Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Elandra

Makasin toimettomana sotureiden pesässä ja odotin. En oikeastaan ollut edes varma siitä mitä minä odotin. Ensimmäiset puoli kuuta sodan jälkeen olin odottanut vain kuolemaa. Olin ärsyttänyt kuolonklaanilaisia, solvannut heitä ja toivonut saavani rangaistukseksi kuoleman. Mutta niin ei ollut käynyt. Rangaistuksia olin saanut, mutta en kuolemaa. Koin olevani ikuisessa loukossa tässä kirotussa elämässä, joka tuntui niin mitättömältä. Oloni oli tyhjä, kun Kieroarpi ei ollut enää täällä. Minusta tuntui, etten ollut enää kukaan sen jälkeen, kun veljeni oli kuollut.
En olisi halunnut sitä, mutta jossain vaiheessa pahin suru oli hellittänyt. Enää jokainen hetki ei ollut pelkkää kärsimystä, vaan olin saattanut nähdä muutakin kuin vain oman surkean elämäni. Eräänä päivänä se oli iskenyt kuin salama kirkkaalta taivaalta: olin unohtanut Tähtimötaivaan. Suru, epätoivo ja elämäni suurin menetys olivat saaneet minut unohtamaan mustavalkoisen naaraan aivan täysin. Mutta voimani olivat yhä vähissä, enkä vain ollut kyennyt lähestymään naarasta. Mikäli yhtään Tähtimötaivasta tunsin, uskoin hänen inhoavan minua. Olin hylännyt hänet, vaikka hänkin oli menettänyt paljon. Mutta kun suru oli saanut minusta otteen, en vain ollut kyennyt näkemään ympärilläni olevia kissoja tai ajattelemaan heitä.
”Ala laputtaa, ulos täältä!” punaturkkinen kuolonklaanilaissoturi sähähti ja astui uhkaavasti minua kohti. Nostin ilmeettömän katseeni kuvottavaan kuolonklaanilaiskolliin, joka kantoi nimeä Jääviilto. En suostunut osoittamaan lainkaan kunnioitusta vihollisiani kohtaan, sillä he olivat viimeisiä, jotka moista ansaitsivat. Nousin ylös niin hitaasti kuin suinkin pystyin. En jaksanut enää vaikeuttaa omaa elämääni niskuroimalla turhia, mutta tein kyllä kaikkeni – nykyisten sääntöjen puitteissa – saadakseni viholliseni ärsyyntymään. Se oli ikään kuin kunnianosoitus Kieroarvelle. En ollut unohtanut häntä, enkä koskaan unohtaisi. Nämä kirotut kissat olivat riistäneet hänen henkensä. Minä en ehkä voisi tappaa heitä, mutta saisin heidät kyllä katumaan, että he koskaan kohtasivat minut tai veljeni.
Askelsin mahdollisimman hitaasti jo selvästi ärsyyntyneen kuolonklaanilaiskollin edellä ulos tyhjästä pesästä. Kolli laukoi ilmaan loukkauksia minulle, mutten kuunnellut häntä. Ne olivat vain sanoja, eikä niillä ollut mitään merkitystä. En jaksanut välittää, sillä tärkeintä oli, että olin toivon mukaan pilannut kuolonklaanilaiskollin päivän.
Astuttuani ulos pesästä, tein asian, jota nykyään harvemmin tein: nostin katseeni ylös maasta. Vihreä katseeni kiersi leirin pääaukiolla. Viherlehti oli alkanut. Tunsin piston rinnassani; se oli ollut Kieroarven lempivuodenaika. Katseeni pysähtyi mustavalkeaan kissaan, jonka sinivihreiden silmien surkea katse oli nauliintunut minuun. Olisin halunnut kääntää katseeni pois ja leikkiä, etten ollut huomannut Tähtimötaivasta, mutta se oli liian myöhäistä. En voisi enää vältellä naarasta. Kun näin hänen epätoivoisen katseeni, ymmärsin ymmärtäneeni hänet väärin; ei hän näyttänyt olevan vihainen minulle. Lihakseni jännittyivät hermostuksesta. Tiesin, että minun oli juteltava naaraan kanssa. Elämäni Eloklaanissa tulisi kestämään nähtävästi vielä pitkään, eikä siitä olisi haittaa, jos olisi edes joku jolle jutella. Yksin oleminen alkoi kuiden jälkeen tuntua jo pitkästyttävältä ja jos totta puhuttiin, minä kaipasin Tähtimötaivaan seuraa.
Hermostunein askelin lähdin kävelemään poispäin sotureiden pesältä, kohti aukion toisella laidalla istuvaa naaraskissaa. Välttelin hänen katsettaan, sillä olin liian hermostunut kohdatakseni sitä. Pysähdyin kissanmitan päähän Tähtimötaivaasta. Katseemme kohtasivat hetkeksi, mutta laskin omani nopeasti käpäliini.
”Kaipaatko seuraa?” kysyin matalalla äänellä ja vilkaisin kulmien alta naaraskissaa.

//Tähtimö?

Kirjoittaja: Aura

Kimalaistoive makoili aukiolla, Kuupentu hänen kiharaisessa turkissaan kiinni torkkuen. Naaras silitti nukkuvaa naaraspentua varovaisesti hännällään. Hän varoi herättämästä Kuupentua, sillä unet olivat pienille pennuille erityisen tärkeitä. Kimalaistoive oli itse yrittänyt välttää stressiä, se välittyi heti pennuille ja hänen vastuullaan oli nyt peräti kaksi pentua; Kuupentu ja Kortepentu. Kortepentu oli Mesitähden ja edesmenneen Minttuliekin poika. Kuningatarta kävi Kortepentu kovin sääliksi, toinen oli jäänyt käytännössä orvoksi pian syntymänsä jälkeen. Kimalaistoive halusi olla molemmille pennuille turvallinen aikuinen kissa, jonka puoleen voisi kääntyä koska tahansa. Naaras otti kuningattaren työnsä kovin vakavasti. Kaikki pennut olivat hänelle yhtä rakkaita. Pian Kuupennun pieni kita avautui suureen, suloiseen haukotukseen, joka sai penturakkaan naaraan viikset värähtelemään. Pentu näytti niin suloiselta heti herättyään. Kimalaistoive sukaisi hopeanharmaan kissan otsaa lempeästi ja Kuupentu nosti päätään. Pentu katseli ensin hämmentyneenä ympärilleen ja nousi sitten Kimalaistoiveen avustamana pienille käpälilleen.
“Kimalaistoive, saanko minä mennä etsimään leikkiseuraa?” Kuupentu kysyi ikikuningattarelta ystävällisellä äänellä ja sai vastaukseksi nyökkäyksen lempeän hymyn kera.
“Saat sinä, kunhan et häiritse sotureita jotka tekevät tehtäviään. Ja pysyttele erossa kuolonklaanilaisista, tule heti minun luokseni, jos he lähestyvät sinua”, naaras naukaisi jämäkällä äänellä Kuupennulle, mutta hiljensi äänensävyään hieman, jotta hänen sanansa eivät kaikuisi jokaisen kuolonklaanilaisen korviin. Kuupentu puntaroi hetken vastaustaan, kunnes nyökkäsi. Suuri kivi poistui Kimalaistoiveen sydämeltä, hän halusi pitää molemmat pennut mahdollisimman hyvin erossa kuolonklaanilaisista. Raidallinen naaras sukaisi vielä pentua lempeästi ja Kuupentu lähti sitten etsimään seikkailuja. Kimalaistoiveen katse oli vuoronperään molemmissa pennuissa, mutta hetkeksi naaraan keskittyminen herpaantui ja hän jäi katselemaan Kortepentua. Koska kolli oli sukua Mesitähdelle, Kimalaistoive pelkäsi pennun olevan jopa vaarassa.. Naaras räpäytti silmiään säikähtäneenä, kun tunsi kosketuksen lavallaan. Eloklaanilaisnaaras käänsi katseensa tulijaan ja siloitti pörhistyneet niskakarvansa, kun huomasi kissan olevan Kultasiipi. He olivat olleet joskus ystäviä, mutta pitkiin aikoihin he eivät olleet viettäneet aikaa yhdessä. Se oli Kimalaistoiveesta todella sääli. Pian hän huomasi myös naaraan kantavan Kuupentua, joka rimpuili hieman soturittaren otteessa. Kullanvärinen naaras laski pennun maahan ja Kimalaistoive kurtisti hieman kulmiaan. Oliko Kuupentu ollut pahoilla teillä?
“Löysin hänet häiritsemästä soturien pesästä vaanimasta nukkuvien sotureiden häntiä”, Kultasiipi kertoi viikset huvittuneisuudesta värähdellen. Kimalaistoive katsahti sitten Kuupentuun. Naaras oli tottelevainen kyllä, mutta mahdottoman utelias ja aina hakeutumassa seikkailuihin.
“Kuupentu, nukkuvia sotureita ei saa häiritä. He ovat tehneet paljon töitä Eloklaanin eteen ja ansaitsevat levätä rauhassa”, Kimalaistoive ohjeisti pentua, joka nyökkäsi pahoitellen.
“Anteeksi, minä halusin vain leikkiä!” Kuupentu vastasi kuningattarelle, joka pukkasi hopeanharmaata naarasta varovaisesti. Kimalaistoive ymmärsi Kuupentua hyvin, oli varmasti yksinäistä ilman pentuetovereita.
“Anteeksipyyntösi on hyväksytty, kaikki on hyvin. Katso, tuolla on Kuutamolaine. Hän varmasti leikkii kanssasi mielellään”, Kimalaistoive ehdotti toiselle. Kuutamolaine oli hänen siskonsa, joten hän uskalsi ohjeistaa pennun toisen luokse. Kuupentu katosi sitten mustavalkean soturittaren luokse ja Kimalaistoive käänsi katseensa ystäväänsä.
“Tassut täynnä töitä vai?” Kultasiipi kysyi myötätuntoisesti ja naaras nyökkäsi kullanväriselle soturille hymyillen. Olihan pennuissa aina tehtävää, mutta että hän sitten rakasti kuningattarena oloa!
“Töitä riittää, mutta onneksi he eivät ole aivan rasavillejä. Mukavaahan tämä kuningattarena olo on, tämä työ on kuin luotu minulle. Rakastan pentuja ja heidän kanssaan oloa. Mutta, mitä sinulle kuuluu? Emme ole jutelleet aikoihin! Kuulin sinusta ja Ampiaispistosta, onneksi olkoon. Olen iloinen teidän puolesta. Ampiaispisto on hyvä kolli, teit oivan valinnan. Joko saan sinusta pian seuraa pentutarhalle?” Kimalaistoive naukui hyväntuulisesti ja hivuttautui hieman lähemmäksi ystävätärtään. Oliko kaksikolla edes aikeissa hankkia pentuja?

//Kulta?

