikutat siltä, että voisit olla”, naukaisin ja tarkkailin naarasta. Hän näytti tosi kauniille pentutarhan hämärässä.
//Käärme?

Kirjoittaja: Elandra

Virtaviima: 4kp –

Karjuvirne: 15kp –

Kuutamolaine: 9kp –

Sypressikuiske: 28kp! –

Jääviilto: 16kp –

Käärmekulta: 23kp! –

Ampiaispisto: 4kp –

Tähtimötaivas: 4kp –

Lieskakajo: 24kp! –

Lokkimieli: 8kp –

Kujekulta: 23kp! –

Kirjoittaja: Aura

Hihitin huvittuneena Järviloisteelle, joka kuorsasi sammalillaan. Kolli oli epäonnekseen joutunut aikaisen aamun partioon, josta johtuen kolli nukkui vielä, vaikka olikin jo keskipäivä. Vaikka jos kollilta kysyttäisiin, toinen vain nautti siitä, että sai tehdä soturien tehtäviä. Minusta ne olivat niin tylsiä, että jos ei pitäisi pelätä vakavaa rangaistusta, minä en tekisi niitä lainkaan! Kuolonklaanilaiset olivat kuitenkin niin pelottavia, että en tosiaankaan uskaltaisi uhmata heitä jättämällä työt tekemättä. Tosin, mikä olisi pahinta mitä käydä? Kerran Jääviilto -niminen kolli oli evännyt minulta syömisen. Minähän olin vain piilottanut toisen sammaliin piikkejä! Minua alkoi hieman naurattamaan, kun muistelin kollin ilmettä. Toinen oli näyttänyt niin hassulta, että olin meinannut tikahtua nauruun! Että kuolonklaanilaiset olivat sitten maailman hassuimpia kissoja tässä maailmassa. Vaikka samalla he olivatkin liian ilkeitä ja tarkkoja noudattamaan sääntöjä. Itse en niin välittänyt sääntöjen noudattamisesta, mutta Järviloiste oli suorastaan pakottanut minut noudattamaan niitä. Vaikka pidinkin kollista, osasi toinen olla niin usein niin tylsä tapaus, huoh! Tökin kollia käpälälläni laiskasti, milloin Järviloiste nousisi ylös? Tahdoin keskustella toisen kanssaan, yksin oli niin tylsää. Nokkospilvi oli partiossa ja Lieskakajo oli nykyään, niin hiirenaivo, että en halunnnut viettää aikaa isäni kanssa! Hilehuurteen seura olisi kelvannut, mutta kollia ei näkynyt sitten missään. Hilehuurre oli syystä hyvä ystäväni. Toinen oli niin hauska eikä hänen seurassaan tullut ikinä tylsää. Harva kissa oli yhtä viihdyttävää seuraa. Järviloistekaan ei osannut pitää yhtä hauskaa.
“Ylös, laiskimus!” kailotin toisen korvaan ja lopulta harmaaturkkinen kissa räpytteli hämmentyneenä silmiään. Kikatus kumpusi kurkustani, toinen oli niin höpsö!
“Kujekulta tässä, minulla on niin tylsää, tylsää! Vielä kerran, tylsää. Voimmeko me tehdä jotain? Voisit vaikka näyttää minulle taisteluliikkeitä, eikö se olisi hauskaa? Tai voisimme tehdä jekkuja, eikö?” räpätin toisen korvaan hyväntuulisena ja Järviloiste kampesi varovaisesti pystyyn. Toinen haukotteli äänekkäästi ja sukaisi lapaansa.
“Kujekulta hyvä, minä olen väsynyt partioinnin jäljiltä. Eikä jekkuilu olisi nyt hyväksi, muistatko mitä viimeksi kävi? Ihan totta, Kujekulta, sinun pitää noudattaa asetettuja sääntöjä. Mutta minä voin näyttää sinulle taisteluliikkeitä kerta tässä ollaan jo hereillä”, Järviloiste tarjoutui ja näpäytti minua hännällään. Kun kolli venytteli ja haukotteli vielä kerran, huomasin hänen kasvoilleen ilmestyneen hennon hymyn.
“Tulehan sitten, höpsö”, kolli naukaisi matalalla äänellä ja lähti edelläni soturien pesästä. Kipitin toisen perään ja minun teki mieli kammeta toinen kumoon. Se olisi jekku joka ei satuttaisi ketään! Järviloiste ehti kuitenkin kadota aukiolle ja tyydyin huokaisemaan tylsistyneenä. Kun astelin aukiolle, tunsin auringon kuuman porotuksen pureutuvan turkkiini inhottavasti. En mitenkään erityisesti pitänyt kuumasta viherlehdestä, mutta se oli ihan okei. Ainakin silloin oli nähtävillä erityisen hienoja öttiäisiä ja muita. Meinasin törmätä vastaan tulevaan Lammikkotassuun, kun tutkailin katseellaani maata. Yritin huomata erilaisia öttiäisiä, mutta katseeseeni osui vain tylsiä muurahaisia. Lopulta hetken tutkailun jälkeen löysin koppakuoriaisen, vau! Pidin niistä, sillä niiden kuori kimmelsi aina niin hienosti. En edes kuullut, kun Järviloiste huhuili minua kauempaa. Nappasin koppakuoriaisen varovaisesti hampaisiini ja kipitin sitten ystäväni luokse esittelemään sitä. Järviloiste arvostaisi tätä lahjaa taatusti, sen verran hieno se oli! Kimalteleva ja kaikkea.
“Katso mitä minä löysin, eikö olekin hieno!” naukaisin toiselle ja laskin koppakuoriaisen kollikissan käpäliin. Järviloiste silmäili sitä hieman epäluuloisena, mutta hymyili sitten.
“Se on todella hieno, Kujekulta, mutta eikö meidän pitänyt harjoitella taisteluliikkeitä eikä pyydystää ötököitä?” kolli kysyi minulta hieman huvittuneena ja tökkäsi sitten minua kuonollaan poskeeni. Hykertelin hieman iloisena ja katselin sitten ötökkää iloisena. Ötököiden elämä oli minusta jännittävää seurattavaa. Niissä oli niin paljon kaikkea kiehtovaa, että ei ollut toista yhtä mielenkiintoista aihetta! Taisteluliikkeet olivat aina samanlaisia, mutta ötököiden elämissä tapahtui aina kaikkea mielenkiintoista. Mietin aina välillä olivatko ötökät myös klaaniötököitä. Mikähän tämän nimi oli? Koppakuoriainen vaikutti aika nuorelta tapaukselta, kenties se olisi oppilas! Päätin nimetä sen Mustatassuksi, sillä sen kuori oli tumma, kuten mustavärikin oli. Hymyilin itsekseni ja käännyin höpöttelemään sitten ystäväni puoleen. Järviloisteen olisi kuultava tämä suunnitelma myös!
”Tämä tässä on Mustatassu! Minä olen varma, että koppakuoriaiset elävät myös klaaneissa, kuten mekin. Eikö se käy sinusta järkeen? Minusta klaanielämä sopii kaikille. Sitä paitsi muurahaisetkin elävät yhdessä. Törmäsin eilen partioidessa suureen muurahaiskekoon ja pian tassujani poltteli. Se ei tuntunut kivalta, byrr”, selitin kollille iloisena eikä sanatulvasta meinannut tulla loppua. Aina kun pääsin vauhtiin sanojeni kanssa, ei sille tulvalle meinannut tulla loppua. Tuntui kuin sanat vain pulppuaisivat minun suustani ilman mitään loppua. Hassua, ajattelin. Järviloiste oli minuun verrattuna paljon hiljaisempi, mutta se ei haitannut. Ainakin minä voisin höpötellä itsekseni.
”Sinun kannattaa varoa muurahaisia! Minä jopa hieman pelkään niitä, ne ovat niin kummallisia tapauksia! Hah, eivätkö olekin, Järviloiste? Mutta kuitenkin, pitäisikö meidän mennä joku päivä bongailemaan perhosia ja muita ötöitä? Uskon, että me saamme luvan kuolonklaanilaisilta, jos kysyisimme vain luvan. Emmekö voisi saadakin, Järviloiste?” jatkoin höpöttelyäni ja olin unohtanut aivan meidän aiemman keskustelumme. Kolli räpäytti silmiään ja naurahti sitten hieman huvittuneena. Olinko sanonut jotain hassua? Vai oliko Järviloiste muistanut jonkun hauskan vitsin?
”Mitä, mikä on nyt niin hassua? Kerro minullekin, höpsö!” kikatin ystävälleni ja hivuttauduin hieman lähemmäksi. Pörhistin häntääni ja kiedoin sen Järviloisteen oman ympärille.
”Ei mitään, Kujekulta. Mutta mehän olemme sotureita, emme voi käyttää kaikkea aikaamme tälläiseen. Harjoiteltaisiinko kuitenkin? Me voimme jonain toisena keskustella taas näistä ötökkäjutuista. Sopisiko se, Kujekulta?” Järviloiste ehdotti varovaisella äänensävyllä. Innostukseni hieman laski, olin toivonut että me voisimme mennä etsimään ötököitä yhdessä heti nyt tänään! Nyökkäsin kuitenkin Järviloisteelle, sillä tahdoin tehdä jotain enkä vain kököttää yksikseni. Nousin seisomaan ja asettauduin toisen eteen virnuillen. Hah, yrittäisipä Järviloiste nyt voittaa minut! Olin paljon suurempi, kuin ystäväni, joten voisin turvautua raakaan voimaan. Noh, toisaalta Järviloiste oli kyllä myönnettäköön todella taitava taistelija.. Olin kuitenkin optimistinen!
”Kujekulta, rauhoituhan nyt hieman. Me emme ole täällä leikkimässä, vaan harjoittelemassa. Aloitetaan perusteista, yritä puolustautu-. Kujekulta?” Järviloiste höpötti, mutta kyllästyin kuuntelemaan häntä. Hän saisi ottaa minut kiinni ja ehkä sitten voisin harkita hänen kuunteluaan. Kurkustani kumpusi leikkisä naukaisu, kun ponkaisin juoksuun kollin ohitse.

