Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Untuva

Hymynkare kipusi huulille, kun katselin edessä avautuvaa tuttua ympäristöä. En ollut tajunnutkaan, millainen ikävä oli ehtinyt iskeä reviiriä kohtaan. Matkan aikana sitä ei ollut täysin sisäistänyt, ja se osasi iskeä vasten kasvoja vasta, kun näki mitä ilman oli joutunut olemaan. Kaarlon tilanne unohtui hetkessä, kun lähdin verkkaisesti eteenpäin. Tassuissani kihisi, enkä voinut liikkua loppumatkaa enää rauhassa.
Matka väliaikaiseen leiriin tuntui kuluvan silmänräpäyksessä. Muutaman kissan kohtasimme jo matkalla, jotka toivottivat meidät lämpimästi tervetulleeksi takaisin – varsinkin huomatessaan liikkuvamme kolmen muun kissan kanssa.
”Mitä nyt?” kuului Kaarlon suusta, samalla kun tämä puuskutti hengästyneenä.
”Etsimme ensin Mesitähden tassuihimme”, Omenahuuma sanoi ohimennen – huomasin soturista, kuinka hänkin oli tyytyväinen nähdessään ympärillämme tutun kasvillisuuden. Olimme kotona.
Dakotan, Timin ja Kaarlon ei tarvinnut edes jäädä odottelemaan, kun Mesitähti oli sopivasti meitä vastassa. Tai no, sattui nyt olemaan paikalla meidän saapuessamme. Isäni asteli luoksemme ja hän oli silminnähden tyytyväinen siihen, että minä, Omenahuuma sekä Sumulaulu, palasimme kaikki ehjin nahoin ja toimme mukanamme vahvistusta Eloklaanin riveihin.
Alkutervehdysten jälkeen, kun Mesitähti oli toivottanut kolme erakkoa tervetulleeksi Eloklaaniin, hän kysyi:
”Kuinka matkanne sujui?”
”Emme kohdanneet suurempia vaikeuksia”, vastasin ensimmäisenä isäni kysymykseen. Enhän minä nyt Kaarlon seurassa olisi voinut valittaa hitaasta tahdistamme. Monet kerrat kun olimme pysähtyneet Kaarlon lepotauolle olisi tehnyt mieli jättää vanhus siihen ja jatkaa matkaa. Iäkäs kolli oli kuitenkin tärkeä osa Dakotan ja Timin porukkaa, ja jokainen vahvistus oli tarpeen. Kuuntelin vielä, kuinka Sumulaulu ja Omenahuuma kertoivat omasta puolestaan matkastamme.
”Haluaisin keskustella vielä Dakotan ja muiden kanssa. Suuri kiitos teille, Omenahuuma, Laventelitaivas ja Sumulaulu – haluatte varmasti jo käydä vaihtamassa kuulumisia muiden kanssa, olette vapaita menemään”, päällikkö kertoi kiitollisena. Hymynkareeni vain kasvoi isäni sanoista, ja sai minut tuntemaan suunnatonta ylpeyttä siitä, että olimme todella onnistuneet tehtävässämme. Tähtiklaanille kiitos siitä.
Jätimme Mesitähden keskustelemaan erakoiden kanssa. Oli erikoista erota Omenahuumasta ja Sumulaulusta, kun oli ehtinyt jo tottumaan heidän jatkuvaan seuraansa. Katselin ympärilleni toiveenani nähdä emoni tai Talvikkitakku, mutta kumpaakaan ei näkynyt lähimailla. Ehkäpä he olivat partioimassa tai muissa hommissa. Vatsani kuitenkin kurni pahaenteisesti nälkäänsä, joten päädyin ruokailemaan.

Vatsa täynnä nousin ylös ja tassuttelin lähemmäs aukiota. Katseeni osui Sypressikuiskeeseen, joka viittoi minut luokseen hännällään.
“Hei vain. Haluatko kertoa minulle partiostanne reviirien ulkopuolelta?” Sypressikuiske vaikutti olevan kiinnostunut matkastamme. Istuuduin lähelle tabbykuvioista naarasta.
”Toki. Matkamme itse määränpäähän sujui ilman sen suurempia ongelmia. Kotimatkasta en voisi sanoa samaa… Yritä nyt liikkua ikälopun vanhuksen kanssa minnekään aikataulun puitteissa”, tuhahdin, mutta enemmänkin äänessäni kuulsi huvittuneisuus. Minua ei oikeastaan voinut enää ärsyttääkään mikään, kun olin sentään päässyt kotiin asti. ”Minusta oli kuitenkin jännittävää päästä näkemään täysin vieraita paikkoja, en ollut aikaisemmin poistunut koskaan Eloklaanin reviirin ulkopuolelle!”
Annoin Sypressikuiskeelle hetken sulatella juuri kertomaani. En kuitenkaan halunnut puhua vain matkastamme, sillä olin saanut elää sitä juuri puolen kuun verran. Enemmän minua kiinnosti, mitä kotona oli tapahtunut poissa ollessamme.
”Mikä tilanne täällä on? Kuulisin mielelläni, mitä kaikkea täällä on tapahtunut?” naukaisin hymyillen.

// Sypressi?

Kirjoittaja: Elandra

Ajatukseni olivat harhautuneet Tähtimötaivaaseen kesken keskustelun Minttuliekin kanssa. Varapäällikkö oli saapunut luokseni kertoakseen, että minut oli laitettu aurinkohuipun partioon muutaman muun soturin kanssa. Hän oli sanonut jotakin muutakin, mutta siinä vaiheessa ajatukseni olivat harhautuneet naaraan tyttäreeseen. Tähtimötaivas oli lähtenyt klaanista miltei puoli kuuta sitten muutaman muun kanssa etsimään kissoja, jotka voisivat auttaa Eloklaania sodassa. Koin valtavaa tarvetta suojella nuorta soturia, ja siksi olin kai huolissani. Tähtimötaivas oli kaukana minusta, enkä voisi auttaa häntä mikäli hän kaipaisi apuani. Naaras oli kokenut niin paljon pahuutta Mutalammen vuoksi, etten halunnut hänen enää kärsivän yhtään, en koskaan.
”Anteeksi, mitä sinä sanoit?” ärähdin turhan tylysti, kun huomasin Minttuliekin katselevan minua odottavasti. Punaturkkinen naaras huokaisi, mutta pysyi rauhallisena.
”Pyysin, että kävisit herättämässä Kuusihännän. Hän nukkuu vielä ja on lähdössä mukaanne partioon”, varapäällikkö ilmoitti kärsivällisesti. Minua hävetti hieman, mutta työnsin ikävän tunteen syrjään.
”Aivan, teen niin”, lupasin. Minttuliekki nyökkäsi, nousi ylös ja poistui luotani. Käänsin katseeni kohti paikkaa, jossa soturit nukkuivat. Se sijaitsi leirin toisella laidalla, eikä sitä voinut pesäksi edes kutsua. Tällä ”sotureiden pesällä” ei nimittäin ollut minkäänlaista suojaa. Kissat olivat raahanneet sammaleensa yhteen rykelmään ja nukkuivat taivasalla. Minä kaipasin vanhaa leiriä ja sen suojaisia pesiä. Vesisateen yllättäessä jokainen soturi ja oppilas kastui. Nukkumapaikassa oli vain muutama soturi, joista yhden tunnistin Kuusihännäksi. Kävelin sammalvuoteiden yli nukkuvan soturin luokse. Kuusihäntä oli eilisiltana ansainnut soturinimensä ja tämä olisi hänen ensimmäinen partionsa soturina. Tökkäsin käpälälläni ruskean kollin lapaa. Hän säpsähti hereille ja katsahti minun suuntaani väsyneenä.
”Herätys, olemme lähdössä partioon”, sanoin vakavalla äänellä. Olimme muutamat kerrat keskustelleet Kuusihännän kanssa, mutta en kokenut voivani olla vielä hänen seurassaan täysin rentona. En tiennyt kissasta kuin vähän. Mutta Kuusihäntä oli kuitenkin ihan kelpo seuraa ja jos tutustuisin häneen paremmin, uskoin tulevamme toimeen. Ennen kuin tuore soturi ehti sanoa mitään, käänsin tälle selkäni ja kävelin kukkulan laen laidalle, jossa muut partion jäsenet jo odottelivat.