Kirjoittaja: Elandra

Kuuntelin kärsivällisesti Kortepennun selitystä sammalpallosta ja siitä mitä oli kuullut vanhemmistaan. Katsoin ilmeettömänä pientä pentua, mutta tunsin edelleen myötätuntoa häntä kohtaan. Kolli tuskin tulisi varttuessaan muistamaan vanhemmistaan mitään. Saatoin jopa hieman samaistua nuoren kissan olotilaan; minäkään en koskaan ollut saanut tutustua emooni. Ainoa asia mitä Väärävarjo oli suostunut kertomaan hänestä oli se, että emo asui Kuolonklaanissa. Muuta en tiennyt, vaikka salaa olin aina toivonut saavani tietää enemmän. En minä halunnut leikkiä perhettä emoni kanssa, mutta olisihan se nyt ollut mielenkiintoista nähdä ja tietää, millainen kissa minun emoni todellisuudessa oli.
”Olet kuin ilmetty Mesitähti. Sinulla on hienot vanhemmat, Kortepentu”, naukaisin rauhoittavalla äänellä ja laskin lohduttavasti häntäni selvästi hiukan surustuneen kollipennun kapeille lavoille, ”he varmasti ovat ylpeitä siitä, miten hieno kissa sinusta on kasvanut. Jos tahdot, minä voin kertoa sinulle isästäsi enemmän.”
Kortepennun vihreiden silmien katse kirkastui:
”Tunsitko sinä minun isäni?”
Nyökäytin päätäni rivakasti, mutta ilmeeni oli yhä kylmä ja kova. Tunteiden näyttäminen ilmeiden kautta ei tuntunut hyvältä, se ahdisti. Toivoin, että Kortepentu ei pitänyt minua töykeänä.
”Kyllä, minun isäni – Väärävarjo – on myös Mesitähden ja sinun tätisi, Liljatuulen, isä”, kerroin ystävällisellä äänellä. Kortepentu näytti ilahtuvan uutisesta entisestään.
”Silloinhan me olemme sukua toisillemme”, kollipentu naukui silmät säihkyen. Nyökkäsin taas kerran.
”Se on totta”, totesin rauhallisesti. Kortepentu vetäytyi hieman kauemmas minusta ja katseli mietteliään oloisena pääaukiota, jolle oli saapunut pesistä ja leirin ulkopuolelta lisää kissoja.
”Kimalaistoive ei ole kertonut minulle Väärävarjosta mitään. Onko hän jossain täällä?” Kortepentu kysyi mietteliään oloisena. Käänsin myös katseeni aukiolle ja etsin katseellani isäni valkeaa turkkia. Olin jopa hieman harmissani, kun sitä ei näkynyt. Olisin mielelläni esitellyt Kortepennulle hänen isoisänsä.
”Minä uskon, että Väärävarjo on parhaillaan partioimassa”, selitin kohteliaasti, mutta hieman pahoitellen. Kortepentu nyökkäsi, eikä näyttänyt erityisen pettyneeltä. Hänen toiveikas katseensa kääntyi taas minun suuntaani.
”Entä kuka sinun ja Mesitähden emo on?” valkoturkkinen kollipentu kysyi. Kohtasin pienokaisen katseen, mutta mietteliäänä omani siirtyi aukion toiselle laidalle jonnekin kaukaisuuteen, ei erityisemmin mihinkään kohdistettuna. Jouduin miettimään hetken vastaustani, mutta saatuani sen kasattua mielessäni järkevästi, käännyin taas pennun puoleen:
”Mesitähden emo ei ole minun emoni. Sinun isoemosi, Mesitähden emo oli erakko, kun taas minun emoni on kuolonklaanilainen.”
Kortepennun silmät suurenivat, enkä ollut varma oliko hän kauhistunut, pettynyt vaiko jotain muuta. Pentu näytti miettivän päässään yhtä sun toista, sillä nopeasti hän kurtisti epäilevästi kulmiaan:
”Miten sinun emosi voi olla kuolonklaanilainen, jos sinä ja Väärävarjo olette täällä? Kimalaistoive on kertonut, etteivät eloklaanilaiset ja kuolonklaanilaiset saa olla kumppaneita.”
Pentu vaikutti hämmentyneeltä, enkä voinut syyttää häntä siitä. Asia oli nimittäin hämmentänyt minuakin kuultuani siitä ensimmäistä kertaa.
”Siinä Kimalaistoive on aivan oikeassa. Kumppanuus ja ystävyys kuolonklaanilaisten kanssa on ehdottomasti kiellettyä, mutta nyt ei ole kyse siitä”, selitin kärsivällisesti ja pidin pienen tauon, jotta Kortepentu sisäistäisi sanomani, ”Väärävarjo ei ole aina elänyt Eloklaanissa. Ennen tänne tuloaan ja Mesitähden tapaamista hän oli Kuolonklaanin soturi. En tiedä juuri muuta kuin se, että hän rakastui kuolonklaanilaiseen, sai hänen kanssaan minut ja jostain syystä jätti entisen klaaninsa tuoden minut mukanaan Eloklaaniin. Sinun isäsi oli niin jalomielinen, että hän hyväksyi meidät Eloklaanin jäseniksi. Siitä olen hänelle ikuisesti kiitollinen, sillä vaikka vereni jakautuukin kahteen klaaniin, olen sydämeltäni aina eloklaanilainen.”

//Pimento tai Korte?

Kirjoittaja: Elandra

Kharon oli hetki sitten saapunut leiriin partion kanssa, kun yllättäen tuttu kissa oli lähestynyt häntä. Hämmennys paistoi laikukkaan soturin kasvoilta, kun Lieskakajo toivoi voivansa viettää kollin kanssa aikaa. Sodan jälkeen Kharonin ja Lieskakajon välit olivat olleet etäiset. He olivat sopineet, mutta nuorempi kolli tiesi, että jokin Lieskakajoa yhä vaivasi. Se ja Eloklaanissa vallitseva tilanne olivat saaneet valkoturkkisen soturin tavallista alakuloisemmaksi. Kharon syytti kaikesta tapahtuneesta itseään. Hän oli tuonut Kujakissayhteisön metsään, auttanut kujakissoja sotasuunnitelmissaan ja ollut kaikin tavoin aivan kammottavan surkea kissa. Kolli inhosi itseään ja joinain päivinä hän toivoi, että tämä kaikki olisi vain pahaa unta. Hän oli maailman surkein epäonnistuja ja hänestä tuntui, että hänen vuokseen Mesitähti, Minttuliekki, Liljatuuli ja ties kuinka moni muu eloklaanilainen olivat poissa..
Mutta nyt kun Lieskakajo oli lähestynyt Kharonia, hänen kasvoilleen kohosi hämmennyksestä yli pääsemisen jälkeen leveä, onnellinen hymy.
”Partio meni kuten aina ennenkin”, Kharon vastasi lapojaan kohauttaen ja yritti piilotella innostustaan siinä järin hyvin onnistumatta. Kolli jännitti lihaksiaan, jotta ei ilostuksissaan alkaisi steppailla paikoillaan.
”Et tiedäkään, kuinka helpottunut olen kuullessani tuon”, soturi henkäisi ja kohtasi Lieskakajon vihreän katseen, ”minusta tuntuu, että harva täällä enää pitää minusta. Ei minulla viime aikoina ole ollut täällä muita kuin Dei- Uskolintu ja Rauhatassu.” Kharon vilkaisi varuillaan ympärilleen kuin varmistaakseen, etteivät ylimääräiset korvaparit – lähinnä kuolonklaanilaiset – olleet huomanneet hänen virhettään. Kharonilla oli ollut hankaluuksia oppia taas kutsumaan veljeään klaaninimellä, Fornaxista puhumattakaan.
”Viime kuut ovat olleet aivan kammottavia, mutta sinä onnistuit piristämään päivääni. Minusta tuntuu, että kaikki täällä inhoavat minua, ja että kuolonklaanilaiset pitävät minua loikkarina… Vaikka sellainenhan minä olinkin. Kujakissayhteisöön liittyminen oli elämäni isoin virhe, mutta tapahtui siellä hyvääkin… Voi miten kamalasti minä kaipaankaan Lyraa ja Cosmosta”, kolli huokaisi hiljaa ja jätti tarkoituksellisesti mainitsematta ikävänsä Päivänsädettä kohtaan. Soturi oli yrittänyt jäädyttää tunteensa naarasta kohtaan, mutta se oli osoittautunut mahdottomuudeksi. Kharonin oli hyväksyttävä se totuus, että kaikista Päivänsäteen virheistä ja valinnoista huolimatta hän tulisi todennäköisesti kaipaamaan naarasta ikuisesti, vaikka olikin myös hiukan katkera kaikesta siitä, mitä Päivänsäde oli tehnyt Eloklaanille.

//Lieska?

Kirjoittaja: Ampiainen

”Herätys!”kuusihäntä Maukaisi ja tökki minua lapaan. Nousin istumaan ja kysyin miksi ihmeessä hän oli herännyt minut olin nimittäin juuri nähnyt todella mukavaa unta… katselin ympärilleni ja tajusin että täällä ei ollut ketään muuta kuin me kaksi eli meidän pitäisi mennä ulos koska täällä ei ollut yhtään kuolonklaanin soturia sisällä pesässä nousin ja kuulin kuusihänän kysyvän minulta;
”Pitäisiköhän meidän mennä aukiolle, jottei joku tule kohta meille räyhäämään että me ollaan täällä ilman kuolonklaanilaista?”kuusihäntä Kysyi. Nyökkäsin kollille tyytyväinen ilme kasvoillaani.
”Minun pitää tänään mennä partioon.” Kuusihäntä naukaisi. Katsoin kumppaniani harmistunena ja mutisin harmisani onnea partioon, toivoin että olisimme voineet olla vielä yhdessä mutta… en minä sitä voinut pätää…
”Minunkin pitää varmaan, haluaisitko saada oppilaan?” vaihdoin puheenaihetta koska minua harmitti niin paljon tämä kuolonklaanin valta…
”Kyllähän se ihan kivaa olisi, Entä sinä?” Kuusihäntä kysyi. Jäin hetkeksi tuijotaman häntä sitten siinä samalla kun tassutin kysymään mihin partioon menen niin vastasin että kyllä mielelläni, mutta sitten olin jo pois kuulo etäisyydellä joten en kuullut kuusihänän vastausta. Tassutin jonkun kuolonklaanin soturin luo ja kysyin tietääkö hän pitääkö minun mennä partioon? Kolli nyökkäsi ja osoiti häntäpään partiota jossa oli leppävarjo,unikohämy,huurehuiske ja kuusihäntä, sydämeni pompahti kun huomasin kuusihänän suurikokoisen ruskeanturkkin. Tassutin iloinen loiste silmissäni kumpanini viereen ja painauduin hänen turkinssa ja kehrääsin. Kuusihäntä näytti hölmistyneeltä ja kysyi mitä ihmettä minä tein ja minä vastasin että olimme samassa partiossa. Kuusihänän silmät laajenivat ymmärryksestä.
”mennään jo!” Leppävarjo tiuskaisi ja lähdimme partioon. Ihmettelin miksi ihmeessä partioimme yhä rajoja en näe siinä mitään järkeä jos kuolonklaanin kissat saavat mennä miten haluaa kunhan sanoavat jahdanensa Ristaa, no ihan sama eihän se ole minun ongelmani…. nuuhkin ilmaa ja huomasin jonkun hajun yhdessä pensaikossa joten pysähdyin tutkimaan tuoksua mutta se oli vain hiiri jonka varmaan joku kuolonklaanin kissa oli napannut… en välittänyt vaan jatkoin partiota muiden kanssa.

