Eloklaanin tarinat

”Yritä ensi kerralla olla asiallinen tai tuotat klaanillesi pettymyksen!” Apilatassu naukui. Tuon katse oli haastava, mutta hän ei kyennyt peittelemään jännitystään äänestään tai kehonkielestään.
“Asiallisella käytöksellä ei olla klaanille mieliksi”, tuhahdin ilkikurinen kiilto silmissäni. Vilkaisin Mustikkapyörrettä ja sitten Apilatassun mukana tulleita kuolonklaanilaisia.
“Jatketaan matkaa”, ilmoitin sitten kovemmalla äänellä ja katsoin sitten merkitsevästi kahta vaaleaturkkista soturia rajan toisella puolen, “Teidän on parasta tehdä samoin.”

Lähdettyämme rajalta kuolonklaanilaisten äänet vaimenivat takanamme. Olin luullut heidän olevan suurikokoisia ja terävähampaisia, mutta tosiasiassa kissat eivät eronneet eloklaanilaisista lainkaan. Apilatassun innokkuus tervehtiä minua oli ollut kerrassaan kummallista. Miksi naarasta kiinnosti toisen klaanin oppilas tuolla tavoin?
“Konnavarjo”, nau’uin loikittuani tämän luokse. Kolli sekä tämän seurassa kulkenut Kallahämy molemmat katsoivat minua. He selvästi tiesivät, että toin uutisia.
“Tapasimme neljä kuolonklaanilaista rajalla. Tuolla päin”, puhuin nopeaan tahtiin ja osoitin suuntaa hännälläni, “Meidän on parasta palata takaisin ja varmistaa, että he palaavat oman reviirinsä syövereihin.”
Konnavarjo nyökkäsi ja pukkasi lapaani omallani. “Pistetään menoksi”, hän sanoi. Ravasin kollin rinnalla aluskasvillisuuteen jättäen naaraskaksikon taaksemme. He voisivat tehdä mitä tahtoisivat kunhan tulisivat auttamaan, mikäli tilanne yltyisi tappeluksi.

“…Ja sitten Hellehehku selitti silmät kiiluen kuinka hän ja Pörriäistassu olivat saaneet kuningasidean vallata pala Kuolonklaanin reviiriä. Ja pojat olivat sitten ryhtyneet tuumasta toimeen”, kerroin Järviloisteelle ja tirskahdin. Aihe oli vakava – totta kai -, mutta myös huvittava. Hellehehku oli ehkä koko Eloklaanin ainoa kissa kenestä minä olisin voinut kuvitella jotain juuri tämän suuntaista. Kollien päässä ei liikkunut mitään, korkeintaan herhiläisiä ja niitäkin vain hyvinä päivinä. Järviloiste hymähti kohteliaasti, mutta hänen silmänsä kertoivat toisenlaista tarinaa. Kolli halveksui Hellehehkua. Hänestä kolli oli toiminut typerästi. Ja oli minustakin idea ollut huono. Kaksikolle olisi voinut sattua jotain. Pahimmassa tapauksessa Kuolonklaanin partio olisi yllättänyt heidät ja heistä olisi tullut susien ruokaa.
“Vain sinun perheesi voi keksiä jotain noin älytöntä”, kolli mutisi katse käpälissään. Tällaiseksi meidän kahden keskustelu oli mennyt. Järviloiste halveksui minua tai minä vaadin häneltä jotain, mitä hän ei osannut antaa. “Minun perheeni saattaa keksiä jotain, joka ei ehkä maailmankuvaasi mahdu, mutta ainakin he osaavat nauttia elämästään!” tiuskaisin silmät viiruina. Olin huomannut Järviloisteen viihtyneen Lieskakajon kanssa, mutta nyt en edes muistanut milloin viimeksi olin nähnyt kollit yhdessä. Ymmärsin kumppaniani, olihan Lieskakajo tällä hetkellä hankalassa elämänvaiheessa. Tai kieltämättä isäni oli ollut samassa elämänvaiheessa jo pitkään ja olin aivan samaa mieltä siitä, että Lieskakajon olisi mentävä eteenpäin, ryhdistäydyttävä – sitä Järviloistekin ajatteli. Kolli kuitenkin suhtautui asiaan eri näkökulmasta. Järviloisteesta Lieskakajon käytös oli lapsellista – mitä se saattoi olla – ja häpeällistä koko suvulle. Sitä minä en kuitenkaan allekirjoittanut. Meidän kaikkien Lieskakajon läheisten tehtävä oli tukea kollia ja auttaa häntä pääsemään asiasta yli. Kollin oman hyvinvoinnin vuoksi, ei maineen. En oikeastaan välittänyt maineestamme lainkaan eikä selvästi kollisoturikaan. Ei ainakaan hänen temppujensa perusteella. Pitkään jatkunut mökötys oli vain yksi Lieskakajon monista keksinnöistä.
“Oletko keskustellut Muurahaistassun kanssa?” kysyin Järviloisteelta. Aavistin pahaa, aavistin eroa. Mutta meidän olisi kyettävä keskustelemaan pentujemme asioista. He ansaitsivat vanhemmat, jotka pystyivät huolehtimaan heistä. Järviloiste nyökkäsi.
“Olen minä. Hänen koulutuksensa etenee hyvin, mutta olet oikeassa. Hänellä on haasteita pitää tassut maassa ja olen myöh huolissani siitä miten hän kohtelee muita. Katsotaan tekeekö ikä tehtävänsä”, kolli vastasi vakavana. Kohautin olkiani. Muurahaistassu oli ollut aina hankala ja erikoinen tapaus. Minun oli vaikea luottaa siihen, että ikä takoisi kollin päähän järkeä. Pelkäsin, että Muurahaistassusta tulisi vain vaikeampi ja vaikeampi. Järviloiste ei kuitenkaan vaikuttanut yhtä huolestuneelta. Tai sitten hän ei vain näyttänyt sitä. Jos suhteemme alkuaikoja ei otettu huomioon, Järviloiste oli vähäeleinen. Olin oppinut lukemaan kollia, mutta Noran kanssa minä olin unohtanut kaiken. Ehkä se oli Tähtiklaanin rangaistus minun töppäilyistäni.
“Olen kuitenkin puhunut hänen mestarilleen, että kiinnittää huomiota hänen käytökseensä. En kuitenkaan halua liikaa sotkeutua muiden soturien koulutusmetodeihin. Se ei ole hyvää käytöstä”, kollisoturi totesi viileästi ja painotti viimeistä lausetta omituiseen sävyyn. Auts. Kolli taisi todella katua sitä, että hän oli sotkeutunut sukuun, joka osasi rikkoa sääntöjä erikoisen monella tapaa. Tässä sitä nyt kuitenkin oltiin. Järviloiste oli jo minun kumppanini ja meidän pentumme olivat oppilaita. Hänen olisi vain hyväksyttävä tämä tilanne.
”Rusakkotassun koulutus ainakin etenee mainiosti”, hymyilin yrittäen keventää tunnelmaa. Meidän kahden uintiretkestä ei ollut kovinkaan paljoa aikaa, joten se oli tuoreena mielessäni. Rusakkotassu vaikutti taitavalta uimarilta ja erityisesti minua ilahdutti naaraan innokas tapa katsoa elämää. Naaras oli ehkä energinen ja saattoi puhua muiden kissojen päälle, mutta hän oli silti minun tyttäreni ja täydellinen juuri tuollaisenaan.

Kiipesin taitavin ottein kohti puun latvaa. Aurinko oli juuri nyt kirkkaimmillaan ja mitä korkeammalle minä kiipesin, sitä vahvemman yhteyden sain aurinkoon. Se saattoi kuulostaa jonkun kissan mielestä höpsöltä, mutta minä koin Tähtiklaanin antamaan minulle erityisen yhteyden luontoon. Aurinko valaisi koko metsän, koko maailman kirkkaudellaan. Minä olin vain sen lähetti. Minun tehtävä oli valaista eloklaanilaisten kissojen elämiä. Henkäisin. Istuin suoraan auringon eteen. Se sai turkkini hehkumaan lieskojen lailla. Olin kuin pienikokoinen aurinko, joka oli laskeutunut elävien kissojen joukkoon. Hymyilin hurmioituneena ja suljin silmäni. Annoin auringon pureutua turkkiini ja lämmittää minua.
“Pyhä Tähtiklaani, olen kokoontunut tänne kunnioittamaan teitä. Vaikka taivas ei ole tähtien peitossa, olette silti läsnä ja olen kiivennyt mahdollisimman korkealle ollakseen lähempänä teitä”, henkäisin ja räväytin silmäni auki. Valonsäteet häikäisivät näkökenttääni ja siristelin silmiäni, mutta lopulta katsoin suoraan aurinkoon vihreät silmät suurina. “Kiitos kun siunasitte Eloklaanin Kimalaistoiveen pienokaisilla. Seljapentu ja Kaurispentu, he ovat terveitä. Suurin kiitos siitä. Kimalaistoive sen sijaan haisee sairaalta. Minä en tiedä mikä häntä vaivaa eikä se ole minun tehtäväni udella asiaa, mutta pyydän teitä tekemään hänen matkasta mahdollisimman kivuttoman. Tavallinen kissa ei voi tietää miksi te tarvitsette Kimalaistoiven näin nuorena riveihinne, mutta teillä on varmasti syynsä. Päästäkää Kimalaistoive ja hänen perheensä mahdollisimman vähällä.” Tähtiklaanin ajatuksia ei voinut tietää. Tiesin monen kissan olevan Tähtiklaanille vihainen. Välillä Tähtiklaani nuoria ja terveitä kissoja riveihinsä. Se oli vaikea asia käsittää ja Tuikelinnun myötätunto oli surevien kissojen puolella. Heidän tulisi kuitenkin hyväksyä se, että Tähtiklaani oli tämän maailman suurin mahti. Tavalliset kissat voisivat vain keskittyä palvelemaan sitä ja klaaniaan. Se oli naaraasta hyvin helppo ohjenuora. Hän ei siltikään tiennyt voisiko noudattaa sitä loppuelämänsä ajan.
“Klaanikissat ovat jälleen vuodattaneet viattomien verta. Pyydän, estäkää se. Taisteleminen ei ole ainoa vaihtoehto”, kuiskasin ja suljin jälleen silmäni. Yksikään viaton kissa ei saisi enää menettää henkeään sen vuoksi, että jotkut kissat halusivat hallita suurempaa maapalaa. Silti vastikään he olivat joutuneet hyvästelemään Väärävarjon. Kolli oli kuollut brutaalilla tavalla, tullut kuolonklaanilaisen yllättämäksi. Minä en tiennyr mikä oli sen kissan oli saanut hyökkäämään, mutta pidin todennäköisempänä jotain kiistaa riistasta tai reviiristä. Se oli niin surullista. Ja järjetöntä, erityisesti järjetöntä. Minusta riistaa ei voinut omistaa. Se oli Tähtiklaanin lähettämä itsenäinen olento. Jos kissa oli tarpeeksi onnekas, hän saattaisi saada sen kiinni. Sen tarkoitus oli vain ruokkia jonkun nälkäisen vatsa, ei aiheuttaa kiistoja. Jos kissa ei kyennyt kunnioittamaan tuoresaalista tarpeeksi paljon, tulisi hänen pidättäytyä pois saalisapajilta. Mutta kissat eivät toimineet niin. He eivät ajatelleet riistaeläimistä samalla tapaa. Ja hyväksyin sen. Minun tapani ajatella ei ollut ainoa, mutta se oli minun tapani. Ja minä pitäisin siitä kiinni kaikin tavoin ja opettaisin siitä myös muille kissoille, jos he vain olisivat kiinnostuneita kuulemaan siitä.

