Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Epätoivo Mesitähden silmissä sävähdytti Leimusilmää. Hän tajusi, että kaikista Eloklaanin kissoista viime kuiden tapahtumat kerääntyivät juuri päällikön hartioille valtavana taakkana. Kuinka uupunut Mesitähti mahtoikaan olla kaikkien klaanitoveriensa turvallisuuden puolesta murehtimisesta?
Parantajana Leimusilmä oli tuon tuosta kasvotusten kuoleman kanssa, mutta hän pyrki keskittymään hetkessä elämiseen eikä yrittänytkään kuvitella tulevaisuutta liian pitkälle, sillä se harvoin auttoi potilaiden hoidossa. Oli edettävä päivä ja vaiva kerrallaan. Päällikön sen sijaan oli osattava katsoa kauas ja tartuttava toimeen, mikäli tilanne sitä vaati.
Leimusilmä ei vieläkään ollut vakuuttunut siitä, että Keijukaiselle puhuminen oli paras vaihtoehto, mutta kuten Mesitähtikin oli sanonut, jotakin oli yritettävä. Parantajaoppilaan hännänpää nyki mietteliäästi samalla kun hänen katseensa harhautui taas yhä pensaan luona puuhaavaan Sarastustassuun. Oppilas oli ollut vasta pikkupentu, kun sota oli alkanut, eikä hän tiennyt muusta. Taisteluissa kaatuneiden ruumiiden näkeminen oli hänelle ja monelle muulle nuorelle kissalle arkipäivää tätä nykyä, eikä se ollut Leimusilmästä oikein.
“Jos aiot mennä puhumaan Keijukaiselle, sinun ei pitäisi mennä yksin”, Leimusilmän keltainen katse käännähti takaisin Mesitähteen. “Keijukainen pelaa likaista peliä, ja hän saattaa yrittää päästä sinusta eroon heti kun polkunne risteävät. En ole vieläkään sitä mieltä, että tämä on millään muotoa hyvä idea, mutta jonkinlaisten neuvotteluvälien luominen voisi edesauttaa tämän järjettömän sodan päättämisessä.”

//Mesi?

Kirjoittaja: Elandra

Sumulaulu: 8kp –

Lehtotassu: 7kp –

Mesitähti: 7kp –

Sypressikuiske: 10kp –

Käärmepentu: 27kp! –

Kimalaistoive: 26kp –

Kujekulta: 31kp! –

Kuusamakuiske: 8kp –

Sadetassu: 12kp – Soturin pisteet kasassa! Voit nimittää itsesi soturiksi kun tahdot.

Kirjoittaja: Pyry

Tassuttelimme Varjotassun kanssa rinnakkain kohti leiriä. Olimme olleet jonkin aikaa yhdessä metsästämässä klaanillemme Hiilihampaan käskystä, ja leuoissamme roikkuikin jänis, hiiri sekä yksi ilahduttavan pulska orava.
Oli kulunut jo muutama päivä siitä, kun meidät oli laitettu kokeilemaan parisaalistusta yhdessä. Se oli alkuun epäilyttänyt minua, mutta olimme lopulta saaneet kiinni oravan, myyrän sekä linnun, joka oli kovin keskittyneesti kaivellut maata nokallaan. Jokin aika sitten olin myös ilokseni päässyt taisteluharjoituksiin Hiilihampaan kanssa – hän oli opettanut minulle liikkeen nimeltä pystylukko. Minulla oli ollut jo ikävä koulutustuokioita kyseisen kollin kanssa. Hän oli mielestäni oikein hyvä mestari, kärsivällinen ja kannustava.
Nyt olin kuitenkin Varjotassun kanssa ja halusin keskittyä siihen. Tänään oli kaunis päivä; oli hiirenkorvan varhainen alku, viimeinkin, ja näin aurinkohuipun aikaan aurinko lämmitti ihanasti turkkia. Ikään kuin se olisi halunnut hyvittää lehtikatona kärsimämme kylmyyden.
Minulla oli hyvä olo. Tuntui aivan siltä, kuin sielunikin olisi hymyillyt. Vilkaisin Varjotassua, joka asteli vierelläni katse eteenpäin ja korvat valppaasti pystyssä kuin kuunnellen, mitä ympärillä tapahtui. Näky lämmitti sydäntäni; Varjotassun läsnäolo sai minut rennoksi ja tuntui siltä, kuin maailmassani olisi ollut yksi aurinko lisää, kun tuo kermanvärinen kissa oli kanssani. Äkkiä hän käännähti katsomaan minua kuin olisi huomannut tuijotukseni.
Silmissäni välähti hämmennys ja naukaisin: ”Olemme pian leirissä”, ikään kuin Varjotassu ei sitä itse olisi tiedostanut.
Varjotassu nyökkäsi ja käänsi taas katseensa eteenpäin. En voinut itselleni mitään, mutta minun oli aivan pakko tutkailla häntä vielä hetken; Hänen korvansa liikahtelivat pienesti kuin olisi kokoajan kuullut jotakin, mikä ei omiin korviini yltänyt. Harmaat silmät aina välillä vilkaisivat jonnekin sivulle poiketen suorasta kurssistaan. Yhä edelleen Varjotassussa ja hänen olemuksessaan oli jotakin, mikä kiehtoi minua niin paljon, etteivät silmäni millään olisi halunneet irrota hänestä. Joka kerta kun katsoin häntä, turkkiani kihelmöi ja rinnassani tuntui siltä kuin pakahtuisin jostakin tunteesta. En oikein osannut sanoittaa, mikä tunne oli kyseessä, mutta epämukava se ei suinkaan ollut; päinvastoin, minun oli oikein mukava ja rento olla Varjotassun kanssa ja nautin joka hetkestä, riippumatta päivästä tai siitä, mitä olimme tekemässä ja missä. Hän vain… tuntui valaisevan päiväni vaikka olisi ollut aivan hipihiljaa.
”Vihdoin perillä”, Varjotassu äkkiä tuumasi.
Havahduin mietteistäni ja yllätyin tajutessani, että olimme tosiaan saapuneet jo leiriin asti. ”Tosiaan”, naurahdin hiljaa.
Katselin piilotellun hätääntyneesti ympäri leirissä olevia kissoja; en kai ollut jatkanut Varjotassun tuijottelua tänne asti? Oliko joku huomannut sen?
”Tuota, minun täytyy käydä parantajien luona”, nau’uin ystävälleni. Jostain syystä hänen katseensa tuntui polttavan sisuksiani, kun katselin hänen silmiään kuin emostaan eksynyt pentu. ”Odota tässä, palaan aivan pian…”
Ei minulla tietenkään ollut todellista asiaa käydä parantajien luona, oloni oli vain yhtäkkiä muuttunut kovin hermostuneeksi Varjotassun seurassa, joten minun oli aivan pakko päästä hetkeksi muualle rauhoittelemaan itseäni.
”Tervehdys, Sadetassu”, tervehti Liljatuuli. Sitten hänen ilmeensä vakavoitui. ”Onko sinulla kipuja?”
”Ei suinkaan”, vastasin äkkiä. ”Tulin vain… kertomaan, että voin ihan hyvin jo! Oli jo aikakin, eikö totta? Suuret kiitokset siis teille, kun piditte minusta niin hyvää huolta.” Suustani pääsi hermostunut naurahdus, kun yritin teeskennellä, että äsken sanomani oli tosiaan ollut oikea asiani.
”Selvä… hienoa kuulla, että olet toipunut”, Liljatuuli kehräsi.
Nyökkäsin pikaisesti ja lähdin sitten tepsuttamaan takaisin Varjotassun luokse. Näin hänet jo matkan päästä, mutta pysähdyin. Siinä hän oli, katseli leiriä ja mitä sen jäsenet puuhastelivat. Sydämeni tuntui takovan rinnassani kuin ulos tullakseen.
”Rauhassa vain, Sadetassu”, kuiskin itsekseni lähestyen hitaasti oppilasystävääni. ”Se on vain Varjotassu…”

//Varjo?

Kirjoittaja: Käärmis

Säpsähdin hereille. Päätäni kivisti. Minulla oli sietämättömän kuuma ja olisin halunnut mennä ulos. Käänsin päätäni ja lähistöllä lepäävän Kimalaistoiveen korva värähti. Hän nosti päätään ja näki minut hereillä. Hän tuli vierelleni ja tökkäsi yrttejä ja vetisiä sammalia minua kohti. Katsoin niitä inhoten. Minulla ei ollut jano tai nälkä ja yrtit näyttivät inhottavilta. Laskin pääni ja huomasin Kimalaistoiveen yrittävän sanoa jotain. Kuulin vain kuminaa. En saanut kunnolla selkoa ja yritin lukea siis tämän huulilta. Sain vain yksittäisiä sanoja.
“Yrtit”, “parempi olo”, “vähän”, ja muuta sen kaltaista. Tuhahdin ja lipaisin yrtit. Ne tuntuivat kuivalta kurkussani ja aloin yskiä. Kolmijalkainen ikikuningatar vierelläni säpsähti ja tuli heti vierelleni.
“Olen kunnossa”, kähisin ja yritin nyt imeä vettä sammalista. Yskiminen oli kuitenkin avannut korvanis illä kuulin Kimalaistoiveen puheen viimein. “Juo nyt tarpeeksi. Sinun täytyy muistaa juoda paljon tai voit joutua huonompaan kuntoon.”
“Kai pääsen jo oppilaaksi? En minä ole liian sairas”, mumisin hippusen ärtyneenä. Kimalaistoive naurahti osin hieman väkinäisen kuuloisesti.
“Älä ole höpsö. Sinun täytyy levätä tai et koskaan parane”, naaras naukui lempeästi. Heilautin korvaani. “Minähän voisin vaikka kertoa sinulle jonkinlaisen tarinan?”
“Vaikka”, vastasin laimeasti. Halusin tulla oppilaaksi. Halusin mennä ulos. Kimalaistoive istahti alas ja meni hyvään asentoon. Minäkin hain parasta mahdollista asentoa. Huokaisin. Minua väsytti jo nyt. Jos naaras ei kertoisi jotain erittäin kiinnostavaa tarinaa, nukahtaisin varmaan. Laskin pääni tassuilleni ja annoin naaraan aloittaa tarinansa. Hän kertoi kaiken laista muinaisista klaaneista ja eloklaanin synnystä. Kuuntelin tarkkaavaisena. Olihan tämä sentään tärkeää klaanini historiaa. Väsymys painoi minua, mutta samalla kuuntelin kiinnostuneena ja tarkkaavaisena naaraan kertomusta. Kun Kimalaistoive viimein lopetteli, olin jo lopen uupunut. Suljin silmäni hetkeksi ja tunsin vajoavani unen syövereihin.

Herätessäni vointini oli kurja. Päätäni särki ja minulla oli karmea olo. Yritin vielä nukkua, mutta en voinut pääkivultani tuskin edes ajatella. Voihkaisin ja suljin silmäni. Tuntui, että pääni räjähtäisi. Raahauduin alas vuoteeltani voimattomana ja tarkoitukseni olisi ollut herättää Kimalaistoive, mutta en päässyt sinne asti. Tuntui, että oksentaisin. Käperryin tuskissani maahan vaikeroimaan ja toivoin, että kimalaistoive heräisi ja tajuaisi kipuni.

