Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kuutamolaine oli aivan ällikällä lyöty veljensä reaktiosta. Hän ei kuuna päivänä olisi osannut odottaa kuulevansa moista ripitystä Ampiaispiston suusta tulleena. Hän oli hetken niin typertynyt, ettei onnistunut saamaan sanaa suustaan.
Jolleivat he olisi olleet partiossa kyseisellä hetkellä, hän olisi varmaankin jämähtänyt niille sijoilleen prosessoimaan vanhemman veljensä shokeeraavia sanoja, mutta koska he olivat partiossa, hänen oli koottava nopeasti itsensä ja ajatuksensa ja yritettävä keskittyä samaan aikaan käsillä olevaan tehtävään eli rajojen merkkaamiseen.
”En olisi uskonut, että kaikista kissoista sinä sanoisit jotain tuollaista”, Kuutamolaine sihahti lopulta veljelleen heidän edettyään merkkausten kanssa. Hän katsoi tätä järkytyksestä epäuskoinen ilme naamallaan ja yritti löytää kollin kasvoista vihjeitä siitä, että tämä olisikin vain vedättänyt häntä kiusallaan. Ampiaispisto näytti kuitenkin siltä, että seisoi vankasti sanojensa takana, ja sekös vasta kouraisi Kuutamolainetta vatsanpohjasta.
”Oletko muka tosissasi sitä mieltä, että minun pitäisi sivuuttaa täysin omat tunteeni ja etsiä itselleni kolli vain, jotta voisin jatkaa sukuamme? Väitätkö, että se on ainoa asia, jolla on todella väliä?” hän kysyi hännäntöpöllään huitoen veljeltään.
Ampiaispiston häntä nytkähti närkästyneen oloisesti. ”En minä tarkoita, että sinun pitäisi valita ihan kuka tahansa kolli. Olet tuskin jutellut kenellekään heistä oltuasi niin paljon Talvikkitakun seurassa, ja olen varma, että jos vain antaisit mahdollisuuden, löytäisit itsellesi sopivan kollin”, hän maukui selvästi yrittäen pitää äänensävynsä hillittynä. ”Sitä emo ja isäkin varmasti haluaisivat.”
Kuutamolaineen niskakarvat väreilivät suuttumuksen vallatessa alaa järkytykseltä hänen sisällään. Hän ei voinut uskoa joutuvansa käymään tätä keskustelua veljensä kanssa. ”Mistä sinä tiedät, mitä vanhempamme haluavat?” hän sihisi tuohtuneena. ”Senkö takia sinä ryhdyit Kultasiivenkin kumppaniksi? Et rakkaudesta, vaan siksi, että voisit tehdä vanhempamme ylpeiksi ja maksaa velkojasi heille?”
Mustavalkoinen naaras ei ollut yleensä helposti hermonsa menettävää tyyppiä, mutta Ampiaispiston odottamaton valistus siitä, mitä hänen pitäisi tai ei pitäisi tehdä, oli ollut isku suoraan hänen hermoonsa. Koskaan aikaisemmin vain Talvikkitakku oli onnistunut saamaan hänet menettämään malttinsa tällä tavalla.

//Amppari?

Kirjoittaja: Elandra

Jääviilto kiiruhti nopeasti Virtaviiman kannoilla kohti tuoresaaliskasaa penkovaa oppilasta, jonka nimi oli kai Vihatassu tai jotain sellaista. Jääviillon mielestä nimi sopi nuorukaiselle oikein mainiosti – olihan ruskeaturkkinen nuorukainen kenties yksi Eloklaanin vihaisimpia kissoja. Se ei tosin punaturkkista soturia hetkauttanut, sillä hänhän ei yhtä eloklaanilaisoppilasta pelännyt. Jääviiltoa ärsytti se, miten Virtaviima otti haltuunsa tilanteen antamatta Jääviillolle mahdollisuutta kurittaa oppilasta heti alkuunsa! Kollisoturin häntä vispasi puolelta toiselle vauhdikkaasti, kun hän silmäili Virtaviimaa ja Vihatassua. Tilanne eteni kuitenkin juuri siihen suuntaan kuin soturi oli toivonut. Vihatassu oli alkanut uhmata kuolonklaanilaisia ja onnistunut viiltämään kynsillään Virtaviimaa tassuun, vaikka kolli olikin selvästi yrittänyt vain pitää tuoresaaliin itsellään. Viimein Virtaviima suvaitsi ottaa Jääviillon osaksi tapahtumaa. Harmaaturkkinen naaras kääntyi entisen mestarinsa puoleen:
”Eikös vain vartijoiden uhmaamisesta seuraakin rangaistus, Jääviilto? Etenkin, jos vartijaa on satutettu.”
Jääviilto katsahti ensin soturin ylösnostamaan käpälään, johon oli ilmestynyt pieni pintanaarmu, joka puski ulos pienen pisaran verta. Jääviillon jäinen katse muuttui yhä vain äreämmäksi, kun se kohdistautui Vihatassuun. Oppilas katsoi edelleen uhmakkaasti kahta soturia, kuin ei olisi ymmärtänyt juuri tekemäänsä pahaa virhettä.
”Sinä teit juuri kammottavan pahan virheen, kakara”, Jääviilto sihahti ja otti uhkaavasti askeleen lähemmäs eloklaanilaisoppilasta, joka ei näyttänyt vieläkään ymmärtävän pelätä. Vihatassu näytti tavallistakin vihaisemmalta ja Jääviilto totesi nopeasti kollin olevan yhtä tyhmä miltä näyttikin.
”Teillä ei ole oikeutta kieltää minua syömästä!” raitaturkkinen kollikissa uhmasi vanhempia kissoja ja syöksähti kohti vähän matkan päässä lojuvaa hiirtä.
”Ai eikö?” Jääviillon kasvoille oli piirtynyt hurjistunut ilme, kun tämä otti askeleen lähemmäs inhottavaa eloklaanilaisoppilasta. Soturi nosti käpälänsä pystyyn, paljasti kyntensä ja läimäytti kollioppilasta suurella käpälällään suoraan takaraivoon. Se sai Vihatassun vingahtamaan ja tämän ote hiirestä irtosi välitömästi. Virtaviima ymmärsi toimia ja nappasi hiiren pois oppilaan ulottumattomiin.
”Lopeta! Senkin hiirenaivo!” Vihatassu rääkyi, kun Jääviilto painoi käpälänsä vasten maassa vatsallaan makaavan oppilaan selkää.
”Vieläkö sinä uhmaat minua, senkin inha kirppukasa?!” Jääviilto tiuaksisi kumartuessaan nuoremman kollin korvan juurelle.
”Sinä et minua määräile! Se on MINUN hiireni!” Vihatassu ei näyttänyt oppivan läksyään, joten Jääviilto nappasi hampaillaan kiinni oppilaan niskanahasta ja alkoi riuhtoa tätä raivopäissään. Kun Vihatassu aneli soturia lopettamaan, Jääviilto ei heti tehnyt kuten kolli pyysi. Hän jatkoi vielä hetken, kunnes kyllästyi itsekin. Punaturkkinen kolli nimittäin tiesi, ettei hän saisi tappaa Vihatassua vaikka kuinka mieli tekisi. Soturi irrotti otteensa ja käänsi päänsä takanaan seisovan Virtaviiman puoleen.
”Mitä sanot, riittääkö tämä rangaistukseksi kivustasi, vai vieläkö tämä kurja oppilas kaipaa opetusta?” Jääviilto kysyi pahansuopa virne kasvoillaan.

//Virta?

Kirjoittaja: Aura

Nyökkäsin ystävälleni Kultasiivelle lempeästi hymyillen. Naaras oli oikeassa, se oli hyvin haikeaa katsoa hoivassani olevien pentujen kasvua ja varttumista. Lopulta heidän tie johtaisi suureen ja jopa pelottavaan maailmaan. En luottanut Kuolonklaaniin tippaakaan ja olin peloissani, kun pennut yksi kerrallaan siirtyivät oppilaiksi. Kortepennun, Kuupennun ja Naavapennun vuorot olisivat pian. Onneksi Naavapentu oli vasta aivan pieni pentu, joten saisin pitää hänet pentutarhan lämmössä vielä tovin. Sen sijaan Kortepentu huoletti minua. Hän näytti aivan isältään, Mesitähdeltä. Pelkäsin, että kuolonklaanilaiset ottaisivat hänet silmätikukseen. Olin päättänyt pitää Kortepentua erityisesti silmällä ja puolustaa kollia, jos tilanne sitä vaatisi. Rakkauteni kaikkia maailman pentuja kohtaan oli suuri ja olin päättänyt jo kuita sitten omistaa elämäni pennuille. Sydämeni sykki jokaiselle pennulle, vaikka kaipasinkin myös hoivaani omia pentuja, joille saisin toimia emona. Kaislatassun menetys oli ollut minulle suuri ja kaipasin naarasta edelleen päivittäin. Onneksi minulla oli Irvikita tukenani. Kolli oli kuin Tähtiklaanin lahja. Aina yhtä lempeä, hellä ja ihana.. Rakastin kollia koko suurelta sydämeltäni, se oli varmaa.
“Se on molempia. Samalla niin haikeaa, mutta todella palkitsevaa nähdä heidän kasvavan”, huokaisin lempeällä äänellä ja hymyilin Kultasiivelle onnellisena. Mutta kaikista palkitsevinta oli nähdä oman pennun kasvu. Piiskutassu saisi pian soturinimensä ja toivoin, että Pimentovarjo antaisi pojalleni arvoisensa nimen. En pysyisi kyllä hiljaa, jos hän saisi pilkkanimen.
“Omien pentujen kasvua on kaikista palkitsevinta seurata. Vaikka olen kyllä hieman huolissani Piiskutassun nimestä. Voisiko Pimentovarjo olla niin julma, että hän nimeäisi poikani pilkallisella tavalla? Vaikka eihän se nimi kissaa pahenna. Irvikita on sisältä kaikkea muuta, kuin noh.. Irvokas. Tiedäthän, hän on maailman lempein, fiksuin, komein, ah. Kaikkea muuta mitä voisi olettaa kissalta, jonka nimi on Irvikita! Hän todellakin on osoittanut, että nimi ei merkitse yhtään mitään”, naukaisin rakastuneena ja katseeni suorastaan huokui lämpöä. Tunsin olevani maailman onnellisin kissa, kun sain jakaa koko elämäni Irvikidan kaltaisen kollin kanssa. Olin iloinen myös Kultasiiven puolesta. Hän oli löytänyt rakkauden Ampiaispistosta ja pystyin vannomaan, että veljeni oli kunnon kolli. Hän saisi kyllä minulta korvilleni, jos tietooni kantautuisi, että hän oli kohdellut Kultasiipeä huonosti!

