Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Elandra

Kesken rauhallisen oleskelun leirin pääaukiolla, huomioni kiinnittyi valkoturkkiseen pentuun, joka viattomasti ja ketään häiritsemättä katseli jotakin. Yllättäen Virtaviima tuli ja pukkasi pennun kumoon tiuskaisten jotain epämääräisen ilkeällä äänensävyllä. Inhottava kuolonklaanilaisnaaras jätti maahan kaatuneen pennun oman onnensa nojaan ja ylimielisesti tallusteli pois paikalta, luoden vielä viimeisen kerran ivallisen katseen kohti Kortepentua. Tunsin myötätuntoa nuorta kollipentua kohtaan, joten suuntasin hänen luokseen varmistaakseni pennun olevan kunnossa. Pentu nosti vihreän katseensa minuun ja nyökkäsi:
”Ei käynyt kuinkaan. En ymmärrä, miksi Virtaviima on niin inhottava minulle. Enhän minä ole tehnyt hänelle mitään pahaa.”
Katsoin ilmeettömänä pientä pentua. Eloklaanissa vallitseva tilanne oli rankka jokaiselle. Viimeisen kahden kuun aikana elämä oli muuttunut aivan toisenlaiseksi, kun olimme hävinneet sodan ja menettäneet Mesitähden, Minttuliekin, Liljatuulen, Leimusilmän ja monta muuta klaanitoveriamme. Kolme heistä oli kuolonklaanilaisten mukaan yhä elossa, mutta panttivankeina jossain heidän reviirillään. Kuolonklaanilaiset olivat tulleet ja asettuneet leiriimme ja jakaneet meille liudan uusia, hyvin alentavia ja aiemmista säännöistämme poikkeavia sääntöjä. Vaikka ulkokuoreni ei sitä missään vaiheessa ollutkaan paljastanut, arjen muututtua olin ollut raivoissani. Meiltä riistettiin kaikki, mikä teki meistä eloklaanilaisia. Kuolonklaanilaiset yrittivät kieltää meiltä esi-isämme ja kaiken sen mitä olimme. Välillä tuntui kuin olisimme menettäneet äänemme, sillä emme saaneet puhua mistään, mikä saattoi loukata kuolonklaanilaisia. Eniten minua säälitti Kortepentu ja muut pennut, jotka eivät välttämättä koskaan tulisi näkemään sitä, miten upea klaani Eloklaani oli ennen tätä kaikkea pahuutta.
Mutta jollain kierolla tavalla olin löytänyt säännöistä myös nautintoa. Kuolonklaanilaiset pitivät tiukkaa kuria, josta minä pidin. Sääntöjen noudattaminen ei ollut minulle ongelma. Selkeät ja tiukat säännöt tekivät arjesta helpompaa. Harva uskalsi enää sooloilla kuten aiemmin ja typerät virheet, sääntörikkeet ja onnettomuudet olivat vähentyneet huomattavasti kuluneiden kuiden aikana.
”Et olekaan”, rikoin minun ja Kortepennun välille laskeutuneen hiljaisuuden ja laskin ilmeettömän katseeni Mesitähden ja Minttuliekin pentuun. Kortepentu tapitti minua vihreillä silmillään kuin kaivaten vastausta mietteisiinsä.
”Älä välitä Virtaviimasta tai muista, jotka ovat sinulle ilkeitä. Vallitsevassa maailmantilanteessa on järkevintä antaa olla. Kun he huomaavat, ettei kiusaaminen satuta sinua, he kyllä jättävät sinut rauhaan”, vakuuttelin rauhallisella äänellä. Monen muunkin olisi pitänyt ymmärtää se ohje. Oli ehdottomasti väärin, miten kuolonklaanilaiset kohtelivat meitä, mutta vastustelemalla ajoimme itsemme vain syvemmälle suohon. Kortepentu kurtisti epäilevästi kulmiaan.
”Luuletko niin?” hän kysyi ja kallisti hennosti pientä päätään.
”En voi luvata, mutta kyllä minä uskon niin”, naukaisin päätäni nyökytellen. Meripihkainen katseeni käväisi Pimentovarjossa, joka oli siirtynyt hieman lähemmäs meitä, kaiketi kuullakseen mistä puhuimme. Se ei haitannut minua, koska suunnitelmanani ei ollut puhua mistään, mikä olisi ollut tänä päivänä kiellettyä.
”No, miten sinulla on mennyt pentutarhalla? Onko Kimalaistoive opettanut sinulle jotain uusia juttuja?” vaihdoin aihetta kevyempään, sillä en suostunut siihen, että klaani vajoaisi synkkyyteen ja unohtaisi kaiken ilon. Vaikka elämämme olikin tällä hetkellä mitä oli, meidän oli pidettävä kiinni eloklaanilaisuudestamme edes jotenkin. Meidän täytyi yrittää pysyä positiivisina.

//Korte?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Nopsatassun piti lähteä, kun hänen mestarinsa Hilehuurre kutsui hänet harjoituksiin. Oppilaan mentyä matkoihinsa uppouduin toviksi omiin ajatuksiini. Olin jäänyt miettimään sitä, miten Nopsatassu oli kertonut pitävänsä koko reviiristä vettä lukuun ottamatta. Oletin hänen tarkoittavan vedellä jokia, joiden tiesin virtaavan vähän kauempana molemmin puolin leiriä. Oikein hiljaisina ja tuulettomina päivinä veden kohinan saattoi jopa kuulla leiriin asti.
Olin nähnyt vettä ennen vain lätäköissä sateen jälkeen ja pieninä, läpikuultavina helminä lehtien pinnalla varhain aamusta. Kimalaistoiveen mukaan kyseistä ilmiötä kutsuttiin kasteeksi. Minusta se oli nätti nimi.
”Kortepentu!” Kimalaistoive kutsui minua pentutarhan edustalta. Havahduin ajatuksistani ja ravistelin itseäni nopeasti, ennen kuin kipitin kuningattaren luo.

Päivät kuluivat, ja jokainen niistä tuntui toinen toistaan lämpimämmältä. Tänään erityisesti aurinko porotti kuumasti taivaalta, ja jouduimme hakeutumaan pensaiden varjoon aukiolla, kun Leppävarjo hätisteli meidät jo aamusta pihalle henkilökohtaisista syistä johtuen.
Kimalaistoive ja Kuupentu torkkuivat mukavasti viileässä varjossa, mutta olin itse liian virkeä päiväunille, joten niinpä tepastelin leirin laitoja pitkin etsiskellen jotakin mielenkiintoista.
Huomasin silmännurkassani liikettä ja käännyin katsomaan pientä vihreä siipistä perhosta, joka oli laskeutunut vähän matkan päässä maasta kasvavalle ruohotupolle. Höristin korviani kiinnostuneena ja hiivin varovasti lähemmäksi.
Ötökkä liikutteli kauniita, vihertäviä siipiään verkkaisesti. Se ei vaikuttanut pelkäävän minua.
Tai ainakaan se ei ollut pelännyt siihen asti, kun joku yhtäkkiä tönäisi minut kumoon ja lensin rähmälleni sitä päin. Ehdin kuitenkin onneksi nähdä, miten se lehahti lentoon ja vältti tuhoisan yhteentörmäyksen.
”Pysyisit siellä, missä et ole tiellä.” Tunnistin Virtaviiman ivallisen nau’un. Raidallinen naaras tallusti ohitseni, heittäen minuun lapansa yli paheksuvan katseen.
Nousin istumaan ja katsoin naaraan perään hieman tuohtuneena. Olisin saattanut vahingossa liiskata perhosparan!
”Oletko kunnossa?” kysymys kiinnitti huomioni. Tällä kertaa minua lähestyi valkeaturkkinen, meripihkasilmäinen kolli – Pohjaharha.
Katsahdin soturiin ja nyökkäsin. ”Ei käynyt kuinkaan.” Vilkaisin Virtaviiman suuntaan yhä tympääntyneenä. ”En ymmärrä, miksi Virtaviima on niin inhottava minulle. Enhän minä ole tehnyt hänelle mitään pahaa.”

//Pohja?

Kirjoittaja: Koivu

Hopeinen soturi viittoi oppilaansa, Nopsatassun luokseen hännällään, kun näki tämän juttelemassa Kortepennun kanssa vähän matkan päässä. Hilehuurre jäi kuitenkin katselemaan Kortepentua, kun Nopsatassu lähti loikkimaan hänen luokseen. Kortepentu oli Mesitähden pentu ja kuin ilmetty isänsä. Viha leiskui Hilehuurteen sisällä, kun hän ajatteli sitä julmuutta, minkä koko klaani oli kokenut. Eloklaani kaipasi kipeästi päällikköään ja parantajiaan. Soturi käännähti nopeasti oppilaansa puoleen, kun tämä maukui jotakin.
”Menemmekö me nyt harjoituksiin?” täplikäs kolli kysyi.
”Kyllä vain!” Hilehuurre naukaisi ja piristyi hieman. Mestariksi tuleminen oli parasta, mitä hänelle oli sattunut muutaman kuun sisällä. Sentään oli jotakin, mitä kolli pystyi tekemään klaaninsa eteen. Kun Eloklaani saisi lisää taitavia taistelijoita, heidän mahdollisuutensa kukistaa Kuolonklaani vielä joku päivä kasvaisivat. Tai niin hän ainakin itselleen uskotteli. Nopsatassun soturikoulutus oli vain ja ainoastaan Hilehuurteen vastuulla, mistä hopeinen soturi tunsi ylpeyttä. Sitä paitsi, hänen oppilaansa oli tähän mennessä vaikuttanut oikein mukavalta. Hilehuurteen mielestä he olivat oikein yhteensopiva oppilas-mestari-pari. He tuntuivat ymmärtävän toisiaan.
Pilkullinen soturi johdatti oppilaansa ulos leiristä punaruskean kuolonklaanilaisvartijan johdolla, jolla oli myös oma oppilas mukanaan. Hilehuurre vältti vilkaisemastakaan näiden suuntaan. Hänen täytyi keskittyä nyt Nopsatassuun. Hopeanharmaa kolli näki punaista joka kerta, kun hänen katseensa osui kuolonklaanilaiseen. Niin suurta vihaa Hilehuurre tunsi näitä kohtaan. Hänellä oli todellisia vaikeuksia hillitä itseään käymästä kynsiksi leiriä vartioiviin Kuolonklaanin sotureihin. Päivittäin kolli meinasi alkaa aukoa suutaan vihollisklaanin jäsenille, ja pysyi sen vuoksi niin kaukana kuolonklaanilaisista kuin saattoi. Hän tiesi, ettei olisi järkevää tulla rangaistuksi – etenkään nyt, kun hänellä oli oma oppilas.
Nelikko käveli hetken täydessä hiljaisuudessa, kunnes Kuolonklaanin soturi pysäytti joukkion metsän keskelle. Tämä vilkaisi Hilehuurretta varoittavaan sävyyn ja määräsi alueen, jonka sisäpuolella heidän tulisi pysyä koko harjoitusten ajan. Kun kuolonklaanilainen alkoi ohjeistaa oppilastaan, kääntyi Hilehuurre Nopsatassun puoleen. Musta, täplikäs oppilas haisteli ympärilleen kiinnostuneen oloisena, mutta kääntyi oitis kuuntelemaan soturia korvat höröllä.
”Tänään hiomme hiukan saalistustaitojasi”, Hilehuurre aloitti innokkaana.
”Kuten tiedät, saalistaminen pienen alueen sisällä on haastavampaa, mutta ei lannistuta siitä. Ennen kuin päästän sinut etsimään riistaa, voisit näyttää minulle, miten vaanisit hiirtä. Annan sinulle sitten muutaman saalistusvinkin”, hän puhui nopeasti, vaikka oli juuri keksinyt koko harjoitteluohjelman lennosta.
”Selvä on!” Nopsatassu maukaisi. Hilehuurre kauhaisi käpälänsä juuressa olevaa harmaata kiveä suurella tassullaan ja vieritti sen muutaman hännänmitan päähän oppilaasta.
”Tuo kivi on hiiri. Anna palaa!” Hilehuurre naukaisi kannustavasti ja istahti sivuun tarkkailemaan oppilaansa liikkeitä.

