Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Saaga

Oli kuin Mutalammen murhayritys olisi luonut minun ja Karjuvirneen välille jonkun kummallisen tunteen. Ainakin minun puolestani tuntui siltä, että kolli olisi aina ollut katsomassa perääni ja nyt vasta osoittanut sen oikeasti. Liljatuuli oli edellispäivänä kertonut vatsani haavan parantuneen. Minulla ei ollut enää kipuja ei lainkaan mutta ainoa kipu oli katsella muiden menevän ja tekevän asioita ympärilläni muille, itselleen mutta pahinta oli, kun joku toi minulle ruokaa ja tarjosi seuraa. Yritin kieltäytyä aina jollain verukkeella, joka ei olisi liian arvattava valhe. Kestin entistäkin vähemmän muiden kissojen seuraa ja ympärilläni vilisevät kissat ahdistivat enemmän kuin ikinä. Istuin aukion laidalla katsellen taivaalle. En suoraan sanoen ajatellut sen suuremmin mitään vaan yritin sulkea ahdistuksen pois ajatuksistani.
“Saapukoon, jokainen oman riistansa metsästämään klaanikokoukseen!” Mesitähti huudahti ja kiinnitti huomioni itseensä. Hämmennyin nähdessäni Malvatassun kävelevän itsetyytyväisen oloisena tassuttelevan Minttuliekin vierelle istumaan. Itsekin nousin ja tassutin emoni toiselle puolen. Emo oli ainoa kissa sitten Karjuvirneen lisäksi, johon luotin sydämmelläni ja hengelläni. Minttuliekki katsahti minuun tietäväisenä. Huiskautin häntäni käpällilleni siististi ja sukaisin parikertaa käpälääni odottaessani, että muut soturit, oppilaat, pennut ja klaaninvanhimmat saapuisivat kuuntelemaan päällikköämme, joka minun surkealla tuurillani sattui myös olemaan isäni.
“Tänään olemme kokoontuneet yhden tärkeimmän seremonian äärelle”, valkoturkkinen kolli naukaisi ja kohdisti katseensa sisareeni Malvatassuun.
“Väärävarjo, onko Malvatassu valmis ansaitsemaan soturinimensä?” Mesitähti kajautti siirtäen katseensa Väärävarjoon – Malvatassun mestariin. Sydämeni sykähteli nopeammin ja aloin hermostua. Nimittäisikö isäni Malvatassun? Nimittäisikö hän myös minut tänään vai saisinko odottaa ennen kuin olisin kokonaan toipunut? Vain jäisinkö ikuisiksi ajoiksi oppilaaksi – ei ei se ollut mahdollista… eihän?
“On, hän on opetellut soturintaidot ja kunnioittaa lakiamme. Hän on valmis soturiksi”, Väärävarjo naukui ja Mesitähti nyökkäsi.
“Kiitos, Väärävarjo. Malvatassu astuhan eteen”, kolli sanoi hymyillen reippaasti. Painauduin Minttuliekkiä vasten, kun Malvatassu asteli isämme eteen ylpeästi leuka koholla.
“Malvatassu, olet opiskellut ahkerasti ymmärtääksesi lakimme ja tapamme ja sinusta on aika tulla soturi. Lupaamaan, että suojelet klaaniasi, jopa henkesi uhalla?” Mesitähti kysyi juhlallisesti. Hännän pääni vääntyili hermostuneesti käpälieni päällä.
“Lupaan”, Malvatassu naukui ääni täynnä omahyväistä itserakkautta. Pyöräytin silmiäni, eikö siskoni osannut olla edes vähän hillitympi itsekkyytensä kanssa.
“Siinä tapauksessa, Malvatassu sinä olet tästä lähtien Malvaruusu!” Mesitähti naukaisi iloisesti ja klaani puhkesi hurraamaan Malvaruusun uutta soturinimeä:
“Malvaruusu! Malvaruusu! Malvaruusu!”
Huusin itse mukana vaimeasti mutten sen kummemmin innostunut karjumaan sisareni nimeä, koska välimme eivät olleet mitä lämpimimmät. Kun huudot olivat vaimentuneet Mesitähti kohdisti katseensa minuun ja sitten Karjuvirneeseen, joka istuin hiukan kauempana minusta. Katsahdin Minttuliekkiin ja emoni katsahti minuun. Hän nuolaisi korviani.
“Karjuvirne, onko Tähtimötassu valmis soturiksi?” kuulin Mesitähden äänen sanovan. Sydämeni kiihdytti lyöntejään, kun Karjuvirne katsahti minuun. Hänen silmissään oli lempeä katse.
“Tähtimötassu on ollu hyvin ahkera ja on oppinut kunnioittamaan tapojamme ja lakejamme. Hän on todella valmis saamaan soturinimensä”, Karjuvirne sanoi äänellä, josta erotin tutun lempeyden ja huolehtivaisuuden sävyn. Räpäytin silmiäni kiitollisena hänelle ja – pian entinen – mestarini hymyili minulle. Käänsin katseeni Mesitähteen, kun tuo puhui.
“Tähtimötassu astuhan eteen”, Mesitähti sanoi ja odotti, kun nousin ja tassutin isäni eteen.
“Tähtimötassu sinä olet opiskellut ahkerasti ja Tähtiklaani kunnioittaa sitä. Lupaatko puolustaa klaaniasi jopa henkesi uhalla?” päällikkö kysyi. Kysymys oli painava ja tiesin, että jos vastaisin kieltävästi minusta ei varmasti tulisi soturia moniin kuihin mutta en osannut vain möläyttää “lupaan” sen enempää miettimättä. Hetken hiljaisuuden jälkeen nostin leukani.
“Lupaan”, sanoin. Ääneni sävy ei ollut itsevarma eikä epävarmakaan se oli… minunlaiseni. Neutraali ja mitäänsanomaton.
“Siinä tapauksessa, Tähtimötassu sinut tunnetaa tästä lähtien Tähtimötaivaana!” Mesitähti sanoi iloisena.
“Tähtimötaivas! Tähtimötaivas! Tähtimötaivas!” kissat hurrasivat. Kaikista kissoista ensimmäiseks käännyin kohti Karjuvirnettä ja astelin tuon luokse rauhallisena.
“Onnea Tähtimötaivas”, Karjuvirne naukui hymyillen. Hymyilin vienosti itsekkin mutten näkyvästi. Sisälläni tuntui ihana lämpöinen ilo.
“Kiitos. Kiitos kaikesta”, sanoin hiljaisesti.
//Karju?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Aamuaurinko kiipesi hitaasti taivaanrantaa pitkin kohti lakipistettään. Pian sen valo ulottui myös Eloklaanin väliaikaisleiriin kukkulan päälle, jossa kissat heräilivät uuteen päivään. Leimusilmä raotteli unisena silmiään, kun hänen ohitseen käveli isoon ääneen pälättäen pari soturia. Mustavalkoinen parantajaoppilas avasi leukansa suureen haukotukseen, minkä jälkeen nousi istumaan ja maiskutteli suutaan. Hän vilkaisi vierelleen ja huomasi, että Liljatuuli oli jo hereillä – varmastikin parasta aikaa suorittamassa rutiinitarkastusta potilaille.
Leimusilmä menisi auttamaan häntä heti, kun oli saanut itsensä kunnolla hereille. Jouduttaakseen prosessia hän ryhtyi sukimaan turkkiaan lyhyin, ripein kielenvedoin samalla kun seurasi klaanitoveriensa heräämistä. Erityisesti hänen katseensa haki erästä tiettyä klaanitoveria, jota kohtaan hänen tunteensa olivat vain voimistuneet viimeisen puolen kuun aikana. Lieskakajon ajatteleminenkin sai hänen tassujaan kihelmöimään levottomasti, ja hänen sydämensä alkoi pamppailla villisti joka kerta, kun hän oli kollin seurassa. Voi kun hän olisi voinut kertoa soturille tunteistaan…
Kun Lieskakajo oli päässyt pois parantajien tarkkailusta, Leimusilmä ei ollut pystynyt juttelemaan hänen kanssaan enää niin usein kuin olisi halunnut. Hän tavallaan kaipasi sitä, kun tämä oli joutunut pysyttelemään hänen lähettyvillään jonkin aikaa hoitotoimenpiteitä varten, mutta enemmän hän oli onnellinen siitä, että soturi oli parantunut, vaikka se tarkoittikin vähemmän yhteistä aikaa tämän kanssa.
Lieskakajon lisäksi myös Viherkatse oli vapautettu parantajan välittömästä hoidosta, tosin harmaanruskea naaras oli joutunut siirtymään soturin tehtävistä klaaninvanhimpiin menetettyään näkönsä taistelussa. Se oli ollut iso pala kokeneelle soturille, ja Leimusilmä ja Liljatuuli auttoivat tätä vuorotellen sopeutumaan sokeuteensa vahvistamalla naaraan muita aisteja.
Leimusilmä huokaisi ja nousi ylös. Hän venytti nopeasti selkänsä kaarelle, ennen kuin lähti etsimään mestariaan.

Myöhemmin päivällä yksi klaanin tuoreimmista oppilaista, Lehtotassu, tuli Leimusilmän ja Liljatuulen luo. Nuori naaras näytti hieman huonovointiselta, joten Leimusilmä kysyi:
“Onko kaikki kunnossa?”
“Minun mahaani koskee”, oppilas vastasi hiljaa. Leimusilmä nyökkäsi mietteliäästi.
“Onko sinulla ajatusta siitä, mikä sen olisi voinut aiheuttaa? Mitä söit viimeksi?” parantajaoppilas tiedusteli.

//Lehto?

Kirjoittaja: Sirius

Ensimmäinen päiväni soturina oli vihdoin koittanut! Olin innoissani. En minä vielä varmaankaan mitään partioita saisi johtaa. Vaikka…en minä halunnutkaan. Kuvitella, että ne kapiset, variksenruokaa syövät ketut saattoivat voittaa meidät! Mikään solvaus tai sana ei riittänyt kuvailemaan raivoani. Olin raivoissani, mutta innoissani. Vihdoinkin saisin elää oikeaa soturin elämää! Mieltäni painoi, että Kipinätassua ei vielä oltu nimitetty soturiksi. ’Vaikka, aivan samahan se on. Mutta….hän on ollut paljon kauemmin oppilaana kuin minä.’ ajattelin hämmästyneenä. Mesitähdellä olisi ollut paljon aikaa nimittää hänet ennen taistelua. Ehkä siinä oli syynä jokin juttu, jota en tiennyt. Tai sitten ei. Hymähdin itsekseni. Tassuttelin leirissä. Kaikki olivat varautuneen näköisiä. En minä sitä ihmetellyt; olihan taistelu. Mutta, kaikki näyttivät siltä, että kuolonklaanilaiset hyökkäisivät kaikkialta! Eivät kai he meidän reviirillämme ole? Vaikka, eipä sitä koskaan tiennyt! Oli tullut paljon kahakoita, ja aina Eloklaanin kissoja oli kuollut. Huokaisin tyrmistyneenä. Olin joutunut nukkumaan ulkona, ja se vasta inhottavaa olikin. Kylmä ilma hiveli vatsakarvoja enkä ollut uskaltanut nukkua koko yönä. Ainoastaan pentutarha ja klaaninvanhimpien pesä oli rakennettu. Vedin henkeä. Tassutin Minttuliekin luokse.
”Minttuliekki! Pääsenkö partioon?” kysyin innokkaasti. Minttuliekki katsahti minuun. ”Et vielä. Tämä on ensimmäinen päiväsi soturina. Emme halua menettää sinua ensimmäisessä kahakassa.” varapäällikkö maukui. Hämmästyin. Enkö muka hänen mielestään ollut tarpeeksi hyvä? Minä olin tappanut Usvakatseen! Eikö Minttuliekki sitä muistanut?
”Minä, tapoin Usvakatseen! Ja hän on yksi klaanin parhaista taistelijoista!” sihahdin. ”Niin, mutta teit sen Hillasielun kanssa.” Minttuliekki muistutti. Sihahdin ärsyyntyneesti ja poistuin paikalta.
”Hei muuten, voit mennä saalistamaan, Hillasielun ja Kipinätassun kanssa.” totesi Minttuliekki. Nyökkäsin ja kiirehdin heidän luokseen. ”Moi, Kipinätassu. Sumulaulu tässä.” kuiskasin hänelle.

Kirjoittaja: Pyry

Kesken taistelun valkoturkkisesta vastustajastani tuli yhtäkkiä jotenkin sekava. Tarkkailin häntä hämmentyneenä, keho kuitenkin samalla jännittyneenä ja valmiina puolustautumaan.
”Anna anteeksi, Pähkinä”, hän mumisi ja katsoi minua ikään kuin ei olisi tunnistanut, kuka olin.
Mutta Pähkinä? Mitä ihmettä, Tähtiklaanin nimeen?
”Sinä et taida olla ihan kunnossa…”, naukaisin hiljaa, epävarmana siitä, pitäisikö hyökätä vai ei. Naaras vaikutti niin sekavalta, ei näyttänyt olevan henkisestikään kunnossa.
Vilkuilin taakseni nähdäkseni Varjotassun jossakin, näinkin hänestä vilauksen; kolli taisteli urheasti mustaa naaraskissaa vastaan. Rinnassani läikähti voimantunne nähdessäni ystäväni; jos Varjotassu ei ollut luovuttanut, en luovuttaisi minäkään! Käännähdin hampaat irvessä kohti omaa vastustajaani, mutta jo ennen kuin ehdin edes kohtaamaan hänen hurjan sähinänsä, oli minut jo syösty rajulla voimalla selälleni. Tuon mielipuolen sekavuuskohtaus oli näköjään jo ohi.
”Irti minusta, sinä kirpputurkki!” sähisin ja yritin potkaista kissan pois kimpustani.
Tämä vain naurahti häijysti ja iski hampaansa lapaani, onneksi siihen jota en ollut loukannut edellisessä taistelussa.
Iskin takakynteni naaraan kylkiin ja etukynteni syvälle lapoihin, ja käytin kaikki liikenevät voimani kiepauttaakseni meidät kyljellemme. Kierimme yhtenä karvakasana lumista maata pitkin, samalla yrittäen saada tilaisuutta iskeä pahemmin. Yht’äkkiä kujakissa sai naulittua minut selälleni, eikä minulla ollut mitään mahdollisuutta puolustautua, kissa oli nimittäin saanut kaikki käpäläni niin sanotusti pois tieltä, ja raastoi nyt vatsaani niin että karvat pöllysivät. Samaan aikaan hän iski hampaansa syvälle kaulaani. Kipu lävisti kehoni sielua myöten. Rääkäisin raivokkaasti minkä hampailta kaulassani pystyin ja iskin etukynteni hänen kaulansa sivuille, viiltäen toivottavasti syvät viillot. Siihen minä käytin viimeiset voimani, ennen kuin irrotin otteeni ja annoin pääni pudota maahan. Vastustajani tyrkkäsi minut kyljelleni kuin olisin jo kuollut. Sitten hän katosi näkökentästäni. Tunsin, kuinka veri valui vatsani auenneista viilloista, mutta en kyennyt nousemaan, enkä edes pihisemään apua; kaulastani pulppusi myös verta minulle tuntematon määrä. Yritin hädissäni etsiä lasittuvilla silmilläni Varjotassua. En ehtinyt muuta kuin näkemään sumeasti hänen kermanvärisen turkkinsa, kun vajosin pimeyteen.

//Varjo?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Sadetassu: 6kp + 2TaP –

Hilehuurre: 19kp –

Mesitähti: 6kp –

Sypressikuiske: 4kp –

Hiilihammas: 35kp! + 6TaP –

Lehtotassu: 12kp – Oppilaana 2/5 tarinaa kirjoitettu!

Ampiaispisto: 33kp! –

Varjotassu: 15kp + 5TaP –

Laventelitaivas: 8kp –

Kirjoittaja: Untuva

Päivät täyttyivät paljolti partioinnista, sillä vallitsevan tilanteen takia oltiin päätetty lisätä rajapartioiden määrää. Sen huomasi heti omassa jaksamisessakin, kun välillä joutui nipistämään levosta, että ehti hoitaa kaikki soturin velvollisuutensa. Toisaalta myös pidin siitä, että sain olla mahdollisimman paljon hyödyksi Eloklaanille – näinä aikoina se tunne sai jaksamaan paremmin.
Minttuliekki oli määrännyt minut rajapartioon Kuolonklaanin rajalle Korppisiiven, Väärävarjon, Malvatassun ja Pensastassun kanssa. Matka taittui joutuisasti ripeässä rytmissä, ja pian Kuolonklaanin raja alkoikin jo häämöttää edessämme. Lähelläni kulkeva Pensastassu pysytteli lähellä mestariaan tämän ohjeistuksen mukaisesti, mutta en voinut vastustaa kiusausta sanoa oppilaalle muutamaa sanaa. Tämä vaikutti aina niin hiljaiselta tapaukselta, että ehkä vanhemman soturin huomio voisi piristää toisen päivää. Ilahduin itse aina, kun sain klaanitovereiltani seuraa, joten ehkä oli korkea aika tehdä hyvää muillekin.
”Miten sinun koulutuksesi edistyy, Pensastassu?” aloitin puhellen rauhallisesti. ”Kerro vaikka mitkä ovat suosikkiharjoituksiasi?”
Raidallinen kolli vaikutti silmin nähden ilahtuvan, kun hänen katseensa kohdistui suuntaani. Tämä näytti miettivän hetken vastaustaan ja vilkaisi vielä mestariinsa ennen kuin aukaisi suunsa:
”Minä tykkään ainakin erityisesti-”
“Miten sinä kehtaat puhua minun ystävälleni? Pensastassu on minun ystäväni, ei sinun! Pysy kaukana hänestä ja hanki ihan oma ystäväsi, äläkä varasta minun ystävääni!” takaa kuului sisarukselleni kuuluva ääni, kun tämä porhalsi lähestulkoon minun ja Pensastassun väliin. Hiljensin vauhtini pysähdyksiin ja muu partio toimi samoin. Pensastassukin otti etäisyyttä tilanteeseen peruuttamalla askeleen taaksepäin. Vilkaisin naarasoppilaan mestaria pikaisesti ennen kuin hain vastausta toisen sanoihin.
”Anteeksi, Malvatassu, mutta Pensastassu saa varmasti itse päättää kenelle hän puhuu. Ja ihan tiedoksesi, en minä ole sinun ystävääsi varastamassa”, ääneni oli topakka, mutta se pehmeni loppua kohden. Talvikkitakun tempausten takia minun oli ollut vaikea luoda minkäänlaisia suhteita nuorempiin sisaruksiini, eikä tällaiset Malvatassun touhut nyt ainakaan edistäneet asiaa.
”Ole hyvä vain ja liity keskusteluun mukaan”, totesin vihreäsilmäiselle naaraalle ja käänsin sitten katseeni kollioppilaaseen toivoen, että Malvatassu antaisi asian olla. ”Jatka vain.”

