Eloklaanin tarinat

Haavekuvien maalaaminen todellisuudesta oli aika usein todellisuutta romanttisempaa. Kun suljin silmäni, näin pelkästään hempeitä ja lämpimiä värejä, kuten vaaleanpunaista ja keltaista. En sellaista keltaista miltä keltamot näyttivät, vaan siitä asteen pehmeämpää. En ollut kuitenkaan nähnyt sellaista keltaista luonnossa, ehkä sellaista ei ollut kuin haavekuvissani. Mutta pystyivätkö kissat kuvittelemaan ja näkemään mielessään selkeänä asioita mitkä eivät olleet totta? Mistä minä voisin tietää? Kellahdin selälleni ja katselin taivasta. Ensisilmäyksellä pilvet saattoivat näyttää vain höttöiseltä sekasorrolta, mutta kun jaksoi katsoa tarpeeksi pitkään, saattoi huomata jokaisella pilvellä olevan oma muotonsa. Kuinka kaunista. Pilvet olivat oikeastaan kuin klaani. Ulkopuolisen silmiin vaikutimme taatusti hulluilta ja täysin samanmielisiltä, mutta todellisuudessa klaanista ei löytynyt yhtäkään samanlaista kissaa. Ehkä hyväkin niin.. Vaikka pidinkin klaanitovereistani kovin, en tiennyt miten jaksaisin kuunnella kahden Lieskakajon valitusta samasta aiheesta. Yksi vielä meni, satunnaisesti. Huokaisin ja kohotin käpälääni tarttuakseni auringon peittäjiin, mutta vaikka kuinka kurkottelin, käpälääni ei tarttunut mitään. Ei yhtikäs mitään, kuinka masentavaa. Miksi koskaan ei voinut tapahtua mitään mahdotonta? Aina kaikki sanoivat, että piti tehdä mahdottomista totta, mutta se puhuja ei selvästikään ollut kokeillut napata pilviä.

Pyörimme maassa yhtenä ärisevänä ja soljauksia heittelevänä karvapallona. En voinut sietää sitä mihin sävyyn Pörriäistassu puhui isästäni, suurimmasta sankaristani! Korviemme juuressa pauhaava jokikaan ei saanut meitä hidastamaan, vaan jakelimme toisillemme iskuja, kuin reviiripaikasta taistelevat ketut. Isäni oli kertonut niiden olevan hurjia. Pörriäistassu oli onnistunut ottamaan hieman etäisyyttä, joten keräsin kaiken voimani käpäliini ja lähdin nelistämään pesätoveriani kohti. Juuri kun olin iskemässä Pörriäistassuun, kolli yhtäkkiä väisti enkä ehtinyt jarruttamaan. Yhdessä silmänräpäyksessä maa oli kadonnut käpälieni alta ja molskahdin virran vietäväksi. ’Mitä-?” sain kiljaistua hämmentyneenä. Huidoin käpälilläni ilmaa, kuin yrittäen saada kiinni jostain mikä voisi kammeta minut ylös. Virta kuitenkin kuljetti minua uhkaavan nopeasti, joten minulle ei jäänyt muita vaihtoehtoja..
“Apua, Pörriäistassu! Voi pyhä Tähtiklaani sentään!” huusin keuhkojeni voimasta, kunnes upposin jälleen hetkellisesti syvyyksiin. Potkin takajalkojeni avulla itseni takaisin pintaan ja haukoin happea. Minä halusin luottaa siihen, että Pörriäistassu auttaisi minut takaisin kuivalle maalle, mutta paniikki kietoi sydämeni ympärilleni puristavaa verkkoa. Mitä jos Pörriäistassu jättäisi minut tänne, voisiko kolli tehdä niin!??! Huidoin taas paniikissa ilmaa ja osa kauhomastani vesstä onnistui vain päätymään minun suuhuni, saaden minut yskimään. “Pörriäistassu!!” huusin uudelleen ja toivoin, että kolli kuulisi minut. Olisi ehkä pitänyt kuunnellakin joskus, kun Varjoliekki ja isäni oli selittänyt minulle ummet lammet uimisesta. Minulla oli vain aina ollut jotain hieman kiinnostavampaa tekemistä tassuillani.

//Pörri broskii?? :(.

“Juhuuuu, Kuutamolaine? Oletko täällä?” huhuilin hilpeään tyyliini, jonka tiesin -kaikella rakkaudella- ärsyttävän ystävääni. Mutta Kuutamolaineen ärsyttäminen olikin minun suosikkihommaani! Olin kuitenkin huomannut naaraan vältelleen minua.. no, muutama kuu sitten tapahtuneen jekun takia, oletettavasti. Olin sitä mieltä, että tikulla silmään sitä, joka menneitä muisteli, mutta joko naaras ei ollut kanssani samaa mieltä tai sitten hän oli masokisti ja halusi tikun silmäänsä. Soturien pesässä oli kuitenkin vain muutama yöpartion jäljitä lepäilevä, herätyksestäni hieman ärtynyt, soturi, joten huikkasin heille anteeksipyyntöni ja pyyhälsin muualle. Ei Kuutamolaine voinut kovinkaan kaukana olla, eihän? Paitsi.. Naarashan saattoi tietenkin olla partiossa. Silmäilin aukiota toiveikkaana, mutta etsimääni mustavalkoista turkkia ei näkynyt missään. Huokaisi karkasi suustani ja olin juuri lysähtämässä surkeana istumaan, kunnes huomasin huonolla tapaa tutun valkoharmaan turkin hieman kauempana. Olin aivan täysin kyllästynyt katselemaan Virnakukkaa, mutta jostain syystä Kuutamolaine jaksoi roikkua suurimman vihamieheni helmoissa. Kuinka tylsää! Siristelin hieman silmiäni. Naaras istui selkä minuun päin enkä kunnolla nähnyt kenen seurassa hän oli, mutta hänen seuralaisensa turkki ei kuulunut etsimälleni kissani. Ja Virnakukka näytti olevan mysteeriseuralaisensa kanssa turhankin läheisissä tunnelmissa.. Ja samaan aikaan kehtasi vekotella Kuutamolainetta! Tämä skandaali minun olisi päästävä kertomaan Hiilihampaan tyttärelle itse. Sen jälkeen hänen olisi pakko tajuta, että minä olin parempaa seuraa.

Ja vaikka rakastinkin jekkujani, minun oli pakko myöntää Kuutamolaineen olleen ehkä oikeassa. Olin mennyt hieman liian pitkälle.. En kuitenkaan halunnut myöntää sitä Kuutamolaineelle, joten miten kertoisin naaraalle, että olin pahoillani ja se oli hiirenaivoisesti tehty sanomatta kuitenkaan sitä? Olin yrittänyt pohtia pääni puhki, mutta en ollut keksinyt mitään. Mutta en voisi myöntää olleeni väärässä! Oli oltava jokin toinen keino. Jokin vähän vähemmän häpeällinen.

Ei niin urhea rääkäisy karkasi suustani Helletassun upottaessa neulan terävät kyntensä poskiini. Huidoin kivusta sokkona takaisin ja onnistuin saamaan välillemme juuri sen verran välimatkaa, että pystyin suunnittelemaan omaa vastahyökkäystäni. Tuota Helletassu saisi katua!
“En solvaisi sinun isääsi, jos hän ei antaisi syytä siihen”, murisin Helletassulle ennen kuin syöksyin hänen etujalkojaan päin koko painollani ja kumosin meidät molemmat. Pyörimme maassa hetken yhtenä turkkien ja kynsien pyörteenä, kunnes Helletassun onnistui päästä otteestani.
“Jos sinun isäsi olisi todellinen soturi, hän lakkaisi ruikuttamasta sellaisten asioiden perään, jotka ovat jo menneisyyttä, ja keskittyisi sen sijaan nykyhetkeen”, sihahdin ja väistin nipin napin kollin kookkaan käpälän, jonka oli ollut tarkoitus osua pääni sivulle. “Kukaan ei kaipaa klaaniinsa sellaista kissaa, joka alkaa mököttää kuin pikkupentu kun asiat eivät mene hänen mielensä mukaan.”
“Kita kiinni, petturi!” Helletassun seuraava isku osui – ja lujaa. Lensin ainakin parin hännänmitan verran taaksepäin, kohti uhkaavan lähellä pauhaavaa jokea. Onnistuin kampeamaan itseni takaisin tassuilleni ennen kuin kolli oli taas kimpussani.
Nujakointimme oli siirtynyt kriittiselle etäisyydelle korkeasta joenpenkasta. En kuitenkaan kyennyt mielentilassani murehtimaan sitä niin paljon kuin olisi pitänyt. Minun ainoa päämääräni tällä hetkellä oli kukistaa Helletassu ja näyttää hänelle, miten idiootti hän oli.

//Helle?

“Siellä ainakin osataan taistella, teistä ei ole mitään vastusta. Ei ainakaan typerästä mestaristasi!” Helletassu murisi ja huitaisi Pörriäistassun suuntaan pitääkseen kollin kaukana. “Sinun turkistasi ne täit ja muut ötökät ovat tarttuneet! Kannattaisi hakea vähän hiirensappea klaaninvanhimmilta?” Helletassu tiuskaisi ja pörhisteli turkkiaan. Hän vielä näyttäisi Pörriäistassulle ja antaisi toiselle selkään. Rajan tuntumassa oleva löyhkä sai Helletassun melkein yökkäämään, mutta kolli nielaisi kurkkuun nousseet nesteet ja näytti Pörriäistassulle kieltään. “Kokoontumisissa nähdään, jos sinä saat joskus nimesi. Sinuna en kuitenkaan pidättäisi hengitystä sen suhteen”, kollipppilas tuhisi ja loikki muutamalla loikalla rajan ylitse. Yök, pinttyyköhän tämä mädän raadon löyhkä turkkiini loppuelämäkseni, Helletassu ajatteli hieman kauhuissaan, mutta jatkoi itsepintaisesti matkaansa.
“Olet ihan kuin isäsi. Yhtä pentumainen ja heikkoluonteinen.”
Pörriäistassun kommentti sai Helletassun välittömästi kääntymään ja paljastamaan kyntensä. “Sano tuo uudelleen, niin revin korvasi irti”, Helletassu uhkasi katse leiskuen, mutta ei jäänyt odottamaan Pörriäistassun naukaisua, vaan syöksyi entisen toverinsa kimppuun sotahuutojen saattelemana. “Saat katua sitä, että sinä solvasit MINUN isääni”, punaturkki sähähti ja iski kyntensä Pörriäistassun poskiin.