//Nopsa?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Pyry

Äänekäs kehräys alkoi kummuta kurkustani Varjoliekin maukuessa rakkautensa ja puskiessa poskeani. Lokkitassu oli tainnut sittenkin vain huijata minua, ikään kuin olisi huomannut meidän välirikkomme ja halunnut tehdä siitä pysyvän. Inho kuolonklaanilaiskollia kohtaan kutitteli käpälissä, mutta karkotin sen päättäväisesti pois mielestäni. Tämä hetki oli tärkeämpi kuin yksikään Kuolonklaanin kissa.
Varjoliekin turkin lämpö sai minut muistamaan, kuinka paljon oli asioita, joista oli syytä nauttia; vaikka elimmekin Kuolonklaanin vallan alla, se ei oikeastaan ollut niin musertava asia nyt kun olin vihdoin saanut asiat selvitetyksi Varjoliekin kanssa ja mikä tärkeintä, saanut hänet rinnalleni muunakin kuin parhaana ystävänä. Sisuksissani kipunoi kummallinen into tulevasta sekä määrätietoinen päättäväisyys; kun Varjoliekki oli vierelläni, selviäisin minkä tahansa myrskyn läpi. Ikään kuin olisin saanut tukevan jalansijan kosken voimakkaassa virrassa; minua ei horjuttaisi enää mikään. Ei ainakaan niin pahasti, etten pääsisi takaisin jaloilleni. Varjoliekille lupasin mielessäni pysyä aina hänen tukenaan, tuli eteemme mitä tahansa, kertoi hän minulle mitä tahansa.
”Lokkitassu yritti kovasti”, kehräsin rakkaani korvaan, ”ja Lokkitassu epäonnistui.”
”Niin hän teki”, Varjoliekki hyrisi.
Katsoin syvälle hänen harmahtaviin silmiinsä, kun omistani paistoi pelkkä rakkaus. En tiennyt, mitä tuo kermanvalkea soturi kantoi sisällään, mutta ehkä vielä ei ollutkaan aikani tietää. Ajan saatossa saisin tietää hänen synkimmät salaisuutensa ja raskaimmat taakkansa, mitä ne sitten ikinä olivatkaan. Niin minä ainakin suuresti toivoin, jotta osaisin kohdella Varjoliekkiä oikein ja ymmärtää häntä paremmin – miksi hänen mielensä vaelsi ajoittain muualle niin, että saatoin nähdä sen hänen silmistäänkin, tai miksi hän ylipäänsä näki itsessään pelkkiä vikoja? Vannoin mielessäni, että käyttäisin kaiken rakkauteni parantaakseni Varjoliekin sielussa olevat haavat, korjatakseni hänet niin ehjäksi kuin mahdollista. Vaikkei hänessä mitään korjattavaa ollutkaan. Koska nytkin, juuri tuollaisena, kolli oli aivan täydellinen ja ansaitsi kaiken hyvän, mitä elämä toisi tullessaan. Minä halusin näyttää hänelle, että hän oli kaiken sen hyvän arvoinen. Halusin jakaa hänen kanssaan tulevat päivät viherlehden auringon alla, kun aurinko lämmitti turkkejamme ja sai uimapaikan veden välkehtimään kuin Tähtiklaanin soturit olisivat kahlanneet siellä. Halusin olla hänen lämpönsä lehtikadon käpäliä nipistelevässä pakkasessa, sekä hänen valonsa niinä öinä, kun hän näki pahaa unta. Halusin olla hänen rinnallaan tulevissa taisteluissa, muistuttaen ettei hän ollut yksin. Ja jos aikani tulisi liittyä Tähtiklaanin riveihin ennen Varjoliekkiä, olisin silloinkin hänen rinnallaan vaikkei hän näkisikään minua. Raivona hänen kynsissään, jos oli puolustettava Eloklaania. Ja Varjoliekin kautta tulevat mahdolliset pentumme saisivat kokea minunkin rakkauteni heitä kohtaan.
Halusin olla Varjoliekille kaikkea, mitä olla saatoin. Vain Tähtiklaani tiesi, kuinka paljon häntä vielä rakastaisinkaan.

//Varjo?

Kirjoittaja: Elandra

Käärmetassu: 6kp –

Sadeturkki: 9kp –

Lätäkkötassu: 7kp –

Lampitassu: 10kp –

Nopsatassu: 4kp –

Varjoliekki: 7kp –

Kirjoittaja: Koivu

”Tiedän sen, Varjoliekki”, Sadeturkki sanoi vihdoin lempeästi naurahtaen, kun Varjoliekki keskeytti puheensa.
”Ja juuri siksihän minä sinua rakasta-”, naaras vaikeni nopeasti ja kaksikon ylle syntyi hetkeksi jännittynyt hiljaisuus, joka tuntui kestävän ikuisuuden. Varjoliekin silmän levisivät ja hän kääntyi tuijottamaan harmaansinistä ystäväänsä, kuin olisi nähnyt aaveen. Kollin sydän tykytti entistä nopeammin. Lämmin tunne valtasi hänen rintansa, poskensa ja käpälänsä niin intensiivisesti, että Varjoliekki pelkäsi pyörtyvänsä. Hän yritti uskotella itselleen, että hän oli kuullut väärin ja vain kuvitellut kuulevansa sen, mitä halusi Sadeturkin sanovan. Naaraan reaktio kuitenkin kertoi toisin. Tämä tuijotteli valkeita etutassujaan, mutta avasi pian suunsa hiljaiseen kuiskaukseen:
”Anteeksi.”
Kermanvärinen kolli tuijotti parasta ystäväänsä saamatta sanaa suustaan. Hän yritti rauhoittua hengittämällä syvään, mutta paineli hermostuneena etutassujensa kynsiä maahan vuoron perään.
”O-onko se totta?” Varjoliekki kysyi, koska oli liian peloissaan, että mokaisi tilanteen jälleen ymmärtämällä väärin. Kolli tunsi koko kehonsa tärisevän, eikä hän pystynyt lopettamaan sitä.
”On”, Sadeturkki maukui hiljaa katse maassa. Varjoliekki tunsin onnen kipinän sisällään. Hän tuijotti harmaata naarasta, eikä ollut uskoa korviaan. Naaras näytti kovin surulliselta ja vaivaantuneelta, eikä Varjoliekki halunnut antaa ystävänsä rypeä surussa enää kauempaa.
”Minäkin rakastan sinua, Sadeturkki”, Varjoliekki lausui suoraan sydämestä. Hänen tärinänsä loppui samalla sekunnilla. Naaras nosti katseensa hitaasti ylös. Varjoliekki ei halunnut irrottaa katsetta Sadeturkin kauniista, sinisistä silmistä. Hänestä kuitenkin tuntui, kuin naarasta olisi edelleen vaivannut jokin.
”Minä… luulin, että sinulla oli jo joku toinen”, Sadeturkki sanoi vihdoin. Varjoliekki kallisti päätään hämillään.
”Lokkitassu vihjasi niin”, hän selitti. Varjoliekki pudisti päätään. Hänen sisällään käväisi raivo; Lokkitassu oli yrittänyt rikkoa heidän välinsä. Ääretön ilo siitä, että Sadeturkki tunsi samoin häntä kohtaan, vei kuitenkin vihan pois hetkessä. Varjoliekki siityi lähemmäs Sadeturkkia silmät loistaen ja puski hellästi tämän poskea päälaellaan.
”Sadeturkki, en voisi koskaan rakastaa ketään muuta niin paljon kuin sinua”, kolli maukui kehräten onnesta.

//Sade? <3 :') KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Saaga

Kortepentu kysyi lempipaikkaani leirin ulkopuolella. Kysymys pisti minut miettimään hetkeksi. En ollut ennen oikein ajatellut, että voisin pitää jotain tiettyä paikkaa lempipaikkanani. Toisaalta pidin nummista mutta myös metsä oli mieleeni.
“En oikein tiedä. Koko reviiri on mieleeni. Paitsi en hirveästi pidä vedestä”, sanoin ja hiljensin ääntäni viimeisen lauseen kohdalla vilkaisten ympärilleni varuillani, ettei mestarini ollut kuulemassa. En tahtonut Hilehuurteen tietävän, etten pitänyt vedestä, koska koulutukseeni kuului uintiharjoituksia ja vedessä olemista. Oikeastaan vesi oli yksi niistä harvoista asioista joita ehkä hieman pelkäsin mutta olin valmis voittamaan pelkoni.
“Selvä”, Kortepentu naukui.
“Mutta älä huoli, kun koulutuksesi alkaa ja pääset leirin ulkopuolelle löydät varmasti lempipaikan, jos tahdot sekä totut reviirin kokoon”, sanoin nopeasti. Kääntäessäni katseeni aukiolle päin näin Hilehuurteen viittovan minua paikalle.
“Katsos. Tuolla on minun mestarini – Hilehuurre. Minun on parasta mennä nyt”, sanoin ja hyvästelin Kortepennun nopeasti. Sitten loikin aukion poikki mestarini luokse.
“Anteeksi, kun kesti”, naukaisin hiljaa. En halunnut suututtaa mestariani ja pilata mahdollisuuksiani tulla mahdollisimman nopeasti mahdollisimman hyväksi soturiksi. Nyt, kun isäni ja Black eivät olleet enää luonani kaipasin heitä mielettömästi mutta halusin tehdä heidät ylpeiksi ja itseni onnelliseksi.
“Menemmekö me nyt harjoituksiin?” kysyin hieman voimakkaammalla äänellä mestariltani, sillä veikkasin ettei hän ollut kuullut anteeksipyyntöäni.
//Hile?

Kirjoittaja: Auroora

Lampitassu oli niin jännittynyt kuullessaan harjoitusten ensimmäisestä vaiheesta, ettei ollut varma, voisiko luottaa jalkojensa kantavan. Hänen oli määrä tehdä yllätyshyökkäys Lammikkotassun kimppuun, eikä nuori naaras juuri uskonut mahdollisuuksiinsa. Hän osasi kyllä vaania jotenkuten, mutta hyökkääjänä Lampitassu ei ollut taitava ollenkaan.
Harmaa naarasoppilas katseli jännittyneenä, miten hänen siskonsa lähti kulkemaan jokea kohti. Jääviilto sihahti hänelle nopeasti enemmänkin varoittavat kuin kannustavat sanat, jotka eivät ollenkaan helpottaneet Lampitassun oloa. Hän vilkaisi epävarmasti kolmea mestaria ja Lätäkkötassua, jonka myötätuntoinen katse rohkaisi häntä hiukan. Naaras huokaisi syvään ja mietti hetken järkevintä lähestymistapaa annetulle tehtävälle. Lopulta hän pujahti läheiseen pensaikkoon.
Lampitassu piti katseensa siskossaan hiipiessään oksien ja lehtien lomassa lähemmäs. Hänen siskonsa olisivat kenties keksineet jonkin järkevämmän tavan suorittaa tehtävä, kuin pusikossa piileskely. Lampitassu tiesi kuitenkin heikkoutensa ja vahvuutensa. Vaanimisessa ja piiloutumisessa hän oli kohtalainen, mistä todisteena toimi se, ettei Lammikkotassu vieläkään ollut huomannut häntä. Lampitassu otti toiveikkaana pensaiden keskellä muutaman askelen lähemmäs siskoaan, mutta selvästi onnistumiset olivat tehneet hänestö varomattoman. Soturioppilas astahti huomaamattaan oksalle, joka napsahti äänekkäästi poikki. Lammikkotassu käännähti samassa Lampitassun suuntaan; hänen sinivihreät silmänsä olivat siristetyt, kun naaras tähyili pensaiden lomaan. Lampitassu pidätti henkeään. Hän voisi toivoa, ettei hänen siskonsa olisikaan huomannut häntä ja pysytellä piilossa. Toisaalta tältä saattaisi kestää vain pieni hetki hoksata Lampitassun lehtien lomasta pilkistävät suuret silmät.
Lampitassu ei jäänyt kauaa miettimään seuraavaa liikettään, vaan luotti intuitioonsa. Hän ponnisti loikkaan ja syöksähti nopeasti oksien lomasta yllättyneen Lammikkotassun kimppuun. Pienempi naaras ei ollut kovin hyvä puolustautumaan taistelussa, mutta Lampitassu taas ei ollut hyvä hyökkääjä. Hänen iskussaan ei ollutkaan juuri voimaa, kun naarasoppilan tassu heilahti kohti sisarensa kasvoja. Mutta ainakin Lampitassu osui, ja Lammikkotassu horjahti hiukan. Voitonriemussaan naaraalta kuitenkin unohtui seuraavan liikkeen harkitseminen ja toteuttaminen, ja pian Lammikkotassu oli saanut hänet painettua maahan.
Lampitassu puuskahti turhautuneena. Hän oli kovasti toivonut, että tänään olisi hänen päivänsä, mutta tietysti hän oli taas mennyt möhlimään. Ainakaan suoritus ei ollut aivan niin huono, kuin mitä hän oli itseltään odottanut.
”Lampitassu! Mitä tuo muka oli?!” Jääviilto karjaisi, kun kolme mestaria olivat saapuneet paikalle. Lampitassu värähti säikähtäneenä kuullessaan mestarinsa äänen. Jääviillosta eroon pääseminen oli suurin syy, miksi hän toivoi pääsevänsä nyt soturiksi: hän ei kestäisi enää hetkekäkään inhottavan kollin oppilaana.
”Vaanit taidokkaasti, vaikka itse hyökkäys ei ollutkaan täysin onnistunut”, Tuimakatse sanoi ja vilkaisi kylmästi soturitoveriaan keskeyttäen tämän sanatulvan ennen kuin se pääsi alkuunsakaan.
”Olen samaa mieltä”, Virtaviima naukui myös. ”Taistelutaidoissasi on hiottavaa, mutta suunnitelmasi oli hyvä.”
Lampitassun mieliala kohosi hiukan muiden mestareiden kehuista. Ei hän ainakaan täysin toivoton tapaus ollut, kuten Jääviilto olisi varmasti asian ilmaissut.
Tuimakatse kääntyi sitten Lätäkkötassun puoleen.
”Seuraavaksi sinä saat suoritettavaksesi Lampitassun äskeisen roolin”, soturi ohjeisti ja heilautti häntäänsä vastakkaiseen suuntaan, mihin Lammikkotassu oli äsken lähtenyt. ”Lammikkotassu saa tällä kertaa hyökätä.”

