Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Saaga

Istuskelin Aurinkoroihun rinnalla aukiolla.
“Olen ajatellut yhtä asiaa”, sanoin hiljaa. En halunnut rikkoa rauhaisan hetken tuntua puhumalla turhan kovaan ääneen.
“Kerro toki”, Aurinkoroihu naukui ja katsoi minua.
“Haluaisin lisää pentuja. Edes yhden pentueen”, sanoin. Yhdessä unessani olin nähnyt pienen pennun mutta en muistanut unesta muuta. En pitänyt sitä syynä pentujen haluamiseen mutta olisi ihana, jos saisin taas huolehtia pikkuisista.
“Minulla ei ole mitään sitä vastaan. Ehkä kuitenkin odottaisin vielä, koska tämä tilanne on aika epämukava enkä haluaisi tuoda yhtäkään pentua tähän tilanteeseen”, Aurinkoroihun ääni oli hieman surumielinen mutta ymmärsin tuon syyn kyllä täysin.
“Niin”, maukaisin ja katselin ympärilleni. Tilanteemme oli kyllä suoraan sanottuna aika todella ärsyttävä.

Makoilin makuusijallani klaaninvanhimpien pesässä. Jalkaani särki epämukavasti enkä oikein saanut tehtyä mitään. Ulos lähtemisessä olisi puolensa mutta, kun Lehtomyrsky tuli pesään ja ilmoitti tulleensa siivoamaan pesää ja suorittamaan rangaistustaan Tähtiklaanista puhumisesta päätin jäädä nuoren soturin seuraksi. Hänen pyynnöstään hain lisää sammalia pesien pehmusteiksi. Tiputin sammalet naaraan viereen ja siirryin kauemmas katselemaan, kun tuo siirtyi vaihtamaan minun alusiani. Miksiköhän Lehtomyrsky oli puhunut Tähtiklaanista? Minusta oli ihan typerää ettemme saaneet uskoa mihin halusimme vaan meidän piti leikkiä ettei Tähtiklaania olisi. En halunnut mennä muiden mukana ja olla puhumatta siitä siksi, että kuolonklaanilaiset rankaisisivat minua vaan halusin leikkiä, että se oli vähän kuin oma päätökseni. Sillä tavoin en tuntenut syyllisyyttä.
“No. Onko sinulla jo kumppania?” kysyin vihjailevasti hymyillen. Lehtomyrsky katsahti minuun ennen kuin vastasi.
//Lehto?

Kirjoittaja: Ampiainen

”Jaah… ajattelin vain untani. Unessani emoni tuli tänne”, käärmetassu kertoi.
”Emo? En tiennyt että sinulla on emo…”, hämmästelin. Käärmetassu näytti vaivautuneelta ja hän vetäytyi kauemmas minusta. Lähestyin naarasta huolestuneena ja miettin olinko sanonut jotain pahaa? Minua harmitti että olin saanut käärmetassulle vaivautuneen oloon…
”A-anteeksi…” Mumisin nolona.
”Onko emosi kuollut? Onko hän tähtiklaanissa?” Kysyin uteliana.
”Olen varma että hän olisi siellä ainakin jos hän on kuollut, uskon myös isäsi olevan siellä, he kyllä varmasti suojelevat sinua tähtiklaanista olen myös varma että tähtiklaani pelastaa meidät”, aloin höpisemään tähtiklaanista.
Yhtäkkiä kuulin taakani kuolonklaanin kissan tassujen rapinaa ja tämä huomauti minulle:
”Mitäs täällä rikkotaan sääntöjä? Etkö tiedä että ei saa puhua teidän niistä mukamas esi-isitäne?” Kuulin kuolonklaanilais kollin kylmän äänen ja tunnistin kollin leppävarjoksi.
”A-anteeksi… E-en tarkoittanut…”, takeltelin Kauhistuneena.
”En ole kuuro, mutta saat tästä rangaistuksen”, leppävarjo naukaisi kylmästi.
”M-minkä…” Kauhistuin. Leppävarjon ilme ei muuttunut se oli koko ajan ilmetöön se teki minulle epämiellyttävän olon…
”Sinun täytyy siivota pesiä ja et saa poistua leiristä kahteen päivään”, leppävarjo naukaisi kylmästi ja ilmeetömästi. Kolli menni pimentovarjon luo raportoimaan koheluksestani… Käännyin käärmetassun puoleen ja pahoitelin että minun oli poistuttava. Naaras nyökkäsi ja jäi miettimään emostaan mistä koko jupakka oli alkanut… Menin klaaninvanhimpien pesään ja Selitin että minun pitäisi siivota heidän maakualusenssa. he katselivat vähän hämillään minua, varmaan siksi että olin nyt soturi…
”No… Sain rangaistuksen kun puhuin siitä mistä emme saa nyt puhua”, selittin. Klaaninvanhiman katselivat hetkiseen toisiaan ja tassutivat ulos yhtä lukuunottamatta hän oli nuorin heistä hänen ei olisi vielä edes tarvinnut olla täällä mutta hänen jalkansa oli rampautunut eikä hän voinut enään olla soturi…
”Miksi et mennyt muiden mukaan ulos?” Utelin samalla kun vaihdoin viherkatseen makualusia.
”Jalkaani särkee ja makoileminen huvittaa tällä hetkellä enemmän kuin ulkona oleminen.” Sypressikuiske vastasi.
”ai, no haluatko jutella se olisi mukavaa näin pesiensiivouksen ohessa”, kysyin samalla kun yritin saada sammalia hyvin.
”Sopii”, Sypressikuiske vastasi. Kun sain viherkatseen makulset hyvin nii siirryin hiiloskatseen maakualusiin, noukin sammalet ja tiputtin ne pesään nurkkaan sitten otin vaalmitaa sammalia jotka olin saanut jo ennen kuin olin edes ehtinyt pesään. Asetelin sammalet hyvin ja laitoin vähän höyheniä lisäksi.
”Sitten nokilinnun”, mutisin itsekseni.
”Onko pian minun maakualusteni vuoro?”, Sypressikuiske naukaisi hymyillen.
”Kohta, muuten voitko sitten siirtyä vähän?” Kysyin hymyillen ja toivoin että naaras ei olisi närkästynyt sanoistani…
”Tietysti.” Sitten sypresikuiske nousi ylös ja siirtyi reunempaan. ”Tarvitsetko apua?” Sypressikuiske kysyi hymyillen.
”Kyllä kiitos, voisitko hakea lisää sammalta? Se pääsi loppumaan”, kysyin hymyillen.
”Minä menen! Huolehdithan, ettei kenenkään alusissa sitten varmasti ole piikkejä.” Sypressikuiske naukaisi kiltisti mutta selvästi tiukalla äänellä. Hymyilin ja käännyin ympäri jatkamaan nokilinnun maakualusten vaihtamista. Kun Sypressikuiske palasi takaisin pesään hän pudotti sammalet maahan ja kysyi olinko katsonut löytyköö maakualusista piikkejä. Nolostuin mutta nyökkäsin vaikka se ei ollut Totta…
Sypressikuiske kaalisti päätään mutta ei uudelut enempää. Hän istahti ja jäi katsomaan työtäni koska en ollut suostunut siihen että naaras autaisi minua maakualusten vaihtamisessa. Noukin uudet sammalet ja asetelin ne tarkasti nokilinnun vuotelee. Lopulta käännyin ja aloin vaihtamaan Sypressikuiskeen maakualusia.
//Sype?

Kirjoittaja: Elandra

Parempaan suuntaan muuttunut tilanne vaihtui hetkessä suorastaan katastrofaaliseksi. Tarkoitukseni piristää Tähtimötaivasta oli epäonnistunut selvästi täysin. Yhtäkkiä naaras oli mennyt aivan kummalliseksi ja ennen kuin ehdin sanoa mitään, tämä oli painanut katseensa maahan ja alkanut itkeä. Myös minun oloni muuttui epämukavaksi nähdessäni, miten huonosti Tähtimötaivaalla näytti menevän. Olisin halunnut piristää häntä tai parantaa hänen oloaan, mutta yhtäkkiä keinoni tuntuivat loppuvan. En tiennyt, mitä tehdä. Siirryin varovasti askeleen lähemmäs Tähtimötaivasta ja laskin häntäni lohduttavasti hänen lavoilleen.
”Ei hätää”, vakuutin säröilevällä äänellä, yrittäen pitää itsenikin kasassa. Kun näki toisen olevan niin surkeana, oli vaikeaa olla imemättä kaikkea sitä surkeutta itseeni. Yhtäkkiä tuntui, kuin kaikki valo olisi taas ollut tiessään. Oli vain synkkyyttä ja surua, kaikki oli aivan väärinpäin. Nielaisin ja yritin keksiä ulospääsyä tästä tukalasta tilanteesta.
Aiemmin Tähtimötaivaan lohduttaminen ja auttaminen oli ollut helppoa, mutta nyt se tuntui silkalta mahdottomuudelta. Koko elämäni tuntui hajonneen säpäleiksi, ja nyt minun piti lohduttaa toista kissaa, joka oli koko elämänsä ollut säröillä.
”Kuule”, ääneni rohisi ja hädin tuskin kuului, joten jouduin nielaisemaan voidakseni jatkaa asiani loppuun kuuluvalla äänellä, ”ei sinun tarvitse sanoa mitään. Voimme olla vain hiljaa ja istua tässä, jos se tuntuu paremmalta.”
Se oli kaikki, mitä sain ulos suustani. Mitä muutakaan minä olisin voinut sanoa? Ajatukseni olivat sekaisin, enkä yhtäkkiä löytänyt ainuttakaan sanaa, joka olisi voinut auttaa Tähtimötaivasta.