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Koivu

Lokkitassun pitkään odottama päivä oli vihdoin koittanut. Pimentovarjo oli arvioinut hänen metsästystaitonsa läpikotaisin ja todennut päivän päätteeksi, että Lokkitassu olisi nyt valmis soturiksi. Valkoharmaa kolli tunsi harvinaista tyytyväisyyttä siinä hetkessä. Vihdoin hänen ahkerointinsa palkittaisiin. Lokkitassu janosi valtaa ja kunniaa, ja nyt alkaisi hänen elämänsä kunnioitettuna, vakavasti otettavana kuolonklaanin soturina. Kolli olisi valmis menemään äärirajoille todistaakseen jonakin päivänä olevansa mahtavin soturi maan päällä. Hän olisi pian yhden askelen lähempänä haavettaan päästä Kuolonklaanin päälliköksi. Mutta matka sinne oli vasta alussa, eikä Lokkitassu kyennyt innostumaan asiasta enempää kuin inspiraation ja omahyväisyyden tasolla. Toinen Lokkitassua miellyttävä seikka oli, että hän saisi soturina vihdoin luvan antaa itse rangaistuksia eloklaanilaisille.

Seuraavana päivänä Lokkitassu oli ollut ylhäällä jopa aikaisemmin kuin tavallisesti. Hän saapui perille Kuolonklaanin leiriin juuri ennen aurinkohuippua. Lokkitassu oli pysähtynyt pikaisesti teroittamaan kynsiään ennen leiriin astelua varmistaakseen, että oli edustuskunnossa. Hän kiitti siitä itseään, sillä leiriin saavuttuaan kolli ehti hädin tuskin siistiä tassunsa ja silottaa rintakarvansa, kun Henkäystähti jo asteli hänen luokseen. Päällikkö kertoi Lokkitassun saapuneen juuri sopivasti, mistä valmistuva oppilas oli tyytyväinen. Lokkitassu ei jaksanut odottaa soturiuttaan enää silmänräpäystäkään.
Henkäystähti asteli leirin keskustaan viittoen Lokkitassulle hännällään merkin seurata, kutsuessaan samalla kaikki leirissä olevat kuolonklaanilaiset kuulolle. Valkoharmaa kolli istahti ryhdikkäästi päällikön viereen ja loi kunnioittavan katseen Henkäystähteen.
”Olemme kokoontuneet nimittämään uuden soturin riveihimme. Lokkitassu, olet suorittanut soturikoulutuksesi, ja tästä lähtien sinut tunnetaan Lokkimielenä”, Henkäystähti julisti.
Lokkimieli kohtasi päällikön katseen suoraan ja nyökkäsi tälle kunnioittavasti.
”Lokkimieli! Lokkimieli!” kuului yleisöstä kuorossa. Soturi pörhisti rintakarvojaan ja pakotti kasvoilleen kiitollisen hymyn katsellessaan hurraavia sotureita.
”Lisäksi saat nyt poistua leiristä ilman puhdasveristä kissaa”, Henkäystähti maukui hurrausten vaiettua. Lokkimieli tunsi vallan virtaavan suoniinsa. Tätä hän oli odottanut koko ikänsä. Ei enää typeriä rajoituksia. Kolli oli tyytyväinen siitä, että oli onnistunut saamaan Henkäystähden luottamuksen. Se tarkoitti myös sitä, että hänen roolinsa oli toiminut täydellisesti.
”Kiitos, Henkäystähti”, Lokkimieli kumarsi päällikölle kohteliaasti.
”Voit luottaa siihen, että puolustan tätä klaania kuolemaan asti. On kunnia olla soturisi.”

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Ampiaispisto osasi halutessaan olla melkoinen jäärä, mutta ei Kuutamolainekaan ollut valmis antamaan periksi kovin helpolla. Sisarusten välinen väittely olisi jatkunut varmastikin läpi partion, ellei Lammikkotassu olisi komentanut heitä olemaan hiljaa ja keskittymään oleelliseen. Kuutamolaine noudatti käskyä mukisematta, mutta mielessään hän valmisteli jo seuraavaa vastaustaan veljelleen, jahka he pääsisivät leiriin ja voisivat jatkaa keskusteluaan rauhassa.

Partio kulki Tuimakatseen nimeämän reitin rajamerkkejä samalla uusien, kunnes he viimein olivat valmiita palaamaan takaisin leiriin. Kuutamolaine ja Ampiaispisto eivät olleet vaihtaneet enää sanaakaan Lammikkotassun väliintulon jälkeen.
Siihen oli kuitenkin tulossa muutos, kunhan he kohta kulkisivat piikkihernetunnelin läpi leiriaukiolle. Partio hajaantui omille teilleen ympäri leiriä, ja Kuutamolaine antoi nopeasti oppilaalleen luvan hakea tuoresaaliskasasta riistaa – sillä painotuksella, että tämä muistaisi noudattaa kuolonklaanilaisten määräämää nokkimisjärjestystä eikä aiheuttaisi turhaan mekkalaa – ennen kuin kiri Ampiaispiston kiinni. Kolli näytti jääneen norkoilemaan lähistölle selvästikin siskonsa aikeet ennakoiden.
Kuutamolaine hymyili veljelleen lämpimästi lähestyessään tätä, haluten tällä tavoin viestiä tälle, ettei tahtonut haastaa riitaa. Hän oli loppupartion aikana ehtinyt kerätä ajatuksiaan ja valmistella itsensä uutta keskustelua varten, tällä kertaa aikomuksenaan pysyä rauhallisena huolimatta siitä, mitä Ampiaispisto keksisikään suustaan päästää.
”Meidän näkemyksemme eroavat tästä asiasta rajustikin”, Kuutamolaine aloitti istuutuessaan, ”mutta haluan pystyä puhumaan tästä kanssasi kuin järkevät kissat. Minä kunnioitan sinun mielipidettäsi ja huoltasi puolestani, mutta elämässä on isompiakin asioitava murehdittavana. Ei se maailmaa kaada, vaikka sattuisinkin ryhtymään Talvikkitakun kumppaniksi.” Punertavaturkkisen naaraan nimen mainitessaan hän madalsi ääntään, sillä pelkäsi soturittaren olevan jossakin lähistöllä. Vaikka hän olikin jo suostunut myöntämään itselleen tunteensa tätä kohtaan, ei hän ollut vielä valmis kertomaan niistä Talvikkitakulle itselleen.

//Amppari?

Kirjoittaja: Aura

“Et sinä voi tehdä noin! Ei K- siis Haavemuisto tehnyt mitään pahaa!” tiuskaisin vihastuneena ja huiskautin häntääni varoittavasti. Puolustaisin ystävääni taatusti vaikka viimeiseen hengenvetoon saakka!
Karvani pörhistyivät, kun katsoin kuolonklaanilaissoturia. Ei ole totta, ei Kharon ansaitse rangaistusta. Olin väläyttämässä hampaitani naaraalle, mutta Kharon pudisteli päätään.
“Ei kannata”, kolli mutisi minulle ja katsoin taakseni. Vaaleanharmaa naaras oli jo kääntänyt meille selkänsä, joten pystyin katsomaan häntä tuimana. Olisin repinyt naaraan silmät taatusti irti, jos Kharon ei olisi ollut estämässä!

