Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: EmppuOmppu

En saanut Lampivärettä pois ajatuksistani. Naaras oli vallannut mieleni, asettunut sinne kodiksi. Joka ilta nukkumaan mennessäni odotin jo seuraavaa päivää, jolloin näkisin raidallisen soturin taas ja saisin jutella hänelle lisää.
Tätä oli jatkunut jo päiviä. Osittain se johtui siitä, että tunsin edelleen olevani kiitollisuudenvelassa hänelle henkeni pelastamisesta taannoin, mutta se ei varmasti ollut ainoa syy, miksi viihdyin hänen seurassaan niin hyvin; Lampiväre oli fiksu, rohkea ja muutenkin kaikin puolin upea kissa. Nautin hänen kanssaan käydyistä keskusteluista enemmän kuin mistään, enkä ikinä kyllästynyt kuulemaan hänen ääntään.
Ikävä kyllä aikamme oli usein varsin rajallinen, sillä muut kuolonklaanilaiset vartijat eivät katsoneet hyvällä, jos joku heidän toverinsa vietti liikaa aikaa jonkun eloklaanilaisen kanssa. Tässä tapauksessa tuo joku oli Lampiväre, enkä minä missään tapauksessa halunnut hänen joutuvan sen takia vaikeuksiin.
Tänään me saimme kuitenkin olla ihan luvan kanssa kahden kesken, sillä meidät oli määrätty pariksi metsästyspartioon. Parit jakanut Tuimakatse ei voinut aavistaakaan, miten hyvilläni olin hänen päätoksestään laittaa meidät kaksi yhteen.
Nummella puhaltava tuuli pörrötti turkkiani mukavasti. Olin jäädä tuntemuksen pauloihin pidemmäksi aikaa, ellei Lampiväre olisi varastanut taas huomiotani. Naaras kehotti minua näyttämään, mihin minusta oli – arvatenkin viitaten tällä metsästämiseen.
Jos totta puhuttiin, en ollut mikään kummoinen metsästäjä. Oikeastaan oli suorastaan sanottuna surkea kaikenlaisissa fyysisissä aktiviteeteissa, mutta se ei varsinaisesti haitannut minua itseäni juurikaan. Uskoin, että kissaa ei määrittänyt se, miten nopeasti tämä pystyi juoksemaan saaliin perässä tai kuinka hyvin tämä pärjäsi taistelussa, vaan pikemminkin luonteenlujuus ja sydämen suuruus. Oli pakko kuitenkin myöntää, että tässä tapauksessa toivoin olevani parempi saalistaja ihan vain Lampiväreen tähden.
”Myönnän jo etukäteen, että tämä ei ole vahvuuksiani”, sanoin samalla kun nuuhkin ilmasta merkkejä saaliista. ”Joten en pahastu, jos pidätte yritystäni huvittavana.” Väläytin Lampiväreelle hilpeän katseen viikset väpättäen.
Alku oli varsin lupaava: tuuli kuljetti nenääni melko tuoreen jäniksen hajun, jonka kanssa päätin kokeilla onneani. Saimme kulkea melko pitkän matkan, ennen kuin haju toden teolla voimistui ja pitkäkorva tuli näkyviin erään kumpareen takana. Se puuhaili jotain suojaisassa painaumassa kasvavan vähälehtisen pensaan juurella, ilmeisesti vielä tiedottomana sitä tarkkailevista kissoista.
Jäimme kurkistelemaan kumpareen yli eläintä. Tai no oikeastaan minä kurkistelin, Lampiväre vain kulki perässäni ja antoi minun hoitaa metsästämisen, kuten oli aiemmin sanonutkin tekevänsä. Pysähdyin pohtimaan, mikä olisi paras tapa yllättää jänis. Lähistöllä ei meidän onneksemme näkynyt pesäkoloja, joten se ei ainakaan heti pääsisi juoksemaan maan uumeniin. Oli kuitenkin selvää, että häviäisin sille juoksukilpailussa lähtökohdasta huolimatta. Siksi minun olikin yritettävä olla sitä fiksumpi.
Käännyin Lampivärettä kohti. Naaras höristi korviaan uteliaasti. ”Voisitteko mitenkään auttaa minua sen verran, että kiertäisitte tuonne oikean puoleiselle kumpareelle ja säikäyttäisitte jäniksen minun suuntaani, jotta voin napata sen?” yritin puhua niin hiljaa kuin vain pystyin, sillä vaikka tuuli puhalsikin jäniksestä poispäin, en täysin luottanut siihen, että se riitti vaimentamaan äänemme.
Lampiväre näytti miettivän hetken, kunnes nyökäytti päätään suostumisen merkiksi ja lähti kiertämään ääneti eläimen taakse. Minä puolestani siirryin passiin sen mahdolliselle pakoreitille, toivoen suunnitelmani olevan yhtä toimiva käytännössä kuin mitä se oli ajatuksissani.
Hetkistä myöhemmin Lampiväre loikkasi esiin kumparin takaa murinan kera, ja sekös vasta pani pitkäkorvan koipiin vipinää. Ehkä vähän liikaakin.
Onnistuin jotenkuten loikkaamaan sen päälle ja tarrautumaan siihen kynsilläni. Jänis oli kuitenkin väkevämpi kuin olin luullut, ja muutaman silmänräpäyksen ajan ratsastin sen selässä, ennen kuin se onnistui täräyttämään minua takajalallaan naamalle ja livistämään otteestani. Heitin samaan rytäkkään pari kuperkeikkaa alaspäin viettävässä mäessä menetettyäni suuntavaistoni iskun voimasta, jääden lopulta makaamaan nurmelle selälleni.
Päässäni pyöri ja korvissani soi. Minun oli vaikea kohdistaa katsettani mihinkään hetkeen, mutta kun vähitellen tokenin, huomasin Lampiväreen kumartuneen ylleni.
”Se pääsi karkuun”, onnistuin kähisemään, ja väänsin naamalleni hieman pahoittelevan hymyn. Olin pahoillani siitä, että naaras oli joutunut todistamaan, miten oppilas oli ottanut jänikseltä kuonoonsa.

//Lampi?

SuperKP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Auroora

Lampiväre katsoi Kortetassua pitkään pohtien tämän sanoja. Maailma, jossa kaikki tulisivat toimeen keskenään? Oliko sellainen edes mahdollista? Hän olisi halunnut syyttää moisesta ajatuksesta eloklaanilaisen hyväuskoisuutta ja naiiviutta ja leimata sen typeräksi. Lampiväre ei kuitenkaan voinut olla ajattelematta, että kollioppilaan sanomisissa oli jotain perää. Kuolonklaanilaiset ja eloklaanilaiset olivat niin tottuneita vihaamaan toisiaan, etteivät olleet koskaan harkinneetkaan voimiensa yhdistämistä.
Lampiväre kuitenkin pudisti päätään.
”Höpiset järjettömiä”, naaras sanoi, mutta hänen kasvoilleen oli piirtynyt pieni hymy. ”Rauha olisi hieno juttu. Mutta sitä ei ole niin helppoa saavuttaa kuin luulet: jännitteet ja kireät välit klaanien kesken ovat joillakin niin kiinni selkärangassaan, ettei niistä voi noin vain päästää irti.”
Lampiväre tajusi yhtäkkiä, että oli viettänyt kenties liian pitkän ajan Kortetassun kanssa jutellessaan. Kahden klaanin väliset ystävyyssuhteet olivat kielletty, eikä Lampiväre todellakaan halunnut muiden kuolonklaanilaisten kuvittelevan hänen virittelevän kaveruutta – tai mitään muutakaan – Kortetassun kanssa.
”Minun pitää… mennä tapaamaan isääni Kuolonklaanin leiriin”, Lampiväre takelteli ulos kun keksi mielestään sopivan tekosyyn. Hän vilkuili epävarmana ympärilleen peläten siskojensa tai mikä vielä pahempaa, Jääviillon tai Pimentovarjon todistaneen hänen ja eloklaanilaisen keskustelua. Onnekseen muut kuolonklaanilaiset vaikuttivat olevan keskittyneitä omiin puuhiinsa. Hän kääntyi leirin uloskäynnin suuntaan, mutta vilkaisi vielä taakseen Kortettasuun.
”Oli mukava keskustella kanssasi”, Lampiväre sanoi ja hymyili hiukan. Hän jäi tuijottamaan Kortetassun vihreitä silmiä hiukan liian pitkäksi aikaa, kunnes kiirehti paikalta korvat tulessa.

Oli kulunut päiviä Lampiväreen ja Kortetassun keskustelusta. Lampiväreen sekavia tunteita kollia kohtaan ei helpottanut se, että he olivat päätyneet juttelemaan yhä useammin viime aikoina. Soturi tiesi, ettei hänen pitäisi leikkiä kaveria eloklaanilaisen kanssa, mutta hän oli oppinut pitämään Kortetassun seurasta liikaa.
Nyt kaksikko oli määrätty samaan partioon. He kulkivat halki Eloklaanin reviirin, kunnes saapuivat nummille. Partion johdossa oleva Tuimakatse seisahtui joukkion eteen ja alkoi jakaa kissoja pareihin. Kortetassun kuolonklaanilaiseksi pariksi päätyi Lampiväre. Kun partio hajaantui, he jäivät kahden.
”No, näytä, mihin sinusta on”, Lampiväre sanoi hymyillen hiukan. Nummilla saalistamisessa tärkeintä oli nopeus: avaralla alueella riistalle ei jäänyt piilopaikkoja, joten ainoa keino paeta metsästäjää oli pinkoa karkuun. ”Ehdottaisin metsästyskilpaa, mutta aion nauttia oikeudestani olla saalistamatta täysin rinnoin.”

//Korte?

Kirjoittaja: Käärmis

Sädepentu sanoi, että ehkä voisin joskus toisten katsella. Hän kysyi voisimmeko tehdä jotain yhdessä ja siinä välissä Korpipentu päätti livistää. Hän sanoi, että hänen pitäisi mennä ja lähti paikalta jättäen minut kahden Sädepennun kanssa. Katsoin kolliin hymyillen ja sanoin, että voisimme toki tehdä jotain kahden. Sädepentu hymyili minulle takaisin ja kysyi olinko ollut ulkona. Kun vastasin myöntävästi, hän pyysi minua kertomaan, millaista siellä oli, samalla tietenkin intoilen siitä, että hänkin pääsisi pian oppilaaksi.
“Jaah. No Leirin ulkopuolella on todella suurta. Siellä on metsää ja puita ja nummea ja paljon uusia hajuja”, kerroin. “Kun pääset ulos yllätyt varmasti, hyvällä tavalla. Ulkona on erittäin kaunista ja mukava käydä ihan vain partioissakin. Olisi todella mukavaa joskus mennä kanssasi ulos partioon, kun sinusta tulee oppilas, mutta olisit varmasti liian kiireinen viettämään aikaa minun kaltaisen kissan kanssa”, jatkoin virnistäen.
“Kyllä minä sinun kanssasi haluaisin ulos lähteä, enkä olisi koskaan liian kiireinen olemaan sinun kanssasi!” Sädepentu vinkaisi. Naurahdin hieman leppoisalla äänellä.
“Sepä on mukava kuulla. Mutta haluaisitko tässä välissä tehdä jotain, vaikka leikkiä jotain? Tai voisin vaikka opettaa sinulle sinulle saalistusasennon tai jotain taisteluliikkeitä, jos haluat?” kysyin leppoisasti nuorelta kollilta.

