Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kuusamakuiske: 12kp –

Varjotassu: 8kp –

Mesitähti: 32kp! –

Kuutamolaine: 36kp! –

Ampiaispisto: 10kp –

Tähtimötaivas: 6kp –

Sadetassu: 10kp –

Pohjaharha: 11kp + 8TaP –

Talvikkitakku: 11kp –

Karjuvirne: 5kp –

Lehtotassu: 5kp – 5/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu!

Omenahuuma: 5kp –

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Koin saaneeni suuren kunnian, kun entinen mestarini – klaanipäällikkö Mesitähti – oli antanut johdettavakseni toisen taistelutaitoisia kissoja etsimään lähtevistä partioista. Kanssani tälle matkalle lähtivät päällikön tytär Laventelitaivas sekä vastikään soturinimensä saanut, entinen oppilaani Sumulaulu.
Olin luottavainen tehtävämme onnistumisesta, sillä aikaakin meille oli annettu huimat puoli kuuta. Kyllä siinä ajassa haaviin tarttuisi ainakin pari uutta liittolaista Eloklaanille – etenkin, kun minä olin mukana taivuttelemassa heitä. Harva pystyi vastustamaan luontaista karismaani.
Oli kulunut kolme auringonnousua Mesitähden pitämästä kokouksesta, jossa etsintöihin lähtevät kissat oli lueteltu, ja oli viimein aika lähteä matkaan. Yrtinetsintäpartio sekä molemmat kissojen etsintäjoukot olivat kokoontuneet kukkulan reunalle sanomaan hyvästejä läheisilleen ja suunnittelemaan parhainta reittiä. Kahden muun partion tie vei läheiseen kaksijalkalaan, kun taas minun etsintäjoukkoni seuraisi etelään vievää jokea, josta Mesitähden mukaan saattaisi löytyä erakkoja, jotka ehkä voisivat auttaa meitä.
Kun Salviakatse ja Väärävarjo olivat valmiita omien partioidensa kanssa, lähdimme laskeutumaan alas kukkulan rinnettä. Rinne oli liukas, sillä sulavan lumen alta paljastui osittain jäinen ja märkä, ruohikkoinen maa. Jouduin käyttämään kynsiäni, jotten olisi luisunut koko matkaa alas. Myös muilla kissoilla näytti olevan jonkin verran hankaluuksia alastulon kanssa, mutta lopulta kaikki selvisivät alas ehjin nahoin.
Kolme partiota kulkivat vähän matkaa yhtenä ryhmänä, kunnes saavuimme joelle, joka meidän oli ylitettävä astinkiviä pitkin. Toisella puolella sanoimme näkemiin kaksijalkalaan suuntaaville klaanitovereillemme, ja lähdimme itse kohti etelää jokea seuraten.

//Laventeli ja Sumu?

Kirjoittaja: Ampiainen

Katsoin innoissani rajalle. ”Ampiaispisto voinko tehdä hajumerkit”? kysyin innoissani.
”Voit Mutta minä näytän ensin miten”, Ampiaispisto vastasi. Pääsimme viimein rajalle en voinut odottaa että saan tehdä hajumerkit. ”Tuo ei näytä vaikealta”, tokaisin hämilläni.
”Ei se olekaan”, Ampiaispisto naukaisi. Tassutin rajan tuntumaan. ”Noin, kyllä se aika vaikeaa oli”,
Mumisin hämilläni. Jatkoimme matkaa rajan tuntumassa aina kujakissayhteisön valtaman rajan luo.
Katselin rajan yli siellä oli metsä. *Miksi emme ota niitä takaisin*? ajattelin
”Ampiaispisto miksi emme yritä ottaa metsä takaisin”? kysyin uteliana.
”En tiedä miksi”, Ampiaispisto huomauti. Vähän myöhemmin olimme jo palaamassa leiriin.
”Ampiaispisto voimeko tehdä vielä taistelu harjoitukset ennen iltaa”? Kysyin
”En oikein tiedä” Ampiaispisto naukaisi
”Ole kiltti”, Annelin.
”Hyvä on mutta vain hetken”, Ampiaispisto huokaisi.
”Kiitos”, naukaisin hyvilläänin. Kipitin harjoitusaluelle lopulta olimme perillä.
”Minä aijot opettaa minulle”? kysyin uteliana.
”Odottaa hetki niin mietin”, Ampiaispisto naukaisi.
Odotellessani harjoittelin vanimis asentoa. Yhtäkkiä huomasin hyvinsyonen varpusen muistelin miten lintuja vaanitan. *Ai niin*, ajattelin. Asetuin vanimisasenton, hetkellä minä hyvänsä lintu voisi huomata hänet. Astuin varovaisin askelin varpusta päin. Rapistelin vähän lehtiä toivoin että varpunen ei ollut huomannut mutta se oli jo lähdössä lentoon joten hyppäsin Äkkiä varpusen perään ja sain sen kiinni ”sitten katkaisin siltä nopeasti niskat. ”Nyt tiedän mitä voisin opettaa sinulle”, Ampiaispisto naukaisi.
Niin mitä”? kysyin. Puhuminen oli vaikeaa lintu suussa. Niin ajattelin että Ampiaispisto ei ehkä kuluut.
”Niin mitä”? toistin.
”Opetan sinulle lyönti etutassuilla”, Ampiaispisto naukaisi
”Lyönti etutassuilla”? kysyin hämilläni.
”Aloitetaan nyt jota ehdimme”. Ampiaispisto naukaisi.

\Ampiais?

Kirjoittaja: Elandra

Tassuttelin Tähtimötaivaan rinnalla kukkulan rinnettä alas nummia kohti. Yllättäen kesken keskustelun mustavalkoinen naaraskissa teki jotain, jota en ollut odottanut: hän alkoi puhua tunteistaan. Tähtimötaivas kertoi, kuinka Mutalammen teko pyöri hänen mielessään ja sai hänen olonsa oudoksi. Sanojensa mukaan naaras ei tiennyt, kuinka siihen olisi pitänyt suhtautua. Minä tiesin tasan tarkkaan, kuinka itse suhtauduin asiaan. Se, että Mutalampi oli paljastanut todellisen luontonsa oli Tähtimötaivaan pelastus, vaikka se olikin ollut vähällä viedä naaraskissan hengen.
”Minä uskon sinua”, yritin tukea ystävääni lämpimillä sanoilla, mutta sanojen löytäminen oli vaikeaa. Näimme tilanteen niin eri valoissa, että kuullessaan minun ajatukseni asiasta työntäisin pahimmassa tapauksessa Tähtimötaivaan taas vain kauemmas itsestäni, juuri kun olin päässyt hänen lähelleen.
Tahtimme hidastui ja astelin aivan lähelle entistä oppilastani. Turkkimme hipoivat toisiaan yrittäessäni löytää sanoja, jotka voisivat saada Tähtimötaivaan tuntemaan olonsa edes hieman paremmaksi. En halunnut hänen olevan surullinen tai ahdistunut, en etenkään Mutalammen vuoksi.
”Mutalampi oli taitava valehtelija, eikä se ole sinun syysi. Hän manipuloi sinua pennusta saakka, ei ole ihme, että sinusta tuntuu nyt tuolta. Mutta minä voin luvata, että tästä sinun elämäsi vasta alkaa. Jonain päivänä huomaat, että Mutalammen lähtö olikin parasta mitä sinulle kävi”, vakuuttelin hiljaisella ja rauhallisella äänellä. Tähtimötaivaan katse pysyi vielä hetken valkeassa hangessa, ennen kuin hän käänsi sen taas minuun. Väläytin nuorelle soturille pehmeän hymyn näyttääkseni, että olin aina ollut hänen tukenaan aina ja niin tulisin olemaan myös tulevaisuudessakin.

//Tähtimö?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Unisuus karisi sumentamasta Kuutamolaineen ajatuksia, kun Talvikkitakku otti puheeksi Mesitähden määräämät etsintäpartiot, joista yhteen myös hänen takkuturkkinen ystävänsä oli laitettu. Naaras yritti houkutella häntä lähtemään salaa heidän mukaansa, ja hetken Kuutamolaine jopa harkitsi ajatusta. Hänestä olisi ollut helpottavaa päästä vähäksi aikaa pois taistelevien kissojen ja kuoleman luota, mutta hän ei voinut jättää perhettään ja klaaniaan pulaan vain siksi, että kaipasi itse pientä taukoa. Eloklaani oli viime kuina kokenut jo tarpeeksi menetyksiä, ja nyt etsintäpartioihin lähtevät kissat söivät heidän puolustuksensa tehokkuutta noin yhdeksän soturin verran.
Kuutamolaineen katse muuttui lämpimämmäksi kuullessaan Talvikkitakun mutisevan, että tämä aikoi olla varmistamassa, ettei kukaan koskisi häneen ilman tämän lupaa. Mustavalkoinen naaras levitti naamalleen hieman kiusoittelevan hymyn.
“Älä huoli, kyllä minä pärjään”, hän vakuutti ystävälleen. “Lähtisin kyllä mielelläni mukaasi, mutta se ei ole niin yksinkertaista. Klaanimme tarvitsee minua enemmän täällä kuin sinä minua siellä, minne ikinä olettekin menossa. En kestäisi, jos jollekulle sattuisi jotakin puuttuvan soturin vuoksi sillä välin, kun olisin poissa.”
Talvikkitakku näytti silminnähden harmistuvan kuullessaan hänen vastauksensa, mutta Kuutamolaine ei ollut aikeissa pyörtää päätöstään – ei, vaikka hänen sydäntään kirpaisi nähdä naaraan vihreiden silmien innostuneen tuikkeen himmenevän pettymyksestä. Samaan aikaan hänestä tuntui pahalta, että juuri kun hän oli saanut ystävänsä takaisin, tämän olisi lähdettävä pian uudestaan pois.
“Mutta minä lupaan, että kun tämä kaikki on ohi, me lähdemme yhdessä seikkailulle”, Kuutamolaine jatkoi reippaammin huolimatta takaraivossaan piipittävästä äänestä, joka varoitteli antamasta lupauksia, joita hän ei välttämättä voinut pitää. Kukaan ei tiennyt, minkä suunnan tämä sota ennen pitkää ottaisi saati selviäisivätkö he edes elossa todistamaan sen loppumista. Hän kuitenkin halusi yleensä niin pessimistisestä asenteestaan huolimatta uskoa, että kaikki kääntyisi lopulta hyvin päin, ja he saisivat kotinsa takaisin.
“Ja kuka tietää, ehkä sinulla ja Tähtimötaivaalla on enemmän yhteistä kuin uskotkaan. Tämä matka voi auttaa teitä tulemaan paremmin toimeen keskenänne”, naaras lisäsi, vaikka aavistelikin sen olevan ehkä virhe. Hän nimittäin tiesi hyvin, ettei Talvikkitakku voinut sietää uusia, nuorempia sisaruksiaan. Talvikkitakunkin oli kuitenkin jo korkea oppia puhaltamaan yhteen hiileen perheensä kanssa, etenkin tällaisena aikana, jolloin ei voinut tietää, näkikö partioon lähtevää läheistään enää koskaan.