//kimmo?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Sirius

Kävelin leiriin hiiri hampaissani. Laskin saaliin tuoresaaliskasaan. Pyyhkäisin käpälälläni korvaani ja päätin lähteä katsomaan Huurrehuisketta. Kävelin parantajan pesälle. ’Kuusamakuiske? Huurrehuiske on ystäväsi, tuo hänelle riistaa.’ ajattelin. Tassutin takaisin kasalle ja nappasin saalistamani hiiren. Hiiri oli lähes koko kasan suurin saalis, joten siitä riittäisi jaettavaksi. Raahasin saaliini parantajan pesän suulle. ”Hei, voiko tulla?” kysyin. Parantajan pesän suulla ahkeroiva Leimusilmä nyökkäsi. ”Kaikin mokomin.” hän naukaisi. Nyökkäsin ja kävelin sisälle pesään. Vein saaliini mukanani. Huurrehuiske makasi vuoteessaan. Hän käännähti nähdessään minut ja hymyili. ”Kuusamakuiske! Ihana nähdä sinua. Vau, täällä tuoksuu riista!” hän tervehti iloisena. ”Ja täällä on tylsää.” hän lisäsi vielä hetken päästä. Hymähdin huvittuneena. Ystäväni oli selvästi paranemaan päin. ”Hyvä että olet parantumassa. No, toin sinulle kuitenkin riistaa.” totesin ja nostin hiiren vuoteen viereen. Huurrehuiske nousi. Hän nappasi palan saaliista. ”Kiitos. Syö sinäkin, tästä riittää.” hän sanoi suu täynnä hiirtä. Nappasin vastustelematta haukkauksen hiirestä. Söimme sitä yhdessä. Hetken päästä olimme jo syöneet koko saaliin. ”Kiitos että näit vaivaa eteeni.” hän kiitti. Nyökkäsin ja lisäsin, että siitä ei ollut ollut vaivaa. Sitten lähdin pesästä. Menin katsomaan auringonlaskun partioiden jakoa. Minttuliekki jakoi partioita. ’Huh, pieni kävely ei olisi pahitteeksi.’ ajattelin. ”Kuusamakuiske, tulitkin sopivasti. Mene tuohon Kirpputäplän ja Kujekullan partioon.” käski Minttuliekki. Nyökkäsin, vaikka olisin toivonut kävelyä rauhassa. Tassutin heidän luokseen. Pian lähdimme leiristä. Kirpputäplä johti partiota. Olin Kujekullan vierellä. En tuntenut nuorempaa naarasta kovin hyvin. ’Ehkä minun pitäisi tutustua? Huurrehuiske on parantajan pesällä, ehkä voisin hankkia lisää ystäviä.’ mietin. Päätin edes yrittää keskustella Kujekullan kanssa, ei kai siitä mitään haittaakaan olisi.
”Oletko sinä Kujekulta?” kysyin häneltä. ”Joo, olen. Sinä olet kai Kuusamakuiske?” hän kysyi. Nyökkäsin myöntävästi. ”Niin.” vastasin. En keksinyt muuta sanottavaa tilanteeseen. Olin salaa iloinen, sillä olin viimeinkin onnistunut olemaan vuorovaikutuksessa ilman että olin ollut ilkeä! ’Huurrehuiske halusi olla ystäväsi vasta silloin, kun kerroit muistisairaudestasi.’ ikävä ajatus tuli mieleeni. Kävelimme kaikessa hiljaisuudessa kohti rajaa. Tehtävämme oli merkata meidän ja Kuolonklaanin raja. ”Harva kissa uskaltaa tulla näkyville, jos olen paikalla. On sanomattakin selvää, että raatelen heidät kappaleiksi.” kuiskasin ilmaan. Pian saavuimme rajalle. Toisella puolella näkyi oma lehtimetsämme, jonka Kuolonklaani oli ketunmielisesti ottanut valtaansa. Laitoimme rajamerkkejä varovasti. Jos Kuolonklaani huomaisi meidän astuvan käpälälläkään heidän puolelleen, olisimme mennyttä. ”Mitä mieltä olet sodasta?” kysyin hiljaa Kujekullalta.
//Kuje? Sori en uskaltanut niin paljon hitata\

Kirjoittaja: Aura

Kimalaistoive kaappasi sekavan oloisen ja omiaan hourailevan Käärmepennun leukoihinsa. Nyt oli kiire, sillä naaraspennun vointi oli romahtanut ihan yllättäen ja todella nopeaa. Pentu oli myös hyvin kuuma ja Käärmepennun nenä oli rutikuiva. Kimalaistoive ei itse ollut parantaja, mutta tiesi yrteistä ja parantamisesta kohtalaisesti. Sen lisäksi, että aihe kiinnosti kuningatarta, koki että hän kykeni näin olemaan edes jokseenkin hyödyksi. Sodan aikana hänestä ei ehkä ollut taistelijaksi tai viestinviejäksi, mutta hän saattoi auttaa Liljatuulta ja Leimusilmää. Kimalaistoive kiiruhti kolmella koivellaan pentutarhaan ja laski pennun sammalille. Käärmepentu kiemurteli ja mumisi jotain sekavana, ja se sai kuningattaren entistä huolestuneemmaksi. Kimalaistoive kosketti Käärmepentua hellästi nenällään ja tutki toista pintapuolisesti. Naaraalla ei ollut mitään muita oireita, kun korkea ja nopeasti noussut kuume. Kimalaistoive uskalsi huokaista helpotuksesta, ehkä se ei olisi viher-tai valkoyskää? Musta-tai punayskästä puhumattakaan.
“Haen parantajan, Käärmepentu. Ei ole mitään hätää, minä olen tässä”, Kimalaistoive naukaisi toiselle hennolla äänellä, mutta hänen sanat taisivat lipua Käärmepennun korvien ohitse. Naaras painoi korvansa toisen rintaa vasten kuunnellakseen rohisiko Käärmepennun hengitys. Se oli kuitenkin onneksi normaali. Kuningatar välitti Tähtiklaanille nopeat kiitokset ja pyysi heitä suojelemaan Käärmepentua. Kimalaistoive katsoi vielä, että Käärmepentu oli asennossa, missä hän pystyisi tarvittaessa oksentamaan. Sen tehtyään naaras peruutti pesästä ja suuntasi parantajien luokse tyynenä, mutta huolestuneena. Onneksi parantajien väliaikainen “pesä” oli aivan pentutarhan kupeessa. Hän kohtasi Liljatuulen kysyvän katseen ja avasi suunsa:
“Käärmepennulle nousi aivan yllättäen korkea kuume. Hänellä ei ole muita oireita, hengityskään ei rohise. Tulisitko kuitenkin katsomaan hänen vointinsa varmuuden vuoksi? Minulla on saattanut mennä jokin oire ohitse”, Kimalaistoive selitti vanhemmalle parantajalle, joka nyökkäsi ja silmäili yrttivalikoimaansa. Naaras otti mukaansa yrttiä, jonka Kimalaistoive tunnisti lopulta reunuspietaryrtiksi. Se muistutti päivänkakkaraa, joten se oli kuningattarelle helppo tunnistaa. Naaraat kiiruhtivat Kimalaistoiveen johdolla takaisin pentutarhan suojiin ja raidallinen naaras pelästyi näkyä. Missä Käärmepentu oli? Eihän toinen ollut hoiperrellut aukiolle? Pian hän kuitenkin huomasi sammalien alta pilkottavan valkean häntätupsun. Käärmepentu selvästi halusi leikkiä piilosta ja tavallisessa tilanteessa tämä saisi Kimalaistoiveen kikattamaan pennun toilailuille. Kimalaistoive nosti Käärmepennun hellästi takaisin sammalien päälle ja sukaisi toista muutaman kerran niskaan. Sen tehtyään hän antoi Liljatuulelle tilaa, jotta naaras voisi tutkia pennun nenästä hännänpäähän.
“Kimalaistoive, hakisitko Käärmepennulle vettä? Pikkuinen taitaa olla nukahtanut, mutta hänen olisi hyvä juoda, kunhan hän herää”, tummanharmaa naaras ohjeisti klaanitoveriaan, joka nyökkäsi ja katosi välittömästi aukiolle etsimään vettä. Kimalaistoive haki parantajien kolosta itselleen sammalta ja nilkutti sitten joenhaaraan hakemaan tuoretta vettä. Kimalaistoive latki myös muutaman kulauksen raikasta vettä kurkkuunsa ja lipaisi sitten huuliaan. Veden kylmyys sai hänen viiksensä värähtelemään ja naaras kastoikin sammaltupon nopeasti veteen, jonka tehtyään hän kiiruhti takaisin Eloklaanin väliaikaiseen leiriin. Kimalaistoive nautti siitä, että aurinko lämmitti hellästi hänen selkäänsä ja sulatti lumikasoja. Lumet olivat joistain paikkaa jo sulaneet kokonaan, mutta lumikasoja lojui edelleen siellä sun täällä. Kimalaistoive asteli pentutarhaan varovaisesti ja laski vesitippoja tiputtelevan märän sammalmytyn Käärmepennun sammalien viereen. Sitten hän kääntyi Liljatuulen puoleen ja katsoi toista jäänsinisillä silmillään kysyvästi. Kimalaistoiveen sydän pamppaili pienesti odottaessaan uutisia Käärmepennun voinnista.
“Käärmepennulla on vain selittämätön, mutta korkea kuume. Annoin hänelle reunuspietaryrttiä, mutta hän ehti jo nukahtaa. Käärmepennun pitäisi olla nyt levossa ja rauhakseen, kunnes kuume laskee. Ei siis rajuja leikkejä. Haethan minut, jos hänellä ilmenee muita oireita?” Liljatuuli ohjeisti huolestunutta ikikuningatarta, joka nyökkäsi hieman hymyillen. Kimalaistoive nyökkäsi parantajalle helpottuneena, Käärmepennulla ei siis ollutkaan mitään vakavaa mysteerisairautta! Kimalaistoive käpertyi pennun ympärille ja laski häntänsä naaraan selän päälle.
“Ei mitään hätää pikkuinen, ei hätää. Minä huolehdin sinusta”, Kimalaistoive naukaisi ja tilanne herätti hänen muistonsa mieleen. Ne muistot, kun hän oli löytänyt silloisen Kaislapennun rajan tuntumasta. Kimalaistoive laski hieman päätään. Olisipa Kaislatassu vielä täällä.. Miksi Tähtiklaanin oli pitänyt hakea niin nuori kissa riveihinsä? Kimalaistoive tiesi, että hän tai mikään maallinen kissa ei voisi sitä ymmärtää. Kyllä heillä syynsä olivat, mutta… Kimalaistoive kaipasi Kaislatassua vain niin kovasti!
“Lupaan, että sinä näet vielä soturiuden”, ikikuningatar kuiskasi nukkuvalle pennulle ja kosketti toisen korvaa hellästi kuonollaan.

//Käärme?

