Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Ampiainen

Käärmetassu Huiskaisi häntäänsä, uskoin hänen löytäneen saaliseläimen hajun .naaras Jäti meidät muut vain nyökkäyksellä hyvästellen ja lähtinetsimään sitä saalistaa, jäin katsomaan naaran saalistusta. Pian huomasinkin rastaan nokkivan maata, ajatelin että tuota hän tietenkin etsiskeli. Naaras Näykkäisi sen kuolemaansa ja näytti kiitävän hiljaa mielessäni tähtiklaania kuonoaan taivasta kohti kohottaen. Ajateltiin että jos kyyhkypyrähdys olisi nähnyt hän olisi nyökenyt nuorennaaran… nostin kuonoani ja avasin suuni haisteleen ristaan hajuja, huomasin kanin hajun. Tiesin hyvin että kanin naapaminen yksin vaatii taitoa! Lähdin nopeaan juoksuun, vilkuilin ympärilleni ja huomasin Pulskan kani kaksikon! Loikasin ja tein toisesta kanista selvää, kiitin tähti klaania hiljaa mielessäni ja hautasin kanin sitten lähdin nopeasti mutta väsyneenä toisen kanin perään, loikasin mahtavan loikkan ja katkaisin kanin selkärangan ihan vain tiputautumalla sen päälle. Kiitin uudestaan tähtiklaania ja tassutin kani suusani toisen kanin luokse, noukin sen kuopasta ja menin aukiolle jossa olimme eroneet. Huomasin että kultasiipi oli saanut oravan. Jäin siihen istumaan ja jutelemaan kultasiiven kanssa, kunnes käärmetassu tulli rastaan ja myyrän kanssa. Naaras katseli meitä hetkiseen hämmästyneenä, saalitame.

Kun olimme päässeet leiriin niin käärmetassu Tassuti Sypressikuiske nimisen klaaninvanhiman luokse, vaikkakin naaras ei ollut vanha ensinnäkään. Minä itse etsiskelin kuusihäntää ja huomasin kun hänet lammikotassu nimisen kuolonklaanin oppilaan kanssa. Tassutin ylpeän näköisenä kollia kohti.
”Hei, kuusihäntä!”, hihkaisin innoissani. Kolli käänähti minua päin ja kuiskasi lempeästi mutta kuuluvasti.
”Hei, lehtotassu”, kuusihäntä kuiskasi lempeästi mutta kuuluvasti. Katselin minua korkeampaa soturia ja inahdin että minun nimeni oli nykyään lehtomyrsky ja olin nyt soturi, kirosin pientäkokoani jonka ansiosta näyttin aivan oppilaalta! Kolli vilkaisi minua ja hänen silmänsä laajenivat hämmästyksestä ja ylpeydestä.
”Hyvä lehtomyrsky! Lehtomyrsky on kaunis nimi!” Kuusihäntä onniteli.
”Kiitos, kuusihäntä. Muuten omakin nimesi on kaunis…”kuiskasin haikealla äänellä. katsahdin ujosti kollin kauniisiin jäänsinisiin silmiin, olisin halunnut myöntää rakastavani häntä mutta jos tunne ei olisikaan molemminpuolinen? Katselin ujosti käpäliäni ja aloin puhumaan vapisevin äänin.
”Tuota… halusin tunnustaa jotain… mutta… en tiedä… en osaa sanoa sitä…” takelsin aivan nolona. Kuusihäntä tuijoti minua hämmästyneen näköisenä. Minua noloti aivan kamalasti, aloin jo perääntyä sillä minua pelotti tuunusta tunteitani… huokaisin ja kerroin sydämeeni pohjalta kaiken.
”Kuusihäntä… minä… minä rakastan sinua…” ääneni vapisi. Kuusihänän ilmessä käväisi hämmästys kauhu ja helpostus.
”Niin minäkin sinua”, kuusihäntä kuiskasi Rakastavasti. Silmissäni loisti rakkaus painauduin kollin pehmeään turkiin ja kuiskasin sydämellisesti kollille että rakastan häntä aivan hirveästi! Katselin ylös ja näin Tähtiä, painauduin kollin pehmeään turkiin, sydämeeni aivan pompahteli riemusta! Tunsin kuinka rakaus syveni kuusihänän tunnisteta että hänkin rakasti minua!Toivottavasti se olisi pysyvää! Katsahdin Rakastavasti kollia!
//Kuusi <:

Kirjoittaja: Auroora

Lampitassu hymyili siskonsa ehdotukselle.
”Jääviilto aikoi pitää harjoitukset vasta aurinkohuipun jälkeen”, harmaa naarasoppilas kertoi huojentuneena siitä, että hän ei vielä joutuisi hirvittävän mestarinsa koulutettavaksi. Jääviilto oli vaikuttanut olevan viime aikoina vain tavallista ärtyneempi, mikä todennäköisesti johtui siitä, että hänet oli Lampitassun, Lätäkkötassun ja muutamien muiden kanssa laitettu Eloklaanin leiriin vartioon.
”Söisin mielelläni kanssasi aamiaista.”
Lätäkkötassu hymyili tyytyväisenä.
”Hienoa”, hän sanoi ja nousi venytellen seisomaan. Lampitassu seurasi siskoaan tuoresaaliskasalle, mistä he noukkivat jaettavaksi jäniksen. Pari eloklaanilaista oppilasta oli selvästi ollut aikeissa valikoida jotain kasasta syötäväkseen, mutta kaksikon nähdessään he olivat perääntyneet. Lampitassun mielestä oli hiukan kyseenalaista, että he saivat syödä ennen eloklaanilaisia. Tämä oli kuitenkin heidän leirinsä, heidän kotinsa. Hän piti kuitenkin visusti suunsa supussa; Henkäystähden päätöksiä ei sopinut arvostella. Sitä paitsi Lampitassu oli varma, ettei kukaan olisi hänen kanssaan samaa mieltä. Muut kuolonklaanilaiset vaikuttivat olevan hyvin mielissään järjestelyn suhteen.
Oppilaskaksikko istuutui syömään. Lampitassu huomasi aiempien eloklaanilaisoppilaiden luovan halveksuvia katseita heidän suuntaansa. Hän yritti olla välittämättä asiasta. Eloklaanin leirissä tunnelma oli jatkuvasti jännittynyt ja kireä, eikä pelkästään eloklaanilaisten osalta. Lampitassu ei pitänyt siitä, miten leirin asukit mulkoilivat heitä. Se hermostutti häntä: entä jos jokin yö eloklaanilaiset päättäisivätkin unohtaa panttivangit ja tappaisivat leiriä vartioivat kuolonklaanilaiset heidän nukkuessaan? Lampitassu oli hyvin kiitollinen siitä, että Henkäystähti oli lähettänyt Eloklaaniin myös Lätäkkötassun ja Lammikkotassun. Hän ei olisi sietänyt jäädä yksin Jääviillon ja vihollisklaanin kissojen kanssa.
Lampitassu vilkaisi siskoaan kumartuessaan jäniksen puoleen. Lätäkkötassu vaikutti tyytyväiseltä siihen, että oli päässyt suorittamaan Henkäystähden antamaa tehtävää. Lampitassu taas olisi mieluummin ollut kotona Kuolonklaanin leirissä. Hänen ihastuksensa Susitassuun ei ollut kadonnut, ja Lampitassu toivoi voivansa nähdä kollioppilaan pian. Eloklaanin leiristä käsin se oli vaikeaa.
”Tykkäätkö sinä olla täällä?” Lampitassu kysyi hiljaa siskoltaan. ”Ikävöitkö koskaan kotia?”

//Lätäkkö?

Kirjoittaja: Pyry

Suin paraikaa turkkiani, kun silmiini sattui Varjotassu. Kolli makoili sotureiden pesän edustalla lannistuneen näköisenä, ja silmäilin tätä hetken. Sitten nousin käpälilleni ja tassutin hänen luokseen.
”Tervehdys, Varjotassu”, maukaisin hiljaa ja lysähdin makaamaan hänen viereensä niin lähelle, että turkkimme koskettivat. Minä todella olin kaivannut häntä taistelun keskellä ollessani, hänen tuoksuaan ja kehonsa lämpöä. Huokaisin syvään ja suljin silmäni hengittäen tuttua, lohduttavaa tuoksua keuhkoihini.
”Varjoliekki”, ystäväni korjasi. ”Se minä olen nykyään.”
”Niin tietysti”, vastasin silmiäni avaamatta. Pieni hymynhäivähdys kävi kasvoillani. ”Minustakin tehtiin soturi. Pimentovarjo antoi nimekseni Sadeturkki.”
Kului pieni hetki hiljaisuudessa, kun Varjoliekki ei vastannut mitään. En tohtinut avata silmiäni ja tarkistaa, oliko hän kohottanut päänsä katsellakseen minua, mutta siltä minusta tuntui; ikään kuin turkkiani olisi poltellut korvankärkiä myöten.
Lopulta kermanvalkea kolli maukui onnittelunsa. En tuumannut siihen enää mitään. Olin niin huojentunut saadessani vihdoin, ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen olla taas hänen seurassaan. Se lohdutti minua suuresti, vaikka tilanne olikin mikä oli. Toisaalta minusta tuntui myös, etten ollut saanut voimiani vielä takaisin. Kehoni oli yhä uupunut taistelun jäljiltä, lihaksiani jomotti yhä ja haavoja särki. Tuntui tarpeelliselta levätä ja saatoin melkein tuntea voimien virtaavan takaisin kehooni pikkuhiljaa. Aivan kuin Varjoliekin läsnäolo olisi ladannut kehoani uudelleen täysiin voimiinsa.
Hetkestä nauttiminen keskeytyi, kun sieraimissani alkoi häilyä turhankin tuttu tuoksu. Niin tuttu, että lihakseni tuntuivat menevän jälleen hyökkää ja puolusta-tilaan. Avasin silmäni vain nähdäkseni taistelusta tutun Lokkitassun, jonka kanssa olin kamppaillut pitkään, ja jonka Varjoliekkikin varmasti muisti oikein hyvin.
Tunsin, kuinka viha alkoi virrata jäseniini, ja häntäni alkoi vääntyillä. Kuolonklaanin kolli istuskeli leirin toisella laidalla ja tuntui vahtivan meitä.
”Hän yrittää varmaan vain ärsyttää”, kuiskasin. En tiennyt, sanoinko sen enemmän itselleni vai Varjoliekille. Painauduin entistä tiiviimmin kiinni ystävääni ja hieraisin poskeani hänen kaulaansa vasten, jatkaen: ”Kiitos, että olet siinä. Pidät minut järjissäni täällä kuolonklaanilaisten keskellä.”
Vaikka sisimmässäni koinkin olevani pahemmin turtunut kuin kehollisesti, Varjoliekin läsnäolo palautti mieleeni oman hermoiluni ennen taistelua; hän oli saanut minut aivan pois tolaltani, ja nytkin saatoin tuntea sydämen hyppivän rinnassani.

//Varjo?