Minun ja Kultasiiven keskustelusta oli kulunut jo tovi. Se oli ollut minulle harvinaisen antoisa ja vasta sen jälkeen tajusin kuinka paljon olinkaan kaivannut kultaturkkisen kissan seuraa! Sen jälkeen olinkin hakeutunut naaraan seuraan yhä useammin ja meidän ystävyys oli syventynyt. Olin asiasta varsin iloinen, sillä minulla ei ollut ystäviä jonoksi asti. Eikä sekään ollut suurin syy, vaan se, että pidin Kultasiivestä ystävänä. Hän oli mukava ja lempeä kissa. Suin kiharaa turkkiani hiljaisena ja pidin katseeni Kortepennussa. Kollipentu oli valmis saamaan nimensä, kuten Kuupentukin oli saanut. Olin varma, että Kortepennusta tulisi taitava soturi. Kuupennustakin tulisi, tiesin sen. Ainoa mikä minua huoletti, oli Kuupennun mestari. Tähtimötaivas tunnettiin teräväkielisyydestään ja töykeydestään. Naaras kiusasi muita ja hänen uhmakas käytös kieli vain sitä, että naaras ei tosiaankaan ollut valmis saamaan omaa oppilasta. Jos olisin saanut päättää, olisi Kuupentu saanut toisen mestarin. Minulla ei kuitenkaan ollut lainkaan sanavaltaa Pimentovarjon tekemiin päätöksiin ja Kuolonklaanin varapäällikön uhmaamisella voisi olla vakavat seuraukset. Kasvoilleni piirtyi iloinen hymy, kun Kortepentu tai nykyään Kortetassu kipitti takaisin luokseni. Suin toisen turkkia hellästi ja annoin kasvoillani olevan hymyn leventyä entisestään.
“Kortetassu, sinusta tulee loistava soturi. Voit tulla koska tahansa minun luokseni. Vaikka oletkin nyt oppilas, tulet aina olemaan minulle rakas ja tärkeä. Tulen aina katsomaan sinun perääsi”, mau’uin hymyillen ja painoin pääni hellästi vasten kollioppilaan otsaa. Voi, pentutarha tuntui jo nyt tyhjältä! Kyyneleet kihosivat silmäkulmiini herkistyessäni ja minun oli pakko pyyhkäistä ne käpäliini. Kuiva ilma sai minun silmäni vuotamaan entisestään.
“Lieskakajoko? Emme ole erityisiä tuttuja, mutta hän oli Kultasiiven mestari ja harjoittelimme joskus yhdessä”, naukaisin hymyillen ja syvennyin sitten miettimään missä Lieskakajo oikein mahtaisi oleskella. Yleensä kun näin hänet, kolli oli ollut partioimassa tai viettämässä aikaa perheensä kanssa.
“Hei, tuollahan hän on!” naukaisin yllättäen, kun huomasin punaturkkisen kollin astelevan partion mukana leiriin. Lieskakajoa ei voinut olla huomaamatta, sen verran suurikokoinen ja jykevä kolli hän oli.
“Kiitos, Kimalaistoive. Minun pitää kuitenkin nyt mennä, Lieskakajo haluaa varmaan aloittaa koulutukseni mahdollisimman pian. Nähdään kuitenkin taas, lupaan tulla katsomaan sinua!” Kortetassu naukui kohteliaalla äänellä ja lähti hyvästien jälkeen välittömästi kohti mestariaan. Katsoin toisen perään hymyillen ja laskin sitten pääni käpälieni päälle. Jos ummistaisin silmäni ihan vain hetkeksi.. Naavapentukin nukkuisi sopivasti vatsani suojissa..Lopulta valuin unisaarille.

Havahduin tökkäykseen ja räpyttelin jäänsinisiä silmiäni uneliaana. Mikä maa, mikä paikka? Haukottelin suu ammollaan ja ravistelin unihiekat silmistäni. Torkkuni olivat tainneet venähtää, sillä oli tullut jo hieman hämärää.
“Emo, herätys!” Piiskutassu herätteli minua hieman innostuneella äänellä ja kampesin itseni varoen pystyyn, sillä Naavapentu oli vielä unilla. Hymy kohosi kasvoilleni, Piiskutassun näkeminen oli aina yhtä suuri ilo!
“Mikäs sinut tänne johdattelee, vanhan emosi luokse?” vitsailin lempeällä äänellä ja kurottauduin sukimaan poikani turkkia. Se oli yksi minun tavoistani näyttää rakkautta.
“Pimentovarjo piti nimitysmenoni, olen nykyään Piiskujalka!” kolli naukaisi ylpeällä äänellä ja hymyili sitten viikset värähdellen. Ilo valtasi välittömästi turkkini ja kurottauduin halaamaan poikaani. Voi että mikä ilon päivä tämä olikaan! Tiesin, että hänestä tulisi koko Eloklaanin paras soturi, aivan varmasti. Suin toisen turkkia niin vimmatusti, että Piiskujalka perääntyi naurahdellen.
“Emo”, Piiskujalka hykerteli ja nuolaisi otsaani rennosti.

Keskusteluni poikani kanssa venähti. Olimme syöneet herkkuaterian toisen soturiuden kunniaksi, mutta lopulta kollin oli ollut pakko lähteä. Olisin voinut viettää toisen kanssa aikaa vaikka kuinka, mutta tuoreen soturin velvollisuudet olivat kutsuneet häntä. Ilokseni Kultasiipi oli palannut juuri sopivasti partiosta ja olin lyöttäytynyt naaraan seuraan välittömästi.
“Ajatella, poikani on jo soturi”, naukaisin haikealla äänellä ja kyyneleet kihosivat silmäkulmiini. En voinut uskoa tätä. Minun olisi pakko kertoa Irvikidalle pian!
“Mitä sinun päivääsi kuuluu? Kerroinko jo Piiskutassun nimen, hänestä tuli Piiskujalka!” naukaisin varmaan sadannen kerran ja sain Kultasiiven naurahtamaan huvittuneisuudesta. En voinut peitellä innostustani enkä myöskään aikonut peitellä sitä! Koko maailman pitäisi kuulla Piiskujalan soturinimi! Tiesiköhän Hiilhammas, entä Korppisiipi? Kultasiipi voisi kertoa Ampiaispistolle ja voisin etsiä itse loput sisarukseni tassuihini. En meinannut pysyä aloillani, vaan vaapuin paikoillani, vaikka yleensä olin varsin rauhallinen kissa. Lopulta hermostuneisuus vyöryi ylitse. Entä jos kollille sattuisi jotain? Tai jos Kuolonklaani vahingoittaisi häntä?
”Voih, mitä jos hänelle käy jotain? Oppilaana on taatusti paljon turvallisempaa, mitä soturina! Ehkä minun pitäisi puhua Pimentovarjolle vielä, mitä jos hän ei ole valmis? En luota Talvikkitakun opetustaitoihin, äh! Jonkun muun olisi pitänyt kouluttaa hänet, mitä jos-”, hermoilin ja sanat pulppusivat suustani nopeaan tahtiin. Niin nopeaan, että Kultasiipi joutui keskeyttämään minut. Naaras laski häntänsä lavalleni ja katsoi minua lempeällä katseella.
”Piiskujalka pärjää kyllä, hänestä tulee hyvä soturi. Ei häntä olisi nimitetty, jos hän ei olisi valmis”, Kultasiipi rauhoitteli minua hymyillen. Vetäisin syvään henkeä. Kultasiipi oli oikeassa. Pitäisi vain rentoutua ja antaa asioiden lutviutua.
“Äh, anteeksi! Olen vain niin hermostunut. Mutta, muihin asioihin! Palan halusta kuulla mitä päivääsi on kuulunut”, naukaisin pahoittelevalla äänellä ja väläytin ystävälleni hymyn.

//Kulta?

Kirjoittaja: Ampiainen

”No. Onko sinulla jo kumppania?”sypresikuiske kysyi vihjailevasti hymyillen. katsahdin naaraseen ennen kuin vastasin.
”Kumppani? On minulla kumppani”, vastasin häkeltynenää.
”Kuka?” Sypressikuiske vastasi uteliana hymyillen. Katselin tassujani ja inahdin vastauksen vaikka en olisi halunnut;
”Kuusihäntä…”, vastasin hitusen ujosti. Sypressikuiske ei vastannut hän vain katselli minua hymyillen iloisena, jatkoin Sypressikuiskeen maakualusten vaihtamista ja kun olin valmis niin naukaisin että menisin siivoamaan pentutarhan mutta tulisin pian takaisin. Tassutin seuraavaksi pentutarhaan ja kerroin siivoavani heidän maakualusenssa. Kimalaistoive ja penut menivät ulos siksi aikaa kun minä siivosin heidän maakualusiaan. Muistin pian että olin unohtanut sammalet klaaninvanhimpien pesään… Kipitin takaisin pesään ja noukin sammalet mukaani ja menin takaisin pentutarhaan. Pudotin puhtaat sammalet ja aloin vaihtamaan maakualusia. Aloin aivan ensimmäiseksi siistimään vanhat sammalet siistiin kassaan ja aloin asettelemaan uusia sammalia hymyillen kunnes yhtäkkiä kimalaistoive tuli naavapentu takanaan kysymään oliko valmista koska oli naavapenun päiväunien aika, nyökkäsin ja siirryin vaihtaamaan leppävarjon maakualusia ja poistin liikaiset aluset ja sitten aloin turhautuneena asettelemaan uusia sammalia. Minua inhoti koska en halunnut tehdä sitä… Olisin halunnut jutella kuusihänän kanssa mutta hän oli saalistuspartiossa…. Lopulta kun leppävarjon maakualuset olivat valmiit niin nousin ja vein liikaiset aluset pois ja kun olin valmis puuhissani niin palasin takaisin Sypressikuiskeen luo mutta juuri ennen kuin olin perillä niin huomasin kuusihänän tuoksun ja huomasin myös kollin halusin mennä kumppanini luo mutta olin luvannut palata Sypressikuiskeen luo. ehkä voisin mennä kohta kollin luo? Kipitin sisään klaaninvanhimpien pesään ja asetuin Sypressikuiskeen viereen ja kysyin uteliana että voisinko mennä kohta kuusihänän luo? Koska en halunnut vain lähteä pois naaran luota…
”Muuten Sypressikuiske…? Voitko sinä saada pentuja vaikka sinulla on rampautunut jalka?” Uuteelin toivoen että sanani eivät aiheuttaisi naaraalle ikävää oloa.
//Sype 🙂

Kirjoittaja: Elandra

Kaikki oli käynyt helposti – omaan makuuni vähän liiankin helposti. Pimentovarjo oli kuin pyynnöstä määrännyt minut ja Tähtimötaivaan samaan saalistuspartioon. Metsässä Virtaviima oli ilmoittanut meidän jakautuvan kahteen porukkaan. Hänen oppilaansa Lätäkkötassu lähti kohti nummia Rastaskukan kanssa, kun taas minä ja Tähtimötaivas saimme seuraksemme Virtaviiman. Raidallinen naaras piti meitä visusti silmällä, kun lähdimme kulkemaan kauemmas etsiäksemme saalista. Kävellessämme yritin unohtaa takanamme kulkevan kuolonklaanilaisen läsnäolon, mutta se tuntui mahdottomalta. Turkkiani pisteli inhottavasti tuntiessani Virtaviiman terävän katseen niskassani. Vilkaisin vierelläni tassuttavaa Tähtimötaivasta, jonka katse kääntyi myös minun suuntaani.
“Ihan kuin oppilasaikoinani”, naaras naukui äänensävyllä, joka oli minulle uusi. Hänen katseensa siirtyi pian minusta takanamme kulkevaan Virtaviimaan ja naaras lisäsi nopeasti vakavemmalla äänellä:
”Ainakin melkein.”
”Niin”, huokaisin hiljaa ja palasin hetkeksi muistoissani taaksepäin aikaan, jolloin Tähtimötaivas oli vielä ollut oppilas. Ne olivat olleet yhtiä elämäni parhaista ajoista. Tosin sitäkin aikaa oli varjostanut Mutalammen olemassaolo. Ruskeaturkkinen kolli oli häikäilemättä käyttänyt hyväkseen Tähtimötaivaan herkkyyttä ja saanut naaraan lähes kadottamaan itsensä. Onneksemme olimme päässeet lopulta kollista eroon.
Ajatukseni yrittivät karata Mutalammesta Kieroarpeen. Nielaisin ja yritin työntää ajatukset pois. Tämä hetki oli kenties paras mitä minulla oli ollut moneen kuuhun, enkä halunnut rikkoa sitä. Siispä käänsin haastavan katseeni entiseen oppilaaseeni pienen virnistyksen kera.
”Mitäs sanoisit pienestä leikkimielisestä kilpailusta?” kysyin pienesti naurahtaen. Tähtimötaivas siristi mietteliäänä silmiään.
”Millaisesta?” hän kysyi ja vilkaisi taas takanamme kulkevaa Virtaviimaa. Minä en halunnut vilkaistakaan kuolonklaanilaissoturin puoleen, sillä pahimmassa tapauksessa se olisi pilannut edes tämän pienen ilon, jonka olin saanut revittyä irti lähes kahdenkeskisestä ajasta Tähtimötaivaan kanssa.
”Se, joka saa enemmän saalista partion aikana voittaa”, ehdotin väläyttäen naaraalle ystävällisen hymyn. Tajusin, että se lieni yksi ensimmäisistä kerroista taistelun jälkeen, kun minä hymyilin oikeasti. Se tuntui itse asiassa aika hyvältä.