Kimalaistoive haki parempaa asentoa. Hänen vatsansa oli ollut kipeä, mutta naaras ei ollut uskaltanut kertoa asiasta Leimusilmälle. Pelko oli eksyttänyt hänet synkkään, savuisaan metsään ja naaras pelkäsi, että sieltä ei olisi enää paluuta. Jos hän hyväksyisi olevansa sairas, Tähtiklaani saattaisi pyytää hänet riveihinsä jo tänä viherlehtenä. Siihen Kimalaistoive ei ollut valmis. Hänellä oli vielä elettävää. Ikikuningatar hymyili varapäällikölle ja raotti suutaan, mutta viisaiden neuvojen sijasta sieltä pääsi tuskaisa parkaisu. Käärmekulta säikähti yhtäkkistä ääntä ja kiirehti kuningattaren luokse. “Kimalaistoive, mikä on? Haenko minä Leimusilmän?” Käärmekulta kysyi huolestuneena ja katseli naarasta kuin etsien hänen tuskansa lähdettä. Kimalaistoive yritti saada suustaan vastauksen, mutta sieltä tuli vain epäselvää muminaa. Naaras tarrasi kynsillään sammaliin ja liikautteli käpäliään kivuliaana. Kuolisiko hän tähän paikkaan? Kimalaistoive irvisti ja painoi häntänsä kylkeään vasten. Vihlonta kuitenkin hellitti yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin. Naaras huokaisi helpotuksesta. “Minä taisin vain syödä jotain pilaantunutta. Viherlehti, tiedäthän”, naaras naurahti ja yritti kammeta itsensä ylös, mutta hänen polvensa notkahtivat ja kuningatar rojahti sammalille. Kaipa hän voisi antaa Käärmekullalle vinkkejä makuuasennossakin.
“Niin, siitä sinun perheasiasta”, Kimalaistoive naukaisi ja yritti hymyillä. Uusi kivun aalto kuitenkin iski hänen vatsaansa. “Ei, kyllä minä haen sen Leimusilmän. Odota tässä”, Käärmekulta naukaisi hieman epäröiden ja katosi pesästä. Kimalaistoive nosti päätään ja hengitti nopein vedoin. Pian Käärmekulta saapui pesään täplikkään parantajakollin kanssa. “Minä.. huoh… Olen ihan kunnossa, oikeasti. Voit palata muihin tehtäviisi, söin vain jotain huonoa”, Kimalaistoive puuskutti ja potkaisi takajalallaan ilmaa. Hän ei luovuttaisi, Tähtiklaani ei veisi häntä näin. Naaras kuopi käpälällään sammalia ja vetäisi syvään henkeä, kun kipu hellitti. Hetken kuluttua se kuitenkin vyöryi hänen ylitseen pahemmin kuin koskaan.
“Kimalaistoive, et sinä ole kuolemassa. Sinä olet poikimassa. Etkö tiennyt olevasi tiineenä?” Leimusilmä naukui paineltuaan kiharaturkkisen vatsaa.

Naaraan koko maailma tuntui pysähtyneen, mutta supistukset pitivät huolen, että naaraalla ei ollut yhtään ylimääräistä aikaa tuumailuun. “Pentuja?” Kimalaistoive parahti eikä hän tiennyt mitä ajatella. Naaras rakasti pentuja, hän rakasti syntymäisillään olevia pentujaan jo nyt. Mutta hän oli sairas. Mitä jos hän kuolisi pentujen ollessa nuoria? He jäisivät vaille toista vanhempaa. Paniikki ja odotus uusista pikkutassuista sekoittuivat keskenään yhdeksi sotkuisaksi palloksi. Naaras tarrasi koko purukalustollaan Leimusilmän tarjoamaan keppiin. Se helpotti hetkeksi ja naaras sai hengitettyä tasaisemmin. Miten hän ei ollut tajunnut olevansa tiineenä? Kimalaistoiveen vatsaa kouraisi syyllisyydestä. Hän oli keskittynyt liikaa oman sairaudensa merkkien tutkiskeluun, että oli aivan kokonaan unohtanut miettiä voisiko osa oireista johtua jostain muusta. Muutama kyynel valui hänen kiharaiselle poskelleen.
“Hyvin menee, Kimalaistoive”, hän kuuli Käärmekullan naukaisevan kannustavasti. Naaras heilautti häntäänsä pienesti ja hengitti katkonaisesti. Kipu tuntui erilaiselta ja naaras tiesi täsmälleen mitä seuraavaksi oli tapahtumassa. Hänen omaa rääkäisyä seurasi pieni miukaisu ja Kimalaistoive oli kurottautumassa katsomaan uusinta eloklaanilaista, mutta uusi supistus sai naaraan painamaan korvansa luimuun. Leimusilmällä oli tosiaan täysi työ poikimisen hoitamisessa.

Kaksi pienokaista imi ahnaasti maitoa Kimalaistoiven vatsalla. Naaras oli kietaissut häntänsä pienokaisten suojaksi eikä saanut katsettaan irti. Hän oli jälleen tuore emo, hänellä oli tytär ja poika. “Tähtiklaani lähetti teidät, olette molemmat pieniä ihmeitä”, ikikuningatar kuiskasi ja sukaisi tyttärensä päälakea. Pentujen syntymästä oli jo muutama auringonnousu ja he olivat saaneet nimensäkin. Irvikita oli nimennyt naaraspennun Kaurispennuksi ja Kimalaistoive taas oli keksinyt pojalleen nimeksi Seljapentu. Kimalaistoive nosti väsyneenä päätään, mutta hymyili ilahtuneena nähdessään Käärmekullan. Kenties naaras oli pelastanut hänen poikimisensa hakemalla Leimusilmän avukseen.
“Käärmekulta”, Kimalaistoive henkäisi, “olit suureksi avuksi, kiitos. Ja se olinkin näköjään minä kuka oli tiineenä.”
Käärmekulta naurahti, mutta Kimalaistoive ei ottanut toisen naurahduksen sävystä selvää.
“Meidän keskustelu taisi jäädä hieman kesken. Millaisia perhehuolia sinulla on? Onko varapäällikön tehtävät aiheuttaneet liikaa kiireitä?” Kimalaistoive kysyi uteliaasti.

//Käärme?

Talvikkitakkua ärsytti aivan kaikki. Mehiläiset olivat varmaan pesiytyneet Käärmekullan päähän, sillä varapäällikkö oli määrännyt naaraan rajapartioon Virnakukan ja Kuutamolaineen kanssa. Naaras taisi olla aivan pihalla klaanitoveriensa suhdesotkuista. Talvikkitakkua ei olisi voinut kiinnostaa vähempääkään partiointi tuon imelän pariskunnan kanssa, mutta Pohjaharha oli määrätty partion johtoon eikä naaras halunnut suututtaa valkoista kollia. Tai ei Pohjaharha olisi suuttunut, vaan kannellut Käärmekullalle ja Korppitähdelle siitä, että häntä ei ollut näkynyt partiossa. Naaraan viimeisestä tempauksesta ei ollut kovinkaan paljoa aikaa ja Talvikkitakku uskoi Korppitähden tarkkailevan häntä. Punaturkkinen ei halunnut menettää soturin oikeuksiaan, joten olisi vain kuuliaisesti partioitava. Naarassoturi lompsi kerääntyneen joukkion luokse ja Kuutamolaineen keskustellessa Pohjaharhan kanssa, Talvikkitakku näytti kieltään Virnakukalle.
“Oletko sinä edelleen katkera? Kuutamolaine valitsi vain nätimmän. Olisit iloinen hänen puolestaan”, Virnakukka supatti naarassoturin korvaan. Talvikkitakun häntä viuhkoi puolelta toiselle. Että Virnakukka sitten osasikin olla ärsyttävä. Naaras tiesi kuinka hänen turkkinsa alle pääsi. Pahinta kuitenkin oli, että hän ei voinut sanoa takaisin. Kuutamolaine oli huomannut hänen läsnäolonsa ja jos hän alkaisi tiuskia Virnakukalle, Kuutamolaine inhoaisi häntä yhä enemmän. Talvikkitakku muljautti vihreitä silmiään ja lähti kulkemaan partion perimmäisenä. Naaras oli oppinut kantapään kautta, että Pohjaharha arvosti partioissaan hiljaisuutta. Siispä nelikko kulki hiljaa ja antoi linnunlaulun täyttää koko metsän. Talvikkitakku väräytti korvaansa. Kohta kolli varmaan raportoisi linnuistakin varapäällikölle. “Eivät olleet hiljaa ja keskittynyt pelkästään saaliseläimenä toimimiseen”, naaras pystyi kuvittelemaan Pohjaharhan sanovan. Naaraan vatsaa pisti. Tässä partiossa oli jotain outoa eikä se ollut hiljaisuus. Mutta mitä? Mikä se outo asia oli? Talvikkitakku hölkkäsi naaraskaksikon kiinni ja kurtisti kulmiaan. Virnakukka ja Kuutamolaine, siinäpä se! Naaraat eivät kävelleet toisissaan kiinni, vaan pitivät välimatkan. Virnakukkakin keskittyi saaliseläinten etsimiseen ja se jos jokin oli outoa. Yleensä naaras ei malttanut pitää tassujaan erossa Kuutamolaineen turkista. Mutta nyt ilmapiiri oli viileä. Innostus kihelmöi Talvikkitakun tassuissa. Rakoiliko heidän rakkaus? Taisi rakoilla! Talvikkitakku päätti, että työntäisi nenänsä mahdollisimman syvälle tähän soppaan.

Iltapartion palattua leiriin kuutamo oli jo noussut korkealle ja lämmin ilma oli vaihtunut viileään. Naaras oli saanut kiinni jopa kaksi jänistä, jotka olivat löytäneet tiensä tuoresaaliskasaan. Eloklaanilaisilla oli onnenpäivät, kun hän oli siunattu näin nopeilla koivilla! Talvikkitakku suuntasi välittömästi suoraan soturien pesään ja lysähti kyljelleen omille, tutuille pesäsammalilleen. Naaras venytteli laiskasti koipiaan ja pian pesän täytti naarassoturin suusta tuleva kuorsaus.

