Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Käärmis

Nuoleskelin oikeaa etutassuani. Tuntui siltä, kuin polkuanturaani olisi uponnut pitkä tikku. Muuta en tiennykään kuin sen, että se oli kipeä. En ollut sentään nähnyt hetkeen yhtään painajaista vaan uneni olivat olleet rauhallisia unia siitä miten pääsisin oppilaaksi ja minulle pidettäisiin ensimmäiset harjoitukseni. Kuitenkin viime yönä heräsin siihen, kun tassuani alkoi kivistää. Polkuanturani sykki inhottavasti ja se oli kipeä. En ollut täysin varma mikä siinä oli, mutta siihen oli saattanut tulla pieni huomaamaton naarmu, kun leikin. Lopetin tassun nuolemisen ja katsoin sitä nyt hieman tarkemmin. Siinä oli pieni haava, josta tihkui vähän verta. Tajusin katsoa makuusijalleni ja huomasin siinä pieniä verisiä jälkiä. Selkeästi haava oli vuotanut jo melkoisen kauan. Nousin nyt pois pediltäni sen viereen, jotta en sotkisi sitä yhtään enempää. Ryhdyin taas kiivaasti nuolemaan etutassuani vaistonvaraisesti.
Nostin välissä katsettani. Etsin Kimalaistoivetta, mutta hän oli selkeästi juuri nyt muualla. Näin, että Sypressikuiske oli kuitenkin paikalla. Hetken emmittyäni hiivin varovasti lähemmäs. En halunnut häiritä häntä, mutta tassua kivisti kyllä inhottavasti. Jäin hännänmitan päähän vielä miettimään pitäisikö minun vain yrittää kestää kipu itsekseni, mutta lopulta keräsin rohkeuteni ja menin lähemmäs kaunista kuningatarta.
”Sypressikuiske. Tuota… voisitko jutella hetken?” pyysin ja tajusin miten ääneni oli värähtänyt pari kertaa. En ollut itse edes tajunnut, miten paljon minua jännitti.

//sype?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Ruska

Katsoin silmät järkytyksestä pyöreinä, kun emo nousi seisomaan, toinen takajalka velttona roikkuen. Mitä tämä tarkoittaa? Miksi emon jalka roikkuu? Miksi emo ei ole kertonut? Mitä tapahtui? Ja miksi?
”Emo mikä jalkaasi vaivaa?” Syreenipentu miukui ujosti, hänen äänessään oli pelkoa. Tuhahdin ja katsoin Syreenipentua, mitä pelottavaa siinä oli? Tämä on hieman järkyttävää, mutta ei pelottavaa. Emo väläytti minulle hieman toruvan katseen,mutta hänen olemuksestaan huokui rakkaus. Emo huokaisi syvään, ja istahti uudestaan alas. Hän taputti paikkaa vierellään tassullaan, merkiksi meille tulla vierelle. Katsoin emoa kysyvästi, mutta kävelin kuuliaisesti hänen vierelleen.
”Halusin suojella teitä tämän metsän pahuudelta, mutta en voi enää salata totuutta”, emo huokaisi hiljaa, ja kosketti minun ja Syreenipennun päälakea nenällään. ”Mitä tarkoitat?” kysyin emolta hiukan näreissäni siitä, että leikki keskeytyi. Emo katso minua lempeästi silmiin.
”Oli taistelu, eräs Kuolonklaanin soturi, vikkelä ja taitava taistelija, haavoitti jalkaani pahasti. Onneksi minulla oli isänne, hän auttoi minua hädän hetkellä”, emo selitti lempeästi, mutta katsoi huolissaan ulos pesästä, kuin odottaen uutta hyökkäystä. Raivo leimahti sisuksissani, joku ketunläjä Kuolonklaanilainen oli satuttanut emoa! En voinut sallia sitä! Emo huomasi suuttumukseni, ja nuolaisi minua lempeästi.
”Et voi sille mitään, olet vielä pieni, etkä ymmärrä metsän vaaroja”, emo naukui. Nyökkäsin hiljaa, hieman harmissani, mutta raivo sisuksissani oli sammunut. Tunsin itseni yhtäkkiä hyvin väsyneeksi, joten käperryin emon kylkeä vasten. Kun seuraavan kerran avasin silmäni, emo ja Syreenipentu nukkuivat vielä. Nyt oli tilaisuuteni karata! Nousin varovasti pystyyn, etten herättäisi heitä. Hipsin varovasti pentutarhan toiselle puolelle, ja kävelin ylös tunnelista. Minua vastaan tuli hieno näky, mitä en odottanut näkeväni. Kirpeä tuuli pörrötti turkkiani, ja melkein vei mukanaan pienen kehoni. Leirissä kissoja käveli ristiin rastiin, tekemässä omia askareitaan, ja kaunis nummi maisema avautui leiristä. Kävelin kömpelösti eteenpäin, ja kylmä maa tuntui tassuissani. En ehtinyt kauan kävellä, kun kaaduin naamalleni, ja joku nosti minut niskanahastani ilmaan. Huidoin vihaisesti tassuillani vihollista, joka oli minut nostanut, mutta luovutin ja kissa kantoi minua kohti pentutarhaa. Hän kantoi minut sisään ja laski emon ja Syreenipennun viereen. Emo säpsähti hereille, ja katsoi lempeästi kissaa joka oli tullut sisään. Käännähdin kömpelösti ympäri ja näin kellertävän kissan, oransseilla merkeillä. Hänen oransseista silmistä huokui rakkaus.
”Pieni soturimme kävi ulkona seikkailulla”, kissa naukui huvittuneesti. Tajusin kuka kissa oli! Hän oli isä!

// Sype? <3

Kirjoittaja: Käärmis

Heräsin vinkaisten pienellä äänellä. Avasin silmiäni vähän ja katselin pentutarhaa väsyneenä. Isän kuolemasta ei ollut vielä kauhean kauaa ja muistelin häntä vieläkin paljon. Tuntui siltä, että tämä klaani ja tämä pentutarha ei olisi enää koskaan sama ilman häntä. Emoa minulla ei ollut niin kamala ikävä. Hän ei ollut muutenkaan koskaan ollut iloinen hoitaessaan minua ja oli huutanut minulle pienestäkin. En muistanut hänestä mitään muuta kun ärsyttävän rääkyvän äänen. Avasin silmiäni hieman enemmän. En voinut uskoa, että jouduin elämään ilman isääni. Hän oli ollut vahva ja suuri soturi, mutta silti kuollut etsiessään emoani. Nostin pääni ylös ja avasin silmäni kokonaan auki. Näin pentutarhan suulta tulevaa erittäin himmeää valoa.
”Päivä on ilmeisesti jo aika pitkällä”, mumisin hiljaa. Nousin nyt istumaan. Pentutarhan joissain nurkissa oli edelleen hyvin laimeaa ketunhajua ja se häiritsi minua. Toki ne ketunhajut joita nurkkiin oli jäänyt olivat alkaneet jo kadota olemattomiin, mutta minua edelleen kalvoi ajatus siitä, että kettu oli asunut siellä ja tuntui siltä, että se vaanisi minua yöt ja olisi valmis hyökkäämään heti, kun kaikki lähtevät ulos. Minulla oli nyt vuorostaan nälkä. Halusin ruokaa, mutta en jaksanut vinkua juuri nyt, joten tyydyin olemaan nälissäni. Mietin näkisinkö isääni joskus unissani. Jos en ollut täysin väärässä, joskus jotkut saattoivat nähdä unia, joissa tapasivat tähtiklaanin kissoja. Toki en uskonut isäni ilmestyvän uniini tuosta noin vain. Tuhahdin hiljaa ja laskin pääni taas voimattomana alas. Siristin silmiäni taas. Tuntui siltä, että pentutarhassa olisi hiljaisempaa kuin koskaan. Tai paljoako minä asiasta tiesin. Olin itse tuskin vielä yli kuutakaan ja ajattelin jo niin syvällisiä. En voinut uskoa välillä itseäni. Paljonko sitä mieleen saattoi saada sen jälkeen, kun oli vähän kuunnellut vanhempien kissojen puheita pentutarhan ulkopuolella. Joskus soturit puhuivat kovempaa kuin uskoivat, ja saattoivat vahingossa puhua vakavammistakin asioista, joista olin pian kiusallisen tietoinen. Mietin, pääsisinköhän jo pian ulos pentutarhasta, vai olisinko siellä jumissa, kunnes olisin melkein oppilas. Höristin korviani. Halusin taas vähän salakuunnella ulkona olevia sotureita. Kenties saisinkin kuulla jotain kiintoisaa, olihan minulla sentään ihan hyvä kuulo. En kuitenkaan kuullut muuta kuin epämääräistä muminaa, kun soturit kulkivat lähellä pentutarhaa. Tuhahdin uudelleen. Miksi ihmeessä kukaan ei voinut pysähtyä sattumalta pentutarhan lähelle juttelemaan jostain kiintoisasta. Kuulin askelia, kun Kimalaistoive kävi kurkkaamassa sisään pentutarhaan. Siristin silmiäni niin, että näytin nukkuvalta. Kimalaistoive oli siinä hetken ja lähti sitten pois. Oma nukkumapaikkani oli pieni ja lämmin sammalvuode. Kimalaistoive tai Sypressikuiske saattoivat nukkua hänen kanssaan tai pitää minusta huolta, mutta monesti olin enemmän kuitenkin omissa oloissani. Olin jo nyt ikuisessa kiitollisuudenvelassa kahta naarasta kohtaan, mutta en silti halunnut näyttää siltä, että palvoisin heitä kuin mitäkin tähtiklaanin suurimpia kissoja. En voinut uskoa, että nämä kissat toimivat melkoisen paljolti minun kasvattajina, kun vanhempani olivat poistuneet elämästäni. Olisin voinut helposti kuvitella jääväni ilman lämpöä ja kunnon turvaa, kun emoni vain lähti tuosta noin vain ja isäni kuoli. Kaikkein eniten toivoin periväni isäni jalouden, mutta pelkäsin, että perisin sen sijaan emoni kitkeryyden ja ilkeyden minua kohtaan. Kuinka huono emo täytyi olla, jotta hylkää oman pentunsa ja katoaa klaanistaan! Päätin mennä taas nukkumaan. Suljin silmäni ja kohta vajosin jo unimaailmaan.
Avaan silmäni ja näen pentutarhan. Kuitenkin tällä kertaa se ei ole sama. Tiedän jo mitä on tekeillä ja varaudun pahimpaan.
”Ei taas tätä”, vaikersin hiljaa ja puristin silmäni yhteen yrittäen päästä pois tästä painajaisesta. Tunnen tökkäyksen turkissani ja tiedän, että en ole päässyt pois unesta. Nostan pääni tuskaisa ilme kasvoillani. Näen saman utuisen hahmon kuten aina.
”Mene pois tieltä tai tallaan sinut. Sinun ei pitäisi viedä koko tilaa makuualusilta”, emon raakkuva ääni kaikui tyhjässä pentutarhassa. Vaivaantuneena ryömin reunempaan ja annoin emolle tilaa. Hänen jo minulle tuttu utuinen hahmo meni makuulle ja naaraan turkki hohkasi kylmää. Tiesin, että tämä oli unta ja, että tällaista ei ollut koskaan käynyt, koska kun emo oli lähtenyt, olin ollut niin pieni, että en ollut oikeastaan edes neljäsosakuuta, mutta silti unen tapahtumat riipivät sydäntäni. Yritin, jos tämä kerta olisi erilainen. Menin lähemmäs emoa ja painauduin hänen turkkiinsa.
”Mene pois tyhmä ketunläjä!” emo sihisi. ”En koskaan halunnut pentua. Olet muutenkin vain yksi iso pettymys!”
”Anteeksi”, sanoin hiljaa ja möngin vaistomaisesti kauemmas emosta. Kuulin ääntä pentutarhan suulta. Sydämmeni hypähti ja minut valtasi lämpö. Tämä oli unen paras kohta. Kääpäkorppi, isäni tuli sisään orava suussaan. Hänenkin hahmonsa oli hieman utuinen, mutta silti huomattavasti selkeämpi kuin emon.
”Toin syötävää”, Kääpäkorppi naukui lämpimällä äänellä. Hän katsahti minuun hieman hämillään ja sitten työnsi minua jättimäisellä tassullaan lähemmäs emoa. Värähdin, kun emon kylmä hohka levisi ympärilleni.
”Mikset koskaan pidä häntä lähelläsi? Hän jäätyy pian, jos hän ei pääse luoksesi lämpimään”, isäni naukui. Emo vain pyöräytti silmiään. Värähdin.
*Voisinkohan rikkoa unen kehän ja sanoa jotain?* mietin. Avasin suuni valmiina sanomaan jotain, mutta mitään ei tullut ulos. Suljin suuni turhautuneena ja aloin täristä, kun emosta hohkaava kylmyys velloi ympärilläni. Emo kurotti kaulaansa ja alkoi syödä oravaa, jonka isä oli laittanut makuualusen viereen. Pian tunsin Kääpäkorpin hampaat niskassani. Hän nosti minut tassuihinsa. Kehräsin tuntiessani isästä hohkaavan lämmön. Isä oli selkeästi aivan toista maata kuin emo.
*Ota minut mukaasi*, vaikersin mielessäni isälleni. Kun emo oli ahminut ahneesti oravansa, isä siirsi minut taas hänen viereensä ja lähti ulos. Yritin mönkiä hänen peräänsä rikkoen viimeinkin unen kaavaa, mutta kauhukseni tunsin emon hynnet selässäni.
”Mihin olet matkalla rääpäle?” naaras sylki. Vinkaisin ja hän veti minut maassa laahaten takaisin viereensä.
”Kuules. Isäsi on kyllä vahva ja komea, mutta kamalan typerä. Pidin hänestä enemmän aiemmin, mutta nyt…” emo hiljeni. Hän huokaisi ja katseli hetken pentutarhan seinään. Pian hän kuitenkin jo nousi ylös ja tallusti pois.
”Mihin menet?” kysyin vaikka tiesin jo vastauksen. Emo vain mulkaisi minua ja häipyi. Huokaisin haikeasti. Tiesin, että uni olisi vain menossa huonompaan suuntaan. Isä tuli myöhemmin paikalle.
”Mihin emosi lähti? Näin hänet ulkona pentutarhasta ja vähän ajan päästä tajusin hänen hajujälkensä johtavan pois klaanin rajoilta. En tiedä minne hän meni tai miksi, mutta minun täytyy löytää hänet.”
”En tiedä. Hän ei kertonut”, naukaisin hiljaa. Isäni kääntyi ympäri.
”Nuku vain yö yli. Tulen katsomaan sinua aamulla.”
”Ei! Jää tänne kanssani! En halua olla yksin”, anelin ja anelu tepsi. Kääpäkorppi kääriytyi ympärilleni ja laski päänsä. Käperryin hänen viereensä ja kohta oli taas aamu. Isä oli kadonnut. Tiesin mitä seuraavaksi tapahtuisi ja yritin herätä.
”Ei! Ei tätä taas!” vinguin ja pian heräsin.
Pentutarha oli synkkä. Olin nukkunut lähes koko päivän ohi. Tiesin, että uni ei ollut täysin se, mitä oikeasti tapahtui, mutta se oli oma versioni ja tarpeeksi kauhea. Karvat pörrössä ja itku kurkussa katselin hiljaista pentutarhaa. Lähistölläni omalla alusellaan nukkui Kimalaistoive. Vatsani kurni ja mietin pitäisikö mi un mennä hieman kauempana nukkuvan Sypressikuiskeen luokse ja pyytää häneltä maitoa, mutta en uskaltanut häiritä naarasta, kun vaikutti siltä, että kaikki olisivat juuri menossa nukkumaan.
*Ehkä voisin hiippailla hakemaan jonkin hiiren ja kokeilla kiinteää riistaa?* ehdotin itselleni mielessäni. Kuitenkin päädyin pysymään paikoillani kestämässä nälän tunnetta. En uskonut saavani enää unta. Minulla oli liian kauhea nälkä ja uni oli saanut minut taas kerran pois tolaltani. Keräsin rohkeuteni ja lähdin kohti Sypressikuisketta. Hiivin kuningatarta kohti, mutta juuri viime hetkellä muutin mieleni. Käännyin ympäri ja lähdin Kimalaistoivetta kohti. Menin hänen vierellensä kerälle ja painauduin naarasta vasten. En halunnut nukkua yksin. En enää.
Herätessäni en huomannutkaan olevani taas yksin. Kimalaistoive oli edelleen vierelläni. Kolmijalkainen ikikuningatar oli siinä, vierelläni, pitämässä minusta huolta. Lämpö kasvoi sisälläni. En voinut uskoa, että klaanissani oli näin ihania kissoja. Nostin päätäni ja vinkaisin, kun tajusin kuinka tyhjä vatsani todella oli. Kimalaistoive käänsi korviaan.
”Mitä nyt?” naaras kysyi lempeällä äänellä. Olin onnellinen, kun emon rääkkyvän äänen sijaan kuulin Kimalaistoiveen pehmeän äänen.
”Minulla on nälkä”, sanoin tuskin kuiskausta kuuluvammin. Naaras nuolaisi päälakeani ja nousi ylös.
”Sypressikuiske?” Kimalaistoive kysyi
”Niin?” kuningatar nosti päätään väsyneenä.
”Voiko Käärmepentu säädä taas vähän maitoa?”
Sypressikuiske hymyili. ”Tietenkin.”
Kimalaistoive laski minut naaraan vierelle ja otin pieniä haparoivia askelia naarasta kohti. Menin tämän vatsan luo ja ryhdyin imemään maitoa. Siinä samalla tajusin kunnolla, kuinka nälkäinen oikeasti olin.