Kuusihännällä ei mennyt kauaa, ja partio pääsi lähtemään leiristä. Laskeuduimme kukkulan rinnettä alas nummille ja jatkoimme matkaa kohti Kuolonklaanin reviiriä. Vähäpuheinen Väärävarjo johti partiota ja hänen perässään kulkivat Kirpputäplä ja hänen oppilaansa Pensastassu. Minä ja Kuusihäntä kuljimme miltei rinnatusten partion hännillä.
Katsahdin vierelläni kulkevaa kollia mietteliäänä. En tavallisesti olisi alkanut juttelemaan puolituttujen kanssa, mutta nyt tilanne tuntui olevan eri. Kenties Kuusihännästä oli tulossa lähempi tuttavuus tai jotain, jonka vuoksi avasin keskustelun:
”Miltä tuntuu olla soturi?”

//Kuusi?

Kirjoittaja: Elandra

Olimme palanneet partion kanssa takaisin leiriin pettyneinä ja haavoittuneina. Jutteluhetki Keijukaisen kanssa ei ollut mennyt ollenkaan suunnitelmien mukaan. Tähtiklaanille kiitos, Eloklaanin partio oli sattunut paikalle juuri oikeaan aikaan. Olin menettänyt yhden hengistäni, mutta sentään yksikään klaanitovereistani ei ollut kuollut taistelussa Kujakissayhteisön johtajaa ja hänen tuekseen saapunutta partiota vastaan.
Kun olimme herättyäni poistuneet paikalta, Keijukaisen katse oli kertonut kaiken mitä meidän tuli tietää: Emme pääsisi tästä sodasta ilman taisteluita ja verenvuodatusta. Se sai jonkin muljahtamaan rinnassani. Koin epäonnistuneeni Eloklaanin päällikkönä täysin. Olin johdattanut kotiimme nämä verenhimoiset hirviöt, jotka janosivat minun ja klaanitovereideni verta. En voinut tehdä mitään, joka olisi estänyt klaanitovereideni turhat kuolemat. Minun oli vain rukoiltava Tähtiklaanilta voimia ja yritettävä lohduttaa surevia tovereitani.
”Mesitähti”, Minttuliekki käveli ripein askelin meitä vastaan heti, kun nousimme leirinä toimivan kukkulan laelle. Punaturkkisen naaraan katse oli huolestunut, ”se ei tainnut onnistua.”
Pudistelin pettyneenä päätäni.
”Keijukaisen kanssa ei voi neuvotella. Meidän on käytävä tämä sota, jos tahdomme sen koskaan loppuvan”, huokaisin raskaalla äänellä ja laskin pettyneen katseeni maahan. Minttuliekki laski lohduttavasti häntänsä lavalleni.
”Me olemme valmiita tekemään sen Eloklaanin tähden”, Hiilihampaan matala ääni kantautui takaani. Käänsin kiitollisena vihreän katseeni tabbykuvioisen kollin suuntaan.
”Kiitos.”

Kului neljäsosakuu ja haavani olivat jo täysin parantuneet. Liljatuuli oli yrittänyt tyrkyttää minulle yrttejä, mutten ollut suostunut ottamaan niitä vastaan. Tähtiklaani oli parantanut pahimmat haavani menettäessäni hengen, enkä halunnut käyttää klaanin vähäisiä yrttivarastoja itseeni ja pieniin haavoihini. Se oli ihan hyvä päätös, sillä haavat paranivat nopeasti myös ilman yrttien apua.
Minttuliekki oli kertonut muutamaa päivää aiemmin olevansa taas tiineenä. Samaan aikaan mieleni täytti ilo ja rakkaus uusia pentuja kohtaan, mutta myös valtava huoli. Pennut syntyisivät keskelle sotaa ja ainoa maailma jonka he oppisivat tuntemaan olisi tämä, joka oli täynnä taisteluita, verenvuodatusta ja kuolemaa. Mutta halusin uskoa, että Tähtiklaani oli suunnitellut tämän menevän näin. Kaikella oli tarkoitus ja kun sota olisi ohi, Eloklaani olisi entistä vahvempi.
”Kaikki hyvin?” kysyin Minttuliekiltä, joka oli jäänyt jälkeeni. Olimme lähteneet kävelylle, sillä varapäällikkö oli kertonut kaipaavansa raitista ilmaa. Pysyttelimme kaukana metsistä ja Kuolonklaanin rajasta, sillä emme halunneet vahingossakaan kohdata vastustajiamme. En voisi riskeerata Minttuliekin ja syntymättömien pentujemme henkiä, joten oli järkevintä pysyä kaukana rajoista.
”On, ei minulla ole mitään hätää”, naaras vakuutteli päätään nyökytellen. Siristin epäilevästi vihreitä silmiäni, mutten alkanut ääneen kyseenalaistamaan kumppaniani. Luotin Minttuliekin kyllä kertovan, jos jokin olisi hullusti. Hidastin itsekin tahtiani, jottei naaraan tarvitsisi rasittaa itseään liikaa.
”Kaunis sää”, huokaisin hiljaa silmäillessäni avaraa nummimaisemaa. Hiirenkorvan saapumisen myötä lumet olivat lähes täysin sulaneet nummilta. Siellä täällä maasta kohosi kasveja, jotka puhkeaisivat pian kukkimaan. Pensaat ja ne harvat puut joita täällä päin kasvoi, olivat alkaneet nurmen tavoin vihertämään.
”Niin on”, Minttuliekki totesi hengästyneenä. Se oli viimeinen niitti, en halunnut rasittaa kumppaniani enempää. Siispä minä pysähdyin.
”Istutaan hetki tuolla joen törmällä”, ehdotin varovaisesti. En halunnut hössöttää liikaa, sillä tiesin ettei Minttuliekki pitäisi siitä. Naaras nyökkäsi ja jatkoimme muutaman ketunmitan verran matkaa joen törmälle. Laskin katseeni alas sinertävään veteen, joka virtasi vuolaasti allamme.
”Minä luulen, että minun on siirryttävä pian jo pentutarhalle”, Minttuliekki rikkoi yllemme laskeutuneen hiljaisuuden raskaalla huokauksellaan. Käänsin lämpimän katseeni kumppanini puoleen.
”Se kuulostaa hyvältä ratkaisulta”, totesin lempeästi kehräten. Painoin kuononi hellästi vasten kumppanini poskea. Myös Minttuliekin kurkusta alkoi kummuta matalaa hurinaa, kun hän painoi poskensa tiukemmin vasten kuonoani. Painauduimme vasten toisiamme ja aloin pitkin vedoin sukia punaturkkisen soturin turkkia. Olin niin kiitollinen siitä, että rinnallani oli Minttuliekin kaltainen kissa. Rakastin häntä niin paljon, että hän sai minut unohtamaan kaiken pahan edes hetkeksi.