Pieni supina tunkeutui Talvikkitakun uniin ja lopulta naaras havahtui herelle. Ja hän oli juuri nähnyt unta mehevästä ahvenesta! Talvikkitakku mutristi suutaan. Kuka hänet oli kehdannut herättää? Naaras huomasi Tupsuturkin ja Kiurusulan, tuoreiden sotureiden, supisevan keskenään. Naaras pyöräytti silmiään. Olisivat menneet vaikka aukiolle supisemaan! Talvikkitakku vilkaisi pesän suuaukolle ja huomasi auringon paistavan kirkkaasti. Oliko hän nukkunut näin pitkään? Häpeä välähti Talvikkitakun kasvoilla ja naaras purki ärsyyntymisensä nuoreen naarassoturiin.
“Ihan sama”, punaturkkinen mutisi ja nousi ylös. “Kerta sinä herätit minut, niin saat lähteä kanssani katsomaan löydämmekö jotain saalista.” Siitä oli ikuisuus, kun Talvikkitakku oli suoraan herättyään lähtenyt metsälle. Nuorempana Talvikkitakku oli ollut todella tunnollinen ja käyttänyt kaiken vapaa-aikansa Eloklaanin palvelemiseen, mutta ne ajat olivat vaihtuneet jekkuihin ja omiin temppuihin. “Tule jo!” Talvikkitakku tiuskaisi, kun Kiurusulka ei ollut heti noussut ylös. “Et sinä varmaan saanut nimeäsi laiskottelusta”, Talvikkitakku mutisi. Jos hän ei olisi ollut niin pahalla tuulella, Kiurusulan kanssa olisi varmaan ollut ihan mukavaakin keskustella. Olihan Talvikkitakku aikaisemmin päättänyt hankkivansa uusia ystäviä. Virnakukan kanssa partiointi ja huonot yöunet olivat kuitenkin saaneet hänet unohtamaan aikaisemman tavoitteensa. Talvikkitakku ravisteli päätään saadakseen viimeisetkin unihiekat karisemaan silmistään ja suuntasi sitten aukiolle. Naaras räpytteli silmiään auringon häikäistessä. Tämäkin vielä, punaturkkinen ajatteli hieman happamana. Koko päivä tuntui alkaneen surkeasti ja tästä puuttuisi vain se, että Virnakukka ilmestyisi jostain nurkan takaa.

//Kiuru?

Perhopuron kysymys nauratti Tupsuturkkia. Tietäisipä naaras, että mikään vesi ei ollut hänelle liian kylmää. Tupsuturkki oli päättänyt, että hän uisi vaikka lehtikadon aikana! Olikohan kukaan kissa koskaan ennen tehnyt niin? Jos ei, niin Tupsuturkki olisi ensimmäinen. Kollista tuntui hyvältä ajatella, että hän saattaisi olla jossain asiassa ensimmäinen tai hyvä. Tupsuturkki ei nimittäin lukeutunut klaanin itsevarmimpien kissojen joukkoon, mutta uidessa kolli tunsi olevansa elementissään. Aina ennen veteen pulahtamista kolli jätti murheensa rannalle. Vedestä noustaessaan hän yritti olla ottamatta niitä enää takaisin harteilleen. Tupsuturkki vilkaisi Perhopuron kaunista, ruskeahtavaa turkkia ja hymyili ujosti. Kolli tunsi poskiensa kuumenevan ja käänsi katseensa äkkiä pois. Keskity uimiseen Tupsuturkki, keskity, kollikissa hoki itselleen ja pulahti veteen. Viileä vesi sulki Tupsuturkin syleilyynsä kuin pehmoisa sammalpeitto. Kollikissa potkaisi muutaman vedon eteenpäin ja antoi veden kannatella itseään. Jokainen veto tuntui entistä kevyemmältä. Vesi oli kollille todella kuin toinen koti. Tupsuturkki vilkaisi Perhopuroon, joka oli uinut hieman lähemmäksi. Auringonsäteet osuivat naaraan turkkiin ja saivat sen kiiltelemään kauniisti. Kolli käänsi katseensa taas kiireellä pois. Ei ollut soveliasta tuijottaa.
“Vesi ei ole yhtään kylmää”, valkoharmaa naukaisi, kun ei enää yhtäkkiä keksinytkään mitään sanoa. Olikohan hän tai kukaan ikinä sanonut mitään yhtä tylsää? Pitiköhän Perhopuro häntä nyt aivan hiirenaivona? Tupsuturkin korvat painuivat nolostuneina luimuun ja keskittyi tutkimaan veden aaltojen mukana kelluvaa lehteä. Olikohan sekin häntä mielenkiintoisempi keskustelukumppani? Perhopuro kuitenkin hymyili pienesti.
“Ei olekaan, se on juuri sopivan lämmintä. Puheistasi päätellen sinä taidat käydä useinkin uimassa?” soturinaaras naukaisi ystävällisellä äänellä. Tupsuturkki nyökytteli ja puntaroi sanojaan. “Aina kun soturien velvollisuudet vain sallivat, haluaisitkohan sinä lähteä kanssani joskus toistekin?” Tupsuturkki kysyi hieman ujosti.

//Perhoinen? 🙂

Hellehehku paini Pörriäistassun kanssa karvat pörhöllä. Kollit päästelivät toinen toistaan hurjempia taisteluhuutoja ja jakelivat iskuja toisilleen. Tällä kertaa kollien paini oli puhtaasti toverillista. He olivat saaneet sovittua välinsä ja kaksikko oli palannut normaaliin. Kun he eivät olleet suorittamassa tehtäviään tai viettämässä aikaa perheensä kanssa, he olivat yhdessä. Hellehehku ei tiennyt parempaa seuraa kuin Pörriäistassu eikä hän kokenut kaipaavansa muita kavereita. Siitä Hellehehkulla ei kuitenkaan ollut epäilystäkään etteikö hän niitä saisi!
“Pörriäistassu, Hellehehku. Olette soturien tiellä, siirtäisittekö leikkinne jonnekin muualle?” kuului vakava nauku. Punaturkkinen nosti päätään ja tapitti Uskolintua leikkisin silmin. Hellehehku yritti miettiä jotain sopivaa kuittia, mutta Uskolintu oli jo kipittänyt tiehensä. “Ilonpilaaja”, Pörriäistassu supatti Hellehehkun korvaan. Kolli nyökytteli. Miksi osa kissoista oli niin vakavia? Suorittivat tehtäviään, söivät, nukkuivat ja ehkä vaihtoivat kieliä. Niin tylsää! Hellehehku oli päättänyt, että hänen elämästään ei tulisi koskaan noin tylsää. Hellehehku kampesi Pörriäistassun päältä ja siirtyi sukimaan turkkiaan, kylki vasten Pörriäistassun omaa. Hyvän painimatsin tunnisti siitä, että turkki oli mennyt sotkuun ja tassut pölyyn.

Suunnilleen kuu takaperin kollit olivat siirtäneet Eloklaanin hajumerkkejä Kuolonklaanin puolelle ja vaikka he molemmat seisoivat ideansa takana, Korppitähti ei ollut ilahtunut. Hellehehku oli ehtinyt saada oman soturinimensä, mutta hän joutui edelleen suorittamaan oppilaiden tehtäviä Ahvenvirran nauttiessa vapaudesta. Pörriäistassun nimitys taas oli siirtynyt kuulla. Tieto rangaistuksesta oli levinnyt nopeasti ja monet kissat olivat suhtautuneet kollin temppuun nuivasti.
“Meidän pitäisi keksiä taas jotain siistiä! Saisitpa sinä soturinimesi nopeasti…” Hellehehku huokaisi dramaattisesti ja valahti lötköksi. ”Ehkä me saamme pian omat oppilaat ja sitten olemme askeleen lähempänä varapäällikkyyttä! Ajattele kuinka hienoa olisi saada oppilaat samaan aikaan, se vasta olisikin jotain!” Hellehehku haaveili silmät kirkkaasti loistaen. Kolleilla oli yksi yhteinen, suuri tavoite ja se oli klaanin johtaminen. Molemmat heistä halusivat päästä päälliköksi, suureksi sellaiseksi. Kolli räpäytti silmiään. Hän tekisi vielä perheensä ylpeäksi ja sitten Kuolonklaani ei enää ikinä ryttyilisi Eloklaanille!

//Pörtsiii?? 😮

Kyyristelin kivellä vähän leirin ulkopuolella. Emoni ja sisareni menivät jossain vaiheessa ohitseni, sanoisin. Toki minun huomioni oli paljon tärkeämmissä asioissa kuin maallisissa kulkemisissa; lempietanoillani oli kilpailu, ja minun piti pitää katseeni tiukasti siinä, sillä kaikki saattoi olla ohitse silmänräpäyksessä. Salama ja Tuuli, ne olivat niiden nimet. Veljeni, Muurahaistassu oli nälvinyt minua usein etanoistani. Sanoisin. Mutta rehellisesti sanottuna minua ei kiinnostanut pätkän vertaa, sillä minun etanani olivat kaikkein parhaat etanat. Tai siis, emoni oli kertonut minulle, että Muurahaistassu oli kiusannut siskoani, Rusakkotassua, mutta minä en ollut huomannut mitään. Jos ei laskettu niitä kertoja, kun hän oli kaatanut minut maahan, tai peittänyt minut milloin milläkin, tai yrittänyt murhata etanoitani. Mutta nuo kaikki kerrat olivat vain hyviä uusia tapoja filosofioida. Joten kuin emoni kysyi, oliko hän kiusannut minua, vastasin ei.
“Erhetassu?” Kehrätassun kysymys tuli yhtäkkiä.
“Seis!” sanoin nostamatta katsettani etanoistani. “Älä tallaa etanoitani, kiitos.” hieman vanhempi naarasoppilas vinkaisi ja hypähti taaksepäin nähdessään Salaman ja Tuulen. Huomasin, että Kehrätassu istahti vastapäätä minua. Normaalisti olisin pyytänyt häntä poistumaan, sillä en pitänyt liiasta yleisöstä etanakisoissani, se herätti usein liikaa huomiota, mutta aistin naaraan olevan hieman allapäin, joten annoin hänen vain olla siinä. Salama ja Tuuli tulivat maaliviivalle rinta rinnan, mutta Tuuli oli hieman edempänä.
“Tuuli voitti!” sanoin iloisesti. Minä todella pidin etanoistani.
“Hei Erhetassu?” Kehrätassu kysyi ja nostin katseeni.
“Niin?” kallistin päätäni hieman, odottaen naaraan sanovan jotain.
“Miksi pitän etanoista niin paljon?” hän kysyi ja minun teki mieli naurahtaa hieman.
“No ne ovat söpöjä, ja niillä on tosi hyvä elämänfilosofia, ne ovat paljon aidompia kuin kissat. Oi, ja niiden kisat ovat lempikatsomistani!” huudahdin ja annoin samalla Salamalle ja Tuulelle lehtiä syötäväksi. Kehrätassu hymähti. Nyt nostin katseeni ja kallistin päätäni.
“No, oliko sinulla jotain asiaa?” kysyin hiljaa.
“Ei oikeastaan, tahdoin vain virkistää itseäni hieman, ja huomasin sinut, joten ajattelin tulla juttelemaan”, Kehrätassu kohautti olkiaan.
“Öh.. Vai niin”, en ollut oikein hyvä juttelemaan, mutta halusin yrittää, sillä en tahtonut olla töykeäkään. “No, mistä tahtoisit puhua?” kysyin hieman hermostuneesti.

