Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Saaga

Kerrottuani parin kuun tapahtumat yhtenä sanatulvana täytyi minunkin hengähtää hetki. Laventelitaivas naukui olevansa pahoillaan Oravapennusta ja sitten tuo kosketti kylkeäni hieman hännällään. Vaikka pahoittelu ei ollutkaan mitenkään paras se silti lämmitti mieltäni ja hymyilin hiukan naaraalle. Istuimme hetken hiljaa, kun Laventelitaivas varmaankin prosessoi kaikkea kuulemaansa. Olihan se isoasia kuulla monen klaanitoverin kuolemasta, nimityksestä ja yhden lähdöstä kerralla. Toinen huokaisi hartaasti ja katsahti sitten minuun nopeasti. En vastannut katseeseen vaan tuijottelin vain eteenpäin.
”Tuntuu, että olisin jäänyt paljosta paitsi – vaikka olenkin kiitollinen, että minut valittiin mukaan etsintäpartioon”, naaras sanoi yhtäkkiä. ”Niin kuin sanoit, klaanissa aika tuntuu lentävän siivillä.”
Nyökyttelin myöntävästi.
“Niin. Paljon on ehtinyt tapahtua. Olen tosi pahoillani Salamataivaasta”, sanoin. Olin huomannut naaraassa olemuksen muutoksen, kun olin naukunut hänen pois menostaan.
“Hän taisi olla ystäväsi, vai mitä?” sanoin myötätuntoisesti. En keksinyt enää muutakaan sanottavaa vaan painoin vain pääni hetkeksi. Muistin miltä tuntui menettää ystävä. Muistin myös miltä tuntui menettää kissa, joka oli ollut enemmän kuin ystävä – isä. Tärkein kissa elämässäni oli pitkään ollut Hallavarjo mutta hänen kuolemansa jälkeen… olihan minulla Aurinkoroihu mutta ei oikeastaan ketään muuta. Kuolema kuitenkin kuului elämään ja ilman Hallavarjon menetystä en olisi se kissa, joka olen nyt. Laventelitaivas pysyi hiljaa joten päätin keksiä vielä jotain sanottavaa.
“Ystävät ovat tärkeimpiä kissoja. Varsinkin he, joihin voi luottaa koko sydämestään ja, jotka voivat luottaa itseen. Luulisin, että tiedän miltä sinusta tuntuu mutta elämä jatkuu”, naukaisin tunnustelevasti.
“Itse pääsin yli Hallavarjon pois menosta, sillä, että todella koitin ajatella mitä hän olisi halunnut minun tekevän ja miten hän olisi halunnut minun jatkavan elämää. Ei hän olisi halunnut minun heittävän kokonaan omaa elämääni hukkaan vaan jatkavan sitä”, jatkoin vielä rohkaistuneena Laventelitaivaan pienestä toivon pilkahduksesta tuon silmissä. Toivoin, etten ollut mennyt liian pitkälle. Halusin vain saada naaraan tajuamaan, että saa surra muttei liikaa. Liika sureminen teki sairaaksi. Odotin rauhassa, kun Laventelitaivas kokosi itseään. Toivoin, että tuo sentään sanoisi jotain eikä jättäisi kaikkea tunteistaan vain minun arvailtavakseni. Huokaisin hieman.
//Laventeli?

Kirjoittaja: Saaga

Lampsin poikkeuksellisesti joukon etupäässä häntä hermostuneesti väpättäen. Olimme todella lähellä leiriä, mikä tuntui suorastaan uskomattomalta. Matkamme oli tullut päätökseen ja pääsisin vihdoin näkemään Minttuliekin ja Karjuvirneen. En edes tajunnut miten paljon olin kaivannut vanhempaa kollia ja emoani. Juova, Nova, Pilvi ja Skafia nimiset kulkukissat olivat myös liittyneet joukkoomme matkan varrella. Salamanteri tallusti aivan takanani ja Väärävarjo asteli kanssani samaa tahtia. Kun maasto vaihtui ylämäeksi tunsin pakonomaista tunnetta kiihdyttää vauhtiani ja juosta leiriin mutten tehnyt niin sillä olisin säikyttänyt muut päiviltä, jos olisin pelmahtanut leiriin turkki sotkussa vauhkoillen. Koitin saada hengitystäni tasaantumaan mutta jännitys möyri sisälläni. Olisiko Minttuliekki vastassa? Leiri lähestyi lähestymistään ja sydämeni pamppaili nopeammin. Tuntui kuin aika hidastelisi tahallaan ja koittaisi olla päästämättä minua rakkainpieni luokse. Yhtäkkiä kuin silmänräpäyksessä leiri aukeni edessäni. Otin pari varovaista askelta sen maaperällä, maistelin tuttuja hajuja kielelläni ja tiesin, että olin tullut kotiin. Vaikka leiri olikin väliaikainen olin ehtinyt kehittää tunnesuhteen sitä kohtaan. Täällä olin ollut kuolemaisillani, kun Karjuvirne oli tuonut minut tänne Mutalammen hyökkäyksen jälkeen. Tässä paikassa minusta oli myös tullut soturi. Niin paljon muistoja yhdestä paikasta. Muut tassuttivat ohitseni ja jäin ihan leirin reunalle vain hengittämään tuttua hiirenkorvan raikasta ilmaa. Päätin lähteä katsomaan Minttuliekkiä joten työnnyin tulijoiden ohi kohti Hillasielua. Tuo varmasti osaisi kertoa missä Minttuliekki oli nyt.
“Missä Minttuliekki on?” kysyin menettämättä normaalia neutraalia ilmettäni.
“Hän on pentutarhalla”, kolli naukui kohteliaasti ja lähti sitten pois päin. Pentutarhalla? Lähdin kohti pentutarhaa mutta Väärävarjon ääni sai minut kääntymään ympäri.
“Tähtimötaivas tule vielä tervehtimään Mesitähteä, sitten voit mennä omille teillesi”, kolli naukui. Huokaisten käännyin ja raahasin itseni Mesitähden luokse.

Vaihdoimme pari nopeaa sanaa ja muut lähtivät ympäriltämme. Mesitähden katse oli hellä.
“Toivon, että käyt toivottamassa uuden sisaruksesi tervetulleeksi Eloklaaniin ennen kuin pyyhällät omiin puuhiisi”, Mesitähti naukui. Kollin ääni oli vähintään yhtä hellä kuin tuon katse. Tuntui kuin olisin kutistunut turkkini alla kasaan. Nyökkäsin hitaasti.
“Menen heti”, sanoin ja käännähdin ympäri. Lähdin rivakin askelin kohti pentutarhaa. Nyt minulle sitten selvisi miksi emoni oli pentutarhalla. Pysähdyin ketunkolopesän eteen ja hengähdin rauhallisesti ennen kuin työnnyin sisään.

Pentutarha – jossa toki nukkuivat myös klaaninvanhimmat – tuoksui vienosti maidolle. Katseeni kohdistui tuttuun poltetun punasaven väriseen turkkiin. Tuon vatsan vierellä kiemurteli ilmiselvästi uusi sisarukseni. Tuon turkkin väriä ei ollut vaikea erottaa hämärässä, sillä se oli puhtaan valkoinen. Pentu oli kuin ilmetty isänsä. Kävelin rauhallisesti kohti kuningatarta, joka oli painanut päänsä käpälilleen.
“Hei”, naukaisin hiljaa ja istuuduin naaraan vierelle. Minttuliekin pää nousi hitaasti ja ennen kuin hän sanoi mitään hän haukotteli pitkään ja hartaasti.
“No hei”, emo naukui. Tuon nenä väpätti innostuneesti, kun kissa tunnisti minut.
“Olette sitten tulleet takaisin”, hellä ääni oli ihanan kuuloinen. Olin kaivannut naaraan katsetta, joka viesti minulle aina kaiken sen mitä halusin kuulla. Nyökkäsin ennen kuin muistin, että oli hieman hämärää näyttää eleitä.
“Niin”, sanoin, jotta naaras kuulisi näkemisen sijaan.
“Saat myöhemmin kertoa matkastanne. Tässä on kuitenkin Kortepentu. Uusi sisaruksesi. Mitä mieltä olet?” Minttuliekki kysyi hiljaa. Katselin pentua hiljaisena.
“Hän näyttää aivan isälle”, sanoin toistaen naaraan hiljaista äänensävyä.

Istuin aukiolla hiljaisena. Painostava ilmapiiri oli vain pahentunut pahentumistaan päivän edetessä. En tiennyt tarkkaan mitä oli tapahtumassa mutta mitään hyvää ei varmastikkaan ollut luvassa.

Kirjoittaja: Untuva

Minulle iski yhtäkkiä heikko olo, kun kuuntelin Sypressikuiskeen sanoja. Ensin toinen kertoi Malvaruususta, mutta tämän naaras sanoi vain kadonneen. En kuitenkaan osannut olla liian huolissani toisesta sillä noh, tällaiset katoamistapaukset eivät olleet täysin vieras asia perheessämme. Muistin edelleen, kuinka Talvikkitakku oli lähtenyt seikkailuilleen, ja jostain syystä minusta tuntui, että Malvaruusu oli kadonnut myös omasta tahdostaan. Näin ainakin uskottelin itselleni. Seuraavaksi tabbykuvioinen naaras kertoi nimityksistä, joille hymähdin tyytyväisenä.
“Oravapentu, Helmipilkku ja Salamataivas ovat myös matkanneet Tähtiklaaniin”, sanat saivat minut kuitenkin pysähtymään. Muistan, kuinka olimme Salamataivaan kanssa taistelleet rinnakkain, toinen toistamme auttaen. Hänen poismenostaan kuuleminen riipaisi, mutta se aiheutti kasvoilleni vain vakavan ja hivenen surumielisen ilmeen.
”Olen pahoillani Oravapennusta”, naukaisin ja sipaisin hännälläni toisen kylkeä. Yritin vääntää kasvoilleni lohduttavaa ilmettä, mutta en ollut täysin varma onnistumisesta. Näytti se kuitenkin menevän läpi Sypressikuiskeelle. Minun täytyi hetki ihan istua hiljaa ja prosessoida kaikkea, mitä toinen oli juuri kertonut. Mesitähdellä oli täysi työ uusien erakoiden kanssa, joten ei hän tietenkään ollut ehtinyt antamaan näin kattavaa kuvaa tapahtuneesta. Suustani karkasi huokaisu, ja vilkaisin nopeasti naaraaseen.
”Tuntuu, että olisin jäänyt paljosta paitsi – vaikka olenkin kiitollinen, että minut valittiin mukaan etsintäpartioon”, sanoin vielä. ”Niin kuin sanoit, klaanissa aika tuntuu lentävän siivillä.”

// Sypressi?

Kirjoittaja: Elandra

Mesitähti: 12kp –

Kuusamakuiske: 16kp –

Lehtotassu: 10kp –

Käärmetassu: 35kp! –

Hilehuurre: 14kp – 250KP täynnä, joka tarkoittaa sitä, että voit saada nyt oppilaan ja johtaa partioita.

Haavemuisto: 28kp! –

Kirjoittaja: Elandra

Kharonin turkkia pisteli inhottavasti. Hän seisoi rajan tuntumassa Deimoksen ja Fornaxin kanssa ja odotti kärsimättömänä näkevänsä punaturkkisen hahmon. Mutta nummilla ei näkynyt ristin sielua. Se sai Kharonin olon entistä levottomammaksi. Hän ei voinut käsittää, miten Deimos ja Fornax olivat niin rauhallisia. Kaksikko katseli tarkkaavaisesti ympärilleen, eivätkä he näyttäneet järin huolestuneita siitä, että Lieskakajo oli myöhässä. Kharon pelkäsi, että hänen – entinen – ystävänsä oli muuttanut mielensä ja hylännyt heidät. Jos niin olisi todella käynyt tai jos Mesitähti olisikin kieltäytynyt päästämästä kolmikkoa Eloklaaniin, Kharon olisi aivan hukassa. Hän ei voisi jäädä Kujakissayhteisöön, mutta elämä klaanittomana erakkonakaan ei houkutellut. Ajatukset sotkeutuivat toisiinsa kuin hämähäkinseitti ja Kharon ravisteli päätään saadakseen päänsä selvemmäksi.
”Mikä hänellä kestää?” kolli mutisi mietteliäänä ja katsahti epätoivoisena veljeensä. Deimoksen katse oli tyyni kuin mikä. Kolli väläytti veljelleen kannustavan hymyn:
”Kyllä hän tulee, minä uskon että voimme luottaa Lieskakajoon ja Mesitähteen.”
”Niin, paitsi jos jotain on sattunut. Mitä jos Lieskakajo onkin kuollut?” Kharon alkoi panikoida. Ajatus oli putkahtanut hänen päähänsä aivan tyhjästä, vaikkei siinä ollutkaan mitään järkeä. Kolli alkoi stepata paikoillaan yhä levottomammin. Hänen hännänpäänsä nyki ja Kharon olisi hetkenä minä hyvänsä voinut pillahtaa itkuun.
”Onko tuo Lieskakajo?” Fornaxin ääni sai Kharonin säpsähtämään. Kolli syöksähti poikansa vierelle ja katsoi silmät suurina punaturkkista soturia, joka lähestyi heitä kauempaa nummilta.
”On! Se on Lieskakajo!” Kharon hihkaisi innoissaan, mutta yritti pitää äänensä mahdollisimman hiljaisena. Hän oli vähällä unohtaa sen, kuinka kolmikko oli hetki sitten lähtenyt Kujakissayhteisön leiristä muka vain harjoittelemaan saalistamista. Todellisuus oli se, etteivät he koskaan palaisi Yhteisön riveihin. Keijukainen ja Päivänsäde tulisivat raivostumaan huomattuaan heidän hajujälkiensä johtaneen Eloklaanin reviirille, mutta Kharon oli valmis siihen. Hän rakasti Päivänsädettä koko sydämestään, muttei ollut valmis elämään lopun ikäänsä kissan kanssa, jonka ajatusmaailma poikkesi tätä nykyä niin kovin paljon Kharonin ajatusmaailmasta. Kharon tiesi, ettei hän ikipäivänä olisi voinut kääntää Päivänsäteen päätä. Kolli uskoi Päivänsäteen rakastavan enemmän tavoitettaan surmata Mesitähti kuin Kharonia ja heidän perhettään..

”Kiitos, että tulit. Mitä Mesitähti sanoi?” Kharon kiiruhti rajan tuntumaan Lieskakajon luokse, kun kolli pääsi kyllin lähelle. Lieskakajon ilme oli vakava, eikä hän hymyillyt. Vaikka soturi oli sanonut antaneensa Kharonille anteeksi, ei se tuntunut siltä. Kharon oli hieman loukkaantunut raidalliselle kollille siitä. Miksei Lieskakajo voinut käsittää, kuinka pahoillaan Kharon oikeasti oli? Merkurius oli avannut hänen silmänsä ja nyt Kharon uskoi olevansa oikealla puolella kääntyessään Kujakissayhteisöä ja Kuolonklaania vastaan.
”Hän suostui”, Lieskakajo vastasi matalalla äänellä, pitäen ilmeensä edelleen kylmänä kuin kivi, ”mutta hän tahtoo keskustella kanssanne, kun pääsette leiriin.”
Riemu valtasi hetkellisesti Kharonin myrskyisän mielen. Hänen eriväristen silmiensä katse kääntyi Fornaxiin, joka silmäili tarkkaavaisesti raitaturkkista soturia. Lieskakajolla ei ollut muuta sanottavaa. Soturi kääntyi vain ympäri ja viittoi Kharonin, Deimoksen ja Fornaxin peräänsä. Ennen kuin Kharon lähti seuraamaan eloklaanilaissoturia, hän kääntyi poikansa puoleen.
”Olethan nyt aivan varma päätöksestäsi? En usko, että voit enää koskaan palata emon tai pentuetovereidesi luokse”, Kharon naukaisi pojalleen, jonka kasvoilla oli vakava ilme. Fornax nyökkäsi.
”Elämä Kujakissayhteisössä on liian levotonta minulle. En tiedä millaista klaanielämä on, mutta kaikki mitä olet kertonut kuulostaa vain hyvältä. Minä seuraan sinua isä, sinä ja Deimos olette tästä lähtien minun ainoa oikea perheeni”, nuoren kollin sanat saivat Kharonin sydämen sulamaan. Kolli kosketti hellästi kuonollaan poikansa otsaa.
”Eiköhän sitten mennä.”