Kirjoittaja: Elandra

Aamu oli kaunis, ja Lätäkkötassu nautti siitä täysin rinnoin. Hän oli ummistanut silmänsä ja kohottanut leukansa kohti kirkkaansinistä taivasta, yrittäen täyttää koko mielensä rauhalla, jonka tämä aamu oli tuonut mukanaan. Hopeanharmaa naaras oli jo tottunut uuteen elämäänsä Eloklaanin leirissä vartijana. Hän oli töissä koko ajan, muttei se haitannut. Lätäkkötassu nautti siitä, että hän sai olla hyödyksi klaanilleen ja ennen kaikkea perheelleen. Henkäystähti oli sodan jälkeen osoittanut suurta luottamusta nuorimpia pentujaan kohtaan, kun hän oli valinnut kolmikon vartijoiksi vihollisklaanin leiriin. Lätäkkötassu ei pitänyt eloklaanilaisista, mutta hän oli selvinnyt jo kahden kuun ajan ongelmitta vihollisten keskuudessa. Eloklaanilaiset olivat inhottavan ystävällisiä ja hyväsydämisiä, aivan yhtä heikkoja mitä Lätäkkötassu oli ajatellutkin. Nämä kissat näyttivät tunteensa empimättä. Jos Lätäkkötassu olisi halunnut, hän uskoi voivansa vaivatta selvittää jokaisen vihollisensa heikon kohdan ja käyttää niitä hyväkseen. Mutta naaras ei vaivautunut näkemään moista vaivaa. Hän kyllä tarkkaili vihollisiaan minkä kerkesi, mutta turha vihan lietsominen tuntui Lätäkkötassusta turhalta. Hän kyllä jakoi mielellään mielipiteitään eloklaanilaisten tavoista toimia, mutta teki sen asiallisesti ja provosoimatta.
Henkäystähden tavoitteena oli kitkeä eloklaanilaisista pois kaikki ne huonot piirteet, mitä heissä oli. Yksi näistä oli usko Tähtiklaaniin. Lätäkkötassu ei ennen Eloklaanin vartijaksi tuloaan ollut tiennyt Tähtiklaanista juuri muuta kuin sen nimen, mutta kuullessaan lisää hohtavista kissoista ja ikuisesta elämästä tähdissä, ei naaras ollut ollut kiinnostunut kuulemaan enempää. Hän ei voinut ymmärtää, miten kukaan saattoi uskoa sellaiseen hölynpölyyn.
”Huomenta”, naukaisu havahdutti nuoren naaraan pois ajatuksistaan. Soturioppilas raotti sinisiä silmiään ja käänsi lämpimän katseensa Lampitassuun, joka oli juuri astunut ulos pesästä. Harmaaturkkinen naaras istuutui sisarensa vierelle ja silmäili tottuneesti Eloklaanin leirin pääaukiota. Lätäkkötassun kurkusta pääsi hiljainen kehräys, hän oli todella onnellinen saadessaan elää näitä poikkeuksellisia aikoja pentuetovereidensa kanssa.
”Huomenta”, tabbykuvioinen Lätäkkötassu vastasi ystävällisellä äänellä. Hymy hänen kasvoiltaan kuitenkin haihtui nopeasti, kun naaras käänsi katseensa takaisin Eloklaanin leirin pääaukiolla oleviin eloklaanilaisiin. Kuten tavallisestikin tähän aikaan, aukio oli hiljainen. Lätäkkötassun ei tarvinnut tällä hetkellä juurikaan vahtia pääaukiolla kissojen toimia tai puheita, sillä suurin osa leirissä olevista kissoista joko nukkui, oli partioissa tai oleskeli yksinään ympäri aukiota. Hän uskoi voivansa jutella aivan rauhassa pienen hetken ajan siskonsa kanssa.
”Tänään on todella rauhallinen aamu”, Lätäkkötassu totesi ja vilkaisi nopeasti sisartaan, ”millainen päivä sinulla on tänään edessä? Virtaviima on tämän aamun pesän vahtina, joten minun aamupäiväni on vapaa. Jos sinulla ei ole mitään, olisi ihanaa syödä yhdessä aamiaista.”

//Lampi?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Tutkaillessani Nopsatassun olemusta samalla kun juttelimme panin merkille hänen pienen hymynsä, joka muistutti kovasti niitä hymyjä, joita olin nähnyt monilla muillakin eloklaanilaisilla viime aikoina. Siinä oli jotakin surumielistä, kaihoisaa. Kaikki tuntuivat kaipaavan jotakin, joka ei selvästi ollut enää läsnä kanssamme. Ehkä juuri siitä samasta syystä leirin ilmapiiri tuntui toisinaan vähän kummalliselta.
”Hain meille pentutarhaan aamiaista aurinkohuipun aikoihin ja menin sitten torkuille, mutta heräsin, kun Leppävarjo ilmoitti, että hänen oli mentävä hoitamaan asioita leirin ulkopuolelle, joten nyt me sitten olemme ulkona odottelemassa”, selitin iloisesti ja osoitin kuonollani vähän kauempana norkoileviin Kimalaistoiveeseen ja Kuupentuun.
Nopsatassu kuunteli korvat höröllä ja nyökkäili. “Oletteko odottaneet kauan?” hän kysyi.
“Emme kovin. Hän lähti vähän ennen kuin sinä tulit aukiolle”, maukaisin. Katseeni harhautui aukion yli piikkihernemuurissa olevaan aukkoon, jonka kautta kissat kulkivat leiriin ja ulos. En ollut vielä käynyt leirin ulkopuolella. Minun ja Kuupennun pitäisi odottaa, kunnes olisimme tarpeeksi vanhoja oppilaiksi ja pääsisimme vanhempien kissojen seurassa tutkimaan reviiriä. Se mahtoi olla valtava.
Katsahdin takaisin Nopsatassuun ja kysyin sitten: “Mikä on sinun lempipaikkasi leirin ulkopuolella?”

//Nopsa?

Kirjoittaja: Auroora

Olimme voittaneet sodan. Olin ollut lopputaistelun päätöksen aikaan sen verran tajuissani, että olin nähnyt Henkäystähden petoksen, joka sai minun kaiken tukeni. Keijukainen oli tapettu hänen oman kasvattityttärensä toimesta ja kujakissayhteisö oli luikkinut karkuun. Sekin kävi minulle mainiosti. Eloklaanista ottamamme panttivangit oli toimitettu Kuolonklaanin leiriin ja olimme ottaneet vihollisklaanimme haltuumme sijoittamalla kourallisen kuolonklaanilaisia pitämään kuria heidän leirissään. Sen minä hyväksyin pitkin hampain.
Minut oli nimittäin valittu vartioimaan Eloklaanin leiriä. Olin kihissyt kiukusta Henkäystähden kertoessa asiasta ja vain vaivoin onnistunut pitämään ulkokuoreni tyynenä. En halunnut olla Eloklaanissa, halusin olla Kuolonklaanissa. Sinne minä kuuluin, en näiden hyväuskoisten, yhdentekevien kissojen joukkoon. Kaiken kukkuraksi mukaani oli tullut Jääviilto. Vaikka kolli ei kuitenkaan ollut tappanut minua nukkuessani, en edelleenkään pitänyt hänestä ja luottamukseni soturia kohtaan oli minimaalista.
Pidin Henkäystähden koko suunnitelmaa tyhmänä ja käytin huomattavan osan ajastani hänen kiroamiseen mielessäni. Päällikkö halusi sulauttaa Eloklaanin Kuolonklaaniin ja kitkeä heidän kulttuurinsa, oppinsa ja uskonsa Tähtiklaaniin. Minä en uskonut sen olevan mahdollista; eloklaanilaiset olivat liian itsepäisiä. Enkä pitänyt sitä huonona asiana: jos roolit olisivat olleet toisinpäin, en minäkään olisi luopunut kuolonklaanilaisuudestani. Eloklaanilaisten uskollisuus soturilaille ja Tähtiklaanille oli tavallaan heille kunniaksi.
Ei kuitenkaan ollut väliä sillä, onnistuisiko Henkäystähden suunnitelma. Se oli nimittäin joka tapauksessa huono. Parhaassa tapauksessa eloklaanilaiset antautuisivat Kuolonklaanin vallan alle, ja sitten meillä olisi suuri joukko kissoja ruokittavana. Tietysti myös metsästäjiä olisi enemmän, mutta epäilemättä klaanin hallitseminen olisi haastavaa. Sitä paitsi loppujen lopuksi mikään ei olisi Kuolonklaanissa helpottunut. Saisimme lisää riistaa uusin voimin ja aluein, mutta sitä päätyisi myös uusiin, nälkäisiin suihin.
Kaikista järkevintä olisi ollut vain hankkiutua eroon Eloklaanista. Kenties heidän joukkomurhansa olisi ollut liian raakaa, mutta olisi heidät voinut ainakin karkottaa. Silloin olisimme voineet ottaa koko metsän haltuumme ja saada uusia riistamaita ja yrttiapajia. Henkäystähti oli paitsi suuruudenhullu, myös idiootti, ja joka päivä Eloklaanin leirissä vakuutti minua tästä enemmän.
Ainakin sain hiukan harjurakoa pentuihini, vaikka ikävöinkin heitä. Ensimmäinen pentueeni taisi vihata minua edelleen – Kaamoskukkaa kaiketi lukuunottamatta – mutta Salamatassua minä kaipasin. Olisin halunnut seurata hänen kasvuaan soturiksi, mutta nyt sekin oli minulta evätty. Loskatassu sen sijaan ei välttämättä kasvaisi nyt kieroon, kun en ollut pilaamassa kaikkea.
Paikaltani sotureiden pesän edustalta näin, miten metsästyspartio saapui takaisin leiriin. Nousin jaloilleni ja venytin selkääni. Minun oli hiukan nälkä, joten voisin aivan hyvin syödä. Jos olisin ollut Kuolonklaanin leirissä, olisin kentoes jättänyt aterian välistä, sillä voisin hyvin odottaa iltaan. Riistan vieminen eloklaanilaisten nälkäisiltä suilta oli kuitenkin pieni ele, jolla voisin passiivisaggressiivisesti osoittaa mieltäni. Kenties hyvällä tuurilla joku heistä kuolisi nälkään.
Astelin kasalle ja nyökkäsin partiossa mukana olleelle Leppävarjolle.
”Kuinka sujui?” kysyin noukkiessani tuoresaaliskasasta pulskahkon hiiren, jonka joku eloklaanilaisista oli siihen hetkeä aiemmin nakannut. Leppävarjo kohautti lapojaan.
”Hyvin, ei heistä ollut vaivaa”, kolli sanoi ja vilkaisi partiolaisia, jotka loivat sekä jännittyneitä että halveksivia katseita suuntaamme. Siristin silmiäni vastauksena heille.
”Hyvä kuulla. Riistaakin näemmä löytyi aika mukavasti.”
Leppävarjo nyökkäsi ja hymyili.
”Kyllä. Riista on selvästi heräilemässä horroksestaan, näimme jopa jäniksenpoikasia”, soturi selitti aivan kuin minua olisi pitänyt kiinnostaa hänen havaintonsa. ”Harmi kun nyt on jo hiirenkorva, lehtikatona olisimme saaneet tuoresaalisetuoikeuksistamme enemmän irti.”
”Totta”, tokaisin silmissäni huvittunut pilke. ”Muista syödä vatsasi täyteen. Meidän ei sovi nähdä koskaan nälkää, kun joudumme roikkumaan täällä kotimme sijaan.”
Sen sanottuani lähdin astelemaan takaisin paikalleni sotureiden pesän eteen vain huomatakseni, että nyt siellä istui Jääviilto. En kuitenkaan voinut enää muuttaa kurssiani näyttämättä siltä, että yrittäisin vältellä häntä. En missään nimessä halunnut hänen kuvittelevan, että en kestäisi hänen seuraansa. Sekös Jääviiltoa miellyttäisi.
Istahdin soturin viereen hyvän matkan päähän ja pudotin hiiren eteeni valmiina syömään.
”Kas, Jääviilto”, murahdin välinpitämättömästi. ”Kuinka aika on sinulla täällä kulunut? Toivottavasti ei liian hyvin.”

//Jää?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Saaga

Kuuntelin Käärmetassun vuodatusta kaikesta. Hän otti asiat paljon raskaammin mitä minä mutta toisaalta ymmärsin häntä. Hän oli nuori eikä ollut tottunut rangaistuksiin ja jatkuvaan vahtimiseen vielä, vaikka olimme molemmat olleet tässä samassa jamassa kaksi kuuta olin jo ehtinyt tyytyä kohtalooni, sillä en voinut tehdä tilanteellemme oikeastaan mitään muuta kuin pitää tottelevaista roolia yllä.
“Ymmärrän huolesi aivan täysin. Olet vielä nuori ja sinulla on pitkä – varmasti myös raskas – elämä edessä mutta se on sen arvoista”, naukaisin. Käärmetassu pysähtyi kuuntelemaan minua. Kun tiesin vanginneeni hänen kiinnostuksensa, jatkoin.
“On totta, että meidän on oltava tarkkana nyt”, sanoin ja vilkuilin ympärilleni nähdäkseni, jos kukaan kuolonklaanin vartioista kuuntelisi keskusteluamme, “mutta se ei tarkoita, etteikö saisi olla pettynyt ja pahalla tuulella. Tietenkin yritän parantaa oloasi parhaani mukaan mutta en omaa mitään erityisiä kykyjä joilla saisin salamana olosi paremmaksi. Yhden kyvyn minä kuitenkin omaan ja haluan jakaa sen sinun kanssasi – hyväksy tunteesi ja anna niille tilaa mutta älä poista hyviä tunteitasi. Tiedätkö meillä on kaikki mitä tarvitsemme: sanojesi mukaan “ruokaa ja koti” mutta olemme tyytymättömiä ja se on ymmärrettävää. Toivon, että tajuat mitä ajan takaa ja pohdit rauhassa sanojani. Olemme kaikki tärkeitä klaanillemme ja se, että Kuolonklaanin varapäällikkö nimittää sinut soturiksi on minustakin epäreilua mutta ansaitset tulla nimitetyksi. Voit luottaa siihen, että minä olen sinusta ylpeä hamaan loppuun asti.”
Puhetulvani jälkeen olimme molemmat hetken hiljaa. Toivoin, että sanoillani oli edes jokin vaikutus nuoreen naaraaseen.
“Etkä sinä ole itsekäs. Olet mahtava. Koita ymmärtää se, minun vuokseni”, nau’uin vielä. Sitten hiljenin kuin merkiksi, että hän saisi mennä, jos halusi. Olisin halunnut vakuutella naarasta lisää kaikenlaisista asioista mutta parempi oli antaa hänen mennä nyt.
“Olet rakas”, sanoin hiljaa miltei kuiskaten.
//Käärme?