//Säde

Kirjoittaja: Käärmis

En voinut uskoa, mitä juuri oli tapahtunut. Olin hävinnyt Sädepennulle painissa! Jotenkin kolli oli päässyt niskanpäälle ja voittanut minut, ja silloin tiesin, että siinä oli paljonkin hävettävää. En voisi näyttää naamaani enää koskaan, ellen keksisi jotain hyvää syytä häviölleni. Siksi sitten sepitin, miten olin menettänyt tasapainoni ja kollin voitto oli silkkaa huijausta ja tuuria, eikä lainkaan voimaa ja taitoa. Vanhempaan kolliin selitykseni eivät kuitenkaan näyttäneet uppoavan. Hän kuitenkin sanoi, että olin ihan hyvä vastus.
Tunsin itsevarmuuden. Varmasti kolli oli jotenkin tiennyt, mitä olin aikeissa tehdä. Hän oli varmasti lukenut ajatuksiani tai sitten opetellut liikkeeni etukäteen.
Olin juuri aikeissa kertoa Sädepennulle, että hän oli jäänyt kiinni ja hänen oli turha esittää, mutta joku soturi tuli häiriköimään. Saatoin vain ajatella kuinka epäkohteliasta oli tuolla tavoin vain tunkeutua paikalle, kuin olisi muka ollut millään lailla tervetullut kuuntelemaan keskustelujamme ja katsomaan painiamme.
Sädepentu lesoili soturittarelle siitä, että oli voittanut minut ja tunsin vihan kiehuvan sisälläni. Vaikka olisinkin hävinnyt – joka ei ollut totta – kollin ei olisi tarvinnut toitottaa siitä. Mutta kuitenkin tunsin hieman kunnioitusta kollia kohtaan. Hän oli ollut aika taitava, vaikka olikin huijannut telepaattisilla kyvyillään.
Soturi – jonka nimi oli ilmeisesti Käärmekulta – kehui Sädepentua ja sanoi, että olisi halunnut olla näkemässä tappelumme. Tunsin nöyryytyksen ja vihan sekoituksen. Yrittikö naaras vihjata, että halusi nähdä, miten minut löylytettäisiin täysin? Miksi hänen oli pitänyt tulla siihen salaisesti ilkkumaan! Hän luuli varmasti, että en tajuaisi, mutta minäpä olin fiksumpi! Tietenkin tajuaisin hänen pienet vihjauksensa siitä, että piti minua surkimuksena ja heikkona pikkupentuna!
Käärmekulta katsoi minua silmiin ja minä häntä takaisin värähtämättä. Sen kun yrittäisi, minua hän ei pelottelisi! Soturin ilme kätki varmasti paljon ja hän näytti ulospäin vain pienen tipan siitä.
Pian mieleeni juolahti kysymys. Miten hän oli niin tuttavainen Sädepennun kanssa? Tietysti! Naaras antoi Sädepennulle kollin telepaattisen voiman ja normaalia voimakkaammat iskut, jotta hän voisi nöyryyttää minut täysin! En antaisi tätä koskaan anteeksi!
Sädepentu kysyi naaraalta voisimmeko tehdä jotain ja sai minut havahtumaan ajatuksistani. Kolli ei ollut paha heppu, mutta jos tuo Käärmekulta olisi katselemassa, en varmasti ryhtyisi enää mihinkään.
“Minun täytyy mennä”, töksäytin vain tylysti ja lähdin leuka ja häntä pystyssä pois. En suostuisi leikkimään, ellei se olisi vain minä ja Sädepentu. Tassuttelin siis vain eteenpäin tietämättä, mihin olin oikeasti menossa.

Katselin hiljaa kaikkien nukkumista. Olin vihoissani, koska en halunnut nukkua. Minulla oli energiaa vaikka kuinka, ja olisin voinut voittaa sillä energialla kenet tahansa taistelussa, oli se sitten klaanin päällikkö tai vaivainen parantaja. Nousin ylös emoni ja veljeni viereltä ja tassutin varovasti keskelle pentutarhaa.
Kuolonklaanin vartiakin oli unessa, mutta näytti siltä, että heräisi helposti, mikäli joku yrittäisi karata. En siis aikonut yrittää ulos pakenemista. Hipsin ympäriinsä miettien, mitä oikein voisin tehdä ja päädyin sitten Kimalaistoiveen vierelle. Tökkäsin tätä hieman, mutta naaras ei herännyt. Olisin tehnyt sen uudelleen, mutta kuulin emon liikahtavan. Käännyin ympäri ja menin hänen luokseen, mutta hän olikin vain vaihtanut asentoaan.
Tuhahdin ja tökkäsin nyt emoa. Lehtomyrsky nosti päätään unisena.
“Mitä nyt kultapieni?” emo kysyi.
“Ei väsytä”, vinkaisin ärtyneenä. Lehtomyrsky viittoi minut vierelleen lämpimään ja meni taas unille. Pääsin itsekin yrittää nukahtaa, joten laskin pääni tassuilleni ja suljin silmäni. Toivoin nukahtavani ja pian olinkin jo unen ihmeellisessä maailmassa.
Siellä riistaa oli aina kaikille riittämiin ja kaikki olivat tasavertaisia – minua lukuun ottamatta. Minä johdin koko paikkaa ja pidin huolta siitä, että se joka halusi taistella uuden klaaninsa puolesta, sai tehdä sen riippumatta omasta iästään. Kaikki siellä pitivät minua suurenmoiset johtajana ja nautin siitä. Jos menin taisteluun, vastustajani perääntyivät heti; ja jos he eivät perääntyneetkään, he saivat kunnon läksytyksen. Olin voittamaton ja jumalallinen. Minä toin valon, minä toin riistan, mitä toin rauhan ja tarvittaessa voiman. Olin koko klaanini voimanlähde.
Kuitenkin, kaikki hauska loppuu aikanaan, kuten uneni. Heräsin ja olin heti närkästynyt. Uneni oli ollut paikka, jossa minua oli arvostettu niinkuin piti. Siellä kissat olivat tienneet, että minun kanssani oli turha ryppyillä ja, että olin tärkeä osa klaania.
Nousin ylös ja ryhdyin sukimaan turkkiani. Tarkoin kielen vedoin auoin kaikki takut turkistani ja nyhdin kaiken lian pois. Parempi olisi edes näyttää puhtaalta.

Tassutin takaisin sisään pentutarhaan innoissani. Olin valmis näyttämään emolle liikkeen, jota oli harjoitellut koko päivän. Olin herännyt jo aikaisin ja hipsinyt ulos aukiolle harjoittelemaan uutta siistiä liikettä, jonka olin keksinyt.
Kuitenkin sisälle päästyäni tajusin harjoitelleeni täysin turhaan, sillä emo ei edes ollut siellä. Katselin kaikkialle pentutarhaan, mutta Lehtomyrskyn kilpikonnakuvioisesta turkista ei näkynyt vilahdustakaan. Tunsin vihan kumpuavan sisältäni ja purkautuvan ulos matalana murinana. Potkaisin maata ärtyneenä ja tömistelin ulos pentutarhasta.
Huomasin kävellessäni eräiden oppilaiden tulevan harjoituksista mestariensa ja kuolonklaanilaisten kanssa. He kiinnittivät huomioni ja menin lähimmän oppilaan luokse. Hän oli suurikokoinen ruskea kolli mustilla raidoilla. Muistelin kuulleeni joskus tämän nimen olevan Vihatassu.
Loikin Vihatassun vierelle innoissani ja tämä katsoi minua vinoon. Hänen katseensa oli täynnä inhoa ja uhkaa, mutta jotenkin se sai minut vain innostumaan.
“Hei vain! Minä olen Korpipentu. Sinun nimesi taisi olla Vihatassu? Haluaisin, että näyttäisit minulle pari taisteluliikettä tai kertoisit minulle hieman millaista on olla oppilas”, nau’uin innokkaasti. Kolli katsoi minua edelleen hieman ärsyyntyneen näköisenä. Huokaisin hiljaa ja istahdin alas.
“Sinulla on varmasti jotain kiinnostavia tarinoita siitä, mitä olet oppilaana kerennyt tehdä. Kenties taisteluita tai jotain partiointia tai ihan vain harjoittelua”, sanoin vielä hieman kärkevästi. Kolli pyöräytti silmiään.
“No minä voitin kerran taistelussa kaksi vihollista lähes yksin!” kolli leveili. Silmäni suurenivat pieniksi kuiksi.
“Ai kaksi kuolonklaanilaista yksin!” huudahdin silmät suurina. Kolli pudisti hieman päätään.
“Ne olivat aivan oma porukkansa. Sain myös vähän apua Kuutamolaineelta, mutta pääasiassa hoidin homman yksin”, kolli pröystäili. Nyökäytin päätäni haltioissani.
“Millainen porukka se oli?” utelin innoissani.
“Ne olivat kai jotain kujakissoja”, kolli totesi. Kaitsoin edellen ihmeissäni kolliin.
“Siistiä! Minäkin haluan nujertaa kulkukissoja!” innostuin. Vihatassu tuhahti hiljaa.
“Ehkä sinä joskus voisitkin”, hän sanoi kummalla äänellä. En ollut varma oliko hän sarkastinen vai eikö, mutta en välittänyt.
“Etsin kaikki kulkukissat ja voitan ne yhdellä tassulla vaikka sokeana!” uhosin pirteästi ja sillä välin Vihatassu vain lähti pois. Hymyilin tämän perään. Hänessä oli potenttiaalia. Jos hän oli kerta voittanut kulkukissoja tuosta noin vain, hän olisi mahtava toveri minulle ja potenttiaallinen paras ystävä ehdokas.
Häntä pystyssä tepastelin leirin laitaan harjoittelemaan taistelemista – yksin. Aloitin opettelemalla tasapainottelemaan takatassuilla. Olin nähnyt muutaman oppilaan tekevän niin harjoitellessaan. Olisi kuitenkin helpottanut, jos joku olisi auttanut minua. Tömähdin koko ajan takamukselleni ja vähitellen se alkoi tuntua kipeältä ja puutuneelta.
“Miten vaikeaa tämä muka voi olla?” nurisin. Nousin ylös seisomaan ja huomasin Lehtomyrskyn pujahtavan pentutarhalle. Ravasin heti leirin halki hänen peräänsä.
“Lehtomyrsky, Lehtomyrsky, odota! Minulla on sinulle kerrottavaa!” huusin juostessani emoi kiinni. Kilpikonnakuvioinen kuningatar katsoi minuun kysyvästi.
“Emo, minä löysin itselleni potenttiaalisen ystävän. Tiedät hänet varmasti, hänen nimensä on Vihatassu”, sanoin ylpeästi emolleni. Hän ei kuitenkaan näyttänyt yhtä ylpeältä, mitä olin odottanut ja toivonut.

”Vihatassu? Oletko varma? Hän inhoaa minua aika paljon ja yllytti minut karkaamaan klaanista, mutta onneksi pääsimme takaisin. Lupaathan, ettet tee mitään tyhmää hänen kanssaan?” emo naukaisi huolestuneena.
”Olen varma. Hän on rohkea ja vahva. Ja en minä mihinkään vaikeuksiin itseäni aja”, naukaisin päättäväisesti.
”Hyvä, mutta jos hän kiusaa sinua tai sinulle rakkaita kissoja, niin ethän ole yhä hänen kanssaan?” Lehtomyrsky varmisti. Pyöräytin silmiäni. Mikä tämä palopuhe oli oikein olevinaan? Eikö emo luottanut minuun tai minun kykyyni löytää potentiaalista seuraa itselleni?
”Riippuu millaista kiusaamista”, kiusoittelin hieman. Emo näytti huolestuvan hieman entisestään joten pudistin päätäni. “En anna hänen kiusata ketään minulle läheistä”, korjasin hieman ja hymyilin emolle.
”Hyvä Korpipentu, olen ylpeä sinusta, mutta en silti luottaa siihen, että Vihatassu olisi hyvä ystävä kenellekään” Lehtomyrsky naukaisi. Röyhistin hieman rintaani kuullessani emon sanovan olevansa ylpeä minusta, mutta loppuosa oli minulle hieman hämmentävä. Emo ei todella vaikuttanut pitävän ystävä valinnastani.
”Mutta eihän saisi olla epäluuloinen ketään kohtaan?” naukaisin hiljaa.
”Niin, mutta hän oli minulle aivan hirveä, joten en luota hänen ystävän taitoihinsa kovinkaan paljon”, emo myönsi. Eli Vihatassu oli todella ollut hänelle ärsyttävä ja ilkeä?
”Ai, selvä, mutta minusta hän vaikutti kiinnostavalta…” totesin. “No, mutta minä menen sitten etsimään, jotain parempia ystäviä.”
Käännyin ympäri ja pyyhälsin ulos pesästä. Annoin itseni juoksennella ympäriinsä etsien itselleni jotakuta, joka vaikuttaisi veroiseltani. Se olisi tärkeä piirre, jos halusi olla hyvä ystäväni, olla kiinnostavaa seuraa.

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Ei minulla ole syytä vihata kuolonklaanilaisia tai ketään muutakaan”, minä sanoin Lampiväreelle totuudenmukaisesti.
Varttuessani olin aistinut ympärilläni paljon vihaa ja katkeruutta, puolin toisin. Ymmärsin kyllä, miksi niin vahvaan tunteeseen oli helppo takertua kokiessaan epäoikeudenmukaisuutta. Ellen olisi käynyt Pohjaharhan kanssa keskustelua aiheesta useita kuita sitten, olisin varmastikin antautunut omien negatiivisten tunteideni vietäväksi ajat sitten. Olin kuitenkin päättänyt nähdä valon pimeimmissäkin paikoissa.
”Viha ei ole hyvä kellekään, etenkään sen kantajalle”, hymähdin hiukan surumielisesti. Nostin miettiessäni maahan valuneen katseeni takaisin Lampiväreeseen. ”Vihaamalla emme satuta ainoastaan muita vaan myös itseämme. Siitä kiinni pitäminen on kuin pitelisi tassuissaan tulikuumaa kiveä.”
”Se että edeltäjämme vihasivat toisiaan, olipa syy mikä hyvänsä, ei tarkoita, ettäkö meidänkin pitäisi tehdä samoin. Olisi kaikkien etujen mukaista, jos klaanit voisivat unohtaa erilaisuutensa ja nähdä kaiken sen, mitä ne voisivat yhdessä olla ja saada aikaan.” Tutkailin Lampiväreen ilmettä siinä toivossa, että se olisi paljastanut minulle, mitä mieltä hän oli asiasta. Hän ei vaikuttanut samanlaiselta kuin muut Kuolonklaanin vartijat; hän vaikutti halukkaalta kuulemaan, mitä minulla oli sanottavana. ”Etkö sinäkin mieluummin eläisi maailmassa, jossa kaikki tulisivat toimeen keskenään?”