// Malva?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

//TAISTELUTARINA (3TaP)

Kierähdin sivuun Ruusutuikkeen hampaiden tieltä, jotka napsahtivat kiinni vain viiksenmitan päässä poskestani. Savunharmaa kuolonklaanilainen murisi turhautuneena ja ryhtyi heti uuteen hyökkäykseen, mutta tällä kertaa olin valmiina ja vastaamassa iskuun samalla mitalla. Olimme molemmat nousseet seisomaan takajalkojemme varaan, kummankin tavoitteena saada toinen horjahtamaan ja pääsemään tilanteessa niskan päälle. Vähän matkan päässä Minttuliekki kamppaili yhä Jääviiltoa vastaan, mutta olin liian kiireinen oman vastustajani kanssa, etten ehtinyt juuri vilkuilemaan hänen suuntaansa.
Yllättäen Ruusutuikkeen onnistui huitaista minua kasvoihin. Hänen kyntensä raapaisivat silmäkulmaani – aivan liian läheltä oikeaa silmääni – ja kurkustani pääsi kivulias rääkäisy. Yritin kovasti pitää tasapainoni, mutta Ruusutuike oli onnistunut sekoittamaan ajatuksiani sen verran, että tämä pystyi kaatamaan minut maahan. Kaaduin hankeen ähkäisten, tuntien kuolonklaanilaisen painon päälläni. Naaras tavoitteli jälleen kurkkuani hampaillaan, ja tällä kertaa hän oli hyvin, hyvin lähellä onnistua viemään aikeensa loppuun, mutta silloin Minttuliekki loikkasi jostain soturin takaa tämän niskaan, antaen minulle tilaisuuden toimia.
Salamannopeasti nostin päätäni, iskien hampaani Ruusutuikkeen suojattomaksi jääneeseen kaulaan. Lämmin veri täytti suuni. Kuolonklaanilainen taisteli vastaan, yritti osua minuun kynsillään monta kertaa, mutta olin saanut hänet lukkoon leukojeni väliin, enkä ollut aikeissa päästää irti, ennen kuin tämä luovuttaisi.
Kesti hetki, ja vähitellen naaraan liikkeet hidastuivat ja tämän silmät rupesivat muljahtelemaan päässä. Tunsin, miten kissan jalat pettivät, ja tämä rojahti päälleni. Silloin minun oli pakko päästää irti. Puskin Ruusutuikkeen pois päältäni ja nousin ylös puuskuttaen. Silmäilin maahan makaamaan jäänyttä kissaa, joka oli pelottavan paikoillaan. Värähdin tajutessani, ettei naaras enää edes hengittänyt. Hän oli kuollut.
Minttuliekki ja Jääviilto kierivät yhä toistensa kimpussa. Katsoin vuorotellen heitä ja kuollutta kuolonklaanilaista. Oloni oli tyhjä, mutta samaan aikaan minusta tuntui siltä kuin sisuskalujani olisi yritetty vääntää nurinperin. Olin ollut monet kerrat mukana kahakoissa, mutta vielä kertaakaan en ollut joutunut viemään taistelua näin pitkälle. Vaikka osittain koin tilanteeseen sisältyvän oikeutta kaatuneiden klaanitoverieni puolesta, tuntui kamalalta joutua tappamaan joku.
Vilkaisin vielä kerran Ruusutuikkeen hitaasti kylmenevää ruumista, ennen kuin käännyin keskenään taistelevia kissoja kohti ja päästin ilmoille huomiota kiinnittävän ulvaisun, joka sai kissat katsahtamaan minun suuntaani. Kumpikin lopetti taistelemisen välittömästi, kun he huomasivat Ruusutuikkeen.
“Verenvuodatus saa riittää tältä erää”, totesin kolkosti toveriaan tuijottamaan jääneelle Jääviillolle. “Ota ruumis mukaasi ja poistu omalle puolellesi rajaa.”

//Jää?

Kirjoittaja: Ampu

Katselin Ampiaispistoa peloisani entä jos epäonnistun. Mutta silti minä Hyökäsin Kynet tiukasti sisällä Ampiaispisto oli silti minua nopeampi vaikka olin ollut niin nopea kuin jaloistani pääsin. Ampiaispisto oliko hyvä yritys, minä kysyin. Ampiaispisto vastasi myöntävästi.
Voinko minä yrittää väistä kun sinä hyökätä, kysyin innoissani.
Ampiaispisto nyökkäsi hymyillen.
Noin eihän se voi olla vaikeaa. Ajattelin mielessäni. asetuin paikkaalleni.
Anna tulla vain olen valmis! Katselin hölmistynenä Ampiaispistoa miksi hän ei likunut. Odotin ja odotin
Katsoin koko ajan hänen silminsä. Kunnes lopulta Ampiaispisto hyökkäsi. Hyppäsin Äkkiä sivun. Katselin hölmistyneenä seisovaan ampiaispiston. Minulta tuli pieni kehrääys. Minä luulin että tiesit minun on väistävän. minä kehräsin huvitunena.
Niin tiesin, Ampiaispisto vastasi keräyksen sateleleman.
Voisimmeko vähän salista, kysyin Ampiaispistolta.
emme tänään voi, Ampiaispisto vastasi.
Hyvä on, vastasin turhautuneena.
Voimmeko sitten mennä takaisin leiriin, kysyin harmistunena Ampiaispistolta.
Hyvä on mennän. Ampiaispisto vastasi päästäen mrau-naurun. Tasutelin Ampiaispiston vieressä takaisin leiriin. Kun olimme perillä menin tuoresaliskasan luo ja kysyin nopeasti Ampiaispistolta. voinko ottaa Rista, kysyin nälkäisenä.
Ampiaispisto vastasi myöntävästi ja menin soturien pesään. Katselin tuoresaliskasa se oli vielä runsaas. huomasin oudon Salin ristan seassa. onko tuo kalaa, ajattelin mielessäni. Otin sen pois ja vein sen Ampiaispistolle koska tiesin hänen pitävän kalasta. Sen jälkeen menin takaisin ristakasalle ja napasin itselleni hirren kannoin sen opilaidenpesään. Kun olin syönyt menin lepäämään oli ollut pitkät harjoitukset. Kun heräsin näin toisten opilaiden keskustelevan toisella puolella leiriä mutta minua koski mahan joten kompastelin parantajan pesään kysymään mikä minua vaivasi. Ajattelin että se oli varmaan se hirri jonka olin vain vähän aikaa sitten syöny.

//Ampiaispisto?

Kirjoittaja: Koivu

//TAISTELUTARINA

Musta kujakissa oli upottanut hampaat Varjotassun niskaan, jolloin kermanvärinen kolli oli jäänyt loukkuun yhteen asentoon, eikä pystynyt kääntymään selässään kiinni olevaa vihollista kohti. Varjotassu puri hampaitaan yhteen, kun musta naaras laukoi iskuja käpälillään vuoron perään nuoren kollin lapoihin, kylkiin ja korviin.
Yhtäkkiä vastustaja lopetti kesken kaiken ja hyppäsi pois kermanvärisen kollin päältä, vaikkei Varjotassu ollut edes onnistunut puolustautumaan kunnolla. Varjotassu ei kuitenkaan ollut tästä eleestä liian hämillään; tuo viekas kujakissa oli kollin päässä jo erittäin tunnettu ailahtelevaisuudestaan. Varjotassu ei voinut olla pohtimatta, mitä mustalla naaraalla oli tällä kertaa mielessään. Hän ei ollenkaan käsittänyt, miksi naaras oli taisteluyönä puhellut niin sekavia, anoen välillä armoa itku kurkussa ja yrittäen sitten huijata Varjotassun lähtemään hänen mukaansa mukamas hakemaan Mesitähteä. Siinä ei ollut Varjotassun mielestä mitään järkeä. Mutta ehkä kujakissat vain pitivät toisten huijaamisesta, hän pohti.
Varjotassu oli jo valmistautunut siihen, että naaras hyökkäisi jälleen hänen kimppuunsa yllättäen. Sen sijaan kujakissa seisoi paikallaan tyynesti ja avasi suunsa:
”Hei, me emme tainneet esittäytyä viime kerralla.”
*Ei ole totta…* Varjotassu ajatteli ja tuijotti kujakissaa lopen kyllästyneenä.
”Minun nimeni on Roska. Mikä sinun nimesi on?” musta naaras kysyi rauhallisella ja vakaalla äänellä.
Kaikista vähiten Varjotassu halusi nyt puhua tämän manipuloivan ja kieron kissan kanssa. Varjotassu halusi vain lopettaa sen, minkä he kaksi olivat viimeksi metsässä aloittaneet – mutta tällä kertaa kunnolla. Ei, hän ei halunnut vahingoittaa vastustajaa rajummin. Mutta hän halusi taistella kunnolla ja kokea voittaneensa, eikä jäädä höpisemään jotain turhanpäiväistä, millä kujakissa oli viimeksi häntä harhauttanut. Kaiken lisäksi nyt tämä halusi tietää hänen nimensä. Mitä kujakissa sillä tiedolla muka tekisi? Kolli alkoi nyt ärsyyntyä toden teolla.
”Ei kuulu sinulle”, Varjotassu sihahti tylysti hampaat yhdessä. Kermanvärinen kolli veti kyntensä kunnolla esiin ja syöksyi vihollisen kimppuun varoittamatta. Naaraan keltaisissa silmissä välähti pettynyt ilme, jonka Varjotassu arveli olevan vain näyttelyä; se näytti jotenkin liioitellulta, vaikkei hän ollutkaan ihan varma. Hetken painimisen jälkeen Varjotassu sai Roskan kyljestä hyvän otteen. Kolli yritti näykkiä mustan naaraan niskaa ja kaulaa, mutta tämän pää heilui puolelta toiselle aivan liian nopeasti joka kerta, kun hän yritti. Varjotassu pöllytti etutassullaan lunta Roskan naamaa päin ja painoi tämän vatsalleen hankeen. Hän halusi kostaa pitkät arvet selässään. Varjotassu viilteli kynsillään naaraan selkää, mutta lopetti pian huomatessaan, ettei tämä vastustellutkaan.
”Ei sinun tarvitse olla noin ilkeä minulle, kun haluan vain tutustua sinuun. Ei meidän tarvitse taistella, vaikka muut tekevät niin”, Roska lausui rauhallisella äänellä, kuin olisi ollut jonkin sortin mentori. Varjotassu ei kuitenkaan luottanut naaraan sanoihin tippaakaan. Hän painoi toisen etutassunsa naaraan pään päälle niin, että tämän kuono upposi takaisin lumeen. Sen täytyi olla varsin inhottava tunne, sillä alkaneesta rimpuilusta päätellen kissa ei saanut kunnolla happea, mutta juuri nyt Varjotassu oli niin vihainen, että halusi vastustajansa vain pitävän suunsa kiinni. Hän ei tiennyt itsekään, miksi kujakissan pelleilyt menivät hänellä niin syvästi tunteisiin. Kai häntä vain kuvotti kaikenlaiset ylimenevät ystävällisyyden eleet – etenkin, kun hän tiesi, että se oli lähes poikkeuksetta epäaitoa. Kehenkään ei voinut luottaa. Etenkään kujakissaan, joka käyttäytyi aivan päinvastoin kuin puhui. Varjotassun silmissä oli itsestään selvää, etteivät Roskan aikeet olleet hyvät. Varjotassu oli varma, että oikeasti Roska vain halusi satuttaa häntä mahdollisimman pahasti.
Hetken kuluttua Varjotassu hellitti otteensa, mutta läimäytti nopean iskun naaraan kasvoihin tämän noustessa ylös. Viha leiskui kollin savuisissa silmissä; hän oli nyt jossakin aivan muualla, eikä tiennyt, miten palata takaisin siihen tavanomaiseen latteaan tunnetilaan. Kun Roska oli saanut otettua pari suurta hengenvetoa, Varjotassu hyökkäsi takaisin tämän kimppuun armoa antamatta. Mielessään hän oli palannut siihen kauheaan taisteluyöhön, jonka tapahtumat eivät olleet jättäneet häntä rauhaan unissaankaan.
”Minä olen Varjotassu”, kolli mourahti aggressiivisesti samalla, kun laukoi iskuja etutassuillaan Roskan päähän.

//Roska

Kirjoittaja: Elandra

Ilokseni Kultasiipi oli suostunut lähtemään kanssani kävelylle! Tunsin rinnassani lämpimän leimahduksen, kun hunajanvärisen soturin vihreät silmät kohtasivat omani. Voi kuinka minä nautinkaan ihan pelkästään siitäkin, että Kultasiipi oli seurassani!
Kun olimme päässeet pois kukkulalta ja kulkeneet jonkin matkaa rinnatusten, ystäväni avasi suunsa. Hän ihmetteli ääneen sitä, miten Kuolonklaani oli saattanut aloittaa meitä vastaan sodan ja tehdä ne kaikki hirmutekonsa. Minäkään en voinut käsittää sitä. En tiennyt alkuunkaan, miksi naapuriklaanimme tai jokin kaukaisuudessa asuva Kujakissayhteisö olisi tahtonut hyökätä kimppuumme.. En ehtinyt vastata parhaan ystäväni sanoihin mitään, kun hän jo jatkoi:
”Olen niin iloinen siitä, että olet ystäväni. Kaikki olisi paljon synkempää ilman sinua.” Sanat saivat hymyn nousemaan kasvoilleni. Kurkustani kumpusi hento kehräys, kun katseeni kohtasi Kultasiiven katseen.
”Voi Kultasiipi, minäkin olen hyvin iloinen meidän ystävyydestämme! Minä kuolisin surusta, jos joutuisin elämään ilman sinua”, huokaisin lempeällä äänellä. Kultasiipi katsahti minua taas lämpimästi hymyillen.
”Minäkään en tahtoisi elää ilman sinua”, hän vastasi hennolla äänellään.

Jatkoimme vielä jonkin aikaa kävelyä, kunnes Kultasiipi avasi suunsa isoon haukotukseen.
”Onko seurani noin tylsää?” kysyin puolitosissani. Kultasiipi katsahti minuun väsyneenä, mutta pudisteli päätään.
”Ei tietenkään!” hän vakuutteli hymyillen, ”olen vain ollut kovin väsynyt viime aikoina, kun on niin paljon tehtävää.” Katsoin myötätuntoisesti parasta ystävääni, ymmärsin häntä täysin! Soturin elämä oli minustakin hyvin raskasta, ja sen lisäksi Kultasiipi vielä auttoi hyvää hyvyyttään parantajia. Hänen täytyi olla aivan kuolemanväsynyt, ja minä typerys olin vielä raahannut hänet ulos heti partion päätteeksi! Tiesin tehneeni typerästi, mutta en vain kyennyt pyytämään anteeksi. Se tuntui inhottavalta, joten päätin yrittää korjata tilanteen jotenkin muuten.
”Palataan vaikka sitten heti leiriin, että pääset nukkumaan! Minä voin hoitaa sinun auringonnousun partiosi”, lupauduin ajattelematta asiaa sen koommin. Kultasiipi katsoi minua yllättyneenä.
”Ei sinun tarvitse, sinulla on varmasti huomenna paljon tehtäviä muutenkin”, hunajanvärinen naaras vakuutteli ystävällisellä äänellä. Mutta minä halusin auttaa rakasta ystävääni, joten en luovuttanut.
”Ei käy. Minä hoidan sinun partiosi ja sillä siisti!” sanoin terävällä äänellä, antamatta Kultasiivelle mahdollisuutta kieltäytyä, ”jos et suostu, minä suutun!”
Kultasiiven kasvoille piirtyi lämmin, kiitollinen hymy ja hän lopulta myöntyi ehdotukseeni.
”Kiitos Ampiaispisto, sinä tosiaankin olet hyvä ystävä!” naaras naukui hymyissä suin.
”Voi Kultasiipi, minä olen valmis tekemään ihan mitä vain sinun puolestasi”, huokaisin hiljaa ja uppouduin ajatuksiini. Kultasiiven seurassa oleminen oli parasta mitä tiesin, enkä olisi vaihtanut näitä hetkiä mihinkään. Voi kun olisin vain voinut kertoa hänelle tunteistani.. Mutta pelkäsin kovasti, että ystävyytemme hajoaisi paljastukseni jälkeen. Oli siis vain nautittava siitä mitä minulle nyt oli; ystävyys Kultasiiven kanssa, ja jatkettava elämää.

Kun olimme palanneet leiriin, aurinko oli jo laskemassa ja moni soturi oli käynyt jo nukkumaan kukkulan laella. Kultasiipi kävi nukkuvien kissojen joukkoon, mutta minä jäin vielä hetkeksi valvomaan ja liityin Mehiläislennon seuraan.
Onnekseni kolli ei ollut vihainen siitä, että olin paljastanut vahingossa perheellemme hänen jutelleen Henkäysvarjon – nykyisen Henkäystähden – kanssa. Välimme olivat yhä hyvät, mutta huomasin Mehiläislennon välttelevän Kuolonklaanista puhumista. Olin tehnyt väärin, mutta anteeksipyytäminen tuntui typerältä. Se oli kuitenkin ollut täysi vahinko, että olin puhunut ohi suuni.
Kun olimme tovin keskustelleet niitä näitä, mekin siirryimme muiden kissojen seuraan nukkumaan. Taivasalla nukkumisessa oli omat hyvät ja huonot puolensa. Pidin siitä, että kykenin näkemään tummalla taivaalla tuikkivat tähdet, mutta kylmyydestä en pitänyt. Enkä siitä, että jos sade yllättäisi keskellä yötä, turkkini kastuisi aivan läpimäräksi, enkä voisi estää sitä mitenkään.. Kylmyys ei vaivannut, sillä soturit nukkuivat aivan lähekkäin ja lämmittivät toisiaan.

Aamu saapui ja minä olin nukkunut kerrassaan mainiosti! Nousin ylös auringonnousun aikaan ja vilkaisin Kultasiipeä, joka saisi tänään nukkua pitkään! Olin niin iloinen, että olin pystynyt auttamaan hunajanväristä naarasta hoitamalla hänen partionsa, vaikken kyllä oikein pitänyt partioinnista.. Mutta olin valmis tekemään mitä vain Kultasiiven ja muiden läheisteni vuoksi!
En tiennyt, keiden kanssa Kultasiiven oli tarkoitus partioida, joten tassuttelin aukion laidan istuskelevan Minttuliekin luokse. Varapäällikön tumma katse kääntyi minuun hänen nähdessään minun lähestyvän.
”Huomenta, Minttuliekki”, tervehdin punaturkkista naarasta ystävällisesti.
”Huomenta. Eikö sinun pitäisi olla jo menossa partioon? Muut näyttävät odottavan sinua”, varapäällikkö huomautti kohteliaasti, mutta terävästi. Olin yllättynyt. Miten Minttuliekki tiesi, että olimme sopineet Kultasiiven kanssa minun osallistuvan hänen partioonsa? Kurtistin kulmiani, mutta silloin minä tajusin: Minttuliekki oli ilmoittanut minut itseni toiseen partioon. Kasvoilleni piirtyi jännittynyt irvistys, ja oli varapäällikön vuoro näyttää yllättyneeltä.
”No, mikä sinulle tuli?” punaturkkinen naaras kysyi.
”Saattaa olla, että minun pitäisi nyt olla kahdessa partiossa yhtä aikaa”, virnistin kiusaantuneesti uskaltamatta kohdata varapäällikön sinistä katsetta. Kuulin Minttuliekin huokaisevan ja sivusilmälläni näin hänen pudistelevan päätään.
”Miten se voi olla mahdollista? Minä olen laittanut sinut vain yhteen partioon”, varapäällikkö naukui. Minua hävetti ihan hirveästi! Mitä Kultasiipikin nyt ajattelisi, kun olin tällainen tohelo?
”Lupasin mennä Kultasiiven puolesta partioon. En muistanut, että minulla oli omakin partioni hoidettavana”, kerroin suoraan ja kohtasin taas varovaisesti Minttuliekin terävän katseen. Varapäällikkö huokaisi ja käänsi katseensa kahteen kissajoukkoon, jotka seisoivat kukkulan laen toisella puolen. Molemmat joukot olivat partioita, jotka odottivat viimeistä jäsentään; minua.
”Hmm.. Noh, minä otan paikan Kultasiiven partiossa, niin hoida sinä omasi. Olethan jatkossa tarkempi, jotta tällaista ei pääse tapahtumaan toiste”, Minttuliekki naukaisi rauhallisella äänellä. Nyökyttelin päätäni kiitollisena ja lähdin tassuttamaan kohti alkuperäistä partiota, johon minut oli määrätty.