Kirjoittaja: Käärmis

Sypressikuiske talutti minut leirin laidalle ja kertoi miten huolissaan oli minusta. Sain huonoa omatuntoa siitä, miten paljon naaras huolehti minusta.
“En vain mahda asialle mitään. Kaikki tuntuu vain menevän alamäkeen, enkä enää tunnu tietävän mitä tehdä. Olen muutenkin huonossa kunnossa ja tuntuu, että olisi helpompaa vain mädäntyä omalle makuualuselleni ja liittyä esi-isien rivistöihin”, valitin. Hengittelin syvään ja katsoin tassujani kyynelet silmissä.
“Onko minulla edes kunnon tulevaisuutta enää. Tuntuu turhalta haaveilla pääsevänsä soturiksi, kun ei ole edes virallisia nimitysmenoja.” Katselin ympärilleni ja huomasin lähistöllä kuolonklaanin soturin. “Tuntuu siltä, että pienikin virhe ajaa minut tai klaanini tuhoon”, nau’uin hiljaa. En saa enään mielestäni niitä kertoja, kun olen nähnyt jonkun saavan rangaistuksia pienistäkin virheistä. Jos minä kuolen, en halua kuolla kuolonklaanin kissan kynsissä.”
Sypressikuiske oli hiljaa ja selkeästi odotti minun jatkavan.
“Meillä on ruokaa ja koti, mitä muuta minun pitäisi toivoa?” totesin. “Olen siltikin vaatimassa parempaa itselleni. Olen kamalan itsekäs.” Vatsani murisi nälästä ja sihahdin hiljaa. Pörhistin karvani ja yritin näyttää parempi vointiselta, mitä oikeasti oli. Nousin ylös ja yritin taas vain karata paikalta, mutta taas Sypressikuiske pysäytti minut. Hän ei selkeästi antanut minun olla yksin, rauhassa.
“Anna minun vain mennä”, pyysin.

//sype

Kirjoittaja: Saaga

“Kuule nyt. Luuletko, että en huomaa, kun poukkoilet ympäri leiriä alla päin kuin olisit juuri menettänyt uskosi elämään?” nau’uin lempeästi mutta samalla kipakasti, jotta Käärmetassu ymmärtäisi, että halusin tietää ja huolehtia hänestä. Talutin naaraan istumaan aukion laidalle pitäen häntäni hänen lavoillaan kokoajan. Käärmetassu vältteli minun katsettani mutten yrittänytkään pakottaa häntä katsomaan minuun. Laskin häntäni pois hänen lavoiltaan, jos se helpottaisi hänen oloaan.
“Haluan tietää mikä sinulla on. Olet vaikuttanut olevan poissa tolaltasi enkä siedä nähdä sinua sellaisena. Tiedäthän, että minä todella välitän sinusta. Rakastan sinua enkä kestä nähdä sinun surevan”, maukaisin nyt niin lempeästi ja rauhallisesti kuin vain saatoin. Huoli painoi sisälläni aivan liian raskaasti ja halusin siitä vihdoin eroon mutta samalla halusin nuoren naaraan mielen paremmaksi. Kun Käärmetassu ei vieläkään avannut suutaan, päätin sanoa vielä jotain.
“Sinun ei tietenkään ole pakko kertoa mutta, jos kertoisit olosi helpottuisi varmasti. Sitä paitsi minua huoletta kovasti, jos en saa tietää. Anna anteeksi mutta satun vain välittämään sinusta niin kovin.”
Toivoin, että nuo sanat saisivat hänet puhumaan. Ei ollut reilua joutua kamppailemaan minkäänlaisen huonon olon kanssa noin nuorena. Tämä sota ja kaikki. Mikään ei ollut kenellekkään helppoa juuri nyt mutta asiat kääntyisivät parempaan suutaan, tiesin sen ja olin aina tiennyt. Kuolonklaanin vallan alla oleminen ei ollut kyllä mitään hohdokasta elämää mutta selviäisimme ihan varmasti. Tiesin sen.
//Käärmeliini?

Kirjoittaja: Käärmis

Naaras vain kohautti kysymykseeni lapojaa. Olin jo lähdössä, mutta hän pysäytti minut ja kysyi minulta mistä haluaisin jutella. Vastasin tälle kuitenkin, että minua ei huvittanut oikein jutella.
Kerkesin vain vähän matkan päähän ja Lehtomyrsku otti minut taas kiinni ja ilmoitti, että lähtisimme metsälle. Katsoin naarasta epävarmasti ja toivoin voivani kieltäytyä, mutten uskonut sen olevan mahdollista. Kysyin tulisiko Kultasiipi mukaan ja Lehtomyrsky vastasi myöntyvästi.
Kun olimme jo ulkona leiristä, kysyin eikö Ampiaispisto tullut. Eihän kollin periaatteessa ollut toki pakko, mutta hän olisi voinut ainakin jutella Lehtomyrskyn kanssa puolestani. Häntä ei kuitenkaan oltu otettu mukaamme.
Huiskaisin häntääni. Löysin linnun hajujäljen. Jätin muut vain nyökkäyksellä hyvästellen ja lähdin etsimään lintua. Pian huomasinkin rastaan nokkivan maata. Siristin silmiäni ja lähdin vatsakarvat maata hipoen kohti pulskaa lintua. Olin jo pian tarpeeksi lähellä ja onnistuin nappaamaan rastaan. Näykkäisin sen kuolemaansa ja kiitin hiljaa mielessäni tähtiklaania kuonoani taivasta kohti kohottaen. Tiesin hyvin, että tähtiklaanista ei saanut puhua, mutta ei kukaan voinut ajattelemista kieltää.
Palasin takaisin päin ja laskin rastaani maahan. Hautasin sen varovasti ja lähdin etsimään lisää riistaa. Pian löysinkin myyrän. Hiivin nopeasti, mutta varovasti sitä kohti ja kieriskelin sen ympärillä.
Pian olin hyvässä kohtaa ja juoksin sen luokse. Koukkasin sen ilmaan ja puraisin sen niskat poikki. Taas kerran nostin leukaani ja kiitin tähtiklaania.
Loikin muun partion luo napaten matkalta mukaani aikaisemmin nappaamani rastaan. Muutkin olivat saaneet runsaasti riistaa ja se sai minut väläyttämään pikkuisen hymyn.
*Taidan kuitenkin tänään saada syödäkseni.* mietin, mutta sorruin saman tien taas epätoivoon. *Ei! Kuolonklaanilaiset vievät kaiken hyvän ja kaikki loput hyvät saaliit täytyy antaa klaaninvanhimmille ja pentutarhan väelle. En minä kyllä tarvitsekaan mitään sen kummoisempaan. Ruipelo hiiri varmaan riittäisi…*

Partio oli viimein leirissä. Laskin saaliini tuoresaaliskasaan.
“Hyvin saalistettu. Sinusta tulee soturi alta aikayksikön”, Kultasiiven ääni yllätti minut. Yritin parhaani mukaan näyttää iloiselta ja innostuneelta, mutta tiesin, että suoritukseni ei ollut parhain. Kultasiipi katsoi minua hetken ja pelkäsin, että hänkin alkaisi hössöttämään minulle. Kuitenkin mestarini vain lopulta kääntyi ja lähti pois. Huokaisin ja katsahdin Lehtomyrskyä parin hännänmitan päässä. Säpsähdin ja lähdin naarasta karkuun. Katsoessani lapani yli ja kipittäessä kauemmas vanhemmasta naaraasta, olin törmätä Sypressikuiskeeseen.
“Anteeksi!” vinkaisin ja lähdin loikkimaan hänestä poispäin silmät kiinni puristettuna. Kuitenkin naaras onnistui kummallisesti konkaten saada hänet kiinni ja laski häntänsä lavoilleni.
“Puhutaan!” naaras vaati.
“Ei! Ei ole puhuttavaa”, sihisin hampaideni välistä ja välttelin rampautuneen naaraan katsetta.

//sype

Kirjoittaja: Saaga

Heräsin oppilaiden pesästä. Kahden kuunkin jälkeen oli vaikeaa tottua siihen, että olimme nyt Eloklaanin alkuperäisessä leirissä. Minut oli nimitetty Eloklaanin oppilaaksi heti sodan jälkeen mutta Black oli lähtenyt takaisin erakoksi, sillä kuolonklaanilaiset eivät hyväksyneet puolen vaihtajia. Silmäni olivat puoliksi raollaan mutta en halunnut nousta vielä. Näin silmieni raosta Syreenitassun raidallisen turkin kohoilevan rytmikkäästi ja koitin itsekkin nukahtaa uudestaan. Suljin silmäni ja koitin hengittää rauhallisesti mutta parin silmän räpäyksen jälkeen avasin silmäni tylsistyneenä. Kömmin istumaan ja huokaisin hiljaa. Silmän tottuivat vähitellen pesän hämärään ja aloin nähdä paremmin. Kuolonklaanilaiskolli Tuimakatse istui pesän reunamilla pää nuokahdellen hieman. Hänen oppilaansa istui valppaana hänen vierellään. Nousin ja kävelin lähemmäs vartioita.
“Saanko mennä ulos?” kysyin haljaisella äänellä. En ollut varma pitikö minun joka kerta pesästä poistuessani pyytää lupa. Tuimakatse nosti päätään hiukan ja nyökkäsi sitten. Tassutin pihalle oppilaiden pesästä. Kirkas aurinko häikäisi silmiäni hämärän pesän jälkeen. Katseeni kulki ympäri leiriä. Ehkä löytäisin jotain juttuseuraa jostain?
“Hei Nopsatassu”, kuulin pienen äänen ja käännähdin katsomaan suuntaa, josta se aivan selvästi kuului. Kortepentu-niminen pentu seisoi vierelläni. Vaikka olinkin saanut uuden nimeni kaksi kuuta sitten oli aina yhtä outoa, kun minua ei kutsuttukkaan Salamanteriksi.
“Miten sinulla menee?” kolli jatkoi. Loin kasvoilleni pienen hymyn.
“Eipä tässä mitään ihmeellistä”, sanoin. Tavanomainen innostukseni ei tällä kertaa tullutkaan mistään ja tuntui, että ihan oikeasti minulla ei mennyt niin hyvin kuin yleensä. Koko tämä Kuolonklaanin vallan alla oleminen oli rankkaa.
“Mitäs sinun päivääsi kuuluu?” kysyin tavoitellen iloista innokasta minulle tutumpaa äänensävyä. Tarkkailin pentua kokoajan. Tiesin, että hän oli sodan mukana menettänyt emonsa – Minttuliekin – ja hänen isänsä – Mesitähti – oli parhaillaan kuolonklaanilaisten panttivankina. Hänellä mahtoi olla rankkaa. Pentu näytti aivan isältään. Ehkä hän oli luonteeltaankin saman tyyppinen. Yhtäkkiä innostus sisälläni alkoi pikkuhiljaa nostamaan päätään. Halusin tietää enemmän tästä pikku kollista.
//Korte?

Kirjoittaja: Ampiainen

”Hienoa Lehtomyrsky!” käärmetassu naukaisi väsyneellä äänellä ja sitten hän ryhtyi pesemään turkkiaan, Käärmetassu Niiskaisin nenäänsä, kuin olisi juuri alkamassa itkeä. Kaalistin päätäni huolestuneena ja nuolaisin rauhoittavasti naaran pää lakea, kysyin huolestuneena naaralta oliko kaikki hyvin.
“Joojoo…” käärmetassu mutisi. Kallistin päätäni vieläkin huolestuneempana, tiesin että kaikki ei ollut hyvin mutta käärmetassu ei varmaan kehtaisi kertoa kuolonklaanin kissan lähellä huomaan, emmekä voisi puhua yksityisesti.
“Siis… halusitko sinä kenties puhua jostain?” käärmetassu kysyi vakavin katsein. Säpsähdin hämmästyneenä, en osannut vastata ja lopulta päädyin vain kohautmaan lapojani… kun käärmetassu oli jo lähtemässä pois pysäyttin naaran ja kysyin mistä naaras haluaisi jutella? Naaras vilkaisi minua ja kertoi että ei halunnut jutella nyt, jäin vain tyrmistyneenä seisomaan ja tuijotaman naaran perään…. katsahdin taivaalle ja huomasin että oli jo aurinkohuippu! Käänähdin ja kysyin voisiko kyyhkypyrähdys tulla minun ja käärmeTassun… kanssa metsästämään? Naaras nyökkäsi ja tassuti vierelläni käärme Tassun luo, ilmoitin että lähdemme metsästyspartioon. Käärme Tassun silmissä loisti epävarmuus ja sitten hän kysyi entä kultasiipi? Vastasin nopeasti;
”Hän tulee tietenkin mukaan!” Huokaisin. Lähdimme etsimään kultasiipeä ja sitten kun löysimme naaran niin me lähdimme metsästämään ulos leiristä. Yhtäkkiä käärme tassu kysyi miksi ampiaispisto ei ollut mukana, hän kyllä varmaan olisi halunnut tulla mukaani ensimmäiselle metsästys partiooni soturina… enhän minä ollut vielä edes kertonut kuusihänälle! Minun oli kuitenkin pakko saada jotain tässä metsästyspartiossa…

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Käärmis

Lehtotassu oli kehunut nimeäni ja olimme muutenkin jo jutustelleet hieman. Sen jälkeen, kun pääsimme taas leiriin juttelimme valvottuina oppilaiden pesässä.

