Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Ampiainen

//TAISTELUTARINA

”Mene hetkeksi lepäämään.” Kuusihäntä Ehdoti.
”Minä jatkan vielä taistelua.” Kuusihäntä naukaisi. Katsahdin kuusihäntää huolestuneena ja aukasin suuni yrittäen saada jotain sanottua mutta se tuntui niin vaikealta, lopulta sain sanottua huolestuneena kuusihönälle.
”Ei sinä et saa jatkaa.” naukaisin huolestuneena.
”Minä en ole saanut melkein yhtään haavoja mene lepäämään minä taistelen puolestasi.” Kuusihäntä naukaisi. Katselin hitusen pettyneenä kuusihäntää ja sitten tassutin lepäämään hetkeksi, pääni oli aivan pyörällä sen iltarusko nimisen naaran hyökkäyksen jälkeen. Puudustelin hetken päätäni selvitääkseni ajatuksiani, nousin seisomaan päättäväisesti tiesin mitä halusin. Halusin vain auttaa kuusihäntää ja taistela eloklaanin puolesta! Käännyin takaisin aukiolle ja etsiskelin katseellani kuusihäntää, lähdin etsiskelemään häntä varoen etten joutuisi tapelun ihan vielä, lopulta löysin kollin hän oli isokokoisen tummanhaarmaan kollin kanssa tapelemassa kuka sitten olikaan, hyökkäsin kollin kiimpuun ja yritin auttaa kuusihäntää ja sihahdin nopeasti kollille.
”Minä autan sinua”, sihahdin nopeasti, ja aloin takomaan kollia mutta hän oli liian vahva minulle, tiesin että olin pulassa mutta en kehdannut pyytää kuusihänältä apua sillä en halunnut näyttää avutomalta! Aloin pyristellemään kollin alla
Sähähdin kollille ja yritin päästä kaikkin voimin irti kollin ootestaa, yhtäkkiä tunsin kauheaa kipua lavassani ja naamassani irvistin kivusta yritin päästä irti kollin otteesta mutta… hän oli liian vahva… yhtäkkiä rääkäisin kivusta kollin raapiessa kylkiäni. Kolli yritä ilmiselvästi tapaa minut! Pyristelin kauhuissani mutta aivan yhtäkkiä kolli napasi minua niskasta ja nosti ilmaan räpiköimään, hän alkoi ravistelemaan minua lujaa edes takaisin. Yritin päästä irti niin kauan kuin jaksan! Mutta minua pyöryti aivan kamalasti sen retutamisen jäljiltä. Tuntui että pökertyisin näillä hetkillä, ja niin tapahtui alle silmänräpäyksessä sillä silmissäni alkoi sumeta.

Katselin ympärilleni kauhistuneen näköisenä, mietin olinko minä kuollut olinko minä nyt tähtiklaanissa? En nähnyt ympärilläni mitään, huokaisin ja lähdin eteenpäin mietien mihin voisin mennä? Pitäisikö tutkia paikkoja?.
*Se kolli retutaa minua varmaan vieläkin*, ajattelin. Hämmästelin vähän että minuun satui yhä en voinut olla kuollut olin kuullut että jos kuolee niin kaikki kivut katoaisivat. Lähdin etsimään jotain mutta en edes tiennyt mitä?
Yhtäkkiä huomasin edessäni hiiren, aloin hiipimään hiiren hiljaa sitä kohti loikasin mutta yllätyksiä riitti sillä en osunut hiiren vaan tipahdin maahan ja heti perään maa halkesi allani, tipahdin syvään kuoppaan ja aloin tuntemaan Aivan hirveää kipua. En ehkä kestäisi edes hetkeä näin suurissa kivuissa. Kompuroin pystyyn ja aloin hoipertelemaan ylös mutta tipahdin melkein heti takaisin maahan, silmissäni loisti suru.
”Enkö pääsee edes ylös tästä typerästä kuopasta?!” Harmittelin surulisena. Nousin ylös ja aloin miettimään miten pääsisin ylös mutta aivan yhtäkkiä tunsin jotain outoa joku tai jokin ravisteli minua. olikohan se, se kolli vai Kuka? Tunsin vastustamatonta halua herättää.
*No enhän minä tänne halua jäädä ja en halua jäätä kuusihäntää!* Ajattelin. Aukasin silmääni ja aloin tuijotaman kissa edessäni, Hänhän oli kuusihäntä! Katselin ympärilleni kivuliasta ja huomasin Ampiaispiston ja sen kollin tapelevaan toisiaan vastaan.
*Olivatko he tuleet pelastaamaan minut?* ajattelin. Mutta minua sattui aivan joka paikkaan en voinut tehdä enään mitään! Olin kuulenivani että kuusihäntä olisi yrittänyt sanoa jotain mutta en kuulut mitä hän sanoi minua vain saatui aivan hirveästi joka paikkaan ruumisani! Sopersin hiljaa.
”Kuusihäntä… minä halusin vain auttaa sinua…”, sopersin hiljaisella äänellä. Yritin nousta mutta en pystynyt nousemaan. Ähkäisin vain kivuliasta ja lysähdin takaisin maahan. näin silmissäni tähtiä taivaalla ja kuusihänän huolestuneet kasvot. Sopersin kivuliaasti ja hiljaisesti.
”M-minun saatuu aivan joka paikkaan…” sopersin kivuliaasti ja hiljaisesti. Kuusihäntä silti kylkeäni hänän päällän.
Olin kuulenivani että kuusihäntä olisi yrittänyt sanoa jotain mutta en kuulut mitä hän sanoi minua vain saatui aivan hirveästi joka paikkaan ruumisani! Sopersin hiljaa.
”Kuusihäntä… minä halusin vain auttaa sinua…”, sopersin hiljaisella äänellä. Yritin nousta mutta en pystynyt nousemaan. Ähkäisin vain kivuliasta ja lysähdin takaisin maahan. näin silmissäni tähtiä taivaalla ja kuusihänän huolestuneet kasvot. Sopersin kivuliaasti ja hiljaisesti.
”M-minun saatuu aivan joka paikkaan…” sopersin kivuliaasti ja hiljaisesti. Kuusihäntä silti kylkeäni hänän päällän, ja kuiskasi rauhoitavalla äänellä.
”Kyllä kaikki järjestyy”, kuusihäntä kuiskasi rauhoitavalla äänellä.
”Voimme viedä sinut parantajien luo”, kuusihäntä kuiskasi. Korvissani humisi kirkunaa ja rääkynää.
*Siellä kaikki kissat vain rääkyvät*, ajattelin. Kuusihäntä nosti minut hellästi pystyyn ja alkoi saattaa minua leimusilmän ja Liljatuulen luo. Heti kun olimme perillä heidän luonaan niin minä vain lyyhistyin maahan kivuliaasti huohottaen.

\leimu? Kuusi? Jos siis vielä ehtii.

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Soturikissa

Oli kulunut päivä siitä kun olin ollut lehtotassun kanssa koko päivän.
Olimme kävelemässä taistelupaikalle.
Lehtotassu nojasi turkkiini ja kysyi vienolla äänellä. ”Voimmeko taistella yhdessä?”
”Voimme.” Vastasin Lehtotassulle.
Kun olimme taistelupaikalla huomasin leopardikuvioisen naaraan.
Katsahdin Lehtotassua päin, näin että hän oli pulassa mutta en ehtinyt auttaa sillä se leopardikuvioinen kissa juoksi jo minua kohti.
Kiersimme pientä ympyrää toisiamme tuijottaen, ajattelin että jos hyökkäisin saattaisin saada paremman aseman.
Hyökkäsin naaraan kimppuun.
Ajattelin jos liukuisin hänen oikealle puolelle ja kaataisin hänet sieltä.
Olin juoksemassa hänen oikealle puolelle mutta hän oli liian nopea, minulla ei ollut varasuunnitelmaa joten läimäytin naarasta lapaan.
Hän hyökkäsi heti takaisin mutta onnistuin välttämään juuri ja juuri puraisun.
Hyökkäsin naaraan kimpuun uudestaan mutta tällä kertaa aijoin vain juosta päälle enkä paeta.
Juoksin naaraan kimppuun ja hyppäsin hänen päälle.
Naaras yritti ravistella minut pois mutta pysyin tiykasti hänen selässään.
Kynsin hetken naaraan selkää kunnes hyppäsin hänen selästään pois,
Naaras juoksi pakoon.
Huomasin että lehtotassu oli ongelmissa joten juoksin hänen luokse ja läimäytin oppilaan hänen selästään pois.
Hyppäsin hänenkin päälle mutta tällä kertaa en aikonut päästää irti.
Oppilas riehui otteessani ja pääsi lopulta irti.
”Minun nimi on iltarusko eikä tämä jäänyt tähän!”
Hän sähisi ja juoksi pois.
”Mene hetkeksi lepäämään.” Ehdotin. ”Minä jatkan vielä taistelua.”
”Ei sinä et saa jatkaa.” Lehtotassu maukaisi huolestuneena.
”Minä en ole saanut melkein yhtään haavoja mene lepäämään minä taistelen puolestasi.” Minä maukaisin.

//225 sanaa = 2 TaP
//Lehto
//Sainpahan vihdoinkin kirjoitettua tän tarinan 😀

Kirjoittaja: Pyry

Lokkitassun kynnet riipivät kaulaani kivuliaasti, ja hän oli juuri uhannut tappaa Varjotassun, mikäli yrittäisin vielä sokaista hänet. Tuijotin kuolonklaanilaiskollia silmiin ja yht’äkkiä omissani hetkellisesti näkynyt pelonhäivähdys vaihtui raivoon.
”Varjotassu on ystäväni”, sähisin, ”ja sinä pysyt kaukana hänestä!”
Koska Lokkitassu oli tunkenut kuononsa niin lähelle kasvojani, saatoin näykkäistä hänen kuonoaan niin lujasti, että hän kiskaisi päänsä taakse tukahdutetusti murahtaen. Sivalsin hänen kaulaansa kynsilläni niin, että verta roiskahti kasvoilleni, ja upotin etukynteni hänen lapoihinsa. Lokkitassu oli minua isompi ja voimakkaampi, joten omaan kokooni nähden olisi hyvin hankala päästä parempiin asemiin tämänhetkisestä. Mutta jostain sisuksistani sain kaiken voiman mitä tarvitsinkin ponnistaakseni meidät niin, että paikkamme vaihtuivat. Salamannopeasti upotin hampaani syvälle Lokkitassun lapaan, jolloin hän ulvahti. Hän potkaisi minua vatsaan niin voimalla, että pelkäsin jo alkavani vuotaa kuiviin heti kun mätkähdin maahan – haavani olivat toki vastikään parantuneet, mutta en ollut varma, kauanko ne kestäisivät tällaista menoa.
”Vai oikein ystäväsi”, Lokkitassu irvaili ylös könytessään.
Vastasin hänen tuijotukseensa viiksikarvaakaan väräyttämättä. Oli kuin olisimme olleet omassa kuplassamme, vain minä ja Lokkitassu sen sisällä taistelemassa ja juuri nyt mittailemassa toisiaan silmänräpäyksen ajan. Tunsin, kuinka raivo poltteli sisuksiani vaatien minua hyökkäämään.
”Juuri niin”, sihahdin hännälläni ilmaa huiskaisten. Kyyristyin matalaksi ja jatkoin: ”Vaan mitäpä Kuolonklaanin kissa sellaisesta tietäisi?”
Lokkitassu syöksähti minua kohti. Taistelun vain jatkuessa, käytin häntä vastaan kaikkea Hiilihampaalta oppimaani. Hän oli mainio mestari enkä olisi koskaan voinut toivoa ketään yhtään parempaa. Sisimmässäni toivoin myös, että kyseinen soturi olisi ollut tälläkin hetkellä kanssani, taistelemassa rinnallani. Jotta olisin voinut olla varma, että tämä ei jäisi viimeiseksi taistelukseni. Siitähän ei koskaan voinut olla varma kukaan muu kuin kissat taivaan tähdissä.
Äkkiä mieleeni tuli Varjotassu. Tähtiklaani sentään, olimme tunteneet toisemme vasta niin vähän aikaa…. Ja niinkin vähän ajan jälkeen olin jo kiintynyt häneen. Liian kiintynyt jopa. En tiennyt, oliko Varjotassu peloissaan puolestani, missä ikinä sitten olikin, mutta minä olin peloissani hänen puolestaan. Tuo kermanvalkoinen kolli oli aivan liian arvokas menetettäväksi.
Varjotassun aika ei vielä ole, eihän? kysyin Tähtiklaanilta mielessäni.
Kukaan ei tietenkään vastannut minulle… Sen minä jo tiesinkin. En ollut parantaja, jonka kanssa tähtikissat vaihtoivat unia silloin tällöin. Olin vain minä. Ja tämä tässä oli minun taisteluni, ja jos Varjotassun selviäminen elossa vaatisi sitä, että taistelisin Lokkitassun kanssa viimeiseen hengenvetoon asti, olisin valmis tekemään sen. Vain Tähtiklaani tiesi, kuinka iloinen olin siitä, ettei Varjotassu kyennyt kuulemaan ajatuksiani.

//Lokki, Varjo?

Kirjoittaja: Saaga

//TAISTELUTARINA
Tunsin rintani kohoilevan taas nopeammin, kun aloin haukkomaan happea kiivaammin. Karjuvirne oli palannut kanssani taisteluun mutta olimme joutuneet eroon toisistamme taistelun pyörteissä. Olin lähinnä hengästynyt siksi, että olin äsken joutunut juoksemaan pois kolmen keskenään tappelevan kissan alta. Käänsin päätäni ja näin ärisevän valkoturkkisen kissan. Tunnistin hänet Höyhenhallaksi. Murahdin takaisin ja käännyin kokonaan naarasta kohti.
“Voi, pieni oppilasko?” Höyhenhallan ääni oli piikittelevä. Vaikka hän olikin pienikokoinen olin selvästi vielä häntäkin pienempi.
“Olen soturi kiitos vain”, murahdin. En halunnut näyttää kuinka syvälle haukkuminen minuun oikeasti osui joten pidin katseeni uhmakkaana. Höyhenhalla naurahti ivallisesti. En ollut olettanut, että joutuisin tappelemaan sanallisesti jonkun kanssa tässä tappelussa.
“Aiotko koskaan hyökätä vai mulkoiletko vain?” kysyin piikitellen takaisin.
“Aion minä. Mietin vain mit-”, Höyhenhallan lause keskeytyi, kun mustaturkkinen hahmo muksahti hänen kylkeensä. Otin tilanteesta kopin ja menin auttamaan parhaani mukaan nuorta Salamanteria, joka oli tullut taistelemaan Höyhenhallaa vastaan. Yhtäkkiä kolli jähmettyi täydellisesti.
“Älä anna periksi!” ärisin mustaturkkiselle oppilaalle. Salamanterin silmissä välähti ilme, jota en tunnistanut mutten halunnut kiinnittää huomiota siihen kesken tappelun. Höyhenhalla pyristeli irti kellertävä täpläisen kollin käpälistä ja kömpi omille jaloilleen sähähtäen.
“Edes kuoloklaanilainen ei selviäisi kahta kissaa vastaan, vai?” kysyin piikkittelevästi, kun naaras otti pari askelta taaksepäin.
“Salamanteri?” naaras henkäisi. Hänen ilmeensä kääntyi hämmästyneestä tuimaan.
“Sinä! Sinä se olit! Tapoit Hahtuvatassun!” Höyhenhallan rääkäisy oli sydäntä riipivä. Oliko Salamanteri tappanut toisen klaanin oppilaan? Katsahtaessani Salamanteriin näin, ettei hän ollut aivan kunnossa. Nenän päältä kulki kaksi pitkää haavaa ja lavassa oli ilkeän näköiset kynnen jäljet. Verta tippui maahan hänen lavastaan.
“Sinä ja Katajatassu! Minä tiesin!” naaras kirkui. Minun teki mieli vajota maan sisään ja jäädä sinne elämään loppu iäkseni mutta Salamanteri tarvitsi apua nyt.
“Mennään”, kuiskasin järkyttyneen kollin korvaan hiljaa mutta äänensävyni ei ollut lähelläkään lempeää. Käännyin taas kohti vihollisnaarasta ja ärisin uhkaavasti.
“Uskallakkin hyökätä. Hän on haavoittunut”, sanoin ja käännytin sitten Salamanterin pois. Vein hänet pois taistelun tohinasta.
“Oletko kunnossa?” kysyin ja katselin lavan haavaa.
“Tuo naaras, hän on emoni ja Hahtuvatassu… hän oli siskoni”, Salamanterin ääni oli epätoivoinen. Tämä tilanne oli yksi niistä, joissa en tiennyt mitä tehdä. Estin huokausta purkautumasta suustani ja koitin keksiä jotain sanottavaa.
“Höyhenhallako teki tuon haavan lapaasi?” kysyin ehkä vähän liian töykeään sävyyn. Salamanteri nyökkäsi. Ehkä minun pitäisi koittaa olla kiltimpi. Laskin häntäni varovasti kollin terveelle lavalle.
“Tiedän miltä tuntuu tulla haavoitetuksi, jonkun itselle tärkeän kissan toimesta”, naukaisin tavoitellen nyt edes hieman ystävällisempää sävyä. Kollin ilme muuttui hiukan mutta en vieläkään osannut tulkita tätä.
“Ystävän tuki on paras tuki”, Salamanteri miltei kuiskasi. Kuullessani sanan “ystävä” sisälläni liikahti jokin. Lukiko kolli minut ystäväkseen? Koitin hymyillä hiukan mutta sain aikaan vain säälittävän pienen virneen. Pyyhin sen kasvoiltani ja loin sen sijaan vakavamman ilmeen.
“No niin. Mennäänpäs näyttämään tuota haavaa parantajille”, naukaisin itsepäisesti. En ottaisi yhtäkään vastalausetta tuolta innokkaalta nuorelta kissalta. En pitänyt hänen innokkuudestaan paljoa, rauhallisuus oli mielestäni paljon arvostettavampi piirre kissassa.
“Selvä sitten”, kolli naukaisi ärsyyntyneesti. Voi sitä kissaa, joka saisi tuon kollin oppilaakseen, jos hän päättäisi liittyä Eloklaaniin lopullisesti. Pieni osa minusta tahtoi hänen jäävän mutta suurimmaksi osaksi mitä väliä sillä minulle kuitenkaan oli. Lähdin kävelemään kohti paikkaa, jossa olin nähnyt parantajat viimeksi.
“Tähtimötaivas, sanko nojata lapaasi? Jalkaani sattuu”, Salamanterin nauku oli tukala ja käännyin välittömästi katsomaan kohti häntä. Kollin ilme oli epätoivoinen. Riensin hänen rinnalleen ja tarjosin tukea, jotta hänen olisi helpompi kävellä.
“Kiitos”, Salamanteri huokaisi. Kävelimme niin parantajien luokse asti.