//Tale? :0

Kirjoittaja: Aura

Talvikkitakku tuijotti silmät viiruina nukkuvaa Malvaruusua ja Tähtimötaivasta. Hänen ”sisaruksensa” olivat saaneet hetki sitten soturinimensä eikä hän ollut vaivautunut onnittelemaan kaksikkoa. Hyödyttömiä laiskureita molemmat, jos häneltä kysyttäisiin. Malvaruusulla tuntui olevan aina muurahaisia takamuksessa ja Tähtimötaivas oli muuten vain hänestä outo. Talvikkitakku oli kyllä Mesitähden pennuista Laventelitaivaan kanssa ehdottomasti parhaimmistoa! Hän oli käynyt Mesitähden kanssa jo tovi sitten keskustelun, joka oli päättynyt itkuun ja huutoon naaraan osalta. Se oli ehkä hieman korjannut kaksikon välejä, Talvikkitakku ei enää näyttänyt kieltä joka kerta kohdatessaan isänsä. Juuri kun hänestä tuntui, että hän oli valmis harkitsemaan anteeksipyyntöä, oli Mesitähti vetänyt ruohon hänen käpäliensä alta ja määrännyt hänet typerään etsintäpartioon. Etsintäpartio olisi ollut mielenkiintoinen ja jännittävä juttu, jos hänen mukaansa olisi lähtenyt kiinnostavia ja kivoja kissoja. Partion johtajana toimisi Väärävarjo, Mesitähden isä ja Talvikkitakusta toinen vaikutti hieman tylsältä. Mutta mikä pahinta, partion toinen jäsen oli Tähtimötaivas! Ja sekös Talvikkitakkua sapetti, hänen partionsa oli ehkä kaikista huonoin ikinä… Kilpailuhenkisenä naaras oli päättänyt ottaa partioinnin kilpailuna ja voittaa muut! Tähtimötaivaan kanssa se tulisi tosin olemaan vaikeaa, ehkä jopa mahdotonta. Miksi hän ei voinut saada ketään muuta kissaa mukaansa, kuten Kuutamolainetta? Tai miksi kummassa Mesitähti oli määrännyt Laventelitaivaan eri partioon? Naaraan arvostus isäänsä kohtaan oli taas laskenut. Talvikkitakulla oli tuoretta matkustelukokemusta, joten ehkä hän saisi varastettua Väärävarjolta paikan partion johtajana. Hänhän oli juuri vastikään liikkunut kaksijalkalassa, joten hän osaisi kulkea siellä taitavasti. Punaturkkinen naaraskissa havahtui siihen, kun Kuutamolaine potkaisi häntä unissaan. Naarassoturi ähkäisi ja pyöräytti huvittuneena silmiään. Taisteliko naaras kokonaista koiralaumaa vastaan unissaan? Heti Kuutamolaineen herätessä naaraskissa avasi suunsa ja selitti muutamien kissojen vaihtaneen paikkaa mustavalkean soturittaren vuoksi. Naaras ei kuitenkaan saanut sanottua mitään tokkuruudestaan johtuen ja lopulta sai naukaistua pahoittelunsa.
“Oletko varastanut parantajien kissanmintut vai miksi olet tuollainen höppänä? Alkaako vanhuus jo vaivata?” Talvikkitakku naljaili nuoremmalleen ja heittäytyi aivan toisen turkkiin kiinni, kiehnäten ystävässään.
“Huoh, en voi oikeasti uskoa miksi Mesitähti määräsi minut sen hiirenaivo Tähtimötaivaan kanssa samaan partioon? Juuri kun elämäni alkoi kukoistamaan! Hei, minä keksin. Mitä jos sinä lähtisit salaa meidän mukaamme? Veisin sinut seikkailulle ja katsomaan paikkoja. Se olisi meidän reissu, pääsisit sinäkin näkemään maailmaa”, Talvikkitakku houkutteli silmät suurena Kuutamolainetta ja hänen häntänsä heilui ahkerasti. Kuutamolaineen olisi pakko suostua, aivan pakko! Naaras alkoi jo päässään kuvittelemaan erilaisia seikkailuja mitä he kohtaisivat Kuutamolaineen kanssa etsiessä samalla apujoukkoja Eloklaanin puolelle taistelemaan. Talvikkitakun vihreät silmät suorastaan säkenöivät, kun taas Kuutamolaineen omat olivat täynnä hämmennystä ja tokkuraisuutta unesta johtuen.
”Sinun on pakko tulla mukaamme, Kuutamolaine! Ihan todella, en kestä Tähtimötaivasta ilman järkevää seuraa. Minä anelen sinua, Kuutamolaine. Ihan totta, tulen takuulla muuten hulluksi. Sitä paitsi en tahdo, että olet täällä yksinäsi ilman, että olen puolustamassa sinua niiltä raivopäisiltä kujakateilta”, soturinaaras naukui ja viimeisissä sanoissa hänen äänessään oli huolta. Kuka tietäisi mitä Kuutamolaineelle voisi tapahtua ilman hänen apuaan?
”Ei sillä, kyllähän sinä itsestäsi osaat huolen pitää. Minä vain, että.. Äh, tiedät kyllä. Tahdon – aion olla varmistamassa, että sinä pysyt täällä hengissäni eikä kukaan koske minun Kuutamoiseen ilman lupaani”, punaruskea naaras mutisi.

//Kuutti? 😉

Kirjoittaja: Elandra

//TAISTELUTARINA, 8TaP(ilman tuplapisteitä 4TaP)

Olin taas joutunut tilanteeseen, johon en ollut toivonut joutuvani. Kesken partioinnin minä, Salviakatse ja Lieskakajo olimme nähneet taas kerran, kuinka yksi kuolonklaanilaisista oli ylittänyt reviirin rajan. En voinut käsittää sitä, mikseivät Kuolonklaanin soturit kyenneet kunnioittamaan rajojamme ja haastoivat tahallaan riitaa.
Harmikseni huomasin, että kissojen joukossa oli taas sama kissa, jonka olin kohdannut aiemmin rajalla. Harmaa kolli oli surmannut Pöllöviillon noin vain, enkä olisi halunnut joutua hänen kanssaan uudestaan taisteluun.
Kuten sotureiden kuuluu, olimme puuttuneet asiaan heti. Harmaanruskea naaras selitti ylittäneensä rajan vahingossa, eikä minulla ollut syytä olla uskomatta häntä. Mutta se ei siltikään saanut minua ajattelemaan, etteikö asiaa tarvitsisi ottaa vakavasti. Ei saanut olla niin ajatuksissaan, että ylitti vahingossa rajan. Aivan yllättäen naaras alkoi selittämään jotakin epämääräistä Lauhalaukasta ja siitä, miten Ruskalintu olisi ollut hänen kumppaninsa. Ruskalintu oli lähtenyt klaanista vuodenaikoja sitten, enkä voinut uskoa korviani. Jos hän oli tämän kuolonklaanilaisen kumppani, se tarkoitti että myös Ruskalintu oli siirtynyt Kuolonklaanin puolelle. Raidallinen kuolonklaanilaisnaaras ei ehtinyt sanoa mitään, kun Salviakatse jo syöksyi kynnet ojossa häntä kohti.
Siitä taistelu sai alkunsa, eikä mahdollisuutta rauhallisiin neuvotteluihin. Kun kaksi kuolonklaanilaista olivat Salviakatseen kimpussa, myös Lieskakajon oli liityttävä taisteluun. Enää vain minä ja valkoturkkinen kuolonklaanilaisnaaras seisoimme aloillamme, jonka vuoksi hän valikoitui vastustajakseni. Taistelu olisi reilu, kun kummalakaan puolella ei ollut määrällistä ylivoimaa. Tiesin vain sen, että kuolonklaanilaiskolli ainakin oli etevä taistelija, mutta kyllä minä ja Lieskakajokin olimme vähintään keskivertoja.
Syöksyin nopeasti kohti yksin seisovaa valkoista naaraskissaa, joka oli niin keskittynyt neljän muun kissan taisteluun, ettei edes huomannut minun hyökkäystäni.

Taistelu tuntui jatkuneen jo aivan liian pitkään. Aina kun joku oli saanut kunnon otteen vastustajastaan riistääkseen tämän hengen ja päättääkseen taistelun, toinen kissa oli syöksynyt paikalle estämään sen.
Kun taas taistelin valkoista, kahta muuta kissaa selvästi huonompaa naaraskissaa vastaan, onnistuin kuin ihmeen kaupalla saamaan tukevan otteen tämän vatsasta. Kissa kietoi etukäpälänsä pääni ympärille ja raastoi takaraivoani kynsillään. Kun olin upottanut hampaani kissan vatsaan, pysähdyin miettimään aivan pieneksi hetkeksi tekojani. Mietin soturilakia ja sen kohtaa, joka kielsi turhan tappamisen. Aivan pienessä hetkessä minun oli tehtävä päätös: pelastanko tämän kissan hengen ja riskeeraan siten omani sekä Lieskakajon ja Salviakatseen henget vai riistänkö kissan hengen ja pelastan minut ja klaanitoverini.
Päätös oli loppujen lopuksi hyvinkin helppo. Klaanitoverini menivät kaiken edelle etenkin, kun kuolonklaanilaiset olivat alunperin aloittaneet tämän turhan taistelun ylittämällä rajan. Ummistin silmäni ja tein päätökseni. Purin leukani tiukasti yhteen.
Kuului kovaa ulvontaa, ja valkoisen naaraskissan ote päästäni irtosi hänen alkaessa kiemurrella maassa, yrittäen epätoivoisesti päästä irti otteestani. Tilanne ei ollut myöskään minulle mieluinen. Vaikka puolustin klaaniani ja klaanitovereitani enemmän kuin mielelläni, toisen tappaminen oli iso asia. Mikäli Tähtiklaani ajattelisi minun toimineen väärin, saisin kärsiä tekoni vuoksi.
Mitä syvemmälle pureuduin kuolonklaanilaisen vatsaan hampaillani, sitä kovemmin hän ulvoi ja rimpuili. Hänen huutonsa peitti alleen kaikki muut taistelun äänet ja ajatukseni. Huuto vaimeni, mutta korvissani soi edelleen. Nostin pääni ylös elottomaksi valahtaneen kissan vatsasta ja kavahdin nopeasti taaemmas. Käänsin meripihkaisen katseeni muihin taisteluun osallistuneisiin kissoihin. Kuolonklaanilaiset huusivat ja yrittivät irtaantua Lieskakajon ja Salviakatseen otteista.
Olin taas tappanut ja ajatukseni olivat sekavat. Tällä kertaa olin varmempi siitä, että olin tehnyt oikein.

//Sähkö tai Lieska? Jatkan varmaan jossain vaiheessa vielä myös Sulalla.

Kirjoittaja: Pyry

Olin Liljatuulen ja Leimusilmän luona. Joka paikasta jomottava kehoni lojui paikoillaan täysin liikkumatta ja jos katsoi oikein tarkkaan, saattoi huomata kylkeni pienenlaisen, lähes huomaamattoman kohoilun. Suljetuista silmistäni huolimatta havaitsin hämärästi, kuinka parantajat aina välillä häärivät ymärilläni ja laittoivat turkilleni jotakin.
”Kaula tihkuttaa uudestaan”, kuulin huolestuneen äänen kaukaisuudesta.
”Lisätään hämähäkinseittiä. Haava on vasta parantumassa eli se saattaa vuotaa vielä.”
Vuoto? Olivatko haavani yhä auki? En tiennyt vastausta, mutta minusta alkoi taas tuntua, kuin elinvoima olisi valunut minusta pois heikentäen oloani – ikään kuin se ei olisi ollut heikko jo muutenkin. Ajoittaiset tuulenpuuskat puhalsivat kylminä minua vasten, tuntuivat porautuvan haavojen läpi kehooni kylmettämään minua.
Missähän Varjotassu oli? En kyennyt aistimaan kollin rauhoittavaa läsnäoloa, oletin siis hänen olevan jossain muualla. Oppilas oli viettänyt erään yön vierelläni, kuin olisi halunnut vahtia, etten karannut mihinkään. Ele oli tuntunut mukavalta, vaikka en ollut kyennytkään ilmaisemaan sitä, saati kunnolla tiedostamaan kenenkään olevan siinä lähelläni.
Hetken päästä kuulin Liljatuulen tervehtivän jotakuta pehmeällä maukaisulla. Askeleet pysähtyivät epäröiden.
”Tule vain”, Liljatuuli jatkoi. ”Hän on jo parempana kuin tullessaan, ja varmasti edesauttaa jos tulet käymään.”
Joku tassutteli vierelleni, kosketti korvaani kuonollaan.
”Tervehdys, Sadetassu”, tulija maukui.
Raotin hitaasti silmäni puoliavoimiksi ja hahmotin tutun, kermanvärisen kollioppilaan edessäni. Kasvoilleni levisi pieni, mutta voimaton hymy. Olisin halunnut tervehtiä Varjotassua äänekkäästi kehräten ja ilmaista iloni hänen läsnäolostaan. Moinen olisi kuitenkin tehnyt kipeää, eikä minulla juuri voimiakaan ollut. Sen sijaan väräytin korviani heikosti; varsinkin tutustumisemme alussa Varjotassulla oli ollut tapana reagoida jutusteluuni lähinnä vain korviaan väräyttämällä, joten toivoakseni hän ymmärsi viestin. Sen, ymmärsikö, tiesi tosin vain Tähtiklaani.

Kului muutama päivä. En tiennyt, koettelivatko päivät enemmän minua vai minä niitä. Ikään kuin joku olisi kovasti yrittänyt saada minua luovuttamaan taisteluni. Mutta en minä halunnut! Silmieni edessä välähteli muistoja Varjotassusta; yhteisestä reissustamme suosikkipaikkaani uimapaikalle, mukavista juttuhetkistä vanhassa leirissämme. Huolimatta siitä, kuinka voimakkaasti vointini saattoi aaltoilla, pidin kynsinhampain kiinni omasta kiintopisteestäni. Joka päivä minä odotin Varjotassua luokseni ja joka päivä hän saapui luokseni. Tuntui aivan siltä, kuin veltto kehoni olisi saanut lisää voimaa parantua joka kerta, kun kolli vietti aikaa vierelläni. Voima imeytyi lihaksiini joka kerta, kun Varjotassu kosketti kuonollaan korvaani tai poskeani. Voima lämmitti sydäntäni, sai viikseni nytkähtämään.
Eräänä aamuna heräsin, kun aurinko oli jo lähes lakipisteessään. Pakkasenkin läpi se lämmitti turkkiani hitusen, kuin kertoen tänään olevan uusi, parempi päivä. Sinä aamuna jaksoin vihdoin avata silmäni; ensimmäiset silmänräpäykset maailma oli sumea. Sitten kaikki alkoi selkeytyä pikkuhiljaa.
”Sadetassu”, parantajat tervehtivät. Kohotin varovasti päätäni, kehoni tuntui kaulaa ja niskaa myöten jäykältä. ”Ota rauhallisesti vielä, olet edelleen toipilas.”
Samassa havaitsin jälleen Varjotassun lähestyvän, ja pöllähtänyt ilmeeni kirkastui. Kolli näytti hiukan yllättyneeltä kohentuneesta voinnistani pysähtyessään eteeni, vaikkakin myös helpottuneelta.
”Hei”, minä kähähdin. ”Olen täällä taas.”

//Varjo?