Kirjoittaja: Saaga

Tassutin ulos maankolopesästä. Lämmin ilma otti minut vastaan hellästi, kun jatkoin matkaani aukion laidalle. Istuuduin nätisti häntä käpälien päälle kietaistuna ja silmäilin aukiota. En ollut enää mukana normaalissa partioimisessa ja muussa joten sain viettää päiväni rauhaisasti pitkään nukkuen ja muita autellen. Päivä oli jo pitkällä ja kaikki partiot olivat lähteneet. Aukiolla oli aika hiljaista. Kuulin linnun sirkutusta jostain kauempaa ja suljin silmäni. Kuvittelin mielessäni vanhan leirin – jossa kujakissayhteisö nykyään asusti – ne vanhahkot pesät ja tutut kuopat maassa. Avasin silmäni ja huokaisin. Kaipasin kotia, jossa kaikki oli hyvin. Siellä Hallavarjo oli vielä elossa ja tervehti minua partioidensa jälkeen. Huokaisin taas mutta nostin sitten katseeni käpälistäni. Syreenitassu tassutti luokseni.
“Ai hei”, naukaisin iloisemmin kuin oli tarkoitus.
“Hei”, Syreenitassu naukaisi ja istuutui viereeni.
“Tulitko partiosta?” kysyin hymyillen.
“Joo. Kävimme kierroksella Kuolonklaanin vastaisella rajalla”, tyttäreni sanoi. Nyökyttelin.
“Löytyikö mitään epäilyttävää?” kysyin. Syreenitassu nuolaisi rintaansa.
“Eipä oikeastaan”, hän sanoi ja katsoi sitten minuun.
“Voimmeko jutella myöhemmin? Siis jostain tärkeästä”, naaras kysyi. Meidän turkkimme olivat täysin samanväriset ja olin ylpeä siitä, että tyttäreni oli omaksunut minun ulkonäköni ja luonteeni.
“Tietysti. Voimme jutella vaikka heti, jos haluat”, sanoin miltei kehräten. Rakastin naarasta koko sydämestäni. Tekisin hänen puolestaan mitä vain.
“Haluan mieluummin jutella myöhemmin. Haittaako, jos menen nyt syömään?” Syreenitassu kysyi.
“Ei tietenkään. Tee miten vain haluat”, sanoin kehräten. Tyttäreni lähti viereltäni.

Pian huomasin Laventelitaivaan kuljeskelevan aukiolla. Heilautin häntääni kutsuvasti, kun hän katsahti minuun. Naaras tassutti luokseni.
“Hei”, hän naukaisi.
“Hei vain. Haluatko kertoa minulle partiostanne reviirien ulkopuolelta?” kysyin kiinnostuneesti ja korjasin hieman asentoani valmistautuen kuulemaan tarinan matkasta, jolle en itse päässyt rampautumiseni takia.
//Laventeli?

Kirjoittaja: Soturikissa

Olin juuri herännyt. Huomasin että oppilaiden pesä oli todella tyhjä jopa ennätyksellisen tyhjä tähän aikaan aamusta.
Nousin pediltäni ja ajattelin mitäköhän tänään oli vuorossa.
Taisteluharjoituksia ehkä vaanimista tai jopa saalistamista. Rajapartioista oli tullut vaarallisia koska Kuolonklaani ja Kujakissat olivat hyökänneet eloklaanin leiriin ja tuhonneet sen.
Ajatuksissani olin kävellyt jo leirimme läpi kun Rastaskukka huomasi minut ja huusi.
”Hei Kuusitassu tule tänne!”
Menin tietysti innostuneena Rastaskukan luokse koska siinä sain tietää mitä tekisimme.
”Tänään on” Rastaskukka piti tauon.
”Ai mikä on?” Kysyin innostuneena.
”Tänään on sinun loppuarviointi.” Rastaskukka sanoi puoli huojentuneena.
*Mitä ihmettä* ajattelin.
*nyt jo.*
Olin innostunut ja peloissani samaan aikaan.
Mitä jos en pääsisikään loppuarviointia läpi?
Mitä sitten kävisi?
Huoleni katosivat kun Rastaskukka maukaisi.
”Tulehan nyt.”
Olimme pienen matkan päässä leiristä kun Rastaskukka sanoi.
”Nyt jätän sinut tähän saalista niin paljon kuin saat kannettua ennen auringonhuippua.”
Ennen kuin ehdin vastata Rastaskukka oli jo kadonnut.

Minun pitäisi siis saalistaa.
Kun lähdin haistelemaan jälkiä huomasin melko pian hiiren hajujäljen.
*Hiiri!* ajattelin.
Lähdin seuraamaan hiiren hajujälkeä, kun olin seurannut hiiren hajujälkeä hetken näin sen.
*Tuolla se on!* Ajattelin innoissani.
Hiivin lähemmäs ja lähemmäs kun olin noin puolen ketunmitan päässä hiirestä ponkaisin niin lujaa kuin lähti.
Hiiri huomasi minut mutta liian myöhään.
Sain hiiren käpäliini,
Äkkiä puraisin tältä niskat.
*Hautaan tämän jonnekkin jotta voin hakea sen myöhemmin.*
Ajattelin.

Olin kulkenut hetken aikaa kunnes huomasin että aurinko oli piakkoin auringonhuipussaan minun oli kiirehdittävä.

Äkkiä sen jälkeen huomasin kuitenkin jäniksen vienon hajujäljen.
En ollut mikään paras jäljityksessä mutta jos saisin tämän kiinni Rastaskukka olisi varmasti minusta ylpeä.

Kompastuin maassa lojuneesseen keppiin.
*Voi hiirenpapanat toivottavasti se jänis oli riittävän kaukana jottei se juoksenut pois.*
Ajattelin jatkaa hajujäljen seuraamista, koska jos en jatkaisi minulla olisi ollut vain yksi hiiri ja se ei olisi riittänyt.
Jäniksen hajujälki voimistui koko ajan, arvelin että jänis olisi enintään noin kymmenen ketunmitan päässä.
Kun liikuin lähemmäs jänistä haju voimistui ja voimistui.
Jänis oli enään kahden ketunmitan päässä minusta.
Ajattelin että jos en nyt hyppäisi jänis varmaan huomaisi minut joten ponnistin niin kovaa kuin osasin.
Laskeuduin hiirenmitan päähän jäniksestä.
Jänis lähti juoksemaan karkuun, lähdin perään.
Juoksin niin kovaa kuin pystyin, jänis oli minua hieman hitaampi joten sain sen kiinni.

Huomasin että oli jo auringonhuippu joten otin jäniksen suuhuni ja suuntasin sinne minne olin haudannut hiireni.

Kun olin löytänyt hiiren hautauspaikan Rastaskukka tuli luokseni.
”Hyvin meni!” Hän tokaisi.
”Haluatko että kannan hiiresi?” Rastaskukka kysyi.
Nyökyttelin päätäni.

Kun saavuimme leiriin Rastaskukka maukaisi
”Mene viemään riistasi kasaan ja sitten mene lepäämään, olet ansainnut sen.”
Huojennuin kuullessani että pääsisin lepäämään.
Olin omassa pedissäni ja ajattelin *mitäköhän Rastaskukka sanoo Mesitähdelle ja menikö se oikeasti hyvin.*
En miltei saanut unta mutta sekin tuli.

Kun heräsin seuraavana päivänä aurinko paistoi jo taivaalta kirkkaasti.
Ajattelin sukia itseäni sillä olin edelliseltä päivältä aika sotkuinen.
Kun olis sukinut itseni loppuun ajattelin mennä kysymään Rastaskukalta kuinka edellispäiväisen arviointi oli mennyt.

Mutta Mesitähti huusi klaanikokouksen.
Ajattelin että mistäköhän siheesta klaanikokous olisi mutta se syy selviäisi hetken päästä.

Kun kaikki kissat olivat tulleet ’päällikön korokkeen’ ympärille Mesitähti aloittti puhumisen.
”Tänään saamme uuden soturin!” Mesitähti maukaisi.
”Kuusitassu tulisitko tänne?”
Sydämeni hypähti kurkkuun kun kuulin Mesitähden sanovan minun nimen.
Nousin ’päälikön korokkeelle’.