Makasin oppilaiden pesässä hiljaa. Paikalla ei okein ollut enää muita. En ollut taaskaan nukkunut yöllä juuri lainkaan, ja tuntui siltä kuin silmäni olisivat punaiset tulipallot.
”Hei, käärmetassu”, paikalle tullut Lehtotassu naukaisi ylpeästi. Hänen mukanaan oli myös Kyyhkypyrähdys.
”Hei lehtotassu”, naukaisin. Naaras katsoi minua hetken ja luulin jo sanoneeni hänelle jotain loukkaavaa, mutta naaras vain kertoi saaneensa soturinimensä. Hänen uusi nimensä oli nyt Lehtomyrsky.
“Hienoa Lehtomyrsky!” naukaisin väsyneellä äänellä ja ryhdyin pesemään turkkiani. Kauhistuin, kun huomasin kuinka hyvin pystyin tuntemaan luuni. En ollut selkeästi juuri syönyt. Niiskaisin nenääni, kuin olisin juuri alkamassa itkeä, mutta estin itseäni vuodattamasta enää lainkaan suolaisia vesipisaroita.
“Oletko kunnossa?” Lehtomyrsky kuulosti hieman säälivältä.
“Joo joo…” mutisin. En halunnut myönnellä mitään. Ties vaikka se Kyyhkypyrähdyksen silmissä olisikin Kuolonklaanilais vastaista. Nousin nyt ylös turkkiani pörhistäen, jotta Lehtomyrsky ei huomaisi kuinka nääntynyt olin. En ollut tosiaankaan huomannut pitää omasta terveydestäni huolta, kun olin ollut niin maassa.
“Siis… halusitko sinä kenties puhua jostain?” kysyin ja katsoin nuorta soturia vakain katsein.

//Lehto?

Kirjoittaja: Koivu

Varjotassu oli ollut nyt masentuneempi kuin koskaan, Eloklaanin hävittyä sodan ja jouduttua Kuolonklaanin vallan alle. Edes Eloklaanin oma leiri ei tuntunut Varjotassusta kodilta nyt, kun Mesitähti oli poissa. Joka päivä Varjotassu vajosi yhä syvemmälle epätoivoon ajatellessaan sitä, miten kurjat olot koko klaanilla oli sekä sitä, ettei hän tiennyt, näkisikö hän Mesitähteä enää koskaan. Mesitähti oli ollut Varjotassulle korvaamaton, niin ystävänä kuin mestarinakin. Päällikkö oli aina tukenut ja kannustanut häntä, alusta asti. Hän oli alkanut kokea Mesitähden eräänlaisena isähahmona itselleen. Ja nyt Mesitähti oli vangittuna jossain kaukana, niiden sydämettömien kuolonklaanilaisten kynsissä. Jokainen päivä oli Varjotassulle vain silkkaa selviytymistä.
Edes soturiksi pääseminen ei tuntunut miltään. Tai no, ei ainakaan läheskään siltä, kuin sen olisi kollin mielestä kuulunut tuntua. Varjotassu oli kuvitellut lukuisia kertoja päässään, miten Mesitähti kutsuisi kissat klaanikokoukseen ja nimittäisi hänet kunniallisesti soturiksi koko klaanin edessä – ja nyt kaiken ylpeyden, ilon ja onnistumisen tunteen peittivät suru, viha ja menetys.
Varjotassu käveli Kuolonklaanin varapäällikön, Pimentovarjon perässä Litteäkiven alla sijaitsevaan pesään käskystä. Hän ei ollut täysin varma, mistä oli kyse, joten hänen niskakarvansa nousivat pystyyn varautuneesti, kun he pysähtyivät. Koska Varjotassu ei ollut rikkonut kuolonklaanilaisten määräämiä sääntöjä, arveli hän, että kyseessä oli pakko olla hänen soturinimityksensä. Tilanne oli täysin koruton, mutta kolli ei olisi halunnutkaan toisen klaanin kissan pitävän hänelle nimitysseremoniaa; se olisi tuntunut vielä vääremmältä. Ainoa mitä Varjotassu halusi, oli Mesitähden pitämä nimitysseremonia. Musta naaras mittaili Varjotassua pienen hetken katseellaan ja ilmoitti sitten asiansa:
”Olet valmis soturiksi. Nimesi on nyt Varjoliekki.”
Varjoliekki tyytyi vain nyökkäämään koleasti. Kermanvärinen kolli vastasi naaraan katseeseen samalla mitalla, eikä räpäyttänyt silmiä kertaakaan. Hänellä ei ollut mitään, mistä kiittää Kuolonklaanin varapäällikköä.
”Saat poistua”, Pimentovarjo tokaisi, kun kolli ei sanonut mitään. Tällä kertaa Varjoliekki ei nyökännyt. Hän käveli ulos pesästä ja huokaisi helpotuksesta tupsahdettuaan ulos. Pimentovarjon läsnäolo tuntui hänestä joka kerta yhtä uhkaavalta. Hän joutui myös hillitsemään itseään syöksymästä päätä pahkaa kuolonklaanilaisen päälle, sillä inho ja viha vain kasvoivat Varjoliekin sisällä. Toinen Eloklaanin leirissä oleskeleva kissa, joka sai nämä tunteet pintaan oli Lokkitassu. Samainen kuolonklaanilainen, joka oli lähes onnistunut murhaamaan hänet taistelussa noin kaksi kuuta sitten. Lokkitassu ei tuntunut irrottavan katsettaan Varjoliekistä ja hän joutui olemaan koko ajan valppaana harmaavalkoisen kollin sijainnista.
Vasta oppilaiden pesän edustalle istahdettuaan Varjoliekki alkoi kunnolla käsittää sen: hän oli nyt soturi. Varjoliekki nousi ylös uudelleen, vilkaisi vaistomaisesti taakseen Lokkitassun varalta, ja asteli sitten rauhallisesti sotureiden pesän kohdalle. Vaikka Varjoliekki ei ollutkaan saanut soturinimeään Eloklaanin päälliköltä, niin yhdestä asiasta hän oli varma. Hän oli Eloklaanin soturi, Mesitähden soturi. Hän palvelisi Mesitähteä ja puolustaisi omaa klaaniaan vaikka kuolemaan asti. Vaikkei kovia kokenut soturi uskonutkaan näkevänsä entistä mestariaan enää ikinä, hän pitäisi lupauksensa ja tekisi vastapalveluksen Mesitähdelle suojelemalla Eloklaania. Hänelle millään muulla ei ollut enää väliä. Varjoliekki kyyristyi maahan ja ummisti silmänsä. Hän oli valmis kuolemaan, jos se tarkoittaisi sitä, että Eloklaanista tulisi entisensä. Hän oli sen velkaa Mesitähdelle. Tulevaisuus näytti vain mustalta Varjoliekin päässä.

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Pieni, vaaleanharmaa kolli oli vetänyt käpälät alleen, ja hänen ruskeat silmänsä olivat painuneet melkein kiinni. Kuitenkin soturin värähtelevät korvat kertoivat tämän olevan koko ajan tietoinen ympärillään tapahtuvista asioista, eikä tältä siis jäänyt huomaamatta sekään, kun lähestyin häntä.
Nyökäytin kuolonklaanilaiselle kohteliaasti päätäni. ”Pyytäisin lupaa hakea meille tuoresaaliskasasta ruokaa”, viittasin hännälläni takanani vuoteissaan nuokkuviin Kimalaistoiveeseen ja Kuupentuun. Olimme syöneet viimeksi illalla, ja pesään ulkoa tihkuvasta valon määrästä päätellen aurinko lähenteli taivaalla jo lakipistettään.
”Lupa myönnetty”, Leppävarjo räpäytti silmiään ja maukui sitten: ”Tuo minullekin samalla jotakin.”
”Selvä.” Tassuttelin pesän poikki karhunvatukkaseinässä olevalle kissanmentävälle aukolle ja pujahdin siitä ulos. Jouduin siristelemään silmiäni hetken kirkkaassa valossa, kunnes ne tottuivat siihen, ja suuntasin tuoresaaliskasalle.
Olin juuri päässyt kasan luo, kun joku tuuppasi minut tympeästi sivuun. Horjahdin tassuillani ja katsahdin hämmästyneenä Virtaviimaan, joka mulkoili minua happaman näköisesti. Raidallisen naaraan häntä piiskasi ilmaa.
“Pois tieltä, mini-Mesitähti, tiedät kyllä nokkimisjärjestyksen”, soturi nosti huultaan, ja hänen kurkustaan kohosi varoittava murina.
Räpäytin hitaasti silmiäni, otin askeleen taaksepäin ja painoin pääni kohteliaasti alas. “Pahoitteluni. Sain Leppävarjolta luvan hakea tuoresaalista, mutta sillä ei ole kiire, joten ottakaa toki ensin.”
Anteeksipyyntöni tuntui saavan Virtaviiman vain entistä enemmän kiihdyksiin, ja hänen sinivihreät silmänsä heijastelivat syvää inhoa minua kohtaan. Pidin pääni yhä hieman kumarrettuna ja odotin kärsivällisesti, kunnes naaras niiskautti nenäänsä, otti kasan päältä lihaisan näköisen oravan ja marssi matkoihinsa itsekseen jotakin jupisten.
Hänen mentyään valikoin kasan juuresta pari hiirtä. Ne olivat minulle vielä liian isoja suussa kannettavaksi, joten tartuin hampaillani niitä hännistä ja raahasin ne aukion yli pentutarhalle pitäen päätäni mahdollisimman korkealla, jotten kompastuisi.
Pysähdyin ensiksi Leppävarjon kohdalla ja annoin hänen valita itselleen mielestään sopivimman hiiren. Kuolonklaanilainen silmäili hiiriä hieman tyytymättömän oloisena.
“Eikö siellä ollut muuta?” hän katsahti minuun kulmiaan kurtistaen.
“Oli, mutta en olisi jaksanut kantaa niitä tänne”, vastasin valehtelematta.
Leppävarjo huokaisi ja tyytyi lopulta ottamaan toisen hiiristä. Vein jäljelle jääneen saaliin Kimalaistoiveelle ja Kuupennulle. Kuupennun nenä värisi hänen haistaessaan hiiren, ja hän räpytteli tokkuraisena silmänsä auki. Kimalaistoive haukotteli viereisellä pedillä.
“Toin aamiaista”, työnsin hiiren heitä kohti, istahdin alas ja kietaisin häntäni käpälieni yli, “myöhäistä sellaista.”
Kimalaistoive räpäytti minulle kiitollisena silmiään. “Miten kilttiä, Kortepentu.”
Odotin että naaraskaksikko oli saanut syötyä ensin oman osansa, ennen kuin otin itse ensimmäisen palan. Nieleskellessäni ruoan alas kurkustani tajusin yhtäkkiä, miten nälkäinen olinkaan ollut. Mieleni olisi tehnyt hotkia loput hiirestä yhdellä kertaa, mutta Kimalaistoive oli sanonut, että liian nopeasti syömisestä saattaisi tulla vatsa kipeäksi, joten maltoin lopulta ottaa sopivan kokoisia suupaloja ja pureskella ne rauhassa.
Ruoan jälkeen kapusin Kimalaistoiveen viereen sammalille ja käperryin hänen vatsaansa vasten raukeana. Leppävarjo puheli jotakin itsekseen pesän toisella puolella, mutta sanat puuroutuivat korvissani niin, ettei niistä saanut selvää, kun tunsin unen vievän minut mukanaan.

Tuuli ujelsi ympärilläni samalla kun viima piiskasi kasvojani. Maa liikkui alapuolellani nopeasti, ja tunsin otteen niskassani kiristyvän. Tuntui melkein siltä kuin olisin lentänyt. Olisin nauttinut siitä tunteesta, jos sydämeni ei olisi jyskyttänyt rinnassani pelosta. Mihin minua vietiin? Missä emo oli?
Sen sijaan, että olisin saanut vastauksia kysymyksiini, minua kannatellut hahmo pudottikin minut yhtäkkiä maahan. Kylmyys hiipi luihin ja ytimiini, ja tassuni värjäytyivät punaisiksi allani. Utuiset hahmot liikkuivat näkökenttäni reunoilla kuin aaveet, eikä kukaan niistä ei reagoinnut avunhuutoihini.
Sitten joku käveli minua kohti.

