Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Koivu

”Vaikka emme olekaan klaanin reviirillä, et saa lähteä tuolla tavoin omille teillesi. Et tunne kaksijalkalaa ja pahimmassa tapauksessa olisit voinut vaarantaa koko tehtävän. Keskity, Hilehuurre”, Pohjaharha sanoi Hilehuurteelle vakavalla, komentavalla äänenpainolla, kun he lähtivät seuraamaan kotikisua Salviakatseen johdolla. Hilehuurre heilautti pystyssä olevaa häntäänsä ja yritti tällä kertaa toden teolla hillitä kieltään. Hopeanharmaa soturi oli päättänyt ennen matkaa, ettei antaisi Pohjaharhan läsnäolon pilata iloaan. Hän teki kuitenkin virheen vilkaistessaan valkeaa soturia; jo pelkästään Pohjaharhan naama kävi hänen hermoilleen. Miten jonkun edes oli mahdollista pysyä noin vakavana yhtäjaksoisesti?
”Minähän se tässä keskitynkin. Muistatko, kuka tuon kotikisun löysi? Vai pitääkö meidän palata viemään sinut klaaninvanhimpien pesään?” Hilehuurre päästi suustaan piikikkäästi. Nuori soturi kohtasi valkean soturin keltaisten silmien intensiivisen katseen mulkaistessaan tätä, ennen kuin ylitti aidan Salviakatseen perässä. Laskeutuessaan alas hän lähti nopeasti kotikisun ja Salviakatseen perään toivoen, ettei aidan viimeisenä ylittänyt Pohjaharha sanoisi hänelle enää mitään. Pohjaharhan tyyneydessä oli kuitenkin jotakin omituisella tapaa viehättävää, eikä Hilehuurre pitänyt tällaisista ristiriitaisista tuntemuksista ollenkaan. Hetken hän alkoi jo epäröidä, oliko hänen Pohjaharhaan kohdistuva reaktionsa ärtymystä vai jotain aivan muuta… Sitten hän muisti, miten kylmästi Pohjaharha oli niiden aiempien välikohtausten aikana häntä kohdellut. Kolli päätyi siihen tulokseen, että ainoa syy siihen, miksi keltaiset silmät tummine rajauksineen olivat pinttyneet hänen päähänsä niin vahvasti oli hänen kokemansa raivo Pohjaharhaa kohtaan.
Musta kotikisu kääntyi pian kapeammalle kujalle kahden kaksijalanpesän välissä vilkaisten ensin nopeasti taakseen. Hilehuurre kuuli Pohjaharhan kiristävän tahtiaan takanaan ja näki pian valkoisen turkin sivusilmällä. Äkkiä häntä alkoi nolottaa hänen äskeinen reaktionsa. Oli totta, että Hilehuurre oli lähtenyt sooloilemaan kysymättä muiden mielipiteitä. Pohjaharha oli ihan oikeassa. He olisivat voineet eksyä pahasti toisistaan. Hilehuurteen oli vain vaikea myöntää virheitään tai ymmärtää, milloin oli toimimassa ajattelemattomasti. Hän oli alkanut reagoimaan tavasta puolustelevasti ja loukkaavaan tyyliin kaikkeen, mitä Pohjaharha sanoi. Hilehuurre huokaisi äänekkäästi.
”En minä tajunnut, että olisin voinut vaarantaa tehtävämme, kun lähdin omille teilleni. Se ei tule toistumaan”, Hilehuurre vilkuili käpäliään, sillä Pohjaharhan katseen kohtaaminen tuntui nyt jostain syystä liialta ottaa vastaan. Kai hopeanharmaa kolli vain pelkäsi, että ärsyyntyisi taas valkean soturin ilmeettömästä naamasta.

//Pohja?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Ruska

Astelin sulavin liikkein uuden mestarini, Korppisiiven vierellä. Edellinen mestarini oli valitettavasti kuollut taistelun melskeessä, ja se oli ollut todella surullista. Salamataivas oli ollut hyvä mestari, ja hyvien kissojen menettäminen oli aina hyvin kauheaa. Onneksi isäni Irvikita oli selvinnyt, ja samoin emo ja veljeni Piiskutassu. Vaikka he eivät olleet minulle sukua, he olivat minun aito perheeni, oikea emoni oli ollut julma ja jättänyt metsään, Kimalaistoive on parhain emo Eloklaanissa, hän rakastaa ja välittää minusta, vaikka en ole hänen pentunsa. Hauskaa kyllä, sain mestarikseni emon emoni, mutta toisaalta hän ei ollut biologista sukuani. Ajatuksissa seikkaillessani, en ollut huomannut että olimme jo harjoittelu paikallamme. Se oli, no, samanlainen kuin muukin maasto, avara nummi aukio. Korppisiipi oli auringon noustessa sanonut, että harjoittelisimme tänään taisteluliikkeitä. Otin tämän todella vakavasti, olimme sodan keskellä, ja taitojani tarvittaisiin taisteluissa. Korppisiipi seisoi edessäni häntä pystyssä, mietin mitä taistelu liikkeitä harjoittelisimme tänään. Toivottavasti ei mitään vaikeaa, nukuin viime yönä hiukan huonosti, niin kuin kaikki muutkin yöt, sillä pelkäsin koko ajan että Kuolonklaani tai Kujakissa yhteisö hyökkäävät, tai molemmat! Säpsähdin kun Korppisiipi näpäytti kylkeäni hännällään.
”Aloitetaan, tänään harjoittelemme liikettä nimeltään taka potku. Liikkeen tarkoitus on yllättää takana oleva vastustajasi, sinun pitää potkaista takatassuillasi vastustajaa, mieluiten kynnet esillä. Muista kuitenkin etäisyys, ettet potkaise ilmaa”, Korppisiipi selitti, nyökkäsin hitaasti, tämä hyökkäys olisi varmasti hyvin kätevä taistelussa. ”Näytän esimerkkiä”, Korppisiipi naukui, ja peruutti hieman kauemmas minusta. Katselin silmät tarkkaavaisesti viiruissa, kun Korppisiipi potkaisi takatassuillaan ilmaa. Korppisiipi tuli luokseni ja nyökkäsi.
”Kokeile”, hän naukui hymyillen. Nyökkäsin ja peruutin kauemmas, minä pian onnistua! Valmistauduin potkaisemaan, ja potkaisin ilmaa hiukan kömpelösti. Korppisiipi nyökkäsi.
”Potkusi oli hiukan kömpelö, käytä enemmän voimaa!” Korppisiipi neuvoi kannustavasti. Nyökkäsin hymyillen, ja potkaisin ilmaa uudestaan, tällä kertaa kovemmmalla voimalla, ja potku onnistui. Katsoin ylpeästi hymyillen Korppisiipeä, naaras hymyili tyytyväisen näköisenä.
”Hyvää työtä Kaislatassu! Olet kehittynyt paljon”, Korppisiipi naukui,ääni täynnä ylpeyttä. Hymyilin ja katsoin mestariani silmiin. ”Mitä sitten harjoitellaan?” kysyin ja kallistin hiukan päätäni, se oli aina ollut tapani.
”Harjoitellaan taistelua, tulet minua vastaan, mutta muista, älä missään nimessä taistele minua vastaan kynnet esillä, äläkä käytä kaikkia voimiasi”, Korppisiipi naukui, ja painotti joitain sanojaan. Nyökkäsin kuuliaisena, tottelen mestariani! Yllättäen Korppisiipi loikkasi minua kohti, säpsähdin ja tein väistö liikkeen sivulle. Korppisiiven isku osui maahaan, ja naaras käänsi katseensa minuun. Juoksin naarasta kohti ja liu’uin hänen vatsan alle. Löin hiljaa vatsaa takatassuillani, ja Korppisiipi hyppäsi nopeasti pois. Korppisiipi kiersi nopeasti taakseni, nyt käyttäisin takapotkua. Potkaisin takajaloillani, ja isku osui hyppäävän Korppisiiven rintaan. Korppisiipi perääntyi hiukan,mutta hyppäsi pian uudelleen hyökkäykseen. Naaras hyppäsi päälleni, enkä ehtinyt estää hyökkäystä. Makasin maata vasten, ja Korppisiipi painoi kylkeäni varovasti maata vasten.
”Lopetataan tähän, teit erinomaista työtä ja takapotkusi oli hyvä”, Korppisiipi kehui ja nosti tassunsa pois kyljeltäni. Nousin pystyyn ja kehräsin hiljaa. Olin enemmän kuin tyytyväinen itseeni, nämä olivat olleet elämäni parhaimmat taisteluharjoitukset! Katsoin mestarinani odottavasti, mitä tekisimme seuraavaksi?
”Seuraavaksi voisimme saalistaa jotain, olisi hiirenaivoista jos vain tulisimme harjoittelemaan, emmekä veisi mitään Eloklaanille”, Korppisiipi naukui, ja katseli ympärilleen. ”Mutta kaikki tämän seudun riista on poissa, koska harjoittelimme niin kovaäänisesti”, Korppisiipi jatkoi.
”Tullaan myöhemmin saalistamaan”, Korppisiipi päätti, ja tassutti kohti suuntaa jossa leiri on nykyisin. Tassutin naaraan perään. Hetken kävelyn jälkeen saavuimme leiriin, oli jo aurinkohuippu. Tassutin oppilaiden pesän lähelle, ja asetuin makuulleni uupuneena. Etsin katseellani sukulaisiani aukiolta, Piiskutassua ei näkynyt missään, mutta näin kauempana aukion toisella laidalla emon ja Irvikidan. He juttelivat onnellisen näköisinä, huokaisin onnellisena. Nousin ylös ja tassutin iloisesti pomppien emon ja isän luo.
”Hei emo ja isä! Olin äsken taisteluharjoituksissa! Korppisiipi opetti takapotkun, se oli hauskaa!” naukuin iloisesti hymyillen, ja istuin alas heidän vierelleen.