Mesitähti aloitti
”Minä Mesitähti, Eloklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi.
Kuusitassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania, jopa henkesi uhalla?”
”Lupaan.”
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Kuusitassu tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Kuusihäntänä. Tähtiklaani kunnioittaa uskollisuuttasi, ja rohkeuttasi hyväksymme ,sinut Eloklaanin täydeksi soturiksi.
Kun Mesitähti oli valmis puheellaan klaani rupesi hurraamaan nimeäni.
”Kuusihäntä Kuusihäntä!”
Ylpeys täytti minut.

Olin laskeutunut alas ’päällikön korokkeelta’
Rastaskukka tuli onnitelemaan soturinimeäni.
”Hienosti meni.” Hän maukaisi.

Kun olin mennyt hetkeksi istumaan Karjuvirne tuli istumaan viereeni.
Hän ei ollut minulle kovin uusi naama mutta en ollut hänen kanssaan keskustellut kun vain kerran.
”Miten meni?” Hän kysyi minulta.
”Etkö muka nähnyt?” Kysyin sarkastisella äänellä.
”No kyllä näin.” Karjuvirne maukaisi ehkä jopa hieman ärsyyntyneenä.

//Aikahyppy//

Oli ilta. Olin keskustellut iltapäivän Karjuvirneen kanssa.
Huomasin että Rastaskukka tuli minua kohti.
”Hei Kuusihäntä sinun pitää istua tämä yö vartiossa kunnes aamu koittaa.”
Tiesin tämän jutun jo mutta en halunnut olla töykeä Rastaskukalle, entiselle mestarilleni.
”Kiitos tiedosta.” Maukaisin rastaskukalle.
Rastaskukka poistui paikalta.
”Hyvää yötä!” Huusin perään.

Menin istumaan leirin keskelle.
Kuu paistoi kirkkaana leiriaukiolle. Yö tulisi olemaan pitkä. Aamu sarasti jo kun Rastaskukka tuli pesästä ulos.
Olin miltei sanomassa ’Hei rastaskukka’ mutta onneksi osasin pidättää sitä.
”Nyt saat puhua.” Rastaskukka sanoi minulle kun hän oli tullut lähemmäs.
”Kiitos.” Huokaisin huojentuneena pitkästä yöstä.
”Saat menmä lepäämään.” Rastaskukka maukaisi.
Melkein heti suuntasin oppilaiden pesälle kunnes tajusin että olin nyt soturi ja äkkiä käännyin soturien pesälle.

Kun olin päässyt pesään kaaduin vain ensimmäiselle vapaalle pedille jonka näin.
*mitäköhän vanhempani olisivat tästä mieltä* ajattelin ja nukahdin.

//Karjuvirne
//En tiedä mikä se päälikön klaanikokous koroke on joten kutsun sitä tässä tarinassa ’päälikön korokkeeksi’
// Hauska Fakta pisin tarinani IKINÄ missään ropes!

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kuutamolaine kirosi Vihatassua mielessään ravatessaan levottomana ympäri leiriä. Kollioppilas oli hävinnyt useita päiviä sitten Lehtotassun kanssa, eikä Mesitähti ollut lähettänyt etsintäpartiota kaksikon perään johtuen leirin kissavajeesta etsijöiden ollessa yhä tehtävällä reviirin ulkopuolella.
Odottelu teki Kuutamolaineen hulluksi. Hän ei voinut sanoa Vihatassun kuuluvan millään muotoa suosikkikissoihinsa, mutta kolli oli silti hänen oppilaansa ja hän koki olevansa vastuussa tästä. Jos tälle sattuisi mitään, Kuutamolaine ei voinut syyttää siitä ketään muuta kuin itseään. Hänen olisi täytynyt pitää tiukempaa kuria Vihatassun kanssa alusta asti ja tehdä tälle selväksi, että leiristä omin päin karkailu oli ehdoton ei.
Ampiaispisto istui kukkulan laidalla katse suunnattuna nummelle. Hänen hännänpäänsä nyki hermostuneesti, ja Kuutamolaine arvasi kollin ajattelevan omaa oppilastaan, Lehtotassua, joka oli kadonnut Vihatassun kanssa. Hän lopetti edestakaisin ramppaamisen ja meni veljensä luo kysyäkseen, oliko oppilaista kuulunut mitään uutta, vaikka tiesi jo itsekin vastauksen.
Kuten hän oli aavistellutkin, Ampiaispistollakaan ei ollut mitään uutta tietoa kadonneista oppilaista. Kukaan koko klaanissa ei ollut nähnyt oppilaskaksikkoa sitten heidän katoamisensa. Epätietoisuus nuorten kissojen kohtalosta kalvoi Kuutamolainetta sisältäpäin.
”Mitä luulet, pitäisikö meidän tehdä jotain? Mesitähti ei suostu lähettämään partiota, mutta kyllä minä olen valmis lähtemään etsimään heitä, vaikka sitten ilman lupaa.” Ampiaispiston vakava nauku kiinnitti Kuutamolaineen huomion, ja hän kääntyi katsomaan veljeään korvat pystyssä. Koska Mesitähti ei ollut aikeissa lähettää ketään oppilaiden perään, joidenkin – eli tässä tapauksessa heidän – olisi tartuttava toimeen omin luvin. Päällikön käskyjen uhmaaminen oli Talvikkitakun bravuuri, mutta myös Kuutamolaine oli valmis tekemään poikkeuksen Lehtotassun ja Vihatassun löytämiseksi.
”En jaksa enää odotella ja ihmetellä”, hän huiskautti häntäänsä ja jatkoi ääntään madaltaen, jotta keskusteluun kuulumattomat osapuolet eivät kuulisi: ”Haluan lähteä etsimään heitä.”

//Amppari?

Kirjoittaja: Kuura

Kuupentu makasi valveilla. Hän oli juuri herännyt unesta, mutta ei muistanut mistä. Mitä se uni oli? Eikö siihen ollutkin liittyneet jotenkin kukat? No ei sillä ollut enää väliä. Kuupentu yritti vielä hetken aikaa saada unta, mutta pian hän tajusi sen olevan mahdotonta Hän käveli ulos pentutarhasta. Viileä aamuyön ilma siveli Kuupennun turkkia ja hän hymähti iloisesti. Hän lähti tassuttamaan kohti aukion reunaa mietiskellen, miltäköhän koko metsä näyttäisi? Ajatuksenakin se tuntui mahdottomalta; hän oli nyt vasta oppinut suunnilleen tuntemaan koko leirin, mutta entä koko reviiri? Miten sen tunteminen onnistuisi? Koko metsästä puhumattakaan. Kuupentu pysähtyi leirin reunaan, alkoi pesemään itseään ja jatkoi mietiskelyä. Pikku hiljaa Kuupennun ajatukset siirtyivät Kuolonklaaniin, pelottavaan rajanaapuuriin. Hän oli kuullut siitä tarinoita klaaninvanhimmilta, hurjimmat niistä pelottavat Kuupentua välillä niin ettei hän meinaa saada nukutuksi! Kuupentu havahtui ajatuksistaan, kun Kaurishyppy käveli leirin poikki, varmaankin kanssa jaloittelemaan tai tarpeidentekopaikalle. Kuupentu lähti kävelemään takaisin kohti pentutarhaa. Ehkä hän nyt saisi unta? Vasta kun Kuupentu painoi päänsä pehmeisiin saniaisiin ja sammaliin hän tajusi kuinka väsynyt oli. Ennen kuin hän huomasikaan, hän oli jo unessa.