Kirjoittaja: Aura

Kujakulta istui iloisesti hymyillen Eloklaanin väliaikaisessa leirissä. Lehmusjalka oli… poissa. Niin, kolli oli vain.. poissa. Kuten Lampitassukin oli. Lieskakajo oli puhunut jotain kuolemasta, se ei ollut totta. Niin Kujekulta hoki itselleen. Hän oli nähnyt Lehmusjalan metsässä toisen “kuoleman” jälkeen.
“Lehmusjalka leikkii vain piilosta. Miten sinä kehtaat väittää, että hän on kuollut!” Kujekulta oli sähissyt vihaisena karvapallona isänsä väitteisiin. Naaras pihahti, hänestä muut eivät vain tienneet tai halunneet nähdä elämää kuoleman ulkopuolelta. Tähtiklaani valehteli vain kaikille, valehteli! Mutta Kujekullalle ei noin vain valehdeltaisi. Naaras oli ollut yllättävän normaali ja hyväntuulinen verrattuna hänen muuhun perheeseensä. Kujekulta inhosi negatiivisuutta ja negatiivisia tunteita, joten hän ei tahtonut myöskään ajatella tai käsitellä niitä. Ei Kujekulta edes tiennyt miten.
“Hei, sopiiko liittyä sinun seuraasi? Kujekultahan se on?” kuului möreä, mutta ystävällinen ääni hänen takaataan. Kujekulta käänsi päätään ja näki tummanharmaan kollikissan, joka katsoi häntä hieman jurosti. Puhuja oli Järviloiste, yksi Eloklaanin sotureista. Kolli oli häntä hieman vanhempi, mutta he olivat olleet oppilaana samaan aikaan. Naaraskissa ei kuitenkaan tiennyt Järviloisteesta paljoa mitään. Toinen vaikutti rauhalliselta ja hieman mitäänsanomattomalta, jos Kujekullalta kysyttäisiin. Hän oli kuitenkin aina avoin uusille kavereille ja tuttavuuksille! Tuskin Järviloisteessa mitään vikaakaan oli.
“Järviloiste, moi! Kujekultahan se tässä ja liity ihmeessä! Mitä sinulle kuuluu, miltä soturius on tuntunut?” ruskeavalkoinen kissa naukaisi toiselle hyväntuulisena ja väläytti kollille pirteän hymyn. Hymy, ilo, onnellisuus. Ne luovat muut kissat iloiseksi, Kujekulta muistutti itseään ja hoki mielessään, että negatiivisuus olisi vain pahasta. Ei sanaakaan Lehmusjalasta, naaras ajatteli ja piti vihreän katseensa kollissa.
“Kiitos, kaipasinkin seuraa pitkän päivän päätteeksi. Ja olen pahoillani Lehmusjalasta, hän oli hieno kissa. Tähtiklaani pitäköön hänestä huolen. Mutta minulle kuuluu hyvää. Soturius on tehtävä, jonka otan vakavasti ja pyrin olemaan paras mahdollinen soturi. Eloklaani ansaitsee sen näinä aikoina ja tietenkin muulloinkin. Mitä sinulle muuten kuuluu? Mitä sinä olet pitänyt soturiudesta?” Järviloiste naukui ja Kujekulta hymähti. Toinen oli niiiin tylsä ja niiiin aikuinen! Miksi he eivät voisi puhua hauskasta, kuten jekuista tai juoruista. Hilehuurre sentään osasi puhua kaikesta oikeasti tärkeästä, mutta Järviloiste tuntui muistuttavan enemmän olemukseltaan Mesitähteä, huoh! Kujekulta halusi kuitenkin tutustua Järviloisteeseen vielä paremmin. Ei sopisi tehdä ensivaikutelmaa muutaman lauseen perusteella. Lehmusjalkakin oli suhtautunut tehtäviinsä vakavalla asenteella ja toinen oli ollut, – toinen oli-, Kujekullalle hyvin läheinen. Ehkä Järviloistekaan ei siis olisi niin paha?
“Soturiuden tuoma vastuu on ihan plääh! En vielä haluaisi ottaa niin paljoa vastuuta. Minä haluaisin vain nauttia elämästäni ja loikoilla päivät pitkät”, Kujekulta vastasi toiselle leikkisästi ja heilautti käpälällään Järviloisteen korvaa. Kolli katsoi toista vakavalla ilmeellä, korvat hieman luimussa. Toinen oli selvästikin eri mieltä klaanitoverinsa kanssa, vaikka ei virkonutkaan mitään.
“Sinä saat sitä mieltä mitä sinä tahdotkaan, mutta kannattaa muistaa pitää klaanin etu oman hauskuuden edellä”, Järviloiste muistutti Kujekultaa ja lisäsi heti perään;
“Mutta toki hauskaakin pitää pitää. Tahtoisitko sinä lähteä vaikka metsään kävelylle? On kaunis ilmakin, voisimme vaihtaa kieliä?”
Ruskeavalkoinen naaras pohti hetken, mutta nyökkäsi kollisoturille iloinen ilme korostaen kasvojaan. He voisivat myös leikkiä piilosta! Kunnon piilohippa tekisi hyvää kankeille koiville, Kujekulta ajatteli leikkisästi ja virnisti sitten itsekseen. Järviloiste kohotti kulmaansa kysyvänä, mutta soturi ei vastannut mitään. Järviloiste saisi niskaansa takuulla jonkun mehevän jekun..
“Mennään sitten! Metsä ei odota!”

Kujekulta loikki nopein askelin ulos Eloklaanin väliaikaisesta leiristä. Huh, onneksi hän ei ollut nähnyt Järviloistetta tänään! Kolli oli piirittänyt häntä viime aikoina aika paljon ja Kujekulta ei todellakaan jaksanut kollin jatkuvaa seuraa. Olisipa edes Hilehuurre täällä, niin hän voisi kertoa kollille uusimmat kollijuorut! Hilehuurre oli kuitenkin oman partionsa kanssa jossain kaukana. Kujekullasta oli ihan tylsää, että Mesitähti oli määrännyt juuri hänen ystävänsä sinne. Olisi valinnut jonkun muun sen kivikasvo-Pohjaharhan seuraksi, Kujekulta ajatteli. Ei Hilehuurre ollut edes sopivaa seuraa tuollaiselle mehiläisaivolle!
“Hei, Kujekulta! Minä näinkin, että sinä poistuit leiristä aivan yksinäsi. Ei ole kovin turvallista liikkua yksin näinä aikoina, kun olemme sodassa. Minä tai kukaan muu ei halua, että sinulle sattuu mitään”, Järviloiste naukaisi matalalla äänellä ja kosketti klaanitoverinsa selkää paksulla hännällään. Kujekulta värähti ja vilkaisi hieman vanhempaan kissaan vaivaantuneesti hymyillen. Järviloiste oli mukava, yksi hänen kavereistaan kai, mutta välillä niin takertuva. Kyllähän Kujekultakin osasi olla, mutta… Eivät he olleet Järviloisteen kanssa edes jutelleet, kuin muutaman kerran! Silti kolli hyöri hänen ympärillä, kuin mehiläinen kukissa. Järviloiste oli aina huolehtimassa hänen turvallisuudestaan, kantamassa riistaa tai sukimassa turkkia. Kun Kujekulta oli valittanut asiasta Lieskakajolle, oli kolli vihjannut tummanharmaan kissan olevan pihkassa Kujekultaan. Kujekulta oli kuitenkin päätellyt, että Järviloiste halusi olla hänelle vain mukava. Ehkä kollikin oli yksinäinen ja kaipasi ystäviä? Ei sillä, että Kujekulta olisi! Hänhän oli monien kissojen ympäröimä, suorastaan suosittu ja mitä vielä, eikö? Sitä paitsi kuka nyt muka ihastuisi yhden tai muutaman keskustelun perusteella?

Kaksikko sopi, että he erkanisivat ja näkisivät Uintipaikan kupeessa hetken kuluttua. Kujekulta huokaisi helpotuksesta, nyt hän voisi suunnitella jekkuja! Naaras suuntasi nummille ja antoi keuhkojensa täyttyä raittiista nummi-ilmasta. Kujekulta tuumaili, että hän voisi myös saalistaa. Jäniksiä hän ei ikipäivänä saisi kiinni, mutta ehkä hän löytäisi jotain muuta saalista. Ja kalastaa hän voisi myös! Kauaa Kujekulta ei ehtinyt olla pelkästään omien ajatustensa vankina, sillä hän kuuli rajan tuntumasta äänekästä maiskutusta ja haisteli itsekin ilmaa. Eloklaanin reviirillä oli ollut tunkeilija! Kujekulta pörhisteli karvojaan ja lähestyi hiljakseen rajaa.
“Kuka siellä? Tiedoksesi, että ateriasi taitaa olla peräisin meidän reviiriltämme ja se kuuluu meille”, Kujekulta naukaisi epäilevällä, mutta kuitenkin hieman uteliaalla äänellä. Hän halusi tietää kuka oli tunkeutunut heidän reviirilleen, eikä naaras tyhmänrohkeana kissana osannut olla varuillaan tai pelätä. Hetken hiljaisuuden jälkeen puun takaa asteli nuori naaras, jolla oli kasvoillaan virne, josta Kujekulta piti välittömästi. Kuka oli tämä.. harvinaisen kaunis ja kiehtova ilmestys? Erakolla oli vaalea turkki, jota korosti hieman sinertävään taittuvat raidat ja naaraan siniset silmät pistivät Kujekullan silmään. Naaraalla oli myös kauniit kasvonpiirteet, mistä Kujekulta todella piti..
“Tule hakemaan, jos haluat sen”, tuntematon naaras vastasi ilkikurisella ja hieman jopa leikkisällä äänellä. Erakko oli kropaltaan paljon solakampi ja Kujekulta arveli, että raskasrakenteisena kissana ei pärjäisi naaraalle lainkaan. Jostain kumman syystä hän ei kuitenkaan halunnut toisen pitävän häntä synnynnäisenä häviäjänä, joten Kujekulta tarttui naaraan esittämään haasteeseen ja lähti juoksemaan kohti erakkoa. Naaras roikotti hieman syötyä jänistä korvasta suussaan ja juuri, kun Kujekulta pääsi lähelle ja oli tarttumassa saaliseläimeen, vetäisi kissa jäniksen kauemmaksi. Kujekulta katsahti ympärilleen hölmistyneenä ja hänen katseensa kohtasi naaraskissan kanssa. Erakko tapitti toista suloisen ilkikurisena ja pudotti jäniksen maahan. Naaras astui tassullaan sen päälle ja silmäili klaanikissaa.
“Myönnä jo, olet hävinnyt, köntys”, kissa naukaisi ja vinkkasi toiselle silmää. Kujekulta katsoi toista suu hieman raollaan, hämmentyneenä ja ravisteli lopulta päätään. Hänhän ei erakolle häviäisi!
“On minulla.. nimikin”, Kujekulta sai naukaistua toiselle ja räpäytti vihertäviä silmiään. Naaras soimasi itseään tyhmistä sanoistaan jo nyt, totta kai hänellä oli nimi ja erakko varmasti myös tiesi sen! Erakkonaaras kurottautui hieman lähemmäksi ja kosketti Kujekullan korvaa kuonollaan. Erakon viikset kutittivat hänen poskeaan ja Kujekullasta tuntui, että hänen turkissaan vilisi kasoittain muurahaisia. Mikä oli tämä.. ihana ja outo tunne?
“Hävisit”, erakko kuiskasi hetken hiljaisuuden päästä ja siveli hännällään salamyhkäisesti soturittaren kylkeä. Kujekullasta tuntui, että hän ei uskaltanut liikkua tai edes hengittää.
“Ehkä me tapaamme vielä, ehkä emme. Kiitos vielä tästä”, erakko naukaisi ja nyökkäsi päällään saalistamansa jäniksensä suuntaan. Kujekullalle tuntematon kissa nappasi saaliinsa ja ennen kuin Kujekulta ehti edes kissaa sanoa, oli erakko kivunnut läheiseen puuhun. Kiipeilijäksi Kujekullasta ei ollut, joten toivo jäniksen saamiseen oli jo ensikättelyssä menetetty.
“Kujekulta, se.. se on nimeni!” naarassoturi huusi yläilmoihin edelleen hölmistyneenä. Mitä ihmettä oli juuri tapahtunut ja kehen hän oli törmännyt? Päällimmäisenä kysymyksenä naaraan mielessä oli, että tulisiko hän näkemään nuo upeat, siniset silmät vielä toistekin?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Käärmis