Pyörittelin pientä sammalpalloa jonka olin tehnyt löytämistäni ylimmääräisistä sammalhipuista. Minulla oli tylsää. En halunnut mennä häiriköimään muita pentuja. Eivät he kuitenkaan haluaisi leikkiä kanssani. Nostin sammalpallon suuhuni ja menin pentutarhan suulle.
*Voisinkohan mennä ulos?* mietin. Katsoin taakseni. Kimalaistoive ei ollut siellä. Pudotin sammalpallon maahan
”Sypressikuiske?” huhuilin.
”Niin?”
”Saanko mennä ulos?”
”Älä mene vielä kultapieni. Jonkun pitää vahtia sinua siellä. Eihän sitä tiedä vaikka haukka tulisi ja nappaisi sinut mukaasi.”
Huokaisin. Jos Kimalaistoive ei tulisi pian, en pääsisi koskaan ulos. Pyörittelin palloa taas tassuissani.
*En minä nyt niin pieni enää ollut, että jäisin tuosta noin vain haukan kynsiin*, ajattelin tympeänä. Löin sammalpalloa ja lähdin juoksemaan sen perään. Voisihan sitä nyt leikkiä itsekseenkin. Ryhdyin heittelemään sammalpalloa ja yritin aina parhaani mukaan napata sen. Hetken siinä juoksin edestakaisin, kunnes tylsistyin ja hengästyneenä lyyhistyin maahan. Tunsin maan tärinän, kun kissoja kulki pentutarhan lähistöllä. Tuhahdin.
*Enkö vain saisi mennä ulos?* marisin mielessäni. En uskaltanut marista ääneen. En halunnut vaikuttaa ärsyttävältä kakaralta, joka ei välitä muusta kuin itsestään. En halunnut ärsyttää varsinkaan Sypressikuisketta tai Kimalaistoivetta. He juuri olivat kissoja joiden välille halusin pitää hyvät välit. Viimeisin asia mitä ikinä halusin oli joutua riitaan kahden kuningattaren kanssa. Heillä oli molemmilla hyvä sydän ja ystävällinen luonne. Halusin, että nämä kissat olisivat kanssani ikuisesti enkä joutuisi koskaan eroon heistä. Ajatukseni lähtivät harhailemaan. Jos perisin emon itsekkyyden, Kimalaistoive ja Sypressikuiske varmasti hylkäisivät minut. Mietin, millainen minä nyt olin ja millainen emo omien muistojeni mukaan oli. En saanut mieleeni juuri mitään. Ehkä se, etten itse haluaisi omia pentuja. Olisi kamalaa, jos omat pentuni joutuisivat elää samankaltaisen tragedian kuin minä. Miksi en vain voinut omistaa omaa rakastavaa emoa. Tosin, Sypressikuiske ja Kimalaistoive olivat minulle kuin omia emoja.

Astelin ulos. Silmäni olivat apposen auki. Tärisin jännityksestä, kun kylmä ilma kulki ohitseni. Katsoin Kimalaistoiveeseen innoissani. Kolmijalkainen naaras hymyili minulle lempeästi. Kyhräsin ja lähdin eteenpäin. Pian Kimalaistoive tuli pysäyttämään minut.
”Sinun täytyy pysytellä kukkulalla”, naaras naukui. Alistuneena menin kukkulan laelle. Katselin silmät kimmeltäen ympärilleni. Viitoin metsään.
”Miksi me olemme vaan täällä nummella? Miksei meillä ole metsää?” kysyin pääasiassa vain itseltäni. Kimalaistoive oli kadonnut. Sisälläni velloi halu lähteä itsekseni tutkimaan reviiriä, mutta tiesin, että joutuisin siitä vain ongelmiin. Istahdin siihen ja ryhdyin pesemään itseäni. Näin muutaman oppilaan jutustelemassa keskenään. Tuhahdin. Miksen minäkin voisi mennä kuljeskelemaan reviirillä ja napata riistaa. Oli nii epäreilua, että jouduin aina kököttämään pentutarhassa itsekseni. Toki olisin minä aina voinut mennä Sypressikuiskeen pentujen kanssa, mutta en ollu kyllä varma uskaltaisinko.
*Entä jos he eivät pidä minusta? Entä jos he vihaisivat minua tai ajattelisivat minun olevan aivan tyhmä ja heikko? Tai kauheampaa, entä jos he ajattelisivat minua emoni kaltaisena?* hytisin ajatusteni lomassa. En olisi voinut koskaan ajatella itseäni emoni kaltaisena. Hän oli karmea kissa ja tiesin sen hyvin. En tiennyt oliko minun tarkoitus oikeasti muistaa häntä enää, mutta en vain voinut saada häntä koskaan mielestäni. Huokaisin. Mitä tekisin, jos kaikki ajattelisivat minua emoni kaltaisena? Häädettäisiinkö minut klaanista tai surmattaisiin rangaistuksena kaikesta pahasta mitä voisin tehdä? Pelko yltyi sisälläni ja lyhyehkö häntäni valahti maahan. Kaikki se aikaisempi innostus ulkomaailmasta oli kaikonnut. Valahdin maahan. En voinut vain enää kestää ajatusta siitä, että muut kissat vertaisivat minua emooni, se sai minut vain kamalan surulliseksi ja vihaiseksi samaan aikaan. Makasin siinä lyyhistyneenä jonkin aikaa, kunnes maa ja vähäinen lumi vatsani alla alkoi tuntua liian kylmältä ja inhottavalta. Nousin ylös ravistellen itseäni ja tassutin takaisin pentutarhaan. Kimalaistoive oli jossain hieman kauempana ja vilkaisi minuun nopeasti, kun menin takaisin sisälle. Kaikki se ajattelu oli saanut minut taas väsyneeksi. Möngersin omalle makuusijalleni ja käperryin pieneksi palloksi.

Kävelin ohuella polulla. Oli hiirenhiljaista. Kylmä tuuli pörrötti turkkiani. Missä kaikki olivat?
”Hei! Onko täällä ketään? En haluaisi olla yksin…” huutelin metsään. Minkäänlaista vastausta ei kuulunut. Tuntui, että joku tai jokin kuitenkin katseli minua. Hiivin eteenpäin hiljalleen. Pian näin jotain, jota en olisi koskaan halunnut nähdä. Isäni makasi maassa veren peitossa. Nyt tiesin, että tämä oli unta, mutta miksi tällaiset painajaiset kummittelivat mielessäni. Huokaisin hiljaa hiivin isäni luokse ja menin makuulle tämän viereen. Tämän hahmo oli edelleen usvainen, mutta tunnistin hänet hyvin. Hänen lämpönsä leijui ympärilläni ja kehräsin pienesti. Kuulin askelia takaani ja joitakin klaanitovereitani tuli paikalle. En nähnyt heidän naamoja, mutta he järkyttyivät nähdessään isäni ja minut hänen kuolleen ruumiinsa vieressä makuulla kehräämässä.
”Tämä ei ole sitä miltä näyttää. Minä vain-” yksi sotureista keskeytti lauseeni hännän heilautuksella.
”Siitä kaikesta huolimatta, mitä isäsi oli tehnyt hyväksesi, päätit sitten vain antaa hänen kuolla. En usko, että pystyisit tappamaan hänet, mutta se että et auta ja vain nautit hänen kuolemastaan riittää meille. Viemme nämä tiedot päällikölle ja hän karkottaa sinut ikiajoiksi”, soturi naukui ja hänen äänessään oli hieman halveksivaa kylmyyttä. Joku toinen otti minua niskasta ja lähti kantamaan pois. Ryhdyin rimpuilemaan, mutta se ei auttanut. Vikisin kovaäänisesti ja yritin edelleen päästä kissan otteesta irti. Se oli ehkä unta, mutta tuntui todelta. Pian pääsimme takaisin tuttuun paikkaan. Näin pentutarhan ja sen edessä Kimalaistoive ja Sypressikuiske katsoivat minua vihaisesti ja halveksuen. Se jos jokin satutti minua sisäisesti. Tunsin otteen hellittävän, kun minut laskettiin maahan. Päällikkömme Mesitähti tuli paikalle.
”Käärmepentu. Olen saanut kuulla, että sinä olet todistanut isäsi kuolemaan ja antanut tämän vain menehtyä. Et hakenut lainkaan apua, etkä yrittänyt itse tehdä mitään. Makasit vain hänen ruumiinsa vieressään kehräten. En voi uskoa, että pentu voisi olla näin julma omaa vanhempaansa kohtaan ja siksi emme voi asettaa luottamustamme enää sinulle. Ryhdyt oppilaaksi vasta 10 kuun iässä etkä voi koskaan saada soturinimeäsi. Tämän lisäksi, jos teet vielä jotain kauheaa tai edes vähän samankaltaista, sinut häädetään klaanista etkä koskaan saa tulla takaisin”, päällikkö viimeisteli. Karvani nousivat pystyyn ja tassuni tärisivät. Nyt aloin jo epäillä oliko tämä oikeasti unta. Entä jos olisinkin vain luullut sitä uneksi, ja isäni olisi oikeasti ollut siinä kuolleena. Järkytys lamaannutti minut. En voinut sanoa tai tehdä mitään. Istuin vain siinä, kaikkien edessä, osaamatta tehdä yhtään mitään.
Pian kuitenkin heräsin täristen omalta vuoteeltani. Käperryin pieneksi palloksi tärisemään ja en enää edes uskaltanut nostaa katsettani ylös. Tuntui kuin maailma ympäriltäni haluaisi pettää minut.
*Rakas tähtiklaani. Anna näiden painajaisten loppua!* ajattelin hädissäni.

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Untuva

Olin kuvitellut kotimatkan sujuvan nopeammin, kun meillä ei enää ollut muuta tehtävää kuin päästä takaisin. Kaarlo kuitenkin tuntui pitävän huolen siitä, että suurin piirtein matelimme eteenpäin. Kukaan ei kuitenkaan raaskinut nopeuttaa askellustaan, sillä emme nyt suinkaan halunneet tyrmätä vanhaa kollia matkan aikana.
Pystyin nyt keskittymään paremmin ympäristöön, kun tehtävä ei enää painanut mielessäni. En ollut koskaan poistunut Eloklaanin rajojen ulkopuolelle, joten sain kai olla kiitollinen tästä kokemuksesta. Kaipasin kyllä jo takaisin nummille, tuttuun ympäristöön. Toivoin, että toiset olivat onnistuneet löytämään myös uusia vahvistuksia Eloklaanin riveihin. Sitä kun ei vielä tiennyt, mutta toivoa sopi.
Raskas hengitys kuulosti jo pihinältä, ja me Omenahuuman kanssa vaihdoimme pikaisesti katseita. Olisi varmasti jo pidettävä ensimmäinen tauko. Jatkoimme vielä hetken matkaamme, kunnes Omenahuuma ilmoitti muillekin lepotauosta. Kaarlo pysähtyi ilmaa puhisten ja alkoi tasaamaan hengitystään.
”Nytkö teidän on jo tauko pidettävä”, tuo ärähti hampaidensa välistä katkonaisesti hengityksensä lomasta. Pyöräytin silmiäni ja istuuduin alas. Kai se oli otettava itsekin hyöty näistä tauoista, joita oli mitä ilmeisemmin tulossa useampia. Ihmeen hyvin Kaarlo oli kuitenkin koko matkan taukopaikalle jaksanut. Hän tuskin oli sitä sorttia, että olisi ikimain myöntänyt olevansa huonossa hapessa. Kunhan vanhus saisi vähän hengähtää, voisimme jatkaa matkaa.

Kaarlo tuntui jaksavan tauon jälkeen matkata pidempään. Ehkä hänen vanhat jäsenensä tarvitsivat vain huomattavasti pidemmän matkan vertyä matkatahtiimme. Emme me siltikään kovin nopeita olleet, mutta matka tuntui taittuvan ripeämpään tahtiin. Olimme kuitenkin jo matkanneet sen verran, että olisi aika pysähtyä saalistamaan sekä käymään yöpuulle. Otin ruokapuolen hyvin vahvasti vastuulleni, ja menimmekin Dakotan ja Timin kanssa saalistamaan.
”Sumulaulu, tule sinäkin”, naukaisin vaaleanharmaalle kollille. Omenahuuma sai jäädä vartioimaan Kaarloa. Ei sillä että kolli mihinkään karkaisi, mutta ettei hän joutuisi mihinkään kiipeliin. Toista ei olisi uskaltanut jättää yksin minnekään. Uhkan yllättäessä kolli olisi täysin voimaton.
Vaikka liikuimmekin yhdessä, oli selvää että olimme kaikki niin sanotusti eri leireissä. Dakota ja Timi karkasivat saalistamaan keskenään minun ja Sumulaulun jäädessä kahdestaan.
”Onko tämä sinunkin ensimmäinen kertasi reviirin ulkopuolella?” kysyin toiselta, sillä en ollut oikein kotipuolessa päässyt juttelemaan hänelle. Nyt oli kai oikea aika hieroa jonkun näköistä tuttavuutta – jos Sumulaulu oli siihen edes suostuvainen.

// Sumu? Omena?