Tongin likaisia sammalvuoteita hieman pettyneenä itseeni. Kuolonklaanilaisten asettama typerä sääntö siitä, että Tähtiklaanista ei saisi puhua oli lipunut mielestäni ties minne ja olin rikkonut sitä heti, kun olin rentoutunut. Minusta Kuolonklaani saisi pitää typerät sääntönsä ja painua leiristämme sinne Pimeyden metsään, mistä olin kuullut puhuttavan. Pyöräytin raikkaan vihreitä silmiäni, kun kukaan ei katsonut ja puhisin itsekseni. Enemmän minua jopa taisi harmittaa se, että olin vetänyt syyttömän Kharonin tähän soppaan mukaan ja nyt kolli joutui itsekin kärsimään tästä. Toivoin, ettei Kharon hankkisi itselleen muita ongelmia, sillä useampi rangaistus ei varmastikaan näyttäisi Pimentovarjon silmissä kovinkaan hyvältä. Katsoin tummanharmailla laikuilla varustettua kollia, jonka eriparisissa silmissä oli myötätuntoinen katse.
“Anteeksi, että minä vedin sinut tähän nyt mukaan. En olisi halunnut sinulle mitään ongelmia”, pahoittelin ystävälleni pää riippuen. Kharon väläytti minulle ystävällisen hymyn ja kurottautui pukkaamaan minua kylkeen toverillisesti.
“Ei se mitään, ainakin me kärsimme yhdessä”, kolli vastasi minulle ja keräsi likaisia sammalia yhteen kasaan. En vastannut toiselle mitään, nyrpistin vain nenääni, kun sammaleista tuleva pistävä tuoksu leijui ilmassa. Onneksi minulla oli Kharonin kaltainen ystävä, Tähtiklaanille kiitos siitä! Väräytin korvaani ja kasasin taas yhdet sammaleet mytyksi kasaan.
“Minä voin viedä nämä likaiset pois, jos sinä haet puhtaita tilalle?” ehdotin ystävälleni hymyssä suin ja häntäni pää kiemurteli levottomana. Koko kroppaani syyhytti päästä uimaan, mutta joutuisimme kykkimään koko loppupäivän leirissä. Kuinka tylsää, ajattelin. Olisin halunnut viedä laikukkaan kollin uimaan, vaikkapa saalistusreissun yhteydessä. Mutta epäilin, että pienestä virkistysreissustakin tulisi rangaistus. Kerta emme saisi olla Kharonin kanssa kertaakaan kaksin, meidän kanssaan oleva kuolonklaanilainen keskeyttäisi touhumme varmaan alta aikayksikön.
“Kiinni veti!” kollikissa maukaisi ja jatkoi likaisten sammalien kokoamista keoksi. Oloni hieman kohentui, vaikka päällä oleva tilanne masensi minua. Tosin se kyllä masensi kaikkia, joten en ollut mitenkään spesiaali. Päätin, että minä selviäisin tämän tilanteen läpi. Kuolonklaani ei tulisi voittamaan meitä; ikinä. Nappasin likaisen sammalmytyn leukoihini. Toisen painoin leuan ja rintani väliin, jotta saisin kannettua mahdollisimman paljon kerralla. En halunnut rampata pesän ja tarpeidentekopaikan väliä montaa kertaa turhaa. Lähdin ripein askelin aukiolle, jossa kohtasin raidallisen naarasoppilaan tylyn katseen. Käänsin omani heti pois. Minua turhautti, että missään ei saanut olla rauhassa. Soturienkin pesässä olin joutunut kestämään Kyyhkypyrähdyksen pistävää katsetta, kun naaras oli vahtinut rangaistuksemme toteutumista. Onnekseni aukiolla ei näkynyt Pimentovarjoa, en halunnut kohdata vanhempaa kissaa juuri nyt. Ainakin Kyyhkypyrähdys oli uhannut raportoida rangaistuksesta välittömästi tummaturkkiselle naaraalle. Laskin likaiset sammaleet maahan ja ravistelin hieman turkkiani, johon oli tarttunut paljon sammalhippusia. Pyh, petien vaihtaminen kuului minusta oppilaille eikä kokeneille sotureille! Peruutin takaisin aukiolle, jossa Kharon kantoi keskittyneenä puhtaita sammalia takaisin soturien pesään. Kasvoilleni kohosi leikkisä virne, minun teki mieli säikäyttää Kharon jotenkin. Mutta miten? Mietin pääni suorastaan puhki, mutta aikaa ei olisi tarpeeksi kehittelemään jotain monimutkaista leikkisuunnitelmaa. Kenties vanha kunnon yllätyshyökkäys toimisi mainiosti! Ravistin viimeiset sammalhiput pois turkistani ja pudottauduin vaanimisasentoon. Kharon oli sopivasti selkä minuun päin, tilanne suorastaan kerjäsi pientä yllätyspainia! Lähdin kulkemaan varovaisesti ja hiljaa kohti laikukasta kollia. Hah, en malttanut odottaa, että pääsisin kaikkien näiden kuiden jälkeen painimaan parhaan ystäväni kanssa! Kun pääsin tarpeeksi lähelle, jännitin takajalkani ja ponnistin suureen loikkaan. Kharon henkäisi yllättyneenä, mutta oli liian myöhäistä ja olin jo saanut kellistettyä kollin. Tästä tulisi niin mahdottoman hauskaa!
“Yllätyshyökkäys!” hihkaisin ja nauroin sanojeni päälle leikkisän hyväntuulisesti. Tarrasin hellästi Kharonia korvasta ja kieriskelimme aukiolla yhtenä karvapallona. Kharon läimäisi minua päälakeeni käpälällään leikkisästi ja hölmistyin siitä niin, että unohdin puolustautua ja Kharon pääsi otteestani vapaaksi. Kolli ponnisti kuitenkin uuteen loikkaan ja sai kaadettua minut maata vasten. Ulvaisin liioitellusti ja räpiköin tassuillani ilmaa.
“Mokoma karvapallo olet”, minä nauroin toiselle enkä ollut lainkaan pahoillaan, vaikka kolli olikin voittanut. Molempien kasvoilla oli iloinen ilme. Pieni leikkihetki oli saanut minut todellakin paremmalle tuulelle.
“Tämä karvapallo kuitenkin voitti sinut!” kolli naukaisi leikkisästi ja loikkasi päältäni pois. Kampesin itseni ylös ja vaikka leikki oli jo päättynyt, tarrasin kollia vielä hyväntuulisena vasemmasta korvasta. Päätin, että voittaisin toisen vielä tai ainakaan en antaisi sitä tällä kertaa yhtä helposti, mitä olin nyt antanut. Autoin ystävääni keräämään puhtaat sammalet takaisin kekoon ja kosketin toista varovaisesti hännälläni. Tunsin itseni niin onnekkaaksi, kun minulla oli taas mahdollisuus olla Kharonin ystävä. Aluksi ystävyys kollin kanssa oli tuntunut mahdottomalta, mutta mitä enemmän aikaa oli kulunut, sitä paremmalta se tuntui enkä voisi enää kuvitella elämääni ilman parasta ystävääni. Enkä halunnutkaan! Odotin vain, että vapautuisimme Kuolonklaanin asettamasta hirmuvallasta ja saisimme elää vapaasti. Voih, kaipasin niin kovin sitä, että voisin vain lähteä uimaan ja kävelylle ilman valvojaa. Kuolonklaanihan piti meitä aivan oppilaina! Minun teki mieli valittaa tuntemuksistani edelläni kulkevalle kollille, mutta en halunnut enempää ongelmia. Olisi oltava aivan suu supussa, jotta elämäni pysyisi mahdollisimman mukavana. Harkitsin, että alkaisin keräämään joukkoja, jotta voisimme kukistaa Kuolonklaanin. En kuitenkaan ollut varma olisiko se turvallista. Miten me edes voisimme keskustella salassa? Kuolonklaanilaiset kun valvoivat meidän jokaista keskustelua. Yhdelläkään eloklaanilaisella ei ollut mitään yksityisyyttä. Vilkaisin nopeasti taivaalle, joka oli alkanut jo hämärtää, Valvoikohan Tähtiklaani polkujamme siitä
huolimatta, että me emme saaneet edes mainita Tähtiklaania nimeltä? Uskoin, että useat eloklaanilaiset kuitenkin rukoilivat Tähtiklaanin puolesta jokainen yö. Itse ainakin rukoilin Tähtiklaania joka yö. Samoin kiitin Tähtiklaania riistasta ja rukoilin, että se pitäisi johtajamme elossa. Erityisesti Leimusilmän olisi palattava ehjänä. Nielaisin, minä en todellakaan kestäisi, jos laikukkaalle kollille tapahtuisi jotain. Voisinpa saada tietää Leimusilmän olotilan, edes jotenkin. Olin kuullut tarinoita, että kissat pystyisivät keskustella unissaan, mutta en uskonut sen olevan tässä tilanteessa mahdollista. Minä jopa pelkäsin hieman Tähtiklaanin puolesta. Mitä jos usko häviäisi ja joutuisimme kaikki kadotukseen? Tassuttelimme takaisin soturien pesään ja ensimmäinen asia mitä näin, oli Kyyhkypyrähdyksen pistävä katse. Katsoin välittömästi muualle ja aloin muovaamaan tuoreista sammalista uusia petejä. Näykin tarkasti vastaantulevat piikit pois, vaikka minun tekikin mieli jättää Kyyhkypyrähdyksen petiin muutama…
“Kharon, mitä muuten vanhemmillesi kuuluu? Mitä mieltä he olivat, kun liityit Yhteisöön?” kysyin toiselta leppoisasti ja Kharonin petien muovaaminen keskeytyi välittömästi. Kollin olemus muuttui ja nielaisin. Olisiko heille sattunut jotain? Aloin pelätä pahinta, sillä miksi muuten Kharon olisi palannut ilman heitä.. Tiesin kuinka paljon ystäväni välitti vanhemmistaan eikä hän takuulla olisi jättänyt heitä vapaaehtoisesti. Ennen kuin kolli ehti naukua mitään, kosketin toista lempeästi hännälläni. Leppoisa katseeni oli vaihtunut myötätuntoiseen ja välittävään. Tahdoin ystävälleni pelkkää hyvää ja parasta. Istuuduin toisen vierelle ja kallistin päätäni kysyvänä.

//Kharon? 🙁

Kirjoittaja: Käärmis

En kerennyt olla enää kauaa, kun minun piti jälleen lähteä partioimaan. Lupasin kuitenkin tulla heti, kun vain pääsisin. Olin erittäin iloinen Sypressikuiskeen ja Aurinkoroihun puolesta. Sädepentu oli komea ja vahva pentu, ja hänestä tulisi varmasti emonsa hoidolla erinomaista seuraa.

Olin juuri tullut partiosta ja lysähdin makuualusilleni. Partiointi oli ollut tylsää. Kaikki partion jäsenet olivat vain olleet omissa haavemaailmoissaan ja eivätkä edes jutelleet kanssani saati toistensa kanssa.
Olin kuitenkin myös kaiken sen jälkeen aivan naatti ja heti hyvään asentoon päästyäni nukahdin.
Unessani olin saalistamassa. Se ei ollut mitenkään ihmeellinen saalistin vain klaanilleni ja sain jopa runsaasti saalista. Ainoa poikkeus oli se, ettemme olleet kuolonklaanin vallassa. Herätessäni, olin todella toivonut sen olleen totta ja olin ollut myös hieman surullinen siitä, että se ei ollut ollut totta.

Viime päivät olivat tuntuneet todella tylsiltä ja pääsin viimein taas käymään pentutarhalla. Meilkein kiljahdin riemusta, kun huomasin Sädepennun harjoittelemassa kävelyä ja pieni kolli oli avannut silmänsä viimein.
“Hei vain Sädepentu. Et taida muistaa minua, mutta olen Käärmekulta. Voisin auttaa sinua hieman”, tajouduin ja menin tukemaan pienen kollin kulkua leveästi hymyillen. Olin pakahtua riemusta. En ollut varmaan koskaan ollut yhtä onnellinen kuin sillä hetkellä.

//Sype tai Säde

Kirjoittaja: Saaga

Palasin puiden välistä Virtaviiman ja Karjuvirneen luo. Kaksikko näytti odottavan minua. Karjuvirne kehui saalistani ja kysyi sainko minä mitään muuta saalista kuin rähjäisen linnun, jonka kiinni saamisesta olin taistellut kovasti.
“En muuta kuin sen yhden hiiren”, sanoin ja laskin linnun maahan. Jolkutin yhden puun juurelle ja kaivoin sieltä lehtien alta hiireni esiin. Nappasin sen hampaisiini ja jolkutin takaisin.
“Minä taisin voittaa, jos tuo on ainoa saaliisi”, naukaisin omahyväisesti.
“Niinpä taisit tehdä”, Karjuvirne naukui ja naurahti hieman. Virnistin vähän ennen kuin nappasin saaliini maasta kerralla suuhuni.
“Mennään nyt, ettemme tuhlaa aivan liikaa aikaa aivan turhan takia”, Virtaviima ärähti äkeästi. Mielialani laski taas, kun muistin hänen läsnäolonsa mutta koitin pysytellä ainakin iloisemman näköisenä. Päästin pienen voitonriemukkaan murahduksen saaliideni takaa ja otin pari loikkaa eteenpäin. Karjuvirne tuli perästäni ja suuntasimme leiriin päin yhdessä. Virtaviima seurasi meitä kokoajan, mikä oli hieman ahdistavaa ja ärsyttävää.