Kirjoittaja: Saaga

“Älä minua kiitä. Olet itse tehnyt suurimman työn”, Karjuvirne naukui lämpimällä äänellä ja jatkoi miltei heti, “no miten on, tahtoisiko tuore soturi lähteä kanssani kävelylle?”
Kun olin kiittänyt Karjuvirnettä “kaikesta” ja, kun olin sanonut sen olin tarkoittanut kiittää myös henkeni pelastamisesta mutten alkanut selittelemään sitä sen enempää vaan palautin neutraalin ilmeeni takaisin.
“Lähdetään vain”, sanoin yhtä neutraalilla äänellä kuin yleensäkin. Tiesin, että jää väliltämme oli murtunut mutta en silti halunnut tunteilla koko klaanin ympäröimänä Karjuvirneen edessä. Tassutin varovaisesti leirin reunalle ja luotin siihen, että Karjuvirne seuraisi. Kävelyni oli hiukan hataraa, koska olin ollut petilevossa niin kauan mutta joka askel oli vakaampi. Tassutin ulos leiristä ja alas mäkeä, jota olimme kuu sitten matkanneet ylös Karjuvirneen kanssa. Nyt lunta oli paljon vähemmän kuin viime kerralla. Oli mahtavaa kuinka hiirenkorvan vuodenaika teki tuloaan!
“Odota, Tähtimötaivas!” Karjuvirne naukui ja hölkytti minut kiinni.
“Olen niin nopea, että jopa sinä jäät jälkeen”, nau’uin leikkisästi mutta jätin ison osan tunteistani sisääni mylläämään.
“Joskus täytyy osata nauttia rauhasta. Varsinkin silloin, kun saa itse määrätä tahdin”, Karjuvirne naukui hyvän tuulisesti.
“En ole päässyt ulos leiristä ikuisuuksiin! Se, kun kaikki kissat parveilevat ympärillä on tosi ahdistavaa. Enkä oikein tiedä miten minun pitäisi suhtautua siihen, että kissa jota luulin ystäväksi ja tulevaksi kumppaniksi petti minut. Tuntuu niin oudolta”, henkäisin. Tuntui kuin olisin henkäissyt ahdistukseni ilmaan ja se olisi tarttunut myös Karjuvirneeseen pyytäen häntä auttamaan tai lohduttamaan jollain lailla. Katsahdin kolliin varovaisesti. Olin juuri tehnyt jotain, mitä en ollut ikinä uskonut tekeväni – olin uskoutunut huolistani jollekulle muulle kuin Minttuliekille. Sydämeni hakkasi lujaa ja pelokkaasti, sillä en tiennyt kuinka kolli reagoisi. Ilmeeni pysyi kaikista tunteistani huolimatta neutraalina.
//Karju?

Kirjoittaja: Elandra

Olin niin hurjan väsynyt, sillä viime ajat olivat olleet poikkeuksellisen raskaita. Saatuani Lehtotassun oppilaakseni, minulla oli ollut käpälät täynnä töitä. Partioinnin lisäksi jouduin käyttämään kamalan paljon aikaa nuoren oppilaan kouluttamiseen ja opettamiseen. Iltaisin olin aina todella väsynyt ja nukahdin hetkessä. Onnekseni Lehtotassu oli kuitenkin melko helppo oppilas. Hän ei käyttänyt liikaa aikaansa turhaan valittamiseen tai niskurointiin.
Lehtotassu oli joutunut parantajien luokse tarkkailuun huonovointisuuden vuoksi, mutta onneksi se ei ollut ollut mitään vakavaa. Naaras oli päässyt parantajien luota pois nopeasti ja minä olin saanut hieman enemmän vapaa-aikaa. Olin käyttänyt sen viettäen aikaa emoni kanssa. Korppisiipi oli yhä pentutarhalla Sarastuspennun kanssa, mutta pian nuorin sisaruksemme pääsisi oppilaaksi. Emo oli ollut hyvillä mielin ja olimme jakaneet yhdessä tuoresaaliin. Myös Sarastuspentu oli liittynyt seuraamme ja oli ollut ilo tutustua pentuun vielä paremmin, olihan perhe minulle koko maailman tärkein asia.
Auringonlaskun aikaan Lehtotassu oli tallustellut leirin toiselta laidalta luokseni. Hän kyseli minulta, olinko kenties menossa partioon ja ilmoitti pian sen jälkeen tahtovansa itse sellaiseen. Pidättelin huokausta. Olisin vain tahtonut mennä lepäämään, mutten tahtonut tuottaa pettymystä innokkaalle oppilaalleni. Siispä lupasin käydä kysymässä Minttuliekiltä, josko me mahtuisimme vielä johonkin auringonlaskun rajapartioista. Punaruskea varapäällikkö löytyi nopeasti parantajien luota. Hän oli juuri keskustelemassa Liljatuulen kanssa, mutta minun asiallani oli kiire. Hieman töykeästi siis astelin kaksikon luokse:
”Minttuliekki, minulla olisi asiaa.” Parantaja ja varapäällikkö hiljenivät ja käänsivät kysyvät katseensa minun suuntaani. Koin, että tässä tilanteessa minulla oli oikeus keskeyttää heidän keskustelunsa, sillä partiot lähtisivät pian.
”Niin?” varapäällikkö kysyi ja kallisti aavistuksen verran päätään.
”Mahtuisimmeko minä ja Lehtotassu johonkin auringonlaskun rajapartioista?” kysyin ystävällisellä äänellä. Minttuliekin kasvoille piirtyi mietteliäs ilme, mutta pian hän nyökkäsi.
”Kuolonklaanin rajalle olisi hyvä laittaa vähän isompi partio, aivan varalta vain. Kuolonklaanilaiset ovat viime päivinä olleet herkkiä aloittamaan taisteluita. Väärävarjo johtaa partiota, ilmoita hänelle että laitoin teidätkin mukaan partioon”, varapäällikkö pyysi. Kiitin häntä nopeasti ja palasin takaisin Lehtotassun luokse.

Kun olin kertonut Lehtotassulle ilouutisen, etsin katseellani Väärävarjon vitivalkoista turkkia. Kokenut soturi seisoskeli jo kukkulan laen reunamilla ja odotteli partionsa saapumista. Viitoin Lehtotassun perässäni Väärävarjon luokse. Valkoturkkinen soturi katsahti meitä kysyvästi.
”Minttuliekki määräsi meidätkin mukaan partioon”, selitin nopeasti, eikä Väärävarjolla ollut mitään sitä vastaan. Odotimme hetken, kunnes kaikki partion jäsenet olivat koolla. Minun, Väärävarjon ja Lehtotassun lisäksi mukaamme lähtivät Kirpputäplä, Oksakuiske ja Konnavarjo.
Tassuttelimme kukkulan rinnettä alas ja suuntasimme kohti jokea, joka meidän olisi ylitettävä päästäksemme Kuolonklaanin rajalle. Jättäydyimme Lehtotassun kanssa partion hännille.
”Kierrämme tänään Kuolonklaanin rajan ja varmistamme, että he ovat pysyneet omalla reviirillään”, selitin Lehtotassulle. Olin käynyt hänen kanssaan kerran aiemmin partiossa, muttei hän ollut rajakierroksen jälkeen käynyt kertaakaan Kuolonklaanin rajalla. Toivoin tosiaan, ettei tästä syttyisi taistelua, sillä minä en itse ollut mikään mestaritaistelija, eikä Lehtotassukaan ollut juurikaan harjoitellut taistelemista.

//Lehto?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Toinen toistaan sekavammat painajaisunet olivat piinanneet Kuutamolainetta siitä asti, kun hän oli todistanut mestarinsa kuoleman Kuolonklaanin rajalla noin kuu sitten. Hän ei ollut kyennyt syömään saati nukkumaan kunnolla, ja nytkin hän pyöri Talvikkitakun vieressä levottomana yrittäessään saada unen päästä kiinni.
Nuori soturi vaipui lopulta uneen aivan huomaamattaan, mutta tällä kertaa uni oli erilainen kuin muina öinä. Hän seisoi Eloklaanin vanhan leirin sisäänkäynnin edessä. Häntä pelotti astua peremmälle, sillä hän ei tiennyt, mitä kieroutuneita kuvitelmia hänen mielikuvituksensa oli saattanut kätkeä sen taakse piinatakseen häntä. Kuitenkin uteliaisuus ja koti-ikävä ajoivat naaraan astumaan piikkihernetunneliin, joka vei leiriaukiolle.
Leiri näytti erilaisemmalta kuin hän sen muisti. Sen pohjalla oli puusta tippuneita oranssihtavia lehtiä, aivan kuin lehtisateen aikaan, mutta jokin muukin oli vialla. Hän ei nähnyt muita kissoja eikä haistanut tuttuja tuoksuja.
Oppilaiden pesän suunnalta kuului askelten ääniä. Kuutamolaine käännähti katsomaan siihen suuntaan ja hämmästyksekseen näki Tyrskytassun – jota ilmeisesti myös Tyrskytiikeriksi kutsuttiin -, vanhemman veljensä, joka oli taistellut Eloklaaniin hyökänneiden kissojen kanssa ja auttanut näitä ajamaan eloklaanilaiset kodistaan.
”Sinä”, Kuutamolaine murisi ja paljasti hampaansa. Hän muisti, miten oli kuita sitten tutustunut kolliin heidän välillään olleen uniyhteyden kautta, luullen tätä joksikin aivan toiseksi, kunnes tämän todellinen luonto oli paljastunut. Tyrsky olikin ollut hänen karkotettu veljensä Tyrskytassu, joka oli tappanut oman mestarinsa.
”Tämä on sinun syytäsi!” nuori soturi oli niin raivoissaan ja loukkaantunut veljensä petoksesta ja kaikista viimeisen parin kuun aikana kärsimistään koettelemuksista, ettei miettinyt hetkeäkään, ennen kuin rynnisti kollin kimppuun. Hänen onnistui kaataa itseään rotevampi kolli yllättävänkin helposti. ”Et ansaitse elää sen kaiken pahan jälkeen, mitä olet tehnyt!”
Juuri kun naaras oli aikeissa tehdä seuraavan siirtonsa, leirin muurien ulkopuolelta kuului käsky, joka kehotti Tyrskytassua tekemään väistöliikkeen. He kumpikin jähmettyivät paikoilleen, ja Kuutamolaine höristi korviaan ihmeissään. Oliko joku muukin heidän kanssaan tässä unessa? Ei sellaista ollut tapahtunut koskaan ennen.
Pian sama ääni kehaisi ilmeisestikin Tyrskytassua hienosta suorituksesta, johon toinen puhuja kommentoi nyreän oloisesti, ettei tämä ollut oikeastaan edes väistänyt, sillä tätä oli varoitettu. Kolmannen äänen liittyessä keskusteluun, vahvistaen toisen puhujan vastalauseen, Kuutamolaine tunsi sydämensä kiihdyttävän lyöntejään – Korppisiipi oli täällä!
Hän unohti äkkiä Tyrskytassun läsnäolon, jättäen tämän makaamaan hölmistyneenä keskelle leiriä sillä välin, kun itse hyppeli ulos leiristä etsimään emoaan. Kun hän astui ulos leiriin vievästä tunnelista, hän hämmästyi tajutessaan, että hänen edessään aukesi vanha harjoitusmonttu, jossa myös hän itse oli sparrannut muiden oppilaiden kanssa nuorempana. Mutta miten kummassa se oli päätynyt tähän näin, aivan leirin eteen?
Kuutamolaine näki emonsa istumassa montun toisella puolella jonkun valkoturkkisen kollin kanssa, ja he molemmat seurasivat tiiviisti katseellaan kahta montussa harjoittelevaa oppilasta. Kuutamolaineelta meni hetki tajuta, että toinen oppilaista oli Tyrskytassu, mutta tämä oli vain pienempikokoisempi ja tällä oli yhä molemmat korvat tallella. Outoa…
Hän tassutti montun toiselle puolelle emonsa viereen. Korppisiipi katseli yhä alas monttuun, eikä vaikuttanut edes huomanneen tyttärensä saapumista.
”Emo?” Kuutamolaine kutsui naarasta, mutta tämä ei selvästikään kuullut häntä. Tai sitten soturi ei edes ollut oikeasti tässä unessa, vaan kyse oli jostakin muusta.
”Missä me olemme?” Hänen katseensa siirtyi montun toiselle puolelle ilmestyneeseen Tyrskytassuun, joka myös seurasi montun tapahtumia keskittyneen oloisena. Kolli vilkaisi häneen mitään sanomatta ja tassutti sen jälkeen lähemmäksi nuorempaa itseään, jonka luokse valkoinen soturi oli mennyt Korppisiiven lähdettyä toisen oppilaan kanssa paikalta. Kuutamolaine vilkuili emonsa perään epävarmasti, mutta päätti kuitenkin jäädä montulle Tyrskytassun kanssa. Hän halusi selvittää, mistä oli kyse.
Yhtäkkiä nuorempi Tyrskytassu otti jalat alleen ja loikki metsään, vanhempi kissa perässään seuraten. Kuutamolaine luimisti korviaan metsän heidän ympärillään alkaessa vaihtaa muotoa, ja pian hän huomasi heidän olevan nyt jossain päin lähellä Kuolonklaanin rajaa. Nuori Tyrskytassu lähestyi rajan toisella puolella näkyvää hahmoa ja oli ilmeisesti aikeissa hyökätä tuon kimppuun, kun soturi loikkasi jostakin takaa hänen päällensä ja esti tämän aikeet. Kuutamolaine tyrmistyi tajutessaan, mitä seuraavaksi tapahtui: Tyrskytassu suuntasikin iskunsa omaa klaanitoveriaan päin, joka ei ennättänyt pistää vastaan. Valkoinen kolli kaatui maahan elottomana, ja Tyrskytassu lyyhistyi järkyttyneen ja lohduttoman näköisenä kissan viereen, haudaten kuononsa tuon turkkiin.
Silloin Kuutamolaineelle valkeni, mitä hän oli juuri todistanut – tämä oli se hetki, jona Tyrskytassu oli tappanut oman mestarinsa ja tullut sen myötä karkotetuksi. Hänen katseensa lipui vanhempaan Tyrskytassuun, tämän nykyiseen versioon, joka oli myös lysähtänyt kasaan kuolleen soturin eteen ja näytti siltä, että oli kohta aikeissa pillahtaa itkuun. Hetkeksi Kuutamolaineen mielestä pyyhkiytyi pois kuva Tyrskytassusta verenhimoisena murhaajana, joka oli surmannut tunteettomasti oman mentorinsa, ja hän katsoi säälien surevaa veljeään, joka oli juuri – kaikesta päätellen tahtomattaan – tehnyt jotain hirveää.
Nuori Tyrskytassu ja kuollut soturi haihtuivat pois, ja paikka muuttui jälleen. Nyt Kuutamolaine ja Tyrskytassu olivat jälleen Eloklaanin leirissä, mutta tällä kertaa paikalla oli muitakin. Hän näki Mesitähden ja Minttuliekin ja joitakin muitakin tuntemiaan eloklaanilaisia kyyristyneinä Tyrskytassun juuri tappaman soturin ympärille. Tilaa hallitsi raskas surun ilmapiiri, jonka Kuutamolainekin pystyi aistimaan, vaikka kyseessä oli vain muisto menneisyydestä – ohikiitävä hetki, joka oli ollut monia vuodenaikoja sitten.
Kuutamolaine katseli surevia kissoja myötätuntoisesti, kunnes jostakin hänen takaansa kuului tuttu ääni, joka sai kaikkien huomion kääntymään pois vainajasta:
”Kuolonklaani ei ole vastuussa Karpalonenän kuolemasta.”
Kuutamolaine käännähti ympäri ja näki emonsa, joka seisoi kivitetty ilme kasvoillaan klaanitoveriensa edessä.
”Mitä sinä puhut, Korppisiipi?” Mesitähti asteli kankein askelin mustavalkoisen soturin eteen. Kuutamolaine seisoi heidän välissään, mutta kissat katsoivat suoraan hänen lävitseen.
Korppisiiven terävä katse siirtyi nopeasti Tyrskytassuun, joka silminnähden hätkähti naaraan katsetta.
”Tyrskytassu teki sen. Satuin paikalle, kun lähdin yksin kävelylle Vadelmatassun harjoitusten jälkeen. Se tapahtui aivan Kuolonklaanin rajan pinnassa, ja Karpalonenä yritti vain estää Tyrskytassua käymästä Kuolonklaanin puolella saalistamassa olevan oppilaan kimppuun.” Kuutamolaine ei voinut uskoa kuulemaansa. Oliko heidän emonsa juuri ilmiantanut oman poikansa koko klaanin kuullen?
”Kuinka sinä saatoit?!” Tyrskytassu syöksähti naarasta kohti raivosta ulvoen, mutta Hiilihammas asettui hänen tielleen, mikä sai nuoren kollin pysähtymään. Kuutamolaineen sydäntä riipaisi katsoa, miten isä ja poika tuijottivat toisiaan epäuskoisesti ja peloissaan, kumpikin lamaantuneina niille sijoilleen.
”Tämän jälkeen Mesitähti karkoitti minut, ja he saattoivat minut isäni kanssa rajalle.” Nykyinen versio Tyrskytassusta oli tullut seisomaan hänen viereensä. Kollin silmissä oli poissaoleva katse, ja hänen äänensä oli painava, aivan kuin jokaista sanaa olisi vetänyt alaspäin iso kivikasa.
Kuutamolaine katsahti epävarmasti veljeensä, mutta tämä tuijotteli yhä jonnekin kaukaisuuteen. ”Sinä et halunnut tappaa häntä. Tapoit hänet vahingossa”, hän naukaisi hiljaa ääni väristen.
”Olin kaiken aikaa niin käsittättömän vihainen”, raitaturkkinen kissa huokaisi raskaasti. ”Kun Lainepentu kuoli, emo ei ollut enää oma itsensä. Minusta tuli sen myötä vihaisempi ja vihaisempi, ja sisälleni patoamani tunteet purkautuivat usein radikaaleillakin tavoilla. Tuona päivänä menetin jälleen malttini harjoituksissa ja, no… tiedätkin, miten siinä kävi.” Tyrskytassun katse käväisi Karpalonenän ruumiissa, joka makasi yhä aukiolla. Muisto oli jo alkanut haalistua, mutta kissan hahmo erottui yhä selvästi, aivan kuin se olisi oikeasti ollut siinä. ”Riitelimme usein Korppisiiven kanssa, ja olin aivan varma, että hän kieli minusta muulle klaanille, koska inhosi minua niin paljon. Elin katkerana kuita, vannoen kostoa Mesitähdelle, isälleni ja ennen kaikkea emolleni. Mutta sitten löysin elämälleni uuden suunnan, enkä enää yhtäkkiä tahtonutkaan kostaa. Tajusin kuitenkin olevani jo liian syvällä valheiden ja katkeruuden suossa, johon olin itseni ajanut, enkä voinut enää perääntyä. En enää.”
Vähitellen Tyrskytassunkin hahmo alkoi hiipua. Metsä heidän ympärillään värjäytyi mustaksi kuin hiipien, lakastuttaen kaikkien puiden lehdet ja maassa olevan ruohon, kuin kuolema ikään. Kuutamolaine katsoi veljeään epätoivoisena, tietämättä enää, mitä ajatella mistään. Hänellä oli niin paljon kysyttävää kollilta, mutta hän ei kyennyt muodostamaan edes yhtä simppeliä sanaa, ennen kuin pimeys vyöryi heidän ylitseen hyökyaallon lailla ja viskasi hänet takaisin todellisuuteen unten maailmasta.