// Kimmo/emo? :3

Kirjoittaja: Elandra

Lehtotassu: 10kp + 2TaP –

Omenahuuma: 6kp –

Pohjaharha: 22kp! –

Sypressikuiske: 4kp –

Sadetassu: 9kp –

Kuusamakuiske: 7kp –

Oravapentu: 6kp –

Talvikkitakku: 12kp –

Hilehuurre: 26kp! –

Kujekulta: 16kp –

Kirjoittaja: Elandra

Hilehuurteen äkkipikaisuus, impulsiivisuus ja tottelemattomuus eivät tulleet minulle lainkaan yllätyksenä – päinvastoin olisin yllättynyt, mikäli soturi olisi keskittyneesti kuunnellut Salviakatseen ohjeita ja pysytellyt joukossamme. Mutta koska kyseessä oli Hilehuurre, hän oli liuennut paikalta heti, kun puheeksi oli tullut avun kyseleminen kotikisuilta. Minä ja Salviakatse jäimme seisomaan äimistyneinä aloillemme, kun hopeinen kolli otti jalat alleen ja juoksi tiehensä.. Katsahdin ilmeettömänä ja hyvin kyllästyneenä vanhempaa soturia ja pakotin itseni pitämään turhautuneen huokauksen sisälläni.
”En kyllä ollut ajatellut meidän hajaantuvan”, Salviakatse tuumasi pudistellessaan päätään. Nyökkäsin merkiksi, että olin naaraan kanssa aivan samaa mieltä. En voinut ymmärtää, miten Hilehuurre oli niin huolimaton, ajattelematon ja itsekäs. Hän ei koskaan tätä ennen ollut astunut käpälälläänkään kaksijalkalaan, joten kollilla oli suuri riski ajautua itse tai ajaa joku muu vaaraan – olihan se riski suuri jo kotimetsässäkin…
”Lähdemme kaiketi hänen peräänsä?” kysyin rauhallisella äänellä Salviakatseelta, sillä loppujen lopuksi päätös oli hänen. Mesitähti oli määrännyt tabbykuvioisen naarassoturin pienen partiomme johtajaksi, sillä hän oli ainoa jolla oli kokemusta yrteistä ja kaksijalkaloista. Salviatakse nyökkäsi ja lähti johdattamaan meitä kohti kaksijalanpesää, jota kohti Hilehuurre oli hetki sitten lähtenyt.
Loikkasimme puisen aidan päälle ja seurasimme Hilehuurteen hajujälkiä eteenpäin. Pienen hetken kuluttua erotimmekin pilkukkaan soturin erään kaksijalanpesän pihasta. Hilehuurre oli kaiketi aloittanut tehtävän suorittamisen heti, sillä hän oli lyöttäytynyt mustavalkoisen kotikisun seuraan. Pieni mustavalkoinen naaraskissa näytti säikähtäneen, enkä kyllä ihmetellyt sitä yhtään. Hilehuurre osasi olla hyvin epämukava ja tungetteleva sille päälle sattuessaan. Salviakatse viittoi hännällään minulle merkin loikata alas. Hyppäsimme pois aidan päältä pihan lumiselle pohjalle tismalleen yhtä aikaa. Sekä kotikisu että Hilehuurre huomasivat meidät, sillä molempien katseet kääntyivät meitä kohti. Lähdimme kävelemään Salviakatseen kanssa kohti kahta kissaa, yrittäen pysyä mahdollisimman rauhallisina ja epäuhkaavina. Huomasin klaanitoveristani, että hän oli vähintäänkin yhtä jännittynyt kuin Hilehuurteen löytämä kotikisu. Hilehuurteen kasvoilla sen sijaan oli nyrpeä ilme, kuin minä ja Salviakatse olisimme tulleet pilaamaan hänen retkensä.
”Et saa säntäillä tuolla tavalla, Hilehuurre”, huomautin rauhallisella äänellä klaanitoverilleni päästyäni hänen rinnalleen. Salviakatse jäi hieman taaemmas, josta päättelin hänen antavan meidän hoitaa keskustelut kotikisun kanssa.
Käänsin meripihkaiset silmäni mustaturkkiseen naaraskissaan, joka katsoi meitä kullanruskeat silmänsä ammollaan. Kissan niskavillat olivat nousseet pystyyn ja hän oli pyöristänyt selkänsä – hän taisi pitää meitä uhkana.
”Te olette metsäkissoja. Mitä te teette täällä?” naaraskissa kysyi silmäillessään vuorotellen meistä jokaista. Olin juuri miettimässä sanojani, kun Hilehuurre tapansa mukaisesti avasi suunsa ja vei puheenvuoroni:
”Kuten olin juuri sanomassa, tulimme kysymään apuasi. Me etsimme kaksijalkojen yrttejä, joita he kuulemma pitävät läpinäkyvissä pesissä. Oletko sinä nähnyt sellaisia?”
No, ainakin Hilehuurre meni suoraan asiaan, ajattelin. Toisaalta se saattoi olla myös huono asia. Me olimme tunkeutuneet tämän kotikisun kotiin, enkä uskonut hänen olevan yhtä ymmärtäväinen kuin Mesitähti, joka salli kenen tahansa kulkea Eloklaanin reviirillä..
”Olen”, kissa vastasi lyhyesti ja jännittyneesti, vilkuillen edelleen vuoronperään meitä.
”Missä niitä on?” Hilehuurre kysyi malttamattomana. Voi kun olisin voinut tukkia tuon epäammattimaisen soturin kuonon umpeen edes täksi lyhyeksi ajaksi.. Olin saanut ajatukseni kasaan, joten nyt oli minun vuoroni liittyä keskusteluun:
”Sinun ei tarvitse pelätä. Me etsimme yrttejä vain klaaniamme varten. Kun löydämme ne, lähdemme kaksijalkalasta heti emmekä palaa enää. Olisimme kiitollisia, jos näyttäisit meille tietä.”
Kotikisu näytti epäröivän, mutta pienen hetken emmittyään hän myöntyi. Naaras räpäytti silmiään ja otti hieman rennomman asian.
”Hyvä on, mutta te lähdette sitten saman tien. En pidä siitä, kun vieraat kissat tulevat minun reviirilleni luvatta”, mustavalkoinen kotikisu näpäytti ja kohotti aavistuksen verran leukaansa. Hän paransi ryhtiään ja käveli ohitsemme – kiertäen meidät mielestäni vähän turhankin kaukaa ja varovaisesti – suunnatessaan kohti pihan vastakkaista kulmaa. Lähdimme hänen peräänsä. Kun Salviakatse otti taas johdon ja asettui minun, Hilehuurteen ja kotikisun väliin, käänsin ilmeettömän katseeni Hilehuurteeseen.
”Vaikka emme olekaan klaanin reviirillä, et saa lähteä tuolla tavoin omille teillesi. Et tunne kaksijalkalaa ja pahimmassa tapauksessa olisit voinut vaarantaa koko tehtävän. Keskity, Hilehuurre”, komensin kollia vakavalla äänellä. Jonkun täytyi tehdä hänelle selväksi, ettei hänen toimintansa ollut lainkaan hyväksyttävää.

//Hile?

Kirjoittaja: Aura

Kujekulta steppasi isänsä, emonsa ja veljensä Lehmustassun vierellä innostuneena. Lieskakajo yritti topuutella tytärtään pysymään paikoillaan, mutta naaraan innostus tulvi yli laitojen eikä naaraan päähän mahtunut mitään muuta, kuin hänen tuleva soturinimityksensä. Viime päivät hänen päässään oli pyörinyt vain yksi sana; milloin? Milloin Mesitähti nimittäisi hänet ja Lehmustassun? Lieskakajon oppilas Unikkotassukin saisi kuulemma oman soturinimensä pian. Ehkä he saisivat ne samaan aikaan, se olisi Kujetassusta mahtavaa! Mitä enemmän kissoja hänen nimityksessä olisi, sen parempi! Kujetassu virnisti veljelleen, joka tapansa mukaan seurasi siskonsa häsläystä hieman rauhallisempana. Kujetassusta kaikki muu oli täydellistä, paitsi että… Hilehuurre puuttui. Se harmitti raidallista naarasta kovin, mutta hän kertoisi sitten nimensä Hilehuurteelle! Oikeastaan, Hilehuurre saisi arvata hänen nimensä ja jos arvaisi väärin, olisi kolli velkaa hänelle yhden yöpartion. Kujetassu inhosi yöpartiointia ja vältteli niitä kaikin keinoin. Naaraan mestari, Mehiläislento oli joutunut suorastaan repimään hänet hännästä ylös sammaliltaan yöpartioiden aikaan. Kujetassu värähti, yök! Yöpartioiden ajattelu sai todellakin hänen hyväntuulisuutensa laantumaan eikä naaras aikonut antaa sen tapahtua. Nokkospilvi suki kiemurtelevan tyttärensä turkkia.
“Emo, emo! Olen jo ihan puhdas”, Kujetassu kimitti vastaan, mutta hymyili lämpimästi ja painautui naaraaseen lujasti. Hän halusi pitää naaraan puolia joka tilanteessa ja siispä hän loikin Lieskakajoon epäilevän katseen. Kujetassu siristeli silmiään. Olikohan Lieskakajo taas veljeillyt sen oudon ja luikun parantajaoppilaan kanssa? Kujetassu oli ollut niin kiireinen harjoituksiensa kanssa, ettei hän ollut ehtinyt vahtimaan kollikaksikkoa. Hänen olisi ryhdistäydyttävä! Naaras huokaisi. Hänen kivensä oli edelleen Eloklaanin leirissä ja se säälitti oppilasta kovasti. Hän odotti, että pääsisi kertomaan Lampipennulle soturinimensä. Hentoinen tuulenvire pörrötti Kujetassun turkkia ja sai naaraan höristämään korviaan. Nyt olisi keskityttävä. Kujetassu tuijotti leirin keskustaa, jossa Mesitähti seisoi. Kujetassu hoki mielessään, että nyt pitäisi keskittyä. Yksi, kaksi, kolme. Keskity, keskity, Kujetassu ajatteli. Pian hänen keskittymisensä kuitenkin herpaantui, kun hän huomasi viime lehtikadon lehden lentävän hennon tuulen mukana aukion poikki. Kujetassu kuitenkin pinnisteli, vaikka häneltä olikin mennyt osa Mesitähden puheesta ohi. Vasta kun Lieskakajo tuuppasi häntä, tajusi naaras astua askeleen eteen.
“Unikkotassu, Lehmustassu ja Kujetassu, lupaatteko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania, jopa henkesi uhalla?” Mesitähti kysyi oppilailta, jotka tapittivat kollipäällikköä keskittyneinä.
”Lupaan!” kuului kaikkien kolmen suusta itsevarmasti ja vakaasti. Tätä hetkeä naaras oli odottanut koko elämänsä, vihdoin hänestä tulisi soturi. Kujetassu vilkaisi Lehmustassuun. Kolli oli suorastaan hänen koko maailmansa. He jakoivat keskenään kaiken ja Kujetassu tiesi kuinka paljon töitä Lehmustassu oli soturiudensa eteen tehnyt. Naaras oli jo nyt ylpeä veljestään. Unikkotassun hyveiden maininta meni Kujetassulta kokonaan ohi, mutta naaraan korviin oli tarttunut toisen soturinimi; Unikkohämy. Lehmustassu taas sai soturinimekseen Lehmusjalka. Vaikka kuinka Kujetassu yritti keskittyä Mesitähden sanoihin, meni hänen korviensa ohitse lähes jokainen sana; jopa hänen oma soturinimensä. Vasta kun valkoruskea kolli päätti kokouksen ja kissat alkoivat huutamaan uusien sotureiden nimiä.

“Unikkohämy, Unikkohämy! Lehmusjalka, Lehmusjalka! Kujekulta, Kujekulta!”
Vihreäsilmäinen naaras päästi ilokiljahduksen, joka sai punaturkkisen Lieskakajon naurahtamaan. Kujekulta, sekö hänen nimensä oli? Se oli mahtava nimi!
“Onnea systeri, sait hienon nimen”, Lehmusjalka maukaisi ja virnisti siskolleen, jonka katse oli täynnä iloa. Naaras oli Lehmusjalan kanssa samaa mieltä, Kujekulta oli upea nimi ja hah, Hilehuurre ei takuulla arvaisi sitä.
“Samat sanat, olen sinusta niin ylpeä. Aterioidaanko yhdessä myöhemmin?” Kujekulta kysyi riemuiten ja puski kollia kaulaan. Lehmusjalka kosketti varovaisesti siskonsa lapaa ja irtaantui naaraan turkista.
“Totta kai, minulla on aina aikaa siskolleni”, Lehmusjalka naukaisi matalalla äänellä ja teki hieman tilaa, kun Kujekulta yritti kuikuilla aukion laitamille. Hän huomasi siellä Lehtotassun, eikö naaras ollut osallistunut lainkaan heidän pirskeisiinsä?
“Nähdään myöhemmin”, Kujekulta naukaisi ja näpäytti pikkuveljeään hännällään. Oliko Lehtotassulla kaikki hyvin? Hänen ollessa paikalla kukaan ei saisi olla surullinen! Kujekulta värisytti häntäänsä tassutellessaan Lehtotassun luokse ja istahti kilpikonnakuvioisen naaraan vierelle.
“Hei, Lehtotassu. Tahdotko leikkiä?” Kujekulta naukaisi selkeästi apealle naaraalle. Hän oli jo soturi-ikäinen, mutta Lehtotassu oli vasta hetki sitten nimitetty oppilaaksi ja naaras arveli toisen olevan vielä leikki-iässä. Ehkä se piristäisi Lehtotassua!
“Tai minä voin kertoa vitsejä, tiedän monta aika hyvää ja lupaan, että saan sinut nauramaan. Tai voimme mennä tekemään jekkuja sotureille! Kuten laittaa piikkejä Mesitähden sammaliin”, Kujekulta jatkoi hymyillen. Hän oli kerran oppilaana yrittänyt tuota jekkua, mutta Mesitähti oli saanut hänet rysän päältä kiinni ja passittanut siivoamaan klaaninvanhimpien pesää. Mutta nyt hän olisi soturi eikä Mesitähti takuulla laittaisi häntä siivoushommiin! Eihän? Kujekulta alkoi käymään päässä läpi kaikkia tietämiään vitsejään ja jekkuja, jotta hän voisi ilahduttaa Lehtotassua. Toisen näkeminen surullisena sai tuoreen soturin suorastaan voimaan pahoin ja hän todella halusi piristää nuorempaa naarasta.

//Lehto?

Kirjoittaja: Koivu

Hilehuurre oli kuunnellut epäuskoisena, korvat taaksepäin luimistettuina, kun Mesitähti oli eräänä päivänä määrännyt Hilehuurteen yrttien etsintäpartioon Pohjaharhan ja Salviakatseen kanssa. Hän ei ollut meinannut uskoa korviaan ja pohti, oliko Mesitähti saanut ampiaisen pistoksen. Kyllähän päällikön oli tiedettävä, miten huono yhdistelmä Hilehuurre ja Pohjaharha olivat, pilkullinen soturi oli ajatellut. Päällikön sana oli kuitenkin laki ja Hilehuurre arvosti Mesitähteä erittäin paljon, joten hän ei olisi mitenkään viitsinyt nurista valinnasta ääneen. Sitä paitsi, kolli tuumi, kyllä kaikesta aina selviäisi ja retkestä kaksijalkalaan tulisi joka tapauksessa mielenkiintoinen! Sentään Salviakatse olisi mukana, eikä Hilehuurteen tarvitsisi vain tylsistyä yksin Pohjaharhan läsnäolosta. Se että hän joutuisi kestämään Pohjaharhan seuraa ei myöskään tuntunut kollista tällä hetkellä kaikista isoimmalta vaikeudelta. Hilehuurre oli menettänyt nyt Pehmoturkin lisäksi jo toisen ystävän, Salamataivaan. Soturi oli kuollut rajakahakassa jo useita päiviä sitten, eikä Hilehuurre ollut vieläkään kunnolla hyväksynyt sitä tosiasiaa. Hänen oli ollut vaikea tottua siihen, ettei voinutkaan enää jakaa uusimpia juoruja tai vaihtaa kieliä Salamataivaan kanssa tuoresaaliskasalla. Naaras oli ollut yksi Hilehuurteen jokapäiväisistä rupattelukumppaneista. Kolli kiitti onneaan, että hän oli nyt saanut Kujetassusta uutta piristävää juoruiluseuraa. Vaikka eihän kukaan Salamataivasta tulisi korvaamaan. Hilehuurre tiesi kuitenkin, että Salamataivaalla olisi nyt Tähtiklaanissa rauha.