//Pörri? D:

Huiskin hännälläni kiihtyneesti. Helletassun ylimielinen asenne alkoi todella ottaa nuppiin. Kolli kuvitteli kai olevansa maailmannapa samaan tapaan kuin isänsäkin. Käärmekulta oli pätevä varapäällikkö, mutta Lieskakajo ei heiveröiseltä egoltaan kyennyt näkemään sitä. Kuten sanonta kuului, ei omena kauas puusta putoa. Helletassu oli aivan yhtä lapsellinen ruikuttaja kuin Lieskakajo.
Kohta Helletassu alkoi uhota liittyvänsä Kuolonklaaniin ja lähti marssimaan kiukkuisen määrätietoisesti vihollisklaanin rajaa kohti. Toljotin hänen peräänsä äimistyneenä hetken verran. Oliko tuo hölmö karvapallo tosissaan? Oliko hänen kunnian tuntonsa täysin mennyttä? Kukaan itseään kunnioittava eloklaanilainen ei edes vitsailisi Kuolonklaaniin liittymisellä.
“Vai ei Kuolonklaanissa ole pettureita?” tuhahdin pilkaten ja harpoin hänen peräänsä. “Sehän on kaikkien pettureiden kotiklaani. Itse asiassa, sinä taidat sopia sinne kuin kala veteen. Joten mene vain!” Kirin Helletassun rinnalle ja tuuppasin tätä eteenpäin. “Kun kerran olet vihollinen, minulla on lupa häätää sinut pois reviiriltämme. Niin että pistäpä tassua toisen eteen, syyhyturkki, tai annan sinulle arpia muistutuksesi siitä, miten Eloklaanissa kohdellaan pettureita”, ärisin kollin korvaan.

//Helle??

“Älä sinä puhu kunniasta yhtään mitään! Senkin petturi!” Helletassu ärisi ja yritti hätistellä ikätoveriaan pois turkistaan. Pörriäistassu – kolli joka oli aiemmin ollut hänen paras ystävänsä ja kuin veli – oli muuttunut hänen suurimmaksi vihollisekseen. Mokoma varisaivo!!! Kollien välinen veljeily oli vaihtunut tappeluihin ja yömyöhään kestäneihin sanaharkkoihin, jotka olivat Helletassusta aivan täysin Pörriäistassun syytä. Jos Pörriäistassu olisi vain laajentanut ymmärrystään ja tajunnut, että Käärmekulta oli kaiken pahan alku ja juuri, niin mitään ongelmaa ei olisi. Mutta koska Pörriäistassu oli uppiniskainen pösilö, he oliva tässä.
“Minä vielä näytän sinulle”, punaturkkinen mutisi ja lopulta heittäytyi selälleen, mutta Pörriäistassu ehti loikata hänen iskunsa tieltä. Helletassu ei jäänyt maata halailemaan, vaan ponkaisi pystyyn ja mittaili pesätoveriaan leiskuvin silmin. “Luulin sinua parhaaksi ystäväkseni, mutta sinä aiheutat minulle vain harmia!” Helletassu tiuskaisi ja hetken ajan hän harkitsi häipyvänsä koko tilanteesta, samalla hän voisi vain marssia ulos koko klaanista. Hiirenaivoinen Pörriäistassu, sitäkin hiirenaivoisempi Käärmekulta.. Kaikki oli hänen vikansa!
“Ehkä minä liitynkin vielä Kuolonklaaniin! Siellä ei ainakaan ole tuollaisia pettureita”, Helletassu sähähti katse tiiviisti Pörriäistassun silmissä.
”Oikeastaan, minä lähden heti. Hyvästi!” Helletassu totesi mahdollisimman viileästi ja nosti häntänsä pystyyn, jonka jälkeen hän lähti marssimaan kohti Kuolonklaanin rajaa. He olisivat taatusti kiitollisia näin taitavasta taistelijasta! Helletassu ei katsonut taakseen, mutta hän toivoi -suorastaan aneli-, että Pörriäistassu olisi lähtenyt hänen peräänsä.

//Pörri? >:(

Koitin saada alulle pientä keskustelua Muurahaistassun kanssa, mutta hän ei vaikuttanut järin mukavalta juttuseuralta, mitä en ollut häneltä muutenkaan odottanut. Olisin vain halunnut oppia tuntemaan oppilastani hiukan paremmin, mutta sen sijaan olin saanut maistiaisen tuon agressiivisesta näkökulmasta soturiuteen.
Ei soturin työhön kuulunut juuri lainkaan taistelua, ajattelin päässäni, mutta turhaan olisin sen ääneen sanonut. Jos olisinkin Muurahaistassu, vielä niin nuori ja lapsellinen kuin olikin, olisi varmasti vain ottanut syyn olla käyttäytymättä.
Neuvottuani nuorelle kollille harjoituksen puikahdin aluskasvillisuuden sekaan pitäen kokoajan mielessä missä suunnassa Muurahaistassu oli.
Valmistauduin hyökkäykseen, kun pääsin oppilaan taakse. Tuon tanakka keho ei kyennyt samaan nopeuteen, jonka minä pystyin saavuttamaan, joten päätin käyttää sitä hyödykseni.
Loikkasin ilmaan käpälät tarttuen vastustajani selkään. Tuo oli kuitenkin ollut valmiina ja pääsi kierähtämään sivuun. Silmissäni pilke ylpeyttä hyökkäsin uudelleen.
Tiesin Muurahaistassun olevan huonompi puolustautumaan kuin hyökkäämään, joten minun täytyisi käyttää kaikki tilaisuuteni jotka vain sain. Kiisin ilmassa kohti oppilaani vatsaa. Tuo oli kuitenkin kartuttanut kokemustaan sen verran, että tiesi nousta takakäpälilleen ja painaa minut alleen.
Oppilas oli jo miltei minun kokoiseni vaikkakin olimme varsin erinäköisiä rakenteiltamme. En siis yllättynyt, kun jäin nalkkiin nopeasti toisen raa’alla voimalla saavutettuun lähes täydelliseen asentoon.
Sain Muuraistassun kuitenkin maahan horjuttamalla tämän tasapainoa takajalkoja sabotoiden. Yllättynyt miukaisu pääsi kollin suusta, kun käänsin tilanteen täysin toisinpäin. Nyt minä olin oppilaan päällä ja voitolla taistelussa.
“Hienoa työtä. Olet oppinut lukemaan tilanteita hyvin, mutta puolustusliikkeitä täytyy vielä hiukan harjoittaa”, nau’uin loikattuani ensin pois Muurahaistassun päältä. Kolli nousi viikset väristen tappion tuomasta ärsytyksestä.
“Kokeillaanko uudelleen?”

//Muurahainen?

”Mitä odotat eniten soturiksi tulemisessa?” Sädesäihke oli onneksi suostunut lähtemään taisteluharjoituksiin kanssani. Tassutin metsässä ja haistelin sen hajuja. Paljon raikkaampaa kuin tunkkaisessa parantajien kammiossa.
”Varmaan taistelemista!” Tietenkin halusin taistella toisia kissoja vastaan. Sädesäihkeen ilme kuitenkin oli osittain yllättynyt, ehkä hän ei halunnut kouluttaa minusta liian hyvää, etten vain tappaisi kaikkia hänen rakkaita ystäviään. Tai sitten hän ajatteli että tyytyisin päälikön palvelemiseen. Minähän se päällikkö halusin olla!
”Miksi sinä odotat taistelemista eniten?” Pyh. Eikös se ollut kaikkien oppilaiden unelma? Mitä muutakaan soturit tekivät? Saalistivat vai. Hah!
”Se on hauskaa. Eikö sinusta?” Sädesäihke siirsi keskustelua eteenpäin:
”Tänään voisimmekin sitten harjoitella yllätyshyökkäystä.”
Nyökkäsin innostuneesti ja katsoin, miten sädesäihke laskeutui hiirenkorvan tervetuliaisiin osallistuneeseen pajupuskaan.
Kolli hiipi puskan takaa toisen puskan taakse, niin etten pian enää nähnyt tätä. Eihän kyseessä olisi yllätyshyökkäys, jos näkisin hänet. Valmistin mieleni ja lihakseni puskasta hyppäävään Sädesäihkeeseen. Tunsin jonkin, todennäköisesti Sädesäihkeen koko painollaan selässäni. Kaaduin maahan mutta kerkesin kieriä pois alta, ennen kuin mestarini humpsahti siihen.

//Säde?

Rapsutin korvallistani takatassullani, kun odottelin Leimusilmää kertomaan oppilaani tuomiosta. En ollut seurannut häntä parantajan luokse, sillä tiesin siitä koituvan vain lisää valitusta.
Leimusilmä puikahti ulos pesästään ja nyökkäsi minulle ennen kuin kiirehti taas muualle. Hymyilin kollin perään ja kiitin mielessäni Tähtiklaania oppilaani hyvästä tuurista.
“Sädesäihke”, Käärmekulta naukaisi suunnatessaan luokseni. Ryhdistäydyin ja otin naaraan vierelleni istumaan. Nojauduimme kevyesti toisiimme. Turkkiemme kosketus lohdutti minua ja sai Muurahaistassun aiheuttaman levottomuuden kaikkoamaan.
Siristelin silmiäni, kun aurinko puski näkyviin pilvien takaa. Ilma tuskin oli lämmin ollenkaan, mutta ainakaan maa ei ollut enää täynnä lunta ja jäätä.
“Kuinka voit?” kysyin hellästi kumppaniltani, joka oli myös kääntänyt naamansa kohti aurinkoa.
“Ihan hyvin”, Käärmekulta vastasi kehräys purkautuen kurkustaan. Ennen olisin ottanut kehräyksen varmana nauttimisen merkkinä, mutta saattoi hyvin olla että toinenkin vain koitti rauhoittua päivän kiireistä.

Lyhyen Käärmekullan kanssa vietetyn lepohetken jälkeen oli taas aika palata metsään Muurahaistassun kanssa. Tuo vaikutti voivan hyvin, joten suostuin taisteluharjoituksiin. Päätin kuitenkin, että saisimme tällä kertaa harjoitella kaksin, sillä silloin saisin keksittyä vain Muurahaistassuun eikä minun täytyisi miettiä kävisikö hän vastustajansa kimppuun oikeasti tai muuta vastaavaa.
Tassuttaessamme ulos leiristä mieleeni juolahti ajatus. Voisin nyt Muurahaistassun opittua perusteet soturioppilaan koulutukseen kuuluvista asioista, kysyä häneltä itseltään harjoitusideoita. Päätin kuitenkin säästää aiheen myöhemmälle ja kysyä sen sijaan jotakin muuta.
“Mitä odotat eniten soturiksi tulemisessa?” lausuin kallistaen päätäni hiukan. Jatkoin kuitenkin puhumisen lomassa askellustani, jotta ehtisimme harjoitella mahdollisimman kauan vielä kun päivänvaloa riitti.