”Oliko villi uni?” Talvikkitakku oli ensimmäinen kissa, joka oli nuorta naarasta vastassa hänen palattuaan unten syövereistä. Punertavaturkkinen soturitar rötkötti hänen vieressään ja katseli häntä pää aavistuksen kallellaan. ”Liikuit niin paljon unissasi, että sait muutaman kissan vaihtamaan paikkaa.” Naaraan naamalla oli hieman ilkikurinen virnistys.
Kuutamolaine katseli hetken ympärilleen tokkuraisena, ennen kuin kohdisti hiukan hajamielisen katseensa ystäväänsä. Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi juuri juossut koko yön jäniksen perässä.
”Huhuu? Maa kutsuu Kuutamolainetta”, Talvikkitakun kummastunut naukaisu havahdutti Kuutamolaineen. Hän pudisteli päätään ja yritti saada ajatuksensa selviksi, sillä nyt niitä peitti sankka sumu, jonka läpi hän ei tuntunut pääsevän.
”Anteeksi, jos valvotin sinua”, hänen onnistui lopulta lausua ystävälleen. Hän väläytti tälle hieman pakotetun, pahoittelevan hymyn ja yritti olla kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Jos kukaan saisi tietää hänen unistaan tai Tyrskytassusta, häntä alettaisiin varmasti pitää kahelina ja hänet passitettaisiin suorinta tietä parantajalle.

//Tale? 😮

Kirjoittaja: Elandra

Elämä Eloklaanissa oli sujunut suhteellisen rauhallisesti, vaikka olimmekin sodassa Kuolonklaanin ja Kujakissayhteisön kanssa. Aika-ajoin rajoilla syttyi kahakoita, sillä kuolonklaanilaiset ja kujakissat vaikuttivat varsin impulsiivisilta kissoilta. Eloklaani oli menettänyt kahakoissa useamman kissan hengen, ja olimme syvästi surullisia läheistemme kuolemien vuoksi. Tunsin epäonnistuneeni päällikkönä. Koin olevani syyllinen siihen, että Kujakissayhteisö oli koskaan löytänyt Eloklaanin luokse ja halunnut tuhota meidät – tai siis minut.
“Mennään”, naukaisin turhan kireällä äänellä Varjotassulle, joka seisoi vierelläni kukkulan laen reunamilla. Olimme lähdössä saalistamaan kahdestaan nummille. Kermanvärinen oppilas katsoi minua hiukan yllättyneen oloisena.
“Anteeksi, en minä sinulle saisi äksyillä. Tämä sota vain kiristää hermojani”, naukaisin pahoitellen ja kohtasin oppilaani savuisen katseen. Varjotassu nyökkäsi vakavana:
“Ei se mitään.”
Viitoin kollikissan perässäni alas kukkulan rinnettä kohti nummia. En vienyt Varjotassua kovinkaan kauas leiristä, sillä en halunnut mennä liian lähelle Kujakissayhteisön tai Kuolonklaanin rajoja. Varjotassu oli joitain päiviä aiemmin joutunut Salviakatseen ja Sadetassun kanssa taisteluun kujakissoja vastaan, kun kujakissa oli ylittänyt rajan. Sadetassu oli loukkaantunut pahoin, mutta halusin uskoa naaraan parantuvan ja voivan jatkaa soturikoulutustaan. Varjotassu oli silminnähden pahoillaan ystävänsä puolesta ja takuulla hyvin huolissaan hänestä. Olimme jättäneet yhdet harjoitukset väliin, sillä en halunnut rasittaa kermanväristä kollia liikaa. Tiesin, että hänellä oli rankkaa jo ilman harjoituksiakin.
“No niin, tänään emme opettelekaan mitään uutta, vaan saat muistella kaikkea oppimaasi ja yrittää saalistaa heti itse. Olet jo kehittynyt todella paljon, joten uskon sinun pystyvän tähän”, nau’uin kannustavasti ja annoin Varjotassulle luvan aloittaa. Kolli epäröi hetken, mutta käänsi sitten katseensa pois minusta. Hän alkoi haistella ilmaa keskittyneesti ja lähti kävelemään kauemmas löydettyään ilmeisesti hajujäljen. Pysyttelin noin kahden ketunmitan päässä Varjotassusta, jotta en pilaisi hänen saalistamistaan. Hiivin hiljaa hänen perässään varoen, ettei märkä lumi narskuisi liikaa käpälieni alla. Viileä, mutta hento puhuri kävi nummilla ja jäi aika ajoin leikittelemään myös minun turkillani. Yritin pörhistellä ohutta turkkiani, sillä kylmä pääsi nopeasti sen läpi. Onnekseni säät olivat jo lämmenneet sen verran, että taivaalla loistava aurinko toi edes hieman lohtua kylmiin säihin, kun sen säteet alkoivat hiljalleen lämmittää metsää ja nummia.
Varjotassu hidasti vauhtiaan, ja myös minä näin joen varrella olevan kivirykelmän edustalla seisovan oravan. Orava puuhaili omiaan lumen alta pilkistävien kivien luona, eikä huomannut lähestyvää kissaa. Oravat harvemmin lähtivät metsästä näin kauas, mutta ilmeisesti hiirenkorva oli houkutellut tämän pörröhännän pienelle seikkailulle. Varjotassu ei ollut mikään loistovaanija, mutta huomasin hänen yrittävän keskittyä siihen mitä teki. Noin ketunmitan päässä oravasta oppilas painautui lähemmäs hankea ja laski häntänsä alas juuri siten, miten olin opettanut. Siinä vaiheessa Varjotassu teki merkittävän virheen; hän yritti jatkaa vaanimista, kun olisi ihan hyvin voinut jo hyökätä selin häneen olevan oravan kimppuun. Kun oppilas otti yhden pienen askeleen eteenpäin, lumi narahti hänen käpälänsä alla ja orava kääntyi salamannopeasti ympäri. Varjotassu empi silmänräpäyksen verran liian kauan, ja orava pinkaisi pakoon kermanvärinen kolli perässään. Varjotassu ei ehtinyt saada pörröhäntäistä metsän eläintä kiinni, kun se vikisten juoksi kivenkoloon. Pettynyt Varjotassu käänsi katseensa minuun.
“Ei se mitään, se oli hyvä yritys! Välimatka oli niin pieni ja orava oli selin sinuun, joten olisi ehkä kannattanut yrittää hyökätä heti, kun olit pysähtynyt”, naukaisin kannustavasti ja väläytin oppilaalle ylpeän hymyn, “se voi olla vaikeaa arvioida, koska on hyvä hyökätä. Minullakin käy joskus juuri samanlaisia virheitä, mutta ne eivät haittaa. Mitä sanoisit, jos siirtyisimme sivummalle aivan hiljaa ja odottaisimme hetken, jos orava tulisi ulos piilostaan?”
Varjotassu kohautti lapojaan ja käänsi katseensa kivenkoloon.
“Kyllähän sitä voisi yrittää”, kolli sanoi rauhallisesti päätään nyökytellen.