Kimalaistoive oli kaapannut minut ja ryhtynyt pesemään minua. Olin turhautunut. Olisin minä itseni voinut pestä itsekin. Kimalaistoive kysyi ja ehdotti mitä he voisivat tehdä. Jäin pohtimaan vaihtoehtojani. Kieltämättä ajatus siitä, että lähtisin pienelle happihyppelylle ei ollut lainkaan huono.
”Mennään toki aukiolle. Olisi mukavaa vähän hengittää raikasta ilmaa välillä”, nau’uin. Kimalaistoive hymyili ja nousi ylös. Loikin hänen edellään ulos, mutta jäin kuitenkin odottamaan häntä pentutarhan suulle. Kolmijalkainen ikikuningatar tuli luokseni ja tassutin hänen vierellään ulos. Siitä olikin jo hetki, kun olin viimeksi käynyt ulkona pentutarhasta. Kehräsin ja pörhistin turkkiani innoissani. Telmin pentutarhan lähistöllä innoissani ja kokosin vähistä lunta läjäksi. Innoissani kuitenkin liukastuin. Vinkaisin ja mätkähdin maahan. Kimalaistoive rynni luokseni varmistaakseen minun olevan kunnossa.
”Ihan kunnossa ollaan”, puhisin ja kompuroin ylös maasta. Murahdin läjälle, jonka olin lumesta tehnyt.
”Aiotko sinäkin pettää ja kampata minut”, sihisin hiljaa hampaideni välistä ja läimäytin etutassullani lumikinosta. Se oli niin vetistä, että se räjähti ympäriinsä ja olin aivan loskan peittämä. Värähdin ja otin askeleen taaemmas.
”Tiesin, että petät minut vielä!” kiljuin ”en varmasti pettänyt sinua ensiksi! Sinä vain ylireagoit! Se oli ystävällinen taputus!” Huomasi, että olin yksinäisyydessä ja sisällä jatkuvasti makaamisessa kerennyt jo hieman mökkihöperöityä. Minua ei kamalasti kuitenkaan kiinnostanut kuinka typerältä näytin, kunhan minulla oli hauskaa. Vielä pentuna siitä ei tarvitsisi välittää. Pennuthan olivat hölmöjä ja sekoja, eikö? Päristelin loskan pois päältäni ja kuulin Kimalaistoiveen tassuttavan rauhallisesti luokseni. Leikin, etten huomannut häntä, mutta juuri kun hän tuli tarpeeksi lähelle, kipsahdin ympäri ja huudahdin ”Älä yritä yllätyshyökkäystä senkin kelmi!” Kimalaistoive näytti huvittuneelta, vaikkakin vähän säikähtäneeltä myös. Kehräsin ja istahdin nyt märkään maahan.
”Kannattaisiko sinun jo hieman rauhoittua?” ikikuningatar sanoi lempeästi. Nyökkäsin varovasti ja hengitin syvään. Se ei kuitenkaan juuri auttanut. Tuntui siltä kuin olisin juuri kierinyt läjässä kissanminttua. Lösähdin maahan selälleni ja ryhdyin hankaamaan selkääni levottomasti maassa vähitellen edestakaisin. Pupillini peittivät silmäni lähes täysin ja tuntui kuin olisin ollut pilvien päällä. Pian näin jo hallusinaatioita. Näin omituisia olioita kulkemassa ohitseni. Kurkottelin niihin etukäpälilläni, mutta ne väistivät. Kuulin Kimalaistoiveen huolestunutta naukumista, mutta en saanut sanoista selkoa. Kun en vastannut, naaraan ääni alkoi käydä huolestuneemmaksi, mutta en siltikään saanut mitään selkoa siitä mitä hän sanoi. Hän tuli lähemmäs ja kokeili nenälläni omaani. Tunsin pienen pelon ja järkytyksen häivähdyksen purskahtavan naaraasta, kun hän veti kuononsa pois. Nostin päätäni ja se yhtäkkiä tuntui kamalan raskaalta töltä. Näkökenttäni oli sumea ja minulla oli samaan aikaan kauhean kuuma ja sietämättömän kylmä. Tunsin miten kuningatar kieräytti minut tökerösti ympäri. Olin lähes täysin velttona. Kimalaistoiveen hampaat tuntuivat pian niskassani. Pyristelin hieman irti hänen otteestaan, mutta luovutin, kun en heti onnistunut. Hymähdin itsekseni ja tunsin väsymyksen menevän ylitseni aaltona. Yhtäkkiä kaikki se vähän aikaa sitten ollut into oli kadonnut kuin tuhka tuuleen. Kimalaistoive meni takaisin pentutarhaan niin ripeästi kuin vain kolmella jalallaan pääsi. Hän laski minut omalle makuualuselleni ja lähti hakemaan parantajaa. Jostain syystä mönhin pois aluselta ja menin sen alle makoilemaan. Jokin aivoissani ei vain osannut toimia oikein. Pian Kimalaistoive saapuikin jo parantaja perässään ja he yhdessä ryhtyivät häsläämään ympärilläni. Kuitenkin jotenkin kaiken sen keskellä nukahdin.

//Kimmo??

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Aura

Kimalaistoive työnsi hiiren viimeiset rippeet Piiskutassun käpäliin ja sukaisi kollioppilaan otsaa lempeästi. Piiskutassu hykerteli emonsa lipaisusta ja kumartui haukkaamaan viimeisetkin palaset hiirestä.
“Kiitos, emo”, nuori oppilas naukaisi kohteliaasti ja lipaisi huuliaan. Kimalaistoive hymyili pojalleen, mutta hänen sydämessään tuntui pieni pistos. Sotatila jatkui yhä, pennut ja oppilaat joutuivat kasvamaan epävakaassa ympäristössä. Vihatassu ja Lehtotassu olivat myös kateissa. Kimalaistoive oli erityisen huolissaan jälkimmäisestä naaraasta, sillä Piiskutassu oli kertonut hänelle, että Vihatassu oli kiusannut häntä. Kimalaistoive oli muille kissoille lempeä siihen asti, kunnes hänen perhettään kohtaan toimitaan väärin. Naaras huokaisi hiljaa. Hän oli huolehtinut Vihatassusta tuon ollessa pentu ja kolli oli ollut jo silloin kiusaajaluonne. Kai osa kissoista vain kasvoi sellaisiksi?
“Mestarisi, Talvikkitakku palaa varmaan pian etsintäpartiosta. Ke-kerrothan sinä minulle, jos hän ei ole hyvä mestari? Uskon, että Mesitähti myöntyy siihen, että hänet voidaan va-vaihtaa johonkin toiseen, jos tulee o-ongelmia”, Kimalaistoive sopersi pojalleen ja hänen korvat liikehtivät hermostuneesti. Punaturkkinen naaras oli ottanut hänet silmätikukseen kuningattaren ollessa vielä oppilas ja naaras ei halunnut Piiskutassulle samaa kohtaloa. Hän oli päättänyt suojella ainoaa poikaansa kaikelta pahalta ja hän tiesi, että Irvikita myös ajatteli samoin. Hän ei ollut onnistunut suojelemaan Kaislatassua ja hänen ainoa ottotyttärensä oli menehtynyt muutama päivä sitten. Kimalaistoive sulki silmänsä ja pyrki pitämään surun tunteet loitolla hänen sydämestään. Hän tahtoi nyt keskittyä viettämään aikaa vain Piiskutassun kanssa eikä keskittyä suremaan.
“Mietitkö Kaislatassua? Olen pahoillaan hänen menetyksestä, emo. Olen varma, että Kaislatassu suojelee meitä Tähtiklaanista käsin”, kollikissa vastasi hiljaisella äänellä ja kurottautui koskettamaan naaraskissaa nenällään. Kimalaistoive kehräsi pienesti toisen eleen johdosta ja nyökkäsi. Hän kaipasi Kaislatassua niin paljon.
“Jäisin mielelläni sinun seuraksesi, mutta lupauduin partioon. Nähdään taas pian!” oppilas naukaisi pahoittelevasti ja asteli sitten pentutarhasta takaisin viileälle aukiolle.
“Hei hei, kultaseni. Pysy turvassa!” kuningatar toivotti pojalleen ja käpertyi sitten kerälle. Pentutarha oli harvinaisen tyhjä, Sypressikuiskeen tytär oli muuttanut oppilaiden pesään ja Oravapentu taas oli menehtynyt. Raidallinen naaraskissa pohtikin, että ehkä he voisivat jakaa toisilleen vertaistukea. Olivathan molemmat menettäneet pentunsa lyhyen ajan sisään. Naaras oli siirtynyt vammautumisen takia klaaninvanhimpien pesään ja Kimalaistoive oli jälleen ainoa kuningatar. Sentään pesässä oli vielä Käärmepentu, josta naaras huolehti. Kerta Käärmepentu oli ainoa pentu, oli toinen nyt Kimalaistoiveen silmäteränä ja naaras kaitsi pentua hyvin huolellisesti. Kimalaistoive ei antaisi minkään vahingoittaa Käärmepentua. Kimalaistoive katseli pennun touhuiluja ja niiden johdosta pieni hymy levisikin hänen huulilleen. Käärmepentu suunnisti ikikuningattaren luokse ja julisti, että hänestä tulisi paras oppilas ikinä. Kimalaistoive hymyili toiselle lämpimästi ja kannustavasti. Kuinkahan moni pentu oli julistanut samoin?
“Olen jo nyt hyvin ylpeä sinusta. Sinusta tulee taatusti Eloklaanin veroinen soturi ja pidät meidät turvassa. Odotatko sinä enemmän saalistus-vai taisteluharjoituksia?” Kimalaistoive kehräsi toiselle ja kaappasi innostuneen pennun käpälällään pesuhetkeä varten lähemmäksi. Naaras alkoi sukimaan pennun korvia ja päälakea lempeästi.
“Hei, osaan itsekin!” pentu miukaisi hieman turhautuneena, mutta ei kiemurrellut vaan antoi Kimalaistoiveen sukia tuon turkkia.
“Ja minä odotan enemmän saalistusharjoituksia, minusta tulee takuulla paras saalistaja mitä Eloklaani on nähnyt!” Käärmepentu julisti rinta pörhöllä ja hihitti hieman, kun Kimalaistoiveen kieli kutitti häntä.
“Sen minä uskon. Valmista tuli! Tahtoisitko sinä nyt leikkiä vaiko kenties kuulla tarinan? Voimme me aukiollekin mennä, jos pentutarha alkaa kyllästyttää sinua, mutta nyt täällä on hieman tilaakin”, Kimalaistoive kysyi lempeästi ja vapautti pennun otteestaan. Käärmepennusta toden totta tulisi aivan pian oppilas ja Kimalaistoive toivoi, että pentu saisi arvoisensa mestarin. Toisaalta, Eloklaani oli täynnä sydämeltään hyviä kissoja.

