Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Ampiainen

”Joo voidaanhan me”, kuusihäntä Vastasi minulle. Mietiskelin hetkisen pentujen nimiä ja sitten lopulta ehdotin ensimmäisenä mieleen tulleet nimet.
”Oksapentu tai vaikka varpuspentu?” ehdottin hymyillen. Katselin hetkisen kuusihäntää ja odotin että hän vastasi.
”hyvä ajatus! Mutta voisihan pentujen nimet olla myös”,kuusihäntä lopeti ja näytti miettivän näköisestä.
”Varispentu tai mustikkapentu?” kuusihäntä Ehdotti iloisena. Pyörittelin silmiäni ja Haukotelin väsynyeenää.
”Voisimme varmaan keksiä ne nimet myöhemmin vaikka sitten kun pennut syntyvät”, Ehdotin hymyillen. Kuusihäntä nyökkäsi ja naukaisi hymyillen minulle:
”Menetkö kohta pentutarhaan pois soturin tehtävistä?” Kuusihäntä naukaisi kysyvästi hymyillen. Minä vain kohauttin lapojani ja painauduin kuusihänän kylkeen ja torkahdin hymyillen iloisena.
Aukaisin silmäni ja katselin ympärilleni ja huomasin että olin pentutarhassa ja vieressäni kiemurteli kaksi suloista pikkupentua.
*Oiii! Ovatko nämä meidän pentumme?* Ajattelin mutta tajusin yhtäkkiä että eivät he voisi olla koska en ollut edes synytänyt heitä vielä…. Joka tapauksessa aloin nuolemaan ensin kilpikonna kuvioista pentua. Yhtäkkiä joku kuolonklaanin kissa ryntäsi sisään ja aloin heti vaistomaisesti suojelemaan pentuja ja huomasin vieressä että kimalaistoive suojassi naavapentua ja Sypressikuiske sädepentua… Kuitenkin kolli vain Tassuti luokseni ja napasi kilpikonna kuvioisen pennun niskanahastaan kiinni ja puri kauhuissaan vinkuvan ja rimpuilevan pennun niskat nurin hyvin ällöttävällä tavalla… Kolli katsahti seuraavaksi pikkuruista ruskeaa pentua ja aloin heti suojaamaan pikkuista pentuani. Lopulta kolli syöksähti eteenpäin ja tavoitteli pennun kurkkua! Syöksähdin nopeasti pennun eteen ja kollin hampaat takertuvat syvälle kurkuuni… Hän päästi irti minusta ja jäin maahan katselemaan sydänkurkussa kuinka kolli lähestyi uhkaavasti pentua… Mutta en voinut tehdä enään mitään… Vilkuilin heikosti ympäri pesää ja huomasin muiden olevan kauhuisaan ja suojelevan omia pentujaan. Kuulin kivuliaan ja epätoivoisen kirkaisun ja heti perään pikkuruista kakomista… Tunsin että se oli kuoleva pentuni… Lopulta silmissäni alkoi sumeta mutta katselin vain Sypressikuiskeseen ja aloin hymyilla surulisena suljin silmäni surun keskellä ja ajattelin;
*Pentuni eivät voi uskoa tähtiklaanin…. Koska heille ei voinut opettaa siitä… He ovat varmasti kuolleet lopullisesti… lopullisesti…* Ajattelin surun keskellä ja sitten ajatukseni pimenevät ja tunsin että kuolin ja pääsisin tähtiklaanin ilman pikkuisia viattomia pentujani… Yhtäkkiä räväyttin silmäni auki ja olin kauhusta kankeana ja miltein purskahdin itkuun.
”Kuusihäntä…! Näin kauheaa unta… Siinä joku kolli tapoi pentumme…” Vinkaisin peloisani.
”Ei hätää… Ei hätää”, kuusihäntä rauhoiteli. Painauduin kumppanini turkiin ja purskahdin itkuun. yritin saada lohtua kuusihänästä… Mutta ajatuskin siitä unesta sai minut itkemään koska olin menettänyt siinä niin paljon… en edes ollut kertonut että olin itsekin kuollut unessani saman kollin kynsiin suojelessani pentuja….
”Kuusihäntä… Olikohan se merkki…. Se Ei vain saa olla….” Vikankausin itkuisella sekaisella äänellä.

//Kuusi :'(

Kirjoittaja: Koivu

Lokkimieli istahti leveän puunjuuren päälle ja kohdisti kylmän, pistävän katseensa Sadeturkkiin. Harmaa naaras makasi vähän liiankin mukavan oloisesti puun vierellä, etutassut vatsan alle taitettuna.
”Älä kuvittelekaan, että tulit tänne rentoutumaan ja paistattelemaan auringossa”, Lokkimieli tuhahti. Kolli katsahti taivaalle. Auringonlaskuun olisi vielä vähän aikaa. Hän ei pitänyt siitä, että eloklaanilaisrääpäle vain makoili paikallaan kärsimättä. Tai ainakaan naaras ei näyttänyt kärsimystään ulospäin. Mutta juuri sitä Lokkimieli halusi nähdä. Soturi tiesi kuitenkin, että olisi palkitsevampaa pistää naaras ahertamaan yön läpi ilman, että tämä saisi tilaisuutta nukkua. Sen luulisi saavan jotain tunteita aikaan moisessa, heikossa ja ylitunteellisessa kissassa. Ei yksikään naaras jaksaisi esittää vahvaa sen jälkeen, Lokkimieli ajatteli.
Valkoharmaa kolli nousi takajaloilleen ja alkoi terottaa kynsiään rajusti puuta vasten. Sen jälkeen hän kääntyi takaisin tuijottamaan Sadeturkkia, joka katseli ympärilleen kuin Lokkimieltä ei olisi ollutkaan.
”Aloitat saalistamisen heti auringonlaskun aikaan. Lopetat vasta, kun annan luvan. Onko selvä?” Lokkimieli lausui rauhalliseen äänensävyyn. Hänen silmissään leiskui kuitenkin jäätävä kylmyys. Kolli kaipasi sitä nautinnon tunnetta, minkä hän sai katsellessaan muiden kärsimystä. Ilman sitä kaikki oli vain tasaista, harmaata, tunteetonta. Lokkimieli ei ymmärtänyt, miten muut osasivat iloita niin yksinkertaisista, merkityksettömistä asioista. Olihan sekin ihan mieluista, että hän saisi syödä mahansa enemmän kuin täyteen seuraavien kahden päivän ajan. Mutta enemmän kolli nautti siitä, että sai rangaista Sadeturkkia.

//Sade

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Saaga

Käärmekullan sanat ihmestyttivät minua.
“Vain pieni osa? Tämähän on valtavan suuri paikka jo tämä leiri. Miten iso maailma sitten on?” kysyin innoissani. Maailman oli pakko olla ihan valtava!
“No on se varmasti aika iso. En ole nähnyt toki koko maailmaa. Reviirikin on vain osa sitä”, Käärmekulta selitti. En aivan tajunnut kuinka iso maailman siis täytyi olla, jos jopa reviiri oli vain osa sitä. Ehkä pääsisin joskus tutkimaan koko maailmaa, siis koko maailmaa. Käärmekulta katseli hetken ympärilleen.
“Näytätkö minulle siis missä muut kissat nukkuvat?” kysyin innoissani. Leirin laitamilla istuskeli aika paljon kissoja mutta halusin tietää, missä he nukkuivat ja mitä heidän tehtäviinsä kuului.

Hetken ajan päästä ja kierreltyämme hiukan olin nähnyt enemmän kissoja, pesiä ja makuusijoja kuin pystyin edes muistamaan. Minua väsytti hiukan mutta halusin vielä tehdä jotain. Pohdin hetken ja ajattelin sitten kysyä Käärmekultaa leikkimään kanssani.
“Voisimmeko leikkiä vielä?” kinusin. “Jooko?”
Häntäni huiskahteli leikkisästi ilmassa ja valmistauduin jo innokkaasti hauskanpitoon.
//Käärme?

Kirjoittaja: Pyry

Lokkimieli oli hetki sitten raportoinut PImentovarjolle Varjoliekille antamastaan – perusteettomasta – rangaistuksesta ja samalla kertonut, kuinka minä olin arvostellut hänen toimiaan. Mustaturkkinen naaras totesi kahden päivän luultavasti riittävän ja mainitsi jostain eristyksestä.
Pysyttelin tyynenä, vaikka Lokkimielen ivallinen, omahyväinen virnuilu saikin hännänpääni nykimään ärtymyksestä. Kuolonklaanilainen lähti johdattamaan minua kohti leirin uloskäyntiä. Seuratessani häntä, haeskelin katseellani Varjoliekkiä. Kun kermanvärinen soturi osui näkökenttääni, väläytin tälle pehmeän, rohkaisevan hymyn. Muodostin huulillani sanat ”me pärjäämme” ja pujahdin sitten ulos leiristä. Toivoin eleeni rauhoittavan Varjoliekin mieltä, hän oli näyttänyt niin kovin huolestuneelta puolestani. Toivoin hänen myös ymmärtävän viestini siitä, kuinka halusin hänen pysyvän lujana mitä ikinä Kuolonklaanin iljetykset keksisivätkään hänen varalleen sillä välin, kun olisin poissa – tai minun varalleni.
Lokkimieli johdatti minut melko kauas leiristä, pysytellen silti klaanini reviirin sisäpuolella. Tunnistin alueen ja muistot saivat onnen läikähtämään rinnassani; olimme uimapaikan lähellä. Täällä minä olin käynyt Varjoliekin kanssa ollessamme vielä oppilaita, olin halunnut näyttää hänelle suosikkipaikkani. Joessa oli ihana kalastaa viherlehden aikaan, kun auringonsäteetkin kimmelsivät niin kauniisti vedenpinnalla. Tosin, silloisen käyntimme aikaan oli ollut lehtikato. Kaikkialla oli ollut lunta ja kaikki oli ollut niin kuolleen näköistä, että välillä oli ollut hankala uskoa viherlehden olevan olemassa ollenkaan. Ja silti, tälläkin hetkellä aurinko paistoi lohduttavasti vihreiden lehtien suhistessa tuulen kanssa kilpaa.
”Jäät tämän ison puun juurelle”, kuulin Lokkimielen ärähtävän, ja havahduin ajatuksistani. ”Saalistat minulle ja itsellesi seuraavat kaksi päivää, kunnes olet oppinut virheestäsi.”
Mittasin katseellani puuta edessäni. Se oli iso ja senkin oksat olivat täynnä kauniinvihreitä lehtiä. Aurinko täplitti niitä kuin vartavasten koristellakseen puun minua varten.
”Kerro vain, koska aloitan saalistuksen”, maukaisin Lokkimielelle tassuttaessani hänen ohitseen.
Asetuin vatsalleni aivan puun juureen ja vedin etukäpälät rinnan alle. Vilkaisin sinistä taivasta; tämäkin päivä oli oikein kaunis. En aikonut antaa Lokkimielen myrkyttyneen olemuksen ja mielen pilata päivääni, mitä ikinä hän keksisikin. En tiennyt, pitäisikö minun olla enemmän peloissani vai huvittunut. Olin totta kai saanut rangaistuksen, mitä olin kyllä ihan itse tarkoituksenmukaisesti kerjännyt, ja oli harmillista kun jouduin sietämään vartiajanani juurikin Lokkimieltä. Sielussani kuitenkin kupli onni ja tyytyväisyys. En sallinut vartijani huomata niitä, mutta siellä ne olivat, pitämässä minut järjissäni.Sitä paitsi, olin vain ja ainoastaan puuttunut tilanteeseen, johon sietikin puuttua, ja olin tyytyväinen suorituksestani. Kaiken lisäksi minulla oli oma ankkurikin; Varjoliekki. Pidin kiinni muistikuvasta, jossa hänen harmahtavat silmänsä katselivat omiini ja saatoin nähdä hymynhäivähdyksen rakkaani kasvoilla. Hänen kanssaan minä kestäisin mitä vain. Ja Tähtiklaani oli apunani myös, varmasti tälläkin hetkellä.