//Tähtimö?

Kirjoittaja: Elandra

Olin hurjan pettynyt ja suruissani, kun kuuntelin Kuutamolainetta. Vaikutti pahasti siltä, että hän todella oli mennyt ja ihastunut Talvikkitakkuun… Minusta tuntui kuin mustavalkea naaras olisi pettänyt sukumme. Hänen sanansa kuulostivat niin vääriltä, miten ihmeessä hän saattoi olla ihastunut toiseen naaraaseen? En voinut estellä sanojani, jotka vain pulpahtelivat jonossa ulos suustani:
”Mutta Kuutamolaine, et sinä voi olla tosissasi! Kai sinä ymmärrät, ettet sinä voi ryhtyä Talvikkitakun kumppaniksi.. Mitä luulet vanhempiemmekin sanovan siihen? He varmasti odottavat, että jatkamme heidän sukuaan, etkä sinä voi tehdä sitä Talvikkitakun kanssa.”
Kuutamolaine näytti yllättyneeltä. Naaras kurtisti hämmentyneenä kulmiaan, mutten antanut hänelle aikaa vastata mitään.
”Eloklaani on täynnä hyviä kolleja, jotka varmasti ottaisivat sinut ilomielin kumppanikseen. Sinun pitäisi ajatella ennen kaikkea sitä, mitä olet velkaa meidän vanhemmillemme. Et kai tahdo pettää heitä, ethän, Kuutamolaine?” ääneni muuttui huolestuneeksi. Minä todella välitin perheenjäsenistäni, enkä ikipäivänä olisi halunnut joutua tällaiseen inhottavaan tilanteeseen. Halusin jokaisen sukulaiseni olevan kunniakas ja hyvä soturi ja ylpeys koko klaanillemme ja nyt oli käynyt näin. En minä tulisi Kuutamolainetta hylkäämään hänen valintojensa tähden, mutten voinut mennä takuuseen muista sukulaisistamme.. Emon ja isän sydämet varmasti särkyisivät, kun he kuulisivat uutiset ja saisivat tietää, ettei Kuutamolaine tulisi koskaan saamaan jälkeläisiä ja jatkamaan sukuamme..

//Kuutamo? 🙁

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Vaihdoimme Korppisiiven kanssa kieliä aukion reunalla. Päivä oli pilvinen ja viileähkö, mikä sopi minulle paremmin kuin hyvin – viime aikoina oli ollut vähän turhankin lämmintä, ja se näkyi kuivuutena metsässä.
Nuolin kumppanini korvantaustoja, kun yhtäkkiä huomasin Piiskutassun tassuttamassa Litteäkiveä kohti ja ajatukseni keskeytyi. Katselin, miten nuori kolli katosi kiven alla olevaan onkaloon.
”Maa kutsuu Hiilihammasta”, Korppisiiven huvittunut nauku havahdutti minut ja tajusin, että kieleni oli unohtunut osittain ulos, kun olin jäänyt katsomaan tyttärenpoikaani. ”Mitä sinä katsot?” Naaras käänsi päätään ja kurkisti siihen suuntaan, mihin kuononi osoitti, mutta kurtisti sitten kulmiaan, kun ei nähnytkään mitään erikoista.
”Se oli vain Piiskutassu”, selitin nopeasti, jotta Korppisiipi ei luulisi minun näkevän jo omiani. ”Hän meni Litteäkiven alle.”
Korppisiipi katseli yhä kiven suuntaan. ”Pimentovarjokin meni sinne hetki sitten. Mahtaakohan Piiskutassu saada soturinimensä?” hän arvaili.
”Toivottavasti kyse on vain siitä, eikä mistään muusta.” Pennunpentuni oli tunnetusti hyvin hiljainen ja huomaavainen kissa, joten en uskonut hänen ainakaan tahallaan aiheuttaneen ongelmia. Silti tunsin aina huolta nähdessäni jonkun sukulaisistani tai klaanitovereistani menevän varapäällikön puhutteluun.
Juuri kun olimme aikeissa jatkaa toistemme turkkien sukimista kumppanini kanssa, Piiskutassu pujahti ulos. Tummanruskea kolli ravisteli itseään nopeasti, ihan kuin karistaakseen onkalon tomut turkistaan, minkä jälkeen tämä yllätyksekseni lähti tulemaan meitä kohti.
”Hei, Hiilihammas ja Korppisiipi”, Piiskutassu tervehti meitä kohteliaasti ja nyökäytti vähän päätään.
”No hei vain”, Korppisiipi kehräsi takaisin ja kurkotti koskettamaan neniä tyttärenpoikansa kanssa. ”Saitko satikutia, vai oliko Pimentovarjolla ihan oikeaakin asiaa sinulle?”
”Pimentovarjo teki minusta soturin”, Piiskutassu vastasi, ja huomasin kollin olevan asiasta hyvin mielissään. ”Minun nimeni on nykyään Piiskujalka.”
Tukahdutin helpotuksen huokaisun. ”Onnitteluni! Se on hieno nimi”, mau’uin ja nousin ylös koskettaakseni myöskin tuoreen soturin kanssa neniä.
”Jos teitä ei haittaa, menen nyt katsomaan emoa”, Piiskujalka vilkaisi pentutarhan suuntaan. ”Haluan käydä kertomassa hänelle nimityksestäni.”
”Mene vain! Kimalaistoive pomppaa takuulla turkistaan, kun saa kuulla sinusta tulleen jo soturi”, Korppisiipi maukui hilpeästi, ja Piiskujalka värisytti viiksiään huvittuneesti.
Sen jälkeen nuorukainen lausui meillä nopeat hyvästit, ennen kuin lähti astelemaan karhunvatukkapensaikkoa kohti. Katsellessani hänen peräänsä aistin yhtäkkiä Korppisiiven tuijottavan minua. Katsahdin häneen hieman kummastuneena.
”Mitä?”
Korppisiipi hymyili vähän salamyhkäisesti ja pudisteli sitten päätään. ”Ei mitään. Tajusin vain, miten paljon Piiskujalka näyttää sinulta”, hän naurahti.
”Komeat piirteeni taitavat olla niin dominoivat, että ne kulkevat sukupolvelta toiselle”, virnistin leikkisästi, johon kumppanini vain tuhahti ja näpäytti minua sitten nenälle hännänpäällään.
”Aivonsa he ovat varmasti perineet minulta, sillä sinun pääsi kuulostaa välillä suorastaan humisevan tyhjyydestä”, naaras kiusoitteli silmäänsä vinkaten.
Haukkasin henkeä muka loukkaantuneena. ”Kutsuitko sinä minua juuri tyhmäksi?”
”Ehkäpä”, Korppisiipi virnisti.
Katsoin häntä hetken hyvin tuikeasti, mutta en voinut pitää esitystä yllä kauaa, ennen kuin jo puhkesin nauruun. Painauduin kumppaniani vasten hyvilläni siitä, että minulla oli juuri Korppisiipi rinnallani. Ilman häntä maailma olisi tuntunut nykyistäkin synkemmältä.

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Nagini

Minun oli lämmin ja hyvä olla. Olin painautuneena tiiviisti vasten lämmintä vatsaa, joka nousi ja laski rauhallisesti hengityksen tahdissa. Nuokuin puoliunessa pehmeää turkkia vasten, valuen aina aika ajoin uneen ja sitten taas hereille. Vatsani alkoi kuitenkin kurnia siihen malliin, että pian uneen vaipuminen ei ollut enää mahdollista. En nähnyt vielä mitään, mutta tunnustelin tietäni nisälle kuono edellä. Lopulta sain otteen ja aloin juoda lämmintä maitoa, jonka lämpö alkoi tehdä minut jälleen uniseksi. Kun olin syönyt, suuni avautui haukotukseen, pääni rojahti etutassujeni päälle, ja vaivuin uneen.

Kun seuraavan kerran havahduin hereille, en enää tuntenut toisesta kissasta hohkaavaa lämpöä, ja vingahdin surkeasti. Aloin hapuilla tietäni eteenpäin löytääkseni takaisin lämpimän karvapeitteen suojiin, mutta pian tajusin olevani yksin. Hätäännys alkoi kaivertaa vatsaani ja purkautui säälittävänä vikinänä.

“Ei mitään hätää, Naavapentu”, kuulin lempeän äänen yläpuoleltani. Tunsin karhean kielen sukivan turkkiani, ja rauhoituin.

“Voisit alkaa pikkuhiljaa jo availla silmiäsi. Maailmassa on niin paljon nähtävää”, kissa naukaisi nuolaisujen välissä. Nyrpistin nenääni, vaikkakin tassunpohjiani kutkutti jo nähdä ympärilläni oleva maailma ja päästä tutkimaan sitä.

Tunsin turkkiani sukineen naaraan laskeutuvan makuulle viereeni. Painauduin vasten lämmintä vatsaa, ja haukottelin jälleen. Vaimea kehräys tuuditti minut jälleen uneen.