Kirjoittaja: Koivu

Vihdoin saapui se päivä, kun Sadetassu oli tullut iloisena ilmoittamaan Varjotassulle saaneensa parantajilta luvan jatkaa taisteluharjoituksiaan. Varjotassu oli hyvin iloinen ystävänsä puolesta sekä siitä, miten hyvin Sadetassu oli toipunut vammoistaan. Uutisen kerrottuaan siniharmaa naaras oli puskenut kermanvärisen kollin poskea kuonollaan, ennen tuoresaaliskasalle viilettämistä. Varjotassu oli säpsähtänyt, sillä heillä ei ollut koskaan ollut tapana kommunikoida niin fyysisesti parhaan ystävänsä kanssa. Se ei kuitenkaan ollut haitannut mitään, päinvastoin. Varjotassusta sellainen ystävällinen läheisyyden osoitus oli tuntunut yllättävän mukavalta. Siinä hetkessä kolli jopa melkein vakuuttui siitä, että Sadetassu todella välitti hänestä yhtä paljon, mitä hän välitti Sadetassusta.
Nyt se hetki oli kuitenkin jo kadonnut jonnekin kauas, yön pimeyden taakse. Kermanvärinen kolli makasi paikallaan muiden oppilaiden ympäröimänä korvat valppaina, sydän jyskyttäen ja silmät ammollaan. Oppilas oli herännyt taas painajaiseen. Taivaan olivat peittäneet pikimustat pilvet ja kollin turkille oli alkanut satamaan verta. Sen jälkeen maa oli alkanut täyttyä punaisesta liejusta niin, että hänen ympärilleen oli hetkessä muodostunut valtava verijoki. Varjotassu oli herännyt siinä kohti, kun oli ollut tukehtua vereen. Nyt kolli toisti vain mielessään uudelleen ja uudelleen sitä hetkeä, kun hänen ystävänsä oli päivällä hymyillyt lämpimästi ja painanut kuononsa kiinni Varjotassun poskeen. Se auttoi hänen mieltään rauhoittumaan. Varjotassun selkäpuolella Sadetassu tuhisi rauhallisesti. Ainakin ystävä tuntui nukkuvan paremmin. Kolli ummisti silmänsä ja keskittyi vain naaraan rauhalliseen hengitykseen.

”Varjotassu, herätys”, kuului tuttu sihahdus vähän liiankin läheltä kollin korvaa. Varjotassu räväytti silmänsä auki ja nosti päänsä ylös ensimmäisenä mielikuvanaan se, kuinka leiriin olisi taas hyökätty. Raidallinen kolli ravisteli päätään pökkyräisenä tajutessaan, että mitään kauheaa ei ollutkaan meneillään. Sadetassu kökötti hänen vierellään pää kallellaan.
”Huomenta, unikeko. Mesitähti ja Hiilihammas odottavat meitä jo!” Sadetassu naukaisi ja teki nopean vilkaisun sivulle merkitsevästi. Varjotassu kohtasi naaraan sinisten silmien katseen, mutta käänsi nopeasti katseensa pois, kun tunsi Sadetassun tuijottavan omia silmiään hiukan liian intensiivisesti. Kolli ei halunnut avautua painajaisistaan nyt. Ei hän niistä yleensäkään avautunut.
Varjotassu kipitti kukkulan huipun reunalle ystävänsä perässä haukotellen matkalla. Kaukana horisontissa, Mesitähden siluetin takana, pilkottivat kauniisti auringonnousun ensisäteet.
”Huomenta! Mitä teemme tänään?” Sadetassu hihkaisi pirteänä pysähtyessään mestarinsa sekä klaanin päällikön eteen.
”Hyvää huomenta, Mesitähti ja Hiilihammas. Anteeksi, jos olemme myöhässä, vika oli minun”, Varjotassu maukui hieman nolostuneena, istuutuessaan ystävänsä viereen. Mesitähti vain räpäytti silmiään anteeksiantavasti, kun tummanruskea soturi hänen vierellään piti jämäkämmän ilmeen.
”Huomenta, oppilaat. Olemme Hiilihampaan kanssa suunnitelleet teille yhteisen harjoitustuokion tälle päivälle”, Mesitähti maukui.
”Saatte harjoitella parisaalistustekniikoita”, Hiilihammas aloitti ja jatkoi sitten ohjeiden selittämistä.

Mestarit toivottivat Varjotassulle ja Sadetassulle saalistusonnea, kun ystävykset lähtivät viilettämään yhtä käpälää alas nummille. Mesitähti ja Hiilihammas tulisivat perässä hitaammin, jotta voisivat tarkkailla suoriutumista etäältä ja saapua antamaan neuvoja tai esimerkkejä tarvittaessa.
Vähän matkan päästä Varjotassu sai vainun myyrästä. Kolli pysähtyi siihen paikkaan. Sadetassu teki samoin ja kääntyi hänen suuntaansa.
”Haistatko jotain?”
”Myyrän”, Varjotassu sanoi hiljaa. Sadetassu nyökkäsi ja alkoi tarkkailla ympäristöä. He olivat selkeästi samaa mieltä siitä, että olisi parempi pysyä vaiti, jottei pieni jyrsijä kuulisi heitä.
Varjotassu paikansi myyrän nopeasti hajuaistinsa avulla ja osoitti sitten siihen suuntaan hännällään. Sadetassu nyökkäsi ja nosti sitten etutassuaan viittoen sillä jotakin omituista, mitä Varjotassu ei ymmärtänyt. Naaras yritti kai viestiä ilmeelläänkin jotain, mutta Varjotassu ei ollut varma, mitä hän yritti sanoa. Halusiko naaras, että Varjotassu menisi käpälän osoittamaan suuntaan, vai oliko tämä itse kiertämässä siltä puolen? Kolli huomasi, että Sadetassua alkoi jo hiukan huvittaa, sillä tämän viikset alkoivat väristä tuttuun tapaan. Varjotassu kallisti päätään kysyvästi.
*Ei tästä tule mitään*, kolli ajatteli. Hän kuuli myyrän rapistelevan; se oli liikkumassa lähemmäs. Sadetassukin oli kuullut sen, sillä hän käänsi nopeasti päänsä samaan suuntaan. Ystävä näytti siltä, että oli löytänyt myyrän katseellaan muutaman ketunmitan päästä. Naaras kyyristyi vaanimisasentoon, ja Varjotassu teki samoin. Kolli odotti, että Sadetassu lähtisi etenemään ensin, jotta hän tietäisi, mihin suuntaan lähteä. Varjotassusta parisaalistus tuntui kovin vaikealta, eikä hän oikein ymmärtänyt sen ideaa. Hänen oli välillä vaikea ymmärtää sanattomia viestejä, joten hänestä tuntui, että heidän olisi pitänyt tehdä jokin suunnitelma etukäteen.
Äkkiä Sadetassu syöksähti eteenpäin. Varjotassu näki, kuinka naaras ehti läimäistä myyrää valkoisella tassullaan, ennen kuin se ehti kääntyä pakoon. Myyrä lähestyi nyt Varjotassua hyvää vauhtia. Kolli ponkaisi kuitenkin ylös hieman liian aikaisin niin, että melkein suoraan häntä kohti juossut myyrä ehti kiepahtaa ympäri. Kolli pysähtyi ja jäi katsomaan, saisiko toisella puolella kyyhöttävä Sadetassu myyrän kynsiinsä. Tämä ei voinut olla mitenkään hyödyllinen taktiikka, kermanvärinen oppilas ajatteli, eikä olisi halunnut tuottaa pettymystä Mesitähdelle.

//Sade?

Kirjoittaja: Elandra

Katsoin hieman epäluuloisena, kun Hilehuurre ehdotti meidän kaivavan itsemme sisään läpinäkyvien seinien alapuolelta. En kuitenkaan halunnut tyrmätä ideaa kokeilematta, sillä juuri nyt tämä oli paras ja ainoa ideamme. Pesän sisään olisi päästävä, jos halusimme saada yrtit.
Hopeanharmaa soturi pyöri läpinäkyvän pesän ympärillä ja kokeili käpälillään maata. Hänen pysähtyessään aavistin kollin löytäneen sopivan pehmeän kohdan. Hiirenkorva teki tuloaan, mutta maa oli edelleen suurilta osin jäinen tai vähintään kohmeinen. Lumet olivat toki alkaneet sulamaan, mutta menisi vielä ainakin kuu tai ehkä kaksikin ennen kuin Eloklaanin reviiri olisi edes suurilta osin lumeton. Pesän ympärys oli kuitenkin melko lumeton – kenties jokin oli sulattanut lumen tai kaksijalat olivat vieneet sen pois.
Katselimme Salviakatseen kanssa etäämmältä, kun Hilehuurre alkoi kuopia multaista maata. Ruskea, märkä multa värjäsi hetkessä vaalean kollin käpälät rusehtaviksi.

Jossain vaiheessa Salviakatse siirtyi Hilehuurteen tilalle kaivamaan. Juuri kun olin tarjoutumassa hengästyneen naaraan tilalle, tämä nosti päänsä riemastuneena ylös ja katsahti meidän suuntaamme.
”Minä luulen, että se toimi!” naaras naukaisi. Kiiruhdimme Hilehuurteen kanssa yhtä aikaa vanhemman naaraskissan luokse. Salviakatse työntyi taas kaivamaansa kuoppaan ja kaivoi maata. Samassa näin, kuinka maa läpinäkyvän pesän sisällä alkoi murentua siitä kohtaa, josta Salviakatse kaivoi. Pian naaraan käpälä rikkoi maanpinnan ja vaalea käpälä ilmestyi läpinäkyvän seinän takaa näkyviin.
”Se toimii!” Hilehuurre hihkaisi, kun Salviakatse perääntyi pois kuopasta.
”Minä voin hoitaa loput”, tarjouduin kohteliaasti. Vaikka olinkin innoissani, pysyttelin haudanvakavana. Nämä kissat olivat klaanitovereitani, mutta halusin pitää uskottavuuteni hyvänä soturina ja olla innostumatta kuin mikäkin pikkupentu.
Salviakatse teki minulle tilaa, ja astelin kahden klaanitoverini kaivamaan onkalomaiseen kuoppaan. Se oli juuri ja juuri sellainen, josta keskikokoinen kissa mahtui menemään. Maa oli kohmeista, eikä kaivaminen ollut ihan niin helppoa miltä se oli näyttänyt. Jouduin käyttämään yllättävän paljon voimaa saadakseni maa-ainesta irti. Kokeilin ensin rauhallisesti yhdellä käpälällä kaivamista, mutta se tuntui liian hitaalta. Siispä aloin kuopia maata nopeaan tahtiin vuorotellen molemmilla etukäpälilläni. Maa-aines irtosi hitaasti, mutta varmasti kohmeisesta seinämästä.

Viimein aukko läpinäkyvän pesän sisälle oli juuri kissanmentävä. Työnnyin ensimmäisenä ylös onkalosta sisään pesään. Se oli yllättävän lämmin, lämpimämpi kuin ilma pesän ulkopuolella. Ilmassa leijaili voimakkaita ja kitkeriä tuoksuja, jotka kaiketi olivat peräisin pesän lasiseinien vierellä kasvavista yrteistä ja kasveista. Salviakatse ja Hilehuurre tulivat perässäni sisään pesään.
”Onko täällä mitään hyödyllistä?” käännyin rauhallisesti Salviakatseen puoleen. Naaras silmäili tasoja, joita oli monta päällekäin. Kunkin tason päällä oli erilaisia astioita, joiden sisällä kasvoi joitain minulle tuntemattomia kasveja. Naaras loikkasi lähimmän ja alimman tason päälle ja nuuhkaisi kasvia. Soturin katse käännähti takaisin minuun ja Hilehuurteeseen.
”Kyllä siltä vaikuttaisi. Osa näistä kasveista näyttää kylläkin aivan oudoilta, en ole aiemmin törmännyt niihin”, naaras selitti hitaasti ja rauhallisesti. Salviakatse kääntyi takaisin kasvien puoleen ja alkoi tutkiskella myös muita kasveja. Minä käänsin katseeni Hilehuurteeseen, joka oli siirtynyt pesän toiselle puolelle. Kolli oli noussut kahdelle jalalle yhtä tasoa vasten ja nuuhkutteli kasvia. Kävelin kollin luokse ja tämä väräytti korviaan ja vilkaisi minua, mutta käänsi nopeasti katseensa takaisin kasviin.
”Oli hyvä idea kaivaa seinän alta”, tokaisin rauhallisesti. Vaikkei Hilehuurre kuulunutkaan suosikkikissoihini, hänkin ansaitsi kehuja tehdessään jotain kerrankin oikein ja kunnolla.

//Hile?

Kirjoittaja: Ampiainen

Kujekulta oli jo lähtenyt etsimään Lehmusjalkaa veljeän.
*Kumpa minullakin olisi veli tai sisko*, ajattelin surumielisenä. Huomasin yhden Uusimaan oppilan minua paljon nuoremman kollin. Tassutin vihatassun luo kun olin kollin luona huomasin että Kolli oli väsyneen näköinen.
*Annan hänen mennä nukkumaan taidanpa mennä myös nukkumaan*, kuiskasin hymyillen. Tassutin vihatassun perään, kun kolli ei huomannut minua niin hivin hiljaa hänen vierenssä.
*Näin on hyvä*, kuiskasin hymyillen. Nukahdin hetkessä. Heräsin hetken jonkin ajan päästä vihatassun liikkuessa.
*Oho, olin ollut ihan kinni hänessä*, vinkaisin pelästynennä. Nousin ylös pelästynennä.
*Vihatassu kynii minut*, vikisin pelokana.
”Anteeksi, vihatassu!” Pyysin kauhuissani.
*Hän on niin ärsyttävää!* sihahdin. Vihatassu katseli minua hämillään, kunnes hänen silmissään välähti viekas katse.
”Ei se mitään Lehtotassu, minulla oliskin juuri sinun avullessi käyttöä”, vihatassu naukaisi mairealla äänellä. Katselin kollin silmin hölmistyneenä.
”Mihin tarvitset apuani?” Kysyin hämmästyneenä. Pyörin ympyrää odotaesanin vihatassun vastausta.
”Voitko tulla mukaan?” Vihatassu kysyi huvitunena.
”Tuota, ei minulla ainakaan ole mitään tekemistö nyt niin varmaan voin”, naukaisin typertyneenä.
”Seuraa minua!” Vihatassu hudahti minulle. Kipitin vihatassun perään. Olimme leirin sisäänkäynnin vieressä.
”Voitko nyt kertoa mihin tarvitset apuani?” Kysyin jo vähän ärtyneenä.
”Kyllä voin”, vihatassu ja hymyili maireasti

\viha?
\oon surkea aloittamaan täälläisiä, toivon että en myöskään hitanut vihaa värin.

Kirjoittaja: Naali

//kuutamoooooo! Jatkaaaaann!//
Murahdin vastaukseksi ja nuolaisin turkkiani. Hyppeli kukkulalle haukotellen. Kun pääsin sinne, hokaisin ”ensimmäiseksi, mihin kissat tarvitsevat vaanimistaitoa, ja toiseksi osaan sen jo.” Kuutamolaine huokaisi ja sanoi samaan aikaan epäuskoisesti ja ylpeästi ”näytä.” Nyökkäsin ja juoksin pusikkoon. Heti hyppäsin sieltä kuutamolaineen päälle, joka ravisti minut rauhallisesti pois, ja juoksahti taaksepäin.
”Me emme saalista toisiamme!” Kuutamolaine naurahti.
”No mitä sitten?”
”Me soturit ja oppilaat ensinnäkin salistamme esimerkiksi kaneja ja vesimyyriä, mutta muitakin on.” Kuutamolaine selitti kun minä huokaisi raskaasti.
”Minä kun luulin että taistelisimme aina toisiamme vastaan!” Murisin. Kuutamolaine sanoi että auttaisi minua seuraavalla kerralla. Menin takaisin pusikkoon mestarin kannoillani. Menin asentoon häntä pystyssä.
”Älä pidä häntää pystyssä tai saaliseläin huomaa sinut.” Kuutamolaine ohjeisti. Laskin ärtyneenä häntäni. Sitten aloin liikkumaan. Kuutamolaine nyökytteli päätään hämmentyneenä ja suu auki.
”Tämä taitaa riittää tältä päivältä.” Kuutamolaine sanoi hymyillen. Iloitsin ja juoksin oppilaiden pesään. Siellä näkyi pari oppilasta. Piiskutassu, Lehtotassu, Sarastustassu, Kaislatassu, ja Varjotassu. Pidin oikeana mennä Piiskutassun luo, koska olin kiusannut tätä jo pentuna. Tassuttelin kissan luo ja murahdin. Piiskutassu katsoi minua ja mutisi ”ilonpilaaja.”
Yhtäkkiä minä vain kyllästyin ja menin nukkumaan, olihan mestarini herättänyt minut aikaisin.