//Tähtimö? 🙁

Kirjoittaja: Aura

Kujekulta istuskeli Järviloisteen kanssa aukiolla. Hentoinen tihkusade oli kastellut kaksikon turkit kosteiksi, mutta soturien pesässä kyhjöttäminen ei kiinnostanut naarasta. Hänellä oli tylsää, niin sanoinkuvailemattoman tylsää! Kujekultaa ärsytti se, että hän oli menettänyt vapautensa ja joutui elämään kuolonklaanilaisten sääntöjen mukaan. Naaras oli kuitenkin tullut yllättävän hyvin juttuun kuolonklaanilaisten kanssa. Eihän kukaan voisi todellisuudessa olla paha kissa? Kujekulta uskoi, että myös kuolonklaanilaiset olivat sydämeltään lämpimiä ja sielultaan hunajaisen pehmeitä. Siispä hän ei ollut ajautunut kuolonklaanilaisten kanssa riitoihin tai hankaluuksiin, enää. Uusien sääntöjen noudattaminen oli ollut Kujekullalle myös yllättävän helppoa pienien alkuhankaluuksien jälkeen, sillä hän ei ollut ikinä piitannut Tähtiklaanista ja soturilakiakin hän oli noudattanut vain tapojensa vuoksi. Naaras oli itsepintaisesti halunnut tietää miksi kuolonklaanilaiset toimivat eri tavalla, mutta lopulta muutamien kiistojen ja rankaisujen jälkeen oli naaras oppinut olemaan hiljaa. Kujekulta yritti riuhtoa hännässään olevaa takiaista irti, mutta mokoma pirulainen tuntui takertuneen hänen turkkiin itsepintaisesti kiinni. Naaras riuhtaisi hännästään karvatupon irti ja hänen päänsä heilahti vauhdikkaasti Järviloisteen kaulaa päin.
“Ihan sama! En sitten enää yritä, olkoon se minun hännässäni kiinni vaikka ikuisesti”, Kujekulta nurisi turhautuneena ja polkaisi tassullaan maata. Harmaaturkkinen kissa katsahti Kujekultaan hämmentyneenä, mutta lopulta kollin kasvoille kohosi lempeä, avulias hymy.
“Kujekulta, minä voin auttaa sinua”, Järviloiste tarjoutui ja kurottautui lähemmäksi naaraan häntää. Naaras ei sanonut mitään, vaan antoi kollin irrottaa takiaisen varovaisesti hänen hännässään olevasta takusta.
“Kiitos, Järviloiste”, Kujekulta mutisi klaanitoverilleen ja siloitti tassullaan rintaturkkiaan. Naaras mietti olikohan Lehmusjalka samassa paikkaa, kuin Mesitähti kumppaneineen? Kollin oli pakko olla. Siispä naaras oli päättänyt, että hän etsisi Lehmusjalan tassuihinsa, ja pelastaisi samalla Mesitähden ja muut!

Kirjoittaja: Saaga

Nyökyttelin hiljaa, kun Karjuvirne seposti siitä miten meidän pitäisi oppia nauttimaan elämästä vaikka tilanteemme oli mikä oli. Ihannoin hänen positiivista asennettaan. Hymyilin ihan hiukan, niin vähän etten edes tiennyt näkikö kolli sitä.
“…olisin iloinen, jos voisimme opetella sitä yhdessä.”
Menin ihan sanattomaksi noista sanoista. Vilkuilin aina toisinaan aukiolle varmistellakseni, ettei siellä tapahtunut mitään ihmeellistä. En edes tiennyt, mikä minua niin ahdisti isoissa kissa joukoissa mutta ahdisti kumminkin eikä se ollut hauskaa. Etsiskellessäni sanoja siirtelin käpäliäni maassa, koska se että tein jotain helpotti oloani huomattavasti.
“Tietysti”, onnistuin kakaisemaan. Karaisin kurkkuani jatkaakseni mutta en sitten tiennytkään mitä olisin sanonut. Sydämeni tykytti kovempaa, kun tajusin kollin odottavan mitä olin sanomassa. Etsin sanojani vielä hetken mutta en löytänyt niitä mistään.
“Anteeksi”, mörähdin. Kurkkuni ei ollut vieläkään selvennyt kunnolla ja ääneni tuntui siltä, että se pettäisi pian. Minua alkoi yhtäkkiä nolottomaan suunnattomasti sekä ääneni, että sanojen katoaminen. Mikä minuun oli mennyt? Miksi minun piti olla näin tyhmä! Tyhmä! Tyhmä! Miksi häpeilin Karjuvirneen kanssa olemista näin? Tunteeni olivat niin käsittämättömiä joskus. Miksi olin niin tyhmä! Niin tyhmä! Sydämeni tykytti vain entistä kovempaa ja tunsin kuumottavan tunteen silmissäni, kun kyynel vierähti poskelleni. Ei!
//Karju :’(

Kirjoittaja: Aura

Lammikkotassun mielestä Lätäkkötassun ehdotus oli hyvä. Koko Kuolonklaanin pitäisi huomata miten arvoton soturi Jääviilto oli. Todellinen kuolonklaanilainen ei ollut punaturkkisen kollin kaltainen rontti. Henkäystähdenkin pitäisi huomata se. Naaras piti isäänsä varsin järkevänä kissana, joten kyllä kolli sen jossain vaiheessa ymmärtäisi. Jääviilto kelpasi korkeintaan siivoamaan pesiä. Harmaaturkkinen naaras oli juuri vastaamassa siskolleen suunnitelmasta, kunnes hänen mestarinsa Tuimakatse keskeytti hänet.
“Heippa sitten, jutellaan myöhemmin. Velvollisuudet odottavat”, naaras sanahti siskoilleen. Lammikkotassu katsoi vielä siskojaan yllättävän lempeällä, mutta vakavalla ilmeellä ja lähti sitten mestarinsa matkaan. Naaras arvioi, että tämä tulisi olemaan viimeisimpiä harjoituksia oppilaana ja vaikka naaras ei antanut innostuksensa näkyä, hänen sisällään lenteli valtava perhosparvi. Ainoa mikä hänen mieltään painoi oli Tuhkajuovan puuttuminen. Naaras oli kuitenkin toiveikas, että soturinaaras ilmestyisi paikalle katsomaan pentujensa nimityksiä. Eihän Tuhkajuova todella voisi jättää niitä välistä, eihän..? Tai hyvässä lykyssä ne pidettäisiin Kuolonklaanin leirissä, totta kai! Lammikkotassu pudisteli itselleen päätään. Olipa hän ollut hiirenaivoinen, ei heitä tietenkään nimitettäisi eloklaanilaisten leirissä! Henkäystähti haluaisi varmasti hoitaa sen itse. Aavistus tulevasta rentoutti Lammikkotassua ja niin hän pystyi keskittymään paremmin mestarinsa puheisiin. *Soturius ja Tuhkajuovan suosio, täältä tulee Lammikkotassu!*, naaras mietti hyvillään. Kuinka Tuhkajuova voisi enää katsoa häntä alaspäin, kun hänestä tulisi paras soturi ikinä? Tai, ei ehkä aivan Tuhkajuovan veroinen, mutta kauaksi hän ei emostaan jäisi! Varissulan hän ainakin voittaisi, sen naaras oli päättänyt.

//Lampi ja Lätsä?