Kirjoittaja: Käärmis

Pesin päälakeani. Tuntui, että joka karva törrötti pystyssä. Katselin tyhjää makuualusta, joka oli jäänyt tyhjäksi sen jälkeen, kun Oravapentu oli kuollut, Syreenitassusta oli tullut oppilas ja Sypressikuiske oli muuttanut klaaninvanhimpien pesään. Naaras ei ollut hyvin poissaoleva sen jälkeen, kun olin yrittänyt jutella hänelle Oravapennun kuoleman jälkeen. Huokaisin. Minustakin tulisi pian oppilas, mutta en tiennyt halusinko sitä oikeastaan. Pentuna oli mukava ja kaiken kuulemani perusteella oppilaanakin oli kivaa, mutta en tiennyt jaksaisinko oppilaan tehtäviä niin hyvin. Kierähdin selälleni ja katselin pentutarhan kattoa. Voisinko keksiä jotain tekemistä itselleni? Kuuntelin tarkkaan ja kuulin vaimeasti kissojen leppoisaa juttelemista pentutarhan ulkopuolelta. Ei mitään kiinnostavaa. Tuhahdin. En tiennyt mitä voisin tehdä. Olin jo tottunut siihen, että saatoin jutustella Sypressikuiskeen kanssa, kun tuli tylsää ja minusta tuntui, että pentutarhassa oli erityisen tyhjää ilman häntä ja hänen pentujaan. Kierähdin taas ja nousin tassuilleni. Hiivin hiljaa pentutarhan ovelle. Harkitsin jopa karkaamista, mutta sitten muutin mieleni. En voisi karata. En halunnut huolestuttaa Kimalaistoivetta ja jos Sypressikuiske saisi tietää asiasta, hänkin olisi varmasti järkyttynyt. Kipsahdin ympäri ja suunnistin nyt Kimalaistoiveen luokse.
”Hei, Kimalaistoive”, tervehdin.
”Terve, Käärmepentu”, naaras vastasi takaisin ja katsoi minuun lempeästi.
”Tiesitkö, että olen kohta kuuden kuun. Minustakin tulee pian oppilas”, julistin pörhistäen rintaani ”minusta tulee paras oppilas, mitä eloklaanissa on koskaan nähty ja sinä ja Sypressikuiske saatte olla niin ylpeitä minusta! Ja lupaan, että vielä joku päivä kukistan kaikki kissat, jotka uskaltavatkaan uhmata eloklaania”, nau’uin ja päätin siihen palopuheeni. Heiluttelin häntääni innoissani. Minusta tulisi paras soturi vain Sypressikuiskeen ja Kimalaistoiveen tähden. Halusin saada heidät ylpeäksi.

//Kimalaistoive?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Saaga

Käärmepentu koitti kuumeisesti puhdistaa turkkiaan sammalhippusista ja selvittää sen takuilta mutta motoriikkaansa vielä harjoitteleva pikkuinen kömmähti vain kumoon koittaessaan nuolla selkäänsä.
“Anna kun minä autan”, nau’uin kehräten ja vedin pennun lähelleni. Siloitin hänen turkkinsa pitkillä kielen vedoilla ja setvin takut sekä poistin sammalhiput vaaleanruskeasta turkista. Kun olin valmis, nuolaisin vielä hänen pää lakeaan, etteivät karvat sojottaisi minne sattuu. Pentu oli ihanin asia maailmassa omieni Oravapennun ja Syreenipennun lisäksi tietenkin.

Kävelin autiolla aukiolla, jonka maata värittivät yhdessä veri ja auringon hennot säteet pilvien lomasta. Maistellessani ilmaa tunsin tuoreen veren vahvan löyhkän kielelläni. Aukio oli Eloklaanin vanha leiri, joka näytti niin surkealta ilman kaikkia Eloklaanin kissoja parveilemassa ympäriinsä, jakamassa tuoresaalista tai vaihtamassa kieliä. Kävelin eteenpäin – askeleet tuntuivat erilaisilta kuin ne joihin olin tottunut. Vilkaisin jalkoihini ja tajusin, että takajalka jonka hallinnan olin käytännössä menettänyt juuri tällä aukiolla oli ehjä ja tuki minua muiden jalkojeni rinnalla. Silmäni laajenivat ja kokeilin loikkamista eteen päin ja laskeuduin täydellisesti sekä etu- että takajalkojeni varaan. Kehräys kumpusi kurkustani. Oliko kaikki se ollut unta vai oliko tämä unta? Se pieni ahdistuksen tunne, jota olin tuntenut viimeisen kuun oli tiessään. Nostin katseeni leiriin ja huomasin kissat ympärilläni. Kuin taika iskusta koko leiri kukoisti taas ja Eloklaanin kissat elivät taas vanhalla rakkaalla reviirillään.

Heräsin säpsähtäen. Unen ihana kevyt tunne oli poissa. Makasin sammallillani. Viherkatseen rauhallinen hengitys kuului viereiseltä makuusijalta. Siristelin silmiäni nähdäkseni ulos asti mutta pesä oli niin pimeä etten nähnyt omaa häntääni pidemmälle. Päätin laskea pääni käpälilleni ja odottaa, että nukahtaisin uudelleen. Olin muuttanut klaaninvanhimpien luokse nukkumaan sillä Syreenipennusta oli tullut -tassu ja Oravapentu oli matkannut Tähtiklaaniin. Oravapennun kuolema oli ollut surullinen tapaus – hän oli kuollut nukkuessaan ja olin herännyt Syreenipennun onnettomaan itkuun. Parin päivän jälkeen Syreenipennusta oli tullut oppilas. Neljäsosa kuuta oli kulunut ja olin viettänyt aikani suurimmaksi osaksi Aurinkoroihun kanssa hiljaisina aukion laidalla istuskellen ja tehnyt kävelyitä yksikseni ja Viherkatseen kanssa nummilla. Suljin silmäni ja koitin olla ajattelematta, jotta saisin unen päästä kiinni.

Nojasin kumppanini lapaan ja suljin silmäni. Kollin lämpö toi lohtua.
“Miten menee?” Aurinkoroihun ääni kysyi.
“Ihan hyvin”, vastasin avaamatta silmiäni. Halusin käpertyä keräksi tuon käpälien viereen ja nukkua. Oravapennun menetys otti koville ja tiesin, että Aurinkoroihukin suri mutta sentään meillä oli vielä toisemme ja Syreenitassu. Muistin yhtäkkiä näkemäni unen.
“Aurinkoroihu”, nau’uin saadakseni kollin huomion.
“Niin?” hän vastasi ja katsoi minuun odottavasti, kun nostin pääni hänen lavaltaan kertoakseni juttuni.
“Näin unta, jossa kaikki oli hyvin. En ollut menettänyt jalkaani ja asuimme edelleen vanhassa leirissä. Luuletko, että se oli enne?” nau’uin toiveikkaasti.
“En tiedä”, Aurinkoroihun sanat saivat mielialani laskemaan.
“Ei sitä tiedä vaikka palaisimmekin takaisin vielä”, sanoin ja katsoin kauas metsään.
“Niin. Haluaisitko syödä? Minulla on jo aikamoinen nälkä”, Aurinkoroihu naukui kääntäen puheenaiheen pois unestani. Toiveiden liekki sisälläni sammui sihahtaen ja nyökkäsin.
“Haen meille ruokaa”, naukaisin ja nousin ylös.

Kirjoittaja: Elandra

Ajatukseni olivat niin sekavat ja niiden pitäminen sisälläni sai minut hyvin kireäksi. Olin keskustellut Minttuliekin kanssa Keijukaisen tapaamisesta, mutta kumppanini piti ajatusta järjettömänä. Minusta kuitenkin tuntui, että minun olisi tavattava Kujakissayhteisön johtaja ja yritettävä saada sopu aikaan juttelemalla. Jo kuita jatkunut sota inhotti minua. En halunnut yhdenkään eloklaanilaisen kuolevan minun tekojeni tähden. Loppujen lopuksi tämä kaikki oli minun syytäni. Minä olin tappanut Kujakissayhteisön aiemman johtajan ja Keijukaiseksi kutsuttu naaras oli vihainen minulle. En pitänyt siitä, että eloklaanilaiset olivat joutuneet vaaraan ja jopa menettäneet henkiään minun vuokseni. Se oli epäreilua. En voinut vain piileksiä leirissä ja rukoilla Tähtiklaanilta, että tämä painajainen päättyisi hyvin. Olisi tehtävä jotain.
Kesken kävelyn olin onnekseni kohdannut Leimusilmän, joka oli keräämässä yrttejä Sarastustassun kanssa. Tilanne tuntui oikealta hetkeltä ottaa puheeksi aikeeni, kun Sarastustassukin keskittyi muuhun kuin meihin. Minä luotin Leimusilmään lähes yhtä paljon kuin Liljatuuleenkin, joten tiesin voivani puhua hänelle ilman suoraa tuomitsemista. Kun kerroin aikeistani, mustavalkea kolli näytti yllättyneeltä.
”Eikö se ole aika riskialtista?” Leimusilmä epäröi. ”Me emme tiedä hänestä juuri mitään, ja viimeiset kuut ovat osoittaneet, ettei hän vaikuta järin halukkaalta sopimaan rauhasta. Hän tuntuu haluavan ainoastaan sotia.”
En voinut kieltää sitä, etteikö hän olisi ollut oikeassa. Mutta juuri se oli myös yksi iso syy, jonka vuoksi halusin niin kovin tavata Keijukaisen ja yrittää keskustella hänen kanssaan. Keijukaisen käymä sota ei missään nimessä ollut reilu. Minun olisi yritettävä kaikkeni voidakseni lopettaa tämän järjettömän sodan.
”On se”, vastasin rauhallisella äänellä päätäni nyökytellen, ”mutta minun on yritettävä edes jotain. En kestä sitä, että joudun joka päivä pelkäämään partioiden palatessa leiriin näkeväni taas yhden tai useamman ruumiin. Minttuliekki ei tunnu ymmärtävän minua ja tämä asia vaivaa minua niin paljon. Mitä muutakaan minä voin tehdä? Ei ole oikein, että jään vain istumaan leiriin ja odottamaan, että jotakin tapahtuisi.”
Katsoin parantajaoppilasta pienen epätoivon vallassa suoraan silmiin. Tämä tilanne kävi hermoilleni, en halunnut enää yhdenkään eloklaanilaisen liittyvän tämän sodan vuoksi Tähtiklaanin riveihin.

//Leimu?

Kirjoittaja: Ampiainen

Katsoin tyrmistyneenä vihatassua.
”Emme me voi karata!” Huusin tyrmistyneenä.
”Hiljempaa jota muut eivät kuulee”, vihatassu sihahti vihaisena. Tassutin vihatassun perässä. ”Toivottavasti Kukaan ei huomaa että olemme poissa leiristä”, mutisin sutus pääisäni.
”Oletko tosissasi haluatko mukaa olla mestarisi kanssa?” Vihatassu kysyi hämmästyneenä. Nuuhkin ilmaa, huomasin hiiren hajun.
”Voimmeko edes pysähtyä salistaman?” Kysyin kyllästyneenä. Vihatassu ei vaivautunut vastaamaan vaan jatkoi matkaa. Pyörittelin päätäni ja asetuin vanimisasenton, lähdin vaanimaan hiirtä kunnes yhtäkkiä kuulin naksahtavan risun ääneen ja heti perään naurahtavan ääneen.
”Olisimme voineet syödä sen säikytelyyn siian!” Huusin maltini menettäneenä vihatassulle.