//Lokki tai Varjo?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Koivu

Kermanvärinen kolli pysähtyi klaaninvanhimpien pesän eteen tuijottamaan, miten Lokkimieli meni Pimentovarjon puheille Sadeturkin kanssa. Hänen sisuksissaan kipinöi raivo. Tämä oli väärin. Lokkimieli oli kuin itse yllyttänyt Sadeturkkia panemaan vastaan antamalla rangaistuksen Varjoliekille ilman syytä. Ei kuitenkaan ollut ketään muuta kuin Sadeturkki, joka olisi voinut todistaa Lokkimielen valehtelevan. Eikä Varjoliekki uskonut, että kuolonklaanilaisia olisi kiinnostanut sääntörikkeen todenperäisyys muutenkaan. Loppujen lopuksi he olivat Eloklaanin leirissä ainoastaan alistaakseen eloklaanilaisia.
Huoli paistoi näkyvästi Varjoliekin silmistä, kun hän näki kumppaninsa lähtevän Lokkimielen perässä kohti leirin uloskäyntiä. Kolli kuuli sydämensä jyskytyksen korvissaan niin kovaa, että olisi voinut kuvitella Sadeturkin kuulevan sen monen ketunmitan päähän. Mihin Lokkimieli oikein oli viemässä Sadeturkin? Kuinka pahasti hänen kumppaniaan rangaistaisiin pelkästä puhumisesta? Varjoliekki arvosti kyllä suuresti kumppaninsa puolustavaa elettä, mutta toivoi silti, ettei naaras olisi uhrautunut ja mennyt pyytämään itselleen rangaistusta. Kolli ei kestänyt ajatustakaan siitä, että jotakin pahaa tapahtuisi Sadeturkille. Hän vannoi itselleen, että näyttäisi toden teolla kyntensä ja hampaansa Lokkimielelle, jos kuolonklaanilainen koskisi kynnelläkään Sadeturkkiin.
Harmaa naaras vilkaisi vielä kerran taakseen ja heidän katseensa kohtasivat, ennen kuin Sadeturkki katosi Lokkimielen perässä piikkihernetunneliin. Varjoliekin on äärettömän vaikea estää itseään ryntäämästä kumppaninsa perään, mutta hän tiesi, ettei se kannattanut. Hänen silmänsä kostuivat ja hän käänsi katseensa maata kohti tietämättä, milloin näkisi Sadeturkin seuraavan kerran. He olivat kumpikin nyt omillaan.

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Käärmis

Sädepentu tervehti minua ja pyllähti maahan. Sen jälkeen hän kysyi minulta olinko Sypressikuiskeen sisar. Naurahdin hieman ja katsoin kolliin lempeästi.
*Hän on niin ihana huoleton pieni pentu*, ajattelin hyvilläni.
“En toki. Olen toki hänen ystävänsä ja vähän kuin adoptiotytär. Hän piti minusta monesti
huolta, kun olin vielä pentu”, selitin. Kolli nyökkäsi vähäsen päätään.
“Jos Sypressikuiskeelle sopii, voisin toki viedä sinut tutkimaan leiriä, niin hän saisi vähän levätä?” ehdotin ja katsoin Sädepentuun ja Sypressikuiskeeseen hymyillen.
”Todellakin! Haluan päästä tutkimaan leiriä.” Sädepentu sanoi innoissaan ja loikkasi kömpelösti pystyyn häntä myöskin pystyssä.
”Kyllähän se käy. Muista pitää häntä sitten silmällä ja tuoda hänet heti takaisin, kun häntä alkaa väsyttää”, Sypressikuiske naukaisi lempeästi. Nyökkäsin päätäni hymyillen ja käännyin ympäri laskien häntäni samalla Sädepennun lavoille.
“Tulehan”, sanoin ja lähdin taluttamaan nuorta kollia ulos pentutarhalta. Kirkas auringonvalo sokaisi minut pieneksi hetkeksi ja jouduin siristellä silmiäni nähdäkseni.
“Tänään on kaunis päivä”, totesin ja katsoin Sädepentuun, jonka oranssi turkki tuntui hehkuvan ja meripihkan silmät säihkyvän. “Mitä haluat tehdä ensiksi?”
”Vau. En ole nähnyt päivää koskaan mutta tämä on kieltämättä kaunis sellainen”, kolli ihasteli. ”En tiedä. mitä yleensä ulkona tehdään? Voitko näyttää minulle maailmaa?”
“Leiri on vain pieni osa maailmaa”, kehräsin, “mutta voimme toki kiertää täällä.”

//Säde?

Kirjoittaja: Koivu

Saatuaan varsinaisen noston egoonsa soturinimen tuomasta huomiosta, jota etenkin Sulkavirta oli tarjonnut pojalleen lakkaamatta, oli Lokkimieli päättänyt käyttää asemaansa hyväksi heti saavuttuaan takaisin Eloklaanin leiriin. Hän oli antanut Varjoliekille rangaistuksen ovelasti ilman oikeaa syytä. Teko oli kuitenkin provosoinut Sadeturkin rikkomaan sääntöjä puheillaan aivan itse, mistä Lokkimieli ei olisi voinut olla tyytyväisempi, etenkin, kun hän saisi nyt parivaljakon erotettua toisistaan. Lokkimieli vihasi katsoa noiden kahden riekaleen onnea, mutta nautti näiden kärsimyksestä sitäkin enemmän. Hänellä olisi vielä runsaasti aikaa leikkiä kaksikolla, ennen kuin pääsisi tappamaan toisen, eikä hän aikonut käyttää aikaa hukkaan. Soturi kaipasi pientä hupia alentuvien eloklaanilaisrääpäleiden kanssa. Lokkimieli ei ymmärtänyt, miten Sadeturkki mahtoi olla niin typerä, että oikein suoraan pyysi rangaistusta. Eloklaanilaiset olivat todistaneet kerta toisensa jälkeen olevansa silkkoja hiirenaivoja, hän ajatteli.
”Ole hyvä, Lokkimieli, sammuta palava uteliaisuuteni, mitä saan tästä hyvästä”, Sadeturkki lopetti uhmakkaasti, mutta rauhallisesti.
”Ollaanpas sitä nyt kovin urheita”, Lokkimieli sanoi ivallisesti. Varjoliekki seisoi paikallaan vähän matkan päässä ja seurasi tilannetta, eikä ollut totellut Lokkimielen käskyä.
”Töihin siitä!” Lokkimieli sihahti kollille ja kääntyi sitten harmaan naaraan puoleen. ”Sinä seuraat minua.”
Hän etsi Pimentovarjon katseellaan, ja asteli entisen mestarinsa luokse varmistaen, että Sadeturkki seurasi. Pimentovarjon luokse saavuttuaan valkoharmaa soturi nyökkäsi kohteliaasti.
”Tuo kermanvärinen kolli tuolla mainitsi kielletyn aiheen, joten annoin hänelle rangaistuksen. Tämä tässä puolestaan arvosteli toimiani ja oikein kerjäsi rangaistusta”, Lokkimieli selosti tyynesti, erittäin virallisen kuuloisesti.
”Kiitos ilmoituksesta. Vie hänet eristykseen. Kahden päivän pitäisi riittää”, Pimentovarjo tokaisi.
”Selvä on”, Lokkimieli ehti maukaista, ennen kuin Pimentovarjo jo kiiruhti muualle. Lokkimieli käänsi katseensa Sadeturkkiin. Kollin kasvoilla käväisi iljettävä virnistys. Tätä hän oli odottanut.

//Sade

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Pyry

Katseeni liikkui vuoroin Lokkimielessä, vuoroin Varjoliekissä. Silmistäni paistoi silkka ällistys, en voinut käsittää Lokkimielen kieroutuneisuutta. Enkä tosiaan aikonut antaa asian vain olla, sillä Varjoliekki ei ollut tehnyt saati sanonut yhtikäs mitään, mikä oikeuttaisi rangaistuksen.
”Pysähdy, Varjoliekki”, maukaisin kuuluvasti irrottamatta katsettani kuolonklaanilaisvartijasta. Kumppanini seisahtui niille sijoilleen ja katsoi minua hämmästyneenä, kenties epävarmanakin. Häntäni alkoi huiskia puolelta toiselle ärtymyksestä.
”Minä kuulin kyllä, mitä Varjoliekki sanoi ja ei sanonut”, tokaisin niin että koko tilannetta seuraava leiri varmasti kuuli, ”ja tiedän, ettei hän puhunut sanaakaan varsinkaan mistään kielletystä aiheesta.” Otin askeleen lähemmäs Lokkimieltä ja tuijotin häntä sininen tuli silmissäni leiskuen. ”Jos aiot rangaista Varjoliekkiä tyhjästä ja täysin perusteetta, voit rangaista minuakin samalla vaivalla. Ole hyvä, Lokkimieli, sammuta palava uteliaisuuteni, mitä saan tästä hyvästä.”
Tiedostin täysin, kuinka heikoilla jäillä kuljinkaan, kuinka kokeilin, miten pitkälle onneni kantoi. Minua vain raivostutti niin suunnattomasti, etten kyennyt – tai kerrassaan halunnut – hillitä itseäni. Puhuttuani Lokkimielelle jäätävällä ja rauhallisella äänellä, jäin odottamaan hänen vastaustaan viiksenkään värähtämättä. Saatoin hyvin uskoa, ettei Kuolonklaanille ollut mitään väliä, oliko rangaistukselle todellisia perusteita, he olivat niin käsittämättömän kieroja ja julmia. He vain halusivat näyttää meille eloklaanilaisille, kuka täällä oli vallassa.
Oli miten oli, en aikonut antaa Varjoliekin kärsiä huvin vuoksi annettua rangaistustaan yksin. En välittänyt seurauksista, olisivat ne mitä hyvänsä, mutta minun kumppaniani ei kohdeltu noin ilman että laittaisin vastaan. Kärsisin sen hänen kanssaan ihan yhtä turhan takia, vaikka maineeni Eloklaanin soturina menisi siinä samassa. Varjoliekki oli tärkempi.

//Lokki?