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Tassuttelin varmoin askelin pentutarhalta leirin keskellä nököttävän Litteäkiven tykö. Kimalaistoive oli jäänyt istuskelemaan pesän suulle, ja aistin hänen katseensa seuraavan liikkeitäni lähestyessäni Pimentovarjon ilmoittamaa tapaamispaikkaa. Kuningatar oli auttanut minua sukimaan turkkini edustuskuntoon, mistä olin hyvin kiitollinen. Tämä oli minulle tärkeä päivä, sillä tänään pääsisin todella osaksi klaanin toimintaa!
Kuutassu oli saanut nimensä joitakin päiviä sitten, ja hänen muutettuaan pentutarhasta oppilaiden pesään jännityksen tunne vatsanpohjassani oli vain kasvanut. Aiemmin tänä aamuna Kimalaistoive oli käynyt kertomassa Pimentovarjolle minun olevan valmis aloittamaan soturikoulutukseni, ja Kuolonklaanin varapäällikkö oli vuorostaan ilmoittanut tapaavansa minut aurinkohuipun aikaan Litteäkiven alla sijaitsevassa pesässä.
Seisahduin onkalon suun eteen. Auringonvalo ulottui vain tunnelin alkupäähän, minkä jälkeen varjot nielaisivat lopun matkasta.
”Kortepentu täällä. Tulin tapaamiseemme”, huhuilin onkaloon, sillä ajattelin, että olisi ollut epäkohteliasta törmätä sisään kutsumatta.
”Tule sisään”, vastaus kuului onkalon perältä.
Niinpä minä laskeuduin varovasti onkaloon. Jouduin hetken totuttelemaan silmiäni hämärään oltuani juuri ulkona kirkkaassa auringonpaisteessa, mutta pian jo erotin selvemmin Pimentovarjon tummanpuhuvan hahmon multaisia seiniä vasten. Nyökäytin varapäällikölle kohteliaasti päätäni tervehdykseksi.
”Tästä hetkestä alkaen olet Kortetassu. Mestarisi on Lieskakajo”, naaras ilmoitti kovin mitäänsanomattomalla äänensävyllä. Hän nyökäytti päätään kohti pesän suuta. ”Voit poistua.”
Räpyttelin silmiäni hiukan häkeltyneenä. Niin vain Kortepennusta oli tullut Kortetassu – olin kuvitellut tapahtuman jotenkin hohdokkaammaksi. En kuitenkaan kokenut asialliseksi valittaa juhlavuuden puutetta, vaan mau’uin syvimmät kiitokseni Pimentovarjolle ja poistuin paikalta etsiäkseni uuden mestarini.
Siristin silmiäni astuessani takaisin päivänpaisteeseen. Aikomukseni oli etsiä Lieskakajo, mutta sitten muistin pentutarhan suulle odottamaan jääneen Kimalaistoiveen ja päätin käydä ilmoittamassa hänelle asiasta ihan ensiksi. Olihan kuningatar kuitenkin pitänyt minusta huolta kaikki nämä kuut ja kasvattanut minut kuin omansa.
Jolkottelin takaisin Kimalaistoiveen luo häntä pystyssä ja hymy huulilla. Pukkasin päälläni kolmijalkaisen naaraan rintaa kehräten, ja hän nuoli hellästi korviani.
”Pimentovarjon mukaan mestarini on Lieskakajo”, kerroin Kimalaistoiveelle ja astahdin vähän kauemmaksi tästä. ”Nimi on minulle tuttu, ja taidan suurin piirtein tietää, miltä hän näyttää, mutta minulla ei ole aavistustakaan, mistä löytäisin hänet. Sattuisitkohan sinä tuntemaan häntä?”

//Kimmo?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kuutamolaine oppilaineen oli komennettu partioon, mikä ei sinänsä haitannut häntä, sillä ulkona oleminen peittosi milloin vain yksin leirissä kököttämisen omien ajatustensa kanssa. Liikkeellä pysyminen auttoi nuorta soturitarta pitämään päänsä selvänä ja esti häntä vajoamasta pohjalle.
Tällä kertaa partiointi tuntui erityisen virkistävältä, sillä mukana oli myös hänen veljensä, Ampiaispisto. Kuutamolaine tunsi olevansa kaikista sisaruksistaan läheisin juuri kyseisen kollin kanssa, ja hänestä oli aina mukava viettää aikaa vanhemman veljensä kanssa.
Nyt hänet, Vihatassu ja Ampiaispisto oli määrätty merkkaamaan rajoja samalla kun muu partio piti vahtia. Kuutamolaine kävi toimeen vitkastelematta, mutta hänen ajatuksensa keskeytyi, kun Ampiaispisto kiri yhtäkkiä hänen rinnalleen kutsuen häntä kuuluvasti. Kuutamolaine vastasi naukuun huvittuneena, mutta pian kävi ilmi, että veljellä oli ollut ihan oikeaakin asiaa.
Kun Ampiaispisto esitti melko suoran kysymyksen Kuutamolaineen suhteesta Talvikkitakkuun, naaras tunsi korviaan alkavan kuumottaa kiusaantuneesti. Olivatko hänen tunteensa punertavaturkkista soturia kohtaan niin ilmiselvät, että myös muut näkivät ne?
Vasta muutaman viimeisen kuun aikana Kuutamolaine oli suostunut myöntämään itselleen, että piti Talvikkitakusta enemmän kuin vain ystävänä. Hän vietti tavalliseen tapaan paljon aikaa takkuturkkisen naaraan seurassa, mutta viime aikoina yhdessä vietetty aika oli tuntunut jotenkin erilaiselta. Aivan kuin hänen vatsaansa olisi ollut vangittuna kokonainen perhosparvi. Hän ei ollut vielä löytänyt oikeaa tapaa pukea tuntemuksiaan sanoiksi, ja nyt kun Ampiaispisto oli ottanut asian puheeksi näin suoraan, hänen kielensä meni ihan solmuun.
”Siis no, kyllähän me ystäviä olemme, mutta on siinä jotakin muutakin”, hän takelteli veljelleen ja yritti olla välittämättä vähän matkan päässä kävelevästä Lammikkotassusta, joka epäilemättä kuunteli tarkkaan heidän keskusteluaan. ”Tai siis, en osaa selittää sitä, mutta meidän ystävyydessämme on jotakin muutakin. Hän on hyvin erityinen kissa, enkä tunne ketään muuta kohtaan samanlailla kuin mitä tunnen häntä kohtaan.”
Kuutamolaine tunsi perhosten lepattelevan vatsanpohjassaan kun vain puhuikin tunteistaan Talvikkitakkua kohtaan. Hän vilkaisi veljeensä kaino hymy kasvoillaan, mutta huomasi, että jokin kollin olemuksessa oli muuttunut.

//Amppari?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Täytyi myöntää, että Jääviillon ajatus ei ollut hullumpi. Normaaleissa olosuhteissa en olisi edes harkinnut moista älyttömyyttä, etenkin kun se tuli Jääviillolta, mutta tylsyys oli saamassa minusta yliotteen ja kaipasin siihen kipeästi muutosta, vaikka se sitten tarkoittaisi säännöissä joustamista. Loppujen lopuksi kyllä toverimme uskoisivat ennemmin omiensa sanaa kuin joidenkin pahaisten eloklaanilaisten?
Siirsin katseeni Jääviillosta leiriaukioon ryhtyäkseni etsimään sopivaa uhria huijauksellemme. Sen täytyi olla joku niin sinisilmäinen typerys, jonka saisi vaivattomasti paria narua vetelemällä tekemään niin kuin halusimme ja ottamaan samalla tietämättään syyt niskaansa siitä. Eloklaanista löytyi monta tyhmää kissaa, mutta harmi kyllä jo reippaasti yli pari kuuta kestänyt kurinpalautus oli tehnyt heistä valppaita ja varovaisia, ja he harkitsivat nykyään tarkemmin sanomisiaan ja tekemisiään rangaistuksen pelossa.
Huomioni kiinnitti raitaturkkinen kolli, joka oli palannut juuri leiriin partion mukana. Kyseessä ei ollut kukaan muu kuin tunnettu ongelmatapaus, Vihatassu, jota kukin kuolonklaanilainen oli saanut ojentaa vuorollaan milloin mistäkin syystä. Jotkut pajut taipuivat vasta kun ne katkaistiin.
Oppilas suuntasi autiolle tuoresaaliskasalle ja ryhtyi valikoimaan itselleen saalista. Vaihdoin Jääviillon kanssa vaivihkaa katseita – kolli näytti myös huomanneen tilanteen potentiaalisuuden.
”Mennään.” Nousin ylös häntääni huiskauttaen ja lähdin tassuttamaan pahaa-aavistamatonta kollirukkaa kohti takaapäin. Oppilas tonki saaliskasaa niin keskittyneen oloisena, ettei huomannut minun ja Jääviillon tuloa, ennen kuin olimme jo aivan hänessä kiinni.
”Aijai, pikku matonen on löytänyt maasta omenan, joka ei kuulu sille”, virnuilin Vihatassulle ja katsoin tämän tassujen juuressa olevaa pulskaa hiirtä. ”Taidankin ottaa tämän.” Kurotin tassullani kohti jyrsijää, mutta Vihatassu läimäisi sen kauemmaksi sihisten.
”Tämä on minun saaliini”, kolli jyrähti, ja hänen raidallinen turkkinsa oli pörhistynyt närkästyneesti.
Luimistin korviani samalla kun kohotin tassuani, johon oli tullut pieni naarmu Vihatassun kynnestä. Lipaisin sitä ja maistoin veren metallisen maun kielelläni. Pahansuopa hymy levisi kasvoilleni – juuri sellainen virheliike, jota olimme kaivanneet.
”Uskallatko uhmata ylempiäsi, matonen?” sihahdin Vihatassulle. Katseeni kulki hänen ylitseen kollin toisella puolella olevaan Jääviiltoon, jonka jäänsiniset silmät välähtivät vaarallisesti. ”Eikös vain vartijoiden uhmaamisesta seuraakin rangaistus, Jääviilto? Etenkin, jos vartijaa on satutettu.” Nostin naarmun saanutta tassuani näytille.

//Jää?

Kirjoittaja: Saaga

Nyökkäsin. Karjuvirne oli aivan oikeassa enkä voinut tuomita häntä ollenkaan sen perusteella ettei hän halunnut pyytää kuolonklaanilaisilta mitään. En minäkään mitenkään haluamalla halunnut pyytää partioon pääsyä mutta kyllä me jotenkin selvittäisimme tämän tilanteen.
“Ei se mitään. Mennään tuonne ja katsotaan mitä tapahtuu”, sanoin ja nousin ylös. Jäseneni olivat aivan jäykkinä pitkästä istuskelusta, joten päätin venytellä jokaista jalkaani hiukan ennen kuin lähdin kävelemään. Tepsuttelimme hitaasti ja rauhassa kohti leirin pääaukiota ja Litteäkiveä. Katseeni kohtasi Pimentovarjon kylmän katseen ja ihan hetken ajan epäröin mutta astuin kuitenkin vielä askeleen lähemmäksi.
“Te kaksi. Ottakaa Rastaskukka, Virtaviima ja Lätäkkötassu mukaanne ja menkää partioon”, kuolonklaanin varapäällikkö käski ennen kuin edes ehdin avata suutani. Tyydyin nyökkäämään ja käännyin etsimään nimettyjä kissoja katseellani. Tämä olikin sitten käynyt helpommin kuin olin ajatellut sen käyvän. Hetkeksi jätin Karjuvirneen täysin huomiotta ja kutsuin Rastaskukan luoksemme. Virtaviima ja Lätäkkötassu, jotka olivat myös kuulleet käskyn tulivat luoksemme ja tassutimme ulos leiristä pienenä röykkiönä. Siinä kävellessämme katsahdin taas Karjuvirneeseen. Saisimmeko kenties saalistaa kahden jollain tietyllä alueella.