Kirjoittaja: EmppuOmppu

//TAISTELUTARINA (vain viimeinen kappale on rajakahakasta, 603 sanaa eli 6TaP)

”Tiesitkö, että kunniallisen soturin ei tarvitse tappaa muita kissoja voittaakseen taistelunsa elleivät nämä ole soturilain ulkopuolisia tai ellei se ole itsepuolustuksen takia välttämätöntä?” Sarastustassun harvinaisen tarkka kuvaus eräästä soturilain kohdasta sai minut siirtämään hieman huvittuneen katseeni tyttäreeni, joka köllötteli nurmikolla selällään ja huitoi tassuillaan taivasta kohti.
”Joku on tainnut opiskella vähän soturilakia”, kehräsin ja kaarsin tuuhean häntäni naaraan pään yläpuolelle. Sarastustassun pupillit suurenivat, kun hän yritti kiihkeästi saada heiluvaa hännänpäätäni kiinni tassuillaan. Leikkisä kehräys hyrisi kurkussani nostaessani sen aina juuri viime hetkellä oppilaan ulottumattomiin.
Yllättäen Sarastustassun onnistuikin napata kiinni hännästäni ennen kuin ehdin vetää sitä turvaan, ja sihahdin tuntiessani neulanterävät kynnet turkissani. Tummanruskea naaras piti siitä hetken kiinni hytkyen naurusta, kunnes päästi irti ja kierähti makaamaan kyljelleen. Vetäisin kärsineen häntäni lähelleni ja lipaisin sitä muutaman kerran, mutta vaihdoin sitten hilpeitä katseita nuorimman jälkikasvuni kanssa.
Muutaman ketunmitan päässä Kieroarpi, Kultasiipi ja Kuusamakuiske olivat ilmestyneet odottelemaan minua lähelle kukkulan reunaa. Kultasiipi jutusteli Kuusamakuiskeen kanssa, ja Kieroarpi istui tuttuun tapaansa hiljaa ja jurona vähän kauempana naaraskaksikosta.
Näpäytin vielä kerran kevyesti Sarastustassua nenälle hännänpäälläni ennen kuin venyttelin itseni ylös ja ravistelin turkkiani. ”Minun täytyy lähteä johtamaan partiota. Nähdään myöhemmin”, hyvästelin tyttäreni, joka heilautti korviaan hieman pettyneen oloisena.
”Nähdään”, hän vastasi kuitenkin, yrittäen vielä kurkottaa läpsäisemään minua tassullaan, mutta ehdin vikkelästi väistää häntä. Kuulin Sarastustassun turhautuneen murahduksen takaani, ja tassuttelin muun partion luokse viikset veikeästi väpättäen.

Jostain kaukaa kuului rääkäisyy. Kohotin päätäni ja höristin korviani katsellessani ympärilleni nummella. Kieroarpi ja Kuusamakuiske olivat uusimassa hajumerkkejä muutaman hännänmitan päässä Kuolonklaanin rajan tuntumassa, ja hekin valpastuivat kuullessaan äänen. Kultasiipi tassutti viereeni häntä levottomasti nytkyen.
“Se kuului kai pohjoisrajan suunnasta”, hunajanvärinen naaras arvioi.
Ilmeeni synkkeni. Juuri siitä suunnasta, jossa moni eloklaanilainen oli menettänyt henkensä taistellessaan kujakissoja vastaan. “Käydään katsomassa, mistä on kyse.”
Hännänheilautuksella kutsuin muun partion mukaani ja lähdin hölkkäämään joukon kärjessä kauempana edessäpäin siintävää metsänrajan tummaa nauhaa kohti.
Lähemmäs päästessämme taistelun äänet kuuluivat selvemmin, ja karvani pörhistyivät pelosta tuulen kuljettaessa nenääni Mesitähden tuoksua, johon sekottui veren metallinen hajun häivähdys. Ampaisin täyteen vauhtiin. Viiletin märän nurmikon poikki katse kohdistettuna edessäpäin toistensa kimpussa painivaan kissakaksikkoon, joista erityisesti Mesitähden valkoinen turkki pomppasi esiin tummaa metsää vasten.
En juuri ajatellut syöksyessäni suin päin päällikköäni maata vasten pusertavan Keijukaisen kylkeen. Tarrasin kynsilläni naaraan harmaasta turkista ja riuhdoin hänet väkivalloin kauemmaksi Mesitähdestä, tajuten vasta jälkeenpäin sen olleen virhe. Korvani täytti riipivä ääni Keijukaisen leukojen repiessä mukanaan palan valkoisen kollin kaulasta. Järkytys lamaannutti minut hetkellisesti jäädessäni tuijottamaan Mesitähden nytkähtelevää ruumista ja hänen auki revitystä kaulastaan valkoiselle turkki sykähtelevää tummanpunaista verta.
“Hupsis”, epäuskoisen lasittunut katseeni siirtyi hitaasti Keijukaiseen, joka vallan hykerteli tyytyväisyydestä, “sinä taisit juuri tapattaa oman päällikkösi.”
Ei.
Ei, ei, ei, ei. Oliko tämä minun syytäni?
Ympäristöni sumeni, ja äänet olivat pelkkiä etäisiä kaikuja jossain näkymättömän seinän tuolla puolen. Mesitähti oli lakannut liikkumasta, ja hänen naamansa oli jähmettynyt kivuliaaseen irvistykseen. Veri oli valunut lammikoksi hänen alleen.
“Te olette myöhässä”, Keijukaisen ääni ravisteli minut irti pysähtyneestä kauhun hetkestä.
Paikalle oli saapunut muitakin kissoja. Yksi heistä oli Tyrskytassu, ja kohdatessaan kylmän katseeni raitaturkkinen kolli sävähti.
“Tämä loppuu tänään”, matala, varoittava murina kohosi kurkustani kääntyessäni kohtaamaan Keijukaisen. Harmaa naaras ei näyttänyt vaikuttuneelta.
“Ehkä sinun osaltasi”, hän tuhahti pilkallisesti.
Se oli viimeinen pisara. Ryntäsin Keijukaista päin sellaisella vauhdilla, ettei hän kyennyt reagoimaan siihen kovin tehokkaasti. Sivalsin häntä kynsilläni kuonoon ja yritin tavoitella hänen kaulaansa hampaillani. Panisin hänet maksamaan siitä, mitä hän oli tehnyt Mesitähdelle, tehnyt klaanitovereilleni! Keijukaisella ei ollut oikeutta elää.
Hyökkäykseni oli saanut aikaan ketjureaktion ympärillämme, ja toistensa lietsomina Eloklaanin ja Kujakissayhteisön kissat kävivät toisiaan vastaan.
Joku iskeytyi kylkeäni vasten ja horjutti minua. Tasapainoni menettäminen antoi Keijukaiselle tilaisuuden iskeä kyntensä poskeeni. Ärähdin kivusta ja aioin palauttaa iskun naaraalle samalla mitalla, mutta hänen onnistui livahtaa kynsieni ulottumattomiin. Silloin jykevä paino jysähti päälleni ja lukitsi minut maata vasten. Tyrskytassun vaaleanvihreä katse porautui suoraan sisimpääni.
Tästä hetkestä olin nähnyt painajaisia: joutuisin taistelemaan omaa poikaani vastaan. Kaikki nämä kuut olin murehtinut sitä, miten huono isä olin ollut Tyrskytassulle. Olin pitänyt sitä omana syynäni, että hänestä oli tullut sellainen kuin mikä hän tänä päivänä oli, mutta viimein totuus kirkasti mieleni. Tyrskytassu oli tehnyt omat valintansa, enkä olisi voinut vaikuttaa niihin, vaikka olisin miten halunnut. Hän oli päättänyt kääntää selkänsä omalle perheelleen ja klaanilleen lyöttäytymällä näiden sodannälkäisten raakalaisten kansa. Tuntemani herttainen pentu oli poissa, ja jäljellä oli enää tämä julma, elämiä tuhoava varjokuva.
Sain jostakin voimaa tuupata kollin pois päältäni ja kammeta itseni takaisin tassuilleni. Tyrskytassun selkäkarvat olivat nousseet piikikkääksi harjaksi ja hän silmäili minua vaikeasti tulkittavalla tavalla. Enää en kuitenkaan pidätellyt itseäni vaan syöksähdin häntä kohti hampaat paljastettuina.
Kierimme maassa hetken verran yhtenä raidallisena, sähisevänä pyörremyrskynä, kunnes minun onnistui päästä tilanteessa niskan päälle. Seisoin poikani yllä henkeä haukkoen, painaen samalla kynsiäni syvemmälle hänen kylkiinsä. Tyrskytassu sihahti ja hänen silmänsä välähtivät kivusta. Epäröin sydämenlyönnin verran, ja se riitti kollille potkaisemaan minut loitommaksi ja käymään vastahyökkäykseen.
Hän sai kaadettua minut maahan, ja vaikka kuinka yritin rimpuilla, en saanut häntä pois kimpustani. Tyrskytassun jykevä käpälä kohosi ilmaan. Sydämeni kiihdytti kauhistuneena lyöntejään.
“Ei muistella pahalla”, Tyrskytassun vaimea murahdus oli viimeinen asia, jonka kuulin, ennen kuin pääni tärähti käpäläniskusta ja näkökentässäni sumeni.