Kharon, Deimos ja Fornax olivat saapuneet Lieskakajon johdolla kukkulan juurelle. Ilmassa leijaili paljon eloklaanilaiskissojen tuoksuja. Osa tuoksuista oli tuttuja, mutta paljon myös Kharonille tuntemattomien kissojen hajuja leijaili ilmassa. Eloklaanin jäsenet olivat selvästi vaihtuneet vuodenaikojen saatossa, ja Kharon pelkäsi kohtaavansa vain tuntemattomia kasvoja. Kukaan ei tietäisi hänestä mitään ja häntä pidettäisiin vain kurjana Kujakissayhteisön vakoojana. Ajatuskin siitä sai Kharonin niskavillat nousemaan pystyyn. Hän pelkäsi, ettei enää koskaan ansaitsisi eloklaanilaisten luottamusta…
Lieskakajo lähti kävelemään kolmen muun kissan edellä kukkulan rinnettä ylöspäin. Punaturkkinen soturi oli koko matkan vilkuillut taakseen. Se jos jokin sai Kharonin tuntemaan olonsa epämukavaksi. Hän ei voinut ymmärtää sitä, miksei Lieskakajo luottanut häneen edelleenkään. Kharon oli kertonut ystävälleen kaiken ja pyytänyt koko sydämensä pohjasta anteeksi.
Kukkulan laella oli tähän aikaan päivästä paljon kissoja. Niiden epäluuloiset, hieman pelokkaat, mutta toisaalta myös uteliaat katseet kääntyivät nopeasti kolmen muukalaisen puoleen. Kharon kävi katseellaan läpi kukkulan laella oleskelevia kissoja. Moni heistä oli valkoturkkiselle kollille tuntemattomia, mutta myös tuttuja kasvoja oli joukossa. Kharon tunnisti ainakin Salviakatseen, Väärävarjon ja Hiilihampaan, sekä tietysti Mesitähden, joka parhaillaan lähestyikin neljää leiriin saapunutta kissaa. Siron päällikön kasvoilla oli vakava, mutta ystävällinen ilme. Se sai Kharonin tuntemaan olonsa edes hieman paremmaksi. Mesitähti ei näyttänyt vihaiselta ja se oli valtava helpotus.
”Pitkästä aikaa”, Mesitähti tervehti rauhallisella äänellä ja katsahti vuorotellen ensin Kharonia ja sitten Deimosta. Eloklaanin päällikön katse siirtyi hieman taaempana seisovaan Fornaxiin, joka kohtasi reippaasti valkoturkkisen kollin vihreät silmät.
”Sinä taidat olla Fornax. Minä olen Mesitähti, Eloklaanin päällikkö”, Mesitähti esittäytyi. Fornax nyökäytti päätään.
”Hauska tavata.”

Eloklaanin päällikkö vei Kharonin, Deimoksen, Fornaxin ja Lieskakajon hieman syrjemmäs kukkulan laelle paikkaan, jossa muita kissoja ei ollut.
”Lieskakajo kertoi, että tahdotte vaihtaa puolta”, Mesitähti aloitti ja katsahti Lieskakajoon, kuin olisi varmistanut asian kollilta, joka nyökäytti päätään.
”Minä olen tehnyt kamalan virheen ja tahdon korjata sen. En olisi koskaan saanut johdattaa Kujakissayhteisöä metsään tai auttaa heitä sodan aloittamisessa. Minä olen niin kamalan pahoillani… Annathan minulle anteeksi ja päästäthän meidät takaisin Eloklaaniin?” Kharon aneli itku kurkussa. Hänen oli niin kamalan vaikeaa katsoa Mesitähteä silmiin, sillä kollin tuntema häpeä oli aivan valtava. Mesitähti varmasti inhosi häntä ja aivan syystä.. Voi, jos päällikkö olisikaan tiennyt mitä kaikkea Kharon oli tehnyt.. Ajatus Ruskalinnun ja Hopeaputouksen kuolemista nousi Kharonin mieleen. Hän oli vähällä oksentaa. Kharon oli tehnyt aivan kammottavia asioita, eikä varmastikaan voisi koskaan kertoa niistä kenellekään…
”Minä uskon jokaisen ansaitsevan toisen mahdollisuuden, jos hän sitä vilpittömästi pyytää. Minä uskon, että sinä kadut tekojasi ja siksi sinä, veljesi ja poikasi ansaitsette paikan Eloklaanista. Anteeksipyyntösi on siis hyväksytty ja saatte jäädä klaaniin”, Mesitähti lupasi. Ensin päällikön kasvoilla oli vakava ilme, joka lopulta vaihtui ystävälliseksi hymyksi. Tuntui kuin kivi olisi pudonnut Kharonin sydämeltä. Ellei tilanne olisi ollut muuten niin kamala, hän olisi voinut pomppia ympyrää riemuiten kovaan ääneen. Mutta Lieskakajon katse oli yhä vakava, eikä Kharon ollut nähnyt kollin suovan hänelle edes pientä hymyä.
”Kiitos. Me arvostamme sitä todella paljon”, Deimos avasi suunsa ja laski päänsä alas kunnioituksen merkiksi. Myös Kharon ja Fornax kiittivät Mesitähteä.
Kun keskustelu päällikön kanssa oli käyty, Lieskakajo lähti päällikön kanssa omille teilleen. Kolme entistä kujakissaa jäivät leiriin, joka oli täynnä eloklaanilaisia. Kolmikon ei tarvinnut olla yksin kauaa, kun tuttu kissa tassutteli heidän luokseen. Hillasielun kasvoilla oli ystävällinen hymy, kun hän ilmoitti esittelevänsä uuden leirin kolmelle kissalle.

Ilta saapui, mutta Kharon tunsi edelleen olonsa ulkopuoliseksi eloklaanilaisten kanssa. Moni nuorempi kissa näytti edelleen epäluuloiselta katsellessaan kolmea klaaniin saapunuttaa kissaa. Kharon olisi halunnut jutella Lieskakajon kanssa, mutta soturi oli kadonnut partioon jokin aika sitten. Kun kollin partio viimein palasi leiriin, ei keskustelumahdollisuutta tullut vieläkään. Juuri kun Kharon oli päättänyt lähestyä entistä mestariaan, Mesitähti kutsui klaanin koolle. Kharon päästi ilmoille pettyneen huokaisun. Sen johdosta hän sai pojaltaan kysyvän katseen.
”Onko jokin hullusti?” Fornax kysyi vakavalla äänellä. Kharon kohautti lapojaan pettyneenä:
”Lieskakajo inhoaa minua.”
Sen enempää kaksikko ei ehtinyt keskustella, kun Mesitähti aloitti klaanikokouksen. Hän kertoi klaanille Kharonin, Deimoksen ja Fornaxin liittyneen Eloklaaniin. Päällikkö esitti toiveensa siitä, että klaanilaiset ottaisivat kolmikon heti osaksi klaania ja unohtaisivat sen, että he tulivat Kujakissayhteisöstä. Päällikkö muistutti, että jokainen teki virheitä ja tärkeintä oli, että sen ymmärtäisi ja virheensä korjaisi. Seuraavaksi päällikkö ilmoitti antavansa klaaninimet kaikille kolmelle kollille. Se oli hetki, jota Kharon oli pelännyt ja samalla odottanut kovasti. Jatkossa hän ei olisi muille enää Kharon.

Mesitähti oli antanut kolmikolle klaaninimet. Tästä eteenpäin Kharon, Deimos ja Fornax tultaisiin tuntemaan nimillä Haavemuisto, Uskolintu ja Rauhatassu. Vaikka Kharon olikin saanut uuden nimen, hän päätti elää aivan kuten emo ja isä olivat opettaneet: hänelle itselleen hän tulisi aina olemaan Kharon, vaikka muut pitäisivätkin häntä jonain muuna. Kharon oli hänelle tärkeä nimi, sillä sen hän oli saanut vanhemmiltaan jo heti syntyessään. Merkurius ja Taivaslaulu olivat pitäneet tärkeinä sitä, että heidän jälkeläisillään olisi perheen kesken käytettävä klaaninimi.

Kirjoittaja: Koivu

Hilehuurre tutkiskeli yrttejä läpinäkyvän kaksijalanpesän sisällä iloisena siitä, miten hänen ideansa oli kuin olikin onnistunut. Isoin työ oli jo tehty, koska nyt he tiesivät, etteivät joutuisi palaamaan leiriin tyhjin tassuin! Hilehuurre vilkaisi viereensä astellutta Pohjaharhaa, joka jostakin syystä väisti hänen katseensa, mutta avasi silti suunsa:
”Oli hyvä idea kaivaa seinän alta.”
Niitä sanoja Hilehuurre ei olisi kuuna päivänä osannut odottaa tuon vakavan, kivikasvoisen soturin suusta. Ei etenkään, kun otti huomioon heidän konfliktirikkaan menneisyytensä. Hilehuurre katsoi Pohjaharhaa hämmentyneenä, tietämättä ensin miten reagoida. Jokin sai pilkullisen kollin kuitenkin tuntemaan kehun paljon merkityksellisempänä, koska se oli tullut Pohjaharhalta. Hilehuurre ajatteli sen johtuvan siitä, että samanlaisia kehuja kuuli valkoisen soturin suusta harvemmin. Hopeinen kolli ei kuitenkaan tiennyt, miksi hänen poskiaan alkoi kuumottaa, kun Pohjaharha siirsi meripihkaiset silmänsä pois yrteistä kohtaamaan hänen katseensa. Vaikka Hilehuurre tunsi itsensä nyt entistäkin ylpeämmäksi keksinnöstään, kesti häneltä harvinaisen kauan saada sanoja ulos suustaan.
”Totta kai se oli hyvä idea”, hopeanharmaa kolli vastasi virnistäen silmät sirillä, ”sehän oli minun ideani.”
Kuten hän oli arvannutkin, koko kaksijalkalan yllätykseksi Pohjaharha ei ollut vitsituulella.
”Kiitos”, Hilehuurre lisäsi perään, ennen kuin valkea soturi kääntyi kävelläkseen Salviakatseen luokse.
Hopeinen kolli käänsi kuononsa takaisin kiehtovalta tuoksuviin yrtteihin. Hän hymyili itsekseen toistaessaan Pohjaharhan erittäin villiä lausahdusta päänsä sisällä.
Hilehuurre tajusi, ettei hän enää kokenut niin suurta inhoa tuota vakavaa nipottajasoturia kohtaan. Ehkä he olivat liian erilaisia ystävystyäkseen, mutta eihän se tarkoittanut, etteivätkö he voisi tulla toimeen. Sitä paitsi kollista tuntui, että Pohjaharha oli vihdoin alkanut nähdä hänet yhtä pätevänä soturina kuin muutkin.

Kun kolmikko seuraavana päivänä saapui leiriin, sekä parantajat että Mesitähti osoittivat suurta kiitollisuutta yrttivarastojen onnistuneesta täydentämisestä. Mesitähti sanoi tietäneensä, että oli määrännyt juuri oikeat soturit tehtävään. Hilehuurre kulki suunnilleen koko päivän häntä pystyssä ylpeydestä, huolimatta siitä, miten paljon pitkä reissu oli kollia uuvuttanut. Hopeinen soturi tunsi myös itse saaneensa paljon hyödyllistä kokemusta matkan aikana. Hän olisi mielellään jäänyt tutkimaan Kaksijalkalaa pidemmäksikin aikaa silkasta uteliaisuudesta, mutta puheliaan kollin onneksi kertomista riitti. Hän kertoi lakkaamatta kummallisista kaksijalkojen rakennelmista ja esineistä jokaiselle eloklaanilaiselle, jonka kanssa kolli jäi rupattelemaan.

Ennen pitkää Hilehuurre kuitenkin rauhoittui matkasta puhumisen kanssa. Kuu vierähti kuin huomaamatta. Retki kaksijalkalaan pyöri kuitenkin edelleen hopeisen soturin mielessä. Tarkemmin ottaen se, miten eri tavalla Pohjaharha oli suhtautunut häneen muutamaan otteeseen sen aikana; miten erikoiselta tämän yllättävät sanat olivat tuntuneet.
Jostain syystä Hilehuurre ei saanut valkoista soturia mielestään. Se häiritsi häntä toden teolla, sillä hän ei edelleenkään voinut sanoa varsinaisesti pitävänsä valkeasta soturista. Hänestä kuitenkin tuntui, että se retkellä ollut Pohjaharha olisi ollut joku toinen kissa kuin Eloklaanin Pohjaharha. Hilehuurre alkoi jo vakuuttua siitä, että hänen oma päänsä oli vain temppuillut, eikä Pohjaharha oikeasti ollut herättänyt kollissa niitä poikkeuksellisia tuntemuksia. Hän oli varmasti vain keksinyt kaiken parantaakseen kertomusta yrttien keruumatkasta… Eikö? Hilehuurteesta tuntui, että ainoa tapa selvittää se olisi kokeilla, sekoittaisiko Pohjaharha hänen päänsä uudelleen.
Pilkullinen soturi nautti nyt päivänsä ensimmäistä ateriaa tuoresaaliskasan vieressä. Hän tarkkaili leiriä valppaana. Hetken päästä kollin vihreä katse pysähtyi, kun hän näki Pohjaharhan valmistautumassa partioon muutaman ketunmitan päässä. Hän päätteli kyseessä olevan metsästyspartio, sillä rajapartio oli juuri lähtenyt. Hilehuurre odotti hetken, jos valkea kolli sattuisi katsomaan hänen suuntaansa. Niin ei kuitenkaan käynyt.
Viimeisteltyään aterioinnin Hilehuurre sukaisi kylkeään kahdesti ja nousi sitten äkkiä ylös, suunnittelematta aikeitaan sen tarkemmin. Kolli lähti kipittämään häntä kauniisti pystyssä kohti sotureiden pesää. Hän hidasti vauhtiaan saapuessaan Pohjaharhan lähtöä tekevän partion kohdalle ja kiersi joukkion tarkoituksella valkoisen soturin puolelta.
”Hyvää pyyntionnea!” Hilehuurre huikkasi kohdatessaan Pohjaharhan katseen. Hän viiletti kuitenkin Pohjaharhan ohitse ennen kuin valkealle kollille tuli tilaisuutta vastata.
Sotureiden pesään pujahdettuaan Hilehuurre oli huojentunut, kun valkea soturi ei ollutkaan herättänyt hänessä mitään omituisia tuntemuksia. Kollia alkoi huvittaa, kun hän tajusi, että oli saattanut vain olla niiden outojen yrttien vaikutuksen alaisena silloin matkan aikana.
*Muutan kohta itse klaaninvanhimpien pesään*, Hilehuurre ajatteli itsekseen.