Kirjoittaja: Koivu

Varjoliekki vaihtoi kieliä kumppaninsa kanssa sotureiden pesän edustalla, kun hän erotti valkoharmaan hahmon silmäkulmassaan. Kermanvärisen soturin niskakarvat nousivat pystyyn inhotuksesta, kun leiriin palannut kuolonklaanilainen lähti astelemaan suoraan häntä ja Sadeturkkia kohti. Myös Sadeturkki pysähtyi, ja Varjoliekki vaihtoi tämän kanssa merkitsevästi katseita, ennen kuin naaraskin käänsi päänsä Lokkitassun suuntaan. Kuolonklaanilaista ei ollut näkynyt koko edellisen päivän aikana, mistä pari oli ottanut kaiken ilon irti. Varjoliekki arveli Lokkitassun olleen vapaalla ja käyneen oman klaaninsa leirissä.
Valkoharmaa kolli pysähtyi heidän eteensä läpitunkevan pistävä katse silmissään. Kuolonklaanilainen vilkaisi hitaasti kummallekin puolelleen. Varjoliekki hämmentyi ja teki samoin. Hän toivoi samalla, että kuolonklaanilainen olisi löytänyt vaihteeksi jonkun muun, jota häiritä piinaavalla olemuksellaan. Sadeturkki tönäisi Varjoliekin lapaa hellästi päällään ja näytti siltä, että olisi yrittänyt viestiä hänelle jotakin. Kolli kallisti päätään pienesti ja yritti tulkita kumppaniaan sinisten silmien läpi.
”Ollaan ihan rauhassa”, Sadeturkki avasi suutaan niin, että tuskin henkäystäkään pääsi ulos, mutta vain Varjoliekki näki hänen huulensa liikkeet, koska Lokkitassu oli toisella puolella. Soturi nyökkäsi pienesti merkiksi, että oli ymmärtänyt. Hän tajusi, että oli vaikuttanut liian hermostuneelta. He eivät saisi antaa kuolonklaaninlaiselle minkäänlaista huomiota. Hän alkoi puhdistamaan etutassuaan, kuin olisi ollut kaksin Sadeturkin kanssa. Nyt Varjoliekki kuitenkin tunsi kuolonklaanilaisvartijan tuijottavan häntä kohti entistäkin terävämmin.
”Mitä sinä oikein sanoit?” harmaalaikkuinen kolli kysyi kuuluvaan ääneen niin, että kaikki päät lähistöllä kääntyivät katsomaan heidän suuntaansa. Varjoliekki kääntyi itse katsomaan kuolonklaanilaista reaktiona. Nyt hän ei ymmärtänyt yhtään, mistä oli kyse.
”En minä-”, Varjoliekki aloitti.
”Kuulin sinut kyllä. Puhuit kielletystä aiheesta. Siitä seuraa rangaistus”, kuolonklaanilainen jatkoi.
”Ei Varjoliekki sanonut yhtään mitään”, Sadeturkki nousi istumaan ja näytti ryhtyvän tuijotuskilpailuun kuolonklaanilaisen kanssa. Varjoliekki toivoi, ettei hänen kumppaninsa hankkisi vahingossa itseään ongelmiin. Toisaalta näytti siltä, ettei heidän tarvitsisi edes rikkoa sääntöä saadakseen rangaistuksen – kuolonklaanilainen oli ilmeisesti valmis tekemään mitä vain pilatakseen heidän päivänsä. Varjoliekki kuitenkin mietti, uskoisivatko soturit Lokkitassua noin vain.
”No, ylös siitä! Rangaistuksena siivoat kaikki pesät”, nuorempi kolli tuuppasi Varjoliekin kylkeä röyhkeästi käpälällään, kynnet paljaana. Kermanvärinen soturi nousi seisomaan ja vaihtoi epäuskoisena katseita kumppaninsa kanssa.
”Eiväthän oppilaat jaa rangaistuksia”, Varjoliekki huomautti.
”Eivät niin. Olen nykyään Lokkimieli. Ja sinä teet kuten minä sanon”, Lokkimielen kasvoille piirtyi hetkeksi pieni omahyväinen virnistys.
*Olisi pitänyt arvata, että hän on noin ovela*, Varjoliekki ajatteli ärtyneenä. Jos Varjoliekki olisi valinnut äskeiset sanansa hiukan eri tavoin, hän olisi saattanut joutua pahemmankin rangaistuksen uhriksi. Lokkimieli tuijotti häntä odottavasti, mihin kermanvärinen kolli vastasi vihaisella mulkaisulla. Varjoliekki ei tosiaan halunnut jäädä odottamaan, mitä tapahtuisi seuraavaksi, joten hän nousi ylös aikeenaan aloittaa klaaninvanhimpien pesästä. Samalla hän vilkaisi Sadeturkkia, jonka kasvoilla oli edelleen äimistynyt ilme. Ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin hyväksyä tilanne, kolli ajatteli.

//Sade

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Soturikissa

Olin partiossa, taas, ja taas Kuolonklaanilaisen kanssa tietenkin.
*Kun pääsemme leiriin menen etsimään Lehtomyrskyn,* halusin viettää hänen kanssaan enemmän aikaa.
”Nyt kun olemme leirissä jokainen saa ottaa jotain syötävää.” Partiota johtanut kuolonklaanilainen sanoi.
En ollut tajunnut että olimme jo leirissä, koska olin ollut omissa ajatuksissani.
Menin etsimään Lehtomyrskyä mutta en löytänyt häntä, joten menin juttelemaan entisen mestarini kanssa.
”Hei Rastaskukka!” Aloitin keskustelun.
”Ai moi Kuusihäntä.”
”Tulin vain kysymään, että…”
”Hei Kuusihäntä!” Lehtomyrsky huusi.
Hän oli keskeyttänyt lauseeni mutta se ei minua haitannut koska Lehtomyrsky oli tärkeä.
”Minulla olisi asiaa!” Hän jatkoi ennen kuin ehdin selventää ajatuksiani enempää.
”Sopisiko puhua kahdenkesken? Tai kolminkesken?” Hän jatkoi entistä innokkaampana.
”Menkää vain kahdestaan.” Rastaskukka maukaisi.
Tassutimme kahdestaan leirin nurkkaan.
”Mikä oli asia?” Kysyin Lehtomyrskyltä.
”Minä odotan pentuja!” Lehtomyrsky maukaisi, kuin olisi odottanut sen sanomista kolme kuuta.
”P-pentuja? Minunkin?? Tuleeko minusta isä???” Kysyin lehtomyrskyltä.
En saattanut uskoa että minusta todellakin tuli isä.
”Kuusihäntä? Saisinko kertoa Sypressikuiskeelle ja Käärmetassulle?” Hän kysyi.
”Ei se haittaa.” Vastasin.

Lehtomyrsky oli häipynyt ja minä menin katsomaan miten muilla meni, lähinnä tällä meinasin no itseäni.
Koska Kuolonklaanilaiset pilasivat kaiken hauskanpidon.
Huomasin että Lehtomyrsky tassuttikin luokseni.
”Hei, Kuusihäntä keskusteltaisiinko pentujen nimistä?” Hän kysyi.
”Joo voidaanhan me,” Vastasin.
”Olisiko Oksapentu jos tulisi kolli tai varpuspentu jos tulisi naaras?” Lehtomyrsky ehdotti.
”Mitä jos kollin nimi olisi vaikka,” mietin hetken.
”Varispentu jos siitä tulisi kolli tai mustikkapentu jos siitä tulisi naaras.” Ehdotin.

//Lehto

Kirjoittaja: Nagini

Hätkähdin hereille. Silmäni tuntuivat raskaalta, mutta eri tavalla kuin ennen. Jokin veti luomiani ylöspäin, ja tunne voimistui, mitä enemmän vastustin sitä. Lopulta raotin varovasti silmiäni, ja kirkas valo melkein sokaisi minut. Painoin silmäni takaisin kiinni, mutta pian kokeilin onneani uudestaan. Hetken räpyteltyäni silmäni tottuivat valoon, ja aloin erottaa värejä ja muotoja ympäriltäni.

Pesä, jossa olin, näytti valtavan suurelta. Seinät ja katto olivat tiheää pensaikkoa, mutta oksien välistä kajasti silti valonsäteitä, jotka tekivät juovia lattiaan ja seinille. Tassujeni alla oli pehmeää sammalta, joka oli painautunut tiiviiksi matoksi siinä kohdassa, jossa makoilin. Katseeni kiersi pesän seiniä, kunnes näin pesän suuaukon ja sen vieressä istuvan ruskeasilmäisen kollin. Hätkähdin, kun katseemme kohtasivat. Kolli kohotti kulmiaan hieman yllättyneenä ja käänsi katseensa pois.

Jatkoin pesän skannaamista katseellani, ja huomasin vähän matkan päässä minusta ruskean tabbykuvioisen naaraan. Naaras katseli vieressään olevaa oranssiraidallista pentua, joka seisoi hieman huteran näköisesti emonsa vieressä. Kun kolli yritti ottaa askeleen, hänen tasapainonsa petti ja kuului vaimea tömähdys. Kollin emo kumartui kiireesti sukimaan jälkikasvunsa turkkia, ja se sai pennun vingahtamaan hieman kiukkuisesti. Tilanne lähinnä nauratti minua, mutta aiheutti myös pienen kateellisuuden pistoksen rinnassani. Minäkin halusin seisoa ja yrittää kävelemistä!

Vilkaisin savunharmaan turkin peittämiä tassujani. Ne lepäsivät edessäni kuin mitkäkin hyödyttömät kepit. Päätin kuitenkin yrittää saada ne toimimaan, sillä halusin päästä tutkimaan pesän jokaista nurkkaa lähempää. Minua myös kiinnosti tietää, mitä pesän suuaukon takana oli. Vilkaisin uudestaan pesän suuaukon vieressä istuvaa kollia. Näytti siltä, että kissa istui vartiossa. Vatsanpohjassani kaiversi kuitenkin uteliaisuus ja halusin tietää, mitä pesän ulkopuolella oli. Pääsisinköhän livahtamaan kissan ohi?

Vedin tassut alleni ja jännitin lihaksiani. Ponnistin itseni ylös ja huojuin honteloilla jaloillani kuin mikäkin kedon kukkanen. Tasapainoni petti, ja tömähdin sammalille. Vinkaisin kärsimättömästi ja kierähdin uudelleen tassujeni päälle. Yritin uudestaan, tällä kertaa hieman paremmalla menestyksellä. Jalkani harottivat mihin sattuu, mutta tunsin voitonriemua, kun pysyin pystyssä. Vilkaisin jälleen tassujani, ja sitten taas pesän suuaukkoa. Se näytti jo olevan lähempänä, nyt kun olin päässyt käpälilleni.

Kipristin varpaitani ja otin askeleen eteenpäin. Huojahdin sivulle, mutta sain pidettyä itseni pystyssä. Häntäni huiski puolelta toiselle, ja jouduin jännittämään jokaisen lihakseni säilyttääkseni tasapainon. Otin jälleen askeleen kohti pesän suuaukkoa. Käänsin katseeni sivulleni, missä ruskea tabbykuvioinen naaras katseli pentunsa ensimmäisiä askelia. Heistä kumpikaan ei kuitenkaan katsonut minuun päin.

Jatkoin haparoivaa kävelyäni kohti vartiossa istuvaa kollia ja pesän suuaukkoa. Tunsin voitonriemua, mitä lähemmäs pääsin. Jokainen askel myös tuntui edellistä helpommalta. Olin enää vain muutaman hiirenmitan päässä pesän suuaukosta, kun ruskeasilmäinen kolli käänsi katseensa minuun. Hätkähdin ja melkein kellahdin kumoon säikähdyksestä.

“Mihin olet menossa?” kolli kysyi matalalla äänellä. Niskakarvani nousivat pystyyn, mutta en perääntynyt vaan yritin näyttää mahdollisimman suurelta täysikasvuisen kissan edessä. Minä halusin päästä tutkimaan maailmaa, eikä kukaan voinut estää minua!

“Olen menossa tutkimusmatkalle”, naukaisin itsevarmasti ja nostin leukaani ylös. “Oletko sinä ikinä käynyt tutkimusmatkalla?”

Kissa hymähti huvittuneesti ja ohitti kysymykseni.

“Pennut eivät saa poistua pentutarhalta”, hän naukaisi. “Mene takaisin leikkimään.”

“En voi mennä takaisin leikkimään koska en ollut alun alkaenkaan leikkimässä”, sanoin närkästyneesti. “Minä menen nyt tutkimusmatkalle!”

Koska olin päätökseni tehnyt eikä kukaan voinut estää minua, pinkaisin juoksuun kollin ohitse. En kuitenkaan ehtinyt ottaa montaa askelta, kun tunsin hampaat niskanahassani ja käpäläni nousivat ilmaan.

“Päästä minut alas!” vikisin. Yritin riuhtoa itseäni kollin otteesta irti, mutta tuloksetta. Vaaleanharmaa tabbykuvioinen kolli kantoi minut omalle sammalpedilleni ja laski minut siihen.

“Sinä pysyt nyt tässä”, kolli sanoi vain ja tassutti takaisin omalle vartiopaikalleen. Mulkaisin kissaa vihaisesti. Minulla oli vielä taistelutahtoa päästä tutkimaan maailmaa pesän ulkopuolelta, mutta tarvitsisin jonkinlaisen suunnitelman päästäkseni vartiossa istuvan kissan ohitse.