//Lampi?

SuperKP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Auroora

Kortetassu ei selvästi tiennyt paljoa Kuolonklaanin ja Eloklaanin historiasta, Lampiväre tuumi. Ei hän itsekään tiennyt kovin paljoa, se oli myönnettävä: soturinaaraskin oli kuitenkin nuori, eikä todellakaan ollut ollut elossa Eloklaanin perustamisen aikaan. Hän oli kuitenkin oppinut, että Eloklaani oli Kuolonklaanin vihollinen. Heidän klaaninsa kuhisi erakoita, he noudattivat aivan eri tapoja eivätkä kunnioittaneet Pimeyden metsää. Siinä oli hänen isälleen Henkäystähdelle ja suurelle osalle kuolonklaanilaisista tarpeeksi syitä vihata Eloklaania. Lampiväre ei itse kokenut mitään suuria negatiivisia tunteita heidän naapuriklaaniaan kohtaan, mutta koska soturi oli kuolonklaanilainen, koki hän melkein velvollisuudekseen halveksia eloklaanilaisia. Asiaa ei tietenkään helpottanut se, että kissa, joka kenties vähiten Eloklaanista piti, oli hänen isänsä.
Lampiväre kohautti lapojaan hetken asiaa harkittuaan.
”Kuolonklaani ja Eloklaani ovat aina vihanneet toisiaan”, hän kertoi, mutta koki tarpeelliseksi avata asiaa enemmän. ”Olette olleet vihollisiamme Eloklaanin synnystä alkaen. Ja vaikka meissä onkin paljon samaa, ovat eromme tarpeeksi suuret synnyttämään kitkaa välillemme. Se on nähty ja todettu moneen kertaan.”
Lampiväre ei oikein ollut tyytyväinen omaan selitykseen. Se sai hänet myös pohtimaan asiaa enemmän: miksi kuolonklaanilaiset ja eloklaanilaiset olivat aina kiinni toistensa kurkuissa? Eikö rauha klaanien välillä todella ollut mahdollinen?
”Monet kuolonklaanilaisista vihaavat eloklaanilaisia kehonsa jokaisella solulla”, Lampiväre naukui mietiskellen. Leppeä tuulenvire heilutti naaraan viiksiä: se tuntui jo hiukan viileältä, selvä merkki tulevasta lehtisateesta. ”En voi sanoa jakavani noita tunteita täysin. Entä sinä?”
Lampiväre kohdisti läheisiin puihin harhailleen katseensa takaisin Kortetassun vihreisiin silmiin.
”Vihaatko kuolonklaanilaisia? Et ainakaan vaikuta siltä.”

//Korte?

Kirjoittaja: Soturikissa

”Haluatko sinä tehdä jotain minun kanssani?” Varpupentu kysyi hieman äimistyneenä.
”Joo! Tietenkin minähän pyysin sitä.” Vastasin Varpupennulle.
”Mitä tekisimme?” Hän kysyi minulta.
”Vaikka,” pidin pienen tauon. ”Sammalpalloa?” Ehdotin varpupennulle.
”Kyllähän se käy.” Varpupentu maukaisi.
Mietin hetken mistä hakisin sammalet, muistin erään paikan joka oli leirin reunalla.
”Menen hakemaan sammalia tuolta puunkannolta.” Sanoin vielä varpupennulle ennen lähtöäni.
Kun kävelin kannolle huomasin että siinä todella olikin sammalta.
*jes!* ajattelin hiljaa ääneen.
Otin sammalet tai no sammalen leukani ja kaulani väliin ja tassutin takaisin Varpupennun luokse.
”Hei tulin takaisin!” Sanoin varpupennulle.
”Enkai ollut liian pitkään poissa?” Kysyin Varpupennulta, vaikka tiesin että olin ollut ripeä.
”Et kai?” Hän sanoi minulle. Kuulin edelleen ujoisuutta hänen äänessään mutta huomasin että se oli vähentynyt.
”Hienoa! Tiedätkö miten sammalpalloa pelataan?” Kysyin Varpupennulta.
”Öö e-en.” Hän sanoi hieman nolona.
”No minä selitän. Ensin minä potkaisen sinulle tämän mytyn ja sinä yrität ssada sen kiinni. Ja sitten toisinpäin.” En tiennyt opetinko varpupennulle nyt ’oikeaa’ sammalpalloa mutta ketä kiinostaa?
//Varpu?

Kirjoittaja: Ampiainen

Tassutin leiriin aukiolla etsiskelen kissoja jotka olivat olleet siinä oudossa unessa, mutta en nähnyt heistä ketään… He olivat varmaankin joko aikaisessa partiossa tai vielä nukkumassa pesisään… Minun varmaan pitäisi mennä takaisin pentutarhaan… Vaikka en olisi halunnut Nyt olla kumppanini kanssa… Mutta kuitenkin käännyin takaisin pentutarha päin mutta huomasin kumpanini olevan poikamme kanssa ulkona. Tassutin rauhallisesti heidän ohitseen ja hivutauduin nopeasti sisään pentutarhaan ja huomasin että tyttäreni oli myös jossakin muualla. Katselin hetkisen ympärilleni ja huomasin Sypressikuiskeen joka suki turkkiaan maakualusillaan.
*Voin jutella Sypressikuiskeen kanssa! En olekaan hetkeen hänen kanssaan jutellut!” Ajattelin hymyillen. Tassutin naaran luokse ja ehdotin että menisimme ulos jutelemaan ja naaras myöntyi.
”Sädepentu on komea… Olet varmasti ylpeä pojastasi samalla tavalla kuin minä olen omista pennuistani…” Naukaisin hymyillen Sypressikuiskelle ja katselin ylpeänä poikaani joka telmi isänsä kanssa.
”Niin olenkin”, Sypressikuiske vastasi.
”Nyt tiedän että syntyminen on kivuliasta mutta se kipu on todella sen arvoista…” Naukaisin hymyillen Sypressikuiskelle.
”Ja ovathan ne kunigataret aina ennenkin syntyneet mutta onhan heitä kuollutkin… Olen ylpeä siitä että sain saataa varpupennun ja korpipennun maailmaan ja olen varma että kuusihäntä on myös ylpeä heistä…” Naukaisin hymyillen. Etsiskelin parempaa asentoa.
”Sypressikuiske voisitkohan kertoa millaista on saada jo toinen pentue? Tai ehkäpä jo toinen?” Kysyin hymyillen.
”Minä olen nyt saanut kolme pentuetta. Eihän siinä. Toinen tuntuu samalta kuin ensimmäinen mutta ehkä et jännitä kaikkea niin paljon, koska tiedät mitä tuleman pitää. Kolmannen pentueen kohdalla minua jännitti yhtä paljon kuin toisen kohdalla. Toki tilanne olisi ollut varmaan ollut toinen, jos ensimmäinen pentueeni olisi selvinnyt elossa.” Sypressikuiske vastasi.
”Ai sinun ensimmäinen pentuesii kuoli… Miten ikävää ja eikös syreenitassulla ollut veli Oravapentu? Eikös hän kuollut tuntemattomasta syystä nukkuessaan?” Vastasin pahoillani sypresikuiskeen menetyksistä.
*Olen onnekas kun pentuni eivät kuolleet… Mutta Sypressikuiske on menettänyt paljon hän menetti ensimmäinen pentueensa… Toisesta pentuestaan toisen pentunsa soturiudeen rampautuuesaan… Toivon todella että hänen jäljellä olevat pentunsa eivät kuole tai hänen kumppaninsa ei kuole…* Ajattelin.
”Olen varmasti onnekas koska pentuni eivät kuolleet”, naukaisin.

//Sype?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Lampiväreen vaatimattomuus teki minuun entistä isomman vaikutuksen. Hengen pelastaminen ei todellakaan ollut mikään pikkujuttu – ei ainakaan minun mittakaavassani. Minua jäi kuitenkin mietityttämään se, miten naaras puhui meistä vihollisina.
Niin kauan kuin jaksoin vain muistaa, kuolonklaanilaisten ja eloklaanilaisten välit olivat olleet kireät. Asuimme kaikki samassa leirissä ja jaoimme samat saaliit, mutta siitä huolimatta kahden kissajoukon välillä tuntui olevan valtava kuilu, joka erotti meitä. En vain kyennyt ymmärtämään, miksi niin oli.
Lieskakajo ja muut valitut olivat kertoneet minulle jonkin verran klaanien historiasta unitapaamisissa, mutta en ollut vielä saanut kuulla kenenkään kuolonklaanilaisen versiota tapahtumien kulusta. Menneistä asioista puhuminen oli tabu, ja joissakin tapauksissa siitä saattoi seurata jopa rangaistus. Nyt minulla oli kuitenkin tilaisuus ottaa asia puheeksi Kuolonklaanin edustajan kanssa.
”En ihan ymmärrä, miksi me olemme vihollisia”, katsoin Lampiväreeseen päätäni kallistaen. ”Olemmehan molemmat kissoja, ja meillä on samat tarpeet. Voisitteko kertoa minulle, miksi klaanimme eivät tule toimeen?” Yritin muotoilla kysymykseni niin kohteliaasti kuin vain suinkin osasin. Toivoin, että Lampiväre voisi avata minulle oman puolensa näkökulmaa, jotta saisin asioista paremman kokonaiskuvan.

//Lampi?

SuperKP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Auroora

Lampiväre ei ollut ajatellut muutaman päivän takaista eloklaanilaisen pelastusoperaatiota paljoakaan. Kollioppilas ehkä toisinaan pyörähti hänen mielessään, ja Lampiväre oli ehkä eloklaanilaisia salakuuntelemalla saanut selville hänen nimensä – Kortetassu – ja ehkäpä naaras myös välillä leikitteli sillä ajatuksella, että menisi juttelemaan tälle kollille, mutta ei hän eloklaanilaista ajatellut sen enempää. Lampiväre vakuutteli itselleen, ettei häntä voisi vähempää kiinnostaa Kortetassu. Eloklaanilaisoppilas oli hänelle pelkkää ilmaa. Oikeastaan hän ei edes muistanut pelastaneensa ketään joesta. Kuka ihme Kortetassu?
Lampiväre oli kuitenkin huomannut oppilaan jo ennen kuin tämä tepasteli hänen luokseen, olihan naaras tarkkaillut eloklaanilaista tämän astellessa leiriin partion mukana. Tapa, jolla Kortetassu kohtasi Lampiväreen, kuitenkin yllätti kuolonklaanilaissoturin. Hän ei voinut olla olematta hämillään, kun oppilas laski hiiren hänen eteensä, selvästi sitä tarjoten. Naaraan korvanpäät tuntuivat olevan tulessa sekä kiusaantuneisuudesta että jostain syvemmästä tunteesta, jota Lampiväre ei osannut nimetä eikä halunnutkaan siihen kyetä, kun Kortetassu kumarsi kunnioittavasti ja lausui kiitolliset sanansa. Kun eloklaanilainen nosti päätään ja kohtasi Lampiväreen katseen, naaras ei hetkeen voinut muuta kuin tuijottaa häntä hämmentyneenä. Lopulta hän tajusi näyttävänsä varmasti aika typerältä ja siirsi katseensa kiusaantuneena muualle.
”Liioittelet”, naaras sanoi hiljaa, yrittäen kuulostaa samalla tavalla välinpitämättömältä, kuin kaikki muut kuolonklaanilaiset Eloklaanin jäsenille puhuessaan. ”Minä vain tein, mitä minun kuului; vaikka olemme vihollisia, en antaisi kenenkään eloklaanilaisen kuolla, jos vain pystyn sen estämään.”
Lampiväre vilkaisi epävarmasti Kortetassua: hän ei ollenkaan tiennyt, mitä kollin päässä liikkui. Miksi hän oikein teititteli Lampivärettä?
”Etkä sinä ole minulle mitään velkaa… mutta ole hyvä.”

//Korte?