//Muurahaarukka?

Mestarini oli antanut minulle haastavan päätöksen, halusinko kiivetä puuhun vai lähteä kärsimään leiriin? Tassuni huusi negatiivista, sillä se oli varmaan osunut johonkin huonosti, sen päälle astuminen oli erittäin epämukavaa. Sen lisäksi minun täytyisi päästä korkeammalle kuin edellisellä yrityksellä, joten kipeän tassuni kanssa vain nolaisin itseäni, koska en saavuttaisi samaa tai parempaa oksaa.
”Hyvä on. Mennään leiriin”, Kävelin turhautuneesti Sädesäihkeen vieressä. Hän varmaan alkaisi marmattamaan jostain ’kuuntele aina mestariasi’ hömpäkästä, mutta minä en kuuntelisi.
”Muurahaistassu, tarkastele oloasi. Voisimme myöhemmin vielä käydä harjoittelemassa jotain muuta, jos sinusta siltä tuntuu.” Sädesäihke saattoi minut parantajien pesälle ja lähti sitten omiin puuhiinsa.
”Hei, tulehan peremmälle.” Klaanimme parantaja Leimusilmä tuli minua vastaan juuri kun Sädesäihke oli lähtenyt ja ohjasi minut makaamaan. ”Haluatko kertoa, mitä sinulle kävi ja mihin sattuu.”
”Hrmph. Putosin puusta”, Leimusilmä tunki nenänsä minun koloon. En halunnut sanoa mitään, mutta hän klaanin parantajana olisi todennäköisesti viimeisenä nauramassa minun vahingolle. Kunhan typerä Rusakkotassu ei saisi selville mitään.
”Saanko tarkistaa sinut vammoiltasi?” Nyökkäsin pienesti, sillä kielto todennäköisesti pitäisi minua täällä vain pidempään.
Leimusilmä tutki turkkiani ja löysi muutamia naarmuja. Hän pyyti minua kääntymään selälleni, jotta voisi tarkistaa kehoni toisen puolen. Alitajuinen murina kuului kurkustani koko sen ajan, mutta Leimusilmä ei vaikuttanut turhan hyvältä taistelijalta minun vahingoittamiseen.
”No siinä kai se sitten on. Et vaikuta kovinkaan kuolleelta, joten voin päästää sinut pois pienen levon jälkeen.” Kiitin mielessäni tassuni ohittamista, sillä olisin varmasti vahingossa tuhonnut valkoiset valheeni sirpaleiksi.

”Saanko nyt mennä?” Pesälle tulemisesta oli jo raivostuttavan pitkä aika, enkä saanut jättää mestarini lupaamaa harjoitusmahdollisuutta pois. Se vaikuttaisi huonolla tavalla soturiuuteeni.
”Kyllä saat, mutta muista tarkkailla oloasi ja levä-” Juoksin ulos pesästä etsimään Sädesäihkettä ennen kuin parantaja oli edes ohjeistanut minua loppuun.
”Hei Sädesäihke, voidaanko mennä lupaamasi harjoitteluun?” Vihdoin löysin hänet. Huomasin huohottavani kahden muun mestarin edessä, jotka olivat juuri keskustelemassa Sädesäihkeen kanssa.

//Säde?
//Taisteluharkat? :3

Katsoin vuoroin kaikkia partion jäseniä pohtiessani parhainta siirtoa. Todellisuudessa tiesin jo, mikä se oli.
“Jatkamme tai palaamme yhdessä, ketään ei jätetä”, naukaisin lopulta Varpulaululle ja muille. “Minusta me voisimme palata jo takaisin. Näin pitkä matka alkaa varmasti jo tuntua Kehrätassunkin käpälissä.” Kehrätassu ei ollut ehtinyt olemaan oppilaana vielä kovin pitkään, ja kokemuksesta tiesin, että menisi jonkin aikaa, ennen kuin pehmeät ja kimmoisat pennun polkuanturat alkaisivat kovettua ja tottua pidempiinkin vaelluksiin.
Korpikasteen ilmettä oli vaikea tulkita, mutta naaras ei ruvennut inttämään vastaan. Hän vain huiskautti häntäänsä merkiksi tulla perässään ja otti suunnan leiriä kohti. Me muut seurasimme heti hänen jäljessään.

Leirissä Korpikaste lähetti Kehrätassun lepäämään, ja minäkin hyvästelin Varpulaulun pikaisesti soturien pesän suulla, ennen kuin tämä painui nukkumaan. Jäin vielä itse norkoilemaan aukiolle ja odottamaan Korpikastetta.
Kun naaras lopulta saapui, tassutin häntä vastaan. Madalsin ääntäni, jotta emme häiritsisi nukkumassa olevia klaanitovereita: “Kuunvaloa on jäljellä vielä jonkin verran. Mitä sanoisit, jos kävisimme hoitamassa partion loppuun kaksin?” Jostain syystä minua hermostutti odottaessani soturittaren vastausta. Mitä jos hän kieltäytyisi? Ei se olisi mikään maailmanloppu, mutta samaan aikaan minusta tuntui, että jos hän torjuisi ehdotukseni, se olisi yhtä kuin hän torjuisi minut.

//Korpi?

Ujous iski takaisin, kun keskustelu kääntyi hieman liian henkilökohtaiseksi. Purin hampaitani yhteen ja loikkasin kaatuneen puunrungon ylitse lähemmäs suurta kiveä, jota kohti Kortetuike selvästi suuntasi.
“Luuletko, että Korpikaste ja Kehrätassu ovat kohta valmiita?” Kortetuike kysyi silmät kimmeltäen. Sydäntäni särki, mutta nyökkäsin kuitenkin.
“Varmaan”, sanoin ja istahdin suuren kiven viereen tähyilemään taaksemme, kun Kortetuike merkkasi hajuaan siihen. Huokaisin, kun rusehtavaturkkinen oppilas pinkoi meitä kohti aluskasvillisuuden seassa. Kortetuike vilkaisi minuun ja katsoi sitten oppilasta iloisesti.
“Oletteko te valmiita?” kolli kysyi, kun oppilaan mestari tupsahti pensaiden välistä luoksemme.
“Hyvinkin, jatketaanko tuonnemmas vai palaammeko jo?” Korpikaste kysyi osoittaen kuonollaan jatkuvaa rajaa. Vilkaisin tassujani. Eipä minua niin kiinnostanut jatkaisimmeko. Toisaalta mieluummin häipyisin ja jättäisin nuo kaksi lemmenlintua kaksin.
“Varpulaulu?” Kortetuike kysyi tökäten minua hellästi kylkeen. Säpsähdin ja nostin katseeni. “Jaksatko sinä jatkaa vielä?”
“Öh, miten vain. Voinhan minä vaikka palata leiriin yksin, jos olen hidasteena”, totesin kohauttaen lapojani. Kortetuike katsoi minuun ja sitten Korpikasteeseen ja Kehrätassuun kuin arvioiden pysyisinkö heidän perässään. Minua nolotti, mutta en antanut sen paistaa itsestäni läpi.

//Korte, Korpi?

Pudistelin päätäni huvittuneena Varpulaulun sanoille. “Kissasta voi olla moneksi, jos tarve niin vaatii”, hymähdin ystävälleni ja jatkoin kävelemistä rajan viertä pitkin. “Minusta sinä voisit olla aivan yhtä hyvä isä kuin mestarikin, mikäli vain haluaisit sitä.”
“Haluaisitko sinä sitten isäksi?” Varpulaulun kysymys oli ollut odotettavissa, mutta silti se sai sisälmykseni kiemurtelemaan omituisesti. Ajatukseni karkasivat tahtomattanikin Korpikasteeseen. Haluaisinko minä olla isä? Entä haluaisiko Korpikaste olla emo? Voisimmeko me saada joskus oman perheen?
Minua alkoi yhtäkkiä nolostuttaa, että edes ajattelin moisia ajatuksia, kun emme olleet vielä kumppaneitakaan Korpikasteen kanssa. Ei ollut edes niin sanottua, että Korpikaste oli kiinnostunut minusta samalla tavalla kuin minä hänestä.
“En tiedä”, vastasin lopulta, katsellen varovasti toisaalle peitelläkseni hämmennystäni, “jos se on yhtä antoisaa kuin mestarina oleminen, ottaisin sen roolin mieluusti vastaan.” Huomasin edessäpäin ison kiven, johon olisi hyvä jättää tuoreemmat hajumerkit, ja suuntasin sitä kohti samalla kun sanoin: “Mutta me olemme vielä itsekin nuoria ja meillä on muitakin velvollisuuksia hoidettavana. Emmeköhän me ehdi huolehtia nuoremmistamme myöhemminkin.” Käännyin vilkaisemaan Varpulaulua hymyillen.

//Varpu tai Korpi??

Pian olimme jo rajalla ja Kehrätassu lähti Korpikasteen mukaan kauemmaksi kuuntelemaan tämän ohjeita rajan merkitsemisestä.
“Te näytitte tulevan hyvin juttuun Kehrätassun kanssa”, Kortetuike naukaisi astuessaan lähelleni. Olin juuri hieromassa poskeani puunrunkoon jäättääkseni siihen hajuani ja samalla rapsuttaakseni ikävästi kutittavaa poskeani.
“Oletko miettinyt, haluaisitko itse joskus oppilaan?” kolli kysyi. Kysymys sai minut hetkeksi miettimään, olinko sanonut aikaisemmin jotain oudosta tunteesta, joka sai minut aina valtaansa nuorempien kissojen kanssa ollessa. Jotenkin vain tunsin yhteenkuuluvuutta juuri heidän kanssaan.
“Se olisi iso vastuu”, tokaisin, “En tiedä olisiko minusta siihen, mutta pidän nuorukaisista.”
Kortetuikkeen silmissä välähti jokin, jota en ollut ennen siellä huomannut. Ehkä hän oli iloinen, kun aloin löytää oman sijani klaanin arjessa. Ottaisikohan joku mestareista minut mukaansa seuraaviin harjoituksiin?
“Olen varma, että olisit taitava mestari. Sitä paitsi klaanin muut jo mestareina toimineet varmasti auttaisivat sinua mielellään”, Kortetuike naukui nyhdettyään pari tupollista ruohoa maasta. Katsoin, kun tuo vaihtoi paikkaa ja maisteli ilmaa rajalla. Emme kuitenkaan kumpikaan aistineet Kuolonklaanin hajua liian lähellä meidän reviiriämme.
“En usko, että Korppitähti antaa minulle oppilasta. Ei ainakaan ennen kuin tilani on…” yritin keksiä sopivaa sanaa mielentilani kuvailuun, “vakaampi.”
Kortetuike kohautti lapojaan ja loikki sitten seuraavalle puskalle. Seurasin häntä.
“Ei sinun välttämättä tarvitse olla mestari opettaaksesi tai viettääksesi aikaa nuorten kanssa”, soturi naukui selvästi mietteliäänä. Hän vilkaisi minuun ja jatkoi sitten hajunsa levittämistä.
“Tarkoitatko nyt, että minun täytyy hankkia pentuja?” naukaisin huvittuneesti tuhahtaen, “Isäksi minusta ei ainakaan olisi.”