Kirjoittaja: Käärmis

Ulkona satoi. Suoraan sanottuna minulla ei ollut mitään aikomusta mennä ulos.
Olin vasta parantunut ja kaikki sairauden oireet olivat tiessään, joten en halunnut minkäänlaista mahdollisuutta enää sairastua.
Katselin pentutarhan suulta miten märät soturit ja oppilaat kulkivat edestakaisin etsien suojaa sateelta. Säälin kaikkia kissoja, jotka joutuivat kastumaan litimäriksi vain siksi, että leirissä ei ollut minkäänlaisia suojapaikkoja. Parantajat keräsivät osaa yrteistä pois sateesta, jotta ne eivät menisi pilalle, mutta osan he jättivät sateeseen. Kurotin etutassullani eteenpäin ja siihen läsähti suuri kylmä sadepisara. Kavahdin kauemmas ja kuulin huvittunutta kehräystä, kun klaaninvanhin Nokilintu katseli syvemmällä pesässä touhuilujani. Nolostuneena menin istumaan kauemmas suuaukosta. Klaaninvanhin katseli minua lempeästi.
“Näytit vain hieman hupsulta. Kyllä sinulla on nyt lupa leikkiä”, tämä rauhoitteli ja minulle tuli pieni vieno hymy. Nyökkäsin hieman vanhalle naaraalle ja käänsin taas katseeni ulos sateeseen. Vaikka ulkona ei satanutkaan erityisen kovin, tuntui että silmänkantamattomiin oli vain litimärkää maata ja nummea. Huokaisin surullisena. Metsä näytti niin hyvältä paikalta asua, miksi me emme saaneet asua siellä niin kuin Kuolonklaani sai? Kuulin kahinaa, kun Nokilintu nousi ylös, venytteli ja tuli vierelleni.
“Pelkäätkös pikkuinen kastumista?” naaras kysyi huvittuneena. “Pitää sitä turkki osata kastella, jos vaikka joutuu joen virtaukseen.”
“En toki pelkää, mutta ei voi sanoa, että nauttisinkaan turkkini kastelemisesta”, vastasin hieman ujosti. Klaaninvanhin kehräsi.
“En minäkään koskaan varsinaisesti rakastanut vettä, mutta ei minulla ollut kunnolla mitään uimista vastaankaan”, Nokilintu naukui hiljaa. Klaaninvanhin vaikutti aika leppoisalta tapaukselta. Nyökäytin päätäni hieman, mutta en vieläkään kääntänyt katsettani pois sateesta. Nokilinnun tasainen hengitys tuntui kaikuvan vieressäni. Vaikka pesässä oli kaikki siellä asustavat kissat, siellä tuntui jotenkin tyhjältä. Oikeastaan pentutarha oli aina tuntunut melkoisen tyhjältä.
“Tiesitkös, että olen napannut joskus lintuja?” Nokilinnun ääni säikäytti minut. “Olin tarpeeksi nopea ja sain lentoon lähteviä lintuja joskus kiinni. Se oli vain harvoilla yrityksillä, mutta sainpahan silti kiinni.” Naaras hieman röyhisti rintaansa, joka sai minut naurahtamaan.
“Olet kuin ensi kertaa ulos päässyt oppilas”, Viherkatseen naurahdus kuului hieman kauempaa. Nokilintu pomppasi pystyyn ja rynni pesätoverinsa luokse. Hän yritti leikkiä äreää, vaikka selkeästi olikin huvittunut. Kaksikon leikkisyys sai minut hymyilemään.
“Kehtaatkin kutsua minua lesoilevaksi oppilaaksi”, klaaninvanhin yritti muodostaa itselleen mukamas ärsyyntyneen äänen.
“No eikö olisi parempi olla oppilas kuin klaaninvanhin. Ainakin olisi koko elämä vielä edessään. Niinkuin sinulla Käärmepentu.”
Hätkähdin hieman kuullessani itseni mainittavan yhtäkkiä.
“Ai.. niin.. joo”, takertelin. Nokilintu päästi pienen mrrau-naurun.
“Sinulla on kyllä vielä aikaa. Kerkeät varmasti nauttia ajastasi vielä monen vuodenajan ajan.” Nyökkäsin hieman ja käänsin taas katseeni sateeseen. En enää keskittynyt klaaninvanhimpiin lainkaan. Minulla olisi aikaa jutella heidän kanssaan joskus toiste, nyt minä mietiskelin asioita.
*Pilaako vai parantaako sade yrtit?* mietin taas palaten sateeseen ja klaanitovereihin. Hiippailin taas hieman lähemmäs pentutarhan suuta ja katselin ulos. *Onko tämä nyt pentutarha vai klaaninvanhimpien pesä?* tajusin yhtäkkiä ja katsoi jo paikalleen rauhottuneisiin klaaninvanhimpiin. *Jos minulta kysytään, tämä olkoon pentutarha.*

Istuin nyt väliaikaisen leirin aukion laitamalla. Maa oli vieläkin kostea jo muutama päivä sitten olleesta sateesta. Mesitähti tulisi pian pitämään kokoontumisen. Raahasin etutassujani maata pitkin ja odotin malttamattomana päällikön saapumista. Pian päällikön valkea turkki kuitenkin vilahti auringossa. Innostus pörrötti karvani ja olin jo hypätä pystyyn.
“Tulkoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä tänne klaanikokoukseen!” kolli kajautti kutsun, joka kaikui nummien yllä. Klaani alkoi kokoontua klaaninpäällikön ympärille ja katselin muita malttamattomana. Kun klaani oli koossa, Mesitähti kutsui minut luokseen eteen ja aloitti:
“Käärmepentu on saavuttanut kuuden kuun iän, ja hän on valmis soturioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona hän on ansainnut soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta Käärmetassuksi. Sinun mestarisi tulee olemaan Kultasiipi. Toivon, että Kultasiipi siirtää kaiken tiedon sinulle.” Mesitähti heilautti hännällään Kultasiivelle tulla lähemmäs.
“Kultasiipi, olet valmis ottamaan oppilaan. Olet saanut hyvää koulutusta Lieskakajolta, ja olet osoittanut olevasi hyväsydämminen ja uskollinen. Odotan, että siirrät kaiken tälle nuorelle oppilaalle.” Innoissani, mutta varovasti kurotin koskettamaan neniä uuden mestarini kanssa. Klaani alkoi hurrata ympärilläni ja säikähdin sitä hieman. Vaikka tiesin miten nimitys meni, se aina yllätti minut. Heittelin innoissani häntääni, enkä edes välittänyt kaikista kissoista ympärilläni. Innoissani käännyin mestarini puoleen
“Milloin aloitamme?”
“Pian, mutta emme vielä. Sinun pitää vielä odottaa”, naaras vastasi. Nyökkäsin hymyillen. Ei minua haitannut aloittaa myöhemmin, kunhan pääsisin jossain kohtaa kuitenkin. Näin Sypressikuiskeen hieman kauempana ja innostuin. Lähdin naarasta kohti, mutta hän katosi, ennen kuin kerkesin hänen luokseen. Lannistuin siinä samassa.
*Olisin halunnut jutella, kun ei hetkeen oltu juteltu* ajattelin latteana. Potkaisin etutassullani maata turhautuneena.
“Onnea Käärmetassu.” Säpsähdin hieman kuullessani Kimalaistoiveen äänen. En ollut tajunnut naaraan tulleen taakseni.
“Kiitos”, kiitin ja nyökkäsin pienesti. Naaras hymyili minulle lempeästi ja se sai minut jo hieman paremalle mielelle.

Haukottelin. Meidän oli tarkoitus pitää harjoitukset tänään, joten olin herännyt aikaisin. Olin nukkunut surkeasti. Miksi kukaan ei ollut kertonut, että vanheneminen takasi yöunien menettämisen. Koko yön oli ollut kylmä ja olin kuullut ääniä. Siinä itsekseni istuskellessa päätin myös pestä itseäni. Suin turkkiani kerrankin tarkasti ja tylsistyin saman tien.
*Miten jotkut tekevät tätä lähes koko ajan? Kauhea homma!* Puuskahdin ärtyneesti ja nousin ylös. Venyttelin leveästi ja päätin pysyä liikkeessä.
“Jos kerta on näin kylmä, parempi pysyä lämpimänä”, mumisin itsekseni. Kiertelin erilaisia rinkuloita itsekseni ja näytin mitä luultavimmin erittäin pöhköltä. Aukiolla kuitenkin tuskin oli ketään, joten vältyin suurelta yleiseltä nöyryytykseltä. Kuulin ääntä sieltä, missä olin nähnyt Kultasiiven olevan. Käänsin tarkasti katseeni äänen suuntaan, mutta se olikin joku minulle tuntematon soturi. Murahdin. En uskaltanut itse mennä herättämään mestariani, mutta halusin jo tehdä jotain, kerta olin jo herännyt.
Hetken odottelun jälkeen Kultasiipi tuli paikalle.
“Pitikö meidän harjoitella tänään?” naaras kysyi hieman väsyneenä. Nyökytin päätäni rivakasti.
“Lykätään sitä hieman. Lähdetään vaikka auringonhuipun aikaan, jos käy?” mestarini ehdotti lempeästi naukuen. Hän ei selkeästi halunnut masentaa minua. Nyökäytin taas päätäni, tällä kertaa kuitenkin vaisummin.
“Ei hätää. Kyllä me vielä kerkeämme harjoitella. Sinulla on vielä oppilas aikaa niin runsaasti, että varmaan kerkeät jo kyllästyä kaikkiin harjoituksiin”, Kultasiipi lohdutti. Nostin katseeni ja kohtasin soturittaren katseen hymyillen.
“Ei se mitään.”
Naaras hymyili minulle takaisin ja lähti sitten muualle. Huokaisin ja katselin ympärilleni. Mitä minä nyt tekisin?

Pitkän odottelun jälkeen olimme viimein päässeet liikkeelle. Kultasiipi näytti minulle pienen nummialueemme rajoja. Lähes koko matkan ajan olin haaveillut meidänkin asuvan metsässä, mutta tiennyt, että haaveilu ei auttaisi minua muistamaan rajoja.
“Muista olla aina varovainen täälläpäin. Tuolla metsässä asustavat juuri nyt Kuolonklaani ja kujakissayhteisö”, Kultasiipi kertoi minulle päästessämme metsän läheiselle rajalle. Olin vain nyökytellyt ja sitten olimme jatkaneet matkaa.
“Voitko opettaa minulle joitain taisteluliikkeitä tai saalistuista?” olin pyytänyt mestariltani meidän kierrettyä reviirin. Hän oli hieman epäröinyt, mutta lyhyen maanittelun jälkeen olin saanut hänet näyttämään minulle muutaman perusliikkeen ja vaanimisasentoa.
“Meidän on aika lopettaa. Alkaa olla myöhä ja olemme tehneet tänään jo paljon”, Kultasiipi naukaisi. Nyökkäsin rauhallisesti. En oikeastaan vielä halunnut palata, mutta vastaan väittäminen ei ollut minun mielestäni hyvä vaihtoehto.
Tassutimme kahden hiljalleen hämärtyvässä auringonlaskussa.
“Minulla oli kivaa”, totesin, kun olimme enää muutaman ketunmitan päässä leiristä. Kultasiipi nyökkäsi hitusen ja jatkoi sitten vain matkaa. En voinut estää hymyä. Olin suunnattoman iloinen siitä, että olin päässyt viettämään mukavan päivän ja päässyt tekemään monia uusia asioita. Pidin myöskin Kultasiivestä. Hän oli mukava ja rento, enkä kauhistellut hänen kanssaan oloa yhtä suuresti, mitä joidenkin muiden kissojen. Huokaisin onnesta.
*En malta odottaa, että pääsen kertomaan kaikesta oppimastani Kimalaitoiveelle ja Sypressikuiskeelle!* iloitsin mielessäni.

Punnitsin vaihtoehtojani, kun katselin pienen pensaan takaa pahaa-aavistamatonta jänistä. En ollut täysin varma saisinko sitä kiinni, mutta odotukseni olivat korkeat.
Kultasiipi oli vienyt minut ulos harjoituksiin ja tarkoituksenani oli yrittää napata jotain, ja sitten hän kertoisi, miten parantaisin saalistamistani.
Hiivin hiljalleen lähemmäs ja jänis selkeästi kuuli minun pehmeät, mutta hiukan varomattomat askeleet, sillä se käänsi päätään tapitti minua silmänräpäyksen ajan ja pinkaisi sitten juoksuun. En kerennyt ajatella kyllin nopeasti ja jänis oli ennen lähtöäni ainakin kaksi ketunmittaa minua edellä. Hiljaa sihahtaen lähdin juoksuun yrittäen tuloksetta saada nopean jäniksen kiinni. Läähättäen hidastin vauhtiani pysähdyksiin.
“En voi uskoa, että päästin noin hyvän saaliin karkuun”, marisin itsekseni ja Kultasiipi tuli vierelleni.
“Ei se haittaa. Harva kissa saa ensimmäisellä kerrallaan heti jotain kiinni”, naaras lohdutteli minua lempeästi. Mumisin vain hänelle epämääräisen vastaukseen ja lähdin laahustamaan eteenpäin.
“Sinun pitää olla varovaisempi askeliesi kanssa. Jänikset ovat myöskin nopeita. On kaksi tapaa napata ne. Joko sinä peität kaikki pakotiet ja juokset sen perässä niin kauan, että se väsyy ja saat sen kiinni, tai nappaat sen vaanimalla. Ensi kerralla pidä häntäsi lähempänä maata, mutta ei liian lähellä, jotta se ei päästä ääntä ja kulje varovasti ja tasaisesti”, Kultasiipi selitteli. Kuuntelin korvat ylhäällä tarkasti, vaikka edelleen olin hyvin surullinen pulskan jäniksen karkuun päästämisestä.
*Sillä olisi ruokkinut varmasti ainakin puolet klaaninvanhimmista!*
Kultasiipi lähti johtamaan minua nyt seuraavaan paikkaan.
“Koetetaan nyt uudelleen. Yritä löytää jotain muuta ja sitten vain yrität uudelleen nappaamista”, naaras naukui kannustavaan sävyyn. En sanonut mitään, vaan kävelin vain hiljaa mestarini perässä. Nostin kuitenkin pian pääni korkealle ilmaan ja yritin suutani raottaen löytää jotain riistan hajuja. Suuhuni tulvahti yhtä aikaa niin monta hajua, että hätkähdin hieman. Yritin erotella niitä toisistaan, mutta se veikin tovin.
“Tänne!” totesin yhtäkkiä ja lähdin etsimään riistaa. Nopein pehmein askelin pian löysin pienen nuhjuisen päästäisen. Yritin toistamiseen vaanimista ja tällä kertaa pääsin hyppyyn asti. Loikatessani onnistuin hännälläni viuhtomaan maassa olevia vanhoja, rapistuneita lehtiä ja päästäinen kuuli sen. Se lähti juoksuun ja onnistuin vain juuri ja juuri hipaisemaan sitä kynteni päällä. Kultasiipi kuitenkin pinkaisi eteenpäin hieman kauempaa ja koukkasi sen ilmaan. Naaras nappasi sen ja ruksautti sen niskat poikki. Päästäisen hermoton ruumis tömähti maahan ja ihaillen katsoin vuorotellen sitä ja mestariani. Hän oli tehnyt kyllä hienoa työtä.
“Vau!” huudahdin ja hän hymyili minulle.
“En itsekään uskonut tuon onnistuvan”, hän totesi. Nyökäytin päätäni. Halusin joskus itsekin pystyä moiseen.
“Miltä päästäinen maistuu? En ole itse koskaan kokeillut”, kysyin mestariltani samalla.
“Ei yhtä hyvää mitä hiiri tai orava, mutta syötävää kuitenkin.”
Nyökäytin päätäni. Kultasiipi katsahti hieman ympärilleen ja totesi sitten: “Voisimme jo lähteä takaisin niin pääsisit lepäämään.” Nyökkäsin taas kerran ja lähdimme sitten talsimaan kohti leiriä. Kultasiipi tietenkin koukkasi päästäisen myös mukaansa ennen lähtöä.

Kirjoittaja: Ampiainen

Söin oravaa ärsyyntyneenä vilkaisemataakaan vihatassua.
*Hiirenaivoista kinata ristasta”, harmittelin hiljaa mielessäni. Nousin ylös kun olin syönyt oravani, tassutin vihatassua kohti ja kysyin.
”Vihatassu, voimeko lähteä etsimään reittiä takaisin kotiin?” Kysyin kyllästyneenä.
”Miksi? Haluatko muka takaisin?” Vihatassu kyseli.
”Mitä?! Etkö muka itse haluaa takaisin???” Huusin suutunena.
”Hyvä on sitten”, vihatassu myöntyi tylisitynenää. Vihatassu nousi seisomaan ja lähdimme siihen suuntaan mistä oletimme leirin olevan.
”miksi edes piti lähteä pois reviriltä??” Kysyin uteliana vihatassulta.
”Etkö ymmärrä!??!?!! Halusin vain koetella rohkeutasi! Taidat kylläkin olla pelkuri”, vihatassu huusi vihaisena. Tassutime kauemmas toisistamme yritin hillitä itseäni kiljumasta että en ollut pelkuri!