//Muut kahakkaan osallistuvat?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Elandra

Istuin kärsimättömänä leirin pääaukion laidalla ja tarkkailin avaraa nummimaisemaa, yrittäen etsiä edes pientä merkkiä Lehtotassusta tai Vihatassusta. Oppilaat olivat hävinneet jo päiviä sitten kuin savuna ilmaan, eikä kukaan tiennyt minne he olivat menneet. Hajujäljet olivat johtaneet reviirin ulkopuolelle, mutta Mesitähti oli päättänyt olla lähettämättä partiota heidän peräänsä. Leiri oli muutenkin tyhjillään, kun osa eloklaanilaisista olivat etsimässä yrttejä tai muita kissoja, jotka voisivat auttaa meitä sodassa Kuolonklaania ja Kujakissayhteisöä vastaan.
Minua hermostutti toden teolla, muttei tällä hetkellä sota, vaan oppilaani katoaminen. Nuoresta naarasoppilaasta oli tullut viimeisten kuiden aikana minulle hyvin tärkeä ja hänen katoamisensa sai aikaan vihlaisun rinnassani.
Säpsähdin kuullessani lähestyviä askeleita takaani. Käännyin selvästi säikähtäen äkkiä ympäri, mutta rentouduin nopeasti tunnistaessani tulijan Kuutamolaineeksi. Huoli sisareni hyvinvoinnista kasvoi, kun näin nuoren naaraan kasvoilla vakavan ja huolestuneen ilmeen. Huomasin miten Kuutamolaineen hännänpää nyki ja hänen käpälänsä steppailivat edes takaisin hermostuneena.
”Onko jotain uutta?” huolestuneisuus ja hermostuneisuus tarttuivat myös minuun. Kuutamolaine oli Vihatassun mestari ja takuulla vähintäänkin yhtä huolissaan oppilaista kuin minäkin. Mustavalkoinen naaraskissa pudisteli päätään.
”Sinäkään et kai ole kuullut tai nähnyt mitään?” soturi kysyi jännittyneenä. Pudistelin pahoitellen päätäni:
”Ei merkkiäkään. Kukaan ei ole nähnyt Vihatassua tai Lehtotassua, en ymmärrä minne he ovat voineet mennä”, nau’uin kireällä äänellä purren hampaitani yhteen. Koin, että olin vastuussa oppilaastani, jonka vuoksi tämä kaikki tuntui vain entistä pahemmalta. Jos mestaruus todella oli tällaista, en tahtoisi Lehtotassun jälkeen enää yhtäkään oppilasta. Soturius itsessään oli jo riittävän uuvuttavaa, eivätkä minun voimani riittäisi enää pitkään soturin tehtäviin ja tähän stressaamiseen.
”Mitä luulet, pitäisikö meidän tehdä jotain? Mesitähti ei suostu lähettämään partiota, mutta kyllä minä olen valmis lähtemään etsimään heitä, vaikka sitten ilman lupaa”, töksäytin vakavalla äänellä tietämättä, mitä Kuutamolaine ajatteli sellaisesta. Mesitähti oli periaatteessa kieltänyt meitä lähtemästä, mutta oppilaamme saattoivat olla pulassa. Inhoaisin itseäni ikuisesti, jos jäisin vain leiriin seisoskelemaan ja odottamaan, että jotakin tapahtuisi.

//Kuutamo?

Kirjoittaja: Sirius

Katselin innoissani edessä häämöttäviin kukkuloihin. Sinne olisi enää vähän matkaa! Pian olisimme kotona! Ilahduin, kun näin Omenahuumankin kasvoilla innostuneen ilmeen. ”Olemme kohta kotona!” huudahdin. ’Emme kotona. Oikea kotimme on nummien takana, metsässä.’ inhottava ääni kuiskasi korvaani. Vaikka tottahan se oli, emme asuneet kukkuloilla. Se oli vain väliaikaisleiri. ’Ja se on niiden ketunmielisten kuolonklaanilaisten syytä!’ ajattelin vihaisena. Tassutimme yhä lähemmäs Eloklaania. Kylmä ilma puhalsi kovaa. Se liimasi karvani kiinni nahkaani. Heilautin häntääni nopeasti muille. Haistoin kissan. ”Hei! Tuolla on kissa.” sanoin. Muut hiljenivät ja huomasivat myöskin kissan. ’Onkohan hän vihamielinen? Toivottavasti ei, tai olemme vaarassa. Vaikka..ei taistelukaan tässä välissä olisi ehkä pahitteeksi..’ mietin. Lihakseni olivat aivan uupuneet pelkästä kävelystä, ja jopa himosin pientä tappelua. En hämmästynyt, kun kissa paljastui lihavaksi, harmaaksi kotikisuksi. ”Mikäs joukkio täältä tulee?” hän tiedusteli hieman koppavasti. ’Ei kuulu sinulle. Taas ärsyttävä kotikisu! Eikö Kaarlo ollut jo tarpeeksi?’ mietin happamasti. ”Hei, olemme klaanikissoja, matkalla omalle reviirillemme. Ei ollut tarkoitus herättää tai mitään muuta.” Laventelitaivas naukui. Olin hämmentynyt, miten naaras saattoi olla noin rauhallinen ja kohtelias. Itse olisin lähes sivaltanut nenäkästä kotikisua kuonoon. Kotikisu niiskautti nenäänsä. ”Vai niitä villikissoja? Eikös villikissat elä vain pelkällä metsästä napatulla riistalla? Eihän se ole oikeaa kissan elämää ollenkaan.” kotikisu tuhahti. Juuri silloin karvani nousivat välittömästi pystyyn. ”Kukas sinä olet puhumaan oikeasta kissan elämästä? Sinä näytät olevan niin pulskassa kunnossa, että varmaan kohta poksahdat! Hyvähän sinun on siinä sanoa, kun et uskalla poistua edes kaksijalkojesi pesältä, kotikisu.” sähähdin silmät roihuten. Kotikisu älähti loukkaantuneena. Juuri silloin tajusin, että minun olisi pitänyt osata hillitä itseni. ’Olet taas todistanut, kuinka epäkypsä olet! Et kestä edes naurettavan kotikisun sanoja!’ ajattelin raivostuneena. Muut kissat loivat minuun varoittavia katseita. ”Tapellaan vain, jos sitä haluat.” sihahdin. ”Sumulaulu! Nyt me lähdemme, ennen kuin taistelu alkaa.” Omenahuuma komensi. Silotin väkinäisesti karvani. Tassutin raivosta suunniltani Timin viereen. ”Ei olisi kannattanut.” Timi kuiskasi. En vastannut mitään. Kotikisu juoksi pakoon. Pensaat heilahtivat hänen jäljessään. Lähdimme taas matkaan hiljaisuuden vallitessa. ”Eloklaani, täältä tullaan!” huudahdin.
//Omena? Laventeli?\