Partiomme oli matkannut kauemmas metsään ja hajaantunut saalistamaan kahtena joukkona. Minä ja Karjuvirne tassutimme vielä hiukan kauemmas lähtöpaikastamme. Vilkuilin ympärilleni ennen kuin käännyin katsomaan Karjuvirnettä.
“Ihan kuin oppilasaikoinani”, sanoin ääni täynnä tunteita, joiden olemassa oloa en edes ollut tajunnut tunnistaa. Olimme harjoitelleet niin monta kertaa kahden kesken Karjuvirneen kanssa saalistusta ja vaikka mitä muuta. Muistot valtasivat mieleni vaikka yritin työntää niitä pois. Pieni – miltei olematon – hymyn kare käväisi kasvoillani.
//Karju 🙂

Kirjoittaja: Elandra

”Aurinkohuipun partiota johtaa Tuimakatse. Hänen mukaansa lähtevät Rastaskukka, Ampiaispisto, Kuutamolaine, Vihatassu sekä Lammikkotassu”, Pimentovarjo mainitsi nimeni juuri silloin, kun sitä vähiten toivoin. Olisin enemmän kuin mielelläni viettänyt päivän Kultasiiven seurassa, mutta nähtävästi Kuolonklaanin varapäällikkö oli toista mieltä. Ellei tilanne olisi ollut mikä se oli, olisin kävellyt Pimentovarjon luokse ja vaatinut häntä antamaan minulle edes yhden vapaapäivän, kun edellisestä oli jo lähes neljäsosakuu! Nielin kuitenkin tappioni ja yritin nähdä partion valoisan puolen, joka ehdottomasti oli Kuutamolaine. Näinä synkkinä aikoina valoa elämääni toivat Kultasiiven lisäksi rakkaat perheenjäseneni. Olin kuitenkin tehnyt terävän, hieman huolestuttavan huomion Kuutamolaineen viimeaikaisesta käytöksestä. Naaras oli nimittäin viihtynyt huomattavan paljon erään tietyn kissan seurassa, tarkemmin ottaen Talvikkitakun seurassa. Ei siinä muuten mitään väärää olisi ollut, mutta kaksikko vaikutti vähän turhankin läheisiltä. Pelkäsin, että sisareni valitsisi kumppanikseen ennemmin Mesitähden tyttären kuin jonkun kollikissan. Ajatuskin siitä sai niskavillani nousemaan pystyyn. Se tarkoittaisi sitä, että sukumme kasvu tyssäisi Kuutamolaineen osalta, sillä kaksi naaraskissaa ei voisi jatkaa sukuamme millään. Eikö Kuutamolaine ymmärtänyt, miten suuren lahjan hän oli saanut vanhemmiltamme synnyttyään heidän pennukseen? Minun olisi puhuttava naaraalle ja tehtävä hänelle selväksi, että suvun jatkaminen oli lahja, joka jokaisen vanhempiaan kunnioittavan pennun pitäisi antaa vanhemmilleen.
Päätin, että ottaisin asian puheeksi partiossa, mikäli sopiva rako löytyisi.

Partion odottelu tuntui kestävän iäisyyden, sillä odotin kovasti pääseväni keskustelemaan Kuutamolaineen kanssa. Olisin lähestynyt mustavalkoista soturia jo aiemmin, mutta harmikseni hän oli ollut koko aamun sotureiden pesässä lepäämässä, enkä viitsinyt häiritä häntä tällaisella asialla.
Viimein aurinkohuipun hetki koitti, ja partion oli aika lähteä matkaan. Odottelin ensimmäisten joukossa sisäänkäynnin edustalla ja kohtasin iloisesti lähestyvän sisareni katseen. Kylmämielinen Tuimakatse oppilaineen olivat ottaneet paikan leirin sisäänkäynnin edustalta ja he odottivat kivikasvoisina muiden partion jäsenten saapumista. Tuimakatse vaikutti melko mitäänsanomattomalta kissalta. Hän ei juurikaan tehnyt itsestään numeroa kuten jotkut kuolonklaanilaiset, muttei hän kyllä kovin ystävälliseltäkään vaikuttanut. Pelkästään hänen tuima katseensa sai minut kuitenkin pysymään sopivan välimatkan päässä kollista.
”Nukuitko sinä hyvin?” kysyin Kuutamolaineelta, kun naaras oli päässyt vierelleni. Naaras nyökäytti päätään rauhallisesti:
”Ihan kohtalaisesti.”
Kun partion viimeinen jäsen, Vihatassu oli päässyt paikalle, Tuimakatse ilmoitti meidän lähtevän matkaan. Kuutamolaine jättäytyi minun taakseni pysyäkseen Vihatassun lähellä, joten kävelin aivan Rastaskukan kintereillä eteenpäin. Kun olimme päässeet leirin ulkopuolelle, Tuimakatse pysähtyi ja silmäili meitä hetken tuimalla katseellaan – aivan kuin hän olisi varmistanut, ettei yksikään vahdittavista ollut päässyt karkuun. En pitänyt siitä, miten tiukasti kuolonklaanilaiset seurasivat meidän liikkeitämme. Siispä kun Tuimakatseen keltainen katse käväisi minussa, väläytin hänelle häntä imitoivan, vähintäänkin yhtä tuiman katseen. Joko kolli ei huomannut sitä tai sitten hän vain ei välittänyt, se taisi olla ihan hyvä asia. Vaikka en pelännytkään kuolonklaanilaisia, en halunnut väkisin joutua vaikeuksiin.
”Suuntaamme Koivumetsään ja käymme rajan läpi aina kukkuloiden ohi ja joelle saakka. Lammikkotassu, sinä saat kulkea eloklaanilaisten perässä ja huolehtia, ettei kukaan yritä mitään”, viimeisen asiansa sanoessaan Tuimakatseen terävä katse pysähtyi hetkeksi Kuutamolaineen vierellä seisovaan oppilaaseen. Vihatassu oli viimeisten kuiden aikana löytänyt itsensä usein ongelmista. Oli suoranainen ihme, että kolli oli yhä hengissä kaikkien toilailuidensa jälkeen. Pelkäsin vähän, että hänen huono käytöksensä vieritettäisiin Kuutamolaineen syyksi…
Kun harmaaturkkinen kuolonklaanilaisoppilas oli kävellyt häntä pystyssä partion hännille, Tuimakatse lähti johdattamaan partiota eteenpäin. Suuntasimme kohti jokea, joka meidän tulisi ylittää päästäksemme Koivumetsään. Oli viherlehti, mutta tämä päivä tuntui viileämmältä kuin muut. Metsässä seikkaileva puhuri puikkelehti puiden välissä ja huojutti aluskasvillisuutta, puiden oksia ja pensaita minkä kerkesi. Välillä se myös iskeytyi inhottavasti vasten kasvojani tai nappasi maasta mukaansa multaa tai lehtiä ja lennätti ne meitä kohti. Sadetta ei ollut näkynyt moneen päivään ja metsä alkoi vaikuttaa melko kuivalta. Aluskasvillisuuden seasta pilkistävä multainen maa oli kuiva kuin mikä. Sentään taivas oli tänään pilvinen, eikä aurinko porottanut yhtä lämpimästi kuin viime päivinä. Kenties taivaan peittänyt tumma pilvipeite enteilisi sadetta. Toivoin, että mikäli niin olisi, sade alkaisi vasta, kun partiomme oli päässyt leiriin.

Tuimakatse komensi minut, Kuutamolaineen ja Vihatassun merkkaamaan rajoja. Partion muut jäsenet tarkkailisivat sillä välin ympäristöämme siltä varalta, että joku tai jokin vihollinen yrittäisi yllättää meidät. Kirin nopeasti edelläni kulkevan Kuutamolaineen kiinni, nyt jos koskaan olisi hyvä hetki ottaa puheeksi naaraan lähentyneet välit Talvikkitakun kanssa.
”Hei Kuutamolaine”, naukaisin kirkkaalla äänellä saaden heti nuoremman sisareni huomion.
”No hei vain”, naaraskissa lausahti kepeästi vitsaillen.
”Äh, ei se ollut minun asiani”, naukaisin terävästi ja kurtistin hieman kulmiani. Jatkoimme rajojen merkkaamista samalla, kun aloitimme keskustelun, jota ketunmitan päässä kävelevä Lammikkotassu selvästi kuunteli korvat höröllä.
”Mikä se juttu sinun ja Talvikkitakun välillä on? Tehän olette vain ystäviä, eikö niin?” utelin jopa turhankin suoraan. En halunnut kierrellä ja kaarrella, vaan halusin vastauksen heti.

//Kuutamo?

Kirjoittaja: Auroora

Lammikkotassu: 5kp –

Tähtimötaivas: 9kp – Voit nyt saada oppilaan ja pentuja.

Kujekulta: 6kp –

Karjuvirne: 11kp –

Lehtomyrsky: 11kp –

Sypressikuiske: 5kp –

Pimentovarjo: 27kp! –

Käärmetassu: 19kp –

Nopsatassu: 15kp –

Virtaviima: 5kp –

Jääviilto: 7kp –

Kirjoittaja: Elandra

Ymmärsin täysin, mitä Tähtimötaivas tarkoitti. Minäkin uskoin, että kuiden kestänyt puhumattomuutemme oli ollut ihan hyvä asia. Uskoin nimittäin, että mikäli Tähtimötaivas olisi hakeutunut pahimman suruni aikana seuraani, olisin saanut työnnettyä naaraan kauemmas luotani kenties pysyvästi. Se oli aikaa, jolloin en ollut hyvää seuraa kenellekään – en edes itselleni.
Ennen kuin ehdin vastata mustavalkean naarassoturin lausahdukseen, hän jatkoi jo seuraavaan aiheeseen:
“Voisimmeko vaikka mennä johonkin partioon? Haluaisin tehdä jotain.” Lähes välittömästi katseeni kääntyi Pimentovarjoon, joka oli ilmaantunut leirin pääaukiolle. Kuolonklaanin varapäällikön tehtävänä oli nykyisin Eloklaanin partioiden järjestäminen. Tähtimötaivaan ehdotus oli mielestäni hyvä, mutta siinä oli varjopuolensa: en halunnut jutella kuolonklaanilaisille, saati sitten pyytää heiltä yhtään mitään. Se oli kerrassaan alentavaa, eikä minusta ollut moiseen. Päätin vastata ystäväni ensimmäiseen lausahdukseen ja sivuuttaa hetkeksi hänen myöhemmän kysymyksensä.
”Ymmärrän, minäkin tarvitsin aikaa ajatella asioita rauhassa taistelun jälkeen. Yhdessä vietetty aika olisi voinut tuhota koko ystävyytemme, sillä minä en ollut todellakaan hyvää seuraa kenellekään silloin”, nau’uin matalalla äänellä ja väläytin Tähtimötaivaalle pahoittelevan katseen. Sitten katseeni kääntyi taas pois soturista ja suustani karkasi syvä huokaus.
”Partio olisi hyvä idea, mutta olen pahoillani, minä en voi alentua pyytämään palvelusta kuolonklaanilaisilta, emmekä pääse ilman sitä samaan partioon. Jos sinun kanttisi kestää kysymisen, lähden mielelläni mukaan partioon”, ääneni säröili, sillä minua inhotti ajatus siitä, että nytkin lähettyvillämme seisova kuolonklaanilainen kuuli sanani. Inhosin sitä, ettemme voineet puhua mistään, koskaan tai kenenkään kanssa kahden kesken ilman ylimääräisiä korvapareja. Tänäpäivänä ei ollutkaan olemassa henkilökohtaisia, intiimejä keskusteluita. Oli vain keskusteluita, jotka kuolonklaanilaiset kuulivat. Toivoin todella, ettei Tähtimötaivas pahastuisi kyvyttömyydestäni. Inhoni kuolonklaanilaisia kohtaan oli niin suurta, etten edes Tähtimötaivaan vuoksi voisi taipua poikkeukseen.