Parin päivän kuluttua Tassutin vihatassun luo ja kysyin.
”Voimmeko viimein palata takaisin kotiin?” Kysyin vielä vähän sutunenaa. Kullin jotain mitä en olisi halunnut kuulla.
”En tiedä missä olemme”, vihatassu naukaisi ihmeen rennosti”mitä!?” Kysyin kauhistuneena. Kyristyin maahan surulisena ajatellen kissoja jotka olivat jääneet leiriin.
*Kuusitassu, Ampiaispisto… en ehkä näe heitä enäänä koskaan”, vikisin surullisena.
”En voi menettää heitä!” Ulvoin surulisena ja tyrmistyneenä. Nousin istumaan ja sitten seisomaan.
”Menen salistaman”, naukaisi vielä surulisena. Huomasin vähän matkan päässä vihatassuta kanin. Lähdin juoksemaan koska muistin että kaneja ei kannata lähteä vanimaan, hyökkäsin kanin kimppuun puren siltä niskat nurin. Kaivoin kuopan piikkipensaan alle ja tiputtin kanin sinne. Hetken haisteltuani huomasin oravan hajun. Asetuin tällä kertaa vanimisasenton ja hiviin oravaa päin, orava huomasi minut ja lähti juoksemaan kohti lähintä puuta joka ei ollut kovin lähellä.
”Sainpas sen!” Kiljaisin riemusta. Lähdin kipitämään takaisin kanin luo ja sitten tassutin takaisin vihatassun luo.
”Tulin takaisin”, naukaisin täysin rauhoittunenna. Työnsin oravan vihatassulle mutta vihatassu ei suostunut ottamaan sitä vihatassu halusi kanin. Siinä me sitten kinastelime ristasta.
”Hyvä on saat kanin kunhan seuraavalla kerralla nappaat oman ristasi!” Sihisin hsampaideni välistä. Vihatassu kyristyi syömään kania ja minä kyristyin syömään oravaa.

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Sirius

Katsahdin Laventelitaivasta. Vanhempi soturi näytti olevan oikeasti kiinnostunut asioistani, eikä kysynyt niin vain kohteliaisuudesta. ’Jaa, kai minä voisin kertoakin.’ ajattelin. ”Tämä on minullekin ensimmäinen kerta.” sanoin siihen sävyyn, että Laventelitaivas varmasti tiesi että en ollenkaan pelännyt. Laventelitaivas nyökkäsi. Näin hänen kasvoillaan hieman surullisen ilmeen. ’Kaipa hän miettii sotaa. Miksi niiden kirottujen katinkuvatusten piti hyökätä? Niillähän on reviiriä!’ ajattelin vihaisena. Hetken päästä Omenahuuma saapui luoksemme.
”Aika lähteä. Kaarlo alkaa jo käydä äreäksi, jos laiskottelemme.” hän kuiskasi. ”Käske nyt vain Kaarloa pitämään kuononsa kiinni. Itsehän hän koko ajan lepää.” murahdin mielessäni ärtyneenä. Vanha, raihnainen kolli oli hyvin raskas taakka. Hän valitti aivan kaikesta. Olin vastustellut Kaarlon ottamisesta mukaan, mutta Omenahuuma oli järkeillyt että Dakota ei lähtisi ilman häntä. ”Mennään sitten. Eihän häntä, kissojen suurinta johtajaa, parane suututtaa.” sanoin ivalliseen sävyyn. Laventelitaivas väläytti minulle samalla hymyilevän, mutta samalla myös hyvin ankaran katseen. Pyörittelin silmiäni toiseen suuntaan. Tassutin muiden luokse. Jouduin taas olemaan vanhuksen, tai siis Kaarlon, kanssa. Vanha kolli kaivoi tassullaan vihaisesti maata. ”Lähtekää nyt. Emme ikinä pääse sinne klaaniin, jos ette liiku!” kolli kähisi. ’Älä jaksa. Et sinäkään mihinkään liiku, lepäät vain.’ ajattelin vihaisesti. Hetken päästä joukkio lähti taas matkaan. ”Ai, nuorukainen. Mitä sinä täällä teet, eikö tämän retken tarkoitus ollut ottaa isoja, kokeineita kissoja mukaan? Sinä näytät vasta emon vatsasta syntyneeltä.” hän totesi keltaiset hampaat vilkkuen. Sihahdin hiljaa. ”Sitäkö mieltä sinä olet? Olet vainaa, jos edes raapaisen.” suustani livahti. Yritin perua sanojani, ja toivoin että Kaarlolla olisi ollut sen verran huono kuulo, ettei hän olisi kuullut. Kuitenkin vanha kolli tuhahti.
”Nuoret kissat, ei mitään käytöstapoja.” hän urahti. Sen jälkeen hän ei enää suostunut puhumaan kanssani. ’Hyvä niin.’ ajattelin mielissäni. Minun ei tarvitsisi kuunnella hänen valitustaan. Kävelimme eteenpäin. Ohitse vilahti kaksijalanpesiä. Pian matka muuttui kallioiseksi. Kallio oli liukas, ja yritin olla kompastumatta. Yhtäkkiä liukas kallio muuttui pystysuoraksi. Ulahdin ja tartuin kiinni sammaleen. Yritin seurata, missä muut kulkivat. Omenahuuma, Dakota ja Laventelitaivas auttoivat Kaarloa, kun taas Timi kiipesi takanani. Hivuttauduin muiden luokse. Pian kaikki olivat ylhäällä. Huokaisin helpotuksesta. Tulomatkalla olin melkein hukkunut pudotessani kalliolta. Onneksi Omenahuuma, joka oli ollut entinen mestarini, oli pelastanut minut. Tassutimme jälleen metsässä.
//Omena? Laventeli?\

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Leimusilmä: 10kp –

Hilehuurre: 12kp –

Laventelitaivas: 14kp –

Sadetassu: 6kp –

Sypressikuiske: 23kp! –

Kuutamolaine: 9kp –

Sumulaulu: 10kp –

Omenahuuma: 7kp –

Vihatassu: 8kp –

Lehtotassu: 4kp –

Pohjaharha: 11kp –

Varjotassu: 15kp –

Käärmepentu: 90kp! – Oppilaan pisteet ja tarinat kasassa! Käärmepennun mestariksi tulee Kultasiipi, kun päätät hänet nimittää.

Oravapentu: 8kp –

Hiilihammas: 17kp –

Kirjoittaja: Healer Doctor

//öm lehto//

Juoksin lehtotassu perässäni.
”Emmekö ole jo liian kaukana?” Lehtotassu mau’kui hermostuneesti. Huokaisin.
”Pyh. Haluan koetella rohkeuttasi karkaamalla klaanista!” Murahdin. Lehtotassu säikähti ja astui taaksepäin.
”Mehän kuolemme!”
”Minä suojelen sinua.” Sanoin pilkallisesti.
”Minä osaan kyllä jo hyvää itsepuolustusta…” Lehtotassu mutisi. Nyökkäsin innostuneesti.
”Mutta eikö meidän pitäisi kysyä lupa?” Lehtotassu kysyi hermostuneesti. En vastannut. Lehtotassu kohautti lapojaan. Yhtäkkiä olimme jo leirin ulkopuolella. Lehtotassu tärisi vähän.
”Pelottaako?” Kysyin.
”E-e-ei…” Lehtotassu mutisi hermostuneesti.
Naureskelin koko ajan.
”Onko sinun pakko?!” Lehtotassu murisi.
”Hah! Hyvä vitsi.”
”Ei se ollut vitsi!”
”Oli.”
”Eihännnnnn!!!!!” Lehtotassu suorastaan itki. Minä vain naureskelin itsekseni. Lehtotassu näytti olevan ”eikö Vihatassu kadu yhtään!?” Tuulella, tosin en siltikään lopettanut naureskelemista.
”Ole iloinen ettet joutunut jäämään mestarisi luo!” Murisin(tosin en kovin selkeästi). Lehtotassu huokaisi.
”Minne edes haluat minut…” Lehtotassu mutisi.
”Sanoin jo. Koetus rohkeudellesi.” Sanoin. Pääni oli aivan tyhjä. Tyhjä, tyhjä ja tyhjä. En yksinkertaisesti keksinyt mitään tuon sanan jälkeen mitä sanoisin. Katsoin vain tyhjällä ilmeellä eteeni.

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Käärmis

Heräsin pitkään haukotellen. Tajusin, etten nukkunutkaan yksin omalla pedilläni. Muistin eiliset tapahtumat ja minua nolotti hieman.
*Nyt Sypressikuiske ajattelee, että olen kauhea itkupilli!* ajattelin ja laskin pääni.
Hyvää huomenta. Miten sait nukuttua?” naaras naukui viereltäni.
”Hyvää huomenta sinullekin. Nukuin ihan hyvin, kiitos kysymästä. Entä miten sinun yösi meni? Enhän valvottanut sinua?” kysyin takaisin.
”Sain nopeasti unta ja et valvottanut tai häirinnyt minua lainkaan. Saat aina tulla vierelleni nukkumaan, jos vain haluat”, Sypressikuiske naukui. Kurkustani kumpusi kehräys. Tassuni oli lähes kivuton. Siinä oli vain pieni kihelmöinnin tunne, mutta muuten se oli kunnossa.
”Haluatko leikkiä jotain?” kysyin nyt jo innokkaammin. Minulla oli nyt ylimääräistä energiaa ja halusin kuluttaa sitä. ”Voitaisiinko vaikka kopitella?”
Sypressikuiske naurahti hieman. Kallistin päätäni hölmistyneenä. En ymmärtänyt miksi naaras nauroi. Oliko turkissani jotain.
”Mitä nyt? Onko turkkini hassusti?” kysyin heti ja katselin itseäni. Turkkini oli sotkussa ja näytin siililtä. Siihen oli myös tarttunut hieman sammalhippuja. Olin siis arvannut oikei!