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Söimme Laventelitaivaan saalistamaa jänistä vähän kauempana erakkopoppoosta samalla kun Sumulaulu järsi hiirtä. Olimme kuuloetäisyyden ulkopuolella, ja se tarjosi Laventelitaivaalle mahdollisuuden esittää kysymyksen, joka oli varmasti pyörinyt meidän kaikkien mielessä siitä asti, kun olimme saapuneet erakoiden pesälle.
”Jaksaakohan Kaarlo matkata kanssamme? En oikein ole varma hänen kunnostaan.” Valkoinen soturi madalsi naukuaan puhuessaan, jotteivat erakot vahingossakaan kuulleet, että keskustelumme koski yhtä heistä. ”Ehkä meidän on hyvä pitää useampi tauko, ettemme rasita häntä liikaa.”
Sumulaulu tuhahti ärsyyntyneen oloisena. ”No, enpä usko että siitä vanhasta katista olisi taistelemaan. Dakotasta ja Timistän varmaan olisi apua”, kolli sanoi. Olin hänen kanssaan samaa mieltä, mutta tiesin, ettemme voisi jättää Kaarloa matkasta – hän oli liian vanha ja heikko selviytyäkseen ilman nuorempien kissojen apua. Sitä paitsi, en uskonut Dakotan suostuvan lähtemään mihinkään ilman isäänsä.
”Kaarlo on kumminkin pakko ottaa mukaan”, heilautin häntääni mietteliäänä. Laventelitaivas nyökytteli olevansa samaa mieltä, kun taas Sumulaulu puhisi jotakin epämääräistä.
Jahka selviäisimme kaikki klaaniin ehjin nahoin, Kaarlo voisi auttaa klaania vaikkapa viihdyttämällä toisia ikäkissoja. Ei hänestä taistelemaan ollut – se nyt oli selvää – mutta hänen läsnäolonsa valaisi varmasti taistelutahtoa hänen tovereihinsakin.

Parin auringonnousun jälkeen olimme viimein valmiita lähtemään kotimatkalle. Erakot jättivät hyvästit kodilleen joen rannalla, ja minä otin ensimmäisenä paikan joukon johdossa. Olimme tehneet matkaa tänne noin neljänneskuun verran, mutta paluumatka taittuisi varmasti nopeammin, sillä meidän ei tarvinnut tehdä muuta kuin seurata jokea.
Aurinko vasta kipusi taivaalle, kun lähdimme tassuttamaan joen viertä pitkin pohjoista kohti. Takaani kuului väsynyttä rupattelua, kun Timi ja Dakota puhelivat keskenään joukon hännillä. He kulkivat Kaarlon takana, joka kulki turvallisuussyistä kissojen välissä. Jos jokin tai joku hyökkäisi kimppuumme, Laventelitaivas ja Sumulaulu pystyisivät heti rientämään vanhuksen turvaksi.
Hyvin pian sain huomata, että matkavauhtimme oli asetettava joukon heikoimman lenkin mukaan, joka tässä tapauksessa oli – yllätys, yllätys – Kaarlo. Vanhalla kissalla näytti olevan jonkin verran vaikeuksia pysyä muun porukan vauhdissa, ja hänen pihisevä hengityksensä kuului eteen asti. Oli vain purtava hammasta ja pysyttävä kärsivällisenä, sillä en halunnut rääkätä vanhusta hengiltä kävelemällä liian rivakasti.

//Laventeli, Sumu?

Kirjoittaja: Sirius

Olimme saapuneet Dakotan, hänen veljensä Timin ja heidän isänsä Kaarlon luokse. Olin valitettavasti nuorimpana joutunut jäämään Kaarlon kanssa leiriin kun muut saalistivat. Vanha kolli valitti koko ajan jostain, hänen vanhuudestaan ja siitä, että miten ihmeessä hän pystyisi taistelemaan. ’Sitä minäkin tässä mietin.’ ajattelin turhautuneena kun kolli aloitti taas saarnaansa nuorista kissoista. En kehdannut käskeä häntä olemaan hiljaa, sillä en halunnut saada vihamiehiä. ”Pahus, pitäisikö tässä iässä taistelemaan ruveta?” Kaarlo valitti käheällä äänellä. Murahdin mielessäni mutta en sanonut mitään. ”Kaarlo? Tulisitko syömään?” Dakota kysyi vihdoin. Huokaisin helpotuksesta kun Kaarlo meni syömään muiden kanssa. Laventelitaivas ja Omenahuuma saapuivat metsältä. ”Voi kiitos. Ette arvaakaan, kuinka tuskallista on olla tuon vanhan katin kanssa.” puuskahdin. He laskivat saaliinsa maahan. Kävimme syömään. Otin mehukkaan palan hiirestä. Söimme hetken, kunnes Laventelitaivas viittoi meitä tulemaan lähemmäs. Siirryin kuuntelemaan. Laventelitaivas sanoi, että pystyisikö Kaarlo taistelemaan ja että meidän olisi pysähdyttävä moneen kertaan tauolle. Tuhahdin hieman ärsyyntyneesti. ”No, enpä usko että siitä vanhasta katista olisi taistelemaan. Dakotasta ja Timistä varmaan olisi apua.” sanoin. Omenahuumakin näytti miettivältä. ”Kaarlo on kumminkin pakko ottaa mukaan.” hän vastasi lopulta. Laventelitaivas myönteli. Itse olin vastahakoisempi. Mitä hyötyä meille olisi ikälopusta kollista? ’Ehkä teen tämän tämän kerran, klaanini tähden. Vaikka, Kaarlosta ei taida olla apua oikein mihinkään.’ ajattelin turhautuneena. Nyökkäsin lopulta, vaikkakin hieman jäykästi.
”Pakko kai hänet on ottaa mukaan.” vastasin. Keskustelimme vielä hetken, kunnes Dakota saapui luoksemme. ”Hei, oletteko syöneet? Saanko antaa loput riistasta Timille? Hän kun ei ole vielä syönyt.” Dakota kysyi.
”Anna vain.” Omenahuuma vastasi. Kun Dakota oli lähtenyt, juttelimme hetken. Päädyimme siihen lopputulokseen, että Kaarlo oli otettava mukaan. Vaikka hänestä ei olisi oikeastaan mitään hyötyä. ”Minusta vain tuntuu, että uhraamme vanhan kollin hengen. Miten hän muka jaksaisi taistella? Menetämme varmasti hänet ennen kuin uskottekaan.” mutisin lopuksi. Muut olivat varmasti ajatelleet samaa, heidän huolestuneista katseistaan päätellen. Siirryin kauemmas. Nousin ylös ja venyttelin. Aurinko pilkisti pilvien välistä. Suin harmaata turkkiani rauhallisesti. Pyyhkäisin käpälälläni viiksiäni ja katselin ympärilleni. Ympärilläni oli metsää. Eloklaanin väliaikainen reviiri oli ehkä parin päivän taivalluksen päässä. Ympäristö oli vierasta, vähän niin kuin väliaikaisella reviirillä. Aina piti pelätä, hyppäisikö pensaan takaa kettu tai mikä tahansa. ”Usvakatse.” sylkäisin kollin nimen suustani. Dakota käännähti kiinnostuneena minuun päin. Hän oli minua paljon vanhempi, ei Kaarlon ikäinen, läheskään, mutta varmasti minua ainakin muutama kymmen kuuta enemmän. ”Usvakatse? Kuka hän on? Varmaankin klaanikissa, eikö? Puhut hänestä siihen sävyyn, että ei varmastikaan hirveän ystävällinen kissa.” hän sanoi kiinnostuneena. Sähähdin.
”Ei hän olekaan. Kaamea katinkuvatus, Kuolonklaanin entinen jäsen. Äärimmäisen hyvä tappelija, mutta mennyttä.” sanoin pieni voitonriemu äänessäni. Olin tappanut tuon kollin Hillasielun kanssa. Teki kipeää myöntää, että hän oli ollut hyvä taistelija. ”Tapoin hänet yhden toisen klaanitoverini kanssa.” nau’uin Dakotalle. Dakota nyökkäsi. ”Hienosti tehty, Sumulaulu.” hän maukui. Juttelumme jälkeen lähdin taas Omenahuuman ja Laventelitaivaan luokse.
//Omena? Laventeli?\

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Eilen aamupäivällä Mesitähti oli nimittänyt yhden pentutarhan vanhimmista pennuista oppilaaksi. Kuutamolaine oli saanut kunnian toimia nuoren kissan mentorina, vaikkakaan hän ei voinut sanoa olevansa kovin innoissaan edessä olevasta koulutuksesta. Hänen uusi oppilaansa nimittäin muistutti kovasti hänen entistä oppilastaan, Pöllöviiltoa, joka oli monet kerrat pahoinpidellyt mestariaan ja käyttäytynyt kurittomasti. Vasta yhdistettyään voimansa veljensä Ampiaispiston kanssa Kuutamolaine oli onnistunut saamaan kollin ruotuun.
Hän oli jo tunnistanut Vihatassussa monia samoja piirteitä kuin Pöllöviillossa. Eilen seremonian jälkeen Kuutamolaine oli vienyt Vihatassun reviirikierrokselle nummille. Nähtävää ei ollut yhtä paljon kuin heidän vanhalla, kokonaisella reviirillään, mutta hänestä oli parempi, että oppilas tiesi, missä liikkui myös avarassa maastossa.
Vihatassu ei suinkaan ollut saanut nimeään syyttä suotta – koko kierroksen ajan Kuutamolaine oli joutunut kinastelemaan nuoren kollin kanssa kaikista turhanpäiväisimmistä asioista ja katsomaan, ettei tämä lähtenyt vaeltelemaan mihinkään omin päin. Koska Kuutamolaine ei ollut voinut luottaa siihen, että oppilas olisi pysynyt hänen lähettyvillään säntäämättä omin luvin jonnekin, pahimmassa tapauksessa suoraan vihollisen kynsiin, hän oli nähnyt parhaaksi kiertää rajat kauempaa.
Päivän päätteeksi soturitar oli ollut aivan rättipoikki, ja hän oli suunnannut suorinta tietä nukkumaan. Aamulla hän oli herännyt aikaisin ja syönyt tuoresaaliskasasta rippeitä, sillä ei ollut edellisenä iltana jaksanut syödä enää mitään. Samalla hän pohti, mitä tekisi Vihatassun kanssa heidän seuraavissa harjoituksissaan. Taisteluharjoituksia hän ei ollut heti järjestämässä, sillä tiesi kokemuksesta, että siinä he kummatkin saisivat vain tarpeettomia kolhuja tunnekuohuissaan – tai lähinnä Kuutamolaine saisi.
Niinpä hän päätyi helppoihin, ensimmäisiin saalistusharjoituksiin, joissa Vihatassu pääsisi kokeilemaan vaanimista. Sen luulisi opettavan kollille hieman kärsivällisyyttä. Kuutamolaine tiedosti kyllä sen olevan pelkkää toiveajattelua, ja jotenkin simppelit vaanimisharjoitukset muuttuisivat vielä täydeksi katastrofiksi. Hän oli aivan varma siitä, eikä pessimisti koskaan pettynyt.
Kun oli aika lähteä harjoituksiin, Kuutamolaine asteli herättämään Vihatassua, joka nukkui kerällä muiden oppilaiden luona. Kuutamolaine sai tästä epämieluisia takaumia, sillä hän muisti, miten monesti oli saanut Pöllöviillolta kynsistä mentyään herättämään tätä harjoituksiin. Hän ei kuitenkaan ollut mikään luovuttaja, eikä aikonut taipua Vihatassun kohdalla, kuten ei ollut taipunut Pöllöviillonkaan.
”Herätys, Vihatassu”, Kuutamolaine kosketti tassullaan kevyesti nukkuvan kollin kylkeä. Hän piti äänensä rauhallisena. ”On aika lähteä harjoituksiin.”
Kun raidallinen oppilas raotti vihreitä silmiään, Kuutamolaine astahti tottumuksesta hieman kauemmaksi, mikäli tämä sattui olemaan pahalla päällä ja koki tarvetta purkaa turhautumistaan häneen.
”Menemme kukkulan juurelle harjoittelemaan vaanimista”, naaras kertoi oppilaalleen, ja hänen hännäntöpönsä heilui hieman. ”Siisti nopeasti itsesi ja tule sitten alas.” Sen jälkeen hän jätti Vihatassun hetkeksi omaan rauhaan ja siirtyi itse kukkulan päältä sen juurelle odottamaan tätä.

//Viha?

Kirjoittaja: Saaga

Katselin pentujeni riitaa sanattomana.
”No sitten minä olen eloklaanilainen! Tämä on minun leikki joten saan olla mikä haluan!” Oravapentu naukui virnistäen töykeästi. Olin hiukan pettynyt poikaani. Olisin halunnut hänen olevan kiltti siskolleen mutta kai hänkin oppisi tekemään niin kasvaessaan.
”Ei käy! Minä olen eloklaanilainen! Minun on pakko olla! Emo! Emo! Oravapentu ei anna minun olla leikissä Eloklaanilainen!” Syreenipentu naukui näreissään. Minun oli keksittävä jotain millä saisin kummatkin pennut tyytyväisiksi.
”Mitä, jos minä olen kuolonklaanilainen ja te olette eloklaanilaispartio, jonka reviirille minä olen tunkeutunut”, naukaisin. Toivoin todella, että tämä järjestely sopisi heille. Kaiken lisäksi olisi mukava leikkiä heidän kanssaan yhdessä nyt, kun heidän silmänsä olivat avautuneet. Pennut vilkaisivat toisiaan ja nyökkäsivät sitten ilmeisen tyytyväisinä. Herähdin kehräämään.
“Selvä se sitten”, nau’uin, “Haluatteko tehdä sotasuunnitelman vai lähdettekö heti hyökkäykseen?” “Hyökkäämme heti!” Syreenipentu naukui ja Oravapentu nyökytteli myöntyen sisarensa taistelukäskyyn. Hengähdin valmistautuen leikkiin. Nousin ylös varovaisesti etten kaatuisi kolmen jalkani varassa. Katsahdin pentuihini huomatakseni, että heidän ilmeensä olivat muuttuneet järkyttyneiksi. Arvasin sen johtuvan jalastani mutta huolestuin silti hieman.
//Ora? <3

Kirjoittaja: Pyry

”Leimusilmä ja Liljatuuli kehottivat ottamaan rauhallisesti vielä jonkin aikaa”, vastasin Varjotassulle hänen kysyttyään, saatoinko jo metsästää ja harjoitella normaalisti. ”En ainakaan saa vielä jatkaa taisteluharjoituksia…” Kasvoillani käväisi murhe, kun ajattelin, miten paljon jo olinkaan jäljessä muista oppilaista. Varjotassusta esimerkiksi.
”Sinun täytyy toipua, tietysti. Parasta siis tehdä, kuten parantajat käskevät.”
Vilkaisin Varjotassua ja katseeni kirkastui miettiessäni Eloklaanin parantajakaksikkoa. ”He ovat pitäneet minusta hyvää huolta”, myönsin, ja pitkästä aikaa kasvoilleni levisi lämmin, säkenöivä hymy. Katseeni viipyi Varjotassun silmissä kenties jopa turhankin pitkään, kunnes räpäytin silmiäni äkisti ja lähdin tassuttamaan pois harjoituskuopalta.
”Tulisitko kanssani pienelle kävelyretkelle, Varjotassu?” Käännähdin ympäri katsomaan ystävääni pirteä loiste silmissäni. ”Parantajatkin sanovat, että sellainen tekisi hyvää, kun on pitkään maannut toipilaana.”
”Toki.” Olin näkevinäni ilahtuneen välähdyksen Varjotassun kasvoilla.
Hymyilin hänelle, ja lähdin jo tepsuttamaan eteenpäin. Kävellessämme rinnakkain eteenpäin, aloin tuntea pakahduttavaa iloa. Oli hiirenkorvan alku. Ilma oli hiukan lämmennyt, mutta ei kovin paljoa. Tähän aikaan päivästä saattoi vielä nähdä auringon taivaalla. Tunsin, kuinka sen säteet lämmittivät turkillani, ja nautin suuresti olostani päästessäni pitkästä aikaa leirin ulkopuolelle. Oli myös ihanaa pitkästä aikaa viettää aikaa Varjotassun kanssa jossain muualla kuin parantajien luona.