Vähän ajan päästä kun olimme tulleet pois partiosta niin kuusihäntä kysyi haluanko kysyä voimmeko syödä mutta minä pudistelin päätäni ja naukaisin haluavani vain puhua hetken yhden oppilaan kanssa… joten tassutin pois kuusihänän luota j etsiskelin ympäriltäni käärmetassun turkkia ja päätin mennä katsomaan oppilaiden pesässästä ja löysinkin naaras juuri sieltä, vilkuilin nopeasti ympärilleni mietien oliko vaikka lammikotassu täällä mutta hänen sijastaan täällä oli se kolli soturi. Päätin olla välittämättä kollista vaan jutelin käärmetassun kanssa.
”Haluatko syödä jotain minulla ainakin on nälkä… mutta onko sinulla?” Kysyin hymyillen. Käärmetassu nyökkäsi ja jäi siihen istumaan kun menin kysymään kollilta voimmeko syödä jotain. Kolli katsahti minua ja sanoi että minun pitäisi kysyä joltakulta muulta. Nyökkäsin ja kehottin käärmetassua tulemaan mukaanani ulos pesästä, ja huomasin kyyhkypyrähdyksen ja menin kysymään naaralta ja hän myöntyi että saamme syödä, joten menin tuoresaliskasalle ja napasin kasasta miltein pelkää luuta ja nahkaa olevan hiiren ja päätin syödä sen huomasin kasassa vähän pulskeman hiiren ja annoin sen käärmetassulle hymyillen. Naaras alkoi syödä hiirtä ilmiselvästi muisa-aatoksisa nyökkäsin ja Söin nopeasti hiireni ja sitten lähdimme kauemmas riistakasasta jutelemaan, kysyin miksi naaras näytti alakuloiseslta mutta hän näytti olevan edelleen upoutuneena omiin ajatuksiinsa eikä siis kuunelut minua… lopulta sain naaran pois omista ajatuksistaan ja kysyin uudestaan miksi hän näytti niin alakuloiselta.

//Käärme?

Kirjoittaja: Soturikissa

”M-minä näin painajaista.” Lehtomyrsky sanoi pelokkaalla äänellä.
”Ei se mitään se oli vain painajainen.” Rauhoittelin lehtomyrskyä. ”Nyt on vielä yö nukutaan, muuten emme huomenna jaksa.” Maukaisin vielä lehtomyrskylle ennen nukahtamistani.

”Herätys!” Maukaisin lehtomyrskylle ja tökkäsin häntä lapaan.
”Joo joo.” Lehtomyrsky vastasi hieman väsyneellä ja ärtyneellä äänellä.
Olimme saaneet noustua nukkumaalustoilta kun huomasimme ettei pesässä ollut kuolonklaanilaista.
”Pitäisiköhän meidän mennä aukiolle, jottei joku tule kohta meille räyhäämään että me ollaan täällä ilman kuolonklaanilaista?” Kysyin lehtomyrskyltä.
”Joo en halua vaikeuksia.”

*nämä typerät kuolonklaanilaiset, mitä he edes haluavat eivät he tällä menolla saavuta mitään.* ajattelin mielessäni.

”Minun pitää tänään mennä partioon.”
Sanoin lehtomyrskylle kun havahduin ajatuksistani.
”Kukakohan niistä typ-siis kivoista kuolonklaanilaisista on siinä partiossa?” Mutisin itsekseni.
”Minunkin pitää varmaan, haluaisitko saada oppilaan?” Lehtomyrsky vaihtoi puheenaihetta josta olin kiitollinen koska halusin saada muuta ajateltavaa.
”Kyllähän se ihan kivaa olisi.” Vastasin hänelle.
Mutta haluaisin oppilan vasta kun tai jos tämä kuolonklaani juttu loppuisi.
”Entä sinä?”
//Lehto
//Yritän kirjoittaa jatkossa pidempiä tarinoita

Kirjoittaja: Aura

Lieskakajo istui taas aukiolla hiljaisella. Aurinko oli vasta hetki sitten noussut valaisemaan koko metsän ihanilla, lämmittävillä säteillään. Lieskakajo toivoi, että hänen mielensäkin olisi jonain päivänä taas yhtä lämpöinen. Mutta kuinka se voisi olla ilman hänen ihanaa Leimusilmäänsä? Lieskakajo kaipasi kollia sekunti sekunnilta enemmän. Hän oli alkanut viettämään enemmän Nokkospilven kanssa lievittääkseen ikäväänsä kollia kohtaan. Se tuntui Lieskakajosta väärältä monellakin tapaa. Nokkospilvi ansaitsi vain hyvää, mutta kolli elätteli toivoa, että hänen tunteensa heräisivätkin taas. Raitaturkki halusi rakastaa Nokkospilveä, hän ei vain enää kyennyt siihen. Mutta ehkä aika ja läheisyys saisi hänet taas kykenemään siihen.. Paljon oli tapahtunut ja Lieskakajosta tuntui, että hän vain ui tapahtumien meressä; vailla pelastusrengasta. Hän ja Kharon eivät olleet puhuneet paljoa. Kolli oli kuulunut Yhteisöön, joka oli julmasti riistänyt hänen ainoan elossa selvinneen poikansa hengen. Lehmusjalka oli ollut hyvä kissa ja kollista olisi voinut tulla vaikka kuinka suuri soturi. Ennen kaikkea Lehmusjalka oli ollut hänen poikansa, joka oltiin riistetty häntä julmasti pois. Kaiken lisäksi Kuolonklaaniin kuului Lampitassu-niminen naaras, joka muistutti häntä kuolleesta pennustaan, Lampipennusta. Lieskakajosta tuntui henkilökohtaiselta hyökkäykseltä häntä kohtaan, että Henkäystähti oli laittanut naaraan vahtimaan eloklaanilaisia, vaikka karu totuus oli, että muu maailma ei ollut saanut kuulla Lampipennusta. Naaras oli menehtynyt aivan liian aikaisin. Lieskakajo oli myös entistä enemmän huolissaan Kujekullasta, joka oli hössöttänyt Lampipennun paluusta. Kolli oli yrittänyt selittää tyttärelleen, että Kuolonklaanin Lampitassu oli joku muu, mutta eihän naaras ollut häntä kuunnellut. Tyypilliseen tapaansa naaras oli ollut uppiniskainen jäärä, kuin joku vanha kolli. Lieskakajon silmiin osui Kharon, joka palasi veljensä ja muiden kissojen kanssa partiointireissulta. Lieskakajo nousi seisomaan neljälle käpälälleen ja loi kolliin kysyvän katseen. Hän halusi puhua Kharonille, saada kaiken menetetyn takaisin. Oli aika päästää vihasta lopullisesti irti.
“Kh-, Haavemuisto, odota!” Lieskakajo naukaisi entiselle oppilaalleen ja hölkötteli kollin luokse rennoin askelin.
“Kuinka sujui aamupartiossa? Ajattelin, jos sinä olisit halunnut jutella, viettää kanssani aikaa..” Lieskakajo ehdotti toiselle ja hymyili varovaisesti. Hän tunsi kuolonklaanilaisten kuumottavat katseet selässään. Soturi olisi halunnut puhua Haavemuiston kanssa kaksin, mutta tiesi sen olevan mahdotonta.
“Halusin vain tulla kysymään mitä sinulle kuuluu? Olet kokenut paljon..” raidallinen kolli naukaisi. Heidän välinsä olivat palautuneet neutraaleiksi, mutta silti heidän välillään oli ollut pieni jännite, josta kolli halusi eroon.

//Kharon?

Kirjoittaja: Aura

Lammikkotassu käänsi hieman ärsyyntyneen katseensa Jääviiltoon, joka oli tyypilliseen tapaansa tullut räyhäämään hänen siskolleen epäonnistumisesta. Lammikkotassusta naaras oli suoriutunut tehtävästä tasoonsa suhteutettuna hyvin, Lampitassun vahvuudet eivät vain olleet hyökkäämisessä. Lammikkotassu ei sanonut Jääviillolle mitään, sillä halusi säilyttää välinsä vähintään neutraaleina klaanitovereihinsa. Mielessään hän kyllä ajatteli, että punaturkkinen kolli oli harvinaisen typerä ja huono mestari.
“Älä välitä, ei Jääviillon suusta koskaan tule mitään järkevää”, Lammikkotassu sanahti lyhyesti siskolleen kollin ollessa tarpeeksi kaukana, sillä halusi jotenkin kannustaa naarasta. Hänen tassujaan kuitenkin syyhytti päästä itse hyökkäämään. Puolustaminen ei todellakaan ollut hänen vahvuutensa, mutta hyökkäämisessä Lammikkotassu loisti. Kilpailuhenkisenä kissana naaras ei antanut armoa edes siskolleen, sillä hän halusi todella näyttää mihin hän kykeni. Lammikkotassu luotti siihen, että Lampitassu oli tarpeeksi taidokas päästäkseen samaan aikaan soturiksi. Hän oli kuullut naaraalta, etteivät hänen harjoituksensa olleet aina sujuneet ja se hieman huoletti Lammikkotassua. Hän ei kuitenkaan halunnut antaa luovutusvoittoa edes verisukulaiselle. Lampitassu lähti tassuttelemaan tällä kertaa toiseen suuntaan, edelleen joen suuntaisesti. Lammikkotassu punnitsi heidän molempien heikkouksia ja vahvuuksia. Lammikkotassu mietti, että parasta olisi hyökätä mahdollisimman nopeasti ja voimakkaasti, sillä Lampitassulta ei löytynyt voimaa. Sen sijaan Lammikkotassu ei osannut oikein vaania ja hänen siskonsa oli kohtuullisen taitava jäljittämään. Lammikkotassu lähti hiipimään varovaisesti, mutta hänen maassa laahaava häntänsä paljasti hänet kahisemalla ruohikossa. Naaras heilautti hännänpäätään tyypilliseen tapaansa kahdesti ennen hyökkäystä, se toisi hyvää onnea. Lampitassun kääntäessä katseensa siskoonsa, ponnisti naaras suureen loikkaan ja iski tassunsa Lampitassun lapaan. Naaras horjahti, sai juuri ja juuri väistettyä siskoaan, mutta Lammikkotassun seuraava hyökkäys meni perille. Naaras painoi siskonsa maata vasten ja hymyili toiselle hieman myötätuntoisesti. Lammikkotassu ei ollut ylimielinen eikä tehnyt voitostaan sen suurempaa numeroa. Naaraas oli kuitenkin tyytyväinen voitettuaan siskonsa.
“Vaanimisessasi on vielä hiottavaa. Sinun tehtävänäsi oli tehdä yllätyshyökkäys eikä tuo varsinaisesti yllättänyt ketään. Sen lisäksi minä olen sanonut sinulle, että hännänpään heilauttaminen useamman kerran paljastaa hyökkäysaikeesi viholliselle, jos hän tuntee tapasi. Taistelit kuitenkin hyvin ja osaat hyödyntää voimaasi”, Tuimakatse kommentoi naaraan suoritusta ja naaras nyökkäsi mestarilleen. Hän oli juuri vastaamassa mestarilleen, mutta Jääviilto keskeytti hänet:
“Me emme tulleet tänne löpisemään turhanpäiväisiä, hopi hopi, ylös Lampitassu. Surkea suoritus”, Jääviilto murahti tylsistyneenä ja kylmästi oppilaalleen, jonka päällä Lammikkotassu oli edelleen. Naaras nousi siskonsa päältä ja vilkaisi murhaavasti naaraan mestaria.
“Että Jääviilto sitten tympii minua. En pidä siitä miten hän puhuu sinulle”, naaras kuiskasi Lampitassun korvaan tyytymättömänä. Hän tiesi, että Lätäkkötassukin oli Lampitassun puolella, heidän pitäisi keksiä jotain Jääviillon varalle.. Lammikkotassusta ei ollut oikein, että kolli simputti Lampitassua minkä kerkesi. Kolli ansaitsisi opetuksen, mutta minkä? Heidän pitäisi keksiä jotain ja varoa jäämästä kiinni, sillä naaras halusi välttää seuraamukset. Hän päätti, että puhuisi siskoilleen heti harjoitusten jälkeen. Jos he yhdistäisivät voimansa, voisi Jääviilto saada ansaitsemansa opetuksen Lampitassun kiusaamisesta. Ja se opetus olisi varsin ansaittu.