Salamanteri istui paikoillaan, kun Liljatuuli hääri hänen lapansa luona.
“Tähtiklaanin kiitos, että toit hänet tänne”, Liljatuulen nauku oli hiljainen mutta silti kuultavissa.
“Niin tosiaan. Kiitos, Tähtimötaivas”, Salamanteri kiitti minua. Nyökkäsin nopeasti.
“Minun täytyy varmaan palata taisteluun”, sanoin ja nousin ylös.
“Voitaisiinko me mennä lepäämään yhdessä?” kolli naukui toiveikkaana. Hymyilin hiukan, sillä olin päättänyt tosissani koittaa olla kiltimpi tälle kollille.
“Tottakai, jos haluat”, sanoin ja istuuduin takaisin alas odottamaan, että Liljatuuli saisi työnsä valmiiksi. Hetken kuluttua parantaja naaras nosti päänsä ja nyökkäsi.
“Voitte mennä lepäämään. Katsokkin ettet rasita tuota liiaksi”, Liljatuuli huikkasi vielä, kun käännyimme pois. Tassutimme hiukan kauemmas taistelusta.
“Pystytkö jo astua tuolle?” kysyin vaikka kysymys kuulostikin omaan korvaani aika typerältä.
“Joo. Kiitos vielä”, Salamanteri naukui.
“Ei se mitään. Mennään. Tuolla muut lepäävät”, sanoin ja johdatin Salamanterin paikkaa, jossa oli pari muuta soturia levossa.

Kirjoittaja: Elandra

//TAISTELUTARINA

Adrenaliini virtasi suonissani. En koskaan ollut tuntenut itseäni näin voittamattomaksi! Vaikka inhosin sitä, miten epäreilusti Kujakissayhteisö ja Kuolonklaani olivat johdattaneet meidät taisteluun, minä nautin joka hetkestä ja jokaisesta iskusta, jonka sain jakaa vihollisilleni. En minä oikeasti ollut mikään taitava taistelija, mutta Eloklaanin ja klaanitovereideni puolustaminen oli minulle sydämen asia. Siksi annoin kaikkeni ja vähän enemmänkin.
Olin lyöttäytynyt yhteen Kultasiiven kanssa. Hunajanvärinen naaras oli minua jonkin verran lahjattomampi taistelija, jonka vuoksi yritin etsiä kohteeksemme mahdollisimman helppoja vihollisia. Kultasiipi oli paras ystäväni – ja jos minulta olisi kysytty, myös vähän enemmän kuin pelkkä ystävä – enkä halunnut hänen kuolevan tässä taistelussa.
”Hän pakenee! Mennään perään!” huudahdin pettyneenä, kun leopardikuvioinen naaraskissa pääsi irti Kultasiiven otteesta ja lähti nelistämään poispäin aukiolta. Singahdin nopeasti vauhtiin, päästen vaivatta minua hitaamman Kultasiiven ohi lähtiessäni vihollisen perään.
”Roska! Apua!” parahdus kuului minua pakoon pinkovan kujakissan suusta. Hänen huudahduksensa sai minut hämmentymään, mitä ihmettä kissa sekoili? Yllättäen leopardilaikukas kissa pysähtyi käpälät liukuen. Olimme juosseet joelle saakka, ja naaraan oli pysähdyttävä, ellei hän halunnut joutua veden varaan. Kujakissa käännähti nopeasti minua kohti. Hänen katseensa oli hyvin hämmentävä. Samalla naaras näytti kovin ystävälliseltä ja pelokkaalta, mutta myös vihamieliseltä. Säikähdin, kun jokin putosi niskaani. Kaikki kävi liian nopeasti, yhtäkkiä olin kahden kissan armoilla joen rannalla, voimatta tehdä yhtään mitään. Rukoilin hiljaa mielessäni apua Tähtiklaanilta ja Kultasiiveltä. En minä voisi kuolla näin!
Tunsin kipua, kun kaksi vihollista riepottelivat minua vuorotellen ja jakelivat iskuja ympäri kehoani. Aina välillä onnistuin nousemaan käpälieni varaan ja väistelemään hetken ajan vihollisten nopeita liikkeitä. Mutta aina yrittäessäni aloittaa vastahyökkäyksen, viholliset pysäyttivät sen. En joutunut taistelemaan kauaa yksin, kun vaalea naaraskissa syöksähti avukseni. Kasvoilleni levisi silmänräpäyksen kestävä lämmin, kiitollinen hymy tunnistaessani auttajani Kultasiiveksi.

Mutta Kultasiivestä ei ollut liiemmin apua kiperään tilanteeseen. Vaikka taistelu muuttuikin hieman reilummaksi, en pärjännyt minua pienempää naaraskissaa vastaan. Naaras väisteli iskujani ketterästi, enkä saanut aloitettua kertaakaan kunnon hyökkäystä. Kujakissa sen sijaan oli minua taitavampi hyökkääjä ja hän sai jaeltua vaivatta kynsillään iskuja vasten kasvojani. Vaikken minäkään ollut kooltani mikään tankki ja liikkeiltäni olin varsin ketterä, jostain syystä tämän vikkelän pikkupirulaisen perässä tuntui olevan mahdotonta pysyä! Aina välillä kissa siirtyi kauemmas minusta juosten. Kun pääsin lähtemään hänen peräänsä, hän kääntyi ympäri ja hyökkäsi kimppuuni. Mutta minä en luovuttanut. Tunsin edelleen olevani voittamaton, vaikka selvästi olinkin häviöllä. Onnistuin iskemään kerran hampaani vihollisen takajalkaan, jolloin luulin jo voittavani. Repäistessäni kissan jalkaa, hänen tasapainonsa petti ja pääsin hyökkäämään naaraan kimppuun. Mutta sitten kuulin vertahyytävän huudon. Se sai minut jähmettymään aloilleni. Huuto oli kuulunut Kultasiivelle.
Siitä alkoi minun alamäkeni. Viholliseni huomasi huomioni herpaantuneen ja iski vaivatta hampaansa paljaaseen kaulaani. Yritin rimpuilla irti mustaturkkisen naaraan otteesta ja iskeä häntä kynsilläni, mutta se kissan onnistui pitää otteensa.
Siinä vaiheessa peli oli pelattu, kun toinen naaraskissoista kävi myös kimppuuni. Kun viholliset painoivat minut maata vasten, näin Kultasiiven makaavan liikkumattomana maassa parin ketunmitan päässä.
”Ei! Kultasiipi! Nouse ylös!” rääyin onnettomana. Kun naaras ei reagoinut mitenkään, minä romahdin. Kyyneleet alkoivat valua silmistäni, enkä jaksanut enää taistella.
En tiennyt kauanko viholliset vielä riepottelivat minua, mutta jossain vaiheessa he irrottivat otteensa.
”Tule, mennään”, toinen kissa naukaisi. Niin he vain jättivät minut siihen, eivätkä edes varmistaneet minun kuolleen. Kenties olin niin surkea näky, että he luulivat minun jo kuolleen tai sitten he uskoivat luonnon hoitavan homman loppuun. Käännähdin vaivalloisesti vatsalleni. Joka paikkaan sattui, mutta minun oli päästävä Kultasiiven luokse. Revin itseäni maata pitkin eteenpäin onnettomasti nyyhkyttäen. Kun pääsin kyllin lähelle Kultasiipeä, yritin löytää hänestä elon merkkejä. Kyyneleiden sumentamilla silmillä oli mahdotonta nähdä tarkasti yhtikäs mitään, mutta olin varma, ettei naaras hengittänyt.
”Kultasiipi, ole kiltti ja älä kuole”, nyyhkytin onnettomana painaessani pääni vasten naaraan poskea. Korvissani humisi, enkä ollut aivan varma johtuiko se lähellä virtaavasta joesta vai olinko lyönyt pääni pahemman kerran.
”Minä rakastan sinua”, huokaisin hiljaa itkuisella, säröilevällä äänelläni. En halunnut Kultasiiven lähtevän luotani ilman, että hän tiesi miten tärkeä hän minulle oli… En halunnut menettää Kultasiipeä.

//Kulta?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kuusamakuiske: 16kp + 7TaP –

Hiilihammas: 23kp! + 8TaP –

Karjuvirne: 44kp! + 19TaP –

Tähtimötaivas: 4kp + 1TaP –

Käärmetassu: 22kp! + 10TaP –

Sumulaulu: 22kp! + 10TaP –

Sadetassu: 13kp + 5TaP –

Kuutamolaine: 8kp + 3TaP –

Omenahuuma: 9kp + 4TaP – R.I.P.

Kirjoittaja: EmppuOmppu

//TAISTELUTARINA (363 sanaa = 3TaP)

Kevyen, levottoman unitilani läpi tunsin Korppisiiven hengityksen tahtiin kohoilevan kyljen turkkiani vasten. Raotin tokkuraisena silmiäni, ja katseeni terävöityessä näin taas selvästi Sarastustassun pienen, hentoisen ruumiin edessäni. Suru vihlaisi rinnassani, kun mieleeni palasi muistikuvia viime yöltä, jolloin olimme kumppanini kanssa yrittäneet sukia naaraan veren kovettamaa turkkia. Emme olleet saaneet pestyä kaikkea verta pois, ja aamunkajon ylettäessä metsään näin paremmin ne kohdat, joita emme olleet onnistuneet putsaamaan.
Taistelu raivosi yhä aukiolla. Se ei tuntunut ikinä loppuvan. Vedenvuodatus tulisi jatkumaan niin pitkään kuin kissat pysyivät tolpillaan. Minun olisi pitänyt olla siellä, auttamassa klaanitovereitani, mutta kehoni ei suostunut tottelemaan minua. Kävin hiljaista kamppailua pääni sisällä oman tuskani kanssa. Se oli kuin aallokko, joka pyyhkäisi minulta jalat alta aina kun yritin nousta ylös, yhä uudestaan ja uudestaan, kunnes en jaksanut enää edes yrittää ja annoin sen vain huuhtoa minut mukanaan.
Katsellessani surusta sumein silmin Sarastustassua lävitseni kulki äkisti jokin selittämätön voima. Kuin päättäväisyyden puuska, joka piiskasi minut nousemaan huojuville käpälilleni. Sarastustassu ei olisi halunnut minun luovuttavan ja jättävän klaanitovereitani pulaan. Minun olisi jatkettava taistelua tyttäreni puolesta, hänen kuolemansa ei saanut olla turha.
Kosketin hellästi nenälläni vieressäni nukkuvan Korppisiiven otsaa, ennen kuin luikertelin pensaan ali ja jatkoin juosten aukiolle, jossa käytiin edelleen kamppailua elämän ja kuoleman rajalla. Ruumiita lojui taistelutantereella, sekä vihollisten että omien, ja maa oli verestä punainen.
“Ei!” Käänsin katseeni aukion toiseen laitaan ja ehdin juuri nähdä, kuinka Kuolonklaanin päällikkö tarttui Kieroarpea kaulasta ja alkoi riuhtoa. Tabbykuvioinen kolli horjahti maahan ja hänen kurkustaan alkoi pulputa verta.
Kauhistuneen Karjuvirneen kumartuessa veljensä puoleen Henkäystähti hyökkäsi häikäilemättä soturin kylkeen. Syöksyin salamana kollin avuksi – en menettäisi enää yhtään klaanitoveria! Henkäystähti oli selin minuun, kun ponnistin hänen selkäänsä ja vedin hänet kauemmaksi Karjuvirneestä. Raidallinen kolli sähisi hurjistuneena ja yritti litistää minut alleen kierähtämällä ympäri, mutta irtauduin hänestä ennen kuin hän ehti toteuttaa aikeensa.
Asetuin seisomaan maassa makaavan Karjuvirneen eteen suojelevasti, väläytellen varoittavasti hampaitani Kuolonklaanin päällikölle, jonka kurkusta purkautui vihainen, sähinän ja murinan sekainen mouruna. Köyristin selkääni ja pörhistin karvani näyttääkseni uhkaavammalta.
Takaani kuului käheä naurahdus. “Heh, varmaan kyllästyt minuun pian, kun sinun pitää aina olla pelastamassa nahkani, velipoika”, Karjuvirne maukui kömpiessään ylös. Hänen sanansa jäivät kaikumaan oudosti korviini, mutta en ehtinyt jäädä miettimään sitä pidemmäksi aikaa, kun Henkäystähti rynnisti jo uuteen hyökkäykseen.

//Karju?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: EmppuOmppu

//TAISTELUTARINA (402 sanaa = 4TaP)

Kirpputäplän ruumis retkotti hännänmitan päässä liikkumattomana, elottomana – kuolleena. Kollin niskat olivat vääntyneet luonnottomaan asentoon, ja hänen ruskeat silmänsä olivat aavistuksen raollaan, niiden lämmin pilke sammuneena.
Makasin maassa kyljelläni vastapäätä häntä, katsellen kyyneleet silmissä elämäni tärkeintä kissaa, joka oli nyt poissa. En kyennyt enää liikkumaan, ja joka sydämen sykäyksellä vatsassani olevasta ammottavasta haavasta pulpahteli lisää verta multaiselle maalle muodostuneeseen punaiseen lammikkoon.
Minä kuolisin. Tiesin sen siitä, miten elämäni vilisi silmieni edessä muistojen nauhana. Kotikisusta klaanikissaksi, oppilaasta soturiksi, tuntemattomista perheeksi. Elämä oli antanut minulle paljon, kenties enemmän kuin oikeasti olisin tarvinnut. Mesitähti oli ollut kiltti – ja uskomattoman kärsivällinen – ottaessaan minut siipensä alle, vaikka olinkin tapattanut hänet kerran ja saattanut hengenvaaraan useaan otteeseen. Päällikkö ei osannut aavistaakaan, kuinka iso vaikutus hänen lempeydellään oli ollut minuun. Olisin siitä hänelle ikuisesti kiitollinen.
Ja sitten oli Kirpputäplä – ihka ensimmäinen ystäväni ja kissa, jota kohtaan tunteeni olivat olleet aina niin kovin sekavat. Kaikista Eloklaanin kissoista olin viettänyt eniten aikaa hänen kanssaan, ja hän oli yksi niistä harvoista, jotka olivat saaneet nähdä herkemmän ja haavoittuvaisemman puoleni. Olin ollut aina tietoinen kollin tunteista itseäni kohtaan, mutta omat pelkoni ja epävarmuuteni olivat estäneet minua tutkimasta omia tuntemuksiani. Kirpputäplä ei kuitenkaan koskaan ollut hoputtanut tai painostanut minua mihinkään. Hän oli pysynyt rinnallani kaikki nämä vuodenajat vaatimatta minulta yhtään mitään, mutta silti antaen minulle kaiken.
Hengittäminen alkoi tuntua raskaammalta. Näkökentässäni sumeni, enkä kuullut tai tuntenut enää yhtään mitään. Mieleni muodosti kuvan Kirpputäplästä istumassa nummella tähtitaivasta vasten. Hän oli uskonut syvästi tähdissä asuviin esi-isiinsä, kuten monet muutkin Eloklaanista. Pitkään oli pitänyt sitä vain satuna, johon epätoivoiset kissat halusivat tarrautua vaikeina aikoina. Mutta ajan kuluessa olin oppinut arvostamaan sitä, etenkin sen jälkeen, miten kauniisti Kirpputäplä oli aina puhunut siitä minulle. Hän oli koko metsän hyväsydämisin ja lempein kissa, joten ei ollut epäillystäkään siitä, etteivätkö tähtikissat olisi ottaneet häntä lämmöllä vastaan.
Ehkä oli jo liian myöhäistä, mutta minäkin toivoin pääseväni sinne. Toivoin näkeväni Kirpputäplän jälleen voidakseni kertoa hänelle, mitä oikeasti tunsin häntä kohtaan. Halusin hänen tietävän, miten paljon häntä rakastin.
Lopulta pimeys laskeutui ylitseni ja kaikki oleva ympäriltäni katosi silmänräpäyksen ajaksi. Kun avasin silmäni uudelleen, oloni oli erilainen. Kaikki kivut ja kolotukset olivat kadonneet, ja joka puolella tuikkivat tähdet. Nousin istumaan ja katselin ympärilleni hetken hieman hämilläni, kunnes valtava onni ja liikutus kulki lävitseni nähdessäni lähestyvän kissanhahmon.
Kirpputäplä seisahtui eteeni ja kurkotti koskettamaan kuonollaan poskeani. Hänen turkkinsa hohti tähtienvaloa, eikä hänessä näkynyt merkkiäkään taistelussa tulleista vammoista. Kehräys hyrisi kurkussani kun painauduin häntä vasten.
“Kirpputäplä, minä rakastan sinua.”

//R.I.P.

Kirjoittaja: Elandra

//TAISTELUTARINA

”Ei hätää, hengitä vain ihan rauhassa”, kuiskasin hiljaa Tähtimötaivaalle, joka oli kellahtanut maahan makaamaan ja haukkomaan happea. Naaras oli poissa tolaltaan, en ollut nähnyt häntä koskaan sellaisena. Lohduttavien sanojen löytäminen tuntui mahdottomalta tehtävältä. Laskin lohduttavasti häntäni naaraan kyljelle ja yritin myötätuntoisella katseellani ja pelkällä läsnäolollani viestiä naaraalle, että olin hänen tukenaan. Kului hetki, toinen, kolmas ja ties kuinka monta lisää. Viimein Tähtimötaivas oli saanut hengityksensä tasattua. Naaras makasi maassa kyljellään katse kohti taivasta ja hengitti rauhallisena. Hänen kylkensä kohoilu oli muuttunut rauhalliseksi. Soturi kampesi itsensä pystyyn ja katsahti minuun päin.
”Pystytkö jatkamaan taistelua?” kysyin rauhallisella äänellä. Ymmärtäisin täysin, jos mustavalkea naaras päättäisikin jättää taistelun kesken ja palata leiriin. Salaa toivoin Tähtimötaivaan palaavan leiriin. Minun olisi etsittävä Kieroarpi ja taisteltava veljeni rinnalla. Jos Tähtimötaivas olisi mukana taistelussa, murehtisin liian paljon hänen puolestaan. Naarassoturi nyökäytti päätään:
”Pystyn minä. Olen kunnossa.”
Siristin epäillen silmiäni, mutten viitsinyt alkaa vääntämään soturin kanssa. Tiesin, etten voisi pakottaa Tähtimötaivasta jäämään pois taistelusta.
”Eiköhän mennä sitten”, sanoin ja viitoin naaraskissan perässäni takaisin kohti aukiota, jolla äänten perusteella oli yhä taistelu käynnissä.