Kirjoittaja: Ampiainen

“Minäpä tästä menen Kuusihännän seuraan, jos ei haittaa”, naukaisin iloisella äänellä. Sypressikuiske Nyökkäsi ja vastasi minulle.
“Mene vain ja muista, että minulle saa tulla juttelemaaan milloin vain. Olen aina pelkkinä korvina”, Sypressikuiske naukaisi vielä hymyillen. nyökkäsin ja lähdin sitten kumppanini luo. Pysähdyin ja etsiskelin katseellani kuusihäntää koska en ollut vielä huomannut kollia mutta pian löysikin kollin rastaskukkan luona jutelemassa, nousin ylös ja tassutin kumpanini luo ja kysyin voisiko hän jutella kanssani, Kuusihäntä kääntyi minuun ja nyökkäsi pienesti hymyillen.
”Kuusihäntä? Haluatko pentuja? Ja jos niin kuinka monta…” Aloihin kyselemällä kumppaniltani.
”Kyllä kai, enkä osaa sanoa kuinka monta,” kuusihäntä vastasi hymyillen. ”Onko sinulla partiota?” Kuusihäntä lisäsi. Pudistin päätäni ja hymyilin. Kuusihäntä varmaan ajatelli että jos minulla olisi ollut niin minun olisi pitänyt mennä siihen nyt… Kuusihäntä kuitenkin näytti harmistuneeltaa ja kertoi;
”Ai.. no nähdään myöhemmin koska minulla on rajapartio rastaskukkan ja kyyhkypyrähdyksen kanssa….” Kuusihäntä pahoiteli ja lähti naaraiden perään.

Pari kuuta myöhemmin siitä kun olin jutellut kuusihänän kanssa ja olin heti seuraavaksi saanut katsella kun kolli katosi entisen mestarinsa kanssa jutelen pois. Olin sen jälkeen toki jutellut hänen kanssaan mutta nyt olin varma yhdestä asiasta jotta en saataisi uskoa! Jäin hetkeksi miettimään keileköhän muille kertoisin sen jälkeen kun olisin kertonut kumpanilleni? Ainakin käärmetassulle ja Sypressikuiskelle ja ehkä ampiaispistolle? Oli hän minulle tärkeä mutta en tajua miksi kertoisin hänelle no mietin asiaa myöhemmin. Päätin lopulta vain mennä etsimään kuusihäntää lopulta löysinkin hänet hän oli jutelemassa taas rastaskukkan kanssa taas…
”Hei kuusihäntä! Minulla olisi asiaa! Sopiiko puhua siitä kahdenkesken? Tai kolminkesken”, Kysyin hymyillen kumppaniltani. Kuusihäntä nyökkäsi ja tassuti viereeni ja sitten tassutime erääseen nurkkaan jutelemaan yhdessä ja sitten kerroin asiani toivoen että kolli pitäisi siitä.
”Minä odotan pentuja kuusihäntä!” Huudahdin iloisena ja painauduin kumppanini turkkin hymyillen.
”Pentuja? Minunkin? Tuulella minusta isä?” Kuusihäntä kyseli iloisen kuuloisena. Minä nyökkäsin ja sitten hän painautui minua vasteen kehräämään ja minäkin aloin kehräämään.
”Kuusihäntä?” Kysyin hymyillen.
”Niin lehtomyrsky?” Kuusihäntä vastasi iloisena. Katselin hetkisen maata ja sanoin sitten.
”Minä haluaisin kertoa käärmetassulle ja Sypressikuiskelle, eihän se haittaa?” Kysyin hymyillen. Kuusihäntä pudisti päättään ja päästi minut hellästi menemään. Katselin ympärilleni ja huomasin käärmetassun aukiolla joten päätin mennä naaran luo.
”Hei käärmetassu! Minulla on sinulle asiaa”, kehräsin hymyilen.
”hei lehtomyrsky ja minä olen muuten nyt soturi nimeltäni käärmekulta!” Käärmekulta vastasi ylpeästi. ”Ja mitä asiaa sinulla on?” Hän vielä lisäsi.
”Ai onneksi olkoon käärmekulta on hieno nimi! Ja minä odotan kuusihänän pentuja”, vastasin hymyillen nuoremmalle naaraalle.
”Kiitos paljon ja onneksi olkoon”, Käärmekulta sanoi haltioituneena ja kehräsi kovaan ääneen. Hymyillin ja nuolaisin naarasta hellästi ja kerroin meneväni vielä kertomaan Sypressikuiskelle joten hyvästelin nuoren naaran ja menin pentutarhaan ja en voinut olla ajattelematta että kohta minä pääsisin sinne. Huomasin Sypressikuiskeen ja hymyilin iloisena ja kipitin ystävällisen naaraan viereen.
”Hei Sypressikuiske minulla olisi asiaa”, naukaisin hymyillen naaralle.
”Niin?” Sypressikuiske vastasi kysyvästi.
”Minä odotan pentuja!” Hihkaisin innoissani. Sypressikuiske katseli minua ylpeän näköisenä ja naukaisi minulle:
”Onnittelut lehtomyrsky, oletan että ne ovat kuusihänän ja muista että minä olen aina tukenassi”, Sypressikuiske hymyili. Nyökkäsin ja tervehdin nopeasti pentuja. Kipitin rennosti takaisin kuusihänän luo ja aloimme keskustelemaan pentujen tulevista nimistä.

//Kuusi

Kirjoittaja: Elandra

Vaikka Kharonia oli aluksi ärsyttänyt Kyyhkypyrähdyksen antama epäreilu rangaistus, oli sekin surku muuttunut nopeasti iloksi. Valkoharmaa kolli nautti täysin rinnoin Lieskakajon seurasta. Punaturkkinen soturi sai Kharonin innostumaan niin, että soturi riehaantui ja taantui taas hetkeksi yhtä holtittomaksi kuin pikkupentu. Niin kävi usein, kun kolli innostui kovasti. Leikkimielinen paini Lieskakajon kanssa sai Kharonin pitkästä aikaa tuntemaan siltä, kuin kaikki olisi ollut kuten ennenkin. Hänen kasvoillaan hehkui iloinen, leveä hymy, kun kaksikko jatkoi pesien siistimistä yhdessä.
Kun kaksikko siirtyi illan hämärtäessä vaihtamaan makuualustoja sotureiden pesään, Kharon huomasi Kyyhkypyrähdyksen tarkkailevan heitä. Kolli päästi ilmoille pienen, pettyneen huokauksen. He eivät todellakaan saaneet edes hetken rauhaa kuolonklaanilaisilta. Valkea soturi työnsi Kyyhkypyrähdyksen läsnäolon poissa mielestään ja keskittyi Lieskakajoon. Hänestä oli kamalan mukavaa touhuta pitkästä aikaa aivan kahdestaan parhaan ystävänsä kanssa kuten ennenvanhaan!
Ilo kuitenkin haihtui nopeasti tiehensä, kun Lieskakajo avasi suunsa:
”Kharon, mitä muuten vanhemmillesi kuuluu? Mitä mieltä he olivat, kun liityit Yhteisöön?” Punaturkkisen soturin ääni oli leppoisa, eikä kolli selvästikään ollut kuullut Kharonin vanhempien kammottavasta kuolemasta ketun kynsissä. Kharonin mieli synkkeni ja hän vajosi silmänräpäyksessä pohjattomaan suruun, jossa hän oli vellonut monta vuodenaikaa vanhempiensa kuoleman jälkeen. Kolli nielaisi ja yritti pysyä vahvana, mutta suru piti kollia yhä liian tiukassa otteessa. Se kuristi hänen kaulaansa ja sai sydämen pamppailemaan holtittomasti. Muistot palasivat pintaan ja kyyneleet kirvelivät soturin erivärisiä silmiä. Kharon huomasi Lieskakajon siirtyvän häntä lähemmäs istumaan. Hän erotti sumeasti kyyneleiden läpi ystävänsä käpälät vierellään, muttei kyennyt nostamaan katsettaan pois maasta.
Meni hetki, ennen kuin Kharon sai kasattua itsensä edes jotenkuten. Hänen ajatuksensa olivat lyhyessä hetkessä käyneet läpi ne kauheat hetket, kun kettu oli saapunut ja tappanut heidän vanhempansa aina siihen saakka, kun Kharon oli löytänyt yhteisön ja vihan Mesitähteä kohtaan. Enää Kharon ei ollut vihainen. Merkuriuksen ilmestyminen ennen lopputaistelua oli saanut Kharonin ymmärtämään, että hän oli naamioinut surunsa vihaksi aivan turhaan. Kolli yritti selvitellä ajatuksiaan ja palasi Lieskakajon esittämään kysymykseen. Hän niiskaisi nenäänsä ja nosti kyynelten sumentaman katseensa Lieskakajoon.
”He kuolivat vain kuita sen jälkeen, kun lähdimme Eloklaanista”, Kharon naukui ääni itkusta väristen ja räpytteli silmiään, jolloin kyynel vierähti hänen poskelleen, ”olimme juuri löytäneet kodin, rauhan ja oman onnemme. Se oli kettu… Kettu… Se kirottu kettu tappoi emon, isän ja Coronan aivan minun ja Deimoksen silmien edessä… Kuvittele, me emme voineet tehdä mitään kuin vain katsoa…” Paksuturkkisen soturin ääni värisi ja katosi välillä olemattomiin hänen puhuessaan. Vaikka hänen vanhempiensa traagisesta kuolemasta oli kulunut jo vuodenaikoja, sen ajatteleminen sai yhä kollin pois tolaltaan. Kun kolli oli päässyt yli vihasta, surun tunne asiaa ajatellessa oli muuttunut vain vahvemmaksi. Vasta nyt hän tuntui käsittelevän asiaa oikeasti, kun viha oli siirtynyt syrjään ja antanut tilaa surulle. Asiasta puhuminen oli vaikeaa, mutta Kharon tunsi painon hellittävän hänen harteillaan. Hänestä tuntui loppujen lopuksi ihan hyvältä, kun hän sai puhua asiasta Lieskakajon kanssa.

//Lieska? 🙁

Kirjoittaja: Elandra

Lätäkkötassu lähti rennoin askelin sisartensa ja heidän mestareidensa kanssa kävelemään ulos Eloklaanin leiristä. He olivat matkalla Kuolonklaaniin, jossa heidän isänsä viimein nimeäisi kolmikon sotureiksi. Lokkimieli oli ansainnut soturinimensä joku aika sitten ja nyt viimein oli nuorempien oppilaiden vuoro. Leirin ulkopuolelle päästyään Lampitassu avasi suunsa ja kysyi, jännittikö sisaruksia uudet nimet. Lätäkkötassu heilautti häntäänsä ja käänsi hyväntuulisena katseensa sisarensa puoleen. Hän huomasi, että harmaaturkkinen naarasoppilas oli selvästi jännittynyt. Lätäkkötassu oli päässyt suurimmasta jännityksestä yli kuullessaan nimityksistä ja nyt hopeaturkkinen oppilas oli rento kuin mikä.
”Olen kyllä todella innoissani, mutta itse asiassa minua ei jännitä lainkaan”, Lätäkkötassu naukui kepeästi naurahtaen, ”luotan siihen, että isä osaa valita meille juuri sopivat nimet.”
Soturioppilas vilkaisi Lammikkotassua, joka oli myös avaamassa suutaan vastatakseen. Tabbykuvioinen naaras ehti päästää suustaan vain pienen, epäselvän äännähdyksen kun kova komento vaiensi hänet:
”Olkaa hiljaa ja keskittykää kävelemään tai ette saa soturinimiänne koskaan.”
Lätäkkötassun silmät kapenivat ohuiksi viiruiksi, kun hänen sinertävä katseensa suuntautui kohti suunsa avannutta Jääviiltoa. Punaturkkisen kollin suusta ei sitten koskaan tullut yhtäkään mukavaa sanaa. Luulisi soturin ymmärtävän, miten suuri juttu oppilaille nimitykset olivat. Lätäkkötassu ei pelännyt uhmata punaturkkista kollia etenkään nyt, kun paikalla oli kaksi muutakin mestaria.
”Onneksi se ei ole sinun päätöksesi”, nuori naaras naukaisi rauhallisella äänellä. Jääviillon terävä katse sinkoutui välittömästi perässään kulkevaan oppilaskolmikkoon ja kohdistautui nimen omaan Lätäkkötassuun. Oppilasta ei pelottanut, vaan hän kohtasi empimättä klaanin kauheimman öykkärin jäänsinisen katseen. Jääviilto väläytti uhkaavasti kulmahampaitaan kohottamalla huultaan ja sihahti matalasti muristen:
”Vielä yksikin sana, niin näytän sinulle mihin minä oikein pystyn.”
Lätäkkötassua ärsytti valtavasti soturin ylimielinen ja inhottava käytös, mutta hän ei missään nimessä halunnut näyttää sitä. Hopeanharmaa oppilas piti ilmeensä vakaana ja vaikeni. Kun Jääviilto viimein käänsi katseensa eteenpäin, Lätäkkötassu vilkaisi sisariaan ja väläytti heille pehmeät hymyt. Jääviilto ei pilaisi heidän hienoa ja ainutlaatuista päiväänsä.