Kirjoittaja: Saaga

Hymyilin iloisesti, kun Käärmekulta naukui, että hän olisi halunnut nähdä kuinka taitavia olimme olleet.
“Voithan sinä joskus katsella. Tai sitten voit opettaa meille jotain”, sanoin j a tapitin Käärmekultaa silmiin. Hänen katseensa oli aivan muualla ja niin varmasti huomiokin. Halusin hänen huomionsa itseeni, joten keksin äkkiä jotain sanottavaa.
“Voidaanko me tehdä jotain? Olisi kiva viettää teidän kanssa aikaa”, kommentoin ja huiskaisin häntäni käpälilleni, kun istuuduin.
“Minun pitää mennä”, Korpipentu töksäytti ja lähti pois. Olin salaisesti iloinen siitä, että sain Käärmekullan kaiken huomion itseeni.
“Joo. Voimme kyllä tehdä jotain kahden”, Käärmekulta sanoi ja hymyili. Hymyilin takaisin leveästi.
“Olitko sinä ulkona?” kysyin innostuen hiukan ajatellessani reviiriä.
“Olin kyllä”, Käärmekulta totesi ja hymyili edelleen. Jäin katselemaan häntä hetkeksi mutta selvitin sitten ajatukseni.
“Voitko kertoa minulle jotain siitä? Tai siis reviiristä. Haluaisin kuulla siitä jotain ennen, kun minusta jo pian tulee oppilas!” sanoin. Kun pääsin viimeiseen lauseeseen, ääneni muuttui todella innokkaaksi. Olin jo 6 kuuta vanha – tai no 5 kuuta mutta pian jo 6 kuuta – ja odotin niin innolla, että minusta tulisi oppilas.
//Käärme?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

No niin, sehän oli mennyt oikein mallikkaasti: Tähtimötaivas oli painellut tiehensä melkein yhtä hurjana kuin kuonoonsa ottanut mäyrä. Tarkoitusperiltään jalomielinen elkeeni hoitaa homma loppuun, jotta tämän ei tarvitsisi seisoskella ulkona sateessa pidempään, oli tullut täysin väärinymmärretyksi, ja nyt naaras luuli, että pidin häntä kyvyttömänä tehtävään.
Päästin pitkän huokauksen ja nostin tassujeni juureen lentäneen oksan, jonka Tähtimötaivas suutuspäissään oli paiskannut minua päin ennen dramaattista poistumistaan. Asettelin sen rauhallisesti takaisin seinään ja varmistin, että se varmasti pysyi siinä. Sen jälkeen työnsin pääni sisälle klaaninvanhimpien pesään, jossa Kyyhkypyrähdys kuivasi vaaleanharmaata turkkiaan.
”Seinä on nyt korjattu. Joko voin mennä?” kysyin.
Kyyhkypyrähdys kohotti hieman turhautuneen näköisenä katseensa minuun. Sen jälkeen hän kääntyi silmäilemään pesän seinää sisäpuolelta päin, kunnes lopulta nyökkäsi sen näköisenä, että työnjälki oli hänestä jotakuinkin tyydyttävää. ”Kaipa tuo kelpaa, jos te taidottomat hiirenaivot ette kerran kykene parempaan”, soturitar puhahti ja palasi sitten turkkinsa sukimiseen.
Jäin seisoskelemaan pesän suuaukkoon hieman epävarmana siitä, oliko minulla lupa lähteä. ”Eli voin siis mennä?” varmistin.
Kyyhkypyrähdys sulki silmänsä, ja huomasin hänen häntäänsä vispaavan äkäisesti. ”Sinun on parasta olla kadonnut, kun avaan silmäni”, tämä murisi hampaidensa takaa.
Jep, lupa myönnetty. Vedin pääni ulos ja peruutin takaisin sateiselle aukiolle. Minun olisi käytävä pyytämässä anteeksi Tähtimötaivaalta. Tällaisena aikana kaikkein vähiten halusin olla huonoissa väleissä omien klaanitoverieni kanssa, erityisesti hyvän ystäväni tyttären.
Naaras oli ollut melko kiihdyksissään lähtiessään, enkä uskonut hänen rauhoittuneen vielä. Olin itsekin ollut melkoinen kuumapää oppilasikäisenä. Kerran olin menettänyt malttini taisteluharjoituksissa niin pahasti, että olin tiuskaissut todella ikävästi kanssani samoissa harjoituksissa olleelle Kirpputäplälle. En enää edes kunnolla muistanut, mistä syystä olin ollut niin tuohtunut, mutta Kirpputäplä-parka oli saanut siitä osansa. Onneksi jälkeenpäin Utusielu oli tullut juttelemaan minulle, ja osittain hänen ansiostaan olin kehdannut mennä pahoittelemaan aiempaa käytöstäni toista oppilasta kohtaan.
Taivas alkoi vähitellen seljetä ja pisaroita tipahteli enää harvakseltaan, kunnes sekin lakkasi. Olin istuskellut ulkona leirin laidalla oksien suojassa odottamassa sateen loppumista, sillä en ollut halunnut tunkea Tähtimötaivaan luo ihan heti. Nyt kuitenkin aikaa oli kulunut jonkin verran, ja ajattelin käydä sanomassa sanottavani.
Ravistelin turkkini suurinpiirtein kuivaksi ja astuin vasta sitten sisälle pesään. Minulta ei mennyt kauaakaan bongata Tähtimötaivaan mustavalkoista turkkia pesästä. Hengitin rauhallisesti sisään ja ulos, ennen kuin lähestyin naarasta.
”Tähtimötaivas”, naukaisin saadakseni soturin huomion. Seisahduin vähän matkan päähän hänen vuoteestaan. ”Tulin pahoittelemaan aiempaa käytöstäni. Tarkoitukseni ei ollut vähätellä sinun taitojasi millään tapaa. Ajattelin vain, että olisin voinut hoitaa homman puolestasi, jotta sinun ei olisi tarvinnut seisoskella sateessa pidempään. Tajuan nyt kyllä, että minun olisi pitänyt antaa sinun tehdä työsi loppuun. Anteeksi.” Katselin naarasta korvat nöyrästi luimussa.
Ennen anteeksipyyntöä olisi saanut odottaa minulta useita kuita, ja silloinkin minun olisi pitänyt olla täysin vakuuttunut siitä, että todella itse olin syypää tilanteeseen. Ikä ja kokemus olivat kuitenkin tuoneet mukanaan rahtusen viisautta, ja olin oppinut, että joskus oli parempi unohtaa ylpeytensä sovinnon saavuttamiseksi.

//Tähtimö?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Vedin keuhkoni täyteen ilmaa. Sitä seurasi rahiseva yskänpuuska. Olin onnistunut kakistelemään enimmät vedet pihalle, ja nyt makasin rannalla vapisevana karvamyttynä. Kun kohotin katseeni, näin yläpuolellani Lampiväreen uteliaat kasvot. Naaraan viiksistä tipahteli vesipisaroita, ja hänen vaaleanvihreät silmänsä tutkailivat minua tarkasti.
Hän oli pelastanut minut vedestä. Päättelin sen hänen läpimäräksi uitetusta turkistaan. Olisin halunnut kiittää häntä henkeni pelastamisesta, todella olisin, mutta jostain syystä sanat takertuivat kurkkuuni kuin tahmea pihka. Ennen kuin ehdin saada niitä ulos, muut eloklaanilaiset kerääntyivät ympärilleni huolestuneiden moukujen saattelemana, ja Lampiväre jäi jonnekin heidän taakseen.
“Oletko kunnossa?” Lieskakajo tunki lähelleni ja nuuhki minua.
Olin aikeissa vastata myöntävästi, mutta kun yritin nousta ylös, tunsin vasemassa kyljessäni vihlaisun. Vaihdoin varovasti kylkeä nähdäkseni, mistä kipui johtui, ja huomasin kylkiluideni kohdalta irronneen vähän karvaa. Iho oli raapiutunut vereslihalle karvattomassa kohdassa, mutta luita ei vaikuttanut olevan poikki. Kipeää se silti teki.
“Tuo vaatii hoitoa”, Hilehuurre tokaisi irvistäen. Lieskakajo nyökytteli olevansa samaa mieltä.
“Mitä täällä kuhistaan?” Virtaviima puski paikalle närkästystään peittelemättä. Hän pysähtyi eteeni ja katsoi minuun silmiään siristäen. Hänen olemuksestaan ei välittynyt minkäänlaista myötätuntoa tilannettani kohtaan. “Uintiharjoitukset ovat sitä varten, että niissä uidaan, vai pääsikö se unohtumaan?” soturitar tuhahti halveksivasti ja kumartui lähemmäksi. Vastasin hänen jäiseen tuijotukseensa hiukan häkeltyneenä.
“Vai kutsuiko pohja sinua luokseen?” Naaraan silmiin oli nyt syttynyt ilkeä pilke. “Pohjasakkaahan sinä olet, joten ei olisi ihmekään.”
Huomasin mestarini Lieskakajon pörhistelevän karvojaan. Kolli katsoi kuolonklaanilaisnaarasta sen näköisenä, että olisi halunut repiä tältä korvat päästä. Sen sijaan hän naukuikin yllättävän rauhallisella äänellä: “Kortetassu ei ole uintikunnossa. Hänet on saatava parantajalle.”
Virtaviiman korva nytkähti punertavaturkkisen soturin suuntaan, mutta hän ei irrottanut katsettaan minusta. Hänen tuijotuksensa oli niin läpitunkeva, että se tuntui jäätävän minut paikoilleni. Kun hän viimein siirsi huomionsa muualle, uskalsin vasta hengittää.
“Lampiväre”, Virtaviima kutsui minut joesta noukkineen nuoren naaraan luokseen. “Juokse hakemaan Hehkuaskel. Rääpäle mestareineen saa odotella sivussa, kunnes hänet on tarkistettu. Muut jatkavat uintiharjoituksia normaalisti. Onko ymmärretty?”
Kellään ei ollut vastaväitteitä, tai jos olikin, niitä ei kehdattu sanoa. Niinpä muut oppilaat palasivat takaisin veteen mestariensa opastuksella, ja minä jäin makoilemaan rannalle Lieskakajon viereen. Virtaviima ja Lammikkoloikka jäivät seuraamaan uintiharjoituksia vähän matkan päähän meistä. Välillä vanhemman kuolonklaanilaisvartijan vahingoniloinen katse käväisi minussa, mutta en ollut huomaavinanikaan sitä. Huomioni oli etääntyvässä Lampiväreen hahmossa, joka oli lähetetty hakemaan Kuolonklaanin parantajaa. Pian naaras katosi kumpareen taakse, katseeni ulottumattomiin.

Uintiharjoituksista oli kulunut jo pari päivää. Hehkuaskel – varsin mukava, vanhemman puoleinen naaras – oli tarkastanut ruhjeeni ja levittänyt niihin jonkinlaista voimakkaasti tuoksuvaa yrttitahnaa. Vaikka kylkeäni vielä välillä särkikin, ainakaan raapiutunut iho ei kirvellyt enää yhtä pahasti.
Olin saanut pitää päivän vapaata onnettomuuden jälkeen. Hehkuaskel oli käskenyt minun levätä, mutta mieleni oli ollut niin äänekäs, ettei siitä ollut tullut oikein mitään. Mietin yhä Lampivärettä ja sitä, miten en ollut vieläkään saanut kiitettyä häntä henkeni pelastamisesta. Naaras oli ollut todella urhea hypätessään perääni sillä tavalla. En ollut ennen todistanut mitään yhtä sankarillista ja epäitsekästä, ja ihaillukseni soturia kohtaan kasvoi joka hetki enemmän ja enemmän. Olin hänelle henkeni velkaa.
Makoilin pedissäni ajatuksiini unohtuneena, kun yhtäkkiä Lieskakajon pää työntyi sisälle pesään. Soturi kutsui minut kuonoaan heilauttamalla luokseen. Räpyttelin silmiäni vähän hölmistyneenä, mutta kömmin ylös äkkiä – tai niin äkkiä kuin kyljessäni tuntuvalta jomotukselta pääsin – ja tassutin hänen perässään aukiolle.
“Meillä piti olla harjoitukset aurinkohuipun aikaan”, Lieskakajo kääntyi naukumaan minulle ulkona. Hän ei kuitenkaan vaikuttanut vihaiselta, enemmänkin huolestuneelta. “Mikä on vointi?”
Harjoitukset? Harjoitukset! Miten olin voinut unohtaa! Se ei ollut lainkaan tapaistani. Olin yleensä hyvin täsmällinen, enkä halunnut odotuttaa muita turhaan. Olin kaiketi ollut liian kiireinen miettiessäni, mikä olisi parhain tapa kiittää Lampivärettä, että olin menettänyt ajantajuni tyystin.
“Voin ihan hyvin, kiitos. Anteeksi, en tajunnut ollenkaan ajantajua ja harjoitukset pääsivät unohtumaan”, painoin pääni pahoitellen. Toivoin, että Lieskakajo ei olisi kamalan loukkaantunut hajamielisyydestäni.
“Ei se mitään”, Lieskakajo hymähti ja laski häntänsä lavoilleni. “Sitä sattuu kaikille toisinaan. Ehdimme yhä petrata vaanimisasentoasi ennen metsästyspartiota.”
Kolli johdatti meidät aukion reunalle, jossa emme olisi muiden tiellä, ja pyysi minua ottamaan vaanimisasennon. Laskeuduin matalaksi ja siirsin jalkojani lähemmäksi kehoani, kuten mestarini oli minulle opettanut. Yritin pitää häntäni mahdollisimman neutraalissa asennossa. Jos se viuhuisi liian korkealla, se saattaisi kiinnittää saaliseläimen huomion, ja jos taas liian alhaalla, se huiskisi aluskasvillisuutta, mikä puolestaan saisi aikaan ääntä, joka varottaisi saalista tulostani.
“Oikein hyvä.” Lieskakajo nyökäytti päätään tyytyväisenä. Hän katseli hetken ympärilleen maahan, kunnes hoksasi vähän matkan päässä kävyn ja kurkotti nappaamaan sen hampaisiinsa. Seurasin katseellani, kuinka mestarini vei kävyn muutaman hännänmitan päähän ja palasi sitten paikalleen. “Kokeile nyt liikkua saaliin luo mahdollisimman äänettömästi.”
Kipeällä kyljellä pelkästään asentoon pääseminen oli ollut melko vaivalloista, mutta siinä liikkuminen oli suorastaan raastavaa. Jouduin pitämään koko kehoni jännitettynä, eikä vammani ollut siitä mielissään. Sen seurauksena etenemiseni oli kaikkea muuta kuin äänetöntä ja sulavaa. Onneksi Lieskakajo oli kuitenkin ymmärtäväinen suhteeni, eikä moittinut minua heikosta suorituksestani. Hän laittoi minut yrittämään uudelleen, mutta tällä kertaa hän neuvoi minua olemaan jännittämättä kehoani yhtä paljon. Se olikin helpommin sanottu kuin tehty, mutta useamman yrityksen jälkeen alkoi näyttää jo paremmalta.
Juuri sopivasti meidän olikin jo aika lähteä metsästyspartioon, kun olimme saaneet harjoitukset päätökseen. Lisäksi päähäni oli sattunut pälkähtämään idea, miten voisin kiittää Lampivärettä!