//Korte?

Loikin nummella eteenpäin tähtitaivaan alla. Olin päättänyt lähteä jälleen yölliselle kävelyretkelle – yksin. Pidin siitä, kun metsä oli hiljainen ja sain olla täydessä rauhassa itsekseni. Myös nummella vaeltaminen herätti minussa muistoja siitä, kuinka Eloklaani oli aikoinaan joutunut asustamaan nummella sotien takia.
Hengitin syvään ja annoin viileän yötuulen pörröttää turkkiani. Olin jo tottunut ja sopeutunut hyvin tehtävääni klaanin varapäällikkönä. Se ei ollutkaan erityisen hankalaa, kuten olin joskus kuvitellut. Minun täytyi vain auttaa päällikköä tämän tehtävissä, siinä se. Sen kaiken ulkopuolella olin vain tavallinen soturi.
Tunsin kylmän vesipisaran tipahtavan kuonolleni. Vilkaisin taivaalle ja huomasin, että tähdet olivat peittyneet synkkien pilvien taa. Pian alkaisi sataa taivaan täydeltä ja maa olisi taas liukas ja vetinen. Olisi parempi suunnata jonnekin kuivemmalle alueelle.
Kuitenkaan en vielä tahtonut lähteä, joten jättäydyn suuren kiven alle makuulle ja katselin sadetta, joka rummutti nummen ruohikkoa vielä kevyesti. Sen ääni oli kumman tyydyttävä, vaikka sade usein tarkoitti sitä, että kaikki riista meni piiloihinsa. Toki oli yö, joten asiasta ei tarvinnut sen suuremmin huolestua. Sade loppuisi varmasti viimeistään seuraavana päivänä.
Mieleni palasi takaisin leiriin. Siellä jossain nyt oli nukkumassa vasta soturiksi nimitetty tyttäreni, Kärpässointu. Toivottavasti hän sai unta ja sai nukkua rauhassa. Minun tulisi leiriin palattua varmistaa, että mikään pesistä ei päästänyt vettä lävitse tai ne tulisi paikata mahdollisimman nopeasti. Viherlehti toi mukanaan toisinaan jopa erityisen rankkojakin sateita ja kukaan ei halunnut kastua ja vilustua nukkuessaan.
Kampesin itseni hyvään istuma asentoon ja harkistin jo lähtemistä. Kuitenkin katseeni osui sateen ja hienoisen usvan seassa näkyvään kissan siluettiin. Saatoin vannoa, että se oli kissa tai minä olin tulossa aivan hulluksi!
“Kuka siellä?! Tämä on Eloklaanin maata ja sinun tulee poistua täältä pikimmiten!” huusin hahmolle, mutta en saanut mitään reaktiota. Se vain seisoi. Ei kai se halunnut jäädä sateeseen kastumaan.
“Vai tarvitsetko jotain apua? Jos jokin on vialla, voin viedä sinut leiriin ja voimme tarkastaa tilanteesi!” ehdotin vielä, mutta edelleenkään hahmo ei liikkunut. Se vain seisoi ja oli. Katsoin sitä ja tunsin kylmien väreiden kiipeävän niskaani pitkin. Mikä tuotakin nyt vaivasi?
Hetken ajan vain tuijotin kissaa, mutta pian se jo katosin usvan sekaan jonnekin tuntemattomaan, josta en sitä enää nähnyt. Heti sen jälkeen jäin miettimään olinko vain nähnyt harhoja. Jos se olikin vain kissan muotoinen pensaikko?
Ravistelin turkkiani ja nousin sitten tassuilleni. Oli kai parempi palata leiriin. Minun täytyi olla todella väsynyt, jos aloin jo nähdä harhoja, joten olisi parempi päästä nukkumaan.

Olin aamulla ilmottanut varulta Korppitähdelle asiasta, mutta partio, joka oli käynyt sillä alueella nummella ei ollut löytänyt mitään kummaa hajua. Minä taisin todella nähdä vain väsymyksen takia harhoja.
Huomasin tyttäreni, Kärpässoinnun nousseen juuri ja suuntaavan ulos sotureiden pesästä. Hymyilin hänelle hieman, mutta en lähestynyt naarasta. Oli mahdollista, että hän tahtoi olla vain yksikseen. Se ei ollut aivan uusi asia Kärpässoinnulle.
Huomasin sen jälkeen Sädesäihkeen tulevan pesästä ja lähestyin kumppaniani hentoisesti hymyillen. Hän hymyili minulle takaisin heti, kun huomasi minun lähestyvän häntä.
“Huomenta, Sädesäihke”, mutisin, kun painoin poskeni hänen poskeaan vasten. Hän kehräsi hiljaa ja katsoi minuun hellästi.
“Huomenta Käärmekulta”, hän tervehti. Emme olleet viettäneet niin paljoa aikaa viime aikoina, kun minulla oli ollut niin kiireistä varapäällikön tehtävissäni ja päädyin öisille kävelyilleni aina yksikseni. Vähitellen minua alkoi pelottaa, että minun ja kumppanini välinen suhde alkoi jäähtyä. Olimme nimittäin myöskin päätyneet riitelemään toisinaan enemmän kuin aikaisemmin.
“Kuinka voit? Tahtoisitko lähteä kanssani saalistamaan?” kysyin oranssilta kollilta, mutta hän vain vilkaisi taakseen oppilaiden pesän suuntaan ja pudisti hieman päätään.
“Anteeksi, ajattelin jo lähteä harjoituksiin Muurahaistassun kanssa, mutta voithan sinä aina tulla mukaan! Voit ottaa Pörriästassunkin mukaan”, kumppanini ehdotti. Pohdin hetken ajan. Pörriäistassulla ja Muurahaistassulla oli suuri ero heidän taitotasossaan, joten heidän yhdistäminen harjoituksia varten Muurahaistassun koulutuksen ollessa vielä niin varhaisessa vaiheessa ei ollut ehkä parhain vaihtoehto.
“Mitä ajattelit harjoitella?” kysyin ennen kuin vastasin. Riippuen harjoituksesta suurellakaan erolla ei välttämättä olisi mitään suurta vaikutusta.
“Ajattelin, että lähtisimme harjoittamaan hänen saalistamistaan nummella”, kolli vastasi. Nyökkäsin hyväksyvästi.
“Voisinhan minä ottaa Pörriästassun matkaan, ehkä he tutustuisivatkin ja ryhtyisivät hyviksikin ystäviksi”, nau’uin hyväksyvästi ja vilkaisin nyt itsekin oppilaiden pesään. Päivä ei ollut enää varhaisimmillaan, joten oppilaiden pitäisi olla kohta jo jalkeilla itsekin.
“Mainiota! Kuinka olisi, jos jakaisimme hieman tuoresaalista vielä ennen lähtöä?” Sädesäihke kysyi hieman sovittelevaankin sävyyn. Tosiaan, siitäkin oli jo pienen moinen hetki, kun olimme viimeksi jakaneet tuoresaalista kumppanini kanssa.
“Käyhän se. Sen jälkeen järjestän partiot ja voimme lähteä”, vastasin hymyillen ja lähdin Sädesäihkeen perään, kun hän lähti valikoimaan jotain syötävää meille yhhteiseksi. Kolli silmäili tuoresaaliskasaa arvioivasti ja katseli kutakuinkin kaikki saaliit siitä lävitse. Sitten hän kaappasi sieltä tiaisen ja laski sen meille maahan muutaman hännän mitan päähän jaettavaksi yhdessä.
Istahdin hymyillen kumppanini vierelleni ja tarkoituksella painoin turkkiani hänen turkkiaan vasten. Hänen ruumiinlämpönsä levisi siitä minuun. Kehräsin hiljaa. Oli ihanaa taas olla kahdestaan sillä tavoin – vaikka emme suoranaisesti olletkaan kahden, kun leirissä oli monia muitakin kissoja.
“Onko Muurahaistassun koulutus edistynyt hyvin?” kysyin Sädesäihkeeltä. Nuoren oppilaan nimi muistutti minua omasta kuolleesta pojastani. Siitä pojasta, joka ei ollut koskaan päässyt kokemaan elämää ja tietämään, miltä tuntui olla oppilas taikka soturi. Siitä pojasta, jonka olin menettänyt jo aivan liian aikaisin ilman, että olin voinut asialle yhtikäs mitään.
“Hän on hieman… vaikeahko tapaus”, Sädesäihke totesi ja vilkaisi taas oppilaiden pesän suuntaan, josta Ahventassu juuri työntyi ulos raajojaan venytellen. Voisiko Muurahaistassu muka niin paha olla?
“Älähän nyt, hän on vasta aloittanut koulutuksensa, hän kasvaa sen mukana ja kouluttaminen käy helpommaksi”, naukaisin ja iskin silmää oranssille kollille. “Onhan minulla sentään enemmän kokemusta oppilaiden kanssa kuin sinulla.”
“Tuo voi olla totta joidenkin kohdalla, mutta en ole aivan varma Muurahaistassusta”, hän naukaisi hiljaa ja vilkuili oppilastaan, joka oli juuri ilmaantunut ulos oppilaiden pesästä muiden oppilaiden mukana. Hän haukotteli rauhkeasti ja jäi juttelemaan muille. En nähnyt hänessä mitään ihmeellistä. Kuinka hän muka olisi ongelma kumppanini opetuksessa? Eikö Sädesäihke vain oikeasti osannut opettaa oppilaita, eikä suostunut myöntämään sitä minulle suoraan?
Haukkasin vielä muutaman palan jakamastamme tiaisesta ja nousin sitten tassuilleni venytellen raukeasti. Kyllä tuoresaalis oli maittanut.
“Järjestän pikaisesti partiot ja voimme sitten lähteä”, totesin kumppanilleni ja loikin nopeasti kokoamaan kaikki partioita varten paikalle.