Joka paikkaa särki. Olin joutunut taistelun kaaoksessa eroon Tähtimötaivaasta ja tällä hetkellä seisoin hämärällä aukiolla kissojen keskellä väistellen parhaani mukaan toistensa kimpussa taistelevia kissoja. Kissamäärä oli selvästi vähentynyt aiemmasta, mutta vähäisestä ruumiiden määrästä päättelin, että kissat olivat joko paenneet tai siirtyneet metsän suojiin lepäämään. En ollut nähnyt Kieroarpea hetkeen, ja tavoitteenani oli löytää veljeni. Huoli alkoi kasvaa rinnassani, kun tabbykuvioista soturia ei näkynyt missään.
Väsymys alkoi tuntua ylitsepääsemättömän raskaalta, eikä tyhjyyttään huutava vatsani helpottanut tilannetta lainkaan. Kieroarpea ei edelleenkään näkynyt missään. Olin hetki sitten ollut erottavinani Tähtimötaivaan mustavalkean turkin vilahtavan jossain, mutta kun olin lähtenyt kohti näkemääni kissaa, ei Tähtimötaivaasta näkynyt merkkiäkään. Raskain mielin päädyin siirtymään aukion laidalle, minun olisi saalistettava ja levättävä.
Kun pääsin viimein pujahtamaan kissameren seasta ulos aukiolta, olin vähällä saada sydänkohtauksen. Tumma hahmo pudottautui eteeni lähimmästä puusta. Nousin jo takajaloilleni ja nostin etukäpäläni ilmaan iskeäkseni vihollista kasvoihin, kun juuri ajoissa tunnistin hänet Kieroarveksi. Suustani pääsi huojentunut huokaisu, kun pudottauduin takaisin neljän jalan varaan.
”Missä ihmeessä sinä olet ollut?! Olen etsinyt sinua vaikka miten kauan!” ärähdin huolestuneena. Kieroarven katse siirtyi puuhun, josta hän oli juuri hypännyt eteeni. Kolli näytti melko hyväkuntoiselta, mitä nyt hänen turkistaan oli lähtenyt karvatukkoja ja siellä täällä oli pieniä pintanaarmuja. Samaa en voinut sanoa itsestäni. Vaikka minulla riitti voimaa, eikä kestävyydessänikään ollut erityisempää valittamista, oli tuntikausien taistelu ja syömättömyys tehnyt minut voimattomaksi.
”Niinpä tietysti, olisihan se pitänyt arvata”, virnistin leikkisästi veljelleni ja kosketin hellästi kuonollani tämän lapaa, kun lähdin tassuttamaan hänen ohitseen syvemmälle metsää. Kun ohitin kollin, hidastin tahtiani ja käännyin hänen suuntaansa, ”käydään vähän saalistamassa, minä kuolen pian nälkään.”

Retkemme metsässä oli alkanut varsin hyvin, kun olimme saaneet ensin vatsamme täyteen ja sitten vielä hetken lepoa. Olin yllättynyt, kuinka metsä ei ollut tyhjentynyt riistasta taistelusta huolimatta. Metsän eläimenä olisin itse paennut heti paikalta, kun olisin nähnyt sellaisen joukon kissoja taistelemassa, mitä aukiolla oli aiemmin ollut. Olimme kohdanneet lepohetkellämme myös muutaman kuolonklaanilaiskissan. Ensimmäinen kissa oli metsässä yksin haavoittuneena. Hänet tunnistin vaivatta Pimentovarjoksi, Kuolonklaanin varapäälliköksi. Olisimme saaneet haavoittuneen naaraskissan hengiltä, ellei hän olisi saanut apujoukkoja paikalle. Onnistuimme kuitenkin pakenemaan paikalta Kieroarven kanssa.
Aamun valjetessa totesimme, että olisi parasta palata takaisin taistelupaikalle katsomaan, mikä tilanne siellä oli. Aukion laidalle oli raahattu kissojen ruumiita. Silmäilin niitä nopeasti, peläten näkeväni jossain Tähtimötaivaan mustavalkoisen turkin. Sitä ei kuitenkaan näkynyt. Osa kuolleista oli kuolonklaanilaisia tai kujakissoja, mutta myös eloklaanilaisia oli joukossa. Pysähdyin haikein mielin pieneksi hetkeksi Kirpputäplän ja Pensastassun ruumiiden luokse. En ollut tuntenut kissoja erityisen hyvin, mutta he olivat vaikuttaneet hyvin viattomilta ja reiluilta kissoilta. Vaikka olikin kurjaa, että heidän elämänsä oli päättynyt tälle kammottavalle taistelukentälle, olin iloinen, ettei maassa maannut veljeni tai Tähtimötaivas.
Juuri kun olimme jättämässä ruumiit ja siirtymässä kohti yhä edessämme raivoavaa taistelua, takaani kuului tömähdys, jota seurasi säikähdyksestä kertova parahdus. Käännähdin ympäri niin nopeasti kuin pystyin ja inhokseni näin, kuinka vaaleanharmaa kollikissa oli käynyt Kieroarven kimppuun. Kaksikko paini raivokkaasti toistensa kimpussa melko tasavertaisesti. Vaikka he kierivätkin maassa koko ajan liikkuen, tunnistin hyökkääjän Kuolonklaanin päälliköksi, Henkäystähdeksi.
Yhtäkkiä mieleni valtasi suunnaton raivonpuuska. Minä vihasin Henkäystähteä. Olimme liittyneet Eloklaaniin toiveena rauhallinen loppuelämä klaanin turvassa, mutta edessäni veljeäni vastaan painiva kissa oli pilannut kaiken. En voinut ymmärtää, mikä sai hänet toimimaan sillä tavalla, mutta minä tiesin vihaavani Henkäystähteä. Minun ei tarvinnut miettiä, kun lähdin juoksemaan veljeni avuksi raitaturkkisen kollin kimppuun.
”Saasta!” sähähdin, kun iskin kynteni parhaillaan Kieroarven päällä seisovan kollikissan kylkeen. Henkäystähti säpsähti ja loikkasi pois veljeni päältä. Kun kolli käänsi sinisen katseensa minuun, kohtasin sen empimättä. En ollut koskaan saanut niin kylmää, julmaa ja murhanhimoista katsetta kissalta, joka ei edes tuntenut minua. Toisaalta, me taisimme molemmat ajatella toisistamme aivan samoin. Minäkin vihasin sydämeni pohjasta jokaikistä kuolonklaanilaista, aivan kuten Henkäystähti inhosi minua ja eloklaanilaisia. Tosin minun vihassani oli jotain perää. Vihasin heitä, koska he olivat riistäneet kotimme ja tuhonneet elämämme. Arvelin edessäni seisovan kollin inhoavan minua vain siksi, että olin olemassa.
Henkäystähti ei näyttänyt pelkäävän, vaikka hän tiesi tulevansa taistelemaan yksin kahta kissaa vastaan. Kieroarpi oli kammennut itsensä pystyyn ja asettunut vierelleni, valmiina taistelemaan Kuolonklaanin päällikköä vastaan. Vaikken ollut koskaan kohdannut Henkäystähteä taistelussa, päättelin hänen olevan etevä. En uskonut, että Kuolonklaanin päälliköksi olisi päässyt taistelukyvytön kissa. Varauduin siihen, että saisimme Kieroarven kanssa taistella ihan tosissamme. Raidallinen kuolonklaanilaiskolli syöksähti nopeasti meitä kohti. Kieroarpi yritti pysäyttää hänen hyökkäyksensä loikkaamalla kollin eteen, mutta Henkäystähti nujersi veljeni yrityksen hetkessä loikkaamalla ilmaan. Hidasliikkeinen Kieroarpi ei ehtinyt tehdä mitään, kun Henkäystähti loikkasi ilman halki kynnet ojossa minua kohti.
Viholliskolli laskeutui sulavaliikkeisesti päälleni niin, että hänen toisen etukäpälänsä kynnet iskeytyivät vasten kasvojani. Kollin onnistui kaataa minut maahan. Viiltävä kipu lävisti koko kehoni, ja se sai minut ummistamaan silmäni. Pelkäsin, että isku oli sokaissut minut. Henkäystähden kehon paiskautuessa päälleni, rojahdin maahan selälleni silmät ummessa. Olin helppo kohde ja rukoilin hiljaa mielessäni veljeltäni apua. Tunsin, kuinka kipu poltteli kasvojani. Henkäystähden kynsien tekemät viillot alkoivat vuotaa verta, ja kun yritin avata silmäni, näkökenttäni oli verestä sumea. Erotin juuri ja juuri Henkäystähden ammollaan olevan suun; hän aikoi tappaa minut. Onnekseni Kuolonklaanin päällikkö oli melko samaa kokoluokkaa kanssani ja minulla piisasi voimaa. Jopa haavoittuneena sain kerättyä iskuun voimaa ja sain viskattua Henkäystähden pois päältäni sivuun. En nähnyt edelleenkään juuri mitään ja pelkäsin Henkäystähden tekevän uuden hyökkäyksen saman tien. Kampesin itseni pystyyn ja ravistelin päätäni. Uutta hyökkäystä ei kuulunut, ja erotin suuren hahmon hyökkäävän edessäni seisovan Henkäystähden päälle. Kieroarpi oli pelastanut minut.
”Karjuvirne, tule!” kuulin jonkun henkäisevän takaani. Käännyin nopeasti ympäri kohti Liljatuulta, jonka äänen olin tunnistanut hetkessä. Erotin edessäni tumman hahmon, mutta kaikki yksityiskohdat jäivät näkemättä. Oliko Henkäystähden isku vienyt minulta näkökyvyn?
En olisi halunnut jättää veljeäni, muttei vaihtoehtoja ollut. Ei minusta olisi hänelle apua tällaisessa kunnossa.
”Sinnittele veli, et saa mennä kuolemaan”, ärähdin hiljaa kääntäessäni katseeni kohti taistelua. Silmilleni laskeutunut punainen verho esti minua näkemästä merkkiäkään veljestäni.

Liljatuuli ja kaksi muuta eloklaanilaista veivät minut hieman etäämmäs taistelukentästä. Parantajakissa alkoi heti tutkia vammojani. Hän pesi kasvojani karhealla kielellään ja selvitteli pesemisen lomassa, että silmäni olivat ehjät. Kun valittelin, etten nähnyt juurikaan eteeni, naaras kertoi rauhoittavalla äänellä sen olevan väliaikaista.
”Minun on palattava taisteluun”, ilmoitin vakavalla ja päättäväisellä äänellä, kun naaras oli saanut paineltua haavoihini jotain tahnaa, joka kirveli inhottavasti tuoreita viiltoja, ”veljeni tarvitsee minua.”
”En voi kyllä missään nimessä suositella sitä”, Liljatuuli totesi nopeasti. Räpyttelin silmiäni, Liljatuuli oli ollut oikeassa. Edelleen näköni oli sumea, mutta nyt erotin parantajasta muutakin kuin vain hänen ääriviivansa. Harmaan kissan meripihkainen katse oli vakava.
”Minä näen jo ihan tarpeeksi hyvin”, vastasin kylmällä äänellä ja kampesin itseni pystyyn. Liljatuuli astui eteeni varoittava ilme kasvoillaan:
”Jos haavat aukeavat ja alkavat vuotaa, olet taas samassa tilanteessa kuin äsken ja kenties vielä pahemmassa. Jos et näe mitään, olet taistelussa yhtä avuton kuin pieni pentu.”
Vaikkei minulla ollutkaan mitään harmaata, tavallisesti kilttiä ja ymmärtäväistä Liljatuulta vastaan, hänen käytöksensä alkoi ärsyttää minua. Nostin ylähuultani, jolloin valkeat hampaani paljastuivat naaraalle.
”Se ei ole sinun murheesi. Minä en jätä veljeäni koskaan”, ärähdin turhankin kiihtyneenä ja käänsin lupaa kyselemättä selkäni parantajakissalle ja hänen apunaan oleville eloklaanilaissotureille. En ollut varma missä olimme, mutta taistelun äänien avulla taisteluaukiolle suunnistaminen kävi helposti. Matka ei ollut pitkä, ja pian puiden taakse avautuva aukio häämötti edessäni. Katseeni kävi taas kerran läpi aukiolla taistelevia kissoja, yrittäen etsiä Kieroarven tabbykuvioista turkkia. Veljen löytäminen kävi naurettavan helposti. Kolli taisteli edelleen lähes samassa paikassa Henkäystähteä vastaan kuin aiemminkin. Huokaisin helpotuksesta, sillä olin todella pelännyt veljeni menettävän henkensä kuolonklaanilaista vastaan taistellessaan. Lähdin liikkeelle ripein askelin kohti veljeäni ja yhteistä vihollistamme. Kieroarven katse käväisi minussa, kun hän kaiketi huomasi sivusilmällään minun lähestyvän. Se oli valtava virhe, jota seurasi kammottava tapahtumaketju. Kun veljeni ruskeiden silmien katse kääntyi silmänräpäyksen ajaksi minuun, Henkäystähti käytti tilaisuuden hyväkseen. Vastakkain veljeni kanssa seisova päällikkö syöksyi kohti Kieroarpea.
”Ei!” en ollut koskaan huutanut niin kovaa. Se hetki tuntui hidastetulta, miksi jalkani eivät vieneet minua sen nopeampaa eteenpäin?
Henkäystähden hampaat upposivat Kieroarven kurkkuun, ja kuolonklaanilainen alkoi riuhtoa armottomasti. Kieroarven katse oli kauhistunut, kolli ei voinut tehdä mitään. Maailma tuntui pysähtyvän. En ollut enää varma liikuinko itsekään, vaikka liikutin kyllä jalkojani juostakseni eteenpäin. Katseeni oli nauliintunut edessäni taisteleviin kissoihin. Tai ei sitä taisteluksi voinut kutsua. Henkäystähti irrottautui Kieroarvesta, ja minä helpotuin. Mutta kun veljeni kurkusta alkoikin pulputa nopealla temmolla punaista verta, helpotus muuttui epätoivoksi. Ei, ei, ei.
Viimein, mutta aivan liian hitaasti olin saapunut Kieroarven luokse. Hän oli yhä elossa, hän voisi selvitä vielä. Niin minä uskottelin itselleni, vaikka alitajuntani tiesi minun valehtelevan. Ei sellaisesta kaulavammasta selviäisi kukaan. Peli oli pelattu, mutten tahtonut myöntää sitä. Kieroarpi haukkoi maassa happea, mutta ruhjoutuneen kurkun vuoksi se oli turhaa. Hän tukehtuisi pian omaan vereensä, olin nähnyt niin käyvän ennenkin, mutten suostunut uskoa, että niin kävisi nyt. Ei minun veljeni voinut kuolla, hän oli voittamaton.
Ajatukseni pakenivat karkuun, kun tunsin jonkun iskeytyvän vasten kylkeäni. Paiskauduin hallitsemattomasti hyökkääjän painon voimasta maahan ja ilmat pakenivat keuhkoistani. Erotin raidallisen, vaaleanharmaan turkin. Kieroarven loukkaantuminen oli vienyt huomioni. Henkäystähti oli saanut tilaisuuden hyökätä minun kimppuuni naurettavan helposti. Nyt makasin vasemmalla kyljelläni maassa vihollisen painaessa kyntensä vasten kurkkuani.
*Hiirenpapanat*, ajattelin turhautuneena ja toivoin, että Kieroarpi tokenisi nopeasti ja tulisi taas pelastamaan minut – veljensä, joka aina onnistui tulemaan hänen pelastamakseen.

//Hiili?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

//TAISTELUTARINA

Kuutamolaineella oli ollut jo valmiiksi käpälät täynnä joka suunnasta hyökkivien kujakissojen ja kuolonklaanilaisten kanssa, kun hän oli huomannut oppilaansa Vihatassun – joka oli palannut joitakin päiviä sitten karkuretkeltään Lehtotassun kanssa – kamppailevan yksinään kahta kujakissaa vastaan. Hän tiesi hyvin, miten kuumapäinen nuori kolli osasi olla, joten hänelle ei ollut jäänyt oikeastaan muuta vaihtoehtoa kuin raivata tiensä taistelutantereen läpi oppilaan tueksi, sillä ei halunnut tämän tapattavan itseään turhaan.
Kujakissanaaraat taistelivat kuin raivopäät, ja Kuutamolaine joutui toden teolla keskittymään väistelemään heidän iskujaan. Samalla hänen oli pidettävä silmällä Vihatassua, joka ei vieläkään tuntunut tajuavan, miten pahasti alakynnessä he olivat näitä kahta vastaan. Hänen olisi saatava kolli jotenkin perääntymään tilanteesta, tai muuten heille kummallekin kävisi köpelösti.
Kun Kuutamolaine kiersi pitkäjalkaista, hopeanharmaata naarasta suunnitellen mielessään seuraavaa liikettään, Vihatassu ja toinen, vaaleanharmaa naaras törmäsivät suoraan heidän väliinsä. Hän ehti viime tingassa väistää riehuvaa kynsien ja hampaiden pyörrettä, kun hänen oli jo heti perään kiirehdittävä hopeanharmaan naaraan hyökkäyksen tieltä tämän käytettyä hyödykseen tilanteen kaaottisuutta.
Vihatassu ja naaras jäivät taistelevien kissojen taakse, kun Kuutamolaine loikki vähän kauemmaksi saadakseen lisää aikaa ja tilaa kohdata oma vastustajansa, joka seurasi yhä tiiviisti hänen kintereillään. Hän kiepahti ympäri ja nousi takajaloilleen ottaakseen vastaan naaraan uuden iskun. Kissat rysähtivät toisiaan vasten voimalla, ja Kuutamolaine teki parhaansa saadakseen tehtyä vastustajaansa edes jonkin verran vahinkoa.
Lopulta hän onnistui puolivahingossa huitaisemaan kissaa kuonoon niin, että tämä horjahti ja hän pääsi luikertelemaan kauemmaksi. Tällä kertaa hänellä ei ollut kuitenkaan aikomusta jäädä odottamaan uusintaottelua, vaan hän säntäsi salamana aukion yli metsään, eikä pysähtynyt ennen kuin taistelun äänet olivat jääneet kunnolla taakse.
Kuutamolaine nilkutti puunjurakkoon ja käpertyi lehtimullan sekaan uupuneena ja kipuilevana. Hänen nahkansa poltteli ikävästi kohdista, joista turkki oli repetynyt isoina tukkoina. Sen lisäksi hänen kehonsa oli täynnä kynnen- ja hampaanjälkiä. Leimusilmälle tai Liljatuulelle olisi kyllä ollut nyt käyttöä ja… Voi hyvä Tähtiklaani, Vihatassu! Hän oli jättänyt kollin oman onnensa nojaan ja paennut itse paikalta.
Soturitar yritti punnertaa itsensä ylös, mutta hänen jalkansa olivat raskaat kuin tukit. Väsymys painoi häntä alaspäin, mutta hänen mielensä yritti piiskata häntä takaisin jalkeille. Hän ei antaisi itselleen ikinä anteeksi sitä, jos Vihatassu kuolisi hänen raukkamaisuutensa takia.
Hänen pinnistellessään ylös juurakossa lähistöltä kuului rasahdus, joka sai hänet jähmettymään aloilleen. Tihrustaessaan hämärään metsään hän ei nähnyt muuta kuin puita ja aluskasvillisuutta. Ja kiiluvat silmät. Hänen sydämensä alkoi hakata kiihtyneemmin.

//Jatkan tästä Tyrskytiikerillä.