Oli kulunut yli puoli kuuta. Olin juuri käynyt parantajien luona tarkistuttamassa haavani. Heidän mukaansa voisin jo hyvin kokeilla taisteluharjoituksia, kunhan en aivan heti oikeaan taisteluun ryntäisi. Löytäessäni Varjotassun aterioimasta, jolkotin hänen luokseen äänekkäästi kehräten: ”Hei! Parantajat sanoivat, että olen tarpeeksi kunnossa taisteluharjoituksiin.”
”Hienoa”, kolli maukaisi ja nousi istumaan päätettyään ateriansa.
”Niin minustakin”, minä iloitsin ja innoissani kosketin Varjotassun poskea kuonollani, tajuamatta tekosiani itse. ”Odotas, kun minäkin haen syötävää, jutellaan sitten lisää! Saat kertoa, mitä kaikkea olet oppinut Mesitähdeltä..”
Lähdin loikkimaan tuoresaaliskasalle ja saapuessani takaisin, kyyristyin Varjotassua vastapäätä syömään.

//Varjo?

Kirjoittaja: Untuva

Istuin kauempana muista. Olin hakeutunut erilleni muusta porukasta, kun Dakota ja Timi olivat kadonneet saalistamaan. Sumulaulu joutui valitettavasti kärttyisän vanhemman kollin armoille, mutta eiköhän toinen pärjäisi. Omenahuuma ei varmasti ollut kauhean kaukana, jos hänelle varsinainen hätä iskisi.
Tunsin suurta helpotusta. Olimme onnistuneet tehtävässämme – löytäneet erakot ja saaneet heidät lähtemään mukaamme puolustamaan Eloklaania. En ollut aikaisemmin huomannutkaan, kuinka paljon olin pelännyt epäonnistumista. Päällikön pettäessäni olisin pettänyt samalla myös isäni. Se oli raskas ajatus, joka vainosi aina silloin tällöin. Nyt kivi oli kuitenkin vierähtänyt sydämeltäni. Erakot olivat myös suostuneet ilman sen vahvempia suostutteluja, mikä sai minut arvostamaan kolmikkoa. En niinkään välittänyt klaanielämän ulkopuolisista kissoista, mutta näiden kolmen kohdalla tein mielelläni poikkeuksen. Täällä he näyttivät elävän turvassa ja rauhassa, ja siitä huolimatta he olivat valmiita tulemaan auttamaan meitä ja Eloklaania. Jokainen lisätassu oli tarpeen – Kaarlosta en kuitenkaan ollut aivan varma, mutta tuskin toiset olisivat suostuneet ilman häntä. Toivottavasti vanhus jaksaisi edes Eloklaanin asti…
Olin meistä sotureista parhain saalistaja, joten päätin tehdä myös oman osani ja kadota hankkimaan tuoresaalista. Se oli toki minullekin haastavaa vieraassa ympäristössä, mutta oli tässä ollut aikaa totutellakin. Olimme ehtineet jo nukkua yhden yön yli, ja pian pääsisimme jatkamaan matkaa. Olimme luvanneet erakoille sen verran aikaa, että lähtisimme vasta muutaman auringonnousun päästä. Tässä olikin siis aikaa tapettavaksi erakoiden valmistellessa asioita, mikäpä parempi tapa kuin hyödyntää se saalistamiseen.

Palasin saalistusreissultani hiiren ja jäniksen kanssa. Dakota ja Timi olivat palanneet tuoresaaliidensa kanssa jo aikaisemmin. Erakot olivat siis jo ruokailleet, joten tarjosin saaliit klaanitovereilleni jaettavaksi. Omenahuuma oli varmasti tyytyväinen, ettei hänen tarvinnut itse käydä yrittämässä onneaan metsästyksessä. Päädyimmekin jakamaan jäniksen. Olimme sijoittautuneet etäämmälle erakoista, Sumulaulu oli myös hiiren kanssa aterioimassa kanssamme. Erakot olivat kuuloetäisyyden ulkopuolella, joten ajattelin nyt olevan hyvä hetki ilmaista huoleni.
”Jaksaakohan Kaarlo matkata kanssamme? En oikein ole varma hänen kunnostaan”, puhuin hiljaa ja samalla järsin palasen jäniksestä. Uskoin, että muutkin olivat panneet merkille kollin kunnon. ”Ehkä meidän on hyvä pitää useampi tauko, ettemme rasita häntä liikaa.”

// Sumu? Omena?

Kirjoittaja: Koivu

Hilehuurre tutkaili kummallista, läpinäkyvää kaksijalan pesää, jonka sisällä näytti kasvavan monenlaisia yrttejä jonkinlaisten alustojen päällä. Samaan aikaan hän kuuli Pohjaharhan ja Salviakatseen pohtivan, miten he oikein pääsisivät sisälle, kun pesä oli joka puolelta suljettu.
”Keksittekö te jotain vai pitäisikö meidän etsiä toista pesää?” Salviakatse kysyi epäröivän oloisena. Hilehuurre ei irrottanut katsettaan pesän seinistä, vaan tutkaili sitä tarkasti sekä ylhäältä että maan tasalta. Oli oltava jokin keino päästä käsiksi yrtteihin!
Kun kukaan ei sanonut mitään, Hilehuurre tajusi sekä Pohjaharhan että Salviakatseen katsovan itseään odottavina. Hopeanharmaa kolli avasi suunsa hämmentyneenä:
”Emmehän me heti voi luovuttaa! Kyllä me nyt jotain keksimme.”
”Kuten mitä?” Pohjaharha kysyi. Hilehuurteesta tuntui, että valkea soturi oli jo valmiiksi skeptinen hänen ideoilleen, mutta hopeinen kolli yritti tällä kertaa pitää keskustelun rakentavana. Toisaalta hän oli erottavinaan myös hitusen uteliaisuutta Pohjaharhan kysymyksessä, mikä tuntui poikkeukselliselta. Tällä kertaa kolli vastasi toisen katseeseen.
”No, voimme esimerkiksi yrittää hajottaa seinän”, Hilehuurre esitti ensimmäisen ideansa. Salviakatse kallisti päätään uteliaana, mutta Pohjaharhan ilme pysyi entisellään.
Hilehuurre painoi toisen etutassunsa kiinni pesän seinään. Sitten hän veti kyntensä esiin. Läpinäkyvä seinä oli kuitenkin paljon vahvempi miltä näytti, eikä yksikään hänen kyntensä uponnut sen sisälle ollenkaan. Sen jälkeen kolli teki vielä toisen testin: Hän nousi takajaloilleen ja tönäisi pesän seinää lujaa voimakkailla etukäpälillään, koko kehonsa painolla. Seinä ainoastaan heilahti pienesti, mutta tassujen alle ei jäänyt jälkeä siitäkään.
”Äh… Seinä on liian kova rikottavaksi”, hän totesi laskiessaan tassunsa takaisin maahan. Hilehuurretta turhautti hiukan, joten hän huiskaisi hännällään kertaalleen maata. Hän tiesi kuitenkin, että nyt pitäisi vain keksiä jotakin muuta. Klaani tarvitsi näitä yrttejä kipeästi.
”No, se oli odotettavaa, kun se pysyy noin hyvin pystyssä”, Pohjaharha huomautti väliin, ja Hilehuurre pakotti itsensä tuijottamaan seinää pidättääkseen halun mulkaista valkoista soturia vihaisesti. Nyt ei ollut hyvä hetki menettää hermojaan.
”Minusta se oli luova idea”, Salviakatse maukui hennosti.
”Mutta ei voi mitään”, naaras huokaisi, ”ehkä jostain löytyy vielä toinen läpinäkyvä pesä-”.
”Hei, ihan tosi nyt. Jos te kaksi haluatte palata leiriin tyhjin hampain, niin siitä vain, mutta minä aion hakea nuo yrtit tuolta keinolla millä hyvänsä!” Hilehuurre naukaisi päättäväisenä, mutta hivenen piikikkäästi. Silloin hänen mieleensä välähti ajatus.
”Nyt keksin!” Hilehuurre ponkaisi ylös, ennen kuin hänen matkatoverinsa ehtivät sanoa mitään.
”Mitä jos kaivaisimme tien seinän sisäpuolelle sen alitse?” pilkullinen kolli ehdotti vaaleanvihreät silmät innosta loistaen. Pohjaharha ja Salviakatse vilkaisivat toisiinsa.
”Voi kai sitä kokeilla”, Pohjaharha lausui sitten molempien puolesta.
”Hyvä, koska minua ei haittaa ollenkaan, jos autatte vähän”, Hilehuurre tokaisi virnistäen.
”Meidän täytyy löytää sopivan pehmeä ja mahdollisimman kivetön kohta maasta pesän juurelta”, hän sanoi sitten mietteliäänä, haluamatta kuitenkaan kuulostaa siltä, että jakaisi käskyjä vanhemmille sotureille. Salviakatse nyökytteli päätään ja alkoi tarkastella maan pintaa. Hilehuurre lähti oitis kiertämään läpinäkyvää kaksijalan pesää kuono maata viistäen, pysähtyen välillä tunnustelemaan maata toisella etutassullaan. Hän todella toivoi, että suunnitelma olisi mahdollista toteuttaa.

//Pohja?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Onko tämä jokin yrtti?” Sarastustassu oli pysähtynyt haistelemaan lumen alta pilkistävää vihreää tuppoa. Leimusilmä tassutti oppilaan vierelle, ja nopealla silmäyksellä hän osasi jo sanoa, että kyseessä oli tavallinen rikkaruoho.
”Ruohoa se vain on”, parantajaoppilas maukui viiksiään värisyttäen ja liikutti katsettaan maassa. Hänen huomionsa kiinnitti vähän matkan päässä pilkottava vihreä kohta lumikasan katveessa. Hän meni lähemmäksi ja ilahtui tunnistaessaan mintun lehdet.
”Mitä sinä löysit?” Sarastustassu pomppi hänen vierelleen häntä uteliaasti pörhössä, ja naaraan silmät levisivät hämmästyksestä, kun tämä näki lehdet. ”Onko tuo jokin yrtti?”
”Minttua”, Leimusilmä hymyili samalla kun kurkottui napsaisemaan puskasta hampaillaan muutaman lehden. Yrttiä näytti olevan ihan kohtalaisesti, mutta oli parempi ottaa vähemmän ja antaa sen kasvaa vielä hiirenkorvan ajan.
Hän näytti Sarastustassulle, miten lehtiä kuului poimia, ja yhdessä he saivat kokoon nätin lehtinipun. Leimusilmä oli hyvillään heidän onnistuttuaan keräämään näinkin paljon yrttejä, sillä jos hänen olisi pitänyt olla rehellinen, hän ei ollut olettanut heidän löytävän yhtään mitään nummilta. No, parempi näin.
Kun kaksikko siirtyi edemmäs, he törmäsivät pystyyn kuolleeseen pensaaseen, johon ei ollut ilmestynyt uusia hiirenkorvia kuten muihin kitukasvuisiin pensaisiin, joihin nummilla saattoi törmätä. Oksat näyttivät sen verran paksuilta, että katkottuna niitä voisi käyttää apuna vaikkapa jalan lastoittamisessa.
”Yritetään katkoa tuosta pensaasta vielä jokunen keppi mukaan”, Leimusilmä naukaukaisi Sarastustassulle, joka ei vitkutellut ryhtyessään hommiin. Naaras nousi takatassujensa varaan ja nojasi etutassuillaan pensasta vasten yrittäessään hampaillaan järsiä melko sitkeältä vaikuttavia oksia poikki.
Parantajaoppilas oli aikeissa seurata oppilaan perässä, kun hänen huomionsa kiinnitti valkoinen, liikkuva hahmo, joka hädin tuskin erottui osittain lumista nummimaisemaa vasten. Hän tunnisti kissan Mesitähdeksi, ja hän nosti häntänsä tervehdykseen, kun päällikkö sattui kääntymään katsomaan heihin päin. Mesitähti vastasi tervehdykseen ja lähti tulemaan heitä kohti.
”Olette näköjään löytäneet yrttejä”, kolli lausahti tyytyväisen kuuloisena, kun näki Leimusilmän suussa kantaman lehtinipun. Leimusilmä nyökäytti päätään ja laski nipun alas voidakseen puhua paremmin.
”Vähän matkan päässä kasvaa minttua”, hän selitti päällikölle, samalla viittoen hännällään tarkoittamaansa suuntaan. ”Otimme Sarastustassun kanssa vähäsen ja jätimme loput yrtit kasvamaan rauhassa.”
Mesitähti nyökkäsi. ”Se on hyvä.”
Leimusilmä ei voinut olla panematta merkille kollin mietteliäästi kääntyilevää hännänpäätä. Päälliköllä näytti olevan jotakin mielen päällä.
”Tulitko nummille muuten vain käveleskelemään?” Leimusilmä kysyi tältä hieman päätään kallistaen. Jos Mesitähteä painoi jokin, hän toivoi voivansa olla tälle jotenkin avuksi.
Mesitähti vilkaisi Sarastustassuun, joka oli niin keskittynyt pensaaseen, että hädin tuskin oli huomannut päällikön saapumista. ”Olen tässä mietiskellyt” – hän siirsi katseensa takaisin Leimusilmään – ”että menisin puhumaan Keijukaisen kanssa.”
Leimusilmä räpäytti silmiään yllättyneenä. Jännittynyt tilanne Kuolonklaanin ja niin kutsuttujen kujakissojen kanssa oli jatkunut jo pitkään, eikä loppua tuntunut näkyvän. Hän ei kuitenkaan ollut varma, oliko viisasta yrittää lähestyä kujakissojen johtajaa, joka vaikutti hyvin arvaamattomalta ja kostonjanoiselta kissalta. Leimusilmä ei uskonut tämän olevan halukas neuvottelemaan muuten kuin kynsiensä kautta.
”Eikö se ole aika riskialtista?” Leimusilmä epäröi. ”Me emme tiedä hänestä juuri mitään, ja viimeiset kuut ovat osoittaneet, ettei hän vaikuta järin halukkaalta sopimaan rauhasta. Hän tuntuu haluavan ainoastaan sotia.”