Kolme auringonnousua Mesitähden ilmoituksen jälkeen Hilehuurre, Pohjaharha ja Salviakatse olivat lähteneet matkaan kohti kaksijalkalaa. Hilehuurre oli erittäin haltioissaan uusista maisemista, eikä kolli ollut malttanut odottaa näkevänsä kaksijalkalan läheltä ensi kertaa. Noin puoli päivää taivallettuaan retkikunta oli vihdoin saapunut perille kaksijalkalaan.
Hilehuurre katseli uutta, kaksijalanpesien ja niitä ympäröivien aitojen täyttämää ympäristöä enemmän innostuneena kuin varuillaan. Hopeanharmaa kolli oli niin keskittynyt kummallisten, mielenkiintoisten yksityiskohtien tarkkailuun, että matkakumppaneiden käymä keskustelu meni häneltä täysin ohi. Etäisesti soturi erotti maukumista viereltään, mutta kun hän kohtasi Salviakatseen odottavan katseen, ei hänellä ollut harmainta aavistustakaan, mitä hopeanharmaa naaras oikein oli kysynyt. Nyt Hilehuurre huomasi sivusilmällä, miten myös Pohjaharha kääntyi katsomaan hänen suuntaansa. Hopeanharmaa kolli tuijotti vain hämmentyneen näköisenä Salviakatsetta.
”Sinä et sitten tainnut kuunnella ollenkaan”, Pohjaharha tokaisi. Hilehuurre vilkaisi valkeaa soturia terävästi sivusilmällä. Vaikka tällä kertaa kivinaama olikin ihan oikeassa.
”No, sinä nyt et ole sanonut minulle sanaakaan koko matkan aikana, niin ei ollut mitään syytä olettaa, että asia koskisi myös minua”, Hilehuurre puolustautui. Salviakatse asteli Hilehuurteen ja Pohjaharhan väliin ilmeisesti peläten, että tilanne eskaloituisi. Hilehuurre oli siitä kiitollinen; kolli ei nimittäin olisi jaksanut käyttää energiaa Pohjaharhaan yhtään enempää, mutta hän oli huono estämään impulssejaan.
”Ehdotin siis, että etsisimme kotikisun ja kysyisimme häneltä tietä läpinäkyville kaksijalkojen pesille. Onko muita ideoita?” Salviakatse maukui.
”Minusta se on hyvä i-”
”Tehdään niin!” Hilehuurre keskeytti Pohjaharhan, joka oli aloittanut lauseensa vain vähän aikaisemmin. Ylivilkas soturi innostui hetkessä siitä ajatuksesta, että saisi kierrellä ympäri kaksijalkalaa tutkimassa paikkoja samalla, kun yrittäisi löytää kotikisun. Kolli lähti loikkimaan innoissaan eteenpäin, suoraan kohti lähintä kaksijalanpesää.
”Hilehuurre, odota!” Salviakatse naukaisi, mutta hopeanharmaa kolli pysähtyi vasta monen ketunmitan jälkeen, aivan kaksijalanpesän aidan vieressä.
”Minä voin etsiä täältä päin!” Hilehuurre ilmoitti vain taakseen, ennen kuin lyhyen etäisyyden arvioinnin jälkeen teki voimakkaan hypyn aidan päälle. Kolli sai suurilla, voimakkailla etutassuillaan kiinni sen reunasta ja sai kuin saikin vedettyä itsensä kokonaan ylös hiukan kömpelön näköisesti. Pilkullisen tabbykuvion omaava soturi huojui aidalla pahan näköisesti, mutta lähti liikkumaan eteenpäin estääkseen putoamisen. Juuri nyt Hilehuurre keskittyi niin kovasti askeliinsa kapealla alustalla, että hän ei kuullut mitään. Kun aidanpätkä loppui niin, että soturin oli pakko joko kääntyä oikealle tai loikata korkeamman aidan päälle, hän ei ehtinyt hidastaa vauhtiaan, vaan horjahti äkkinäisesti ja putosi alas. Kolli mätkähti suoraan kylki edellä pensaikkoon, josta hänellä kesti hetki päästä ylös.
”Ketunläjät!” Hilehuurre sihahti tehdessään nopean ravistusliikkeen koko keholla. Kapeat pinnat eivät tosiaan tykänneet hänestä sitten yhtään.
Hopeanharmaa soturi katseli ympärilleen uteliaana, mutta tällä kertaa myös melko varautuneena; tämä oli oikean kaksijalan reviiri. Valtavassa, neliskanttisessa pesässä oli läpinäkyviä neliskanttisia kohtia. Hilehuurre pohti, olivatko ne pesän sisäänkäyntejä. Hän oli kuitenkin luullut kaksijalkojen olevan paljon isompia. Niin isoja, etteivät ne minkään logiikan mukaan mahtuisi kulkemaan niin pienistä aukoista. Sitä paitsi, Hilehuurre ei keksinyt, miten niistä edes olisi mahdollista kulkea kahdella jalalla. Ne olivat niin korkealla. Olivatko ne sittenkin kissan sisäänkäyntejä? Hän oli melko varma haistaneensa kotikisun hajua pensaan luona. Piha oli kuitenkin tyhjä ja hiljainen.
Hilehuurre hiipi vaivihkaa aidan vierusta pitkin lähemmäs pesää. Sen edustalla oli paljon kaikkea kiehtovan näköistä; kaksijalan asioita, joille soturi ei millään osannut keksiä tarkoitusta. Hopeanharmaa kolli pysähtyi kissan kokoisen vihreän, kovan asian viereen. Sillä oli reikä keskellä selkää ja pitkä, kapea, hännältä näyttävä osa, joka osoitti yläviistoon. Oliko se jonkinlainen kivi? Se näytti kuitenkin ontolta.
”Mutta eiväthän kivet ole onttoja”, Hilehuurre tuumi itsekseen.
Harmaa, pilkullinen kolli työnsi päänsä koloon ja haisteli. Kyllä ontto se oli… Äkkiä Hilehuurteen nenään osui jotakin kylmää ja kosteaa. Hän veti äkkiä päänsä pois esineen sisältä. Nuolaistessaan huuliaan soturi tajusi kuitenkin sen olevan vettä. *Virkistävää!* hän ajatteli. Hilehuurre ei ollut juonut vielä kertaakaan matkan aikana, joten hän työnsi kuononsa uudelleen vihreän kaksijalan vesivaraston sisälle ja alkoi lipittää vettä intohimoisesti.
Äkkiä hän kuuli narisevan äänen edestään, kaksijalan pesän suunnasta. Hilehuurre veti tällä kertaa päänsä lisäksi esille kyntensä. Hän kyyristyi mahdollisimman matalaksi esineen taakse ja toivoi maastoutuvansa edes kohtalaisesti vaaleaan aitaan. Hilehuurre tarkkaili, kuinka kaksijalanpesän seinään piilotettu suuaukko paljastui ja sulkeutui pian sen jälkeen. Hän ehti nähdä vilaukselta suuaukon avanneen kaksijalan ja järkyttyi tämän karmivasta, pitkästä ulkomuodosta. Soturin onneksi kaksijalka ei kuitenkaan tullut ulos, eikä se vaikuttanut myöskään huomanneen Hilehuurretta.
Hilehuurre ei ollut kuitenkaan nähnyt paljoa vihreän esineen takaa, ja ylös istumaan noustessaan hän oli vähällä hypähtää ilmaan nähdessään mustavalkoisen, pienen naaraan tuijottamassa häntä aivan pesän sisäänkäynnin edessä. Kotikisu näytti olevan hyvin varuillaan, eikä Hilehuurre yhtään ihmetellyt, jos kotikisu pelkäsi häntä. Sitä paitsi hän oli tunkeutunut tämän omalle pihalle. Soturi veti kyntensä piiloon ja siristeli silmiään hitaasti rauhan merkiksi.
”Hei vain. Pahoittelut, että ilmestyin luvatta reviirillesi. Olen Hilehuurre, Eloklaanin soturi, ja tulin vain kysymään a-” Hilehuurre aloitti, mutta juuri silloin hän kuuli takaansa kaksi kevyttä tömähdystä. Pohjaharha ja Salviakatse olivat juuri laskeutuneen pihalle aidalta. Kotikisu näytti nyt entistä pelästyneemmältä, ja Hilehuurre pelkäsi, että tämä livistäisi karkuun. Soturi ei ollut edes vielä ehtinyt kysyä kotikisun nimeä. Miksi Pohjaharhan ja Salviakatseen oli ollut pakko seurata häntä, olivatko he täysiä hiirenaivoja? Hilehuurteen mielestä viisaampaa olisi ollut hajaantua. Nyt muistellessaan hän kuitenkin tajusi, etteivät he olleet puhuneet mitään asiasta…

//Pohja

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Aura

Mitä Kuutamolaine oli juuri sanonut? Oliko naaras todella ehdottanut katsomaan olisiko hänellä ja Tähtimötaivaalla jotain yhteistä? Ei todellakaan olisi! Talvikkitakku tuijotti ystäväänsä tyrmistyneenä, kun Kuutamolaine ehdotti epäsuorasti tutustumaan Tähtimötaivaaseen? Oliko naaras todella noin hiirenaivoinen, kun ehdotti tuollaisia? Talvikkitakku todella oli ajatellut, että hän voisi luottaa naaraaseen. Että toinen olisi aina hänen puolellaan ja Talvikkitakku voisi todella olla oma itsensä toisen seurassa.
“Minä luulin, että olisit erilainen. Että olisit parempi ja minun puolellani”, punaturkkinen naaras lopulta totesi. Hänen vihreissä silmissään roihusi metsäpalon lailla ja mustavalkea naaras saattoi lukea niistä, että naaras ei ollut tyytyväinen Kuutamolaineen sanoihin.
“Talvikkitakku, älä viitsi. Minähän olen-”, Kuutamolaine huokaisi ja yritti hipaista ystäväänsä hännällään. Naaras kuitenkin kavahti taaksepäin ja tapitti toista edelleen huonotuulisena. Talvikkitakun aiempi hyväntuulisuus oli vaihtunut myrskyyn. Naaras oli suorastaan tunnettu siitä miten hänen tunteensa vaihtelivat laidasta laitaan. Talvikkitakku tiesi, että hän käyttäytyi pentumaisesti, mutta naarasta ei kiinnostanut. Hän halusi, että Kuutamolaine tiesi kuinka hän oli loukannut. Talvikkitakku ei osannut tai oikeastaan, häntä ei kiinnostanut ilmaista asiaa rakentavasti.
“Minua ei kiinnosta jutella kanssasi, jos ehdotuksesi ovat tuollaisia. Olet aivan yhtä hiirenaivoinen, kun kaikki muutkin”, naaras mouraisi korvat luimussa turhautuneena. Talvikkitakku tunsi olonsa uhatuksi ja sisimmässään pelkäsi, että Kuutamolaine hylkäisi hänet, kuten kaikki muutkin olivat tehneet. Todellisuudessa naaraasta tuntui, että Kuutamolaine oli kaikki mitä hänellä oli jäljellä ja naaras yritti pitää toisesta kiinni, kuin hukkuva viimeisestä oljenkorresta. Välillä naaras kuitenkin työnsi toista kauemmaksi omalla hankaluudellaan. Naaras halusi pitää kiinni Kuutamolaineesta, koska hän piti toisesta. Talvikkitakku ei osannut sanoittaa kunnolla tunteitaan ja hänestä tuntui, että itkeminen, raivoaminen ja huutaminen olivat hänelle parhaita keinoja. Hänen teki samalla mieli heittäytyä Kuutamolaineen turkkiin ja itkeä, samalla taas huutaa muiden epäreiluuttaan. Väliaikaisleirin ruoho tuntui inhottavan pistelevältä naaraan tassuissa eikä Talvikkitakku enää tiennyt mitä tehdä. Hetken ajan naaras harkitsi vain häipyvänsä Kuutamolaineen seurasta ja koko hiirenaivoisesta Eloklaanista, mutta ensimmäistä kertaa elämässään naaras hillitsi itsensä. Vedettyään syvään henkeä, kääntyi Talvikkitakku takaisin mustavalkoisen naaraan suuntaan, joka katsoi ystäväänsä kyllästyneenä. Punaruskea naaras ei antanut toiselle mahdollisuutta sanoa mitään, vaan syöksähti Kuutamolaineen kaulaan ja rutisti toista pitkään. Naaraat horjahtivat kasassa ruohikkoon ja Talvikkitakku piti Kuutamolaineesta tiukasti kiinni.
“Minun tulee ikävä sinua”, Talvikkitakku takelteli ja nieskeli suolaisia kyyneliä, jotka pyrkivät hänen poskelleen. Talvikkitakku sulki silmänsä ja hengitti Kuutamolaineen tuoksua. Hän painoi sen tarkasti mieleen, tätä tuoksua hän ei tulisi unohtamaan ikinä.
“Anteeksi, et sinä oikeasti ole hiirenaivo. Tai olet, mutta.. eri tavalla kuin muut”, Talvikkitakku mutisi naaraalle ja hautasi kasvonsa Kuutamolaineen turkkiin