Hätkähdin hereille Kimalaistoiveen vierestä. Vedin hätäisesti henkeä ja nielaisin – taas sama uni. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun kumma painajainen piti uneni lyhyenä ja pinnallisena. Vielä valveillakin saatoin tuntea hyytävän kylmyyden kiipeävän hitaasti tassujani ylöspäin, kuin se olisi suunnitellut jäädyttävänsä minut patsaaksi.
”Hei, herätys kaikki.” Katseeni siirtyi Leppävarjoon, joka oli noussut seisomaan paikallaan pesän toisella puolella ja vilkuili kärsimättömän näköisenä pesän suuta kohti. ”Minulla on asioita hoidettavana leirin ulkopuolella, joten teidän on siirryttävä aukiolle.”
Ja niinpä me siirryimme. Tepastelin Kimalaistoiveen ja Kuupennun perässä ulos pesästä aukiolle, jossa varjot olivat venyneet pidemmiksi ja aurinko lipunut jo osittain puiden taa. Leppävarjo lähti hoitamaan asioitaan, ja me jäimme ulos istuskelemaan toimettomina. Saisimme palata pesään vasta kun Leppävarjo tulisi takaisin, joten saisimme viettää ulkosalla tovin. Ei se minua haitannut; ulkona oli kiva olla, etenkin kun sää oli näin kaunis.
Olin kyyristynyt seuraamaan leirin yli pyrkivän toukan matkaa maassa, kun oikealla puolellani pensaat kahahtivat ja ulos sujahti nuori, mustaturkkinen kollikissa. Hänen suuret kirkkaankeltaiset silmänsä pyyhkivät katseellaan leiriä. Nousin ylös ja nostin häntäni tervehdykseen.
”Hei Nopsatassu”, naukaisin oppilaalle, joka kääntyi katsomaan suuntaani. ”Miten sinulla menee?” En ollut jutellut nuoren kollin kanssa aiemmin, mutta tiesin hänen nimensä, aivan kuten muidenkin leirissä asuvien kissojen. Kissoja oli paljon, mutta olin lopulta onnistunut opettelemaan heidän nimensä ulkoa, vaikka toisinaan saattoikin käydä noloja sekaannuksia. Olin kuitenkin varma siitä, että tämä kolli oli Nopsatassu.

//Nopsa/Manteri?

Kirjoittaja: Ampiainen

Muistelin sitä taistelua ja kaikkein eniten sitä kohtaa missä minun oli ollut pakko peräntyä taistelusta. Kuusihäntä ja ampiaispisto olivat pelastaneet minut suurelta kuolonklaanilais kollilta, olin ollut silloin niin lähellä tähtiklaanin joutumista… onneksi he pelastivat minut, Kuusihäntä oli saattanut minut parantajien luo ja sitten hän oli kertonut Liljatuulelle ja leimusilmälle mitä oli tapahtunut, hän lähti takaisin taisteluun vaikka yritin estää häntä… minä tarvitsen häntä en halunnut menettää kollia. Kuusihäntä oli luvannut minulle että hän kyllä palaa luokseni, ja se oli totta hän oli palannut aivan pian luokseni sillä mesitähti oli luovuttanut ja sitten kuolonklaanin päällikö henkäystähti oli julistanut jotain mutta minä en välittänyt minä vain kehrääsin iloisena sitä että kuuihänän ei tarvitsisi taistelaa enään. Kuulin joidenkin kuolonklaanin kissojen jutelevan lähistöllä sitten kuusihäntä alkoi tuijotaa Silmät virussa niitä kissoja jotka olivat vieneet leimusilmän ja liljatuulen mennessä. Ravistelin päätäni selvitääkseni ajatuksiani sillä en halunnut hautautua ajatuksinii kuulin minua nuoremman käärmetassun nyyhkytystä, minua kävi naarasta sääliksi sillä usein pesätoverimme vihatassu tiuski naaralle vihaisena. Lopulta nukahdin ajatuksini upoutuneena.

Näin unta… siinä olimme yhä taistelussa katselin ympärilleni kauhistuneen että olihan tämä oikeasti unta? Tämä nimittäin näytti todella paljon todelta… näin vain kun eloklaanin kissoja kaatui en kumminkaan tunnistanut kissoja mutta tunnistin eloklaanin tuoksun… viimeisin kuolema sai minut säpsähtäämän, kissa oli ainut jonka tunistin… h-hän hän oli kuusihäntä… juoksin ystäväni luokse aloin nuolemaan kollin naama ja kylkiä anoen että kolli avaisi silmänsä ja heräsi! Lopulta minä avasin silmäni ja huohottin pelästynennä.

Aamulla juuri kun olin herännyt niin minä tapasin ampiaispiston joka kertoi että lähdemme metsästyspartioon.
”Keitä siinä on mukana?” Kysyin. Ampiaispisto vilkuili ympärilleen etsien jotakuta, mutta sitten hän havahtui ja vastasi minulle.
”Kultasiipi, käärmetassu ja kyyhkypyrähdys.”, ampiaispisto vastasi. Katsahdin vaaleanharmaaseen naaraseen lähdimme tassutamaan häntä kohti ja aloimme odottamaan käärmetassua ja kultasiipeä. Naaraat tulivat meitä päin. Ampiaispisto nyökäytti päätään tervehdykseksi ja kultasiipi nyökkäsi takaisin.
“Lähdetään”, Kyyhkypyrähdys niminen kuolonklaanilainen naukaisi kovaan ääneen ja partio lähti matkaan.

“Hei! Minä olen Lehtotassu”, naukaisin lempeästi.
“Kuka sinä olet?“ kysyin vielä. Naaras oli hetken hiljaa, kuin ei olisi minua kuullutkaan, kunnes lopulta vastasi hiljaa:
“Minä olen Käärmetassu.” naaran äänessä kaikui väsymys ja nälkä.
”Kaunis nimi”, naukaisin hymyillen. Hetkiseen päästä huomasin oravan hajun heilauttin hääntänii nopeasti että muut tajuaisivat pysähtyä, hiivin hiljaa oravaa päin ja loikasin sen päälle antaen taapavan puraisun. Nousin ylpeänä ylös ja tassutin muiden luo.

Vähän aikaa myöhemmin koko partio kyyhkypyrähdystä luukun ottamat olivat saaneet jotain, tajusin kyllä miksi Naaras ei ollut saanut mitään hän oli nimittäin tarkailut jokaista liiketäme. Katselin käärmetassua naaran silmissä loisti ylpeä katsee hän oli saanut myös oravan.
”Lähdetään takaisin leiriin”, l
Kyyhkypyrähdys naukaisi kovaan ääneen. Asetuin taas käärmetassun viereen.
”Hyvin napasit tuon oravan!” Naukaisin lempeästi hymyillen.
”kiitos”, käärmetassu vastasi hymyillen ujosti. Naaras ei ollut kovinkaan puhelias tapaus ainakaan uusien tuttavuuksien kanssa, minä kyllä haluan tutustua häneen paljon paremmin! Olin upoutuneena ajatuksinii koko loppu partion ajan. Kun olimme leirissä niin minä ehdotin että voisimmeko käärmetassun kanssa ja tottakai myös kyyhkypyrähdyksen kanssa mennä juttelemaan oppilaiden pesään. Naaras oli nyökänyt hiljaisesti. Lähdimme kävelemään pesää päin mutta kun huomasimme lammikotassu nimisen kissan, naaras. nukui oppilaiden pesässä tai siis ei hän nyt nukunut. Kun olimme lammikotassun luona niin naukaisin että voisiko naaras katsoa Perämeri kun juttelimme pesässä. Naaras nyökkäsi ja kyyhkypyrähdys tassuti pois. Käännyin käärmetassua päin hymyillen.
”Minulla on nälkä mutta emme saa syödä ennen kuolonklaanin kissoja. Känähdin ja kysyin olivatko kuolonklaanin kissat Jo syöneet? Naaras puudusti päättään ja jatkoi juuri hakemanssa orava, se oli käärmetassun napamaa saalis. Kohauttin lapojani ja aloin puhumaan innoissani.
Lopulta naukaisin hyvää yötä käärmetassulle sillä oli jo myöhä ja halusin nukkumaan. Suljin uupuneet silmiäni mutta en saanut unta, ajatuksisani kiepui vain tähtiklaani ja kaikki kissat jotka olimme sinne menettäneet taistelussa, ja se kuinka lähellä minä olin joutua sinne.
*miksi kuolonklaanin piti voitaa? Meillä olisi ollut paljon kaikki paljon paremmin ilman heitä*, ajatellin surumielisenä.

Kun viimein oli Aamu niin ampiaispisto tulli herättäämän minut. Katsahdin ympärillenin ja huomasin edessäni sen suuren kollin joka oli retutanut minua! Nousin istumaan ja kysyin unisesti mitä asiaa ampiaispistolla oli:
”Sinusta tulee tänään Soturi”, ampiaispisto naukaisi.
”Minun kuminkin pitää ensin mennä sanomaa se pimentovarjolle”, ampiaispisto jatkoi. Nousin pystyn ja jäin odottamaan että ampiaispisto olisi valmis, kolli tuli pian ulos pesästä ja heilautti häntäänsä pesää päin. Tassutin sisään, minua ujostuti aivan kamalasti. Pimentovarjo niminen naaras katsoi minua. Katsahdin nopeasti taakseni ja huomasin Ampiaispiston rohkaisevaan katseen. Huokaisin syvään ja odotin että saisin tietää nimeni, tiesin kyllä että tämä oli väärin mutta en koskaan sanoisi sitä pimentovarjolle! Naaras katseli minua kylmän-välinpitämättömästi ja hän vain tokaisin uuden nimeni olevan lehtomyrsky.
Käännyin iloisena ampiaispistoa päin ja Naukaisin:
”Kiitos kaikesta! Olet ollut paras mestari mikä minulla on koskaan ollut!” Iloitsin.
”Onnea lehtomyrsky”, ampiaispisto onniteli minua ylpeänä. Lähdin ampiaispiston perässä ulos. Ajattelin että menisin käärmetassun luo. Huomasin kyyhkypyrähdyksen ja menin kysymään että voisko hän tulla mukaani jota voin jutella käärmetassun kanssa. Käärmetassu katseli minua.
”Hei, käärmetassu”, naukaisin ylpeästi naaralle.
”Hei lehtotassu”, käärmetassu naukaisi. Katselin häntä hetken ja sitten minä huomautin minun nimeni olevan nykyään lehtomyrsky!

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Pyry

Makoilin leirin reunamilla etukäpälät rinnan alla ja silmäilin ympäristöä. Sota oli ohi ja sen päättymisestä oli kulunut kaksi pitkää kuuta. Klaanini harmiksi Kuolonklaani oli voittanut. Menetetyt klaaninjäsenet olivat siis kuolleet turhaan, mutta ainakin he katselivat meitä Tähtiklaanin riveistä, eivätkä joutuneet sietämään kuolonklaanilaisia omassa vanhassa leirissään, johon me muut olimme palanneet. Täällä oli muutama Kuolonklaanin jäsen vartioimassa meitä, ettemme rikkoisi heidän laatimiaan sääntöjä. Minua inhotti ja suretti samaan aikaan. Taistelussa olin elätellyt toiveita siitä, että kaiken sen kauheuden jälkeen asiat olisivat palanneet vanhoihin uomiinsa, ja saisin huoletta nauttia ystäväni Varjotassun seurasta. Saisin minä nytkin nauttia, mutta en ilman Kuolonklaanin kirppusäkkien valvovia silmäpareja. Hännänpääni vääntyili ärtymyksestä.
Äkkiä havahduin, kun näin Hiilihampaan astelevan luokseni. Olisin kuulemma valmis soturiksi, hän kertoi, joten meidän oli syytä käydä Kuolonklaanin varapäällikön, Pimentovarjon puheilla. Nousin kankeasti seisomaan ja lähdin seuraamaan mestariani.
Pimentovarjo oli kylmänoloinen, välinpitämätön naaras. Ei jäänyt kovin epäselväksi, mistä hän oli nimensä saanut, mikäli yhtään kiinnitti huomiota hänen mustaan turkkiinsa. Tilanne ei ollut kummoinen; kissoja ei kutsuttu koolle, vaan Pimentovarjo totesi vain uuden nimeni olevan Sadeturkki. Katsahdin Hiilihammasta mitäänsanomaton katse silmissäni. Kolli oli kokenut kovia, ja tietääkseni menettänyt tyttärensä sodan aikana.
”Kiitos kaikesta, Hiilihammas”, mau’uin ja yritin hymyillä entiselle mestarilleni lohduttavasti. ”Olit loistava mestari.” Kosketin hänen lapaansa kuonollani ja yritin painaa hänen tuoksunsa mahdollisimman tarkasti mieleeni. Sitten nyökkäsin viileästi Pimentovarjolle, käännyin ja tassutin takaisin äskeiselle paikalleni.
Minusta tuntui yhä, että asiat olivat sekaisin, vaikka aikaa oli kulunut jo kaksi kuuta. Ehkä se ei sitten ollutkaan tarpeeksi… Eloklaanissa ei ollut tällä hetkellä päällikköä, varapäällikköä eikä edes parantajia; parantajiamme pidettiin panttivankeina jossakin. Oloni oli muuttunut sitä enemmän, mitä enemmän aikaa taistelusta oli kulunut. Muistan, kuinka taistelun jälkeen olin muiden eloklaanilaisten tavoin ollut järkyttynyt, musertunut ja turhautunut ja jopa valmis aloittamaan uuden taistelun, jos Mesitähti niin olisi käskenyt. Nyt minusta tuntui vain… ei miltään. Kuin jokin minussa olisi sammunut. En kuitenkaan kantanut kaunaa Mesitähdelle; hän oli antanut kaikkensa, kuten me kaikki. Joskus vihollinen vain oli parempi. Ja nyt tuo vihollinen oli ottanut leirimme valtansa alle, emmekä saaneet enää elää vapaasti. Mietin, kauanko tätä kestäisi. Kävisikö jokin päivä niin, että klaanimme alkaisi yhteistuumin kapinoida uusia järjestelyjä vastaan? En osannut sanoa, kumpi oli parempi; sopeutua tilanteeseen ja totella Kuolonklaania ilman vastaväitteitä, vai paljastaa kyntensä ja iskeä takaisin. En osannut sanoa myöskään sitä, kumpi kissa oli parempi; maailmaa ja sen ihmeitä rakastava Sadetassu vai Sadeturkki, jonka liekki oli sammutettu ja tilalle tullut jotain aivan muuta?