Tassutimme metsän rajalta nummelle ja vilkaisin Muurahaistassua ja Pörriästassua, jotka takanamme juuri puhuivat kiihkeästi. En ollut keskittynyt heihin matkan aikana, sillä olin keskittynyt juttelemaan kumppanini kanssa, joten en ollut varma siitä riitelikö kaksikko vai puhuivatko he vain innokkaasti toistensa kanssa.
“Hiljentykää! Olemme pian perillä ja teidän tulee pysyä hiljaa tai kaikki riista karkaa sillä silmänräpäyksellä, kun saavumme paikalle!” naukaisin voimakkaasti ja yritin pitää kiinni auktoriteetistäni. Olin klaanin varapäällikkö ja he olivat vain oppilaita; heidän tulisi osata hiljentyä, kun käskin.
Muurahaistassu murisi jotain äreää ja Pörriäistassu vain hiljeni mulkoillen samalla vieressään kulkevaa ruskeaa oppilasta. Se antoi kuvan siitä, että kollit olivat siis luultavasti riidelleet. Se oli vain todistetta siitä, että kaikki eivät vain yksinkertaisesti tulleet kaikkien kanssa toimeen. Se oli valitettava totuus.
“Emmekö olisi voineet ennemmin lähteä taisteisteluharjoituksiin? Saalistaminen on tylsää!” Muurahaistassu nurisi kovaan ääneen. Vilkaisin Sädesäihkeeseen. Kolli oli hänen oppilaansa, joten hänen tuli katsoa ruskean kakaran perään. Se ei ollut minun tehtäväni.
“Muurahaistassu, hiljempaa! Karkotat kaiken saaliin! Lisäksi, saalistaminen on vähintäänkin yhtä tärkeä, ellei jopa tärkeämpi taito kuin taisteleminen. Kuinka ajattelit ruokkia klaanin, jos et saa edes hiirtä kiinni?” kolli naukaisi ja kuulin hänen äänestään, että hänellä alkoi loppua maltti oppilaan kanssa, vaikka hän puhuikin rauhallisesti.
“Minä saan varmasti paljon enemmän riistaa kiinni kuin sinä!” Pörriästassu naukaisi ja katsoi Muurahaistassua haastaen. Nuorempi oppilas väläytteli hampaitaan oppilaalleni, joten päätin astua heidän väliinsä hidastaen tahtiani.
“Leikkimielinen kilpailu on vain hyvästä, mutta muistakaa, että olemme kaikki samasta klaanista. Olemme samalla puolella ja meidän tulee osata kunniottaa toinen toistamme. Ei siis tapella vaan yritetään olla kuin kunnon kissat ja vain keskittyä tassuilla olevaan tehtävään, eikö vain?” nau’uin ankarasti ja molemmat oppilaat hiljenivät, vaikka näyttivät kumpikin kovasti siltä, että halusivat väittää vastaan kanssani.
“Olemme pian perillä. Näytämme muutamat saalistustekniikat ja sitten pääsette tositoimiin. Koittakaa pysyä tuurkeissanne siihen asti”, kumppanini naukaisi edempää. Väläytin hänelle hymyn ja pysyttelin edelleen suunnilleen oppilaiden kohdalla, vaikkakin menin hieman edemmäs.
Kun pysähdyimme, lähetin Muurahaistassun Sädesäihkeen luokse sillä välin, kun näytin Pörriäistassulle vielä kerran yhden edistyneemmän saalistustekniikan, jota hän voisi käyttää nyt käytännössä.
Kolli ei vaikuttanut kovin innostuneelta siitä, että joutui edelleen kertaamaan tekniikoita, eikä voinut vain juosta suorinta tietä nappaamaan riistaansa, joten koetin pitää pienen opetustuokioni mahdollisimman lyhyenä.
Kun Sädesäihkekin oli valmis selittämisensä kanssa, hän kääntyi minun puoleeni kuin kysyäkseen, mitä nyt tekisimme. Tassutin hänen vierelleen ja käännyin katsomaan oppilaisiin.
“Nyt saatte näyttää mitä olette oppineet. Lähtekää nyt itseksenne eri suuntiin saalistamaan ja tuokaa meille jotain hyvää. Muistakaa, että katsomme jatkuvasti peräänne, joten tiedämme, jos edes harkitsette muun muassa Kuolonklaanin rajan ylittämistä ilman pätevää syytä. Muistakaa myös pysytellä vain nummen puolella. Nyt saatte toimia”, selitin oppilaille ja molemmat pinkaisivat omille teilleen heti, kun saivat merkin siitä, että saisivat mennä. Katselin häntä rennosti heiluen heidän peräänsä.
“Toivottavasti he eivät päädy törmäämään toisiinsa ja tappelemaan saaliista”, Sädesäihke mutisi hiljaa. Naurahdin hieman hänen väsyneelle mutinalleen. Samainen tilanne kävi yllättävän usein. Vaikka alue olikin suuri, useat tiesivät, että niillä saattoi olla paikkoja, joissa riistaa oli vain paremmin. Se johti siihen, että kaksi kissaa päätyivätkin samaan paikkaan aivan vahingossa.
“Niin. Emme halua, että nuo kaksi kynivät toisensa elävältä”, naukaisin ja lähdin hitaasti tassuttamaan suuntaan, johon oppilaat olivat pinkoneet. Sädesäihke pysytteli rinnallani samalla, kun tassutin pitkin askelin eteenpäin.
Nummen nurmi tuntui pehmeältä polkuanturoideni alla. Lämmin ja lempeä tuuli puhalsi pehmeästi turkkini lävitse. Tilanne tuntui pehmeältä. Kumppanini olemus oli tarkka, mutta hän kuitenkin antoi turkkinsa hipaista omaani. Katsoin häntä lämmöllä. Siitä olikin jo pieni hetki, kun olimme olleet tällä tavoin yhdessä.
“Pörriäistassu alkaa pian olla jo siinä vaiheessa, että on valmis tulemaan soturiksi. Hän on työskennellyt kovasti, mutta voisi kyllä hioa saalistustaitojaan.Hän tuntuu keskittyvän taistelutaitoihinsa toisinaan hieman liikaa”, kerroin oranssille soturille.
“Muurahaistassulla on vielä pitkä matka edessään. Hänen täytyy oppia vielä paljon ennen kuin hän on valmis saamaan soturinimensä”, hän kertoi ja nyökkäsin.
“Käyhän se järkeen. Hän on vielä melkoisen tuore oppilas. Ei ole ihme, jos hän ei ole vielä ennättänyt oppia kaikkea tarpeellista. Se vie paljon aikaa”, naukaisin hymyillen leppoisasti. Sädesäihke nyökytteli hitaasti.
“Niin. Toivon vain, että hän myös kasvaa henkisesti. Hänen tulee oppia vielä paljon silläkin tasolla”, hän selitti. Painoin tämän mieleeni. Muurahaistassu tarvitsi vielä henkistä ja fyysistä kasvua harjoituksissaan, joka kävi järkeen erityisen hyvin omasta mielestäni.
“Olen muuten erityisen ylpeä Kärpässoinnusta, hänkin on kasvanut paljon!” naukaisin innokkasti silmät säkeillen Sädesäihkeelle. Hän vilkaisi minuun hieman vaivaantuneena, joka herätti epämiellyttävän tunteen heti sisälläni.
“Eikö hän ole mielestäsi vähän… erikoinen?” kolli kysyi varovasti. Huokaisin syvään, jotten menettäisi malttiani.
“Erikoisuushan on vain hyvästä! Se tuo erilaisuutta kissojen välille!” kivahdin ja kumppanini käänsi katsettaan. Hän ei kai halunnut jatkaa enää asiasta, koska tiesi minun välittävän Kärpässoinnusta enemmän kuin mistään muusta. Hän oli rakkain pentuni, joka oli ainoa, joka oli selvinnyt.
“Niin, tietysti, tietysti”, kumppanini naukaisi ja hiljeni sitten vain kokonaan. Huokaisin hieman hiljaisesti. Miksi meidän välimme täytyi tuntua niin kireiltä? Emmekö voineet olla taas niitä huolettomia nuoria sotureita, joita olimme olleet vielä vähän aikaa sitten? Miksi kaikki oli muuttunut sillä tavoin niin lyhyessä ajassa?