Kissakuusikko saapui Kuolonklaanin leiriin. Leiriä vartioivat soturit päästivät heidät sisään. Mestarikolmikko ilmoitti käyvänsä Henkäystähden juttusilla, jonka ajan oppilaiden tuli odottaa leirin pääaukiolla. Yhteistuumin Lampitassu, Lammikkotassu ja Lätäkkötassu kävelivät lähelle kaatunutta kuusta ja jäivät odottamaan mestareitaan ja isäänsä.
”En voi uskoa, että olemme oikeasti pian sotureita”, Lammikkotassu rikkoi hiljaisuuden. Lätäkkötassu huomasi, että siskon katse harhaili leirin pääaukiolla eikä pysähtynyt pentuetovereihinsa, jolle naaras selvästi puhui.
”Tuleekohan emo katsomaan nimitystämme?” Lammikkotassu pohti puoliääneen. Se paljasti Lätäkkötassulle, että sisko etsi heidän emoaan aukiolla oleskelevien kissojen seasta. Lätäkkötassu piti lämpimän katseensa Lammikkotassussa ja kohautti lapojaan.
”Minäkin odotan innolla soturin elämää ja sitä, ettei minun tarvitse roikkua Virtaviiman perässä koko aikaa”, Lätäkkötassu kertoi rauhallisella äänellä ja käänsi katseensa Lampitassun puoleen, ”sinäkin olet varmasti onnellinen päästessäsi eroon mestaristasi.”
Lampitassu räpäytti silmiään ja näytti aiempaa jännittyneemmältä, kun Lätäkkötassu puhui hänelle Jääviillosta. Harmaaturkkinen oppilas kuitenkin nyökytteli päätään:
”Kieltämättä..”
”Minun mielestäni hän ei kyllä saisi toimia edes mestarina, niin epäpätevä hän on. Vannon, että otan asian vielä jonain päivänä puheeksi isän kanssa. Kyllähän hänenkin on nähtävä, miten kykenemätön mestari Jääviilto on”, Lätäkkötassu huokaisi päätään ravistellen. Enempää kolmikko ei ennättänyt jutella, kun he huomasivat mestareidensa kävelevän kaatuneen kuusen takaa esiin Henkäystähden perässä. Lätäkkötassu huomasi erityisesti Lampitassun kehon jännittyvän. Lammikkotassun katse sen sijaan harhaili edelleen leirissä etsien Tuhkajuovan hopeista turkkia. Sisar näytti silminnähden huojentuneelta, kun heidän takaoikealta kuuluvat askeleet paljastuivat sotureiden pesästä ulos astelevan Tuhkajuovan askeleiksi. Hopeaturkkinen naarassoturi loi nopean katseen nuorimpiin pentuihinsa, muttei vaivautunut jäämään juttelemaan heidän kanssaan. Lätäkkötassu arvosti ja rakasti suuresti emoaan, mutta hänestä tuntui, ettei Tuhkajuova jakanut täysin samoja ajatuksia Lätäkkötassusta… He eivät olleet kovin läheisiä, mikä harmitti toisinaan Lätäkkötassua kovastikin.

Henkäystähti tassutteli leirin keskustaan ja kutsui klaanin koolle tutulla kutsuhuudolla.
”Mennään edemmäs”, Lammikkotassu naukui ja nousi ylös, viittoen sisarensa hännän heilautuksella peräänsä. Lätäkkötassu loi kannustavan katseen Lampitassuun ja hymyili tälle lempeästi. Soturioppilas oli noussut jo ylös ja lähti reippain askelin kävelemään sisarustensa kanssa kohti leirin keskustaa, mutta siitä huolimatta Lätäkkötassu halusi kannustaa tätä.
”Älä jännitä liikaa, pian nimitykset ovat ohi”, tabbykuvioinen naaras kehräsi lämpimällä äänellä. Lampitassu väläytti kiitollisen hymyn pentuetoverilleen.
”Tänään kolme oppilasta päättää soturikoulutuksensa. Lampitassu, Lammikkotassu ja Lätäkkötassu, astukaa eteen”, Henkäystähti aloitti vakaalla ja kovalla äänellä, kun klaanin jäsenet olivat hiljentyneet pääaukiolle kuuntelemaan kokousta. Oppilaskolmikko käveli rinnatusten vielä lähemmäs isäänsä, joka katsoi vakavailmeisenä tyttäriään. Vaikka Henkäystähti olikin heidän isänsä, ei hän antanut jälkikasvulleen erityiskohtelua. Lätäkkötassu ymmärsi sen täysin, niin todellisen päällikön tulikin käyttäytyä.
”Lampitassu, sinun soturinimesi on Lampiväre. Lammikkotassu, tästä päivästä eteenpäin sinut tunnetaan Lammikkoloikkana ja Lätäkkötassu, sinun soturinimeksesi tulee Lätäkkölempi”, päällikkö naukui ja kohtasi vuorotellen jokaisen nimitettävän kissan katseen. Lätäkkötassun hymy leveni sitä mukaan, kun hän kuuli ensin sisarustensa ja sitten oman soturinimensä. Hänen mielestään ne kaikki olivat todella hyviä ja sopivat täydellisesti kantajilleen! Kun Henkäystähti oli ilmoittanut kolmikon uudet nimet, klaani puhkesi hurraamaan niitä. Pienen hetken kuolonklaanilaiset hurrasivat klaanin tuoreimpien sotureiden nimiä, kunnes huudot vaimenivat ja Henkäystähti päätti kokouksen. Leirin pääaukio alkoi tyhjetä, kun kissat palasivat takaisin arkisten askareidensa pariin. Lätäkkölempi kääntyi iloisesti hymyillen pentuetovereidensa puoleen.
”Saitte todella hienot nimet, Lampiväre ja Lammikkoloikka!” tuore soturi kehui lempeästi hymyillen. Hän oli erityisen kiitollinen omasta nimestään. Hän oli varma, että Henkäystähti oli huomannut Lätäkkölemmen pohjattoman rakkauden perheenjäseniään kohtaan ja siksi hän oli antanut naaraalle nimeksi Lätäkkölempi. Hän piti siitä, miten nimi kuvasti hänen luonnettaan täydellisesti.

//Lampi tai Lammikko?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Auroora

Lampitassun sydäntä lämmitti hänen siskojensa into kostaa Jääviillolle. Hän ei yleensä kannattanut mitään tällaista, sillä naaras yritti vältellä vaikeuksiin joutumista. Oppilaan ei kuitenkaan käynyt kieltäminen, että tuo punaruskea soturi ansaitsisi kunnon opetuksen, ja kenties, itse asiassa hyvin mielellään, naurunalaiseksi joutumisen. Jos he eivät jäisi kiinni, ei mitään haittaakaan tapahtuisi. Ja vaikka naaras ei uskonut omiin kykyihinsä suorittaa tehtävää huomaamattomasti, luotti hän kahteen siskoonsa kuin kallioon: Lammikkotassu ja Lätäkkötassu olivat älykkäitä ja huomattavalla nokkeluudella siunattuja, ja keksisivät varmasti oivan juonen Lampitassun äksyn mestarin pään menoksi.
”Hei hei”, Lampitassu naukui pehmeällä äänellään siskolleen, joka joutui lähtemään heidän seurastaan harjoituksiin. Hän hymyili Lammikkotassun perään. Lampitassu toivoi, että he pääsisivät pian sotureiksi. Hänen ei onneksi tarvitsisi odottaa enää kauaa: kyse oli todennäköisesti päivistä. Pian kaikki kolme saisivat nimensä ja astuisivat uusiin velvollisuuksiinsa Kuolonklaanin täysivaltaisina jäseninä. Mukanaan soturuus toisi tietysti uusia haasteita, ja vaikka Lampitassua jännitti tämä uusi vaihe hänen elämässään, saattoi hän suhtautua tulevaisuuteen myönteisesti.

Lampitassu istui hiljaa mestarinsa vierellä Eloklaanin leirissä. Hän oli helpottunut siitä, ettei Jääviilto vaatinut hänen osallistuvan minkäänlaiseen keskusteluun kanssaan, sillä soturi oli kenties viimeinen kissa koko klaanissa, jonka kanssa Lampitassu halusi jutella velvollisuuksiensa ulkopuolella. Punaruskea kolli tyytyi jupisemaan ja valittamaan siitä, miten kaksi muuta mestaria oppilaineen ei ollut vielä saapunut paikalle. Hänen aikansa oli liian kallista tällaiseen odotteluun, kolli kuului päivittelevän ja Lampitassu huokaisi. Kaikeksi onneksi sotureiden pesän suunnalla näkyi pian liikettä, ja kun harmaa naaras kääntyi korvia höristäen tulijoiden suuntaan, kohtasi hän siskojensa katseet. Hän hymyili pienesti ja hiukan epävarmasti: jännittiköhän kaksikkoa yhtä paljon kuin häntä? Lampitassun vatsassa kupli, mutta ei samalla tavalla kuin esimerkiksi silloin, kun hän oli harjoituksissa Susitassun kanssa. Tämä tuntui inhottavalta, kuin suuri myrsky vaanisi horisontissa. Pian he astelisivat klaanin eteen ja kaikki katsoisivat vain heitä. Lampitassua huolestutti jo valmiiksi, osaisiko hän käyttäytyä tilanteessa oikein. Entä, jos hän kompastuisi kaikkien edessä tai tekisi jotain muuta tyhmää?
”Hei”, Lätäkkötassu naukui, kun ehti Lampitassun luo. Naarasoppilas nyökkäsi ystävällisesti siskolleen ja nousi jaloilleen. Ne tuntuivat heikoilta.
”Hei. Olette varmasti innoissanne”, harmaa naaras virkkoi siskoilleen, kun kuuden kissan joukkio lähti astelemaan ulos Eloklaanin leiristä. ”Jännittääkö teitä, millaiset nimet saatte?”

//Lammikko tai Lätäkkö?

Kirjoittaja: Saaga

Avasin silmäni ensikertaa. Maailma näytti tosi ihmeelliseltä. Katselin karhunvatukkapensaikkoon tehdyn pesän kattoa hetken kunnes siirsin katseeni emoon.
“Sädepentu, hei”, Sypressikuiskeen lempeä tuttu ääni tuntui ihanalta.
“Hei”, naukaisin. Emolla oli ruskea raidallinen turkki. Katsoin tassujani ja huomasin, että ne olivat oranssihtavan karvan peittämät. Katselin hieman hämilläni emooni ja tassuihini. Luulin, että sukulaiskissoilla on aina saman väriset turkit. Ajatus kuitenkin katosi nopeasti mielestäni muiden sekaan, kun tajusin, että voin käyttää käpäliäni muuhunkin kuin niiden katseluun. Nousin hutarasti käpälilleni. Huojuin ja heilahtelin hieman ennen kuin kaaduin. Sypressikuiske naukui pari ystävällistä ja kannustavaa sanaa ennen kuin jatkoin harjoittelua.