Kirjoittaja: Pyry

//TAISTELUTARINA//

Olin keskellä sotimisen kurimusta. Ympärilläni kuului kissojen rääkymistä ja tuskallista mouruamista ja saatoin melkein kuulla, kuinka veri kohisi heidän suonissaan taistelutahdon vain yltyessä. Aina välillä näin vilaukselta taistelevia klaanitovereitani, joilla tuntui olevan vain yksi päämäärä; tämän taistelun voittaminen. En voinut syyttää heitä. Halusin takaisin kotiin, Eloklaanin leiriin, vaikka en alkuunkaan tiennyt, onnistuisiko se enää koskaan.
”Lakkaa haaveilemasta ja taistele!” Käännähdin häntä pörrössä ympäri ja näin vaaleanharmaan, valkoisenkirjavan kollin syöksymässä minua kohti hampaat irvessä.
Juuri ennen kuin kynnet olisivat uponneet niskaani, kiepahdin ketterästi sivuun ja viilsin vaistomaisesti viillot hyökkääjän kylkeen. Tämä käännähti ärähtäen minua kohti. Raivo kipunoi hänen silmissään ja ennen kuin ehdin tehdä mitään, hän läimäytti minua päänsivulle niin voimalla, että olin vähällä kaatua kyljelleni typerryksestä. Onnistuin kuitenkin pienen haparoinnin jälkeen löytää tasapainoni uudestaan.
”Ehkä minä haaveilinkin”, sihahdin. ”Liity toki seuraan!”
Syöksähdin hurjistuneena eteenpäin, iskin etukynteni kollin lapoihin ja kaikilla liikenevillä voimillani puskin häntä taaksepäin, kunnes hän nousi takajaloilleen. En ollut varma, pärjäisinkö lainkaan kyseistä kissaa vastaan, hän kun oli minua suurikokoisempi ja jonkin verran vahvempikin, kolli kun oli. Hän ryhtyikin samantien jakelemaan iskuja molemmin käpälin, ja ainoana puolustuksena siinä tilanteessa keksin upottaa hampaani syvälle hänen kaulaansa, kun omat iskuni eivät tuntuneet tepsivän. Silloin vastustajani kiersi käpälänsä niskaani, iski kyntensä kiinni ja murisi: ”Haluat näköjään tutustua lähemmin. Olen Lokkitassu.” Samassa mätkähdin kivuliaasti selälleni niin että ilmat poistuivat keuhkoistani, ja Lokkitassu ryhtyi raastamaan takakynsillään vatsaani. Ponnistin meidät kyljellemme ja potkaisin häntä vatsaan niin voimakkaasti, että sain hänet irti kimpustani. Minua hirvitti vastaparantuneiden haavojeni puolesta, jotka eräs kujakissa oli tehnyt aikaisemmassa taistelussa, mutta en voinut antaa sen näkyä.
”Lokkitassu siis”, puuskutin samalla kun mittailin vastustajaani. Kun Lokkitassu hyökkäsi eteenpäin, olin valmiina; ponnistin kaikilla voimillani loikkaan ja laskeuduin hänen selkäänsä ryhtyen samantien kynsimään hänen kylkiään niin että karvat pöllysivät ja veri alkoi vuotaa. ”Minä olen Sadetassu!” Silloin Lokkitassu oli kierähtämäisillään maahan, mutta onnistuin irrottautumaan ennen sitä. Jäin hänen taakseen ja kyyristyin.
”No, Sadetassu… Sinulla on kaunis arpi kaulassasi.” Lokkitassun kasvoilla oli häijy virne hänen kääntyessään minua kohti. Hän hyökkäsi. Nousin takajalkojeni varaan ottaakseni iskun vastaan omaksi edukseni, mutta hän tekikin toisin kuin mitä olin odottanut; hän iski hampaansa kaulassani olevaan jo parantuneeseen haavaan ja puski minut maahan. Keuhkoistani pääsi tukahtunut rääkäisy, kun hän iski takakyntensä voimalla vatsaani ja alkoi vuodattaa verta. Minulla ei ollut mahdollisuutta puolustautua millään lailla, haparoin vain etukynsilläni kollin lapoja samalla kun hänen hampaansa porautuivat yhä syvemmälle kaulassani. Lämmin veri pulppusi hänen leukojensa välistä, ja minä olin jo tuntevinani Tähtiklaanin lähelläni.
Yh’äkkiä tunsin painon katoavan päältäni ja Lokkitassu kiskottiin irti minusta. Jäin maahan haukkomaan henkeä. ”Sadetassu!” kuului ääni. ”Nouse ylös!”
Typertyneenä kömmin jaloilleni ja yritin tarkentaa sumean katseeni pelastajaani; Varjotassu! Hän oli Lokkitassun kanssa vastakkain, molemmat takajalkojensa varassa ja kermanvärinen oppilas huitaisi vihollista korvanjuureen. Isku ei näyttänyt kovinkaan hetkauttavan Lokkitassua, sillä lähes heti sen jälkeen tämä soi Varjotassulle samanlaisen ja puski ystäväni kumoon. Silloin heräsin transsistani ja iskin hampaani kiinni Lokkitassun takajalkaan. Tämä kiepahti ärähtäen minua kohti jättäen Varjotassun taakseen.
”Kiitos avustasi, Varjotassu”, puuskutin perääntyessäni askel askeleelta väistellen Lokkitassun käpäläniskuja. ”Minä arvostan sitä, mutta en halua että sinua satutetaan. Jätä meidät siis kahden ja pidä itsesi elossa – yhteiset päivämme eivät voi loppua tähän!”
Sohaisin kynsilläni Lokkitassun naamaa saaden aikaan silmän yli kulkevat, vertavuotavat viillot. Kun hän hiukan typertyneenä jäi räpyttelemään nähdäkseen jotakin veren läpi, puskin hänet selälleen ja vuorostani iskin hampaani hänen kaulaansa ja ryhdyin raastamaan pehmoista vatsaa takakynsilläni. En nähnyt Varjotassua, mutta toivoin sydämestäni hänen olevan jo muualla. Minä en kertakaikkiaan voinut menettää häntä tällä tavalla, en näin aikaisin.
Tähtiklaani, suojele Varjotassua, rukoilin mielessäni, kun Lokkitassu potkaisi minut kauemmas itsestään. Enemmän kuin mitään muuta, halusin nähdä Varjotassun ja tuntea hänen turkkinsa lämmön, kunhan tämä kaikki kauheus olisi ohi.

//Lokki? Varjo?

Kirjoittaja: Sirius

Kiipesin äkkiä tammeen, joka kohosi taistelun yllä. Ähkäisin ja upotin kynteni puun kuoreen. ’Toivottavasti kukaan ei vedä minua täältä alas!’ ajattelin tuskistuneena. Olin sopinut muutaman muun kanssa, että hyppäisimme alas puusta kuolonklaanilaisten päälle. Juuri, kun olin pääsemässä oksalle, käpäläni lipsahti. Otteeni irtosi. ”Auttakaa!” ulahdin. Puussa oleva Salviakatse sai otteen minusta. Hän veti minut ylös. Murahdin. ”Kiitoksia vain.” murahdin. ’On minun tehtäväni johtaa tätä hyökkäystä! Minun pitää antaa oikea merkki, oikealla hetkellä!’ mietin pelokkaana. Mitä jos kaikki menisi pieleen? Entä jos antaisin väärän merkin? Kertasin nopeasti mielessäni häntämerkin. Olin vastustellut, etten joutuisi johtamaan hyökkäystä. Salviakatse ja muut vanhemmat soturit olivat kuitenkin olleet sitä mieltä, että minun täytyisi saada kokemusta. Asetuin hyökkäysasentoon. Kohdistin katseeni pieneen mustaan naaraaseen. ’Tuon minä ainakin voitan. En voi voittaa täysikokoista pienellä koollani.’ mietin. Vilkaisin taakseni. Varmistin, että kaikki olivat saaneet nähdä vihollisensa. ”Valmiina?” kuiskasin. ”Kyllä.” kuulin kuiskauksen. Huiskautin häntääni merkiksi hypätä ja leiskautin ilman halki. Vatsaani kouraisi. Hyppyni meni paremmin kuin aavistin: suoraan mustan naaraan niskaan. Upotin kynteni tämän kaulaturkkiin. Naaras kiljahti ja väänteli tuskissaan. ”Saat kokea sen, mitä sinun klaanitoverisi ovat tehneet meille.” sähähdin. Iskin hänet hoipertelemaan. Kissa oli pieni: varmaankin oppilas. Tiesin, että hänen mestarinsa ei takuulla olisi kaukana. Tönäisin oppilaan alleni. Menin hänen päälleen. Murisin raivokkaasti. ’Pitäisikö minun tehdä se?’ mietin. Muistin sen hetken, kun olin tappanut sen Usvakatseen. Mietin, minkälainen tunne minulla silloin oli. ’Tunsin olevani vastuussa, tappaja.. ’ mietin hieman pelokkaana. Juuri silloin joku naaras heitti minut kauemmas ja päästi oppilaan vapaaksi. Mätkähdin maahan kivuliaasti. Leukaani ja kuonooni sattui, mutta en välittänyt. Naaras päästi oppilaan kompuroimaan kauemmas. ”Nyt tapellaan ihan tosissaan, katinkuvatus.” hän sähähti kynnet esillä. En välittänyt hänen isosta koostaan. Naaras syöksyi kimppuuni ja iski minua otsaan. Yritin iskeä takaisin, mutta hän kiepahti kauemmas. Sivalsin häntä etukäpäliin ja loikkasin. Tunsin hampaat hännässäni. Tajusin sen mustan oppilaan olevan vastuussa siitä. Sähähdin ja potkaisin taakseni voimakkaasti. Nautin siitä, kun huomasin että naaras oli kaatunut. ”Ketunläjä! Lepakonaivo! Hiirenmieli!” isompi naaras solvasi. Löin häntä korvalle. Naaras upotti hampaansa rintaani. Verta pirskahti ympärilleni. Kaikkialla oli verta. Sitä oli lammikoina. Rääkäisin kivusta. ”Päästä irti…senkin…senkin joukkoonkuulumaton!” ärähdin. ”Joukkoonkuulumaton? Tuota saat hävetä!” hän sähähti. Juuri silloin Kipinätassu mestarinsa Hillasielun kanssa ampaisivat auttamaan. Hillasielu upotti kyntensä naaraan turkkiin. Huokaisin kun pääsin nousemaan ylös. ”Kiitos, kaveri.” sanoin Kipinätassulle. Tämä hymyili. ”Ole hyvä.” hän naukui. Huomasin hänen korvassaan tuoreen haavan. Hänen selässään oli viilto. Hillasielu jäi tappelemaan naaraan kanssa. Ampaisin Kipinätassun vierellä tappeluun. Tutkin ympäristöäni. Joku, ihan kaunis naaras lennähti käpäliini. Kipinätassu hypähti ilmaan. ”Mitä nyt?” kysyin häneltä. Juuri silloin tunsin käpälässäni vihlaisun. Takanani oli joku kolli, joka virnisti ja katosi. ”Hän yritti iskeä meitä käpäliin.” Kipinätassu totesi. Nyökkäsin raivostuneena. Huomasin, että ruskea naaras oli yhä ihan käpälieni lähettyvillä. ”Hei, katso, helppoa haavoitettavaa!” sanoin. Olin tassuttamassa iskemään, mutta joku harmaa kolli lennähti eteeni. ”Häneen et koske.” kolli kivahti. Kollin isokokoisuus pelotti minua, mutta halusin suojella klaaniani. ”Ahaa, selvä. No, vaikuttaa vähän siltä, että koskin jo!” ärähdin ja heilautin käpälääni. Sain lyötyä kollia leukaan. Hän ärähti ja iski minua päähän voimalla. Kipu lävisti kehoni. Kipinätassu loikkasi ylitseni. Hän onnistui pääsemään kollin selkään. Harmaa kolli loikkasi, pudottaakseen Kipinätassun. Käytin loikkaa hyväkseni ja sujahdin äkkiä hänen altaan. Loikkasin käpälät esillä naaraan kimppuun. Sain haavoitettua häntä helposti, sillä naaraan iskut olivat heikot ja hitaat. Huomasin ilokseni, että hänen kyntensä olivat piilossa. ’Kuka pitää kynsiä piilossa tälläisessä taistelussa? Vain älytön hiirenaivo, jos minulta kysytään.’ mietin ivallisesti. Tähtäsin hänen silmiinsä. Naaras ampaisi juoksuun. Hän oli nopea, mutta haavat hidastivat hänen menoaan. Juoksin hänen perässään viuhuvien kynsien ja hampaiden ohi. Pysähdyin pensaikon eteen. Naaras oli kadonnut. ’Pensaisiin hän ei voinut mennä, niiden olisi pitänyt rapista edes vähän.’ mietin. Tajusin, että hän oli kiivennyt edessä olevaan koivuun. Ihailin väkisinkin hänen nopeaa kiipeilytaitoaan. Totta kyllä, hän istui vapisten puun oksalla. En jaksanut yrittää enää taistella, sillä kuitenkin putoaisin puusta. Jätin naaraan rauhaan ja menin etsimään Kipinätassua. Juoksin kohti paikkaa, jossa olimme viimeksi olleet. Kipinätassu oli alakynnessä isoa harmaata kollia vastaan. ”Jos et sattunut huomaamaan, kuolonklaanilainen, ystäväsi on kadonnut.” napautin. Kolli kääntyi ja säikähti. ”Mihin veit hänet? Kerro, vai puristanko sen sinusta ulos?” hän kysyi uhkaavasti. Tiesin tämän olevan hyvä tilaisuus päästää meidät rauhaan. ”Kerron, jos lupaat ettet hyökkää kimppuumme enää.” sanoin. Kolli sähähti mutta nyökkäsi. ”Hän on tuon koivun päällä.” sanoin ja heilautin häntääni kohti koivua. Kolli ampaisi juoksuun. Virnistin Kipinätassulle. Hän hymyili. ”Kiitos sinulle!” hän sanoi. Joskus, kun olimme olleet molemmat oppilaita, meillä oli ollut riitoja. Olin silloin ollut ilkeä ja vastenmielinen, mutta olin nyt muuttunut siitä. ’Klaanini on minulle tärkeä. Ja sen takia en halua olla ilkeä muille.’ ajattelin. Joskus olin myös halunnut olla Kuolonklaanin kissa. Pidin silloin Kuolonklaania suuremmassa arvossa. ’Mutta enää en halua. En ikinä, koskaan. Olen aina eloklaanilainen!’ mietin tulistuneena. Syöksyimme tällä kertaa eri suuntiin, sillä Kipinätassu meni auttamaan Hillasielua. Huiskautin häntääni hänelle ja etsin vastustani. Joka puolella näkyi kynsien iskuja. Yhtäkkiä huomasin edessäni kaksi kuolonklaanilaista. He kuiskivat jotain ja lähtivät kummatkin eri suuntiin. ’Tuossa on kyllä jotain mätää.’ mietin kiinnostuneena. Halusin selvittää, mitä nuo kapiset katit juonivat. Huomasin yhden heistä kiipeävän ison tammen päälle. Toinen kissa kiipesi myös puuhun, mutta tammea vastapäätä olevaan. Juuri silloin huomasin heidän puhuvan toisilleen. Yritin kuulla, mutta taistelun pauhu peitti äänet alleen. Juuri silloin näin heidän katseensa kohdistuvan aukion keskelle. Huomasin kauhukseni, että he aikoivat hypätä siinä taistelevan Hiilihampaan päälle. ’Minun täytyy varoittaa!’ ajattelin ja juoksin äkkiä sinne. ”Varo! Nuo kissat hyökkäävät kimppuusi!” ulvahdin hänelle. Mutta oli liian myöhäistä. Kissat hyppäsivät jo. He pöllyttivät hiekkaa ympärilleen. En nähnyt hetkeksi mitään. Sitten huomasin, että Hiilihammas oli väistänyt. Kissat lojuivat, toinen toisensa päällä maassa. ”Oikein teille!” ulvahdin. Etsin vastukseni joukon seasta. Huomasin siellä jonkun hiekanvärisen kissan. Loikin hänen kimppuunsa ja purin häntä kylkeen. ”Auh! Olen puolellasi, tajuatko?” hän kysyi vihaisesti. Tajusin hänen olevan yksi vierailijoista. ”Anteeksi vain.” tuhahdin. Huomasin valkoisen naaraan taistelevan Hillasielua vastaan. Menin auttamaan. Iskin naarasta lapaan. Hän keikautti minut kumoon. Tunsin painon iskeytyvän päin minua. Henkeni salpautui. Naaras laski käpälän kurkulleni. Kuitenkin, Hillasielu kiskaisi naaraan irti minusta. Autoin häntä tappelemaan valkoista naarasta vastaan. Hillasielu kynsäisi naarasta kuonosta. Autoin ja tähtäsin hänen korvaansa. Naaras iski meihin nopeita iskuja, mutta oli jo selvää, että hän oli häviöllä. Pian alkoi näyttää jo siltä, että hän halusi luovuttaa.

Kirjoittaja: Käärmis

//TAISTELUTARINA 1009 snaa taistelusta = 10 TaP

Löysin itseni pian taas taistelun keskeltä. Kissajoukon keskellä ei ollut lempipaikkani olla, mutta kyllä minä pärjäisin.
Huomasin mustan pienen Kuolonklaanilais kissan, joka näytti aivan emostaan eksyneeltä pennulta. Minun olisi tehnyt mieli mennä hänen luokseen ja kysyä oliko kaikki hyvin ja tarvitsiko hän apua. En kuitenkaan antanut empatian viedä valtaa taistelun keskellä, joten aikeeni oli hyökätä tämän kollin kimppuun.
*Ainakin minä saatan pärjätä tätä yksilöä vastaan*, mietin laimeasti ja muistelin taisteluani sitä hopeanharmaata kujakissaa vastaan – tai ainakin oletin hänen olevan yksi kujakissoista, sillä hän ei kyllä haissut samalta kui Kuolonklaanin kissat.
Samalla kun olin uponnut ajatuksiini, musta kolli oli huomannut väijytykseni.
*Hienoa! Nyt se ei ole enää yllätyshyökkäys!* raivosin itselleni. Nousin ylös ja vain heittäydyin kollia päin. Tämä rysähti maahan ja olin ihmeissäni siitä, miten helposti olin saanut tämän kollin maata vasten. Tämä rimpuili allani hieman ja yritin saada tukevamman otteen hänestä, jotta hän ei vain onnistuisi lipeämään minun otteestani. Olin juuri läimäisemässä suojatonta kollia etutassullani, kun joku hyökkäsi niskaani. Heittäydyin tietenkin maahan selälleni, jotta saisin tämän kissan karistettua, mutta hän oli jo hypännyt irti ja tömähdin ikävästi maahan selkä edellä.

Vastustajani oli hopeanharmaa Kuolonklaanin naaras oppilas. Tappelimme hänen kanssaan raivokkaasti ja huomasin helposti hänen olevan minua taitavampi, vaikkakin pienikokoisempi.