Kömmähdyksestäni kului neljäsosakuu, kun Mesitähti nimitti yhden Eloklaanin pennuista oppilaiksi. Olin yllättynyt, kun päällikkö oli päättänyt antaa Lehtopennulle mestariksi minut. Hän oli kysynyt asiasta edellispäivänä, enkä tietenkään ollut kehdannut kieltäytyä. En ollut kouluttanut aiemmin oppilasta, enkä kieltämättä olisi nytkään kaivannut sellaista.. Mestarina toimiminen kuulosti kamalan työläältä ja olin varma, että kaikki ylimääräinen työ olisi minulle aivan liian raskasta. En kuitenkaan halunnut tuottaa pettymystä päällikölle tai tulevalle oppilaalle, joten olin lupautunut toimimaan naaraan mestarina.
Ensimmäiset saalistusharjoitukset olivat sujuneet moitteettomasti. Lehtotassu ei ollut kovinkaan etevä käyttämään hajuaistiaan, löytämään hajujälkeä tai seuraamaan sitä, mutta vaanimisasennon hän oli oppinut saman tien! Oppilas oli jopa saanut saaliin kiinni ensimmäisissä harjoituksissa, ja olin hänestä kovin ylpeä. Lehtotassu oli oikein mukava oppilas. Hän oli kiltti, puhelias ja iloinen, joten tulimme mielestäni ihan hyvin toimeen. Sain huokaista helpotuksesta, ettei oppilaani ollut samanlainen kuin Kuutamolaineen entinen oppilas, Pöllöviilto – joka oli menettänyt murhanhimoisuutensa tähden henkensä jokin aika sitten.. Pöllöviilto oli ollut koko lyhyen ikänsä melkoinen maanvaiva, joka ei kuunnellut ketään ja teki asiat kuten itse halusi. Minä olin auttanut sisartani vaikean oppilaan kanssa.

Tassuttelin leirin toiselle laidalle, jossa oppilaat nukkuivat. Lehtotassua ei kuitenkaan näkynyt missään, vaikka aurinko oli vasta nousemaisillaan. Suunnitelmani oli viedä oppilas ensimmäisiin taisteluharjoituksiin. Yllättäen oppilas tassuttelikin muiden oppilaiden luokse tarpeidentekopaikalta. Kasvoilleni piirtyi ystävällinen hymy, kun huomasin minua lähestyvän Lehtotassun.
”Huomenta”, tervehdin kohteliaasti, johon kilpikonnakuvioinen naaras vastasi toivottaen minullekin huomenta.
”Ajattelin, että me voisimme lähteä nyt taisteluharjoituksiin”, sanoin ystävällisellä äänellä. En oikein ollut varma, miten tiukasti minun olisi pitänyt asiat ilmaista. Lehtotassu vaikutti tottelevaiselta, joten turha käskyttäminen tuntui inhottavalta. Jos oppilas alkaisi niskuroida, pitäisin kyllä tarvittaessa tiukkaakin kuria! Lehtotassu nyökkäsi ja lähti perässäni kohti kukkulan rinnettä. Kuljimme peräkkäin rinnettä alas ja jatkoimme matkaa kauemmas nummille. Ylitimme joen astinkiviä pitkin; aivan kuten olin aiemmin opettanut. Päästyämme sopivan rauhaisaan paikkaan, pysähdyin ja käännyin Lehtotassun puoleen.
”Harjoittelemme tänään pari yksinkertaista taisteluliikettä, joilla voit puolustaa itseäsi tarpeen vaatiessa. Kaikista yksinkertaisin liike on kynsillä sivallus, mutta sekin voi mennä pieleen! Sinun on keskityttävä aina täysillä taistellessasi ja oltava riittävän nopea, ettei vihollinen ehdi väistää iskuasi”, selitin rauhallisella äänellä ja sivalsin kynsilläni nopeasti ilmaa.
”Toinen helppo liike on väistäminen. Se on tärkeä ja yksi tärkeimmistä asioista taistelussa, joka sinun täytyy hallita. Vaikka liike on helppo, sen toteuttaminen oikein ja oikeaan aikaan tuottaa useille vaikeuksia. Sinun on osattava lukea vastustajaasi niin, että voit arvata hänen aikeensa. Kannattaa siis pitää katse visusti vastustajan silmissä, sillä ne paljastavat usein hänen aikeensa”, selitin ja näytin Lehtotassulle, kuinka loikata sivuun tai kumartua väistääkseen vihollisen liikkeen.
”Me taistelemme harjoituksissa kynnet visusti piilossa, jotta emme vahingoita toisiamme. Tehdään niin, että sinä hyökkäät minun kimppuuni ja yrität lyödä minua käpälälläsi ja minä väistän liikkeesi”, sanoin ja valmistauduin Lehtotassun hyökkäykseen.

//Lehto?

Kirjoittaja: Ampiainen

Katselin leirin toiselle puolelle. Minulla oli tylsää.muut leikkivät taistelua kumpa voisin mennä mukaan mutta en uskalla. olen niin uusi oppilas ja olin ainut pentutarhasa kun olin pentu. Niin en tunne heitä kunnolla. No menen kysymään Ampiaispistolta että voimmeko mennä salistaman. Ampiaispisto voimmeko mennä salistaman? Ajattelin opettaa sinulle vaanimisasenon. Oletko tosissasi Ampiaispisto!
Viimeinen pääsen salistaman! Menän jo! Rakastan olla ulkona salistamasa. Tältä näyttää vanimisasento. Näytäkö hyvältä Ampiaispisto? Hei onko tuolla hirri. Sain sen! Hetkinen? Eihän se ole mikään hirri. Hei tuolla on aivan varmasti ollut orava. Tassut alas häntä matalaksi noin nyt voin yrittää uudestaan. Hivin hiljaa lähemäs ja hyppäsin. Sain sen ja tällä kertaa se oli orava. Viedään tämä leirin ampiaispisto. Olle Kiltti ampiaispisto. Kiitos nyt mennään! Vein oravan tuoresaliskasan. Sitten menin lepäämään. Hetken päästä heräsin kun pesästä kuului ääntä. Tassutelin ulos pesästä ajattelin mennä syömään jotain. Huomasin että tuoresaliskasa oli vain pästäinen ja laiha hirri. Otin hirren ja menin sivummalle syömään. Katsahdin muita oppilaita en kumminkaan mennyt syömisen jälkeen heidän luokseen menin sen sijaan takaisin pesään. Yhtäkkiä heräsin tai nii ainakin luulin hetkinen tuolla on aivan varmasti Kani lähdin juoksemaan kunnes yhtäkkiä heräsin. Sähädin turhautuneena. Nousisin ylös.
Lähdin turhautuneena tarpeidentekopaikalle.

*Ampiaispisto*

Kirjoittaja: EmppuOmppu

//TAISTELUTARINA (rajakahakasta kertoo osa viimeisestä kappaleesta, eli siis 329 sanan verran = 3TaP)

Seurasin sivusta Sarastuspentua, joka leikki yksin vaanimista vähän matkan päässä. Ulkona oli leuto sää ja aurinkokin paistoi, joten olin tuonut nuorimman tyttäreni sekä Piiskupennun kukkulan päälle leikkimään. Tosin leikkimään oli innostunut vain Sarastuspentu; Piiskupentu, tyttärenpoikani, istui vieressäni ja seurasi tyynesti sivusta toisen pennun touhuja.
En voinut olla huvittumatta siitä, miten paljon pieni kolli näytti itseltäni. Oikeastaan ainoa eroavaisuus ulkonäössämme – koon lisäksi tietysti – oli se, että minulla etutassuni olivat valkoiset mutta hänellä ne olivat takatassut. Odotin mielenkiinnolla, miltä hän tulisi näyttämään vanhempana.
”Kiinni jäit!” Sarastuspennun hihkaisu sai minut kääntämään katseeni Piiskupennusta tyttäreeni, joka oli ilmeisesti tehnyt onnistuneen hyökkäyksen käpyeläimen kimppuun. Naaras tarttui kävystä kiinni hampaillaan ja ravisteli sitä lujasti. Sen jälkeen hän kääntyi katsomaan minua silmät loistaen onnistumisen riemusta. ”Näitkö, isi? Minä tapoin sen! Olen yhtä hyvä metsästäjä kuin emo!”
Ylpeä kehräys kumpusi rinnastani. ”Kaikki metsän hiiret saavat vielä pelätä sinua”, hyrisin leikkisästi.
”Niin saavat! Ja oravat ja jänikset myös!” pieni pentu julisti ja röyhisti rintaansa ylpeästi. Katsoin häntä lempeästi. Klaanien ja erakoiden välillä vallitseva sotatila ei ollut onnistunut sammuttamaan pienokaisen elämän intoa, ja jos se minusta riippui, se ei saisi siihen koskaan edes tilaisuutta.
Viimeinen kulunut puolikuu oli koetellut koko klaania, erityisesti omaa lähipiiriäni. Ystäväni Utusielu ja Hallavarjo, jotka myös olivat olleet minun ja Korppisiiven mestareina oppilasaikoinamme, olivat tulleet raakalaismaisesti tapetuiksi rajoilla sattuneiden kahakoiden yhteydessä. Oman mestarini, Utusielun, kuolemaa tyttäreni Kuutamolaine oli valitettavasti ollut todistamassa, ja eikä tämä ollut vieläkään toipunut tapahtuneesta. Hallavarjon ruumiille ei oltu voitu pitää edes valvojaisia, sillä kujakissat olivat vieneet sen mukanaan. Myös Kirsikkakuono, yksi Eloklaanin peräti vanhimmista kissoista, oli nukkunut pois muutama päivä sitten, ja emoni Nokilintu suri kovasti ystävänsä menetystä.
Kuolema oli siis ollut hyvin läsnä viime aikoina, mutta sain uskoa tulevaan pelkästään seuraamalla kasvavia pentuja, jotka olivat vielä autuaan tietämättömiä pahasta, joka heitä ympäröi. Halusin suojella heidän viattomuuttaan niin pitkään kuin se oli mahdollista.
”No niin, pennut, on aika tulla takaisin sisälle”, Kimalaistoiveen naukaisu kukkulan sisälle vievän onkalon suulta käänsi sekä minun että kahden pennun huomion raitaturkkiseen kuningattareen.
Sarastuspentu vilkaisi minuun kysyvästi, ja minä nyökäytin hänelle päätäni vahvistaakseni tämän vanhemman sisaren sanat. ”Alkaa olla ruoka-aika. Kai sinä yhä haluat olla yhtä hyvä metsästäjä kuin emosi?”
Pikkuruinen naaras nyökytteli rivakasti. ”Haluan!”
”Siinä tapauksessa sinun pitää syödä paljon, jotta sinusta kasvaa iso ja vahva kissa”, mau’uin viiksiäni värisyttäen ja tuuppasin pentua hellästi onkaloa kohti. Sarastuspentu huokaisi hieman pettyneenä, mutta lähti kuitenkin tassuttamaan Piiskupennun perässä Kimalaistoiveen luo.
Seurasin katseellani, kunnes kumpikin pentu varmasti oli päässyt kuningattaren luo, ennen kuin käännyin katselemaan ympärilleni kukkulalla. Pentuja vahtiessa ei ollut juuri sijaa vilkuilla turhaan ympärilleen, tai toinen heistä saattoi kadota silmänräpäyksessä omille teilleen – tässä tapauksessa se toinen olisi luultavammin ollut vikkelämpi Sarastuspentu.
Huomasin Minttuliekin johtaman metsästyspartion nousevan juuri kukkulan päälle. Soturit veivät saaliinsa tuoresaaliskasaan ja hajaantuivat sitten kukin omiin puuhiinsa. Minttuliekki jäi kuitenkin seisoskelemaan paikoilleen ajatuksiinsa uppoutuneen oloisena. Emme olleet ehtineet vaihtaa kuulumisia aikoihin vanhan ystäväni kanssa, joten päätin lähestyä varapäällikköä pyytääkseni häntä mukaan kävelylle.
”Hei, Minttuliekki!” tervehdin punertavaturkkista naarasta astellessani tämän luokse. ”Pitääkö kiirettä?”
Minttuliekin korvat ponnahtivat pystyyn ja hän kääntyi katsomaan minua ensin hiukan yllätetyn näköisenä, mutta tunnistettuaan minut, hänen ilmeensä suli. “Hei vain, Hiilihammas. Varapäällikkönä kiire ei lopu koskaan”, naaras naurahti päätään pudistellen.
“Sen uskon”, hymähdin. “Mietin kuitenkin, olisiko sinulla aikaa lyhyelle kävelyretkelle? Voisimme käydä vaikka samalla tiedustelemassa Kuolonklaanin rajan lähellä, ettei se tunnu liian turhanpäiväiseltä.”
“Eiköhän se sovi. Pieni tauko tekisi kyllä terää”, Minttuliekki vastasi mietittyään hetken. Nyökkäsin hänelle hymyille, ja lähdin laskeutumaan hänen rinnallaan rinnettä alas.

Matkalla Kuolonklaanin rajalle ehdimme puhua viime kuiden tapahtumista, niin hyvistä kuin huonoista sellaisista. Vaikka yritimme pitää keskustelun ilmapiirin kepeänä puhumalla pennuista ja lähestyvästä hiirenkorvasta, taustalla vaikuttava sota ja menetykset toivat mukanaan synkän sävyn, kuin päidemme päällä roikkuvat tummat myrskypilvet.
Lähestyessämme rajanaapurin aluetta tunsin niskakarvojeni nousevan pystyyn. Tuskin voisin enää koskaan nähdä Kuolonklaania ja sen kissoja samalla tavalla kaiken sen jälkeen, mitä he olivat laittaneet minun klaanini kestämään. Olin yleensä hyvin anteeksiantavaista sorttia, mutta tällä kertaa kuolonklaanilaiset olivat menneet liian pitkälle.
Rajan pinnassa Kuolonklaanin löyhkä oli vahvimmillaan. Haju oli niin tuore, ettei voinut olla kauaakaan siitä, kun partio oli käynyt jättämässä merkkinsä. Vaihdoimme Minttuliekin kanssa merkitseviä katseita, mutta ennen kuin kumpikaan ehti avata suutaan tuodakseen ajatuksensa ilmi, Kuolonklaanin puolella rajaa näkyi liikettä. Katseeni kiinnittyi välittömästi kahteen kissaan, jotka hölkkäsivät rajaa kohti vakavan näköisinä. Olin nähnyt heidät kummatkin usein klaanikokoontumisissa täydenkuun aikaan: vanhempi kissa – savunharmaa naaras – oli Ruusutuike ja hänen perässään tuleva punaruskea kolli Jääviilto.
Upotin kynteni lumeen ja yritin hillitä itseäni tekemistä mitään typerää – Jääviilto oli ollut mukana hyökkäyksessä Eloklaanin leiriin. Myös Minttuliekki vierelläni värisytteli lihaksiaan turkkinsa alla levottoman oloisena. Siristin hieman silmiäni katsoessani Jääviiltoa, joka pysähtyi Ruusutuikkeen kanssa aivan rajalle.
Jääviilto tuntui ottavan sangen huomaamattoman eleeni hyvin vakavasti, sillä yllätäen kolli syöksähti minua kohti kynnet ojennettuna. Paljastin hampaani ja nousin takajalkojeni varaan ottaakseni suuremman kollin iskun vastaan. Jääviillon onnistui raapaista minua lapaan kynsillään, ja sen aiheuttama kipu sai taisteluviettini suorastaan roihahtamaan liekkeihin. Nyt Kuolonklaani saisi maksaa teoistaan!
Kiedoin käpäläni soturin kaulan ympärille ja hapuilin hampaillani tämän kurkkua, mutta tuntiessani hampaat niskassani, jouduin irrottamaan otteeni. Jääviilto valmistautui uuteen hyökkäykseen, joka ei kuitenkaan onnistunut, sillä Minttuliekki riensi juuri ajoissa avukseni ja ryhtyi jakelemaan iskuja kuolonklaanilaiselle ennennäkemättömällä vimmalla.
Saatuani Jääviillon pois kimpustani saatoin keskittyä Ruusutuikkeeseen, joka oli puolestaan tullut oman klaanitoverinsa avuksi. Naaraan hampaat olivat pureutuneet niskaani. Koska olimme suurinpiirtein samankokoiset, minun oli puskettava voimani äärirajoilleen kierähtääkseni selälleen ja vetääkseni vanhemman kissan mukanani maahan. Ruusutuikkeen hampaat puristivat yhä niskaani, joten käännyin koko painollani hänen päälleen niin, että naaras pusertui minun ja alla olevan lumen väliin.
Kun tunsin hänen otteensa höllenevän hieman, käytin tilaisuuden hyväkseni ja riuhtaisin itseni vapaaksi. Niskastani lähti tukko karvaa, ja paljaaksi jäänyttä ihoa kirveli. Vääntäydyin vikkelästi oikein päin kohdatakseni vastustajani kasvotusten, mutta Ruusutuike oli jo valmiina uuteen hyökkäykseen ja potkaisi minua lujaa vatsaan takajaloillaan. Ilma pakeni keuhkoistani ja hoipertelin kauemmaksi soturista, joka kömpi jo jaloilleen.
Tiesin jo nyt, että taistelu tulisi olemaan hyvin tasaväkinen. Mikäli kumpikaan osapuoli ei olisi valmis luovuttamaan, toinen meistä ei kävelisi täältä omin jaloin pois.