Siirryin harjoittelemaan makuusijan ulkopuolelle muualle pesään.
“Hei vain Sädepentu. Et taida muistaa minua, mutta olen Käärmekulta. Voisin auttaa sinua hieman”, yhtäkkiä joku minulle tuntematon naaras naukui. Hän tuki minua hiukan kun kävelin huterasti eteenpäin. Nyt kun mietin olin kuullut äänen aiemmin. Mutta Käärmekulta ei tuntunut hirveän tutulta nimeltä.
“Hei Käärmekulta”, naukaisin ja koitin katsoa isompaa kissaa silmiin mutta horjahdin ja pyllähdin vahingossa istumaan.
“Kuka sinä olet? Oletko Sypressikuiskeen sisko? Vaikutat siltä, että voisit olla”, naukaisin ja tarkkailin naarasta. Hän näytti tosi kauniille pentutarhan hämärässä.
//Käärme?

Kirjoittaja: Elandra

Virtaviima: 4kp –

Karjuvirne: 15kp –

Kuutamolaine: 9kp –

Sypressikuiske: 28kp! –

Jääviilto: 16kp –

Käärmekulta: 23kp! –

Ampiaispisto: 4kp –

Tähtimötaivas: 4kp –

Lieskakajo: 24kp! –

Lokkimieli: 8kp –

Kujekulta: 23kp! –

Kirjoittaja: Aura

Hihitin huvittuneena Järviloisteelle, joka kuorsasi sammalillaan. Kolli oli epäonnekseen joutunut aikaisen aamun partioon, josta johtuen kolli nukkui vielä, vaikka olikin jo keskipäivä. Vaikka jos kollilta kysyttäisiin, toinen vain nautti siitä, että sai tehdä soturien tehtäviä. Minusta ne olivat niin tylsiä, että jos ei pitäisi pelätä vakavaa rangaistusta, minä en tekisi niitä lainkaan! Kuolonklaanilaiset olivat kuitenkin niin pelottavia, että en tosiaankaan uskaltaisi uhmata heitä jättämällä työt tekemättä. Tosin, mikä olisi pahinta mitä käydä? Kerran Jääviilto -niminen kolli oli evännyt minulta syömisen. Minähän olin vain piilottanut toisen sammaliin piikkejä! Minua alkoi hieman naurattamaan, kun muistelin kollin ilmettä. Toinen oli näyttänyt niin hassulta, että olin meinannut tikahtua nauruun! Että kuolonklaanilaiset olivat sitten maailman hassuimpia kissoja tässä maailmassa. Vaikka samalla he olivatkin liian ilkeitä ja tarkkoja noudattamaan sääntöjä. Itse en niin välittänyt sääntöjen noudattamisesta, mutta Järviloiste oli suorastaan pakottanut minut noudattamaan niitä. Vaikka pidinkin kollista, osasi toinen olla niin usein niin tylsä tapaus, huoh! Tökin kollia käpälälläni laiskasti, milloin Järviloiste nousisi ylös? Tahdoin keskustella toisen kanssaan, yksin oli niin tylsää. Nokkospilvi oli partiossa ja Lieskakajo oli nykyään, niin hiirenaivo, että en halunnnut viettää aikaa isäni kanssa! Hilehuurteen seura olisi kelvannut, mutta kollia ei näkynyt sitten missään. Hilehuurre oli syystä hyvä ystäväni. Toinen oli niin hauska eikä hänen seurassaan tullut ikinä tylsää. Harva kissa oli yhtä viihdyttävää seuraa. Järviloistekaan ei osannut pitää yhtä hauskaa.
“Ylös, laiskimus!” kailotin toisen korvaan ja lopulta harmaaturkkinen kissa räpytteli hämmentyneenä silmiään. Kikatus kumpusi kurkustani, toinen oli niin höpsö!
“Kujekulta tässä, minulla on niin tylsää, tylsää! Vielä kerran, tylsää. Voimmeko me tehdä jotain? Voisit vaikka näyttää minulle taisteluliikkeitä, eikö se olisi hauskaa? Tai voisimme tehdä jekkuja, eikö?” räpätin toisen korvaan hyväntuulisena ja Järviloiste kampesi varovaisesti pystyyn. Toinen haukotteli äänekkäästi ja sukaisi lapaansa.
“Kujekulta hyvä, minä olen väsynyt partioinnin jäljiltä. Eikä jekkuilu olisi nyt hyväksi, muistatko mitä viimeksi kävi? Ihan totta, Kujekulta, sinun pitää noudattaa asetettuja sääntöjä. Mutta minä voin näyttää sinulle taisteluliikkeitä kerta tässä ollaan jo hereillä”, Järviloiste tarjoutui ja näpäytti minua hännällään. Kun kolli venytteli ja haukotteli vielä kerran, huomasin hänen kasvoilleen ilmestyneen hennon hymyn.
“Tulehan sitten, höpsö”, kolli naukaisi matalalla äänellä ja lähti edelläni soturien pesästä. Kipitin toisen perään ja minun teki mieli kammeta toinen kumoon. Se olisi jekku joka ei satuttaisi ketään! Järviloiste ehti kuitenkin kadota aukiolle ja tyydyin huokaisemaan tylsistyneenä. Kun astelin aukiolle, tunsin auringon kuuman porotuksen pureutuvan turkkiini inhottavasti. En mitenkään erityisesti pitänyt kuumasta viherlehdestä, mutta se oli ihan okei. Ainakin silloin oli nähtävillä erityisen hienoja öttiäisiä ja muita. Meinasin törmätä vastaan tulevaan Lammikkotassuun, kun tutkailin katseellaani maata. Yritin huomata erilaisia öttiäisiä, mutta katseeseeni osui vain tylsiä muurahaisia. Lopulta hetken tutkailun jälkeen löysin koppakuoriaisen, vau! Pidin niistä, sillä niiden kuori kimmelsi aina niin hienosti. En edes kuullut, kun Järviloiste huhuili minua kauempaa. Nappasin koppakuoriaisen varovaisesti hampaisiini ja kipitin sitten ystäväni luokse esittelemään sitä. Järviloiste arvostaisi tätä lahjaa taatusti, sen verran hieno se oli! Kimalteleva ja kaikkea.
“Katso mitä minä löysin, eikö olekin hieno!” naukaisin toiselle ja laskin koppakuoriaisen kollikissan käpäliin. Järviloiste silmäili sitä hieman epäluuloisena, mutta hymyili sitten.
“Se on todella hieno, Kujekulta, mutta eikö meidän pitänyt harjoitella taisteluliikkeitä eikä pyydystää ötököitä?” kolli kysyi minulta hieman huvittuneena ja tökkäsi sitten minua kuonollaan poskeeni. Hykertelin hieman iloisena ja katselin sitten ötökkää iloisena. Ötököiden elämä oli minusta jännittävää seurattavaa. Niissä oli niin paljon kaikkea kiehtovaa, että ei ollut toista yhtä mielenkiintoista aihetta! Taisteluliikkeet olivat aina samanlaisia, mutta ötököiden elämissä tapahtui aina kaikkea mielenkiintoista. Mietin aina välillä olivatko ötökät myös klaaniötököitä. Mikähän tämän nimi oli? Koppakuoriainen vaikutti aika nuorelta tapaukselta, kenties se olisi oppilas! Päätin nimetä sen Mustatassuksi, sillä sen kuori oli tumma, kuten mustavärikin oli. Hymyilin itsekseni ja käännyin höpöttelemään sitten ystäväni puoleen. Järviloisteen olisi kuultava tämä suunnitelma myös!
”Tämä tässä on Mustatassu! Minä olen varma, että koppakuoriaiset elävät myös klaaneissa, kuten mekin. Eikö se käy sinusta järkeen? Minusta klaanielämä sopii kaikille. Sitä paitsi muurahaisetkin elävät yhdessä. Törmäsin eilen partioidessa suureen muurahaiskekoon ja pian tassujani poltteli. Se ei tuntunut kivalta, byrr”, selitin kollille iloisena eikä sanatulvasta meinannut tulla loppua. Aina kun pääsin vauhtiin sanojeni kanssa, ei sille tulvalle meinannut tulla loppua. Tuntui kuin sanat vain pulppuaisivat minun suustani ilman mitään loppua. Hassua, ajattelin. Järviloiste oli minuun verrattuna paljon hiljaisempi, mutta se ei haitannut. Ainakin minä voisin höpötellä itsekseni.
”Sinun kannattaa varoa muurahaisia! Minä jopa hieman pelkään niitä, ne ovat niin kummallisia tapauksia! Hah, eivätkö olekin, Järviloiste? Mutta kuitenkin, pitäisikö meidän mennä joku päivä bongailemaan perhosia ja muita ötöitä? Uskon, että me saamme luvan kuolonklaanilaisilta, jos kysyisimme vain luvan. Emmekö voisi saadakin, Järviloiste?” jatkoin höpöttelyäni ja olin unohtanut aivan meidän aiemman keskustelumme. Kolli räpäytti silmiään ja naurahti sitten hieman huvittuneena. Olinko sanonut jotain hassua? Vai oliko Järviloiste muistanut jonkun hauskan vitsin?
”Mitä, mikä on nyt niin hassua? Kerro minullekin, höpsö!” kikatin ystävälleni ja hivuttauduin hieman lähemmäksi. Pörhistin häntääni ja kiedoin sen Järviloisteen oman ympärille.
”Ei mitään, Kujekulta. Mutta mehän olemme sotureita, emme voi käyttää kaikkea aikaamme tälläiseen. Harjoiteltaisiinko kuitenkin? Me voimme jonain toisena keskustella taas näistä ötökkäjutuista. Sopisiko se, Kujekulta?” Järviloiste ehdotti varovaisella äänensävyllä. Innostukseni hieman laski, olin toivonut että me voisimme mennä etsimään ötököitä yhdessä heti nyt tänään! Nyökkäsin kuitenkin Järviloisteelle, sillä tahdoin tehdä jotain enkä vain kököttää yksikseni. Nousin seisomaan ja asettauduin toisen eteen virnuillen. Hah, yrittäisipä Järviloiste nyt voittaa minut! Olin paljon suurempi, kuin ystäväni, joten voisin turvautua raakaan voimaan. Noh, toisaalta Järviloiste oli kyllä myönnettäköön todella taitava taistelija.. Olin kuitenkin optimistinen!
”Kujekulta, rauhoituhan nyt hieman. Me emme ole täällä leikkimässä, vaan harjoittelemassa. Aloitetaan perusteista, yritä puolustautu-. Kujekulta?” Järviloiste höpötti, mutta kyllästyin kuuntelemaan häntä. Hän saisi ottaa minut kiinni ja ehkä sitten voisin harkita hänen kuunteluaan. Kurkustani kumpusi leikkisä naukaisu, kun ponkaisin juoksuun kollin ohitse.

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Koivu

Lokkitassun pitkään odottama päivä oli vihdoin koittanut. Pimentovarjo oli arvioinut hänen metsästystaitonsa läpikotaisin ja todennut päivän päätteeksi, että Lokkitassu olisi nyt valmis soturiksi. Valkoharmaa kolli tunsi harvinaista tyytyväisyyttä siinä hetkessä. Vihdoin hänen ahkerointinsa palkittaisiin. Lokkitassu janosi valtaa ja kunniaa, ja nyt alkaisi hänen elämänsä kunnioitettuna, vakavasti otettavana kuolonklaanin soturina. Kolli olisi valmis menemään äärirajoille todistaakseen jonakin päivänä olevansa mahtavin soturi maan päällä. Hän olisi pian yhden askelen lähempänä haavettaan päästä Kuolonklaanin päälliköksi. Mutta matka sinne oli vasta alussa, eikä Lokkitassu kyennyt innostumaan asiasta enempää kuin inspiraation ja omahyväisyyden tasolla. Toinen Lokkitassua miellyttävä seikka oli, että hän saisi soturina vihdoin luvan antaa itse rangaistuksia eloklaanilaisille.