“Näyttäisi siltä, että Eloklaani on lähettänyt myös pentunsa taisteluun tai sitten klaanisi soturikoulutus on pelkkä vitsi”, vastustajani lausahti terävällä äänellä, kun olimme puuhun törmätessämme erkaantuneet toisistamme hetkeksi. Minua ei piikittely haitannut. En ollut mitenkään vihainen piikittelyistä vaan siitä, miten totta asia oli. Vaikka naaras saattoi olla minua mahdollisesti vanhempi ja kokeeneempi, olin häneen verrattuna surkea taistelija.
“Entä jos minä vain en taistele täysillä, jotta sinulle ei tulisi pahamieli, kun voittaisin sinut. Ei minua tappelu oikeasti kiinnosta. Haluan vain voittaa, jotta pääsisimme takaisin kotiin ja, jotta elämä voisi palata ennalleen”, totesin. Tiesin, että en varmasti voisi vedota tämän naaraan tunteisiin, sillä minulle oli aina kerrottu, että Kuolonklaanissa oli vain sydämmettömiä julmureita. En siis jäänyt odottamaan enään minkäänlaista vastausta vaan otin puusta tukea takajaloillani ja pinkaisin eteenpäin kohti Kuolonklaanilaista. Hän ei kerennyt väistää täysin, joten sain hänet horjahtamaan, mutta hän ei kuitenkaan kaatunut toivomusteni mukaan. Sihahdin ärtyneenä ja yritin lähteä siis hyökkäyksestä hyökkäykseen. Yritin sivallella naarasta ja vain muutama iskuistani oikeasti osui häneen. Naaras otti seuraavaksi hyökkääjän roolin ja lähti siis syöksymään minua kohti. Yritin väistää, mutta olin silmänräpäystä liian hidas ja naaras oli vanginnut minut alleen. Ryhdyin rimpuilemaan kuin viimeistä päivää ja tämä ei näyttänyt mielyttävän toista oppilasta. Hän yritti iskeä hampaansa kaulaani, mutta heittelin päätäni kuin hullu ja hän ei saanut otetta kaulastani. Naaras selkeästi kyllästyi kaulani hapomiseen, sillä hän vaan ryhtyi raapimaan vatsaani. Kirkaisin ja keräsin kaiken voimani siihen, että sain naaraan vain potkaistua pois päältäni. Ärtyneenä sihisten katselin naarasta. Hänessä ei ollut lähes lainkaan merkkejä siitä, että hän olisi tapellut kanssani. Epätoivo alkoi laskeutua harteilleni.
*En voi hävitä! Tämä kissa tekee minusta silloin varmasti lopun!* ajattelin epätoivoisesti. Epätoivo antoi minulle hieman voimaa. Pujahdin nopeasti naaraan vatsan alle ja vedin kynsilläni hänen vatsaa. Naaras värähti ja laskeutui päälleni kaikella massallaan.
“Senkin lihava, pahalle haiseva, ketunmielinen jättiläismäinen jätös!” kiljuin ja riehuin kissan vatsan alla. Hän puri häntääni kipeästi siitä kohtaa, josta kaikki karvat olivat irronneet sen kujakissan takia. Heiluttelin häntääni ja yritin saada sen irti hänen otteestaan, mutta naaras hellittämisen sijaan vain ouristi hampaitaan kovempaa yhteen ja päästin karmean kirkaisun.
“Päästä irti hännästäni!” karjuin lapani yli.
“Ei koskaan! Te typerät Eloklaanilaiset ette voi ettekä saa voittaa!” vastustajani murisi hampaidensa takaa. Minua alkoi masentaa. Lysähdin läjäksi. Jos kuolisin, ainakin pääsisin taas Kääpäkorpin luokse. Makasin maassa liikkumatta ja vain vähäisesti hengitellen. Tuntui masentavalta. Ei minulla ollut juuri mahdollisuuksia tätä kissaa vastaan. Naaras päälläni alkoi hellittää otettaa epäiröiden. Kun en liikahtanutkaan, hän uskaltautui pystyyn. En vieläkään liikkunut. Siirsin katseeni hiljaa tähän kissaan. Huomasin hänen hämmentyneen katseensa.
Yhtäkkiä tuttu lämmin tuoksu levisi ympärilleni.
*Isä?*
Kääpäkorppi oli varmasti vierelläni tukemassa minua tässä taistossa. Yhtäkkiä lihaksiini kerääntyi voimaa. Ponkaisin pystyyn ja suoraan Kuolonklaanin oppilaan kimppuun. Onnistuin pyörähtämään hänen niskaansa ja purin voimakkaasti häntä juuri niskan alapuolelta.
*En halua tappaa, vain satuttaa ja auttaa klaaniani!*
Puristin takakynsilläni tämän lihaan ja ryhdyin vetämään takatassujani taaemmas. Naaras rääkäisi ja lyyhistyi maahan. Tiesin, mitä hän aikoisi tehdä. Ponkaisin naaraan selästi irti juuri ennen kuin hän kerkesi kierähtää selälleen. Häntäni meinasi kuitenkin jäädä hänen alleen ja kiskaisin sen raivokkaasti pois. Käännyin naarasta kohti. Hän kömpi tassuilleen ja tuijotin häntä vakavasti.
“Rauhan aikein. Lopetetaan tämä ja lähdetään vain omille teillemme”, yritin ehdottaa. Hopeanharmaa naaras vain siristi silmiään.
“Ei koskaan! En jää tuohon ansaan!”
Naaras oli taas silmänräpäyksessä päälläni. Puhahdin.
*Miten kauan hän jaksaa jatkaa!*
Puuskutin väsyneenä naaraan alla ja yritin päristellä irti. Naaras piteli minua kuitenkin tiukasti maata vasten. En jaksaisi enää kauaa. Tämä kissa vaikutti kuitenkin siltä, että ei antaisi minulle muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa tai olisin silmänräpäyksessä mennyttä. Kieriskeli naaraan alla ja lopulta hänen otteensa lipesi. Naaras ei näyttänyt tyytyväiseltä.
“Eloklaani pitää tuhota! Olette vain läjä kuraverisiä hempeilijöitä!” naaras ärisi.
*Kuraverisiä? Mitä on kuraveriset?* mietin selkeästi hämmentyneenä. Hopeinen Kuolonklaanin oppilas pyöräytti silmiään.
“Eloklaanissa pitäisi opettaa asiat paremmin”, naaras murahti ja lähti taas hyökkäykseen minua kohti. Väistin juuri ja juuri. Puhisin kovaäänisesti ja naaras alkoi näyttää hieman voitonriemuiselta.
*Hän tietää, että olen väsynyt*, ajattelin turhautuneena. Hopeinen oppilas nousi takajaloilleen. Kuolonklaanilainen alkoi jaella minulle iskuja etutassuilaan ja nyt minun oli siis määrä väistellä niitä. Yritin aina iskujen välillä tehdä vastahyökkäystä, mutta hän heitteli tassujaan liian tasaiseen tahtiin ja välejä ei juuri siis ollut. Olisin halunnut heittäytyä paniikiin valtaan, mutta en voinut tehdä niin. Peruutin vähän väliä taaemmas, mutta naaras läheni minua samaan tahtiin kuin minä lähdin kauemmas hänestä. Naaraan tasaiset iskut piteli minua kurissa ja helpotti häntä etulyöntiasemaan. Päätin lopulta vain ottaa riskin. Iskeydyin naarasta päin. Hän alkoi horjua ja vedin häneltä jalat alta. Oppilas tömähti maahan ikävästi ja loikkasin tämän päälle koko painollani. Naaraan suusta pääsi pihahdun, kun ilma pakeni hänen keuhkoistaan. Ryhdyin takomaan naarasta etutassuillani, mutta koska olin jo väsynyt iskuni eivät olleet kauhean voimakkaita taikka tehokkaita. Vastustajani yritti tasata hengitystään ja nousta maasta, mutta se että taoin häntä ei varmasti ainakaan helpottanut asiaa. Pian itseään päristellen naaras onnistui kampeamaan itsensä taas pystyyn. Tuijotin naaraasta tiiviisti neutraali ja ehkä himoun verran väsynyt ilme kasvoillani.
“Joko riittää?” kysyin toivoen naaraan myöntyvän.

//Lätäkkö

Kirjoittaja: Saaga

//TAISTELUTARINA
Karjuvirne oli jälleen pelastanut minut. Nousin hieman nolona ylös maasta, johon punaruskea kolli oli minut heittänyt. Turkkini oli takkuinen. Karvoissa oli verta enkä ollut enää varma oliko se minun vertani vai jonkun muun.
“Tule, et voi taistella tuossa kunnossa!” Karjuvirne sanoi kääntyen puoleeni. Ympärillämme kävi armoton taistelu. Haukoin happea kehkoihini yrittäessäni rauhoittua mutta päässäni pyöri vain hetki hetkeltä enemmän. Niiskaisin ja koitin keskittää katseeni käpäliini mutta se oli miltei mahdotonta sillä maa keikahteli silmissäni. Horjahdin mutta onneksi Karjuvirne seisoi vierelläni ja pystyin nojaamaan häneen. Hän talutti minut nujakoivien kissojen välistä pois taistelusta. En tiennyt enää missä olimme, kun pääsimme sinne minne Karjuvirne halusi minut viedä kävin istumaan maahan mutta se tuntui liian vaativalta. Rojahdin maahan kyljelleni ja koitin saada hengitykseni hallintaan. Karjuvirne näytti huolestuneelta ja siltä että haluaisi sanoa jotain mutta käänsin vain katseeni pois. Tiesin, että kun oloni helpottaisi ja saisin taas henkeä voisin palata taisteluun. En ollut saanut pahoja haavoja vain pari viiltoa lapaan ja nekään eivät olleet pahoja. En toisaalta olisi toisaalta halunnut taistellakkaan mutta Eloklaanin puolustaminen oli minun tehtäväni enkä ollut pelkuri.
//Karju?

Kirjoittaja: Elandra

//TAISTELUTARINA

Oli vaikeaa uskoa, että Eloklaani oli joutunut tällaiseen tilanteeseen. Luulimme tulleemme rauhanneuvotteluihin, mutta totuus oli aivan toinen. Mesitähti oli ollut liian sinisilmäinen uskoessaan Keijukaisen valheita ja tuodessaan koko klaaninsa vihollisten armoille. Pelkäsin, että se koituisi Eloklaanin ja ennen kaikkea Kieroarven kohtaloksi. Jos menettäisin veljeni, menettäisin kaiken. Kollisoturin tabbykuvioinen turkki oli kadonnut näköpiiristäni, kun olin rientänyt Tähtimötaivaan avuksi taisteluun. Vaikka ykkösprioriteettini olikin veljeni selviäminen, totuus oli se, että sydämeni oli lämmennyt myös Tähtimötaivaalle. Nuori soturi oli kokenut niin paljon pahuutta lyhyen elämänsä aikana, etten voinut sallia sellaisen tapahtuvan uudelleen. Koin edelleen, että minun velvollisuuteni oli olla hänen tukenaan ja apunaan.
Taistelun sekamelskassa kaikki kävi hyvin nopeasti. Aivan yhtäkkiä seisoimme taistelevien kissojen keskellä Tähtimötaivaan kanssa ja katselimme edessämme lojuvia ruumiita. Kaksi kissaa olivat saaneet hetki sitten surmansa käpälissämme. Oli myönnettävä, ettei minulta herunut myötätuntoa näitä kuolleita kohtaan. He olivat vihollisiamme, jotka olivat tämän sodan aloittaneet. He eivät ansainneet sääliä tai myötätuntoa.
Mutta kun katseeni kääntyi elottomista vastustajistamme Tähtimötaivaaseen, valtava myötätunto heräsi mielessäni. Naaras oli silminnähden poissa tolaltaan, eikä se ollut mikään ihme. Tämä lieni hänen ensimmäisen taistelunsa ja sitä myötä ensimmäinen tappo – kaksi tappoa. Olin juuri astumassa askeleen lähemmäs mustavalkeaa naarasta vetääkseni hänet pois taistelun keskeltä, mutta joku oli jo ottanut hänet kohteekseen. Punaturkkinen, Tähtimötaivasta huomattavasti suurikokoisempi kollikissa lukitsi vaivatta pienen ja siron eloklaanilaisen alleen. Olin kuulevinani Tähtimötaivaan avunhuudon, mutta ilmassa kajahtelevat ulvaisut nielaisivat sen alleen niin, etten ollut enää varma, olinko kuullut harhoja.
Laitoin itseni liikkumaan, sillä en voisi antaa punaturkkisen vastustajamme tappaa Tähtimötaivasta.
“Irti hänestä, saasta!” sähähdin loikatessani minuakin suuremman kissan niskaan. Iskin hampaani kollikissan lapojen väliin. Kolli ärähti ja yritti riuhtoa minut irti hänen selästään, mutta olin jo upottanut kynteni tiukasti hänen turkkiinsa. Kun huomasin sivusilmälläni Tähtimötaivaan kierähtäneen pois vihollisen alta ja siirtyneen sivummas, irrotin otteeni vastustajani selästä. Loikkasin pehmeälle maalle ja käännyin Tähtimötaivaan puoleen:
“Tule, et voi taistella tuossa kunnossa!”
Tähtimötaivas oli koko ikänsä yrittänyt peitellä muilta todellista minäänsä, mutta joinain elämän synkimpinä hetkinään hän oli paljastanut minulle haavoittuvaisuutensa ja herkkyytensä. Tarkoituksenani ei suinkaan ollut jättää taistelukenttää taaksemme – en voisi ikipäivänä tehdä niin, kun Kieroarpi oli yhä jossain täällä – mutta en voisi riskeerata rakkaan ystäväni henkeä. Jos Tähtimötaivas todella oli niin poissa tolaltaan kuin hän oli aiemmin vaikuttanut, hänen olisi päästävä hetkeksi selvittämään päätään taistelukentän ulkopuolelle.

//Tähtimö?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

//TAISTELUTARINA (546 sanaa = 5TaP)

Metsä muuttui hetkessä kolmen, suuren kissajoukon taistelukentäksi. Kujakissat ja kuolonklaanilaiset vyöryivät Eloklaanin kissojen päälle tappavana kynsien ja hampaiden aaltona, jota vastaan kävimme heti alkushokista selvittyämme.
Silmäkulmastani huomasin mustan kuolonklaanilaiskollin loikkaavan minua kohti sivusta päin. Pudottauduin nopeasti matalaksi, ja kissa laskeutui toiselle puolelleni. Ehdin juuri ja juuri kääntyä kohtaamaan hänet, kun kolli oli jo uudestaan kimpussani. Olimme nousseet seisomaan takajalkojemme varaan, yrittäen horjuttaa toistemme tasapainoa huitomalla etukäpälillä ja kurkottelemalla hampailla kaulaa kohti.
Taistelu oli tasaväkinen, mutta olin aavistuksen verran parempi puolustautumaan vastustajani hyökkäyksiltä, mikä antoi minulle lopulta tilanteessa hienoisen ylilyöntiaseman. Kaikeksi onnekseni Salviakatse tuli apuun, ja yhdessämme saimme ajettua kuolonklaanilaisen tiehensä. Pysähdyin haukkomaan henkeä, mutta en hetkeksikään laskenut suojaustani vaan pidin jatkuvasti silmällä ympäristöäni ja lähestyviä vihollisia.
Kaiken kaaoksen keskellä oli mahdotonta ajatella selvästi. Pääni käski keskittyä taisteluun mutta sydämeni paloi huolesta klaanitovereitani ja perhettäni kohtaan.
*Keskity taisteluun!* komensin itseäni mielessäni, ja olin jo ottanut kohteekseni Talvikkitakun kanssa taistelevan kujakissan, kun yhtäkkiä korviini kiiri veret seisauttava huuto, joka sulki päässäni kaikki muut äänet ulkopuolelle. *Sarastustassu!* Kiepuin villisti ympäri ja yritin paikantaa tyttäreni.
Muutaman hännänmitan päässä taistelevien kissojen takana maassa näkyi tummanruskea karvamytty. Kauhu kulki lävitseni kylmänä sykähdyksenä. Syöksyin myttyä kohti sydän kurkussa, hädin tuskien ehtien pois toistensa kimpussa sähisevien kissojen alta. Luisuin pysähdyksiin Sarastustassun viereen ja ryhdyin saman tien tuuppimaan tätä saadakseni oppilaan pian takaisin jaloilleen. Sarastustassu ei kuitenkaan hievahtanutkaan. Hänen kullankeltaiset silmänsä tuijottivat kuolleen lasittuneina tyhjyyteen.
“Sarastustassu”, vedin vapisten henkeä ja yritin ravistella tytärtäni epätoivoisena. “Sarastustassu kiltti, hengitä! Pysy kanssani!”
Mutta naaras oli jo poissa. Jäljellä oli vielä lämpöä hohkava ruumis, jonka joku oli vain jättänyt muiden tallottavaksi.
“Kuka teki tämän sinulle?” kysymykseni oli tuskin kuiskausta kuuluvampi, mutta joku silti vastasi siihen.
“Minä.” Käännähdin kohti vaaleanharmaata täplikästä kujakissaa, joka ei näyttänyt kuolleena makaavaa tytärtäni kovinkaan paljoa nuoremmalta. Siitä huolimatta naaraan ääni oli kylmän viileä ja tunteeton, eikä hän näyttänyt katuvan tekoaan tippaakaan.
Sisälläni kuohahti. Raivon ja surun sokaisemana loikkasin naaraan kimppuun ja kaadoin hänet. Nousin hänen päälleen kynnet upotettuna hänen kylkiinsä ja kumarruin äristen lähemmäksi hänen kasvojaan.
“Miksi teit sen?! Ei sinun olisi tarvinnut tappaa häntä!” murisin surusta käheällä äänellä. Haluni kostaa naaraalle sen, mitä tämä oli tehnyt pienelle pennulleni, kasvoi joka hetki, ja jouduin todella pidättelemään itseäni, etten olisi tehnyt mitään peruuttamatonta.
Nuorukaisen ei tarvinnut miettiä vastaustaan pitkään: “Koska en muuten saa ehkä koskaan Keijukaisen luottamusta.”
Keijukainen – kaiken pahan alku ja juuri. Ilman häntä ja hänen typerää sotaansa niin moni klaanitoverini olisi säästynyt. Sarastustassu olisi säästynyt. Oli kokonaan sen kieron naaraan syytä, että tämä pennunrääpäle oli tappanut tyttäreni jonkinlaisena todistuksena johtajalleen.
Yhtäkkiä tunsin kynnet vatsassani, ja refleksinomaisena vastaiskuna läimäisin yhä allani makaavaa naarasta kasvoihin tassullani. Hetken ajan ehdin jo toivoa iskuni vieneen kujakissalta taistelutahdon, kun tämä yllättäen valahti veltoksi ja lakkasi rimpuilemasta. Se oli virhearvio, sillä samalla hetkellä kun löysäsin otettani, naaras potkaisi minulta takajalat alta ja luikahti pakoon.
Kömpiessäni takaisin tassuilleni kujakissa oli jo tolpillaan ja valmiina uuteen erään. Ryhdyimme kiertämään kehää. Olin pörhistänyt karvani näyttääkseni uhkaavammalta, ja häntäni piiskasi ilmaa vihaisesti. Janosin edelleen oikeutta tyttäreni puolesta, mutta tiesin, etten loppupeleissä saavuttaisi mitään tappamalla tämän hädin tuskin pentukarvoistaan eroon päässeen naaraan. Minun olisi kohdistettava vihani Keijukaiseen ja keskityttävä hänen tuhoamiseensa. Vain sillä tavoin tämä kauheus saataisiin päätökseen.
“Viimeinen varoitus, pentu”, ärisin kujakissalle, joka silmäili minua uhkaavasti. “Jos nyt peräännyt ja annat minun viedä tyttäreni pois täältä, säästän sinut. Muussa tapauksessa en ole vastuussa seuraamuksista.”