Siirryimme hieman kauemmas kivikasasta ja jäimme odottamaan. Kuuntelin joen liplatusta ja pidin katseeni tiukasti kivissä ja kolossa, jonne orava oli hetki sitten paennut. Myös Varjotassu näytti keskittyneeltä, kun hän tuijotti koloa.
Odotuksemme palkittiin viimein, kun pienen pieni, punertava pää pilkisti esiin kolosta. Mustilla silmillään orava silmäili ympäristöään. Minä ja Varjotassu painauduimme pienen lumikinoksen taakse, jottei orava näkisi meitä. Kun orava kaiketi totesi ympäristön turvalliseksi, kehotin päätä nyökkäämällä Varjotassua yrittämään taas. Oli meidän onnemme, että tuuli ei ollut vaihtanut suuntaa, vaan edelleen se toi oravan hajun meidän luoksemme eikä toisinpäin. Tuuheahäntäinen eläin lähti loikkimaan sopivasti juuri meitä kohti. Varjotassu jännittyi ja katsoi tarkkaavaisesti oravaa. Kun orava oli kyllin lähellä, Varjotassu hyökkäsi sitä kohti. Rukoilin hiljaa mielessäni Tähtiklaanilta, että oppilas onnistuisi. En halunnut nähdä hänen pettyvän tai kokevan itseään huonoksi. Yhtäkkiä hetket tuntuivat pidemmiltä, kun orava huomasi saalistajan ja yritti lähteä pakoon. Varjotassu oli onneksi sen verran nopea, että hän sai juostua eläimen kiinni muutamalla juoksuaskeleella ja hyökkäsi kynnet ojossa sen kimppuun. Orava vinkaisi tajutessaan, että hänen loppunsa oli koittanut. Kermanvärinen oppilas pudottautui taitavasti saaliinsa kimppuun ja lopetti sen aivan kuten olin opettanut. Orava kuoli nopeasti, mutta Varjotassu piti sitä vielä hetken hampaissaan. Tassuttelin iloisena hänen luokseen.
“Hyvä Varjotassu! Tätä menoa sinusta tulee aivan loistava soturi!” kehuin iloisena kollia, joka pudotti oravan suustaan ja kääntyi minun puoleeni. Varjotassun kasvoilla käväisi pieni hymyntapainen, mutta se kesti vain silmänräpäyksen ajan. Kollin katse kääntyi takaisin oravaan. Olin ylpeä hänestä ja toivoin, että hän oli myös itse ylpeä itsestään. Minä uskoin, että kuka tahansa pystyi olla soturi jos vain tahtoi. Varjotassu oli hyvä esimerkki siitä, että kuka tahansa pystyi mihin vain.

Saman päivän iltana olin pyytänyt Minttuliekin juttusilleni. Tiesin, että minun oli kerrottava kumppanilleni sodan todellinen syy. Murheiden kantaminen yksin omassa mielessä sai minut hurjan pahoinvoivaksi ja se purkautui klaanitovereihini kiukkuna ja äksyilynä. En halunnut olla sellainen päällikkö, joka suuttui ja tiuski aivan turhaan klaanitovereilleen.
“Minä tiedän, miksi tämä sota alkoi. Se on minun syytäni”, henkäisin hiljaa, kun olin johdattanut varapäällikköni pois kukkulalta. En halunnut muiden kuulevan sitä, en ainakaan vielä. Eloklaanilaisilla oli täysi oikeus tietää sodan oikea syy, mutta nyt ei tuntunut olevan hyvä hetki asian kertomiselle. Minttuliekki kohotti kulmiaan ja katsoi minua yllättyneenä.
“Miten niin?”
Ravistelin pettyneenä päätäni:
“Muistat varmasti, että matkallamme tänne jäimme hetkeksi loukkuun kaksijalkalaan, jossa itseään Kujakissayhteisöksi kutsuva kissajoukko asui. Minun oli surmattava heidän johtajansa, jotta pääsimme vapaaksi. Koska johtajan surmanneesta kissasta kaiketi olisi tullut heidän uusi johtajansa, annoin kaikille luvan lähteä. Luulin sen Yhteisön kaatuneen siihen, mutta kaiketi niin ei ollutkaan. Nyt tämä Keijukainen tovereineen ovat saapuneet kostamaan minulle. Minttuliekki, he tahtovat kostaa sen, että minä tapoin heidän johtajansa. Tämä kaikki on yksinomaan minun syytäni..”
Punaruskea naaras katsoi minua nyt mietteliäs ilme kasvoillaan. Minttuliekin tummista silmistä paistoi lohduttomuus, ja hän laski häntänsä lavalleni.
“Voi Mesitähti, ei se ole sinun vikasi”, naaras vakuutteli hiljaisella äänellä, “sinä teit mitä sinun täytyi tehdä. Et saa syyttää itseäsi siitä, että joku on päättänyt vihata sinua.”
Käänsin katseeni Minttuliekkiin. Hänen sanansa kieltämättä toivat pientä lohtua, mutta koin olevani edelleen syyllinen kaikkeen tähän. Minun takiani jokaisen eloklaanilaisen henki oli vaarassa.
“Minun on käytävä Keijukaisen juttusilla. Jos on pienikin mahdollisuus, että hän kuuntelee järkipuhetta ja suostuu lopettamaan tämän sodan ilman enempää verenvuodatusta, tahdon tietää siitä. Minun on kokeiltava tätä”, henkäisin hiljaa, mutta epätoivoisena. En uskonut, että Keijukaisen kaltainen johtaja – joka kaiken lisäksi oli kykeneväinen kidnappaamaan vastasyntyneen pennun – suostuisi noin vain sopuun. Olin hänelle edelleen vihainen Kärsämöpennun menetyksen vuoksi, mutta olin valmis antamaan sen anteeksi, jos hän suostuisi luopumaan sodasta.
“Sitä kannattaa ainakin kokeilla, mutta sinun on oltava varovainen. Se Keijukainen ei vaikuta kissalta, joka luopuisi sodasta noin vain”, Minttuliekki huomautti. Nyökyttelin hitaasti päätäni.
“Niin, mutta koska tämä kaikki on minun syytäni, minun on yritettävä jotain”, tokaisin päättäväisellä äänellä. Tästä suunnitelmasta minä en luopuisi.

Päivät vierivät ja suunnittelin, kuinka saisin yhteyden Keijukaiseen. Metsään tallustelu tuskin olisi turvallista, joten paras ratkaisu oli jäädä odottamaan, että joku kujakissoista saapuisi rajalle ja välittäisi viestini Keijukaiselle. Raja olisi vääjäämättä turvallisin paikka tavata. Ottaisin mukaani joitain eloklaanilaisia aivan varalta vain, sillä en uskonut Keijukaisenkaan tulevan yksin.
Rajakahakoita oli alkanut esiintymään yhä vain enemmän ja eloklaanilaiset tosiaan alkoivat käydä hermostuneiksi. Siispä olin päättänyt varautua sotaan ihan oikeasti. Osa eloklaanilaisista lähtisi kolmen auringonnousun kuluttua etsimään lisää kissoja ja yrttejä avuksemme. Parantajiemme yrttivarastot olivat lähes tyhjät Lehtikadon jäljiltä ja tarvitsisimme takuulla enemmän kissoja, jos tilanne äityisi niin pahaksi, että syttyisi suuri taistelu. Olin juuri pyytänyt klaanin koolle, sillä aioin kertoa heille päätöksestäni.
“Hyvät eloklaanilaiset”, aloitin rauhallisella äänellä ja silmäilin vakavailmeisenä klaanitovereitani, “kuten tiedätte, olemme sodassa ja tarvitsemme kaiken mahdollisen avun, jotta voimme selvitä tästä. Siispä olen päättänyt lähettää pieniä kissajoukkoja etsimään yrttejä sekä taistelutaitoisia kissoja joukkoihimme.”
Kissat kuuntelivat tarkkaavaisesti, eikä kukaan tuntunut vastustavan päätöstäni.
“Yrttejä lähtevät etsimään Salviakatseen johdolla Pohjaharha ja Hilehuurre. Kissojen etsintäjoukkoja on kaksi, joista ensimmäiseen kuuluvat Omenahuuman johdolla Laventelitaivas ja Sumulaulu. Toiseen lähtevät Väärävarjon johdolla Talvikkitakku ja Tähtimötaivas. Yrttien etsijät lähtevät kaksijalkalaan, sillä sieltä löytyy tähän vuodenaikaan helpoiten yrttejä kaksijalkojen pesien luota. Ensimmäinen kissojen etsintäjoukko lähtee Eloklaanin reviiristä etelään jokea pitkin. Sieltä pitäisi löytyä erakoita, jotka saattavat auttaa meitä. Viimeinen joukko suuntaa myös läheiseen kaksijalkalaan etsimään Daisya, Loistotassua ja muita kotikisuja, jotka ovat valmiita auttamaan meitä sodassa”, selitin pitkästi, mutta rauhallisesti pitäen välissä pieniä taukoja, jotta eloklaanilaiset saivat hetken aikaa käsitellä sanomaani.
“Joukot lähtevät matkaan kolmen auringonnousun kuluttua ja palaavat viimeistään puolen kuun matkaamisen jälkeen”, lisäsin vielä ennen kuin päätin kokouksen.

//Kuka tahansa saa jatkaa

Kirjoittaja: Koivu

Kuin ihmeen kaupalla Sadetassu oli avannut silmänsä. Tämä oli kähissyt jotakin sekavasti huomattuaan Varjotassun. Varjotassun huoli ystävänsä hengestä helpotti vähän nähdessään tämän tajuissaan, mutta kolli ei uskaltanut iloita vielä. Siniharmaa naaras vuoti edelleen. Sitä paitsi haavathan voisivat tulehtua pahasti. Mitä vain voisi vielä tapahtua. Ystävä näytti siltä, että hänellä olisi jotain sanottavaa, joten Varjotassu yritti parhaansa mukaan saada selvää Sadetassun epäselvästä köhinästä. Kolli ei saanut selvää jokaisesta äänteestä, mutta hän arveli naaraan sanoneen ”mukava nähdä sinut, Varjotassu” tai jotakin sinne päin.
”Kuin myös”, Varjotassu maukaisi hennolla äänellä.
”Säästele voimiasi nyt. Voimme puhua taas myöhemmin, kun olet paremmassa kunnossa”, kermanvärinen kolli muistutti ystäväänsä ja räpäytti silmiään kahdesti. Sadetassu näytti siltä, että oli taas avaamassa suutaan, mutta päätyi sitten räpäyttämään silmiään myöntäväksi vastaukseksi.
”Kiitos paljon avustasi, Varjotassu. Me voimme jatkaa tästä kahden Leimusilmän kanssa”, Liljatuuli naukaisi ystävällisesti. Varjotassu nyökkäsi ja väisti sivuun Mesitähden kanssa, kun Leimusilmä siirtyi hänen paikalleen pitämään huolen, että kaulahaavan vuoto tyrehtyisi. Kermanvärisellä kollilla oli edelleen suora näköyhteys Sadetassun kanssa, eikä hän irrottanut katsettaan ystävästään. Sadetassun täytyi olla hyvin heikossa kunnossa. Varjotassu toivoi, ettei naaras nähnyt, miten paljon verta tämän ympärillä oli.
”Milloin Sadetassu pystyy syömään?” kolli kysyi parantajilta.
”Ei ainakaan vielä, mutta katsotaan mikä tilanne on auringonlaskun jälkeen”, Liljatuuli sanoi.
”Hyvä on”, Varjotassu sanoi katse edelleen Sadetassussa. Hän toivoi, että pystyisi auttamaan parasta ystäväänsä jotenkin ja tunsi itsensä kovin avuttomaksi istuessaan siinä paikallaan.
”Minä tuon sinulle tuoresaalista heti, kun pystyt syömään”, kolli sanoi ystävälleen. Häntä kuitenkin pelotti, että Sadetassu ei pystyisi syömään, jos puhuminenkin oli hankalaa. Parantuisiko Sadetassu koskaan, jos niin kävisi? Harmaa naaras räpäytti silmiään jälleen kiitoksen eleenä.
”Pikaista paranemista sinulle, Sadetassu”, Mesitähti sanoi. ”Ja Varjotassu, kerro vain huomenna, jos sinusta tuntuu siltä, ettet pysty harjoitella. Ymmärrän hyvin.”
”Kiitos kovasti, Mesitähti”, Varjotassu maukaisi. Hän oli hyvin kiitollinen Mesitähden ymmärtäväisyydestä. Päällikkö väläytti myötätuntoisen hymyn, nyökkäsi parantajille ja lähti sitten kävelemään Minttuliekin suuntaan.
Varjotassu asettui kyyryyn Sadetassun viereen ja päätti, että pysyisi ystävänsä vierellä yön yli. Kermanvärinen oppilas toivoi, että Sadetassu saisi edes pientä lohtua siitä, että hän oli tämän vierellä.
”Älä huoli, Sadetassu. Minä pysyn tässä sinun luonasi”, Varjotassu sanoi, vaikkei tiennyt, lohduttaisiko se naarasta ollenkaan.

//Sade?