//Jää? >:0

Kirjoittaja: Saaga

Kaislatassu ihasteli pentujani, kun minä hymyilin ylpeänä. Syreenipentu ja Oravapentu olivat täydellisiä! He varmasti eläisivät pitkät ja hyvät elämät. Syreenipentu venytteli käpäliään ja kellahti pois vatsani vierestä. Tarkailin pentua, kun hän miukutti hädissään ja alkoi sitten ryömiä kohti vatsaani. Kaislatassu tarkkaili sitä myös.
“Ovatpa he reippaita noin pieniksi! Tiedätkö milloin heidän silmänsä aukenevat? Haluaisin olla näkemässä sen, he ovat niin suloisia!” vierailijani naukui kiinnostuneena.
“En tiedä tarkkaan mutta veikkaisin puolikuisina ehkä”, nau’uin ja katsahdin vaalean ruskearaidalliseen naarasoppilaaseen.
“Odotan kovasti sitä päivää, kun he kokeilevat kävelemistä”, sanoin ja siirsin häntääni pois Oravapennun päältä. Kaislatassu hymyili.
“Saanhan tulla taas katsomaan heitä?” hän kysyi. Nyökyttelin.
“Tottakai! Tule toki auttamaan myöhemminkin kaikessa, missä haluat ja ehdit”, sanoin naurahtaen huvittuneesti.
“Minulla tulee pitämään kiirettä heidän kanssaan sitten, kun he säntäilevät ympäriinsä.”
Kaislatassukin nauroi ja katseli kahta pienokaistani niin kiihkeästi, ettei varmaankaan saisi heistä ikinä tarpeekseen.
“Onko oppilaselämä sinusta mukavaa?” kysyin iloisesti. Muistin omat oppilasaikani hyvin ja sen kuinka olin viettänyt kaiken aikani harjoitusten ulkopuolella Hallavarjon ja Aurinkotassun – nykyisen kumppanini ja Aurinkoroihun – kanssa.

Kirjoittaja: Elandra

Kuuntelin rauhallisesti mitä Orvokilla oli sanottavana. Entinen kuolonklaanilainen kertoi heidän etsivänsä vain suojaa lähestyvän Lehtikadon vuoksi. Ymmärsin heitä täysin; lehtikadon aikaan kaksin ulkona oleminen oli varmasti rankkaa kissoille, jotka olivat koko ikänsä eläneet klaanin turvassa.
Rintaani vihlaisi, kun mustavalkoinen naaras kertoi syyn, joka oli ajanut hänet ja hänen poikansa pois Kuolonklaanista. Henkäystähti kuulosti siltä, että hän tosiaankin oli menettänyt järkensä. En olisi halunnut uskoa sitä, mutta kaikki tämä viittasi kovasti siihen. Orvokin tarina kuulosti uskomattomalta, muttei minulla ollut syitä, miksen olisi uskonut häntä. Olin kuitenkin epävarma, olisiko Eloklaanissa olo Orvokille ja Toiveelle turvaa vai vaan pahempaa kuin yksin metsässä oleminen. Totuus oli se, että me olimme sodassa Kuolonklaania ja Kujakissayhteisöä vastaan.
”Olen pahoillani kaikesta, jota olette joutuneet kokemaan”, nau’uin rauhallisella äänellä ja katsoin pahoitellen uusia tuttavuuksia.
”Minun puolestani te voitte jäädä leiriimme toistaiseksi, jos osallistutte klaanin ruokkimiseen ja puolustamiseen. En vaadi teitä liittymään Eloklaaniin, mutta tässä tilanteessa tarvitsemme kaikki ylimääräiset käpälät avuksemme”, totesin kohdaten taas Orvokin katseen. Naaras siristi silmiään. Hän ei sanonut mitään, vaan antoi minun taas jatkaa:
”En tiedä olitteko tietoisia siitä, mutta me olemme sodassa Kuolonklaanin ja heidän kanssaan liittoutuneen Kujakissayhteisön kanssa. Se on syy, miksi olemme nummilla metsän sijaan; he ajoivat meidät leiristämme ja veivät osan reviiristämme. Te saatte itse valita, jäättekö Eloklaaniin vai jatkatteko matkaanne. En voi luvata, että olette täysin turvassa reviirillämme, sillä en voi luvata sitä tänäpäivänä kenellekään.”

//Orvokki tai Toive?

Kirjoittaja: Koivu

Sen jälkeen, kun Hilehuurre oli ystävystynyt Kujetassun kanssa, oli hänelle tullut tavaksi vaihtaa muutama sana hupaisan oppilaan kanssa joka päivä. Joitakin päiviä sen jälkeen, kun Hilehuurre ja Kujetassu olivat jekuttaneet sotureita oli hopeanharmaa soturi tajunnut, mitä hän voisi pyytää Kujetassulta vastapalvelukseksi Lieskakajon ja Leimusilmän ”vakoilusta”. Oikeastaan Kujetassun ei edes tarvinnut tehdä mitään, Hilehuurre ajatteli, sillä hän voisi vain itse käyttää tilaisuutta hyväkseen.
Tässä Hilehuurteen päähänpistossa oli kyse tietenkin siitä, että Mehiläislento, kollin mielestä yksi klaanin puoleensavetävimmistä sotureista, oli kuin olikin Kujetassun mestari. Hopeanharmaa kolli paloi halusta tutustua Mehiläislentoon paremmin. Komea, aina niin kohtelias kolli vaikutti Hilehuurteen mielestä erittäin miellyttävältä seuralta. Hän ei kuitenkaan ollut koskaan viitsinyt kysyä Mehiläislentoa metsälle kanssaan; etenkään viime aikoina, kun hän oli alkanut ihailemaan tätä itseään hiukan vanhempaa kollia vain entistä enemmän ja oli sulaa joka kerta tämän kävellessä ohi.
Oli vasta aurinkohuippu ja Hilehuurre oli juuri palannut rajapartiosta. Vieläpä väsyttävän tylsästä sellaisesta. Luonteensa omaisesti hopeanharmaalla kollilla riitti virtaa, eikä hän todellakaan ollut valmis päiväunille. Kukkulan päälle saapuessaan Hilehuurre harkitsi takaisin alas juoksemista, ihan vain silkan huvin ja viihteen vuoksi. Hän halusi tehdä jotakin hauskaa ja mielenkiintoista! Hilehuurre ei ymmärtänyt alkuunkaan, miksi suurin osa sotureista otti partiot niin vakavasti; marssivat eteenpäin aina niin kuin olisivat matkalla sotaan. Hilpeän kollin mielestä kissojen ei todellakaan kuulunut menettää elämän hauskuutta sillä hetkellä, kun heistä nimitettiin sotureita. Niin se tuntui kuitenkin yllättävän monen eloklaanilaisen mielessä menevän.
Hilehuurre ei onnekseen ollut vielä ehtinyt lähteä viilettämään alas leiristä, kun hän huomasi Kujetassun ja Mehiläislennon palaavan mitä luultavimmin harjoituksistaan. *Nyt on tilaisuuteni!* kolli ajatteli ja jolkotti häntä kauniisti pystyssä kaksikkoa vastaan.
”Hei taas, Hilehuurre!” Kujetassu naukaisi iloisena.
”Hei, Kujetassu! Joko olet oppinut saalistamaan?” Hilehuurre härnäsi oppilasta leikkimielisesti.
”Olen. Kyllä se sinultakin kohta onnistuu”, Kujetassu vitsaili mukana. Hilehuurre virnisti pilke silmäkulmassaan. Heidän huumorinsa osuivat niin hyvin kohdalleen. Kolli toivoi vain, että ruskearaidallinen naaras pysyisi yhtä hauskana senkin jälkeen, kun tästä tulisi soturi. Olisihan se raskasta, jos pitäisi aina itse viihdyttää itseään!
Mehiläislentokin naurahti pienesti Kujetassun vitsille, jolloin Hilehuurre vilkaisi tämän suuntaan. Hänen katseensa kohtasi valkean ja ruosteenpunaisen kirjavan kollin keltaiset silmät. Lumoavien, pistävän keltaisten silmien katse oli kuitenkin kollille aivan liikaa, ja hänen oli pakko irrottaa katseensa. Hilehuurre ei ymmärtänyt, miksi oli yhtäkkiä näin hermostunut. Hänhän puhui aina kelle tahansa eloklaanilaiselle kaikkea, mitä suusta sattui ulos tulemaan. Nyt pilkullinen kolli kuitenkin jäätyi täysin.
Pienen hetken kuluttua hän sai itsensä koottua. Kujetassun virnistys palautti myös Hilehuurteen kasvoille hymyn.
”Mitä sinulle kuuluu, Mehiläislento?” Hilehuurre kysyi pirteästi. Hänen hännänpäänsä vääntyili hermostuksesta.
”Niin hyvää, kuin klaanin nykyisessä tilanteessa vain on mahdollista. Entä sinulle, Hilehuurre?” Mehiläislento vastasi rennosti hymyillen.
”Sama täällä. Paitsi että partioni oli tänään aivan järkyttävän tylsä”, Hilehuurre hölisi nyt sen enempää miettimättä, niin kuin yleensä. ”Toivottavasti teillä oli hauskempaa harjoituksissa.”
”Oli meillä!” Kujetassu hihkaisi. Mehiläislento hymyili leveästi innokkaalle oppilaalleen.
”Meillä oli kyllä hyvät harjoitukset. Toivottavasti seuraava partiosi on miellyttävämpi”, Mehiläislento sanoi Hilehuurteelle. Kun Hilehuurre kohtasi jälleen komean kollin puoleensavetävät silmät, ei hän kestänyt ottaa enempää. Kolli tunsi silmiensä ja tassunpohjiensa sulavan, kuin olisi seissyt kuumilla kivillä. Kuin hänen sisällään olisi leiskahtanut liekki.
”Tuota, minulla oli oikeastaan muutakin asiaa… siis Kujetassulle”, Hilehuurre sepusti painellen maata kynsillään. *Hiirenpapanat! Ei minun niin pitänyt sanoa!*
”Selvä, minä jatkankin sitten matkaani. Näkemisiin!” Mehiläislento nyökkäsi hurmaava hymy kasvoillaan ja tassutti muualle.
Hilehuurre kohtasi Kujetassun kysyvän ilmeen. Oliko oppilas huomannut hänen hermostuneisuutensa? Hilehuurretta otti päähän, että oli möhlinyt tilanteen täysin. Mistä lähtien oli ollut vaikeaa kysyä toista soturia metsälle? Hän tiesi, että nauttisi Mehiläislennon seurasta hyvin paljon, mutta hän halusi antaa tälle yhtä hyvän kuvan itsestään.
”Mitäs tuo oikein oli?” oppilas kysyi huvittuneena, virne suupielellään. Hilehuurrettakin alkoi hiukan hymyilyttää. Kolli mietti, miten huvittavalta hänen oli täytynyt näyttää Kujetassun silmissä.
”En tosiaan tiedä, minun täytyy olla saanut päähäni mehiläisiä tai vatsaani muurahaisia!” soturi kurnahti.
”Ei ole minun vikani, että Mehiläislento on tuollainen komistus. Mutta kuule, tarvitsen apuasi”, kolli lisäsi hiljaisemmalla äänellä, pilke silmäkulmassa. Hän vilkuili ympärilleen varmistaakseen, ettei kukaan kuunnellut.

//KP-boosti

Kirjoittaja: Pyry

Taistelutarina

Ennen kuin ehdin yllätykseltäni reagoimaan, loikkasi valkeaturkkinen naaras kimppuuni ja syöksi minut selälleni maata vasten. Olin nopea ja kaikilla voimillani ponkaisin takajaloillani, jolloin hyökkääjä lennähti pois päältäni. Hypähdin jaloilleni turkki pörhössä ja kyyristyin, valmiina seuraavaan iskuun. Arpia täynnä oleva kujakissa oli kuin hyökkäämäisillään kohti, kunnes äkkiä nousi takajaloilleen ja sivalsi kynsillään kasvojani kohti. Kiskaisin niskaani taaksepäin, jolloin kynnet vain hiukan raapaisivat poskeani. Loikkasin vastustajan selkään etupuolelta, samassa tämä kierähti selälleen ja litisti minut alleen niin, että keuhkoistani asti kuului henkäisy. Tarrasin kynsilläni entistä lujemmin kiinni vihollisen turkkiin, mutta en ehtinyt viiltämään paljoa vahinkoa, kun hän kierähti uudelleen selkänsä kautta takaisin jaloilleen. Tällä kertaa jäin keuhkot tyhjentyneinä maahan mielestäni vain silmänräpäyksen ajaksi, mutta se ilmeisesti riitti vastustajalle huomaamaan edellisestä taistelusta saamani viillot vatsassani – joita poltteli jo uhkaavasti. Hänen punertavissa silmissään välähti, ja käpälät kohosivat voimakkaaseen iskuun irvessä olevien hampaiden kera. Ponkaisin äkkiä jaloilleni, ja puskin arpiturkkia vatsaan niin voimalla, kuin vain pystyin. Sain hänet kaadettua, mutta samassa tunsin potkun rintakehääni vasten. Tuntui kuin joku aivan muu kuin tuonkokoinen kissa olisi osunut minuun. Sisimmässäni minua hirvitti taistella tuollaista hurjimusta vastaan. Hän taisteli niin raivokkaasti, kuin olisi vihannut nimenomaan minua eikä koko klaaniani. Hän oli sitäpaitsi minua hiukan parempi puolustautumaan, jossa minä taas olin parempi kuin hyökkäämisessä. Itse asiassa, jos tarkkoja oltiin, tuo kissa oli taistelussa kaikinpuolin taitavampi kuin minä. Kaiken lisäksi minusta tuntui, ettei hän väsynyt millään, iskuja vain sateli ja minä parhaiden taitojeni mukaan yritin joko väistää tai mahdollisuuksien mukaan antaa vastaiskun.

//Rubiini?

Kirjoittaja: Elandra

Karjuvirne: 6kp –

Kuutamolaine: 15kp + 2TaP –

Kuusamakuiske: 35kp! –

Kultasiipi: 13kp –

Mesitähti: 13kp –

Sadetassu: 7kp –

Sypressikuiske: 63kp! –

Kaislatassu: 13kp –

Varjotassu: 22kp!+ 3TaP –

Malvatassu: 60kp! –

Kirjoittaja: Elandra

Malvatassu oli riemuissaan, muttei yllättynyt ollessaan ennen kujakissaa nummilla eli Eloklaanin nykyisellä reviirillä. Kilpikonnalaikukas oppilas katsoi halveksuen raidallista kollia, joka oli ollut yksi hiirenaivo ottaessaan Malvatassun haasteen vastaan. Se paljasti eloklaanilaisnaaraalle, että nämä kujakissat toden totta olivat niin hiirenaivoisia miltä he näyttivätkin. Oppilaan onneksi raidallinen köriläs piti kuin pitikin lupauksensa ja hän kertoi, miksi kujakissat olivat liitoutuneet Kuolonklaanin kanssa ja aloittaneet sodan Eloklaania vastaan.
Vastaus oli melko yksinkertainen, mutta se riitti toistaiseksi Malvatassulle. Kujakissat halusivat tuhota Eloklaanin, tarkemmin ottaen heidän päällikkönsä eli Malvatassun isän Mesitähden. Kujakissan mukaan valkoruskea päällikkö oli tuhonnut teoillaan monen kissan elämän. Vaikkei Malvatassu tiennyt, mitä kolli sillä tarkoitti, hän kyllä ymmärsi hänen sanansa täysin! Mesitähti oli nimittäin pilannut myös oman tyttärensä elämän antamalla tälle mestarikseen Väärävarjon ja rankaisemalla häntä. Malvatassu ei ehtinyt vastata mitään, kun paikalle saapui toinen kujakissa. Harmaan naaraan turkki oli rähjääntynyt ja tämän suupielensä sekä kaulansa olivat veressä. Malvatassu päätteli, ettei veri kuulunut kissalle itselleen. Aika nopeasti naaras paljastikin, että veri oli Hallavarjon ja valkea soturi oli kuollut. Se ei saanut Malvatassussa aikaan minkäänlaista reaktiota, tai ehkä vain pienen helpotuksen. Malvatassu nimittäin tiesi, että mikäli Hallavarjo olisi ollut elossa, hän olisi kertonut Mesitähdelle totuuden ja päällikkö olisi taas antanut tyttärelleen turhan rangaistuksen.
Aika pian harmaan kissan saapumisen jälkeen kilpikonnalaikukas oppilas otti taas jalat alleen. Hän oli saanut reissultaan sen mitä oli lähtenyt etsimäänkin, joten oppilaan kasvoilla oli mairea hymy. Kun Malvatassu tassutteli kaikessa rauhassa kohti leiriä, hän mietti mitä kertoisi muille. Hän ei saisi valehdella liikaa, sillä ei kukaan ikimaailmassa uskoisi Hallavarjon hyökänneen vihamielisenä noin vain rajan toisella puolen olevien vihollisten kimppuun. Siksi Malvatassu päätti, että Hallavarjo oli vain vahingossa ylittänyt rajan saalistaessaan, ja oppilas oli seurannut häntä kertoakseen ylityksestä. Mutta tietenkin paikalle olivat saapuneet kujakissat ja Hallavarjo oli viivytellyt heitä, jotta oppilas pääsisi pakoon.
‘Kerrassaan loistovalhe’, Malvatassu ajatteli tyytyväisesti päätään nyökytellen.

Kun laikukas oppilas saapui kukkulan juurelle, rinnettä alas oli jo juoksemassa tuttu, valkea hahmo. Väärävarjon kasvoilla oli jälleen kerran tympeä ja pettynyt ilme, muttei se ollut oikeastaan mikään yllätys.
“Missä sinä olet ollut?” soturi kysyi tiukasti kohdatessaan oppilaansa vihreän katseen. Malvatassu oli päättänyt, ettei hän alkaisi leikkimään olevansa surullinen tai epäitsekäs. Hän ei missään nimessä sanoisi kenellekään, että hän itse oli tehnyt jotain väärin.
“Lähdin Hallavarjon perään”, Malvatassu ilmoitti ja nosti nenäkkäästi leukansa pystyyn. Väärävarjo siristeli meripihkaisia silmiään ja silmäili oppilaansa takana häämöttävää nummimaisemaa, kuin yrittäen etsiä toista valkoista kollikissaa.
“Turhaan sinä häntä etsit!” Malvatassu tuhahti päätään pudistellen, “hän on kuollut.” Oppilaan ilme oli kylmä kuin kivi, eikä klaanitoverin kuolemasta kertominen herättänyt hänessä minkäänlaisia tunteita. Sen sijaan Väärävarjon kivikasvoille piirtyi yllättynyt ilme, jota seurasi taas kerran pettynyt.
“Mitä sinä olet tehnyt?” soturi kysyi ja alkoi selvästi suuttua. Malvatassu ei voinut uskoa moista käytöstä omalta mestariltaan! Epäillä nyt heti oppilasta..
“Miksi sinä luulet, että minä olisin tehnyt jotakin? Yritin vain hakea Hallavarjon pois Kujakissayhteisön reviiriltä, mutta eipä se vanha käppänä ymmärtänyt lähteä ajoissa, kun saalis oli tärkeämpi!” Malvatassu totesi ja siristi vihreitä silmiään. Väärävarjon pettynyt ilme katosi ja muuttui nyt yllättyneeksi.
“Tule, vien sinut Mesitähden luokse. Saat kertoa hänelle kaiken tapahtuneen”, soturi sanoi kylmällä äänellä ja viittoi oppilaan peräänsä. Malvatassu lähti mestarinsa perässä rinnettä ylös hiukan turhautuneena. Tämä kaikki säätäminen vei aivan älyttömästi Malvatassun kallista aikaa!