Talvikkitakku marssi tyytymättömänä Tähtimötaivaan edellä, mutta Väärävarjon takana. Kolmikko matkasi klaanien läheisessä kaksijalkalassa etsimässä kotikisuja Eloklaanin avuksi. Talvikkitakulla oli niiin tylsää! Naaras kaipasi jotain hurjempaa, kuin kaksijalkalan tylsät kadut ja tylsät kotikisut. Punaruskea naaras haukotteli kita ammollaan ja hidasti hieman tahtiaan, jolloin Tähtimötaivas ujuttautui vanhemman naaraan ohitse. Punaruskea siristi silmiään, hän ei kyllä kulkisi viimeisenä! Talvikkitakku otti muutaman nopeamman askeleen ja astui nuoremman hännän päälle. Tähtimötaivas säikähti kosketuksen johdosta ja kääntyi naaraan puoleen, mutta Talvikkitakku katseli vain viattoman oloisena maisemia.
”Mitä sinä siinä toljotat?” eloklaanilaisnaaras tuhahti silmiään siristellen. Kaksijalkalan kivipolut tuntuivat ikävältä Talvikkitakun käpälissä ja hän kaipasi jo metsän siimekseen. Miten kukaan voisi asua täällä täyspäiväisesti? Talvikkitakusta matkaaminen oli kuitenkin hauskaa. Jos Kuutamolainetta ei olisi olemassa, hän olisi varmasti jo siirtynyt erakoksi. Kuutamolaine oli kuitenkin sen arvoinen, että naaras sieti klaanielämää.

//Tähtimö?

Kirjoittaja: Ampiainen

”Se oli vahinko!” sähisin raivoisani.
”Lopettaa tästä voi tulla taistelu”,Ampiaispisto pyysi vihaisena.
”Ei ei se ollut mikään vahinko harmaa raidallinen naaras sihisi. Naaras hyökkäsi kovasti sähisten Ampiaispiston kimpun. Ampiaispisto taisteli vastaan raivoissaan.
Iirvikita hyökkäsi harmaan naaran kimpun. Yhtäkkiä joku hyökkäsi kimpuni.
*hänen on oltava se oppilas”, ajattelin mielessäni.
”Häivy revilriltäme kurja eloklaanilainen . Sinä et minun perheseni koske pitkällä tikulakan”, harmaa läikikäs naaras sihisi vihaisena.
”En ole mikään kurja!! sihisin. Muistelin taistelu likeitä mistä voisi olla apua
Valahdin veltoksi harmaa läikikäs naaras hellitti otetaan. ”
Te eloklaanilaiset olette kurjia pikku pelkureita ,” Harmaa läikkiäkäs naaras sihisi korvani.
”Emmkä ole!” Sähädin. Ja Ponistin pois naaran alta loikaten naaran päälle.
”Päästä irti!” Naaras sähisi. Pureuduin naaran lapan kuuntelemaata.
”Lopettaa lopettaa!!” Naaras kirkui tuskissaan. Ravin naaran vatsaa raivoaa puhkuen. Lopulta pureuduin naaran kurkun kiinni. ”Lopettaa pyydän lopettaa”, Naaras sihisi kauhuissaan.
”En lopeta!” Sihisin vihaisena. Yhtäkkiä naaras lopeti rimpuilun.
*Ei auta et voi käyttää samaa liikettä minun,* ajattelin. Lopulta Lopetin puremisen. Katsahdin naaran turkin.
”Minä tapoin hänet?” Kysyin itseltäni kauhistuneena.
*Ei ei tämä ei saa olla totta.” Kauhistelin. Hetken kuluttua törmäsin johonkin kissan. Katsoin sumein silmin naaran silmin. *Hän näyttää ihan samalta kuin se oppilas*, huokaisin.
* hän on varmaan sukua hänelle.* Ajattelin.
*Kumpa hän tapasi minut*, huokaisin surulisena. Yhtäkkiä naaras huomasi oppilan ruumin.
” Kirkastassu ei!” Naaras hudahti.
* tapaa minut*, pyysin mielesäni naarallata.

Kirjoittaja: Ruska

Kallistin päätäni, kun näin että emon silmistä valui kyyneliä. Oliko emolla kaikki hyvin, olinko tehnyt jotain mistä hän ei tykännyt. Enkö ollutkaan ihana pentu, niin kuin hän ajatteli. Pieni ja lyhyt häntäni valahti las.
“Emo, miksi itket? Oletko surullinen?” kysyin emolta pääkallellani, ystävällisellä äänensävyllä. Emo katsoi minua lempeästi ja pudisti hitaasti päätään.
“En, en tietenkään. Rakastan teitä kahta vain niin kovasti, että itken”, emo naukui värisevällä äänellä, hän pyyhkäisi kyyneleet varovasti pois käpälällään. Nyökkäsin hitaasti, ja tassutin iloisesti hyppien Syreenipennun luo, joka oli katsonut silmät pyöreinä minua ja emoa, koko keskustelumme ajan.
“Syreenipentu, leikitään! Leikitään että minä olen soturi ja sinä vihollinen, mikä sen nimi nyt olikaan… Ai niin, Kuolonklaanilainen soturi! Ja sitten minä voitan sinut!” Naukuin innoissani, niin että sanat menivät sekaisin. Syreenipentu kallisti päätään, ja nousi varovaisesti seisomaan.
“Voidaan leikkiä, jos saan olla Eloklaanilainen”, Syreenipentu maukui kohteliaasti, kuulin ensimmäistä kertaa siskon äänen, se oli kauniimpi kuin olisin voinut kuvitella, mutta siskon vastaus harmitti. Eloklaanilaiset ovat paljon parempia kuin Kuolonklaanilaiset! En suostu leikkimään jos sisko voittaa! Minä voitan!
“Hyvä on, mutta sitten minun pitää voittaa sinut”, naukuin hiukan harmistuneena, ja heilauttelin pientä häntääni puolelta toiselle. Syreenipentu pudisti päätään. “Ei käy! Eloklaanilaisen kuuluu voittaa!” Hän naukui jo hieman ärsyyntyneenä. Siristin silmiäni ja murahdin.
“No sitten minä Olen eloklaanilainen! Tämä on minun leikki joten saan olla mikä haluan!” naukuin uhmakkaasti, ja virnistin. Syreenipentu pudisti päätään. “Ei käy! Minä olen Eloklaanilainen! Minun on pakko olla! Emo! Emo! Oravapentu ei anna minun olla leikissä Eloklaanilainen!” syreenipentu kutsui emo, käänsin katseeni emoon, joka käänsi päänsä meitä kohti. Väläytin hänelle uhmakkaan katseen, minä olen Eloklaanilainen! Eikä Syreenipentu.

// Sype? <3

Kirjoittaja: Sirius

Juoksin reviiriä pitkin. Minulla oli kiire mennä kertomaan ketusta muille. Saattaisin ehkä saada arvostetuimman aseman, kun tapoin ketun urhoollisesti! ’Vaikka, toisaalta Huurrehuiske oli auttamassa. Mutta minä olen parempi taistelija kuin hän! Ja minä sen joka tapauksessa tapoin!’ ajattelin hieman miettivästi. Tiesin kyllä, etten minä sitä ollut yksin tappanut. Mutta jonkun oli suojeltava Eloklaania! Ja se olin minä. Huurrehuiske nilkutti perässäni etujalka maata laahaten. Vilkaisin ystävääni hämmästyneenä. ”Etkö sinä sanonut, ettei sinuun satu? Miksi laahaat jalkaasi noin?” kysyin häneltä. Huurrehuiske pudisti päätään ja nosti jalkansa. ”Siihen sattuu. En voi juosta, enkä kävelläkään hyvin.” hän sanoi surullisesti. Minua harmitti. Eniten ystäväni puolesta, mutta myös minun. En pääsisi leiriin ajoissa! Joku toinen saattaisi löytää ketun ja sanoa, että se oli hänen tappamansa. Näytin kiusaantuneelta. ”No, voitko odottaa tässä hetken, että pääsen kertomaan Mesitähdelle ketusta? Voin sitten tulla auttamaan.” sanoin. Huurrehuiske myöntyi ja lysähti makaamaan maahan. Lähdin pinkomaan kohti leiriä. Hetken päästä olin jo leirissä. Tassutin kukkulan yli ja ulvaisin.
”Kuusamakuiske! Mikä hätänä?” Minttuliekki kysyi huolestuneena. ”Ei kai Kuolonklaani?” kuului kysymyksiä ympäriinsä. Pudistelin päätäni.
”Ei Kuolonklaani tällä kertaa. Vaan löysin Huurrehuiskeen kanssa ketun läheltä rajaa. Huurrehuisketta se vahingoitti pahasti. Tapoimme, tai siis minä tapoin sen.” kerroin rintani hieman röyhistyen. Mesitähti saapui paikalle. Nousin pois kukkulalta ja laskeuduin leiriin. ”Missä Huurrehuiske on?” Mesitähti kysyi. Hätkähdin. ”No, hän jäi metsään.” sanoin hieman kiusaantuneesti. Mesitähti nyökkäsi. Hän sanoi vielä, että minun täytyisi mennä hakemaan hänet ja tuoda hänet leiriin parantajien tarkasteltavaksi. Minulla ei ollut haavoja, muutama pintanaarmu vain. Harpoin kukkulan yli ja juoksin kohti metsää. Kun olin päässyt Huurrehuiskeen luo, helpotuin. Valkoinen naaras näytti olevan kunnossa, ellei laskettu hänen maassa laahavaa jalkaansa. Ystäväni näytti helpottuneelta nähdessään minut. Hän henkäisi.
”No, mitä Mesitähti sanoi?” Huurrehuiske kysyi hieman ähkien. Loin häneen hieman ärtyneen katseen. ”No, eipä kehunut.” puuskahdin. Huurrehuiske näytti harmistuneelta mutta nousi ylös hoiperrellen. Pidin hänen lavoistaan kiinni. Naaras ynähti kiitokseksi. Lähdin kuljettamaan Huurrehuisketta leiriin.