Kirjoittaja: Elandra

Pimentovarjo: 17kp –

Hiilihammas: 12kp –

Pohjaharha: 11kp –

Karjuvirne: 15kp –

Ampiaispisto: 6kp –

Tähtimötaivas: 10kp –

Lampitassu: 7kp –

Kultasiipi: 7kp –

Tuimakatse: 7kp –

Lätäkkötassu: 5kp –

Kuupentu: 6kp –

Kirjoittaja: Kuura

Kuupentu istuskeli leirin keskustassa ja haisteli ilmaa. Ihanan viherlehden tuoksu! Hän ajatteli ja hymyili, kuono pitkällä taivasta kohden ja silmät kiinni. Tuoksuun sisältyi niin erilaisia kasveja, kuin myös tihkusateen raikas aromi. Kuupentu avasi silmänsä ja säikähti nähdessään Leppävarjon istumassa ketunmitan päässä hänen naamastaan. ”Mi, mitä asiaa?” Kuupentu kysyi vähän arastellen. ”Ei oikeastaan mitään,” Leppävarjo vastasi ja tassutteli pois. ”Olipas Leppävarjo nyt omituinen,” Kuupentu ajatteli kummissaan katsellessaan vaaleanharmaan kissan hitaasti loittonevaa selkää.
Kuupentu jatkoi taas leirin ulkopuoliseen metsään katsomista. Voi, olisi niin ihanaa päästä sinne leikkimään! Kuupentu mietti. Siellä olisi nyt niin vehreää, tai ainakin Kuupentu oli niin kuullut sotureilta ja oppilailta. Voisi myös käydä uimassa ja kiivetä puihin. Voi kun olisin jo oppilas! Kuupentu ajatteli. Hän tahtoisi erityisesti kokeilla uimista! Uiminen oli sellainen taito, jota Kuolonklaanilaiset eivät osanneet, tai niin ainakin Kimalaistoive oli kertonut.
Kuupentu katseli ympärilleen ja äkkäsi pian Aurinkoroihun seisoskelemassa leirin sisäänkäynnin edessä. Kuupentu tassutteli hänen luokseen. ”Aurinkoroihu, oletko käynyt uimassa?” Kuupentu kysyi tullessaan kellertävän kollin eteen. ”Uimassa?” Aurinkoroihu toisti hieman säpsähtäen huomatessaan Kuupennun. ”Tietysti olen! Sehän opetetaan kaikille eloklaanilaisille oppilaina,” Aurinkoroihu jatkoi. ”Miltä se tuntuu? Siis uiminen,” Kuupentu kysyi istahtaen alas. ”No sitä on hieman vaikea kuvailla,” Aurinkoroihu sanoi istuessaan myös alas. Kuupentu huomasi hänen näyttävän mietteliäältä. Lopulta hän jatkoi: Kun uit, viileä vesi ympäröi sinut, tajuatko? Ja sinä alat potkia. Alkuun siihen on vähän vaikea tottua, mutta kyllä sen sitten tajuaa.” Kuupentu nyökäytti hitaasti päätään yrittäessään prosessoida asiaa. Ennen, kun Kuupentu ehti esittää jatkokysymyksiä, Aurinkoroihu nousi. ”Oli kiva jutella, mutta nyt minun pitää mennä,” Aurinkoroihu vastasi pahoittelevasti ja jatkoi matkaansa. Kuupentu hymähti hänelle vastaukseksi jotain epäselvää. Uiminen, siinä onkin paljon miettimistä Kuupentu ajatteli.

Kirjoittaja: Elandra

Pimentovarjo oli yllättäen pysähtynyt ja käännähtänyt minun puoleeni. Onneksi olin valppaana, etten törmännyt vanhempaan naaraskissaan. Hänen harmaansininen katseensa suorastaan pureutui meripihkaisiin silmiini. Mikäli olisin uskonut moiseen, olisin voinut kuvitella Pimentovarjon yrittävän lukea ajatuksiani. Suunsa avatessaan Pimentovarjo esitti minulle kysymyksen emostani ja siitä, mitä minä tiesin hänestä. Antamatta minulle aikaa vastata, hän esitti heti perään uuden kysymyksen sekä sitä seuraavan vaatimuksen:
”Mitä Väärävarjo on puhunut hänestä? Haluan tietää kaiken, mitä sinä tiedät.”
Ilmeeni ei värähtänytkään, vaikka Kuolonklaanin varapäällikkö vaikuttikin jopa hieman pelottavalta. Pysyin hetken hiljaa miettiessäni vastaustani tarkkaan. En halunnut valita vääriä sanoja tai suututtaa vihollistani, sillä se olisi tiennyt vain ongelmia minulle ja Eloklaanille. Päätin kuitenkin, etten alkaisi mielistelemään mustaturkkista naarasta. Loppupeleissä hän oli kuin olikin viholliseni, vaikka olikin tällä hetkellä vallankahvassa.
”Tiedän vain sen, mitä kerroin Kortepennulle. Minun emoni on kuolonklaanilainen ja se siitä, Väärävarjo ei ole kertonut minulle mitään muuta. Mikä saa Kuolonklaanin varapäällikön kiinnostumaan minun emostani noin kovasti?” esitin kysymyksen terävällä äänellä, irrottamatta ilmeetöntä katsettani Pimentovarjosta. En voinut olla ajattelematta sitä, että Pimentovarjo todennäköisesti tunsi tai ainakin tiesi emoni, vaikkei hän selvästikään ollut varma, kuka kuolonklaanilaisista hän oli. Oma mielenkiinto selvittää emoni henkilöllisyys heräsi taas, vaikka se olikin ollut sammuksissa jo vuodenaikojen ajan. Kenties nämä poikkeusajat olisivat hyvä hetki selvittää, kuka kuolonklaanilaisista oli emoni.

//Pimento?

Kirjoittaja: Elandra

Tähtimötaivaan olemus oli muuttunut entistäkin kireämmäksi keskustelun aiheen siirtyessä siihen, mitä hän oli viime kuiden aikana puuhannut. Olin oppinut tuntemaan soturin niin hyvin, että arvelin vain pahentavani hänen tukalaa tilaansa, mikäli ottaisin sen puheeksi suoraan. Sivusilmälläni huomasin, että joku kuolonklaanilaisista tarkkaili meitä – kuten aina. Emme nykyään saaneet hetkenkään rauhaa ylimääräisiltä korva- ja silmäpareilta.
”Niin, sitähän se eläminen täällä nykyään on. Tuskin kukaan meistä on kyennyt viime kuiden aikana tekemään mitään erityistä tai erityisen mielekästä tekemistä”, tokaisin rauhallisella äänellä, antaen katseeni siirtyä rauhassa takaisin Tähtimötaivaaseen.
”Kai tähän tilanteeseen on vain totuttava jotenkin ja opittava nauttimaan elämästä, vaikka kaiken jälkeen se tuntuukin mahdottomalta”, naukaisin matalalla äänellä ja laskin katseeni taas käpäliini, ”olisin iloinen, jos voisimme opetella sitä yhdessä.”
Oli vaikeaa nähdä tulevaisuudessa lainkaan iloa tai edes kuvitella, että voisin enää koskaan nauttia samoista asioista kuin ennen. Halusin kuitenkin uskoa, että yhdessä tärkeän ystävän kanssa se voisi onnistua. Ei kukaan voisi koskaan korvata veljeäni, mutta kenties elämästä löytyisi muitakin ilon aiheita ja hyviä asioita. Tällä hetkellä tuntui, että ainoa positiivinen pilkahdus elämässäni istui vierelläni. Kaikki muu oli samantekevää.

//Tähtimö?

Kirjoittaja: Elandra

Lätäkkötassun kasvoille piirtyi iloinen hymy, kun Lampitassu ilmoitti olevansa mukana suunnitelmassa, joka toistaiseksi oli kaikille kolmelle sisarukselle täysi mysteeri. Lätäkkötassu ymmärsi sisarensa huolen siitä, mitä soturi tekisi, jos kolmikko jäisikin kiinni katalista suunnitelmistaan. Heidän tarkoituksenaan oli olla jäämättä kiinni, mutta riski siihen oli aina olemassa. He eivät tosiaankaan voisi riskeerata heidän pääsyään soturiksi vain yhden koston vuoksi.
”Minä sanoisin, että meidän on parasta toteuttaa suunnitelmamme vasta soturinimitystemme jälkeen”, hopeanharmaa naaras tokaisi rauhallisella, hiljaisella äänellä.
”Olen samaa mieltä. Meidän on toteutettava se niin, että kukaan ei voi yhdistää meitä tekosiimme. En usko, että kukaan katsoo hyvällä suunnitelmiamme”, Lammikkotassu lausahti vakavalla äänellä. Lampitassu nyökytteli päätään sen merkiksi, että oli samaa mieltä pentuetovereidensa kanssa. Lampitassu ei kuitenkaan näyttänyt olevan yhtä innoissaan suunnitelmasta kuin Lätäkkötassu ja Lammikkotassu.
Lätäkkötassu hiljentyi miettimään, kuinka he voisivat kostaa Jääviillolle hänen käytöksensä jäämättä siitä itse kiinni. Punaturkkinen soturi ei ehdottomastikaan ollut Kuolonklaanin arvoinen, mutta karkotusta hänelle olisi mahdotonta saada tuosta noin vain. Tabbykuvioinen oppilas oli huomaamattaan nostanut katseensa taivaalle, kun hän oli vajonnut ajatuksiinsa.
”Minun mielestäni paras kosto Jääviillolle olisi se, että hän tekisi itse jonkin virheen ja saisi siitä valitusta ja alentaisi omaa arvoaan kuolonklaanilaisena”, Lätäkkötassu ehdotti hetken hiljaisuuden kuluttua ja laski katseensa takaisin sisariinsa.