Seuraavana päivänä Lokkitassu oli ollut ylhäällä jopa aikaisemmin kuin tavallisesti. Hän saapui perille Kuolonklaanin leiriin juuri ennen aurinkohuippua. Lokkitassu oli pysähtynyt pikaisesti teroittamaan kynsiään ennen leiriin astelua varmistaakseen, että oli edustuskunnossa. Hän kiitti siitä itseään, sillä leiriin saavuttuaan kolli ehti hädin tuskin siistiä tassunsa ja silottaa rintakarvansa, kun Henkäystähti jo asteli hänen luokseen. Päällikkö kertoi Lokkitassun saapuneen juuri sopivasti, mistä valmistuva oppilas oli tyytyväinen. Lokkitassu ei jaksanut odottaa soturiuttaan enää silmänräpäystäkään.
Henkäystähti asteli leirin keskustaan viittoen Lokkitassulle hännällään merkin seurata, kutsuessaan samalla kaikki leirissä olevat kuolonklaanilaiset kuulolle. Valkoharmaa kolli istahti ryhdikkäästi päällikön viereen ja loi kunnioittavan katseen Henkäystähteen.
”Olemme kokoontuneet nimittämään uuden soturin riveihimme. Lokkitassu, olet suorittanut soturikoulutuksesi, ja tästä lähtien sinut tunnetaan Lokkimielenä”, Henkäystähti julisti.
Lokkimieli kohtasi päällikön katseen suoraan ja nyökkäsi tälle kunnioittavasti.
”Lokkimieli! Lokkimieli!” kuului yleisöstä kuorossa. Soturi pörhisti rintakarvojaan ja pakotti kasvoilleen kiitollisen hymyn katsellessaan hurraavia sotureita.
”Lisäksi saat nyt poistua leiristä ilman puhdasveristä kissaa”, Henkäystähti maukui hurrausten vaiettua. Lokkimieli tunsi vallan virtaavan suoniinsa. Tätä hän oli odottanut koko ikänsä. Ei enää typeriä rajoituksia. Kolli oli tyytyväinen siitä, että oli onnistunut saamaan Henkäystähden luottamuksen. Se tarkoitti myös sitä, että hänen roolinsa oli toiminut täydellisesti.
”Kiitos, Henkäystähti”, Lokkimieli kumarsi päällikölle kohteliaasti.
”Voit luottaa siihen, että puolustan tätä klaania kuolemaan asti. On kunnia olla soturisi.”

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Ampiaispisto osasi halutessaan olla melkoinen jäärä, mutta ei Kuutamolainekaan ollut valmis antamaan periksi kovin helpolla. Sisarusten välinen väittely olisi jatkunut varmastikin läpi partion, ellei Lammikkotassu olisi komentanut heitä olemaan hiljaa ja keskittymään oleelliseen. Kuutamolaine noudatti käskyä mukisematta, mutta mielessään hän valmisteli jo seuraavaa vastaustaan veljelleen, jahka he pääsisivät leiriin ja voisivat jatkaa keskusteluaan rauhassa.

Partio kulki Tuimakatseen nimeämän reitin rajamerkkejä samalla uusien, kunnes he viimein olivat valmiita palaamaan takaisin leiriin. Kuutamolaine ja Ampiaispisto eivät olleet vaihtaneet enää sanaakaan Lammikkotassun väliintulon jälkeen.
Siihen oli kuitenkin tulossa muutos, kunhan he kohta kulkisivat piikkihernetunnelin läpi leiriaukiolle. Partio hajaantui omille teilleen ympäri leiriä, ja Kuutamolaine antoi nopeasti oppilaalleen luvan hakea tuoresaaliskasasta riistaa – sillä painotuksella, että tämä muistaisi noudattaa kuolonklaanilaisten määräämää nokkimisjärjestystä eikä aiheuttaisi turhaan mekkalaa – ennen kuin kiri Ampiaispiston kiinni. Kolli näytti jääneen norkoilemaan lähistölle selvästikin siskonsa aikeet ennakoiden.
Kuutamolaine hymyili veljelleen lämpimästi lähestyessään tätä, haluten tällä tavoin viestiä tälle, ettei tahtonut haastaa riitaa. Hän oli loppupartion aikana ehtinyt kerätä ajatuksiaan ja valmistella itsensä uutta keskustelua varten, tällä kertaa aikomuksenaan pysyä rauhallisena huolimatta siitä, mitä Ampiaispisto keksisikään suustaan päästää.
”Meidän näkemyksemme eroavat tästä asiasta rajustikin”, Kuutamolaine aloitti istuutuessaan, ”mutta haluan pystyä puhumaan tästä kanssasi kuin järkevät kissat. Minä kunnioitan sinun mielipidettäsi ja huoltasi puolestani, mutta elämässä on isompiakin asioitava murehdittavana. Ei se maailmaa kaada, vaikka sattuisinkin ryhtymään Talvikkitakun kumppaniksi.” Punertavaturkkisen naaraan nimen mainitessaan hän madalsi ääntään, sillä pelkäsi soturittaren olevan jossakin lähistöllä. Vaikka hän olikin jo suostunut myöntämään itselleen tunteensa tätä kohtaan, ei hän ollut vielä valmis kertomaan niistä Talvikkitakulle itselleen.

//Amppari?

Kirjoittaja: Aura

“Et sinä voi tehdä noin! Ei K- siis Haavemuisto tehnyt mitään pahaa!” tiuskaisin vihastuneena ja huiskautin häntääni varoittavasti. Puolustaisin ystävääni taatusti vaikka viimeiseen hengenvetoon saakka!
Karvani pörhistyivät, kun katsoin kuolonklaanilaissoturia. Ei ole totta, ei Kharon ansaitse rangaistusta. Olin väläyttämässä hampaitani naaraalle, mutta Kharon pudisteli päätään.
“Ei kannata”, kolli mutisi minulle ja katsoin taakseni. Vaaleanharmaa naaras oli jo kääntänyt meille selkänsä, joten pystyin katsomaan häntä tuimana. Olisin repinyt naaraan silmät taatusti irti, jos Kharon ei olisi ollut estämässä!

Tongin likaisia sammalvuoteita hieman pettyneenä itseeni. Kuolonklaanilaisten asettama typerä sääntö siitä, että Tähtiklaanista ei saisi puhua oli lipunut mielestäni ties minne ja olin rikkonut sitä heti, kun olin rentoutunut. Minusta Kuolonklaani saisi pitää typerät sääntönsä ja painua leiristämme sinne Pimeyden metsään, mistä olin kuullut puhuttavan. Pyöräytin raikkaan vihreitä silmiäni, kun kukaan ei katsonut ja puhisin itsekseni. Enemmän minua jopa taisi harmittaa se, että olin vetänyt syyttömän Kharonin tähän soppaan mukaan ja nyt kolli joutui itsekin kärsimään tästä. Toivoin, ettei Kharon hankkisi itselleen muita ongelmia, sillä useampi rangaistus ei varmastikaan näyttäisi Pimentovarjon silmissä kovinkaan hyvältä. Katsoin tummanharmailla laikuilla varustettua kollia, jonka eriparisissa silmissä oli myötätuntoinen katse.
“Anteeksi, että minä vedin sinut tähän nyt mukaan. En olisi halunnut sinulle mitään ongelmia”, pahoittelin ystävälleni pää riippuen. Kharon väläytti minulle ystävällisen hymyn ja kurottautui pukkaamaan minua kylkeen toverillisesti.
“Ei se mitään, ainakin me kärsimme yhdessä”, kolli vastasi minulle ja keräsi likaisia sammalia yhteen kasaan. En vastannut toiselle mitään, nyrpistin vain nenääni, kun sammaleista tuleva pistävä tuoksu leijui ilmassa. Onneksi minulla oli Kharonin kaltainen ystävä, Tähtiklaanille kiitos siitä! Väräytin korvaani ja kasasin taas yhdet sammaleet mytyksi kasaan.
“Minä voin viedä nämä likaiset pois, jos sinä haet puhtaita tilalle?” ehdotin ystävälleni hymyssä suin ja häntäni pää kiemurteli levottomana. Koko kroppaani syyhytti päästä uimaan, mutta joutuisimme kykkimään koko loppupäivän leirissä. Kuinka tylsää, ajattelin. Olisin halunnut viedä laikukkaan kollin uimaan, vaikkapa saalistusreissun yhteydessä. Mutta epäilin, että pienestä virkistysreissustakin tulisi rangaistus. Kerta emme saisi olla Kharonin kanssa kertaakaan kaksin, meidän kanssaan oleva kuolonklaanilainen keskeyttäisi touhumme varmaan alta aikayksikön.
“Kiinni veti!” kollikissa maukaisi ja jatkoi likaisten sammalien kokoamista keoksi. Oloni hieman kohentui, vaikka päällä oleva tilanne masensi minua. Tosin se kyllä masensi kaikkia, joten en ollut mitenkään spesiaali. Päätin, että minä selviäisin tämän tilanteen läpi. Kuolonklaani ei tulisi voittamaan meitä; ikinä. Nappasin likaisen sammalmytyn leukoihini. Toisen painoin leuan ja rintani väliin, jotta saisin kannettua mahdollisimman paljon kerralla. En halunnut rampata pesän ja tarpeidentekopaikan väliä montaa kertaa turhaa. Lähdin ripein askelin aukiolle, jossa kohtasin raidallisen naarasoppilaan tylyn katseen. Käänsin omani heti pois. Minua turhautti, että missään ei saanut olla rauhassa. Soturienkin pesässä olin joutunut kestämään Kyyhkypyrähdyksen pistävää katsetta, kun naaras oli vahtinut rangaistuksemme toteutumista. Onnekseni aukiolla ei näkynyt Pimentovarjoa, en halunnut kohdata vanhempaa kissaa juuri nyt. Ainakin Kyyhkypyrähdys oli uhannut raportoida rangaistuksesta välittömästi tummaturkkiselle naaraalle. Laskin likaiset sammaleet maahan ja ravistelin hieman turkkiani, johon oli tarttunut paljon sammalhippusia. Pyh, petien vaihtaminen kuului minusta oppilaille eikä kokeneille sotureille! Peruutin takaisin aukiolle, jossa Kharon kantoi keskittyneenä puhtaita sammalia takaisin soturien pesään. Kasvoilleni kohosi leikkisä virne, minun teki mieli säikäyttää Kharon jotenkin. Mutta miten? Mietin pääni suorastaan puhki, mutta aikaa ei olisi tarpeeksi kehittelemään jotain monimutkaista leikkisuunnitelmaa. Kenties vanha kunnon yllätyshyökkäys toimisi mainiosti! Ravistin viimeiset sammalhiput pois turkistani ja pudottauduin vaanimisasentoon. Kharon oli sopivasti selkä minuun päin, tilanne suorastaan kerjäsi pientä yllätyspainia! Lähdin kulkemaan varovaisesti ja hiljaa kohti laikukasta kollia. Hah, en malttanut odottaa, että pääsisin kaikkien näiden kuiden jälkeen painimaan parhaan ystäväni kanssa! Kun pääsin tarpeeksi lähelle, jännitin takajalkani ja ponnistin suureen loikkaan. Kharon henkäisi yllättyneenä, mutta oli liian myöhäistä ja olin jo saanut kellistettyä kollin. Tästä tulisi niin mahdottoman hauskaa!
“Yllätyshyökkäys!” hihkaisin ja nauroin sanojeni päälle leikkisän hyväntuulisesti. Tarrasin hellästi Kharonia korvasta ja kieriskelimme aukiolla yhtenä karvapallona. Kharon läimäisi minua päälakeeni käpälällään leikkisästi ja hölmistyin siitä niin, että unohdin puolustautua ja Kharon pääsi otteestani vapaaksi. Kolli ponnisti kuitenkin uuteen loikkaan ja sai kaadettua minut maata vasten. Ulvaisin liioitellusti ja räpiköin tassuillani ilmaa.
“Mokoma karvapallo olet”, minä nauroin toiselle enkä ollut lainkaan pahoillaan, vaikka kolli olikin voittanut. Molempien kasvoilla oli iloinen ilme. Pieni leikkihetki oli saanut minut todellakin paremmalle tuulelle.
“Tämä karvapallo kuitenkin voitti sinut!” kolli naukaisi leikkisästi ja loikkasi päältäni pois. Kampesin itseni ylös ja vaikka leikki oli jo päättynyt, tarrasin kollia vielä hyväntuulisena vasemmasta korvasta. Päätin, että voittaisin toisen vielä tai ainakaan en antaisi sitä tällä kertaa yhtä helposti, mitä olin nyt antanut. Autoin ystävääni keräämään puhtaat sammalet takaisin kekoon ja kosketin toista varovaisesti hännälläni. Tunsin itseni niin onnekkaaksi, kun minulla oli taas mahdollisuus olla Kharonin ystävä. Aluksi ystävyys kollin kanssa oli tuntunut mahdottomalta, mutta mitä enemmän aikaa oli kulunut, sitä paremmalta se tuntui enkä voisi enää kuvitella elämääni ilman parasta ystävääni. Enkä halunnutkaan! Odotin vain, että vapautuisimme Kuolonklaanin asettamasta hirmuvallasta ja saisimme elää vapaasti. Voih, kaipasin niin kovin sitä, että voisin vain lähteä uimaan ja kävelylle ilman valvojaa. Kuolonklaanihan piti meitä aivan oppilaina! Minun teki mieli valittaa tuntemuksistani edelläni kulkevalle kollille, mutta en halunnut enempää ongelmia. Olisi oltava aivan suu supussa, jotta elämäni pysyisi mahdollisimman mukavana. Harkitsin, että alkaisin keräämään joukkoja, jotta voisimme kukistaa Kuolonklaanin. En kuitenkaan ollut varma olisiko se turvallista. Miten me edes voisimme keskustella salassa? Kuolonklaanilaiset kun valvoivat meidän jokaista keskustelua. Yhdelläkään eloklaanilaisella ei ollut mitään yksityisyyttä. Vilkaisin nopeasti taivaalle, joka oli alkanut jo hämärtää, Valvoikohan Tähtiklaani polkujamme siitä
huolimatta, että me emme saaneet edes mainita Tähtiklaania nimeltä? Uskoin, että useat eloklaanilaiset kuitenkin rukoilivat Tähtiklaanin puolesta jokainen yö. Itse ainakin rukoilin Tähtiklaania joka yö. Samoin kiitin Tähtiklaania riistasta ja rukoilin, että se pitäisi johtajamme elossa. Erityisesti Leimusilmän olisi palattava ehjänä. Nielaisin, minä en todellakaan kestäisi, jos laikukkaalle kollille tapahtuisi jotain. Voisinpa saada tietää Leimusilmän olotilan, edes jotenkin. Olin kuullut tarinoita, että kissat pystyisivät keskustella unissaan, mutta en uskonut sen olevan tässä tilanteessa mahdollista. Minä jopa pelkäsin hieman Tähtiklaanin puolesta. Mitä jos usko häviäisi ja joutuisimme kaikki kadotukseen? Tassuttelimme takaisin soturien pesään ja ensimmäinen asia mitä näin, oli Kyyhkypyrähdyksen pistävä katse. Katsoin välittömästi muualle ja aloin muovaamaan tuoreista sammalista uusia petejä. Näykin tarkasti vastaantulevat piikit pois, vaikka minun tekikin mieli jättää Kyyhkypyrähdyksen petiin muutama…
“Kharon, mitä muuten vanhemmillesi kuuluu? Mitä mieltä he olivat, kun liityit Yhteisöön?” kysyin toiselta leppoisasti ja Kharonin petien muovaaminen keskeytyi välittömästi. Kollin olemus muuttui ja nielaisin. Olisiko heille sattunut jotain? Aloin pelätä pahinta, sillä miksi muuten Kharon olisi palannut ilman heitä.. Tiesin kuinka paljon ystäväni välitti vanhemmistaan eikä hän takuulla olisi jättänyt heitä vapaaehtoisesti. Ennen kuin kolli ehti naukua mitään, kosketin toista lempeästi hännälläni. Leppoisa katseeni oli vaihtunut myötätuntoiseen ja välittävään. Tahdoin ystävälleni pelkkää hyvää ja parasta. Istuuduin toisen vierelle ja kallistin päätäni kysyvänä.