//Tähtimö? :/

Kirjoittaja: Elandra

Jääviilto oli jopa omaksi yllätyksekseen liittynyt vapaaehtoisesti entisen oppilaansa Virtaviiman seuraan. Se todellakin kertoi siitä, miten tylsää ja vastenmielistä elämä Eloklaanin leirissä oli. Ainoina seuralaisvaihtoehtoina olivat eloklaanilaiset ja muutama vaivainen kuolonklaanilainen. Ensimmäinen ei tullut kuuloonkaan. Jääviilto inhosi naapuriklaaninsa jäseniä enemmän kuin mitään, eikä olisi voinut kuvitellakaan saavansa yhdenkään heistä kanssa aikaiseksi järkevää keskustelua. Eloklaanilaiset olivat heikkomielisiä nössöjä, jotka eivät ymmärtäneet mistään mitään. Ainoita hetkiä, jolloin punaturkkinen soturi suostui keskustelemaan vihollisiksi katsomiensa eloklaanilaisten kanssa olivat ne, kun kolli komensi, valitti tai rankaisi heitä jostain. Yhtäkään edes vähän neutraaliin suuntaan taipuvaa sanaa eloklaanilaiset eivät olleet Jääviillon suusta kuulleet – tosin sellaiset olivat harvassa myös kuolonklaanilaisille.
Jääviilto oli samaa mieltä entisen oppilaansa kanssa; eloklaanilaiten toiminta totta tosiaan oli säälittävää. Pieniä rangaistuksia oli sadellut eloklaanilaisille viime aikoina tiuhaan tahtiin, mutta harmikseen Jääviilto ei ollut päässyt näitä antamaan. Hän olisi mielellään iskenyt kyntensä – vaikka sitten muuten vain – jonkin eloklaanilaisen kasvoille rangaistukseksi omista virheistään. Jääviilto olisi takuulla tehnyt niin ihan vain huvin vuoksi, ellei Pimentovarjo ja Henkäystähti olisi tarkastelleet jokaista sääntörikettä ja annettua rangaistusta. Jääviillon tavoitteena oli tällä hetkellä antaa itsestään mahdollisimman hyvä kuva mustaturkkiselle varapäällikölle, jotta tämä voisi jonain päivänä nimittää Jääviillon omaksi varapäällikökseen…
”Niinpä”, Jääviilto murahti vastaukseksi harmaaturkkiselle soturille ja käänsi jäisen katseensa kohti lähistöllä istuvaa eloklaanilaiskollia, ”pitäisiköhän meidän pitää vähän hauskaa.”
Sivusilmällään punaturkkinen kolli näki, kuinka Virtaviiman katse kääntyi vanhemman soturin puoleen. Jääviiltokin katsahti soturia, jonka kasvoille oli piirtynyt kysyvä ilme.
”Mitä sinulla nyt on mielessäsi?” Virtaviima tuhahti, mutta vaikutti selvästi kiinnostuneelta. Jääviillon kasvoille piirtyi huvittunut, pahansuopa virnistys. Ei hänellä oikeasti mitään kummoista suunnitelmaa ollut, mutta tämä tylsä päivä voitaisiin vielä muuttaa ei-niin-tylsäksi.
”Jos keksit tavan, miten saamme eloklaanilaiset huijattua rikkomaan sääntöjä, saat viihdykettä päivääsi”, Jääviilto kuiskasi hiljaa ja virnuili samalla. Eloklaanilaiset – eivätkä sen enempää kuolonklaanilaisetkaan – eivät saisi kuulla heidän suunnitelmistaan, jotka olisivat täysin sääntöjen vastaisia. Jääviilto ei edes ollut varma, mitä mieltä Virtaviima oli moisesta. Hän kuitenkin uskoi kouluttaneensa naaraan edes sen verran järkeväksi, että hän ymmärtäisi mitä todellinen hauskuus oli.

//Virta? 😀

Kirjoittaja: Saaga

En tiennyt pitikö minun vastata Karjuvirneelle hänen ehdotukseensa olla hiljaa ja vain istua, joten päätin olla vastaamatta. Hiljaisuus ei tuntunut enää niin painostavalta mutta ilmassa leijui ääneen sanomattomia lauseita, joiden halu tulla sanotuksi sai ajatukseni aivan sekaisin. Karjuvirneen hännän tuntu lavoillani sai oloni hieman paremmaksi. Pelkäsin, että kolli syyttäisi itseään ahdistuksestani mutta totuus oli ettei se liittynyt miltei ollenkaan häneen. Ilmeettömät kasvoni riitelivät niillä valuvien kyynelten kanssa täysin. Kun toinen ei vieläkään sanonut mitään, arvelin ettei hän vain löytänyt sanoja tai sitten hän halusi olla hiljaa. Molemmat vaihtoehdot kävivät minulle sillä en itsekkään tiennyt mitä sanoa tai ollakko vain hiljaa. Pikku hiljaa lause alkoi muotoutua päässäni oikein järkeväksi mutta, kun se oli valmis en uskaltanutkaan avata suutani. Mitä, jos Karjuvirne pitäisi minua outona sanomani jälkeen?
“Minulla on ollut ikävä sinua ja… ja minusta on ollut hieman ikävää, ettemme ole jutelleet pitkään aikaan mutta minusta tuntuu, että siinä kuitenkin oli puolensa. En tarkoita tätä pahalla vaan sillä että olen saanut aikaa ajatella”, sanoin. Jokainen sana vain liukui suustani ihan toisenlailla, kuin hetkeä aiemmin, kun en ollut saanut edes ääntäni kuuluviin.
“Voisimmeko vaikka mennä johonkin partioon? Haluaisin tehdä jotain”, jatkoin antamatta Karjuvirneelle aikaa vastata aikaisempaan kommenttiini. Ehkä, jos menisimme johonkin partioon yhdessä saisimme vähän muuta ajateltavaa ja piristyisimme. Ikävä oloni myllersi rinnassani siitä huolimatta, että hymyilin hiukan. Koitin peittää pahan oloni, jos se vaikka häviäisi sillä tavoin helpommin.
//Karju? :>

Kirjoittaja: Saaga

Kun Käärmetassu kertoi pitävänsä saalistuksesta enemmän kuin taistelusta, nyökyttelin ymmärtäväisesti. Tunsin naaraan tuskan hänen sanojensa mukaan “liiasta taistelemisesta”. Hetken päästä kertoilimme toisillemme unistamme. Tunsin jotain outoa yhteyttä naaraaseen, sillä hänkin oli nähnyt outoa unta vanhemmastaan. Tiesin, kuinka pelottavaa oli nähdä sellaisia unia vaikka olinkin kokenut niitä vain kaksi koko elämäni aikana. Käärmetassun äänensävy muuttui iloisemmaksi hänen kysyessään haluaisinko harjoitella saalistustekniikoita yhdessä. Minullekkin tuli iloisempi olo, kun ajattelin jotain muuta joten päätin nyökätä.
“Se olisi mukavaa”, lisäsin nyökkäykseni jälkeen, jotta saisin Käärmetassulle olon, että todella arvostin hänen seuraansa. Kaikki eloklaanilaiset olivat tosi mukavia mutta he eivät aina ymmärtäneet eleitäni. Saattoi johtua siitä, että olin viettänyt pentu-aikani kahdestaan erakkona pitkään eläneen isäni kanssa, joka ei myöskään ollut mestari elekielessä. Nousin ja tassutin Käärmetassun perässä hieman loitommalle muista kissoista. Tilaa ei ollut liikaa mutta tarpeeksi kuitenkin, joten panimme toimeksi ja ryhdyimme opettelemaan eri saalistustekniikoita. Pudottauduin saalistusasentooni ja katsahdin sitten Käärmetassuun. Olimme Hilehuurteen kanssa hioneet juuri tätä samaa asentoa mutta se ei vieläkään näyttänyt tai tuntunut luontevalta.
“Oletko sinä hyvä vaanimisasennossa? Minusta se tuntuu luonnottomalta ja oudolta”, kerroin mietteliäänä.
//Käärme?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Leukani avautuivat isoon haukotukseen. Aurinko oli ohittanut huippunsa jo hyvän aikaa sitten, ja Eloklaanin leirissä oli tylsän hiljaista. Eloklaanilaiset olivat taipuneet Kuolonklaanin vallan alle kuin nuoret pajut, ja rautainen kuri piti huolen siitä, että sama jatkuisi vielä pitkään. Kieltämättä olisin kaivannut enemmän tottelemattomuutta, sillä se olisi tarjonnut helpotusta tähän ajatukset turruttavaan tekemisen puutteeseen.
Seurasin laiskasti katseellani pentutarhasta ulos tepastelevia pentuja sekä näiden perässä tulevaa kuningatarta. Silmätikukseni oli valikoitunut joukosta valkoisella turkillaan erottuva räkänokka, joka sattui olemaan yksi Mesitähden vastenmielisen monista jälkikasvuista. Tämä rääpäle muistutti kuitenkin isäänsä häiritsevän paljon ulkonäöltään, ja kenties juuri siitä syystä koin tarvetta ojentaa pentua muita kovemmin. Se antoi minulle samanlaisen tyydytyksen tunteen kuin jos olisin saanut kurittaa Eloklaanin päällikköä itseään. Eihän se sama ollut, mutta riitti pitämään minut järjissäni näissä tukahduttavissa olosuhteissa.
”Tähän Eloklaanin pelkurien löyhkään ei vain koskaan totu”, halveksiva tuhahdus tunkeutui ajatuksiini, ja tiesin katsomattakin, kuka viereeni tullut kissa oli.
”On vaikea uskoa, että näin selkärangattomat kissat ovat koskaan pystyneet muodostamaan klaanin omillaan”, murahdin puolestani ja vilkaisin sivusilmällä Jääviiltoa. Punertavaturkkinen soturi oli edelleen inhokkilistani kärkipäässä, mutta täällä haisevien eloklaanilaisten ympäröimänä jopa hänen seuransa tuntui siedettävältä. ”On säälittävää, miten he eivät enää edes yritä vastarintaa. Tylsistyn kuoliaaksi, jos en pääse pian rankaisemaan jotakuta.” Se onkin ainoa hauska asia tässä hommassa, lisäsin mielessäni.

//Jää?

Kirjoittaja: Käärmis

Nopsatassu kertoi, että oli vasta herännyt ja kertoi harjoituksistaan. Sitten hän kysyi pidinkö enemmän saalistuis- vai taisteluharjoituksista.
“Tykkään enemmän saalistaa. Kaikki se taistelu sai minut lähes vihaamaan taisteluharjoituksia”, totesin ehkä hieman naurahtaen.
“Tiedätkös sen jälkeen olenkin nähnyt sellaista ärsyttävää painajaista, jossa emoni tuli tänne. Hän ensin vain riehuu ja hänet painetaan maahan. Unen lopuksi kuitenkin olen jo hyvin tajunnut, että hän yritti etsiä minut käpäliinsä ja ehkä jopa hankkiutua minusta eroon. Mitä mieltä olet, voiko se tarkoittaa jotain?”
“En kyllä tiedä”, kolli naukaisi. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän jatkoikin. “Oikeastaan näin viime yönä unta siitä, että isäni oli minun ulottumattomissani ja kun viimein pääsin hänen luokseen hän oli kuollut”, kolli kertoi. Laskin häntäni hänen selälleen.
“Mutta onneksi se oli vain unta”, naukaisin yrittäen saada tämän mielialaa kohennettua. “Haluatko tehdä jotain? Voimme vaikka harjoitella tässä aukion reunassa yhdessä eri saalistustekniikoita”, ehdotin kollille hymyillen. *Toivottavasti tämä piristäisi häntä ja saisi hänet taas paremmalle tuulelle!* ajattelin.