//Mesi?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kaislatassu: 13kp –

Hilehuurre: 9kp –

Kuutamolaine: 16kp –

Laventelitaivas: 4kp –

Pohjaharha: 11kp –

Sumulaulu: 9kp –

Lehtotassu: 7kp –

Varjotassu: 23kp! –

Omenahuuma: 14kp –

Kuusamakuiske: 11kp –

Kirjoittaja: Sirius

Nousimme kukkulan päälle. Huurrehuiske nilkutti perässäni. Vein ystäväni leiriin. Katselin, kun Liljatuuli nosti Huurrehuiskeen parantajan pesän suulle. Menin mukaan auttamaan. Nostin Huurrehuiskeen vuoteelle. ’Toivottavasti paranet pian, ystäväni.’ ajattelin murheellisesti. Oli inhottava nähdä, kun Huurrehuiske makasi silmät kiinni vuoteellaan pinnallisesti hengittäen. ”Liljatuuli! Kai hän tulee paremmaksi?” kysyin kiivaasti. Liljatuulen katse oli tiukasti ystävässäni. ”Kyllä tulee, sen minä lupaan. Nuo eivät ole niin vakavia vammoja, etteivät ne parantuisi.” hän maukui lujasti. Nyökkäsin ja lähdin pesästä. Minun oli vielä kuitenkin pakko vilkuilla pesään. Pian Leimusilmäkin tuli pesälle yrttikimppu hampaissaan. ’Parantakaa hänet, Tähtiklaanin tähden.’ ajattelin tuijottaen ahdistuneena kukkuloita. Ilman minua hän ei olisi haavoittunut. ’Pötyä. Ilman sinua hän olisi kuollut! Hän on sinulle velkaa.’ korvissani kaikuva ääni väitti. Ravistelin päätäni. Ei olisi mitään hyötyä jäädä vaikeroimaan leiriin. Minun pitäisi raataa kovemmin. Menin heti kysymään Minttuliekiltä, pääsisinkö partioon. Minttuliekki nyökkäsi. ”Kaikki partiot ovat jo lähetetty, mutta voit mennä saalistamaan. Kasa tarvitsee täydennystä.” hän vastasi. Nyökkäsin ja lähdin kukkulaleiristä. Nykyisin kukkuloilta ei löytynyt mitään muuta kuin kaneja, ja joskus myyriä. Metsäriistasta ei ollut tietoakaan. Tassutin eteenpäin. Kukkulat avautuivat edessäni. Minun ei tarvitsisi edes yrittää piiloutua, sillä yhtään piilopaikkoja ei ollut. Mutta kanit haistoivat hyvin, eli minun täytyisi naamioida hajuni. Hetken päästä huomasin pienen mutalätäkön edessäni. ’Tuossako minä sitten kierisin?’ ajattelin. Tassutin lätäkön viereen ja kosketin sitä tassullani. Tassuuni jäi pehmeää, märkää mutaa. Ravistelin sen inhoten pois ja lähdin eteenpäin. En ikinä alentuisi kierimään märässä mutalätäkössä! Kävelin eteenpäin kaikessa rauhassa jonkin matkaa, kunnes törmäsin partioon. Partiota johtava Hiilihammas nyökkäsi minulle. Tervehdin häntä kohteliaasti ja kävelin eteenpäin. Yhtäkkiä huomasin valkoisen, pitkäkorvaisen kanin piikkihernepensaan takana. Jännityin heti. Hiivin kohti kania hitaasti. Tiesin, että kani haistaisi tuoksuni jossain vaiheessa. Aloin jo toivoa, että olisin kierinyt siinä mutalätäkössä. Yhtäkkiä valpastuin. Kani hyppäsi pensaan yli, suoraan eteeni. ’Eikö se haista minua?’ ihmettelin. Yhtäkkiä kani pysähtyi ihan kiinni minuun. Ulahdin ja löin sitä kuonoon. Kani singahti taaksepäin. Käännyin ketterästi ja iskin sitä nopeasti kurkkuun. Onneksi olin loistava taistelija! Kani päästi omituisen, hieman vinkaisun kaltaisen äänen. Sitten se lyyhistyi maahan. Yritin kaivaa maata hautaakseni kanin, mutta ruohopeitteinen maa oli hankala kaivaa. Repäisin ruohoa hampaillani ja kaivoin multaa. Heitin kanin pieneen kuoppaan. Kävisin hakemassa sen myöhemmin. Tassutin käpälät täynnä multaa eteenpäin. Etsin lisää saalista, sillä yksi kani tuskin riittäisi kokonaiselle klaanille! Ja minun tehtäväni oli ruokkia klaani. Yritin etsiä edes pientä hajujälkeä saaliista. Lähestyessäni Kuolonklaanin rajaa, haistoin erittäin mehevän oravan tuoksun. Minun teki mieli juosta rajan toiselle puolelle ja napata se. Vilkaisin vanhaan reviiriimme päin toiveikkaasti. Ehkä siellä ei olisi ketään? ’En halua aiheuttaa lisää ongelmia klaanilleni. Entä jos he hyökkäävät? Huono idea!’ ajattelin ja käännyin kohti kukkuloita. Jopa rajan lähellä oleminen saattaisi olla vaarallista, sillä Kuolonklaanin kissat olivat arvaamattomia. Viime kerralla he olivat tappaneet eloklaanilaisia vaikka he eivät olleet tehneet mitään. Janosin kostoa. ’Voi, mitä antaisinkaan että voisin tappaa yhden heistä.’ ajattelin raivoissani. Silmissäni kiilteli kostonhimo. Puristin kynteni tiukasti ruohoon. Kului hetki, ennen kuin rauhoituin. Päätin mennä hakemaan kanini ennen kuin tulisi ilta. Lähdin matkaan. Tassutin kukkuloiden halki. Yhtäkkiä kuulin vaimeaa rapinaa. Säpsähdin ja vilkaisin heti ympärilleni. Näin pensaan alla pienen ruskeaturkkisen otuksen. ’Päästäinen?’ ajattelin hämmentyneenä. Eihän niitä usein täällä näkynyt. Nappasin päästäisen kiinni ja lähdin hakemaan kania.

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Olimme tehneet matkaa jo usean päivän ajan, emmekä olleet nähneet merkkiäkään muista kissoista. En tiennyt, kuinka pitkälle meidän odotettiin taivaltavan ennen kuin törmäisimme näihin Mesitähden mainitsemiin erakoihin etelässä. Toisaalta en voinut olla kyseenalaistamatta entisen mestarini antaman tiedon vahvuutta – ei ollut niin sanottua, että kyseiset erakot asuivat edelleen samassa paikassa tai olivat ylipäätään enää edes elossa.
“Kissa!” Olin niin ajatuksissani, että ihan säikähdin vierelläni kävelevän Sumulaulun innostunutta naukaisua. Vaaleanharmaan kollin kuono osoitti oikealle, ja katsoessani sinne, näin noin kymmenen ketunmitan päässä heiluvan tuuhean hännän lumikasan takana puiden välissä. Nostin korvani pystyyn valpastuneena – vihdoinkin!
“Kierretään varovasti hänen eteensä ja yritetään olla säikäyttämättä”, nau’uin Laventelitaivaalle ja Sumulaululle samalla kun huidoin hännälläni. Soturit nyökkäsivät samanaikaisesti, ja niinpä lähdimme etenemään reipasta hölkkää kissaa kohti.
Kissa näytti liikkuvan etelään, joten kirimme hänen edelleen ja puikahdimme puiden välistä hänen tielleen. Isokokoinen, harmaanruskea naaras pysähtyi kuin seinään ja pörhisti karvojaan epävarman näköisenä. Erakko raahasi mukanaan isoa jänistä, ja tämä tiukensi otettaan siitä silmäillessään epäluuloisesti meitä haaleanvihreällä katseellaan.
“Emme tulleet viemään saalistasi”, rauhoittelin naarasta ja räpyttelin hitaasti silmiäni osoittaakseni tälle, ettemme olleet uhka. Myös toverini pyrkivät eleillään ja olemuksellaan viestimään kissalle olevansa ystävällismielisiä.
“Minä olen Laventelitaivas”, valkea naaras tassutti viereeni ja nyökäytti päätään tervehdykseksi kissalle. Myös minä ja Sumulaulu esittäydyimme.
“Olen Dakota, hauska tavata”, harmaanruskea erakko maukui laskettuaan jäniksensä maahan. Hänen päänsä kallistui hieman sivulle hänen katsoessaan meitä. “Mikä on tuonut klaanikissat näin kauas reviiriltään?”
Räpäytin vähän yllättyneenä silmiäni. “Mistä tiesit, että olemme klaanista?”
“Kovin monella kissalla ei ole yhtä omituisia nimiä kuin teikäläisillä”, Dakota vinkkasi silmää.
Hymähdin – en voinut väittää vastaan. “Oletko yksin?” kysyin sitten.
“En. Asun parin toverini kanssa joen rannalla.”
Silloin tiesin, että olimme löytäneet etsimämme kissat. Pörhistelin karvojani innostuneena ja astuin lähemmäksi Dakotaa. “Päällikkömme Mesitähti lähetti meidät etsimään teitä, sillä klaanimme on avun tarpeessa”, kerroin naaraalle rauhallisesti.
Dakota katsoi meitä hämmästyneenä. “Eloklaaniko tarvitsee meidän apuamme?” hän ihmetteli.
“Kimppuumme on hyökätty, ja meidät ja lähetettiin hakemaan lisävahvistuksia”, Sumulaulu selitti hännänpää puolelta toiselle nytkyen. Dakota siristi mietteliäästi silmiään, ennen kuin hetken päästä nyökäytti hitaasti päätään ja kumartui nostamaan jäniksen maasta.
“Seuratkaa minua. Voimme keskustella tästä lisää pesällämme”, naaras murahti ja tassutti välistämme. Vaihdoimme Sumulaulun ja Laventelitaivaan kanssa nopeasti katseita ja lähdimme Dakotan perään.

Dakotan ja tämän tovereiden koti sijaitsi joen rannalla eräässä kivikasassa, jonka kivien välissä oli koloja, jotka toimivat pesinä. Tapasimme perillä Dakotan isän Kaarlon sekä tämän ystävän Timin. Kaarlo oli vanha kuin taivas, enkä voinut olla pohtimatta itsekseni, olisiko tämän mukaantulo enemmänkin taakka kuin lahja Eloklaanille. En kuitenkaan sanonut ajatuksiani ääneen, sillä en tahtonut loukata Dakotaa ja hänen perhettään.
Istuimme kivikasan päällä syömässä Dakotan saalistamaa jänistä samalla kun kerroimme erakkokolmikolle tarkemmin Eloklaanissa vallitsevasta tilanteesta. Dakota ja muut tuntuivat kokevan myötätuntoa meitä kohtaan, eikä se ollut ihme, sillä aikanaan heidän ystävänsä Iltataivas – jonka nämä olivat tunteneet Merkuriuksena – sekä Taivaslaulu olivat myöskin asuneet Eloklaanissa jonkin aikaa. Muistin Iltataivaan ja Taivaslaulun hyvin, samoin heidän pentunsa, jotka olivat vanhempiensa kanssa lähteneet klaanista vuodenaikoja sitten jatkaakseen elämäänsä erakkoina. Mietin, mitä perheelle mahtoi kuulua nykyään.
“Jos meistä todella on apua, tulemme mielellämme”, Dakota maukui lopulta ja vilkuili puhuessaan Kaarloon ja Timiin, joista kumpikaan ei vaikuttanut olevan sen erityisemmin ajatusta vastaan.
“Pah, vieläkö tässä sotimaan pitäisi lähteä, kun on jo melkein toinen jalka haudassa”, Kaarlo pihisi kurkottaessaan takajalallaan raapimaan korvantaustaansa. Kylmät väreet kulkivat aaltoina lävitseni, kun vain katselinkin vanhan kollin rähjääntynyttä, punamullanväristä turkkia, joka epäilemättä toimi kotina jonkin sorttiselle kirppuyhteiskunnalle.
“Arvostamme apuanne suuresti.” Käänsin katseeni Laventelitaivaaseen, joka nyökkäsi kohteliaasti Dakotalle. Kasvoilleni levisi pieni, tyytyväinen hymy – tämähän sujui paremmin kuin olin uskaltanut toivoakaan.
Sovimme erakoiden kanssa, että lähtisimme matkaan parin auringonnousun päästä, kunhan nämä olisivat saaneet tehtyä tarvittavat valmistelut. En valittanut parista ylimääräisestä lepopäivästä, sillä tänne tullessamme olimme saaneet kävellä enemmän kuin tarpeeksi. Olin todellakin kauneusunien tarpeessa! Ehtisimme ansaitusti kerätä voimiamme ennen kotimatkaa.

//Laventeli ja Sumu? Toivottavasti en hitannu kovin väärin kumpaakaan :((

Kirjoittaja: Koivu

Varjotassu oli hyvin hämmentynyt siitä, miksi Sadetassu oli niin kovin pahoillaan siitä, että Varjotassu joutui katselemaan häntä siinä kunnossa, rajujen haavojen ja sotkuisten karvojen kera. Pääasia oli se, että Sadetassu oli hengissä. Ei Varjotassua haitannut katsella Sadetassua siinä kunnossa, vaikka ystävän kärsimyksen katseleminen tuntuikin kollista todella raskaalta. Varjotassu halusi vain tietää, että siniharmaa ystävä parantuisi. Varjotassun takaraivossa piili edelleen jatkuvasti pelko siitä, että tulisi sittenkin vielä menettämään Sadetassun. Sitä paitsi Varjotassun mielestä siniharmaa naaras näytti tuossakin kunnossa kauniilta valkoisine tassuineen ja sinisine silmineen. Sadetassulla oli hyvä sielu, ainakin Varjotassu oli siitä päivä päivältä entistä vakuuttuneempi. Sadetassun sielun kauneus paistoi läpi jopa tämän murheellisista, hiukan kostuneista sinisistä silmistä. Niin kermanvärinen kolli tunsi. Hän ei kuitenkaan tiennyt, miten voisi koskaan ilmaista sen ystävälleen. Hän ei ollut hyvä näyttämään tunteitaan ulospäin, eikä hän uskonut, että tuota kuvaamaan edes löytyisi sanoja. Hän vain toivoi, että ystävä arvostaisi hänen tukeaan.
”Kiitos, että olet täällä Varjotassu”, Sadetassu lausui juuri silloin samalla, kun katsoi Varjotassua suoraan silmiin, poikkeuksellisen vakava ilme kasvoillaan. Varjotassu räpäytti silmiään kahdesti yrittäen viestiä välittämistään sanattomasti, mutta käänsi katseensa pois hetken päästä, kun Sadetassun tuijotus sai sai hänen olonsa jollain tapaa vaivaantuneeksi. Hänestä tuntui, kuin Sadetassu olisi yrittänyt nähdä hänen lävitseen. Hän päätteli kuitenkin ystävänsä olevan vielä sen verran pökkyrässä, ettei uskonut Sadetassun tuijotuksen tarkoittavan mitään. Kai siniharmaalla naaraalla vain kesti hiukan tottua näköhavaintoihin, kolli ajatteli.
”Ei kestä. Sano vain, jos tarvitset jotain”, Varjotassu maukui hieman ujon näköisenä, vuoronperään Sadetassun valkeita etutassuja sekä omiaan vilkuillen.