//Lampi tai Lammikko?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Untuva

Synkeänä revin palasia edessäni rötköttävästä jäniksestä samalla katsellessani Eloklaanin leiriaukion menoa. En ollut tapojeni mukaan niinkään syrjäytynyt leirin laitamille, kuten olin aina Kuolonklaanissa ruokaillut, vaan hivuttautunut lähemmäs kuuloetäisyydelle. Reilu kaksi kuuta tuntui pitkältä ajalta, mutta samalla se oli mennyt niin uuteen totuttelussa, että se oli melkein sihahtanut ohi kuin kärpänen viherlehden kuumana päivänä. Viherlehti oli kuitenkin vielä alussa, eikä onnekseni vielä tarvinnut kärsiä helteistä, jotka kärventäisivät tummaa turkkiani.
En ollut koskaan ollut tarpeeksi kiinnostunut Eloklaanista tai eloklaanilaisista ottaakseni heistä selvää sen koommin, mitä oli pakko. Alku oli tietenkin ollut haastava, kun eloklaanilaiset eivät olleet tahtoneet millään asettua Kuolonklaanin alaisuuteen. Kuitenkin panttivangeilla uhkailu oli saanut eloklaanilaiset viimein asettumaan kuuliaisimmiksi, vaikka he nyt vähän väliä olivat tahtoneetkin rikkoa heille asetettuja sääntöjä. Rangaistuksilta he eivät välttyneet. Minua kuitenkin ihmetytti, miten eloklaanilaiset olivat nyt kahden kuun jälkeen kuin olisivat jo tottuneet järjestelyihin. Minä en olisi ainakaan antanut yhdenkään eloklaanilaisen kertoa, mitä piti tehdä. Tämä näyttikin juuri sen, miksei Eloklaani ollut alun perinkään kiinnostanut klaanina. Ei heillä näyttänyt olevan omaa tahtoakaan, pelkäsivät vain ja yrittivät olla.
Nirhasin viimeisen palasen irti jäniksestä ja peittelin luunkappaleet ja jäänteet piiloon. Jämäkästi nousin neljälle tassulle ja suuntasin kohti leirin suuaukkoa tarkoituksenani päästää Virtaviima pois vartiosta. Raidallinen naaras huomasikin minut pian. Muutamalla sananvaihdolla soturi poistui paikaltaan ja jäin itse kyyhöttämään paikalleni. Virtaviima kuului heihin, jotka nukkuivat sotureiden pesässä. Siellä suurin nukkui ja vahti suurin osa Kuolonklaanin vartijoista. Itselleni oli kohdistunut oppilaiden pesä, jossa myös oppilaani Lammikkotassu nukkui. Heidän loppuarviointinsa oli vastikään ollut, ja ainakin sen perusteella kolmikko oli valmis sotureiksi.
Nousin valppaasti ylös, mutta pian huomasin kyseessä olevan ennen ruokailuani lähteneen metsästyspartion. Heidän mukanaan oli kiitettävästi riistaa niin kuin tähän aikaan kuuluikin löytyväksi. Minua jaksoi aina ihmetyttää, kuinka paljon kalaa Eloklaanin tuoresaaliskasasta löytyi. Kävihän se toki järkeen, muttei Kuolonklaanissa kalaa ollut koskaan samassa mittakaavassa. Nyökkäsin pikaisen tervehdyksen partion johtajalle ja annoin katseeni taas lipua näkökentässä.

Kirjoittaja: Auroora

Hymyilin salamyhkäisesti Kimalaistoiveelle ja istuuduin naaraan viereen.
”Saa nähdä”, nau’uin seuraillen samalla Kuupennun ja Kuutamolaineen leikkejä. ”Olet kyllä oikeassa: hän on hyvä kolli. Olen todella onnellinen siitä, että olemme viimein kumppaneita.”
Jollain ilveellä olimme kumpikin selvinneet lopputaistelusta, vaikka kumpikin meistä oli varmasti kuvitellut kohtaavansa siellä loppunsa. Rakkaudentunnustukseni jälkeen olin ollut valmis kuolemaan, mutta yllätyksekseni olin herännyt parantajan pesältä. Niin oli Ampiaispistokin, eikä kestänyt aikaakaan, kun virallisesti aloimme kumppaneiksi. Olin onneni kukkuloilla: en ollut koskaan uskaltanut kuvitella, että tämä oli mahdollista. Mikään ei olisi voinut olla parempi käänne elämässäni kuin saada paras ystäväni ja elämäni suurin rakkaus kumppanikseni. En tiennyt, olisinko nyt tässä tilanteessa, jos lopputaistelua ei olisi tapahtunut. Olin pelännyt liian kauan, ettei Ampiaispisto näkisi minua minään muuna kuin ystävänä. Minusta tuntui, että olimme tuhlanneet paljon aikaa, mutta en halunnut ajatella asiaa. Oli vain keskityttävä nykyisyyteen.
Muuta onnea ei nykyhetkessä ollutkaan. Kuolonklaani oli voittanut sodan ja samalla ottanut panttivangeiksi Mesitähden sekä parantajat. Pelkäsin heidän puolestaan, mutta järkeilin, ettei Kuolonklaani tekisi heille mitään niin kauan kuin kolmikosta olisi heille hyötyä. Samalla Eloklaaniin olivat saapuneet kuolonklaanilaiset vartijat. Osa heistä oli röyhkeitä ja tuntui suorastaan nauttivan siitä, että pääsi pompottelemaan eloklaanilaisia ja raportoimaan Kuolonklaanin varapäällikölle Pimentovarjolle pienimmistäkin rikkeistä. Naaras oli yleensä aivan liian innokas antamaan rangaistuksia, vaikka ei muuten vaikuttanut eloklaanilaisten puuhista välittävän. Onneksi kaikki kuolonklaanilaiset eivät olleet maineensa mukaisia: useat heistä käyttäytyivät melko neutraalisti klaanimme jäseniä kohtaan. Heihinkään en kuitenkaan luottanut. Kenties joskus olisin voinut osoittaa hyväntahtoisuutta myös vihollisiamme kohtaan – kuten olin Varissulan kohdalla tehnyt – mutta sota oli muuttanut kaiken. Kuolonklaaniin ei voinut luottaa.
Havahduin ajatuksistani, kun Kortepentu loikki jostain luoksemme. Hymyilin lämpimästi pennulle, joka istuutui Kimalaistoiveen viereen. Oli väärin, että hän joutui kasvamaan näissä oloissa. Kortepennun olisi pitänyt saada oppia Tähtiklaanista ja soturilaista, mutta Kuolonklaani oli kieltänyt niistä puhuttavan.
”Hei Kortepentu”, naukaisin lempeästi ja nyökkäsi pennulle tervehdyksen. ”Odotatko innolla soturikoulutustasi?”
Vilkaisin vierelläni istuvaa Kimalaistoivetta.
”On varmasti haikeaa nähdä kasvattiesi muuttavan pentutarhasta. Toisaalta se on varmasti palkitsevaa, eikö?”

//Kimmo tai Korte?