Harjoitusten jälkeen en ennättänyt lepäämään erityisen kauaa ennen kuin lähdin jo uuteen partioon. Tällä kertaa se oli vain tavallinen rajapartio, joten minun ei ainakaan tarvinnut huolehtia saaliin nappaamisesta. Ja minähän olin ollut itse se, joka oli päättänyt laittaa itseni mukaan siihen samaiseen partioon.
“Onko kaikki hyvin, Käärmekulta?” hieman takanani kulkeva Tuikelintu kysyi ja otti minut kiinni. Hymyilin kermanvaalealle naaraalle ystävällisesti.
“Olen vain hieman väsynyt harjoitusten pitämisen jälkeen, älä huoli”, sanoin naaraalle häntää heilauttaen. Se oli totuus, ainakin suurimmalta osaa. Tietysti edelleen muistot kireydestä minun ja kumppanini välillä elivät edelleen mielessäni inhottavana loisena, mutta se ei vaivannut minua ainakaan aivan liikaa.
“Muista levätä tarpeeksi. Vaikka oletkin klaanin varapäällikkö, sinun tulisi pitää huolta terveydestäsi ja jaksamisestasi. Emme tahdo, että rasitat itseäsi liikaa”, naaras naukui lempeästi. Arvostin hänen huolenpitoaan, mutta se hieman vaivaannutti minua. Kyllä minä osasin pitää itsestäni huolta.
“Kiitos huolenpidostasi, arvostan sitä, mutta olen tosissani ihan kunnossa! Lepään kyllä heti, kun palaamme takaisin leiriin”, nau’uin rauhallisesti soturittarelle. Hän nyökkäsi minulle hymyillen.
“Selvä, mutta muista, että minulle saa tulla puhumaan, jos jokin vaivaa”, naaras naukaisi minulle vielä. Nyökkäsin hänelle vastaukseksi ja hän jättäytyi sitten hieman taaemmas. Minä jäin johtamaan partiota eteenpäin rajalle ja sitten jäimme merkkaamaan rajaa. Se sai minut muistamaan kuinka tylsää partiointi todella monesti oli. Kävelimme vain jonnekin, merkkasimme rajoja ja palasimme takaisin.
Vilkaisin taakseni muihin partion jäseniin ja pohdin pitäisikö minun jutella heille. Mukana olevat Kallahämy, Tuikelintu ja Haukkakynsi kaikki tuntuivat keskittyvän kovasti vain rajojen merkkaamiseen. Olisin mielelläni halunnut keksiä jotain rupateltavaa muiden kanssa, jotta partio olisi ollut mielenkiintoisempi.
“Haukkakynsi, toivoisitko sinäkin saavasi joskus oppilaan?” kysyin ohi kulkevalta naaraalta. Hän käänsi ruskean katseensa minuun ja hymyili.
“Olisihan se mukava päästä opettamaan klaanin nuorisoa, mutta en tiedä onko opettamista tehty minua varten. Pärjään hyvin myös tavallisissa soturin tehtävissä”, vaaleanruskea naaras naukaisi hymyillen. Nyökkäsin hänelle. Haukkakynsi oli aina ollut mukava kissa. Olisin mielelläni antanut hänelle oppilaan, jos olisin vain voinut.
“Haluaisitko joskus tulla mukaan harjoituksiin Pörriästassun kanssa? Voiisit olla suurikin apu siinä”, kysyin naaraalta. Hän katsoi minua ilahtuneena.
“Tulisin mielelläni”, hän kehräsi ja tassutti sitten jatkamaan rajojen uusimista. Minäkin lähdin jatkamaan samaista tehtävää.

Katselin mietteliäänä, kun Muurahaistassu kiipesi oksalta seuraavalle. Kun hän alkoi olla jo korkealla, annoin hänelle ohjeeksi tulla alas.
Oppilas kuitenkin vänkäsi vastaan eikä minulla ollut vaihtoehtoa kuin varoittaa häntä putoamisen vaarasta. En aikoisi pakottaa kollia alas saatika seota hänen valintansa suhteen. Ei siinä olisi ollut mitään järkeä kuitenkaan.
“Sädesäihke luuletko, että voin hypätä tuolle seuraavalle oksalle?” pentu kysyi ja halusin kiljua tälle, ettei hän saisi riskeerata soturiuttaan sillä tavoin. Olin juuri avaamassa suuni kieltääkseni oppilastani mahdollisimman tehokkaalla tavalla, joka varmasti saisi hänet päästämään tyhmän ajatuksensa mielestään ja kipuamaan alas.
En kuitenkaan ehtinyt avata suutani, kun Muurahaistassu oli jo ilmalennossa kohti maata. En osannut päättää oliko onni vai epäonni, että matkallaan hän osui pariin oksaan. Pidätin hengitystäni kuullessani ilkeän mätkähdyksen ja tassutin sitten katsomaan oppilaani ruhoa.
Hetken olin varma, ettei hän enää virkoaisi, mutta vieno liike tuon luomien alla ja sykkeen tahdissa pulpahteleva veri paljasti tämän olevan vielä elossa. Haavat eivät onneksi olleet suuria eikä meillä muuten ollut hätää. Minun pitäisi saada hänet vain hereille.
“Muurahaistassu, herää. Koeta herätä”, nau’uin hieroen tämän kylkeä nenälläni. Yhtäkkiä tuon rinta kohosi pari kertaa hätäisesti ennen kuin hän alkoi hengittää tasaisemmin.
“M-mitä?” kolli naukui räväyttäessään silmänsä auki. Autoin toista, jotta tämä pääsi hieman parempaan asentoon ja pystyi tarkastelemaan kunnolla oloaan.
“Putosit puuhun kiivetessäsi”, totesin vakavana. En ollut varma muistiko oppilaani tapahtumia vai oliko hetkellinen tajuttomuus vienyt häneltä muistikuvat putoamista edeltävistä tapahtumista.
“Tiedän kyllä mitä tapahtui”, Muurahaistassu ärähti noustessaan pystyyn. Huomasin tuon varovan yhtä käpäläänsä.
“Meidän on parasta palata leiriin. Leimusilmä voi tutkia sinut ja-”
“Ei tarvitse. Olen ihan kunnossa”, tummaturkkinen oppilas naukaisi pudistellessaan turkistaan lehtiä. Tuon lihakset liikkuivat ihaltavasti turkin alla enkä voinut olla olematta hiukkasen ylpeä hänen tarmokkuudestaan. Se kuitenkin saattaisi vielä koitua tämän kohtaloksi.
“Jos niin sanot. En kuitenkaan ota vastuuta, jos satutat itsesi uudestaan”, huokaisin ja istuuduin alas. Muurahaistassu kuitenkin näytti hieman hankalalta siinä seisoskellessaan. Häntä selvästi särki naarmuihin ja tassuun, jota tämä varoi. Toisaalta nuorukaisen sisu käski koittamaan vielä.

//Muuraaja?

”Minä haluan taistella”, turhautunut nurinani varmasti herätti muutamia eläimiä, jotka olivat koloissaan. Katseeni kuitenkin kirkastui hieman, kun Sädesäihke selitti, että puita voisi käyttää myös hyvin taistellessa.
”Kokeilepas tarttua runkoon”, mestarini osoitti hännällään tammeen päin.
Lähestyin suurta puuta epäilevästi, mutta sain tassuni kuitenkin siihen melko hyvin kiinni.
”Hyvä, nyt kokeile laittaa etutassusi puun sivuille, ja ponnista takatassuilla ylöspäin.” Sädesäihkeen neuvot vaikuttivat kovin yksinkertaiselta siihen nähden, että kiipesin pystysuoraa seinää ylöspäin. Asetin tassuni puun rungon sivuun ja ponnistin takajaloillani vuoron perään. Yllätyksekseni kynsiini ei sattunut juuri lainkaan, ja pystyin jäämään roikkumaan puun rungolle, sillä alimmalle oksalle oli vielä lyhkäinen matka.
”Hyvää työtä Muurahaistassu. Kokeile nyt päästä oksalle”, jatkoin kiipeämistä ja sain itseni tarpeaksi ylös ponnistettua, että nousin puun alimmalle oksalle.
Katsoin puusta alas. Huomasin, että olin huomattavasti Sädesäihkeen yläpuolella. Arvioin matkaa alas ja seuraavalle oksalle, niinkuin mestarini oli juuri hetki sitten ohjeistanut. Hän antoi minulle päätösvallan, halusinko jatkaa kiipeämistä vai laskeutua alas. Päätin nousta, sillä mitä hyötyä olisi taistelussa toisen niskaan hyppäämisessä, jos en samalla murskaisi tätä alleni. Tai vielä pahempaa, jos se huomaisi minut.
Pudistin päätäni ja keskityin hyppäämiseen. Yritin laskea tarvitsemaani hyppyvoimaa ja tasapainoa päästäkseni seuraavalle oksalle. Ponnistin, toivoin parasta, sain tassuni osumaan oksaan ja toisen takajalkani. Pienimuotoinen paniikki iski, kun huomasin, että yksi tassuistani ei ollut osunut oksaan. Onneksi sain sen vedettyä melko helposti oksalle. Päätin hypätä seuraavalle oksalle, ja sitä seuraavalle, koska ne olivat lähekkäin.
Seuraava väli oli varmaan pari ketunmittaa. Aprikoin hyppyä hetken, mutta en päässyt tulokseen.
”Sädesäihke, luuletko, että voin hypätä seuraavalle oksalle?” En itse uskonut pystyväni, polkuanturoihini oli alkanut sattua kaarnasta ja takajalkojeni voimat olivat laskeneet jonkun verran. Sädesäihke ei edes kerennyt vastata, ennen kuin olin itse saanut päässäni tehtyä päätöksen. Jalkani tuntuivat jäykiltä, mutta ponnistin silti. Pitihän minun nyt yrittää yllättää mestarini. Hyppyni jäi kuitenkin lyhyeksi, joten putosin alaspäin. Osuin yhteen heiveröiseen oksaan, joka jatkoi kanssani matkaa alla olevaan puskaan. Tiesin että selälleen laskeutuminen olisi turvallisempi vaihtoehto, joten suljin silmäni ja toivoin parasta. Tunsin lehdet ja tikut turkissani, kierähdin puskasta puun runkoa päin, mutta löin siihen pääni…

//Murkku siis menetti tajuntansa hetkeksi, mutta ei saanut pahempia vammoja, kuin nyrjähtäneen nilkan ja naarmuja.

Jäin katselemaan, kun Laventelitaivas kaivoi nappaamalleen saaliille kuoppaa enkä saanut kiinni hänen sanoistaan. Jäin katselemaan hieman urposti räpytellen silmiäni kunnes Laventelitaivas tajusi itse toistaa.
“Pitäisikö yrittää syvemmältä metsästä?” naaras kysyi neutraalihkolla äänellä. Hymyilin väkinäisesti ja katsoin naarasta silmiin.
“Se on hyvä idea”, vastasin ja nyökkäsin reittiä kohti. Laventelitaivas tassutti ilmeettömästi edelleni. Annoin hänen johtaa, koska mikä minä olin vänkäämään johtopaikasta vanhemman soturin kanssa etenkin partion alun jälkeen. Partion loppuun saakka kumpikaan ei juuri sanonut mitään. Vilkuilimme vain toisiamme hiukan, Laventelitaivas närkästyneenä ja minä anteeksipyytelevänä. Koin edelleen suuttumiseni olleen täysin oikeutettu, mutta en silti olisi saanut aiheuttaa toiselle kissalle pahaa oloa.
—
Aika kului nopeasti ja pian seisoin jo leirin keskellä koskettaen Muurahaistassun kanssa kuonoja. Siinä hetkessä olin ollut toiveikas, mutta pian minulle valkeni kuinka hankala oppilas Muurahaistassu osasi olla. Sain olla kokoajan torumassa tätä jos mistäkin, mutta kyllä meillä joskus myös harjoittelu sujui.
Emoni, Sypressikuiske, oli opettanut minut antamaan kissoille toisen mahdollisuuden. En myöskään voinut vain antaa periksi nuoren kissan kouluttamisessa, kun tämän edistyminen oli pistetty kokonaan minun tehtäväkseni. Rakastin opettaa nuorukaisia, mutta Muurahaistassu todella koetteli hermojani päivä päivältä.
“Ajattelin, että tänään voisin katsoa hieman kiipeilytaitojasi”, naukaisin. En itse ollut kiipeilymestari, totta puhuen en varmaan edes pysyisi oksalla pystyssä. Voisin kuitenkin katsoa mihin Muurahaistassun taidot asettuivat pohjatasollaan ja suunnitella hänelle sitten vieläkin enemmän personalisoituja harjoituksia.
“Oikeastiko? Minä haluan taistella!” pieni tummaturkkinen kissa nurisi harmissaan. Värisytin viiksiäni ja istuuduin suurehkon tammen viereen, joka näytti erinomaiselta harjoituspuulta. Pääsisin varmasti itsekin jopa yhtä oksaa korkeammalle tönkön kehoni kanssa.
“Kiipeily on tärkeä osa opetusta. Voit hyvinkin joutua käyttämään puita taistellessa”, sanoin ja viittasin kohti tammen runkoa, “Saattaa hyvin tulla tilanne, jossa taistelet itseäsi isompaa koiraa vastaan. Silloin kiipeilytaito voi auttaa pakenemaan tai saatat pystyä tiputtautumaan vastustajan selkään yllättäen sen. Yllätys on aina hyvästä.”
Muurahaistassu katsoi puuta nyt uusin silmin. Hän selvästi näki esittämäni mahdollisuudet ja tyytyi kokeilemaan.
“Puut ovat sateella hyvin liukkaita, mutta nyt on ollut kuivaa. Kokeile tarttua runkoon kynsilläsi”, ehdotin kannustavaan sävyyn.