Oli kulunut jo päivä siitä kun olimme lähteneet takaisin leiriä kohti. Muistelin kuinka kauan oli kestänyt sinne mentäessä
”Hmm, kolme tai kaksi päivää, eli vielä kaksi tai yksi päivä niin olemme kotona!”
”Olemme taas kohta kotona!” Kiljaisin innoissani.
”Hiljaa”, vihatassu pyysi venon vihaisella äänellä.
”Selvä sitten”, huokaisin harmistunena.
”Miksi juuri vihatassun kanssa? Miksi juuri hänen!??” Kiljun mielessäni.
*yrittää muistaa miltä silloin näytti kun olimme menossa toiseen suuntaan!* Annelin itseltäni. Huomasin yhtäkkiä tutun pensaan, lähdin juoksemaan sitä kohti mieteliäänä että oliko se ollut klaanin revirillä vai sen ulkopuolella. Kunnes huomasin tutun tuoksun
*Eloklaanin tuoksu olemmeko Jo nyt eloklaanin revirillä?*. Hämästelin.
*eikai sentään?* mietiskelin. Nuuhkien tuoksua tarkemmin se oli laimeaa mutta kyllä se oli eloklaanin tuoksua! Yhtäkkiä tunnistin vihatassun tuoksun eloklaanin tuoksusta. Vihatassu tuli myös tutkimaan tuoksua mutta onneksi ei kovinkaan lähelle minua.
*Toivottavasti jäljitys taitoni ei petää minua! Minun on aivan pakko onnistua jäljittämään tuoksumme avulla takasin kotiin!* ajattelin mielessäni. Lähdin. seuraamaan tuoksua vaikka se ei ollut kovin vahva ja vaikka olin surkea jäljityksessä. Kompuroin kömpelösti eteenpäin hajujälkeä seuraten.
*Toivottavasti onnistun pääsemään pian eloklaanin revirille*, ajattelin mieteliäänä.
”Lehtotassu mitä sinä teet?!” Vihatassu kysyi hölmistyneenä.
”Löysin eloklaanin tuoksua ja nyt yritän seurata sitä!” Huusin takaisin.
Jatkoin matkaa kiinnittämättä huomiotta vihatassuun. Haju oli laimeaa mutta kyllä se oli hyvin huomattavissa. Hiivin hiljaa eteenpäin huomaamatta melkosuurta kiveä, kompastuin siihen tyrmistyneenä ja pyörin hetken maassa pökeryksisä. Kunnes lopulta pysähdyin törmätessäni taas kiveen. Maakaasin siinä hetken pökeryksisä, nousin puudustelen turkkiani kunnes huomasin eloklaanin tuoksun yhä voimakkaammin. Haisteliin maata ja tunnistin ampiaispiston tuoksun. Muihin tuoksihin en kiinnittänyt huomiota.
”vihdoinkin!!!! Olemme melkein kotona!” Huusin innosta. Aloin uudestaan tutkia ampiaispiston tuoksua sen varalta että se olisi tuore silloin olisin heti lähtenyt seuraamaan tuoksua mutta se oli laimeahkoa. Nuuhkin ilmaa ajattelen että olisi hyvä hetki saalistaa katselin ympärilleni etsien vihatassua kunnes yhtäkkiä huomasin kollin aivan reviirin ulkopuolella.
”Odottaa tässä niin minä saalistaan”, naukaisin selvät ohjeet vihatassulle. Lähdin hiipimään yhtä tuheas pensasta, sillä olin huomannut siellä varpusen. Loikasin varpusen päälle ennen kuin se ehti lentää pois. Purin sen kuoliaaksi ja tassutin takaisin vihatassun luo.
”Tässä”, mumisin sulkia suusani.
”Meidän täytyy jakaa tämä”, huomautin Lempeästi, vaikka minua yököti ajatuskin syödä samaa ristaa vihatassun kanssa. Laskeuduin ja aloin syömään varpusta vihatassun kanssa.

\viha?

Kirjoittaja: Sirius

Olin ollut rajakahakassa lähipäivinä. Meitä vastaan oli ollut iso, pelottava valkoinen kolli. Mesitähti oli menettänyt hengen. ’On loukkaus Tähtiklaania kohtaan, että se kissa ei kuollut. Onneksi Mesitähti sentään palasi takaisin..’ mietin surullisesti. Mutta ties, vaikka tämä olisi hänen viimeinen henkensä! ’Sen kissan nimi oli Keijukainen. Olen kuullut hänestä klaaninvanhimmilta.’ mietin. Ei ollut epäilystäkään, kuka vanhan reviiriimme oli vienyt. Selvästikin Keijukainen ja hänen ketunmieliset kissansa olivat liittoutuneet yhteen Kuolonklaanin kanssa Mesitähteä, ja meitä vastaan. ’Ihan kun olisin nähnyt hänet joskus rajalla.’ ajattelin. Se saattoi olla vain kuvitelmaa, mutta muistin selvästi, kun olin ollut rajalla ja huomannut jonkun. Minua inhotti, että entinen reviirimme oli täynnä inhottavaa hajua. Yhtäkkiä muistin: minut oli käsketty parantajan pesälle. Tassustani oli alkanut vuotaa verta. ’Auh! Se sattuu!’ mietin hammasta purren. Nilkutin Liljatuulen luokse. ”Kappas, Kuusamakuiske. Sinulla on siis rajakahakkahaavoja.” hän huomasi. Nyökkäsin ja murahdin kivusta. Yhtäkkiä huomasin Huurrehuiskeen nousevan vuoteeltaan. ”Kuusamakuiske, mitä sinulle on käynyt?” hän kysyi huolestuneena. ”Pieniä kahakkavammoja vain.” sanoin. Huurrehuiske säikähti. Hänen silmänsä levisivät. ”Kahakkavammoja? Oletko sinä ollut tappelussa?” hän kysyi huolestuneena. Pyörittelin mielessäni silmiäni. ’Eikö Huurrehuiske voi uskoa, että ne ovat pieniä vammoja!’ ajattelin turhautuneena. Nyökkäsin. ”Olin. Keijukaista, kai sinä olet kuullut hänestä, vastaan. Mesitähti menetti hengen.” kerroin lyhyesti. Huurrehuiske näytti säikähtäneeltä. Sillä aikaa kun me olimme jutelleet, Liljatuuli oli valmistanut haavaani hauteen. Tassuani kirveli, mutta siihen ei sattunut enää niin kovasti. Katselin ympärilleni. Leimusilmää ei näkynyt: arvelin että kolli oli mennyt etsimään yrttejä. ”Annan sinulle vapautuksen tämän päivän soturintehtävistä. Sinun kannattaa olla täällä yö.” Liljatuuli neuvoi. Nyökkäsin ja kävelin vapaalle vuoteelle. Huurrehuiske hilasi oman vuoteensa viereeni. Räpäytin hänelle silmiäni kiitollisena huolenpidosta. ’Hän on ylihuolehtiva, mutta silti paras, ja ainoa ystäväni.’ mietin onnellisena. Lysähdin vuoteelleni. Yritin varoa asettamasta tassulleni painoa, sillä se sattui. ”Miten sinä voit?” kysyin. ”Ihan hyvin! Ei satu tuskin enää yhtään. Ehkä pääsen jo huomenna pois täältä.” hän naukui pirteänä. Nyökkäsin iloisena. ’Pitäisiköhän minun hieman kiusoitella Huurrehuisketta?’ mietin ilkikurisesti. ”Huurrehuiske? Mitä se peli on sen kollin kanssa?” kysyin häneltä virnuillen. Ystäväni hämmästyi. ”Mikä ihmeen peli? Kenen kollin kanssa?” hän kysyi hämmentyneenä. ”Vilkuilette toisianne koko ajan. Siilitkin lentävät, jos et ole pihkassa häneen!” kiusoittelin. Huurrehuiske pyöritteli silmiään. ”Joo joo. En ole. Älä valehtele.” hän tuhahti. Naurahdin. ”Etkö tosiaan? Etkö edes hieman? Etkö edes hiiren hännän verran?” jankutin. Huurrehuiske tuhahti taas. ”En! Ja lopeta nyt, kaikki tuijottavat meitä.” hän sihahti. Vilkaisin ympärilleni. Totta kyllä, muut loivat meihin hämmästyneitä silmäyksiä. Nolostuin hieman. ’Huurrehuiske on yksinkertaisesti pihkassa johonkin!’ ajattelin voitonriemuisena. Käperryin vuoteelleni. Vatsani murahti. Yritin peitellä murahduksia. Kumminkin, Liljatuuli näytti huomanneen sen. ”Sinulla on kai nälkä?” hän kysyi pilke silmissään. ’Ihanaa, että hänellä riittää huumorintajua tähän vaikeista vaikeimpaan aikaan.’ mietin iloisena. ”No ehkä hieman, mutta ruokkikaa nyt muu klaani ensin.” sanoin. Huurrehuiske nyökkäsi kohti hiirtä, joka lojui käpälieni juuressa. Hämmästyin. ”Miten se tuohon meni?” hämmästyin. Huurrehuiske hymyili. ”Toin sen.” hän totesi. Kiitin ystävääni ja haukkasin kiinni hiirestä. Söin hiiren nopein haukkauksin. Nuolaisin huuliani. ’Olipa herkullinen saalis!’ ajattelin iloisena. Yhtäkkiä liikautin käpälääni. Kivun aalto iski minuun. Olin unohtanut, että käpäläni ei ollut kunnossa! Ähkäisin ja lysähdin makaamaan käpälä veltosti roikkuen. Huurrehuiske laski pehmeän, valkoisen häntänsä lavoilleni. Hän räpäytti minulle silmiään. Loin häneen kiitollisen katseen. Nukahdin siihen, ystävän turvalliseen lähelläoloon. Näin omituista unta. Kiepuin hurjassa pyörremyrskyssä. Lensin vain velttona, mihin tuuli vei. Kullanvärinen turkkini heilui kovassa viimassa. Näin, kuinka pyörremyrsky tuhosi metsän. Tuhosi klaanit. ’Näinkö Kuolonklaani tuhoaa meidät..’ mietin sokeasti. Kiepuin hullusti pyörteen ympärillä. Vieressäni oli muitakin kissoja: tunnistin heidät Salviakatseeksi, Huurrehuiskeeksi ja moneksi muuksi. ”Tämäkö on Eloklaanin tuho? Tuhotaanko meidät lopullisesti?” kuiskasin hiljaa, mutta kukaan ei kuullut. Seuraava uni vaihtui pimeyteen. Kovasta tuulesta ei ollut tietoakaan. Tassutin hämärässä eteenpäin. Pimeyden keskellä kohosi iso kivi, jonka päällä seisoi kissa. Kissa näytti vallanhimoiselta. Tuijotin häntä häkeltyneenä. Kissan lihaksikas ja voimakas hahmo kuiskasi: ”Minä tuhoan Eloklaanin! Me voitamme!” Juuri silloin, ihan kuin iso voima olisi repäissyt minut mukaansa. Lennähdin läpi sankan pimeyden, kohti taivasta, pilviä, loputonta valoa. Aurinko loisti kirkkaasti. ’Tämä oli Eloklaani..’ ajattelin surullisena. Juuri silloin, putosin taas pimeyteen ja Kuolonklaanin valtaan. Kun heräsin, Huurrehuiske oli vieressäni. ”Onko kaikki hyvin? Huohotit ja olet hikinen.” hän huomautti. Totta kyllä, minusta tuntui pahalta. ”Ei ole. Mikään ei ole enää hyvin.” kuiskasin. Huurrehuiske näytti huolestuneelta. ”Näitkö taas unta Eloklaanin tuhosta? Se on yleistä..” ystäväni totesi hiljaa. Nyökkäsin. Kävelin varoen kipeää käpälääni kohti parantajan pesän suuaukkoa. Vilkaisin ulos. Joitakin kissoja oli jo hereillä: mutta Minttuliekkiä ei näkynyt, joten aamupartioita ei välttämättä vielä ollut jaettu. Olin tassuttaa pesästä ulos, mutta Huurrehuiske pysäytti minut. ”Seis! Sinun täytyy olla vielä ainakin muutama päivä täällä parantelemassa haavojasi.” Huurrehuiske käski. Harmistuin, mutta tiesin ystäväni sanoissa olevan perää.

Kirjoittaja: Elandra

”Mesitähti!” terävä kuiskaus repi minut pois unesta ja säpsähdin hereille. Katsahdin uneliaana hämärää leiriä ja edessäni seisovaa mustavalkoista kollia. Ympäriltäni kuului sotureiden tasaiset hengitykset, suurin osa eloklaanilaisista näytti vielä nukkuvan. Kissat nukkuivat kanssani taivasalla aivan kiinni toisissaan. Minä olin ottanut oman paikkani kissojen laidalta, antaen lämpimimmät paikat muille sotureille.
”Mitä nyt?” kysyin väsyneenä ja ravistelin päätäni saadakseni väsymyksen haihtumaan. Parantajaoppilaan katse oli vakava.
”Minttuliekki synnyttää.”
Ne sanat saivat väsymyksen hetkessä tiehensä. Valpastuin heti ja nousin jaloilleni. Tavallisesti kehoni olisi vaatinut makoisat venyttelyt tähän väliin, mutta nyt sellaiselle ei ollut aikaa. Leimusilmä käännähti ympäri ja suuntasi edelläni ripein askelin kohti vanhaa ketunkoloa, joka sijaitsi kukkulan laen keskiosassa. Työnnyin nopeasti Leimusilmän perässä pentutarhalle. Kaikki pesässä majailevat kissat – niin klaaninvanhimmat, pennut kuin kuningattaretkin – olivat hereillä. Minttuliekki makasi vuoteillaan Liljatuuli vierellään. Punaturkkinen naaras näytti olevan kivuissaan, ja sisareni pyrki rauhoittelemaan häntä parhaansa mukaan.
”Onko kaikki hyvin?” kysyin huolestuneena parantajakissoilta. Liljatuulen terävä katse käännähti minuun ja hän nyökäytti päätään.
”Ainakin tähän asti kaikki on edennyt ihan tavallisesti”, parantaja kertoi rauhallisella äänellään ja kääntyi sitten kivuissaan olevan kumppanini puoleen. Kimalaistoive oli vetänyt Kuupennun ja Käärmepennun lähelle itseään, jotteivat pennut ryntäisi synnyttävän varapäällikön luokse. Kiiruhdin Nokilinnun ohitse Minttuliekin luo ja kosketin hellästi kuonollani kumppanini otsaa.
”Minä olen tässä”, kuiskasin hiljaa, päästäen kurkustani matalaa kehräystä. Minttuliekki näytti rentoutuvan hieman. Hänen kasvoilleen piirtyi hento, kiitollinen hymy kun hän kohtasi vihreät silmäni. Hymy vaihtui nopeasti luonnottomaan irvistykseen, kun kipuaalto alkoi jälleen kerran ravistella kumppanini kehoa. Hänen suustaan pääsi onneton parahdus. Kului hetki, kunnes kipu hellitti taas.
”Minusta tuntuu, että ne syntyvät nyt”, Minttuliekki huohotti ja käänsi tumman katseensa Liljatuuleen. Parantaja pysyi rauhallisena ja nyökytteli ymmärtäväisesti päätään.
”Minä luotan sinuun. Kun olet valmis, anna tulla vain”, parantaja naukui. Minttuliekki veti syvään henkeä, kunnes hän alkoi taas kipuilla. Naaraan koko keho jännittyi ja hän painoi kyntensä tiukasti sammalia vasten. Kuningattaren suusta pääsi matalaa murinaa, kun tämä teki koko kehollaan työtä saadakseen pienokaisemme tähän maailmaan.
”Hyvä, juuri noin”, Leimusilmä kehui siihen väliin. Minttuliekki ärähti, kun kipuaalto näytti taas hellittävän. Kuningattar vaikutti epätoivoiselta. Hän haki parempaa asentoa ja jäi aloilleen odottamaan hetkeksi uutta kipua, joka auttaisi häntä puskemaan pienokaiset ulos. Minttuliekistä huomasi selvästi, kuinka häntä alkoi taas sattua. Naaras väläytteli valkeita hampaitaan, mutta piti siniset silmänsä auki puskiessaan pentuja ulos. Voimakkaan parahduksen saattelemana Minttuliekki sai puskettua ensimmäisen pennun maailmaan. Kun pentu oli ulkona, naaraan keho rentoutui hetkeksi ja hän alkoi haukkoa happea. En voinut edes kuvitella, miltä kuningattaresta tuntui. Synnyttäminen näytti sellaiselta työltä, jota en voisi koskaan ymmärtää.
Painoin hellästi kuononi Minttuliekin otsaa vasten.
”Hyvä, se menee todella hyvin”, kehuin naarasta hiljaa kehräten. Odotin hänen alkavan ponnistamaan uudelleen, mutta Minttuliekki näytti melko rauhalliselta – vaikkakin hyvin väsyneeltä. Hän kääntyi katsomaan pientä pentua, joka oli juuri putkahtanut maailmaan. Liljatuuli oli pessyt valkoturkkista pienokaista ja laski hänet nyt emonsa vatsan vierelle. Silloin Leimusilmä siirtyi myös Minttuliekin luokse ja alkoi tarkastella tämän vatsaa, jota kohti vastasyntynyt pentu yritti päästä.
”Vain yksikö?” parantajaoppilas kallisti päätään yllättyneenä ja katsoi kysyvästi Minttuliekkiä.
”Niin minusta tuntuu”, kuningatar naukui yhä raskaasti hengittäen. Leimusilmä paineli vielä Minttuliekin vatsaa, kunnes tuntui tyytyvän ajatukseen, että pentuja oli vain yksi. Mutta yksi pentu riitti minulle. Minä olin onnellinen saadessani silmäillä upouutta eloklaanilaista, joka oli juuri päässyt taivaltamaan emonsa vatsan luokse ja päässyt tämän nisille. Väsynyt Minttuliekki nosti tumman katseensa minuun.
”Hän on aivan täydellinen.”