Kirjoittaja: Saaga

Käärmetassu katsoi minuun kysyttyään miten minun päiväni oli sujunut. Tosiaan en ollut ehtinyt tehdä oikein mitään.
“Olin eilen niin pitkään harjoituksissa, että heräsin vasta äskettäin”, kerroin lyhyesti. En jaksanut alkaa selittää unestani vaikka olisi tehnyt mieli, sillä se ei välttämättä olisi ollut paras tapa tutustua uuteen kissaan.
“Tunnen tuskasi. Uiminen ei ole myöskään minun juttuni, jos totta puhutaan ehkä pelkään vettä ihan hiukan. Mutta vain vähän. Äläkä sitten kerro Hilehuurteelle!” tokaisin ja naurahdin tehden tilanteesta hiukan kevyemmän. Käärmetassu vaikutti oikein mukavalle kissalle, josta voisin jopa saada ystävän itselleni. Käärmetassu nyökytteli, kun puhuin. Rakastin hänen elekieltään niin kovin! Kerrankin joku vaikutti siltä, että oli mukana ja kuunteli todella mitä sanoin.
“Harjoittelimme eilen hänen kanssaan saalistusta. Se sujui ihan hyvin. Tykkäätkö sinä enemmän taistelu- vai saalistusharjoituksista?” kysyin kiinnostuneena toisen mielipiteestä. Itse pidin saalistuksesta enemmän. Jos meistä nyt kerran tulisi ystäviä, voisimme hyvin jopa harjoitella yhdessä, jos Käärmetassulle se sopisi. Sitä paitsi oli mukava kuulla myös muiden puhetta toisinaan vaikka pidinkin äänessä olemisesta.
//Käärme?

Kirjoittaja: Käärmis

Pilkukas kolli nauroi minulle ja tervehti minua.
“Sattuiko sinuun?” hän kysyi, kun kompuroin ylös.
“Ei suinkaan. Olen tottunut rämähtämään naamalleni”, naurahdin ja siistin hieman kosteaa turkkiani, johon oli tarttunut kaikenmoista moskaa. “Näytit olevan yksin ja kun minulla ei sattunut olemaan juuri nyt mitään seuraa ajattelin tulla jututtamaan sinua”, naukaisin varovasti ja katsoin kollia hymyillen. “Eihän se haittaa?”
”Ei haittaa! Itseasiassa tykkään, rakastan jutustelua.” Nopsatassu naukaisi. Hymyilin hänelle.
*Hän vaikuttaa mukavalta*, ajattelin iloisesti.
”Mitä sinä olet tehnyt tänään?” kollin kysymys sai minut taas maan tasalle.
“Minulla oli untiharjoituksia”, naukaisin ja pörhistin turkkiani. “Loppupelissä, ei ihan minun juttuni”, tokaisin huvittuneena ja Nopsatassu hymyili minulle.
“Entä sinä? Mitä sinä olet tehnyt tänään?” kysyin kohteliaasti ja katsoin kollia hiljaa. *Toivottavasti hänellä on mennyt hyvin enkä rasita häntä kysymyksilläni. Haluan vain olla mukava ja kohtelias ja olen hänelle kyllä tukena jos hän sitä tarvitsee! Tai siis olen tukena, jos vain voin ja jos se auttaa. Miksi minä aina ryhdyn ajattelemaan näin paljon? Voisinko vain lopettaa!*

Kirjoittaja: Saaga

Olin harjoitusten jälkeen niin poikki, että onnistuin juuri ja juuri tallustamaan pesään. Käydessäni makuusijalle makaamaan nukahdin miltei heti.

Avatessani silmäni huomasin olevani ihan jossain muualla kuin omalla makuusijallani Eloklaanin leirissä. Lunta tuprutti taivaalta ja kylmyys tykytti luissa ja ytimissä.
“Salamanteri?” Jupiterin ääni kantautui korviini tuulesta huolimatta. Näin tumman hahmon kompuroivan kohti minua sankassa lumisateessa.
“Isä?” ääneni miltei hukkui tuulen kohinaan.
“Olen tulossa!” huusin kovempaa, jotta ääni kantaisi tuulen äänen yli. Sydämeni tykytti hurjasti. Tunsin vaaran tunteen keskuudessamme ja Jupiterin luo pääsy tuntui ainoalta tavalta päästä turvaan. Lähdin tarpomaan kohti tummaa hahmoa mutta mitä pidemmälle menin sitä kauemmas Jupiter tuntui katoavan.
“Älä mene!” huusin epätoivoisesti.
“Apua! Salamanteri auta minua!” tuskan huudot tuntuivat sietämättömiltä. Mitä isälle oli tapahtumassa?
“Tule tänne! Ole kiltti!” pyysin. Kyyneleet valuivat poskilleni. Verta hyytävä kiljaisu sai minut täysin paniikkitilaan.
“Jupiter!?” huusin niin kovaa kuin kykenin. Vihdoin pääsin isän luo. Kauhistuksekseni sain huomata hänen makaavan maassa. Valkoinen lumi hänen allaan värjäytyi nopeasti kirkkaan punaiseksi.
“Ei! Ei!” itkin isän ruumiin yllä. Oli selvää, että hän oli kuollut.

“Nopsatassu?” etäinen ääni havahdutti minut unesta. Räväytin silmäni auki ja nousin äkkiä istumaan. Syreenitassun huolestunut ilme sai minut palaamaan takaisin todellisuuteen unestani.
“Huusit unissasi. Näitkö painajaista?” Syreenitassun ääni oli hellä ja huolehtiva.
“Näin unta, että isäni kuoli”, sanoin ja kyyneleet valuivat poskilleni. Syreenitassu silitti hännällään lapaani ja siirtyi hieman lähemmäs.
“Se oli vain unta, mutta minua kaivataan nyt partioon. Voidaan jutella myöhemmin”, Syreenitassu sanoi ja lähti. Nyökyttelin ja huikkasin vielä hyvästit hänen peräänsä. Se oli tosiaan ollut vain unta. Nousin ja tassutin ulos pesästä. Istuuduin leirin laidalle ja huokaisin. Oli jo päivä mutta olin saanut ihan kunnialla nukkua pitkään eilisen rankkojen harjoitusten takia. Yhtäkkiä, joku naaras oppilas törmäsi minuun ja huudahti jotain pöön tapaista.
“Hei vain”, sanoin ja käännyin katsomaan naarasta, joka kompuroi pystyyn. Naurahdin hassulle törmäykselle aivan avoimesti.
“Sattuiko sinuun?” kysyin hymyillen naaraalta, jonka tunnistin Käärmetassuksi.
//Käärmes? 😀

Kirjoittaja: Käärmis

Lehtomyrsky sanoikin, ettei ollut tiennyt minulla olevan emo. Katsoin häntä vaivaantuneena.
*Tietenkin minulla on emo senkin hölmö karvapallo! Hän vain ei ole täällä…* mietin. Sen jälkeen Lehtomyrskyn keskustelu alkoi lähteä tassuista, sillä hän kysyi oliko emoni kuollut ja sitten alkoi hölöttää tähtiklaanista. Katsoin naarasta kauhistuneena ja katsoin hänen ylitseen erästä kuolonklaanilaista, joka oli tuimasti tulossa meitä kohti. Tämä määräsi Lehtomyrskylle rangaistuksen ja jäin siis yksin. Ajattelin taas emoani.
“Hei! Lähdettäisiinkö harjoituksiin?” havahduin Kultasiiven ääneen. Katsoin mestariani pöllämystyneenä. Hänen ilmeensä oli lempeä, mutta vakava. Nyökäytin päätäni. “Keitä lähtee mukaan?”
Kultasiipi heilautti häntäänsä erästä kuolonklaanilaista kohden. “Leppävarjo”, naaras naukaisi. Nyökäytin päätäni jälleen kerran ja lähdimme matkaan.
Tallustin jonon perällä edessäni Kultasiipi ja johdossa Leppävarjo. Katselin reviiriä hiljaa mietteissäni ja olin törmätä mestariini, kun pysähdyimme.
“Harjoitellaan tällä kertaa uimista. On lämmin päivä ja vesi viileähköä, joten uskon, että selviät”, naaras naukui leikkisästi. “Uiminen on tärkeä taito ja vaikka osaatkin sen jo jotenkuten, sitä täytyy harjoitella vielä lisää.”
“Selvä. Miten aloitamme?” kysyin kiinnostuneena. “Aloitetaan helpolla. Yritä vain pitää pääsi pinnalla. Älä mene liian syvälle, jotta et joudu virran mukaan ja/tai huku”, naaras selitti tiukasti. Tallustin hitaasti veden äärelle ja värähdin, kun sen viileä vesi iski tassujani.
“Potki takatassuillasi ja kauho vettä edestäsi niin se lähtee luonnistumaan”, Kultasiipi naukui vielä perääni. Hengitin syvään ja harpoin veteen niin pitkälle, että vatsakarvani olivat täysin märät. Joen virta tuntui puskevan minua kovin, mutta onnistuin horjuen pysymään pystyssä.
“Okei, nyt vain laskeudun hieman ja yritän uida”, mutisin itsekseni hiljaa ja otin vielä askeleen syvemmälle. Virtaus tuntui inhottavan voimakkaalta, muttei kuitenkaan liian voimakkaalta. Ryhdyin nyt potkimaan vettä tassuillani ja pidin päätäni pitkällä pinnan yläpuolella. Nielin lähes hatkuvasti vettä, kun sitä iskeytyi naamalleni. Kun olin mielestäni uinut tarpeeksi, kapusin litimärkänä ulos vedestä. Kultasiipi katsoi minua ylpeästi.
“Ei paha. Osaat ainakin uida”, naaras sanoi hymyillen ja heitti häntäänsä, “mutta osaisitko sukeltaa?”
Värähdin ajatellessa, miten katoaisin pinnan alle ja huuhtoutuisin veden mukana kauas pois, mistä kukaan ei koskaan löytäisi minua.
Työnsin ajatukseni taka-alalle ja laskeuduin taas veteen.
“Ole varovainen äläkä mene liian syvälle! Ensiksi vain käytät päätäsi veden alla niin, että tassusi ovat tukevasti joen pohjalla!” mestarini ohjeisti. Minua jännitti, ei vain siksi, että tämä oli ensi kertani, vaan mestarini ja kuolonklaanin Leppävarjo olivat koko ajan tarkkailemassa minua.
Laskeuduin veteen ja jännitys tuntui säteilevän ilmassa. Hengitin keuhkoni täyteen ilmaa ja painoin pääni veden alle. Tuntui kummalta, kun vettä tunki korviini asti. Silmät kiinni puristettuna olin hetken ajan veden alla, ja sitten ponkaisin äkkiä pystyyn päätäni päristellen.
“Hyi! Minulla meni vettä varmaan aivoihin asti”, marisin kovaan ääneen. Kultasiiven viikset väpättivät hilpeästi, mutta hän ei sanonut mitään. Könysin pois vedestä kuivalle maalle ja ryhdyin sukimaan vettä tihkuttavaa turkkiani.
“Näytän vairmaan aivan rotalta, kun turkkini on näin märkä”, sihahdin itsekseni ja käännyin taas mestarini puoleen.
“Tuota… eihä minun tarvitse jatkaa vielä?” kysyin toivoen kieltävää vastausta.
“Voimme kyllä jatkaa huomennakin mikäli niin haluat”, Kultasiipi ehdotti. Nyökkäsin ja katsoin kuolonklaanin Leppävarjoon hiljaa. Kolli näytti patsaalta. Hän oli tuskin liikkunut koko aikana ja hän oli ollut myös koko ajan täysin hipihiljaa.
Kävelin turkkini kosteina piikkeinä törröttäen takaisin leiriin. Tunsin itseni niin typeräksi.
*Näytän varmaan aivan isokokoiselta siililtä!* ajattelin tympeänä. Olisin mennyt taas Lehtomyrskyn luo, mutta en nähnyt häntä äkkiseltään. Kun olin lopettanut vanhemman naaraan etsimisen huomasin kauempana Nopsatassun. En ollut jutellut ennen hänen kanssaan, mutta muistin miten hänet oli nimitetty Nopsatassuksi.
Hiivin täplikkään kollin luokse hiljaa, ja päästyäni tarpeeksi lähelle loikkasin.
“Pöö!” huudahdin ja rämähdin tämän tassuihin.