Leiriin päästyämme sanoimme heipat ja päätin mennä lepäämään pesään, sillä minua väsytti jo hiukan. Päivä oli ollut taas yhtä ylä- ja alamäkien sekamelskaa ja nukkumaan pääseminen oli helpottavaa. Nukahdin nopeasti omalle makuusijalleni käpertyneenä.

Kirjoittaja: Saaga

En voinut pidätellä huokausta, kun Käärmekulta sanoi hellyyttävät sanat Sädepennusta. Olin niin kiitollinen hänelle.
“Tiedätkö mitä? Olen varma, että Sädepentukin tulee pitämään sinusta”, sanoin ja katsoin naarasta syvälle silmiin. Mikäli tuo koskaan hankkisi pentuja, hän olisi niille varmasti äärettömän hyvä emo ja kumppanilleen paras sellainen. Käärmekulta vain hymyili ja jatkoi Sädepennulle hössöttämistä. Pian naaraan piti kuitenkin lähteä partioimaan mutta hän sanoi palaavansa heti, kun taas pääsisi. Sitten sisään tuli Aurinkoroihu. Vaihdoimme parit lempeät sanat ja katseet kunnes kumppanini sanoi jäävänsä odottamaan nukahtamistani. Käperryin nukkumaan Sädepentu suojassa vatsani vieressä. Aurinkoroihun ei tarvinnut odottaa kauaa sillä nukahdin aika nopeasti rauhalliseen uneen.

Sädepentu oli tänä aamuna avannut pienet silmänsä. Ne olivat toistaiseksi vielä siniharmaat mutta odotin jo innolla sitä päivää, kun ne vihdoin ottaisivat oman värinsä. Pentu oli ryöminyt ja taaperrellut huojuvasti koko päivän makuusijallamme mutta vasta, kun Käärmekulta oli tullut sisään pentu oli uskaltanut lähteä pois makuusijasta. Olin intoa ja onnea täynnä ihan kokoajan. En edes tiennyt miten se oli mahdollista tässä tilanteessa, missä olimme Kuolonklaanin vallanalla mutta se kuitenkin oli. En voinut vain lopettaa hämmästelemistä.
//Käärme?

Kirjoittaja: Elandra

”Tietenkin rakastaisin, mutta se päätös ei olisi meidän, vaan jokin muu olisi määrännyt sen menevän niin”, naukaisin terävällä äänellä, kun Kuutamolaine inhottavalla kyseenalaisti syitäni olla Kultasiiven kanssa, ”minä sentään en tietäisi sitä etukäteen, toisin kuin sinä tiedät varsin hyvin, ettei pentujen saaminen Talvikkitakun kanssa ole mahdollista.”
En suostunut noin vain luopumaan ajatuksistani, sillä edelleen koin vahvasti, että kumppanuus kahden naaraan välillä oli väärin. Minua alkoi kuitenkin inhottamaan minun ja sisareni välille ilmaantunut kiristävä tunnelma. Tähtiklaanille kiitos, vierellämme kulkeva Lammikkotassu naukaisi juuri sopivaan kohtaan ennen kuin Kuutamolaine ennätti vastata mitään:
”Olkaa hiljaa ja keskittykää partiointiin. Tehtävänne on rajojen merkkaaminen, ei höpöttely.”
Se sai suunsa avanneen Kuutamolaineen vaikenemaan ja partio jatkui kaikessa hiljaisuudessa. Oloni oli hyvin epämukava. Koin pientä ärtymystä siitä, ettei sisareni tuntunut edes yrittävän ymmärtää pointtiani. Uskoin, ettei keskustelu olisi tässä. Kuutamolaineen tuntien se jatkuisi varmasti leirissä tai jossain vaiheessa myöhemmin, kun sopiva tilaisuus tulisi. Yritin kuumeisesti miettiä, miten saisin sisareni pyörtämään päätöksensä ja etsimään rinnalleen kollin, jonka kanssa hän voisi jatkaa hienoa sukuamme.. Minun täytyisi yrittää jatkossa olla hieman hienovaraisempi, sillä en halunnut ajaa Kuutamolainetta lopullisesti pois luotani…

//Kuutamo?

Kirjoittaja: Käärmis

Juttelimme vielä mukavia Sypressikuiskeen kanssa siinä tovin ja lähdin sitten vielä rajapartioon. Palatessani olin ollut niin uupunut, etten jaksanut enää tehdä mitään.

Työnnyin pentutarhalle käpälät innosta kihelmöiden. Olin jännittynyt, koska tiesin, että Sypressikuiske oli juuri synnyttänyt pentunsa.
Naaras kuitenkin nukkui pienenpieni pentu vierellään enkä viitsinyt herättää häntä, joten istahdin hänen vierelleen hiljaa. Sypressikuiskeen herätessä hän tervehti minua lempeästi. Hän esitteli pennun. Pieni kolli oli nimeltään Sädepentu.
Naaras kuitenkin alkoi itkemään enkä ollut varma oliko se ilosta vai surusta, joten kyyristyin pennun vierelle.
“Hän on erittäin komea ja näyttää myös terveeltä. Uskon, että hänestä tulee joku päivä suuri soturi”, naukaisin hymyillen. Laskin häntäni pienen pennun selälle ja silitin tätä hennosti.
“Hei vain. Minä olen Käärmekulta, erittäin mukava tutustua. Minä aion opettaa sinulle kaiken mitä haluat oppia ja tulen olemaan paras ystäväsi”, sanoin hempeästi ja hymyilin pienelle pennulle iloisesti, vaikka tiesin, että tämä ei nähnyt minua saatika ymmärtänyt mitä sanoin. Tai eihän sitä tiennyt, jos hän olisi jollain tähtiklaanin suomalla lahjalla yhtäkkiä kuullutkin ja ymmärtänyt kaiken ympärillään.

//sype

Kirjoittaja: Saaga

Käärmekulta toivotti minulle onnea pentujen saannista ja intoilimme yhdessä vielä, jonkin verran. Olin niin innoissani ja onnellinen siitä, että minulla oli ihana Käärmekultani! Myös Syreenitassu oli minulle tärkeä mutta Käärmekullan ja minun välilläni oli selvästi joku ihana yhteys, jota olin päättänyt vaalia hamaan hautaani asti.

Makasin väsyneenä makuusijallani. Olin juuri poikinut yhden ainoan pentuni, joka parhaillaan vikisi ja inisi vatsani kaarella. Huohotin umpi uupuneena kaikesta kokemastani. Synnytys ei ollut ollut mitenkään erityisen kivulias kaikista nyt kolmesta kokemastani synnyksestä se oli itseasiassa ollut helpoin, lyhyin ja kivuttomin. Olin silti aivan rätti väsynyt, joten nukahdin nopeasti.

(*Kahen päivän päästä*)
Herätessäni huomasin, että minulla oli vieras. Ennen tätä vain Aurinkoroihu oli päästetty poikaansa tapaamaan mutta nyt kun Sädepennun terveydentilasta oltiin päästy vakuuteen muutkin olivat tervetulleita. Se onnen ja ilon määrä, mitä koin tällä hetkellä oli suunnaton. Jopa niin suuri, että olin välillä hiukan rasittunut siitä kaikesta mutta Käärmekullan näkeminen sai minut unohtamaan kaiken muun ihan hetkeksi.
“Hei”, naukaisin ja suljin silmäni ihan hetkeksi. Kun taas avasin ne, silmistäni vierähti ilon kyyneleitä. Miten tämän tilanteen keskellä pysytyi edes olemaan näin iloinen ja onnellinen? Kysyin itseltäni tuon kysymyksen monen monta kertaa mutta kertaakaan en saanut siihen parempaa vastausta kuin, että olin vain onnekas. Minulla oli vain käynyt todella hyvä tuuri. Tähtiklaani oli siunannut minua niiden suunnattomien kärsimysten jälkeen, mitä olin joutunut kokemaan menetettyäni kolme pentua, ottoisän ja jalkani toiminnan.
“Tässä on Sädepentu”, esittelin pienokaiseni toiselle. Pennun oranssit raidat muistuttivat minua hänen isästään niin sydäntä särkevän hellyyttävästi, etten voinut lopettaa itkemistä.
//Käärme?

Kirjoittaja: Käärmis

Kolli suostui ja ryhdyimme harjoittelemaan yhdessä. Hän pudottautui saalistusasentoon ja katsoi minua.
“Oletko sinä hyvä vaanimisasennossa? Minusta se tuntuu luonnottomalta ja oudolta”, läikikäs kolli kertoi minulle. Nyökytin päätäni hieman.
“Minä olen opetellut sitä jo melko pienestä, joten oletan sen olevan osasyy sille, että se on minulle täysin luonnollista”, selitin. Tunsin kuitenkin väsymyksen painavan koko olemustani ja haukottelin.
“Voisin käydä pienillä torkuilla, kun väsyttää niin paljon. Nähdään myöhemmin!” nau’uin Nopsatassulle ja löntystelin oppilaiden pesälle.