Kirjoittaja: Käärmis

Siristin silmiäni hämärässä aamuyössä. Olin oppilaiden pesässä omalla pedilläni. En ollut taaskaan saanut juuri lainkaan unta.

Kun sota oli loppunut eloklaanin häviöön, olin nähnyt niin paljon itseni järkyttäviä asioita ja niin paljon oli tapahtunut, että en saanut öisin unta ja muutenkin monesti yöt menivät silkkaan nyyhkytykseen josta muun muassa lähistölläni nukkuva Vihatassu ei ollut lainkaan pitänyt. Kolli oli monesti äyskinyt minulle asiasta ja uhannut satuttaa minua ellen antaisi hänen nukkua rauhassa.
Silmät valvomisesta kipeänä tuijotin siis ulos leiriin, joka oli sillä hetkellä tyhjimmillään. Heilautin häntäni kuononi päälle.
*Miksemme voittaneet? Kirottu Kuolonklaani ja kirotut kulkukissat!* valitin mielessäni. *Olisin jo tässä välissä valmis kuolemaan. Eihän sillä sen enempää väliä olisikaan. Kissoja teloitetaan varmasti pian tuon tuosta, kun Kuolonklaani kyllästyy meihin.* ajattelin vielä latteana.

Aamu koitti viimein. Olin saanut hieman unta, mutta olin edelleen rättiväsynyt. Kaiken kukkuraksi olin myös kamalan nälkäinen. Pian tunsin kosketuksen kyljessäni.
“Lähdemme metsästyspartioon”, mestarini, Kultasiipi naukaisi. Nyökäytin vain päätäni.
“Keitä tulee mukaan”, kysyin väsähtäneellä äänellä. Kultasiipi katsoi minua hieman säälien ja heilautti sitten häntäänsä kohti kahta klaanitoveriamme ja kuolonklaanilaista.
“Lehtotassu ja hänen mestarinsa Ampiaispisto sekä Kyyhkypyrähdys”, naaras vielä naukui. Nyökäytin päätäni latteasti ja lähdin lampsimaan mestarini perässä kolmikon luo.
Kultasiipi nyökäytti päätään tervehdykseksi ja Ampiaispisto nyökkäsi takaisin.
“Lähdetään”, ilmeisesti Kyyhkypyrähdys niminen kuolonklaanilainen naukaisi kovaan ääneen ja partio lähti matkaan.
Ajattelin alkumatkasta vain miten elämä olisi helpompaa, jos kuolonklaanilaisia ei olisi, mutta kirosin koko ajan sitä, että ajattelin muista kissoista niin pahasti, sillä loppupelissä heidät oli vanginnut Kuolonklaanin päälikkö Henkäystähti.
“Hei! Minä olen Lehtotassu”, toisen oppilaan naukaisu säikäytti minut ja ravisti minut pois ajatusten maailmasta. “Kuka sinä olet?” naaras kysyi vielä. Olin hetken hiljaa, kuin en olisi naarasta kuullutkaan, kunnes vastasin hiljaa:
“Minä olen Käärmetassu.” Äänessäni kaikui väsymys ja nälkä. Häpesin omaa surkeaa kuntoani. En ollut saanut syödäkseni, sillä surkutteleminen vei nälän ja ruokahalun ja sama myös unelle.

//Lehto

Kirjoittaja: Elandra

Väsyneet ajatukseni eivät pysyneet aivan täysin tapahtumien perässä. Yhtäkkiä Keijukainen ja Päivänsäde olivat saapuneet taisteluaukion laidalle Kortepentu vankinaan ja kertoneet Minttuliekin kuolleen. En voinut uskoa korviani. Oliko minun rakas Minttuliekkini kuollut? Elleivät kujakissat olisi pitäneet pientä poikaamme panttivankinaan, olisin käynyt armottomaan taisteluun heitä vastaan. He olivat riistäneet taas kerran yhden viattoman kissan hengen, enkä voinut hyväksyä sitä. Mutta kun heillä oli Kortepentu, en voinut tehdä mitään. Minun oli taivuttava vihollisteni tahtoon ja käskettävä eloklaanilaisia lopettamaan taistelemisen.
Surun murtamana kiersin koko taistelukentän ja komensin klaanitovereitani lopettamaan. Tähtiklaanin kiitos, kuolonklaanilaiset ja kujakissat vain painoivat rakkaat klaanitoverini maahan, eivätkä riistäneet heidän henkiään. Se sai pienen toivon heräämään minussa; ehkä näillä kissoilla olikin tunteet ja jokin pieni oikeudenmukaisuus. En pitänyt tästä tilanteesta yhtään, sillä Keijukainen oli luvannut säästää Kortepennun hengen, jos saisi minun henkeni. Naaras oli valehdellut minulle jo niin monta kertaa, etten enää tiennyt saatoinko uskoa hänen sanoihinsa. Toisaalta ei minulla ollut vaihtoehtoja. Jos en uskoisi häntä, Kortepentu kuolisi varmasti. Keijukainen oli häikäilemätön kissa ja siinä suhteessa hän varmasti pitäisi sanansa, että tappaisi Kortepennun mikäli minä en alentuisi hänen tahtoonsa.
Kun taistelu oli vaiennut ja eloklaanilaiset olivat luopuneet taistelusta, palasin takaisin aukion laidalla odottavan Keijukaisen luokse. Päivänsäde ja Kortepentu istuivat harmaaturkkisen naaraan takana. Minä olin valmis kuolemaan.
Kuulin askeleitani vasemmalta takaviistosta, ja kun vilkaisin vihreällä katseellani tulijaa, tunnistin hänet Henkäystähdeksi. Kun Keijukainen alkoi puhua ja kysellä valmiudestani kuolemaan, kohtasin empimättä hänen katseensa. Vastasin totuudenmukaisesti, että olin koska tahansa valmis kuolemaan rakkaimpieni vuoksi. Olin vannonut olevani paras mahdollinen päällikkö Eloklaanille, enkä rikkoisi lupaustani. Hyvä päällikkö oli valmis kuolemaan, jos se pystyi pelastamaan hänen klaaninsa.
Kohotin tyynen katseeni korkealle taivaalle. Se oli alkanut tummumaan ja ensimmäiset Hopeahännän tähdet ilmestyivät jo näkyviin. Oli lohdullista tietää, että esi-isämme seurasivat tätä hetkeä. Rukoilin heiltä, että tämä sota voisi päättyä hyvin klaanitovereideni kannalta. En halunnut, että viattomien verta jouduttaisiin vuodattamaan yhtään tämän enempää.
Olin jo valmistautunut siihen, että Keijukainen olisi iskenyt hampaansa kurkkuuni ja riistänyt yksitellen jokaisen jäljellä olevista hengistäni, mutta niin ei käynyt. Sen sijaan kuulin, kuinka joku syöksähti minua lähestyvän naaraskissan kimppuun. Vihreä katseeni laskeutui kuin automaatiolla Henkäystähteen, joka oli juuri käynyt Keijukaisen kimppuun. Taas kerran tapahtumaketju oli niin nopea, etten ihan meinannut pysyä perässä. Hetkessä Keijukainen oli aivan taistelukyvytön ja Kuolonklaanin päällikkö painoi hänet maata vasten. Luulin raidallisen kollin tekevän Yhteisön johtajasta lopun, mutta yllättäen hän irrottikin otteensa ja kääntyi minun puoleeni. Henkäystähden sinisten silmien katse oli kylmä ja suorastaan kammottava, kun hän kohdisti sen minuun. Hän otti askeleen lähemmäs, muttei hyökännyt.
“Tämä sota loppuu tähän”, kolli lausui matalalla äänellään ja väläytti minulle uhkaavasti valkeita hampaitaan.
“Sitä minäkin toivon”, vastasin hänelle niin tyynesti kuin suinkin pystyin. Minä en pelännyt oman henkeni puolesta, vaan klaanitovereideni. En halunnut, että yksikään eloklaanilainen joutuisi enää kärsiä. Mutta mitä minä Henkäystähteä tunsin, hän tuskin antaisi meidän noin vain jatkaa aiempia elämiämme. Kenties hänkin halusi minun henkeni tai pahimmassa tapauksessa hän halusi tappaa koko klaanini.
Vihreä katseeni liukui Henkäystähdestä hänen taakseen. Päivänsäde oli jättänyt Kortepennun maahan ja siirtynyt lähemmäs kuolevaa Keijukaista. Henkäystähti seisoi edessäni juuri niin, etten nähnyt Keijukaisesta kuin takajalat. Naaras makasi liikkumattomana paikoillaan, enkä oikeastaan edes tiennyt oliko hän jo kuollut. Henkäystähden katse käväisi hetken myös pois minusta, jossain takanani. Se kohdistui kaiketi johonkin kissaan, sillä pian kuulin lähestyviä askeleita. Olisi ollut liian suuri riski kurkistaa taakseni, joten pidin katseeni visusti edessäpäin. Tumma kissa käveli ohitseni ja pysähtyi päällikkönsä eteen. Pimentovarjoksi tunnistamani naaraan turkki oli sotkuinen ja siellä täällä oli inhottavan näköisiä haavoja.
“Käy hakemassa Liljatuuli ja hänen parantajaoppilaansa”, kuulin päällikön sanovan. Sitten Henkäystähden katse kääntyi takaisin minuun:
“Missä sinun kumppanisi on?”
Katseeni muuttui surkeaksi ja laskeutui maahan. Sydäntäni riipi ajatus siitä, että Minttuliekki oli oikeasti poissa. Hän oli kuollut.
“Hän on liittynyt Tähtiklaanin riveihin”, vastasin ääni väristen, kun nostin katseeni takaisin viholliskolliin. Henkäystähti siristi silmiään, ja hänen kasvoilleen piirtyi inhottavan tyytyväinen virnistys.
“Hyvä. Yksikään kissa, joka on pettänyt Kuolonklaanin, ei ansaitse elämää”, kolli tuhahti kovaäänisesti. En voinut käsittää sitä, mikä teki kissasta tuollaisen. Henkäystähden oli täytynyt kokea kammottavia asioita, että hänen mielensä oli muuttunut tuollaiseksi. Miten kukaan saattoi olla noin ilkeä ja sydämetön?

Seisoimme pienen tovin vielä aukiolla ilman, että kukaan liikahti tai sanoi mitään painokelpoista. Yllättäen kuitenkin jotain alkoi tapahtua, päättelin sen takaani kuuluvista askeleista.
“Keijukainen on kuollut, paetkaa!” Päivänsäteen ulvaisu rikkoi aukiolle laskeutuneen hiljaisuuden.
“Pysäyttäkää ne!” joku kuolonklaanilainen ärjäisi takaani. Samassa huomasin, kuinka aukiolta alkoi paeta läjäpäin kissoja; kujakissoja. Päivänsäde jätti Henkäystähden takana makaavan Keijukaisen aloilleen ja lähti pakenemaan tovereidensa johdolla pois aukiolta. Henkäystähden sininen katse irtaantui minusta ja kääntyi takanaan makaavaan Yhteisön johtajaan ja siitä Päivänsäteeseen, joka livahti juuri aukion laidalla olevien pensaiden taakse. Huomasin Kortepennun makaavan yksin parin ketunmitan päässä elottomasta Keijukaisesta. Tämä olisi minun tilaisuuteni. Pelastaisin viattoman poikani ja antaisin eloklaanilaisille mahdollisuuden taistella. Nyt voisimme voittaakin, kun Kujakissayhteisö oli paennut paikalta ja jättänyt taistelun kaiketi osaltaan siihen. En uskonut, että Yhteisön ja Kuolonklaanin välinen liittouma olisi enää voimassa tapahtuneen jälkeen. Yritin syöksähtää Henkäystähden ohitse, mutta kolli huomasi aikeeni. Hän loikkasi kimppuuni ja painoi minut vasten multaista maata. Katseeni jäi epätoivoisena Kortepentuun, joka makasi yksin, takuulla kylmissään edessäni.
“Antakaa niiden mennä!” Henkäystähti karjaisi, “kujakissoilla ei ole väliä, pitäkää eloklaanilaiset maassa!”
Siihen meni meidän mahdollisuutemme. Tämä sota tosiaankin oli hävitty.