Taivas loisti punaisen sävyissä, kun metsästyspartio palasi takaisin leiriin. Käpäliäni syyhytti päästä etsimään Lampiväre. Olin onnistunut nappaamaan partiossa hiiren – juuri kuten olin toivonutkin – ja aioin viedä sen naaraalle. Tällä tavoin voisin osoittaa kiitollisuuteni hänelle.
Hädin tuskin kuulin puoliakaan Lieskakajon ohjeistuksesta seuraavan päivän ohjelmaa koskien, sillä olin sattunut näkemään kyseisen naaraan aukion toisella laidalla. Odotin kuitenkin kärsivällisesti, kunnes mestarini oli antanut minulle luvan poistua, ennen kuin lähdin hölkkäämään hiiri hampaissani tämän luo.
Pysähdyin Lampiväreen eteen häntä tervehdykseen nostettuna ja laskin sitten saaliin hänen tassujensa juuren ja kumarsin syvään. “Olen teille elämäni velkaa, kun pelastitte minut toissapäivänä. Kiitos, Lampiväre, olitte kovin urhea, enkä tule koskaan unohtamaan tekoanne.” Korvissani tuntui kummallista kuumotusta ja minua jopa vähän hermostutti kohdata soturin katse, kun nostin pääni.

//Lampi?

SuperKP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Auroora

Lampiväre ei tiennyt, miten oli päätynyt tähän tilanteeseen. Hän seisoi joen törmällä huohottaen veden valuessa noroina naaraan harmaalta turkilta ja tarkkaili lievästi huolestuneena erästä eloklaanilaista oppilasta, jonka oli juuri pelastanut virran armoilta. Miksi hän oli hypännyt veteen leikkimään sankaria, kun partiossa kulkevat eloklaanilaiset olivat todennäköisesti häntä parempia uimareita?
Ehkä syynä hänen uskaliaisuudelleen oli ollut kollioppilaan katsekontakti juuri ennen kuin tämä oli horjahtanut ja vajonnut pinnan alle. Lampiväre pyrki yleensä välttelemään muiden katseita, erityisesti eloklaanilaisten, sillä se tuntui kiusalliselta. Etenkin partioidessa, vihollisklaanin jäsenten joukossa hän tunsi itsensä näkymättömäksi ja nimettömäksi: eihän hän merkinnyt eloklaanilaisille mitään. Hän oli vain yksi joukon välttämättömistä kuolonklaanilaisista. Kenties se, että tuo oppilas oli kohdannut hänen katseensa, oli luonut jonkinlaisen hataran siteen heidän välilleen. Kuitenkin tarpeeksi vahvan, jotta Lampiväre oli epäröimättä – tai ainakin lähes epäröimättä – syöksynyt veteen eloklaanilaisen perään.
Myöhemmin hän sättisi itseään siitä, että oli uhrannut energiaansa eloklaanilaisen pelastamiseen. Hänen vanhempansa, tai ainakin Henkäystähti, olisi sanonut Lampiväreelle, ettei hänen kuulunut riskeerata henkeään pelkän vihollisklaanilaisen oppilaan takia. Partiossa mukana ollut Lammikkoloikkakin kenties sättisi häntä. Hänen siskonsa olisi tietysti oikeassa, mutta kun Lampiväre tarttui kollin valkeaan niskaan ja alkoi raahata tätä virran armoilta kohti rantaa, ei hän voinut olla nauttimatta sankaruuden tunnusta. Kollin olemus oli siro, mutta hän oli oppilaiden vanhemmasta päästä, eikä Lampiväre ollut vahva ollenkaan – siksi kollin nostaminen rantatörmälle turvaan oli pieni taistelu.
Lampiväre nojautui uteliaana, mutta ei erityisen huolestuneena eloklaanilaisoppilaan ylle, kun tämä makoili rannalla kakoen. Olikohan hän kunnossa? Harmaa naarassoturi väistyi pois tieltä, kun eloklaanilaiset kerääntyivät omansa luo huolestuneina. Hän ei kuitenkaan irrottanut katsettaan kollista: hänen urotyönsä ei olisi minkään arvoinen, jos oppilas nyt päättäisi heittää veivinsä.

//Korte?

Kirjoittaja: Käärmis

Tunsin katseen turkillani, kun vaanin oravaa. Ei tuntunut mukavalta, kun kuolonklaanilaisten täytyi olla koko ajan vartioimassa heidän tekemisiään. En kuitenkaan voinut nyt keskittyä siihen. Lehtisade oli jo alkanut ja lehtikatoon ei varmasti olisi kamalan kauaa. Siristin silmiäni ja hiivin erittäin varovasti kohti oravaa. Se ei kuullut minua, joten pääsin helposti erittäin lähelle. Loikkasin lopulta sen niskaan ja näykkäisin sitä niskasta siististi tappopuraisulla. Se valahti veltoksi ja veren maku puski suuhun. Tiputin oravan maahan ja tökkäsin sitä käpälälläni. Se oli kohtuullisen pulska ja sillä olisi voinut hyvin ruokkia klaaninvanhimmat tai ainakin osan heistä.
Hautasin oravan nopeasti ja lähdin etsimään lisää riistaa. Haistelin ilmaa suu raollaan. Yritin erotella uudempia ja vanhempia hajuja toisistaan. Kuitenkin kuolonklaanilaisten kitkerä haju tunki myöskin suuhuni. Olin alkanut tottua siihen jo, mutta en edelleenkään pitänyt siitä.
Pian sieraimiini tulvahti voimakas linnun haju. Katsoin taivaalle ja näin pienen lintuparven lentelevän sinne tänne ilmeisesti ruuan toivossa. Ilo syttyi sisälläni. Joskus muutama kuu sitten ollut masentuneisuuden tunne oli jo selkeästi kadonnut. Hymyilin ja lähdin jahtaamaan lintuja. Seurasin niitä varovasti etsien paikkaa, jossa edes yksi ruokailisi. Tunsin edelleen polttavaan katseen niskassani, mutten välittänyt siitä enää.
Pian olin törmätä oksaan, kävellessäni kohti lintuja. Olin aivan lähellä kolmen linnun ruokailupaikkaa. Arvelin etten millään voisi saada niitä kaikkia, mutta ehkä onnistuisin nappaamaan edes yhden. Hiippailin kuitenkin välittämättä eteenpäin. Jännitin lihakseni ja katsoin hiljaa lintuja. Viileä tuulenvire toi niiden hajua naamalleni ja luimistin korvani. Hengitin syvään ja loikkasin lähimmäistä lintua kohti samalla toisiksi lähintä etukäpälälläni siipeen raapaisten. Linnut rääkyivät ja haukkasin äkkiä tassuissani olevalta siivekkäältä kurkun auki ja sitten viilsin toisen linnun vatsan auki kaulasta pyrstöön asti.
Hymyilin leveästi kääntyessäni ympäri. Näin muun partion jo kokoontuvan ja kävin nappaamassa vielä oravani ja liityin heidän juokkoonsa.
“Mahtavaa työtä Käärmekulta!” Unikkohämy naukaisi. Naaras oli napannut kaksi pulskaa hiirtä. Partiossa oleva Kuutamolaine oli napannut mustarastaan ja hänen oppilaansa ja minulle ei niin mieluinen kissa Vihatassu sen sijaan seisoi muiden seurassa tyhjin tassuin.
“Huono tuuri?” kysyin kollilta mennessäni häntä hieman lähemmäs. Kollivain mulkaisi merkitsevästi ja käänsi katseensa vihoissaan. Päättelin siis, että oppilas ei halunnut jutella. Oikeastaan asia ei minua edes haitannut. En ihmetellyt lainkaan, että hän oli vieläkin oppilas, hän ei nimittäin koskaan vaikuttanut kuuntelevan ja oli vain aina hyökkääjän roolissa.
Pyöräytin hieman silmiäni lähtiessäni kollin luota pois. Ei hän kuitenkaan haluaisi olla tekemisissä kanssani. Partio kaiken lisäksi lähti silloin matkaan. Kuljin hiljaa vaikeasti kahta lintua mukanani kantaen. Kyyhkypyrähdys – joka oli toiminun vahtina saalistuksen ajan – oli ottanut oravani kantoosa. Tunsin tassujani kutkuttavan, kun ajattelin Sädepennun ilmettä, kun saapuisin leiriin niin paljon riistaa mukanani. Pentu olisi varmasti innosta ratkeamaisillaan.
Hymyillen tunkeuduin sisään leiriin, mutta Sädepentu ei ollut minua vastassa. Asia harmitti minua vähän, mutta oletin, että kolli olisi nukkumassa. En aikonut siis häiritä nuorta pentua vaan sen sijaan kävin viemässä lintuni tuoresaaliskasaan ja menin sotureiden pesään. Siellä ei ollut vielä siihen aikaan paljoa kissoja, mutta muutamia kuitenkin oli. He joko juttelivat keskenään, leppoisasti maaten tai nukkuivat omilla sammalillaan. Menin itsekin makuulle ja laskin pääni sammaliin. Katsoin hetken aikaa vielä muita sotureita, jotka vaihtoivat kieliä keskenään kuolonklaanin Lokkimielen kuunnellessa heitä korvat höröllä. En ollut varma miten tähän suhtautua. Hän ei ollut kaikista pahin kissa, mutta ei mikään mieleisinkään, tai oliko se edes yllätys, jos hän kerran oli Kuolonklaanista ja minä Eloklaanista. Suljin siis silmäni ja annoin itseni tuudittua uneen.

Lihakseni tuntuivat jännittyvän ajatellessani aikaisempaa untani. Olin tavannut tähtiklaanin kissoja sekä muita eloklaanin kissoja. Meidän oli määrä pelastaa klaanimme Kuolonklaanin alaisuudesta. En ollut ymmärtänyt unta ja olin epäillyt sen vain olevan mielikuvitukseni ja stressini tuotosta, mutta muut kissat, jotka olin unessa nähnyt olivat hieman vaikuttaneet siltä, että heillä ei ollut kaikki aivan normaalilla malilla. He käyttäytyivät kummasti, enkä ihmetellyt asiaa, jos uni oli tosiaan ollut totta. Siitä oli jo jonkin aikaa, kun olin unen nähnyt, mutta se oli vielä kirkkaana mielessäni.
Pudistelin päätäni ja kävelin tuoresaaliskasalle. Kysyin kävellessä ohimellen Lampiväreeltä olivatko kuolonklaanilaiset jo syöneet ja tämä nyökkäsi päätään myöntävästi sanaakaan sanomatta. Kävelin siis vain suoraan valikoimaan itselleni jotain syötävää.
Löysin kasasta hyvännäköisen jäniksen ja raahasin sen sivummalle. Ajattelin, että etsisin jonkun, jonka kanssa sen jakaisin. Huomasin entisen mestarini Kultasiiven ja menin naaraan luokse jänistä hampaissani kiikuttaen.
“Haluatko jakaa tämän jäniksen kanssani?” kysyin naaraalta laskiessani ruskean otuksen maahan. Kultasiipi hymyili lempeästi.
“Toki”, hän sanoi ja asettui jäniksen äärelle kanssani.
Söin oman osuuteni nopeasti ja jäin istuskelemaan lähistölle Kultasiiven ruokailua seuraten. Naaras söin jänistä tarkoin siistein haukuin ja pureskeli tarkasti. Kaiken sen jälkeen hän nousi ylös ja istahti vierelleni.
“Miten sinun soturinelämäsi on mennyt?” hän kysyi minulta.
“Hyvin. Aika on tuntunut kulkevan kuin siivillä. En voi uskoa, että on jo lehtisade. Kohtahan on lehtikato!” sanoin ihmeissäni. Kultasiipi kehräsi hellästi.
“Entäs miten sinulla on mennyt?” kysyin kohteliaasti.
“Normaalia elelyä vain tai… niin normaalia kuin se nyt voikaan olla”, hän sanoi ja ymmärsin heti, mitä naaras tarkoitti. Hymyilin hänelle ja nousin venytellen ylös.
“Lähden varmaankin partioimaan pian, mutta oli mukava taas jutella”, naukaisin ja tassuttelin pois. Kuulin naaraan heipat vielä himmeänä kaikuna ja sitten se katosi.