Kirjoittaja: Pyry

”Millainen olo sinulla on?” Varjotassu kysyi.
Huomasin hänen villkaisevan vatsaani, kaulaa myös. Haavojaniko? Käänsin varovasti päätäni niin, että saatoin nähdä vatsani. Turkki sen alueella oli kuivuneen veren peitossa, vatsan läpi kohti häntää kulki rupinen haava. Karvat sojottivat epäsiististi miten sattui.
”En oikein tiedä”, kuiskasin silmät sumentuen, enkä kehdannut kohdata Varjotassun katsetta, sen sijaan katselin räpytellen hänen käpäliään. ”Näytän varmasti kamalalta…”
Laskin pääni kumaraan, kun kyyneleet alkoivat valua silmistäni. Eivät ne vain vammoistani johtuneet; kehoani vain särki joka paikkaan. Haavoja jomotti ikään kuin sisuksissani olisi ollut hiiri kynsimässä tietään ulos kehostani, ja kylmä ilma pahensi asiaa. Kaula tuntui siltä, kuin sen läpi olisi tökätty jääpuikko. Toisaalta olin myös säikähtänyt sitä, miltä haavani näyttivät. Vatsani oli ollut jo lähes parantunut, kunnes se kirppuinen kujakissa oli viiltänyt sen uudestaan auki.
”Anteeksi”, kuiskasin Varjotassulle yrittäen tukahduttaa kyyneleet. ”En ehkä odottanut näyttäväni tältä… Että sinä näkisit minut tällaisena.”
Varjotassu silmäili minua hetken kuin miettien sanojaan. ”Näytät siltä, kuin olisit taistellut klaanisi puolesta”, hän sitten maukui hiljaa, päästi pienen, lohduttavan kehräyksen.
Liljatuuli asetti eteeni jotakin yrttiä ja kehotti syömään. Hetken päästä siitä, kun olin saanut yrtin vaivalloisesti ja kivuliaasti kurkustani alas, oloni rauhoittui hieman. Uskaltauduin vilkaisemaan Varjotassua. Pelkäsin hänen reaktiotaan; katsoisiko hän tuomitsevasti äskeisen tunteenpurkaukseni takia? Helpotuksekseni en nähnyt hänen silmissään mitään sellaista. En tosin tiennyt, mitä niissä sitten näkyi. Kollin silmiä oli edelleen niin hankala tulkita toisinaan… Välillä saatoin nähdä niissä ilonhäivähdyksen, hetken päästä en välttämättä yhtikäs mitään.
Tämänhetkisestä kunnostani ja kivuistani huolimatta tunsin, kuinka rinnassani kupli pieni ilo – kiitos Varjotassun läsnäolon. Sen seassa oli jotain muutakin; huojennusta? Hämmennystä kenties, vai pelkästään yllättyneisyyttä siitä, että tuo kolli tosiaan oli käynyt joka päivä minua katsomassa ja jälleen kerran oli siinä vierelläni? Silmäilin hänen kasvojaan, harmahtavia silmiään oikein tarkasti, niin tarkasti, että kolli ei tainnut enää tietää, mihin katsoa. Mikään ei ollut muuttunut. Tuollaisena minä Varjotassun olin unieni läpi muistanut, tuollainen hän oli edelleen. Voi, kumpa hän vain olisi tiennyt… tiennyt, että hän oli ollut kiintopisteeni ihan koko ajan. Hänen luokseen minä olin halunnut palata, hänen kanssaan minä olin halunnut nähdä lisää hauskoja hetkiä, onnellisiakin.
”Kiitos, että olet täällä, Varjotassu”, naukaisin hiljaa.
Tällä kertaa kasvoillani ei loistanut lämmintä hymyä. Minä vain katselin ystävääni vakavin, tutkivin silmin yrittäen rauhoittaa sisuksissani riehuvan myllerryksen. Oli kuin olisin herännyt uuteen maailmaan, eikä mikään ollut niin kuin ennen. Vaikka samaan aikaan kaikki oli aivan samoin kuin ennen.

//Varjo?

Kirjoittaja: Saaga

Ihme, jota olin odottanut viimeisen neljäsosa kuun oli tapahtunut! Oravapennun ja Syreenipennun silmät olivat avautuneet. Oravapennun kauniit vihreät silmät muistuttivat kovasti minun omiani mutta Syreenipennun olivat omalaatuiset – toinen silmistä oli oranssihtava ja toinen kauniin vihreä. Kehräsin innoissani ja onnellisena Oravapennun loikatessa häntäni kimppuun. Hän varmasti leikki sen olevan saalis. Värähdin ja äännähdin kimeästi, kun oranssiturkkisen pennun upottaessa terävät pienet hampaansa häntääni. Oravapentu säikähti ääntäni ja irrotti hampaansa. Hymyilin heti hänelle sydämmellisesti, ettei hän luulisi, että olin vihainen.
“Kaikki hyvin, pikkuinen”, nau’uin lempeän emollisesti ja Oravapennun ilme muuttui helpottuneeksi. Syreenipentu nosti päänsä turkistani ja katsoi minua suoraan silmiin. Mitä pennun pienen pään sisällä sitten liikkuikin, hän hymyili vienosti – se hymy oli sydämelleni aivan liikaa tähän hetkeen ja silmäni kostuivat kyyneliin, sillä se hymy oli hymy, jota varten elin ja jota varten olin elänyt tähänkin saakka. Pikkuiset pennut – minun pikkuiset omat pienet pennunpalleroni – olivat niin sööttejä. Ainoa mieltäni painava asia oli, että Hallavarjo ei koskaan pääsisi tapaamaan tätä kaksikkoa tämän maailman päällä.
//Orava?

Kirjoittaja: Elandra

Viime päivät olivat olleet melkoista myllerrystä.
Rajakahakan jälkeen mieleni oli ollut melkoisen maassa, vaikka olinkin vakuutellut itselleni tehneeni oikein. Se rauhoitti mieltäni, mutta pelko Tähtiklaanin vihasta pyöri jatkuvasti päässäni. Minä tiesin, etten ollut toiminut väärin. Kuolonklaanilaiset olivat rikkoneet sääntöjä, ja sen seurauksena kahakka oli saanut alkunsa. Minä olin mahdollisesti pelastanut klaanitovereideni henget surmaamalla vihollisen, kun tilaisuus oli tullut. En kokenut yhtä suurta syyllisyyttä kuin Metsähallan surmaamisesta, mutta en voinut kieltää, etteikö tapahtuma olisi pyörinyt mielessäni.
Koska elämä ei voinut olla koskaan rauhallista ja tasaista, tietenkin Mesitähti heti kahakkaa seuraavana päivänä ilmoitti minun ja muiden lähtevän etsimään yrttejä sekä muita kissoja. Muuten asia ei ollut minulle mikään ongelma, mutta seura olisi voinut olla tasokkaampaakin. Mesitähti oli nimennyt minut yrttienhakupartioon, johon lähtivät myös Salviakatse ja Hilehuurre. Salviakatseen kanssa tulin kyllä toimeen, mutta Hilehuurre oli aivan mahdoton. Emme olleet jutelleet aikoihin ja se ei haitannut minua lainkaan. Olin kuullut soturin olevan edelleen yhtä vastuuton kuin kuita sitten jouduttuamme jatkuvasti toistemme seuraan. Nyt en voisi enää pakoilla Hilehuurretta, kun joutuisimme viettämään päiviä yhdessä kaksijalkalassa. En odottanut sitä, mutta minulla ei ollut varaa valittaa. Tähtiklaani oli varmasti halunnut tämän menevän näin. Kaikella oli tarkoitus ja minun olisi tyydyttävä kohtalooni.

Olimme taivaltaneet jo miltei puoli päivää, kun viimein pääsimme kaksijalkalaan. En ollut koskaan poistunut Eloklaanin reviiriltä kauas, joten olin melko jännittynyt ja varuillani. Olin kuullut paljon kaksijalkalasta ja sen vaaroista, mutta nyt kun todella seisoimme valtavien kaksijalanpesien ympäröimänä, oloni oli hyvin turvaton. Minkä tahansa kulman takana saattaisi vaania koira, kaksijalka tai hirviö, joten meidän olisi oltava hyvin varuillamme. Vilkuilin vähän väliä Hilehuurretta, sillä en luottanut tabbykuvioiseen soturiin lainkaan. Pahimmassa tapauksessa hän pilaisi sooloilullaan kaiken ja matkaisimme kaikki kolme ennenaikaisesti Tähtiklaaniin.
”Tiedätkö, mistä löydämme yrttejä?” esitin rauhallisella äänellä kysymyksen Salviakatseelle, joka oli meistä ainoa, joka koskaan oli käynyt kaksijalkalassa tai tunsi yrttejä. Naaras näytti miettivän hetken.
”Meidän on etsittävä läpinäkyviä kaksijalkojen pesiä. Niiden sisällä on usein myös lehtikadon aikaan yrttejä”, hopeanharmaa naaras kertoi. Käänsin katseeni pois soturista ja silmäilin lumista kaksijalkalaa, yrittäen etsiä naaraan kuvailemia pesiä. Jos pesät olivat läpinäkyviä, kuinka me löytäisimme ne? Kysymys tuntui typerältä, joten jätin sen esittämättä. Uskoin, että Salviakatse kertoisi kyllä mikäli näkisi sellaisen pesän.
”Siitä on todella pitkä aika, kun kävin täällä viimeksi”, Salviakatse mutisi puoliääneen ja katsahti minun ja Hilehuurteen suuntaan, ”mitä sanoisitte, jos etsisimme jonkun kotikisun ja kysyisitte häneltä tietä?”

//Hile?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Sää oli leuto, vaikka avoimessa maastossa tuuli puhalsikin paikoin vielä melko kylmästi. Pörhistelin ruskeita karvojani suojaksi siltä samalla kun kuljin Laventelitaivaan ja Sumulaulun edellä joen vartta pitkin. Tumma vesi oli hiirenkorvan myötä vapautunut viimein jäisistä kahleistaan ja virtasi nyt vapaana uomassaan. Kunhan vesi vielä lämpenisi, siinä olisi mukava pulikoida partion tai saalistuksen jälkeen. Odotinkin jo kovasti viherlehteä.
Myöhemmin samana päivänä pääsimme kuitenkin uimahommiin, kun tulimme Laventelitaivaan kanssa siihen tulokseen, että olisi kannattavampaa aloittaa etsinnät joen toiselta puolelta ja seuloa tämä puoli vasta palatessa. Siten onnistuisimme kattamaan mahdollisimman ison alueen mahdollisimman tehokkaasti. Jos ne Mesitähden mainitsemat erakot yhä asustelivat jossain tämän joen varrella, me kyllä löytäisimme heidät.
Ylitimme joen uimalla ketjussa, sillä lähistöllä ei ollut minkäänlaista puusiltaa tai astinkivien tapaistakaan. Laventelitaivas ja minä olimme huomattavasti parempia uimareita kuin nuorempi ja kokemattomampi Sumulaulu, joten sovimme niin, että valkoinen naaras menisi ensin ja minä tulisin vasta joukon hännillä, jotta voisimme varmistaa nuoremman kollin turvallisen pääsyn vastarannalle keskellämme.
Ylitys sujuikin melko hyvin, eikä Sumulaululla vaikuttanut olevan mitään hätää uidessaan minun ja Laventelitaivaan välissä. Rantaan kavutessamme nuori kolli kuitenkin vähän kompuroi ja oli luisua takaisin veteen, suoraan minun päälleni, mutta tämä onnistui kiipeämään lopulta ylös.
Joen toisella puolella avara maasto alkoi muuttua metsäisemmäksi, kun puita alkoi kasvaa yhä tiheämmin ja ruohikon tilalle oli tullut varpuja ja sammalta. Olin suunnitellut, että kulkisimme eteenpäin niin kauan kuin valoa riitti, ja sitten etsisimme itsellemme turvallisen ja säätä pitävän nukkumapaikan yöksi.
“Nuolkaa turkkinne mahdollisimman kuiviksi, jottette palellu”, kehotin kahta nuorempaa soturia, ennen kuin otimme suunnaksi metsän. Luita ja ytimiäni kylmäsi yhä hyiseen veteen pulahdus, ja aloin nuolemaan turkkiani napakoin vedoin vastakarvaan edesauttaakseni sen kuivumista. Ei sitä kokonaan kuivaksi nuolemalla saanut, mutta parempi vähän kostea turkki kuin likomärkä.

//Sumu ja Laventeli?

Kirjoittaja: Ampiainen

Katselin Kuusitassun perään. *Odotanko Kuusitassua kunnes hän palaa?* huokaisin. Huomasin Kuusitassun olevan jonkun soturin kanssa.*Rastaskukka, juuri sen nimen Kuusitassu oli sanonut ennen kuin lähti etsimään mestarian*, mietin. Nousin istumaan.
*Pitäisiköhän minun mennä Ampiaispiston luo?* mietin. Lopulta päädyin kuitenkin jäädä odottamaan Kuusitassua. *En voi mennä mihinkään koska Kuusitassu voi vielä tulla takaisin*, Ajattelin. Pyörin ympyrää odotellessa Kuusitassua. Kunnes kuusitassu asteli hetken päästä luokseni. ”Hei, lehtotassu minä sain Aamun vapaaksi”, kuusitassu naukaisi hymyillen. Katsoin Kuusitassua hämillään.
”Ai, en tajunnut että menit pyytämään Aamun vapaaksi”, Naukaisin hämillänin.
”Ei se mitään”, Kuusitassu vastasi päästäen mrau-naurahdukden.
”Tulee tähän minun viereeni”, naukaisin iloisena. Kuusitassu asteli viereeni ja istahti.
”Minkä soturinimen sinä haluaisit kuusitassu? Kysyin.
”Minä ainakin haluaisin soturinimekseni Lehtotuleen tai Lehtotaivan tai vaikka Lehtomyrskyn”, naukaisin.
”Ja jos saan sanoa niin sinun nimesi sopisi kuusisielu tai kuusiusko”, Naukaisin innoissaan.
”Hmm, minä pidän nimistä kuusihäntä ja kuusiturki*, kuusitassu naukaisi.
”Minä pidän myös kuusihänästä,* naukaisin iloisena.
*kuusitassu on täydellinen ihan vain kuusitassuna*, Huokaisin. Nousin ylös ja kysyin kuusitassulta
”Kuusitassu haluatko harjoitella taistelua?” Kysyin iloisena.
”en tiedä haluanko harjoitella taistelua”, kuusitassu huomauti.
”Ei sitten*, naukaisin pettyneenä.
*Vaikka hän on mukava ja komea niin hän ei taida pitää taistellu harjoituksista niinkuin minä pidän*, huokaisin pettyneenä. Nuolaisin rintaani nolostunena
”Haitako jos suin nopeasti itseäni?* kysyin kuusitassulta.
”Ei haittaa”, kuusitassu naukaisi. Suin nopeasti sotkuisen turkinin.
”Noin*, naukaisin hyvilläänin. Huomasin yhtäkkiä kuusitassun kaadonen.
”Missä sinä olet kuusitassu? kysyin. Huomasin kuusitassun tulevan häntä kohti tarpeiden tekopaikalta
”Kuusitassu sinun pitäisi itsekin sukia turkkisi!* hudahdin mukaa sutunena.
”Aijotko sukia itsesi? Kysyin kuusitassulta