Kirjoittaja: Auroora

Lampitassun suureksi helpotukseksi arvioinnin saalistusosuus oli mennyt huomattavasti paremmin. Kenties häntä oli hiukan helpottanut se, ettei Jääviilto ollut kyttäämässä hänen suoritustaan. Toisaalta hänestä tuntui pahalta Lätäkkötassun puolesta, jonka mukaan Lampitassun mestari oli lähtenyt. Hänellä ei ollut epäilystäkään, etteikö Jääviilto olisi naarasoppilaalle aivan yhtä tyly kuin hänelle itselleen siitä huolimatta, ettei tämä edes ollut hänen oppilaansa.
Joka tapauksessa Lampitassu oli palannut takaisin mukanaan orava ja vesimyyrä. Harmaa naaras tunsi hiukan itsekästä ylpeyttä nähdessään, että hänen siskonsa olivat saaneet kukin kiinni vain yhden saaliin. Lampitassu ei usein päässyt päihittämään siskojaan missään, vaikka eihän tämä toki ollut kilpailu. Onneksi kumpikin oli silti saanut jotain kiinni.

Kun harjoitukset olivat viimein päättyneet, oli Lampitassusta tuntunut, kuin kivi olisi vierähtänyt hänen sydämeltään. Hän ei uskonut edes Jääviillon olevan niin tyly, että eväisi häneltä soturinimityksen saalistusosuuden jälkeen. Lampitassusta ja hänen siskoistaan tulisi pian sotureita; harmaan naaraan askeleet tuntuivat keveiltä, kun hän ravasi muiden mukana kohti leiriä.
Eloklaanin leirissä he pääsivät viimein syömään. Vesi herahti Lampitassun kielelle, kun Lammikkotassu valitsi kasasta jäniksen. Oppilas ei ollut tajunnutkaan, miten nälkä hänen oli: miten hän olisi voinutkaan, kun harjoitukset olivat jännittäneet häntä niin kovin? Nyt kun ne olivat ohi, saattoi Lampitassu viimein ajatella muitakin asioita, kuten kurnivaa vatsaansa.
Lampitassu kuunteli kiinnostuneena, miten hänen siskonsa kommentoivat Jääviiltoa ruokailun lomassa. Hänen sydäntään lämmitti tieto siitä, että kaksikko oli hänen puolellaan ja näki, miten inhottava hänen mestarinsa oli. Hänen pieni hymynsä kuitenkin katosi, kun hän tajusi Lätäkkötassun ja Lammikkotassun tosissaan suunnittelevan jotain punaruskean kollin varalle. Hän vältteli hiukan hermostuneena kummankin katseita. Lampitassu ei todellakaan halunnut nousta sitä kissaa vastaan, jota pelkäsi kenties kaikista eniten. Aivan hyvin hän voisi sietää Jääviillon haukkuja, varsinkin nyt, kun nimitykset olivat jo tassuin kosketeltavissa.
Lampitassu ei kuitenkaan halunnut vaikuttaa pelkurilta, kaikista vähiten siskojensa edessä.
”Selvä”, hän sanoi vaisusti ja loi varovan katseen Jääviillon suuntaan, aivan kuin soturi olisi voinut leirin toiselta laidalta kuulla heidän hiljaisen keskustelunsa. ”Olen mukana. Mutta eikö teitä pelota, mitä tapahtuu jos jäämme kiinni? Entä, jos emme pääsekään sotureiksi?”

//Lätäkkö tai Lammikko?

Kirjoittaja: Auroora

Johdatin Pohjaharhaa kauemmas leiristä. Vaikka hän ei itse pitänyt suurena asiana sitä, että hänen vanhempansa olivat eri klaaneista, oli mielestäni perusteltua pitää tietoa edes hiukan salassa. Etenkin nyt, kun klaani oli täynnä kuolonklaanilaisia. En tiennyt, kuka hänen emonsa oli ja haluaisinko edes suojella tätä. Siinä tapauksessa että kuitenkin haluaisin, en toivoisi tiedon kantautuvan esimerkiksi Jääviillon korviin. Tämä ei varmasti epäröisi hetkeäkään käyttää kuolonklaanilaisnaaraan salaisuutta hyväkseen.
Olin päässäni rajannut vaihtoehdot jo kolmeen, oikeastaan kahteen kissaan. Todennäköisesti Väärävarjo olisi kiinnostunut naaraista, jotka olivat suunnilleen hänen ikäisiään. Vaihtoehdoiksi jäivät minä, Pikkukaaos, Tuhkajuova ja Pikiturkki. No, minä se en ollut. Enkä voinut kuvitella, että Tuhkajuova missään maailmassa olisi pettänyt Henkäystähteä. Pohjaharhan emon oli siis oltava joko Pikkukaaos tai Pikiturkki. En kuitenkaan tuntenut Väärävarjoa tarpeeksi voidakseni olla varma siitä, keiden naaraiden kanssa hänellä olisi saattanut olla jotain ystävyyttä suurempaa. Aivan hyvin hän olisi saattanut kiinnostua myös hiukan nuoremmista naaraista.
Kun olimme mielestäni tarpeeksi kaukana Eloklaanin leiristä, käännähdin ympäri ja seisahduin Pohjaharhan eteen. Katsoin soturia terävästi silmiin.
”Mitä kaikkea tiedät emostasi?” kysyin napakasti tehden selväksi, että hänen olisi parempi olla yrittämättä salata minulta yhtään mitään. ”Mitä Väärävarjo on puhunut hänestä? Haluan tietää kaiken, mitä sinä tiedät.”

/7Pohja?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Saaga

Kissojen virratessa leiriin minun teki mieli juosta pakoon. En pitänyt suurista kissa joukoista varsinkaan sodan jälkeen. Sota oli turmellut kasvoni täysin ja lisäksi jättänyt jonkinlaiset traumat minuun.
”Mitä sinä olet tehnyt näiden kuiden aikana? Oletko pysynyt poissa vaikeuksista?” Karjuvirneen kysymys yllätti minut.
“Ai joo. Öö… olen. En ole saanut montaakaan rangaistusta”, kerroin. Äänen sävyni oli muuttunut kireämmäksi ja vilkuilin aukiota säännöllisesti. Minua ahdisti olla kissojen keskellä varsinkin, kun sota oli alkanut niin rauhallisesta tilanteesta. En jaksanut pelätä kissajoukkoja enään vaan halusin tunteesta eroon mutta, kun tunsin ahdistuksen nostavan päätään sisälläni en enää tiennyt mitä tehdä.
“Olen kai vaan koittanut elää niin normaalia elämää kuin mahdollista. En tiedä mitä muutakaan voisin tehdä”, sanoin nopeasti. Oli oltava varuillaan, ettei kukaan kuolonklaanilainen ottaisi sanojani pahalla. En tarkoittanut niillä suorastaan mitään pahaa vaan haluisin vain sanoa jotain. Hengitykseni kiihtyi hiukan, kun ahdistus kasvoi. Koitin hengittää rauhallisesti mutta epämukava olo ei lähtenyt. Tunsin epätoivoa. En halunnut, että Karjuvirne joutuisi näkemään minut taas avuttomassa tilassa.
//Karju?

Kirjoittaja: Elandra

Olin kamalan kiitollinen siitä, että Tähtimötaivas lupasi olla hylkäämättä minua. Tuntui hyvältä tietää, että edes yksi kissa oli valmis pysymään rinnallani, vaikka samalla minua pelotti. Tähtimötaivas ei voinut luvata, etteikö hänkin kuolisi. Pakotin kasvoilleni kiitollisen, hennon hymynkaltaisen kohdatessani taas nuoren soturin katseen.
”Kiitos. Se merkitsee minulle paljon”, nau’uin karhealla äänellä ja nyökäytin kiitollisena päätäni. Oloni oli kevyempi kuin aikoihin, mutta edelleen suru tuntui vetävän pientä osaa minusta alaspäin. Uskoin kuitenkin pysyväni pinnalla, jos vain keskittyisin tähän hetkeen ja tulevaisuuteen, joka kieltämättä näytti vieläkin hyvin sumuiselta. Mutta olin löytänyt polun, jota pitkin kulkea. Oli helpottavaa tietää, ettei minun tarvitsisi kulkea sitä polkua pitkin yksin. Minulla oli rinnallani tärkein ystäväni.
Yllemme oli laskeutunut taas hiljaisuus, muttei se ollut yhtä piinaava kuin aiemmin. Rusehtava katseeni oli kääntynyt Tähtimötaivaasta leirin pääaukiolle, joka alkoi hiljalleen täyttyä eloklaanilaisista partioiden saapuessa leiriin. Kaikki näytti aivan tavalliselta muuten, mutta eloklaanilaisten joukossa oli sinne kuulumattomia kissoja; meidän vihollisiamme. Inhosin heistä jokaista sydämeni pohjasta. Tunsin, kuinka karvani alkoivat nousta pystyyn ja mieleni alkoi taas täyttyä epämiellyttävistä ajatuksista, lähinnä lopputaistelun tapahtumista ja Kieroarven kuolemasta. Halusin keskittyä tähän hetkeen, joten yritin työntää ajatukset sivuun ja käänsin katseeni Tähtimötaivaaseen. Jostain turhanpäiväisestä keskustelu auttaisi takuulla, joten päätin esittää naaraalle kysymyksen:
”Mitä sinä olet tehnyt näiden kuiden aikana? Oletko pysynyt poissa vaikeuksista?”