//sype

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Tänään harjoittelemme pystylukkoa.” Kävelin vähän matkan päähän Sadetassusta ennen kuin käännyin kasvotusten hänen suuntaansa. Siniharmaa oppilas katseli minua uteliaasti.
Naaras oli viettänyt melko pitkän ajan parantajan pesällä toivuttuaan rajakahakassa saamistaan vakavista vammoista, mutta viimein parantajat olivat antaneet tälle luvan palata takaisin koulutuksensa pariin. Tarkoitukseni ei missään nimessä ollut nakata Sadetassua saman tien takaisin syvään päätyyn, vaan jatkaisin harjoittelua hänen kanssaan maltillisesti, samalla tarkkaillen, miten hyvin hän oli toipunut ja kuinka paljon uskaltaisin rasittaa häntä.
”Pystylukko on päätösisku. Se tehdään yleensä kaksintaistelussa jo heikentyneeseen vastustajaan”, selostin oppilaalleni samalla kun nousin tottuneesti takajalkojeni varaan seisomaan. ”Tässä liikkeessä nouset ensin takajaloillesi, minkä jälkeen isket etutassuillasi vastustajaasi niin lujaa kuin lähtee.” Demonstroin liikkeen Sadetassulle, vaikkakaan se ei näyttänyt kovin vaikuttavalta tehtynä kuvitteelliselle vastustajalle. Tärkeintä oli kuitenkin että naaras saisi jonkinlaisen mielikuvan siitä, mitä hänen oli seuraavaksi tehtävä.
Laitoin Sadetassun ensiksi kuivaharjoittelemaan pystylukkoa muutaman kerran itsekseen, ennen kuin pyysin häntä kokeilemaan sitä minuun. Sadetassu teki työtä käskettyä ja toisti hänelle opettamani liikkeen. Hänen asentonsa oli hyvä, ja hän tasapainotti itseään taidokkaasti hännällään. Etutassujen iskusta puuttui kuitenkin tarvittava voima vastustajan tyrmäämiseen. Ensimmäiseksi yrityksesi se oli kuitenkin ollut melko hyvä!
“Tasapainotat itseäsi hyvin”, kehaisin naarasta ja väläytin tälle tyytyväisen hymyn, jatkaen sitten: “Seuraavaksi sinun on opeteltava hyödyntämään sitä taitoa saadaksesi iskuusi lisää voimaa.” Selostin oppilaalle, miten se tapahtui käytännössä ja näytin muutaman havainnollistavan esimerkin, minkä jälkeen annoin tämän kokeilla itse.
Aurinko oli jo ohittanut huippunsa, kun lopettelimme harjoituksia. Paluumatka leiriin ei ollut pitkä, sillä olin tuonut Sadetassun leirikukkulan juureen jäävään suojaisaan painaumaan harjoittelemaan. Kukkulan päällä lähetin oppilaan hakemaan itselleen tuoresaalista ja annoin hänelle sen jälkeen tehtäväksi siivota pentutarhassa.
Olin itsekin aikeissa hakea jotakin syömistä, kun satuin huomaamaan kumppanini seisoskelemassa vähän matkan päässä. Tassutin naaraan luo kehräten, ja hieroin kuonoani hänen poskeaan vasten.
“Onko sinulla kiire? Ruokaseura kelpaisi”, kiehnäsin mustavalkoisen soturin ympärillä. Korppisiipi huokaisi huvittuneena ja tuuppasi minua leikkisästi kauemmaksi.
“Olen nyt vähän varattu”, hän vastasi, viitaten hännällään ohitseni. Käännyin katsomaan hänen osoittamaansa suuntaan ja näin Kaislatassun tassuttavan meitä kohti. “Lähdemme Kaislatassun kanssa saalistamaan.”
“Hei, Hiilihammas!” Kaislatassu seisahtui eteemme ja katsoi minua silmät loistaen ja häntä tervehdykseen nostettuna. Soin tyttärentyttärelleni lämpimän hymyn. Hän oli kasvanut kovasti kuluneina kuina!
“Mitä sanoisit, jos liittyisin teidän seuraanne?” ehdotin Korppisiivelle innostuen omasta ajatuksestani. Siitä oli aikaa, kun viimeksi olin päässyt metsästämään yhdessä perheenjäsenteni kanssa.
Korppisiipi kohotti toista kulmaansa hieman kyseenalaistavasti. “Enpä tiedä…”
“Tässä olisi oiva tilaisuus opettaa Kaislatassulle ryhmäsaalistusta”, maanittelin kumppaniani ja vilkaisin Kaislatassuun silmät ilkikurisesti tuikkien.
“Hyvä on”, Korppisiipi myöntyi lopulta. Hän tönäisi minua hellästi. “Kunhan vain muistat pysyä asiassa, etkä lyö täysin leikiksi.”
Räpyttelin silmiäni mukamas järkyttyneenä naaraan epäilevästä asenteesta omistautumistani kohtaan. “En tietenkään lyö! Tiedäthän sinä, miten vakavasti suhtaudun saalistamiseen ja klaanini ruokkimiseen”, mau’uin rintaani röyhistäen, mutta en voinut estää viiksiäni värisemästä. Korppisiipi pyöritteli vain silmiään, ja hänenkin suupielensä nykivät ylöspäin.
“No niin, eiköhän sitten mennä tai muuten seisomme tässä vielä huomenna”, naaras murahti ja viittoi minut ja Kaislatassun mukaansa hännällään. Vaihdoin tyttärenpentuni kanssa hilpeitä katseita, ennen kuin lähdimme hänen peräänsä.

Taivas oli mennyt pilveen, kun pysähdyimme erään nummenkukkulan laelle maistelemaan ilmaa. Viima tempoi turkkiani, ja jouduin siristämään silmiäni kovassa tuulessa. Tuuli toi mukanaan jäniksen hajun. Se sai minut muistamaan, että lähistöllä sijaitsi jäniksen koloja.
“Haluatko oppia nappaamaan jäniksiä?” vilkaisin vierelläni ilmaa nuuhkivaan Kaislatassuun, jonka vihreiden silmien utelias katse kääntyi minuun. Hänen toisella puolellaan Korppisiipi käänsi myös terävänä päätään suuntaani.
“Hän on minun oppilaani”, naaras huomautti, kuitenkaan kuulostamatta millään tapaa pahastuneelta. Katsoin häneen anovasti.
“Ja minun tyttärentyttäreni”, kallistin päätäni vetoavasti kumppanilleni, “kuten myös sinun.”
“Minusta olisi kiva oppia nappaamaan jäniksiä”, Kaislatassu liittyi keskusteluun ja hänkin kohdisti pyytävän katseensa mestariinsa. Korppisiiven ilme pehmeni ja tämä nyökkäsi lopulta.

Asetuimme jäniksen kolojen suulle opastettuani ensin Kaislatassua. Saimme odottaa hetken, ennen kuin eräästä kolosta pilkisti korvapari, jota seurasi pian loput jäniksestä. Korppisiipi teki nopean hyökkäyksen sitä kohti ja onnistui vetämään sen ulos kolosta. Eläin päästi kauhistuneen rääkäisyn ja yritti pakoon, mutta minä ja Kaislatassu estimme sen aikeet.
Korppisiipi sai siitä lisäaikaa tehdä viimeisen hyökkäyksen jäniksen kimppuun, ja lyhyen ja tappavan yhteenoton seurauksena pitkäkorva jäi makaamaan nurmikolle elottomana.
“Hienosti napattu!” räpäytin silmiäni vaikuttuneena Korppisiivelle, joka lipoi suupieliään tyytyväisen näköisenä.
“Vau!” Kaislatassu henkäisi ihaillen.
“Jäniksiä kyllä riittää”, mustavalkoinen soturi kääntyi nuoremman naaraan puoleen. “Katsotaan, saisitko sinä seuraavan kiinni.”

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Saaga

Olin saanut Käärmepennun maistamaan hiirtä ensimmäistä kertaa. Pentu oli popsinut miltei puolet pulskasta hiirestä, jonka olin hänelle tuonut. Naaras ei ollut sen enempi puheinen kuin aikaisemminkaan mutta hän oli kuitenkin pysytellyt seurassani, mikä varmasti merkitsi jotain ystävystymisemme kannalta. Pian syömisen jälkeen olimme menneet nukkumaan.

Heräsin vikinään korvani juuressa ja räväytin silmäni auki. Silmäni tarkensivat pimeässä hitaasti vierelläni makaavaan kerään, joka oli ilmiselvästi Käärmepentu. Omat pentuni makasivat ihmeellisenä kasana toisella makuusijalla. He olivat jo tarpeeksi vanhoja nukkuakseen itsekseen – he eivät edes tarvinneet enää maitoakaan, joten Käärmepennulla oli tilaa nukkua vieressäni ja vaikka jäädä siihen koko yöksi. Silitin pennun päätä hiljaa.
“Mikä hätänä, kultapieni?” nau’uin hiljaa etten herättäisi muita.
“En saa unta. Tassuun sattuu ja on levoton olo”, Käärmepentu vaikeroi hiljaa ja silitin häntä selästä voimakkaammin huolestuessani. Pentu painautui minua vasten vieläkin lujemmin.
“Kyllä se siitä. Voin hakea sinulle unikonsiemenen, jos haluat”, sanoin ja katsoin odottavasti pientä säälittävää kasaa. Naaraspentu nyyhkytti voimakkaasti mutta pudisti silti päätään. En sanonut enää mitään vaan annoin pennun yrittää nukahtaa. Pian nyyhkytys muuttui tasaiseksi tuhinaksi, kun pentu nukahti ja käärin itseni sitten hänen ympärilleen mahdollisimman varovaisesti. Laskin vielä tuuhean häntäni hänen lähelleen lämmittääkseni häntä kunnolla ja sitten suljin omat silmäni.

Pesään tulvi valoa sen oviaukosta. Olin herännyt hetki sitten. Käärmepentu nukkui yhä ja niin hänen kasvana kissana kuuluikin. Haukottelin raukeana ja vilkaisin Käärmepentuun. Hänen silmänsä avautuivat hitaasti, kun hän heräsi ja sitten hän haukotteli pitkään.
“Hyvää huomenta. Miten sait nukuttua?” sanoin siristellen silmiäni aamuauringon valossa.
//Käärme?

Kirjoittaja: Käärmis

Sypressikuiske kiitti parantajaa ja otin itsekin hänestä mallia. Päästessämme takaisin pentutarhaan naaras kysyi haluaisinko tehdä jotain tai vaikka syödä. Kun olin sanonut, etten ollut nälkäinen vatsani murina oli paljastanut minut. Nolostuneen katselin muualle. Nyt kuningatar luulisi minua valehtelijaksi eikä enää koskaan luottaisi minuun.
”Mitä, jos söisimme kuitenkin?” naaraan kysymys sai minut taas maan tasalle. “Minulla onkin jo aika nälkä.”
Katsoin vielä hetken pois. ”Voisin minä vähän syödä”, mumisin hiljaa.
”Oletko vielä kerennyt maistaa ensimmäistä hiirtäsi? Se on niin hyvää”, Sypressikuiske naukui. Pudistelin päätäni hieman ja naaras kävi ulkona. Pian hän asteli takaisin pieni kuollut otus hampaissaan. Minun kävi sitä hieman sääliksi, mutta tiesin, että se on riistaa ja se on olemassa syötäväksi. Kuningatar laski hiiren maahan ja työnsi sitä hieman lähemmäs minua. Hän varovasti puhdisti yhden kohdan karvoista, jotta en nielisi niitä vahingossa syödessäni, ja kyyristyin haukkaamaan saalista. Sen maku levisi suuhuni ja se oli taivaallista. Popsin sitä, kunnes tajusin, että pitäisi jättää myös Sypressikuiskeelle vähän. Taas hieman nolona menin siitä kauemmas.
”Ota sinä nyt”, vaadin hiljaa ja, kun naaras ei tehnyt elettäkään hiirtä kohti jatkoin ”minä vaadin.”
Naaras otti haukun selvästi hieman huvittuneena. Syötyämme menin omalle aluuselleni ja sanoin, ettei minua huvittanut leikkiä vaan halusin vain levätä.

Vääntelehdin pedilläni. En saanut unta, sillä tassuni oli edelleen niin kipeä enkä halunnut nukkua sen päällä. Olin todellisuudessa kamalan väsynyt, mutta kunnollista asentoa ei vain ollut. Tuhahdin ärtyneenä ja nousin istumaan. Nuoleskelin taas tassuani. En voinut uskoa, että yhden pienen tikun tekemä pienen pieni haava voisi sattua niin paljon. Minua itketti ja yritin patistella itseäni.
*Se on vain pieni haava! Ei se ole mikään maailmanloppu. Olet vahva kissa ja sinun täytyy näyttää se!*
Pesin haavaa rivakammin ja rivakammin ja kohta lämmin neste norui suuhuni. Tajusin, että olin vahingossa avannut haavan taas. Vinkaisin hiljaa ja kyyneleet yrittivät väkisin puskea silmäkulmiini. Nuoleskelin nyt haavaa hieman rennommin ja yritin saada verenvuodon tyrehtymään. Hetken siinä jouduin nuoleskella, mutta viimein veren loputtomalta tuntuva tuleminen loppuikin.
Huojentuneena yritin taas mennä nukkumaan, mutta se ei vieläkään onnistunut. Ärähdin itsekseni osin tuskasta osin surusta ja osin väsymyksestä. Vilkaisin ympärilleni. Katseeni pysähtyi Sypressikuiskeen kohdalla. Harkitsin syvään mennä naaraan luokse. Tassuuni sattui hyvin inhasti enkä vain saanut rauhaa.
Lopulta pitkän pohdinnan jälkeen päätin rohjeta ja mennä naaraan luokse. Hipsin tämän vierelle ja käperryin sanaakaan sanomatta tämän viereen. Hän säpsähti hieman ja tunsin hänen nostavan hieman päätään.
”Mikä hätänä, kultapieni?”
”En saa unta. Tassuun sattuu ja on levoton olo”, vaikesrin ja menin vasten kuningatarta. En enää voinut pidätellä pieniä avuttomia kyyneliä. Nyyhkytin kuningattaren vieressä avuttomasti ja hän hyssytteli minua ja silitteli selkääni.
”Kyllä se siitä. Voin hakea sinulle unikonsiemenen, jos haluat”, Sypressikuiske ehdotti. Pudistin päätäni. En halunnut kuluttaa parantajien varastoja turhaan. Yritin saada itkuni hallintaan ja puristin silmäni kiinni. Pian huomaamattani nukahdin. Uni oli lempeä ja rauhaisa. Sypressikuiskeen läheisyys tuntui saavaan painajaiset kaikkoamaan.