//Lampi ja Lammikko?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Saaga

Istuskelin yksin aukion laidalla. Tarkkailin leirin menoja valppaana vaikka kauhean valppaalta en varmaankaan vaikuttanut. Yli kaksi kuuta sodasta ja tilanne oli silti tälläinen. En pian kestäisi enään. Minttuliekki – oma emoni – oli kuollut ja isäni – jonka kanssa en tosin ollut kauhean läheinen – oli vagittuna Eloklaanin leirissä. Kaiken lisäksi Karjuvirne oli etääntynyt minusta. Tällä kertaa omasta aloitteestaan. Kaipasin kollia suuresti vaikkei hän ollut edes kuollut. Karjuvirneen veli Kieroarpi oli kaatunut sodassa samoin kuin Minttuliekki. Kolli oli ollut Karjuvirneelle tärkein kissa hänen elämässään ja Minttuliekki taas oli ollut minun läheisin ystäväni. Tiesin, että ystäväni tarvitsi vain aikaa toipuakseen tapahtumista mutta olisin silti halunnut olla lähempänä tätä. Huokaisin epätoivoisesti ja vilkuilin ympärilleni. Kuolonklaanin sotureita parveili ihan joka puolella tai ainakin siltä minusta tuntui. Emme edes saaneet poistua omasta leiristämme kävelylle tai olla pesissä ilman kuolonklaanilaisia – ihan tyhmää, jos minulta kysytään. Kiristin häntääni käpälieni ympärille ja koitin näyttää vielä pienemmältä kuin olin. En halunnut, että kukaan tulisi juuri nyt juttelemaan minulle. Toisaalta Karjuvirneen seura voisi kyllä kelvata. Käänsin katseeni takaisin aukiolle ja näinkin juuri kollin kävelevän ulos soturien pesästä. Mietin hetken pitäisikö minun mennä puhumaan hänelle mutta tyydyin vain jäämään tuijottamaan häntä. Meidän välillämme ei ollut pitkä matka ehkä jonkin verran ketunmittoja mutta minusta tuntui kuin olisimme eläneet eri maailmoissa sodan lopusta lähtien. Karjuvirneen katse osui minun omaani mutta en silti kääntänyt surun ja epätoivon täyteistä katsettani pois. Halusin kiinnittää kollin huomion ja halusin jutella hänelle. En vain tiennyt halusiko hän jutella minulle.
//Karju, jos ehdit jatkaa

Kirjoittaja: Saaga

Kyyristyin varovasti saalistusasentoon. En ollut aivan varma miten minun tulisi tehdä se niin sanotusti oikein, koska tuntui että jalkani törröttivät joka suuntaan. Hiivin eteenpäin kompelösti ja vaikeasti. Jos olisin ollut Jupiterin luona, olisin loikannut suoraan hiiren kimppuun jonkun puun takaa mutta tiesin tämän olevan tapa, jolla klaanikissat saalistivat. Black oli opettanut minulle asennon mutta kyllästynyt, kun olin kysellyt liikaa. Kaipasin veljeäni hurjasti.
“Odota”, Hilehuurre naukui juuri, kun lähestyin kiveä, jonka oli tarkotus leikkiä vaanittavaa hiirtä.
“Älä nouse vielä”, mestari naukaisi nopeasti, kun olin aikeissa nousta. Kyyristyin uudelleen täysin samaan asentoon kuin aikaisemmin ja odotin. Hilehuurre asteli viereeni.
“Tuntuuko asentosi luontevalta?” mestarini kysyi. Pudistin päätäni.
“Ei oikein”, naukaisin varmistaakseni, että viestini välittyi vanhemmalle kollille.
“Kokeile työntää takajalkojasi enemmän allesi.”
Otin neuvosta vaarin ja kokeilin laittaa takajalkojani lähemmäs itseäni ja enemmän alleni. Pitkät jalat tuntuivat vaikeilta kontrolloida.
“Näinkö?” kysyin. Hilehuurre näytti empivän hiukan.
“Tuntuuko se luontevammalta? Voitko hiipiä eteenpäin?” pilkullinen kolli kysyi. Käänsin keskittymiseni jalkoihini ja koitin hiipiä.
“Kyllä luulisin”, sanoin ja katsoin käpäliäni. Koitin todella keskittyä harjoittelemaan sillä vaanimisasento varmasti vaikuttaisi siihen pääsisinkö soturiksi vai en. Harhauduin kuitenkin ajattelemaan, mitä jos en oppisikaan vaanimaan? Entä, jos päästäisin jokaisen hiiren karkuun. En varmasti pääsisi soturiksi siinä tapauksessa. Kuulin sivukorvalla, kun Hilehuurre päätti lauseensa ja tajusin, etten ollut kuunnellut. Käänsin katseeni mestariini, joka katsoi minua kysyvästi.
“Anteeksi en kuullut”, naukaisin hieman häpeissäni. Koitin pitää innostukseni kurissa ja keskittyä mutta se tuntui vaikealta ja katseeni lipsahteli toisinaan taivaalle ja taas takaisin mestariini.
//Hile?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Pohjaharhan sanoissa piili kenties viisauden siemen, vaikka minun olikin hieman vaikea uskoa, että ilkeilyn huomiotta jättäminen voisi todella lopettaa kiusanteon. Olin kuitenkin valmis kokeilemaan sitä. Jatkossa Virtaviima ei saisi minusta irti minkäänlaista reaktiota.
”No, miten sinulla on mennyt pentutarhalla? Onko Kimalaistoive opettanut sinulle jotain uusia juttuja?” Pohjaharha vaihtoi aihetta.
”Pentutarhalla on ihan kivaa”, vastasin kollille hymyillen. ”Kimalaistoive on kertonut minulle ja Kuupennulle paljon reviiristä sekä sieltä löytyvistä kasveista ja eläimistä. Ja eräänä päivänä hän näytti, miten pelataan sammalpalloa!” Olimme innostuneet sammalpallosta Kuupennun kanssa niin paljon, että leikkimme oli muuttunut äkkiä niin riehakkaaksi, että pian pallo oli lentänyt pesän toisella puolella loikoilleen Leppävarjon kuonoon. Tympääntynyt kuolonklaanilainen oli takavarikoinut leikkikalumme, mutta onneksi uusi sammalpallo oli ollut helppo pyöritellä vuoteista nyhdetystä sammalesta ja leikki oli voinut jatkua hillitymmin.
”Kimalaistoive on kertonut myös minun vanhemmistani”, hymähdin sitten, muistellen, mitä kaikkea kolmijalkainen kuningatar oli minulle kertonutkaan. ”Hänen mukaansa emoni, Minttuliekki, oli sisukas ja oikeudenmukainen soturi, joka ei pelännyt tarttua toimeen nähdessään vääryyttä. Mesitähti, minun isäni, puolestaan on lempeä ja reilu, ja hänen ymmärtäväisyytensä on hänen suurin vahvuutensa. Tai niin Kimalaistoive on ainakin minulle sanonut.”
Pidin lyhyen tauon. En enää kovin usein miettinyt vanhempiani. Eipä sillä, että olisi ollut kauheasti mitään, mitä miettiä. Muistin emostani hänen rauhoittavan tuoksunsa ja lämpimän turkin tunteen omaani vasten. Isästäni muistin ainoastaan hänen äänensä, vakaan mutta lempeän.
Kohotin katseeni takaisin Pohjaharhan meripihkasilmiin. ”He kuulostavat hienoilta kissoilta. Harmi vain, etten koskaan oikeasti saanut tavata heitä”, miukaisin hiljaa. ”Kimalaistoiveen mukaan muistutan isääni ulkonäöltäni. Onko se totta?”

//Pohja?

Kirjoittaja: Aura

Talvikkitakku oli niin turhautunut ja kyllästynyt Kuolonklaanin vallan alla olemiseen. Hänen koko vapaus oli mennyttä ja naaras tunsi suurta huolta läheisiään kohtaan. Hän meni suorastaan paniikkiin, jos Kuutamolaine tai Laventelitaivas olivat partiossa. Naaraan koko vapaa-aika menikin heistä huolehtimiseen. Sen sijaan häntä ei liiemmin kiinnostanut muut sukulaisensa. Olihan hän tuntenut jotain Minttuliekin kuollessa, mutta naaras oli edelleen vihainen vanhemmilleen eikä tiennyt miten pääsisi siitä irti. Talvikkitakku kuitenkin toivoi Mesitähden selviävän elossa, vaikka ei sitä kenellekään myöntänyt. Ei edes itselleen. Talvikkitakku ei myöskään halunnut kohdata tunteita mitä hänen emonsa kuolemasta oli seurannut, joten naaras vain uskotteli olevansa siitä täysin yli. Talvikkitakun kuolonklaanilaisten seurailu keskeytyi, kun hän kuuli jonkun kutsuvan häntä.
“Sinä, takku-ja punaturkkinen vätys”, kuului kylmä naukaisu aukion poikki. Talvikkitakun teki mieli olla nostamatta katsettaan muista kissoista, mutta lopulta hän huokaisi tyytymättömänä ja asteli aukion poikki häntä kutsuneen kissan luokse. Kollin ympärillä oli muitakin kissoja, joten Talvikkitakku päätteli, että häntä oltiin pyydetty partioon. Tylsää, niiin mahdottoman tylsää, naaraskissa mietti itsekseen. Hän kaipasi jotain huvitusta eivätkä mokomat hapannaamaiset kuolonklaanilaiset estäisi häntä pitämästä hauskaa. Olihan hän sentään itse Talvikkitakku, Mesitähden eli päällikön arvostettu tytär ja jokainen kuolonklaanilainen, joka julkeaa hyppiä hänen nenilleen, saisi kyllä käpälästä ja se oli saletti se! Tai jos joku taittaisi karvankaan hänen Kuutamolaineen kauniista turkista, niin naaras ei kyllä vastaisi seurauksista. Naaraskissa lähti kulkemaan Hiilihampaan, tummaturkkisen naaraan, jonka nimeksi Talvikkitakku muisteli Pimentovarjoa ja raidallisen oppilaan kanssa. Oppilaan nimeä Talvikkitakku ei muistanut, ei hänen muistissaan ollut tilaa tuollaisille turhanpäiväisille asioille. Hänen muistinsa täytti vain ja ainoastaan Kuutamolaineen pehmeä turkki, jota punaturkkinen kissa kaipasi kovin. Kun hän makasi Kuutamolaineen päällä, kaikki huolet ja murheet unohtuivat. Sen sijaan partioidessa kuolonklaanilaisten kanssa hän muisti ne. Talvikkitakku hölkkäsi oppilaan rinnalle ja näpäytti kollia hännällään.
“Kuulehan, pikkkuinen, Miten vanhempasi ovat päästäneet sinut tänne? Jäät jalkoihin, joudun jatkuvasti varomaan, etten astu päällesi. Eikö pentutarha olisi oikea osoite kaltaisellesi kissalle, jonka turkissa on vielä pentukarvaa?” Talvikkitakku naukui yrittäen provosoida oppilasta, jonka korvat kääntyivät kuuntelun merkiksi. Lokkitassu vilkaisi vanhempaa soturia murhaavasti, mutta ei vastannut mitään. Se ärsytti naarasta huomattavasti, kuka toinen oikein luuli olevansa? Joku niinkin tärkeä kissa, että ei voinut käydä keskustelua Talvikkitakun kanssa?
“Älä viitsi, olet kuolettavan tylsä!” Talvikkitakku jatkoi ja tuuppasi Lokkitassua niin, että kolli hieman horjahti. Talvikkitakku jättäytyi tahallaan hieman jälkeen, jotta Hiilihammas tai Pimentovarjo eivät olisi aivan niin täysin kuuloetäisyydellä. Talvikkitakku ei halunnut joutua ongelmiin Pimentovarjon kanssa, mutta mitä pahainen oppilas voisi tehdä? Toinenhan oli kevyt kuin höyhen! Naaras jatkoi Lokkitassun tuuppimista ja välillä yritti hampaillaan repiä kollia korvasta. Tylsää, hän halusi toimintaa!
”Älä viitsi, lyön viidestä hiirestä vetoa, että et edes osaa taistella ja sinut on laitettu säälistä tänne. Eikö Henkäystähdellä todella ole sinua parempia kissoja? Kuolonklaanilla taitaa mennä surkeammin, kun koskaan, jos sinä olet täällä edustamassa heitä..” takkuinen naaras provosoi vihollisklaanin kollia ja virnisti toiselle. Eloklaanilla onneksi meni paremmin, olihan hän sentään edustamassa heitä! Kuolonklaani ei koskaan pystyisi samaan mihin Eloklaani. He olivat voittaneet ensimmäisen erän, mutta toisen erän he tulisivat häviämään.