//Tähtimö? 🙂

Kirjoittaja: Saaga

Katsoin soturia suoraan silmiin. Räpyttelin kyyneliä silmistäni kunnes en jaksanut enää. Pian Karjuvirneen katse osui omaani. En tiennyt mitä sanoa. Minä tarvitsin hänet tuekseni mutta en ollut villeimmissäkään kuvitelmissani uskonut, että hän tarvitsi myös minut. Olin ajatellut, että olin yksi iso riippakivi: kokoajan häiritsemässä ja vain yksi iso taakka Karjuvirneen muidenkin murheiden joukossa. Jos oikeasti olin avuksi hänelle, ehkä en ollut täysin pelkkä turhake ja taakka. Mitä minä taas valehtelen itselleni. Vai valehtelenko? Vaikka ehkä vaikutti, että minulla oli suuri perhe tukenani se ei ollut totta. Vihasin perhettäni ja olisin olisin saanut olisin valinnut Karjuvirneen syntyperän kaltaisen alun mieluummin kuin tämän. Siskonikin kohtelivat minua niin huonosti. Ainoa joka oli tuntunut välittävän edes vähän oli Minttuliekki ja hän oli poissa. Poissa lopullisesti. Karjuvirneelläkin oli ollut yksi kissa – Kieroarpi – mutta hänkin oli poissa. Toivo heräsi sisälläni. Ehkä voisimmekin olla tueksi toisillemme ja selvitä. Toivon kipinät sammuivat kuitenkin välittömästi, kun Karjuvirne katsoi pois. En tiennyt tunsiko kolli häpeää, toiveikkuutta tai mitään. Ehkä hän ei tosiaan välittänyt vaan manipuloi minua samanlailla kuin Mutalampi. Ei minulla oikeasti ollut väliä! Tämä kaikki oli ihan varmasti valhetta ja minua manipuloitiin taas… En jaksanut enään! Miksi minä?
“E-en tiedä… En tiedä mitä minun pitäisi sanoa tai tuntea juuri nyt”, purskautin sanat suustani. En tosiaan tiennyt. Olin vain yksi typerä kissa kaikkien muiden joukossa. Tyhmä! Tyhmä! Tyhmin kissa ikinä! Niin tyhmä soturi etten saanut edes saalista kiinni partiossa. Huokaus karkasi suustani vaikka koitin parhaani peittääkseni sen. Hämmennys oli nyt yksi suurin ja johtava tunne sisälläni. En todellakaan tiennyt mistään mitään juuri nyt.
“Lupaan, etten koskaan jätä tai hylkää sinua ikinä! Karjuvirne olen tosissani”, sanoin nopeasti. En tiennyt miten minun pitäisi reagoida, jos tuo nyt nauraisi ja sanoisi, jotain typerää. Ei. Ei hän tekisi niin. Eihän?
//Karju? :((

Kirjoittaja: Elandra

Sodan jälkeinen aika oli samaan aikaan ollut yksiä elämäni kauheimmista, mutta myös parhaimmista. Muistikuvani taistelun lopusta olivat olemattomat. En ollut vieläkään täysin varma siitä, kuka minut ja Kultasiiven oli pelastanut ja johdattanut parantajat luoksemme, mutta me olimme selvinneet. Olimme viettäneet yli puolen kuun ajan yhdessä parantajan pesällä, vaikkei luonamme ollut parantajia. Oli ollut valtava järkytys, kun heti heräämisen jälkeen klaanitoverini olivat kertoneet minulle muutoksista, joita Eloklaanissa oli tapahtunut häviömme jälkeen. Mesitähti, Liljatuuli ja Leimusilmä olivat poissa; elossa, mutta jossain Kuolonklaanin panttivankeina. Minttuliekki ja moni muu oli kuollut. Minun nuorempi sisareni Sarastustassu oli kuollut. Suru oli ollut läsnä klaanissamme pitkään, ennen kuin elämä oli asettunut jotenkuten uusiin uomiinsa. Kaiken surun keskellä minun elämässäni oli paljon hyvää ja positiivista. Olin saanut kumppanin, joka muuten oli koko maailman paras ja täydellisin. Pelkkä ajatuskin Kultasiivestä sai aikaan lämpimän lehahduksen rinnassani. En voinut uskoa, että Kultasiiven kaltainen kissa todella rakasti minua, vaikka toisaalta minä kyllä olin paras kumppani Kultasiivelle mitä saattoi löytyä.
”Älä hidastele!” tuhahdus sai minut havahtumaan pois ajatuksistani. Katsahdin partion edellä kulkevaa kuolonklaanilaisnaarasta, joka osoitti minua kohti tuiman katseen. Olin oppinut, ettei kuolonklaanilaisia ollut hyvä suututtaa. Siispä kiristin tahtiani pysyäkseni muun partion mukana. Vaikka olinkin nähnyt Kultasiiven aamulla katsellessani nukuvaa naarasta ennen partioon lähtöä, minä ikävöin hunajanväristä naarasta jo nyt.
Rakkaus oli tehnyt minusta vahvemman ja pirteämmän. Vaikka soturin elämä olikin raskasta, kiitos Kultasiiven minä jaksoin paljon enemmän. Ehkä asiaan vaikutti myös se, että oppilaani Lehtotassu oli ansainnut soturinimensä ja työni soturina oli vähentynyt. Enää hommiani olivat vain partiointi ja klaanin puolustaminen, mikäli sellaiselle oli tarvetta.

Kirjoittaja: Elandra

Pidin katseeni visusti maassa kuunnellessani Tähtimötaivaan sanoja. Vaikken nähnyt soturin kasvoja, saatoin vain arvata niillä olevan surullinen, epätoivoinen ilme. Nuorempi soturi kuulosti siltä, kuin hän oli purskahtamassa hetkenä minä hyvänsä itkuun. Se sai oloni entistä surkeammaksi. Olin unohtanut Tähtimötaivaan täysin, kun olin uponnut omaan suruuni. Tähtimötaivas oli menettänyt myös paljon. Hän oli menettänyt emonsa ja isänsä. Jostain syystä inhosin sitä, miten Tähtimötaivas sanoi, ettei hänellä olisi ketään, jos minä kuolisin. Pidin sitä valheena. Hän oli syntyjään eloklaanilainen, lähes puoli klaania olivat hänen sukulaisiaan. Minä olin oikeasti menettänyt kaiken sillä hetkellä, kun Henkäystähti oli iskenyt saastaiset hampaansa veljeni kurkkuun.
Yritin kuitenkin epätoivoisesti ymmärtää Tähtimötaivasta, mutta ajatuksista kiinni saaminen oli vaikeaa. Tiesin, että hän oli kärsinyt paljon elämänsä aikana. En pitänyt siitä, että minun tekoni ja haluni poistua tästä maailmasta saivat Tähtimötaivaan niin surkeaksi. Ei minulla ollut lainkaan tärkeä olo, päinvastoin. Viimeisten kuiden ajan olin tuntenut oloni koko klaanin turhimmaksi kissaksi. Kaivellessani tuntemuksiani syvemmin, jostain löytyi pieni, lämmin tunne: minä en ollut turha, Tähtimötaivas tarvitsi minua.
Nostin hitaasti katseeni Tähtimötaivaaseen, jonka sinivihreät silmät olivat sumentuneet kyyneleistä.
”Anteeksi, Tähtimötaivas”, huokaisin raskaalla äänellä, ”olen ollut niin hukassa, etten ole kyennyt ajattelemaan järkevästi. Joka ikinen päivä Kieroarpi oli osa elämääni, hän oli elämäni, kaikkein tärkein tukeni ja turvani… Kun menetin hänet, koko maailmani romahti. Mutta nämä kuut ovat osoittaneet, että vaikka kuinka niin toivoisin, minun on jatkettava elämääni ilman veljeäni. Vaikka minusta tuntuu kuin osa minusta olisi poissa, minä lupaan, etten hylkää sinua enää, kunhan sinä et hylkää minua. Jos sinua ei ole, ei minullakaan ole enää yhtäkään syytä yrittää jatkaa.”

//Tähtimö?