Heräsin tuntiessani hellän kosketuksen kyljelläni. Nostin päätäni pökkyräisenä ja näin Kultasiiven vierelläni.
“Lähdettäisiinkö vielä yhtiin saalistusharjoituksiin?” naaras ehdotti hellästi. Nyökäytin päätäni ja nousin ylös. Venyttelin pikaisesti ja menin mestarini vierelle.
“No niin, lähdetään”, Kultasiipi naukaisi. Nappasimme mukaan Kyyhkypyrähdyksen ja lähdimme matkaan.
Katselin ympärilläni avautuvaa metsää hiljaa.
*Pääsemmeköhän me koskaan enää kuolonklaanin vallasta?* pohdin ja käänsin sitten taas katseeni eteenpäin.
Olimme jo melkein perillä. Tunsin tassuissani pienen jännityksen kihelmöinnin, mutta en edes tiennyt miksi. Kultasiipi nosti häntäänsä merkiksi pysähtyä. Hidastin tahtia ja jäin hänen vierelleen seisomaan.
“Tämä on hyvä paikka saalistaa. Täällä on paljon riistaa ja hyvin piilopaikkoja”, mestarini naukaisi. Nyökäytin päätäni ja raotin suutani etsien edes pientä riistanhajua.
Erotin ilmasta hienoisen myyrän hajun ja lähdin seuraamaan sitä varovaisesti. Asetin tassuni tarkoin ja seurasin tarkkaavaisesti hajua. Pian huomasinkin jo pienen olennon mutustamassa jotain. Ajattelin tähtiklaanin olevan puolellani ja hiippailin lähemmäs takaapäin.
Tunsin kaiken huomioni siirtyvän tähän myyrään ja tuntui siltä, että en olisi koskaan ollut yhtä keskittynyt mihinkään. Tunsin turkkiani kihelmöivän jännityksestä ja pian ponkaisin. Huti! Loikkasin vielä uudelleen. Taas huti!
Nousin ylös raivoissani ja polkaisin maata vihaisesti. Kultasiipi tuli yhtäkkiä pensaasta lähistöllä.
“Huonoa tuuria. Kokeile uudestaan”, hän naukaisi hellästi. Annoin hänelle pienen hymyn ja loikin kauemmas etsien jotain muuta.
Haistoin pian oravan. Pupillini suurenivat ja lähdin kiitämään hajun perässä. Tunsin tuulen turkillani juostessani metsän poikki. Haju voimistui voimistumistaan ja pian se oli niin voimakas, että minun täytyi hidastaa. Hidastin kävelyyn ja menin sitten kyykkyyn. Etsin katseellani oravan oranssinruskeaa turkkia ja pian huomasin sen tutkimassa ympäristöään.
Pysyttelin hiiren hiljaa ja odotin, että se laskeutui taas neljälle tassulle. Naaras hiippaili äkkiä, mutta hiljaa tämän selän taakse ja valmistautui hyökkäämään. Hän varmisti pituudet vielä kerran ja loikkasi täydellä ponnistuksella oravan niskaan. Hän taittoi sulavasti tämän niskat ja laski sen maahan verta huulistaan nuoleskellen.
Nostin oravan suuhuni lyhyen intoilusession jälkeen ja vein sen sinne, missä olimme erkaantuneet. Kyyhkypyrähdys katseli minua vähän matkan päästä hilja ja nyökäytin hänelle päätäni hieman. Kuitenkaan kuolonklaanilainen ei reagoinut mitenkään. Kävelin siis vain hautaamaan oravani ja lähdin vielä etsimään jotain muuta, mikäli löytäisin vielä jotakin.
Hetken etsimisen jälkeen haistoin jäniksen. Lähdin seuraamaan hajua innoissani ja yritin parhaani mukaan löytää sen nopeasti. Seurasin hajujälkeä nummille ja siellä huomasin ruskean jäniksen mussuttamassa ruohoa.
Nyt minulla ei ollut juuri mitään suojanani, joten yritin päästä mahdollisimman pitkälle hiipien – joka ei ollut kamalan pitkälle – ja lähdin sitten juoksemaan jäniksen perään. Tunsin onnen purskahduksen, kun jänis alkoi olla ulottuvillani, mutta huomasin sen suuntaavan suoraan koloon. Loikkasin äkkiä sen päälle ja kierin valtavan ruskean otuksen kanssa maassa. Onnistuin pääsemään päällimmäiseksi ja katkaisemaan sen niskat. Kääntyessäni ympäri huomasin Kyyhkypyrähdyksen taas kerran katselemassa. Kultasiipi oli hänen vierellään ylpeä ilme kasvoillaan.
Otin jänikseni ja juoksin heidän luokseen. Kultasiipi onnitteli hyvästä napauksesta ja lähdimme hakemaan aikaisemmin nappaamaani oravaa.

Kultasiipi vei minut Pimentovarjon luokse. Kuolonklaanin varapäällikkö oli karskin näköinen, mutta samalla minua kiinnosti kovin tämän kissan luonne. Kuitenkaan en missään nimessä olisi jäänyt juttelemaan tälle tai muutenkaan puhunut hänelle, mikäli minulla ei ollut mitään tärkeää sanottavaa.
Kultasiipi kertoi rauhallisella äänellä, että olisi minun aikani tulla nimitetyksi. Innostuin todella, mutta kun Pimentovarjo vain totesi uuden nimeni olevan Käärmekulta, mielialani latistui.
En antanut kuitenkaan asian häiritä. Nyökkäsin vain naaraalle kohteliaasti ja tassutin pois. Olin aivan intona, mutta en tiennyt kenelle menisin asiasta intoilemaan.
Hymyilin itsekseni päästessäni kauemmas. Loikkasin ilmaan innoissani ja istahdin sitten maahan. Kuulin askelia takaani ja pian Sypressikuiske istahti vierelleni.
*Täydellinen ajoitus!* ajattelin.
Naaras tervehti minua vanhalla nimelläni ja säteilin ylpeydestä korjatessani sen uuteen soturinimeeni. Sypressikuiske vaikutti olevan yhtä innoissaan kuin minäkin. Yhtäkkiä hän kuitenkin sanoi, että hänelläkin olisi minulle jotain kerrottavaa. Katsoin häntä odottaen innoissani ja hän kertoi olevansa tiinenä.
“Mitä! Oikeasti! Aivan mahtavaa! Suuret onnitelut”, nau’uin ja olin ratketa riemusta. Sypressikuiske oli minulle kuin se emo, jota en koskaan saanut.

//Sype

Kirjoittaja: Elandra

Jääviilto antoi Virtaviiman puhua ja kuunteli hiljaa, kun tämä ilmoitti Vihatassun joutuvan eristyksiin. Välissä kolli toki kertoi olevansa samaa mieltä, ruskeaturkkinen oppilas todellakin ansaitsi ainakin päivän eristyksen, jotta voisi oppia olemaan jatkossa vähän vähemmän tyhmempi. Virtaviima käänsi pian katseensa punaturkkiseen soturiin ja esitti tälle kysymyksen:
”Tahdotko sinä kunnian toimia hänen vahtijanaan?”
Jääviilto siristeli jäisiä silmiään ja upotti kyntensä vasten Eloklaanin leirin multaista pohjaa. Tavallisesti kolli ei välittänyt viettää aikaa eloklaanilaisten kanssa, mutta tämä päiväkausia jatkunut tylsyys oli saatava loppumaan. Vihatassu muutenkin oli sellainen persoona, jonka kanssa tuskin tulisi tylsää. Jääviilto saisi höykkyyttää nuorta kollia miten tahtoi, kun he olisivat kaksin metsässä poissa muiden luota.
Tyytyväinen virnistys hiipi soturin kasvoille, kun tämä nyökäytti päätään.
”Tietenkin”, kolli tokaisi ja loi uhkaavan katseen Vihatassun puoleen, ”meille tulee varmasti erittäin hauskaa, vai mitä?”
Vihatassu vastasi uhmakkaasti vanhemman kollin katseeseen ja väläytti tälle valkeita kulmahampaitaan. Se ei Jääviiltoa pelottanut, sillä Vihatassun kaltainen pikkukakara ei pärjäisi hänelle ikipäivänä taistelussa. Seuraavasta päivästä tulisi eloklaanilaiskollin tähänastisen elämän yksi pahimmista.
”Ilmoita sinä tästä Pimentovarjolle, niin minä vien tämän kiusankappaleen opettelemaan, miten on sallittua käyttäytyä ja miten ei”, Jääviilto nousi jo seisomaan ja katsoi käskien Virtaviimaa. Harmaaturkkinen naaras siristi silmiään, mutta tuhahti nopeasti vastauksen:
”Kai minä sitten ilmoitan. Kerro huomenna, miten teillä meni.”
”Aivan varmasti kerron”, Jääviilto virnuili ja otti askeleen kohti Vihatassua, ”alahan liikkua kohti uloskäyntiä senkin kiusankappale.”
Vihatassu nousi nyt myös seisomaan, nosti leukansa pystyyn ja katsoi uhmakkaasti itseään suurempaa Jääviiltoa suoraan silmiin. Kaiketi ruskeaturkkinen kollikin ymmärsi nyt, että hänelle helpointa oli vain totella ja lähteä liikkeelle. Kolli nimittäin lähti laahustamaan tympääntyneenä kohti leirin uloskäyntiä Jääviilto tiukasti kannoillaan.

Leirin ulkopuolella Jääviilto ilmoitti eloklaanilaisoppilaalle suunnan, jonne he lähtivät kävelemään. Vihatassu oli edelleen näreissään ja loi syyllistäviä mulkaisuja vanhempaan kolliin vähän väliä. Jääviiltoa moinen ärsytti suunnattomasti, eikä hän peitellyt sitä lainkaan.
”Kannattaisi näyttää vähän kunnioitusta, mikäli tahdot päästä hengissä takaisin leiriin”, Jääviilto murisi matalalla äänellä hampaidensa välistä nuorelle kollille. Vihatassu pysähtyi ja kääntyi nopeasti ympäri.
”Et sinä minua voi tappaa”, kolli ilmoitti. Punaturkkinen kuolonklaanilainen katsoi huvittuneena nuorta kollia ja naurahti kyynisesti:
”Voi kuule, kyllä minä voin. Eteenpäin siitä!”
Ensimmäistä kertaa Vihatassu näytti siltä, että hän otti vihollisensa sanat tosissaan. Jääviilto uskoi löytäneensä oppilaan heikon kohdan, joka vaikutti olevan kuolema. Kolli aikoi hyödyntää sitä, mikäli tarve tulisi. Vihatassun oli hyvä oppia elämään pelossa ja oppia se, että hän oli hyödytön pieni turhake, joka ei kyennyt yhtään mihinkään.