//Lammikko? Lätäkkö?

Kirjoittaja: Elandra

Lätäkkötassu oli innoissaan! Virtaviima oli vihdoinkin todennut, että tabbykuvioisen oppilaan soturikoulutus oli miltei ohi. Mikäli Lätäkkötassu suoriutuisi moitteitta tästä koitoksesta, hän olisi askeleen lähempänä soturiutta. Vaikkei Lätäkkötassu ollutkaan läheskään yhtä kunnianhimoinen soturiuden tai koulutuksen suhteen kuin esimerkiksi Lammikkotassu, halusi naaras suoriutua mahdollisimman hyvin. Hän tekisi tänään kaikkensa, jotta voisi näyttää kolmelle soturille olevansa soturinimen arvoinen. Samaan aikaan hopeanharmaa naaras oli hieman huolissaan Lampitassusta. Sisar oli viime aikoina kertonut harjoitusten menneen yhä useammin pieleen, eikä Jääviilto tuntunut antavan armoa nuorelle naaraalle. Se oli Lätäkkötassun mielestä väärin, eikä Jääviilto ollut lähelläkään edes keskivertoa mestaria. Siitä soturioppilas olikin avautunut sekä pentuetovereilleen, Virtaviimalle että itse Jääviillolle useaan kertaan.
Kun mestarit olivat saapuneet, Lätäkkötassu lähti tassuttelemaan pentuetovereidensa keskellä ulos leiristä. Jääviilto otti töykeästi johdon, Tuimakatse kulki hänen perässään ja Virtaviima nuorimpana soturina piti perää oppilaiden takana.
”Hyvin se menee”, Lätäkkötassu naukaisi takanaan kulkevalle Lampitassulle huomatessaan sisaren kasvoilla olevan jännittyneen ilmeen. Oppilas oli päättänyt, että kolmikosta tulisi sotureita yhtä aikaa vaikka mikä olisi. Hän ei suostuisi siihen, ettei Lampitassu pääsisi harjoituksista läpi. Mikäli tilanne sitä vaatisi, Lätäkkötassu oli valmis vaikkapa huijaamaan ja antamaan itse voiton sisarelleen. Lätäkkötassu ei käänsi katseensa takaisin eteenpäin ja seurasi sotureita kohti Kuolonklaanin rajaa.

Kuusi kissaa saapuivat Kuolonklaanin rajan tuntumaan, jonne Jääviilto porukan lopulta pysäytti. Soturi ilmoitti, että harjoitukset alkaisivat taisteluosuudella. Aluksi pentuetoverit saisivat taistella toisiaan vastaan mestareiden määräämällä tavalla.
”Aluksi Lammikkotassu ja Lampitassu taistelevat keskenään niin, että Lampitassu yrittää tehdä yllätyshyökkäyksen. Lammikkotassu, lähde kävelemään kohti jokea ja Lampitassu, seuraa hiljaa sisartasi ja tee yllätyshyökkäys hänen kimppuunsa”, Tuimakatse opasti kahta harmaaturkkista oppilasta. Lätäkkötassu oli hieman pettynyt, ettei hän ollut päässyt mukaan ensimmäiseen harjoitukseen. Jännitys ja huoli Lampitassusta kasvoivat entisestään hänen vatsanpohjassaan. Hän nimittäin oli varma, että Lammikkotassu tekisi kaikkensa voittaakseen, vaikka se saattaisikin tarkoittaa murskahäviötä Lampitassulle..

//Lampi tai Lammikko?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Pyry

Kuuntelin korvat höröllä, kun Varjoliekki puhui odottamattoman paljon. En ollut vielä koskaan kuullut hänen puhuvan yhtä paljon kerralla, ja kaiken lisäksi hänen puheensa sisältö hämmensi minua ja sai sydämeni lyömään kahta kauheammalla vimmalla. Aina välillä vilkaisin ystävääni murheellinen pilke silmissäni. Hänen läpipaistava alakulonsa särki sydäntäni entistä enemmän.
Vaikka hänen tokaisunsa ”mutta arvostan paljon enemmän, jos vain kerrot suoraan, miten asia on” oli tuntunut samalta, kuin joku olisi huitaissut minua kynsillä naamaan, en saattanut antaa hänen luulla minun olevan vihainen hänelle. Sydämeni tuntui täyttyvän rakkaudesta, kun kuuntelin Varjoliekin sanoja. Hänen ominaisuutensa eivät olleet koskaan, ikinä häirinneet minua – ominaisuutensa, joita kolli itse piti ilmeisesti vain vikoina ja huonoina asioina itsessään. Ensimmäisestä tapaamisestamme asti olin vain uteliaisuudella katsonut häntä, tutkaillut hänen silmiään ja olemustaan, jossa oli aina ollut jotakin kiehtovaa. Kuinka ihmeessä Varjoliekki saattoi nähdä itsensä niin huonossa valossa, kun minä näin hänessä pelkkää hyvää? Hän oli ystävällinen. Hänen olemuksensa ja läsnäolonsa säteili sellaista hyvänlaista energiaa, vaikka kolli itse olisi ollut aivan hiljaa – ainakin minä saatoin tuntea sen energian. Vai johtuiko se kenties vain siitä, että viihdyin hänen seurassaan?
Aina välillä tutustumisemme alkuaikoina, Varjoliekki sanoi jotakin, mikä oli saanut minut silmäilemään häntä pidemmän hetken. Varjoliekki oli saattanut katsoa takaisin ja kenties ihmetellä mielessään, miksi tuijotin häntä niin. Niinä aikoina olin myös iloinnut hiljaa mielessäni niistä pienistä hetkistä, kun olin huomannut edistymistä välillämme. Ehkä hän oli maukunut hiukan pidemmän lauseen. Ehkä olin saanut nähdä muunkinlaisen reaktion johonkin sanomaani kuin pelkän korvienväräytyksen. Ne hetket olivat täyttäneet sydämeni ilosta ja ajan kuluessa, kiintymyksestä. Se puolestaan oli omaksi ikäväkseni kehittynyt joksikin aivan muuksi… Olin saanut nähdä Varjoliekistä hiljalleen uusia puolia tulevan esiin.
”Haluan kovasti saada jotakin hyvää ja merkittävää aikaan, mutta koen vastoinkäymisiä kerta toisensa jälkeen. En tiedä, miten en ole vielä seonnut lopullisesti kaiken kokemani jälkeen”, Varjoliekki selitti tunnekuohuissaan. ”Olen tosi huono ilmaisemaan tunteitani, vaikka yritänkin niin kovasti ilmaista sanoillani ja teoillani mielipiteitäni ja sitä, että välitän.”
”Tiedän sen, Varjoliekki”, minä naurahdin lempeästi. ”Ja juuri siksihän minä sinua rakasta-”
Vaikenin samantien, kun tajusin lipsahdukseni. Laskin katseeni ja yritin rauhoitella sydäntäni, joka pamppaili nyt aivan liian villisti, niin villisti että uskoin jo Varjoliekinkin kuulevan sen. Korvani ja polkuanturani tuntuivat syttyvän tuleen kuumotuksesta. Mitä meninkään tekemään. Tähtiklaani sentään, olisi pitänyt olla vain hiljaa ja antaa Varjoliekin jatkaa puhumista!
”Anteeksi”, kuiskasin häpeissäni, puhuen lähinnä etukäpälilleni. Vaikka olisin kovasti halunnut lähteä vaikka kuvitteellisen partion matkaan, kehoni ja käpäläni eivät totelleet minua. Siinä minä sitten istuin, odottaen sanoja, jotka särkisivät sydämeni aivan kokonaan.

//Varjo?

Kirjoittaja: Käärmis

Sypressikuiske rauhoitteli minua ja puhui minulle rauhassa. Tämän tehtyään hän antoi minun mennä. Nyökkäsin klaaninvanhimmalle heipat ja lähdin pois.
Tallustin hiljaa oppilaiden pesälle. Tajusin, että siellä oli myös hieman muita oppilaita. En täysin tiennyt pitäsikö minun jutella heille. Päätin kuitenkin vain olla hiljaa ja mennä omille makuusijalleni. Painoin pääni ja peitin muiden äänet omilla ajatuksillani.

Kuulin kovaa ääntä. Nostin päätäni hiljaa ja tajusin, että koko oppilaiden pesä oli tyhjä. Nousin ylös venytellen ja hiivin varovasti pesän suulle katsomaan mitä leirissä oli meneillään. Keskellä leiriä näin taas kerran tutun sumean hahmon. Tiesin jo nyt, että tämä oli unta.
Emoni makasi maassa sihisten kaikille. Hänellä oli korvat luimussa ja hänen valkoiset terävät hampaansa kiiluivat auringonvalon osuessa niihin. Värähdin katsoessa hänen vihaista, verenhimoista ja usvaista katsettaan. Hän sihisi hampaat irvessä ja heilutti häntäänsä maata vasten vihaisesti.
En ollut varma näyttikö emoni todella tuolta, mutta tuo oli ainainen ajatuskuvani hänestä.
Kissat ympärilläni raivosivat emolleni ja hänet oli painettu maahan. Hiivin hieman lähemmäs ja hänen terävä katseensa kohdistui silmänräpäyksessä minuun. Naaras ryhtyi sähisemään ja rimpuilemaan ja kynnet ojossa hän yritti pyristellä minua kohti. Sydän pamppaillen otin askeleen kauemmas hänestä.
Pelkäsin omaa emoani enemmän kuin ketään muuta. Siristin silmiäni yrittäen näyttää rohkeammalta. Emoani se ei kiinnistanut. Naaras rääkkyi edelleen ja yritti vieläkin hyökätä kimppuuni. Keräsin rohkeuteni ja askelsin lähemmäs. Työnsin kynteni ulos ja hyökkäsin emoni kimppuun.
“Senkin ketunmielinen rotta”, sihisin tälle. Emoni pyristeli pystyyn ja hyökkäsi hänkin minua kohti. Kierimme siis maassa kahden piesten toinen toistamme.
Pian kuitenkin säpsähdin hereille, emoni hyökätessä naamaani. Nousin pystyyn ja ryhdyin sukimaan sotkuun mennyttä turkkiani.