//Murkku?

Kujekulta painautui kumppaninsa tuttuun turkkiin ja päästi ilmoille raskaan, turhautuneen huokauksen.
“Muurahaistassu on ihan mahdoton! Onko liian myöhäistä antaa hänet vaikka Kimalaistoiveelle riesaksi?” Kujekulta mutisi, kuin olisi juuri nielaissut kasan ampiaisia. Järviloisteen häntä piirteli Kujekullan selkään kuvioita, mutta ärsyyntynyt naaras huiskaisi kollin hännän alas. “Kujekulta-rakas, hän on vasta pentu. Et sinä voi sanoa meidän pennuista noin”, Järviloiste naukaisi tyypilliseen vakavaan tapaansa. Naaraan suu vääntyi mutruun, kolli oli joskus niin ärsyttävän tosikko!
“Älä viitsi, älä väitä ettetkö sinä menettäisi hermoja jatkuvasti”, Kujekulta tiuskaisi. Miksi Järviloiste ei voinut ymmärtää, että Muurahaistassu koetteli hänen valmiiksi ohuita hermojaan suunnilleen jokaisena päivänä. “Hän on aivan uskomaton valehtelija! Jos minä voisin, antaisin korvatillikan, jos toisenkin-” “Kujekulta, väkivalta ei ole mikään ratkaisu. Ehkä Korppitähden pitäisi pitää hänelle mikään puhuttelu?” soturikolli keskeytti kumppaninsa. “Väkivalta ei ole mikään ratkaisu”, Kujekulta matki kumppaniaan kimeällä äänellä ja puuskaisi vahvistaakseen sanoja. Kolliksi Järviloiste oli turhauttavan vätys eikä Kujekullan tulinen sielu aina osunut yksiin kumppaninsa oman kanssa. Järviloiste ei kuitenkaan reagoinut mitenkään oman kumppaninsa vouhkaamiseen, vaan kollin katse oli tyyni, kuin lehtikadon sydänaikaan jäätynyt järvi – yhtä tasainen. “Oliko vielä muuta vai pitäisikö meidän tehdä jotain, että Muurahaistassu ei jatkaisi valehtelujaan?” naukaisu tuli kollin suusta hieman viileästi ja Kujekullan teki mieli vastata siihen tiuskaisulla, mutta naaras tyytyi vain kohauttamaan olkiaan. “Mene sinä, minua ei kiinnosta jutella Korppitähdelle. Hän petti isän”, Kujekulta mutisi ja käänsi kollille selän lähteäkseen. “Miten te voitte olla Lieskakajon kanssa molemmat yhtä pitkävihaisia?” Järviloiste kysyi yllättäen ja sai Kujekullan pysähtymään. Naaraan rinnassa majaileva sydän alkoi sykkiä kiihtymyksestä yhä vauhdikkaammin ja lopulta naaras kääntyi ympäri. “Mitä sinä sanoit?” Kujekulta kysyi hieman vihaisemmin ja siristeli silmiään. Kuinka Järviloiste kehtasi kääntyä häntä vastaan! “Että sellainen pentu, kuin isänsä”, Järviloiste totesi tylysti. “Sellainen pentu, kuin isänsä.. No siinä tapauksessa oma isäsi oli varmaan koko Eloklaanin uuvuttavin kissa. Olisin minäkin kuollut, että ei tarvitsisi kuunnella tuollaista turhanpäiväistä pätemistä!” Kujekulta sylkäisi ja katsoi kumppaniaan silmät palaen. Vesi sammutti kuitenkin palon nopeasti ja Kujekulta astui häpeissään varovaisesti lähemmäksi, mutta Järviloiste työnsi naaraan voimakkaasti syrjään. Naaras horjahti ja yritti pitää askeleensa, mutta kompastui yllättävän eleen myötä syrjään.
“Tätäkö sinä haluat? Että heittelen sinua pitkin lattioita, puhun tylysti ja sen jälkeen korjaan kaiken flirttailemalla? Katoan näköpiiristäsi ja palaan sitten taas joskus? Luuletko, että minä en ole nähnyt sinua ja sitä erakkonaarasta?” kolli pamautti ja katsoi kumppaniaan tyhjästi.
“Järviloiste.. Mi-minä…” Kujekulta takelteli, mutta kaikki sanat olivat kadonneet hänen mielestään. Anteeksipyyntökään ei tuntunut tarpeeksi hyvältä.
“Anna olla, Kujekulta. Anna olla.” Sen sanottuaan Järviloiste marssi takaisin aukiolle jättäen Kujekullan tuijottamaan kumppaniaan suu ammollaan. Ensimmäistä kertaa elämässään Kujekulta tunsi itsensä täysin sanattomaksi ja ennen kaikkea neuvottomaksi. Tätä hän ei voisi korjata tuomalla tuoresaalista.

Luikin nopeasti omille teilleni ennen kuin minun täytyi suoraan vastata Kujekullan kysymykseen. En olisi halunnut valehdella hänelle, mutta en myöskään joutua suurempiin ongelmiin veljeni kanssa. Kyyristyin oppilaidenpesän seinämän lähelle.
“Rusakkotassu, tulisitko pois sieltä puskasta ja partioon?” Uskolintu huikkasi minulle lempeään sävyyn. Nyökkäsin ja työntäydyin takaisin aukeammalle. Loikin mestarini perässä Kääpäpunan ja Mehiläislennon luokse.
Koitin päästä leiristä ulos niin nopeasti kuin kykenin, mutta muut hidastelivat hiukan. Pian olimme kuitenkin jo niin syvällä metsässä, että saatoin hengähtää. Kuljin partion kärjessä Kääpäpunan kanssa, sillä meidän oli tarkoitus saalistaa eikä silloin johtajalla ollut niin kovasti väliä.
“Haluatteko te jatkaa kaksin eteenpäin, jos minä ja Mehiläislento kierrämme tuolta suunnalta?” Uskolintu kysyi nyökäten suuntaa kuonollaan. Sehän sopi minulle, joten nyökyttelin taas. Saisin tutustua uuteen kissaan!
“Onko sinulla jotain erityisiä taitoja? Minä olen tosi nopea!” ilmoitin raakkuvasti Kääpäpunalle, joka näytti hiukan hermostuneelta jäädessään minun kanssani kaksin. Ei se kuitenkaan haittaisi, koska minä olin ihan mukava!
“Osaan joitakin yrttejä”, Kääpäpuna naukui. Hän vaikutti hiukan ujolta, mutta saisin hänet varmasti kertomaan tosi paljon itsestään! Toisaalta, jos toinen oli hiljainen voisin kerätä kaiken huomion itselleni.
“Mitä tämä kasvi sitten tekee?” kysyin ja ryntäsin puskan luokse, josta nousi pitkiä karhean näköisiä lehtiä. Kirpeä haju iski nenääni ja nyrpistin sitä vähän, “Haisee tosi pahalle!”
“Se on hierakkaa, käytetään haavoihin”, kolli naukui ja katseli muualle. Hän taisi etsiä saalista, mutta minua ei jaksanut se nyt kiinnostaa.
“Mikä tämän nimi on?” kirkaisin löytäessäni pitkän kasvin, jolla oli kellertävät kukat. Se vääntyi hieman tuulessa ja oli asettautunut aika mukavasti edessämme aukeavalle niitylle.
“Se on kultapiiskua”, soturi kertoi, vaikkei näyttänyt nauttivan kamalasti tiedustelustani. En välittänyt, koska halusin vain tietää lisää!
“Entä tämä?” kysyin ja loikin hiukan samannäköisen valkoisen kukan luokse. Sen varsi oli pitkä ja vankka. Kävin siihen kiinni hampaillani saaden pahanmakuista nestettä suuhuni. “Yök!”
“Siankärsämöä”, Kääpäpuna tokaisi, kun yritin saada makua kieleltäni. Onnistuin kuitenkin nielemään sitä ja aloin yökkäillä hurjasti. Kehoni vapisi, kun mitään ei tullut ulos. En ollut syönyt vielä tänään, joten syljin ulos pelkkää limaa.
“Se ei ole vaarallista, mutta parasta palata leiriin”, kolli naukui huolestuneen näköisenä. Nyökkäsin ja pudistelin turkkiani. Ehkä minun täytyisi hiukan miettiä mitä pistin suuhuni.