Auringon lipuessa hitaasti eteenpäin päätin livahtaa pois hieman kiusallisesta tilanteesta.
“Suo anteeksi, minun on vietävä Salama ja Tuuli turvaan ennenkuin mustarastaat alkavat metsästää”, tokaisin ja lähdin sisälle leiriin napaten etanani mukaani. Tunsin Kehrätassun katseen turkissani vielä jonkin aikaa, ja se teki oloni hyvin hermostuneeksi ja hieman syylliseksikin, jättää toinen noin vain yksin istumaan, mutta keskustelumme oli ollut hyvin hermostuttava ja sen lisäksi kissa selviäisi illan ja yön yli yksinkin, etana ei, joten minun oli vietävä ne turvaan. Kätkin kaksi vauhtietanaani oppilaidenpesän aivan reunassa, minun petini vieressä olevaan pieneen koloon ja menin sitten vielä leirin keskustalle katselemaan auringonlaskua, joka oli uskomattoman kaunis. En tosissaan ymmärtänyt, miksi muilla kissoilla oli välillä niin vaikeaa, mikseivät he voineet vain nauttia elämän pienistä asioista. Mutta minä pystyin, ja se oli minusta todella mukavaa. Halusin elää kuten etanat; hitaasti, yksi päivä kerrallaan, yksi hetki kerrallaan. Se oli minun suunnitelmani selvitä elämästä, ja minun mielestäni se oli tosi hyvä sellainen.

Pohjaharha seurasi sivummalta, miten Hiilihammas nelisti muun partion ja maassa lojuvan kuolleen erakon luota mustavalkean ruumiin luokse. Kauhu välittyi jo kaukaa tummanruskean soturin katseesta, kun hän katsoi elotonta kumppaniaan. Korppitähti oli kuollut, tai ainakin menettänyt yhden hengistään. Välittömästi Pohjaharha alkoi silmäillä tarkkaavaisesti ympäristöään. Jos erakko oli kuollut, oli mahdollista, ettei se ollut tappanut Korppitähteä. Tälläkin hetkellä partiota saattoi vaania erakkojoukko, jota he eivät olleet veren rautaisen hajun läpi havainneet. Sivusilmällään Pohjaharha huomasi, miten Korppitähden ruumis alkoi nytkähdellä. Päällikkö oli palaamassa takaisin elävien kirjoihin Tähtiklaanin luota. Ikävä muisto alle puolen kuun takaisesta yöstä palasi Pohjaharhan mieleen. Hän ei voinut olla ajattelematta miten onnekas Hiilihammas oli, kun sai kumppaninsa takaisin vielä kuolemankin jälkeen. Pohjaharha toivoi, että hänen isälläänkin olisi ollut päällikön yhdeksän henkeä kuolemanhetkellään.
”Korppitähti”, Pohjaharha naukui kävellessään päällikön ja tämän kumppanin luokse, samalla yhä vilkuillen ympärilleen. Mustavalkea päällikkö kohotti väsyneen katseensa valkeaan soturiin.
”Montaako erakkoa vastaan sinä taistelit?” valkea kolli kysyi. Korppitähti näytti ensin hämmentyneeltä, mutta vastasi sitten:
”Yhtä. Hänet on löydettävä ja pian.” Hiilihammas laski kuononsa päällikön lavalle.
”Ei hätää, me löysimme hänen ruumiinsa tuolta”, tabbykuvioinen soturi naukui ja viittoi kuonollaan erakon ruumiin suuntaan. Pohjaharha tunsi hienoista huojennusta siitä, ettei klaani todennäköisesti ollut juuri nyt välittömässä vaarassa.
”Meidän on vietävä sinut parantajan pesälle”, Aurinkoroihu liittyi keskusteluun. Ilman vastaväitteitä Korppitähti myöntyi lähtemään muun partion mukana takaisin kohti leiriä.

//Hiili?

Leimusilmä kuunteli kun Laventelitaivas lopulta purkautui asiasta, joka selvästi oli kaihertanut tämän mieltä. Parantajakolli oli soturinaaraan kanssa samaa mieltä siitä, että Kuolonklaani pitäisi panna vastuuseen teoistaan, mutta parantajana hänestä tuntui että hänellä ei ollut oikeutta vaatia moista. Hänen olisi kuulunut pysyä ulkopuolisena klaanien välisistä kahinoista, mutta kivulias menneisyys rajanaapurin kanssa teki siitä vaikeaa. Sodan jälkeen Kuolonklaani oli vanginnut hänet, entisen mestarinsa Liljatuulen sekä silloin klaanin päällikkönä toimineen Meden pitkäksi aikaa ahtaaseen pesään, ennen kuin Tähtiklaani oli lähettänyt pelastajat heidän avukseen. Kuolonklaani oli kuitenkin ennättänyt teloittamaan Liljatuulen ennen pelastajien tuloa, eikä Leimusilmä oikein koskaan ollut pystynyt käsittelemään asiaa kunnolla. Yksi asia oli kuitenkin varma, ja se oli se, että Kuolonklaani ja kuolonklaanilaiset tiesivät ainoastaan ongelmia.
*En voi ymmärtää, miksi esi-isät haluavat väkisin pitää meidät rajanaapureina*, parantaja ajatteli mielessään ja väänteli häntäänsä. *Kuolonklaani ja Eloklaani ovat kuin tuli ja vesi – meitä ei ole luotu tulemaan toimeen. Mitä hyötyä on iän ikuisesta veren vuodatuksesta ja kaunan kannosta kummallekaan klaanille?*
“Olet oikeassa”, Leimusilmä sanoi lopulta ja kiinnitti voikukkien parissa ähertävän Laventelitaivaan huomion. “Heidän pitäisi vastata teoistaan. Mutta jos jotakin olen oppinut elämäni aikana, niin sen, että kaikkiin asioihin ei voi aina vaikuttaa. Vaikka kuinka haluaisimme laittaa Kuolonklaanin vastuuseen Väärävarjon kuolemasta, se ei tuo häntä takaisin. Ja se jos mikä tuntuu epäreilulta.”

//Laventeli??

Väsyttävän aamun jälkeen olin mennyt kohti klaanin tuoresaaliskasaa. Olin kuullut kotkasta, minkä jokin klaanin oppilaistamme oli napannut. Katsoin kohti saaliita, siinähän se puolisyötynä köllöttikin. Kumarruin nappaamaan siitä palasen, sillä kuka nyt ei haluaisi maistaa kokonan uutta saalista!?
Istahdin alas niin, että paahtava aurinko ei polttanut turkkiani ennen kuin päivä oli alkanut. Asetin ateriani eteeni aloittaen syömisen. Nappasin kotkan lihasta suuhuni palasen, mutta huomasin sen olevan melko sitkeää. Maku ei tietenkään olut paha, mutta kotkan veri maistui hieman elaisilta kuin muiden eläinten veri.
Viimeistelin ateriani ja vein sulat pesäni pehmikkeeksi. Sen jälkeen suuntasin Nopsaliekin partioon, mihin hän oli minut kysynyt mukaan.
”Hei, miten sinulla menee?”, tassutin Nopsaliekin viereen odottaen muita partioon lähtiöitä. Nopsaliekillä oli minusta hyvää mestarin ja johtajan ainesta, hän kouluttaisi oppilastaan varmasti kunnon soturin. Kollihan ei koskaan ollut pahantuulinen, hän tuntui pitävän minua pinnalla omien tunteitteni syövereissä.
”Ihan hyvin, entä sinulla?” Nopsaliekki hymyili minulle, kun ohjasi partion ulos leiristä kohti nummia.

//Nopsa?
//Yritetänpäs nyt sitten taas tsempata vähän tarinoiden pituuksissa, kun Tyrni vei kaikki mehut XD

Nopsaliekki oli ilmeisesti kannellut huonosta käytöksestäni Uskolinnulle, sillä tummanharmaa kolli oli ottanut selvästi asiakseen kouluttaa minua kahden kesken seuraavien kuiden aikana. Se sopi minulle, sillä en tuntenut erityistä vetoa harjoitella yhdenkään toisen oppilaan kanssa. Kaikki minun ikäiseni olivat aivan typeriä ja lapsellisia.
“Rusakkotassu”, Uskolintu naukui, “Painan selkääsi hieman. Koita korjata asentoasi luonnollisemmaksi.”
Mestari painoi selkääni kuin oli sanonutkin ja päästin takajalkani rennoiksi. Vaanimisasentoni laskeutui yllättävän lähelle maata ja tunsin kuinka lihakseni pääsivät liikkumaan helpommin. Asentoa oli myös helpompi pitää.
“Hienoa, koita hiipiä tuota puunjuurta kohti ja loikkaa. Muista käyttää takajalkojasi kuten opetin aikaisemmin”, soturi ohjeisti pitäen edelleen käpäläänsä selälläni. Kun hän nostaisi sen, saisin mennä. Niin Uskolintu oli minulle opettanut ohjeiden kuuntelemisen.
Käpälä nousi, mutta pidin asentoni kasassa. Hiivin hitaasti eteenpäin katse kiinnittyneenä puunjuureen, joka minun tuli saalistaa. Kuvittelin sen suureksi kotkaksi. Sellaiseksi, jonka Muurahaistassu oli napannut.
Asettelin tassujani pitäen samalla silmällä maata, jotten naksauttaisi yhtäkään oksaa tai lehteä tassuni alle ja säikäyttäisi samalla saalistani. Kun valmistauduin loikkaamaan, heilutin takapäätäni hieman ja levittäydyin sitten suureen loikkaan. Kiisin ilmassa ja tartuin mielikuvituskotkan niskaan.
“Hienoa työtä”, Uskolintu kehui ja loikki luokseni, “Emmeköhän me voi nyt harjoittaa taitojasi ihan käytännössä.”
“Voimmeko mennä joelle? Jooko, jooko, jooko!! Emo lupasi opettaa minulle kalastusta, mutta haluan yllättää hänet ja osatakin kaiken jo kun hän vihdoin vie minut metsään!” hihkuin tömistellen jaloillani maata. Innostus vei minut aina mukanaan, enkä osannut hillitä käyttäytymistäni.
“Hei, lopeta tuo. Säikytät kaikki saaliit”, Uskolintu naukui terävästi ja laski häntänsä lavoilleni, “Ja mitä jokeen tulee: ei tällä kertaa. Saalistetaan nyt maalla. Pääset vielä kalastamaankin, lupaan sen.”
“Höh…” puhahdin, mutta säntäsin aluskasvillisuuteen kuitenkin riemuissani. Saisin saalistaa ihan itse! En tarvinnut mitään typerää Solatassua parikseni. Nuuhkin ilmaa ja kevensin askeliani, jotta terästäisin mahdollisuuteni saada kiinni jotakin.
Pian sainkin vainun vesimyyrästä! Lähdin mahdollisimman hiljaa, mutta nopeasti sen perään. Mutkittelin aluskasvillisuudessa kunnes pian olin pienen puron lähellä. Näin kohteeni sen toisella puolella.
Uskolintu hoki aina muistamaan tuulensuunnan. Nyt oli kuitenkin varsin tyyntä. Tiesin kuitenkin vesimyyrän haistavan minut, jos en olisi varovainen. Hiivin hiljaa kohti eläintä. Tuulen täytyi puhaltaa siitä minun suuntaani, sillä miten muuten minä sen olisin haistanut?
Laskeuduin vaanimisasentoon ja korjasin sen sellaiseksi kuin Uskolintu oli näyttänyt. Jos saisin tämän eläimen kiinni, kuuluisi siitä kiitos Uskolinnulle! Vihdoin ja viimein olimme tajunneet korjata suuren virheen vaanimisessani.
Asettelin käpäläni yhtä varoen kuin puunjuurta vaaniessani ja loikkasin. Vesimyyrä ei ehtinyt varmaan edes nähdä mikä sen kimppuun iski, kun olin jo katkaissut siltä niskat. Puro oli kuitenkin ollut juuri edessäni enkä välttynyt loikkani seurauksena märältä turkilta. Kikatin ja pudistelin vettä karhealta vettä hylkivältä suojakerrokseltani.
“Erinomaista!” Uskolintu kehui. Hän oli kiertänyt eteeni aivan hiljaa, joten minulle tuli yllätyksenä että hän oli edes nähnyt koko tempun.
“Kiitos! Minusta tulee koko klaanin paras saalistaja, vai mitä?” uhosin laskettuani saaliini mestarini käpäliin. Uskolintu naurahti huvittuneesti.
“No yksi parhaista ainakin”, hän kannusti ja nosti saaliin suuhunsa. Viitottuaan hännällään leirin suuntaan hän lähti johtamaan minua. Päiväunet kelpaisivat nyt hyvin! Olin oppinut hienon taidon, eikä mikään tulisi enää koskaan minun saalistamiseni tielle!
Matkalla leiriin mieleeni juolahti hyvä ajatus. Voisin viedä vesimyyräni näytille Rajutassulle ja vihdoin lähestyä kollia oikeasti. Ehkä pienellä lahjalla hän suostuisi ottamaan minut ystäväkseen ja meistä tulisi voittamaton pari! Muurahaistassu varmasti kadehtisi itsensä kalpeaksi. Vanhemman oppilaan kanssa ystävystyminen voisi myös nostaa arvoani emoni silmissä. Silloin hänellä olisi oikeasti jotain, mistä olla ylpeä, vaikka olinkin täynnä pelkästään hyviä puolia jo alkuunkin!
Leirin sisäänkäynti häämötti jo aivan edessämme. En malttanut odottaa, että saisin laitettua suunnitelmani aluilleen. Kun olisin läheinen Rajutassun kanssa, ehkä muut oppilaat ja nuoret soturit myös juttelisivat minulle. Silloin voisin näyttää heille kaikille kuinka hyvä minä olin kaikessa! Olin varmasti jo montaa vanhempaa kissaa paljon taitavampi, sillä ei ollut mitenkään mahdollista että kaikkien näiden kuiden aikana en ollut oppinut mitään ylpeilemisen arvoista, eihän?