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Olimme tehneet matkaa jo melkein neljän päivän ajan. Pysähdysten takia se tuntui ikuisuudelta, mutta meidän ei auttanut kuin kestää sitä. Maisemat alkoivat näyttää jo tutummilta, ja oman arvioni mukaan Eloklaani oli enää vain päivämatkan päässä. Toivoin, että se ei venyisi kahteen päivään Kaarlon vuoksi.
Kyyristelin kiven päällä joen rannalla, katse naulittuna edessäni virtaavaan tummaan veteen. Silloin tällöin pinnan alla näkyi hopeisia välähdyksiä kalojen lipuessa ohi, mutta ne olivat liian kaukana ylettääkseni nappaamaan niitä.
Nyt kuitenkin aivan rannan tuntumassa uiskenteli melko isokokoinen kala, johon olin lukinnut huomioni. Pysyttelin aivan liikkumatta, kunnes eväkäs ui kohdalleni. Salamannopeasti iskin tassuni jokeen ja koukkasin kalan pois vedestä. Se mätkähti kivikolle sätkien, ja minä syöksähdin katkaisemaan siltä niskat, jolloin se lakkasi liikkumasta. Nuoleskelin suupieliäni tyytyväisenä. Tästä riittäisi syömistä useammalle!
Koko matkan ajan vatsojemme kylläisyydestä olivat pitäneet huolta Laventelitaivas ja Dakota, jotka olivat molemmat oikein eteviä saalistajia. Omissa saalistustaidoissani ei ollut juuri kehumista, mutta kalaa osasin pyydystää, mikäli siihen oli vain mahdollisuus.
Tartuin kalasta kiinni ja raahasin sen rannasta puiden juurelle, jossa Kaarlo loikoi silmät puoliummessa. Minut kuullessaan vanha kolli räpäytti silmänsä kokonaan auki ja katsahti hieman arvostellen tuomaani kalaan.
”Sinäkö tuon nappasit?” hän rahisi.
Nyökkäsin ja nostin kalan hänen eteensä. ”Syö pois vain. Muut tuovat kohta lisää saalista.”
Kaarlo kurkotti nuuhkaisemaan sitä ja niiskaisi sitten nenäänsä. ”Kaipa tuota voisi maistaa. Tuskin on yhtä makoisa kuin meidän joen kalat”, vanhus jupisi itsekseen, mutta ryhtyi sitten repimään suomuista nahkaa irti päästäkseen käsiksi lihaan.
Yritin olla pyörittelemättä silmiäni ja huomauttamatta, että kala oli juurikin siitä samaisesta joesta, joka virtasi myös heidän pesänsä ohi. Kaarlo olisi saanut siitäkin aikaiseksi vuosisadan väittelyn, eikä meillä ollut aikaa joutavuuksiin.
Muiden palattua saalistusretkeltä söimme vatsamme täyteen ja jatkoimme taas matkaa. Ehdimme melko pitkälle, ennen kuin Kaarlon vauhti alkoi taas hidastua ja hänen suunnaltaan kuului vaivalloista ähinää ja puhinaa. Oli joka tapauksessa tulosaa jo pimeää, joten etsimme yötä varten suojapaikan ja asetuimme levolle.

Seuraavana päivänä lähdimme eteenpäin uudella puhdilla. Myös Sumulaulu ja Laventelitaivas vaikuttivat huomanneen maisemien alkaneen näyttää tutuilta, ja heidän askellukseensa oli tullut uutta pontta, joka sai koko joukon kulkemaan rivakammin. Edes Kaarlo ei valittanut reipastunutta kävelytahtia vaan kulki sitkeästi porukan mukana.
Sydämeni sykähti ilosta, kun seuraamamme joki haarautui kahteen suuntaan, ja kauempana niiden välissä siinsivät tutut nummikummut, joista toisen päällä Eloklaanin väliaikainen leiri sijaitsi.
Käännyin katsomaan takanani tulevia kissoja innostuneesti. ”Olemme kohta kotona!”

//Laventeli ja Sumu?

Kirjoittaja: Aura

Kujekulta makoili Rastaskukan vierellä soturien väliaikaisessa pesässä. Naaraat olivat olleet aamupartiossa, jonka jälkeen he olivat laiskotelleet ja vieneet Kuusitassun harjoittelemaan taistelua. Kujekullan taidoista ei ollut siinä hirveästi hyötyä, mutta ainakin heillä oli ollut hauskaa! Kuusitassu oli päihittänyt hänet useamman kertaa, vaikka naaras oli jo soturi. Kuusitassusta tulisi taatusti hyvä soturi, etenkin kuin hänen tätinsä oli oppilaan mestari. Kujekullan suku oli paras, ei epäilystäkään siitä! Ja se oli myös iso, naaras piti siitä. Hänelle ei tulisi ikinä yksinäistä, kun hänellä oli näin paljon sukulaisia. Toisaalta, moni hänen sukulaisensa oli Tähtiklaanissa.. Koko konsepti ärsytti naarasta, hän ei halunnut edes miettiä “kuolemaa”. Se oli vain valetta, millä peloteltiin muita kissoja. Mutta naaras ei mennyt siihen halpaan, hän ei uskonut muita.
“Kujekulta, partioon. Sinä lähdet Kirpputäplän ja Kuusamakuiskeen kanssa rajapartioon”, Minttuliekki naukaisi ystävällisellä äänellä ja räpäytti silmiään. Kujekulta käänsi päätään ja väläytti emon isän uudelle kumppanilleen ystävällisen hymyn. Jos naaraalta olisi kysytty, olisi hän mieluummin vain laiskotellut Rastaskukan kanssa, mutta kaipa kilpikonnakuvioisen naaraankin pitäisi pian lähteä tekemään omia hommiaan.
“Oli mukava viettää kanssasi aikaa, Rastaskukka. Nähdään taas!” Kujekulta naukaisi ja piristyi hieman, kun hän sisäisti, että he olivat menossa rajapartioon. Voisikohan hän jopa nähdä sen mysteerisen erakon?
“Tullaan, Minttuliekki!” naaraskissa naukaisi varapäällikölleen reippaasti ja heilautti häntäänsä hyvästeiksi tädilleen. Kujekulta tassutteli rennosti Kirpputäplän luokse ja heilautti päätään nyökkäykseksi.
“Odottelemme vielä Kuusamakuisketta, lähdemme sitten”, Kirpputäplä naukaisi lyhytsanaisesti klaanitoverilleen, joka oli keskittynyt sukimaan rintaturkkiaan. Lopulta kullanvärinen naaras saapui partion luokse, joka alkoi tekemään lähtöään. Kuusamakuiske ei ollut Kujekullalle kovinkaan tuttu kissa. Se mitä hän tiesi toisesta oli, että naaras oli muille yleensä lähinnä ilkeä ja aika herkkänahkainen. Kujekulta ei kuitenkaan antanut ennakkotietojensa vaikuttaa mahdolliseen tutustumiseen. Naaraat vaihtoivat muutaman sanan leppoisasti ja päästessään syvemmälle reviiriä, keskittyi Kujekulta enemmän ympäristönsä tähyilyyn. He kuitenkin suuntasivat lähelle Koivumetsää ja se sai naarassoturin huokaisemaan hiljaa. Turha toivo, tuskin se erakko tulisi uudelleen klaanien reviirille.. Salaa Kujekulta toivoi, että se eksyisi Eloklaanin reviirille, mutta pysyisi kaukana yhteisön valtaamasta osiosta. Kuusamakuiske keskeytti hänen mietteensä kysymällä mitä mieltä hän oli sodasta. Ruskeaturkkinen kissa ei ollut hirveästi miettinyt aihetta. Hän inhosi koko pienestä sydämestään Kujakissayhteisöä ja Kuolonklaania. Tai enemmän hän inhosi heidän tekojaan, kuin kaikkia kissoja. Tuskin kukaan nyt olisi läpeensä paha..
“He riistivät Lehmusjalan minulta, osittain”, Kujekulta naukaisi ja sai Kuusamakuiskeen hieman hämmentyneeksi. Niin, Kujekulta mietti. Naaras varmaankin uskoi kuolemaan.
“Lehmusjalka ei voi enää koskaan tulla leiriin”, soturi naukaisi ympäripyöreästi ja kohautti olkiaan.
“Eloklaani voittaa kyllä, me emme suostu alistumaan enää niille. Mitä mieltä sinä olet?” Kujekulta lisäsi vielä ja toivoi, että sota-aihe jäisi tähän. Hän halusi puhua iloisemmasta aiheesta.
“Tykkäätkö sinä tehdä jekkuja?” soturi kysyi itseään hieman vanhemmalta kissalta uteliaasti. Hän toivoi, että Kuusamakuiske ei olisi luonteeltaan sellainen tylsä kissa!