Jääviilto ja Vihatassu olivat ylittäneet Kuolonklaanin reviirin suunnassa sijaitsevan joen kaatunutta puunrunkoa pitkin. He jatkoivat vielä hieman eteenpäin joen vartta pitkin, jolloin Jääviilto lopulta päätti heidän olevan perillä. Joen lähellä oli vanha ketunkolo, jonne Jääviilto oli aiemminkin vienyt kurittomia eloklaanilaisia opettelemaan, miten kuolonklaanilaisia kohdeltiin.
”Tämä paikka tulee olemaan meidän pesämme huomiseen saakka”, Jääviilto ilmoitti ja istui alas. Joensolina kantautui vaimeana tänne saakka, mutta kaiken aluskasvillisuuden, pensaiden ja puiden lomasta jokea ei voinut nähdä. Metsä oli kaikin puolin rauhallinen kuten tavallisestikin. Vain pikkulinnut sirkuttivat puiden oksilla ja tuuli havisutti puiden oksia. Jääviilto tunsi vatsansa kurnivan, hänellä oli nälkä. Kolli loi terävän katseen viholliseensa.
”Minulla on nälkä. Saalista jotain”, kolli komensi tylysti. Vihatassu kurtisti ärsyyntyneenä kulmiaan.
”Saalista itse!” ruskeaturkkinen kolli ärähti ja väläytteli taas valkeita hampaitaan. Jääviilto tunsi ärsyyntyvänsä ja hänen häntänsä heilahteli levottomasti puolelta toiselle. Kolli nousi seisomaan ja otti uhkaavan askeleen lähemmäs kollioppilasta. Päästyään viiksenmitan päähän Vihatassusta, Jääviilto kumartui tämän kasvojen korkeudelle.
”Minä sanoin, että sinä saalistat! Oletko todella niin hiirenaivoinen, ettet ymmärrä puhetta? Tämä on viimeinen mahdollisuutesi: saalista tai saat katua syntymääsi!” Jääviilto ärjyi hampaat irvessä Vihatassun kasvoja päin. Nuori oppilas kavahti taaemmas vihainen ilme kasvoillaan.
”Sinähän et minua määräile, senkin haiseva kirppukasa!” Vihatassu hurjistui ja murisi karvat pörhistettyinä. Jääviillon kärsivällisyys loppui ja varoittamatta hän teki nopean syöksyn kohti ruskeaturkkista oppilasta. Vihatassu ei ehtinyt väistää, kun Jääviilto oli jo onnistunut upottamaan terävät hampaansa vihollisensa kaulaan. Suurikokoisempi kolli painoi toisen varpujen sekaan maahan ja riuhtoi tätä vähän.
”Päästä irti! Päästä irti! Minä saalistan!” Vihatassu parkui, kun hänen kaulassaan kiinni oleva soturi tiukensi otettaan. Jääviilto ei olisi halunnut irrottaa. Hänen täytyi todella hillitä itseään, ettei olisi purrut hampaitaan tiukasti yhteen ja tehnyt tästä pahasesta eloklaanilaisesta loppua. Jääviilto ei kuitenkaan ollut tyhmä, vaikka usein siltä vaikuttikin. Hän tiesi, että Vihatassun tappaminen aiheuttaisi hänelle itselleen ongelmia. Kolli riuhtaisi oppilasta vielä kerran ja irrotti sitten otteensa. Vihatassu räpiköi itsensä nopeasti pystyyn ja katsoi kauhunsekainen ilme kasvoillaan Jääviiltoa.
”Ala saalistaa. Seuraavalla kerralla kun uhmaat minua, sinä kuolet!” Jääviilto vannoi sähisten. Sana näytti menneen perille, sillä Vihatassu lähti mukisematta etsimään saalista.

Kirjoittaja: Saaga

Aistin jotain vastahakoisuutta naaraan äänessä, kun hän vastasi minulle kumppanistaan. Olin vain iloinen hänen ja Kuusihännän puolesta mutta en jatkanut siitä aiheesta enempää, koska en halunnut tuottaa nuorukaiselle epämukavaa oloa. Katselin, kun Lehtomyrsky lähti hoitamaan hommiaan toiseen pesään. Odottelin hänen paluutaan kärsivällisesti. Minusta tuntui, että olin päivä päivältä enemmän pesätoverieni kaltainen. Vaikka en ollut edes vanha vanhuuden höperyys tuntui saavuttavan minua hiljaa vaanien.

Lehtomyrsky kipitti takaisin ja istuutui vierelleni. Aistin hänestä halun lähteä mutta halusin vielä vaihtaa jokusen sanan. Tunsin Kyyhkypyrähdyksen tuijotuksen syvällä turkissani mutta koitin olla huomioimatta sitä.
“Muuten Sypressikuiske…? Voitko sinä saada pentuja vaikka sinulla on rampautunut jalka?” Lehtomyrskyn kysymys yllätti minut. En kuitenkaan pahastunut vaikka joku olisikin saattanut pahastua. Hymyilin sen sijaan vain nätisti. En suurimmalta osin edes muistanut rampautunutta jalkaani, koska olin jo niin tottunut siihen mutta muuthan näkivät sen kokoajan.
“Voinhan minä”, naukaisin rauhallisesti. Miten muka jalka voisi vaikuttaa pentujen saantiin? Tottakai minulla oli jonkun verran kipuja päivittäin mutta ne eivät niinkään haitanneet perus elämääni.
“Sain Syreenitassun sen jälkeen, kun olin rampautunut”, selitin. Lehtomyrsky nyökkäsi.
“Minäkin haluaisin joskus omia pentuja. Sattuuko muuten synnytys paljon?” nuori naaras kysyi kiinnostuneesti. Hymyilin ja koitin pohtia mitä vastaisin.
“Se riippuu. Usein se kyllä sattuu aika paljonkin mutta siitä toipuu. Synnytys on kyllä asia, jonka kokisin vaikka kuinka monta kertaa uudelleen pentujeni vuoksi. Älä toki ala turhaan pelkäämään tai ajattelemaan sitä liikaa, koska naaraat ovat synnyttäneet kautta aikojen ja se on aivan luonnollista”, kertoilin rauhallisesti. Toivoin, ettei naaras nyt säikähtäisi liikaa, koska yleensäkkin synnytykset eivät minun mielestäni olleet kovin paha kokemus. Toisaalta jonkun muun kissan mielipide saattoi olla eri mutta tämä oli minun ja olin ylpeä siitä. Synnyttäisin uudestaan niin monta kertaa kuin ikinä tarvitsisi, jos vaihtoehtona oli että sain pitää ihanan tyttäreni Syreenitassun. Ajatukseni kuulostivat oudolta omiin korviini mutta, jos olisin selittänyt tämän kyllä naaras olisi saanut kiinni ajatuksestani.
“Mutta varmaan se kipu hiipuu nopeasti? Ja onko kissoja kuollut synytyksiin? Toivottavasti ei! Se olisi kauheaa…. jos vaikka minä olisin menettänyt perheeni syntyksen takia… toivon todella että en joutuisi jättämään Kuusihäntää ja pentuja sitten kun joskus toivottavasti saan pentuja…” Lehtomyrsky naukui huolissaan. Hän reagoi pahemmin kuin ajattelin.
“Se kipu lähtee usein heti synnytettyä. Joillain kissoilla synnytyksen jälkeenkin sattuu mutta kaikilla ei. Kissoja on kyllä kuollut synnytyksiin ja samoin pentuja mutta se on harvinaista, kun on kokeneita kissoja auttamassa”, kerroin ja vilkuilin välillä Kyyhkypyrähdyksen suuntaan, koska minua hieman stressasi tämän läsnäolo ja alituinen kuunteleminen.
“Mutta meillä ei ole parantajaa… se voi merkitä sitä että voin menettää pennut, jotka toivon saavani…. tai sitten Kuusihänän sen takia että minä en selviäisi. Toivon todella että olet oikeassa siinä että kuolemat synyttyksesä ovat harvinaisia sattumuksia…” nuorempi naaras hermoili. Hermoileminen oli aivan täysin luonnollista tälläisissä ja muissakin tilanteissa. Koitin vain pitää itseni rauhallisena, jotta naaraankin olisi helpompi olla.
“Ei olekkaan mutta mieti miten erakotkin saavat pentuja klaanin ulkopuolella ja selviävät silti. Sitä paitsi ainakin minä aion tukea sinua, jos jossain kohtaa aiot hankkia pentuja. Olen kokenut kaksi synnytystä ja kumpikin niistä oli oikein positiivisia kokemuksia. Uskon, että sinäkin saat siitä vain hyviä muistoja, jos se tilanne joskus tulee”, kerroin rauhallisesti ja hymyilin ystävällisesti päälle. Lehtomyrsky nyökkäsi jo vähän rauhallisempana.
“Niin. Uskon sinua kyllä ja kiitos, kun olet tukenani”, naaras naukaisi. Nyökkäsin hyvillä mielin.
“Minun täytyy lähteä hoitamaan asioitani aukiolle, joten ulos. Nyt hopi hopi”, Kyyhkypyrähdys nousi ja hoputti meitä. Nousin ja tassutin välittömästi nuoremman klaanitoverini perässä ulos. Kyyhkypyrähdys lampsi takaatamme ja meni sitten Pimentovarjoa kohti. Tuhahdin. En pitänyt tästä tilanteesta sitten lainkaan mutta muutakaan vaihtoehtoa kuin totteleminen ei ollut.
“Minäpä tästä menen Kuusihännän seuraan, jos ei haittaa”, Lehtomyrsky naukui iloisemmin. Nyökkäsin.
“Mene vain ja muista, että minulle saa tulla juttelemaaan milloin vain. Olen aina pelkkinä korvina”, naukaisin vielä hymyillen. Lehtomyrsky nyökkäsi ja lähti sitten kumppaninsa luo.