Avasin silmiäni. Kylkeni kipu oli hellittänyt, vaikkei kuitenkaan kokonaan kadonnut. Pian Leimusilmä huomasi heräämiseni ja käski minun pysyvän pedissäni. En tykännyt kollin tavasta huolehtia muista. Miksi hän sai päättää sen, mitä me teemme?
En ollut koskaan pyörtynyt aijemmin. Tämä oli varmasti erittäin epähyväksyttävää muiden mielestä! Enhän minä kotkan nappaamisen jälkeen voinut noin vain pyörähtää maahan. Eikai Rusakkotassu nähnyt?
”Sait muutaman haavan taistellessasi. Taisit menettää liikaa verta haavoistasi. Onko sinulla nyt parempi olo?” Leimusilmä katsoi minua huomaavasti ja eriskummallisen isämäisesti. Nyökkäsin pienoisesti, niin ettei koko kehoni huutanut kivusta, mutta kuitenkin niin, että muut näkivät.
Kolliparantaja haki minulle jonkinlaisia siemeniä. Hän käski minun ottavan niistä muutaman, sillä ne kuulemma rauhoittivat mieltä ja kipuja. Nuolaisin siemenet parantajan tassulta vastahakoisesti.
Sädesäihke katsoi ympärilleen, eikä tuntunut kiinnittävän minuun lainkaan huomiota. Hän saattoi vain olla kateellinen minun taidoista, mutta liian pelokas puhumaan siitä. Yritin saada hänen huomion heittämällä muutaman kiven tämän eteen, mutta mikään ei tuntunut tepsivän.
”Sädesäihke? Voimmeko harjoitella taistelua huomenna? Tänään sain vain saalistaa”, katsoin Sädesäihkettä suoraan silmiin samalla kääntäen päätäni. Kivuista huolimatta oikea soturi taistelisi kuolemaan asti. Ja minähän olin jo melkein oikea soturi!
//Säde?
//Erittäin sekava klo 21.30 illalla nopea sutaisu eilen yli //10km kävelleeltä väsyneeltä Soturikissalta XD

Olin juuri saanut ilta-ateriani syötyä ja viikset puhdistettua, kun silmäni osuivat Kastesulkaan. Sinikilpikonnakuvionen naaras lysähti jotenkin uupuneen oloisena kyljelleen sotureiden pesän edustalla. Kurtistin kulmiani huolestuneena; nyt tyttärelläni oli jokin huonosti. Nousin ylös ja tassuttelin rauhallisesti hänen luokseen, jääden seisomaan hänen viereensä. Kastesulan silmät olivat kiinni.
”Unillako jo olet?” kysyin lempeällä äänellä. Soturi havahtui katsomaan minua, ja asetuin hänen viereensä vatsalleni.
”Tekisi mieli olla”, hän hymähti.
Katselin häntä pehmeästi, ilmeellä joka kertoi että jatka vain jos haluat. Kastesulka huokaisi – niin syvään, että nyt tiesin todellakin jonkin olevan vialla. Tämä osapuoli kahdesta pennustani ei juuri koskaan ollut huonolla tuulella. Mutta silloin kun niin oli, se oli jotakin niin syvää ja intensiivistä että se tuntui pursuavan ulos hänestä. Minun teki pahaa katsoa Kastesulkaa niinä hetkinä koska tiesin, etten voinut ottaa hänen tuntemiaan asioita pois hänestä. Hän vain oli niin tavattoman herkkä tuntemaan kaiken… Kuinka hän oikein kesti sen? Tai ehkei hän kestänytkään. Joskus huonoina päivinään minua suorastaan pelotti, että naaras hajoaa kaiken tuntemansa alle. Hän oli aina tuntunut imevän itseensä kaiken, toisten tunteet ja värit. Jo pentuna.
”Onko minussa jotakin vikaa?” Kastesulka kysyi yhtäkkiä.
Käännähdin yllättyneenä katsomaan häntä. Jotakin vikaa? Voi ei, rakas Tähtiklaani.. jos joltakin tyttäreni pystyt säästämään, säästä hänet tuolta ajatukselta, ajattelin. ”Ei ole ja tiedät sen itsekin.” Kosketin hänen kuonoaan omallani rakastavasti kehräten. ”Olet vain tavallista herkempi. Tunnet kaiken ja kuulet kaiken mutta se on sinun vahvuutesi, jonka Tähtiklaani on sinulle antanut.”
Soturi kertoi minulle tilanteensa. Minua totta kai harmitti hänen puolestaan Ropinaroihun käytös. Saatoin kuitenkin myös ajatella, ettei tulinen naaras ollutkaan ehkä tarkoittanut pahaa. Hänen sävynsä vain oli tietynlainen ja toisinaan hän vain kuulosti tylyltä tarkoittamatta olla sitä.
”Siskosi on nimensä veroinen, minä tiedän kyllä”, kehräsin ja katselin sinistä taivasta. ”Toisinaan hän on täynnä kiukkua, mutta tiedät että olet hänelle yksi tärkeimpiä kissoja. Ei hän varmastikaan tarkoittanut loukata sinua.”
Kastesulka hymähti jotakin. Hymyilin hänelle lempeästi, kun havaitsin pienen piristymisen hänessä. Miten olinkaan voinut saattaa maailmaan kaksi niin ääripäistä kissaa? Ajattelin Varjoliekkiä rakkaus rinnassani leimuten. Häneltä tuli tietyt piirteet, minulta toiset. Olimme siis täydellinen pari ja meidän pentumme olivat täydellisiä yksilöitään.

Makasin kerälle kietoutuneena makuualusillani sotureiden pesässä. Oli aamuvarhainen, valo sattui väsyneisiin silmiini ja auki pitäminen sai ne polttelemaan. Pidin ne siis kiinni toistaiseksi ja yritin olla kuin en olisikaan, kun pari klaanitoveria hipsi ohitseni aamupartioon, jonne minunkin oli määrä mennä. Olin nukkunut melko huonosti, levottomasti siis. Minua vaivasi, kun toisten kissojen kokemat tunteet iskivät minuun aina kuin jäinen piikki. Olin edellisenä päivänä ollut Ropinaroihun kanssa lenkillä. Olin nauttinut yhteisestä ajastamme ja hyrissyt onnesta, kun olimme intoutuneet hippaleikkiin niin kuin pentuaikoinamme. Mutta sen päätteeksi hän oli vastannut minulle niin tylyn kuuloisesti että pahastuin, vaikken sitä hänelle sanonutkaan. Olin vain kysynyt häneltä, ajatteliko hän tulla leiriin aterioimaan ajatuksena, söisimmekö yhdessä. Mutta sain olon, että kysymykseni lähinnä kiukutti häntä jostain syystä.
Nyt raahauduin väkisin ulos leiristä muun partion hännillä. Väsymys painoi jalkojani ja teki pääni sumuiseksi. Sain jopa Kuuhohteelta kysyvän katseen, kun olin kävellä häntä päin. Onneksi hän oli yksi klaanimme ystävällisimmistä kissoista, mutta silti koin huonoa mieltä kun tunsin olevani häiriöksi pelkällä läsnäolollani. Helpotus valtasi minut kun palasimme takaisin leiriin.

Päiväni ei ollut yhtään parantunut kohti iltaa mennessä. Minua edelleen harmitti siskoni tuikea käytös. Hän oli vastikään parantunut viheryskästä ja olin kiitollinen hänen tervehtymisestään – Tähtiklaanille, parantajille, kuka ikinä siitä olikaan vastuussa. Mutta toisinaan minusta tuntui oudolta.. ikään kuin olisi parempi jos osaisin napsauttaa tunteeni sammuksiin. Tämä tällainen oli kovin raskasta; tuntea kehossaan kaikki negatiiviset tunteet, sävyt toisten kissojen puheessa ja jopa katseessa. Toisinaan se tuntui siltä, kuin joku olisi huitaissut minua käpälällään kasvoihin täydellä voimalla. Vai oliko vika minussa? Koinko, tunsinko itse vain kaiken liian voimakkaasti? Jos olin iloinen, tuntui aina että ilo pirskahteli ääriviivojeni läpi eikä pysynyt hallinnassa. Jos olin surullinen tai vihainen, joista kumpikin oli harvinaista, sisukseni tuntuivat kietoutuvan umpisolmuun. Mieleni meni jumiin ja minulla kesti aina palautua sellaisesta. Lysähdin uupuneena kyljelleni röhnöttämään soturien pesän edustalla. Siihen kohtaan paistoi ihanasti aurinko, kuin se olisi yrittänyt piristää minua. Suljin silmäni ja huokaisin. Tuntui kuin olisin käyttänyt kaikki voimani toisten tunteiden tuntemiseen, vaikka päinvastoin juuri nyt olisin antanut kaikki voimani itseni suojelemiseen toisten tunteilta.