Kävelin unenpöpperöisenä sotureiden pesään. Olin ollut koko päivän partioimassa tai muuten ryntäämässä paikasta toiseen. Olisin halunnut käydä vielä pentutarhassa tapaamassa Sädepentua ja Sypressikuisketta sekä Lehtomyrskyä ja tämän ‘uusia’ pentuja. En ollu kerennyt tavata hänen pentujaan, vaikka niiden syntymästä olikin jo jonkin aikaa. Minusta tuntui itsekkäältä vain olla tulematta tervehtimään, vaikka minulla välillä aikaa olikin. Käperryin siis pieneksi mytyksi hiljaa omille makuusammalilleni. Päätin itsevarmasti, että menisin heti aamuauringon ensimmäisten säteiden tunkiessa pesään katsomaan Sädepentua, Sypressikuisketta, Lehtomyrskyä ja ystäväni pentuja. Laskin Häntäni kuonolleni ja suljin silmäni, mutta uni ei millään malttanut tulla. Tuntui menevän kuita tai jopa vuodenaikoja siinä minun pyöriessäni toivottomasti. Nousin ylös ärtyneenä. Aurinko ei ollut vielä laskenut täysin ja aukiolla oli vielä harvakseen kissoja, joten ajattelin mennä kurkkaamaan parantajan pesään.
Astelin sisään pesään hiljaa ja katselin ympärilleni toivoen löytäväni jotain, mitä voisin käyttää unen saamiseksi, mutta varastot olivat tyhjillään, kun kukaan niitä ei ollut hoitanut. Tukahdutin mourun ja tassuttelin aukion laitaa takaisin sotureiden pesään. Milloin unen saamisesta oli tullut niin hankala tehtävä? Huokaisten tunkeuduin takaisin sisään ja astelin varovasti kissojen ylitse kohti omaa petiäni. Painoin pääni tassujeni päälle ja yritin rauhoittaa itseni nukkumaan. Tuntui mahdottomalta saada unta, mutta kyllä se lopulta sieltä tuli.

Olin toivonut uusia unia tähtiklaanin metsästysmailta, mutta en ollutkaan nähnyt minkäänlaista unta. Tunsin ärtymyksen leviävän sisälläni, mutta työnsin sen taka-alalle. Voisin tehdä jotain hyödyllistä.
Pimentovarjo määräsi minut partioon. Kävelin siis muiden partion jäsenten kanssa pitkin reviiriä varmistamassa, että mitään tavallisesta poikkeavaa ei sattuisi olemaan siellä. Tunsin tuulen turkissani ja värähdin. Miksi aika kulki niin nopeaa? Kohta lumi sataisi maahan ja joutuisin kestämään lehtikadon kylmyyttä.
Olin lähes törmätä edessäni kulkevaan Uskolintuun, kun partio yhtäkkiä hidasti vauhtiaan. Onnistuin juuri jarruttamaan ajoissa ja huokaisin sitten helpotuksesta taaksepäin astuessani. Lätäkkölempi sanoi, että olisi aika suunnata takaisin leiriin, ja minä pidin ideasta. Hymyilin hieman itsekseni, kun viimein suuntasimme takaisin leiriä kohden.
Tunkeuduin leirin sisäänkäynnin läpi sisään. Auringon harvat säteet iskivät ruskeaan turkkiini pilvien takaa ja tunsin niiden lämmön. Paistattelin valonsäteiden lämmössä hetken ja sitten siirryin leirin reunalle pesulle. Kuitenkin pian Sädepennun ääni keskeytti pesuhetkeni.
Kolli tuli minua kohti innoissaan ja kertoi miten oli voittanut Korpipennun – yhden Lehtomyrskyn pennuista – leikkitappelussa.
“Hienoa työtä Sädepentu”, kehuin hymyillen. Ruskea naaraspentu hiippaili kollin vierelle ja huomasin hänen naamallaan hivenen nyrpeän ilmeen.
“Olisi ollut mukavaa nähdä, miten taitavia te olette”, naukaisin. “Mutta valitettavasti tulin liian myöhään paikalle. Toivottavasti kuitenkin saan ihailla voimaanne ja taitoanne jo pian”, jatkoin. Korpipennun ilme oli edelleen nyrpeä ja ehkä myös hieman vihamielinen. Katsoin tätä hiljaa miettien, miksi naaras vaikutti niin agressiiviselta. Korpipennun ilme ei värähtänyt, kun tuijotin häntä suoraan silmiin. Naaras vain… tuijotti.

//Säde?

Kirjoittaja: Pyry

Katselin hännänpää vääntyillen silmänsä jo sulkenutta Lokkimieltä. Tiesin vallan mainiosti, että kaiken mitä hän teki ja sanoi, oli tarkoitus vain ärsyttää minua, kenties jopa saada minut musertumaan ja anelemaan armoa. Mutta juuri siitä syystä en aikonut inhoni, nälkäni saati ärtymykseni näkyä ulospäin. Tiedostin nimittäin, että Lokkimielen kaltainen kuolonklaanilainen saisi sellaisesta vain jotakin kieroa mielihyvää, kun näkisi jonkun kärsivän – eloklaanilaisen, tarkemmin sanoen.
Huokaisin äänettömästi ja kohotin haikean katseeni taivaalle. Pilvenhattarat purjehtivat verkkaisesti eteenpäin, ikään kuin ilmassa käyvä pienoinen tuulenvire olisi antanut niille vauhtia. Katselikohan minua joku Tähtiklaanista? Oliko tähtikissoilla jokin suunnitelma Kuolonklaanin nujertamiseen, jonka he kertoisivat parantajillemme? Parantajillemme, jotka kylläkin olivat panttivankeina jossakin, missälie. Olin vähällä antaa periksi, kun mietteeni saivat minut tuntemaan itseni kovin yksinäiseksi. Nälkä kurni vatsassani, sai kehoni tuntumaan heikolta ja voimattomalta. Oliko tämä kaikki muka jonkin arvoista? Kärsimys, siis. Se, että jouduin sietämään tuollaista itsekeskeistä ketunläjää, joka Lokkimieli oli. En kertakaikkiaan pystynyt ymmärtämään, kuinka kissa saattoi olla tuollainen, mieleltään noin myrkytetty ja sydämeltään… noh, ei hänellä tainnut olla sydäntä laisinkaan.
Mitenhän Varjoliekki pärjäsi leirissä? Ahdistus puristi sydäntäni, kun ajattelin kuinka kuolonklaanilaiset kohtelisivat häntä. Lihakseni huusivat juoksemaan leiriin pitämään hänen puoliaan, mutta siitä seuraisi vain lisärangaistus, todennäköisesti myös Varjoliekille – vaikka hän ei minun tekemisiini olisikaan syyllinen.
Voi Varjoliekki, ajattelin murheellisena. Ikävä sai pääni tuntumaan siltä, kuin sinne ei Varjoliekin lisäksi mahtuisi mitään muuta. Halusin vain käpertyä kerälle rakkaani viereen, turkki kiinni turkissa ja kermanvalkean soturin kehräys korvissani soiden.
Yllättäen ajatus Varjoliekistä sai minut tuntemaan pienen sisunpilkahduksen rinnassani; kyllä me tästä selviäisimme. En missään nimessä aikoisi antaa Lokkimielelle minkäänlaista tyydytystä omasta surkeasta tilanteestani, hänhän vain nauttisi siitä. Kun taas minä puolestani nautin siitä, kun näkisin ärtymyksen kipunoivan hänen muutoin tyhjässä katseessaan. Jos se oli ainoa tunne, minkä mokomassa kuolonklaanilasrotassa saisin koskaan aikaan, ottaisin siitä kaiken mahdollisen ilon irti, niinkin helpolla tavalla kuin piilottamalla omat tunteeni ja etsimällä vain positiivisia asioita tästäkin tilanteesta. Jos ei puhuttu minusta, niin ainakin oli hyvä, että Lokkimieli sai vatsansa täyteen; olisi surullista, jos me molemmat joutuisimme näkemään nälkää ja kärsimään väsymyksestä. Ja toisaalta, tämä oli minullekin oikein hyvää harjoitusta siltä varalta, että Kuolonklaani päättäisi kiduttaa koko Eloklaania tällä tavoin joskus tulevaisuudessa.
Annoin inhon ja vihan myllertää sisuksissani tuijottaessani jopa pelottavan tyynin silmin Lokkimieltä, ja soin tunteideni muotoutua rauhaksi ja määrätietoisuudeksi, hiljaiseksi voimaksi väsyneessä kehossani.
Lokkimieli saisi pistää kaikkensa omaan kieroon peliinsä, sillä minähän en murtuisi.

//Lokki?

Kirjoittaja: Ampiainen

“Menevätkö nuo partioon?”varpupentu kysyi ja osoiti hännällään kissoja, jotka katosivat yksi kerrallaan leirin uloskäynnistä ulos metsään.
“Todennäköisesti”, vastasin hymyillen pojalleni. Hän Nyökkäsi ja katseli vähän ympärilleen ennen kuin kysyi minulta uuden kysymyksen.
“Voidaanko me leikkiä jotain?”varpupentu kysyi ja katsoi taas suoraan minuun.
”Totta kai! Vaikka sammalpalloa sitten että sinä haet sammalet kunhan olen heittänyt ne?” Kysyin hymyillen. Varpupentu nyökkäsi. ”Odotas minä käyn hakemassa vähän sammalta! Odotathan tasan tarkkaan tässä kunnes tulen takaisin?” Naukaisin. Varpupentu istahti maahan ja alkoi odottamaan. Pujahdin nopeasti pentutarhaan ja toivoin hartaasti että ei haittaisi jos käyn vain nopeasti… Nyhdin nopeasti vuoteestani pari tukkua sammalta ja toivoin että joku vaihtaisi piakkoin pentutarhan maakualuset… Palasin lopultakin ulos pesästä ja tein sammalista pyöreähkön pallon. Katselin hymyillen varpupentuun ja nakkasin sammalpallon kauemmas minusta ja jäin katselemaan kuinka poikani haki sen kömpelösti kipitäen. Parisen heittoa heitettyäni ehdotin että kertoisin nuorelle kollille tarinan.
*Kerron hänelle jonkin tarinan minun oppilas-ajoistani*, mietiskelin hymyillen iloisena.

Puoli kuuta myöhemmin heräsin hätkähtäen pentutarhasa. ja aloin miettimään unta jonka olin juuri nähnyt.
*Minäkö muka pelastaja? En voi olla! Minullahan on pentujakin! Miten muka voisin pelastaa eloklaanin jos minulla on Pentuja…? Ehkä se oli vain unta outo uni… Toivottavasti se tosiaan oli vain outoa unta…” Ajattelin. * Mutta ehkä minun kannattaisi kysyä joltakulta muulta joka oli siinä unessa että näkävätkö he samaa unta? Sitten minun olisi vain pakko uskoa…”, jatkoin mielessäni. Kuitenkin lopulta minä vain siirsin asian sivuun enkä siis enään ajattelut sitä. Lopulta luovutin ajatuksen välttelyä vaan päätin uskoa että olisin pelastaja.
*Sitten ainakin voisin pelastaa pentuni kurjalta kohtalolta kuolonklaanin valan alla… Jos en muuta*, ajattelin. Suljin silmäni ja nukahdin nopeasti.

Aamu sarasti ja heräsin auringon valossa maakualusillani. Nousin istumaan ja katselin pikkuisia pentujani ja nuolaisin nopeasti kummankin päälakkea ja katosin ulos pentutarhan uloskäynnistä etsimään muita jotka olivat olleet siinä unessa. Huomasi yhtäkkiä kumpanini joka oli tulossa tänne päin mutta pujahdin nopeasti piiloon kunnes hän olisi sisällä pentutarhassa, siksi koska muuten kuusihäntä olisi saattanut estää minua menemästä ja pyytänyt kertomaan mikä oli hätänä mutta en mitenkään olisi voinut… saisin vain rangaistuksen… Sitten lopulta pujahdin aukiolle etsiskelemään katseellani kaikkia jotka olivat siinä unessa mukana.