Malvatassu seurasi Väärävarjoa leiriin ja kissajoukon läpi itse päällikön, Malvatassun isän luokse. Mesitähti kohtasi hymyillen isänsä ja tyttärensä katseet. Väärävarjon paljastaessa Hallavarjon kuolleen, päällikön hymy hyytyi.
“Mitä tapahtui?” valkoruskea kolli kysyi ja siirsi vihreän katseensa heti Malvatassuun. ‘Hänkin epäilee heti minua! En voi ymmärtää tätä!’ laikukas oppilas ajatteli turhautuneena.
“Tahdotko, että huudan sen tässä kaikkien kuullen?” Malvatassu kysyi ja silmäili ympärillään olevaa kissajoukkoa. Muutama kissa oli kaiketi kuullut Väärävarjon sanat, ja nyt heidän uteliaat katseensa olivat kääntyneet kolmeen keskustelevaan kissaan. Mesitähti näytti mietteliäältä ja hän pudisteli päätään. Kolli viittoi hännällään Väärävarjon ja Malvatassun perässään kukkulan rinnettä alas. Malvatassun käpäliä särki jo, sillä hän oli kävellyt, juossut ja kiivennyt aivan liian paljon yhdelle päivälle! Hän kyllä vaatisi mestariltaan vapautusta huomisista harjoituksista, sen hän totta tosiaan oli ansainnut!
Kolmikko pysähtyi aukealle nummialueelle ja Mesitähti käänsi taas vihreän katseensa kysyvästi Malvatassuun. Päällikkö ei esittänyt kysymystään uudelleen, vaan jäi odottamaan tyttärensä vastausta.
“Lähdin leiristä ihan vain katselemaan metsää, koska halusin päästä taas lähelle puita”, Malvatassu päätti tunnustaa sen, että hän oli poistunut luvatta leiristä. Sen kiistäminen olisi turhaa, sillä Utusielu oli nähnyt hänen lähtevän ja varmasti ilmoittanut siitä Väärävarjolle. Pieni rangaistus ei haittaisi, mutta rajanylitys ja Hallavarjon kuoleman aiheuttaminen johtaisi varmasti vähintäänkin soturinimitysten viivyttämiseen!
“Näin sattumalta Hallavarjon ylittävän rajan ja viilettävän Koivumetsään jonkin saaliin perässä kai. Juoksin hänet kiinni ja kerroin hyvin suoraan, että hän oli ylittänyt rajan. Se mokoma oli niin hämmentynyt, ettei tiennyt pitäisikö jatkaa saalistamista vai palata takaisin. En käsitä, miten kukaan voi edes olla niin ajatuksissaan, että ylittää vahingossa vastamerkityn rajan!” Malvatassu kauhisteli. Mesitähti ja Väärävarjo kuuntelivat rauhallisesti, antaen oppilaan kertoa tapahtuneet ihan omassa tahdissa. Kun kolmikon ylle laskeutui hetken hiljaisuus, Malvatassu rikkoi sen jatkamalla osin keksittyä tarinaansa:
“Sitten paikalle saapui kaksi kujakissaa. He eivät olleet kovinkaan ystävällisiä, vaan hyökkäsivät empimättä kimppuumme. Hallavarjo auttoi minut vapaaksi ja käski minun juosta turvaan. Kiipesin lähimpään puuhun ja näin, miten kujakissat tappoivat hänet. Sitten minä palasin leiriin ja nyt olen tässä.”
Mesitähti näytti suorastaan kauhistuneelta, mutta sen sijaan Väärävarjon kasvoilla oli melko rento ilme. Malvatassu tiesi, että Hallavarjo oli ollut päällikön pitkäaikainen ystävä tai vähintäänkin kaveri. Mesitähti oli niin säälittävä, että hän haali ympärilleen aivan liian monta ystävää, eikä sitten kyennyt huolehtimaan jokaisesta ystävyydestä. Se oli hänen kaltaiselleen ihan oikein, että hän menetti niin sanottuja ystäviään. Mesitähti oli mennyt sanattomaksi. Päällikön vihreä katse oli kohdistettu maata peittävään lumeen, eikä hän sanonut hetkeen yhtään mitään.
“Ömm.. Aiommekohan seisoskella tässä vielä pitkäänkin? Minä tahtoisin jo lepäämään”, laikukas naaras tuhahti isälleen, joka kohdisti sumuisen katseensa tyttäreensä.
“Emme. Mennään vain”, valkoruskea kolli sanoi, nousi ylös ja lähti tallustelemaan kahden muun kissan edellä kohti leiriä. Koko matkan Mesitähti pysyi hiljaa, eikä ihme kyllä Malvatassullakaan ollut enää mitään sanottavana. Koska Väärävarjokaan ei ollut mikään hölösuu, koko matka takaisin leiriin taittui hiljaisuudessa.

Kolmikon päästessä takaisin leiriin, aurinko oli jo kadonnut näkyvistä. Hetki sitten sen viimeiset säteet olivat heijastuneet kauniisti kukkuloiden lomasta valkealle lumelle, kunnes aurinko oli mennyt ja laskenut kokonaan. Malvatassu ei voinut käsittää, miksei aurinko olisi voinut pysyä koko ajan ylhäällä. Pimeä ja kylmä lehtikato oli päätynyt Malvatassun inhokkivuodenajaksi. Naaras oli lopen kyllästynyt pimeyteen ja kylmyyteen ja siihen, että vatsaa ei saanut täyteen kun itse tahtoi. Oli epäreilua, että vanhukset, pennut ja kuningattaret – jotka eivät edes nähneet mitään vaivaa saaliin eteen! – piti ruokkia ensin. Malvatassu rämpi toisinaan puoli päivää lumessa Väärävarjon pakottamana, kun mestari vaati oppilastaan saalistamaan, eikä raukkaparalla ollut mahdollisuutta kieltäytyä. Malvatassu haaveili jo klaaninvanhimman elämästä. Saisi loikoilla leirissä koko päivän ja kaikki tuotaisiin eteen. Toisaalta päälliköllä olisi samat edut, ja kaiken lisäksi kissat kunnioittivat päällikköä. Malvatassun haaveet muuttuivat; hän olisi ennemmin päällikkö kuin klaaninvanhin.
“Malvatassu! Missä sinä olet ollut?” Pensastassu naukui ja ravasi kukkulan laen toiselta puolen ystävänsä luokse. Kullanruskean kollin kasvoilla oli hento hymy, kun hän lähestyi Malvatassua. Mesitähti ja Väärävarjo olivat lähteneet omille teilleen jonnekin päin leiriä, joten Malvatassu saisi olla taas hetken rauhassa. Ennen lähtöään hänen mestarinsa oli kuitenkin ilmoittanut, että huomisaamuna olisi taisteluharjoitukset.
“Et ikinä arvaa mitä tapahtui”, Malvatassu kuiskasi hiljaa ja veti ystävän kanssaan sivummalle, jotta ylimääräiset korvaparit eivät olisi kuuntelemassa laikukkaan naaraan kertomusta.
“Oletko sinä kunnossa? Turkkisi on aivan sotkuinen”, raidallinen kolli naukui huolestuneena. Malvatassu nyökkäsi. Jos kyseessä olisi ollut kuka tahansa muu kuin Pensastassu, hän olisi saattanut loukkaantua siitä, että hänen ulkonäköään arvosteltiin.
“Kävin Kujakissayhteisön reviirillä”, oppilas kuiskasi hiljaa, “lupaatko, ettet kerro koskaan kenellekään sitä, mitä seuraavaksi kerron sinulle?”
Pensastassun silmät suurenivat hämmennyksestä, mutta kollioppilas nyökytteli rivakasti päätään:
“Minä lupaan, voit luottaa minuun.” Malvatassu hymyili tyytyväisesti. Hän luotti Pensastassuun sataprosenttisesti.
“Kun menin tutkimaan Koivumetsää, Hallavarjo yllättäen löysi minut. Käskin hänen palata takaisin, mutta se hölmö jäi vain jankkaamaan. Sitten saapuivat kujakissat, he eivät kyllä olleet mitenkään erityisiä! Sottaisia, luisevia kissoja, jotka eivät osanneet hillitä itseään. Hyökkäsivät minun – siis voitko kuvitella, minun – kimppuuni noin vain ilman syytä! Hallavarjo pelasti minut ja pääsin pakenemaan. Tein sopimuksen minua seuranneen kujakissan kanssa ja hän kertoi, miksi he hyökkäsivät kimppuumme alunperin”, Malvatassu kuiskasi riemuissaan. Harvat asiat saivat kilpikonnalaikukkaan naaraan niin innostuneeksi, mutta hänellä oli hallussaan salainen ase, jota voisi kenties käyttää isänsä tai jonkun muun kiristämiseen.
“Hu-hui… Kuulostaa aika hurjalta”, Pensastassu vastasi suorastaan järkyttyneenä, “missä Hallavarjo on?” Raidallisen oppilaan pää alkoi kääntyillä ympäriinsä, kun hän etsi leirin aukiolla olevien kissojen joukosta Hallavarjoa.
“Hän kuoli. En minä olisi voinut pelastaa häntä. Jos olisin edes yrittänyt, minäkin olisin kuollut”, Malvatassu huomautti toivoen, ettei hänen ystävänsä syyttäisi häntä. Pensastassu nyökkäsi.
“Minäkin olisin varmaan tehnyt samoin… Ne kujakissat vaikuttavat kovin pelottavilta”, oppilas huokaisi hiljaa ja pudisteli päätään. Malvatassu katsoi Pensastassua hymyillen ystävällisesti:
“Eivät ne ole! Ehkä hieman lyhythermoisia, mutta ei niitä kannata pelätä. Tosin kannattaa kyllä lähteä äkkiä pois, jos sellaisen kohtaa. En tahdo, että kuolet sellaisten luupäiden vuoksi.”
Pensastassun kasvoille levisi iloinen hymy.
“Minäkin olen iloinen, ettet sinä kuollut.”

Hallavarjon kuolemasta oli kulunut jo pari päivää, ja Mesitähti oli kertonut klaanille lyhyesti soturin harhautuneen Kujakissayhteisön reviirille ja tulleen julmasti tapetuksi. ‘Pyh ja pah’, Malvatassu ajatteli, ‘itsepähän hän lähti vihollisen reviirille! Aivan oma syy.’
Kilpikonnalaikukkaan oppilaan epäonneksi hänen typerä emonsa, eli klaanin varapäällikkö Minttuliekki, oli laittanut Malvatassun mukaan auringonlaskun partioon.. Heidän partionsa tehtävänä oli kiertää Eloklaanin ja Kuolonklaanin välinen raja. Koska välit olivat kireät naapuriklaanin kanssa ja kuolonklaanilaiset eivät selvästi epäilleet rikkoa sääntöjä, Minttuliekki oli järjestänyt jo useina päivinä rajoille ylimääräisiä partioita.. Malvatassu ei pitänyt siitä, koska kaikki ylimääräiset partiot olivat suurempi riski oppilaalle joutua partioon. Hän oli tehnyt emolleen selväksi, että inhoaisi häntä koko loppuikänsä, jos tämä laittaisi Malvatassun yhteenkään partioon niinä päivinä, kun oppilaalla oli mitään muuta tekemistä. Toistaiseksi punaturkkinen naaras oli selvinnyt ilman Malvatassun ikuista vihaa, mutta ei oppilas kyllä emoaan rakastanutkaan. Minttuliekki oli aika tylsä tapaus, joka ei tuntunut ymmärtävän Malvatassua lainkaan!
Tänään varapäällikkö oli tehnyt sentään edes jotain oikein; hän oli laittanut myös Pensastassun samaan partioon! Partion muita jäseniä olivat Korppisiipi, Väärävarjo ja Laventelitaivas.
Malvatassu puuskahti turhautuneesti, kun heti partion aluksi partiota johtanut Korppisiipi käski oman oppilaansa pysytellä hänen vierellään. Laventelitaivas oli ottanut paikkansa partion keskeltä ja Väärävarjo käski Malvatassun pitää perää.
“Viimeisenä kulkevalla soturilla on tärkeä tehtävä, sillä hänen on varmistettava, etteivät viholliset yllätä partiota takaapäin”, valkea soturi naukui, kun partio lähti kulkemaan kauemmas kukkulalta kohti jokea, jonka ylittämällä he pääsisivät Kuolonklaanin rajalle.
“En minä ole soturi”, oppilas viisasteli nenäänsä nyrpistäen. Väärävarjo ei lähtenyt mukaan Malvatassun vinoiluun, vaan käänsi katseensa pois ja jatkoi kävelemistä.

Kun partio oli ylittänyt joen ja nummen, he saavuttivat viimein Kuolonklaanin rajan. Raja oli yhtä tylsä kuin aina ennenkin, kun yhtäkään kuolonklaanilaista ei näkynyt. Ensimmäisinä kertoina Malvatassu oli pitänyt rajaa kiehtovana paikkana, mutta nyt hän ei jaksanut enää innostua siitä. Sen sijaan naaras olisi halunnut syöksähtää rajan yli ja mennä katselemaan, mitä kaikkea jännittävää Kuolonklaanin reviiriltä löytyisi.
Oppilaan suu aukesi ja naaras haukotteli kävellessään. Malvatassua väsytti, sillä hän oli herännyt aikaisin aamulla siihen, kun jotkut hiirenaivoiset oppilaat olivat mekastaneet ja herättäneet koko leirin! Naaras oli tehnyt heille selväksi, ettei hänen uniaan saanut häiritä! Malvatassu ei vain voinut käsittää sitä, mikseivät muut osanneet arvostaa häntä ja hänen hienouttaan? Ei ollut toista Malvatassua, hän oli ainutlaatuinen ja muiden olisi kyllä pitänyt nähdä se.. Malvatassu katseli tylsistyneenä Kuolonklaanin reviiriä. Hän vilkaisi mietteliäästi Väärävarjoa, mutta luopui mielessään käyneestä ideasta karata rajan toiselle puolen ja juosta niin kauas kuin suinkin pääsi. Kilpikonnalaikukas oppilas oli huomannut, että Väärävarjo suorastaan nautti siitä, kun sai rangaista oppilastaan. Eikä Malvatassu jaksanut enää yhtäkään päivää klaaninvanhimpien tai pentujen avustajana, joten hän tyytyi pitämään sääntörikkomuksensa salassa.
‘Vielä jonain päivänä minä käyn läpi koko Kuolonklaanin reviirin!’ Malvatassu uhosi mielessään ja mulkoili inhoten mestarinsa suuntaan. Yllättäen oppilas kuuli partion jäsenten keskuudessa puhetta. Hänen korvansa värähtivät ja oppilas käänsi nopeasti katseensa Laventelitaivaan suuntaan. ‘Ei voi olla totta!’ Malvatassu ajatteli vihaisena, kun hän huomasi inhan soturin juttelevan Pensastassulle! Raidallinen kollikissa katsoi epävarmasti Malvatassun vanhempaa siskoa, joka noin vain oli mennyt ja jutellut toisen parhaalle ystävälle!
Oppilas sai vauhtia jalkoihinsa, ja varoittamatta hän rynnisti mestarinsa ohi Laventelitaivaan luokse.
“Miten sinä kehtaat puhua minun ystävälleni? Pensastassu on minun ystäväni, ei sinun! Pysy kaukana hänestä ja hanki ihan oma ystäväsi, äläkä varasta minun ystävääni!” Malvatassu ärähti kylmästi. Naaraan syöksähdys ja äkillinen purkautuminen sai koko partion pysähtymään. Pensastassu otti varovaisen askeleen kauemmas Laventelitaivaasta ja katsoi pahoitellen Malvatassua. Onneksi Malvatassu ehti väliin, eikä Laventelitaivas ehtinyt huijata Pensastassua puhumaan hänelle!

//KP-boosti

Kirjoittaja: Sirius

Ei tosiaankaan. Mitä sinä oikein höpötät?” kysyin Huurrehuiskeelta ärtyneenä. Kuinka tämä kehtasi väittää, että minuun oli sattunut? Vaikka, oikeasti takatassuuni oli tullut pieni haava, ei se niin iso ollut. Nousin pystyyn, ähkäisten hiljaa. Huurrehuiske nojautui minuun tukevasti. Loin ystävääni kiitollisen katseen. Yhtäkkiä kuului etäistä ulvontaa. ”Hei! Kuuletko sinäkin tuon?” Huurrehuiske kysyi. Hätkähdin. Kuuntelin tarkasti. Kuulin surullista ulvontaa. ”Kuulen. Mennään sinne!” sihahdin hiljaa ja lähdin kohti rajaa. Puikkelehdin puiden välistä. Edessäni oli jäälammikko. Väistin sen. Olikohan Kuolonklaani taas hyökännyt? Mitä siellä tapahtui? Kiihdytin vauhtia. Huurrehuiske harppoi perässäni. ”Vauhtia! Tule!” huudahdin hänelle. Huurrehuiske loikkasi viereeni. Räpäytin hänelle silmiäni ja juoksin rajalle päin. Kun olin kiivennyt kukkulan yli, näin Kuutamolaineen ulvovan alhaalla. Hänen vieressään makasi kissa. Huurrehuiske ulvoi hänelle. Juoksin täyttä vauhtia hänen luokseen. Huomasin ällistyneenä, että kissa oli Utusielu. Kuutamolaine itki hänen ruumiinsa yläpuolella. ”Mitä tapahtui, Kuutamolaine?” kysyin huolestuneena. Kuutamolaine ei vastannut. Tuijotin Utusielua typertyneenä. Oliko hän kuollut? Tönäisin häntä voimakkaasti. Utusielun silmät olivat yhä lasittuneita. ”Utusielu…” mutisin. Mieleeni tulvahtivat kuvat hänestä. Hetken aikaa tunnuin jähmettyneeltä. Yhtäkkiä ponkaisin pystyyn raivoissani. Karvani nousivat pystyyn. Liu’utin kynteni ulos. ”Ketkä hänet tappoivat?” kysyin raivokkaasti. Kuutamolaine katsahti rajalle. ”E-en tiedä. Joku musta kolli…ja joku toinen, punaruskea.” hän naukui heikosti. Nyökkäsin ja mulkoilin kohti rajaa. Olin valmis hyökkäämään. Ihan sama vaikka minulle tapahtuisi mitä! Tämä riitti jo! Syöksyin kohti rajaa tassut ojossa. Kun olin pääsemässä rajan yli, tunsin kovan vedon hännässäni. Huurrehuiske seisoi takanani ja tarttui häntääni. ”Kuusamakuiske, ei! Älä tee noin!” hän suhahti. Kiepahdin mulkoilemaan häntä. ”Teenpäs! Onko tämä muka sinusta oikein?” kysyin haastavasti. ”Ei tietenkään! Mutta, mitä Henkäystähti tekee sinulle? Mitä hän tekee Eloklaanille? Olemme jo nähneet hänen olevan täysi ketunmieli!” Huurrehuiske älähti. Kuutamolaine nousi pystyyn. ”Viedään Utusielun ruumis leiriin.” sanoin surullisena. Tartuin kiinni tämän takapäästä. Hänen ruumiinsa oli kevyt ja veltto. Huurrehuiske nappasi kiinni hänen päästään. Kuutamolaine otti vierestäni kiinni. ’Utusielun ja muiden eloklaanilaisten kuolema kostetaan. Sen lupaan.’ ajattelin raivokkaasti. En voinut kumminkaan nyt lähteä. Se olisi ollut häpäisy Utusielun ruumista kohtaan. Huurrehuiske pidätteli itkua. Jouduin kamppailemaan itkua vastaan. Kyynel vierähti poskelleni. Kannoin Utusielua leiriin asti.