Kirjoittaja: Elandra

Mesitähti: 24kp! –

Käärmetassu: 23kp! –

Sadeturkki: 39kp! –

Lehtomyrsky: 42kp! –

Kortepentu: 20kp! –

Varjoliekki: 73kp! –

Nopsatassu: 6kp –

Sypressikuiske: 11kp –

Pimentovarjo: 15kp –

Lätäkkötassu: 17kp –

Lampitassu: 13kp –

Kuusihäntä: 5kp –

Lokkitassu: 9kp –

Jääviilto: 7kp –

Lieskakajo: 5kp –

Lammikkotassu: 9kp –

Kirjoittaja: Koivu

Varjoliekin sydän tuntui pysähtyneen, kun hänen ja Sadeturkin katseet kohtasivat hiljaisuudessa. Sydän jätti toisenkin lyönnin välistä, kun Sadeturkki hetken päästä lausui hänen nimensä, rikkoen painavan, kivuliaan hiljaisuuden.
”Haluaisin pyytää anteeksi, jos olen ollut jotenkin outo. Olet ollut hyvä ystävä.. ja vaikka Lokkitassu ei sitä ehkä haluaisi, niin annatko minulle anteeksi?” naaras lausui sanat selkeästi pahoittelevan oloisena. Viimeistään nyt Varjoliekki ei ymmärtänyt enää mitään. Ajatukset alkoivat sinkoilla hänen päässään nopeaan tahtiin. Oliko häneltä mennyt kaikki oleellinen täysin ohi? Miksi Sadeturkki nyt, niin surkeankin oloisena, sanoi kollin olleen hyvä ystävä? Entä jos Sadeturkki yritti nyt vain saada hänelle paremman mielen valehtelemalla, Varjoliekki mietti. Mutta ei ollut lainkaan harmaan naaraan tapaista valehdella. Sinisistä silmistä paistoi se sama ystävyys kuin ennenkin – sen seassa oli vain jotain muuta; surua, ehkäpä? Kolli ei ollut varma. Hänestä tuntui, että Sadeturkin silmistä olisi voinut erottaa jokaisen tunteen mitä vain keksiä saattoi. Varjoliekki halusi kovasti pystyä yhä luottamaan ystävänsä sanoihin. Hänen oli vain vaikea uskoa, ettei itse olisi tehnyt mitään väärää. Hän ihmetteli, miksei Sadeturkki ollut kertonut syytä oudolle käytökselleen. Kuin tämä olisi salannut jotakin. Oliko kyseessä toinen kolli? Varjoliekki sulki silmänsä lyhyeksi hetkeksi ja veti syvään henkeä pysyäkseen kasassa. Kollin sydän hakkasi rinnassa yhtä kovaa, kuin taistelussa.
”Tietenkin annan sinulle anteeksi”, kermanvärinen kolli sanoi ja katsoi jälleen ystäväänsä silmiin. Varjoliekki pohti, olisiko hänenkin pitänyt olla pahoillaan jostakin; siltä hänestä vain edelleen tuntui.
”En vain vieläkään ymmärrä, mistä on kyse… Etkö sinä olekaan vihainen minulle?” hän ihmetteli.
”Mistä minä sinulle olisin vihainen?” Sadeturkki kysyi hämmästyneenä.
”E-en minä vain tiedä…”, Varjoliekki maukui epäröiden. ”Luulin, että olin tehnyt jotain tyhmää.”
Sadeturkki laski päänsä ja näytti siltä, kuin olisi ollut jälleen pyytämässä anteeksi. Miksei naaras voinut sanoa suoraan, mikä hänen oudon käytöksensä syynä oli ollut?
”Kyllä minä ymmärrän, jos olet kyllästynyt seuraani, tai jos tahdot viettää aikaa jonkun muun kanssa”, kolli huokaisi syvään. Hänen rinnassaan tuntui valtava paine ja ahdistus vain kasvoi, kun syke ei suostunut laskemaan. Tunne toi mieleen kaukaisen muiston, johon liittyi vahva kauhunsekainen tunne.
”Mutta arvostan paljon enemmän, jos vain kerrot suoraan, miten asia on”, Varjoliekki töksäytti harvinaisen kuivasti. Ei ollut kollin tapaista olla tyly muita kohtaan. Hän tunsi kuitenkin itsensä kovin haavoittuvaiseksi keskustelun aikana, ja alkoi jo hermostua, kun Sadeturkki ei antanut minkäännäköistä vastausta hänelle. Kuin keskustelu ei olisi helpottanut tilannetta ollenkaan.
Kun Sadeturkki vain katsoi Varjoliekkiä sellainen ilme kasvoillaan, jota kolli ei osannut tulkita, kolli kääntyi ja tepasteli häntä alhaalla leirin reunustalle. Hän kuuli kuitenkin nopeita askeleita takaansa.
Varjoliekki istui ja tuijotti leirin suojamuuria allapäin, kun harmaa naaras saapui hänen vierelleen. Kolli ei kuitenkaan antanut Sadeturkille puheenvuoroa.
”Tiedän etten ole kummoinen paras ystävä, Eloklaani on täynnä paljon mielenkiintoisempia kissoja…” Varjoliekki aloitti ja painoi päänsä alas. Hän oli niin sekavassa mielentilassa, ettei saanut enää omista tunteistakaan tolkkua. Tuntui, kuin hänen päänsä olisi pian räjähtänyt, jos hän ei pääsisi puhumaan ajatuksiaan ulos:
”Olen varmasti masentavaa seuraa… Olen niin passiivinen ja rauhallinen, eikä minulla ole paljoa sanottavaa. En tiedä edes, olenko läsnä useimpina hetkinä, kun mieleni harhailee jatkuvasti muualla. Tuntuu, että ajattelen ihan eri tavalla, kun muut. Haluan kovasti saada jotakin hyvää ja merkittävää aikaan, mutta koen vastoinkäymisiä kerta toisensa jälkeen. En tiedä, miten en ole vielä seonnut lopullisesti kaiken kokemani jälkeen. Olen tosi huono ilmaisemaan tunteitani, vaikka yritänkin niin kovasti ilmaista sanoillani ja teoillani mielipiteitäni ja sitä, että välitän.”

//Sade?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Auroora

Lampitassu tunsi siskonsa jo niin hyvin, ettei hän yllättynyt tämän vahvoista ja jyrkistä mielipiteistä. Naaras ei itse ollut pitänyt heidän kuolonklaanilaista vertaan samassa arvossa kuin vaikkapa Lätäkkötassu ja Henkäystähti. Hänen mielestään eloklaanilaiset vaikuttivat olevan kissoja siinä missä hekin, joskin he uskoivat eri asioihin. Lätäkkötassu oli kuitenkin varmasti oikeassa, kuten aina. Kuolonklaanilaista verta ei sopisi sotkea eloklaanilaisen kanssa. Kahden klaanin kissat olivat täysin eri maailmoista.
Lampitassu käänsi katseensa jäniksen ruhosta siskoonsa, kun tämä kysyi hänen viihtymisestään Eloklaanissa.
”Hyvin”, Lampitassu valehteli sujuvasti. ”Tehtävämme on tärkeä. Minusta on hienoa, että isä luottaa meihin.”
Se oli totta. Lampitassu koki olevansa vanhemmilleen monella tapaa pettymys, joten hänelle oli helpotus, että Henkäystähti edelleen piti häntä edes jossain arvossa. Ei kai päällikkö olisi muuten laittanut häntä siskoineen vartioimaan Eloklaanin leiriä? Kun mietti, keitä muita vartijoina oli – esimerkiksi Pimentovarjo ja Jääviilto – oli selvää, että tehtävään oli valittu kissat, joihin Henkäystähti eniten luotti.
Joka tapauksessa Lampitassu ei malttanut odottaa pääsevänsä takaisin kotiin. Siellä hän tunsi olonsa turvalliseksi toisin kuin täällä, halveksivien katseiden ja juorupuheiden kohteena.

Tuhkajuovan ja Henkäystähden kolme tytärtä olivat viimein loppusuoralla soturikoulutuksessaan. Lampitassu ei kokenut olevansa ollenkaan valmis astumaan uusiin velvollisuuksiinsa, mutta Jääviilto intti, että oli kyllä kouluttanut hänet kunnolla. Tänään Lampitassulla ja hänen siskoillaan oli edessään loppuarviointi. Nämä harjoitukset määrittelisivät, olisiko heistä sotureiksi.
Lampitassun vatsaa kivisti jännityksestä, kun hän asteli Lätäkkötassun ja Lammikkotassun kanssa leirin uloskäynnielle, missä kunkin mestarit odottelivat jo. Tänään hän ei voisi epäonnistua. Viime aikoina Lampitassu oli möhlinyt harjoituksissa oikein olan takaa, kenties johtuen eloklaanilaisten sekä uuden reviirin aiheuttamasta jännityksestä. Hän ei lähtisi tähän koitokseen kovin luottavaisena.

//Lätäkkö? Lammikko?

Kirjoittaja: Pyry

Varjoliekki oli asettunut viereeni syömään ja yrittänyt ilmeisesti viritellä keskustelua. Lokkitassu oli kuulemma taas häirinnyt häntä, kuten minuakin edellispäivän partiossa.
Syötyäni ateriani loppuun, nostin katseeni ja vilkaisin ympärilleni. Lokkitassu osui näkökenttääni; oppilaalla oli jotenkin tyytymätön katse, jos en aivan omiani kuvitellut. Saattoiko todella olla, että hän tiesi Varjoliekin olevan jonkun toisen lumoissa, ja halusi minun tietävän asian? Katseeni kiersi ympäri leiriä. Paikka tuntui kuhisevan kissoja nyt, kun osa Kuolonklaanistakin oli täällä.
Kukahan se naaras oli, josta Varjoliekki niin kovasti piti? Salviakatse esimerkiksi oli oikein kaunis olemukseltaan, mutta tietämäni mukaan hiukan töykeä. Kultasiipi puolestaan oli vieraammillekin kissoille aivan päinvastainen; hän oli lempeä ja ystävällinen, ikään kuin koko klaani olisi ollut hänen pentujaan. Kauniskin hän oli; hunajanvärinen turkki näytti hohtavan auringon lohduttavissa säteissä.
Murhe painoi sisintäni, musersi sydäntäni kasaan kun ajattelin asiaa; Varjoliekki vaihtamassa kieliä jonkun toisen kanssa. Jonkun, joka ei ollut minä. Ehkäpä minun täytyisi vain ajatella, että sentään Varjoliekki oli onnellinen jos hänellä nyt sitten oli joku. Toivoin vain, että se toinen naaras näkisi hänen todellisen olemuksensa yhtä hyvin kuin minä; Varjoliekki oli rakastettava, vaikka minusta olikin aina tuntunut, että hän piilotteli jotakin osaa itsessään. En ollut koskaan kysynyt hänen menneisyydestään, tiesin vain hänen olleen kotikisu aikoinaan. Mutta joskus kun katsoin hänen silmiinsä, niiden syvyyksissä saattoi aina välillä nähdä jotakin… pilkahduksen kenties siitä piilossa olevasta. Ehkä se uusi naaras oli senkin asian tietämisen arvoinen.
Havahduin äkkiä ajatuksistani, kun tajusin Varjoliekin tutkailevan minua hiukan huolestunut ilme kasvoillaan. Räpäytin silmiäni pari kertaa päästäkseni eroon ikävien ajatusten myrskystä. Esitykseni ei taatusti menisi läpi jos Varjoliekki sai minut aina kiinni haaveksimasta tällä tavalla. Vedin henkeä kysyäkseni jotakin, keventääkseni tunnelmaa. Sitten en kuitenkaan saanut sanotuksi mitään. Pääni löi aivan tyhjää. Tiesin aikaisemman, ehkä hiukan tylynkin käytökseni olleen väärin Varjoliekkiä kohtaan ja kenties hänestä tuntui jopa pahalta, kun olin parhaani mukaan yrittänyt vältellä häntä – vai kolkuttiko hänen omatuntonsa sen toisen naaraan takia? Oliko hän huomannut minun pitävän hänestä? Jostain syystä en silti keksinyt sanottavaa. Tuntui kuin välillemme olisi syntynyt kauhea rotko, joka piti meidät erillämme vaikka olimmekin fyysisesti lähekkäin tällä hetkellä. Minusta tuntui pahalta. Tiedostin, että ehkä kysyminen auttaisi asiaa; miksi luottaisin pelkästään Kuolonklaanin kissan sanaan, kun ihan yhtä hyvin voisin suoraan kysyä Varjoliekiltä, mikä oli asian laita. Toisaalta, hänhän tajuaisi sitten tunteeni… mikäli en siis osaisi muotoilla asiaa niin, ettei siitä tajuaisi mitään puusta pudonnut linnunpoikakaan.
Silmäni kohtasivat Varjoliekin harmahtavat silmät. Sydäntäni särki entistä enemmän, kun näin niiden katseen; aivan kuin hänkin olisi ollut pahoillaan, pahalla mielellä – oman hiirenaivoisen käytökseni takia tietenkin – ja ainiin, olihan hänen entinen mestarinsa Mesitähtikin kuolonklaanilaisten panttivankina. Laskin katseeni etukäpäliäni tutkailemaan ja melkeimpä suutuin jo itselleni. Ei tämä näin voinut jatkua. Varjoliekki ei ansainnut tällaista kohtelua. Olkoonkin, että hänellä ehkä oli joku toinen.
”Kuule, Varjoliekki…”, aloitin kömpelösti. Niin hyvä kuin yleensä olinkin kommunikoimaan, Varjoliekin kohdalla se taito oli näköjään kadonnut olemattomiin. ”Haluaisin pyytää anteeksi, jos olen ollut jotenkin outo. Olet ollut hyvä ystävä.. ja vaikka Lokkitassu ei sitä ehkä haluaisi, niin annatko minulle anteeksi?”