Loppuilta meni aivan sumussa, en ollut enää lainkaan varma kauanko olimme vielä aukiolla. Henkäystähti ilmoitti kylmästi ottavansa minut, Liljatuulen ja Leimusilmän Kuolonklaanin panttivangiksi ja “hyvää hyvyyttään” jättävänsä kaikki eloklaanilaiset henkiin. Poikkeuksena kolli luetteli ne kissat, jotka olivat karanneet luvatta Kuolonklaanista ja siirtyneet vihollisten – eli eloklaanilaisten – riveihin.
Saatoin vain toivoa, että Orvokki ja Black olivat päässeet pakenemaan, sillä en kestäisi seurata vierestä, kuinka kuolonklaanilaiset telottaisivat heidät julmasti.
En voinut edes sanoin kuvailla, kuinka pettynyt olin itseeni ja omaan toimintaani. Kuten olin arvellut, eloklaanilaisten elämä ei tulisi palaamaan entiselleen. Henkäystähti ilmoitti klaanin palaavan takaisin vanhaan leiriinsä, mutta ilman päällikköä, varapäällikköä tai parantajia. Sen sijaan “johtajaksi” Eloklaanin leiriin hän nimesi Pimentovarjon, oman varapäällikkönsä. Eloklaani oli menettänyt vapautensa, kun kuolonklaanilaiset asetettaisiin vartioimaan klaaniamme yötä päivää. Samalla Henkäystähti ilmoitti, että klaaniini olisi tulossa uusia sääntöjä, joita jokaisen eloklaanilaisen olisi noudatettava tai he surmaisivat klaanin jäseniä tai minut, Liljatuulen ja Leimusilmän.
Osa eloklaanilaisista yritti käydä vastarintaan, mutta kuolonklaanilaiset painoivat nopeasti klaanitoverini takaisin maahan. Pelkäsin heidän henkiensä vuoksi, joten minun oli puututtava tilanteeseen:
“Älkää vastustelko, me olemme jo hävinneet tämän sodan. Minulle tärkeintä on teidän henkenne, enkä tahdo yhdenkään eloklaanilaisen kuolevan enää tämän sodan vuoksi. Tähtiklaani johdattaa meidät vielä vapauteen, sanokaa minun sanoneen. Me selviämme mistä vain, mutta pyydän: älkää tapattako itseänne turhaan.”
Ilmeisesti Henkäystähdelle riitti, sillä hän tönäisi minut eteenpäin kohti aukion laitaa.
“Etköhän ole jo sanottavasi sanonut. Nyt sinun on aika siirtyä uuteen kotiisi”, kolli ärähti matalalla äänellä ja hoputti minua eteenpäin. Vilkaisin vielä viimeisen kerran klaanitovereitani. Pelkäsin, että he inhosivat minua. Minä olin tuottanut kaikille pettymyksen.

Kirjoittaja: Elandra

Ampiaispisto: 14kp + 6TaP –

Tähtimötaivas: 15kp + 6TaP –

Sadetassu: 8kp + 3TaP –

Kuusihäntä: 5kp + 2TaP –

Lehtotassu: 17kp + 6TaP –

Hilehuurre: 8kp + 3TaP –

Karjuvirne: 14kp + 6TaP –

Varjotassu: 12kp + 5TaP –

Kultasiipi: 9kp + 4TaP –

Kirjoittaja: Elandra

TARINAKIELTO!
Sota on päättynyt ja nyt tarvitsemme hieman aikaa selvittääksemme, mikä osapuoli sodan on voittanut. Tarinoiden lähettäminen on nyt siis toistaiseksi kielletty ja jokainen luvaton tarina tullaan ikävä kyllä poistamaan.
Kun ratkaisu on selvinnyt ja sodan lopetustarina kirjoitettu, blogista tulee löytymään lisäinfoa klaanien elämästä sodan jälkeen.

Kirjoittaja: Auroora

//TAISTELUTARINA (421 sanaa = 4 TaP) //
Kujakissa oli päässyt yllättämään meidät, ja vaikka olimmekin kaksi kahta vastaan, minä ja Ampiaispisto olimme selvästi alakynnessä. Samalla, kun ystäväni taisteli pienikokoista naarasta vastaan, minä yritin pitää puoleni leopardikuvioisen kanssa. En ollut koskaan kuitenkaan loistanut taistelemisessa, ja hän sai useammankin kerran iskettyä kyntensä ja hampaansa minuun. Loppujen lopuksi asetelma oli keikahtanut sellaiseksi, että minä yritin epätoivoisesti väistellä hänen iskujaan, enkä pystynyt ollenkaan vastaamaan naaraskissan hyökkäykseen. Tämä ei ollut ollenkaan hyvä. Tiesin, että heti kun en enää jaksaisi pysyä kujakissan perässä, koittaisi minun loppuni. Toivoin vain, että Ampiaispisto selviäisi. En halunnut kuvitella maailmaa ilman häntä, vaikka minä en enää olisikaan osa sitä.
Yhtäkkiä kujakissan onnistui sivaltaa kaulaani ja päästin ilmoille tuskaisen parkaisun. Verta alkoi pulputa maahan ja haukoin henkeä paniikissa, mutta vastustajani ei antanut minulle hetkeäkään edes reagoida tilanteeseen. Hänen iskunsa osui päähäni ja seuraavaksi makasin jo maassa veren vuotaessa lammikoksi alleni.
Kyyneleet täyttivät silmäni. Olisiko tämä oikeasti loppuni? Jos olisi, en katuisi mitään – olin elänyt hyvän elämän, auttanut muita ja nähnyt Eloklaanin kukoistavan. Vain sitä kaduin, etten ollut koskaan kertonut Ampiaispistolle tunteistani. Näin kuolemani hetkellä halusin olla rehellinen, halusin lyödä kaikki korttini pöytään. Kenties rakkauden tunnustukseni olisi hänelle kuin kirous, kenties Ampiaispistokin tunsi samoin minua kohtaan ja kuoltuani häntä vaivaisivat ajatukset siitä, mitä olisimme voineet olla. Tämän yhden kerran halusin kuitenkin olla itsekäs.
Yritin epätoivoisesti pysyä tajuissani, kun näkökenttäni alkoi sumeta ja päässäni pyöri. Olin menettänyt liikaa verta, enkä jaksaisi enää pitkään. En tiennyt, miten Ampiaispisto pärjäsi kahta kissaa vastaan. Miten saatoinkin olla näin hyödytön? Olin jättänyt hänet yksin heidän kanssaan. Ja vaikka kolli olikin hieno soturi, ei ollut ollenkaan sanottua, että hän selviäisi kamppailusta hengissä.
Pian kuulin jostain läheltä nyyhkytystä. Tunnistin äänen kuuluvan Ampiaispistolle, ja sydäntäni särki kuunnella häntä. Minäkään en toivonut kuolevani, halusin vielä elää hänen kanssaan. Olin kamalan itsekäs, mutta sillä hetkellä en mitään muuta halunnutkaan. Sodasta viis, en vain halunnut kuolla.
Jotenkin minun onnistui hymyillä, kun tunsin soturin painavan päänsä poskeani vasten. Hymyni kuitenkin katosi nopeasti, kun kuulin hänen seuraavat sanansa: sen verran hämmentynyt minä olin.
”Minä rakastan sinua”, Ampiaispisto huokaisi ja kurkkuani kuristi, eikä pelkästään ammottavan haavan takia. Tämä oli niin epäreilua. Olin niin pitkään pelännyt, ettei hän tuntisi minua kohtaan mitään muuta kuin ystävyyttä. Sen takia en ollut koskaan kertonut hänelle omista tunteistani. Olin pelkuri.
”Ampiaispisto..”, henkäisin heikosti ja yritin kääntää päätäni nähdäkseni kollin kasvot. Sillä hetkellä olin sekä suunnattoman surullinen että onnellinen. ”Minäkin rakastan sinua… Olen rakastanut niin pitkään. Anteeksi.”
Kun sain nuo sanat ilmoille, saatoin viimein rentoutua. Suljin silmäni ja henkäisin syvään, sitten en enää nähnyt tai tuntenut muuta kuin loputonta pimeyttä.

//Amppari?

Kirjoittaja: Koivu

//TAISTELUTARINA

Sotaa oli kestänyt jo kokonaisen päivän ja yön, ja Varjotassusta tuntui, ettei taistelulle tulisi koskaan loppua. Hän oli kohdannut tutun taistelutoverinsa, Roskan edellisenä päivänä. Kujakissa oli ollut yhtä ärsyttävä vastustaja kuin aikaisemminkin, ja tänään Varjotassu oli lähinnä auttanut klaanitovereitaan taistelemaan kuolonklaanilaisia vastaan. Kolli oli syönyt ja juonut viimeksi aamunkoitteessa, minkä takia hänen oli ollut pakko päästä juomaan heti sopivan tilaisuuden tullen. Se päätös oli kuitenkin koitunut hänen kohtalokseen, sillä aiemmin Sadetassun kimpussa ollut Lokkitassu oli seurannut häntä joelle ja hyökännyt hänen kimppuunsa kavalasti.

Nyt Varjotassu kiemurteli selällään, pää veden alla ja tunsi, miten terävät kynnet silpoivat hänen kaulaansa nopeaan tahtiin. Kipu oli niin voimakas, että se tuntui ensin pistävänä poltteluna, jonka jälkeen se alkoi tuntua siltä, kuin älyttömän kylmä jää olisi raapinut hänen lihaksiaan. Kuin se ei tuntuisi miltään, mutta samaan aikaan sattuisi niin paljon, että kollin teki mieli luovuttaa. Hän kuitenkin potki jaloillaan ilmaa hädissään lakkaamatta, yrittäen ylettää kuolonklaanilaisen päähän. Onnistumatta.
Varjotassu oli varma, että hänen loppunsa oli koittanut. Täydessä paniikissa hän tajusi, ettei pystyisi pidättämään hengitystä enää kauaa. Hänen olisi pian otettava riski ja avattava suunsa veden alla puraistakseen Lokkitassua. Oli kuitenkin erittäin todennäköistä, ettei se onnistuisi. Toisaalta hän kuolisi joka tapauksessa pian. Varjotassun liikkeet hidastuivat. Hän sulki silmänsä. Ainoa mitä hän näki mielessään olivat Sadetassun kasvot, sitten Mesitähden ja sen jälkeen Sadetassun siniset silmät. Silloin hän oli kuulevinaan vaimeasti Sadetassun äänen.
Äkkiä kynnet ja käpälien paino katosivat kollin kaulalta. Veden alla kuului vaimea loiskahdus, kuin joku olisi kaatunut tai hypännyt veteen. Varjotassu yritti nostaa päätään ylös, mutta hänen kaulaansa sattui liikaa. Hän onnistui kuitenkin saamaan jalkansa alleen ja sai siten myös päänsä kokonaan pois veden alta. Kolli pärski vettä kurkustaan, haukkoi happea ja perutti hoiperrellen poispäin vedestä. Varjotassusta tuntui, että hän oksentaisi. Hän yökkäsi kolmesti ja vettä tuli ulos lisää.
Vasta sen jälkeen Varjotassu kykeni prosessoimaan, mitä hänen ympärillään tapahtui: Sadetassu kamppaili Lokkitassua vastaan vedessä. Varjotassu toivoi, että Lokkitassu ei osaisi uida.
”Varjotassu, oletko kunnossa?” Sadetassu huusi kaiken loiskeen ja huitomisen keskeltä.
”Lu-luulen niin”, Varjotassu vastasi yskien. Hän oli edelleen järkyttynyt tapahtuneesta, eikä tiennyt, pystyisikö auttamaan Sadetassua Lokkitassun päihittämisessä.
Hänen ystävänsä näytti kuitenkin pärjäävän hyvin. Lokkitassu näytti hoipertelevan, kun Sadetassu ajoi tätä syvemmälle jokeen. Hetkeksi molemmat katosivat pinnan alle. Varjotassu jähmettyi. Pian naaraan pää kuitenkin ilmestyi pinnalle. Myös Lokkitassun pää ja etutassut kävivät pinnalla, mutta katosivat pian takaisin pinnan alle. Sadetassu ui rantaan ja asteli huoli silmistään paistaen Varjotassun luokse, jättäen kuolonklaanilaisen käymään omaa taisteluaan joen kanssa.
”Tähtiklaanin kiitos olet elossa!” Sadetassu henkäisi.
”Ei, vaan kiitos sinun”, Varjotassu kähisi. ”Olen sinulle henkeni velkaa, Sadetassu.”
Sadetassu tuijotti Varjotassua sinisillä silmillään ja Varjotassusta tuntui, kuin aika olisi pysähtynyt. ”Sinä pelastit jo minut aiemmin”, naaras huomautti samalla, kun katkaisi katsekontaktin. Heidän turkkinsa valuivat kylmää vettä, mutta he asettuivat kiinni toistensa kylkiin lämmittääkseen toisiaan. Varjotassu käänsi katseensa takaisin veteen, mutta Lokkitassu oli kadonnut näkyvistä.
”Pääsikö hän maalle?” Varjotassu kysyi jännittäen lihaksensa.
”En usko. Ei hän edes osaa uida. Virtaus ehtii kuljettaa hänet kauas”, Sadetassu maukui vilkuillen jokeen epäröivänä, mutta nousi sitten nopeasti ylös.
”Tule, sinut täytyy saada parantajan luokse. Kaulasi vuotaa todella pahannäköisesti!” ystävän ääni oli hetkessä määrätietoisempi. Varjotassu nyökkäsi ja nousi ylös huterasti. Häntä huimasi pahasti, eikä maahan valuvan veren näkeminen auttanut tilannetta ollenkaan. Varjotassu pelkäsi, että hän pyörtyisi siihen paikkaan, eikä ehtisi parantajien luokse ennen kuiviin vuotamista.
Sadetassun tukemana hän kuitenkin lähti astelemaan hitaasti kohti parantajien tukikohtaa.