//Kharon? 🙁

Kirjoittaja: Käärmis

En kerennyt olla enää kauaa, kun minun piti jälleen lähteä partioimaan. Lupasin kuitenkin tulla heti, kun vain pääsisin. Olin erittäin iloinen Sypressikuiskeen ja Aurinkoroihun puolesta. Sädepentu oli komea ja vahva pentu, ja hänestä tulisi varmasti emonsa hoidolla erinomaista seuraa.

Olin juuri tullut partiosta ja lysähdin makuualusilleni. Partiointi oli ollut tylsää. Kaikki partion jäsenet olivat vain olleet omissa haavemaailmoissaan ja eivätkä edes jutelleet kanssani saati toistensa kanssa.
Olin kuitenkin myös kaiken sen jälkeen aivan naatti ja heti hyvään asentoon päästyäni nukahdin.
Unessani olin saalistamassa. Se ei ollut mitenkään ihmeellinen saalistin vain klaanilleni ja sain jopa runsaasti saalista. Ainoa poikkeus oli se, ettemme olleet kuolonklaanin vallassa. Herätessäni, olin todella toivonut sen olleen totta ja olin ollut myös hieman surullinen siitä, että se ei ollut ollut totta.

Viime päivät olivat tuntuneet todella tylsiltä ja pääsin viimein taas käymään pentutarhalla. Meilkein kiljahdin riemusta, kun huomasin Sädepennun harjoittelemassa kävelyä ja pieni kolli oli avannut silmänsä viimein.
“Hei vain Sädepentu. Et taida muistaa minua, mutta olen Käärmekulta. Voisin auttaa sinua hieman”, tajouduin ja menin tukemaan pienen kollin kulkua leveästi hymyillen. Olin pakahtua riemusta. En ollut varmaan koskaan ollut yhtä onnellinen kuin sillä hetkellä.

//Sype tai Säde

Kirjoittaja: Saaga

Palasin puiden välistä Virtaviiman ja Karjuvirneen luo. Kaksikko näytti odottavan minua. Karjuvirne kehui saalistani ja kysyi sainko minä mitään muuta saalista kuin rähjäisen linnun, jonka kiinni saamisesta olin taistellut kovasti.
“En muuta kuin sen yhden hiiren”, sanoin ja laskin linnun maahan. Jolkutin yhden puun juurelle ja kaivoin sieltä lehtien alta hiireni esiin. Nappasin sen hampaisiini ja jolkutin takaisin.
“Minä taisin voittaa, jos tuo on ainoa saaliisi”, naukaisin omahyväisesti.
“Niinpä taisit tehdä”, Karjuvirne naukui ja naurahti hieman. Virnistin vähän ennen kuin nappasin saaliini maasta kerralla suuhuni.
“Mennään nyt, ettemme tuhlaa aivan liikaa aikaa aivan turhan takia”, Virtaviima ärähti äkeästi. Mielialani laski taas, kun muistin hänen läsnäolonsa mutta koitin pysytellä ainakin iloisemman näköisenä. Päästin pienen voitonriemukkaan murahduksen saaliideni takaa ja otin pari loikkaa eteenpäin. Karjuvirne tuli perästäni ja suuntasimme leiriin päin yhdessä. Virtaviima seurasi meitä kokoajan, mikä oli hieman ahdistavaa ja ärsyttävää.

Leiriin päästyämme sanoimme heipat ja päätin mennä lepäämään pesään, sillä minua väsytti jo hiukan. Päivä oli ollut taas yhtä ylä- ja alamäkien sekamelskaa ja nukkumaan pääseminen oli helpottavaa. Nukahdin nopeasti omalle makuusijalleni käpertyneenä.

Kirjoittaja: Saaga

En voinut pidätellä huokausta, kun Käärmekulta sanoi hellyyttävät sanat Sädepennusta. Olin niin kiitollinen hänelle.
“Tiedätkö mitä? Olen varma, että Sädepentukin tulee pitämään sinusta”, sanoin ja katsoin naarasta syvälle silmiin. Mikäli tuo koskaan hankkisi pentuja, hän olisi niille varmasti äärettömän hyvä emo ja kumppanilleen paras sellainen. Käärmekulta vain hymyili ja jatkoi Sädepennulle hössöttämistä. Pian naaraan piti kuitenkin lähteä partioimaan mutta hän sanoi palaavansa heti, kun taas pääsisi. Sitten sisään tuli Aurinkoroihu. Vaihdoimme parit lempeät sanat ja katseet kunnes kumppanini sanoi jäävänsä odottamaan nukahtamistani. Käperryin nukkumaan Sädepentu suojassa vatsani vieressä. Aurinkoroihun ei tarvinnut odottaa kauaa sillä nukahdin aika nopeasti rauhalliseen uneen.

Sädepentu oli tänä aamuna avannut pienet silmänsä. Ne olivat toistaiseksi vielä siniharmaat mutta odotin jo innolla sitä päivää, kun ne vihdoin ottaisivat oman värinsä. Pentu oli ryöminyt ja taaperrellut huojuvasti koko päivän makuusijallamme mutta vasta, kun Käärmekulta oli tullut sisään pentu oli uskaltanut lähteä pois makuusijasta. Olin intoa ja onnea täynnä ihan kokoajan. En edes tiennyt miten se oli mahdollista tässä tilanteessa, missä olimme Kuolonklaanin vallanalla mutta se kuitenkin oli. En voinut vain lopettaa hämmästelemistä.
//Käärme?

Kirjoittaja: Elandra

”Tietenkin rakastaisin, mutta se päätös ei olisi meidän, vaan jokin muu olisi määrännyt sen menevän niin”, naukaisin terävällä äänellä, kun Kuutamolaine inhottavalla kyseenalaisti syitäni olla Kultasiiven kanssa, ”minä sentään en tietäisi sitä etukäteen, toisin kuin sinä tiedät varsin hyvin, ettei pentujen saaminen Talvikkitakun kanssa ole mahdollista.”
En suostunut noin vain luopumaan ajatuksistani, sillä edelleen koin vahvasti, että kumppanuus kahden naaraan välillä oli väärin. Minua alkoi kuitenkin inhottamaan minun ja sisareni välille ilmaantunut kiristävä tunnelma. Tähtiklaanille kiitos, vierellämme kulkeva Lammikkotassu naukaisi juuri sopivaan kohtaan ennen kuin Kuutamolaine ennätti vastata mitään:
”Olkaa hiljaa ja keskittykää partiointiin. Tehtävänne on rajojen merkkaaminen, ei höpöttely.”
Se sai suunsa avanneen Kuutamolaineen vaikenemaan ja partio jatkui kaikessa hiljaisuudessa. Oloni oli hyvin epämukava. Koin pientä ärtymystä siitä, ettei sisareni tuntunut edes yrittävän ymmärtää pointtiani. Uskoin, ettei keskustelu olisi tässä. Kuutamolaineen tuntien se jatkuisi varmasti leirissä tai jossain vaiheessa myöhemmin, kun sopiva tilaisuus tulisi. Yritin kuumeisesti miettiä, miten saisin sisareni pyörtämään päätöksensä ja etsimään rinnalleen kollin, jonka kanssa hän voisi jatkaa hienoa sukuamme.. Minun täytyisi yrittää jatkossa olla hieman hienovaraisempi, sillä en halunnut ajaa Kuutamolainetta lopullisesti pois luotani…

//Kuutamo?