//Varjo?

Kirjoittaja: Aura

Lammikkotassu istui viileällä aukiolla vakava ilme kasvoillaan. Hän oli juuri hetki sitten palannut mestarinsa Tuimakatseen kanssa taisteluharjoituksista. Harjoitukset olivat olleet tummaturkkisen kollin mukaan onnistuneet ja Lammikkotassu oli kieltämättä samaa mieltä. Nöyränä kissana hän ei kuitenkaan antanut onnistuneiden harjoitusten nousta päähän. Hänellä oli vielä paljon opittavaa ollakseen Tuhkajuovan kaltainen kissa. Tai kenties se oli mahdotonta. Hänen emonsa kun oli ilmiömäinen soturi. Lammikkotassu halusi kuitenkin yrittää ja tehdä kaikkensa ollakseen naaraan kaltainen. Olisiko se mahdotonta? Luultavasti kyllä, Lammikkotassu arveli. Tuhkajuova taitoi niin saalistuksen, kuin myös taistelun. Vaaleanharmaasta naaraasta tuntui, että hänen vahvuutensa jakaantuivat typerästi. Hänellä oli voimaa ja hän oli kestävä, joka teki hänestä sitkeän hyökkääjän. Sen sijaan mikään muu, pieniä uimistaitoja lukuunottamatta, ei tuntunut sujuvan. Kiipeily, ei. Puolustaminen, ehei. Saalistaminen? No ei sekään! Se turhautti naarasta, vaikka hän ei antanutkaan sen näkyä käytöksessään. Se ei kuitenkaan lannistanut Lammikkotassua. Päinvastoin, hän sai siitä yhä entistä enemmän sisua olla parempi. Sen lisäksi Tuimakatse oli sanonut hänen olevan taitava hyökkääjä, joten.. Lammikkotassu oli myös sitä mieltä, että taidot eivät tehneet kenestäkään hyvää soturia. Se oli myös mielentila. Kun naaras katsoi ympärilleen, hän näki eloklaanilaisia. Osa heistä olivat olleet hyviä taistelemaan, heistä oli oikeasti ollut välillä vastusta. Mutta olivatko he hyviä sotureita? Vastaus naaraan kysymykseen oli hyvinkin yksinkertainen; eivät olleet eivätkä tulisi koskaan olemaan.
Lammikkotassu vilkaisi toiselle puolelle aukiota, jossa hänen siskonsa ruokailivat keskenään. Naaras arveli, etteivät he olleet huomanneet häntä. Se ei Lammikkotassua haitannut, kai. Kyllähän hän viihtyi yksikseen vallan mainiosti. Vaikka naaras kuinka yrittikin olla reipas, tunsi hän pistoksen sydämessään. Hänen siskonsa nukkuivat samassa pesässä ja hän joutui nukkumaan Tuimakatseen kanssa muiden oppilaiden kanssa. Lammikkotassu mietti. Olikohan siinä jokin piilomerkitys? Pitikö Pimentovarjo hänen siskojaan jo valmiimpina sotureina? Entä Henkäystähti? Lammikkotassun villisti kääntyilevä hännänpää oli ainoa, joka kertoi naaraan sisällä kuohuvan. Jos jotain hän pelkäsi, niin sitä että Tuhkajuova ei tuntisi ylpeyttä häntä kohtaan. Lammikkotassu nielaisi ja käänsi katseensa takaisin tassuihinsa. Yhtäkkiä leirin rauhallinen ilmapiiri oli muuttunut tassuja polttelevaksi ja naarasoppilaasta tuntui, että hänen olisi pakko päästä hetkeksi hengähtämään. Hän ei kokenut siskojaan uhaksi, naaras halusi pitää Lätäkkötassun ja Lampitassun kanssa yhtä. He olivat perhettä, samaa verta ja kaiken lisäksi läheisiäkin.

//Joku Lammikon seuraksi?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Koivu

Varjoliekki piti ystävänsä käytöstä nyt entistäkin oudompana. Sadeturkki oli tuntunut välttelevän kollia illalla; naaras oli sujahtanut pesään nukkumaan heti, kun Varjoliekki oli saapunut hänen luokseen. Varjoliekin asettuessa pesässä Sadeturkin vierelle tapansa mukaisesti naaras oli kuitenkin toivottanut hänelle hyvät yöt. Ystävän käytöksessä ei tuntunut olevan enää mitään tolkkua. Hetken Varjoliekin päässä oli käväissyt se mahdollisuus, että Sadeturkilla oli vain ollut huono päivä. Tai no, useampi sellainen. Hän oli kuitenkin vajonnut tuota pikaa takaisin epätoivon syövereihin. Oli jo aivan selkeää, että kyse oli hänestä, kolli ajatteli. Varjoliekki tunsi kurkussaan paineen tunteen, kun suru valtasi hänet. Tunne levisi pian myös rintakehään, eikä kolli onnistunut saamaan unta ikuisuuteen sinä yönä. Niin ahdistunut hän oli kaikesta kokemastaan sekä päällimmäisenä siitä, että ystävyys hänen ja Sadeturkin välillä tuntui hajoavan kuin tuhka tuuleen. Ja kaiken kukkuraksi syy oli hänen.

Kermanvärinen soturi oli tuntenut itsensä erittäin uupuneeksi koko metsästyspartion ajan. Hänen koko kehonsa tuntui raskaalta. Kuin jalat olisivat olleet heinää. Häntäkin tuntui painavalta kuin kivi. Varjoliekki oli onnistunut saamaan vasta rastaan ja oravan, mutta päästänyt hiiriä karkuun enemmän kuin tuore oppilas. Hän ei ollut vaihtanut Sadeturkin kanssa tänään muita sanoja kuin huomenet. Harmaa naaras oli pyörinyt soturin mielessä koko partion ajan – oikeastaan koko päivän. Varjoliekki ei vain suostunut hyväksymään ajatusta siitä, että Sadeturkin kanssa rakennettu ystävyys murenisi tomuksi maahan hänen silmiensä edessä. Mutta kolli ei tiennyt ollenkaan, miten voisi korjata tilanteen. Hän oli huono ilmaisemaan tunteitaan, eikä hänellä ollut kokemusta, miten avata keskustelu aiheesta. Hän pelkäsi, että tekisi vain suurempaa tuhoa, jos yrittäisi kysyä, oliko Sadeturkki jostakin vihainen. Mitä jos Sadeturkki ei vain yksinkertaisesti pitänyt hänestä enää? Mitä jos Sadeturkista tuntui, että Varjoliekki roikkui tämän kyljessä liikaa ja esti naarasta saamasta muita ystäviä? Tai… saamasta kumppania. Mitä jos Sadeturkki oli ihastunut tai rakastunut toiseen kolliin, ja Varjoliekki oli jotenkin heidän tiellään? Kolli pysähtyi ja jäi tuijottamaan pientä, yksinään kuihtuvaa pensasta. Varjoliekki tajusi, että jälkimmäisin vaihtoehto kuulosti toden totta järkeenkäyvältä. He olivat kumpikin nuoria sotureita – juuri siinä iässä, jossa kissojen näki usein alkavan pariutua. Varjoliekki veti syvään henkeä. Hän ei tiennyt, kumpi olisi kamalampaa. Se, että hän olisi itse loukannut Sadeturkkia tai tuottanut tälle syvän pettymyksen vai se, että Sadeturkki olisi rakastunut johonkuhun. Sitä suuremmalla syyllä Varjoliekki ei kuitenkaan tiennyt, miten saada välit takaisin ennalleen naaraan kanssa ja osoittaa, miten tärkeä tämä oli hänelle. Hän ei halunnut, että paljastaisi vahingossa ystävään kehittyneet romanttiset tunteensa. Se vain pahentaisi tilannetta entisestään, hän ajatteli.

Leiriin palatessaan Varjoliekki sai moitteita metsästyspartiota johtaneelta kuolonklaanilaiselta. Nuori soturi oli itsekin pettynyt kahden saaliin kokoelmaansa, mutta eivät huomautuksetkaan hänen oloaan kohentaneet. Kermanvärinen kolli laski rastaan ja oravan tuoresaaliskasaan apeana, poistui sitten vaiti paikalta ja istahti leirin reunaan. Hän sai kyyhöttää rauhassa vain lyhyen tovin, kunnes valko-harmaalaikkuinen oppilas asteli hänen ohitseen ja vilkaisi Varjoliekkiä sivusilmällä. Lokkitassu istuutui oppilaiden pesän vierelle, josta tällä oli suora näköyhteys Varjoliekkiin. Soturi vastasi kuolonklaanilaisen rauhallisen terävään tuijotukseen harvinaisen vihaisesti. Hänen hermonsa eivät kestäneet tuota hiirenaivoista kiusankappaletta tänään ollenkaan. Lokkitassu kuitenkin väläytti Varjoliekille hymyn, kuin olisi ollut jotenkin mielissään… tai huvittunut? Soturi käänsi katseensa pois.
Varjoliekki sukelsi kuitenkin takaisin ajatuksiinsa parissa silmänräpäyksessä. Allapäin hän ajatteli Mesitähteä – kuinka entinen mestari olisi voinut antaa hänelle hyviä vinkkejä tässäkin tilanteessa. Varjoliekki ikävöi Mesitähteä niin kovin paljon. Hän oli varma, että mikään ei ikinä veisi ikävää pois, jos Mesitähti olisi kuollut. Enemmän kuin mitään hän toivoi, että päällikkö oli vielä hengissä, ja että he näkisivät toisensa vielä. Sitten hän alkoi taas miettiä Sadeturkkia ja sitä erityistä, intensiivisen lämpöistä tunnetta, jonka harmaa naaras sai aikaan pelkällä turkin hipaisulla. Näkisikö hän koskaan enää Sadeturkin sinisissä silmissä sitä kaunista kimallusta, johon hän oli rakastunut?
Kun kolli seuraavan kerran havahtui ulos päänsä sisältä, hän näki Sadeturkin lähestyvän tuoresaaliskasaa. Kermanvärinen soturi nousi ylös ja lähti tassuttamaan tuoresaaliskasalle. Hän todella kaipasi parhaalle ystävälleen jutustelua. Ei hän ystävyyttä näin helposti luovuttaisi. Eikä ruokakaan olisi haitaksi.
”Hei vain”, Varjoleikki maukui asettuessaan harmaan soturin viereen hiiren kanssa. Sadeturkki oli jo aloittanut rastaan järsimisen. Kolli tunnisti sen oitis samaksi, jonka hän oli pyydystänyt.
”Hei”, Sadeturkki maukaisi katse ateriassaan. Varjoliekki vilkaisi ympärilleen, ettei kuolonklaanilaisia ollut kuulolla.
”Lokkitassu ei taaskaan jättänyt minua rauhaan tuolla. Onneksi huomasin sinut”, Varjoliekki yritti aloittaa keskustelua. Sadeturkki nosti päänsä ylös ja Varjoliekki näki myös tämän liikuttavan silmiään puolelta toiselle.
”Eräs häiritsi minunkin partiointiani eilen”, naaras totesi sitten hiljaiseen ääneen, mutta piti jälleen katseensa tiiviisti ruoassaan. Varjoliekin mielestä naaras kuulosti jotenkin murheelliselta ja oli melko selkeästi allapäin. Kolli siirsi katseensa omaan ruokaansa. Hän ei keksinyt enää, mitä sanoa. Sadeturkki vaikutti kovin poissaolevalta. Varjoliekin sydäntä särki. Niin paljon hän kaipasi ystävänsä läheisyyttä. Mutta hän oli vakuuttunut, että Sadeturkki ei kaivannut sitä. Hänen mielestään naaras vaikutti ennemminkin vaivaantuneelta hänen vieressään.