Läiskyteltyäni vedessä sydämeni kyllyydestä päätimme palata emoni kanssa leiriin. Juttelimme matkalla ja minusta tuntui, että emo oikeasti ymmärsi ja että tätä kiinnosti kaikki kertomani! Emme kuitenkaan voineet viettää koko iltaa leikkimällä vedessä ja harjoittelemalla uimista.
Palattuamme leiriin painuin pehkuihin tyytyväisenä. Päivä oli ollut kerrassaan uuvuttava eikä ajatus hyvistä yöunista todellakaan pitänyt minua poissa pesästä.

Aamun valjettua Uskolintu pyysi minua liittymään Nopsaliekin ja Solatassun saalistusharjoituksiin. Hän kertoi, että minun oli tärkeää saada kokemusta myös toisten sotureiden ohjauksessa olemisesta. Olin suostunut, koska vaikka toki pidin mestaristani halusin myös tutustua ja viettää aikaa muiden klaanitovereideni kanssa.
Halusin myös näyttää näille millaiseksi minusta oli! Loputon taistelu veljeni ja minun välilläni ei tulisi loppuun, joten minun täytyisi ottaa oman statukseni nostaminen omiin käpäliini.
Matka sujui hiljaisissa merkeissä, kun ujohkon oloinen Solatassu näytti olevan täysin omissa ajatuksissaan ja Nopsaliekki taas keskittyi vakaasti partion johtamiseen. Itse puhkuin intoa näyttää mihin minusta oli. Kujekullan pennuista minä ansaitsin suurimman kunnian.
“Noniin”, Nopsaliekki naukui ja pysäytti meidät hännän heilautuksella. Kurkistelin Solatassun takaa innoissani. Halusin kuulla mitä Nopsaliekillä oli sanottavana ja halusin kuulla sen nyt.
“Haistatte varmasti tuon, Rusakkotassu. Saat kunnian ensimmäiseen saaliiseen”, Nopsaliekki kuiski viittoillen samalla hännällään suuntaa, josta hiiren myskinen haju tuli. Tuuli puhalsi meitä kohti ja olin varma, että tämä olisi helppo nappaus! Nyökkäsin ja lähdin kohti saalista.
“Odota, kuuntele loppuun”, Nopsaliekki kuiskasi, mutta liian myöhään. Olin jo loikannut kiinni hiireen. Läpsäytettyäni käpäläni yhteen äänekkäästi hihkaisin ja avasin ne purrakseni hiireltä hengen pois. Se ei kuitenkaan ollut jäänyt käpäliini vaan vilisti jo kaukana tavoittamattomissani. Sen kadottua kauas saniaisten sekaan ärsytys ravisteli minua ja kasvoilleni nousi närkästynyt ilme, kun kuulin Nopsaliekin äänen.
“Olisit odottanut ohjeitani”, hän torui. Ei hän vaikuttanut vihaiselta kuitenkaan, mutta sanat iskivät sisimpääni ja saivat vihani vieläkin suuremmaksi.
“Kyllä minä osaan jo hiiriä saalistaa!” tiuskaisin takaisin ja purin hampaitani yhteen, kun soturin sanat saivat silmiini kihoavat kyyneleet oikein kivistämään. Pudistin päätäni ja räpyttelin kyyneleet pois.
“Virheitä sattuu. Etsitään toinen, mutta pidä huolta että kuuntelet ohjeet loppuun rauhassa”, Nopsaliekki vastasi ja kiersi häntänsä lavoilleni kuljettaakseni minua eteenpäin. Jatkoimme matkaa hiljaisesti, mutta en voinut vastustaa kiusausta kertoa miten oma mestarini oli minua kehunut. Oli kuin suuni ei olisi halunnut millään kysyä aivoiltani saisinko sanoa asiani ääneen. Suuni selvästi teki itse omat päätöksensä.
“Uskolintu on monesti kehunut minua nopeaksi! Olen oikein oiva hiirestäjä hänen mielestään. Se hiiri vain pääsi lipsahtamaan…” nau’uin äänekkäästi katsellen Nopsaliekkiä. Kolli painoi tassunsa suulleni.
“Hiljaa tai et saa tilaisuutta todistaa mestarisi sanoja todenmukaisiksi”, hän naukui, “Säikytät jokaikisen saaliin kauas pois ennen kuin ehdit niitä edes nähdä, jos höpötät tuohon tahtiin.”
“Anteeksi, Nopsaliekki”, vastasin ja painoin päätäni alas häpeissäni. Häpeän lisäksi kuitenkin myös viha ja inhotus itseäni kohtaan saivat minut huokaisemaan tunteiden ylikuormituksesta.
“Haistan oravan”, Solatassun hiljainen lempeä kuiskaus osui korviini. Käännähdin hiljaa ja seurasin naaraan merkkiä katseellani. Nopsaliekki nyökkäsi hyväksyvästi.
“Te voitte yrittää napata sen kaksin”, kolli naukui ja tällä kertaa jaksoin kuunnella koko ohjeistuksen loppuun. Se ei onneksi ollut pitkä saarna, sillä oravan haju veti minua puoleensa.
Kiersin oravan toiselle sivulle kuten Nopsaliekki oli käskenyt, kun Solatassu puolestaan kiersi toiselle. Ilmassa vallitsi keskittyneisyys, kun loikkasin ja säikäytin oravan kohti Solatassua. Punaturkki hypähti ilmaan, mutta väistikin täpärästi Solatassun kynnet vilistämällä karkuun tämän jalkojen välistä.
“Tuo oli sinun syytäsi! Olisit ollut nopeampi niin olisimme saaneet sen kiinni”, ilmoitin närkästyneenä Solatassulle. Tuota ei kuitenkaan näyttänyt suuremmin haittaavan.
“Anteeksi”, hän pahoitteli ja palasi Nopsaliekin luokse kuten minäkin tein hänen jälkeensä. Nopsaliekki hymyili oppilaalleen ja vilkaisi sitten minua.
“Hyvä yritys. Rusakkotassu, olisit voinut odottaa hieman pidempään niin Solatassu olisi päässyt lähemmäksi ja ehtnyt valmistautua kunnolla”, Nopsaliekki ilmoitti kokemuksen terästämällä äänellä. Tällä ei tuntunut olevan estettä mollata minua oppilastoverini edessä. Kulmani painuivat kurttuun ja sähähdin tälle. Oliko Nopsaliekillä jotain minua vastaan? Hän oli niin kauhean kriittinen vain minua kohtaan! Solatassu pääsi kovin helpolla.
Juuri kun olin avaamassa suuni teräviin vastalauseisiin, Solatassu puhui minulle: “Ymmärrän innostuksesi, mutta jos koittaisit hidastaa vauhtiasi hieman voisimme saada jotain kiinni yhdessä. Uskon, että tuollaisen intohimon voi valjastaa esimerkiksi taistelussa ja nopeiden saaliiden kanssa.”
“Hyvin sanottu, Solatassu”, Nopsaliekki kehui oitis kuin Solatassu olisi tehnyt jonkin suurenkin uroteon. En minä tarvinnut ohjausta, Tähtiklaani sentään, toiselta oppilaalta! En ollut tätä kovasti nuorempi, miksi ihmeessä hän kohteli minua kuin pentua konsanaan?

Raivostuttavan partion jälkeen palasimme tyhjin käpälin leiriin. Minä olin kuitenkin saanut matkamuistoksi erittäin pahan mielen ja kaksi uutta kissaa, joista en sitten pitänyt lainkaan. Muurahaistassu tuli oman mestarinsa kanssa leiriin samoihin aikoihin ja mikäpäs muukaan hampaissaan kuin oikea kotka!
Hän kertoi saaneensa sen itse ja vihani kaikkosi kateuden ja uteliaisuuden alle. Vaadin tältä lisätietoja, mutta Kujekulta passittikin veljeni parantajan pesälle. Hän oli selvästi ottanut osumaa saaliiltaan, sillä vuosi verta ympäri leiriä!
Kateus, viha, epäoikeudenmukaisuus ja uteliaisuus kaikki velloivat sisälläni myrskypilvien lailla. Olin niin kuormittunut kaikista tunteistani, etten voinut kuin läksiä pesääni nyhtämään siitä jokaisen sammalen irti yksitellen kynsiäni käyttäen. Kun koko huolella rakennettu sammalpesä oli palasina oppilaiden pesän lattialla, kävin tyhjään kuoppaan nyyhkyttämään. Miksi minä aina epäonnistuin ja miksi minua aina sätittiin kaikesta?! Solatassu oli pilannut sen oravan enkä minä! Silti minua oltiin kuritettu! Eloklaani oli ihan typerä paikka. Epäoikeudenmukainen ja kertakaikkisen typerä!

Noustuani kuopasta keräsin hiljaisena sammalien rippeet kasaan. Homma ei käynytkään niin nopeasti kuin olin luullut ja sain haravoida kynsilläni palasia pesän lattialta vielä pitkään tunteideni rauhoituttua.
“Hei Rusakkotassu”, Nopsaliekki naukui pesän suulta. Mitä asiaa hänellä tänne oli?
“Tarvitsetko apua? Tulin etsimään sinua, sillä halusin kertoa kuinka ylpeä olen tämän päiväisestä. Harjoitusten loppua kohden kuuntelit tosi hyvin ohjeita ja olen varma, että sinusta tulee hieno soturi”, laikukas kolli naukui istahtaen vierelleni keräämään sammalpesäni riekaleita sen entiseen koloon.
“Oikeasti?” kysyin hämmentyneenä ja jopa ehkä loukkaantuneena. Miksi kolli oli tuntenut tarvetta tulla etsimään minut kertoakseen tämän vielä harjoitusten jälkeen? Hänen täytyi luulla, ettei minulla ollut kamalan hyvä itsetunto tai jotakin vastaavaa! Hän oli sitten kerta kaikkiaan väärässä. Minä rakastin itseäni. Olin koko klaanin paras oppilas!
“Sanani tuntuvat ehkä hieman typeriltä kaiken äskeisen jälkeen, mutta todella tarkoitan niitä. Anteeksi etten sanonut aikaisemmin. En vain… en pidä, kun minua ei kuunnella”, hän selitti. Tuhahdin närkästyneesti ja kurtistin kulmiani.
“Eli tulit tänne pahoitellaksesi, koska tiesit sen auttavan sinua itseäsi. Miten huomaavaista!” vastasin ja läimäytin tassullani loput sammalhiput koloon. Nousin ja valmistauduin marssimaan pois paikalta vihaisesti, mutta Nopsaliekki pysäytti minut.
“Tulin pahoittelemaan sinun vuoksesi, en itseni”, hän sanoi edelleen rauhallisen oloisena. Nyrpistin nyt vaihteeksi nenääni.
“Ja minun pitäisi uskoa sinua?” sanoin ja marssin pois jäämättä kuuntelemaan oliko hänellä vielä jotakin muuta sanottavaa. En halunnut kuulla tyhjiä sanoja, jotka Nopsaliekki lausuisi vain auttaakseen itseään. Minua ei sitten kiinnostanut pätkääkään jäisikö tälle huono omatunto! Kelpaisi jäädäkin tuollaisen lannistamisen jälkeen.