Kirjoittaja: Kuusamakuiske

Nappasin oravan suuhuni nopeasti. Näytin saalista Huurrehuiskeelle. ”Katso, orava. Tästä saa kivan aterian.” kuiskasin ystävälleni. Yritin piristää hänen mieltään. Huurrehuiske näytti pohtivan jotain pahaa, ehkä taistelua? Minua alkoi jo ärsyttää hänen jatkuva hiljaisuutensa. Yritin kovasti jutella hänen kanssaan, mutta hän ei välittänyt!
”Ihan oikeasti! Jos et aio puhua kanssani, voin ihan hyvin yksinkin mennä saalistamaan!” huudahdin hänelle ja tassutin kauemmas. Huurrehuiske katseli perääni. Olin tehnyt noin aikaisemmin, sillä tiesin että saisin sillä Huurrehuiskeen perääni. Mutta, tuskinpa se enää tepsi. Hetken päästä valkoinen naaras oli juossut viereeni. ’Toimiipas se!’ ajattelin iloisena. Käännyin katsomaan häntä silmät hieman tuikkien.
”No, aiotko nyt saalistaa kanssani?” kysyin hieman pistävään sävyyn. Huurrehuiske nyökkäsi.
”Aion. Mutta, Kuusamakuiske, et saa tahtoasi läpi aina!” naaras naukui. Nyökkäsin, sillä tiesin kyllä sen. Mutta minullapa oli omat tekniikkani. Huurrehuiske kiirehti kohti edessä olevaa seljapensasta. Seljapensas oli se pensas, jossa minun ja Huurrehuiskeen oli ollut tapana jutella oppilaina, kun ei ollut harjoituksia. Tietysti sota ei silloin vielä ollut alkanut, mutta olimme karanneet reviirin yli. Eikä kukaan ollut saanut tietää!
”Hei, muistatko tämän pensaan?” kysyin. ”Tietysti! Rakas kokoontumispensaamme.” Huurrehuiske vastasi. Sydämeni hypähti, kun ajattelin aikoja ennen sotaa. Silloin oli ollut rauhallista. Olimme vain leikkineet yhdessä. Huurrehuiskeen silmät olivat tunteelliset. Hipaisin seljapensasta hännälläni. Tutkin sen oksia. Yhdessä oksassa näkyi jonkinlainen outo kääre. ”Mikä ihme tuo on?” kysyin Huurrehuiskeelta hämmentyneenä. Huurrehuiske tutki käärettä.
”En tiedä. Kai tuo on jokin…jokin kaksijalkojen juttu.” hän vastasi hämmästyneenä ja otti kääreen kynteensä. Lipaisin sitä. Se maistui ällöttävälle. Syljin sen pois.
”Ihan hirveän pahan makuista! Heitä se jonnekin pois.” sanoin ja yskäisin. Huurrehuiske heitti sen pois. Pensaassa tuoksui lievä Eloklaanin haju, johon sekoittui kettua ja hieman Kuolonklaaniakin.
”Mitä luulet, Kuusamakuiske, että onko täällä kettu? Haju on tuore.” Huurrehuiske sanoi. Haistoin ketun hajun lähellä. Kettua ei näkynyt missään.
”En usko. Kai se on vain jotain muuta.” vastasin kohauttaen olkiani. Haju oli kyllä voimakas ja haisi pahalle. ”Pitäisikö ilmoittaa klaanille?” kysyin. Huurrehuiske oli jäykistynyt paikalleen. Yhtäkkiä kuului kova, matala ulvahdus. Punaruskea otus seisoi kiven päällä. ”K-kettu! Tuossa!” Huurrehuiske älähti ja loikkasi taaksepäin. Käännyin vikkelästi ja jäin mulkoilemaan otusta. Asetuin matalaksi.
”Häivy. Heti.” käskin ja tönäisin Huurrehuiskeen sivuun. Huurrehuiske jäi kumminkin siihen. Valkoinen naaras näytti pelokkaalta ja paljasti kyntensä. Karvani nousivat pystyyn. Paljastin hampaani ketulle. Kettu ulvoi ja hyppäsi kimppuuni nopealla iskulla. Iso, painava otus murisi ja löi minua rintaan. Veri roiskui päälleni. Kipu raastoi minua pahasti. ’En saa luovuttaa!’ ajattelin raivokkaasti ja löin kettua päähän. Kettu rääkäisi ja heittelehti ympäriinsä. Kivusta huolimatta kettu otti uuden kohteen. Se syöksyi Huurrehuiskeen kimppuun ja puri tämän selkää. ”Häneen et koske!” karjaisin ja upotin kynteni syvälle ketun nahkaan. Kettu hyppäsi, mutta ei saanut minua karistettua. Roikuin otuksessa kiinni enkä päästänyt irti. Lopulta kettu heittäytyi maahan ikävästi vinkaisten. Nousin sen päältä hiljaisesti. Ei näyttänyt, että se olisi ollut elossa. Sen silmät olivat lasittuneet. Otus tuijotti tyhjyyteen. Huurrehuiske tärisi vieressäni. Hänen selästään vuoti verta. Punainen, kuuma veri valui lammikoina ketun niskasta. Huurrehuiske sulki silmänsä. Syöksyin ystäväni luokse. Pidin häntä pystyssä. Vaikka rinnastani tihkui verta koko ajan, oli Huurrehuiske heikompi kuin minä. ”Jaksatko kävellä?” kysyin käheällä äänellä. Vilkaisin kettua. Tiesin kyllä, ettei se ollut elossa. Huurrehuiske astui eteenpäin. Hänen naamalleen nousi urhoollinen ilme. ”Tietysti.” hän naukui. Menimme yhdessä kohti leiriä. Mitä uusi reviiri saattoi tuoda vielä tulelessaan?

Kirjoittaja: Elandra

Sadetassu: 18kp –

Sumulaulu: 6kp –

Leimusilmä: 9kp –

Tähtimötaivas: 13kp –

Malvaruusu: 14kp –

Lehtotassu: 7kp –

Yövarjo: 3kp –

Varjotassu: 13kp –

Lieskakajo: 11kp –

Hiilihammas: 6kp –

Karjuvirne: 7kp –

Kirjoittaja: Ampiainen

Katsoin leimusilmän tuoma siankärsämöä. Kumaruin ja napasin yrtit suuhuni. ”Toimihan tämä var.” Naukaisin. Yökäsin kesken lauseen katselin maahan näin sen hirrien jonka olin syönyt. ”Se helpotti.” Naukaisin hyvilläänin.
”Kiitos Leimusilmä.”naukaisin.
”Eipä mitään.”Leimusilmä vastasi.
”Voinko mennä?”kysyin
”Voit mennä mutta lepäämään.”Leimusilmä nauksi.
”Nähdään Leimusilmä.” Naukaisin. Tassutelin ulos pesästä ja katselin ympärilleni. ”Hmm, menenkö lepäämään vai enkö?” Mietiskelin. hetken mietiskeltyäni päätin mennä lepäämään
Tassutelin oppilaidenpesälle. Kun pääsin sisään huomasin että siellä oli joku. Ajattelin heräsinkö hänet vai en lopulta menin kuminkin vain lepäämään. Torkahdin hetkeksi. Kun heräsin huomasin että olin nukkunut iltana asti ”voi ei nyt en saa unta yöllä.”ajattelin. Mietin hetken että olisiko se niin vakavaa. Kukaan muu ei ollut nukkumassa. ”Tuolla on Ampiaispisto.” Tassutelin mestarini Luo. ”Hei Ampiaispisto oletko menossa partion?” Kysyin
”Miksi kysyt”? Ampiaispisto puolestaan vastasi.
”No kysyin vain kun haluaisin mukaan jos olet menossa partion.” Naukaisin
”Käyn kysymässä menenkö parton mutta en voi luvata.”Ampiaispisto vastasi.

//Ampais?

Kirjoittaja: Elandra

Huojennuksekseni Tähtimötassu oli selvinnyt Mutalammen hyökkäyksestä. Eloklaanin partiot olivat etsineet petturisoturia reviiriltä, mutta jälkien päätyttyä Kuolonklaanin reviirille, Mesitähti oli päättänyt lopettaa etsimisen. Liekö kollikissa oli päässyt kaltaistensa kylmäveristen murhaajien joukkoon rajan toiselle puolen tai sitten hänen tarinansa jatkui kaukana klaaneista. Toivoin tosin kohtaavani kollin vielä jonain päivänä. Vaikkei Mesitähti arvostanut turhaa ja vältettävissä olevia kuolemia, olisin halunnut vielä kerran kohdata Mutalammen. Olin vannonut, että jos vielä kerran kohtaisin hänet, tekisin hänestä lopun.
Sen jälkeen kun oppilaani oli joutunut Mutalammen hyökkäyksen kohteeksi, olin huomannut Tähtimötassun käytöksessä suuren muutoksen. Tuntui siltä kuin hän olisi viimein laskenut jäisen suojamuurinsa ja ollut oma itsensä. Välimme olivat lämmenneet ja tuntui, että olin saanut tehtäväni suoritettua. Toki Tähtimötassu oli yhä muiden seurassa samanlainen kuin aiemminkin, olin vakuuttunut siitä, ettei hän ollut paha kissa. Nyt on Mutalampi oli poissa, kukaan ei olisi vetämässä Tähtimötassua väärään suuntaan. Olin ehdottanut Mesitähdelle, että Tähtimötassusta tulisi soturi. Päällikkö oli luvannut harkita asiaa. Kului joitakin päiviä, kun Mesitähti aloitti klaanikokouksen. Kokouksen alussa hän teki toisesta tyttärestään, Malvatassusta soturin.
Kun kilpikonnalaikukas oppilas oli saanut uuden nimensä, oli Tähtimötassun vuoro. Koko seremonian ajan katsoin hymyillen mustavalkeaa naarasta. Olin hänestä niin ylpeä. Pidin entisen oppilaani soturinimestä. Se sointui hienosti ja sopi naaraalle kuin nenä päähän. Tähtimötaivas.
En vieläkään ollut täysin sisäistänyt sitä, että klaanissa kissalla oli kolme eri nimeä: pentunimi, oppilasnimi ja soturinimi. Uuden nimen oppiminen vei minulta aina hetken, mutta toivoin tottuvani Tähtimötaivaan uuteen nimeen pian.
Kun päällikkö oli päättänyt kokouksen, Tähtimötaivaan katse kääntyi minun suuntaani ja tuore soturi lähti tassuttelemaan luokseni. Naaraan kasvoilla oli vieno hymy, kun onnittelin häntä. Yllätyksekseni kuulin sanat, joita en liiemmin naaraan suusta ollut kuullut:
”Kiitos. Kiitos kaikesta.” Vaikka mustavalkean kissan ääni oli hiljainen ja hänen katseensa karkasi pois silmistäni, tiesin hänen tarkoittavan sanojaan. Se sai yhä vain leveämmän hymyn nousemaan kasvoilleni.
”Älä minua kiitä. Olet itse tehnyt suurimman työn”, nau’uin lämpimällä äänellä jatkaen miltei heti, “no miten on, tahtoisiko tuore soturi lähteä kanssani kävelylle?”

//Tähtimö?

Kirjoittaja: Pyry

Leijuin pimeydessä. Mukavassa, pehmoisessa pimeydessä, joka syleili minua tiukasti mutta lempeästi. Samaan aikaan tunsin outoa, kaukaista kylmyyttä, joka yritti kovasti kietoa minua otteeseensa ja sysätä lämpimän syleilijän irti minusta. En oikein tiedostanut, olinko vai enkö. Ja jos olin, niin missä? Minkä takia, oliko siihen vielä jokin syy? Oliko joku kanssani? Ainakin täällä pimeydessä tuntui melko yksinäiseltä… Siitä huolimatta oloni oli kummallisen hyvä ja rento. Niin rento, että olisin aivan hyvin voinut päästää irti kaikesta ja antaa sen kylmän kietoutujan kiskoa minut mukanaan johonkin.. minnelie. Jos minulla nyt ylipäänsä oli mitään, mistä pitää kiinni. Oloni vain oli niin mukava. Huoleton. Kyllä kaikki oli hyvin, eikö? Eihän tämän paremmin voisi olla, vai mitä? Kehossani ei tuntunut kipua, eikä vereni enää vuotanut. Sehän oli hyvä merkki?
Tunsin kylmyyden kietovan minut huntuunsa koko kehoa myöten. Ei se haitannut. Minun oli hyvä olla. En tiennyt, mihin olin matkalla, mutta minun oli niin hyvä olla, etten välittänyt. Jospa määränpäässä paistaisi aurinko? Ja valkorunkoisten puiden lehdet hohtaisivat kirkkaanvihreinä, kuten joka viherlehti? Aurinko lämmittäisi turkkiani ja kylmettyneitä lihaksiani…
Samassa silmieni edessä välähti kuva kermanvärisestä kollista katsomassa harmahtavilla silmillään omiini hieman hymyillen, ikään kuin muistoa olisin katsellut.
”Älä jätä minua, Sadetassu”, kuului kaukaistakin kaukaisempi kuiskaus. ”Tarvitsen sinua.”
Tarvitsen sinua… Tuttu ääni. Voisin vaikka vannoa puhujan olleen joku minulle tärkeä kissa, joka jo kaipasi minua luokseen. Oliko se kuitenkaan niin tärkeä? Niin tärkeä, etten voisi tai haluaisi antaa kylmän hunnun peitellä minua paremmin suojaansa ja saattaa minut lämpimään? Voisiko se todella olla niin tärkeä? Nenänpää kosketti korvaani.
Varjotassu, minä ajattelin. Varjotassu siellä vain taisi olla, minun vierelläni vahtimassa untani. Oikein ystävällistä häneltä. Sydäntäni lämmitti ajatus tuosta kollista. Niin tosiaan… Hän varmaan odotti, että palaisin hänen luokseen.
”Minun täytyisi palata”, kuiskasin kai itsekseni. ”Varjotassu odottaa minua jo.”
”Haluatko sitä?” vieras, mutta lempeä ääni kysyi.
”Kyllä, minun on palattava Varjotassun luokse. Klaanini luokse. He varmasti odottavat minua jo.”
Sen jälkeen ei kuulunut enää mitään. Oli vain pimeys.