//Kokki?

Kirjoittaja: Elandra

Kesken rauhallisen oleskelun leirin pääaukiolla, huomioni kiinnittyi valkoturkkiseen pentuun, joka viattomasti ja ketään häiritsemättä katseli jotakin. Yllättäen Virtaviima tuli ja pukkasi pennun kumoon tiuskaisten jotain epämääräisen ilkeällä äänensävyllä. Inhottava kuolonklaanilaisnaaras jätti maahan kaatuneen pennun oman onnensa nojaan ja ylimielisesti tallusteli pois paikalta, luoden vielä viimeisen kerran ivallisen katseen kohti Kortepentua. Tunsin myötätuntoa nuorta kollipentua kohtaan, joten suuntasin hänen luokseen varmistaakseni pennun olevan kunnossa. Pentu nosti vihreän katseensa minuun ja nyökkäsi:
”Ei käynyt kuinkaan. En ymmärrä, miksi Virtaviima on niin inhottava minulle. Enhän minä ole tehnyt hänelle mitään pahaa.”
Katsoin ilmeettömänä pientä pentua. Eloklaanissa vallitseva tilanne oli rankka jokaiselle. Viimeisen kahden kuun aikana elämä oli muuttunut aivan toisenlaiseksi, kun olimme hävinneet sodan ja menettäneet Mesitähden, Minttuliekin, Liljatuulen, Leimusilmän ja monta muuta klaanitoveriamme. Kolme heistä oli kuolonklaanilaisten mukaan yhä elossa, mutta panttivankeina jossain heidän reviirillään. Kuolonklaanilaiset olivat tulleet ja asettuneet leiriimme ja jakaneet meille liudan uusia, hyvin alentavia ja aiemmista säännöistämme poikkeavia sääntöjä. Vaikka ulkokuoreni ei sitä missään vaiheessa ollutkaan paljastanut, arjen muututtua olin ollut raivoissani. Meiltä riistettiin kaikki, mikä teki meistä eloklaanilaisia. Kuolonklaanilaiset yrittivät kieltää meiltä esi-isämme ja kaiken sen mitä olimme. Välillä tuntui kuin olisimme menettäneet äänemme, sillä emme saaneet puhua mistään, mikä saattoi loukata kuolonklaanilaisia. Eniten minua säälitti Kortepentu ja muut pennut, jotka eivät välttämättä koskaan tulisi näkemään sitä, miten upea klaani Eloklaani oli ennen tätä kaikkea pahuutta.
Mutta jollain kierolla tavalla olin löytänyt säännöistä myös nautintoa. Kuolonklaanilaiset pitivät tiukkaa kuria, josta minä pidin. Sääntöjen noudattaminen ei ollut minulle ongelma. Selkeät ja tiukat säännöt tekivät arjesta helpompaa. Harva uskalsi enää sooloilla kuten aiemmin ja typerät virheet, sääntörikkeet ja onnettomuudet olivat vähentyneet huomattavasti kuluneiden kuiden aikana.
”Et olekaan”, rikoin minun ja Kortepennun välille laskeutuneen hiljaisuuden ja laskin ilmeettömän katseeni Mesitähden ja Minttuliekin pentuun. Kortepentu tapitti minua vihreillä silmillään kuin kaivaten vastausta mietteisiinsä.
”Älä välitä Virtaviimasta tai muista, jotka ovat sinulle ilkeitä. Vallitsevassa maailmantilanteessa on järkevintä antaa olla. Kun he huomaavat, ettei kiusaaminen satuta sinua, he kyllä jättävät sinut rauhaan”, vakuuttelin rauhallisella äänellä. Monen muunkin olisi pitänyt ymmärtää se ohje. Oli ehdottomasti väärin, miten kuolonklaanilaiset kohtelivat meitä, mutta vastustelemalla ajoimme itsemme vain syvemmälle suohon. Kortepentu kurtisti epäilevästi kulmiaan.
”Luuletko niin?” hän kysyi ja kallisti hennosti pientä päätään.
”En voi luvata, mutta kyllä minä uskon niin”, naukaisin päätäni nyökytellen. Meripihkainen katseeni käväisi Pimentovarjossa, joka oli siirtynyt hieman lähemmäs meitä, kaiketi kuullakseen mistä puhuimme. Se ei haitannut minua, koska suunnitelmanani ei ollut puhua mistään, mikä olisi ollut tänä päivänä kiellettyä.
”No, miten sinulla on mennyt pentutarhalla? Onko Kimalaistoive opettanut sinulle jotain uusia juttuja?” vaihdoin aihetta kevyempään, sillä en suostunut siihen, että klaani vajoaisi synkkyyteen ja unohtaisi kaiken ilon. Vaikka elämämme olikin tällä hetkellä mitä oli, meidän oli pidettävä kiinni eloklaanilaisuudestamme edes jotenkin. Meidän täytyi yrittää pysyä positiivisina.

//Korte?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Nopsatassun piti lähteä, kun hänen mestarinsa Hilehuurre kutsui hänet harjoituksiin. Oppilaan mentyä matkoihinsa uppouduin toviksi omiin ajatuksiini. Olin jäänyt miettimään sitä, miten Nopsatassu oli kertonut pitävänsä koko reviiristä vettä lukuun ottamatta. Oletin hänen tarkoittavan vedellä jokia, joiden tiesin virtaavan vähän kauempana molemmin puolin leiriä. Oikein hiljaisina ja tuulettomina päivinä veden kohinan saattoi jopa kuulla leiriin asti.
Olin nähnyt vettä ennen vain lätäköissä sateen jälkeen ja pieninä, läpikuultavina helminä lehtien pinnalla varhain aamusta. Kimalaistoiveen mukaan kyseistä ilmiötä kutsuttiin kasteeksi. Minusta se oli nätti nimi.
”Kortepentu!” Kimalaistoive kutsui minua pentutarhan edustalta. Havahduin ajatuksistani ja ravistelin itseäni nopeasti, ennen kuin kipitin kuningattaren luo.

Päivät kuluivat, ja jokainen niistä tuntui toinen toistaan lämpimämmältä. Tänään erityisesti aurinko porotti kuumasti taivaalta, ja jouduimme hakeutumaan pensaiden varjoon aukiolla, kun Leppävarjo hätisteli meidät jo aamusta pihalle henkilökohtaisista syistä johtuen.
Kimalaistoive ja Kuupentu torkkuivat mukavasti viileässä varjossa, mutta olin itse liian virkeä päiväunille, joten niinpä tepastelin leirin laitoja pitkin etsiskellen jotakin mielenkiintoista.
Huomasin silmännurkassani liikettä ja käännyin katsomaan pientä vihreä siipistä perhosta, joka oli laskeutunut vähän matkan päässä maasta kasvavalle ruohotupolle. Höristin korviani kiinnostuneena ja hiivin varovasti lähemmäksi.
Ötökkä liikutteli kauniita, vihertäviä siipiään verkkaisesti. Se ei vaikuttanut pelkäävän minua.
Tai ainakaan se ei ollut pelännyt siihen asti, kun joku yhtäkkiä tönäisi minut kumoon ja lensin rähmälleni sitä päin. Ehdin kuitenkin onneksi nähdä, miten se lehahti lentoon ja vältti tuhoisan yhteentörmäyksen.
”Pysyisit siellä, missä et ole tiellä.” Tunnistin Virtaviiman ivallisen nau’un. Raidallinen naaras tallusti ohitseni, heittäen minuun lapansa yli paheksuvan katseen.
Nousin istumaan ja katsoin naaraan perään hieman tuohtuneena. Olisin saattanut vahingossa liiskata perhosparan!
”Oletko kunnossa?” kysymys kiinnitti huomioni. Tällä kertaa minua lähestyi valkeaturkkinen, meripihkasilmäinen kolli – Pohjaharha.
Katsahdin soturiin ja nyökkäsin. ”Ei käynyt kuinkaan.” Vilkaisin Virtaviiman suuntaan yhä tympääntyneenä. ”En ymmärrä, miksi Virtaviima on niin inhottava minulle. Enhän minä ole tehnyt hänelle mitään pahaa.”

//Pohja?