Kortetuikkeen sanat kerrassaan järkyttivät minua. Hän oli ryhtynyt kumppaniksi siskoni kanssa. Olin olettanut, että jossain kohtaa kolli löytäisi sopivan naaraan ja perustaisi perheen, mutta siskoni… minun siskoni. Korpikasteen kanssa?
Olin katsellut kaksikon menoa jo jonkin aikaa, mutta en arvannutkaan heidän juttunsa vievän yhtään minnekään. Tunsin sydämeni painuvan alas. Se painoi aivan liikaa ja voi Tähtiklaanin tähden niin teki koko kehoni.
“Onnitteluni”, nau’uin lyhyesti. En voinut peittää äänestäni itkua, joka puski pintaan. En kuitenkaan voinut itkeä parhaan ystäväni edessä, jos en halunnut paljastaa itseäni ja ihastustani. Yritin siis peittää särkyneen sydämeni yllätykseen ja iloon.
“Olen todella iloinen puolestasi”, sanoin ja räpyttelin silmiäni toivoen että kyyneleet kaikkoaisivat. Heilautin päätäni sivuun ja koitin rauhoittaa itseni, josko kehonkielestäni silloin tulisi aidompi. Jäykät liikkeet eivät sopineet iloisiin onnitteluihin, jotka olin jo jakanut. En halunnut jatkaa puhumista, joten laskin päätäni ja katseeni tassuihini ja hymyilin.
“Kiitos. Sanasi merkkaavat minulle enemmän kuin uskotkaan”, Kortetuike naukui ja sai minut vilkaisemaan itseään nopeasti. Katse hänen vihreissä silmissään oli varsin erilainen kuin yleensä. Hän näytti olevan niin täynnä onnea, että ehkä hän ei edes huomaisi kuinka vaikeaa minun oli kuulla moisia uutisia. Jos hän kysyisikin, voisin aina syyttää tunteeni kateuteen. Olinhan miltei samanikäinen kuin Kortetuike ja voisin hyvin olla etsimässä itselleni kumppania naaraiden joukosta, eipä hän sitä voinut tietää.

//Korte?

Muurahaistassun kierrellessä perheensä luona saalistamassa kehuja ja tunnustusta teostaan. Minua suorastaan kuvotti tuon omahyväinen käytöksensä, joten läksin omille teilleni turhautuneesti puhahdellen. Minua ei huvittanut ylpeillä kotkalla yhtään kellekään. Haluisin näyttää olevani parempi kuin oppilaani, arvokkaampi ja kokeneempi.
Loikin pois, vaikka haavojani kivisti ilkeästi. En halunnut näyttää haavoittuneelta, sillä kotka ei ollut ollut minulle vastus eikä mikään. Halusin klaanin uskovan sen täysin.
Parantajan pesän lämpö ja seesteisyys otti minut vastaan lempeämmin kuin mikään tänään. Leimusilmä käännähti ympäri kuullessaan tuloni ja hymyili. Nopealla silmäyksellä kokenut parantaja oli jo selvillä vammoistani.
“Mikä onkaan näiden takana mahtaa ruokkia koko klaanin ja sitäkin enemmän”, kolli naukui virnistäen. Hänellä ei kestänyt kauaa, kun haavat oli jo paikattu. Salvat tekivät yhtä kipeää kuin aina, mutta hammasta purren pysyin hiljaa ja ilmeettömänä.
“Kotka. Saimme sen yhdessä oppilaani kanssa”, kerroin mainitsematta Muurahaistassun nimeä. En halunnut antaa kollille yhtään enempää tunnustusta kuin tämä oli jo saanut osakseen.
Leimusilmä ohjasi minut lepäämään yhdelle sairasaukion pesistä ja otti vastaan Muurahaistassun, joka ylpeänä kertoili saavutuksistaan. Nuolin tassujani ja pesin naamalleni roiskunutta verta pois huolellisesti.
“Sädesäihke, pystytkö auttamaan?” Leimusilmä naukui, kun Muurahaistassu lysähti tajuttomana keskelle pesää. Sanaakaan sanomatta autoin kollia nostamaan oppilaan yhdelle pesistä ja lähdin hakemaan tälle kostutettua sammalta.
Lapani ei tuntunut yhtään niin kipeältä kuin aikaisemmin nyt kun yrtit helpottivat sen tykyttävään kipuun. Tassutin kastelemaan pallon ja palasin se suussani Muurahaistassun pesän viereen. Laskin sammalen hänen suunsa viereen ja nuolin tuon poskea herätellen tätä lempeästi. En antaisi huolenpitoni loppua vain koska Muurahaistassu oli käyttäytynyt niin moukkamaisesti. Sisälläni paloi edelleen isällinen lämpö kollia kohtaan, vaikka tuo olikin tehnyt typeryyksiä.

//Murkku? Säde mököttää Murkulle eikä puhu sille ellei se kysy jotain, sittenkin se saattaa vastata aika lyhyesti.

Oli selvää, että mikä ikinä Varpulaulun mieltä kaihersikin, hän ei ollut halukas puhumaan siitä kanssani juuri nyt. Vaikka osa minusta olisi halunnut kannustaa häntä puhumaan, päätin jättää asian sikseen nyt. Varpulaululla ei ollut mitään velvoitetta kertoa minulle kaikista hänen asioistaan, mikäli hän itse ei halunnut.
Kun ystäväni kysyi, miten minun päiväni oli sujunut, onnistuin hädin tuskin peittelemään innostustani. Samaan aikaan minua jännitti kamalasti, lähes tulkoon yhtä paljon kuin silloin kun olin kertonut Korpikasteelle tunteistani viime yönä – ellei jopa enemmän. Miten Varpulaulu suhtautuisi uutisiin? Olisiko hän iloinen meidän puolestamme? Vaikuttaisiko tämä jotenkin ystävyyteemme?
Ravistelin hermostuneet ajatukset pois mielestäni. Tietenkin Varpulaulu olisi iloinen puolestamme – olivathan hän ja Korpikaste kuitenkin pentuetovereita! Ja mitä tuli meidän ystävyyteemme, se oli niin erityinen ja arvokas, että se ei vähästä murtuisi.
“No”, minä aloitin ääni hiukan värähtäen, “viime yönä minä ja Korpikaste ryhdyimme kumppaneiksi.” Nostin varovasti katseeni Varpulaulun sinisiin silmiin. Kasvoillani väreili vieno, onnellinen hymy. “Halusin kertoa sinulle asiasta ensimmäisenä, koska olet minulle äärimmäisen tärkeä – meille molemmille.”

//Varpu?

Partio suuntasi Koivumetsään päin. Kävelin Pohjaharhan rinnalla partion hännillä mitään puhumatta. Entinen oppilaani otti partioinnin hyvin vakavasti eikä voinut silloin keskittyä jutusteluun. Minun oli ihailtava hänen omistautuneisuuttaan, mutta toisinaan minua huoletti, miten muista eristäytynyt kolli näiden piirteidensä vuoksi oli. Soturilaki ja soturin tehtävät olivat nekin tärkeitä, mutta elämässä oli muutakin.
Jossain kohtaa Pohjaharhaa rikkoi hiljaisuuden aivan yllättäen kysyäkseen, voisimmeko jatkaa keskusteluamme leiriin palattuamme. Kasvoilleni levisi lämmin hymy nyökätessäni myöntävästi valkoiselle kollille.
“Totta kai.”
Sen jälkeen me emme enää vaihtaneet sanaakaan vaan keskitimme huomiomme partioimiseen.
Hiljaisuutta ei kuitenkaan kestänyt ikuisesti. Jossain kohtaa Pohjaharha kohotti kuonoaan tuulta vasten ja värisytti nenäänsä. Minäkin aloin maistella tuulta, ja jännityin havaitessani veren löyhkän. Aurinkoroihu ja Järviloiste olivat pysähtyneet kauempana edellämme tutkimaan jotakin. Jostain syystä minulle tuli paha aavistus.
“Mistä tämä veren haju tulee?” Karvat väreillen lähdin tassuttamaan siihen suuntaan, josta tuuli puhalsi. Kuulin Pohjaharhan hiljaiset askeleet perässäni.
“Hiilihammas, tuolla”, Pohjaharha naukui yhtäkkiä, ja tajusin hänen osoittavan kirjavaturkkista myttyä vähän matkan päässä. Niska jäykkänä hiivin lähemmäksi katsomaan sitä tarkemmin: kyseessä oli kuollut kissa, luultavasti erakko.
“Täällä on ollut taistelu”, naukaisin ääni värähtäen tarkastellessani kissan turkissa olevia vammoja, jotka näyttivät aivan kynnenjäljiltä. Tappoisku oli annettu kaulavaltimon seutuville. Ruumiin luota lähti verivana, joka jatkui ruohikossa aina… Voi ei!
“Korppitähti!” Ääneni oli pelkkä kauhistunut kiljaisu. Ryntäsin erakon ruumiin luota Korppitähden mustavalkoisen hahmon luokse, joka oli lyyhistynyt ruohikkoon koivun juurelle elottomana. Naaraan vaaleanvihreissä silmissä oli sumea, tyhjä katse.
“Ei, Korppitähti! Sinun on herättävä!” Tuupin kumppaniani hädissäni. Ympäri naaraan kehoa oli kynnenjälkiä, ja hänen alleen oli muodostunut kirkas verilammikko. “Sinun on tultava takaisin.” Painauduin hänen kylmältä tuntuvaa turkkiaan vasten ja tuijotin häntä lasittunein silmin.
Silloin tunsin Korppitähden ruumiin nytkähtävän, ja omituinen väristys kulki lävitseni naaraan karvojen aaltoillessa kuin niiden lävitse olisi virrannut jotakin. Vasta nyt järkytykseltäni muistin, että kumppanillani oli kyky, joka vain päälliköillä oli – nimittäin yhdeksän henkeä Tähtiklaanilta!

//Pohja?

Räpyttelin silmiäni hämmentyneenä kollin kysymyksestä ja hengitin kerran syvään ennen kuin vastasin.
“On, älä turhaan huolehdi”, nau’uin ja pudistin päätäni. Tiesin etten ollut kovin taitava peittelemään tunteitani, mutta en myöskään halunnut lannistaa ilmeisen iloista Kortetuiketta turhanpäiväisillä asioillani.
“Oletko varma?” vaaleaturkkinen kolli kysyi kallistaen päätään. Hän ei vaikuttanut painostavalta, pelkästään kiinnostuneelta. Huolestuneelta. Arvostin kollin huolenpitoa, mutta hän oli tehnyt jo tarpeeksi. En halunnut kaataa omaa kuormaani toisen niskaan enempää kuin olin jo kuita sitten tehnyt.
Nuolaisin rintaani ahdistuneena enkä vastannut. Kortetuike näytti tajuavan etten puhuisi asiasta tänään. Sisareni asiat eivät kuuluneet Kortetuikkeelle eikä ollut minun asiani mennä moittimaan hänen käytöstään leirissä.
“Miten päiväsi on sujunut?” kysyin saatuani suuni auki. Kortetuike näytti vuorostaan hieman hämmentyneeltä, mutta hymyili sitten. Pohdittuaan hetken hän avasi suunsa.
“Erinomaisesti.”
“No, jaa toki minullekin ilosi syy?” vaadin nojautuen hieman eteenpäin. Tunsin kipinöivän yhteyden ympärillämme. Sen jonka takia olin alunperinkin odottanut kollista kumppaniani. Vaikka toki tiesin, että haaveeni ei koskaan toteutuisi nauttisin ystävyydestämme täysin siemauksin. Kortetuike oli aina ollut ainoa, josta todella olin kiinnostunut eikä asia muuttuisi vaikka hänen tunteensa eivät vastaisi omiani.