”Liljatuuli ja Leimusilmä osaavat varmasti parantaa hänet”, kuului lohduttava ääni.
”Toivon niin”, kuului toinen.
Kurtistin kulmiani itsekseni, kun tunsin polttelua ja kylmän vihlontaa kehossani. Raotin hitaasti silmiäni. En alkuun hahmottanut missä olin tai ketä ympärilläni oli. Silmät tuntuivat siltä, kuin niissä olisi ollut koko elinikäni unihiekat. Hiljalleen kuitenkin sumea näkökenttäni ja kaksi sumeaa kissanhahmoa alkoi erottua tarkemmin.
”Niin sitä heräillään”, joku totesi helpottuneena.
Luulin kuulleeni Mesitähden äänen, hymyilin puhujalle väsyneesti. Sitten katseeni jäi kermanvalkeaan kissaan, joka tapitti minua huolestunein silmin. Harmahtavat silmät kiiluivat, enkä ollut varma, mistä tunteesta.
”Varj…”, aloitin, mutta kurkkuani viilsi kipu samantien.
Parantajat tupsahtivat eteeni ja Liljatuuli maukui pehmeästi: ”Tervehdys, Sadetassu. Yritä olla puhumatta, sait taistelussa melko pahan iskun kaulaasi. Vatsassa olevat haavat aukesivat myös… Joudut olemaan täällä luonamme toipumassa jonkin aikaa.”
Silmäilin kissoja hämmentyneenä uutisista, kunnes katseeni pysähtyi taas Varjotassuun. Kuinka minä nyt saisin muka kerrottua ystävälleni päivien tapahtumista tai ylipäänsä mistään? Varjotassu varmasti kyllästyisi minun seuraani, kerta en voisi puhua mitään!
”Mukava nähdä sinut, Varjotassu”, yritin kivultani kähistä. Yritin myös väläyttää pienen hymyn, vaikka ei minua juuri nyt oikein hymyilyttänyt. Miltähän runnottu kehoni mahtoi näyttää?

//Varjo?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Olin puhdistamassa turkkiani lähellä kukkulan keskellä olevaa ketunkoloa, kun Yövarjo – yksi klaanin nuorista sotureista – lähestyi minua. Panin saman tien merkille naaraan levottoman olemuksen. Syy tälle selvisikin, kun hän kertoi olevansa huolissaan klaanistamme ja siitä, miten olimme joutuneet luopumaan kodistamme, kysyttyään ensin, miten minä voin ja mitä mieltä olin tästä sodasta. Olin niin lopen uupunut koko sotaan, että suustani pääsi väsynyt, pilkallinen nauruntuhahdus koko ajatusta kohtaan. Yövarjo katsoi minua hiukan kummastuneena, joten avasin hänelle mielenmaisemaani enemmän:
“On sitä paremminkin voitu, jos totta puhutaan. Tämä jatkuva pelossa eläminen on kovin uuvuttavaa, ja olemme menettäneet jo niin monta ystävää.” Tunsin palan nousevan kurkkuuni, kun vain ajattelinkin Utusielua ja Hallavarjoa, jotka molemmat oli tapettu. He olisivat ansainneet rauhallisen, hyvän kuoleman, eivätkä tulla teloitetuksi sillä tavoin. “Ja tämä sota sitten?” Pidin lyhyen tauon etsiäkseni oikeaa tapaa ilmaista tuntemukseni, ennen kuin jatkoin: “En saata käsittää, mikä on ajanut Kuolonklaanin käymään kimppuumme kulkukissojen kanssa. Olihan meillä toki aina erimielisyytemme, mutta ei ole olemassa mitään asiaa, jota ei voisi ratkaista puhumalla.”
Yritin koota itseni ja synkät ajatukseni ja suunnata ne johonkin positiivisempaan – tarkoitukseni ei suinkaan ollut ajaa nuorempaa kissaa epätoivon alhoon. Juuri tällaisina aikoina klaanitoverit kaipasivat toivoa kipeämmin kuin koskaan.
“Me saamme vielä vanhan kotimme takaisin”, vakuutin Yövarjolle ja hymyilin tälle kannustavasti. “Kohta on hiirenkorva, eikä meidän tarvitse ainakaan murehtia pakkasesta ja nälänhädästä. Voimme rauhassa kerätä voimia, ennen kuin käymme uudestaan vastarintaan.”
Todellisuudessa en tiennyt, mikä oli taistelun seuraava suunta. Oliko Mesitähti edes ajatellut vastahyökkäykseen käymistä, vai odotimmeko, että kuolonklaanilaiset ja erakot keräisivät joukkonsa uudelleen ja kävisivät päällemme suuremmalla voimalla? Ilmassa leijaili monta vastaamatonta kysymystä.

//Yö?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Lehtotassu kertoi Leimusilmälle syöneensä hiiren aiemmin, ja se sai parantajaoppilaan epäilemään heti, että kyseisessä hiiressä oli ollut jotakin vialla. Kenties se oli ehtinyt jo pilaantua, tai sitten se oli syönyt vielä eläessään jotain sopimatonta, mikä vaikutti nyt Lehtotassuun vatsan oireiluna.
Leimusilmä kaiveli ensin testattavaksi nuorelle oppilaalle varastostaan eri yrttejä, joiden tiesi helpottavan vatsakipuun, mutta kun mikään niistä ei helpottanut naaraan oloa, hän tuli siihen johtopäätökseen, että ongelma oli juurikin se hiiri, jonka tämä oli syönyt.
Heidän vähäisen puoleisesta varastostaan sattui löytymään juuri sopivasti siankärsämöä, jota hän tarvitsi saadakseen Lehtotassun oksentamaan hiiren jäänteet ulos. Hän palasi takaisin kilpikonnakuvioisen naaraan luo ja laski kuivatetun, valkokukkaisen kasvin tämän eteen.
“Tämä on siankärsämöä. Se pistää sinut oksentamaan syömäsi hiiren ulos ja toivon mukaan helpottaa oloasi”, parantajaoppilas selitti rauhallisesti nuoremmalle kissalla ja siirsi tassullaan siankärsämöä lähemmäksi tätä. “Tiedän, että se voi tuntua vähän ällöttävältä, mutta lupaan, että se menee nopeasti ohi, jahka olet oksentanut hiiren ulos.” Hän hymyili Lehtotassulle rohkaisevasti.

//Lehto?

Kirjoittaja: Aura

Lieskakajo istui kukkulalla katselemassa kirkasta tähtitaivasta. Kollin kasvoilla oli haikea ilme. Katselisikohan Tulipentu tai Lampipentu häntä juuri nyt? Punaturkkinen kissa räpäytti silmiään. Hän yritti estää itseään itkemästä, mutta kyynel pyrki itsepintaisesti hänen silmäkulmastaan poskelleen. Yhtä itsepintaisesti mitä Lampipentu oli joskus yrittänyt repiä hänen hännästään. lieskakajo naurahti surullisesti muistellessaan kyseistä muistoa. Jokainen hänen pennustaan olisi ansainnut elää. Kollikissa käänsi päätään ja vilkaisi Nokkospilveen, joka tuhisi hänen vierellään. Lieskakajon sydämessä muljahti. Hän ei voinut edes katsoa naarasta silmiin, kuinka hän voisikaan? Hän oli ihastunut johonkin toiseen, se tuntui väärältä, vaikkakin samaan aikaan niin oikealta. Lieskakajo puristi tassuillaan maata ja riiputti päätään. Kaikki tuntui olevan sotkussa eikä hän tiennyt mistä lähteä aukomaan yhtäkään solmua. Kharon oli hänelle vihainen, hän oli menettänyt parhaan ystävänsä. Kollin entinen mestari oli kuollut. Kirsikkakuono oli nukkunut pois; keneltä hän nyt kysyisi neuvoa ongelmiinsa? Hän oli korviaan myöten ihastunut Eloklaanin parantajaoppilaaseen. Kujetassu oli hänelle vihainen. Nokkospilvi taas täysin tietämätön siitä, että hänen kumppaninsa sydän lepatti toisen kissan suuntaan. Eloklaania kohtaan oli julistettu sota ja heidät oli häädetty omasta kodistaan. Lieskakajon suusta karkasi hiljainen huokaisu, joka hukkui muiden kissojen tuhinaan. Välillä Lieskakajosta tuntui siltä, että olisi vain helpompaa ottaa ja lähteä. Kollisoturi kuitenkin tiesi, että se olisi heikko päätös. Hän ei luovuttaisi, vaan selvittäisi ongelmansa omin tassuin. Miten? Sitä Lieskakajo ei tiennyt, Tähtiklaani yksin osaisi antaa hänen ongelmiinsa ratkaisut. Raidallinen soturi rapsutti kylkeään vaisuna ja laski katseensa taivaasta. Kollin vihreät silmät harhailivat väliaikaisen leiriaukion keskustaan, jossa ne kohtasivat Leimusilmän. Lieskakajon rinnassa tuntui lämmin läikähdys, kuinka Leimusilmä näyttikään niin upealta? Kolli oli juuri kääntämässä katseensa pois, mutta Leimusilmän oma katse harhaili punaturkkiseen. Lieskakajon sydän alkaa hakkaamaan kahta kauheammin ja kolli mietti tarvitsisiko hän jopa parantajien apua.. Ainakin hänellä olisi hyvä syy päästä lähemmäksi mustavalkeaa kissaa, eikö? Kollit katselivat toisiaan muutaman sekunnin ajan, kunnes käänsivät päänsä pois. Lieskakajosta tuntui, että yksi katse sai kerrottua enemmän, kun mitä hän saisi kuun aikana sanottua ajatuksistaan Leimusilmälle. Toiveikkaana soturi vilkaisi vielä aukiolle, mutta Leimusilmä ja Liljatuuli olivat kadonneet johonkin. Voisipa hän kertoa tunteistaan Leimusilmälle. Ehkä Leimusilmä tiesikin. Samassa Nokkospilvi kohotti päätään unisena ja pieni, hiljainen haukotus purkautui naaraan suusta.
“Mitä sinä teet vielä hereillä, Lieskakajo? Tule nukkumaan”, naaras naukaisi unisella äänellä ja taputti hännällään paikkaa vieressään. Kolli säikähti naarasta ja säpsähti. Oliko Nokkospilvi katsellut häntä pitkäänkin? Lieskakajo vilkaisi toista syyllisen näköisenä, mutta naarassoturi oli jo ummistanut silmänsä. Lieskakajo käpertyi Nokkospilven vierelle, mutta piti hienoisen etäisyyden toiseen. Naaraan hivuttautuessa aivan Lieskakajon turkkiin kiinni, Lieskakajo makasi hievahtamatta. Hänestä tuntui niin väärältä, kuinka hän oli voinut tehdä näin rakkaalleen? Nokkospilvi tuntui niin onnelliselta hänen seurassaan.. Lieskakajo laski päänsä, hän ei voinut edes toivottaa naaraalle hyvää yötä. Kolli ei pystynyt siihen. Hänestä tuntui, että jos hän sanoisi yhdenkin sanan, tulisi kollin suusta ulos tunnustus tunteistaan Leimusilmää kohtaan. Lieskakajo ei kehdannut myöntää sitä edes itselleen, että hän toivoi olevansa Nokkospilven sijasta erään mustavalkoisen kissan vieressä.. Kolli piti silmiään tiukasti kiinni, hän halusi luottaa siihen, että asiat järjestyisivät ajallaan. Tähtiklaani ei voisi jättää häntä pulaan, eihän?