(*Pari päivää myöhemmin))
Tassutin ulos pesästä. Etsin katseellani Aurinkoroihua ja heti, kun huomasin hänet tassutin hänen luokseen. Kumppanini jutteli parhaillaan Syreenitassun kanssa.
“Hei”, nau’uin iloisesti. Vaikka en ollut Lehtomyrskylle vielä maininnutkaan asiasta olin aika varma, että olin tällä hetkellä tiineenä. En uskaltanu vielä sanoa varmasti mutta sen mahdollisuus ainakin oli.
“Minulla on jotain kerrottavaa”, naukaisin innokkaasti. Muistin keskustelumme pari auringonnousua sitten Aurinkoroihun kanssa, ettemme haluaisi lisää pentuja mutta näin tämän vain Tähtiklaanin suomana tilanteena. Ehkä Tähtiklaani siunasi tätä kirottua tilannetta uusilla pennuilla. Todella toivoin, että tämä oli Tähtiklaanin suunnitelma eikä pelkkää sattuman kauppaa. Olin alkanut pikku hiljaa menettämään luottamustani Tähtiklaaniin, kun se antoi meidän kärsiä näin ja olisi vain helpottavaa, jos tämä olisi Tähtiklaanin siunaus tai sen ajattelisi niin.
“Taidan odottaa pentuja”, kerroin innoissani perheelleni. Syreenitassun silmät laajenivat.
“Ihanko totta! Saanko minä sisaruksia?” tyttäreni innostui. Nyökkäsin.
“Mutta älkää ihan vielä riemastuko liikaa. En ole nimittäin aivan varma”, kerroin. Taustallani oli niin monta kuollutta pentua, että minua suoraan sanoen jännitti todella paljon. Aurinkoroihun ilme oli rakastava ja onnellinen ja olin siitä kohtalaisen helpottunut, sillä olin todella pelännyt hänenkin reaktiotaan. En ollut vielä ihan täysin sisäistänyt, että mahassani todella oli joku pieni pentu tai pentuja. Hymyilin kaksikolle iloisesti.

(*Seuraavana päivänä*)
“Käärmetassu hei!” hihkaisin innokkaasti. Istuuduin naaraan viereen innoissani. Aikoisin kertoa tälle tiineydestäni, josta olin nyt aika varma.
“Itseasiassa olen nyt Käärmekulta”, Käärmekulta korjasi. Olin räjähtää ylpeydestä.
“Oikeasti! Miten hienoa!” nau’uin iloisesti. Sisälläni räiskyi ilo, ylpeys ja into kaikesta tulevasta vaikka sitä kaikkea varjostikin tämä tilanne, jonka alla Eloklaani parhaillaan oli.
“Minullakin on kerrottavaa”, naukaisin innoissani. En ollut ollut näin innoissani sitten Käärmekullan oppilasnimitysseremonian jälkeen.
“Odotan pentuja”, kerroin hymyillen ylpeänä.
//Käärmes? 😀

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kuutamolaine joutui pinnistelemään toden teolla, ettei olisi suutuspäissään tiuskaissut veljelleen jotakin sellaista, mitä olisi katunut jälkeenpäin. Kun Ampiaispiston äänensävy muuttui sopuisammaksi, hänkin saattoi antaa karvojensa silottua ja yrittää lähestyä tilannetta toisesta näkökulmasta.
”Ymmärrän kyllä pointtisi, mutta minusta on hyvin epätodennäköistä, että kaikki samaa sukupuolta olevat kissat ryhtyisivät yhtäkkiä toistensa kumppaneiksi Eloklaanissa”, hän maukui sovittelevammin ja siirsi jäänsinisen katseensa Ampiaispistoon. ”Minäkin olen koko ikäni tiennyt, mikä kumppaneiden tarkoitus on, ja minusta se on nimenomaan rakkaus ja toinen toisistaan huolehtiminen.” Hän piti lyhyen tauon pohtiessaan, miten saisi välitettyä ajatuksensa veljelleen siinä muodossa, jossa halusi tämän ymmärtävän ne. ”Entäpä jos olisikin niin, että Kultasiipi ei voisi saada pentuja? Rakastaisitko ja huolehtisitko sinä yhä hänestä samalla tavalla kuin aina ennenkin, vai etsisitkö uuden kumppanin, jonka kanssa voisit saada pentuja? Minä luulen, että et etsisi. Siinä tapauksessahan joku saattaisi kutsua sinua itsekkääksi, koska olet valinnut pysyä sellaisen kumppanin kanssa, jonka kanssa et voi saada pentuja. Ja silloin te ja samaa sukupuolta olevat kumppanit olisitte samalla viivalla.”
Kuutamolaine oli itsekin yllättynyt siitä, miten tyynesti hän oli pystynyt selittämään asiansa huolimatta sisäisestä myllerryksestään. Jos hän yhtään tunsi veljeään, hän oli varma, ettei tämä pyörtäisi mielipidettään helpolla, mutta siinä suhteen he olivat hyvin samanlaisia

//Amppari?

Kirjoittaja: Elandra

Saalisonni oli ollut Tähtimötaivaalla myötä, sillä mustavalkea naaras sai lähes välittömästi kiinni ensimmäisen saaliinsa. Emme olleet kerenneet kauas toisistaan, kun kuulin soturittaren syöksähtävän kohti vaanimaansa saalista. Ajatukseni olivat harhautuneet saalistamisesta aivan toisaalle, joten hajujälkien etsiminen osaltani oli päättynyt ensimmäisellä yrityksellä lyhyeen. Kun Tähtimötaivas kiikutti elotonta hiirtä lähemmäs minua ja naukui kiusoitellen, ettei hän ollut mikään turha kissa, väläytin soturille hennon hymyntapaisen.
”Kyllä minä sen tiesin”, vastasin matalalla äänellä ja räpäytin ystävällisesti silmiäni. Katseeni harhautui Virtaviimaan, joka parhaillaan käveli nyrpeä ilme kasvoillaan meitä kohti.
”Ei tänne tultu juttelemaan. Alkakaa saalistaa tai saatte rangaistuksen”, raitaturkkinen naaras komensi ylimielisesti ja loi meihin varoittavan katseen. Tähtimötaivaan hymy hyytyi välittömästi ja kieltämättä minuakin ärsytti kuolonklaanilaisen komentelu. Väläytin Virtaviimalle tuiman katseen.
”Sitähän me koko ajan teemme”, ärähdin mielistelemättä vihollistani ja käänsin sitten myötätuntoisen katseen kohti Tähtimötaivasta, ”eiköhän jatketa sitten.” Naarassoturi käänsi minun tavoin katseensa pois Virtaviimasta ja nyökkäsi. Lähdimme eri suuntiin ja jatkoimme saalistamista.

Loppupartion ajan pyrin olemaan välittämättä Virtaviimasta lainkaan. Välillä hajujälkiä seuratessani pääsin niin kauas harmaaturkkisesta soturista, ettei hän enää nähnyt minua. Inhosin sitä, miten aina jossain vaiheessa jouduin palaamaan kuolonklaanilaisen luokse ja todistamaan, etten ollut paennut minnekään. Virtaviima silmäili meitä koko ajan raivostuttavan ylimielisesti ja patisti meidät töihin samalla, kun hän itse vain istuskeli paikoillaan ja vahti meitä. En voinut sietää sitä, miten leirimme vallanneet iljettävät, pahanhajuiset ja huonosti käyttäytyvät kissat loisivat nurkissamme saalistamatta ja komentelivat meitä minkä kerkesivät. Me teimme kaiken työn ja he pitivät meitä orjinaan.
Olin niin ärsyyntynyt, ettei saalistamisesta tullut mitään. Yritin kääntää ajatukseni pois Virtaviiman raivostuttavasta naamasta leikkimieliseen kilpailuumme, mutta se oli turhaa. Ärsytys oli saanut jo otteen minusta, enkä kyennyt irrottautumaan siitä. Kuopaisin turhautuneena käpälälläni maata ja annoin häntäni huitoa ilmaa. Olin hetken seurannut oravan hajujälkeä, mutta en vain jaksanut enää. Istahdin hetkeksi alas ja nostin katseeni kohti taivasta. Silmäilin hetken ajan hiljaa tuulen tahdissa huojuvia puiden oksia, jotka kurottelivat kohti kirkkaansinistä taivasta. Mieleni alkoi taas käydä ylikierroksilla ja olin vähällä vajota takaisin siihen synkkyyteen, jossa olin elänyt viimeiset kuut. Ajatus tuskallisesta elämästä ja elämän turhuudesta yrittivät salakavalasti hiipiä mieleeni kuin varjot illan tullen metsään.
Vedin syvään henkeä ja laskin katseeni takaisin maata kohti. Ilmeeni kirkastui, kun yllättäen näin parin ketunmitan päässä nököttävän pörröhäntäisen eläimen. Se seisoi selin minuun läheisen puun juuressa ja kaiveli jotakin maasta. Välittömästi aloin pidättää hengitystäni ja päätin, että tämä olisi minun saaliini. Pitkin ja ripein harppauksin lähdin lähestymään punertavaturkkista oravaa. Jo parin askeleen jälkeen kävelyni oli muuttunut juoksuksi. Orava oli liian hidas reagoimaan. Juuri kun se huomasi minut ja oli pakenemassa puunrunkoa pitkin puuhun turvaan, saavutin sen ja iskin hampaani eläimen niskaan. Orava alkoi välittömästi räpiköidä ja vinkua kaiketi lajitovereiltaan apua. Mutta kukaan ei tullut apuun. Nopeasti mursin saaliin niskat ja pian se lakkasi liikkumasta. Pudotin eläimen multaiseen maahan ja silmäilin sitä hetken aikaa. Se oli kuollut kuin kivi. Pörröhäntäisen eläimen ruskeat silmät olivat jääneet ammolleen ja ne tuijottivat tyhjyyteen. Sen suu oli ammollaan ja saatoin selvästi nähdä oravan talttamaiset etuhampaat. Kuvittelin tuijottavani kuolonklaanilaista, joka oli kuollut kynsiini samalla tavalla armoa anellen. Pieni virne hiipi kasvoilleni, niin huvittava ajatus oli. Se oli yksi sairaista tavoista, joka oli pitänyt minut pinnalla viime aikoina. Niin lapsellista kuin se olikin, sain iloa siitä, että kuvittelin saaliiden olevan kuolonklaanilaisia. En ehkä saisi vielä kostoani, mutta jonain päivänä sen saisin, olin varma siitä.