Puoli kuuta kului, ja sen aikana lumet olivat alkaneet sulaa jo toden teolla. Päivien kuluessa myös Sadetassun vointi oli parantunut merkittävästi, mikä oli piristänyt Varjotassua huomattavasti. Kermanvärinen oppilas oli pystynyt keskittymään taas hiukan paremmin soturioppilaan harjoituksiinsa.
Nyt Varjotassu oli hiomassa taisteluliikkeitään Mesitähden kanssa. Oppilas katseli lumoutuneena, miten Mesitähti näytti esimerkkiliikkeitä, joista lukuisten kuiden kokemus näkyi jokaisen hännänväräyksenkin täydellisenä kontrollointina. Varjotassu koki, että hänellä itsellään oli vielä hyvin paljon hiottavaa ja opeteltavaa. Raidallinen kolli ei uskonut, että koskaan pääsisi liikkeissään Eloklaanin päällikön tasolle, mutta hän harjoitteli sitkeästi. Hän halusi joka päivä todistaa ahkeruutensa Mesitähdelle riippumatta siitä, miten hyvin hän harjoituksissa onnistui. Varjotassusta saalistus oli kuitenkin alkanut sujua häneltä huomattavasti taisteluliikkeitä paremmin. Hän oli saanut mestariltaan kehuja erityisesti jäljitystaidoistaan, joista Varjotassu onnistui jopa välillä olemaan oikeasti itsekin ylpeä. Häntä harmitti silti se, miten surkea hän oli hyökkäämään. Hän alkoi kuitenkin oppia käyttämään nopeutta ja ketteryyttään hyödyksi taisteluharjoituksissa.
”Noniin”, Mesitähti istahti rauhallisesti kahden ketunmitan päähän Varjotassusta.
”Sinä hyökkäät. Yritä ennakoida mahdolliset puolustusliikkeeni ja käyttää sitä hyödyksi”, Mesitähti opasti. Valkoturkkinen mestari nyökkäsi kermanväriselle oppilaalle merkiksi aloittaa.
Varjotassu nosti toista etutassuaan hiukan ylös maasta, yrittäen härnätä Mesitähteä valmistautumaan toiseen liikkeeseen kuin siihen, mitä oppilas oli tekemässä. Salamannopeasti Varjotassu laski tassunsa takaisin maahan ja ponnisti itsensä ilmaan huitaisten Mesitähteä korvaan kynnet piilossa vastakkaisella etutassullaan. Varjotassu laskeutui mestarinsa selkään yrittäen saada tämän kumoon. Mesitähti reagoi vain hiukan jäljessä, vaikka oli valmistautunut Varjotassun hyökkäävän toiselta puolelta, mutta kiepahti nopeasti Varjotassun alta pois. Oppilas horjahti hiukan, mutta sai pidettyä tasapainonsa ja loikkasi pois alta juuri ennen kuin mestari ehti painaa hänet maata vasten etukäpälillään. Varjotassu hyökkäsi uudelleen, yrittäen tällä kertaa kietoa etutassunsa vanhemman kollin niskan ympärille; Mesitähti oli sen verran siro täysikasvuiseksi kolliksi, että Varjotassun olisi ollut mahdollista kietoa käpälänsä tämän niskaan. Mesitähti kuitenkin osasi arvata liikkeen ja puolustautui siltä hyvin tottuneen oloisesti. Varjotassua alkoi jo tympiä hiukan, kun mikään ei tuntunut onnistuvan. Toisaalta hänestä oli hyvä, että Mesitähti tarjosi riittävästi vastusta; eihän hän muuten olisi voinutkaan kehittyä. Mestari oli saanut Varjotassun maata vasten ja he keskeyttivät kohtauksen siihen.
”Oikein luovasti yritetty! Alat kehittyä”, Mesitähti maukui kannustavasti hymy kasvoillaan.
”Kiitos. Tuntuu kyllä, että en osaa yhtäkään hyökkäysliikettä tarpeeksi hyvin”, Varjotassu maukui hiljaa.
”Olet vielä oppilas, muista se. Minusta sinulla menee tosi hyvin, olet jo taitava hämäämäänkin”, Mesitähti laski häntänsä hetkeksi Varjotassun lavalle.
”Kokeillaan vielä uudelleen”, mestari käski. He ottivat jälleen etäisyyttä toisistaan.
Tällä kertaa Varjotassu kiinnitti katseensa Mesitähden jalkoihin, sitten korviin ja takaisin käpäliin. Hän yritti hämätä hyökkäävänsä suoraan, vaikka aikoi todellisuudessa tehdä korkean loikan ylös.
Kermanvärinen kolli hyppäsi ja laskeutui nyt onnistuneesti Mesitähden selkään, kaataen tämän kumoon. Hän toivoi, ettei mestari ollut antanut hänen onnistua tarkoituksella. Juuri, kun Varjotassu oli painamassa kolmatta jalkaansa mestarinsa kyljelle, pitääkseen ylivoiman, hänen tarkkaavuutensa harhautui, kun hän näki näkökenttänsä reunalla harmaan hahmon valkealla yksityiskohdalla.
Varjotassu käänsi katseensa kuin refleksistä tutun hahmon suuntaan vain varmistuakseen, että harjoittelukuopan reunalla tosiaan kökötti Sadetassu valkoisen korvansa kera. Siinä samassa Mesitähti ponnisti itsensä ylös ja kamppasi Varjotassun maahan.
”Sinulla meni jo paremmin, mutta hellitit otettasi”, Mesitähti lausui ja perääntyi antaen kollin nousta ylös.
”Anteeksi, Mesitähti. Taisin harhautua”, Varjotassu sanoi. Mesitähti katsahti Sadetassuun päin ja sitten uudelleen Varjotassuun. Päällikkö näytti siltä, kuin joku olisi juuri sanonut hänelle jotain erittäin piristävää. Samassa Sadetassu asteli heidän luokseen.
”Anteeksi kovasti, jos häiritsin! Yritin liikkua mahdollisimman huomaamattomasti”, Sadetassu naukaisi. Varjotassu väräytti viiksiään huvittuneena. Ei hän olisi osannut olla ystävälleen vihainen moisesta. Sitä paitsi Sadetassun tavassa puhua oli tänään jotakin suloista.
”Ei se mitään. Voimmekin jo lopettaa tältä päivältä”, Mesitähti maukui ja väläytti lämpimän hymyn heille kummallekin. Varjotassu katsahti ensin Sadetassua ja sitten Mesitähteä hämmentyneenä. Hän olisi kyllä mielellään jatkanut harjoittelua, mutta Sadetassun seura kieltämättä houkutteli kollia nyt paljon enemmän.
”Selvä on. Kiitos, Mesitähti”, hän maukui ja hyvästeli mestarinsa nyökkäyksellä, ennen kuin tämä lähti kävelemään takaisin kukkulalle. Harjoituskuoppa ei ollut kovin kaukana leiristä, mutta Varjotassu ei ollut ainakaan nähnyt Sadetassun vielä jatkaneen harjoituksiaan pahimpien vammojen parantumisen jälkeen.
”Käyttäytyikö Mesitähti mielestäsi jotenkin omituisesti?” Sadetassu kysyi heti, kun valkea kolli oli poistunut kuuloetäisyydeltä.
”No, ehkä hiukan. Toisaalta hän on aina ollut hyvin reilu harjoitusajoista joustamisessa”, Varjotassu totesi pohdiskellen. Hän käänsi katseensa siniharmaan naaraan nätteihin, sinisiin silmiin. Kolli tunsi kumman, lämpimän aallon kulkevan rintansa läpi. Oliko hän harjoitellut liian rajusti? Varjotassu olisi voinut vannoa hänen sydämensä jättävän lyönnin välistä, mitä hän piti hyvin omituisena. Eihän hän edes ollut peloissaan tai ahdistunut mistään… Kermanvärinen kolli rikkoi katsekontaktin vilkaisemalla nopeasti sivulle kuin katsoakseen, oliko Sadetassu saapunut yksin, vaikka tiesi jo vastauksen.
”Siitä on pitkä aika, kun olemme oleskelleet yhdessä leirin ulkopuolella. Saatko sinä muuten jo saalistaa ja jatkaa harjoituksia normaalisti?” Varjotassu kysyi. Hän oli kieltämättä yllättynyt nähdessään Sadetassun saapuneen yksin nummille. Kolli toivoi vain, ettei hänen ystävänsä ottaisi liian rajusti toipumisen jälkeen. Toisaalta häntä kutkutti tehdä pitkästä aikaa kävelylenkki kahdestaan ystävänsä kanssa.

//Sade?

Kirjoittaja: Ampiainen

Katsoin surullisena kujekultaa.
”Haluakoo hän tosiaan olla kanssani?” Ajattelin. Nousin ylös tassutaen lähemmäs kujekultaa.
”Voimmeko todella leikkiä?” Kysyin yrittäen näyttää iloiselta.
”Voimme” kujekulta naukaisi hymyillen. Asetuin vanimisasenton heilutellen häntänin puolelta toiselle.
”Leikitään hiirtä ja soturia”, naukaisin iloisesti.
”Sinä olet soturi ja minä olen hiiri”, naukaisin iloisesti kehräten. Lähdin juoksemaan, kujekulta lähti nopeasti perään. Katselin ympärilleni miettien mihin voisin piiloutua. Juoksin äkkiä oppilaiden pesään taakse. Yhtäkkiä tunsin Tassun selässäni.
”Sainpas sinut!” Kujekulta kehrääsi iloisesti. Kipitin takaisin aukiolle.
” nyt sinä olet hiiri ja minä olen soturi”, kehrääsin.
”Selvä”, kujekulta naukaisi innoissaan. Kujekulta lähti juoksemaan.
*Saan hänet varmasti kiinni ennen kuin hän ehti Piiloon”, ajattelin innoissani. Lähdin juoksuun, hetken päästä pysähdyin miettimään.
”Missä hän on?” Hämästelin. Yhtäkkiä huomasin kujekulaan, lähdin juoksemaan kujekulta päin, hyppäsin kujekulaan päälle.
”Sainpas sinut!”hudahdin lkikurisesti. Kujekulta katsahti minua.
”Voitko mennä pois päältäni?” Kujekulta kysyi huvitunena. Hyppäsin pois kujekulaan päältä.
”Voimmeko vielä jatkaa?”kysyin iloisena.
”Voimme varmaan vielä hetken jatkaa”, kujekulta naukaisi hymyillen.
”Selvä nyt sinä olet taas soturi ja minä olen taas hiiri”, naukaisin hymyillen. Lähdin nopeasti juoksemaan kujekulta karkuun.
*nyt piilooudun soturien pesään taakse!* ajattelin innoissani. Pujahdin äkkiä soturien pesään taakse.
”Saan sinut aivan pian!” Kujekulta hudahti iloisena.
*Et saa!* kihisin jännittyneenä. Hetkin päästä Kujekulaan turki välähti pensaikon takana.
”Sainpas sittenkin, luulin jo että en löytäisi sinua”, kujekulta naukaisi hymyillen. Pitääen tassua päälläni.
”Äh, niin saait”, sihahdin harmistunena.
”Voitko leikkiä vielä yhden kierroksen?” Kinusin iloisena.
”Hyvä on”, kujekulta huokaisi iloisena.
”Sinä olet siis hiiri ja minä olen soturi!” Hudahdin iloisani. Kujekulta lähti juoksuun hetkessä kujekulta katosi jonkin pesään taakse. Juoksin äkkiä perään.
”Saan sinut!” Huusin riemuisaani. Kuulin pentujen ääntä.
”Kujekulta piiloutui pentutarhan taksee”, naukaisin hyvilläänin. Hyppäsin kujekulaan eteen .
”Löysin sinut Kujekulta”, naukaisin iloisena. Kujekulta kääntyi ja jatkoi matkaa.
”Et saa ennen kuin kosket minuun!” Kujekulta hudahti huvitunena.
”Saan sinut vielä!” Hudahdin ilkikurisesti. Lähdin juoksemaan kujekulaan perään.
*Voi minua hiirenaivoa*, sihahdin. Mielessäni. Huomasin kujekulaan vilahtaneen oppilaiden pesään taakse. Juoksin nopeammin ja nopeammin, loikasin suuren loikan suoraan kujekulaan päälle.
”Sain sinut!” Nauin iloisena.
”Niin sait”, kujekulta naukaisi hymyillen

\kuje

Kirjoittaja: Sirius

Yritin kiivaasti keksiä jotain, mikä olisi vanhemmillekin sotureille mieliksi. ’Pitäisikö meidän vain jatkaa metsän poikki? Mutta…kuka tietää missä kaksijalkala on?’ ajattelin tuijottaen metsää. Avasin suuni. ”Ehkä meidän pitäisi mennä vain metsän läpi?” ehdotin. Omenahuuma näytti miettiväiseltä ja kuiskasi Laventelitaivalle jotain. Katselin, kuinka he keskustelivat. ”Kaipa se sopii.” Omenahuuma nyökkäsi. Innostuin hetkellisesti. Olin viimeinkin keksinyt jotain, mikä sopisi muillekin! ’Tai sitten he säälivät..’ inhottava ajatus tuli päähäni. Tassutin metsän reunaan. Muut tulivat perässä. Metsä oli täynnä pensaita, joten siellä oli varmasti vaikeaa kulkea. Kävelin eteenpäin rauhallisesti ja vilkuilin ympärilleni. Kuitenkin joka turkkini karva kihisi jännityksestä. Minua pelotti, että Kuolonklaani olisi asettanut vartijoita tännekin! Heistä kun ei voinut ikinä tietää. Mutta tuskin he olisivat päässeet nummille saakka. ’Mutta mitä siellä voi olla meneillään? Ehkä leiriin on sittenkin hyökätty?’ ajattelin pelokkaana. Hetken päästä Laventelitaivas ja Omenahuuma juoksivat perääni. Olinkin jo miettinyt, mihin he olivat jääneet. Puuskahdin hengästyneenä. ”Mikä kesti? Meidän on löydettävä suojapaikka yötä varten!” sanoin hieman ärtyneesti.
”Me Omenahuuman kanssa päätimme, että hajaannumme kahteen eri suuntaan. Minä menen tuonne, ja sinä ja Omenahuuma menette toiseen suuntaan.” Laventelitaivas selitti. Katsoin heitä kimmastuneena. ”Minulle ei siis mitään viitsitty kertoa?” mutisin happamasti mutta tassutin kumminkin kiltisti Omenahuuman luokse. Omenahuuma lisäsi vielä, että jos joku löytäisi jotain, ulvahtaisimme toiselle. Nyökkäsin ja lähdin toiseen suuntaan. Olimme kävelleet jo vähän matkaa, kun kirkas taivas alkoi jo muuttua pimeäksi, synkäksi taivaaksi. Vilkaisin ylös huolestuneena. ”Entä jos tulee yö?” kysyin.
”Sitten me etsimme suojapaikan.” Omenahuuma vastasi. En vastannut. Rehellisesti sanottuna minua pelotti yöpyä tuntemattomassa metsässä. Siellähän voisi olla vaikka mitä kettuja tai mäyriä! Ja voisin jäädä saaliiksi! ’Saaliista puheen ollen…minulla on hirveä nälkä!’ ajattelin turhautuneena. Yritin etsiä edes pientä häivähdystä riistasta. Mistään ei sellaista kuitenkaan löytynyt, joten joutuisimme nukkumaan tyhjin vatsoin. Päätin ainakin syödä aamulla. Nousin pystyyn ja etsin Omenahuuman. Kolli oli löytänyt saniaispensaan alta hyvän nukkumapaikan. Istahdin maahan ja aloin sukimaan itseäni pitkin vedoin. Turkkini oli vielä hieman märkä. Yhtäkkiä kuulin pensaasta rapinaa. Hyppäsin pystyyn säikähdyksestä. Korvani nousivat pystyyn. Paljastin kynteni esiin jännittyneenä. Omenahuuma tuli hämmentyneenä esiin. Pensaasta tuli esiin Laventelitaivas. Selvisi, että metsä oli ympyrä, eli kaksijalkala olisi toisessa suunnassa metsää. Laahustimme kaikki nukkumaan Omenahuuman rakentamaan pesään. En jaksanut edes hakea vuodesammalia. Nukahdin täysin uupuneena.