//nopsa?

Kirjoittaja: Auroora

Kuuntelin silmät siristettyinä Pohjaharhaa. En ollut varma, halusinko luottaa siihen, ettei hän todellakaan tiennyt mitään. Oli vaikea uskoa, etteikö Väärävarjo olisi halunnut kertoa pojalleen edes jotain emostaan: jotain hänen persoonastaan, jotain heidän tarinastaan. Toisaalta Pohjaharha ei ainakaan minun korvaani vaikuttanut valehtelevan.
”Tietysti klaanin varapäällikkönä minua kiinnostavat kuolonklaanilaisten asiat”, vastasin kollisoturin kärkkääseen kysymykseen. Hymyilin viileästi. ”Ja kenties minä nautin juoruilemisesta. Joka tapauksessa, haluan selvittää, kuka emosi on. Ei huolta, en halua hänelle mitään pahaa. Haluan vain olla perillä asioista.”
Päättelin, etten saisi keskustelusta enää mitään irti, joten käännyin leirin suuntaan. Kuulin Pohjaharhan seuraavan minua, pehmeät askeleet kuivalla viherlehden maaperällä tahdittaen matkaamme takaisin leiriin. Kolli ei erityisemmin näyttänyt yhdeltäkään epäillyistä: selvästi hän oli perinyt valkoisen turkkinsa ja meripihkaiset silmänsä isältään. Mikään hänen olemuksessaan ei muutenkaan muistuttanut minua yhdestäkään niistä naaraista, jotka olisivat saattaneet olla hänen emonsa. Paitsi hänen suoraselkäisyytensä ja pakkomielteisyytensä sääntöjä kohtaan: ne toivat mieleeni Tuhkajuovan, joka oli aina ollut moitteeton soturi, joskus jopa ärsyttävyyteen asti. Se oli samalla kuitenkin syy, miksi Tuhkajuova ei voinut olla Pohjaharhan emo. Hän ei ikinä hairahtaisi kunniallisen kumppanin polulta, vaikka hänen kumppaninsa sattuikin olemaan täysi idiootti.
Kun lähestyimme leiriä, vilkaisin taas taakseni Pohjaharhaan.
”Vaikka et ehkä koe tarpeelliseksi peitellä taustaasi, suosittelisin toistaiseksi pitämään suusi supussa asiasta”, sanoin varoittaen. ”Sille on syynsä, miksi isäsi ei ole kertonut emostasi mitään. Väärävarjo varmasti yrittää suojella häntä. Koska synnyit silloin, kun hän vielä oli Kuolonklaanin jäsen, ei klaanien sääntöjä ole rikottu: on kuitenkin todennäköistä, että asia on muuten arka. Älä aliarvioi, kuinka ketkuja jotkut kuolonklaanilaiset saattavat olla. Tiedän kissoja, jotka palaisivat halusta selvittää emosi henkilöllisyyden ja kiristää tätä. Joidenkin asioiden kanssa on parempi olla mieluummin hiukan liian varovainen.”
Sen sanottuani nyökkäsin eloklaanilaiselle soturille ja astelin hänen edellään leiriin. Olisi parempi, ettei esimerkiksi Jääviilto saisi tietää asiasta. Hän ei ollut mikään tyhmä kissa, vaikka usein halusinkin ajatella niin. Soturi varmasti päätyisi samaan lopputulemaan kuin minä: Pohjaharhan emo tuskin haluaisi, että totuus kävisi julki. Ja vaikka minun oli myönnettävä, että itsekin olin jo leikitellyt sillä ajatuksella, että saattaisin käyttää tätä tietoa hyväkseni, olisi totuus varmasti paremmassa tallessa minulla kuin Jääviillon kaltaisella lierolla. Vaikka suhtautumiseni kuolonklaanilaisiin sotureihin oli muuten melko välinpitämätön, olivat monet kokeneista sotureista minulle tärkeitä klaanitovereita.

Seuraavana päivänä päätin etsiä Väärävarjon tassuihini ja vaikka hakata tiedon hänestä ulos. Olin ilmoittanut itseni mukaan erääseen hänen johtamaansa partioon, ja kuljin nyt eloklaanilaisten joukon hännillä. Kyseessä oli metsästyspartio, mutta minä en tietenkään kantanut mukanani yhden yhtä saalista. Kunnon soturi olisi kenties edes yrittänyt saalistaa jotain, mutta minä en nähnyt sille mitään syytä. Minä ja kuolonklaanilaiset saimme joka tapauksessa syödäksemme, enkä todellakaan aikonut metsästää Eloklaanille yhden yhtä hiirtä syötäväksi. Sitä paitsi minulla oli jo tassut täynnä töitä vihollisklaanin jäsenten valvomisessa.
Paluumatkalla, ennen kuin ehdimme leiriin, kirin Väärävarjon rinnalle. Kollin katse oli viileä, kun se kohtasi omani.
”Haluan puhua kanssasi”, sanoin, enemmänkin ilmoittaen asiasta hänelle kuin kysyen häntä. Väärävarjo suuntasi katseensa takaisin eteen, mutta nyökkäsi. Leiriin saapuessamme hän päästi eloklaanilaisten jonon ohitseen ja jäi seisomaan suuaukolle kanssani.
”Mitä puhuttavaa sinulla voisi olla kanssani?” hän kysyi epäluuloisena. Epäluuloisuuteen hänellä oli kaiketi syytäkin, sillä en yleensä tuhlannut eloklaanilaisiin aikaani paitsi silloin, kun jaoin heille rangaistuksia. Kun kohtasin hänen siristettyjen silmieni katseen tajusin, etten varmaankaan saisi soturista mitään irti. Miksi hän kertoisi minulle yhtään mitään, kun ei ollut Pohjaharhallekaan suonut emostaan muuta tietoa kuin sen, että hän oli kuolonklaanilainen? Soturi ei myöskään pelännyt minua: hän kohtasi katseeni vakaasti, olemus epäluuloisuudesta huolimatta rentona.
Päätin kuitenkin ainakin yrittää.
”Sinulla on poika, Pohjaharha”, sanoin sen enempää kiertelemättä ja kaartelematta. ”Hänen emonsa on kuolonklaanilainen.”
Väärävarjon ilme ei värähtänyt.
”Niin?”
Siristin silmiäni kollille. Hänen oli tiedettävä, mitä ajoin takaa, mutta ehkä hän esitti olevansa tyhmä. Tai kenties hän vain halusi vältellä aihetta ja toivoi, että en alkaisikaan kyselemään Pohjaharhan emosta.
”Kuka hän on?” kysyin yksinkertaisesti ja katsoin Väärävarjoa terävästi silmiin. Hän näytti siltä, että oli odottanutkin tätä kysymystä, mutta huomasin, miten soturin katse käväisi nopeasti muualla. Hän ei halunnut käydä tätä keskustelua.
”Se ei kuulu sinulle yhtään mitenkään”, hän sanoi kohauttaen lapojaan välinpitämättömästi. ”Emme rikkoneet mitään lakia tai sääntöä. Pohjaharha syntyi, kun minä olin vielä Kuolonklaanin jäsen.”
Huokaisin syvään.
”Tiedän sen. Siltikin haluaisin saada tietää, kuka tämä mysteerinaaras on. En siksi, että pääsisin kiristämään häntä tai mitään sellaista, jota varmaan minulta odottaisit. Olen yksinkertaisesti utelias.”
Väärävarjo kohotti kyseenalaistaen kulmiaan ja muistutti minua taas, miksi en ollut koskaan enemmin pitänyt hänestä. Väärävarjo osasi olla liian uskalias.
”Minua ei oikeastaan kiinnosta sinun syysi. Takaan, että minusta et saa mitään irti. Oletan, että olet puhunut asiasta Pohjaharhan kanssa, ja tiedät, ettei hänkään tunne emoaan. Miksi kuvittelet, että kertoisin sinulle mitään poikani emosta, kun en ole kertonut hänelle itselleenkään mitään?”
”Jos Pohjaharha on syntynyt Kuolonklaanissa, hän on kuolonklaanilainen. Hänen siis kuuluisi olla Kuolonklaanissa, kotonaan”, sanoin haastaen. En ollut koskaan väittänyt olevani likaisten keinojen yläpuolella. ”Se on järjestettävissä. Minä voin järjestää sen, jos haluan. Voin viedä hänet pois Eloklaanista.”
Väärävarjo mietti hetken sanojani, mutta pudisti sitten päätään.
”Kuvitteletko voivasi kiristää minua noin? Ensinnäkin, en usko sinun oikeasti haluavan sitä. Toiseksi, Henkäystähti ei ikimaailmassa hyväksyisi klaaniinsa Eloklaanissa koko elämänsä viettänyttä kissaa, jonka verestä puolet on erakolta peräisin. Mutta hyvä yritys.”
Puuskahdin ärsyyntyneenä. Väärävarjo ei ollut mikään tyhmä kissa, eikä minun sellaisena olisi kannattanut häntä pitää. Kenties olisi aika myöntää tappioni, ainakin tämän taistelun osalta. Tästä soturista en saisi mitään irti, aivan kuin hän oli varoittanut.
”Selvä. Aion kuitenkin selvittää hänen emonsa henkilöllisyyden, vaikka en saisikaan sinulta apua”, murahdin ja pyöräytin silmiäni. ”Palaa takaisin leiriin. Lähetä Pohjaharha luokseni.”
Väärävarjo ei jäänyt väittelemään kanssani sen enempää vaan ravasi tiehensä, olemus hiukan kireänä. Minä istuuduin auringon lämmittämälle sammalmättäälle odottamaan.
Miksi oikeastaan olin näin kiinnostunut tästä asiasta? Mikään ei tulisi muuttumaan, vaikka saisinkin selville, että jollain Kuolonklaanin naaraalla oli kumppanuuden ulkopuolinen pentu eloklaanilaisen soturin kanssa. En halunnut ajatella syyn olevan vain se, että saisin kiristysmateriaalia, josta kenties olisi tulevaisuudessa hyötyä. Pohjaharhan emo tuskin oli kissa, jota koskaan halusin satuttaa tai josta koskaan voisi olla minulle mitään hyötyä. Kenties minua vain häiritsi se, että klaanissa oli tapahtunut jotain tällaista minun huomaamattani.
Hetken kuluttua Pohjaharha ravasi luokseni ja laskin katseeni sinisistä taivaista hänen meripihkaisiin silmiini. Pikkukaaoksella oli myös meripihkasilmät, mutta muuten en erottanut niissä samaa näköä. Toisaalta en ollut koskaan välittänyt katsoa häntä kovin tarkasti.
Nousin seisomaan ja venytin hiukan selkääni. Lähdin kävelemään kauemmas leiristä odottaen Pohjaharhan lähtevän seuraamaan minua.
”Isästäsi ei irronnut mitään”, tokaisin happamana. ”Eikö sinua kiinnosta tietää emostasi enempää? Kenties sinulla kävisi parempi tuuri, jos yrittäisit kysellä Väärävarjolta lisää tietoa tästä naaraasta.”

//Pohja?

KP-boosti käytössä