Kirjoittaja: Saaga

Lähdin emon kanssa takaisin pesään. Olimme leikkineet koko päivän ja olin aivan rättiväsynyt. Käperryin heti Lehtomyrskyn vatsan viereen nukkumaan ja suljin silmäni. Nukahdin syvään ja rauhalliseen uneen ihan hetkessä.

(Uni)
Tassutin ulkona hengitellen syvään uusia tuoksuja. En ollut leirissä. Vilkuilin ympärilleni kiinnostuneena.
“Varputassu hei! Jatketaan tännepäin”, Kuusihännän ääni kajahti korvaani ja äkkäsinkin isän seisomassa hieman kauempana minusta.
“Joo!” vastasin. Tajusin vasta hetken päästä, että Kuusihäntä oli käyttänyt nimeä Varpu*tassu*. Kurtistin otsaani mutta jatkoin silti empimättä muun partion mukana. Partiossa oli isän lisäksi myös Tähtimötaivas ja Karjuvirne. Olin nähnyt heidät aikaisemmin aukiolla yhdessä, joten arvelin heidän lähteneen mukaan mutta missä vaiheessa minusta oli tullut -tassu?
“Mennään!” kuulin tutun äänen.
“Tule Korpipentu!” ääni oli Lehtomyrskyn.

Hätkähdin hereille ja tajusin, että näkemäni kuva oli ollut unta. Lehtomyrsky katosikin jo pois mutta en lähtenyt perään. He varmaan luulivat, että nukuin vielä. Yhtäkkiä isä käveli sisään pesään. Vaihdoimme parit sanat, joiden aikana minulle ehti tulla tosi epämukava olo. En koittanut tehdä mitään suututtaakseni isääni. Seisoin hieman vaivaantuneena paikoillani, kun isä nappasi minut yllättäen syliinsä. Jähmetyin täysin mutta koitin silti hymyillä vähän, etten vaikuttaisi törkeälle. Kun isä vihdoin päästi minut, hengähdin ja astuin hieman taaemmas toivoen, että saisin nyt pitää hiukan etäisyyttä häneen.
“Mennäänkö aukiolle?” Kuusihäntä kysyi. Vastasin nyökkäämällä ja seurasin isää ulos pesästä.
“Haluatko sinä siis tehdä jotain *minun* kanssani?” kysyin hiukan äimistyneenä, kun tajusin, että isä istui vierelleni pentutarhan ulkopuolelle.
//Kuusi?

Kirjoittaja: Soturikissa

Olin partiossa, taas. Elämä kuolonklaanilaisten kanssa alkoi käydä normaaliksi.
Halusin tavata lehtomyrskyn, en ollut ehtinyt jutella hänen kanssaan mutta aina minulla oli ollut este.
Halusin tavata vielä kovemmin pentujani tai no siis minun ja lehtomyrskyn pentuja.
En ollit tavannut pentujani kuin vain kerran niiden syntymän jälkeen. Päätin että tapaisin niitä nyt tai en koskaan, minua ei siis kiinnostaisi vaikka joku kuolonklaanilainen tulisi määräilemään minua.

Olin kävelemässä pentutarhaan. Oletin siellä näkeväni Lehtomyrskyn. Näin kuitenkin sen sijasta erään toisen kissan, Varpupennun.
”Varpupentu!” Huudahdin. Olin iloinen kun sain tavata pentuni.
”Kuka sinut on tänne jättänyt?” Kysyin hämmentyneenä kun tajusin että hän ei ollut pentutarhassa rakkaani kanssa.
”Heräsin juuri en tiedä missä muut ovat joten tulin tähän verryttelemään.” Varpupentu sanoi hieman varovaisella mutta ystävällisellä äänellä.
Hän ei tuntunut kiinnittävän minuun huomiota.
”Olen isäsi! Ei sinun tarvitse noin minulle puhua.” Sanoin varpupennulle.
”Anteeksi jos häiritsen sinua, voin myös siirtyä en halua olla vaivaksi.” Hän jatkoi.
”En minä puhunut mistään siirtymisestä!” Huudahdin Varpupennulle.
Otin varpupennun syliini ja rutistin häntä.
Varpupentu ei tuntunut reagoivan mutta huomasin kuitenkin että hän hymyili vähän.

Kirjoittaja: Saaga

Katseeni kulki naaraan tassuista hänen silmiinsä ja asentoonsa, kun valmistauduin taistelemaan Korpi pentua vastaan. Katselin häntä hetken, kun hän selvästi pohti mitä tekisi. Päätin puolustautua ensin vaikka mitä tulisi vastaan. Voittaisin tämän, jos olisin ovela! Hetken päästä – aivan niinkuin olin aavistanut – Korpipentu hyökkäsi. Kieriskelimme maassa, kun koitin saada hänet kimpustani. Taisteltuamme hyvän tovin pääsin Korpipennun niskan päälle ja kampesin hänet maahan.
“Voitin!” huudahdin huohottaen raskaasti. Nousin hänen päältään ja istuuduin sulavasti nuolemaan käpälääni, johon oli tarttunut lehti rankan tappelun aikana.
”Et varmasti voittanut! Sinä huijasit! Minä- minä, ööh… Minä vain liukastuin ja menetin tasapainoni!” Korpipentu soperteli noustessaan myös maasta. Hän näytti lyödylle.
“Aijaa, niinkö todella?” naurahdin huvittuneena.
“Taidatkin olla aika kömpelö mutta hyvä vastus kuitenkin.”
“Käärmekulta!” huomasin naaraan oleskelemassa aukion laidalla enkä voinut kuin huudahtaa hänen nimensä.
“Arvaappa mitä!” lähdin kävelemään kohti häntä voitonriemusta kehräten.
“Voitin juuri Korpipennun leikkitaistelussa! Enkö olekkin taitava?” kehuskelin ja kävelin naaraan luo. Olin varma, että hän olisi vaikuttunut.
//Käärme tai Korpi?

Kirjoittaja: Saaga

Raivo velloi sisälläni, kun Kyyhkypyrähdys saapui moittimaan työni jälkeä. Vielä pahempaa oli, että Hiilihammas päätti ottaa syyt niskoilleen asiasta. Ihan kuin en olisi itse selvinnyt kuolonklaanilaisnaaraan sanoista! Tunsin kuinka joka ikinen karvani nousi pystyyn ja pieni murahdus karkasi kurkustani. Hiilihammas ei ilmeisesti kuullut sitä tai sitten hän ei vain huomioinut sitä, mutta joka tapauksessa hän kääntyi taas katsomaan seinää.
“Minä voin tehdä tämän loppuun”, hän lausahti ilmeisesti tarkoittaen vain hyvää. ”Sinä voit jo mennä pois tästä sateesta.”
Sisälläni oleva myrsky oli kuitenkin jo saanut vallan tunteistani ja sanat raivostuttivat minua entisestään.
“Tiedätkö mitä!? Osaisin kyllä tehdä tuon ihan itse, mutta sinulla on selvästi jokin ihmeellinen todistamisen halu, joten jätän sinut yksiksesi olemaan omahyväinen ja todella taitava hiirenpapana!” huusin raivopäissäni ja paiskasin yhden käpälissäni olevan oksan vanhempaa kollia kohti sanojeni säestyksellä. Harpoin pois tuon inhottavan katin rääpäleen luota suoraan kohti sotureiden pesää.
“Pidän myös huolen, että jatkossa Kyyhkypyrähdys ei laita sinua ja minua samaan tehtävään, senkin inha kapinen katti!!” rääkäisin vielä lapani yli ennen kuin katosin sotureiden pesään.

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Ei se mitään”, vastasin Laventelitaivaalle hymyssä suin tämän pahoitellessa sitä, ettei ollut tullut juttelemaan kanssani aiemmin. ”Olisin minäkin voinut koittaa lähestyä teitä aikaisemmin, mutta sopivaa tilaisuutta ei ole oikeastaan tullut ennen tätä.”
Laventelitaivas hymyili takaisin minulle, ja ennen kuin hän ehti sanoa mitään, Lieskakajon ääni kajahti jostain takaani. Käännähdin ympäri ja näin mestarini seisoskelemassa lähellä soturien pesää sen näköisenä, että hänellä oli jotakin asiaa minulle.
”Näyttää siltä, että minun on mentävä”, maukaisin vanhemmalle sisarukselleni pahoitellen kääntyessäni vielä tämän puoleen. ”Mutta lupaan tulla jatkossakin kiusaamaan teitä”, vinkkasin leikkisästi silmääni. Sen jälkeen nau’uin Laventelitaivaalle hyvästit ja suuntasin minua odottelevan Lieskakajon luo.

Harjoitusten sijasta meillä oli ollut tänään tiedossa partiointia. Puolet päivästä olikin vierähtänyt aivan huomaamatta reviirin laitoja kiertäessä ja hajumerkkejä uusiessa, ja leiriin palatessamme jalkani olivat olleet aivan turrat kaikesta kävelemisestä. Niinpä olin melko pian velvollisuuksistani vapauduttuni suorinut omaan vuoteeseeni ja kiepahtanut kerälle sammalten sekaan.
Olin odottanut vaipuvani taas levottomien unien pyörteisiin, kun yhtäkkiä olinkin löytänyt itseni seisomasta vieraasta metsästä. Vielä oudompaa oli se, että en ollut yksin unessani: samalla aukiolla olivat myös mestarini Lieskakajo, setäpuoleni Pohjaharha sekä pari muuta minulle tuntemattomampaa soturia, Lehtomyrsky ja Käärmekulta. Aluksi luulin heidän olevan pelkästään uneni tuotosta, mieleni luomia harhakuvia tässä kuvitteellisessa paikassa, mutta sain pian huomata olevani väärässä.
Aluskasvillisuuden varjoista esiin asteli kolme kissaa, joiden kaikkien turkit hohtelivat tähtien valoa. Eräs heistä – punaruskea naaraskissa – vaikutti jotenkin etäisesti tutulta, ja huomasin tämän tummansinisten silmien vilkuilevan suuntaani aina välillä, kuin mukamas ohimennen, mutta minulla oli aavistus, että sen takana oli jokin merkitys.
Asia selkeni minulle, kun valko-oranssi kolli, Lauhalaukka nimeltään, mainitsi esittelyjen yhteydessä naaraan olevan nimeltään Minttuliekki – minun emoni! Saatoin vain tuijottaa häntä uskomatta kuulemaani. Miten oli mahdollista, että Minttuliekki oli unessani? Hänhän oli kuollut kuita sitten!
Eipä sillä, että se olisi ollut kummallisin asia tässä tilanteessa: nämä kolme tähtiturkkista kissaa nimittäin ilmoittivat minulle ja neljälle muulle klaanitoverilleni, että me olimme valittuja pelastamaan Eloklaani pahuudelta. Heidän mukaansa oli meidän vastuullamme kehitellä suunnitelma, jolla pelastaisimme Mesitähden ja kaksi parantajaa, tätini Liljatuulen sekä tämän oppilaan Leimusilmän, Kuolonklaanista, jossa näitä pidettiin panttivankeina.
Pääni oli jo aivan pyörällä kaikesta näkemästäni ja kuulemastani siinä vaiheessa, kun uni alkoi hälvetä ja havahduin hereille oppilaiden pesässä.