Kirjoittaja: Elandra

Leimusilmä: 4kp –

Kujekulta: 11kp –

Omenahuuma: 8kp –

Sumulaulu: 7kp –

Ampiaispisto: 7kp –

Hiilihammas: 21kp! + 6TaP –

Kuupentu: 4kp –

Kuutamolaine: 6kp –

Kuusihäntä: 20kp! –

Sypressikuiske: 10kp –

Mesitähti: 12kp –

Karjuvirne: 8kp –

Laventelitaivas: 10kp –

Tähtimötaivas: 10kp –

Kirjoittaja: Saaga

Olin törmännyt nuoreen Salamanteri-nimiseen kolliin harvinaisen ikävällä tavalla. Tuo oli nimittäin varastanut minun saaliini suoraan nenäni edestä! Erittäin nöyryyttävää! Onneksi Talvikkitakku tai Väärävarjo ei ollut näkemässä! Etenkin, jos Karjuvirne olisi nähnyt minut silloin! Voi en olisi sietänyt sitä häpeää. Nyt juoksin mustaturkkisen kollin perässä hänen, hänen veljensä ja isänsä leiriin. Kolli jarrutti käpälillään lehdillä liukastellen. Pysähdyin siististi hänen takanaan. Noin oppilasikäinen oletettavasti Salamanterin veli nosti korvansa pystyyn kuullessaan meidät ja katsahti meihin päin. Ravistelin turkkiani hämiläni ja samalla siistiäkseni sitä saalistuksen jäljiltä hieman.

Olin lupautunut nukkumaan Salamanterin sukulaisten Blackin ja Jupiterin kanssa yön, sillä olimme matkanneet niin kauas, että ei ollut järkeä palata enää samana yönä takaisin. Laskeuduin maaten makuusijalle, jolle minut oli ohjattu. Kissat olivat olleet tosi vieraanvaraisia mutta en ollut varma kuinka paljon pystyin heihin luottamaan. Black oli sanonut tulevansa veljensä mukana juttelemaan Väärävarjolle ja Talvikkitakulle ja kaksikko tulisi todennäköisesti auttamaan meitä. Olin onnistunut.

Olimme lähdössä juuri klaanitovereideni. Oli varhainen aamu. Aurinko ei ollut edes noussut. Jupiter tassutti ulos pesästään. Hänen poikansa katsahtivat taakseen ja koitin jatkaa eteenpäin, jotta he saisivat hyvästellä toisensa rauhassa mutta vanhempi kolli pysäytti minut hännällään. En kavahtanut kosketusta vaan pysähdyin ja käännyin rauhallisesti ympäri katsoakseni häntä silmiin. Kollin katse oli tiukka mutta näin sen surun mitä hän selvästi kantoi lavoillaan tuon silmistä.
”Lupaa minulle, klaanikissa, että pidät heistä huolta. Jos he kuolevat, tule ilmoittamaan minulle. Heti”, Jupiter käski tiukasti. En kavahtanut tuon käskevää ääntä, en hänen katsettaan, en läheisyyttään – olin täysin tyyni ja rauhallinen. En vastannut hänelle mutta silmissäni käväisi ihan pienen silmän räpäyksen ajan myötätuntoinen pilke, jonka toivoin viestivän kollille sen mitä sillä tarkoitin. Sitten käännähdin ympäri ja astelin määrätietoisesti hieman pidemmälle, jotta perheenjäsenet voisivat hyvästellä toisensa. Pian Salamanteri ja Black tulivat jo luokseni.
“Selvä sitten. Mentiin”, sanoin, kun en keksinyt muutakaan ja otin parin harppauksen etumatkan kahdesta veljeksestä. Rauhaisa olemukseni tuntui särkyvän, kun astuimme metsään. Korvani sojottivat kohti taivasta. Koitin hahmottaa metsän mielessäni mutta se tuntui miltei mahdottomalta.
“Missä klaanitoverisi yöpyvät?” Salamanteri kysyi innokkaasti naukuen. Hän ei vaikuttanut olevan moksiskaan siitä, että oli juuri jättänyt isänsä taakseen. En tiennyt miten kukaan pystyi koskaan näyttämään tuollaista tunteettomuutta mutta saamaan aikaan innostusta. Miltei päästin tuhahduksen mutta sain sen hillittyä.
“Meidän reviirimme lähellä tuolla suunnassa”, naukaisin ja viitoin suunnan hännälläni. Salamanteri kallisti päätään hiukan. Tajusin ettei hän varmastikkaan ymmärtänyt häntäni merkkiä, koska ei ollut klaanikissa.
“Tuolla”, naukaisin ja nyökkäsin kuonollani sinne suuntaan.
“Ahaa. Selvä. Voimmeko juosta? Se olisi kivempaa!” Salamanteri naukui yli-innokkaasti.
“Miten vain”, sanoin ja kiihdytin vauhtini juoksuun. Katsoin, että muut kaksi pysyivät perässäni ja annoin sitten käpälieni viedä.

Väärävarjo oli kysellyt kysymyksiä tuomaltani kaksikolta. Olin myös saanut nuhtelut katoamisesta mutta lupasin, etten tekisi sitä enään. Loistotassu ja Daisy olivat katselleet sivusta hiljaisina, kun olimme jutelleet Väärävarjon ja Talvikkitakun kanssa. Olimme jo lähellä kotia. Kaipasin leiriä niin kovasti!
“Menemmekö jo nyt teidän kotiinne?” Salamanteri kysyi innokkaana.
//Talvikki? Ehkä Blackin voi jatkaa mut oletan et Aura päättää tästä.

Kirjoittaja: Saaga

Kuuntelin Laventelitaivaan lyhyttä kertomusta siitä kuinka heidän matkansa oli sujunut. Kun naaras mainitsi, että matka oli sujunut hyvin sinne mutta takaisin oli vaikeampaa sillä mukana oli ollut “ikäloppu vanhus” naurahdin tilanteeseen sopivalla tavalla ja koitin olla mahdollisimman hyvää seuraa. Olisin niin mielelläni ollut mukana jossain yhtä tärkeässä kuin Laventelitaivas oli ollut. Kunnioitin jokaista soturia, joka oli lähtenyt matkalle tuntemattomaan klaaninsa hyväksi ja heidän lähimmäisiään, sillä oli varmasti rankkaa olla kaukana omasta pennusta tai sisaruksesta. Itse ainakin olisin ollut ylpeä, jos Aurinkoroihu olisi lähtenyt mukaan retkelle mutta häntä ei ollut valittu joukkoon. Toisaalta se oli myös ihan hyvä, sillä hän oli ollut tukenani koko ajan, kun surin Oravapentua.
“Paljon on tapahtunut puolessa kuussa. Tiedäthän aika oikeasti lentää kuin siivillä. Malvaruusu katosi yhtenä päivänä. En ole varma mitä hänelle kävi”, kerroin hieman surulliseen sävyyn. Tiesin naaraan olevan Malvaruusun sisar, joten naaraan oli hyvä tietää tapahtuneesta.
“Kujekulta, Lehmusjalka ja Unikkohämy saivat soturinimensä. Syreenitassusta tuli oppilas”, kerroin ja röyhistin hieman rintaani kertoessani Syreenitassusta – niinkuin asiaan tietenkin kuului näin emona.
“Oravapentu, Helmipilkku ja Salamataivas ovat myös matkanneet Tähtiklaaniin”, lisäsin vielä. Kannoin edelleen sydämmessäni surua Oravapennusta mutta sentään tyttäreni oli turvassa. Vilkaisin tassuihini pohtien oliko muuta kerrottavaa vielä mutten keksinyt enempää.
//Laventeli?

Kirjoittaja: Untuva

Hymynkare kipusi huulille, kun katselin edessä avautuvaa tuttua ympäristöä. En ollut tajunnutkaan, millainen ikävä oli ehtinyt iskeä reviiriä kohtaan. Matkan aikana sitä ei ollut täysin sisäistänyt, ja se osasi iskeä vasten kasvoja vasta, kun näki mitä ilman oli joutunut olemaan. Kaarlon tilanne unohtui hetkessä, kun lähdin verkkaisesti eteenpäin. Tassuissani kihisi, enkä voinut liikkua loppumatkaa enää rauhassa.
Matka väliaikaiseen leiriin tuntui kuluvan silmänräpäyksessä. Muutaman kissan kohtasimme jo matkalla, jotka toivottivat meidät lämpimästi tervetulleeksi takaisin – varsinkin huomatessaan liikkuvamme kolmen muun kissan kanssa.
”Mitä nyt?” kuului Kaarlon suusta, samalla kun tämä puuskutti hengästyneenä.
”Etsimme ensin Mesitähden tassuihimme”, Omenahuuma sanoi ohimennen – huomasin soturista, kuinka hänkin oli tyytyväinen nähdessään ympärillämme tutun kasvillisuuden. Olimme kotona.
Dakotan, Timin ja Kaarlon ei tarvinnut edes jäädä odottelemaan, kun Mesitähti oli sopivasti meitä vastassa. Tai no, sattui nyt olemaan paikalla meidän saapuessamme. Isäni asteli luoksemme ja hän oli silminnähden tyytyväinen siihen, että minä, Omenahuuma sekä Sumulaulu, palasimme kaikki ehjin nahoin ja toimme mukanamme vahvistusta Eloklaanin riveihin.
Alkutervehdysten jälkeen, kun Mesitähti oli toivottanut kolme erakkoa tervetulleeksi Eloklaaniin, hän kysyi:
”Kuinka matkanne sujui?”
”Emme kohdanneet suurempia vaikeuksia”, vastasin ensimmäisenä isäni kysymykseen. Enhän minä nyt Kaarlon seurassa olisi voinut valittaa hitaasta tahdistamme. Monet kerrat kun olimme pysähtyneet Kaarlon lepotauolle olisi tehnyt mieli jättää vanhus siihen ja jatkaa matkaa. Iäkäs kolli oli kuitenkin tärkeä osa Dakotan ja Timin porukkaa, ja jokainen vahvistus oli tarpeen. Kuuntelin vielä, kuinka Sumulaulu ja Omenahuuma kertoivat omasta puolestaan matkastamme.
”Haluaisin keskustella vielä Dakotan ja muiden kanssa. Suuri kiitos teille, Omenahuuma, Laventelitaivas ja Sumulaulu – haluatte varmasti jo käydä vaihtamassa kuulumisia muiden kanssa, olette vapaita menemään”, päällikkö kertoi kiitollisena. Hymynkareeni vain kasvoi isäni sanoista, ja sai minut tuntemaan suunnatonta ylpeyttä siitä, että olimme todella onnistuneet tehtävässämme. Tähtiklaanille kiitos siitä.
Jätimme Mesitähden keskustelemaan erakoiden kanssa. Oli erikoista erota Omenahuumasta ja Sumulaulusta, kun oli ehtinyt jo tottumaan heidän jatkuvaan seuraansa. Katselin ympärilleni toiveenani nähdä emoni tai Talvikkitakku, mutta kumpaakaan ei näkynyt lähimailla. Ehkäpä he olivat partioimassa tai muissa hommissa. Vatsani kuitenkin kurni pahaenteisesti nälkäänsä, joten päädyin ruokailemaan.

Vatsa täynnä nousin ylös ja tassuttelin lähemmäs aukiota. Katseeni osui Sypressikuiskeeseen, joka viittoi minut luokseen hännällään.
“Hei vain. Haluatko kertoa minulle partiostanne reviirien ulkopuolelta?” Sypressikuiske vaikutti olevan kiinnostunut matkastamme. Istuuduin lähelle tabbykuvioista naarasta.
”Toki. Matkamme itse määränpäähän sujui ilman sen suurempia ongelmia. Kotimatkasta en voisi sanoa samaa… Yritä nyt liikkua ikälopun vanhuksen kanssa minnekään aikataulun puitteissa”, tuhahdin, mutta enemmänkin äänessäni kuulsi huvittuneisuus. Minua ei oikeastaan voinut enää ärsyttääkään mikään, kun olin sentään päässyt kotiin asti. ”Minusta oli kuitenkin jännittävää päästä näkemään täysin vieraita paikkoja, en ollut aikaisemmin poistunut koskaan Eloklaanin reviirin ulkopuolelle!”
Annoin Sypressikuiskeelle hetken sulatella juuri kertomaani. En kuitenkaan halunnut puhua vain matkastamme, sillä olin saanut elää sitä juuri puolen kuun verran. Enemmän minua kiinnosti, mitä kotona oli tapahtunut poissa ollessamme.
”Mikä tilanne täällä on? Kuulisin mielelläni, mitä kaikkea täällä on tapahtunut?” naukaisin hymyillen.

// Sypressi?

Kirjoittaja: Elandra

Ajatukseni olivat harhautuneet Tähtimötaivaaseen kesken keskustelun Minttuliekin kanssa. Varapäällikkö oli saapunut luokseni kertoakseen, että minut oli laitettu aurinkohuipun partioon muutaman muun soturin kanssa. Hän oli sanonut jotakin muutakin, mutta siinä vaiheessa ajatukseni olivat harhautuneet naaraan tyttäreeseen. Tähtimötaivas oli lähtenyt klaanista miltei puoli kuuta sitten muutaman muun kanssa etsimään kissoja, jotka voisivat auttaa Eloklaania sodassa. Koin valtavaa tarvetta suojella nuorta soturia, ja siksi olin kai huolissani. Tähtimötaivas oli kaukana minusta, enkä voisi auttaa häntä mikäli hän kaipaisi apuani. Naaras oli kokenut niin paljon pahuutta Mutalammen vuoksi, etten halunnut hänen enää kärsivän yhtään, en koskaan.
”Anteeksi, mitä sinä sanoit?” ärähdin turhan tylysti, kun huomasin Minttuliekin katselevan minua odottavasti. Punaturkkinen naaras huokaisi, mutta pysyi rauhallisena.
”Pyysin, että kävisit herättämässä Kuusihännän. Hän nukkuu vielä ja on lähdössä mukaanne partioon”, varapäällikkö ilmoitti kärsivällisesti. Minua hävetti hieman, mutta työnsin ikävän tunteen syrjään.
”Aivan, teen niin”, lupasin. Minttuliekki nyökkäsi, nousi ylös ja poistui luotani. Käänsin katseeni kohti paikkaa, jossa soturit nukkuivat. Se sijaitsi leirin toisella laidalla, eikä sitä voinut pesäksi edes kutsua. Tällä ”sotureiden pesällä” ei nimittäin ollut minkäänlaista suojaa. Kissat olivat raahanneet sammaleensa yhteen rykelmään ja nukkuivat taivasalla. Minä kaipasin vanhaa leiriä ja sen suojaisia pesiä. Vesisateen yllättäessä jokainen soturi ja oppilas kastui. Nukkumapaikassa oli vain muutama soturi, joista yhden tunnistin Kuusihännäksi. Kävelin sammalvuoteiden yli nukkuvan soturin luokse. Kuusihäntä oli eilisiltana ansainnut soturinimensä ja tämä olisi hänen ensimmäinen partionsa soturina. Tökkäsin käpälälläni ruskean kollin lapaa. Hän säpsähti hereille ja katsahti minun suuntaani väsyneenä.
”Herätys, olemme lähdössä partioon”, sanoin vakavalla äänellä. Olimme muutamat kerrat keskustelleet Kuusihännän kanssa, mutta en kokenut voivani olla vielä hänen seurassaan täysin rentona. En tiennyt kissasta kuin vähän. Mutta Kuusihäntä oli kuitenkin ihan kelpo seuraa ja jos tutustuisin häneen paremmin, uskoin tulevamme toimeen. Ennen kuin tuore soturi ehti sanoa mitään, käänsin tälle selkäni ja kävelin kukkulan laen laidalle, jossa muut partion jäsenet jo odottelivat.