//Ilta?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Sirius

/TAISTELUTARINA\
”Hyökkäykseen!” kuulin Mesitähden raivokkaan ulvaisun. Ampaisin juoksuun pitkin maata. ’Nyt minulla on tilaisuus raadella heidät. Unelmani toteutuu!’ ajattelin innostuneena. Juoksin viuhuvien kynsien keskellä. Olin päässyt parantajan pesältä eilen: Liljatuuli oli todennut, että haavani olivat parantuneet yllättävän nopeasti. Ystäväni Huurrehuiske tappeli itseään isomman kollin kanssa. ”Apua! Auta, Kuusamakuiske!” hän kiljaisi kun kolli iski häntä nopeasti rintaan. Hyppäsin kollin niskaan ja upotin hampaani hänen selkäänsä. Kolli ravitseli itseään raivokkaasti. Upotin kynteni yhä syvemmälle. Juuri silloin, jostain lennähti kissa. Hän tönäisi minut selästä, ja kohotti käpälänsä valmiina iskemään. Ampaisin karkuun. Ympärilläni kissat tappelivat hurjasti. Huomasin Salviakatseen taistelemassa kahta kissaa vastaan. ’Entinen mestarini? Hän tarvitsee apua!’ ajattelin pinkoessani kohti häntä. Iskin pientä naarasta nopeasti ja sain hänet kaatumaan. Tappelin mukana niin kauan, kunnes Salviakatse sai yliotteen. Kuonostani tihkui verta, sillä haava oli auennut. En kuitenkaan välittänyt siitä. ”Kiitos, Kuusamakuiske!” entinen mestarini huohotti. Nyökkäsin ja peräännyin taas taistelun keskelle. Juuri silloin näin varjoisessa puussa hahmon. Erotin siinä useampiakin. ’He suunnittelevat ilmahyökkäystä!’ huomasin. Huomasin etummaisen kissan katseen kohdistuvan kohtaan, jossa Huurrehuiske ja pari muuta olivat. Näin heidän olevan hyppäämässä. Syöksähdin äkkiä ja tönäisin klaanitovereitani. ”Kuusamakuiske? Mitä sinä..” Huurrehuiske kysyi hämmästyneenä. Juuri silloin he lennähtivät aukion keskelle. ”Ohi meni!” ulvahdin voitonriemuisena ja sivalsin yhtä heistä korvalle. Juuri silloin joku kolli asteli luokseni kynnet esillä. Hän näytti pelottavalta. Hänen selässään oli pitkä haava. Sähähdin ja paljastin kynteni. ”Mitäs sinä yrität? Tapellaanko? Selvä!” ärähdin ja iskin hampaani hänen lapoihinsa. Hän kiepahti nopeasti ja iski salamannopeasti kuonooni. Typerryin hetkeksi, ja sillä aikaa hän sivalsi minua päähän ja rintaan. Kolli naurahti pilkallisesti. ”Heikko Eloklaanin kissa. Antaudutko nyt vai kuoletko mieluummin?” hän kysyi hampaat vilkkuen. ”En kumpaakaan!” rääkäisin ja aloin hakkaamaan kollia. Juuri silloin joku hiekanvärinen kolli tassutti luokseni. ’Ei! Älä hyökkää!’ rääyin mielessäni. Kolli kuitenkin hyppäsi vastustajani kimppuun ja hääti hänet pois. ”Kuka sinä olet?” kysyin. ”Black. Vierailija Eloklaanissa. Autan teitä tappelemaan veljeni Salamanterin kanssa.” hän kertoi. Helpotuin ja nyökkäsin kiitollisena. Huomasin vähän matkan päässä seljapensaan, ja sen alla viuhuivat hännät. Tassutin lähemmäs. Huomasin siellä kyyhöttävän naaraan ja pienemmän kissan. He haisivat yrteiltä. ’He ovat parantajia!’ tajusin. En tiennyt, pitäisikö minun tappaa parantajaa. Oliko se vastoin soturilakia? ’Kuolonklaanin kissat eivät noudata soturilakia, eivät piirun vertaa. Joten miksi sinun pitäisi?’ mietin. Iskin pienemmän heistä kimppuun. ”Savutassu! Ei!” isompi naaras kiljaisi. Hän heittäytyi kimppuuni. Kuitenkin parantajan liikkeet olivat pelokkaat ja kömpelöt, joten sain hänet helposti keikautettua kumoon. Tunsin lämpimän veren virtaavan käpälilleni. Iskin pienen naaraan kumoon: nimi oli ehkä ollut Savutassu. Asetuin hänen päälleen. Pieni naaras vikisi pelokkaasti. Hänen silmänsä pullottivat ammollaan. ”Älä..ole niin kiltti!” hän aneli. ”Tiedän ettet ole vastuussa klaanitoveriesi tappeluista. Mutta minun silmissäni olet vihollinen.” sihahdin. Tunsin kuinka hänen ruumiinsa valahti allani, ja sitten, hän oli vain mennyttä. Eteeni ampaisi suuri joukko kissoja. ”Mitä Synkän Metsän nimeen täällä tapahtuu? Savutassu? Herää!” kiljahti joku naaras. ”Tuo tappoi hänet! Tappakaa hänet!” joka puolelta kuului ulvontaa. Ampaisin seljapensaan lävitse täyttä vauhtia. Katosin tappelevaan kissajoukkoon. Juuri silloin näin sen valkoisen kollin: jonka nimi oli ollut Keijukainen: tappelemassa hurjasti Hiilihampaan ja ison muun joukon kanssa. ’Tuolle minä haluan kostaa!’ ajattelin vihaisena ja juoksin tappeluun. Minut tyrkkäsi sivuun roteva kolli. ”Häivy siitä, naaras.” hän sähähti. Minua alkoi heti suututtaa. Suutun heti, jos joku alkaisi isottelemaan! ”Tämäpä naaras on vähän eri maata.” sähähdin ja iskin kollia korvaan. Hän vaikutti hämmästyneen yrityksestäni. Hän syöksyi minua päin, mutta kaksi muutakin Eloklaanin soturia saapuivat paikalle. Jätin kollin tappelemaan heidän kanssaan. Sähähdin. Katseeni kohdistui Keijukaiseen. ”Sinä.” sylkäisin ivallisesti. Heittäydyin häntä päin, mutta lennähdin aukion poikki. Joka puolella oli irronneita karvatuppoja ja verta. Leukaani kivisti iskun voimasta. Korvastani tihkui verta, ja selässäni oli haava. Katselin, missä Huurrehuiske olisi. Näin ystäväni valkoisen turkin tappelemassa jotakin pientä naarasta vastaan. ’Hän ei tarvitse apua, sillä hän on ylivoimainen.’ mietin. Huurrehuiske oli painanut kissan maahan. Huomasin Leimusilmän taistelemassa. Olin menossa mukaan, mutta eteeni käveli tummanruskea naaras. Hänellä ei ollut kynnet esillä. Hän vaikutti puhtaasti pelokkaalta ja hämmentyneeltä. ”Ilmainen vinkki: kannattaa laittaa kynnet esille.” ärähdin. En tiennyt, hyökkäisinkö hänen kimppuunsa. Sähähdin ja puraisin häntä kipeästi etutassusta. Naaras ulvahti ja juoksi pois. Matkalla väistin ohitse kiitävää harmaata kollia. Huomasin Leimusilmän ja sen Black-nimisen vierailijan taistelemassa jotain mustaa kollia vastaan. Hyppäsin hänen kimppuunsa. ”Mitä ihmettä sinä luulet tekeväsi? Vahingoitat veljeäni! Jos et sattunut huomaamaan, oikea vihollinen on takanasi!” Black huudahti. Mustan kollin silmissä välähti viha. Minua alkoi heti nolostuttaa. ”Ai, anteeksi.” totesin. Jatkoimme tappelua.

Kirjoittaja: Elandra

Laventelitaivas: 4kp –

Tähtimötaivas: 23kp! + 5TaP –

Sypressikuiske: 7kp –

Lehtotassu: 29kp! + 3TaP – Soturin pisteet kasassa! Katsellaan nimitysjuttuja aikaisintaan sodan jälkeen.

Mesitähti: 11kp + 1TaP –

Käärmetassu: 20kp! + 6TaP –

Kuusihäntä: 27kp! –

Kuupentu: 5kp – Tällä hetkellä on muuten meneillään lopputaistelu, jonka vuoksi Eloklaanin väliaikaisleirissä ei ole muita kuin pennut, kuningattaret ja klaaninvanhimmat. Voit lukea lisää sodasta ja lopputaistelusta blogista sekä sotainfosta 🙂

Kirjoittaja: Kuura

Kuupentu tassutteli aukiolle. Hänellä oli nälkä, joten hän kävi tarkistamassa riistakasan hiirien varalta. Ei ollut, oli vain pari vanhaa myyrää ja yksi nahistunut orava. Kuupentu tuhahti siitä närkästyneenä ja istahti aurinkoiseen läikkään katselemaan klaanin touhuja. Mesitähti jakoi poikkeuksellisesti joitain aurinkohuipun partioita, osa sotureista oli vaihtamassa kieliä ja parantajan pesän edustalla Liljatuuli neuvoi oppilaille jonkun ällöttävän mönjän käyttöä oppilaille. Kuupentu käveli Liljatuulen luokse ja kysyi ”Mitä tuo kummallinen mönjä on?” Liljatuuli vastasi: ”Ai tämä? Tämä on hiirensappea joilla irrotetaan punkit klaaninvanhimpien turkista.” ”Okei, kiitos,” Kuupentu vastasi ja nyrpisti nenäänsä hiirensapen pahalle hajulle. Hän käveli pois takaisin aukiolle.
Hetken kuluttua leirin sisäänkäynniltä kuului ääniä. Kuupentu katsahti sinne ja näki saalistuspartioiden palaavan, tuovan mukanaan riistaa! Kuupentu ryntäsi heitä vastaan katsomaan tarkemmin mitä saalista tuli. ”Hiiriä!” Kuupentu huudahti. Närhilaulu päästi pienen ”Marauh” naurahduksen ja lähti viemään saaliita kohti riistakasaa. Heti kun saaliit oli laskettu riistakasaan, Kuupentu nappasi itselleen hiiren ja alkoi ahmia sitä.
Kun Kuupentu oli syönyt, Kimalaistoive lähti hakemaan häntä päiväunille. ”Nyt on aika tulla lepäämään,” Kimalaistoive sanoi. Kuupentua alkoikin jo hieman väsyttää joten hän meni pentutarhaan mukisematta.

Alkoi olla jo myöhä kun Kuupento heräsi. Ulkona alkoi jo hämärtää ja leirissä oli rauhallinen tunnelma. Suurin osa sotureista oli nyt syömässä. Kuupentu katsahti klaaninvanhimpiin ja huomasi Nokilinnun makaavan klaaninvanhimpien pesän edustalla. Kuupentu asteli hieman ujosti Nokilinnun luokse ja pyysi: ”Voisitko kertoa jonkun tarinan?” Kuupentu siirteli tassujaan edessään odottaen vastausta. ”Tietysti voin! Kertoisinko tarinan vaikka siitä, kun neljä klaania asui metsässä?” Kuupentu nyökkäsi ja istahti tyytyväisenä kuuntelemaan tarinaa.

Kirjoittaja: Saaga

//TAISTELUTARINA//
Olimme lähteneet matkaan tapaamaan Keijukaista. Kuljin Karjuvirneen rinnalla sydän sykähdellen jännittyneesti. Toivoin ettei tästä nyt kehkeytyisi taistelua mutta tapaamispaikalle päästyämme Keijukainen haukkui Mesitähden lyttyyn ja usutti sitten kissansa hyökkäämään. Kuoloklaanilaisten ja kujakissayhteisöläisten virta hyökyi päälemme ja rääkäisyjä alkoi kajahdella joka suunnasta. Olin aivan surkea taistelija mutta onneksi minulla oli Karjuvirne rinnallani taistelun alkuun. Ruipelo kuoloklaanilaisoppilas ryntäsi kohti meitä väistellen murisevia kissoja. Miten tämä oli ärtynyt tälläiseksi? Selkäni köyristyi ja karvat pörhistyivät. Karjuvirne loikkasi empimättä hetkeäkään naarasoppilaan kimppuun ja raapi tätä kylkeen. Raukka oppilas vinkaisi ja loikkasi minua kohti. Käytin tilaisuuden hyväksi ja tuuppasin naaraan maahan. Viilsin tuon korvaa äristen. En pitänyt taisteluista mutta olin henkeen ja vereen Eloklaanin soturi ja minun oli puolustettava klaaniani. Harmaaturkkinen naaras pelmahti esiin muiden kissojen seasta.
“Ette kehtaakkaan!” naaras kiljahti ja loikkaisi kimppuuni. Tuo painoi minut maata vasten mutta Karjuvirne työnsi naaraan nopeasti pois. Loikkasin käpälilleni nopeasti ja lähestyin Taivastassua uhkaavasti. Tuo räpytteli silmiään hätääntyneenä. Viilsin kynsilläni jo vakavasti haavoittuneen naaraan kurkkua ja tuo kaatui maahan sätkien kivusta. Käännähdin katsomaan Karjuvirnettä ja kuolonklaanilaista naarasta, jotka kamppailivat kahden parin hännänmitan päässä minusta. Harmaaturkkinen oli selvästi alakynnessä ja pakeni pian vertavuotavana Karjuvirneen kynsistä. Hänen katseensa kohdistui edessäni makaavaan oppilaaseen.
“Taivastassu! Ei!” naaraan huuto riipi sisuksiani ja astuin pois ruumiin luota. Sen silmät olivat lasittuneet ja kaulan ympärillä oli suuri verilammikko. Muitakin vammoja oli runsaasti eikä naaras olisi pystynyt enää puolustautumaan edes minua – surkeaa taistelijaa – vastaan. Peruutin Karjuvirneen lähelle järkyttyneenä.
“Ei! Eii!!” naaraan kiljunta oli täynnä epätoivoa ja raivoa. Taivastassuksi kutsuttu kissa makasi maassa sanattomana – kuolleena.
“Anteeksi”, kuiskasin mutta kukaan ei kuullut kiljunnan ja muiden taisteluäänien lomasta hiljaista itkun täyteistä kuiskaustani. Olin tappanut kissan – vanhingossa. Karjuvirne seisoi liikkumatta turkki kiinni turkissani. Kun tajusin kuinka lähellä olin Karjuvirnettä, astuin kauemmas nolona. Harmaaturkki kääntyi meitä kohti karvat pystyssä.
“Sinä tapoit tyttäreni!” naaraan huuto kajahti korviini taistelun älämölön ylitse. Taivastassu oli siis ollut naaraan tytär. Päättelin siitä, että edessäni muriseva naaras oli Lumikkoviiksi. En sanonut mitään vaan loikkasin pois tieltä, kun naaras hyökkäsi. Sain kylmät kynnet poskelleni. Kipu sokaisi minut hetkeksi, kun karvaa pöllysi poskestani ja veri tulvahti haavasta. Pari pisaraa verta läiskähti maahan. Heilautin käpäläni kaaressa kohti toista ja koitin osua tätä nenään mutta Lumikkoviiksi väisti ja tuuppasi minut kumoon. Tuo painoi rintaani maata vasten koko painollaan.
“Aion tappaa sinut vaikka se olisi viimeinen tekoni!” Lumikkoviiksi murisi hampaidensa välistä. Potkaisin vapaalla takajalallani naarasta vatsaan ja tuon vatsaan avautui haava. Naaraan silmät muljahtivat ja tämä rääkäisi kivusta mutta löi silti minua lapaan terävät kynnet viiltäen haavan siihen. Ärähdin kivusta ja valmistauduin potkaisemaan naaraan vatsaa uudelleen mutta Karjuvirne työnsi harmaaturkin pois päältäni. Se ei vaatinut kauheasti ponnsiteluja. Vertavuotava soturitar horjahti maahan Taivastassun vierelle. Kampesin itseni pystyyn ja näin juuri ja juuri, kun Lumikkoviiksen silmät muljahtivat ympäri ja viimeinen henkäys pakeni hänen kehostaan ennen kuin ruumis jäi makaamaan liikkumattomana kasvavaan verilammikkoon. Henkäisin ja Karjuvirne taisi kuulla sen sillä hän laski häntänsä lavalleni. Käänsin katseeni häneen. Neutraali ilmeeni horjui hieman ja sen takaa paljastui epävarmuus siitä mitä nyt täytyisi tehdä. Tunsin käpälieni tärisevän allani. Olin tappanut juuri kaksi kissaa Karjuvirneen kanssa. Vieläpä emon ja tämän tyttären. Yhtäkkiä takaani hyökkäsi joku. Tuo painoi minut maata vasten mahalleni. Rimpuilin mutta toinen kissa oli voimakkaampi.
“Apua…” tukahtunut henkäys parkautui suustani.
//Karju?

Kirjoittaja: Ampiainen

\taistelutarina
Katselin iloisena kuusihäntää olimme saalistaneet ja kuusihäntä oli saanut kanin.
”Mennän takaisin leiriin”, kuiskasin hiljaa.
”Selvä”, kuusihäntä kuiskasi takaisin. Jos tarkkoja oltiin niin minua väsytti enkä jaksanut enään tehdä paljon mitään, olimme Pian perillä leirissä katselin kaipavaasti kuusihäntää.
”Me olemme nyt eri pesisää”, huokaisin kaipavaasti.
”Niin, kumpa voisimme olla vielä samassa pesässä”, kuusihäntä kuiskasi pahoitelevasti. Tassutin oppilaiden pesään nukkumaan, suljin uupuneena silmääni ja kaipasin kuusihäntää lähelleni.