//Sade? :'(

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Aura

Lieskakajo istui aukiolla omissa oloissaan. Hänen päänsä riippui ja kollin silmät olivat täynnä surua. Kuka tahansa ohi kulkeva kissa saattoi huomata sen. Ja Lieskakajo halusi, että kuolonklaanilaiset huomasivat sen. Huomasivat mitä he olivat tehneet. Surun lisäksi kollin sisällä myllersi viha ja raivo. Se oli osoitettu erityisesti Henkäystähdelle, joka oli kaapannut Eloklaanin johtokissat panttivangeikseen. Lieskakajo vannoi, että hän pelastaisi erityisesti Leimusilmän kollin hirmuvallan alta. Mutta hän halusi pelastaa myös koko Eloklaanin. Pitäisi vain odottaa oikean ajan tulevan. Kolli ei tiennyt miten tai milloin. Mutta hän oli vannonut, ettei jättäisi klaanitovereitaan pulaan. Ei, hän pelastaisi Leimusilmän, vaikka se maksaisi hänen henkensä. Hän käänsi katseensa taivaalle, joka oli hentojen tähtien peitossa. Oranssin kollin rinnassa läikähti. Katsoikohan Leimusilmä juuri samaa taivasta, samoja tähtiä? Kaipasikohan mustavalkoinen parantajaoppilas häntä yhtä paljon, mitä Lieskakajo kaipasi toista? Kollikissa muodosti huulillaan sanat ‘Rakastan sinua. Leimusilmä’. Voisinpa sanoa ne ääneen, sinulle. Kertoa kaiken mitä minä tunnen, Lieskakajo ajatteli murheellisena ja laski päätään piilottaakseen kyyneleensä kuolonklaanilaisilta, jotka oleilivat aukiolla. Kaiken tämän päälle hänen välinsä olivat rakoilleet Kujekullan kanssa, joka tuntui viipottavan aivan omissa maailmoissaan. Kujekulta ei halunnut puhua hänelle ja kommunikoikin lähinnä Nokkospilven kautta, joka oli kaikille raskasta. Lieskakajon tunteet naarasta kohtaan olivat muutenkin lieventyneet entisestään ja kolli pelkäsi, että hän heräisi joku päivä tuntien kumppaniaan kohtaan vain kaveruutta..

Kirjoittaja: Pyry

Tassuttelin partion hännillä, ja ikäväkseni Lokkitassu oli liittynyt seuraani. Ärtymys kihelmöi polkuanturoissani ja sai lihakseni nykimään huomaamattomasti, vaikka minun olisi kai kuulunut olla enemmänkin peloissani – olihan tuo kuolonklaanilaisoppilas yrittänyt tappaa ainakin Varjoliekin mutta todennäköisesti myös minut. Tein kaikkeni pysyäkseni niin tyynenä kuin mahdollista, Lokkitassun kehuessa päivän kauneutta. Halusiko hän todella vain rupatella säästä? Vaikka tottahan se oli, tänään oli kaunis päivä. Vaikka tilanne oli mikä oli eikä seurassakaan ollut kehumista, en voinut olla tuntematta pientä ilonpilkahdusta rinnassani ihaillessani viherlehden suomia näkymiä. Harmi vain, ettei Varjoliekki ollut mukana jakamassa kanssani sitä iloa. Vaikka toisaalta, ihan hyvä ettei ollut. Minusta nimittäin oli alkanut tuntua, ettei hän oikein välittänyt minusta – ainakaan läheskään yhtä paljon kuin minä hänestä. Pitikö hän minua edes ystävänään enää?
Jokin aika sitten olimme päättäneet syödä yhdessä, ja olin ehdottanut myyrän jakamista keskenämme. Varjoliekki ei kuitenkaan ollut tuntunut kovin halukkaalta moiseen. Oliko hän kenties kokenut sen oudoksi? Emmekö olleetkaan niin läheisiä, että yhden saaliseläimen jakaminen olisi ollut mahdollista? Sen jälkeen en ollut oikein osannut olla hänen lähellään… Asiaa vaikeutti se, että Varjoliekki oli tavallinen itsensä. Hänen läsnäolonsa yhä hermostutti minua, mutta samalla muistutti siitä, ettei hän tainnut nähdä minua minään ystävää läheisempänä, jos edes ystävänä.
Lokkitassun mainitessa Varjoliekin kiehnänneen jonkun naaraan kyljessä parin päivän takaisessa partiossa, käännähdin katsomaan harmaanvalkeaa oppilasta korvat höröllä. Kenestä tuo oikein puhui? Yrittiköhän Lokkitassu vain huijata minua? Toisaalta, hän oli seurannut tiiviisti minun ja Varjoliekin menemisiä ja olemisia, joten ehkä hän oli vahdannut ystävääni myös silloin, kun minä en ollut paikalla.
”Varjoliekki olkoon kenen seurassa haluaa”, hymähdin sitten tyynellä äänellä, vaikka sisälläni oli alkanut myllertää. Senkö takia kermanvalkea soturi oli tuntunut niin etäiseltä? ”Olemme ystäviä hänen kanssaan.”
Jätin sanomatta lauseen loppuun ”luulisi sinun tietävän sen, kun olet meitä niin innokkaasti vahtinut”. Ties vaikka joku olisi nähnyt siinä hyvän syyn rangaista minua. Vaikka mitä sillä olisi väliä? Normaalisti olisin kovasti kaivannut takaisin Varjoliekin vierelle, mutta häntä tuskin kiinnostaisi vaikka minut nyljettäisiin irti turkistani. Sitä paitsi hänen läsnäolonsa teki vain ja ainoastaan kipeää.

Päivä oli kääntynyt iltaan, ja olin onnekseni onnistunut kohtuullisen hyvin pysymään piilossa Varjoliekiltä. Hänet oli määrätty partioon, jolloin työni oli hetkellisesti ollut helpompaa.
Nyt istuskelin sotureidenpesän edustalla ja katselin tuttua taivaanrantaa. Näitä maisemia minun oli ollut ikävä edellisessä, väliaikaisessa leirissämme. Siellä olin myös haaveillut, kuinka jonakin päivänä ihailisin näitä maisemia yhdessä Varjoliekin kanssa. Vain Tähtiklaani tiesi haaveistani.
”Hei, Sadeturkki”, kuului varovainen maukaisu. Korvani värähtivät terävästi, kun minut keskeytettiin melankolisista mietteistäni ja käännähdin katsomaan tulijaa.
Varjoliekki oli ilmestynyt siihen jostakin ja katsoi minua nyt outo ilme kasvoillaan. ”Hei”, vastasin odottamattoman hennolla äänellä. ”Ajattelin juuri mennä nukkumaan… On ollut raskas päivä.” Silmäilin vuoronperään käpäliäni ja Varjoliekkiä kertoessani valheellisen aikomukseni. Kolli silmäili minua yhä oudosti, kuin hakien silmistäni syytä kenties oudolle käytökselleni.
”Vai niin”, hän sitten vastasi pienesti nyökäten.
”Niin juuri…”, minä mumisin. ”Minäpä tästä menen sitten.”
Nousin käpälilleni ja pujahdin häntä matalana sisään sotureidenpesään hakeutuen omalle sammalvuoteelleni, joka oli yhä aivan Varjoliekin paikan vieressä. Asetuin tiukalle kerälle selkä pesän keskustaa kohti ja suljin silmäni, ikään kuin toivoen unen vievän minut mennessään ennen kuin Varjoliekki tulisi nukkumaan.
Vastoin toiveitani, kuulin hänen tassuttavan paikalleen, viipyilevän hetken – vai kuvittelinko vain? – ja asettuvan sitten makuulle. Tunsin hänen turkkinsa kiinni omassani ja jähmetyin. Jokin minussa käski vetäytymään kauemmas, ennen kuin kiintyisin Varjoliekkiin enää yhtään enempää. Jokin puolestaan kehotti pysymään niillä sijoillani ja nauttimaan hetkestä. Kenties tämä oli viimeinen yö, kun olimme näin lähekkäin.
”Hyvää yötä, Varjoliekki”, kuiskasin. Ehkä viimeistä kertaa.

//Varjo?

Kirjoittaja: Elandra

Jääviilto silmäili inhoten eloklaanilaisia, joita lappasi koko ajan vain lisää ja lisää partioiden mukana leiriin. Soturi oli samalla tyytyväinen, mutta myös hyvin raivoissaan jouduttuaan eloklaanilaisten vartijaksi heidän tympeään leiriinsä. Kolli nautti täysin rinnoin siitä, että hän sai käyttää päivänsä komentelemalla vihollisiaan ja näyttää, kuinka paljon parempi hän oli kuin he. Mutta välillä soturin hermot menivät, sillä hän ei voinut sietää vihollisiaan. Kolli oli koko ajan tavallistakin pahemmalla tuulella.
Kolli oli juuri astellut ulos sotureiden pesästä häädettyään viimeisimmätkin nukkuvat eloklaanilaiset leirin pääaukiolle. Kollin kasvoille oli piirtynyt tyytyväinen virne, kun hän oli kovaäänisesti herättänyt nukkuvat soturit ja patistellut heidät kovasanaisesti pihalle. Hän oli saanut uneliailta eloklaanilaisilta hieman pettyneitä ja tympääntyneitä katseita, mutta se vain lietsoi soturin tyytyväisyyttä. Hän halusi tehdä eloklaanilaisten elämästä yhtä tuskaa. Mitä enemmän he kärsivät, sitä tyytyväisempi Jääviilto oli.
Soturin jäänsininen katse siirtyi lähettyvillä rupattelevista eloklaanilaisesta tummaturkkiseen kissaan, joka lähestyi klaanitoveriaan. Jääviilto oli totta puhuen hieman yllättynyt siitä, että Pimentovarjo oli tulossa hänen luoksee. Soturi siristi silmiään, eikä vaivautunut tervehtimään varapäällikköään. Viime aikoina kolli ei ollut vältellyt Pimentovarjon seuraa, vaan salaa hän oli jopa nauttinut siitä. Varapäällikkö oli tällä hetkellä yksi harvoista kissoista, joita Jääviilto ympärillään saattoi sietää.
”Kas, Jääviilto. Kuinka aika on sinulla täällä kulunut? Toivottavasti ei liian hyvin”, Pimentovarjon ääni oli välinpitämätön, mutta Jääviilto ei välittänyt siitä. Hän oli varma, että salaa varapäällikkö nautti päästessään juttelemaan Jääviillon kaltaisen mahtavan soturin kanssa.
”Olet takuulla kamalan pettynyt, kun sanon että ihan hyvin. Eloklaanilaisten komentelu ja alistaminen on lempipuuhaani näinä päivinä”, punaturkkinen soturi murahti ja käänsi katseensa kolmeen eloklaanilaissoturiin, jotka juttelivat keskenään parin ketunmitan päässä. Jääviilto puhui tarkoituksella niin kovaan ääneen, että kolmikko kuuli hänet. Heidän katseensa käväisivät Jääviillon puheenvuoron jälkeen kuolonklaanilaisissa, mutta kolmikko jatkoi sitten omia jutustelujaan päivän partioista. Punaturkkinen soturi käänsi jäisen katseensa Pimentovarjoon.
”Mutta jos minulta kysyttäisiin, jokaikinen näistä kirpputurkkisesta hiirenaivosta saisi tappaa. Ei heistä oikeita sotureita saa, vaikka kuinka näyttäisin heille esimerkkiä. Huomaisikohan Henkäystähti, jos muutama eloklaanilainen kuolisi ”vahingossa” kesken partioinnin?” Jääviilto esitti kysymyksen tyytyväisesti virnuillen niin hiljaa, ettei lähistöllä seisova eloklaanilaiskolmikko kuulisi sitä.

//Pimento?

Kirjoittaja: Ampiainen

”Tämä on pian ohi.” kuusihäntä Kuiskasi. Nostin katseeni Rakastavasti kuusihäntän ja sivellin kollin turkkia hellästi hänälläni ja kuiskasin lempeästi kollille vastauksen:
”Toivon todella että olet oikeassa”,kuiskasin lempeällä äänellä kuusihänälle. Kuusihäntä painautui turkkini, ja nousi taas ylös seisomaan ryhdikkäästi. Minua kuminkin alkoi unetaa joten kysyin voisimmeko mennä soturien pesään? Kuusihäntä nyökkäsi hymyillen, lähdimme kävelemään rinnakain kohti soturien pesää. Kun olimme perillä niin huomasin kuusihänän tuoksun yksillä maakualusilla. Käännyin katsomaan kuusihäntä ja kysyin voisimmeko nukua vierekäin. Kuusihäntä oli jo maakualusilaan mutta hän nyökkäsi nopeasti ja sulki silmänsä. Painauduin kollin pehmeään turkiin kehräten, suljin silmäni ja nukahdin.