Kirjoittaja: Koivu

Hopeinen soturi viittoi oppilaansa, Nopsatassun luokseen hännällään, kun näki tämän juttelemassa Kortepennun kanssa vähän matkan päässä. Hilehuurre jäi kuitenkin katselemaan Kortepentua, kun Nopsatassu lähti loikkimaan hänen luokseen. Kortepentu oli Mesitähden pentu ja kuin ilmetty isänsä. Viha leiskui Hilehuurteen sisällä, kun hän ajatteli sitä julmuutta, minkä koko klaani oli kokenut. Eloklaani kaipasi kipeästi päällikköään ja parantajiaan. Soturi käännähti nopeasti oppilaansa puoleen, kun tämä maukui jotakin.
”Menemmekö me nyt harjoituksiin?” täplikäs kolli kysyi.
”Kyllä vain!” Hilehuurre naukaisi ja piristyi hieman. Mestariksi tuleminen oli parasta, mitä hänelle oli sattunut muutaman kuun sisällä. Sentään oli jotakin, mitä kolli pystyi tekemään klaaninsa eteen. Kun Eloklaani saisi lisää taitavia taistelijoita, heidän mahdollisuutensa kukistaa Kuolonklaani vielä joku päivä kasvaisivat. Tai niin hän ainakin itselleen uskotteli. Nopsatassun soturikoulutus oli vain ja ainoastaan Hilehuurteen vastuulla, mistä hopeinen soturi tunsi ylpeyttä. Sitä paitsi, hänen oppilaansa oli tähän mennessä vaikuttanut oikein mukavalta. Hilehuurteen mielestä he olivat oikein yhteensopiva oppilas-mestari-pari. He tuntuivat ymmärtävän toisiaan.
Pilkullinen soturi johdatti oppilaansa ulos leiristä punaruskean kuolonklaanilaisvartijan johdolla, jolla oli myös oma oppilas mukanaan. Hilehuurre vältti vilkaisemastakaan näiden suuntaan. Hänen täytyi keskittyä nyt Nopsatassuun. Hopeanharmaa kolli näki punaista joka kerta, kun hänen katseensa osui kuolonklaanilaiseen. Niin suurta vihaa Hilehuurre tunsi näitä kohtaan. Hänellä oli todellisia vaikeuksia hillitä itseään käymästä kynsiksi leiriä vartioiviin Kuolonklaanin sotureihin. Päivittäin kolli meinasi alkaa aukoa suutaan vihollisklaanin jäsenille, ja pysyi sen vuoksi niin kaukana kuolonklaanilaisista kuin saattoi. Hän tiesi, ettei olisi järkevää tulla rangaistuksi – etenkään nyt, kun hänellä oli oma oppilas.
Nelikko käveli hetken täydessä hiljaisuudessa, kunnes Kuolonklaanin soturi pysäytti joukkion metsän keskelle. Tämä vilkaisi Hilehuurretta varoittavaan sävyyn ja määräsi alueen, jonka sisäpuolella heidän tulisi pysyä koko harjoitusten ajan. Kun kuolonklaanilainen alkoi ohjeistaa oppilastaan, kääntyi Hilehuurre Nopsatassun puoleen. Musta, täplikäs oppilas haisteli ympärilleen kiinnostuneen oloisena, mutta kääntyi oitis kuuntelemaan soturia korvat höröllä.
”Tänään hiomme hiukan saalistustaitojasi”, Hilehuurre aloitti innokkaana.
”Kuten tiedät, saalistaminen pienen alueen sisällä on haastavampaa, mutta ei lannistuta siitä. Ennen kuin päästän sinut etsimään riistaa, voisit näyttää minulle, miten vaanisit hiirtä. Annan sinulle sitten muutaman saalistusvinkin”, hän puhui nopeasti, vaikka oli juuri keksinyt koko harjoitteluohjelman lennosta.
”Selvä on!” Nopsatassu maukaisi. Hilehuurre kauhaisi käpälänsä juuressa olevaa harmaata kiveä suurella tassullaan ja vieritti sen muutaman hännänmitan päähän oppilaasta.
”Tuo kivi on hiiri. Anna palaa!” Hilehuurre naukaisi kannustavasti ja istahti sivuun tarkkailemaan oppilaansa liikkeitä.

//Nopsa?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Pyry

Äänekäs kehräys alkoi kummuta kurkustani Varjoliekin maukuessa rakkautensa ja puskiessa poskeani. Lokkitassu oli tainnut sittenkin vain huijata minua, ikään kuin olisi huomannut meidän välirikkomme ja halunnut tehdä siitä pysyvän. Inho kuolonklaanilaiskollia kohtaan kutitteli käpälissä, mutta karkotin sen päättäväisesti pois mielestäni. Tämä hetki oli tärkeämpi kuin yksikään Kuolonklaanin kissa.
Varjoliekin turkin lämpö sai minut muistamaan, kuinka paljon oli asioita, joista oli syytä nauttia; vaikka elimmekin Kuolonklaanin vallan alla, se ei oikeastaan ollut niin musertava asia nyt kun olin vihdoin saanut asiat selvitetyksi Varjoliekin kanssa ja mikä tärkeintä, saanut hänet rinnalleni muunakin kuin parhaana ystävänä. Sisuksissani kipunoi kummallinen into tulevasta sekä määrätietoinen päättäväisyys; kun Varjoliekki oli vierelläni, selviäisin minkä tahansa myrskyn läpi. Ikään kuin olisin saanut tukevan jalansijan kosken voimakkaassa virrassa; minua ei horjuttaisi enää mikään. Ei ainakaan niin pahasti, etten pääsisi takaisin jaloilleni. Varjoliekille lupasin mielessäni pysyä aina hänen tukenaan, tuli eteemme mitä tahansa, kertoi hän minulle mitä tahansa.
”Lokkitassu yritti kovasti”, kehräsin rakkaani korvaan, ”ja Lokkitassu epäonnistui.”
”Niin hän teki”, Varjoliekki hyrisi.
Katsoin syvälle hänen harmahtaviin silmiinsä, kun omistani paistoi pelkkä rakkaus. En tiennyt, mitä tuo kermanvalkea soturi kantoi sisällään, mutta ehkä vielä ei ollutkaan aikani tietää. Ajan saatossa saisin tietää hänen synkimmät salaisuutensa ja raskaimmat taakkansa, mitä ne sitten ikinä olivatkaan. Niin minä ainakin suuresti toivoin, jotta osaisin kohdella Varjoliekkiä oikein ja ymmärtää häntä paremmin – miksi hänen mielensä vaelsi ajoittain muualle niin, että saatoin nähdä sen hänen silmistäänkin, tai miksi hän ylipäänsä näki itsessään pelkkiä vikoja? Vannoin mielessäni, että käyttäisin kaiken rakkauteni parantaakseni Varjoliekin sielussa olevat haavat, korjatakseni hänet niin ehjäksi kuin mahdollista. Vaikkei hänessä mitään korjattavaa ollutkaan. Koska nytkin, juuri tuollaisena, kolli oli aivan täydellinen ja ansaitsi kaiken hyvän, mitä elämä toisi tullessaan. Minä halusin näyttää hänelle, että hän oli kaiken sen hyvän arvoinen. Halusin jakaa hänen kanssaan tulevat päivät viherlehden auringon alla, kun aurinko lämmitti turkkejamme ja sai uimapaikan veden välkehtimään kuin Tähtiklaanin soturit olisivat kahlanneet siellä. Halusin olla hänen lämpönsä lehtikadon käpäliä nipistelevässä pakkasessa, sekä hänen valonsa niinä öinä, kun hän näki pahaa unta. Halusin olla hänen rinnallaan tulevissa taisteluissa, muistuttaen ettei hän ollut yksin. Ja jos aikani tulisi liittyä Tähtiklaanin riveihin ennen Varjoliekkiä, olisin silloinkin hänen rinnallaan vaikkei hän näkisikään minua. Raivona hänen kynsissään, jos oli puolustettava Eloklaania. Ja Varjoliekin kautta tulevat mahdolliset pentumme saisivat kokea minunkin rakkauteni heitä kohtaan.
Halusin olla Varjoliekille kaikkea, mitä olla saatoin. Vain Tähtiklaani tiesi, kuinka paljon häntä vielä rakastaisinkaan.

//Varjo?

Kirjoittaja: Elandra

Käärmetassu: 6kp –

Sadeturkki: 9kp –

Lätäkkötassu: 7kp –

Lampitassu: 10kp –

Nopsatassu: 4kp –

Varjoliekki: 7kp –

Kirjoittaja: Koivu

”Tiedän sen, Varjoliekki”, Sadeturkki sanoi vihdoin lempeästi naurahtaen, kun Varjoliekki keskeytti puheensa.
”Ja juuri siksihän minä sinua rakasta-”, naaras vaikeni nopeasti ja kaksikon ylle syntyi hetkeksi jännittynyt hiljaisuus, joka tuntui kestävän ikuisuuden. Varjoliekin silmän levisivät ja hän kääntyi tuijottamaan harmaansinistä ystäväänsä, kuin olisi nähnyt aaveen. Kollin sydän tykytti entistä nopeammin. Lämmin tunne valtasi hänen rintansa, poskensa ja käpälänsä niin intensiivisesti, että Varjoliekki pelkäsi pyörtyvänsä. Hän yritti uskotella itselleen, että hän oli kuullut väärin ja vain kuvitellut kuulevansa sen, mitä halusi Sadeturkin sanovan. Naaraan reaktio kuitenkin kertoi toisin. Tämä tuijotteli valkeita etutassujaan, mutta avasi pian suunsa hiljaiseen kuiskaukseen:
”Anteeksi.”
Kermanvärinen kolli tuijotti parasta ystäväänsä saamatta sanaa suustaan. Hän yritti rauhoittua hengittämällä syvään, mutta paineli hermostuneena etutassujensa kynsiä maahan vuoron perään.
”O-onko se totta?” Varjoliekki kysyi, koska oli liian peloissaan, että mokaisi tilanteen jälleen ymmärtämällä väärin. Kolli tunsi koko kehonsa tärisevän, eikä hän pystynyt lopettamaan sitä.
”On”, Sadeturkki maukui hiljaa katse maassa. Varjoliekki tunsin onnen kipinän sisällään. Hän tuijotti harmaata naarasta, eikä ollut uskoa korviaan. Naaras näytti kovin surulliselta ja vaivaantuneelta, eikä Varjoliekki halunnut antaa ystävänsä rypeä surussa enää kauempaa.
”Minäkin rakastan sinua, Sadeturkki”, Varjoliekki lausui suoraan sydämestä. Hänen tärinänsä loppui samalla sekunnilla. Naaras nosti katseensa hitaasti ylös. Varjoliekki ei halunnut irrottaa katsetta Sadeturkin kauniista, sinisistä silmistä. Hänestä kuitenkin tuntui, kuin naarasta olisi edelleen vaivannut jokin.
”Minä… luulin, että sinulla oli jo joku toinen”, Sadeturkki sanoi vihdoin. Varjoliekki kallisti päätään hämillään.
”Lokkitassu vihjasi niin”, hän selitti. Varjoliekki pudisti päätään. Hänen sisällään käväisi raivo; Lokkitassu oli yrittänyt rikkoa heidän välinsä. Ääretön ilo siitä, että Sadeturkki tunsi samoin häntä kohtaan, vei kuitenkin vihan pois hetkessä. Varjoliekki siityi lähemmäs Sadeturkkia silmät loistaen ja puski hellästi tämän poskea päälaellaan.
”Sadeturkki, en voisi koskaan rakastaa ketään muuta niin paljon kuin sinua”, kolli maukui kehräten onnesta.