Kun saavuimme leiriin, laskin Utusielun maahan. ”Hyvä Tähtiklaani! Mitä tapahtui?” kuului huuto. Luokseni säntäsi Liljatuuli. Leimusilmä kiirehti hänen perässään. Toivoin heidän osaavan jotenkin parantaa Utusielu, vaikka se oli mahdotonta. ”Utusielu…” Liljatuuli kuiskasi. Huomasin hänenkin yrittävän pidätellä kyyneliä. ”Eikö…eikö ole enää mitään tehtävissä?” kysyin pelokkaana. Leimusilmä pudisteli päätään surullisena. ”Ei. Hän on kuollut.” Leimusilmä naukui ja laahusti parantajan pesään. Liljatuuli toi minttua Utusielun päälle. Tuijotin häkeltyneenä tilannetta. Soturit katsoivat menoja surullisesti. Jotkut itkivät. ’Kaikki on minun syytäni! Olisin ollut parempi! Olisin mennyt paikalle.’ ajattelin vihaisesti. Huurrehuiske nojautui minuun ja katsoi minua rohkaisevasti. Hetken aikaa, tuntui siltä, että olisin voinut syöksyä Utusielun ruumiin eteen. Mesitähti saapui paikalle. ”Voi Utusielu…” kuulin hänen kuiskaavan. ”Hautaamme hänet pian. Menot pidämme illalla.” hän maukui raskaasti ja siirtyi keskustelemaan muiden kanssa. Mesitähti ei ollut se Mesitähti, jonka olin tottunut näkemään. Se kiltti ja uskollinen kissa. Nyt hän oli väsynyt, mutta jaksoi silti jatkaa klaanipäällikkönä. Käänsin katseeni alas. Kävelin pois paikalta. Halusin rauhaa. Olla yksin. Yllätyksekseni Huurrehuiske ei tullut perässäni. Istahdin nummen reunaan. ’Ei tämä enää tunnu reviiriltä. Täällä kaikki on erilaista. Ihan kuin Kuolonklaanin kissoja olisi joka pensaassa.’ mietin. Tutkin pensaita varautuneesti. Selkäkarvani nousivat väkisinkin pystyyn. Yhtäkkiä kuulin rasahduksen. Hyppäsin pystyyn korvat pystyssä. Mikä se ääni oli? Oliko se….joku kissa? Vai vain saaliseläin? Tuijotin ylös hämmästyneenä. ”Huhuu? Onko siellä ylhäällä joku?” kysyin, ja tunsin itseni pelokkaaksi. Vastausta ei kuulunut. Huokaisin helpottuneena. Yhtäkkiä esiin ponkaisi orava. Säikähdin, mutta tokenin äkkiä. Hetkessä olin jo tappanut sen.
//Kp-boosti\

Kirjoittaja: Koivu

//TAISTELUTARINA (vain viimeinen kappale eli 316 sanaa taistelua)

Sadetassu oli hetken kierreltyään lopulta myöntänyt Varjotassulle, että hänellä oli ollut levoton olo taistelun jälkeisinä päivinä. Varjotassu pystyi samaistumaan melko hyvin Sadetassun kokemukseen epämukavasta olosta, joka tuntui naaraan sanojen mukaan vain pahenevan. Varjotassu itse näki yhä kaameampia painajaisia yö toisensa jälkeen. Ne olivat niin ahdistavia, että Varjotassu piti jo mahdollisena sitä, että tulisi kuolemaan unettomuuteen. Sadetassu oli kuitenkin kuulostanut hyvin murheelliselta, ja se sai Varjotassun entistäkin huolestuneemmaksi. Hän tiesi, että jos Sadetassukin joutuisi joskus putoamaan samanlaiseen synkkyyteen kuin missä Varjotassu koki elävänsä, hän ei selviäisi itsekään. Sen lisäksi, että nuori kolli oli hyvin huolissaan ystävästään, ei hän voinut olla murehtimatta sitä, miten hän itsekin kadottaisi sen pienen positiivisen linssin elämään, jos Sadetassu menettäisi pysyvästi iloisuutensa.
”Entä sinä, Varjotassu? Olethan sinä kunnossa?” harmaa naaras ehti kysyä, ennen kuin Varjotassu ehti kommentoida mitään. Varjotassu tunsi ystävänsä katseen vielä senkin jälkeen, kun oli vilkaissut tämän suuntaan. Varjotassu ei tiennyt, kertoisiko omasta ahdingostaan rehellisesti. Ei hän halunnut valehdellakaan ystävälleen, mutta kolli tuumi, että ehkä jotkut asiat olisi parempi jättää mainitsematta.
”Oikeastaan, minulla on ollut hieman samanlaisia tuntemuksia entisen leirin jättämisen jälkeen”, Varjotassu totesi. Kolli yritti räpäyttää silmiään myötätuntoisesti katsahtaessaan takaisin ystävänsä suuntaan. Sadetassu näytti nyt entistäkin surkeammalta. Siltä Varjotassustakin tuntui nyt.
”Joten ymmärrän hyvin. Toivon, että olosi helpottaa pian”, Varjotassu lisäsi katse maassa.
’Ehkä minun ei olisi pitänyt sanoa mitään’, Varjotassu ajatteli apeana.
”Minäkin toivon, että se helpottaisi. Meillä molemmilla siis”, Sadetassu naukaisi murheellisena.
”Älä minusta ole huolissasi. Sinun täytyy pitää huolta itsestäsi”, Varjotassu sanoi. Sadetassu näytti jokseenkin yllättyneeltä… tai sitten se oli huolestuneisuutta. Varjotassu ei ollut varma, hän kun oli huonompi tulkitsemaan muiden tunteita.
Kaksikko oli huomaamattaan jäänyt paljon jälkeen muusta partiosta. Varjotassu huomasi toisten pysähtyneen odottamaan heitä, joten hän ja Sadetassu kipittivät äkkiä muiden luokse, etteivät saisi kaikkein pahimpia toruja tympääntyneiltä sotureilta.

Joitakin päiviä myöhemmin Varjotassu ja Sadetassu olivat lähteneet harjoitustensa jälkeen kahdestaan nummille, aikomuksenaan napata hiukan ylimääräistä saalista riistaa kipeästi kaipaavalle klaanille. He olivat kuitenkin heti kukkulalta alas päästyään saaneet seuraa, kun Salviakatse oli lähtenyt leiristä samaan aikaan ja Sadetassu oli kehottanut tätä liittymään mukaan. Salviakatse oli melko hiljainen, joten Varjotassu oli yllättynyt, kun soturi oli paljoa epäröimättä liittynyt heidän seuraansa. Toisaalta se ei ollut niin yllättävää; lähes jokainen eloklaanilainen oli varmasti hermostunut poistuessaan leiristä yksin. Varjotassukin oli kieltämättä paljon rennompi kävellessään avaralla nummella nyt, kun heidän mukanaan kulki soturi, vaikka hän ei pitänytkään sotureihin tutustumisesta. Varjotassun mieli kävi taas ylikierroksilla ja kolli oli säpsähtää joka kerta, kun kuuli pienen eläimen kaivautuvan lumen sekaan.
Varjotassu ja Sadetassu olivat myöhemmin erkaantuneet hopeanharmaasta soturista hetkeksi saavuttuaan toiselle puolen nummea, aivan koivumetsän lähettyville, sillä soturi oli saanut vainun riistasta. Ystävykset olivat pyydystäneet sillä välin vain vaivaisen myyrän.
”Ei täällä ole mitään”, Sadetassu huokaisi. ”Käännytäänkö takaisin ja yritetään pyydystää jotakin vielä paluumatkalla?” naaras ehdotti.
”Tehdään niin”, Varjotassu nyökkäsi hytisten kylmästä. He olivat luvanneet odottaa Salviakatsetta sillä paikalla ja kolli toivoi soturin palaavan pian, koska hän paleli edelleen paikallaan istuessa, vaikka pahimmat pakkaset olivatkin jo tiessään. Hänen vierellään Sadetassu katseli jonnekin, ja kääntäessään päänsä Varjotassu erotti hopeanharmaan tabbykuvioisen naaraan lähestymässä heitä rajan tuntumassa.

Äkkiä rajan toiselta puolen koivumetsästä juoksi esiin rusakko, jonka perässä kiitävää pitkäturkkista, valkoista kissaa Varjotassu ei aluksi meinannut erottaa lumen ja koivujen seasta. Varjotassu huomasi Salviakatseen kyyristyvän maahan – joko pelosta tai taktiikasta. Rusakko oli nimittäin suuntaamassa suoraan Salviakatseen käpäliin. Rusakko tajusi kuitenkin ohittaa soturin. Varjotassun järkytykseksi valkea kujakissa ei kuitenkaan joko tajunnut tai halunnut jarruttaa ennen rajaa, vaan ylitti sen parilla hännänmitalla, ennen kuin luovutti saaliin kanssa. Varjotassu huomasi valkean kollin takana, Kujakissayhteisön reviirillä kaksi muuta kujakissaa, joista toisen hän tunnisti oitis taisteluyön vastustajakseen; muistot taistelusta palasivat hänen mieleensä elävinä. Kolmas kujakissa oli hoikka, valkoinen naaras. Varjotassu oli hämillään, kun kumpikaan näistä ei tuntunut välittävän toverinsa rajan ylityksestä. Eivätkö kujakissat olleet huomanneet?
Ennen kuin Varjotassu ehti edes prosessoida tapahtunutta, Salviakatse oli noussut ylös karvat pystyssä, pitkäturkkiselle kollille uhkaavasti sähisten. Tämä hiukan nuorempi kujakissa vain katseli ympärilleen viattoman oloisena, kuin mitään ei olisi käynyt. Sadetassu ampaisi Salviakatseen luokse, joten Varjotassu kiiruhti perässä. Rajan ylittämistä ei voitaisi sallia! Soturi ei myöskään pärjäisi yksin kolmea kissaa vastaan.
”Pois reviiriltämme niin kuin olisi jo,” Salviakatse sihisi lähestyen valkoista kollia hitaasti, selkä köyryssä.
”En minä ole teidän reviirillänne”, valkea kolli maukaisi viattomana.
”Olet sinä. Ylitit rajan ja meinasit saalistaa Eloklaanin reviirillä!” Salviakatse viuhtoi häntäänsä.
”Enpäs”, kujakissa väitti. Varjotassu arveli, ettei soturi varottaisi enää montaa kertaa. Oppilas työnsi kyntensä esiin, kun hänen katseensa kohtasivat sen kieron mustan kujakissan kanssa, jota vastaan hän oli taistellut.
”Riistavaras!” kuului Salviakatseen rääkäisy, kun tämä heittäytyi valkean kujakissan kimppuun.
Tällä kertaa Varjotassukin oli valmiina. Heti, kun hän näki mustan naaraan liikahtavan, hän syöksyi itse ensimmäisenä tämän kimppuun. Kolli ei halunnut antaa tälle tilaisuutta auttaa toveriaan. Varjotassu läimäisi mojovan iskun kujakissan kasvoihin. Hän yritti upottaa kyntensä mustan naaraan selkään, mutta naaras pääsi ketterästi irti. Varjotassu ei kuitenkaan päästänyt vastustajaa niin helpolla, vaan hyökkäsi tämän päälle uudelleen ja kietoi etukäpälänsä kujakissan niskan ympärille saadakseen tämän otteeseensa. Hän muisti kuitenkin naaraan olleen yllättävän voimakas silloin, kun tämä oli tosissaan taistellut.

//Roska, Rubiini ja Sade

Kirjoittaja: Ruska

Siristin silmiäni kun hiivin hiljaa kohti kottaraista, joka nokki maasta matoja ketunmitan päässä minusta. Hiivin mahdollisimman lähelle sitä, että saisin sen varmasti kiinni. Viime kerralla olin hypännyt liian kaukaa, ja lintu oli päässyt pakoon. Mutta olin ottanut siitä kerrasta opikseni, enää en tekisi samaa virhettä. Valmistauduin loikkaan, a jännitin lapani. Ponkaisin takatassuillani, ja etukäpäläni tömähtivät linnun päälle. Kottarainen rääkäisi korvia huumaavasti, juuri ennen kuin upotin hampaani sen niskaan. Lintu valahti veltoksi, ja veren metallinen maku tulvi suuhuni. Nostin häntäni ylpeästi pystyyn, kun tassutin mestarini Salamataivaan luo. Naaras hymyili ylpeän näköisenä.
“Hieno nappaus Kaislatassu! Paljon parempi kuin viime kerralla, olet selkeästi kehittynyt”, Salamataivas naukui, äänessään ylpeyttä ja vivahde iloa. Räpäytin naaraalle silmiäni kiitollisena, sillä en pystynyt puhumaan kun suuni oli täynnä kottaraisen höyheniä.
“Mennään leiriin, olet tehnyt tänään erinomaista työtä. Haeppas muutkin saaliisi, ja vie ne klaaninvanhimmille ja kuningattarille”, Salamataivas naukui, ja katsoi minua silmiin. Nyökkäsin kuuliaisesti naaraalle, ja käännyin kohti suuntaa mihin olin haudannut muutkin saaliini. Olin napannut tänään kottaraiseni lisäksi päästäisen, ja lihavan jäniksen, tosin, jäniksen nappaamisessa Salamataivas auttoi pikkuisen, sillä en ollut napannut jänistä ennen tätä päivää. Kuovin tassuillani maata pois saliitteni päältä, ja otin päästäisen hampaisiini kottaraisen seuraksi, jäniksen sain kantaa selässäni, sillä Salamataivaallakin oli paljon saaliita.

Saavuimme leiriin, tassutin oikopäätä kohti ketunkoloa, joka toimi nykypäivinä pentutarhana ja klaaninvanhimpien pesänä. Tassutin sisälle koloon, ja nyökkäsin kohteliaasti kuningattarille ja klaaninvanhimmille, jotka olivat kääntäneet katseensa minua kohti, kun olin tullut pesään. Tassutin Nokilinnun ja Hiilloskatseen luokse, he olivat tällä hetkellä ainoat klaaninvannhimmat pesässä, sillä Viherkatse oli parantajan pesällä, ja Kirsikkakuono oli hiljattain kuollut. Minusta oli surullista menettää kllaanitovereita, joten en halunnut ajatella sitä asiaa sen enempää. Pudotin jäniksen vanhojen kissojen vierelle, ja seuraavaksi suuntasin emoni ja Piiskupennun luokse. tiputin tuomiseni emoni käpälien eteen.
“Hei emo! Tässä on hieman riistaa, voit jakaa siitä muillekkin”, naukaisin lempeästi, ja nuolaisin emoni poskea. Emo kehräsi hiljaa, ja hymyili lempeästi.
“Sypressikuiskeen pennut ovat oikein suloisia ja potria, oletko jo käynyt katsomassa heitä?” emo naukui kysyvästi ja kallisti hieman päätään. Käänsin katseeni Sypressikuiskeeseen joka makasi ketunmitan päässä meistä. Käänsin katseeni takaisin emoon ja pudistin päätäni.
“Menenkin heti katsomaan heitä!” naukuin iloisesti, ja heilautin häntääni hyvästiksi emolleni, ja Tassutin Sypressikuiskeen luo. Naaras kysyi olinko tullut katsomaan hänen pentujaan, nyökkäsin hänelle hymyillen ja istuuduin hänen eteensä. Ruskearaidallinen naaras esitteli pentunsa, Oravapennun ja Syreenipennun, jotka miukuivat kovalla äänellä Sypressikuiskeen vatsan vierellä. Hymyilin lempeästi ja tarkastelin pentuja. Syreeni pentu oli ruskea tummilla yksityiskohdilla, melkein kuin emonsa. Oravapentu taas oli oranssi kolli, jolla oli valkoisia läikkiä. He olivat maailman suloisimmat pennut, tietenkin Piiskupennun jälkeen, pikkuveljenihän oli kaikista suloisin!
“He ovat suloisia”, naukuin lempeästi, ja hymyilin lämpimästi Sypressikuiskeelle. Oravapentu alkoi ryömiä pikkuisilla tassuillaan eteenpäin, pois Sypressikuiskeen suojista. Naaras veti pienen kollin takaisin suojiinsa, olihan ilma kolea noin pienille pennuille!
“Ovatpa he reippaita noin pieniksi! Tiedätkö milloin heidän silmänsä aukenevat? Haluaisin olla näkemässä sen, he ovat niin suloisia!” naukuin hymyillen, ja odotin Sypressikuiskeen vastausta.

// Sype? <3

Kirjoittaja: Saaga

Heräilin pikkuhiljaa jo tutuksi tulleelta makuupaikaltani, jota oli pehmustettu joillain sammalen rippeillä. Tunnoton jalkani lepäsi toisen jalkani päällä. Katselin sitä murtuneena. Minulla ei yleensä ollut kipuja mutta tänä aamuna jalkani tuntui oudolta. Kuin jalallani olisi ollut oma sydän ja se olisi sykkinyt vahvasti ja reippaasti. Minusta ei tuntunut enää kuumeiselta, vaikka edellisiltana Leimusilmä oli todennut minulla olevan korkea kuume. Liljatuuli tassutti kohti minua.
“Tähtiklaanin kiitos, että olet hereillä”, hän naukui huolissaan. Kuinka kauan olin nukkunut?
“Kuinka kauan nukuin?” puin ajatukseni sanoiksi. Tunsin kalvavaa nälkää mutta toisaalta minua heikotti sen verran, että pelkäsin saisinko mitään alas. Toisaalta, jos en söisi oloni vain pahenisi.
“Olet nukkunut ainakin kaksi auringon nousua”, Liljatuuli sanoi ja tassutti lähemmäs. “Mikä on olosi? Et ole syönyt pitkään aikaan.”
Oloni oli juuri sen mukainen mutten kehdannut sanoa sitä vaan laskin pääni käpälilleni.
“Ei oikein minkäänlainen”, sanoin. Katseeni kohdistui tuttuun valkoiseen kolliin, joka tassutti minua kohti orava hampaissaan.
“Toin hiukan ruokaa, jos sinun tekisi mieli syödä”, Hallavarjo naukui. Kasvoilleni nousi hymy, kun isäni istuutui viereeni ja laski oravan pääni eteen.
“Jätän teidät kaksin. Hallavarjo hae minut heti, jos hän valittaa yhtään kipua. Haluan tietää mistä on kyse”, Liljatuuli ilmoitti ja Hallavarjo nyökytteli.
“Tehdään niin”, hän sanoi ja siirsi sitten huomionsa minuun. Kampesin itseäni pystympään ja kävin hampaiksi oravaan. Se oli mehevä näin lehtikadon ajan saaliiksi.
“Nappasitko tämän itse?” kysyin, kun olin saanut ensimmäisen suulliseni nieltyä. Hallavarjo nyökkäsi.
“Olin partiossa juuri ennen kuin tulin luoksesi”, hän naukui.
“Missäpäin olitte?” kysyin ja haukkasin toisen palan oravaa.
“Haluatko sinä?” työnsin oravaa kohti isääni odottamatta vastausta kysymyksiini.
“Kiitos, mutta söin ennen kuin lähdimme”, Hallavarjo naukui hymyillen.
“Olimme nummella”, valkoinen kolli totesi vielä aikaisempaan kysymykseeni.
“Kaipaan saalistamista ihan hurjan paljon!” nau’uin harmissani.
“Ehkä voimme vielä joskus käydä yhdessä metsällä”, Hallavarjo naukui myötätuntoisesti.
“Niin… no en tiedä saanko enää mitään kiinni tällä jalalla”, naukaisin mieli maassa.
“Ethän sinä takajalallasi yleensäkkään saalista”, isäni heitti ja naurahti perään saaden minutkin nauramaan. Pienet hetket Hallavarjon kanssa saivat minut niin iloisiksi!