Avasin silmäni uudestaan kirkassa metsässä. Katselin ympärilleni kauhistuneen, missä kuusihäntä oli? Ja entä missä minä olin? Katselin ympärilleni mutta en tuntenut tätä paikkaa… peräänyin ja lähdin juoksemaan ihan vain jonnekin, yhtäkkiä tunsin rakastamani tuoksun edessäni se oli kuusihänän tuoksua! En voisi jäätä häntä joten käännyin seuraamaan kollin tuoksua innoissani.
*Pian olen taas kuusihänän kanssa ja sitten tämä paikkakaan ei tunnu enään niin oudolta!* mietin iloisena. Mutta kun tuoksu päätyi niin siinä olikin kuolonklaanin soturi se kolli joka oli melkein tappanut minut! Kollin takana oli jyrkänne, ajatelin että voisin tyrkätä kollin alas jyrkänteeltä! Mutta kun yritin niin kolli ei enään ollutkaan Siinä joten minä tiputtin itse itsenni jyrkänteeltä! Rääkäisin kauhusta kun olin tajunnut asian laidan! Aloin rimpuilemaan mutta ei se auttanut… se vain nopeutti tippumistani! Mutta juuri ennen kuin tipuin maahan niin heräsin ja Aloin heti vikisemään peloisani… kuusihäntä oli ainut kuuloetäisydellä joten hän oli myös ainut joka heräsi yhtä kuolonklaanin kissa luukun ottamatta hän oli varmaan herännyt vain ja ainoastaan siksi että että voisi kuunnella meitä jota emme tekisi mitään sääntöjen vastaisesta. Kuusihäntä painoi rauhoittavasti häntänsä lavalleni ja kysyi mikä hätänä? Äänenni vapisi pelokaasti:
”M-minä näin p-painajaista…” vikisin epäselvästi. Kuusihäntä rauhoiteli minua ja lopulta minä rauhoituin ja saatoimme nukuaa taas.
//Kuusi?

Kirjoittaja: Koivu

Lokkitassu virnisti vinosti itsekseen kävellessään Sadeturkin edellä ulos leiristä. Vihdoinkin hän saisi ahdistella toista inhokkieloklaanilaistaan erikseen. Lokkitassu oli määrätty Virtaviiman johtamaan aamupartioon Sadeturkin ja parin muun eloklaanilaissoturin kanssa, joiden nimet ja olemassa olo eivät olisi voineet häntä vähempää kiinnostaa. Lokkitassu oli viimeiset kaksi kuuta pitänyt huolen siitä, ettei jättänyt Sadeturkkia ja Varjoliekkiä yhtenäkään päivänä rauhaan. Hän halusi olla ensimmäinen, joka saisi heidät kiinni tekemästä jotakin sääntöjen vastaista. Ja vaikkei niin kävisi, Lokkitassu sai paljon nautintoa jo pelkästään heidän pelottelustaan. Etenkin Varjoliekki, jonka Lokkitassu oli lähes onnistunut tappamaan taistelussa, vaikutti toisinaan pelokkaalta. Sen näki suoraan silmistä ja selkäkarvoista. Parivaljakko näytti lähes aina jokseenkin varautuneelta Lokkitassun lähestyessä kaksikkoa, vaikka kolli olikin huomannut näiden peittelevän asiaa. Miten säälittävää, hän ajatteli. No, ainakin hänellä oli ajanvietettä Eloklaanin leirissä.
Lokkitassu jättäytyi hiukan taaemmas Virtaviimasta. Vaaleanharmaa, raidallinen naaras ei vaikuttanut erityisemmin pitävän Lokkitassusta – eikä hänkään kyllä pitänyt Virtaviimasta ollenkaan. Tämä oli aina hyvin tyly Lokkitassua kohtaan, minkä kolli epäili johtuvan osittaisesta puoliverisyydestään. Lokkitassulla ei olisi mitään asiaa klaanitoverille, joka ei kunnioittanut häntä. Valkoharmaa kolli piti kuitenkin miellyttävän maskinsa yllä tämän seurassa, saman klaanin soturi kun oli. Eloklaanilaisia kollilla oli tapana kohdella kuin hiiriä, ja vältteli mieluiten näille puhumista huomautusten ulkopuolella, mutta tällä kertaa hänellä oli päässään toisenlainen idea. Lokkitassu oli havainnut tuoreen kitkan näiden kahden rääpäleen välillä, jotka yleensä olivat niin kiinni toisissaan, että oksetti. Lokkitassu oli tarkkaillut kaksikkoa sen verran pitkään, että oli täysin vakuuttunut näiden olevan lääpällään toisiinsa. Nyt, kun jotakin näyttikin tulleen kaksikon väliin, oli Lokkitassun tilaisuus ryhtyä leikkiin. Hän siirtyi lähemmäksi partion hännillä kulkevaa harmaansinistä naarasta, mutta piti katseensa edessäpäin. Lokkitassu tunsi niin suurta vihaa, inhoa ja kostonhimoa eloklaanilaissoturia kohtaan, että hänen oli pakko keskittää katseensa muualle pysyäkseen tyynenä.
”Kaunis päivä tänään”, Lokkitassu sanoi, kuin olisi puhunut vanhalle ystävälle. Lokkitassun mielessä välähti kuva Sadeturkin kaulan viiltämisestä. Hän näki sivusilmällä, miten Sadeturkki kääntyi vilkaisemaan taivasta.
”Niin taitaa olla”, tämä vastasi. Lokkitassu yllättyi naaraan tyyneydestä. Kollin olisi tehnyt mieli muistuttaa olevansa se sama kissa, joka melkein tappoi hänen säälittävän sydänkäpysensä.
”Harmi, ettei ystäväsi päässyt mukaan”, Lokkitassu jatkoi nyt hiukan sarkastisempaan sävyyn. Hän aisti Sadetassun vilkaisun, mutta piti edelleen katseensa menosuunnassa. Lokkitassu piti huolen, että hänen ilmeensä pysyi vakavana.
”Olin juuri partiossa hänen kanssaan pari päivää sitten. Vaan eipä siitä kirppukasasta mitään hyötyä ollut. Kiehnäsi vain sen naaraan kyljessä. Jos saisin päättää, tuosta rangaistaisiin”, Lokkitassu totesi halveksuvaan sävyyn – vaikkei mikään viimeistä lausetta lukuun ottamatta ollut ähelläkään totuutta. Hän toivoi vain, että keksitty valhe Varjoliekistä menisi läpi. Kollista olisi miellyttävää seurata, miten kaksikko ajautuisi erilleen toisistaan. Lokkitassu halusi viedä näiltä kaiken. Ja niin hän myös tekisi.

//Sade

Kirjoittaja: Elandra

Lätäkkötassu oli mielissään, kun Lampitassulta liikeni hänelle aikaa. Kaksikko kävi hakemassa tuoresaaliskasasta jäniksen ja siirtyivät syrjemmäs leirin aukiolle syömään sitä. Kesken aterioinnin tabbykuvioinen oppilas huomasi, kuinka Lampitassu oli kääntänyt mietteliään katseensa häneen. Lätäkkötassu haukkasi palan jäniksestä ja kohotti päätään kysyvä ilme kasvoillaan. Hänen ei tarvinnut kauaa odotella sisarensa ajatuksia:
”Tykkäätkö sinä olla täällä? Ikävöitkö koskaan kotia?”
Naaraan ääni oli hiljainen tämän puhuessa. Lätäkkötassu oli jo aiemmin ollut huomaavinaan, ettei Lampitassu välttämättä pitänyt edes sitä vähää Eloklaanin leirissä olemisesta, mitä Lätäkkötassu ja Lammikkotassu pitivät.
Lätäkkötassu joutui hetken miettimään vastaustaan pentuetoverinsa kysymykseen. Hetken hiljaisuuden aikana Lampitassu ehti haukata suuhunsa palan jänistä ja mutustella sitä rauhassa suussaan.
”Eihän tämä mitään suurinta herkkua ole, mutta olen täällä ihan mielelläni. Meillä on tärkeä tehtävä, jonka isä antoi meille. Eloklaanin leiri on nyt kotini, eli ei, en kaipaa Kuolonklaanin leiriin. Mutta kyllä minä kaipaan kuolonklaanilaisia, erityisesti emoa ja isää”, Lätäkkötassu vastasi rauhallisella äänellä ja väläytti sisarelleen lämpimän hymyn. Naaraan katse käväisi kahdessa eloklaanilaisessa, jotka siirtyivät tuoresaaliskasalta kahdestaan syömään sotureiden pesän lähettyville. Lätäkkötassu luuli jo joutuvansa töihin, mutta onnekseen huomasi Pimentovarjon siirtyvän Litteäkiven takaa lähemmäs vihollisia. Varapäällikkö kaikesta päätellen pitäisi huolen siitä, että eloklaanilaisten keskustelu pysyisi asiallisena.
”Mutta on täällä olemisessa huonojakin puolia. Minä en voi sietää eloklaanilaisia. Ei heistä saa kuolonklaanilaisia tekemälläkään, mutta tahdon uskoa, että isä tietää mitä tekee. Minä kuitenkin toivon, ettei näitä hyväuskoisia, sokeita ja vääräuskoisia kieroilijoita otettaisi koskaan osaksi Kuolonklaania. Olisi kamalaa, jos meidän klaanimme puhdas ja hieno veremme sotkettaisiin eloklaanilaisten likaisen veren kanssa”, Lätäkkötassu lisäsi nopeasti terävällä äänellä mutta kiihtymättä. Hänen katseensa siirtyi takaisin Lampitassuun ja pehmeni hiukan:
”Entä sinä, miten sinä olet viihtynyt täällä?”

//Lampi?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Soturikissa

Oli kulunut kaksi kuuta suuresta taistelusta.
Kuolonklaani oli voittanut sodan ja he olivat ottaneet Eloklaanin leirin haltuunsa.
Itseasiassa he olivat pakottaneet Eloklaanilaiset valtaansa.
Minua teki mieli sanoa että Henkäystähteä Ketunmielitähdeksi mutta se oli kiellettyä rangaistuksen uhalla.
Myöskin järkevät säännöt oli poistettu ja muokattu sen Henkäystähden haluamiksi säännöiksi.
Kaikki entiset sopimukset oli purettu ja nyt ainut oikea ’uskonto’ oli pimeyden metsä.

Nousin pediltäni ja menin Eloklaanin leirin aukiolle jos sitä täksi pystyi kutsumaan.
Näin Lehtotassun aukion toisessa päässä.
”Hei kuusihäntä!” Kuulin hänen huutavan.
Kävelin Lehtotassua vähän lähemmäs ja kuiskasin hänelle kuuluvalla äänellä.
”Hei Lehtotassu.”
”Minun nimeni on nykyään Lehtomyrsky.” Lehtotassu maukaisi lempeällä äänellä.
”Onnea!” Toivotin Lehomyrskylle.
”Nimesi on kaunis.”
”Sinunkin nimesi on kaunis.” Naaras sanoi minulle.
Olisin halunnut tunnustaa lehtomyrskylle tunteeni mutta en tiennyt olisiko Lehtomyrskyllä samoja tunteita minua kohtaan.
Keskittymiseni kohde vaihtui kun Lehtotassu alkoi vapisevalla äänellä puhumaan.
”Tuota …minä haluaisin tunnustaa jotain …mutta …en osaa …sanoa sitä…”
Tuijotin Lehtomyrskyä hämmentyneenä.
”Kuusihäntä …minä …minä …rakstan sinua.”
Tuo tuli minulle äkkirysäyksenä mutta onneksi minun ei tarvinnut enää miettiä sitä että tykkääkö lehtomyrsky minusta.
”Ja minä rakastan sinua.” Kuiskasin lehtomyrskylle.
Lehtomyrsky painautui turkkiani vasten.
”Tämä on pian ohi.” Kuiskasin Lehtomyrskylle, tiesin että se ei ollut sallittua puhua kuolonklaanista huonoa mutta päätin että se olisi ihan sama.
//Lehto?
//Tässä mietin et missä vaiheessa kuusi rakastu lehtoon ku mun missään tarinassa kuusi ei oikein osota aijemmin rakkautta lehtoa kohtaan