Kirjoittaja: Elandra

//TAISTELUTARINA

Kieroarpi oli sännännyt pelastamaan minut taas kerran. Katsoin iloisesti ohimennen tabbykuvioista veljeäni, joka asettui vierelleni taistelemaan Kuolonklaanin päällikköä vastaan. Kieroarpi ei ehtinyt vastata mitään vitsikkääseen tokaisuuni, sillä kollin oli riennettävä taas taisteluun Henkäystähteä vastaan. En halunnut jättää rakasta veljeäni pulaan, joten syöksähdin nopeasti ruskeaturkkisen kollin avuksi. Nyt tilanne alkoi näyttää jo aiempaa huomattavasti paremmalta. Henkäystähden kynnet hapuilivat ilmaa, kun loikahtelimme hänen ympärillään yrittäen löytää sopivaa hyökkäyskulmaa. Vaikka Kuolonklaanin päällikkö olikin hyvin ketteräliikkeinen, ei hän noin väsyneenä pysynyt kahden kissan tahdissa. Aina kun raitaturkkinen kissa käännähti toista kohti, toinen meistä sivalsi kynsillään kollia kohti. Odotin koko ajan, että jostain olisi juossut kuolonklaanilainen päällikkönsä avuksi, mutta yllättävän kauan saimme jatkaa tätä hippaleikkiämme ilman häiriöitä.
Jossain vaiheessa Kieroarpi näki tilaisuutensa tulleen. Kun Henkäystähti oli kääntyneenä minun puoleeni ja valmis hyökkäämään hampaat irvessä päälleni, ruskeaturkkinen eloklaanilaissoturi iski hampaansa vihollisen häntään. Kieroarpi nykäisi kaikella voimallaan kuolonklaanilaista hännästä niin, että Henkäystähden hyökkäys jäi vain aikeeksi. Harmaaturkkinen kolli horjahti taaksepäin ja hänen tasapainonsa petti. En aikaillut, vaan syöksyin hurjasti sähisten viholliseni kimppuun. Henkäystähti ei ollut kissa vahvimmasta päästä, joten etulyöntiasema oli minulla. Sain painettua vaaleanharmaan kuolonklaanilaiskollin alleni. Nopeasti Kieroarpi tuli avukseni, vaikka uskoinkin pärjääväni yksin. Veli iski vihollista kynsillään kasvoihin ja tarttui lopulta kiinni Henkäystähden käpälästä, kun vihollinen yritti iskeä sen turkkiini. Henkäystähti ärjyi vihaisesti yrittäessään rimpuilla allamme. Iskin hampaani vihollisen pehmeään kaulaan, jota kolli yritti suojella ainoalla vapaalla etukäpälällään. Kieroarvesta oli tässä kohtaa suurtakin suurempi apu. Henkäystähti oli päästä rimpuilemaan irti otteestani, mutta rakas veljeni esti sen sivaltamalla kynsillään kuolonklaanilaiskollia vatsaan.
Otteeni Henkäystähden kaulasta heltyi, kun hän lopetti räpiköimisen. Se osoittautui nopeasti virheeksi, sillä kolli ei ollutkaan kuollut. Hän kävi kimppuuni vihaisesti sähisten, ja taas minä jouduin Kieroarven pelastamaksi. Veli repi puolikuntoisen vihollisen pois kimpustani ja iski hampaansa kissan kaulaan kiinni. Punainen veri oli jo värjännyt Henkäystähden kaulan kauttaaltaan, kun Kieroarpi antoi viimeisen iskun viholliselle.
Soturi irtaantui Henkäystähden maassa sätkivästä ruumiista. Katsoimme sitä liikahtamatta hetken aikaa, kunnes liike loppui ja Henkäystähti jäi makaamaan siniset silmänsä ammollaan maahan elottomana.
Kun voitonriemuisa katseeni kääntyi Kieroarpeen, luulin sekoavani. Henkäystähden toisella puolella seisoi toki ruskeaturkkinen kollikissa, mutta Kieroarpi hän ei ollut.
”Minne Kieroarpi meni?” kysyin aidosti hämilläni Hiilihampaalta, jonka jäänsininen katse oli nauliintunut Henkäystähden elottomaan ruumiiseen. Kun kolli oli katsellut tarpeeksi elotonta vihollista, hänen katseensa siirtyi minuun. Hiilihammas näytti etsivän sanoja ja hänen ilmeensä oli hyvin vaikea.
”Karjuvirne, Kieroarpi makaa tuolla noin”, kollin sanat tuntuivat siltä, kuin vihollisen kynnet olisivat lävistäneet sydämeni. Katseeni kääntyi kollin viittomaan suuntaan. Hän oli oikeassa. Veren sotkema Kieroarpi makasi liikkumattomana maassa taistelukentän laidalla.

Aivan yhtäkkiä oli ihan hiljaista. Sivusilmälläni näin ympärilläni riehuvan taistelun, mutta kissat olivat vaienneet. Minun maailmani oli romahtanut, siitä se hiljaisuus kai johtui. Kaikki oli mennyttä, yhtäkkiä seisoinkin yksin tämän kissajoukon keskellä. En tiennyt, sanoiko Hiilihammas jotain, mutta ainakaan kolli ei seurannut minua. Kenties joku kuolonklaanilainen oli käynyt hänen kimppuunsa ja tappanut hänet. En vaivautunut tarkastamaan asiaa, sillä ei sillä ollut enää mitään väliä. Koko kehoani pisteli, kun kävelin tärisevien jalkojeni varassa Kieroarven luokse. Hän oli kuollut, aivan totaalisen kuollut. Kollin ruskeat silmät olivat yhä auki, mutta niiden taivaaseen kohdistunut, pelottavan rauhallinen katse oli lasittunut. Jäljellä oli vain tyhjä kuori, Kieroarpi oli jo poissa. Enkä minä ollut saanut sanoa edes hyvästejä veljelleni, jota en näkisi enää koskaan.
Olin hukassa, millään ei ollut enää mitään merkitystä. Yhtäkkiä tämä taistelu ja aivan kaikki oli muuttunut aivan merkityksettömäksi. Minä luovutin. En halunnut enää elää. En enää, kun Kieroarpi oli poissa. En minä ollut mitään ilman vahvaa, rakastavaa ja kaikin tavoin täydellistä veljeäni. Painauduin onnettomana Kieroarven elotonta ruumista vasten. Se tuoksu edelleen häneltä. Oli vaikeaa uskoa, että Kieroarpi oli poissa. Hautasin kasvoni soturin veren tahrimaan turkkiin. En halunnut lähteä pois hänen luotaan. Me olimme olleet yhdessä aina, olimme olleet erottamaton parivaljakko. En minä tiennyt mitä oli elämä ilman Kieroarpea. Olin varma, ettei sellaista ollut edes olemassa. Olin aivan valmis kuolemaan, sillä en halunnut nähdä huomista, kun Kieroarpi oli ikuisesti jäänyt tähän päivään.

Kirjoittaja: Koivu

//TAISTELUTARINA

Hilehuurteen suusta pääsi kova rääkäisy, kun hän syöksähti vihaisena kahden kuolonklaanilaisen kimppuun, jotka olivat kynsimässä kahdestaan pienikokoista eloklaanilaissoturia Hillasielua. Hilehuurre laskeutui toisen vihollisen niskaan, läimäsi tätä lujaa päähän, painoi sitten soturin maata vasten asettamalla oikean takakäpälänsä tämän kaulan päälle ja alkoi huitoa toista kuolonklaanilaista etutassuillaan kynnet esillä.
”Kiitos, Hilehuurre!” jaloilleen päässyt Hillasielu hengähti.
”Ei kestä! Katsoin, että täällä oli epäreilu asetelma-”, Hilehuurre naukaisi ja sähähti, kun vastustaja yllättäen näykkäsi hänen vasenta korvaansa, ”-joten tulin kostamaan samalla mitalla.”
Hopeanharmaa soturi nousi takajaloilleen ja tarttui vihollisen niskasta kiinni etukäpälillään niin, että he kaatuivat yhdessä kyljelleen. Toinen kuolonklaanilainen oli kuitenkin päässyt Hilehuurteen painon alta pois ja hyökkäsi kynnet esillä Hilehuurteen päälle. Pilkullinen kolli yritti pitää otteensa toisessa, hänen voimakkaiden etukäpäliensä välissä rimpuilevassa kuolonklaanilaisessa samalla, kun potki takajaloillaan toista vihollista, mutta turhaan. Hänen otteensa lipesi heti, kun hän tunsi kynsien raastavan ihoaan kyljen ja vatsan alueelta. Samassa paino ja kynnet katosivat hänen päältään. Hilehuurre vilkaisi sivulle; Hillasielu oli hyökännyt kuolonklaanilaisen kimppuun ja kieri nyt maassa tämän kanssa.
Hilehuurre kierähti vatsalleen suojatakseen sen, mutta ei ehtinyt nousta ylös, ennen kuin hänen kuristusotteestaan päässyt suurikokoinen, vaaleanharmaa soturi oli jo laskeutunut hänen päälleen. Hilehuurre yllättyi siitä, millä voimalla kuolonklaanilaisnaaras painoi häntä maata vasten samalla, kun iski etutassuillaan lujaa hänen päänsä molemmilta puolilta vuorotellen.
*Hyvä Tähtiklaani, anna minulle voimia! Tätä menoa minulta lähtee taju kankaalle*, Hilehuurre ajatteli epätoivoisena. Hän tunsi kuitenkin niin suurta vihaa Kuolonklaania kohtaa, että jokin hänen sisällään esti häntä luovuttamasta. Hetken hopeinen kolli rimpuili kaikilla voimillaan, mutta kun se ei auttanut, hän valahtikin täysin veltoksi.
Kun vastustajan lyönnit keskeytyivät, Hilehuurre melkein naurahti ääneen; hänen tekniikkansa oli toiminut. Varoittamatta Hilehuurre kiepautti yläkroppansa ympäri, tarttui hampaillaan raidallisen naaraan ilmaan pysähtyneestä etukäpälästä ja potkaisi tämän pois päältään, kun kuolonklaanilaisen tasapaino horjahti. Suuren naaraan silmistä leiskui kylmä viha, kun Hilehuurre kamppasi tämän maahan.
”Sinä et taida olla suorittanut soturikoulutusta ollenkaan”, vastustajan päälle syöksähtänyt Hilehuurre irvaili vahingon- ja voitoniloisena – ehkä hieman liian aikaisin. Hän yritti raastaa naaraan vatsaa takakäpälillään, mutta tunsi äkkiä kovan iskun vatsassaan. Ennen kuin Hilehuurre huomasikaan, vaaleanharmaa naaras oli potkaissut hänet maahan niin, että kollilta lähti ilmat pihalle.
*Ketunläjät!* Hilehuurre kirosi samalla, kun näki sumeasti, miten kuolonklaanilainen lähestyi häntä.

//Virta?