”Se /ei/ ole sinun asiasi!” Rusakkotassun kysymys osittain tulistutti ja toisaalta pöyristytti minua. Tällä kertaa olin Rusakkotassussa miltei kiinni, kynnet esillä ja hampaat valmiina.
”Varo sanojasi senkin-”
”Rusakkotassu? Oletko kunnossa, kuulin mestariltasi tapahtuneesta”, Kujekullan huuto pakotti minut keskeyttämään itseni, perääntymään ja ilkeästi mulkaisemaan siskoani.
Kujekulta näki meidät. Hän tuli heti Rusakkotassun viereen. Äitini katseli minuun arvelevasti, muttei vihaisesti.
”Rusakkotassu, pyysikö Muurahaistassu anteeksi? Pidän hänelle puhuttelun tämän jälkeen.”
En katsonut tarkasti, taikka kuunnellut mitä tapahtui. Tiesin jokatapauksessa, että olin tuomittu äitini kanssa puhumiseen. Kuitenkin huomasin, että Rusakkotassu oli yhtä-äkkiä poissa. Hän ei toivottavasti ollut kertonut mitään, muuten joutuisin satuttamaan häntä uudelleen.
”Muurahaistassu, tulehan tänne”, typerä Kujekulta.
Käännyin ympäri, poistuin hetkeksi hänen näköpiiristä ja viilsin itseäni nenän viereen. Irvistin ja pyyhin veren lehteen. Olin nyt valmis menemään Kujekullan puheille.
”Muurahaistassu, kerropas mitä tapahtui. Tiedän jo siskosi mestarin näkökulman, nyt haluan kuulla sinun.”
”Olimme taidteluharjoituksissa, kun typerä siskoni osui minuun kynsillä! Sitten halusin vain kostaa”. Nuolin tassuani ja sitten kohtaa, jota olin äsken viiltänyt. Kujekulta ei ollut vielä huomannut sitä, joten sain tuoreimmat veret siitä pois.
”Katso vaikka, tuossa se haava on!” Näytin äidilleni mukamas Rusakkotassun aiheuttamaa viiltoa.
”Tuo kyllä näyttää melko tuoreelta haavalta”, höh… selitykseni ei mennyt läpi.
”Minä osuin vahingossa parantajan pesän oksaan, silloin kun pyysin Rusakkotassulta anteeksi.”
Kujekulta näytti epäilevältä, mutta nyökkäsi hetken päästä turhautuneena antaen luvan lähteä.

Leimusilmä selitti siitä, miten oli itsekin ollut klaanin ulkopuolinen kissa aikoinaan, mutta oli sittemmin löytänyt paikkansa Eloklaanin parista. Kääpäpunalle tieto tuli hieman yllätyksenä, koska hän ei ollut monesti ajatellut Eloklaanin sisältävän paljoa muita kissoja, jotka olisivat alun alkaen tulleet klaanin ulkopuolelta.
“Haluatko sinä olla Eloklaanin kissa?” Leimusilmän kysymys sai Kääpäpunan jopa pohtimaan. Hän piti todella Eloklaanista ja tahtoi olla kyllä osa sitä, mutta ulkopuolisuuden tunne tuntui jatkuvasti rikkovan murusia siitä tahdosta pois. Kolli halusi tuntea olevansa osa Eloklaania samalla tavoin kuin muutkin.
“Kyllä minä haluan olla, mutta haluavatko muut minua Eloklaaniin, jos en osaa kantaa korteani kekoon? En halua muiden ajattelevan minua vain haittana…” hän mutisi hiljaa ja pyyhki roskat ulos pesästä. Aurinko paistoi ulkona pilvien takana ja loi pitkiä säikeitä valoa pitkin paikkoja.
“Mutta jos se tuottaa sinulle iloa, voisin tulla toisinaan avustamaan sinua tänne. Ellet siis löydä itsellesi uutta oppilasta, jolle voisit antaa ne samaiset tehtävät”, Kääpäpuna ehdotti hiljaa. Se olisi tuonut hänellekin iloa – tieto siitä, että hänestä olisi edes jotain apua jossakin päin klaania.

//Leimu?

Onneksi Korpikaste oli pelastamassa minut itseltäni, kun tajusin juuri teititelleeni Varpulaulua nolon kompastumiseni jälkeen. Taisin olla tokkuraisempi kuin olin ajatellut. Siirryin ilomielin kävelemään Korpikasteen rinnalle, ja kehräsin naaraan pukatessa minua ystävällisesti päällään. En kuitenkaan voinut olla vilkaisematta takanamme tulevan Varpulaulun suuntaan, joka oli nyt saanut seurakseen Korpikasteen oppilaan Kehrätassun. Kaksikko näytti onneksi tulevan juttuun.
Kuutamo valaisi öistä kulkuamme metsän halki. Tuuli kuljetti mukanaan valjua Kuolonklaanin hajua, mikä sai kaikki valpastumaan. Jopa minut, vaikka en tahtonutkaan nähdä rajanaapureitamme vihollisena. Jos heidät vain saisi kuuntelemaan järkeä, voisimme lakata murehtimasta rajoista ja niiden luomista jännitteistä…
“Onpa ihmeellinen sattuma, että Käärmekulta sattui laittamaan juuri meidät samaan partioon”, tokaisin Korpikasteelle, joka nuuhki ilmaa korvat pystyssä. Naaras vilkaisi minua sen näköisenä, että tiesin heti hänen vaikuttaneen jotenkin varapäällikön valintoihin. Pudistelin päätäni huvittuneena.
“Onko sinulla siihen jotain valittamista?” soturitar kysyi kulmiaan kohottaen.
“Ei ollenkaan. Minusta on mukava olla täällä teidän kahden kanssa”, hymyilin hänelle aidon iloisesti, ja hetken mielijohteesta painauduin lähemmäksi hänen turkkiaan. Tuntui kuin välillämme olisi säkenöinyt kipinöitä karvojemme koskettaessa toisiaan. Kanttini ei kuitenkaan kestänyt kauaa, ja kun tiellemme osui taas iso juuri, siirryin kauemmaksi Korpikasteesta väistääkseni sen. *Todella sulavaa, Kortetuike*, moitin itseäni hiljaisesti päässäni.
Kohtapuoliin olimme aivan rajan tuntumassa. Korpikaste kutsui Kehrätassun eteen ja ryhtyi antamaan tälle neuvoja rajojen merkitsemiseen. Varpulaulu oli hivuttautunut hissukseen rajalinjaa pitkin hieromaan poskeaan johonkin pensaan oksaan jättääkseen siihen hajuaan. Pysähdyin hetkeksi katsomaan hänen sulavalinjaista hahmoaan, joka melkein uppoutui osaksi metsää. Puiden välistä kajasti kuitenkin sen verran kuunvaloa, että se sai kollin tumman turkin muuttumaan ihan hopeaiseksi.
Räpyttelin hieman hämmentyneenä silmiäni, kun tajusin tuijotukseni kestäneen vähän liian pitkään. Ravistelin nopeasti itseäni ja päätin mennä jututtamaan Varpulaulun Korpikasteen ollessa kiireinen Kehrätassun kanssa.
“Te näytitte tulevan hyvin juttuun Kehrätassun kanssa”, naukaisin astellessani Varpulaulun lähelle ja ryhtyessäni nyhtämään ruohoa kynsilläni jättääkseni merkkejä rajan pintaan. “Oletko miettinyt, haluaisitko itse joskus oppilaan?”

//Varpu tai Korpi?

Korpikaste oli päättänyt ottaa minut, oppilaansa Kehrätassun ja Kortetuikkeen mukaansa yöpartioon. Minua se ei haitannut eikä näyttänyt haittaavan Kehrätassuakaan. Nuorukainen tutki yöllistä metsää nenä väristen, korvat ylhäällä ja häntä jäykkänä.
Muistin hyvin miltä tuntui olla nuori ja kokea uusia asioita päivittäin. Tunsin lämmön leviävän sisälläni. Tunsin hassua siettä nuoreen kissaan, vaikken edes tuntenut tätä. Ehkä löytäisin oman paikkani klaanissa nuorten parissa.
Toivo järkkyi, kun kylkeni levitti sähköisiä tuntemuksia pitkin kehoani. Kortetuike oli horjahtanut kylkeäni vasten juureen kompastuttuaan. Hätkähdin ja karvani nousivat pystyyn kuin tapatuma olisi säikäyttänyt minut vaikka tosiasiassa tunsin vain jännitteen minun ja toisen kollin välillä.
“Anteeksi, pitäisi katsoa mihin astun”, Kortetuike naurahti vilkaisematta minuun. En katsonut häneen, minun ei tarvinnut. Tiesin, etten saisi mitään irti hänen ilmeestään kuitenkaan. Kolli oli kuten muut, taitava näyttelemään. En voinut tietää varmaksi, mitä hänen päässään liikkui.
“Tämä yöpartio tuli vähän puskista, mutta on mukavaa olla täällä juuri teidän kanssanne”, soturi jatkoi. Hämmennyin hiukan tämän käyttämästä muodollisesta kielestä, sillä Korpikaste ja Kehrätassu kulkivat hiukan meidän edellämme enkä ollut varma olivatko he edes kuuloetäisyydellä Kortetuikkeesta. Teitittelikö hän minua?
En uskaltanut sanoa mitään. En oikeastaan edes tiennyt mitä olisin sanonut. Katsoin vain nopeasti Kortetuikkeeseen, kun en enää jaksanut koittaa olla katsomatta. Kollin silmät kimmelsivät kuutamossa ja hänen turkkinsa loisti kuin lumi lehtikatona. Turkkiani kuumotti.
Yllemme laskeutunut vaivaannuttava hiljaisuus päättyi, kun Korpikaste käännähti paikoillaan. “Kortetuike! Voitko tulla tähän eteen, haluan kysyä sinulta vinkkejä mestarointiin?” naaras naukui. Vasta nyt minulle valkeni kuinka Kortetuike ja Korpikaste katsoivat toisiaan. Soturin kiilatessa eteen ja Kehrätassun jäädessä minun rinnalleni kaksikon turkit miltei hipoivat toisiaan ja Korpikaste hieraisi päätään kollia vasten.
“Sinä olet siis mestarini veli”, Kehrätassu naukui minulle. Hän ei näyttänyt olevan moksiskaan joutuessaan minun rinnalleni mestarinsa sijasta, mikä herätti minussa taas pientä toivoa. Hymyilin ja nyökkäsin.
“Onko tämä ensimmäinen yöpartiosi?” kysyin oppilaalta, joka nyökkäsi tohkeissaan. Hänen innostuksensa oli niin viatonta ja herkkää. Jatkoimme jutustelua, kun partio eteni kohti rajaa. Kiitin aivojani yhteistyöstä, kun kerrankin osasin puhua ventovieraalle kissalle ja olla edes hiukan edustava, vaikka pitkä turkkini olikin sekainen ja en muutenkaan ulkonäöltäni näyttänyt järin kunnioitettavalta.

//Korpi, Korte?