Oli kulunut muutama päivä siitä, kun olin nähnyt edesmenneet Eloklaanin soturit unessani ja saanut kuulla tehtävästä, joka minun ja muutaman muun kissan vastuulle oli langetettu. Minulla oli kestänyt hetki sulatella tapahtunutta, sillä oli suorastaan käsittämätöntä, että kuolleet kissat saattoivat ottaa meihin yhteyttä uniemme kautta. Seuraavana yönä Lieskakajo oli selittänyt minulle unessa, keitä nämä tähtikissat oikein olivat, ja kertonut Tähtiklaanista, jonne kuulemma kuolleiden kissojen henget päätyivät.
Kuolonklaanilaiset vartijat puhuivat usein Pimeyden Metsästä, jonne heidän mukaansa päädyttiin kuoleman jälkeen, eikä se tuntunut minusta eroavan kovinkaan paljon tästä Tähtiklaanista. Oli kuitenkin selvää, että oli paljon asioita, joista en tiennyt juuri mitään, mikä klaanitoverieni kertoman mukaan johtui Kuolonklaanista. Menneisyydessä oli tapahtunut asioita – ikäviä ja kamalia asioita -, jotka olivat johtaneet Eloklaanin ja Kuolonklaanin tähän hetkeen. Minulla oli niin paljon kysyttävää, mutta harmikseni jouduin aina odottamaan seuraavaan yöhön asti, ennen kuin pääsin sammuttamaan tiedonjanoni.
Janosta puheen ollen kurkkuni tuntui tällä hetkellä kuivalta kuin auringon polttama maa käveltyäni koko aamupäivän. Minä, mestarini Lieskakajo ja pari muuta oppilasta – Kuutassu ja Nopsatassu – mestareineen olimme matkalla Lampiväreen, Lammikkoloikan ja Virtaviiman johdolla nummia halkovan joen varrelta löytyvälle uintipaikalle. Olin osallistunut uintiharjoituksiin ennenkin viherlehden mittaan, mutta joka kerta ne tuntuivat aina yhtä jännittäviltä. Vesi oli minusta varsin mielenkiintoinen elementti.
Saavuttuamme joenrantaan mestarimme ohjeistavat meidät totuttautumaan veteen. Kylmät väreet levisivät aaltoina selkääni pitkin kahlatessani matalaan rantaveteen. Vesi tuntui yhtä kylmältä, vaikka se oli selvästi lämmennyt kuluneina viherlehden kuina.
Odotin vedessä mestarien seuraavia ohjeita, kun yhtäkkiä Virtaviima nousi istumaan paikaltaan kauempana rannasta ja tuli lähemmäksi. Hän seisahtui aivan rannan tuntumaan ja katsoi meihin. En pitänyt hänen silmiensä pahaa enteilevästä katseesta.
”Eihän näin matalassa vedessä voi oppia uimaan. Siirrytään vähän kauemmaksi alajuoksun suuntaan, jossa sitä on enemmän”, Virtaviiman nauku sai mestarit vilkuilemaan toisiinsa epävarmoina, mutta kukaan ei vaikuttanut halukkaalta inttämään vastaan naaraalle.
Olimme aikeissa muiden oppilaiden kanssa nousta kuivalle maalle siirtymistä varten, mutta Virtaviima esti meitä: ”Kahlatkaa te perässä. Se on teille hyvää harjoitusta.” Naaraan sinivihreiden silmien häijy katse viipyili minussa hetken, ennen kuin tämä käänsi meille selkänsä ja otti maalla joukon komentoonsa.
Vaihdoimme Kuutassun ja Nopsatassun kanssa hieman avuttomia katseita, mutta lähdimme kuitenkin kahlaamaan alavirran suuntaan. Nopsatassu kulki joukon kärjessä Kuutassu aivan kintereillään. Minä seurasin heidän perässään vilkuillen välillä rantaa pitkin kulkevia kissoja.
Katseemme sattuivat kohtaamaan myöskin porukan hännillä tassuttavan Lampiväreen kanssa, ja juuri silloin tunsin pohjan katoavan tassujeni alta ja humahtavani pinnan alle. Paniikki otti minusta vallan, kun tunsin virran tempaavan minut matkaansa. Yritin taistella sitä vastaan ja pyrkiä kohti pintaa, mutta suuntavaistoni oli tyystin tiessään.
Virta paiskasi minut pohjasta kohoavaa kiveä päin, ja sen myötä viimeisetkin ilmat pakenivat keuhkoistani. Vesi pääsi suuhuni, ja tunsin kuoleman kynsien kurkottelevan minua kohti.

Kirjoittaja: Untuva

Hintelä valkoinen kolli edessäni oli varsin erikoinen tapaus. Minua huvitti, miten toinen vastasi kysymykseeni olevansa kunnossa, vaikka oma kysymykseni oli ollut enemmänkin sutkautus oppilaan suuntaan. Ja minä mukamas näytin huonovointiselta? Pyh. Vaikka tottahan oli, että kyllä pikkusisarukseni oli saanut minut jo heti alkuun paremmalle tuulelle, mitä olin ollut aikoihin. Sitä monesti unohti, miten tärkeää oli olla joku, jolle jutella. Nyt kun en voinut enää vuodattaa emolleni… Pysäytin ajattelukierteen hetkessä. Talvikkitakullakin oli ollut aina ihan kummallinen tapa suhtautua vanhempiimme, ja se harmitti minua. En kuitenkaan voinut sisareni tuntemuksille mitään, mutta sen tähden hänestä ei oikein ollut tässä asiassa lohtua minullekaan. Se oli ehkä luonut viime aikoina välillemme etäisyyttä, vaikkei etäisyys johtunut suoraan kummastakaan meistä vaan ympärillä vallitsevasta tilanteesta. Kortetassu taas… no häntä ei voinut syyttää mistään.
”Oliko jotain, missä voisin olla avuksi teille? Emme olekaan ennen ehtineet jutella”, soturioppilaan kasvoilla koreili pieni hymy hänen puhuessaan. Kallistin aavistuksen päätäni kuin mietteliäänä.
”En minä nyt sentään missään kuoleman kielissä ole”, naukaisin pikaisesti, ”kunhan halusin vain tulla kiusaamaan sinua.”
Sanani saattoivat hämmentää Kortetassua tai ainakin hän näytti hetkellisesti siltä. Sen tähden yritin muotoilla vielä asiaani selkeämmäksi tuskin yhtään sen paremmalla tuloksella: ”Anteeksi, etten ole hakeutunut seuraasi aiemmin. Ei meidän tarvitse nyt verivaloja vannoa, mutta tiedäthän – saat tulla vastaisuudessa kiusaamaan minuakin.”

// Korte?

Kirjoittaja: Koivu

Lokkimieli tapitti ilmeettömänä, miten Sadeturkki jolkotti takaisin puun luokse uimapaikalta. Naaras laski saaliit maahan häntä pystyssä, kuin oppilas, joka oli saanut saaliin kiinni ensimmäistä kertaa. Lokkimieli epäili, että eloklaanilainen yritti tahallaan ärsyttää häntä esittämällä, että nauttisi rangaistuksesta. Rangaistus olisi kieltämättä voinut olla paljon kovempi, ja Lokkimieli olikin toivonut, että Pimentovarjo olisi määrännyt sinisilmäisen naaraan pahoinpideltäväksi. Kolli tiesi kuitenkin, että hänellä olisi mahdollisuus tehdä rangaistuksesta edes vähän enemmän omansa näköinen.
”En olekaan ennen kokeillut yösaalistusta. Ihan mielenkiintoinen kokemus, sanoisin. Mitä seuraavaksi?” Sadeturkki maukui taivaalle vilkuillen. Lokkimieli loi Sadeturkkiin uhkaavan katseen kiilusilmillään. Väittikö naaras todella, että rangaistuksen suorittaminen oli pitänyt hänet iloisena?
Lokkimieli teki nopean, raivoisan huitaisun etukäpälällään, tarttui juuri pyydystettyyn kalaan täydellisiksi terotetuilla kynsillään ja laski sen eteensä.
”Ai mitä seuraavaksi? Seuraavaksi saat toisen mielenkiintoisen kokemuksen ja katsot, kun minä syön”, harmaalaikkuinen kolli tokaisi ivallisesti ja alkoi ahmia kalaansa mahdollisimman äänekkäästi. Lokkimieli jätti tarkoituksella pienen osan kalasta syömättä ja viskasi sen käpälällään muualle.
”Olipa herkullista. Tiedätkö mitä… taidan ottaa toisen. Kuulin nimittäin, että kalat menevät riistaa nopeammin pilalle”, Lokkimieli sanoi ikään kuin syvän mietteliäänä. Sadeturkki istui ja katsoi vaiti vieressä, kuten kolli oli toivonutkin. Hän oli näkevinään naaran siristävän silmiään hetkellisesti nopealla kulmakarvojen nykäisyllä.
Kun Lokkimieli vihdoin oli haukannut viimeisen suupalansa toisestakin kalasta, hän potkaisi sen takajalallaan pois tieltä. Sadeturkin pyydystämää riistaa oli vielä riittoisa kokoelma, ja Lokkimieli tiesi, että se riittäisi hyvin hänelle seuraavan päivän auringonlaskuun saakka. Hän oli kuitenkin erittäin päämäärätietoinen eloklaanilaisen naaraan rääkkäämisestä. Kolli nuoleskeli suupieliään liioitellun suurieleisesti. Häntä alkoi kuitenkin tympiä, kun Sadeturkki oli kääntynyt vilkuilemaan taivaalle kuin mikäkin harhainen parantaja. Lokkimieli läimäytti etukäpälänsä maahan niin äkkinäisesti, että naaras säpsähti ja kääntyi katsomaan kollia hämillään.
“En lopettanut vielä.”
Valkoharmaa kolli kauhaisi pulskan myyrän eteensä, haukkasi siitä hitaasti yhden mehevän suupalan ja työnsi sen sitten takaisin kasaan. Hän avasi suunsa suureen haukotukseen. Lokkimieli olisi halunnut pakottaa Sadeturkin pysymään hereillä vielä pidempään. Niin pitkään, että tämä sekoaisi ja mikä parempaa, sairastuisi. Oli kuitenkin yksi ongelma. Hän ei voinut valvoa naarasta samalla, kun nukkui itse. Lokkimieli huomasi harmaan naaraan vilkaisevan pyydystämiään tuoresaaliita. Tämä näytti kuitenkin peittävän närkästyksensä hyvin, mikä sai Lokkimielen veren kiehumaan entisestään.
“Minä otan nyt nokoset, ja sinä pysyt täsmälleen siinä, missä nyt olet. Et koske riistaan viiksikarvallakaan. Jatkat metsästämistä heti, kun herään. Onko ymmärretty?” Lokkimieli katsoi Sadeturkkia läpitunkevasti. Karmiva tyhjyys paistoi kollin silmistä aina, kun hänen ei tarvinnut pitää maskiaan yllä. Kuin niiden takana ei olisi mitään, muuta kuin loputon kylmyys. Eikä siellä ollut. Vain Lokkimieli itse tiesi sen.
“Jos rikot käskyjäni niin pidän huolen, että se säälittävä sydänkäpysesi saa kuulla, miten aivan yllättäen hukuit jokeen kesken kalastuksen”, Lokkimieli jatkoi, ennen kuin naaras ehti vastata. Hän odotti, että naaras viestisi ymmärtäneensä, ennen kuin hän asettui makuulle auringonpaisteeseen. Vallan tunne sai hänen polkuanturansa ja kynnentyvensä kihelmöimään miellyttävästi.

//Sade?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Tähtimötaivaan koko olemus kieli haluttomuudesta olla tässä tilanteessa, enkä kyllä voinut syyttääkään häntä siitä, sillä oksien punominen ei ollut kuulunut minunkaan vapaa-ajan suunnitelmiini. Siksi en siis pahastunut naaraan kireää äänensävyä, kun hän kysyi minulta, oliko hänen työnsä jälki tarpeeksi hyvää. Oksa törrötti hieman tökerön näköisesti ulos seinästä, mutta pienellä uudelleen asettelulla siitä tulisi kyllä hyvä. En vain tiennyt, miten tohtisin mainita asiasta Tähtimötaivaalle, joka näytti jo valmiiksi myrtyneeltä.
”Joko on valmista?” Kyyhkypyrähdys tuli keskeyttämään meidät ennen kuin ehdin vastata naaraalle. Kuolonklaanilainen näytti tympääntyneeltä joutuessaan seisoskelemaan sateessa. Hän tutki katseellaan seinää, ja harmiksemme hänen huomionsa kiinnittyi juuri törröttävään oksaan. ”Teille annettiin ehkä helpoin tehtävä, joka voi olla, ja jotenkin onnistuitte möhlimään siinä”, vartija tuhahti peittelemättä halveksivaa suhtautumistaan työmme jälkeen.
Huomasin Tähtimötaivaan selkäkarvojen väreilevän kiihtyneesti. Pelkäsin, että nuori soturi menettäisi kohta malttinsa ja tiuskaisisi jotakin sellaista Kyyhkypyrähdykselle, mitä saisi vielä katua jälkeenpäin. Niinpä puutuin tilanteeseen ennen kuin katastrofi ehtisi syntyä.
”Emme olleet vielä valmiita”, nau’uin Kyyhkypyrähdykselle rauhallisesti. ”Tuon oksan laittaminen jäi minulta kesken.”
En tiennyt, miten Tähtimötaivas suhtautuisi siihen, että otin syyt niskoilleni tässä tapauksessa. Katsoin sen kuitenkin olevan parhain ratkaisu konfliktin estämiseksi, sillä uskoin, ettei nuorempi soturi olisi kestänyt kuulla suoraa kritiikkiä Kyyhkypyrähdyksellä hänen työnsä jäljestä.
Kyyhkypyrähdys katsahti minuun paheksuvasti. ”Paras hoitaa se kuntoon nopeasti, tai saatte jäädä vesisateeseen pidemmäksi aikaa.” Sen jälkeen hän pujahti sisälle pesäänsä suojaan sateelta, jättäen minut ja Tähtimötaivaan viimeistelemään seinän korjaamisen.
”Minä voin tehdä tämän loppuun”, sanoin mustavalkoiselle naaraalle. ”Sinä voit jo mennä pois tästä sateesta.”

//Tähtimö?

KP-boosti käytössä