Kuusihännällä ei mennyt kauaa, ja partio pääsi lähtemään leiristä. Laskeuduimme kukkulan rinnettä alas nummille ja jatkoimme matkaa kohti Kuolonklaanin reviiriä. Vähäpuheinen Väärävarjo johti partiota ja hänen perässään kulkivat Kirpputäplä ja hänen oppilaansa Pensastassu. Minä ja Kuusihäntä kuljimme miltei rinnatusten partion hännillä.
Katsahdin vierelläni kulkevaa kollia mietteliäänä. En tavallisesti olisi alkanut juttelemaan puolituttujen kanssa, mutta nyt tilanne tuntui olevan eri. Kenties Kuusihännästä oli tulossa lähempi tuttavuus tai jotain, jonka vuoksi avasin keskustelun:
”Miltä tuntuu olla soturi?”

//Kuusi?

Kirjoittaja: Elandra

Olimme palanneet partion kanssa takaisin leiriin pettyneinä ja haavoittuneina. Jutteluhetki Keijukaisen kanssa ei ollut mennyt ollenkaan suunnitelmien mukaan. Tähtiklaanille kiitos, Eloklaanin partio oli sattunut paikalle juuri oikeaan aikaan. Olin menettänyt yhden hengistäni, mutta sentään yksikään klaanitovereistani ei ollut kuollut taistelussa Kujakissayhteisön johtajaa ja hänen tuekseen saapunutta partiota vastaan.
Kun olimme herättyäni poistuneet paikalta, Keijukaisen katse oli kertonut kaiken mitä meidän tuli tietää: Emme pääsisi tästä sodasta ilman taisteluita ja verenvuodatusta. Se sai jonkin muljahtamaan rinnassani. Koin epäonnistuneeni Eloklaanin päällikkönä täysin. Olin johdattanut kotiimme nämä verenhimoiset hirviöt, jotka janosivat minun ja klaanitovereideni verta. En voinut tehdä mitään, joka olisi estänyt klaanitovereideni turhat kuolemat. Minun oli vain rukoiltava Tähtiklaanilta voimia ja yritettävä lohduttaa surevia tovereitani.
”Mesitähti”, Minttuliekki käveli ripein askelin meitä vastaan heti, kun nousimme leirinä toimivan kukkulan laelle. Punaturkkisen naaraan katse oli huolestunut, ”se ei tainnut onnistua.”
Pudistelin pettyneenä päätäni.
”Keijukaisen kanssa ei voi neuvotella. Meidän on käytävä tämä sota, jos tahdomme sen koskaan loppuvan”, huokaisin raskaalla äänellä ja laskin pettyneen katseeni maahan. Minttuliekki laski lohduttavasti häntänsä lavalleni.
”Me olemme valmiita tekemään sen Eloklaanin tähden”, Hiilihampaan matala ääni kantautui takaani. Käänsin kiitollisena vihreän katseeni tabbykuvioisen kollin suuntaan.
”Kiitos.”

Kului neljäsosakuu ja haavani olivat jo täysin parantuneet. Liljatuuli oli yrittänyt tyrkyttää minulle yrttejä, mutten ollut suostunut ottamaan niitä vastaan. Tähtiklaani oli parantanut pahimmat haavani menettäessäni hengen, enkä halunnut käyttää klaanin vähäisiä yrttivarastoja itseeni ja pieniin haavoihini. Se oli ihan hyvä päätös, sillä haavat paranivat nopeasti myös ilman yrttien apua.
Minttuliekki oli kertonut muutamaa päivää aiemmin olevansa taas tiineenä. Samaan aikaan mieleni täytti ilo ja rakkaus uusia pentuja kohtaan, mutta myös valtava huoli. Pennut syntyisivät keskelle sotaa ja ainoa maailma jonka he oppisivat tuntemaan olisi tämä, joka oli täynnä taisteluita, verenvuodatusta ja kuolemaa. Mutta halusin uskoa, että Tähtiklaani oli suunnitellut tämän menevän näin. Kaikella oli tarkoitus ja kun sota olisi ohi, Eloklaani olisi entistä vahvempi.
”Kaikki hyvin?” kysyin Minttuliekiltä, joka oli jäänyt jälkeeni. Olimme lähteneet kävelylle, sillä varapäällikkö oli kertonut kaipaavansa raitista ilmaa. Pysyttelimme kaukana metsistä ja Kuolonklaanin rajasta, sillä emme halunneet vahingossakaan kohdata vastustajiamme. En voisi riskeerata Minttuliekin ja syntymättömien pentujemme henkiä, joten oli järkevintä pysyä kaukana rajoista.
”On, ei minulla ole mitään hätää”, naaras vakuutteli päätään nyökytellen. Siristin epäilevästi vihreitä silmiäni, mutten alkanut ääneen kyseenalaistamaan kumppaniani. Luotin Minttuliekin kyllä kertovan, jos jokin olisi hullusti. Hidastin itsekin tahtiani, jottei naaraan tarvitsisi rasittaa itseään liikaa.
”Kaunis sää”, huokaisin hiljaa silmäillessäni avaraa nummimaisemaa. Hiirenkorvan saapumisen myötä lumet olivat lähes täysin sulaneet nummilta. Siellä täällä maasta kohosi kasveja, jotka puhkeaisivat pian kukkimaan. Pensaat ja ne harvat puut joita täällä päin kasvoi, olivat alkaneet nurmen tavoin vihertämään.
”Niin on”, Minttuliekki totesi hengästyneenä. Se oli viimeinen niitti, en halunnut rasittaa kumppaniani enempää. Siispä minä pysähdyin.
”Istutaan hetki tuolla joen törmällä”, ehdotin varovaisesti. En halunnut hössöttää liikaa, sillä tiesin ettei Minttuliekki pitäisi siitä. Naaras nyökkäsi ja jatkoimme muutaman ketunmitan verran matkaa joen törmälle. Laskin katseeni alas sinertävään veteen, joka virtasi vuolaasti allamme.
”Minä luulen, että minun on siirryttävä pian jo pentutarhalle”, Minttuliekki rikkoi yllemme laskeutuneen hiljaisuuden raskaalla huokauksellaan. Käänsin lämpimän katseeni kumppanini puoleen.
”Se kuulostaa hyvältä ratkaisulta”, totesin lempeästi kehräten. Painoin kuononi hellästi vasten kumppanini poskea. Myös Minttuliekin kurkusta alkoi kummuta matalaa hurinaa, kun hän painoi poskensa tiukemmin vasten kuonoani. Painauduimme vasten toisiamme ja aloin pitkin vedoin sukia punaturkkisen soturin turkkia. Olin niin kiitollinen siitä, että rinnallani oli Minttuliekin kaltainen kissa. Rakastin häntä niin paljon, että hän sai minut unohtamaan kaiken pahan edes hetkeksi.

Kirjoittaja: Saaga

Tassutin ulos maankolopesästä. Lämmin ilma otti minut vastaan hellästi, kun jatkoin matkaani aukion laidalle. Istuuduin nätisti häntä käpälien päälle kietaistuna ja silmäilin aukiota. En ollut enää mukana normaalissa partioimisessa ja muussa joten sain viettää päiväni rauhaisasti pitkään nukkuen ja muita autellen. Päivä oli jo pitkällä ja kaikki partiot olivat lähteneet. Aukiolla oli aika hiljaista. Kuulin linnun sirkutusta jostain kauempaa ja suljin silmäni. Kuvittelin mielessäni vanhan leirin – jossa kujakissayhteisö nykyään asusti – ne vanhahkot pesät ja tutut kuopat maassa. Avasin silmäni ja huokaisin. Kaipasin kotia, jossa kaikki oli hyvin. Siellä Hallavarjo oli vielä elossa ja tervehti minua partioidensa jälkeen. Huokaisin taas mutta nostin sitten katseeni käpälistäni. Syreenitassu tassutti luokseni.
“Ai hei”, naukaisin iloisemmin kuin oli tarkoitus.
“Hei”, Syreenitassu naukaisi ja istuutui viereeni.
“Tulitko partiosta?” kysyin hymyillen.
“Joo. Kävimme kierroksella Kuolonklaanin vastaisella rajalla”, tyttäreni sanoi. Nyökyttelin.
“Löytyikö mitään epäilyttävää?” kysyin. Syreenitassu nuolaisi rintaansa.
“Eipä oikeastaan”, hän sanoi ja katsoi sitten minuun.
“Voimmeko jutella myöhemmin? Siis jostain tärkeästä”, naaras kysyi. Meidän turkkimme olivat täysin samanväriset ja olin ylpeä siitä, että tyttäreni oli omaksunut minun ulkonäköni ja luonteeni.
“Tietysti. Voimme jutella vaikka heti, jos haluat”, sanoin miltei kehräten. Rakastin naarasta koko sydämestäni. Tekisin hänen puolestaan mitä vain.
“Haluan mieluummin jutella myöhemmin. Haittaako, jos menen nyt syömään?” Syreenitassu kysyi.
“Ei tietenkään. Tee miten vain haluat”, sanoin kehräten. Tyttäreni lähti viereltäni.

Pian huomasin Laventelitaivaan kuljeskelevan aukiolla. Heilautin häntääni kutsuvasti, kun hän katsahti minuun. Naaras tassutti luokseni.
“Hei”, hän naukaisi.
“Hei vain. Haluatko kertoa minulle partiostanne reviirien ulkopuolelta?” kysyin kiinnostuneesti ja korjasin hieman asentoani valmistautuen kuulemaan tarinan matkasta, jolle en itse päässyt rampautumiseni takia.
//Laventeli?

Kirjoittaja: Soturikissa

Olin juuri herännyt. Huomasin että oppilaiden pesä oli todella tyhjä jopa ennätyksellisen tyhjä tähän aikaan aamusta.
Nousin pediltäni ja ajattelin mitäköhän tänään oli vuorossa.
Taisteluharjoituksia ehkä vaanimista tai jopa saalistamista. Rajapartioista oli tullut vaarallisia koska Kuolonklaani ja Kujakissat olivat hyökänneet eloklaanin leiriin ja tuhonneet sen.
Ajatuksissani olin kävellyt jo leirimme läpi kun Rastaskukka huomasi minut ja huusi.
”Hei Kuusitassu tule tänne!”
Menin tietysti innostuneena Rastaskukan luokse koska siinä sain tietää mitä tekisimme.
”Tänään on” Rastaskukka piti tauon.
”Ai mikä on?” Kysyin innostuneena.
”Tänään on sinun loppuarviointi.” Rastaskukka sanoi puoli huojentuneena.
*Mitä ihmettä* ajattelin.
*nyt jo.*
Olin innostunut ja peloissani samaan aikaan.
Mitä jos en pääsisikään loppuarviointia läpi?
Mitä sitten kävisi?
Huoleni katosivat kun Rastaskukka maukaisi.
”Tulehan nyt.”
Olimme pienen matkan päässä leiristä kun Rastaskukka sanoi.
”Nyt jätän sinut tähän saalista niin paljon kuin saat kannettua ennen auringonhuippua.”
Ennen kuin ehdin vastata Rastaskukka oli jo kadonnut.

Minun pitäisi siis saalistaa.
Kun lähdin haistelemaan jälkiä huomasin melko pian hiiren hajujäljen.
*Hiiri!* ajattelin.
Lähdin seuraamaan hiiren hajujälkeä, kun olin seurannut hiiren hajujälkeä hetken näin sen.
*Tuolla se on!* Ajattelin innoissani.
Hiivin lähemmäs ja lähemmäs kun olin noin puolen ketunmitan päässä hiirestä ponkaisin niin lujaa kuin lähti.
Hiiri huomasi minut mutta liian myöhään.
Sain hiiren käpäliini,
Äkkiä puraisin tältä niskat.
*Hautaan tämän jonnekkin jotta voin hakea sen myöhemmin.*
Ajattelin.

Olin kulkenut hetken aikaa kunnes huomasin että aurinko oli piakkoin auringonhuipussaan minun oli kiirehdittävä.

Äkkiä sen jälkeen huomasin kuitenkin jäniksen vienon hajujäljen.
En ollut mikään paras jäljityksessä mutta jos saisin tämän kiinni Rastaskukka olisi varmasti minusta ylpeä.

Kompastuin maassa lojuneesseen keppiin.
*Voi hiirenpapanat toivottavasti se jänis oli riittävän kaukana jottei se juoksenut pois.*
Ajattelin jatkaa hajujäljen seuraamista, koska jos en jatkaisi minulla olisi ollut vain yksi hiiri ja se ei olisi riittänyt.
Jäniksen hajujälki voimistui koko ajan, arvelin että jänis olisi enintään noin kymmenen ketunmitan päässä.
Kun liikuin lähemmäs jänistä haju voimistui ja voimistui.
Jänis oli enään kahden ketunmitan päässä minusta.
Ajattelin että jos en nyt hyppäisi jänis varmaan huomaisi minut joten ponnistin niin kovaa kuin osasin.
Laskeuduin hiirenmitan päähän jäniksestä.
Jänis lähti juoksemaan karkuun, lähdin perään.
Juoksin niin kovaa kuin pystyin, jänis oli minua hieman hitaampi joten sain sen kiinni.

Huomasin että oli jo auringonhuippu joten otin jäniksen suuhuni ja suuntasin sinne minne olin haudannut hiireni.

Kun olin löytänyt hiiren hautauspaikan Rastaskukka tuli luokseni.
”Hyvin meni!” Hän tokaisi.
”Haluatko että kannan hiiresi?” Rastaskukka kysyi.
Nyökyttelin päätäni.

Kun saavuimme leiriin Rastaskukka maukaisi
”Mene viemään riistasi kasaan ja sitten mene lepäämään, olet ansainnut sen.”
Huojennuin kuullessani että pääsisin lepäämään.
Olin omassa pedissäni ja ajattelin *mitäköhän Rastaskukka sanoo Mesitähdelle ja menikö se oikeasti hyvin.*
En miltei saanut unta mutta sekin tuli.

Kun heräsin seuraavana päivänä aurinko paistoi jo taivaalta kirkkaasti.
Ajattelin sukia itseäni sillä olin edelliseltä päivältä aika sotkuinen.
Kun olis sukinut itseni loppuun ajattelin mennä kysymään Rastaskukalta kuinka edellispäiväisen arviointi oli mennyt.

Mutta Mesitähti huusi klaanikokouksen.
Ajattelin että mistäköhän siheesta klaanikokous olisi mutta se syy selviäisi hetken päästä.

Kun kaikki kissat olivat tulleet ’päällikön korokkeen’ ympärille Mesitähti aloittti puhumisen.
”Tänään saamme uuden soturin!” Mesitähti maukaisi.
”Kuusitassu tulisitko tänne?”
Sydämeni hypähti kurkkuun kun kuulin Mesitähden sanovan minun nimen.
Nousin ’päälikön korokkeelle’.