//Sade? <3 :') KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Saaga

Kortepentu kysyi lempipaikkaani leirin ulkopuolella. Kysymys pisti minut miettimään hetkeksi. En ollut ennen oikein ajatellut, että voisin pitää jotain tiettyä paikkaa lempipaikkanani. Toisaalta pidin nummista mutta myös metsä oli mieleeni.
“En oikein tiedä. Koko reviiri on mieleeni. Paitsi en hirveästi pidä vedestä”, sanoin ja hiljensin ääntäni viimeisen lauseen kohdalla vilkaisten ympärilleni varuillani, ettei mestarini ollut kuulemassa. En tahtonut Hilehuurteen tietävän, etten pitänyt vedestä, koska koulutukseeni kuului uintiharjoituksia ja vedessä olemista. Oikeastaan vesi oli yksi niistä harvoista asioista joita ehkä hieman pelkäsin mutta olin valmis voittamaan pelkoni.
“Selvä”, Kortepentu naukui.
“Mutta älä huoli, kun koulutuksesi alkaa ja pääset leirin ulkopuolelle löydät varmasti lempipaikan, jos tahdot sekä totut reviirin kokoon”, sanoin nopeasti. Kääntäessäni katseeni aukiolle päin näin Hilehuurteen viittovan minua paikalle.
“Katsos. Tuolla on minun mestarini – Hilehuurre. Minun on parasta mennä nyt”, sanoin ja hyvästelin Kortepennun nopeasti. Sitten loikin aukion poikki mestarini luokse.
“Anteeksi, kun kesti”, naukaisin hiljaa. En halunnut suututtaa mestariani ja pilata mahdollisuuksiani tulla mahdollisimman nopeasti mahdollisimman hyväksi soturiksi. Nyt, kun isäni ja Black eivät olleet enää luonani kaipasin heitä mielettömästi mutta halusin tehdä heidät ylpeiksi ja itseni onnelliseksi.
“Menemmekö me nyt harjoituksiin?” kysyin hieman voimakkaammalla äänellä mestariltani, sillä veikkasin ettei hän ollut kuullut anteeksipyyntöäni.
//Hile?

Kirjoittaja: Auroora

Lampitassu oli niin jännittynyt kuullessaan harjoitusten ensimmäisestä vaiheesta, ettei ollut varma, voisiko luottaa jalkojensa kantavan. Hänen oli määrä tehdä yllätyshyökkäys Lammikkotassun kimppuun, eikä nuori naaras juuri uskonut mahdollisuuksiinsa. Hän osasi kyllä vaania jotenkuten, mutta hyökkääjänä Lampitassu ei ollut taitava ollenkaan.
Harmaa naarasoppilas katseli jännittyneenä, miten hänen siskonsa lähti kulkemaan jokea kohti. Jääviilto sihahti hänelle nopeasti enemmänkin varoittavat kuin kannustavat sanat, jotka eivät ollenkaan helpottaneet Lampitassun oloa. Hän vilkaisi epävarmasti kolmea mestaria ja Lätäkkötassua, jonka myötätuntoinen katse rohkaisi häntä hiukan. Naaras huokaisi syvään ja mietti hetken järkevintä lähestymistapaa annetulle tehtävälle. Lopulta hän pujahti läheiseen pensaikkoon.
Lampitassu piti katseensa siskossaan hiipiessään oksien ja lehtien lomassa lähemmäs. Hänen siskonsa olisivat kenties keksineet jonkin järkevämmän tavan suorittaa tehtävä, kuin pusikossa piileskely. Lampitassu tiesi kuitenkin heikkoutensa ja vahvuutensa. Vaanimisessa ja piiloutumisessa hän oli kohtalainen, mistä todisteena toimi se, ettei Lammikkotassu vieläkään ollut huomannut häntä. Lampitassu otti toiveikkaana pensaiden keskellä muutaman askelen lähemmäs siskoaan, mutta selvästi onnistumiset olivat tehneet hänestö varomattoman. Soturioppilas astahti huomaamattaan oksalle, joka napsahti äänekkäästi poikki. Lammikkotassu käännähti samassa Lampitassun suuntaan; hänen sinivihreät silmänsä olivat siristetyt, kun naaras tähyili pensaiden lomaan. Lampitassu pidätti henkeään. Hän voisi toivoa, ettei hänen siskonsa olisikaan huomannut häntä ja pysytellä piilossa. Toisaalta tältä saattaisi kestää vain pieni hetki hoksata Lampitassun lehtien lomasta pilkistävät suuret silmät.
Lampitassu ei jäänyt kauaa miettimään seuraavaa liikettään, vaan luotti intuitioonsa. Hän ponnisti loikkaan ja syöksähti nopeasti oksien lomasta yllättyneen Lammikkotassun kimppuun. Pienempi naaras ei ollut kovin hyvä puolustautumaan taistelussa, mutta Lampitassu taas ei ollut hyvä hyökkääjä. Hänen iskussaan ei ollutkaan juuri voimaa, kun naarasoppilan tassu heilahti kohti sisarensa kasvoja. Mutta ainakin Lampitassu osui, ja Lammikkotassu horjahti hiukan. Voitonriemussaan naaraalta kuitenkin unohtui seuraavan liikkeen harkitseminen ja toteuttaminen, ja pian Lammikkotassu oli saanut hänet painettua maahan.
Lampitassu puuskahti turhautuneena. Hän oli kovasti toivonut, että tänään olisi hänen päivänsä, mutta tietysti hän oli taas mennyt möhlimään. Ainakaan suoritus ei ollut aivan niin huono, kuin mitä hän oli itseltään odottanut.
”Lampitassu! Mitä tuo muka oli?!” Jääviilto karjaisi, kun kolme mestaria olivat saapuneet paikalle. Lampitassu värähti säikähtäneenä kuullessaan mestarinsa äänen. Jääviillosta eroon pääseminen oli suurin syy, miksi hän toivoi pääsevänsä nyt soturiksi: hän ei kestäisi enää hetkekäkään inhottavan kollin oppilaana.
”Vaanit taidokkaasti, vaikka itse hyökkäys ei ollutkaan täysin onnistunut”, Tuimakatse sanoi ja vilkaisi kylmästi soturitoveriaan keskeyttäen tämän sanatulvan ennen kuin se pääsi alkuunsakaan.
”Olen samaa mieltä”, Virtaviima naukui myös. ”Taistelutaidoissasi on hiottavaa, mutta suunnitelmasi oli hyvä.”
Lampitassun mieliala kohosi hiukan muiden mestareiden kehuista. Ei hän ainakaan täysin toivoton tapaus ollut, kuten Jääviilto olisi varmasti asian ilmaissut.
Tuimakatse kääntyi sitten Lätäkkötassun puoleen.
”Seuraavaksi sinä saat suoritettavaksesi Lampitassun äskeisen roolin”, soturi ohjeisti ja heilautti häntäänsä vastakkaiseen suuntaan, mihin Lammikkotassu oli äsken lähtenyt. ”Lammikkotassu saa tällä kertaa hyökätä.”

//Lammikko? Lätäkkö?

Kirjoittaja: Elandra

Lätäkkötassu oli innoissaan! Virtaviima oli vihdoinkin todennut, että tabbykuvioisen oppilaan soturikoulutus oli miltei ohi. Mikäli Lätäkkötassu suoriutuisi moitteitta tästä koitoksesta, hän olisi askeleen lähempänä soturiutta. Vaikkei Lätäkkötassu ollutkaan läheskään yhtä kunnianhimoinen soturiuden tai koulutuksen suhteen kuin esimerkiksi Lammikkotassu, halusi naaras suoriutua mahdollisimman hyvin. Hän tekisi tänään kaikkensa, jotta voisi näyttää kolmelle soturille olevansa soturinimen arvoinen. Samaan aikaan hopeanharmaa naaras oli hieman huolissaan Lampitassusta. Sisar oli viime aikoina kertonut harjoitusten menneen yhä useammin pieleen, eikä Jääviilto tuntunut antavan armoa nuorelle naaraalle. Se oli Lätäkkötassun mielestä väärin, eikä Jääviilto ollut lähelläkään edes keskivertoa mestaria. Siitä soturioppilas olikin avautunut sekä pentuetovereilleen, Virtaviimalle että itse Jääviillolle useaan kertaan.
Kun mestarit olivat saapuneet, Lätäkkötassu lähti tassuttelemaan pentuetovereidensa keskellä ulos leiristä. Jääviilto otti töykeästi johdon, Tuimakatse kulki hänen perässään ja Virtaviima nuorimpana soturina piti perää oppilaiden takana.
”Hyvin se menee”, Lätäkkötassu naukaisi takanaan kulkevalle Lampitassulle huomatessaan sisaren kasvoilla olevan jännittyneen ilmeen. Oppilas oli päättänyt, että kolmikosta tulisi sotureita yhtä aikaa vaikka mikä olisi. Hän ei suostuisi siihen, ettei Lampitassu pääsisi harjoituksista läpi. Mikäli tilanne sitä vaatisi, Lätäkkötassu oli valmis vaikkapa huijaamaan ja antamaan itse voiton sisarelleen. Lätäkkötassu ei käänsi katseensa takaisin eteenpäin ja seurasi sotureita kohti Kuolonklaanin rajaa.

Kuusi kissaa saapuivat Kuolonklaanin rajan tuntumaan, jonne Jääviilto porukan lopulta pysäytti. Soturi ilmoitti, että harjoitukset alkaisivat taisteluosuudella. Aluksi pentuetoverit saisivat taistella toisiaan vastaan mestareiden määräämällä tavalla.
”Aluksi Lammikkotassu ja Lampitassu taistelevat keskenään niin, että Lampitassu yrittää tehdä yllätyshyökkäyksen. Lammikkotassu, lähde kävelemään kohti jokea ja Lampitassu, seuraa hiljaa sisartasi ja tee yllätyshyökkäys hänen kimppuunsa”, Tuimakatse opasti kahta harmaaturkkista oppilasta. Lätäkkötassu oli hieman pettynyt, ettei hän ollut päässyt mukaan ensimmäiseen harjoitukseen. Jännitys ja huoli Lampitassusta kasvoivat entisestään hänen vatsanpohjassaan. Hän nimittäin oli varma, että Lammikkotassu tekisi kaikkensa voittaakseen, vaikka se saattaisikin tarkoittaa murskahäviötä Lampitassulle..