Kirjoittaja: Elandra

Kesken rauhaisan juttutuokion Kortepennun kanssa, paikalle oli kävellyt meitä sivulta seurannut kuolonklaanilaiskissa. Mustaturkkinen Pimentovarjo näytti siltä, ettei hänen asiansa koskenut Kortepentua, joten pyysin valkoturkkisen pennun poistumaan paikalta. Tunsin jännittyväni, vaikkei syytä pitäisi olla. En ollut rikkonut yhtäkään sääntöä, kaikki Kortepennulle kertomani asiat olivat täysin sallittuja. Mutta kun kyseessä oli itse Kuolonklaanin varapäällikkö, koskaan ei voinut olla täysin varma. Naapuriklaanimme jäsenet olivat pitkälti ennalta-arvaamattomia, joten heiltä saattoi odottaa mitä tahansa. Naaras kohtasi ilmeettömän katseeni ja siristeli sinertäviä silmiään.
”Haluan puhua kanssasi. Mieluiten jossain, missä on vähemmän uteliaita korvapareja. Itse en julistaisi keskellä kirkasta päivää, miten vanhempani ovat eri klaaneista”, Pimentovarjo sanoi ääntään madaltaen. Hän vaikutti siltä, ettei minulla ollut varaa kieltäytyä, enkä oikeastaan edes halunnut. Pimentovarjo oli kuolonklaanilainen, joten oli hyvin mahdollista, että hän oli tuntenut isäni hänen asuessaan Kuolonklaanissa. Kenties mustaturkkinen naaras tiesi, kuka emoni oli. Kun seurasin mustaa naaraskissaa leirin pääaukion halki kohti piikkihernetunnelia, en voinut olla vastaamatta hänen terävään tokaisuunsa. Siispä matkalla ulos leiristä pohdin tarkkaan vastaukseni, jonka sanoin ääneen vasta leirin ulkopuolella:
”Ei se ole salaisuus, että emoni on kuolonklaanilainen. Se on asia, johon en ole voinut vaikuttaa, eikä se määrittele minua soturina tai kissana lainkaan. Olen sydämeltäni eloklaanilainen, eikä emoni tausta muuta sitä asiaa miksikään.”
Pimentovarjo vilkaisi minua ja siristi taas silmiään.
”Sinun asiasi on selvästi tärkeää, kun toit minut tänne saakka”, lisäsin vielä rauhallisella äänellä samalla, kun seurasin naaraskissaa kauemmas Eloklaanin leiristä. Paloin halusta tietää, miksi ja mistä Pimentovarjo oli halunnut puhua kanssani. Pitikö hän minua parempana kissana vereni tähden, vai saiko uutinen naaraan inhoamaan minua vain enemmän? Vaikka paloin halusta tietää miten asian laita oli, tyydyin kärsivällisesti odottamaan kuolonklaanilaisnaaraan vastausta.

//Pimento?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kyhjötin jossain leirin reunalla käpälät alleni vedettyinä ja silmät puoliummessa. Ilta-aurinko värjäsi taivaan punertavaksi, ja sen heikko kajastus ylettyi juuri ja juuri aukiolle. Kissoja tuli ja meni, mutta minulla ei ollut kiire mihinkään, sillä Pimentovarjo ei ollut laittanut minua enää tänä iltana mihinkään partioon.
Olin siitä samaan aikaan kiitollinen että raivoissani. Kiitollinen siksi, että en olisi kyennyt saamaan itseäni enää jalkeille paikaltani, johon iltapäivän partion jälkeen asettunut, ja raivoissani, koska paikallaan oleminen johti väistämättä siihen, että jäin vellomaan omiin synkkiin ajatuksiini loppuillaksi.
Kun olimme hävinneet sodan pari kuuta sitten, olin alkuun kiihkeästi vastustellut kuolonklaanilaisten valtaa, mutta sitten menetyksen tuska ja epätoivo olivat vetäneet minut alas sellaisella rytinällä, etten ollut vieläkään pystynyt nousemaan takaisin tassuilleni. Sydäntäni vihlaisi ajatellakin Sarastustassua, jonka kuolemaa olin joutunut todistamaan. Olisin halunnut pysyä vahvana hänen vuokseen, mutta kaikki tämä oli liikaa jopa minulle, ja siksi minusta tuntui, että olin pettänyt tyttäreni.
”Anteeksi.” Räpäytin silmäni auki ja katselin ympärilleni hieman hämilläni kuullessani hennon naukaisun läheltäni. Käänsin päätäni ja näin Kortepennun tassutelleen vierelleni. Valkoinen pentu katsoi minua huolestunut kiilto vihreissä silmissään. ”Oletteko kunnossa? Näytätte vähän huonovointiselta.”
Tuijotin pentua hetken häkeltyneenä, kunnes karaisin kurkkuani ja vastasin: ”Kaikki on hyvin.” Se oli vale, enkä ollut varma, pystyikö Kortepentu näkemään sen läpi.
Kortepentu räpäytti silmiään mietteliään näköisenä. Hän näytti vilkaisevan tuoresaaliskasan suuntaan, ennen kuin katsahti uudelleen minuun. ”Voisin hakea teille syötävää. Se saattaisi kohentaa oloanne.”
”Toki”, sain kähistyä vastaukseksi hämmennykseltäni, ja pentu lähti loikkimaan tuoresaaliskasalle päin häntä pystyssä.
Kortepentu oli Mesitähden ja Minttuliekin nuorimmaisin jälkikasvu, ja hän oli tullut kovasti isäänsä. Pennun emo, Minttuliekki, joka oli ollut myös minun ja Korppisiiven hyvä ystävä, oli kuollut puolustaessaan nummella sijainnutta väliaikaista leiriä lopputaistelun aikana, kun Keijukainen oli hyökännyt Päivänsäteen – joka oli yllättäen paljastunut Mesitähden kauan sitten kadonneeksi tyttäreksi, Kärsämöpennuksi – kanssa sinne. Eloklaanin varapäällikkö oli saanut surmansa ilmeisestikin Keijukaisen kynsissä, ja nyt kun Mesitähtikin oli huhujen mukaan Kuolonklaanin panttivankina yhdessä Liljatuulen ja Leimusilmän kanssa, Kortepentu oli jäänyt käytännössä orvoksi. Pentu oli kuitenkin ollut sodan aikaan vielä niin nuori, että tämä tuskin muisti vanhempiaan.
Onneksi meillä oli Kimalaistoive – rakas tyttäreni – joka piti hänestä ja Kuupennusta huolta pentutarhalla ja antoi näille tarvitsemansa rakkauden ja huolenpidon. Kuningatar oli pennuille loistava esimerkki siitä, että maailmassa oli vielä hyvää jäljellä.
”Löysin hiirentähteitä.” Palasin takaisin nykyhetkeen ajatuksistani Kortepennun tupsahtaessaan taas jostain eteeni ruoan kanssa.
”Tämä käy oikein hyvin, kiitos”, hymyilin pennulle lämpimästi. Kortepentu hymyili takaisin ja nyökäytti sitten päätään.
Katsellessani häntä näin hänessä piirteitä molemmista ystävistäni, niin Mesitähdestä kuin Minttuliekistäkin. Vaikka he olivat poissa, heidän perintönsä eli yhä Eloklaanissa heidän pentujensa muodossa. Hetken ajan tuntui taas siltä, että meillä oli vielä toivoa jäljellä.
”Kimalaistoive varmaankin odottelee minua jo takaisin, mutta nauttikaa ruoastanne”, pentu naukaisi jälleen hyvin muodollisesti, ja yritin piilotella huvittuneisuuttani. Harva täysikasvuinenkaan kissa teittitteli muuta, ja minua olisi kiinnostanut tietää, mistä Kortepentu oli oppinut moisen tavan. En kuitenkaan ehtinyt kysyä sitä, sillä tämä oli kohta jo naukunut hyvästinsä ja viiletti jo kohti pentutarhaa.
Jäin makoilemaan leirin reunalle tähteitteni kanssa, tällä kertaa paljon kevyemmin mielin.