Kirjoittaja: Koivu

Varjotassu tuijotti Sadetassun verenpeittämää turkkia täysin sokissa samalla, kun Liljatuuli ja Leimusilmä painoivat jotakin siniharmaan naaraan vatsaa vasten estääkseen tätä vuotamasta kuiviin. Lumi Sadetassun ympärillä oli värjäytynyt kirkkaan punaiseksi. Myös naaraan kaulasta vuoti verta ja parantajat olivatkin pyytäneet Varjotassua painamaan tassullaan paksua lumikerrosta voimakkaasti Sadetassun kaulaa vasten. Vatsassa viillot olivat suurempia, mutta eivät hämähäkinseitit yksin riittäneet vuotavaan kaulaankaan. Varjotassu oli täysin paniikissa, mutta tuijotti vain jähmettyneenä ystävänsä vatsasta pulppuavaa verta. Mitä jos Sadetassu kuolisi? Ei hän saisi kuolla, ei näin, kolli ajatteli.
Varjotassun mieli palasi vähän väliä kertaamaan tapahtunutta: Kahakan lopussa Varjotassu oli nähnyt Sadetassun lyyhistyneen verta vuotavana maahan. Kun Varjotassu ja Salviakatse olivat kiirehtineet naaraan luokse, ei tämä ollut enää reagoinut mihinkään. Kolli oli hetken ollut jo vakuuttunut siitä, että hän oli menettänyt Sadetassun lopullisesti, kunnes oli erottanut harmaan kyljen kohoilevan edelleen. Kovalla kiireellä ja vaivalla Varjotassu ja Salviakatse olivat onnistuneet puoliksi kantamaan, puoliksi raahaamaan Sadetassun takaisin kukkulalle, jonka luona joukko sotureita oli auttanut saamaan velton, tajuttoman naaraan ylös leiriin parantajien luokse.
Kermanvärinen oppilas ei ollut edelleen uskoa silmiään. Ainoa asia hänen mielessään oli Sadetassu ja hän toivoi vain, että parantajat saisivat verenvuodon loppumaan ja harmaa oppilas tulisi vielä tajuihinsa. Epätoivo oli kuitenkin täyttänyt Varjotassun ajatukset. Hän vajosi hetki hetkeltä syvemmälle toivottomuuteen ja synkkyyteen niin, että kollista alkoi tuntua kuin kaikki olisi alkanut pimentyä. Kuin kaikki värit, paitsi kirkas, punainen veri, olisivat haalistuneet.
Hetken päästä Varjotassu tunsi Liljatuulen laskevan häntänsä hänen lavalleen. Kolli säpsähti, mutta ei katsonut parantajaa silmiin, tuijotti vain Sadetassua, jonka kylki kohoili edelleen vaivalloisesti.
”Se-selviääkö hän?” Varjotassu kuiskasi, eikä ollut varma halusiko kuulla vastausta. Liljatuuli silitti lohduttavasti kermanvärisen kollin lapaa. Se ei kuitenkaan auttanut. Sadetassu oli se kissa, jonka Varjotassu tarvitsi tuekseen; ja nyt näytti pahasti siltä, että kolli ei saisi pitää häntä elämässään. Liljatuuli näytti harkitsevan sanojaan pitkään, niin Varjotassu ainakin koki – tai sitten hän vain keskittyi haavojen tukkimiseen.
”Kyllä minä uskon, että hän selviää, jos verenvuoto saadaan tyrehtymään pian. Ymmärrä kuitenkin, etten voi luvata mitään. Voimme vain rukoilla, että Tähtiklaani pelastaa hänet”, Liljatuuli sanoi viimein.
Varjotassu ei ollut varma, merkitsivätkö parantajan sanat hänelle mitään, mutta hän nyökkäsi pienesti pää alas painettuna. Kolli ei uskonut Tähtiklaaniin, mutta hänellä oli kyllä uskoa Eloklaanin parantajiin. He olivat aina tienneet mitä tehdä. Ainakin Varjotassu tiesi, että he tekisivät parhaansa. Hän ei vain tiennyt, olisiko se tarpeeksi.
Varjotassu laski kuononsa Sadetassun harmaalle korvalehdelle ja kosketti sitä nenällään.
”Älä jätä minua, Sadetassu. Tarvitsen sinua”, kolli kuiskasi hyvin hiljaa. Naaras ei reagoinut mitenkään, vaan makasi edelleen tajuttomana, kun kermanvärinen oppilas nosti päänsä.
Varjotassu kauhaisi nopeasti uuden kasan lunta etutassulleen ja jatkoi Sadetassun kaulahaavan vuodon tyrehdyttämistä. Kolli oli kadottanut ajantajunsa, mutta hetken kuluttua kaulan vuoto alkoi hidastumaan. Silloin Leimusilmä työntyi äkkiä Varjotassun toiselle puolen ja asetti jonkin yrttitupon Sadetassun kaulalle. Sen jälkeen Leimusilmä käski Varjotassua jatkamaan ja siirtyi takaisin naaraan vatsan luokse auttamaan Liljatuulta.
Kermanvärinen kolli hätkähti huomatessaan, että myös Mesitähti oli saapunut Sadetassun vierelle. Päällikön ilme paistoi huolesta ja Varjotassu epäili tämän saapuneen seuraamaan tilannetta heti siitä kuullessaan. Varjotassu kohtasi Mesitähden synkän, pahoittelevan katseen. Hän ei kuitenkaan osannut sanoa, eikä elehtiä mitään Mesitähdelle, vaikka olikin kiitollinen, että tämä oli saapunut paikalle. Jotenkin hänen mestarinsa läsnäolo tuntui rauhoittavalta; siltä, ettei hän ollutkaan aivan yksin. Varjotassu oli silti edelleen täydessä sokissa, eikä kestänyt kauaakaan, kun kollin silmät lasittuivat paikalleen Sadetassun turkkiin. Sumeasti kolli erotti Mesitähden kävelevän hänen vierelleen.
”Sadetassu on paras ystäväni”, Varjotassu sai sanottua ääni väristen.
”Minä tiedän, olen pahoillani… Mutta älä huoli, Tähtiklaani huolehtii kyllä, etteivät sellaiset kissat kuole, joiden aika ei ole vielä. Sadetassu on nuori ja sitkeä. Liljatuuli ja Leimusilmä osaavat varmasti parantaa hänet”, Mesitähti maukui rauhoittavasti ja laski häntänsä Varjotassun selälle.
”Toivon niin”, Varjotassu vastasi jääden tuijottamaan Sadetassua.
Oli kuin aika olisi pysähtynyt.

//Sade? D:

Kirjoittaja: Ansku

Yövarjo oli liikkeellä jo aikoja sitten tumma naaras oli vähän huolissaan muista tämän sodan takia jonka takia on enimmäkseen ollut puissa tarkkailemassa tilannetta, vaikka musta naaras osasi taistella ei hän mikään huippu taistelija ollut. Enemmän Yövarjo mieluummin hoitaisi ne vakoilut muista yöllä kun tämä oli sen verran huomaamaton puissa, nyt tumma naaras kulki aukealla ja katsoi muita kissoja ja näkikin Hiilihampaan. Tumma naarasta huoletti että pääsevätkö he enää kotia ja miten sota päättyisi loppujen lopuksi, tumma naaras tuli kolli kissan luokse ”miten voit oikein Hiilihammas ja halusin tulla ihan kysymään että mitä olet mieltä tästä koko sodasta? Olen myös huolissani koko Klaanista kun jouduimme luopumaan kodistamme,” tumma naaraan jäänsiniset silmät kohtasivat tuon kollin jäänsiniset silmät. Yövarjo katsoi sitten ympärille ja tästä näki että naaras oli vähän kireä mutta yritti olla rento miten vain suikin pystyi, naarasta hirvitti se että kummastakin klaanista oli kuollut kissoja Yövarjo haluaisi että kummatkin klaanit olisivat neutraaleja toisilleen mutta tilanne oli nyt tämä.
//Hiili?

Kirjoittaja: Ampiainen

Katsoin leimusilmä sumeinsilmin. Vinkuin. ”Leimusilmä söin vähän aikaa sitten hirren.”vinkaisin kivusta.
”Selvä, mihin sinua koskee enite?” Leimusilmä vastasi.
” sattuu mahan.” Sihisin kivusta. Vatsani kouristelli sitten tulli yhtäkkinen oksenus.
”Onko sinulla tällä jotain josta voisi olla apua.” Kysyin.
Leimusilmä ei vastannut vaan lähti katsomaan olisiko jotain mistä voisi olla apua.
Katselin tyrmistyneenä leimusilmän tuomia yrttejä. ”Onko noista apua.” Kysyin tyrmistyneenä
”Aivan varmasti.” Leimusilmä naukaisi. Söin mukisematta yrtit. ne maistuivat kuvatavilta.
Yökäsin sitten katsoin leimusilmään. ”No autoilko. ”Leimusilmä kysyi. ”
Ei se kyllä auttanut yhtään” Naukaisin. ”Kokeile siten tätä.” Leimusilmä naukaisi.”
Kokeillan sitten.” Naukaisin. Hetken jo luulin että se toimii. ”Se taitaa toimia.” Naukaisin hyvilläni.
”Hyvä.” Leimusilmä naukaisi. ”Voinko..” naukaisi.mutta yhtäkkiä yökäsin taas. ”Onko tämä totta?” Vinkaisin. Ja yökäsin. ”Miksi tämä ei lopu?” naukaisin surkeana.
”En minä kaikkea tiedä.” Leimusilmä naukaisi.
” kyllä minä sen tiedän.” Naukaisin hämillääni.
”Minä en halua jäädä tänne.” Vinkuin. Katsoin leimusilmän.
”Löytyykö täältä mitään mikä voi auttaa?” Kysyin.
”Odottaa hetki.” Leimusilmä naukaisi.
”Selvä .” Naukaisin. Hetken päästä yökäsin melkein samoman aikaan leimusilmä palasi

//Leimu?

Kirjoittaja: Elandra

Malvatassu oli haljeta raivosta! Laventelitaivas yritti puolustella hyväksymätöntä ja törkeää tekoaan sillä, että Pensastassu saisi itse valita kenelle puhuu. ’Ei tietenkään saa!’ Malvatassu ajatteli mielessään, ’hän on minun ystäväni, eivätkä ystävät tee niin, että kaveeraavat muidenkin kanssa!’
Kun valkoturkkinen soturi sivuutti Malvatassun olemassaolon täysin ja kehotti kullanruskeaa kollikissaa jatkamaan. Kilpikonnalaikukkaan naaraan vihreä, hyvin tiukka katse kääntyi hänen ystäväänsä. Pensastassu vilkuili vuorotellen Malvatassua ja tämän vanhempaa sisarta, joka katsoi odottaen raidallista oppilasta. Pensastassu kuitenkin pudisteli nopeasti päätään.
”E-ei minulla ole mitään jatkettavaa”, kolli lausahti säröilevällä äänellä ja käänsi katseensa poispäin Laventelitaivaasta. Voitonriemuinen hymy levisi Malvatassun kasvoille. Pensastassu todella oli aito ystävä! Oppilaan terävä katse kääntyi valkeaan soturiin:
”Siinäs kuulit. Eikö meidän pitäisi jatkaa partiointia jo?”

Kului puoli kuuta, eikä Eloklaanin tilanne ollut parantunut lainkaan. Lehtikato oli loppumaisillaan ja Hiirenkorva häämötti aivan nurkan takana. Malvatassusta oli tullut pari päivää aiemmin soturi, ja hän oli viimeinkin päässyt eroon rasittavasta Väärävarjosta ja turhauttavista harjoituksista! Kilpikonnalaikukas naaraan nimi oli tätä nykyä Malvaruusu ja hän itse piti siitä kovasti. Hänen mielestään hänen uusi nimensä kuvasi erityisen hyvin sitä, miten kaunis ja erityinen hän oli. Tähtimötassukin oli ansainnut soturinimensä, muttei Malvaruusu ollut edes vaivautunut onnittelemaan sisartaan. Hän oli saanut tylsän nimen, joka oli Tähtimötaivas. Malvaruusu ei nähnyt nimessä mitään järkeä. Miksi kukaan tahtoisi, että taivas olisi täynnä tähtimöitä? ’Aivan typerä ajatus!’ Malvaruusu ajatteli itsekseen.
Nuori soturi oli harmissaan siitä, että Pensastassu oli yhä oppilas. He joutuivat nukkumaan eri puolilla leiriä ystävänsä kanssa. Malvaruusu tosin oli eilen uhmannut Mesitähden käskyä ja mennyt luvatta nukkumaan oppilaiden seuraan. Siitä oli tietysti tullut seuraavana aamuna valitusta, sillä sotureiden paikka oli sotureiden luona, vaikkei kukkulan päällä sijaitsevassa leirissä ollutkaan varsinaisia pesiä.
”Minä saan nukkua missä tahdon, ei kukaan voi komennella minua tuolla tavalla. Jos tahdon nukkua Pensastassun kanssa, niin minä myös nukun”, naaras oli vastannut ymmärtämättä sitä, miten kukaan oli kehdannut kieltää häntä. Kokeneempi soturi oli uhannut kertovansa asiasta Mesitähdelle. Malvaruusu ei ollut ilahtunut siitä, mutta hän ei halunnut saada rangaistusta. Pahimmassa tapauksessa hänen typerä isänsä saattaisi alentaa hänet takaisin oppilaaksi.. Naaras ei kuitenkaan säästellyt sanojaan, vaan ilmoitti suoraan mielipiteensä:
”Siinä kun kerrot, ei se minua pelota. Mesitähti on niin surkea päällikkö, ettei hän uskaltaisi rangaista omaa tytärtään tuollaisesta. Sitä paitsi minä vain lämmitin oppilaita, koska heitä on vähemmän kuin sotureita.”
Keskustelu oli loppunut lyhyeen, kun Malvaruusun oli riennettävä partioon. Hän hylkäsi keskustelutoverinsa noin vain ja kiiruhti partion luokse. Tämä lieni yksi niistä harvoista kerroista, kun Malvaruusu oli lähtenyt edes vähän mielellään partioon.

Partion jälkeen Malvaruusu suuntasi heti Pensastassun luokse.
”Hei, Pensastassu! Tahdotko jakaa oravan kanssani? Sain sen aivan itse kiinni sekametsän rajalta”, laikukas naaras naukui ja pudotti tuuheahäntäisen oravan ystävänsä jalkojen eteen. Se olisi pitänyt viedä tuoresaaliskasaan, mutta Malvaruusu halusi syödä sen itse. Pensastassun kasvoille levisi hieman ujo hymy, mutta kullanruskea oppilas nyökkäsi.
”Se olisi mukavaa. Minulla onkin hurja nälkä”, kolli vastasi hennolla äänellä. Malvaruusun kurkusta kumpusi matalaa kehräystä, kun hän katsoi ystäväänsä silmiin. Pensastassu oli soturin mielestä paras ja luotettavin kissa koko maailmassa! Hän ei kestäisi, jos kolli kääntyisikin häntä vastaan. Se olisi Malvaruusulle maailmanloppu, ja Pensastassu saisi katua tekoaan lopun elämäänsä.
Kaksikko alkoi syömään oravaa kaikessa rauhassa ja viettivät hyvän tovin yhdessä syömisen jälkeenkin. Malvaruusu kertoi Pensastassulle siitä, miten iloinen hän oli päästyään soturiksi. Vaikka naaras oli ollut soturina vasta pari päivää, hän huomasi eron oppilaan ja soturin välillä.

//KP-boosti