Kun heräsin, muut olivat jo hereillä.
”Sinäkin viimein heräsit. Nyt voimme lähteä saalistamaan.” Laventelitaivas naukui. Ravistelin päätäni uneliaasti. Nyökkäsin ja kävelin ulos pensaasta. Lähdin saalistamaan.
//Omena? Laventeli?\

Kirjoittaja: Elandra

Tunsin oloni iloiseksi kuullessani, että Hilehuurre otti oikeasti kantaa aiempaan tekoonsa kuten soturin täytyikin. Aluksi hän oli alkanut puolustelemaan tekojaan, mutta myöhemmin tabbykuvioinen kissa otti edes vähän vastuuta vastuuttomasta toiminnastaan ja lupasi, ettei moinen toistuisi enää. Vaikka olinkin iloinen, kasvoillani oleva vakava ilme ei muuttunut mihinkään suuntaan. Yritin saada katsekontaktia nuoremman soturin kanssa, muta Hilehuurre tuntui vain väistelevän meripihkaista katsettani. Hetken hiljaisuuden ajan olin yrittänyt keksiä päässäni jotain järkevää vastausta Hilehuurteelle. Vaikka olinkin hurjan yllättynyt ja iloinen hänen sanojensa myötä, en halunnut alkaa kehumaan häntä liikaa. Hänen olisi ansaittava minun kehoni ja arvostukseni näyttämällä, että hän kykeni toimimaan ohjeiden ja sääntöjen mukaisesti sooloilematta.
”Sentään tajusit sen nyt, parempi myöhään kuin milloinkaan. Sinä et olekaan aivan niin hiirenaivoinen kuin aiemmin annoit olettaa, sinun on vain opittava ajattelemaan tekojesi mahdollisia seurauksia etukäteen. Toivottavasti loppumatka sujuisi vähän paremmin kuin tämä alkumatka. On tärkeää, että teemme kaikki yhteistyötä ja toimimme yhteisymmärryksessä yhdessä”, naukaisin rauhallisella äänellä. Hymyileminen tuntui vastenmieliseltä, joten vakava ilme pysyi visusti kasvoillani. Minäkin käänsin katseeni pois Hilehuurteesta ja hidastin tahtiani jättäytyäkseni taas porukan perälle. Huomasin, kuinka harmaaturkkisen kollisoturin häntä heilahti muutaman kerran puolelta toiselle. Olikohan hän loukkaantunut sanoistani? Se jos jokin olisi tyypillistä Hilehuurteelle…

Saavuimme viimein läpinäkyvän pesän luokse. Myy käännähti ympäri meidän puoleemme.
”En tiedä kuinka pääsette sisään, enkä ehdi nyt jäädä auttamaan teitä. Nyt minä lähden, toivottavasti saatte tuolta etsimänne ja lähdette sitten sinne mistä tulittekin”, mustaturkkinen naaras sanoi. Hän ei jäänyt hyvästelemään meitä, ehdimme vain juuri ja juuri sanoa hänelle hyvästit, kun hän jo viiletti ohitsemme samaa reittiä kuin olimme tulleetkin. Käännyin läpinäkyvän kaksijalanpesän puoleen. Pesä sijaitsi syvemmällä kaksijalkalassa aivan tavallisen kaksijalanpesän pihalla. Tähän pesään näki esteettömästi sisälle, sillä sen seinät olivat läpinäkyviä. Mutta kun kosketin sitä kuonollani yrittäen päästä siitä läpi, hämmennyin suuresti. Kuononi pysähtyi läpinäkyvälle, kylmälle pinnalle. Mitä ihmettä tämä oli? Jokin kaksijalkojen juttu selvästi, mutta päähäni ei vain mahtunut, miten läpinäkyvä seinä saattoi olla oikeasti olemassa. Onneksi metsässä ei ollut sellaisia, sillä liikkumisesta olisi tullut kyllä hurjan vaikeaa, eikä tällaiset seinät edes suojanneet katseilta ketään.
Silmäilin vielä hetken pesän sisätiloja. Sen seinustoilla oli jonkinlaisia puisia, tummilla kepeillä yhdistettyjä tasoja. Tasojen päälle oli aseteltu nätteihin riveihin punaisia astioita, joiden sisällä kasvoi kasveja. Osa kasveista näytti aivan nuupahtaneilta, mutta jotkut olivat vihreitä ja elinvoimaisia. Myös Hilehuurre ja Salviakatse olivat siirtyneet pesän luokse. Salviakatse oli kiertänyt pesän ympäri, kai yrittäen etsiä sisäänkäyntiä.
”Miten me pääsemme sisään?” kysyin mietteliäänä, kun en itse keksinyt ratkaisua. Olimme löytäneet etsimämme, mutta nyt edessämme oli seuraava, vielä suurempi pulma: emme päässeet yrttien ja kasvien luokse. Matka olisi turha, jos joutuisimme nyt kääntymään takaisin tyhjin tassuin.
”En tiedä.. Yleensä tällaisiin pesiin on päässyt vapaasti sisälle, mutta jostain syystä tämä on suljettu.. Keksittekö te jotain vai pitäisikö meidän etsiä toista pesää?” Salviakatse kysyi varovaisella äänellä. Vaikka hänet olikin laitettu partiomme johtoon, ei hän selvästikään ollut kovinkaan etevä johtaja. Hilehuurre oli ainoa, joka ei ollut kommentoinut asiaa mitenkään – yllättävää kyllä – joten käänsin katseeni hänen suuntaansa antaen kollin päättää.

//Hile?

Kirjoittaja: Untuva

Mesitähti oli määrännyt minut partioon etsimään vahvistusta Eloklaanille yhdessä Omenahuuman ja Sumulaulun kanssa. Näinä aikoina tunsin suurta helpotusta päästä tällaiseen mukaan. Samalla sai ottaa etäisyyttä hektiseltä tuntuvaan arkeen ja olla hyödyllinen klaanille. Toivoin ja uskoin löytävämme vahvistusta Eloklaanin riveihin, olihan meillä kuitenkin aikaa ruhtinaalliset puoli kuuta. Silti odottaessani matkaa aina yön viipyessä ylle olin pyytänyt Tähtiklaanilta, ettei retkemme olisi turha.
“Nuolkaa turkkinne mahdollisimman kuiviksi, jottette palellu”, Omenahuuma neuvoi vanhempana, kun olimme ylittäneet joen. Oli yllättävän luottavainen olo, kun kokeneempi soturi oli matkassa. Se käytännössä sysäsi suurimman vastuun naarassoturille, vaikka yhtä lailla minä ja Sumulaulu kannoimme siitä oman osamme.
”Mikä on toimintasuunnitelma?” kysyin samalla ilmaa maistellen lajitoverien hajujen toivossa. Meidän ei välttämättä kannattaisi liiaksi jakautua näin isolle alueelle, turvallisuussyistäkään, mutta jonkinlainen suunnitelma olisi hyvä. Tuskin kukaan pesää pystyttäisi aivan joen lähistölle, kun vaarana oli tulvat sun muut. Edessä avautuva metsä antoi varmasti suojaa. Mutta mikäli lähistöllä ei ollut kauheasti muita vedenlähteitä kuin joki, metsän siimeksessä mahdollisesti asustavat kissat pystyi paikantamaan suunnilleen tietylle alueelle.
Kysymykseni oli aiheuttanut pienen hiljaisen hetken, kun Omenahuuma ja Sumulaulu näyttivät kumpikin pohtivilta. Kenties nuorimmallakin voisi olla jokin hyvä idea, jonka hän tahtoisi jakaa? Katselinkin vuoron perään kumpaakin vastausta odotellessani.

// Sumu? Omena?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Jänis tonki maata kahden matalan kummun väliin jäävässä painaumassa, jossa kasvoi kitukasvuisia pensaita. Partio piiritti tuulen alapuolelta lähestyen pahaa-aavistamatonta eläintä. Irvikita antoi muutaman ketunmitan päästä hännällään ohjeita ajattaa saalis vähän kauempana odottavan Nokkospilven kynsiin, mihin Kuutamolaine ja Sarastustassu nyökyttelivät päitään ymmärryksen merkiksi.
Kuutamolaine tunsi lihastensa värähtelevän kiihtyneesti turkkinsa alla hiipiessään vatsa maata viistäen jänistä kohti. Hän oli nostanut korvansa pystyyn ja eteni maltillisesti. Vielä vähän matkaa…
Äkkiä jäniksen korvat kääntyivät Kuutamolainetta kohti ja eläin paukautti maata vaaran merkiksi voimakkaalla takakäpälällään. Se ampaisi vauhdikkaasti liikkeelle, mutta ei lähtenytkään Nokkospilveä kohti, kuten he olivat suunnitelleet, vaan kaarsikin yllättäen Sarastustassun suuntaan. Tummanruskean naaraan karvat pörhistyivät säikähdyksestä, mutta oppilas ei epäröinyt loikatessaan kynnet ojossa ja hurjasti sähisten jäniksen kimppuun.
Jänis ja Sarastustassu olivat miltei samaa kokoluokkaa, ja hetken ajan kaksikko paini maassa hyvin tasaväkisen näköisesti. Lopulta jäniksen onnistui pyristellä itsensä vapaaksi ja se yritti juosta pakoon toiseen suuntaan. Nokkospilvi kuitenkin säntäsi sen perään häntä perässä hulmuten, mutta hänkään ei pärjännyt höykkyytetylle eläimelle nopeuskisassa.
”Nopea peijakas”, ruskeavalkoinen naaras tuhahti hölkätessään takaisin suupieliään nuoleskellen.
Kuutamolaine tassutti nuoremman sisaruksensa luokse, joka näytti painiottelun jälkeen vähintään yhtä rähjääntyneeltä kuin pakoon päässyt jänis. Sarastustassun huuleen oli jäänyt kiinni tuppo jäniksen vaaleaa karvaa kamppailun yhteydessä, eikä hänen omakaan turkkinsa näyttänyt olevan mitenkään erityisen kehuttavassa kunnossa.
”Oletko kunnossa?” Kuutamolaine kurkotti nuuhkaisemaan oppilasta, joka kömpi takaisin tassuilleen ja teki koko kehollaan ravistusliikkeen. Vanhempi naaras ei havainnut siskossaan ulkoisia vammoja lukuun ottamatta revennyttä karvaa.
”Joo.” Sarastustassun hännänpää nytkyi hieman hänen kääntyessään katselemaan siihen suuntaan, mihin jänis oli pinkonut.
“Jänikset ovat vaikeita saada kiinni jopa kokeneemmille sotureille”, Nokkospilvi tuli heidän seuraansa ja räpäytti myötätuntoisesti silmiään Sarastustassulle, jota selvästi yhä harmitti saaliin menetys. “Sitä paitsi ei se ollut sinun vikasi: minunhan se jänis olisi pitänyt napata.”
“Syyllistä on turha etsiä”, Irvileuka liittyi keskusteluun. Leukapuoli kolli oli juuri tassutellut kyttäyspaikaltaan kolmen muun kissan luokse. “Toisinaan käy näin.”
“Juuri niin”, Kuutamolaine yhtyi vanhemman soturin mielipiteeseen.
“Jatketaan etsimistä”, Nokkospilvi naukui päättäväisesti ja kutsui partion jäsenet mukaansa. “Kuka tietää, jos meitä tällä kertaa onnistaa.”

Kuunvalossa hopeoituneet pilvilautat lipuivat ääneti tähtien täplittämää tummaa kantta pitkin. Kissat olivat kerääntyneet jo omille puolilleen kukkulaa vaihtamaan kieliä tai unipuuhille. Kuutamolaine istui yksin soturien joukossa ja suki rauhassa turkkiaan, välillä käännellen korviaan ympäriltään kuuluvien äänten suuntaan.
Hän lipaisia tassuaan ja pyyhkäisi sillä vielä korvantaustojaan ennen kuin huokaisi ja lopetti. Siitä oli jo yli neljänneskuu, kun Talvikkitakku ja muut etsijät olivat lähteneet matkaan. Viimeksi hänestä oli tuntunut näin yksinäiseltä, kun Talvikkitakku oli kuita sitten suuttunut vanhemmilleen uusien pentujen hankkimisesta ja lähtenyt seikkailemaan omille teilleen joksikin aikaa. Hän kaipasi punertavaturkkista naarasta enemmän kuin tahtoi itselleen myöntää, eikä ikävää helpottanut se, että hän oli joutunut jättämään Talvikkitakulta saamansa tuliaisen Eloklaanin vanhaan leiriin heidän jouduttua perääntymään nummille taistelun jälkeen. Ei ollut varmaa, löytyisikö hassua leluhiirtä enää koskaan – olivathan tunkeutujat saattaneet vaikka löytää sen ja raadella silpuksi silkkaa ilkeyttään.
Katsellessaan ympärilleen kukkulalla Kuutamolaineen katse kiinnittyi kissojen välissä puikkelehtivaan hahmoon, jonka hän pian tunnisti Sarastustassuksi. Oppilas suuntasi kukkulan laidalle ja lähti laskeutumaan alaspäin. Kuutamolaine nosti korvansa pystyyn valpastuneena ja hiipi siskonsa perään.
Sarastustassu ei ollut kuitenkaan lähtenyt kukkulanrinnettä kauemmas vaan tämä oli jäänyt istumaan vähän matkan päähän leiristä ja tähystelemään tähtiä. Kuutamolaine laskeutui hänen vierelleen hiljaa, mutta kosketti oppilaan selkää varovasti hännällään kertoakseen tulostaan. Sarastustassu hätkähti hieman, mutta ei näyttänyt säikähtävän pahemmin.
“Eikö sinun pitäisi olla nukkumassa?” Kuutamolaine istahti naaraan viereen ja katsahti tähän lämpimästi.
“En saanut unta”, Sarastustassu kohautti lapojaan, silmäili hetken Kuutamolainetta ja nosti sitten katseensa takaisin taivaaseen. “Tähtiä on niin paljon.”
Kuutamolaine kääntyi itsekin katsomaan taivasta, ja hänet valtasi lämmin tunne, kun hän muisteli, miten oli pentuna tavannut katsoa tähtitaivasta yhdessä Korppisiiven kanssa. “Kertoiko emo sinulle ikinä Tähtiklaanista?” hän kysyi nuoremmalta siskoltaan.
Sarastustassu nyökäytti päätään. “Kun kissa kuolee, hänen henkensä siirtyy Hopeahäntään, jossa Tähtiklaani saalistaa.”
“Sieltä rakkaidemme henget katsovat peräämme silloinkin, kun eivät voi olla täällä enää kanssamme.” Kuutamolaine hymyili kaihoisasti ajatellessaan Utusielua ja muita klaanitovereitaan, jotka olivat menettäneet henkensä Eloklaanin leirin taistelussa ja rajakahakoissa. Hän halusi uskoa, että he kaikki olivat nyt onnellisesti Tähtiklaanissa.
“Emmekä ole koskaan yksin, sillä esi-isämme pitävät meistä huolta kaiken aikaa”, Sarastustassu jatkoi, ja Kuutamolaine kehräsi hyväntuulisena. Ilmeisesti Korppisiipi oli välittänyt samat opit myös nuorimmalle tyttärelleen.
“Emme ole koskaan yksin, sillä meillä on toisemme”, hän hymyili pikkusiskolleen ja näpäytti leikkimielisesti tämän nenää hännänpäällään. Sarastustassu naurahti ja pukkasi häntä.
Siskokset nojautuivat toisiaan vasten suuren tähtitaivaan alla.