Oli kulunut Päivää siitä täydellisestä päivästä kuusihänän kanssa. Olimme matkalla kohti taistelua olin kiinni kuusihänän Turkkissa.
”Voimeko taistela yhdessä?” Sopersin pelokaalla äänellä.
”Voimme”, kuusihäntä kuiskasi lempeästi korvaani. Kauhustuin huomatesani tasitelu paikkan
”Ei! Miksi taistelun pitää olla näin rakaa?” Kysyin tyrmistyneenä.
”En tiedä, tulee mukaan meidät on mentävä muukaan, katselin ympärilleni mietien ketä vastaan voisimme taistella. Huomasin kaunin vaalean harmaan täplikään naaran hän näyti oppilaltaa.
”Voisiko tuo vaalean harmaa täplikäs naaras olla hyvä? Voisimme taistella yhdessä”, kuskasin.
”Vaikka”, kuusihäntä kuiskasi takaisin. Yhtäkkiä nuori täplikäs naaras katsahti meitä ja lähti juoksemaan meitä päin katsoin tyrmistyneenä naaran silmiä. Yhtäkkiä naaras loikasi pääleni kynetesillä ja alkoi läimimään minua yhtäkkiä tunsin kipua kunnossani ja vatsaani.
”Auta kuusihäntä!” Huusin turmisytynenää. Katsahdin mitä kuusihäntä oikein teki, hän taisteli vanheempaa naarasta vastaan naaras näyti aivan leopardilta. Kuusihäntä sai loppulta häädetyä naaran pois kimpustan mutta se oli ollut virhe jäädä ihailemaan miten vahva kuusihäntä oli. Nuori haarma täplikäs naaras nimittäin yriti ilmiselvästi tapaa minut! Naaras pureutui kuurkuni mutta aloin pyristellä yhä voimakkaammin kuin äsken olin eikä naaras saanut kunnolla otetta kurkustani loppulta kuusihäntä tulli auttamaan ja repäisi naaran irti minusta. Naaras sihisi ja sähisi raivosta.
”Minun nimeni on iltarusko ja minä lupaan että tämä ei jäänyt tähän!” Naaras sylki ja sähisi yrittäen päästä vapaaksi kunnes häne lopulta onistui ja lähti juoksemaan sarastustassua päin mutta minä en enään välittänyt nousin vain seisomaan ja huohotamaan. Katselin tyrmistyneenä ja väsyneenä kuusihäntä ja sitten nuorta Naarasta siis iltaruskoa

Kirjoittaja: Soturikissa

Nukuin sikeästi kunnes tunsin tönäisyn toisessa lavassa.
”Mitä nyt onko jou hyökännyt leiriin vai kuinka?” Mumisin puoliunessa.
”Ei kun sinun pitää tulla partioon meidän kanssa.” Joku soturi jonka ääni kuulosti tutulta maukaisi ärsyyntyneellä äänellä.
”Joo joo tullaan.” Murahdin.
Nousin äkkiä makuupaikaltani ja kävelin loppu partion viereen jotta päästäisiin lähtemään.
Kun olimme poistuneet leiristä partion johtaja Väärävarjo jota en ollut tavannut ennen kunnolla ohjasi partion alas nummille.
Karjuvirne joka oli herättänyt minut aijemmin kysyi äkkiä minulta.
”Miltä tuntuu olla soturi?”
En osannut vastata joten vastasin.
”Öö kai se ihan mukavalta tuntuu.”
Huomasin että karjuvirne olisi halunnut että olisin vastannut jotain muuta.
Kysyin häneltä.
”No miltäs sinusta tuntuu olla soturi?”
”No onhan se ihan kivaa.” Hän vastasi kiusotellen.
Kuulimme jonkun huutavan.
”Tulkaa kuusihäntä ja karjuvirne.” Se oli partion johtaja, väärävarjo.
Olimme jääneet jälkeen muusta partiosta.
Lähdimme molemmat juoksuun.
”Mitä ihmettä te teette?”
Vähäpuheinen väärävarjo kysyi.
Vastasimme yhteen ääneen.
”Keskustelimme.”
”No tulkaa mennään eteenpäin tästä tulee pitkä päivä kun meidän pitää kulkea koko raja ympärys.” Väärävarjo maukaisi hieman ärsyyntyneellä äänellä.
Kun olimme kulkeneet rajalle asti muistin että eloklaanin ja kuolonklaanin välillä oli ollut sota jo pitkään. Elo Eloklaanin uudessa leirissä oli jo niin normaalia vaikka olimme muuttaneet sinne vasta muutamia kuita sitten.
”Mitäs mietit?” Karjuvirne kysyi.
Havahduin ja vastasin.
”En mitään.”
Olimme kiertäneet rajalla jo melkein aurinkohuippuun asti, meidän piti tarkistaa koko raja erittäin huolellisesti jotta olimme varmoja että kuolonklaanilaiset eivät olisi tulleet senttiäkään rajan yli.
Olimme tarkastaneet rajaa vielä hetken kunnes tunsin nälän kurnivan vatsassani en nimittäin ollut syönyt aamupalaa.

//AIKASKIPPI//

Kun olimme päässeet partiosta leiriin aurinko oli jo melkein laskenut ja olin umpi väsynyt.
Hain vielä hiiren tuoresaaliskasasta ja menin nukkumaan.

Aamulla heräsin ja olin juuri menossa hakemaan aamupalaa kun Lehtotassu kipitti luokseni.
”Hei Kuusitassu!” Lehtotassu maukaisi iloisena.
”Hei vaan Lehtotassu, mutta minun nimi on nykyään Kuusihäntä.”
”M-mitä oletko jo soturi?” Lehtotassu kysyi yllättyneenä.
”Olisinpa ollut paikalla kun sinulla oli nimitykset.” Hän jatkoi huokaisten.
”Niin olisitpa ollutkin.”
Maukaisin hieman yllättyneenä Lehtotassun reaktiosta.
”Voisitko hakea vähän riistaa?” Lehtotassu kysyi iloisena.
”Voinhan minä.” Vastasin iloisena, samalla nousin ja nyökkäsin.
Kävelin tuoresaaliskasaa päin. Kun olin päässyt tuoressaaliskasalle päin joka oli lähiaikoina hieman suurentunut kun riista oli tullut ulos piiloistaan.
Otin kasasta oravan ja käännyin lehtotassua päin hymyillen.
Kun olin päässyt takaisin lehtotassun luo jaoimme ruoan.
”Oli namia.”
Lehtotassu sanoi kun oli syönyt oman osuutensa.
”Oletko jo kohta valmis?”
Lehtotassu kysyi hetken päästä.
”Ihan kohta.” Mumisin suu täynnä ruokaa.
Kun olin syönyt oman osuuteni kysyin lehtotassullta.
”Haluaisitko että näytän sinulle jonkun taisteluliikkeen?”
”Joo kyllä haluaisin oppia jonkun uuden taisteluliikkeen!” Lehtotassu vastasi selvästi iloisena.
”Näytänkö vaikka väijytyspudotuksen?”
”Joo!” Lehtotassu innostui ehdotuksestani.
Loikkasin puun rungolle ja hyppäsin Lehtotassun päälle, tietysti kynnet sisällä.
”Tuo oli kiva” Lehtotassu maukaisi ja hyppäsi vuorostaan minun päälle, myös kynnet sisällä.
Huiskaisin käpälälläni lehtotassun kylkeen ja meille tuli pieni leikkitappelu.
Kierimme maassa hetken kunnes erosimme toisistamme.
”Vielä minä opetan sinulle että toisten päälle ei hypitä!” Maukaisin Lehtotassulle huvittuneen vakavalla äänensävyllä.
”Juostaanko kilpaa soturien pesälle?” Minä ehdotin hetken päästä.
”Joo!” Lehtotassu maukaisi.
”Än yy tee nyt!” Maukaisin.
Lähdimme juoksemaan yhtä aikaa kovaa vauhtia.
Lehtotassu päätti loikata hieman ennen soturien pesää ja törmäsi siihen.
”Sattuiko sinuun?” Kysyin Lehtotassulta huohottaen, mutta ennen kuin olin saanut kysyttyä loppuun Lehtotassu oli jo pystyssä.
”Minä voitin!” Lehtotassu maukaisi iloisena.
”Niin voitit.” Sanoin Lehtotassulle.
”Näytät väsyneeltä.” Lehtotassu sanoi hieman huolestuneella äänellä.
*Niin olenkin.* ajattelin mutta en sanonut sitä ääneen.
”Mennään jonnekkin rauhalliseen paikkaan nukkumaan.” Lehtotassu ehdotti lempeästi.
”Kiitos.” Maukaisin Lehtotasulle.
Etsimme rauhallisen ja hämärän paikan leirin nurkasta ja kävimme istumaan.
Lehtotassu alkoi nojata minuun hetken päästä ajattelin että en herättäisi häntä vielä heti koska hän ehkä oli väsynyt.
Olin mennyt omaan ajatusmailmaani ja olin puoliunessa.

*Hiiri on tuolla!* Maukaisin.
Lähdin juoksemaan hiirtä kohti.
Kun sain hiiren käpäliini se vain katosi.
Näin toisen hiiren ja lähdin sen perään.
*nyt saan sen kiinni!*
Ajattelin samalla, kun juoksin kohti hiirtä.
Loikkasin ja sain hiiren käpäliini mutta sekin katosi.
Heti kun olin päässyt tqas pystyyn näin edestäni juoksevan kanin.
*tällä kertaa saan sen oikeasti!* Päätin.
Ennen kuin olin saanut kanin kiinni havahduin ja huomasin että olin edelleen Lehtotassun vieressä hämärässä leirin nurkassa.
Ajattelin että molemmat olivat saaneet tarpeeksi lepoa joten herätin lehtotassun lempeästi tökkäämällä.
”Hei taas Lehtotassu.”
Maukaisin iloisesti.
”Hei vaan Kuusitassu siis kuusihäntä.” Lehtotassu korjasi.
Lähdimme leirin nurkasta ja huomasimme että oli jo ilta.
”Miltä tuntuu olla soturi?”
Lehtotassu kysyi yllättävästi.
Olin vastannut tähän kysymykseen jo vastikää eilen mutta Lehtotassulle halusin vastata paremman vastauksen kuin mitä olin Karjuvirneelle vastannut.
”Noh onhan se ihan kivaa.” Vastasin Lehtotassulle.
”Senhän on pakko olla mahtavaa!” Lehtotassu maukaisi.
”No onhan se varmaan sitten myöhemmin nyt se vaatii totuttelua.” Vastasin Lehtotassulle.
”Niinhän minä sanoin!”
Lehtotassu maukaisi iloisesti.
”Syödäänkö vielä jotain?” Kysyin Lehtotassulta.
”Syödään vain.” Hän vastasi.
”Hakisitko sinä nyt riistan?”
”Jo vain!” Lehtotassu hihkaisi.
Sillä välin kun Lehtotassu oli hakemassa tuoressaalista ajattelin että meidän olisi pitänyt ehkä tänään tehdä jotain hyödyllistäkin joten, kun lehtotassu oli tullut tuoresaalisretkeltään takaisin kysyin häneltä.
”Haluaisitko mennä tänä iltana saalistamaan?”
”Joo! Mutta ensin syödään tämä hiiri.”
Olimme syöneet kun lehtotassulle tuli mieleen että.
”Mutta eihän me kahdestaan saada mennä leiristä pois ilman lupaa.”
”Kyllä saamme minähän olen soturi nyt.” Maukaisin Lehtotassulle iloisena.
”Ai niin sehän on hyvä!” Lehtotassu hyppäsi pystyyn täynnä tarmoa.

Poistuimme leiristä ja ehdotin.
”Mentäisiinkö tuonne nummelle?” Se oli ollut paikka missä olin käynyt useaan kertaan, viimeksi eilen.
”Joo mennään siellä näkee myös tähdet!” Lehtotassu vastasi myöntävästi ehdotukseeni.
Olimme saapuneet nummlle kun yö teki saapumistaan.
”Kauniit tähdet, eikö niin?” Kysyin Lehtotassulta, kun olin katsahtanut taivaalle.
”Ovat kauniita.” Hän vastasi.
Nojasin Lehtotassuun ja katsoin kirkkaalle tähtitaivaalle.
*Oli ensimmäinen kerta elämässäni kun minulla oli joku jonka kanssa olla…*
Lehtotassu havahdutti minut.
”Meidänhän piti saalistaa!” Hän maukaisi lempeästi.
”Joo mennään!” Olin herännyt heti kun Lehtotassu oli vähän tönäissyt minua.
”Haistan kanin.” Lehtotassu supatti.
Haistoin nyt itsekkin kanin hajun.
”Mene sinä tästä minä yritän toiselta puolelta.”
Vastasin Lehtotassulle.
”Joo.” Hän sanoi minulle takaisin.
Lähdin hiipimään kohti jänistä.
Jäniksen haju tuli yhä voimakkaamaksi kunnes näin sen muutaman ketunmitan päässä.
Näin että Lehtotassu oli toisella puolella jänistä myös muutaman ketunmitan päässä.
Heilautin häntääni kohti jänistä jotta Lähdettäisiin samaan aikaan.
Loikkasin hetken päästä hännänheilautuksestani ja Lehtotassukin hyppäsi melkein samaan aikaan.
Jänis huomasi Lehtotassun ensin joten jänis juoksi minua kohti.
Annoin jäniksen törmätä minuun. Kun jänis oli törmännyt puraisin tältä niskat poikki.
Lehtotassu tuli luokseni huohottaen.
”Hyvin tehty.” Maukaisin Lehtotassulle.
”Oli se sinultakin hyvin tehty.” Lehtotassu maukaisi minulle.
*Kiitos tästä riistasta Tähtiklaani* ajattelin.

//Karju (lopeta sit tilanne ela :3)
//Lehto (seuraavassa tarinassa lopputaistelu kuusi ja lehto taistelee rinnakkain tästä sovittiin chatis :3)
//Tyhmä Familylink ei anna pistää kuvaa 🙁

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Käärmis

//TAISTELUTARINA (676 sanaa taistelusta = 6,7 TaP ≈ 7TaP

Joka lihakseni oli jännitykaestä kireä. Tuntui, että oksentaisin. Olimme kävelemässä kohti tapaamispaikkaa ja minä tuskin tiesin mitään taisteluliikkeitä.
Yhteisön johtaja Keijukainen oli tehnyt sopimuksen Mesitähden kanssa ja koko kujakissayhteisön ja kaikkien Eloklaanin kissojen oli tarkoituksena kokoontua tapaamiseen tiettyyn aikaa tiettyyn paikkaan.
Kultasiipi oli pitänyt minulle pikaisen harjoituksen ennen lähtöä, jotta pärjäisin edes jotenkuten, jos syttyisikin taistelu. Mestarini oli sanonut, että pärjäisin kyllä, jos en ottaisi itselleni vastukseksi minua selvästi kokeneempia ja vahvempia kissoja.
Jännitys kiristi tunnelmaa ja tuntui siltä, että räjähtäisin. Häntäni nytkähteli ja vapisin. Kultasiipi selkeästi huomasi ahdistuneisuuteni, sillä hän hidasti tahtiaan ja jäi vierelleni.
“Ei hätää. Tämä saattaa olla pelottavaa, mutta kyllä sinä pärjäät. Jos olet liian tukalassa tilanteessa, joku klaanitovereista tulee varmasti auttamaan. Ja jos Keijukainen pitää lupauksensa emme edes joudu taistelemaan”, naaras yritti vakuutella. Nyökäytin päätäni vaisusti ja katselin taakseni. Korviini alkoi jo kantautua taistelun pauhu, kun ajattelin asiaa ja se jännitti minua erittäin paljon. Naurahdin pari kertaa hysteerisesti ja tunsin ahdistuneisuuden kyynelten tulvahtavan silmiini. En voinut jatkaa. Tassut täristen seisoin siinä itkemässä. Kultasiivellä kesti hetki tajuta, että jäin jälkeen. Hän alkoi jo näyttää hieman hermostuneelta.
“Älä nyt. Mennään jo. Emme voi jäädä jälkeen”, hän aneli. Hengitin syvään hetken ajan ja lähdin sitten tallustamaan eteenpäin hyvin hitaasti.
“Mene sinä jo edeltä. Tulen ihan pian”, sanoin mestarilleni ja hieman epäröiden hän lähti nopeaan tahtiin kohti edellä kulkevia klaanitovereitamme. Huokaisin. Toistamiseen huokaisten lähdin jo hieman rivakkaampaan tahtiin kohti muita.

Seisoin paikoillani ja katselin taistelua silmät kauhusta suurina.
Kuten arvattavaa oli ollut, Keijukainen ei ollut pitänyt lupaustaan ja oli väijyttänyt klaaniamme Kuolonklaanin kanssa. Olisin halunnut kaiken sen olevan vain unta, mutta se ei ollut.
Etsin veroistani taistelijaa kissojen jokkiosta tassut hermostuneisuudesta täristen. Olin onneksi sen verran piilossa ja kulmassa, että moni kissa ei kerennyt kiinnittää minuun huomiota.
Katseeni osui hopeanharmaaseen naaraaseen, joka oli selkeästi juuri tullut itsekin paikalle. Kissa ei näyttänyt kauempaa katsottuna minua paljoakaan vanhemmalta tai suuremmalta, joten lähdin hiipimään tätä kohti piilossa. Sydämmeni tykytti, kun lähestyin vastustajani selkää. Naaras ei tainnut tajuta minun läsnäoloani sillä hän vain katseli kissoja ja käveli edestakaisin. Hengitin syvään, mutta hiljaa ja loikkasin kissan niskaan. Hän rääkäisi ja mätkähti maahan. Pitelin kissaa parhaani mukaan maata vasten ja taoin hänen kylkeään takatassuillani. Naaras sihisi kuin käärme ja onnistui heittämään minut selästään. Tömähdin maahan ja ilma tyhjeni keuhkoistani. Sillä välin, kun haukoin henkeä maassa, naaras tuli vierelleni ja iski hampaansa kaulaani. Päästi tuskaisen rääkäisyn, kun tunsin veren purskahtavan kaulastani. Paniikki alkoi vallata minua ja ajattelukykyni väheni huomattavasti. Naaras alkoi raapia kylkeäni ja minä vikisin tämän iskujen tahtiin. Rimpuilin enemmän kuin koskaan ja pääsin viimein kissan otteesta. Pääsin jaloilleni juuri ja juuri ja se riitti. Viha ja pelko myllersi sisälläni. Hyppäsin toistamiseen naaraan päälle ja sain hänet selälleen maahan. Raavin tämän suojatonta vatsaa ja asetin hampaani tämän kurkulle.
“Henkesi haisee aivan jätöksille!” naaras sihisi. Vihoissani puristin leukojani hieman yhteen. Tunsin veren tulevan tämän kaulasta suuhuni ja sen metallinen maku sai minut kavahtamaan. Naaras käytti tilanteen hyväkseen ja potkaisi minut pois päältään. Horjuin pari askelta taaemmas ja naaras oli silmänräpäyksessä taas pystyssä. Hän lateli iskuja naamaani ja minä astelin koko ajan vain taaemmas ja taaemmas. Pian takajalkani liukui pieneen kuoppaan ja kaaduin. Oletin sen olevan loppuni, kun naaras tuli taas repimään kylkiäni niin, että karvatuppoja lenteli. Olin sokissa enkä voinut edes enää reagoida hopeanharmaan naaraan iskuihin millään lailla. Vapisin vain maassa, kun hän lateli tasaisesti iskuja minuun. Yritin lyödä häntä kauemmas etutassuillani, mutta epäonnistuin. En ylettänyt lyömään naarasta eikä minulla muutenkaan ollut lainkaan voimia enää jäljellä. Naaraan smaragdinvihreissä silmissä välkehti murhanhimoisuus. Viimein onnistuin keräämään voimani ja vetäisin etutassullani naarasta suoraan silmille. Parkaisten hän kompuroi taaksepäin. Käytin tilaisuuteni ja möngin pystyyn. Olin varma siitä, ettei minulla ollut enää edes pientä mahdollisuutta voittaa tätä naarasta, joten yritin vain karata paikalta. Tunsin kuitenkin piikin terävät hampaat hännässäni, kun naaras tarrasi siihen kiinni. Hän veti minua lähemmäs silmät puoliummessa. Veri hänen naamallaan sai hänet näyttämään entistäkin pelottavammalta. Kiljuin kurkku suorana, kun hän hivutti itseään lähemmäs minua. Yritin saada häntäni irti hänen hampaistaan, mutta ilman minkäänlaista edistystä. Naaras puristi leukojaan yhteen ja päästin äänekkään kirkunan, joka kuitenkin hukkui muiden taistelun äänien alle. Tuntui siltä, että häntäni katkeaisi kohta. Sitten päätin mitä teen. Yhtäkkiä käännyin ympäri ja juoksin naaraaseen pahki. Hopeinen kissa lensi nurin ja päästi hännästäni irti. Horjuvin askelin menin lähemmäs häntä ja painoin hänet taas maahan. Naaras kuitenkin pääsi pienen rimpuilun kautta irti. Tuijotimme toisiamme ikuisuudelta tuntuven hetken ajan ja sitten me molemmat käännyimme ympäri kuin toistemme kuvajaiset ja lähdimme molemmat pois.