//Lampi tai Lammikko?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Pyry

Kuuntelin korvat höröllä, kun Varjoliekki puhui odottamattoman paljon. En ollut vielä koskaan kuullut hänen puhuvan yhtä paljon kerralla, ja kaiken lisäksi hänen puheensa sisältö hämmensi minua ja sai sydämeni lyömään kahta kauheammalla vimmalla. Aina välillä vilkaisin ystävääni murheellinen pilke silmissäni. Hänen läpipaistava alakulonsa särki sydäntäni entistä enemmän.
Vaikka hänen tokaisunsa ”mutta arvostan paljon enemmän, jos vain kerrot suoraan, miten asia on” oli tuntunut samalta, kuin joku olisi huitaissut minua kynsillä naamaan, en saattanut antaa hänen luulla minun olevan vihainen hänelle. Sydämeni tuntui täyttyvän rakkaudesta, kun kuuntelin Varjoliekin sanoja. Hänen ominaisuutensa eivät olleet koskaan, ikinä häirinneet minua – ominaisuutensa, joita kolli itse piti ilmeisesti vain vikoina ja huonoina asioina itsessään. Ensimmäisestä tapaamisestamme asti olin vain uteliaisuudella katsonut häntä, tutkaillut hänen silmiään ja olemustaan, jossa oli aina ollut jotakin kiehtovaa. Kuinka ihmeessä Varjoliekki saattoi nähdä itsensä niin huonossa valossa, kun minä näin hänessä pelkkää hyvää? Hän oli ystävällinen. Hänen olemuksensa ja läsnäolonsa säteili sellaista hyvänlaista energiaa, vaikka kolli itse olisi ollut aivan hiljaa – ainakin minä saatoin tuntea sen energian. Vai johtuiko se kenties vain siitä, että viihdyin hänen seurassaan?
Aina välillä tutustumisemme alkuaikoina, Varjoliekki sanoi jotakin, mikä oli saanut minut silmäilemään häntä pidemmän hetken. Varjoliekki oli saattanut katsoa takaisin ja kenties ihmetellä mielessään, miksi tuijotin häntä niin. Niinä aikoina olin myös iloinnut hiljaa mielessäni niistä pienistä hetkistä, kun olin huomannut edistymistä välillämme. Ehkä hän oli maukunut hiukan pidemmän lauseen. Ehkä olin saanut nähdä muunkinlaisen reaktion johonkin sanomaani kuin pelkän korvienväräytyksen. Ne hetket olivat täyttäneet sydämeni ilosta ja ajan kuluessa, kiintymyksestä. Se puolestaan oli omaksi ikäväkseni kehittynyt joksikin aivan muuksi… Olin saanut nähdä Varjoliekistä hiljalleen uusia puolia tulevan esiin.
”Haluan kovasti saada jotakin hyvää ja merkittävää aikaan, mutta koen vastoinkäymisiä kerta toisensa jälkeen. En tiedä, miten en ole vielä seonnut lopullisesti kaiken kokemani jälkeen”, Varjoliekki selitti tunnekuohuissaan. ”Olen tosi huono ilmaisemaan tunteitani, vaikka yritänkin niin kovasti ilmaista sanoillani ja teoillani mielipiteitäni ja sitä, että välitän.”
”Tiedän sen, Varjoliekki”, minä naurahdin lempeästi. ”Ja juuri siksihän minä sinua rakasta-”
Vaikenin samantien, kun tajusin lipsahdukseni. Laskin katseeni ja yritin rauhoitella sydäntäni, joka pamppaili nyt aivan liian villisti, niin villisti että uskoin jo Varjoliekinkin kuulevan sen. Korvani ja polkuanturani tuntuivat syttyvän tuleen kuumotuksesta. Mitä meninkään tekemään. Tähtiklaani sentään, olisi pitänyt olla vain hiljaa ja antaa Varjoliekin jatkaa puhumista!
”Anteeksi”, kuiskasin häpeissäni, puhuen lähinnä etukäpälilleni. Vaikka olisin kovasti halunnut lähteä vaikka kuvitteellisen partion matkaan, kehoni ja käpäläni eivät totelleet minua. Siinä minä sitten istuin, odottaen sanoja, jotka särkisivät sydämeni aivan kokonaan.

//Varjo?

Kirjoittaja: Käärmis

Sypressikuiske rauhoitteli minua ja puhui minulle rauhassa. Tämän tehtyään hän antoi minun mennä. Nyökkäsin klaaninvanhimmalle heipat ja lähdin pois.
Tallustin hiljaa oppilaiden pesälle. Tajusin, että siellä oli myös hieman muita oppilaita. En täysin tiennyt pitäsikö minun jutella heille. Päätin kuitenkin vain olla hiljaa ja mennä omille makuusijalleni. Painoin pääni ja peitin muiden äänet omilla ajatuksillani.

Kuulin kovaa ääntä. Nostin päätäni hiljaa ja tajusin, että koko oppilaiden pesä oli tyhjä. Nousin ylös venytellen ja hiivin varovasti pesän suulle katsomaan mitä leirissä oli meneillään. Keskellä leiriä näin taas kerran tutun sumean hahmon. Tiesin jo nyt, että tämä oli unta.
Emoni makasi maassa sihisten kaikille. Hänellä oli korvat luimussa ja hänen valkoiset terävät hampaansa kiiluivat auringonvalon osuessa niihin. Värähdin katsoessa hänen vihaista, verenhimoista ja usvaista katsettaan. Hän sihisi hampaat irvessä ja heilutti häntäänsä maata vasten vihaisesti.
En ollut varma näyttikö emoni todella tuolta, mutta tuo oli ainainen ajatuskuvani hänestä.
Kissat ympärilläni raivosivat emolleni ja hänet oli painettu maahan. Hiivin hieman lähemmäs ja hänen terävä katseensa kohdistui silmänräpäyksessä minuun. Naaras ryhtyi sähisemään ja rimpuilemaan ja kynnet ojossa hän yritti pyristellä minua kohti. Sydän pamppaillen otin askeleen kauemmas hänestä.
Pelkäsin omaa emoani enemmän kuin ketään muuta. Siristin silmiäni yrittäen näyttää rohkeammalta. Emoani se ei kiinnistanut. Naaras rääkkyi edelleen ja yritti vieläkin hyökätä kimppuuni. Keräsin rohkeuteni ja askelsin lähemmäs. Työnsin kynteni ulos ja hyökkäsin emoni kimppuun.
“Senkin ketunmielinen rotta”, sihisin tälle. Emoni pyristeli pystyyn ja hyökkäsi hänkin minua kohti. Kierimme siis maassa kahden piesten toinen toistamme.
Pian kuitenkin säpsähdin hereille, emoni hyökätessä naamaani. Nousin pystyyn ja ryhdyin sukimaan sotkuun mennyttä turkkiani.

Kirjoittaja: Elandra

Mesitähti: 24kp! –

Käärmetassu: 23kp! –

Sadeturkki: 39kp! –

Lehtomyrsky: 42kp! –

Kortepentu: 20kp! –

Varjoliekki: 73kp! –

Nopsatassu: 6kp –

Sypressikuiske: 11kp –

Pimentovarjo: 15kp –

Lätäkkötassu: 17kp –

Lampitassu: 13kp –

Kuusihäntä: 5kp –

Lokkitassu: 9kp –

Jääviilto: 7kp –

Lieskakajo: 5kp –

Lammikkotassu: 9kp –

Kirjoittaja: Koivu

Varjoliekin sydän tuntui pysähtyneen, kun hänen ja Sadeturkin katseet kohtasivat hiljaisuudessa. Sydän jätti toisenkin lyönnin välistä, kun Sadeturkki hetken päästä lausui hänen nimensä, rikkoen painavan, kivuliaan hiljaisuuden.
”Haluaisin pyytää anteeksi, jos olen ollut jotenkin outo. Olet ollut hyvä ystävä.. ja vaikka Lokkitassu ei sitä ehkä haluaisi, niin annatko minulle anteeksi?” naaras lausui sanat selkeästi pahoittelevan oloisena. Viimeistään nyt Varjoliekki ei ymmärtänyt enää mitään. Ajatukset alkoivat sinkoilla hänen päässään nopeaan tahtiin. Oliko häneltä mennyt kaikki oleellinen täysin ohi? Miksi Sadeturkki nyt, niin surkeankin oloisena, sanoi kollin olleen hyvä ystävä? Entä jos Sadeturkki yritti nyt vain saada hänelle paremman mielen valehtelemalla, Varjoliekki mietti. Mutta ei ollut lainkaan harmaan naaraan tapaista valehdella. Sinisistä silmistä paistoi se sama ystävyys kuin ennenkin – sen seassa oli vain jotain muuta; surua, ehkäpä? Kolli ei ollut varma. Hänestä tuntui, että Sadeturkin silmistä olisi voinut erottaa jokaisen tunteen mitä vain keksiä saattoi. Varjoliekki halusi kovasti pystyä yhä luottamaan ystävänsä sanoihin. Hänen oli vain vaikea uskoa, ettei itse olisi tehnyt mitään väärää. Hän ihmetteli, miksei Sadeturkki ollut kertonut syytä oudolle käytökselleen. Kuin tämä olisi salannut jotakin. Oliko kyseessä toinen kolli? Varjoliekki sulki silmänsä lyhyeksi hetkeksi ja veti syvään henkeä pysyäkseen kasassa. Kollin sydän hakkasi rinnassa yhtä kovaa, kuin taistelussa.
”Tietenkin annan sinulle anteeksi”, kermanvärinen kolli sanoi ja katsoi jälleen ystäväänsä silmiin. Varjoliekki pohti, olisiko hänenkin pitänyt olla pahoillaan jostakin; siltä hänestä vain edelleen tuntui.
”En vain vieläkään ymmärrä, mistä on kyse… Etkö sinä olekaan vihainen minulle?” hän ihmetteli.
”Mistä minä sinulle olisin vihainen?” Sadeturkki kysyi hämmästyneenä.
”E-en minä vain tiedä…”, Varjoliekki maukui epäröiden. ”Luulin, että olin tehnyt jotain tyhmää.”
Sadeturkki laski päänsä ja näytti siltä, kuin olisi ollut jälleen pyytämässä anteeksi. Miksei naaras voinut sanoa suoraan, mikä hänen oudon käytöksensä syynä oli ollut?
”Kyllä minä ymmärrän, jos olet kyllästynyt seuraani, tai jos tahdot viettää aikaa jonkun muun kanssa”, kolli huokaisi syvään. Hänen rinnassaan tuntui valtava paine ja ahdistus vain kasvoi, kun syke ei suostunut laskemaan. Tunne toi mieleen kaukaisen muiston, johon liittyi vahva kauhunsekainen tunne.
”Mutta arvostan paljon enemmän, jos vain kerrot suoraan, miten asia on”, Varjoliekki töksäytti harvinaisen kuivasti. Ei ollut kollin tapaista olla tyly muita kohtaan. Hän tunsi kuitenkin itsensä kovin haavoittuvaiseksi keskustelun aikana, ja alkoi jo hermostua, kun Sadeturkki ei antanut minkäännäköistä vastausta hänelle. Kuin keskustelu ei olisi helpottanut tilannetta ollenkaan.
Kun Sadeturkki vain katsoi Varjoliekkiä sellainen ilme kasvoillaan, jota kolli ei osannut tulkita, kolli kääntyi ja tepasteli häntä alhaalla leirin reunustalle. Hän kuuli kuitenkin nopeita askeleita takaansa.
Varjoliekki istui ja tuijotti leirin suojamuuria allapäin, kun harmaa naaras saapui hänen vierelleen. Kolli ei kuitenkaan antanut Sadeturkille puheenvuoroa.
”Tiedän etten ole kummoinen paras ystävä, Eloklaani on täynnä paljon mielenkiintoisempia kissoja…” Varjoliekki aloitti ja painoi päänsä alas. Hän oli niin sekavassa mielentilassa, ettei saanut enää omista tunteistakaan tolkkua. Tuntui, kuin hänen päänsä olisi pian räjähtänyt, jos hän ei pääsisi puhumaan ajatuksiaan ulos:
”Olen varmasti masentavaa seuraa… Olen niin passiivinen ja rauhallinen, eikä minulla ole paljoa sanottavaa. En tiedä edes, olenko läsnä useimpina hetkinä, kun mieleni harhailee jatkuvasti muualla. Tuntuu, että ajattelen ihan eri tavalla, kun muut. Haluan kovasti saada jotakin hyvää ja merkittävää aikaan, mutta koen vastoinkäymisiä kerta toisensa jälkeen. En tiedä, miten en ole vielä seonnut lopullisesti kaiken kokemani jälkeen. Olen tosi huono ilmaisemaan tunteitani, vaikka yritänkin niin kovasti ilmaista sanoillani ja teoillani mielipiteitäni ja sitä, että välitän.”

//Sade?

KP-boosti käytössä