Kirjoittaja: Elandra

Ampiaispisto: 7kp –

Lieskakajo: 8kp –

Lehtotassu: 5kp –

Kuusitassu: 4kp –

Malvaruusu: 18kp –

Sumulaulu: 10kp –

Tähtimötaivas: 11kp –

Varjotassu: 9kp –

Oravapentu: 7kp –

Kirjoittaja: Ruska

Tunsin emoni hännän ympärilläni, ja Syreenipennun kehon kyljessäni. Emon ihana tuoksu ja lämpö oli joka puolella. Tunsin olevani turvassa, emon lähellä. Liikahdin hiukan, ja avasin silmäni, ensimmäistä kertaa koko lyhyen elämäni aikana. Ensimmäinen asia, joka oli näköpiirissäni, oli emon ruskea raidallinen häntä, ja valkoiset käpäläni. Taapersin pois emon suojasta ja muksahdin sammalille. Nousin kömpelösti istumaan ja katselin ympärilleni korvat uteliaisuudesta pystyssä. Pentutarhan katto oli ruskea, niin kuin muukin pentutarha. Ilma oli tunkkainen ja hieman pölyinen, olimme kolossa. Nousin ylös ja ja kävelin kömpelösti kohti emoa. Katsoin pääkallellani emon kasvoja. Naaras oli laskenut päänsä tassujensa päälle, ja hänen silmänsä olivat ummessa, hän nukkui. Nostin pienen tassuni ylös ja koskin sillä emon kuonoa, hänen hengityksensä oli lämmin, ja se pörrötti etukäpäläni turkkia. Emon silmät rävähtivät auki, hän taisi herätä kun koskin hänen kuonoaan. Emon silmät laajenivat ilosta kun hän näki minut.
“Oravapentu! Olet avannut silmäsi!” emo naukui lempeän ilahtuneesti. Hän kurkotti päätään minua kohti ja nuolaisi päätäni karhealla kielellään. Siinä samassa Syreenipentu nosti unisena päänsä ja avasi silmänsä. Näin kuinka hänen silmänsä laajenivat hämmentyneenä, minäkin näytin varmasti tuolta avattuani silmät ensimmäisen kerran. Emo käänsi katseensa Syreenipentuun, ja hänen rinnastaan puhkesi lempeä kehräys.
“Menen tutkimaan ulos”, naukuin ja käännähdin kohti pesän uloskäyntiä, emo kuitenkin esti minua tarttumalla niskaani, hän veti minut luokseen.
“Olet liian pieni menemään ulos”, emo naukui lempeästi, mutta hänen äänensä oli myös hiukan toruva ja pahoitteleva. Huokaisin pettyneenä ja ja kävelin kömpelösti Syreenipennun luo, joka yhä katsoi silmät suurina ympärilleen.
“Leikitäänkö jotain?” kysyin leikkisästi ja pompin iloisesti paikoillani. Siskoni pudisti päätään varovasti ja jatkoi ympärilleen katselua. Katsoin häntä hiukan pettyneenä, mutta mielialani kohosi, kun keksin paljon paremman leikin kuin hiirenaivoisen siskon kanssa leikkimisen! Hyppäsin emon hännän päälle tassut edellä, ja kuvittelin että se olisi hiiri. En tosin tiennyt mikä on hiiri, mutta oletin sen olevan tuoresaalista. Emo katso minua viikset väpättäen huvittuneesti. Naurahdin ja iloisesti, ja avasin suuni purrakseni alakynteen joutunutta hiirtä. Upotin hampaani emon turkkiin, ja tunsin pienien hampaideni uppoavan nahkan läpi.

// Sype :3

Kirjoittaja: Koivu

Sadetassu oli ollut jo useita päiviä toipilaana, mutta Varjotassulla oli hyvä luotto parantajiin. Kolli oli käynyt katsomassa ystäväänsä joka päivä harjoitusten tai partion jälkeen. Hän oli kuitenkin edelleen huolissaan ystävänsä voinnista, sillä Sadetassu oli edelleen niin heikossa kunnossa, että tämä nukkui suurimman osan päivästä ja hereillä ollessaankin ainoastaan hiukan raotti silmiään hyvällä tuurilla.
Nyt Varjotassu tepsutteli taas kohti sairasvuoteella makaavaa siniharmaata naarasta, jonka vieressä parantajat puuhailivat jotakin tapansa mukaan. Kollin yllätykseksi Sadetassun silmät avautuivat juuri silloin, kun hän oli tarpeeksi lähellä erottaakseen naaraan jokaisen viiksen värähdyksen. Liljatuuli maukui jotakin Sadetassulle, mutta Varjotassu ei saanut siitä selvää saapuessaan paikalle parantajan selän takaa. Kermanvärinen kolli nopeutti askeliaan iloisesti yllättyneenä siitä, että ystävä näytti virkoavan.
Juuri ennen kuin Varjotassu istahti Sadetassun viereen, naaraan silmät avautuivat täysin ammolleen tämän huomatessa Varjotassun.
”Hei. Olen täällä taas”, Sadetassu kähisi niin, että Varjotassu onnistui juuri ja juuri saamaan siitä selvää. Naaras hymyili pienesti. Varjotassun kurkusta kumpusi iloinen, mutta niin hiljainen kehräys, että sitä tuskin pystyi kuulemaan kukaan muu, paitsi vieressä makaava Sadetassu.
”Hei”, Varjotassu sanoi ja räpäytti silmiään hitaasti. Hän kyyristyi alas niin, että hänen päänsä oli samalla tasolla Sadetassun kanssa.
”Mikä on vointisi? Oletko nälkäinen?” kolli kysyi. Sadetassu yritti ensin kähistä jotakin, mutta hänen äänensä ei vielä toiminut kunnolla. Varjotassu ei tiennyt, sattuiko puhuminen vai johtuiko se vain äänihuulien vähäisestä käytöstä. Naaras onnistui kuitenkin nyökkäilemään myöntävän vastauksen.
”Tuon sinulle jotakin”, Varjotassu maukaisi ja lähti kiiruhtamaan tuoresaaliskasalle.
Kermanvärinen oppilas nappasi hampaisiinsa suurimman myyrän, jonka kasasta löysi. Hän kipitti takaisin Sadetassun luokse ja oli vähällä törmätä kahteen soturiin matkalla, kun ei kiinnittänyt huomiota ympäristöönsä.
Varjotassu oli näkevinään pienen pilkkeen harmaan naaraan sinisissä silmissä pudottaessaan myyrän tämän kuonon eteen. Ehkä Sadetassu oli nähnyt hänen kommelluksensa, kun kolli oli ollut horjahtaa kumoon väistäessään sivusta eteensä kävelleitä sotureita. Se ei kuitenkaan haitannut mitään. Varjotassu oli vain tyytyväinen, jos onnistui piristämään surkeassa kunnossa olevaa ystäväänsä jotenkin.
”Kiitos”, Sadetassu köhisi. Sitten naaras näykkäsi vaivalloisen näköisesti pienen palasen myyrästä.
”Ole hyvä. Sen kuljettaminen oli haastavaa”, Varjotassu sanoi ja väräytti viiksiään.
Kolli odotti kärsivällisenä, että Sadetassu sai myyrän syötyä.
”Millainen olo sinulla on?” Varjotassu kysäisi, kun naaras vihdoin oli lopettanut syömisen. Kolli silmäili siniharmaan naaraan haavoja ja vammoja, joita peittivät ainakin suurimmalta osin rajun näköiset ruvet. Vatsassa näkyi edelleen tummaa, kuivunutta verta ympäri turkkia. Haavat mahtoivat olla todella kipeät, kolli ajatteli. Sadetassu oli todella vahva. Mesitähti oli ollut oikeassa huomauttaessaan Sadetassun olevan niin sitkeä, että selviäisi.

// Sade?

Kirjoittaja: Saaga

Kun Karjuvirne lähestyi minua lihakseni jännittyivät. Tuntui kuin turkkiini olisi lennellyt kipinöitä ja ne olisivat syöpyneet sisään turkkiini. Kosketus toi samaan aikaan lohtua mutta samaan aikaan se tuntui ahdistavalta.
”Mutalampi oli taitava valehtelija, eikä se ole sinun syysi. Hän manipuloi sinua pennusta saakka, ei ole ihme, että sinusta tuntuu nyt tuolta. Mutta minä voin luvata, että tästä sinun elämäsi vasta alkaa. Jonain päivänä huomaat, että Mutalammen lähtö olikin parasta mitä sinulle kävi”, entinen mestarini naukui hiljaisella vakuuttelevalla äänellä. Tuijotin valkoista hankea hetken mutta sitten käänsin väsymyksen ja ahdistuksen täyteisen katseeni Karjuvirneeseen. Kollin sanat olivat vahvistaneet sen, että saisin kyllä luottaa häneen.
“Ehkä”, nau’uin ja laskin katseeni taas käpäliini. En suorastaan pitänyt hänen sanoistaan mutta tiedostin niiden olevan silti totta. Mutalampi oli todellakin ollut kurja valehtelija ja tiesin sen nyt. Nojauduin hieman enemmän Karjuvirneeseen, koska hänen turkkinsa lämpö tuntui niin ihanalta turkillani. En pelännyt enää tuon kollin läsnäollessa enkä arastanut näyttää tunteitani hänelle – tiesin, että hän jos joku suojelisi minua ja niin minäkin suojelisin ja pitäisin hänen puoliaan. Ystävät kai tekivät niin? Tavalliset ystävät… Eivät sellaiset kuin Mutalampi.

Tassutin leirin keskelle mennäkseni sisään ketunkolopesään, jossa pentutarhan asukit ja klaaninvanhimmat nukkuivat. Aikeinani oli mennä viemään heille suustani roikuva jänis mutta pysähdyin, kun kuulin takaani kirkaisun. Käännähdin ja näin kerman värisen Helmipilkun sätkivän maassa holtittomasti. Hillasielu – ilmeisesti hänen kumppaninsa? – oli jo hänen vierellään.
“Helmipilkku?” kolli naukui hädissään. Helmipilkun oireet viittasivat johonkin sairauteen. Sydämeni hakkasi lujempaa ja minua iljetti. Tassutin kuitenkin lähemmäs jätettyäni jäniksen lojumaan hiukan kauemmas sairaasta naaraasta.
“Mikä hänelle tuli?” nau’uin kylmästi hännän pää viuhtoen hermostuneesti.
“En minä tiedä. Tähtimötaivas, ole kiltti ja hae parantaja!” Hillasielu pyysi. Toljotin Helmipilkun ruumista hetken mutta käännähdin sitten ympäri etsiäkseni Liljatuulen tai Leimusilmän mutta Liljatuuli pyyhälsi jo ohitseni ja kyyristyi Helmipilkun eteen. Käännyin katsomaan häntä, kun hän painoi Helmipilkun sätkivän ruumiin maata vasten. Olin epäonnistunut taas.
“Tule tänne, Tähtimötaivas”, yllätyin kuullessani parantaja naaraan kipakat sanat. Tassutin kuuliaisesti sätkivän Helmipilkun vierelle ja odotin lisäohjeita.
“Pidä tästä kiinni”, Liljatuuli naukui ja näytti kohtaa Helmipilkun takajalkojen vieressä. Painoin käpäläni siihen ja annoin Liljatuulen hoitaa loput. Yllätyksekseni Liljatuuli käänsi katseensa Hillasieluun.
“Söikö hän jotain?” Liljatuuli kysyi. Hillasielu sopersi jotain, joka meni minulta ohi, kun Helmipikku oksensi veristä sohjoa. Kavahdin taaksepäin ja irrotin otteeni hänen käpälistään. Näin Helmipilkun hätkähtävän vielä kerran ja sitten liikehdntä loppui. Hillasielun suusta karkasi parkaisu. Astahdin taaksepäin. En tiennyt mitä tehdä. Paniikki nousi sisälläni ja tunsin syyllisyyden aaltojen iskeytyvän ylitseni.