Kirjoittaja: Koivu

Varjoliekki tunsi kuin lämpimän liekin rinnassaan Sadeturkin puskiessa poskellaan hänen kaulaansa jo toistamiseen. Tunne vei kollin täysin mukanaan ja hänellä kesti tajuta, mitä ystävä oli hänelle äsken sanonut. Hän halusi avata suunsa sanoakseen samat sanat takaisin ystävälleen. Varjoliekki ei kuitenkaan saanut sanaa suustaan. Hän ei muistanut, milloin olisi tuntenut mitään niin voimakasta – ainakaan, kun puhuttiin positiivisesta tunteesta. Tämä sai kollin häkeltymään täysin. Heillä ei ollut aiemmin ollut tapana makoilla näin lähetysten pesän ulkopuolella. Nyt harmaa naaras oli kuitenkin painautunut kermanväristä kollia vasten oikein tiiviisti. Hetkeksi Varjoliekki katosi päänsä sisälle, sen lämpimän ja turvallisen tunteen syövereihin. Kuin Sadeturkin lämpö ja tämän vaimea kehräys, jonka kolli erotti juuri ja juuri tarkoilla korvillaan, olisivat karkottaneet kaiken murheen ja apeuden tiehensä. Kuin ystävän läsnäolo olisi pelastanut kaiken. Kuin hän ei olisi tarvinnut mitään muuta.
Pistävän vastenmielinen, tuttu haju voimistui, ja Varjoliekki palasi äkkiä takaisin todellisuuteen. Hän räpytteli silmiään nopeasti tarkentaakseen katseensa sumean tyhjän tuijotuksen jäljiltä. Murheet palasivat kollin mieleen heti ensimmäisellä silmänräpäyksellä. Varjoliekin katse terävöityi, kun hän käänsi päänsä kohti lähemmäs siirtynyttä Lokkitassua. Valkoharmaa kuolonklaanilainen oli siirtynyt lähemmäs kyttäämään heitä ja istui nyt noin kolmen ketunmitan päässä sieluton ilme kasvoillaan. Varjoliekki koki Lokkitassun jatkuvan tuijotuksen uhkauksena, joksi se melko varmasti oli tarkoitettukin. Sadeturkki näytti olevan yhtä hermostunut kuolonklaanin oppilaan läsnäolosta, kun ystävykset vaihtoivat katseita. Oli kuin he olisivat vaihtaneet jonkin sanattoman viestin. Kermanvärisestä kollista tuntui, että he ymmärsivät kumpikin toistensa ajatukset. Tunne oli omituinen. Varjoliekki oli yleensä varsin huono tulkitsemaan toisten ilmeitä, mutta nyt Sadeturkin katse tuntui heijastavan hänen omia ajatuksiaan takaisin. Tuoreen soturin oli vaikea päästää katsettaan irti parhaan ystävänsä viehättävistä, sinisistä silmistä, jotka viherlehden aurinko sai loistamaan kuin vesipisarat. Harmaa naaras käänsi kuitenkin äkkiä katseensa jonnekin leirin uloskäynnin suuntaan. Silloin Varjoliekkikin käänsi päätään, mulkaisten Lokkitassua kova ilme kasvoillaan. Hän oli erottavinaan harmaavalkoisen kollin siristävän silmiään häijysti. Oliko tällä jotain mielessä? Varjoliekki päätti kuitenkin jättää kuolonklaanilaisen huomiotta sen jälkeen, kuten Sadeturkkikin näytti tekevän. Lokkitassulle oli turha antaa ylimääräistä huomiota. Varjoliekki kuitenkin epäili, ettei Lokkitassu lopettaisi heidän ärsyttämistään, vaikka he kuinka esittäisivät välinpitämättömiä. Tämä vaikutti liian itsepintaiselta tapaukselta.
Varjoliekki yritti unohtaa kuolonklaanilaisen tuijotuksen ja keskittyä siihen hyvän olon tunteeseen, jonka Sadeturkki sai aikaan. Sadeturkki oli hänelle äärettömän tärkeä – oikeastaan, Sadeturkki oli ainoa, mitä kollilla enää oli. Varjoliekki ei tiennyt, miten oikein ilmaisisi tämän harmaansiniselle naaraalle. Jostain syystä tuntui, kuin sanat eivät enää riittäisi siihen. Hän näki sivusilmällä ystävänsä katsovan häntä hetken. Sitten Sadeturkki nousi ylös. Lämmön tunne katosi kollin rinnasta, kun suru ja apeus iskivät hänen naamaansa kahtakin kovemmalla voimalla.
”Kuolonklaanilaiset ovat syöneet”, Sadeturkki maukaisi, ennen kuin Varjoliekki ehti kysyä, mihin tämä oli menossa. Kolli tunsi vatsansa murisevan – oli jo aikakin. Kermanvärinen soturi nousi ylös seuratakseen ystäväänsä tuoresaaliskasalle.
Varjoliekki nappasi kasasta myyrän samaan aikaan, kun Sadeturkki pudotti pulskan oravan hänen viereensä.
”Haluatko jakaa tämän?” naaras ehdotti.
”Kiitos, mutta ei tarvitse”, Varjoliekki mumisi hampaittensa välistä, ennen kuin laski myyrän ketunmitan päähän kasasta antaakseen tilaa muille sotureille. ”Löysin jo tämän.”
”Ai… okei”, Sadeturkki sanoi hiukan omituisesti, kuin hämmentyneenä, tai jotakin siihen suuntaan. Varjoliekki ei ollut aivan varma. Ehkä naaras ei ollut vain huomannut hänen myyräänsä, Varjoliekki ajatteli. Kellanpunaraitainen soturi ryhtyi syömään myyräänsä omistautuneena.
Aterioinnin jälkeen kolli ryhtyi pesulle, kuten teki myös Sadeturkki hänen vieressään. Varjoliekki katseli hetken, miten harmaa naaras puhdisti pehmoista turkkiaan oikein tarkasti. Hänestä tuntui, että olisi voinut tuijottaa Sadeturkin sieviä eleitä ja kauniita kasvoja ikuisuuden. Kolli käänsi kuitenkin pian katseensa muualle tajutessaan, ettei ollut tietoinen Lokkitassun olinpaikasta. Kun harmaavalkoista kollia ei näkynyt, eikä partiota ollut lähtenyt, Varjoliekin selkäpiitä pitkin kulkivat jäiset väreet. Lokkitassun oli oltava jossakin hänen takanaan. Kun Varjoliekki kääntyi takaisin ystäväänsä päin, Sadeturkki käänsi päänsä toiseen suuntaan. Ystävän käytös vaikutti hiukan omituiselta Varjoliekin mielestä. Hänelle muistui äkkiä mieleen, miten Sadeturkki oli ennen sotaa käyttäytynyt jotenkin sekavasti useampaan otteeseen hänen seurassaan. Varjoliekki ei ollut uskaltanut kysyä naaraalta mitään asiasta silloin, mutta nyt hän pohti, pitäisikö asiasta olla huolissaan. Vaivasiko ystävän mieltä jokin muukin kuin sota? Kolli olisi laittanut Sadeturkin nykyisen käytöksen täysin sodan piikkiin, jos hän ei olisi muistanut tämän epätavanomaista käytöstä, joka ilmeni myös rauhalliseen aikaan. Varjoliekki ei osannut keksiä mitään järkevää selitystä ystävänsä käytökselle sotaa lukuun ottamatta. Hän kun oli huono lukemaan muita kissoja muulloinkin.
Varjoliekki hätkähti kuullessaan askelia vierestään ja kääntyi katsomaan lapansa yli. Lokkitassu asteli hänen ohitseen ja pysähtyi tuoresaaliskasan eteen kuin vartioidakseen sitä. Oppilas tuntui näkevän itsensä soturina ja nauttivan eloklaanilaisten vahtaamisesta ehkä enemmän kuin kukaan muu niistä kuolonklaanilaisista, jotka Henkäystähti oli määrännyt vartioimaan Eloklaanin leiriin. Toisaalta Varjoliekki ei paljoa ehtinyt kiinnittää huomiota muihin. Hän pohti, halusiko Lokkitassu edelleen tappaa hänet, vai pelkästään toimia kiusanhenkenä. Varjoliekillä oli kieltämättä erittäin turvaton olo öisin. Kollista tuntui, että hänen täytyisi nukkua toinen silmä auki. Se ei kuitenkaan ollut ongelma, sillä Varjoliekki heräsi painajaisiin nykyään vähintään kahdesti yössä.

Ensimmäinen yö sotureiden pesässä oli tuntunut oudolta. Olihan se ihan hienoakin, mutta Varjoliekki oli kaivannut omia, tuttuja sammalalusiaan, jotka jäivät oppilaiden pesään. Hänestä tuntui kuitenkin paljon turvallisemmalta nukkua sotureiden keskellä. Sadeturkki oli valinnut paikan hänen vierestään, mutta kierähtänyt aina kauemmas, kun Varjoliekki oli painanut selkänsä naaraan turkkia vasten. Heillä oli usein ollut tapana nukkua niin oppilasaikoinaan. Tuntui kuitenkin, kuin jokin olisi muuttunut. Tai sitten naaraalla oli vain ollut kuuma – olihan hänen turkkinsa hiukkasen pidempi.
Varjoliekki noustessa ylös Sadeturkki oli jo poistunut pesästä. Kolli löysi Sadeturkin nopeasti katseellaan aukion keskeltä, jossa kissoja määrättiin partioihin. Hän kipitti harmaan soturin vierelle.
”Huomenta”, Varjoliekki maukaisi. Lämmin aalto vei kollin mukanaan, kun heidän turkkinsa hipaisivat toisiaan. Kolli tunsi tassunpohjissaan sekä hännänpäässään asti omituista kihelmöintiä. Juuri silloin Sadeturkki käskettiin mukaan aamupartioon ja tämä pomppasi ylös nopeasti. Varjoliekki oli kuitenkin hämillään, kun ystävä ei sanonut hänelle mitään. Naaras ei edes vaihtanut katsetta hänen kanssaan, vaikka oli joutunut epäonnekseen Lokkitassun kanssa samaan partioon. Kermanvärinen soturi tuijotti ystävänsä perään, kunnes tämä katosi piikkihernetunneliin. Harmaassa naaraassa oli jotakin niin erityistä, mutta Varjoliekki uskotteli sen olevan pelkästään se ystävyys ja luottamus, joka heidän välilleen oli rakentunut. Sadeturkin kadottua näkyvistä Varjoliekille tuli erittäin apea olo. Hän laski päänsä alas ja katosi mietteisiinsä.
*Sadeturkin läheisyys tuntuu erilaiselta kuin ennen*, kolli ajatteli ja pohti, miksi tunne oli niin voimakas. Silloin hän tajusi sen. Sadeturkki ei tuntunut enää vain parhaalta ystävältä – Sadeturkista oli tullut Varjoliekille paljon enemmän. Se mitä hän tunsi harmaata naarasta kohtaan oli rakkautta. Sitä sen oli pakko olla. Sadeturkki oli se kissa, jonka kanssa Varjoliekki halusi viettää koko elämänsä; se kissa, jonka kanssa kolli halusi olla vielä paljon läheisempi. Hän tajusi, että kukaan ei voisi tehdä häntä onnellisemmaksi kuin Sadeturkki. Hän halusi nukahtaa pää Sadeturkin vatsalla ja herätä aikaisin aamulla vaihtamaan kieliä tämän kanssa. Hän halusi jakaa kaikki huolet ja murheet Sadeturkin kanssa sekä jakaa kaiken ilon ja onnen tämän kanssa.
Mutta Varjoliekki ei uskonut, että se tulisi koskaan tapahtumaan. Ei etenkään nyt, kun Sadeturkki oli selkeästi joko hänelle vihainen tai loukkaantunut jostakin. Varjoliekki ummisti silmänsä. Oli kuin jokin hänen sisällään olisi särkynyt. Kolli ei keksinyt yhtään, mistä naaras olisi voinut suuttua. Hän päätteli kuitenkin, että syyn oli oltava todellinen, jos Sadeturkki reagoi siihen tuolla tavoin. Viimeinen asia, mitä Varjoliekki halusi, oli menettää Sadeturkki. Sadeturkki oli hänen paras ystävänsä, ja vaikkei kolli uskonut saavansa tunteisiinsa vastakaikua, halusi hän tehdä kaikkensa pitääkseen Sadeturkin elämässään. Kolli alkoi pohtimaan, oliko hän vastannut liian töykeästi silloin edellisenä päivänä tuoresaaliskasalla, tai jättänyt ystävän jotenkin muuten huomiotta.
*Mitä minä olen tehnyt… Olen surkea ystävä.*

//Sade?

KP-boosti käytössä