“Hyvää huomenta”, Aurinkoroihu naukui räpytellen silmiään uneliaana. Hymyilin kumppanilleni, kun tämä tassutti luokseni.
“Huomenta”, nau’uin ja kurkotin koskettamaan Aurinkoroihun kuonoa omallani.
“Liljatuuli kertoi juuri, että olen tarpeeksi kunnossa kokeilemaan kävelyä. Hän käski odottaa sinua ja sitten hän tulisi itsekkin auttamaan”, sanoin iloisena ja heti sen sanottuani Liljatuuli tassutti näkyviin.
“Oletko valmis kokeilemaan kävelyä?” hän kysyi. Nyökkäsin innoissani. Tänään oli hyvä päivä ei heikotusta ei päänsärkyä ei huimausta! Mikä sen parempaa. Kompuroin pystympään asentoon ja annoin Aurinkoroihun tulla vierelleni auttamaan, kun nousin seisomaan. Seisominen tuntui huteralta mutta olin varma, että tottuisin siihen. Otin askeleita eteenpäin ja loikkasin takajallani etujalkojeni perään. Aurinkoroihu oli vierelläni kokoajan. Liljatuuli hymyili.
“Näyttää siltä, että saat tästä lähtien asua klaanin vanhimpien kanssa”, Liljatuuli sanoi iloisena. Klaaninvanhimpien? En minä ollut klaanin vanhin.
“Klaaninvanhimpiin?” Aurinkoroihu kysyi. Liljatuuli nyökkäsi ja kääntyi lähteäkseen. Tuo tassutti Tähtimötassun luokse ja alkoi hoitamaan tätä. Oppilas oli saanut vatsaansa ison haavan, joka ei näyttänyt parantuvan. Tiesmistä sekin oli tullut. Katsahdin Aurinkoroihuun.
“Jatkammeko?” hän kysyi.
“Tottakai”, sanoin ja otin taas askeleita eteenpäin loikaten aina toimivalla takajalallani etujalkojeni luo.
“Hyvin menee”, Aurinkoroihu tsemppasi. Toisella puolella leiriä pysähdyimme ja harjoittelimme kääntymään ympäri. Kun nostin katseeni maasta, Hallavarjo oli edessäni ja hymyili leveästi.
“Tuohan sujuu jo hyvin”, Hallavarjo naukui. Aurinkoroihu hymyili myös ylpeänä.
“Kiitos”, na’uin. Iloani varjosti se fakta, että joudun nukkumaan klaaninvanhimpien pesässä vanhusten kanssa.
“Nukun tästä lähtien klaanin vanhimpien kanssa”, sanoin, koska halusin kertoa Hallavarjollekin. Näin kollin silmissä myötätunnon. Minusta tuntui, ettei minusta ollut mitään hyötyä tälläisenä. Toisaalta Kimalaistoive oli syntynyt ilman toista etujalkaansa ja oli silti hyödyllinen pentujen parissa. Ehkä minäkin voisin olla hyödyksi omalla tavallani? Auttaa ehkä parantajia tai jotain vastaavaa.

Istuin aukiolla katsellen leirin menoa. Alakuloinen tunnelma oli laantunut hieman ja uudet rutiinit alkoivat ottaa paikkaansa. Vatsassani muljahti epämukavasti ja vääntelehdin hiukan. Odotin, että jompikumpi parantajista tulisi tarkistamaan minut. Olin oppinut kuun aikana kävelemään itsekin mutta ei se mikään kaunis näky ollut. Jalkani haavat olivat parantuneet mutta se sojotti aina johonkin suuntaan vaikka istuinkin muuten siististi. Olisin mieluummin elänyt ilman koko jalkaa kuin tuntenut sen roikkuvan tunnottomana perässäni. Pian Liljatuuli tassutti luokseni. Hän oli taas ollut hoitamassa Tähtimötassua. Tuo hengitti epäsäännöllisesti ja hänen läheisiään varmasti varjosti pelko hänen kuolemastaan.
“Noniin”, Liljatuuli puhahti väsyneen oloisena.
“Koskeeko sinua johonkin?” hän kysyi. Nyökkäsin ja olin aikeissa avata suuni mutta hän ehti ensin.
“Jalkaanko? Päähäsi?” Liljatuuli kysyi hiukan äkeänä. Hänellä oli selvästi huono päivä.
“Ei kumpaankaan. Vatsaani”, sanoin. Minulla oli aavistus, että saattaisin odottaa pentuja mutten ollut antanut ajatuksen kylvää yhtään innostusta sisälleni ennen kuin Liljatuuli vahvistaisi asian.
“Minusta tuntuu… en ole varma mutta saatan odottaa pentuja”, sanoin ajatukseni ääneen hännän pää värähdellen puolelta toiselle hermostuneesti.
“Sitä se varmaankin on”, Liljatuuli sanoi ja katseli vatsaani. Olin laihtunut hirmuisesti loukkaantumiseni takia mutta nyt tuntui siltä, kuin olisin taas saanut lisää murua rinnan alle vaikken ollut syönyt yhtään sen enempää kuin muutkaan kissat. Liljatuuli nyökytteli.
“Kyllä minä tiineen naaraan tunnistan, kun sellaisen nään. Onneksi olkoon”, hän maukaisi.
“Minun on kyllä nyt mentävä. Meillä nimittäin pitää kiirettä”, parantaja naaras lisäsi ja kääntyi lähteäkseen.
“Liljatuuli odota. Voinkohan minä auttaa jotenkin?” kysyin. Halusin olla avuksi kaikessa missä saatoinkaan.
“Juuri nyt ei ole muuta hommaa kuin kerätä yrttejä, mutta en raaksi lähettää sinua siihen tehtävään vielä. Parhaiten autat, kun pysyt terveenä ja syöt hyvin nyt, kun tilanne on tämä”, tummanharmaa naaras sanoi kääntämättä meripihka katsettaan minuun ja lähti sitten pois. Tuhahdin ja linkkasin sisään vanhaan ketunkoloon, joka toimi pentutarhana sekä klaaninvanhimpien pesänä. Sisällä olivat kaikki pesän asukit ja tila kävi hiukan vähiin mutta sopu sijaa antoi sillä mahduin kulkemaan jostain välistä. Yhtäkkiä kuulin Nokilinnun parkaisevan toisella puolella pesää. Koko pesä hiljentyi yhtäkkiä.
“Kirsikkakuono? Kirsikkakuono?” Nokilintu naukui apealla äänellä.
“Onko Kirsikkakuono kunnossa?” Sarastuspennun pikkuruinen ääni kuului sanovan. Painauduin vasten pesän seinämää, kun muut kissat tungeksivat Kirsikkakuonon luokse. Paha aavistus tunki mieleeni ja painoin pääni. Kuulin jonkun lähtevän hakemaan parantajaa ja itse tungin ulos pesästä saadakseni hiukan happea. Noustessani ylös pesästä kylmä viima puhalsi turkkiini ja linkutin pois tieltä, kun Leimusilmä pyyhälsi Hiilloskatseen perässä sisään kolopesään. Katseeni osui Hallavarjon tuttuun valkoiseen turkkiin ja linkutin hänen luokseen.
“Isä”, kutsuin häntä ja hän käännähti hymyssä suin minua kohti.
“Mitäs nyt?” Hallavarjo kysyi, kun näki apean ilmeeni. En tiennyt mistä aloittaa… siitäkö, että odotin pentuja vai siitä, että Kirsikkakuono oli juuri kuollut nenäni edessä. Käänsin hymyn kasvoilleni ja katsoin Hallavarjoa silmiin.
“Saat pennunpentuja”, nau’uin iloisesti.
“Aivan oikeastiko?” Hallavarjon silmät suurenivat. Loistopennun ja Vadelmapennun menettämisen jälkeen tuntui oudolta sanoa se ääneen. Nyökyttelin.
“Aivan oikeasti”, sanoin hymyni ei ollut yhtä leveä kuin sanoessani sanani ääneen mutta hymyksi sen voi vielä laskea.
“Olen vain hiukan… peloissani”, sanoin ja painoin pääni kuin häpeissäni.
“Se on aivan ymmärrettävää”, Hallavarjo naukui ja kosketti korvaani nenällään.
“Haluatko puhua siitä?” hän kysyi ja istuutui. Linkkasin hänen viereensä ja istuuduin kylki kylkeen hänen kanssaan. Hänen karkea turkkinsa tuntui lämpimältä omaani vasten ja se toi minulle lohtua.
“Se, että olet siinä riittää”, sanoin ja nuolaisin Hallavarjon turkkia karhella kielelläni.
“Kirsikkakuono kuitenkin kuoli hetki sitten siksi päätin tulla ulos. En kestänyt katsella sitä… se vain toi muistot mieleen Vadelmapennusta ja Loistopennusta ja…”, sanoin ja tunsin kuinka paniikki alkoi keheytyä sisälläni. Hengitin haukkoen henkeä kuin jokainen hengen vetoni olisi ollut viimeiseni ja silmissäni alkoi taas pyöriä.
“Hengitä syvään. Sinun ei tarvitse puhua siitä tai miettiä sitä nyt”, Hallavarjo naukui täysin tyynellä äänellä, mikä sai minut palaamaan maan pinnalle. Silmissäni ei pyörinyt enää niin lujaa kuin äsken sillä aloin saamaan hengitystäni aisoihin.
“Hyvä juuri noin”, isäni naukui ja antoi minun painaa pääni häntä vasten. Hengittelin rauhassa saadakseni huimauksen loppumaan tyystin. Hallavarjo istui hiljaa tukien minua. Palauduin hetken kestäneestä kohtauksestani nopeasti.
“Olen pahoillani, että joudut kestämään tä-”, sanoin apeasti mutta Hallavarjo keskeytti lauseeni kesken.
“Höpö höpö! Älä kehtaa pahoitella. Otin sinut ottotyttärekseni ja sitouduin samalla pitämään sinusta huolen se sisältää myös huoliesi kuuntelemisen ja tukenasi olemisen”, kolli naukui kivenkovaan enkä kehdannut väittää vastaan, koska sanat osuivat oikeasti syvälle sisimpääni.
“En ole kertonut vielä Aurinkoroihullekkaan. Olit ensimmäinen kelle kerroin”, sanoin ja toivoin, että se piristäisi myös Hallavarjon mieltä. Välitin hänestä ihan oikeasti ja halusin hänen tietävän kaiken mitä minäkin tiesin.
“Haluatko kertoa hänelle kaksin vai? Tuolta hän nimittäin tuleekin”, hän naukui ja nyökkäsi lähestyvän oranssiraidallisen kollin suuntaan.
“Hei Sypressikuiske ja Hallavarjo”, kumppanini naukui. Hallavarjo nyökkäsi kohteliaasti.
“Puhumme kaksin, jos sinulle käy”, sanoin isälleni. Tiesin jo, että hänelle kävisi. Hallavarjo nyökkäsi, kun nousin ylös ja linkutin Aurinkoroihun edellä hieman syrjempään.
“Mikä on niin salaista, ettei Hallavarjokaan saa kuulla?” Aurinkoroihu kysyi. Hänen äänestään ei voinut erottaa mitään erityistä sävyä.
“Itseasiassa kerroin hänelle jo mutta… no odotan pentujasi”, sanoin hymyillen hiukan. Aurinkoroihu puhkesi kehräämään ja nuoli korviani.
“Sehän on mahtavaa!” hän naukui ikionnellisena.
“Tällä kertaa ei käy niinkuin viimeksi lupaan sen. Olen tällä kertaa kelvollinen kumppani ja suon sinulle terveet pennut vaikka en sitä viimeksi jostakin syystä voinut tehdä”, sanoin sydän sykähdellen surusta.
“Ei se ollut sinun syysi”, Aurinkoroihu sanoi ja katsoi minua silmiin.
“Se ei liittynyt sinuun mitenkään! Ei mitenkään!” hän naukui, “Tällä kertaa me myös Hallavarjo ja parantajat pidämme huolen, että pennut syntyvät ja saavat elää onnellisina ja terveinä.”
Nyökkäsin kumppanini sanoille. Tiesin niiden olevan totta mutta syytin edelleen itseäni edellisen pentueeni kohtalosta.
“En malta odottaa, että ne syntyvät”, Aurinkoroihu naukui taas rakkauden ja ilon täyteisellä äänellä. Yhdyin hänen kehräykseensä ja hymyilin. Esittäisin olevani onnellinen kunnes olisin – se metodi toimisi varmasti. Lopetimme kehräyksemme yhdessä ja painoimme otsamme yhteen. Olin onnellinen saadessani olla maailman parhaan, komeimman ja kilteimmän kollin kumppani ja tärkein kissa.
“Kirsikkakuono kuoli tänään. Miltei nenäni edessä”, kerroin vaimealla äänellä. Onneni ei kaikonntu minnekkään vaikka kerroin näinkin synkkää asiaa kumppanilleni.
“Miltä sinusta tuntuu?” Aurinkoroihu kysyi. Koin kysymyksen tärkeäksi sillä hän jos joku kuuntelisi minua. Painoin tämän mieleeni sillä halusin kysyä myös häneltä joskus näin.
“Olen onnellinen – tästä kaikesta. Toisaalta pelkään mutta minulla ei ole hätää”, sanoin totuuden mukaisesti.
“Entä sinusta?” kysyin. Halusin tietää oliko kumppanini peloissaan.
“Olen myös onnellinen mutta hiukan ehkä… alakuloinen siitä mitä tapahtuu klaanille seuraavana. En pelkää pentujemme puolesta tippaakaan”, Aurinkoroihu naukui. Ihmettelin hiukan miten hän ei pelännyt mutta tunsin syyllisyyttä siitä, etten ajatellut klaaniani vaan vain itseäni.
“Minusta tuntuu siltä etten voi keskittyä klaanin menoon, kun haluan keskittää ajatukseni pentuihin mutta en toisaalta tiedä pitäisikö minun olla huolissani”, sanoin.
“Ei sinun tarvitse olla huolissasi. Olet täysin turvassa. Minä ja muut soturi takaamme sen”, Aurinkoroihu sanoi itsevarmasti. Olin ylpeä hänestä. Halusin imeä rahtusen tuota itsevarmuutta ja voimaa itseenikin. Suljin silmäni. Kuulin lumen narskunan meidän ympärillämme mutta se kuului vaimeasti. Kissojen suru Kirsikkakuonoa kohtaan ja alakuloisuus nykyhetken takia vallitsi leiriä. Tuntui kuin olimme olleet kahden omassa pienessä maailmassamme, jossa oli onnea mutta myös menetystä ja pelkoa.
“Lupaa olla aina tässä”, kuiskasin. En kehdannut edes ajatella sitä, että menettäisin kumppanini puhumattakaan isästäni Hallavarjosta. He olivat minun elämäni tärkeimmät kissat, joiden halusin aina olevan lähelläni. Pääni nojasi Aurinkoroihun rintaan ja Aurinkoroihun pää lepäsi minun niskallani.
“Lupaan. En koskaan lähde viereltäsi… lupaan sen”, Aurinkoroihu kuiskasi takaisin vahvalla ja varmalla äänellä. Raotin silmiäni hiukan ja näin allamme olevan lumen ja Aurinkoroihun oranssin turkin.

Ilta auringon säteet tunkivat pilvien välistä ja osuivat minuun, kun istuin aukiolla pää alhaalla. Pienet lämmittävät auringon säteet eivät tuntuneet merkitsevän yhtään mitään. Koko maailmassa ei ollut jäljellä enää mitään. Mesitähti oli kertonut kertonut klaanilleen Hallavarjon kuolleen ylittäessään entisen reviirimme ja nykyisen rajaa erehdyksissään. En uskonut tarinaa! Hallavarjo ei ikinä tekisi niin! Vapisin itkusta. En enää ikinä saisi nähdä hänen tassuttavan luokseni… Aurinkoroihu kiiruhti toiselta puolelta leiriä luokseni.
“Olen niin pahoillani”, hän naukui ja kosketti päätäni nenällään. Puhkesin kyyneliin. Hallavarjo oli ollut tärkein kissa, jonka tiesin. Isä, jonka lempeyttä en koskaan unohtaisi.
“Hän on Vadelmapennun ja Loistopennun kanssa Tähtiklaanin mailla. Saat olla varma siitä, että hän hoitaa heitä hyvin ja kaikella rakkaudellaan”, Aurinkoroihu naukui. Nyökkäsin nyyhkyttäen. Oloni tuntui jo vähän paremmalta. Hallavarjo ei ollut ansainnut kohtaloaan ei missään tapauksessa mutta vähintä mitä hänen läheisensä voisivat tehdä olisi asian hyväksyminen. Yritin uskotella itselleni jotain sen tapaista mutta kyyneleet valuivat vieläkin poskiani pitkin. Hallavarjo oli sanonut, että sai olla surullinen ja pitikin jos suretti oikein kovasti. Pitäsin sanat sydämessäni ja muistelisin niitä vaikeina hetkinä. Juuri niin minä tekisin. Muistin kuinka olin ensimmäisenä päivänäni oppilaana juossut Kuolonklaanin rajan yli. Se oli tuntunut tosi ikävältä mokalta mutta, kun olin kertonut siitä Hallavarjolle ja hän ei ollut piitannut virheestäni vaan sanonut, että niitä sattui kaikille. Se oli tuntunut niin hyvältä. Olin jo silloin tiennyt, että Hallavarjo tulisi olemaan aina rinnallani missä tahansa tilanteissa niinkuin siinä olikin sitten käynyt. Itkuni laantui pikkuhiljaa. Se ei johtunut mistään muusta kuin siitä, että hyvät muistot valtasivat mieleni.
“No niin”, Aurinkoroihu naukui kuin olisi päässyt tavoitteeseensa.
“Muistan, kun juttelimme kaikesta ja… no muistan kaiken sen”, sanoin ja hengitin rauhallisesti sisään. Nyt oli minun aikani oppia kestämään menetys ja suru. Aurinkoroihu hymyili. Hänenkin silmistään valui kyyneliä. Surimme yhdessä koko illan ja muistelimme Hallavarjoa auringon laskua katsellessa. Illasta jäisi varmasti hyvät muistot kummallekin.