Tassutin Talvikkitakun perässä alas leirin rinnettä. Suuntaisimme nyt kaksijalkalaa kohti etsimään Loistotassua, Daisya ja muita kotikisuja, jotka auttaisivat meitä sodassa Kuolonklaania ja Kujakissayhteisöä vastaan. Väärävarjo kulki edeltä ja Talvikkitakku oli heti hänen perässään. Itse tassutin vähän matkan päässä heistä, sillä loukkaantumisestani seurannut vuodelepo ei ollut tehnyt kunnolleni mitään positiivista. Oli ollut surkeaa tuuriani joutua Talvikkitakun kanssa samaan partioon sillä tuo näytti vihaavan minua. Ainakin Väärävarjo vaikutti rauhalliselta, joten toivoin, että retkestämme tulisi edes siedettävä. Olin loppuun asti uupunut ja vihainen itselleni. Edellisen illan tapahtumat painoivat minua tavalla, mitä en ollut koskaa ennen kokenut. Hengitin raskaasti jo ihan pienen kävelyn jälkeen ja yritin taas saada Väärävarjoa ja Talvikkitakkua kiinni.
//Talvikki?

Kirjoittaja: Sirius

Kävelin Laventelitaivaan ja Omenahuuman takana. Vanhemmat soturit katselivat ympärilleen. Kiirehdin Omenahuuman viereen. ”Kuinka kaukana kaksijalkala on?” minun oli pakko kysyä, vaikka tiesin sen olevan outoa. Omenahuuma hidasti vauhtia.
”Tuon joen takana. Meidän pitää kuitenkin vielä kävellä metsän poikki.” hän neuvoi. Nyökkäsin ja suuntasin eteenpäin. Tassutimme hetken aikaa hieman lumista metsäkaistaletta pitkin. Katselin maisemia. Olimme lähteneet Eloklaanista muiden kanssa etsimään kaksijalkalasta kissoja auttamaan. Olin nuorin koko porukasta, joten minun piti totella vanhempia sotureita. Tai, mitä väliä sillä oli? Emme me enää olleet klaani, pelkkä joukko joka kulki erillään. ’Mutta, en ikinä hylkää Eloklaania! Eloklaani on paras klaani ikinä! Sen olen oppinut..’ mietin hieman surullisesti. Olisin voinut tappaa, tappaa jokaisen Kuolonklaanin kissan. Kunpa olisinkin voinut tehdä sen. Silloin klaani ei olisi tuhoutunut. Tassutin metsän reunassa Laventelitaivaan vieressä. Omenahuuma kiristi tahtia ja juoksi eteeni. ”Katso! Joki. Se pitää ylittää.” hän sanoi.
”No miten ajattelit ylittää joen, jossa ei ole puusiltaa?” kysyin haastavasti. Tiesin sen olevan vaikeaa. Miten joen voisi ylittää? Yhtäkkiä tajusin: uimisella! Olimme Eloklaanin kissoja, joten osasimme uida, ainakin vähän. ’Vesi on ihan takuulla kylmää! Enkä edes kahlaa, jos se on kylmää!’ ajattelin turhautuneena. He olivat valinneet huonon reitin. Kävelin synkästi koivujen välistä ja katselin leveää, vuolaasti virtaavaa jokea. Joki näytti pelottavalta. Sinne voisi helposti hukkua. Mietin, oliko toisilla ollut yhtä surkea reitti.
”Onko meidän ihan pakko ylittää tämä?” kysyin ärtyneenä. Omenahuuma ja Laventelitaivas nyökkäsivät. Väläytin mielessäni heille vihaisen katseen. Olin oppilaana haaveillut olevani koko Eloklaanin paras oppilas, joten nyt minun oli näytettävä, että olin paras soturi! Soturina oleminen oli mahtavaa! Ryntäsin kohti nopeasti virtaavaa jokea. Juuri ennen kuin hyppäsin, Omenahuuma tarttui minusta kiinni. ”Sumulaulu! Et hyppää! En tarkoittanut hyppäämistä veteen, vaan sitä, että uimme ketjuna. Ei ole mitään hyötyä, että yksi hyppää ja ajelehtii kauemmas!” hän huudahti. Astelin nolostuneena pois. ’Kaikki on joen syytä!’ ajattelin turhautuneena. Taas minulle oli käynyt jotain noloa. Laventelitaivas polski aluksi jokeen. Hyppäsin hänen peräänsä. Tartuin kiinni hänen hännästään. Vesi oli upottavaa. Se oli kylmää, ja ylsi lähes pääni korkeudelle. Otin lujemman otteen Laventelitaivaan hännästä. Omenahuuma, joka oli paljon minua isompi, pysyi pinnalla helposti. Olin hyvin pieni, joten olin vaarassa hukkua. Tunsin Omenahuuman tukevan otteen. Yhtäkkiä Laventelitaivas pulahti veteen. Tunsin kallistuvani. Uin hieman huonosti, mutta ihan hyvin kauemmas. Omenahuuma polski perässäni. Hetken päästä olimme joen toisella puolella. Kiipesin liukasta sammalta pitkin ylös. Vettä tippuva turkkini tuntui painavalta. Toivoin, etten tippuisi alas. Sammalmäki oli jyrkkä ja pitkä. Kiipesin hitaasti eteenpäin. Puolivälissä tassuni alkoivat lipsua. Upotin kynteni sammaliin, mutta ne vain repivät sitä. Tipahdin äkkiä. Tunsin pehmeän tömähdyksen. Olin pudonnut Omenahuuman jalkoihin. Omenahuuma kumartui ylleni.
”Oletko kunnossa?” hän kysyi huolestuneena. Nyökkäsin ja pahoittelin. Se oli ollut lähellä. Hieman kauempana ollut Laventelitaivaskin kysyi mitä oli käynyt. Kiipesin, tällä kertaa varovasti mäkeä pitkin. Olin helpottunut kun metsämaa vihdoinkin alkoi.
//Omppu tai Laventeli?\

Kirjoittaja: Elandra

Oli aivan hiljaista, mutta Malvaruusun mielessä myrskysi. Ensimmäistä kertaa ties kuinka moneen kuuhun, nuori soturinaaras oli aivan oikeasti raivoissaan! Aamun tapahtumat pyörivät taukoamatta hänen mielessään, ja mitä enemmän Malvaruusu niitä mietti, sitä kiukkuisemmaksi hän tuli.. Naaras oli paennut leiristä nummille välikohtauksen jälkeen ja hän mietti, mitä seuraavaksi tekisi. Leiriin palaaminen ja Eloklaaniin jääminen tuntui mahdottomalta. Hän halusi kostaa Pensastassulle. Pensastassu oli pilannut kaiken. Aamuiset tapahtumat alkoivat taas pyöriä Malvaruusun päässä..

Malvaruusu heräsi väsyneenä huonosti nukutun yön jäljiltä. Lähes koko yön oli satanut räntää, joka oli häirinnyt soturin tärkeitä unia. Hänen turkkinsa oli kastunut ja naaras oli yrittänyt tunkeutua klaanitovereidensa alle päästäkseen karkuun sadetta. Se ei kuitenkaan ollut onnistunut, sillä kukaan ei ollut ymmärtänyt Malvaruusun tarvetta päästä pakoon sateelta. Hän oli kokenut, ettei kukaan arvostanut häntä, vaikka todellakin olisi pitänyt!
Mitä pidemmälle aamu eteni, sitä surkeammaksi Malvaruusun päivä kävi. Pensastassu – naaraan ainoa ystävä – ei ollut leirissä, joten Malvaruusu joutui oleskelemaan yksin. Häntä ei todellakaan huvittanut liittyä yhdenkään hiirenaivoisen eloklaanilaisen seuraan, ei etenkään yöllisten tapahtumien jälkeen! Naaras ei voinut käsittää sitä, miten kukaan ei ymmärtänyt hänen hienouttaan. Malvaruusu oli ehdottomasti Eloklaanin kaunein ja loistavin soturi, jota kaikkien olisi pitänyt arvostaa ja kunnioittaa.
Vihdoinkin! Malvaruusu riemastui nähdessään Pensastassun kävelevän kukkulan rinnettä pitkin ja saapuvan leiriin. Mutta ilo haihtui nopeasti, kun Malvaruusu näki Pensastassun juttelevan hymyissä suin Kujetassun kanssa!
*Ei voi olla totta!* Malvaruusu ajatteli vihaisena. Hän lompsi leirin aukion poikki ystävänsä luokse ja katsoi häntä hurjan vihaisesti. Pensastassu näytti säikähtävän ystävänsä suurta reaktiota, mutta Kujetassu oli hyvin hämillään.
”Miten sinä kehtaat! Noinko paljon minä sinulle merkitsen?!” raivonpuuska sai vallan nuoresta soturista, joka alkoi raivon sokaisemana huutaa ystävälleen. Pensastassu katsoi pelästyneenä Malvaruusua.
”Mi-minä vain juttelin Kujetassun kanssa”, kullanruskea kolli vakuutteli ja luimisti pahoitellen korviaan. Se ei Malvaruusua lohduttanut. Ei se ollut tavallista juttelua, vaan ystävien juttelua!
”Kyllä minä näin miten te juttelitte! Sinä olet pettänyt minut, Pensastassu! Minä luulin, että me olimme ystäviä, mutta näemmä sinä olet vain kiero valehtelija, joka hylkää toisen heti kun tilaisuus tulee!” Malvaruusu sähisi karvat pystyssä. Hän ei ollut koskaan aiemmin ollut kenellekään niin vihainen.
”Mutta voihan Pensastassu olla myös minun ystäväni, vaikka hän onkin sinun ystäväsi”, Kujetassun huomautus ei tehnyt tilannetta lainkaan paremmaksi. Malvaruusun hurjistunut katse siirtyi häntä nuorempaan naaraskissaan.
”Eikä voi! Ystäviä voi olla vain yksi!” Malvaruusu sähähti ja paljasteli nuoremmalle naaraskissalle hampaitaan.
”Malvaruusu, sinä olet minun ainoa ystäväni! Minä lupaan”, Pensastassu uikutti, muttei se auttanut. Kolli oli pettänyt Malvaruusun ja luottamus oli mennyt. Hän oli kaveerannut Kujetassun kanssa, eikä Malvaruusu voinut sietää sellaista. Naarassoturi koki olonsa hyvin loukatuksi ja petetyksi. Hän oli luottanut Pensastassuun ja pitänyt häntä ystävänään, ja nyt toinen oli tehnyt hänelle noin likaisen tempun!
”Ole hiljaa, senkin katala juonittelija! Sinä osoitit juuri, ettet ansaitse minun ystävyyttäni, petturi! Minä en anna tätä sinulle ikinä anteeksi!” Malvaruusu sylkäisi sanat suustaan ja juoksi entisen ystävänsä ja Kujetassun ohi ulos leiristä.

Siitä asti Malvaruusu oli vaellellut onnettomana ja vihaisena Eloklaanin reviirillä. Lopulta hänen käpälänsä olivat johdattaneet soturin Eloklaanin ja Kujakissayhteisön rajalle. Malvaruusu katseli tuohtuneena Sekametsää, jonka puut tuntuivat vetävän naarasta puoleensa. Hän vilkaisi taakseen kuin varmistaakseen, ettei tällä kertaa kukaan seuraisi häntä.
Hän oli niin kamalan vihainen, että halusi kostaa Pensastassulle ja koko Eloklaanille sen, miten epäreilusti häntä kohdeltiin. Malvaruusu ansaitsi niin paljon parempaa ja enemmän arvostusta. Ajatus oli hetken mielijohde, mutta se tuntui soturista hyvältä: hän pettäisi klaaninsa ja näyttäisi kaikille, miten väärin häntä oli kohdeltu. Hän menisi ja kertoisi Kujakissayhteisölle pettäneensä klaaninsa. Kenties sitten Mesitähti, muut soturit ja erityisesti Pensastassu – vaikkei naaras aikonutkaan antaa entiselle ystävälleen anteeksi – oppisivat arvostamaan häntä ja tulisivat rukoilemaan hänen palaavan takaisin klaaniin!
Naaras ylitti rajan häntä pystyssä ja kiristi tahtiaan. Hän juoksi eteenpäin syvemmälle metsää ja nautti joka hetkestä. Soturi kiipesi lähimpään mäntyyn ja kapusi sen alimmille oksille. Voi miten hän olikaan kaivannut puita ja kiipeämistä! Malvaruusu jännittyi, kun hän näkikin alapuolellaan kissoja. Ne tarkkailivat ympäristöään ja olivat selvästi haistaneet reviirilleen saapuneen eloklaanilaisen – ei, entisen eloklaanilaisen. Malvaruusu oli niin vihainen, ettei hän halunnut enää kuulua synnyinklaaniinsa. Se oli täynnä hiirenaivoja, jotka eivät ymmärtäneet millaisen lahjan olivat saaneet Malvaruusun synnyttyä juuri heidän klaaniinsa!
Malvaruusu yritti piiloutua oksistoon, mutta turhaan; kujakissat olivat jo nostaneet katseensa puiden latvustoon ja selvästi nähneet naaraan. Suurikokoinen tummanharmaa kolli, valkoturkkinen naaras sekä valkea kollikissa lähestyivät mäntyä pitäen katseensa visusti Malvaruusussa. Soturi ajatteli, että hänen olisi turha yrittää paeta, se tuskin helpottaisi hänen liittymistään Kujakissayhteisöön – päinvastoin vain vaikeuttaisi sitä. Siispä naaraskissa lähti ketterin liikkein kapuamaan alas puusta. Hän loikkasi maahan kolmen kissan eteen ja hymyili vienosti.
”Hei, minä olen Malvaruusu. Ajattelin liittyä joukkoonne, sillä Eloklaani on täynnä hiirenaivoja, jotka eivät ymmärrä hyvän päälle”, Malvaruusu ilmoitti rennosti. Kyllä näiden kissojen pitäisi ymmärtää, miten arvokas Malvaruusu oli! Jos he eivät ymmärtäisi, hän kävisi mutkan Kuolonklaanissa ja yrittäisi liittyä heidän joukkoihinsa. Jos kukaan ei ymmärtäisi Malvaruusun hienoutta, hänen olisi varmaankin pakko palata takaisin Eloklaaniin ja takoa hiirenaivoisten kissojen päähän järkeä..