Mesitähti aloitti
”Minä Mesitähti, Eloklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi.
Kuusitassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania, jopa henkesi uhalla?”
”Lupaan.”
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Kuusitassu tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Kuusihäntänä. Tähtiklaani kunnioittaa uskollisuuttasi, ja rohkeuttasi hyväksymme ,sinut Eloklaanin täydeksi soturiksi.
Kun Mesitähti oli valmis puheellaan klaani rupesi hurraamaan nimeäni.
”Kuusihäntä Kuusihäntä!”
Ylpeys täytti minut.

Olin laskeutunut alas ’päällikön korokkeelta’
Rastaskukka tuli onnitelemaan soturinimeäni.
”Hienosti meni.” Hän maukaisi.

Kun olin mennyt hetkeksi istumaan Karjuvirne tuli istumaan viereeni.
Hän ei ollut minulle kovin uusi naama mutta en ollut hänen kanssaan keskustellut kun vain kerran.
”Miten meni?” Hän kysyi minulta.
”Etkö muka nähnyt?” Kysyin sarkastisella äänellä.
”No kyllä näin.” Karjuvirne maukaisi ehkä jopa hieman ärsyyntyneenä.

//Aikahyppy//

Oli ilta. Olin keskustellut iltapäivän Karjuvirneen kanssa.
Huomasin että Rastaskukka tuli minua kohti.
”Hei Kuusihäntä sinun pitää istua tämä yö vartiossa kunnes aamu koittaa.”
Tiesin tämän jutun jo mutta en halunnut olla töykeä Rastaskukalle, entiselle mestarilleni.
”Kiitos tiedosta.” Maukaisin rastaskukalle.
Rastaskukka poistui paikalta.
”Hyvää yötä!” Huusin perään.

Menin istumaan leirin keskelle.
Kuu paistoi kirkkaana leiriaukiolle. Yö tulisi olemaan pitkä. Aamu sarasti jo kun Rastaskukka tuli pesästä ulos.
Olin miltei sanomassa ’Hei rastaskukka’ mutta onneksi osasin pidättää sitä.
”Nyt saat puhua.” Rastaskukka sanoi minulle kun hän oli tullut lähemmäs.
”Kiitos.” Huokaisin huojentuneena pitkästä yöstä.
”Saat menmä lepäämään.” Rastaskukka maukaisi.
Melkein heti suuntasin oppilaiden pesälle kunnes tajusin että olin nyt soturi ja äkkiä käännyin soturien pesälle.

Kun olin päässyt pesään kaaduin vain ensimmäiselle vapaalle pedille jonka näin.
*mitäköhän vanhempani olisivat tästä mieltä* ajattelin ja nukahdin.

//Karjuvirne
//En tiedä mikä se päälikön klaanikokous koroke on joten kutsun sitä tässä tarinassa ’päälikön korokkeeksi’
// Hauska Fakta pisin tarinani IKINÄ missään ropes!

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kuutamolaine kirosi Vihatassua mielessään ravatessaan levottomana ympäri leiriä. Kollioppilas oli hävinnyt useita päiviä sitten Lehtotassun kanssa, eikä Mesitähti ollut lähettänyt etsintäpartiota kaksikon perään johtuen leirin kissavajeesta etsijöiden ollessa yhä tehtävällä reviirin ulkopuolella.
Odottelu teki Kuutamolaineen hulluksi. Hän ei voinut sanoa Vihatassun kuuluvan millään muotoa suosikkikissoihinsa, mutta kolli oli silti hänen oppilaansa ja hän koki olevansa vastuussa tästä. Jos tälle sattuisi mitään, Kuutamolaine ei voinut syyttää siitä ketään muuta kuin itseään. Hänen olisi täytynyt pitää tiukempaa kuria Vihatassun kanssa alusta asti ja tehdä tälle selväksi, että leiristä omin päin karkailu oli ehdoton ei.
Ampiaispisto istui kukkulan laidalla katse suunnattuna nummelle. Hänen hännänpäänsä nyki hermostuneesti, ja Kuutamolaine arvasi kollin ajattelevan omaa oppilastaan, Lehtotassua, joka oli kadonnut Vihatassun kanssa. Hän lopetti edestakaisin ramppaamisen ja meni veljensä luo kysyäkseen, oliko oppilaista kuulunut mitään uutta, vaikka tiesi jo itsekin vastauksen.
Kuten hän oli aavistellutkin, Ampiaispistollakaan ei ollut mitään uutta tietoa kadonneista oppilaista. Kukaan koko klaanissa ei ollut nähnyt oppilaskaksikkoa sitten heidän katoamisensa. Epätietoisuus nuorten kissojen kohtalosta kalvoi Kuutamolainetta sisältäpäin.
”Mitä luulet, pitäisikö meidän tehdä jotain? Mesitähti ei suostu lähettämään partiota, mutta kyllä minä olen valmis lähtemään etsimään heitä, vaikka sitten ilman lupaa.” Ampiaispiston vakava nauku kiinnitti Kuutamolaineen huomion, ja hän kääntyi katsomaan veljeään korvat pystyssä. Koska Mesitähti ei ollut aikeissa lähettää ketään oppilaiden perään, joidenkin – eli tässä tapauksessa heidän – olisi tartuttava toimeen omin luvin. Päällikön käskyjen uhmaaminen oli Talvikkitakun bravuuri, mutta myös Kuutamolaine oli valmis tekemään poikkeuksen Lehtotassun ja Vihatassun löytämiseksi.
”En jaksa enää odotella ja ihmetellä”, hän huiskautti häntäänsä ja jatkoi ääntään madaltaen, jotta keskusteluun kuulumattomat osapuolet eivät kuulisi: ”Haluan lähteä etsimään heitä.”

//Amppari?

Kirjoittaja: Kuura

Kuupentu makasi valveilla. Hän oli juuri herännyt unesta, mutta ei muistanut mistä. Mitä se uni oli? Eikö siihen ollutkin liittyneet jotenkin kukat? No ei sillä ollut enää väliä. Kuupentu yritti vielä hetken aikaa saada unta, mutta pian hän tajusi sen olevan mahdotonta Hän käveli ulos pentutarhasta. Viileä aamuyön ilma siveli Kuupennun turkkia ja hän hymähti iloisesti. Hän lähti tassuttamaan kohti aukion reunaa mietiskellen, miltäköhän koko metsä näyttäisi? Ajatuksenakin se tuntui mahdottomalta; hän oli nyt vasta oppinut suunnilleen tuntemaan koko leirin, mutta entä koko reviiri? Miten sen tunteminen onnistuisi? Koko metsästä puhumattakaan. Kuupentu pysähtyi leirin reunaan, alkoi pesemään itseään ja jatkoi mietiskelyä. Pikku hiljaa Kuupennun ajatukset siirtyivät Kuolonklaaniin, pelottavaan rajanaapuuriin. Hän oli kuullut siitä tarinoita klaaninvanhimmilta, hurjimmat niistä pelottavat Kuupentua välillä niin ettei hän meinaa saada nukutuksi! Kuupentu havahtui ajatuksistaan, kun Kaurishyppy käveli leirin poikki, varmaankin kanssa jaloittelemaan tai tarpeidentekopaikalle. Kuupentu lähti kävelemään takaisin kohti pentutarhaa. Ehkä hän nyt saisi unta? Vasta kun Kuupentu painoi päänsä pehmeisiin saniaisiin ja sammaliin hän tajusi kuinka väsynyt oli. Ennen kuin hän huomasikaan, hän oli jo unessa.

Kirjoittaja: EmppuOmppu

//TAISTELUTARINA (vain viimeinen kappale on rajakahakasta, 603 sanaa eli 6TaP)

”Tiesitkö, että kunniallisen soturin ei tarvitse tappaa muita kissoja voittaakseen taistelunsa elleivät nämä ole soturilain ulkopuolisia tai ellei se ole itsepuolustuksen takia välttämätöntä?” Sarastustassun harvinaisen tarkka kuvaus eräästä soturilain kohdasta sai minut siirtämään hieman huvittuneen katseeni tyttäreeni, joka köllötteli nurmikolla selällään ja huitoi tassuillaan taivasta kohti.
”Joku on tainnut opiskella vähän soturilakia”, kehräsin ja kaarsin tuuhean häntäni naaraan pään yläpuolelle. Sarastustassun pupillit suurenivat, kun hän yritti kiihkeästi saada heiluvaa hännänpäätäni kiinni tassuillaan. Leikkisä kehräys hyrisi kurkussani nostaessani sen aina juuri viime hetkellä oppilaan ulottumattomiin.
Yllättäen Sarastustassun onnistuikin napata kiinni hännästäni ennen kuin ehdin vetää sitä turvaan, ja sihahdin tuntiessani neulanterävät kynnet turkissani. Tummanruskea naaras piti siitä hetken kiinni hytkyen naurusta, kunnes päästi irti ja kierähti makaamaan kyljelleen. Vetäisin kärsineen häntäni lähelleni ja lipaisin sitä muutaman kerran, mutta vaihdoin sitten hilpeitä katseita nuorimman jälkikasvuni kanssa.
Muutaman ketunmitan päässä Kieroarpi, Kultasiipi ja Kuusamakuiske olivat ilmestyneet odottelemaan minua lähelle kukkulan reunaa. Kultasiipi jutusteli Kuusamakuiskeen kanssa, ja Kieroarpi istui tuttuun tapaansa hiljaa ja jurona vähän kauempana naaraskaksikosta.
Näpäytin vielä kerran kevyesti Sarastustassua nenälle hännänpäälläni ennen kuin venyttelin itseni ylös ja ravistelin turkkiani. ”Minun täytyy lähteä johtamaan partiota. Nähdään myöhemmin”, hyvästelin tyttäreni, joka heilautti korviaan hieman pettyneen oloisena.
”Nähdään”, hän vastasi kuitenkin, yrittäen vielä kurkottaa läpsäisemään minua tassullaan, mutta ehdin vikkelästi väistää häntä. Kuulin Sarastustassun turhautuneen murahduksen takaani, ja tassuttelin muun partion luokse viikset veikeästi väpättäen.

Jostain kaukaa kuului rääkäisyy. Kohotin päätäni ja höristin korviani katsellessani ympärilleni nummella. Kieroarpi ja Kuusamakuiske olivat uusimassa hajumerkkejä muutaman hännänmitan päässä Kuolonklaanin rajan tuntumassa, ja hekin valpastuivat kuullessaan äänen. Kultasiipi tassutti viereeni häntä levottomasti nytkyen.
“Se kuului kai pohjoisrajan suunnasta”, hunajanvärinen naaras arvioi.
Ilmeeni synkkeni. Juuri siitä suunnasta, jossa moni eloklaanilainen oli menettänyt henkensä taistellessaan kujakissoja vastaan. “Käydään katsomassa, mistä on kyse.”
Hännänheilautuksella kutsuin muun partion mukaani ja lähdin hölkkäämään joukon kärjessä kauempana edessäpäin siintävää metsänrajan tummaa nauhaa kohti.
Lähemmäs päästessämme taistelun äänet kuuluivat selvemmin, ja karvani pörhistyivät pelosta tuulen kuljettaessa nenääni Mesitähden tuoksua, johon sekottui veren metallinen hajun häivähdys. Ampaisin täyteen vauhtiin. Viiletin märän nurmikon poikki katse kohdistettuna edessäpäin toistensa kimpussa painivaan kissakaksikkoon, joista erityisesti Mesitähden valkoinen turkki pomppasi esiin tummaa metsää vasten.
En juuri ajatellut syöksyessäni suin päin päällikköäni maata vasten pusertavan Keijukaisen kylkeen. Tarrasin kynsilläni naaraan harmaasta turkista ja riuhdoin hänet väkivalloin kauemmaksi Mesitähdestä, tajuten vasta jälkeenpäin sen olleen virhe. Korvani täytti riipivä ääni Keijukaisen leukojen repiessä mukanaan palan valkoisen kollin kaulasta. Järkytys lamaannutti minut hetkellisesti jäädessäni tuijottamaan Mesitähden nytkähtelevää ruumista ja hänen auki revitystä kaulastaan valkoiselle turkki sykähtelevää tummanpunaista verta.
“Hupsis”, epäuskoisen lasittunut katseeni siirtyi hitaasti Keijukaiseen, joka vallan hykerteli tyytyväisyydestä, “sinä taisit juuri tapattaa oman päällikkösi.”
Ei.
Ei, ei, ei, ei. Oliko tämä minun syytäni?
Ympäristöni sumeni, ja äänet olivat pelkkiä etäisiä kaikuja jossain näkymättömän seinän tuolla puolen. Mesitähti oli lakannut liikkumasta, ja hänen naamansa oli jähmettynyt kivuliaaseen irvistykseen. Veri oli valunut lammikoksi hänen alleen.
“Te olette myöhässä”, Keijukaisen ääni ravisteli minut irti pysähtyneestä kauhun hetkestä.
Paikalle oli saapunut muitakin kissoja. Yksi heistä oli Tyrskytassu, ja kohdatessaan kylmän katseeni raitaturkkinen kolli sävähti.
“Tämä loppuu tänään”, matala, varoittava murina kohosi kurkustani kääntyessäni kohtaamaan Keijukaisen. Harmaa naaras ei näyttänyt vaikuttuneelta.
“Ehkä sinun osaltasi”, hän tuhahti pilkallisesti.
Se oli viimeinen pisara. Ryntäsin Keijukaista päin sellaisella vauhdilla, ettei hän kyennyt reagoimaan siihen kovin tehokkaasti. Sivalsin häntä kynsilläni kuonoon ja yritin tavoitella hänen kaulaansa hampaillani. Panisin hänet maksamaan siitä, mitä hän oli tehnyt Mesitähdelle, tehnyt klaanitovereilleni! Keijukaisella ei ollut oikeutta elää.
Hyökkäykseni oli saanut aikaan ketjureaktion ympärillämme, ja toistensa lietsomina Eloklaanin ja Kujakissayhteisön kissat kävivät toisiaan vastaan.
Joku iskeytyi kylkeäni vasten ja horjutti minua. Tasapainoni menettäminen antoi Keijukaiselle tilaisuuden iskeä kyntensä poskeeni. Ärähdin kivusta ja aioin palauttaa iskun naaraalle samalla mitalla, mutta hänen onnistui livahtaa kynsieni ulottumattomiin. Silloin jykevä paino jysähti päälleni ja lukitsi minut maata vasten. Tyrskytassun vaaleanvihreä katse porautui suoraan sisimpääni.
Tästä hetkestä olin nähnyt painajaisia: joutuisin taistelemaan omaa poikaani vastaan. Kaikki nämä kuut olin murehtinut sitä, miten huono isä olin ollut Tyrskytassulle. Olin pitänyt sitä omana syynäni, että hänestä oli tullut sellainen kuin mikä hän tänä päivänä oli, mutta viimein totuus kirkasti mieleni. Tyrskytassu oli tehnyt omat valintansa, enkä olisi voinut vaikuttaa niihin, vaikka olisin miten halunnut. Hän oli päättänyt kääntää selkänsä omalle perheelleen ja klaanilleen lyöttäytymällä näiden sodannälkäisten raakalaisten kansa. Tuntemani herttainen pentu oli poissa, ja jäljellä oli enää tämä julma, elämiä tuhoava varjokuva.
Sain jostakin voimaa tuupata kollin pois päältäni ja kammeta itseni takaisin tassuilleni. Tyrskytassun selkäkarvat olivat nousseet piikikkääksi harjaksi ja hän silmäili minua vaikeasti tulkittavalla tavalla. Enää en kuitenkaan pidätellyt itseäni vaan syöksähdin häntä kohti hampaat paljastettuina.
Kierimme maassa hetken verran yhtenä raidallisena, sähisevänä pyörremyrskynä, kunnes minun onnistui päästä tilanteessa niskan päälle. Seisoin poikani yllä henkeä haukkoen, painaen samalla kynsiäni syvemmälle hänen kylkiinsä. Tyrskytassu sihahti ja hänen silmänsä välähtivät kivusta. Epäröin sydämenlyönnin verran, ja se riitti kollille potkaisemaan minut loitommaksi ja käymään vastahyökkäykseen.
Hän sai kaadettua minut maahan, ja vaikka kuinka yritin rimpuilla, en saanut häntä pois kimpustani. Tyrskytassun jykevä käpälä kohosi ilmaan. Sydämeni kiihdytti kauhistuneena lyöntejään.
“Ei muistella pahalla”, Tyrskytassun vaimea murahdus oli viimeinen asia, jonka kuulin, ennen kuin pääni tärähti käpäläniskusta ja näkökentässäni sumeni.