//Korte?

Heräsin nokosilta myöhemmin päivällä. Yöllinen seikkailu painoi yhä jäseniäni, mutta mielialani oli korkealla. Vilkaisin Korpikasteen pedin suuntaan malttamattomana, mutta naaras näytti lähteneen jo johonkin. Räpäytin silmiäni hieman harmistuneena, mutta sitten ajattelin, miten ahkera ja omatoiminen soturi Korpikaste oikein oli, vaikka oli ollut vasta yöpartiossa. Juuri niistä piirteistä minä hänessä pidin.
Siistiydyin paikallani kaikessa rauhassa, ennen kuin kömmin petini reunan yli ja venyttelin jäseniäni. Soturien pesässä oli hiljaista, mutta ulkoa kuului reipasta puheensorinaa. Tassutin pesän suulle ja siristelin silmiäni äkisti kirkastuvassa valossa. Klaanitoverit olivat suorittamassa soturien velvollisuuksiaan ja askareitaan, kuten tavallisesti tähän aikaan. Katselin muiden puuhia hetken etäämmältä, mutta kohta katseeni kiinnittyi tuttuun hahmoon kauempana leirin laidalla. Sydämeni kiihdytti lyöntejään.
*Varpulaulu!*
Lähdin tepsuttamaan aukion poikki ystävääni kohti. Minun oli päästävä kertomaan hänelle uutiset ensimmäisenä! Korpikasteelle asialla ei tuntunut olleen niin paljon väliä, mutta minulle sillä oli. Olisi tuntunut väärältä kertoa asiasta jollekulle toiselle ensin. Olihan Varpulaulu sentään rakas ystäväni sekä Korpikasteen veli!
Tervehdin Varpulaulua hymyssä suin. Näytin havahduttavan hänet ajatuksistaan. Huolestuin vähän huomatessani kollin olemuksessa jotain outoa. Vaimea pelkotuoksu leijaili hänen ympärillään – mitä hän oli pelästynyt?
“Hei”, Varpulaulu vastasi ja kohtasi katseeni.
En halunnut kertoa tuoreesta kumppanuudestani, ennen kuin olin varmistanut ystäväni voinnin. Olisi ollut tahditonta mennä möläyttelemään jotain sellaista kun toinen kävi läpi jotakin mahdollisesti ikävää.
“Onko kaikki hyvin?” Istuuduin ystävääni vastapäätä ja kallistin aavistuksen päätäni häneen katsoessani. “Vaikutat olevasi jotenkin… poissa tolaltasi?”

//Varpu?

Pohjaharhan ja Hiilihampaan välinen keskustelu oli ikävästi katkennut Järviloisteen saapuessa paikalle. Soturi oli ilmoittanut, että heidän kahden olisi lähdettävä mukaan partioon. Pohjaharha oli pahoillaan siitä, että keskustelu hänen ja ystävänsä välillä oli epäilemättä päättynyt. Heille tuli kiire oravan loppuun syömisessä, sillä partio odotteli heitä jo leirin uloskäynnillä. Kun kurresta oli jäljellä vain rippeet, vanhempi soturi varmisti Pohjaharhan valmiuden lähtöön. Valkeaturkkinen soturi nosti katseensa Hiilihampaaseen ja nyökkäsi ilmeettömänä. Jos kyseessä olisi ollut kuka tahansa muu kuin Pohjaharha, olisi keskustelua voitu jatkaa partioidessa. Se ei kuitenkaan sopinut Pohjaharhalle, sillä hänelle partiot olivat nimen omaan partioimista eikä keskustelemista varten. Hiilihammas tiesi sen, sillä hän ei avannut keskustelua uudelleen partion päästessä ulos leiristä.
”Mennään koivumetsään ja kuljetaan rajaa pitkin eteläiselle rajalle”, partion johdossa oleva Aurinkoroihu naukui. Ajatukset Väärävarjosta ja siitä, mitä kaikkea Kuolonklaani oli Eloklaanille tehnyt, yritti tunkeutua Pohjaharhan mieleen. Hän ravisteli päätään työntääkseen epämukavat ajatukset sivuun. Niitä ehtisi vatvoa partion jälkeenkin, nyt oli aika keskittyä klaanin suojelemiseen, kuten oikeat soturit tekivät. Pohjaharha vilkaisi vierellään kävelevää Hiilihammasta. Valkoturkkinen kolli päätti varmistaa, että hän saisi jatkaa keskustelua Hiilihampaan kanssa, joten hän avasi suunsa ja naukui:
”Voisimmeko keskustella lisää, kun palaamme leiriin?”
Vaikka hänen olisi tehnyt mieli keskustella tässä ja nyt, ei Pohjaharha suostunut alentumaan sellaiseen. Mitä vähemmän hän keskittyisi partioon, sitä suuremmassa vaarassa koko klaani voisi sen vuoksi olla.

//Hiili?

Vedin lintua pitkin metsänpohjaa kärsien. Sädesäihke oli puhunut totta, minun ei pitäisi tehdä tätä. Kuitenkin mieluummin kuolisin, kuin antaisin periksi ja todistaisin mestarini olleen oikeassa. En saisi itseltäni koskaan anteeksi.
Päästyämme leirin eteen viitilöin Sädesäihkeen pudottamaan linnun. Tämä olisi nyt minun saalis.
”Tämä on sitten minun kotka”, murisin omalle mestarilleni. Tiesin, ettei minun pitäisi tehdä niin, mutta mitäpä minua kiinnosti.
”Sin-”, keskeytin Sädesäihkeen puheen sähisemällä.
Lähdin raahaamaan lintua leiriin jättäen hänen vihaisen kommentin kuuntelematta. Lihaksiini sattui, mutta jatkoin vetämistä silti siitä huolimatta. Olin nyt melkein perillä.
Huomasin muutaman klaanitoverini ihmettyneet katseet, kun pääsin leirin sisäänkäynnistä ohi. Leveä kotkan siiven peittämä hymy kasvoillani tiputin linnun leirin keskelle. Röyhistin rintaani, ravistelin turkkiini jääneet veret leirin soramaahan ja nostin päätäni ylpeänä.
Huomasin kiukustuneen Sädesäihkeen kävelemässä vierelleni. Miksi hän nyt niin suuttui saalistamme?
”Hei Muurahaistassu. Nappasitko sinä tuon?” Rusakkotassu tuli vierelleni katsahtaen samalla kylkeeni.
”Tietenkin!” Aalto ylpeyttä ja urheutta tunki lävitseni Kujekullan tullessa vierelleni ja kehuen minua myös. ”Eikä Sädesäihke auttanut kuin ihan vähän!” Rusakkotassu näytti entistä yllättyneemmältä. Sädesäihke puolestaan katsoi minua ilkeästi ja suuntasi itsensä kohti parantajan pesää.
Huomasin Rusakkotassun katseen muuttuvan hetki hetkeltä. Hän ei tietänytkään, minkä tuskan läpi olin joutunut menemään saaliin saamiseksi leiriin. Olin nyt virallisesti paras oppilas!
”Pitäisikö sinunkin mennä parantajalle?” Kujekulta sipaisi haavani tassullaan, mutta hän aiheutti siihen lisää kipua. Yritin pitää katseeni neutraalina, oikea soturi ei pieniä haavoja pelännyt.
”Ei tarvitse”, jätin Kujekullan paikoillensa ja jatkoin kotkan raahaamista leirin tuoresaaliskasaan.
Mikäli yksikään kissa koskisi MINUN saaliiseen, hän saisi olla seuraavana kasassa oman kynteni siihen saattamana.
Nielin ylpeyteni ja suuntasin kohti parantajien pesää siinä vaiheessa, kun päähäni oli alkanut sattua pistävästi niin, että silmien avaaminen oli vaikeaa. Astuin sisään pusikkoon, missä Leimusilmä tuli vastaani ja ohjasi minut makaamaan.
”Saitkos sinäkin kotkalta?” Leimusilmä paineli haavojani sammalella. Nyökkäsin, mutta kerroin sen jälkeen, että olin napannut sen itse. Eihän Sädesäihke ollut auttanut minua käytännössä yhtään. Olisin saanut sen kiinni myös itse!
Päänsärky pisti uudelleen, nyt entistä voimakkaammin. Kärsin kivuistani pahasti, mutta yritin pitää itseni mahdollisimman rent…

//Muurahaistassun mieli musteni, kun menetti liikaa verta… //Voidaan sopia nyt vähän plot-armoria XD… Mut oikeesti, //se vaan odotti haavojen kanssa liian pitkään ja sitten //kupsahti…
//Säde?
//Jätin tarkoituksella nyt roolimatta muita, kun en osaa //vielä just noita niin hyvin…

Katsoin entistä oppilastani hieman neuvottomana. En voinut väittää hänen olevan väärässä, mutta en myöskään halunnut myöntää hänen puheissaan olevan perää. Pelkäsin, että se vain ruokkisi lisää sitä vihaa, joka hänen sisällään paloi, kunnes se roihahtaisi niin kuumaksi, ettei sitä voinut enää sammuttaa.
Ennen kuin sain tilaisuutta esittää minkäänlaista järkevää vastakommenttia, Järviloiste loikki yllättäen luoksemme. Harmaa soturi viittoili hännällään leirin sisäänkäynnin luona seisoskelevaan Aurinkoroihuun naukuessaan: “Lähtisittekö meidän kanssamme metsästyspartioon? Käärmekulta antoi minulle luvan valita lähtijät, ja te vaikutatte joutilailta.”
Vilkaisin Pohjaharhaan, joka nyökäytti hivenen päätään. Minäkin kohautin lapojani. “Syömme tämän oravan loppuun ja tulemme sitten.”
“Hienoa!” Jäimme kaluamaan oravan jäänteitä Järviloisteen loikkiessa Aurinkoroihun seuraan.
Emme juuri puhuneet mitään aterioinnin loppuvaiheessa. En tiennyt, mitä sellaista olisin voinut sanoa, että se olisi tarjonnut nuorelle soturille lohtua tähän tilanteeseen kuitenkaan provosoimatta liikaa Kuolonklaania vastaan. Minäkään en pitänyt naapuriklaanistamme sen enempää, mutta rauhaa ei ylläpidetty vihaamalla.
Nykäisin viiksiäni ja pyyhkäisin tassullani oravankarvatupon irti niistä, ennen kuin nousin seisomaan ja katsahdin ystävääni odottavasti. “Oletko valmis?” kysyin häneltä hymyillen.

//Pohja?