Orava jäi kuin jäikin ensimmäiseksi ja viimeiseksi saaliikseni, sillä sen kiinni saatuani palasin Virtaviiman luokse ja naaras ilmoitti, ettei aikaa saalistamiselle enää ollut. Odottelimme hetken Tähtimötaivaan saapumista. Odotellessamme minun ja Virtaviiman yllä oli painava hiljaisuus, jota kumpikaan ei vaivautunut rikkomaan. Se oli minusta hyvä niin, sillä naaras oli viimeinen kissa jolle halusin puhua. Välttelin katsomasta kuolonklaanilaissoturin suuntaan ja odottelin vain Tähtimötaivaan paluuta. Ilmeeni kirkastui aavistuksen verran, kun erotin tutun hahmon lähestyvän meitä puiden lomasta. Mustavalkea soturi kantoi hampaissaan varpusta. Päättelin sen rähjääntyneestä olemuksesta, että linnun kiinnisaaminen ei ollut ollut mikään itsestäänselvyys, kaiketi soturi oli joutunut kamppailemaan pakoon pyristelevän siivekkään kanssa ennen kuin oli lopulta saanut sen näppärästi hengiltä.
”Hieno saalis”, nau’uin kohteliaasti Tähtimötaivaalle ja yritin kaikin tavoin unohtaa sen, miten Virtaviima seisoi piinaavasti vieressämme ja tarkkaili jokaista liikettämme, ”saitko sinä mitään muuta?”

//Tähtimö?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Tutkailin verta vuotavaa tassuani tyynesti. Jääviilto oli äsken antanut oppilaalle kunnon höykytyksen, mutta minusta näytti kuitenkin siltä, että tämä ei ollut osannut ottaa vielä siitäkään opikseen.
”Minun mielestäni päivä eristyksessä muista olisi paikallaan”, vastasin lopulta Jääviillon kysymykseen ja katsahdin puhuessani Vihatassuun nähdäkseni hänen reaktionsa. Oppilas makasi maassa karvat pystyssä ja siipeensä ottaneena, mutta hänen vaaleanvihreissä silmissään kipinöi.
”Tiedätkös, olen samaa mieltä”, Jääviilto virnisti ja katsoi pilkallisesti jalkojensa juuressa kyyhöttävää eloklaanilaista.
Vihatassun kurkusta kumpusi uhmakas murina kun tämä pinnisteli takaisin tassuilleen. Katselin häntä tyytyväinen virne naamallani.
”Jos suunnittelet ryhtyväsi hankalaksi, voimme hyvin venyttää sen kahteen tai jopa kolmeen päivään”, naukaisin kepeästi, mutta pelkästään ilmettäni lukemalla kolli pystyisi kyllä päättelemään minun olevan tosissani uhkaukseni kanssa. ”Sinä päätät.”
Vihatassu siristi silmiään, mutta ei sanonut enää mitään. Kaiketi häntä ei kiinnostanut viettää yhtään ylimääräistä aikaa kahden kesken jonkun kuolonklaanilaisen kanssa. Sääli.
”Tahdotko sinä kunnian toimia hänen vahtijanaan?” kysäisin sitten Jääviillolta ja kohdistin viileän katseeni häneen. Vaikka nautinkin kovasti nähdä ihan ketä tahansa eloklaanilaista kidutettavan, en ollut järin innostunut viettämään kahdenkeskistä aikaa kenenkään kanssa edes rangaistusmerkityksessä. Sitä paitsi, tiesin Jääviillon voivan halutessaan olla kohtuuttoman julma, ja uskoin saavani suurempaa mielihyvää nähdessäni, missä kunnossa oppilas palaisi eristyksestä Jääviillon käsittelyn jälkeen.

//Jää?

Kirjoittaja: Elandra

Ampiaispisto: 24kp! –

Tähtimötaivas: 8kp –

Virtaviima: 7kp –

Kuutamolaine: 14kp –

Kortetassu: 7kp –

Naavapentu: 4kp –

Hiilihammas: 11kp –

Karjuvirne: 6kp –

Lehtomyrsky: 6kp –

Kimalaistoive: 24kp! –

Jääviilto: 9kp –

Sadeturkki: 5kp –

Kirjoittaja: Pyry

Tassuttelin leiriin partion mukana parin Kuolonklaanin kissan kanssa. Nämä suuntasivat omille teilleen samantien päästyämme leirin puolelle, ja minä vilkaisin heitä sivusilmällä. En voinut kieltää, ettenkö yhä olisi jollain tasolla ärtynyt siitä, että taistelun voitettuaan Kuolonklaani oli asettanut jäseniään vartioimaan meitä meidän leiriimme. Tuntui, kuin olisi saanut olla korvat höröllä ja katse valppaana koko ajan, hyvä että kehrätäkkään uskalsi.
Istahdin hetkeksi tuoresaaliskasan lähelle ja annoin katseeni kiertää hitaasti ympäri leiriä. Mieleni piristyi heti, kun huomasin Varjoliekin. Lähdin häntä pystyssä hänen luokseen, ja puskin häntä lämpimästi kehräten.
”Huomenta, Varjoliekki”, maukaisin.
”Huomenta”, rakkaani vastasi.
Emme olleet nähneet vielä tänä aamuna, sillä minut oli käsketty aikaiseen aamupartioon. Siispä ennen lähtöäni sotureiden pesästä olin vain nuolaissut pikaisesti Varjoliekin korvallista tämän vielä nukkuessa. Mutta nyt hän oli hereillä, ja minun silmäni loistivat ilosta hänen vuokseen. Varjoliekki sai minut olemassaolollaan tuntemaan, ettei mikään oikeastaan ollut muuttunut, vaikka tietenkin oli. Se ei vain näin parin kuun jälkeen tuntunut enää niin suurelta asialta, kuin etenkin alussa. Kaikki oli oikeastaan ihan hyvin; aurinko lämmitti, pieni tuulenvire värisytti viiksiä ja sai turkin aaltoilemaan. Varjoliekki oli kanssani, ja tämäkin päivä oli oikein kaunis. Kaikki oli siis ihan hyvin. Kyllä tämä tästä. Olin päättänyt keskittyä hyviin asioihin ikävien sijasta, sillä tavalla saatoin tuntea kestäväni tilanteen paremmin. Se helpotti sopeutumista entisestään.
Kyllä tämä tästä, minä ajattelin.

Kirjoittaja: Saaga

Kun kolli ehdotti pientä kilpailua ystävällisesti hymyillen en voinut muuta kuin vastata hymyyn itsekkin mutta vain hieman. Nyökkäsin kuitenkin vain, jotta saisin tehdä jotain.
“Mentiin”, sanoin ja loikin hieman kauemmas Karjuvirneestä. Hyppyni olivat hiljaiset ja kevyet ja sellaisiksi yritinkin tehdä ne sillä, jos nyt kadottaisin kaikki saaliit tästä ympäriltä minulla olisikin aika huono tilanne. Kuulin Virtaviiman kävelevän hieman lähemmäksi. Hän tarkkaili meitä kokoajan mutta koitin ajatella jotain muuta. Maistelin ilmaa valppaana ja sisälläni leimahti innostuksen liekki, kun sain kiinni hiiren hajujäljestä. Lähdin jäljittämään saalista hiljaa ja, kun huomasin sen vihdoin lehtien seasta lähdin vaanimaan sitä. Hiljaa ja rauhallisesti asettelin jokaisen käpälän toisen eteen varovaisesti. Tämän saaliin minä saisin! Kun olin tarpeeksi lähellä pientä hiljaa liikkuvaa otusta, iskin. Sain sen käpälieni väliin jopa hiukan liian helposti ja tapoin sen nopeasti ja siististi. Käännyin voitonriemuisesti katsomaan Karjuvirnettä.
“En minä nyt ihan hyödytön ole”, naukaisin ylpeänä ja nostin hiiren hampaisiini. Heiluttelin sitä kiusoittelevasti, kun toin sen lähemmäksi vanhempaa kollia.
//Karju?

Kirjoittaja: Elandra

Olin hiukan yllättynyt – ja loukkaantunut – Kuutamolaineen vastauksista. En pitänyt siitä, millä tavalla hän tuomitsi täysin minun näkökulmani asiaan ja ennen kaikkea siitä, miten hän epäili suhdettani Kultasiipeen! En minä ilkeyttäni ollut sitä mieltä kuin olin, vaan täysin järkisyistä.
”En tietenkään”, ärähdin hitusen hermostuen. Hermostumisen merkiksi häntäni vispasi levottomasti puolelta toiselle. Kuutamolaine ei vaivautunut edes vilkaisemaan minuun päin, vaan jatkoi rajojen merkkaamista siihen saakka, että jatkoin puheenvuoroani hetken hiljaisuuden jälkeen.
”Minä rakastan Kultasiipeä enemmän kuin mitään tai ketään! Minä olen koko ikäni tiennyt, mikä kumppaneiden tarkoitus on. Mitä sinä luulet, mitä tästäkin klaanista tulisi, jos jokainen valitsisi kumppanikseen samaa sukupuolta olevan kissan? Eihän siinä ole mitään järkeä. Silloin klaani ei saisi uusia pentuja, eikä siten myöskään uusia sotureita”, nau’uin terävällä äänellä, aikomatta luopua mielipiteestäni.
Huomasin sivusilmälläni, kuinka Lammikkotassu tarkkaili meitä yhä vain tarkkaavaisemmin. Harmaaturkkinen kuolonklaanilainen oli selvästikin huomannut kinastelumme, muttei onneksi puuttunut siihen mitenkään.
”En minä epäile, etteikö Talvikkitakku olisi mukava naaras, mutta minun mielestäni sinä et saisi olla noin itsekäs ja ajatella vain itseäsi tässä asiassa”, lisäsin vielä hieman rauhallisemmalla äänellä, sillä en halunnut minun ja Kuutamolaineen ajautuvan liian suuren riidan äärelle. Perhe oli minulle kaikki kaikessa, eikä perheenjäsenten kanssa riitely ollut lainkaan mukavaa.

//Kuutamo?