//Nefiri?

Kirjoittaja: Soturikissa

”Voinko hakea meille riistaa?” Lehtotassu kysyi.
”Hae vaan.” Vastasin yllättyneenä.
Kun lehtotassu oli lähtenyt hakemaan riistaa pyörin ympyrää.
Ajattelin *miksiköhän lehtotassu on noin ystävällinen? Tämä on kuitenkin ensitapaamisemme*
Äkkiä lehtotassu tuli jo takaisin hiiri mukanaan.
”Hiiri vain eikös siellä ollut mitään muuta?” jatkoin yllättyneenä.
”Oli siellä myös kani ja päästäinen mutta pelkäsin että muut eivät sitten saisi ruokaa.”
”No mikset ottanut päästäistä?”
”Noh se on minun inhokkiriista.” Lehtotassu vastasi.
”Ei se haittaa minäkin tykkään enemmän hiiristä.”
”Hyvää tämä hiiri.” Mumisin samalla kun soin omaa osaani hiirestä.

Kun olimme syöneet:

”Mitä mieltä olisit jos olisimme ystäviä?”
Kysyin lehtotassulta.
”Mitä sanoit en kuullut?”
Lehtotassu kysyi selvästi omaan ajatusmailmaan uponneena.
”Sanoin että mitä mieltä olisit jos…”
”Kuusitassu haluaisitko olla ystäväni?”
Lehtotassu kysyi.
Tuo tuli yllätyksenä minulle.
”Noh minä olin kysymässä samaa.”
”Anteeksi.” Lehtotassu vastasi hieman yllättyneenä.
”Mut se sopii mulle!”
Lehtotassu vastasi jälleen iloisella äänellä.
”Kiva minun pitäisi mennä varmaan koulutukseen mutta voin kysyä rastaskukalta tämän aamun vapaaksi.”
Sanoin lehtotassulle
Kuulin kun lehtotassu mumisi.
”Sain vihdoin ystävän.”
*Sama Lehtotassu.* Ajattelin.
//Lehtotassu
//tälläkertaa ei tullu kuvaa kun aika on loppu XD

Kirjoittaja: Ampiainen

Katsoin soturien pesälle mietin mitä Ampiaispisto oli sanonut minulle aiemmin. *Saat seuraavan Aamun vapaata.*ajattelin.
*Hmm, käytän tämän Aamun hyvin yritän hankia ystävän.* ajattelin hyvillänni. Katselin ympärilleni ja huomasin nuoren ruskean kollin. ”hänestä voisi tulla minulle ystävä ja jos ei niin ainakin voin tutustua häneen.” naukaisin mielissäni.
*Hmm vai pitäisikö sittenkin tehdä jotain muuta kuin hankia ystäviä?*
Lopulta päädyin kuitenkin mennemän kollin luo ”hei, mikä sinun nimesi on?”kysyin uteliana.
”Minun nimeni on kuusitassu.”kuusitassu naukaisi.
”Hieno nimi.” Naukaisin iloisena.
”Mikä se sinun nimesi on.” Kuusitassu kysyi.
”Minun nimeni on lehtotassu.”naukaisin hyvilläänin.
”Sekin on hieno nimi.”kuusitassu naukaisi hymyillen.
”Kiitos.” Naukaisin ujosti.
*Hän on komea ja ystävällinen.”huokaisin unelmoiden.
”Voinko hakea meille rista?”kysyin.
”Hae, vain.”kuusitassu tokaisi. Tassutin tuoresaliskasalle kani ja pästäinen sekä hirri.
*jos ottaan kanin niin klaaninvanhimat ja penut voisivat jäädä ilman mutta en voi ottaa pästäistä ja hirrestä ei riitä meille molemmille.”mietin surkeana.
”No otan sitten hirren.”naukaisin iloisena. Tassutin takaisin kuusitassun luo.
”Hirri, eikö siellä ollut mitään muuta?”kuusitassu kysyi pettyneenä.
”Oli siellä myös kani ja pästäinen.”sanoin vienosti. Asetuin kuusitassun viereen syömään hirtä.
”Hyvä tämä hirri.”kuusitassu naukaisi hymyillen. Katsoin syvälle kuusitassun sinisin silmin.
*Hänen silmänsä ovat taivaan siniset.*mumisin hämilläni.
*hän on niin komea.*ajattelin.
”Mitä sanoisit sitä?”kuusitassu kysyi.
”Anteeksi en kuullut voitko toistaa?”kysyin.
Sanoin että mitä mieltä olisit…”kuusitassu naukaisi. En millään voinut keskittyä siihen mistä kuusitassu puhui minua kiinnosti enemmän kuusitassu muutenkin. ”Kuusitassu haluaan kysyä että voitko olla ystäväni?”kysyin uteliana.

\kuusi?

Kirjoittaja: Aura

Lieskakajo piteli Sähkötuhoa tassuillaan. Hänen ympäriltään kuului kissojen rääkäisyjä ja taistelun ääniä, kun kahden klaanin kissat ottivat yhteen. Lieskakajoa kylmäsi, viimeisin muisto taistelusta oli häviö hänen entiselle oppilaalleen; Kharonille. Sitä päivää kolli ei kovin mielellään muistellut, mutta kaikki rajakahakat muistuttivat häntä siitä kuinka valkoharmaa kolli oli kääntynyt synnyinklaaniaan vastaan. Tieto Kharonin tempauksesta tuntui Lieskakajosta joka ikinen kerta aivan yhtä pahalta ja surkealta. Hän oli ollut kollin mestari ja tunsi jollain tapaa epäonnistuneensa työssään. Sen vuoksi hän oli viime aikoina kouluttanut Unikkotassua entistä enemmän ja keskittynyt paljon myös henkiseen puoleen. Hän halusi, että naaras ymmärtäisi mikä on oikein ja mikä väärin. Ja oikein ei ainakaan olisi siirtyä entistä parasta ystävää ja mestariaan vastaan! Eihän? Kollin huomio palasi takaisin meneillään olevaan taistelutilanteeseen. Lieskakajo painoi Sähkötuhoa yhä tiukemmin maahan, välittämättä metsästä kiiruvista äänistä. Kolli tuntui jähmettyneen ja tuliturkkinen kissa räpäytti vihreitä silmiään. Lieskakajo ei enää keskittynyt taisteluun, vaan antoi katseensa harhailla muissa kissoissa. Aivan yllättäen Sähkötuho riuhtaisi itsensä eloklaanilaiskollin tassuista ja syöksähti vapauttamaan raidallisen naaraan. Kollisoturi lennähti hieman kauemmaksi ja jäi katsomaan hölmistyneenä vihollisklaanin kissoja. Soturi ravisteli päätään ja rohkaistui ottamaan muutaman askelen. Naaraskissa makasi liikkumattomana maassa, ainoastaan veri valui noroina toisen turkilla. Lieskakajo katsoi Sähkötuhoon ja naaraaseen, jota ei tiennyt nimeltä kunnioittavasti ja vilkaisi sitten taivaalle. Hän tiesi, että kuolonklaanilaisten usko erosi eloklaanilaisten omasta, joten kolli pysyi hiljaa. Lieskakajo toivotti naaraalle rauhaisaa matkaa minne toinen ikinä olikaan matkalla. Jos oli. Hento tuulenvire pyöri kissojen turkeilla ja pörrötti niitä. Kolli vilkaisi Pohjaharhaan ja sitten siirsi katseensa Salviakatseeseen.
“Eiköhän tämä ole tässä, palataan me leiriin”, vihreäsilmäinen kissa naukaisi ja kosketti hännällään hennosti valkoturkkisen kissan omaa. Lieskakajon katse oli täynnä myötätuntoa, kun hän katsoi Pohjaharhaa.
“Miltä sinusta nyt tuntuu?” Lieskakajo kysyi varovaisesti kolmikon jatkaessa matkaansa ja piti äänensä sävyn hiljaisena. Oranssiturkkinen kissa ei ollut koskaan tappanut ketään, joten hän ei tiennyt miltä se tuntui tai miltä Pohjaharhasta nimenomaan tuntui. Kissat kun olivat erilaisia ja kokivat tapahtumien tuottamat tunteet eri tavoin. Lieskakajo laski vielä häntänsä kollin lavoille ja suorastaan pidätti hengitystä. Hän ei ollut varma miten nuorempi soturi asiaan reagoisi tai arvostaisiko toinen hänen elettään laisinkaan.

//Pohja?

Kirjoittaja: Elandra

Olin aivan hurjan väsynyt, enkä millään olisi jaksanut jäädä enää partion jälkeen harjoituksiin Lehtotassun kanssa. En kuitenkaan halunnut lannistaa nuorta oppilasta, joten lupauduin aivan pieniin harjoituksiin. Päätin opettaa Lehtotassulle liikkeen, jonka jopa minä itse keskivertona taistelijana osaisin opettaa vaikka unissani. Liikkeessä seistiin vastustajan edessä, nostettiin käpälä ylös ja iskettiin se vasten vastustajan kasvoja. Näytin Lehtotassulle liikkeen ensin ilmaan, mutta sen tarkemmat selittelyt jäivät selittämättä. Olin niin hurjan väsynyt, että kaikki ylimääräinen puhe tuntui liian raskaalta.
”No niin, kokeile liikettä kerran minuun. Muista pitää kyntesi piilossa”, muistutin. Heti sen sanomisen jälkeen suuni aukesi valtavaan haukotukseen. Aurinko oli jo laskenut ja nummilla alkoi hämärtää. Minun tosiaan täytyisi päästä pian nukkumaan tai nukahtaisin kävellessäni!
Lehtotassu asettui eteeni ja katsoi minua terävällä katseellaan. Naaras otti pienen hypyn eteenpäin, nousi takajaloilleen kuten olin näyttänyt, kohotti käpälänsä ilmaan ja läimäytti toisen käpälänsä vasten kasvojani. Tarkoitukseni ei ollut edes väistää, enkä tosin olisi näin väsyneenä edes kyennyt siihen. Kasvojani vasten iskeytyvät pehmeät käpälät saivat minut edes vähän virkistymään. Lehtotassu hypähti taaemmas ja katsoi minua kysyvästi.
”Noinko?” hän kysyi. Nyökkäsin.
”Kyllä, juuri noin”, lausahdin hitaasti ja hyvin väsyneesti, ”eiköhän palata sitten leiriin.”
Lehtotassu näytti hieman pettyneeltä, mutta oppilas tiesi, että olimme sopineet vain lyhyistä harjoituksista. Lähdin tassuttelemaan oppilaani edellä takaisin kohti leiriä.

Onneksi matka ei ollut pitkä, mutta kukkulan rinteen kiipeäminen tuntui aivan käsittämättömän raskaalta! Jalkani olivat vetelät väsymyksestä ja jokainen askel tuntui painajaiselta. Tähtiklaanin kiitos, pääsimme kapuamaan rinnettä ylös takaisin kukkulan laella sijaitsevaan leiriin. Suurin osa eloklaanilaisista oli jo käynyt nukkumaan leirin eri laidoille; oppilaat toiselle ja soturit toiselle. Kaikki nukkuivat taivasalla, paitsi pennut, kuningattaret ja klaaninvanhimmat. Leirin keskustaan oli tehty paikka sairaille ja parantajille. Hekin näyttivät kaikki nukkuvan jo sikeästi.
”No niin, viepäs saaliisi tuoresaaliskasaan ja käy sinäkin nukkumaan. Tänään oli pitkä päivä, joten saat huomisen aamun vapaaksi. Minä ainakin aion hyödyntää sen ja nukkua pitkään”, naurahdin haukotellen ja lähdin tassuttelemaan kohti muita sotureita, jotka olivat jo nukkumassa.