Juoksin pitkin nummea. Kyyneleet puskivat silmiini. Joka paikkaan sattui ja olin aivan puhki. Kun viimein pääsin leiriin asti, tuntui kuin olisin ollut onnellisin kissa koskaan.
Lysähdin aukiolle. En jaksanut enää hievahtaakkaan. Juuri kukaan ei ollut enää paikalla, joten oli hyvin hiljaista. Taistelun äänet saattoi kuulla edelleen, jos vain kuunteli erittäin takasti.
“Käärmetassu!” kuului kiljahdus.
Tunnistin tämän äänen. Nostin päätäni ja huomasin Sypressikuiskeen järkyttyneen katseen. Hän tapitti minua pentutarhan edestä kauhistunut ilme naamallaan. Naaras rynni luokseni.
“Oletko kunnossa! Mitä sinulle on tähtiklaanin tähden tapahtunut?”
“Olen kunnossa, väsyttää vain”, tokaisin. “Tappeleminen on rankkaa, joten haluan vain hieman lepoa ja silloin uskon voivani taas jatkaa.”
Sypressikuiske pudisteli päätään.
“Siellä siis syttyi tappelu. Tarvitset nyt paljon lepoa ja jotain parantavia yrttejä.” Sypressikuiske huiskaisi häntäänsä. Menin lepäämään pentutarhan suuaukon viereen. Siinä minä nukuin hieman kauemman aikaa.

Lähdin taas kohti taistoa. Olin saanut hieman yrttejä ja lepäämismääräyksistä huolimatta lähdin takaisin. Varmoin askelin menin takaisin. En voisi jättää klaaniani taistoo noin vain. Minun täytyi taistella. Minun täytyi auttaa edes jotenkin. Nyt olin taas siellä etsimässä itselleni uutta uhria jonka kanssa kamppailisin seuraavaksi.

Kirjoittaja: Elandra

//TAISTELUTARINA (164 sanaa taistelusta = 1TaP)

Keijukainen ja kaksi muuta kujakissaa olivat yllättäen saapuneet eilen reviirillemme. Hiilihammas, Laventelitaivas ja Kirpputäplä olivat vastaanottaneet kolmikon ja estäneet heidän pääsynsä leiriimme. Tyttäreni oli hakenut minut nopeasti paikalle, vaikka sana tuntemattomien ilmestymisestä kukkulan lähelle olikin jo kiirinyt korviini. Keijukainen oli tuonut mukanaan yllättäviä uutisia. Minun tyttäreni, Kärsämöpentu olikin hengissä. Vuodenaikoja kestänyt epätietoisuus oli tiessään ja jäljellä oli helpottuneisuus. Minun tyttäreni oli elossa ja Keijukaisen sanojen mukaan hän halusi palata kotiin. Mutta kuten olin arvellut, se ei ollut niin yksinkertaista. Keijukainen halusi tehdä jonkinlaiset vaihtokaupat, muttei naaras suostunut kertomaan siitä sen enempää. Hän vain lupasi, että sen jälkeen saisin tyttäreni takaisin ja Kujakissayhteisö lähtisi lopullisesti metsästä. Tähtiklaanin kiitos, hän ei pakottanut minua tekemään päätöstä heti. Mutta naaraan lähtiessä hän ilmoitti, että mikäli emme saapuisi paikalle hänen vaatimaansa paikkaan, vaatimaansa aikaan ja vaatimallaan kokoonpanolla, hän tappaisi tyttäreni. Sitä minä en voisi sallia, joten vaihtoehtoja ei juurikaan ollut.
Haavemuisto, Uskolintu ja Rauhatassu olivat ainoat, joka todella tunsivat Keijukaisen ja Päivänsäteeksi uudelleen nimetyn tyttäreni. Siksi olin lähestynyt heitä ja kysynyt heidän mielipidettään asiaan, vaikka olinkin tehnyt jo päätökseni. Haavemuisto oli tiukasti sitä mieltä, ettei minun pitäisi luottaa Keijukaisen sanaan. Mutta kolli oli näyttänyt epäröivän. Keskustelumme lomassa hän oli paljastanut Päivänsäteen olevan hänen entinen kumppaninsa ja Rauhatassun emo. Se tarkoitti sitä, että Rauhatassu oli minun tyttären poikani ja jakoi kanssani saman veren. Keskustelun päättyessä mieleni ei ollut muuttunut. Ilmoitin pikimmiten klaanille, että parantajat, soturit ja oppilaat sekä klaanissamme olevat vierailijat lähtisivät aikaisin ennen seuraavan auringonnousua tapaamaan kujakissoja ja neuvottelemaan rauhasta.
”Ole varovainen”, Minttuliekki pyysi, kun kipaisin vielä ennen lähtöä hänen ja Kortepennuksi nimetyn poikamme luokse. Olimme päättäneet, ettei punaturkkinen naaras osallistuisi taisteluun. Keijukainen ei ollut pyytänyt paikalle kuningattaria tai klaaninvanhimpia, ja leiri tarvitsi edes pari taistelutaitoista kissaa kaiken varalta.
”Olen. Älä sinä murehdi minusta, pidä vain huolta leiristä ja Kortepennusta”, pyysin hiljaa kehräten, ”me palaamme pian Kärsämöpentu mukanamme.”
Minttuliekin kasvot täytti lämmin ja lempeä hymy ja hän painoi kasvonsa vasten turkkiani.
”Minä rakastan sinua”, naaras kuiskasi, johon minä vastasin samoilla sanoilla ennen kuin hyvästelin kumppanini ja nuorimman poikamme lähtiessäni muun klaanin kanssa kohti tapaamispaikkaa.

Tapaamispaikalla meitä vastassa oli Keijukainen Yhteisöineen, aivan kuten hän oli luvannutkin. Silloin kaikki näytti lupaavalta ja uskoin, että todella pystyin luottamaan Keijukaisen sanaan. Mutta aivan hetkessä kaikki kääntyikin ylösalaisin Keijukaisen ilmoittaessa mielensä muuttuneen. Aivan yhtäkkiä Päivänsäde oli nostanut päänsä pystyyn. Kaikki surkeus haihtui hänen kasvoiltaan, tämä oli ollut huijausta. Keijukainen sätti minua ja hyväuskoisuuttani, haukkui minut lyttyyn klaanini kuullen. Hän syytti yksin minua tästä kamalasta sodasta, joka oli Kujakissayhteisön ja Kuolonklaanin aloittama.
En ehtinyt edes tajuamaan tapahtunutta, kun Keijukainen komensi jo joukkonsa eloklaanilaisten kimppuun. Se sai myös Henkäystähden lähettämään meidät piirittäneet kuolonklaanilaiset kimppuumme. En voisi pysäyttää tätä enää millään. Kaikki oli mennyt pieleen. Ainoa ulospääsy tästä tilanteesta olisi taisteleminen. Yritin kannustaa klaanitovereitani taistelemaan klaanimme ja Tähtiklaanin tähden. Emme voisi luovuttaa ja antaa pahuuden voittaa.
Ensimmäisenä vastustajakseni asettui itse Keijukainen. Harmaaturkkisen naaraan vihreissä silmissä leimusi raivo, kun hän kävi armotta kimppuuni. Edellinen taistelumme oli päättynyt minun häviööni, mutta tätä taistelua minä en aikonut hävitä. Taistelisin eloklaanilaisten puolesta vaikka viimeiseen hengenvetooni saakka, jos tilanne sitä vaatisi.

Kirjoittaja: Ampiainen

Tassutin vihatassun vieressä kohti leiriä, olimme jo niin lähellä!
”Olemme pian kotona!” Huusin iloisena. Lähdin juoksemaan leiriä kohti vaikka se oli vielä aika kaukana mutta minä tiesin missä Se oli tämä revirin osaa oli ollut se paikka missä olin saanut entisimäisen oravanin!
”Olemme aivan pian kotona!” Huusin onnellisena
Yhtäkkiä melkein törmäsin tumman ruskeaan tabby-kuvioiseen tuurkiin.
”Mitä ihmettä…”hämästelin.
”H-hei Ampiaispisto… mitä sinä täällä teet?” Takelsin huomatesani törmäänenin ampiaispistoon.
”Etsin teitä kuutamolainen kanssa”, ampiaispisto vastasi vähän hämästyneen näköisenä.
”tuota… etkai ole vihainen… ampiaispisto?” Takelsin vähän pelokaalla äänellä.
”En ole vihainen”, ampiaispisto naukaisi helpotunella äänellä.
”Olen iloinen siitä että olette kunnossa”, ampiaispisto huokaisi iloisena.
”Hyvä että et ole vihainen”, naukaisin helpotunella äänellä. Lähdimme kävelemään leiriä kohti kuutamolaine ja vihatassu jutelivat takana päin, katsahdin taakseni mietien oliko kuutamolaine vihainen vihatassulle? Se ei kuumikaan kuulu minulle…
Lähdin juoksemaan ampiaispisto ja vihatassu sekä kuutamolaine perässäni.
”Tätä Onnellisempaa palauttaa ei voi olla!” Kiljaisin innoissani.
”Rauhoitu lehtotassu”, ampiaispisto huomauti. Jaarutin ja haisteliin ilmaa.
”Voisinko saalista ja viedää riistaa mukanamme leiriin?” Kysyin hymyillen.
”Ei nyt lehtotassu, meidän pitää palata takaisin leiriin ja kertoa että olette palaneet”, ampiaispisto naukaisi hymyillen.
”Ei sitten”, huokaisin hitusen pettyneenä. Jatkoimme matkaa kunnes pysähdyin huomatesani sisäänpääsy tuunelin.
”Onkohan mesitähti vihainen meille?” Kuiskasin vihatassun korvaan.
”Älä ole pelkuri!” Vihatassu tiuskaisi minulle. Sävähdin tyrmistyneenä, ja käännyin katsomaan sisäänpääsy tuunelia huokaisin syvään ja tassutin leiriin sisään.
Kaikki katselivat meitä hämmästyneeninää.
”Me olemme palanneet…” naukaisin vähän ujosti Koska olimme olleet jo niin kauan poissa… katsoin ympärilleni etsiskelen kuusitassun ruskeaa turkkia.
”Tuolla!”, huudahin ja olin juosta kuusitassun luo mutta ampiaispisto pysätyi minut. Katselin hölmistyneenä ampiaispistoa
”miksi sinä noin teit?” Kysyin närkästyneenä.
”Ensin meidän pitää kertoa mesitähdelle se että olette palaneet”, Ampispisto pahoiteli.
”Ai… en tajunnut että meidän pitäisi ensin kertoa mesitähdelle…” takelsin tyrmistyneenä.
”Ei se mitään mennän nyt vain”, ampiaispisto rauhoiteli minua. Tassutin kivetyneenä Ampiaispiston perässä kohti mesitähden pessä.
”Minua pelotaa”, mutisin pelokaalla äänellä. Tassutin yhä vain lähemmäs mesitähden pessä kunnes olimme pesään edessä.
”mesitähti! Tulee tänne”, ampiaispisto huusi. Meritähti tassuti ulos pesästä vilkaisen alas.
”Lehtotassu ja vihatassu olette palaneet”, mesitähti naukaisi.
”Niin”, naukaisin hieman ujosti.
”Etkai ole vihainen?” Kysyin mesitähdelltä.
”En mutta Muistakaa että reiiviirin ulkopuolelle ei saa mennä, ja se että oppilaat eivät saa poistua leiristä ilman mestariaan”, mesitähti muisti.
”Kiitos”, naukaisin hämmästyneenä siitä että mesitähti ei ollut vihainen.
Lähdin tassutamaan kauemmas Ampiaispistosta ja jätin myös vihatassun riitelemään kuutamolainen Kanssa halusin vain päästä kuusitassun luo!
*On kyllä pakko sanoa että en haluaisi olla kuutamolainen paikkalla, vihatassuhan on todellinen maan vaivaa!* mietiskelin mielessäni. Yhtäkkiä karjuvirne niminen kolli asteli kuusitassun luo jutelemaan.
*Mitä ihmettä eihän karjuvirne ole kuusitassun mestari…* hämästelin aivan hämillääni.
*eikö Kuusitassun mestari ole rastaskukka? Vai onko rastaskukka saanut pentuja? En usko että rastaskukka olisi saanut pentuja… eihän hänellä ole edes kumppania…* hämästelin. Kunnes ajatellin että karjuvirnehän voi olla myös ihan vain ystävä.
*No ihan sama, ehkä myöhemmin voin jutella kuusitassun kanssa*, ajattelin.
Katsahdin taivaalle huomaten että oli jo myöhä.
”Hiirenpapanat en ehdi jutella kuusitassun kanssa enään tänään… on kai pakko yrittää uudestaan huomenna…” ajattelin harmisani.
Tassutin harmisani oppilaiden pesään lepäämään maakaasin siinä silmät ihan hitusen rakosellaan tutkiskelesaani leiriä huomasin vihatassun tassutavan pesään nousin istumaan ja naukaisin.
”Vihatassu, mitä kuutamolaine sanoi sinulle?” Kysyin uteliana.
”Ei mitään sinulle kuluvaa!” Vihatassu ärähti. Vihatassu painautui vuoteleen uneliaan näköisenä.
”Etkö muuka nuku yhtään?” Vihatassu tiuskaisi minulle.
”Kyllä minä nukun…” naukaisin hölmistyneenä. Painauduin kauas vihatassususta, suljin silmäni.

Tassutin pimeässä metsässä aivan vihatassun kanoilla.
”Onko vielä… pitkä matka vihatassu…” huohottin väsyneenä.
”Vielä vähän matkaa!” Vihatassu huusi takaisin. Juoksin hänet kiinni huohotaen.
”Juostaan kilpaa!” Vihatassu naukaisi lähtien juoksemaan.
”Mutta en jaksa juosta… ja en edes tiedä minne me olemme menossa….”, huohottin henkästyneenä. Mutta vihatassu ei kuunelut.
”Minun on pakko saada hänet kiinni olen häntä vanhempi joten minun on pidettävä huolta siitä että hänelle ei käy huonosti”, huomautin itselleni. Lähdin vihatassun perään huohotaen kunnes en enään millään jaksanut lysähdin maahan huohotamaan, yhtäkkiä vihatassu loikkasi päälleni kynetesillä ja alkoi rapiaa vatsaani teräävin kynsin. Rimpuillin tyrmistyneenä vihatassun alla.
”Lopettaa! Lopettaa!” Huusin tyrmistyneenä. Yhtäkkiä vihatassu kasvoi suuramaksi.
Tunnistin turkkin avulla kuka se kissa oli.
”Lumikoviiksi… mitä sinä teet?” Katselin tyrmistyneenä kuolonklaanin naarasta. Pyristelin yhä hurjemin päästäkseni irti lumikoviiksestä.
”Muistatko mitä sinä teit tyttärelleni? Sinä tapoit hänet!” Lumikoviiksi ärähti. Naaras nosti käpälänssä ja läimäyti minua ja yhtäkkiä kaikki pimeni. Avasin silmäni kauhistuneena. yrtin unohtaa uunen. Nousin nopeasti istumaan ja sitten seisomaan. Huomasin että oli jo aamu, loikasin maahan ja tassutin ulos pesästä.
Kipitin kuusitassun luo hymyillen.
”Hei, kuusitassu!” Huudahin iloisena. Kuusitassu kääntyi minua kohti ja naukaisi.
”Kuusihäntä, Minun on kuusihäntä tätä nykyä mutta hei lehtotassu”, kuusihäntä naukaisi.
”M-mitä oletko jo soturi… olisinmpa ollut paikalla kun sinut nimitettiin soturiksi…” mutisin surulisena.
”Niin kumpa olisit”, kuusihäntä huokaisi. Istahdin ystäväni viereen ja kysyin.
”Minulla on nälkä voisitko hakea vähän riistaa?” Kysyin hymyillen. Kuusihäntä nousi seisomaan nyökäten. Kolli tassuti tuoresaliskasalle ja nouki sieltä oravan ja käntyi minua kohti hymyillen. Kun kuusihäntä oli tuonut oravan aloimme syömään nostin päätäni hymyillen.
”Taivaallista!” Huudahin kun olin syönyt oman osuteeni.
Nousin seisomaan hyvilläänin ja aloin suukimaan turkkiani.
”Kuusihäntä oletko kohta valmis?” Kysyin hymyillen.
”Ihan kohta”, kuusihäntä mumisi suu täynnä ruokaa. Pudistin päätäni hymyillen ja nousi venyttelemään.
Pian kuusihäntä nousikin viereeni ja ehdoti että näyttäisi minulle jonkun taistelulikeen.
”Kyllä kiitos haluaisin kyllä oppia lisää taisteluliikeitä!” Hihkaisin innoissani
”Vaikka väijytyspudotautuminen”, kuusihäntä ehdoti.
”Joo!” Huudahin innoissani. Kuusihäntä loikasi puun rungolle ja Tiputautui minun päälleni kynetesiisällä.
”Vielä minä sinut opettan hyppimään päälleni!” Sihadin huvitunenaa. Loikasin kuusihänän päälle kyynetsisällä, kiersimme siinä hetkiseen kehräten leinkitapelussa. Kunnes lopulta erosimme toisistaame.
”Tuo oli kiva!” Huudahin innoissani.
”Juostaan kilpaa soturien pesälle”, kuusihäntä naukaisi hymyillen. Lähdimme yhtäaikaa juoksemaan sorurien pesää päin, loikkasin pitkän loikkan ja törmäsin soturienpesään.
”Minä voitin!” Hihkaisin innoissani.
”Niin voitit”, kuusihäntä huohotti saadessaan minut kiinni.
”Näytät väsyneeltä, mennään jonnekin rauhaisaan paikkaan jutelemaan”, naukaisin lempeästi.
”Kiitos”, kuusihäntä naukaisi. Lähdimme varjoissan kolkaan leiriä, istuin kuusihänän viereen hymyillen, nojasiin kollin turkiin ja torkahdin hetkeksi mutta aivan yhtäkkiä heräsin kun kuusihäntä heräti minut lempeästi.
”Onko sinusta mukava soturina?” Kysyin hymyillen.
”Ihan kivaa”, kuusihäntä naukaisi hymyillen takaisin.
”ai muka ihan kivaa! Sen on pakko olla aivan mahtava!” Hihkuin innostuneena.
”Ei nyt ihan… se on varmaan vain väliaikaisesta, kyllä se varmaan tulee olemaan mahtava”, kuusihäntä myönsi.
”Niinhän minä sanoin!” Huudahin innoissani.

\kuusi?