//Muut kahakkaan osallistuvat?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Elandra

Istuin kärsimättömänä leirin pääaukion laidalla ja tarkkailin avaraa nummimaisemaa, yrittäen etsiä edes pientä merkkiä Lehtotassusta tai Vihatassusta. Oppilaat olivat hävinneet jo päiviä sitten kuin savuna ilmaan, eikä kukaan tiennyt minne he olivat menneet. Hajujäljet olivat johtaneet reviirin ulkopuolelle, mutta Mesitähti oli päättänyt olla lähettämättä partiota heidän peräänsä. Leiri oli muutenkin tyhjillään, kun osa eloklaanilaisista olivat etsimässä yrttejä tai muita kissoja, jotka voisivat auttaa meitä sodassa Kuolonklaania ja Kujakissayhteisöä vastaan.
Minua hermostutti toden teolla, muttei tällä hetkellä sota, vaan oppilaani katoaminen. Nuoresta naarasoppilaasta oli tullut viimeisten kuiden aikana minulle hyvin tärkeä ja hänen katoamisensa sai aikaan vihlaisun rinnassani.
Säpsähdin kuullessani lähestyviä askeleita takaani. Käännyin selvästi säikähtäen äkkiä ympäri, mutta rentouduin nopeasti tunnistaessani tulijan Kuutamolaineeksi. Huoli sisareni hyvinvoinnista kasvoi, kun näin nuoren naaraan kasvoilla vakavan ja huolestuneen ilmeen. Huomasin miten Kuutamolaineen hännänpää nyki ja hänen käpälänsä steppailivat edes takaisin hermostuneena.
”Onko jotain uutta?” huolestuneisuus ja hermostuneisuus tarttuivat myös minuun. Kuutamolaine oli Vihatassun mestari ja takuulla vähintäänkin yhtä huolissaan oppilaista kuin minäkin. Mustavalkoinen naaraskissa pudisteli päätään.
”Sinäkään et kai ole kuullut tai nähnyt mitään?” soturi kysyi jännittyneenä. Pudistelin pahoitellen päätäni:
”Ei merkkiäkään. Kukaan ei ole nähnyt Vihatassua tai Lehtotassua, en ymmärrä minne he ovat voineet mennä”, nau’uin kireällä äänellä purren hampaitani yhteen. Koin, että olin vastuussa oppilaastani, jonka vuoksi tämä kaikki tuntui vain entistä pahemmalta. Jos mestaruus todella oli tällaista, en tahtoisi Lehtotassun jälkeen enää yhtäkään oppilasta. Soturius itsessään oli jo riittävän uuvuttavaa, eivätkä minun voimani riittäisi enää pitkään soturin tehtäviin ja tähän stressaamiseen.
”Mitä luulet, pitäisikö meidän tehdä jotain? Mesitähti ei suostu lähettämään partiota, mutta kyllä minä olen valmis lähtemään etsimään heitä, vaikka sitten ilman lupaa”, töksäytin vakavalla äänellä tietämättä, mitä Kuutamolaine ajatteli sellaisesta. Mesitähti oli periaatteessa kieltänyt meitä lähtemästä, mutta oppilaamme saattoivat olla pulassa. Inhoaisin itseäni ikuisesti, jos jäisin vain leiriin seisoskelemaan ja odottamaan, että jotakin tapahtuisi.

//Kuutamo?

Kirjoittaja: Sirius

Katselin innoissani edessä häämöttäviin kukkuloihin. Sinne olisi enää vähän matkaa! Pian olisimme kotona! Ilahduin, kun näin Omenahuumankin kasvoilla innostuneen ilmeen. ”Olemme kohta kotona!” huudahdin. ’Emme kotona. Oikea kotimme on nummien takana, metsässä.’ inhottava ääni kuiskasi korvaani. Vaikka tottahan se oli, emme asuneet kukkuloilla. Se oli vain väliaikaisleiri. ’Ja se on niiden ketunmielisten kuolonklaanilaisten syytä!’ ajattelin vihaisena. Tassutimme yhä lähemmäs Eloklaania. Kylmä ilma puhalsi kovaa. Se liimasi karvani kiinni nahkaani. Heilautin häntääni nopeasti muille. Haistoin kissan. ”Hei! Tuolla on kissa.” sanoin. Muut hiljenivät ja huomasivat myöskin kissan. ’Onkohan hän vihamielinen? Toivottavasti ei, tai olemme vaarassa. Vaikka..ei taistelukaan tässä välissä olisi ehkä pahitteeksi..’ mietin. Lihakseni olivat aivan uupuneet pelkästä kävelystä, ja jopa himosin pientä tappelua. En hämmästynyt, kun kissa paljastui lihavaksi, harmaaksi kotikisuksi. ”Mikäs joukkio täältä tulee?” hän tiedusteli hieman koppavasti. ’Ei kuulu sinulle. Taas ärsyttävä kotikisu! Eikö Kaarlo ollut jo tarpeeksi?’ mietin happamasti. ”Hei, olemme klaanikissoja, matkalla omalle reviirillemme. Ei ollut tarkoitus herättää tai mitään muuta.” Laventelitaivas naukui. Olin hämmentynyt, miten naaras saattoi olla noin rauhallinen ja kohtelias. Itse olisin lähes sivaltanut nenäkästä kotikisua kuonoon. Kotikisu niiskautti nenäänsä. ”Vai niitä villikissoja? Eikös villikissat elä vain pelkällä metsästä napatulla riistalla? Eihän se ole oikeaa kissan elämää ollenkaan.” kotikisu tuhahti. Juuri silloin karvani nousivat välittömästi pystyyn. ”Kukas sinä olet puhumaan oikeasta kissan elämästä? Sinä näytät olevan niin pulskassa kunnossa, että varmaan kohta poksahdat! Hyvähän sinun on siinä sanoa, kun et uskalla poistua edes kaksijalkojesi pesältä, kotikisu.” sähähdin silmät roihuten. Kotikisu älähti loukkaantuneena. Juuri silloin tajusin, että minun olisi pitänyt osata hillitä itseni. ’Olet taas todistanut, kuinka epäkypsä olet! Et kestä edes naurettavan kotikisun sanoja!’ ajattelin raivostuneena. Muut kissat loivat minuun varoittavia katseita. ”Tapellaan vain, jos sitä haluat.” sihahdin. ”Sumulaulu! Nyt me lähdemme, ennen kuin taistelu alkaa.” Omenahuuma komensi. Silotin väkinäisesti karvani. Tassutin raivosta suunniltani Timin viereen. ”Ei olisi kannattanut.” Timi kuiskasi. En vastannut mitään. Kotikisu juoksi pakoon. Pensaat heilahtivat hänen jäljessään. Lähdimme taas matkaan hiljaisuuden vallitessa. ”Eloklaani, täältä tullaan!” huudahdin.
//Omena? Laventeli?\

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Olimme tehneet matkaa jo melkein neljän päivän ajan. Pysähdysten takia se tuntui ikuisuudelta, mutta meidän ei auttanut kuin kestää sitä. Maisemat alkoivat näyttää jo tutummilta, ja oman arvioni mukaan Eloklaani oli enää vain päivämatkan päässä. Toivoin, että se ei venyisi kahteen päivään Kaarlon vuoksi.
Kyyristelin kiven päällä joen rannalla, katse naulittuna edessäni virtaavaan tummaan veteen. Silloin tällöin pinnan alla näkyi hopeisia välähdyksiä kalojen lipuessa ohi, mutta ne olivat liian kaukana ylettääkseni nappaamaan niitä.
Nyt kuitenkin aivan rannan tuntumassa uiskenteli melko isokokoinen kala, johon olin lukinnut huomioni. Pysyttelin aivan liikkumatta, kunnes eväkäs ui kohdalleni. Salamannopeasti iskin tassuni jokeen ja koukkasin kalan pois vedestä. Se mätkähti kivikolle sätkien, ja minä syöksähdin katkaisemaan siltä niskat, jolloin se lakkasi liikkumasta. Nuoleskelin suupieliäni tyytyväisenä. Tästä riittäisi syömistä useammalle!
Koko matkan ajan vatsojemme kylläisyydestä olivat pitäneet huolta Laventelitaivas ja Dakota, jotka olivat molemmat oikein eteviä saalistajia. Omissa saalistustaidoissani ei ollut juuri kehumista, mutta kalaa osasin pyydystää, mikäli siihen oli vain mahdollisuus.
Tartuin kalasta kiinni ja raahasin sen rannasta puiden juurelle, jossa Kaarlo loikoi silmät puoliummessa. Minut kuullessaan vanha kolli räpäytti silmänsä kokonaan auki ja katsahti hieman arvostellen tuomaani kalaan.
”Sinäkö tuon nappasit?” hän rahisi.
Nyökkäsin ja nostin kalan hänen eteensä. ”Syö pois vain. Muut tuovat kohta lisää saalista.”
Kaarlo kurkotti nuuhkaisemaan sitä ja niiskaisi sitten nenäänsä. ”Kaipa tuota voisi maistaa. Tuskin on yhtä makoisa kuin meidän joen kalat”, vanhus jupisi itsekseen, mutta ryhtyi sitten repimään suomuista nahkaa irti päästäkseen käsiksi lihaan.
Yritin olla pyörittelemättä silmiäni ja huomauttamatta, että kala oli juurikin siitä samaisesta joesta, joka virtasi myös heidän pesänsä ohi. Kaarlo olisi saanut siitäkin aikaiseksi vuosisadan väittelyn, eikä meillä ollut aikaa joutavuuksiin.
Muiden palattua saalistusretkeltä söimme vatsamme täyteen ja jatkoimme taas matkaa. Ehdimme melko pitkälle, ennen kuin Kaarlon vauhti alkoi taas hidastua ja hänen suunnaltaan kuului vaivalloista ähinää ja puhinaa. Oli joka tapauksessa tulosaa jo pimeää, joten etsimme yötä varten suojapaikan ja asetuimme levolle.

Seuraavana päivänä lähdimme eteenpäin uudella puhdilla. Myös Sumulaulu ja Laventelitaivas vaikuttivat huomanneen maisemien alkaneen näyttää tutuilta, ja heidän askellukseensa oli tullut uutta pontta, joka sai koko joukon kulkemaan rivakammin. Edes Kaarlo ei valittanut reipastunutta kävelytahtia vaan kulki sitkeästi porukan mukana.
Sydämeni sykähti ilosta, kun seuraamamme joki haarautui kahteen suuntaan, ja kauempana niiden välissä siinsivät tutut nummikummut, joista toisen päällä Eloklaanin väliaikainen leiri sijaitsi.
Käännyin katsomaan takanani tulevia kissoja innostuneesti. ”Olemme kohta kotona!”

//Laventeli ja Sumu?

Kirjoittaja: Aura

Kujekulta makoili Rastaskukan vierellä soturien väliaikaisessa pesässä. Naaraat olivat olleet aamupartiossa, jonka jälkeen he olivat laiskotelleet ja vieneet Kuusitassun harjoittelemaan taistelua. Kujekullan taidoista ei ollut siinä hirveästi hyötyä, mutta ainakin heillä oli ollut hauskaa! Kuusitassu oli päihittänyt hänet useamman kertaa, vaikka naaras oli jo soturi. Kuusitassusta tulisi taatusti hyvä soturi, etenkin kuin hänen tätinsä oli oppilaan mestari. Kujekullan suku oli paras, ei epäilystäkään siitä! Ja se oli myös iso, naaras piti siitä. Hänelle ei tulisi ikinä yksinäistä, kun hänellä oli näin paljon sukulaisia. Toisaalta, moni hänen sukulaisensa oli Tähtiklaanissa.. Koko konsepti ärsytti naarasta, hän ei halunnut edes miettiä “kuolemaa”. Se oli vain valetta, millä peloteltiin muita kissoja. Mutta naaras ei mennyt siihen halpaan, hän ei uskonut muita.
“Kujekulta, partioon. Sinä lähdet Kirpputäplän ja Kuusamakuiskeen kanssa rajapartioon”, Minttuliekki naukaisi ystävällisellä äänellä ja räpäytti silmiään. Kujekulta käänsi päätään ja väläytti emon isän uudelle kumppanilleen ystävällisen hymyn. Jos naaraalta olisi kysytty, olisi hän mieluummin vain laiskotellut Rastaskukan kanssa, mutta kaipa kilpikonnakuvioisen naaraankin pitäisi pian lähteä tekemään omia hommiaan.
“Oli mukava viettää kanssasi aikaa, Rastaskukka. Nähdään taas!” Kujekulta naukaisi ja piristyi hieman, kun hän sisäisti, että he olivat menossa rajapartioon. Voisikohan hän jopa nähdä sen mysteerisen erakon?
“Tullaan, Minttuliekki!” naaraskissa naukaisi varapäällikölleen reippaasti ja heilautti häntäänsä hyvästeiksi tädilleen. Kujekulta tassutteli rennosti Kirpputäplän luokse ja heilautti päätään nyökkäykseksi.
“Odottelemme vielä Kuusamakuisketta, lähdemme sitten”, Kirpputäplä naukaisi lyhytsanaisesti klaanitoverilleen, joka oli keskittynyt sukimaan rintaturkkiaan. Lopulta kullanvärinen naaras saapui partion luokse, joka alkoi tekemään lähtöään. Kuusamakuiske ei ollut Kujekullalle kovinkaan tuttu kissa. Se mitä hän tiesi toisesta oli, että naaras oli muille yleensä lähinnä ilkeä ja aika herkkänahkainen. Kujekulta ei kuitenkaan antanut ennakkotietojensa vaikuttaa mahdolliseen tutustumiseen. Naaraat vaihtoivat muutaman sanan leppoisasti ja päästessään syvemmälle reviiriä, keskittyi Kujekulta enemmän ympäristönsä tähyilyyn. He kuitenkin suuntasivat lähelle Koivumetsää ja se sai naarassoturin huokaisemaan hiljaa. Turha toivo, tuskin se erakko tulisi uudelleen klaanien reviirille.. Salaa Kujekulta toivoi, että se eksyisi Eloklaanin reviirille, mutta pysyisi kaukana yhteisön valtaamasta osiosta. Kuusamakuiske keskeytti hänen mietteensä kysymällä mitä mieltä hän oli sodasta. Ruskeaturkkinen kissa ei ollut hirveästi miettinyt aihetta. Hän inhosi koko pienestä sydämestään Kujakissayhteisöä ja Kuolonklaania. Tai enemmän hän inhosi heidän tekojaan, kuin kaikkia kissoja. Tuskin kukaan nyt olisi läpeensä paha..
“He riistivät Lehmusjalan minulta, osittain”, Kujekulta naukaisi ja sai Kuusamakuiskeen hieman hämmentyneeksi. Niin, Kujekulta mietti. Naaras varmaankin uskoi kuolemaan.
“Lehmusjalka ei voi enää koskaan tulla leiriin”, soturi naukaisi ympäripyöreästi ja kohautti olkiaan.
“Eloklaani voittaa kyllä, me emme suostu alistumaan enää niille. Mitä mieltä sinä olet?” Kujekulta lisäsi vielä ja toivoi, että sota-aihe jäisi tähän. Hän halusi puhua iloisemmasta aiheesta.
“Tykkäätkö sinä tehdä jekkuja?” soturi kysyi itseään hieman vanhemmalta kissalta uteliaasti. Hän toivoi, että Kuusamakuiske ei olisi luonteeltaan sellainen tylsä kissa!

//Kuusama?

KP-boosti käytössä