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Auroora

Aurinko lämmitti mustaa turkkiani luoden tuulessa huojuvia varjoja Eloklaanin leirin ylle. Ilmavirta ei tuntunut enää viileältä, vaan se oli hellä ja lämmin: viherlehti oli selvästi saapumassa. Se kelpasi minulle hyvin. Olin aina vihannut lehtikadon koleita kelejä ja klaanissa vallitsevaa synkkää tunnelmaa. Viherlehden aikaan oli lämmintä ja mukavaa, kaikki saivat syödäkseen ja elämä kukoisti. En joutunut enää sietämään kuraisia tassujakaan, sillä maaperäkin oli ehtinyt jo kuivua ja lämmetä.
Jouduin kuitenkin edelleen sietämään sekä Jääviiltoa että eloklaanilaisia. Viimeiseksi mainitut eivät olleet aiheuttaneet minulle paljoa harmia viime aikoina, mutta en ollut löysentänyt otettani ollenkaan. Eloklaanilaiset voisivat ryhtyä kapinaan minä hetkenä hyvänsä – kuten minä olisin tehnyt, jos kuuluisin vihollisklaanimme riveihin, en sentään ollut yhtä pelkurimainen kuin he – kunhan päättäisivät, että Mesitähden ja muiden henki ei ollut heidän vapauttaan arvokkaampi. Vain tiukalla kurilla saisimme pidettyä klaanin tiukasti tassumme alla.
Kurista puheenollen, huomasin parin eloklaanilaisen jutustelevan melko viattoman oloisesti vähän matkan päässä. Tunnistin kummatkin, pieneksi ärsytyksekseni, sillä enhän halunnut tuhlata tilaa päässäni yhdentekevien eloklaanilaisten nimien muistamiseen. Kortepentu oli kuitenkin varmasti painunut monen mieleen Keijukaisen tempauksen johdosta. Toinen kissoista, Pohjaharha, taas oli sen verran kokenut soturi, että tunnistin hänet. En voinut kuvitella pennun ja soturin juttelevan mistään Kuolonklaanin asemaa uhkaavasta, mutta kiinnostukseni oli silti herännyt. Halusin olla perillä kaikesta, mitä klaanissa tapahtui. Sitä paitsi Pohjaharha saattaisi erehtyä kertomaan Kortepennulle Tähtiklaanista.
Astelin tyynesti heidän ohitseen suuntanani tuoresaaliskasa. Kaksikko ei vaikuttanut kiinnittävän minuun mitään huomiota. Kun höristin korviani, kuulin palasia heidän keskustelustaan:
”Kyllä, minun isäni – Väärävarjo – on myös Mesitähden ja sinun tätisi, Liljatuulen, isä.”
”Silloinhan me olemme sukua toisillemme.”
”Kimalaistoive ei ole kertonut minulle Väärävarjosta mitään. Onko hän jossain täällä?”
Pyöräytin silmiäni melkein pettyneenä siitä, ettei heidän keskustelunsa ollut tätä mehukkaampi. Olin jo aikeissa unohtaa koko salakuuntelemisen, kun Pohjaharha sanoi jotain, mikä sai silmäni laajenemaan yllätyksestä.
”…kun taas minun emoni on kuolonklaanilainen.”
Jouduin oikein hillitsemään itseäni, jotta en olisi välittömästi kääntynyt kaksikon suuntaan. Pohjaharhan emoko oli Kuolonklaanista? Kuka ihme se saattoi olla? Kumppanuus kuolonklaanilaisen ja eloklaanilaisen välillä olisi ollut skandaali, mutta koska Pohjaharha oli syntynyt silloin, kun Väärävarjo oli vielä Kuolonklaanin jäsen, ei varsinaista rikettä ollut tapahtunut. Ellei Pohjaharhan emo ollut naaras, jolla oli jo kumppani. Se selittäisi, miksi Väärävarjo oli jättänyt klaanin taakseen. Etenkin, jos naaras tai tämän kumppani oli joku kunnioitettu ja arvovaltainen soturi. Todennäköisesti hän oli joku, joka oli lähellä Väärävarjon ikää.
Hetken asiaa harkittuani käännyin ympäri ja astelin kohti Pohjaharhaa ja Kortepentua. Halusin saada selville, mitä Pohjaharha oikein tiesi taustoistaan. Olisin voinut vain päättää jättää asian sikseen, mutta tiesin, että tämä mysteeri jäisi vaivaamaan minua. Halusin tietää, kenellä Kuolonklaanin naaraista oli poika Eloklaanissa.
Pohjaharha näytti huomaavan minut; hänen levoton katseensa käväisi Kortepennussa, jota soturi selvästi kehotti poistumaan paikalta. Siristin silmiäni eloklaanilaissoturille, kun pentu kipitti matkoihinsa ja jäimme kahden.
”Haluan puhua kanssasi. Mieluiten jossain, missä on vähemmän uteliaita korvapareja”, sanoin madaltaen ääntäni. ”Itse en julistaisi keskellä kirkasta päivää, miten vanhempani ovat eri klaaneista.”

//Pohja?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Auroora

Lokkitassu: 11kp

Varjoliekki: 10kp

Tähtimötaivas: 6kp

Kortepentu: 9kp

Sadeturkki: 8kp

Kuupentu: 11kp

Kuutamolaine: 8kp

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kuutamolaine hidasti sydämenlyöntejään liikkuessaan ääneti aluskasvillisuuden seassa kohti saalistaan. Jänis mussutti ruohotuppoa muutaman hännänmitan päässä hänen edessään, käännellen valppaasti suuria, pitkiä korviaan. Jos hän tekisi yhdenkin virheliikkeen, saalis olisi menetetty.
Hän ajatteli huolella etukäteen jokaisen käpälänaskelensa ja varmisti, ettei hänen häntänsä osunut pensaiden oksiin. Hän yritti tulla osaksi metsää, sulautua siihen kuin varjo.
Enää kolme käpälänaskelta… Kaksi käpälänaskelta… Ja loikka! Mustavalkoinen naaras laskeutui ketterästi ruskean eläimen päälle ja tarrasi hampaillaan sitä niskasta, tehden nopean tappoliikkeen. Jänis hervahti elottomaksi. Kyseessä oli varsin nuori yksilö, kenties tämän hiirenkorvan poikasia, sillä se ei painanut juuri mitään. Kuutamolaine kiitti hiljaa Tähtiklaania mielessään saamastaan saaliista, mutta yritti olla näyttämättä siltä ulospäin – Virtaviima tai Kyyhkypyrähdys saatttoivat olla lähistöllä katselemassa.
Hän raahasi jäniksen pienelle aukealle ja istahti hetkeksi. Hän nosti toista etukäpäläänsä, lipaisi sitä ja pyyhki sillä korvallisiaan. Korppisiipi ja Uskolintu olivat kaiketi yhä saalistamassa. Lehtien välistä tihkuva valo paljasti, että kohta olisi aika palata leiriin. Kuutamolaine tunsi harmistusta. Hän olisi mielellään viettänyt enemmän aikaa metsässä tai leirin ulkopuolella ylipäätään näin viherlehden aikaan, mutta se ei ollut mahdollista nykyisissä olosuhteissa.
Kuolonklaanin voitettua sodan se oli alistanut Eloklaanin valtaansa sekä vienyt heiltä päällikön ja parantajat. Minttuliekki oli kuollut sodan aikana puolustaessaan nummella sijainnutta väliaikaista leiriä, joten varapäällikköäkään ei ollut. Uusi hierarkia oli ollut käytössä peräti kaksi kuuta, ja suurin osa eloklaanilaisista oli jo hyväksynyt kohtalonsa, tai ainakaan he eivät olleet enää vähään aikaan yrittäneet ottaa valtaa takaisin kuolonklaanilaisilta, jotka Henkäystähti oli asettanut Eloklaanin leiriin valvomaan järjestystä.
Kuutamolaine oli päättänyt mennä virran mukana. Hänestä oli tuntunut ontolta aina siitä asti, kun sota oli loppunut. He olivat menettäneet monta hyvää kissaa, klaanitoveria, mutta erityisesti yksi kuolema kummitteli hänen mielessään edelleen päivittäin. Pieni Sarastustassu-raukka oli tullut julmasti tapetuksi taistelun tiimellyksessä, eikä Kuutamolaine ollut vieläkään oikein voinut käsittää sitä, että hänen pikkusiskonsa oli poissa. Se oli sydäntäsärkevää. Hänen vanhempansa olivat ottaneet menetyksen raskaasti, ja Hiilihammas etenkin tuntui vieläkin olevan kovin poissa tolaltaan tapahtuneesta. Ja miksei olisi ollut: Sarastustassu oli ollut vasta oppilas, hänellä oli ollut koko elämä edessä, mutta se oli riistetty häneltä.
Vasemmalta puolelta kuului rapinaa, ja Korppisiipi asteli aukiolle rastas suussaan. Heti hänen perässään tuli Kyyhkypyrähdys, ja vähän ajan kuluttua myös Uskolintu ja Virtaviima putkahtivat pensaikosta. Pidemmittä puheitta partio otti suunnaksi leirin, johon paluu sai Kuutamolaineen mielen synkistymään.