//sypressi?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Saaga

“Minä tulen, kiitos Liljatuuli”, nau’uin juhlallisesti ja vilkaisin nopeasti Käärmepentua josko tämäkin kiittäisi parantajaa hänen työstään.
“Kiitos”, Käärmepentu miukui ujosti ja hiukan hiljaa mutta Liljatuuli silti kuuli ja hymyili pennulle sitten naaras kääntyi ja lampsi omien puuhiensa pariin. Tassutin pois parantajien lähistöltä yrtin hajun ulottumattomiin. Käärmepentu seurasi minua ja istuutui viereeni, kun istuin pentutarhaan seinän vierelle. Käärmepentu katseli käpäliään ja koitin keksiä jotain sanottavaa.
“Mitäs sitten? Sattuuko käpälääsi kamalasti, jos vaikka leikkisimme jotain vai haluaisitko syötävää?” kysyin haukotellen. Minua ei sinänsä olisi haitannut tehdä mitään.
“Jos sinua väsyttää, ei meidän tarvitse mitään tehdä. Eikä minulla kyllä ole nälkäkään”, pentu naukui viattomasti. Pähkäilin meille tekemistä, kun Käärmepennun maha murahti nälän merkiksi paljastaen hänen valehdelleen.
“Mitä, jos söisimme kuitenkin?” kysyin hymyillen lempeästi. “Minulla onkin jo aika nälkä.”
Toivoin, että sanani helpottaisivat Käärmepennun oloa. Hän oli kieltämättä ihana pentu vaikkakin ujo. Päätin koittaa saada naaraspennun luottamuksen sillä Käärmepentu vaikutti niin ihanalta kissalta. Ehkä hän ja omat pentuni ystävystyisivät joskus?
//Käärme?

Kirjoittaja: Käärmis

Sypressikuiske kutsui parantajan, Liljatuulen – joka puuhaili jotain vähän matkan päässä – paikalle.
“Mitä nyt?” hän kysyi, kun oli tullut lähemmäs.
“Käärmepennulla on piikki polkuanturassa.” Naaras nyökkäsi minua kohden ja jännityin vähän.
“Saanko katsoa sitä?” parantaja pyysi lempeästi. Nyökkäsin ja Liljatuuli nosti tassuani tutkiakseen sitä. Sydämmeni tykytti niin kovaa, että tuntui siltä kuin se hyppäisi rinnastani ulos.
”Tämä saattaa vähän kirpaista, mutta ei mitään hätää. Piikki on nimittäin saatava pois, ettei se aiheuta tulehdusta”, Liljatuuli sanoi. Parantaja ryhtyi nyhtämään piikkiä irti ja kauhusta ja kivusta lamaantuneena vain tuijotin kuinka hän yritti vetää piikkiä irti. Pian hän kuitenkin sai piikin pois tassustani. Vetäisin tassuni heti pois ja ryhdyin nuolemaan sitä tarmokkaasti. Sitä kirveli edelleen, mutta ei niin paljoa. Tassuni myös tykytti edelleen ja se oli hieman lämmin, mutta oletin sen menevän pian ohi. Laskin tassuni vähäiseen lumeen viilentääkseni sitä.
”Sinun pitää pitää haava puhtaana. En usko sen tarvitsevan salvaa, sillä se on niin pieni, mutta jos siihen alkaa sattua enemmän tule käymään”, Liljatuuli naukui. Nyökkäsin varovasti ja tuijotin parantajaa hiljaa tassua edelleen ilmassa pidellen.
”Jos kipu kasvaa, tule hakemaan hänelle unikonsiemen”, tämä naukui kiusallisen hiljaisuuden jälkeen Sypressikuiskeelle. Tuijotin vieresta ja mietin pitäisikö minun pyytää unikonsiementä, sillä kipu oli kyllä kova, mutta en uskaltanut pyytää. Sen sijaan vain hiljaa nuoleskelin tassuani ja mietin pitäisikö minun syödä pian.

//sype?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Saaga

Käärmepentu-parka oli tullut valittamaan käpälässään olevasta piikistä, joten päätin viedä hänet parantajalle tarkastettavaksi. Vaikka olinkin viettänyt parantajan pesällä kuun tai pari en osannut yrteistä sen enempää kuin parannuskeinoistakaan saati piikeistä polkuanturoissa.
“Pystytkö kävelellä?” kysyin pennulta tutulla lempeällä äänelläni. Tuo nyökkäsi, joten tassutin edeltä ulos pentutarhasta. Tahtini ei ollut nopea yhden takajalan vamman takia mutta olimme tuota pikaa parantajien luona. Yrttien katkera vahva haju muistutti minua ajasta, kun olin ollut jumissa parantajien luona. Tuuli ei päässyt karkean karvapeitteeni läpi mutta ulkona oli silti hiukan viileää hiirenkorvaksi.
“Liljatuuli?” kutsuin parantajaa, joka puuhasi jotain yrttiensä parissa. Naaras nosti päänsä ja tassutti luoksemme sysättyään työnsä syrjään.
“Mitä nyt?” hän kysyi päästyään meidän luoksemme.
“Käärmepennulla on piikki polkuanturassa”, nau’uin ja nyökkäsin kohti Käärmepennun ojennettua kipeää käpälää.
“Saanko katsoa sitä?” Liljatuuli kysyi pennulta lempeästi. Käärmepentu nyökkäsi ujosti ja Liljatuuli nosti pienen käpälän tarkkailakseen sitä.
“Tämä saattaa vähän kirpaista mutta ei mitään hätää. Piikki on nimittäin saatava pois, ettei se aiheuta tulehdusta”, Liljatuuli naukui ja nappasi hampaillaan piikistä kiinni vetääkseen sen irti Käärmepennun pienen pienestä tassusta.
//Käärme?

Kirjoittaja: Käärmis

Sypressikuiske hymyili. Se sai oloni heti rennommaksi.
”Tietenkin, mitä nyt?” kuningatar kysyi lempeällä äänellä. Istahdin ja kohotin oikeaa etutassuani.
”Polkuanturassani on ikävä haava”, naukaisin surullisena. Tassua kirveli nyt enemmän kuin vähän aikaa sitten. Oletin sen johtuvan siitä, että olin laskenut sen vielä välissä maahan ja haavaan oli voinut mennä jonkinlainen roska. Tassuni tärisi vähän, kun pitelin sitä ilmassa. Naaras katseli tassuani hetken arvoivasti ja kysyi sitten: ”Mistä se on tullut?” Kohautin hieman lapojani.
”Se on tullut, joko leikkiessäni tai nukkuessani”, totesin. Naaras katsoi haavaa vielä hetken ja nousi sitten ylös.
”Mennään näyttämään tuota Liljatuulelle. Pystytkö kävellä?”
Nyökkäsin hitaasti. Nousin nyt itsekin seisomaan ja lähdin tarpomaan varovasti Sypressikuiskeen perään. Kuljimme leirin keskustaan. Siellä oli ilmeisesti jonkinlainen parantajien alue. En sanonut matkan aikana mitään ja pidin vauhtini tarpeeksi nopeana, jotta Sypressikuiske ei luulisi haavan olevan yhtään sen pahempi, mitä se oli. Yrttien lemu oli vahva ja se sai minut vaistomaisesti nyrpistämään nenääni. Laskin korvani luimuun. En tykännyt näin vahvasta yrtin hajusta. Se sai pääni pyörälle ja minut huonovointiseksi, mutta ehkä siihen tottuisi. Pian onneksi Sypressikuiske pysähtyi viimein. Loikin kuningattaren vierelle ja nostin tassuni varovasti ylös. Pentutarhan ulkopuolella oli suurta. En ollut muistanut sen olevan niin suurta. Halusin päästä seikkailuun, mutta tiesin hyvin, että pennuilla ei ollut lupaa lähteä juuri minnekään. Se oli mielestäni tylsää. Olisin halunnut seikkailla ja löytää uusia paikkoja ja uusia kissoja, mutta jostain typerästä syystä se oli kielletty pennuilta. Miksi kukaan sotureista ei vain voinut lähteä mukaan käyttämään pentuja ulkona ja vahtia, että nämä eivät menehtyisi.

//sype

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Saaga

Heräsin, kun viereeni tippui oranssi turkkinen rimpuloiva kasa. Tunnistin Oravapennun ja naurahdin, kun tuo käännähti kömpelösti katsomaan soturia, joka hänet oli tuonut.
“Pieni soturimme kävi ulkona seikkailulla”, Aurinkoroihu naukui. Katsoin oranssia kollia, joka oli valinnut minut elämän kumppanikseen kuita sitten. Rakastin Aurinkoroihua niin kovasti.
“Hei isä”, Syreenipentu naukui unisella äänellä.
“Hei vain, Syreenipentu”, Aurinkoroihu naukui ja istuutui häntä nätisti käpälillään. Minä kurkotin Oravapennun ja Syreenipennun yli koskettamaan kumppanini nenää omallani. Aurinkoroihu vastasi kosketukseen hellästi.
“Tulitko leikkimään meidän kanssa, isä?” Oravapentu kysyi innoissaan. Aurinkoroihu nyökkäsi.
“Voin minä leikkiäkkin. Mennäänkö aukiolle?” pentujen isä kysyi pieneltä oranssilta kollilta.
“Joo! Mennään! Mennään! Saadaanhan me mennä, emo?” Oravapentu hihkui ja kääntyi minuun päin.
“Minäkin haluan tulla! Jookoo? Pääsenhän mukaan?” Syreenipentu miukui yhtä innoissaan kuin veljensä. Rakastin nähdä heidän pienet kasvonsa iloisina.
“Tietysti saatte mennä. Isä pitää teistä hyvän huolen, eikö? Sanoin ja katsoin Aurinkoroihuun. Tiesin, että hän huolehtisi kaksikostamme parhaansa mukaan.
“Tietenkin”, hän sanoi silmissään välähtäen se kaikki, mitä koimme ensimmäisen pentueemme kanssa. Kosketin hännälläni molempien pentujen päitä ja annoin heidän sitten kipittää isänsä peräässä aukiolle.

Pian Käärmepentu – orpo pikkuinen, jota minä ja Kimalaistoive yhdessä hoidimme – tassutti luokseni ujona.
“Sypressikuiske. Tuota… voisitko jutella hetken?” Käärmepentu kysyi ääni värähdellen ilmeisestä jännityksestä. Loin kasvoilleni lempeän hymyn, joka minulta oli uupunut, kun olin seikkaillut ajatuksieni pilvissä joissa yleensä loin kuvia Hallavarjon ylpeästä ilmeestä, kun tämä oli saanut pennun pentuja.
“Tietenkin, mitä nyt?” kysyin lämpimimmällä äänellä, jonka löysin ja katselin pikkuista orpopentua odottavalla lemepällä katseella. Yritin luoda ympärilleni paikan, jossa tuo pentu voisi aina olla turvassa ja kertoa mitä tahansa, mikä hänen mieltään painoi – olihan Hallavarjo tehnyt samoin minulle.
//Käärme?