Makasin ketunkolopesän lattialla kyljelläni. Synnytykseni oli lähtenyt käyntiin yllättäen hiukan ennenaikaisesti. Mutta, kun kaksi pientä pentua miukui voimakkaasti vatsani kaaressa. Vaalean oranssiturkkinen kolli ja ruskearaidallinen naaras liikehtivät ja imivät maitoa. Sydämeni heltyi, kun katselin kaksikkoa ja ajatus siitä ettei Hallavarjo koskaan pääsisi leikkimään heidän kanssaan sattui mutta tiesin, että hän kyllä varjelisi pikkuisia Tähtiklaanista käpälin.
“He ovat oikein potria ja terveitä”, Liljatuuli naukui hymyillen.
“Haenko Aurinkoroihun nyt tänne?” Leimusilmä kysyi ja nyökkäsin voipuneena hänelle. Muut ketunkolopesän asukit olivat makuupaikoillaan ja joko nukkuivat tai lepäilivät. Aurinkoroihu pyyhälsi sisään ja Liljatuuli poistui pesästä jättäen meidät kaksin pentujemme ääreen.
“Miten voit?” Aurinkoroihu kuiskasi ja kyyristyi pentujen tasolle.
“Väsyttää mutta oikein hyvin muuten”, nau’uin ja haukottelin. Katsoin pentujamme ja mietin heille sopivia nimiä.
“Voisivatko he olla Oravapentu ja Syreenipentu?” Aurinkoroihu kysyi koskettaen ensin oranssia pentua ja sitten ruskean kirjavaa pentua. Nimet sopivat täydellisesti.
“Ne ovat täydelliset”, sanoin ja laskin pääni käpälilleni. Suljin silmäni ja kuulin Aurinkoroihun sanovan jotain mutten saanut selvää sillä olin niin poikki, että nukahdin siihen paikkaan kesken kumppanini lauseen.

Pentuni olivat nyt jo päiviä vanhoja ja todella moni kissa oli jo käynyt katsomassa heitä. Makailin tylsistyneenä pentujen vierellä. Kaipasin entistäkin enemmän ulkoilmaa mutta minun täytyisi odottaa vielä ennen kuin voisin jättää pennut pesään. Tai ehkä en uskaltanut jättää heitä vaan halusin varmistaa ettei heille kävisi mitenkään pahasti. Pian Kimalaistoiveen ottopentu Kaislakassu tuli emonsa luota minun luokseni.
“Hei. Tulitko katsomaan pentujani?” kysyin kehräten. Kaislatossu istuutui eteeni.
“Tässä on Oravapentu ja tässä Syreenipentu”, nau’uin osoittaen Oravapentu-nimen kohdalla oranssia kollia ja Syreenipentu-nimen kohdalla ruskearaidallista naarasta. Kaksikko olivat kasvaneet hurjasti ja he vinkuivat ja liikehtivät jo kovemmin kuin koko pienen elämänsä aikana olivat. Kehräsin onnessani, kun Kaislatassu tarkasteli pentujani lempeästi.
//Kaisla? <3

Kirjoittaja: Pyry

Meidät oli Varjotassun kanssa määrätty metsästyspartioon, ja juuri nyt kävelimme rinnakkain taaempana toisista. Varjotassu oli äskettäin kysynyt voinnistani, kun olin taistelun jälkeen vaikuttanut niin sekavalta. Katselin hetken edellämme kulkevia sotureita pohtien kuumeisesti, mitä kysymykseen vastaisin. Olisiko sopivaa kertoa totuus ja avautua asiasta hänelle? Tulkitsin Varjotassun olevan jonkin verran huolestunut voinnistani, mutta silti… Oli tietysti ystävällistä kysyä, olinko kunnossa, minä arvostin sitä. Mutta mitä jos uudehko ystäväni jotenkin säikähtäisi, mikäli kertoisin, miten asia oikeasti oli? Olimme toisaalta tunteneet niin vähän aikaa, etten ollut varma, kuinka sopivaa olisi puhua näinkin vaikeista asioista.
Ajatuksieni sekamelskan keskeltä huomasin Varjotassun jo tuijottavan minua huolestunut pilke silmissään. Sen huomatessani käännyin äkkiä takaisin eteenpäin ja mutisin: ”Tuota… En nyt oikein tiedä, mitä sanoa. Mutta oli ystävällistä kysyä, oikein huomaavaista.”
Vilkaisin Varjotassua pahoitellen ja toivoin pahoitteluni välittyvän hänelle. Olin yleensä niin iloinen ja innoissani, mutta tuntui yhä, että taistelun jälkimyrskyt vaikuttivat minussa yhä. Oloni oli niin kummallinen… Jollakin lailla levoton, sisäisesti. Taisin alitajuisesti odottaa ja pelätä kokoajan, että tulisi uusi taistelu. Ja Varjotassun kysyminen asiasta ei antanut minun työntää asiaa mieleni syvimpiin nurkkiin, minkä olisin toisaalta kovasti halunnut tehdä. Ja kaiken lisäksi, koska en ollut oikeastaan ennen kokenut tällaista epämiellyttävää olotilaa, en osannut käsitellä sitä.
”Oikeastaan”, aloitin hiljaa, kun vihdoin uskaltauduin avaamaan suuni uudestaan. ”Minulla ei ole ollut kovin hyvä olo sen taistelun jälkeen. Sellainen levoton vain… En oikein osaa kuvailla sitä, enkä tiedä mitä sille tekisi. Siksi tuntuu, kuin se vain pahenisi kokoajan.”
Siltä se tosiaan tuntui. Kuin pahenisi sitä enemmän, mitä pidempään pidin asiaa sisälläni. En kehdannut kohdata Varjotassun katsetta, kun en osannut yhtään ennustaa hänen reaktiotaan. Sen sijaan tutkailin käpäliäni oikeinkin tarkkaavaisesti.
”En oikein tiedä mitä tekisin…”, huokaisin yllättäen murheellisen kuuloisena. Sitten yritin jo naurahtaen vitsailla: ”Missä se minun positiivisuuteni on, kun sitä tarvittaisiin?”
Ennen kuin Varjotassu ehti vastata mitään, halusin kysyä vastakysymyksen: ”Entä sinä, Varjotassu? Olethan sinä kunnossa?”
Jäin silmäilemään kollia huolestuneena. Oma ikävä oloni pahensi huolta Varjotassun suhteen; halusin nimittäin, että edes hänellä olisi parempi olo.

//Varjo?

Kirjoittaja: Elandra

Olin hyvin huolissani siitä, millainen tulevaisuus klaanillani oli edessä. Jos kujakissat ja Kuolonklaani oikeasti olivat minun perässäni, he tuskin luovuttaisivat ennen kuin minä olin kuollut. En ollut uskaltautunut puhumaan ajatuksistani kenellekään – en edes Liljatuulelle tai Minttuliekille – ja sen vuoksi olinkin ollut viime päivinä tavallista kireämpi. Sen jälkeen kun Eloklaani oli ajettu vanhasta leiristään ja reviirimme oli supistunut miltei puolet pienemmäksi, olimme menettäneet peräti neljä soturia. Hallavarjo, Utusielu ja Pöllöviilto olivat kuolleet vihollistemme käpälissä, kun rajoilla oli syttynyt kahakoita. Mutalampi sen sijaan oli kylmäverisesti pettänyt koko Eloklaanin hyökkäämällä Tähtimötassun kimppuun. Tähtiklaanille kiitos siitä, että Karjuvirne ja Kieroarpi olivat sattuneet sopivasti paikalle, pelastaneet tyttäreni ja ajaneet Mutalammen tiehensä. Sen koommin ruskeasta soturista ei oltu kuultu, ja niin oli mielestäni hyvä. Tavallisesti ajattelin, että kissoille täytyi antaa toinen mahdollisuus, mutta murha tai sen yrittäminen oli niin vakava rikos, ettei sitä voisi koskaan antaa anteeksi, ellei kissa todistaisi oikeasti muuttuneensa.
”Mesitähti?” varovainen naukaisu sai minut havahtumaan pois ajatuksistani. Käänsin katseeni taakseni ilmestyneeseen Kaurishyppyyn.
”Mitä nyt?” kysyin turhan topakasti kollilta, jonka kasvoilla oli jo valmiiksi pahoitteleva ilme. Ravistelin päätäni päästäen ilmoille huokauksen:
”Anteeksi, nämä ajat ovat hieman raskaita. Mitä asiaa sinulla oli?”
Vaaleanruskean kollin tummanruskea katse kääntyi minusta kukkulan rinteeseen, jossa seisoi kaksi kissaa, jotka eivät selvästikään olleet eloklaanilaisia.
”Löysin nämä erakot reviiriltämme. He toivovat voivansa viipyä Eloklaanissa hetken, kaipaavat kuulemma turvapaikkaa”, soturi kertoi rauhallisella äänellä. Vihreä katseeni oli siirtynyt kauempana seisovasta kaksikosta takaisin eloklaanilaissoturiin, joka katsoi minua tyyni ilme kasvoillaan.
”Jututan heitä ensin hieman ennen kuin teen päätökseni. Kiitos, että toit heidät leiriin ja tulit puhumaan kanssani”, yritin olla niin kohtelias ja rauhallinen kuin suinkin pystyin, mutta vallitsevan tilanteen ja sodan vuoksi se tuntui olevan toisinaan haastavaa. Tiesin, että minun olisi pian puhuttava huolistani jollekulle, ennen kuin menettäisin totaalisesti järkeni.

Tassutin aukion poikki Kaurishyppy perässäni kohti mustavalkoista naarasta ja hänen seurassaan olevaa mustaa kollia. Eloklaanilaiset olivat kääntäneet uteliaat katseensa vierailijoiden suuntaan. Ennen kuin pääsin kaksikon luokse, yksi eloklaanilaisista pysäytti minut:
”Mesitähti, odota.” Pysähdyin kuin seinään ja käänsin katseeni Mehiläislentoon. Valkoturkkisen kollin ilme oli vakava, kun hän kohtasi kysyvän katseeni.
”Eikö tuo toinen ole kuolonklaanilainen? Olen aivan varma, että olen nähnyt hänet kokoontumisessa”, Mehiläislento kuiskasi ja kohdisti katseensa mustavalkoiseen naaraaseen. Omanikin siirtyi eloklaanilaissoturista kissaan, joka totta tosiaan oli kuolonklaanilainen. En ollut tajunnut sitä ensin, mutta nyt Mehiläislennon sanojen jälkeen huomasin itsekin, että olin nähnyt naaraan kokoontumisessa joskus. En muistanut kissan nimeä, mutta huomasin jännittyväni.
”Ihanko totta?” Kaurishyppy kysyi yllättyneenä, ”he kertoivat minulle olevansa erakkoja. Voisiko olla, että he ovat lähteneet Kuolonklaanista?”
Hännänpäätäni alkoi kihelmöidä. En tiennyt mitä kuolonklaanilainen tai entinen kuolonklaanilainen teki meidän leirissäni, mutta kieltämättä minua alkoi epäilyttämään.
”Mitä he tarkalleen ottaen kertoivat sinulle itsestään?” kysyin Kaurishypyltä irrottamatta katsettani kahdesta leiriin saapuneesta muukalaisesta.
”He esittelivät itsensä. Naaraan nimi on Orvokki ja musta kolli on hänen poikansa Toive. Kuten sanoin aiemmin, he sanoivat tarvitsevansa turvapaikkaa”, ruskea kolli kertoi rauhallisesti. Halusin luottaa siihen, että kaksikko tosiaan oli vaaraton. Mutta se, että he olivat jättäneet niinkin tärkeän asian kertomatta kuin taustansa, sai minut jännittyneeksi. Olisin halunnut luottaa kuolonklaanilaisiin, mutta Henkäystähti oli tehnyt sen mahdottomaksi. Hänen soturinsa tappoivat noin vain rajalla minun klaanilaisiani. Yritin työntää ennakkoluulot sivuun, kiitin Mehiläislentoa hänen tarkkasilmäisyydestään ja jatkoin matkaani rinnettä pitkin kahden kissan luokse, pitäen ilmeeni mahdollisimman rauhallisena.
”Olen Mesitähti, Eloklaanin päällikkö, joskin taisitte tietää sen jo”, esittelin itseni, vaikka se tässä tilanteessa olikin varmasti turhaa, ”Kaurishyppy kertoi, että etsitte Eloklaanista turvapaikkaa. Ennen kuin voin päättää asiasta, minun on tiedettävä mitä varten te tarvitsette turvaa? Onko joku perässänne?”

//Orvokki tai Toive?

Kirjoittaja: Auroora

Yhdessä yössä kaikki oli kääntynyt päälaelleen. Kuolonklaanin kissat yhdessä joidenkin kujakissojen kanssa olivat hyökänneet Eloklaanin leiriin ja ajaneet klaanimme kodistamme. Olin ollut leirissä hyökkäyksen tapahtuessa. Vaikka taidoissani ei ollutkaan missään nimessä kehumista, olin tehnyt kaikkeni puolustaakseni klaanitovereitani ja leiriä, kuten muutkin niistä harvoista eloklaanilaisista sotureista, jotka olivat olleet paikalla. Meitä oli kuitenkin auttamattomasti liian vähän, ja lopulta kieron juonittelun avuin kujakissat ja Kuolonklaani saivat meidät häädettyä kauas nummien takaisille kukkuloille, jonne perustimme uuden leirimme.
Taistelusta asti olin ollut tavallista kiireisempi. Parantajat olivat joutuneet jättämeen suuren osan yrteistään entiseen leiriimme, ja leijonaosa jäljelle jääneistä oli kulunut taistelussa haavoittuneiden paikkaamiseen. Viime päivinä olin auttanut Liljatuulta ja Leimusilmää aina kun partioilta ehdin, mutta panostuksestani huolimatta tilanne yrttien suhteen oli kerrassaan surkea. Monia yrteistä ei edes löytynyt näiltä seuduilta, sillä nummet olivat useille kasveille liian karuja kasvuympäristöjä. Ne harvat yrtit, joita teoriassa pitäisi näiltä alueilta löytää, olivat hautautuneet paksun lumivaipan alle. Tilanne oli huolestuttava, erittäin huolestuttava: vaikka lehtikato olikin loppumassa, viheryskän kaltaiset vaaralliset taudit levisivät edelleen nopeasti ja lisääntyneiden rajakahakoiden myötä sotureita palasi leiriin haavoittuneina yhä useammin. Yrttejä ei ollut koskaan tarvittu yhtä kipeästi kuin nyt.
Koska kaikki aikani kului joko partiointiin tai parantajien avustamiseen, olin jatkuvasti uupunut ja stressaantunut. Yritin edelleen olla lempeä ja auttavainen itseni ja pitää yllä toivoa klaanin kissojen keskuudessa, mutta päivä päivältä hermoni tuntuivat vain kiristyvän. Hymyni olivat muuttuneet väkinäisemmiksi ja kieleni terävämmäksi. Olin kärkäs tiuskimaan muille, kun he kävivät hermoilleni, mikä ei ollut ollenkaan tapaistani. Lepääminen ei kuitenkaan ollut vaihtoehto, sillä klaanini tarvisi minua nyt enemmän kuin koskaan.
Ystäväni tekivät arjestani hiukan helpommin suodatettavan, etenkin Ampiaispisto. Emme ehtineet viettämään aikaa yhdessä aivan joka päivä, mutta menetetyn ajan kolli korvasi pyörimällä jatkuvasti ajatuksissani. Olin huomannut, ettei suhtautumiseni Ampiaispistoon ollut aivan samanlainen kuin muihin ystäviini. Kukaan muu ei vetänyt minua puoleensa yhtä voimakkaasti tai saanut sydäntäni hakkaamaan yhtä kiivaasti. Kenties olin hiukan ihastunut häneen – enkä oikeastaan vain hiukan – mutta en uskaltanut kertoa soturille tunteistani. Pelkäsin, ettei hän tuntisi samoin minua kohtaan, ja pilaisin vain ystävyytemme kertomalla hänelle. Ampiaispisto oli paras ystäväni, enkä halunnut menettää häntä.
Siltikään en voinut olla haaveilemasta todellisuudesta, jossa Ampiaispisto tunsi samoin minua kohtaan, kun tämä tuli pyytämään minua partioni jälkeen kävelylle. Korvanpäitäni tuntui polttelevan, kun hän huomautti, ettemme olleet viettäneet kahdestaan aikaa hetkeen. Ajatus meistä kahdesta tuskin sai Ampiaispiston sydäntä kuitenkaan lyömään yhtä villisti kuin omaani.
“Tietysti lähden”, kehräsin iloisesti ja riensin jo leirin uloskäyntiä kohti. Tarkoituksenani oli ollut partion jälkeen lähteä etsimään kultapiiskua nummilta, mutta se saisi nyt odottaa. Tunsin oloni hiukan syylliseksi, mutta ehtisin vielä illalla keräämään yrttejä, vaikka se tarkoittaisikin sitä, että pääsisin nukkumaan vasta myöhään.
Kuulin Ampiaispiston askeleet takaani, kun hän harppoi lumisen maan halki perääni. Kun soturi kiri minut kiinni, vilkaisin häntä hymyillen, vaikka ilmeessäni olikin vakavuutta.
“En haluaisi puhua tästä kanssasi, koska toivoisin, että meillä voisi yhdessä olla aina hauskaa ja huoletonta”, sanoin pudistaen päätäni, “mutta en voi vieläkään uskoa, että Kuolonklaani petti meidät. Miksi ihmeessä he ajoivat meidät kodistamme?”
Kiireisyydessäni oli se hyvä puoli, ettei minulla yleensä ollut aikaa miettiä tapahtunutta. Kuitenkin näinä hetkinä, kun saatoin antaa mieleni kulkea soturin velvollisuuksista ja tyhjistä yrttivarastoista muualle, palasin aina siihen hetkeen, kun vihollisemme rynnistivät puolustamattomaan leiriimme. Heidän tarkoituksenaan ei selvästi ollut pelkästään häätää meitä, vaan myös riistää mahdollisimman monen eloklaanilaisen henki, aivan sama oliko kyseessä täysikasvuinen soturi, klaaninvanhin vai pentu. Kylmät väreet kulkivat selkääni pitkin, kun muistin kuolonklaanilaisten ja kujakissojen julmat ilmeet. Osa heistä oli tuntunut oikein nauttivan siitä, että he pääsivät surmaamaan viattomia kissoja. Pudistin päätäni kuin karistaakseni nuo ajatukset mielestäni.
“Olen niin iloinen siitä, että olet ystäväni”, naukaisin ja hymyilin taas. “Kaikki olisi paljon synkempää ilman sinua.”

//Amppari? :O