//Kuusama?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Epätoivo Mesitähden silmissä sävähdytti Leimusilmää. Hän tajusi, että kaikista Eloklaanin kissoista viime kuiden tapahtumat kerääntyivät juuri päällikön hartioille valtavana taakkana. Kuinka uupunut Mesitähti mahtoikaan olla kaikkien klaanitoveriensa turvallisuuden puolesta murehtimisesta?
Parantajana Leimusilmä oli tuon tuosta kasvotusten kuoleman kanssa, mutta hän pyrki keskittymään hetkessä elämiseen eikä yrittänytkään kuvitella tulevaisuutta liian pitkälle, sillä se harvoin auttoi potilaiden hoidossa. Oli edettävä päivä ja vaiva kerrallaan. Päällikön sen sijaan oli osattava katsoa kauas ja tartuttava toimeen, mikäli tilanne sitä vaati.
Leimusilmä ei vieläkään ollut vakuuttunut siitä, että Keijukaiselle puhuminen oli paras vaihtoehto, mutta kuten Mesitähtikin oli sanonut, jotakin oli yritettävä. Parantajaoppilaan hännänpää nyki mietteliäästi samalla kun hänen katseensa harhautui taas yhä pensaan luona puuhaavaan Sarastustassuun. Oppilas oli ollut vasta pikkupentu, kun sota oli alkanut, eikä hän tiennyt muusta. Taisteluissa kaatuneiden ruumiiden näkeminen oli hänelle ja monelle muulle nuorelle kissalle arkipäivää tätä nykyä, eikä se ollut Leimusilmästä oikein.
“Jos aiot mennä puhumaan Keijukaiselle, sinun ei pitäisi mennä yksin”, Leimusilmän keltainen katse käännähti takaisin Mesitähteen. “Keijukainen pelaa likaista peliä, ja hän saattaa yrittää päästä sinusta eroon heti kun polkunne risteävät. En ole vieläkään sitä mieltä, että tämä on millään muotoa hyvä idea, mutta jonkinlaisten neuvotteluvälien luominen voisi edesauttaa tämän järjettömän sodan päättämisessä.”

//Mesi?

Kirjoittaja: Elandra

Sumulaulu: 8kp –

Lehtotassu: 7kp –

Mesitähti: 7kp –

Sypressikuiske: 10kp –

Käärmepentu: 27kp! –

Kimalaistoive: 26kp –

Kujekulta: 31kp! –

Kuusamakuiske: 8kp –

Sadetassu: 12kp – Soturin pisteet kasassa! Voit nimittää itsesi soturiksi kun tahdot.

Kirjoittaja: Pyry

Tassuttelimme Varjotassun kanssa rinnakkain kohti leiriä. Olimme olleet jonkin aikaa yhdessä metsästämässä klaanillemme Hiilihampaan käskystä, ja leuoissamme roikkuikin jänis, hiiri sekä yksi ilahduttavan pulska orava.
Oli kulunut jo muutama päivä siitä, kun meidät oli laitettu kokeilemaan parisaalistusta yhdessä. Se oli alkuun epäilyttänyt minua, mutta olimme lopulta saaneet kiinni oravan, myyrän sekä linnun, joka oli kovin keskittyneesti kaivellut maata nokallaan. Jokin aika sitten olin myös ilokseni päässyt taisteluharjoituksiin Hiilihampaan kanssa – hän oli opettanut minulle liikkeen nimeltä pystylukko. Minulla oli ollut jo ikävä koulutustuokioita kyseisen kollin kanssa. Hän oli mielestäni oikein hyvä mestari, kärsivällinen ja kannustava.
Nyt olin kuitenkin Varjotassun kanssa ja halusin keskittyä siihen. Tänään oli kaunis päivä; oli hiirenkorvan varhainen alku, viimeinkin, ja näin aurinkohuipun aikaan aurinko lämmitti ihanasti turkkia. Ikään kuin se olisi halunnut hyvittää lehtikatona kärsimämme kylmyyden.
Minulla oli hyvä olo. Tuntui aivan siltä, kuin sielunikin olisi hymyillyt. Vilkaisin Varjotassua, joka asteli vierelläni katse eteenpäin ja korvat valppaasti pystyssä kuin kuunnellen, mitä ympärillä tapahtui. Näky lämmitti sydäntäni; Varjotassun läsnäolo sai minut rennoksi ja tuntui siltä, kuin maailmassani olisi ollut yksi aurinko lisää, kun tuo kermanvärinen kissa oli kanssani. Äkkiä hän käännähti katsomaan minua kuin olisi huomannut tuijotukseni.
Silmissäni välähti hämmennys ja naukaisin: ”Olemme pian leirissä”, ikään kuin Varjotassu ei sitä itse olisi tiedostanut.
Varjotassu nyökkäsi ja käänsi taas katseensa eteenpäin. En voinut itselleni mitään, mutta minun oli aivan pakko tutkailla häntä vielä hetken; Hänen korvansa liikahtelivat pienesti kuin olisi kokoajan kuullut jotakin, mikä ei omiin korviini yltänyt. Harmaat silmät aina välillä vilkaisivat jonnekin sivulle poiketen suorasta kurssistaan. Yhä edelleen Varjotassussa ja hänen olemuksessaan oli jotakin, mikä kiehtoi minua niin paljon, etteivät silmäni millään olisi halunneet irrota hänestä. Joka kerta kun katsoin häntä, turkkiani kihelmöi ja rinnassani tuntui siltä kuin pakahtuisin jostakin tunteesta. En oikein osannut sanoittaa, mikä tunne oli kyseessä, mutta epämukava se ei suinkaan ollut; päinvastoin, minun oli oikein mukava ja rento olla Varjotassun kanssa ja nautin joka hetkestä, riippumatta päivästä tai siitä, mitä olimme tekemässä ja missä. Hän vain… tuntui valaisevan päiväni vaikka olisi ollut aivan hipihiljaa.
”Vihdoin perillä”, Varjotassu äkkiä tuumasi.
Havahduin mietteistäni ja yllätyin tajutessani, että olimme tosiaan saapuneet jo leiriin asti. ”Tosiaan”, naurahdin hiljaa.
Katselin piilotellun hätääntyneesti ympäri leirissä olevia kissoja; en kai ollut jatkanut Varjotassun tuijottelua tänne asti? Oliko joku huomannut sen?
”Tuota, minun täytyy käydä parantajien luona”, nau’uin ystävälleni. Jostain syystä hänen katseensa tuntui polttavan sisuksiani, kun katselin hänen silmiään kuin emostaan eksynyt pentu. ”Odota tässä, palaan aivan pian…”
Ei minulla tietenkään ollut todellista asiaa käydä parantajien luona, oloni oli vain yhtäkkiä muuttunut kovin hermostuneeksi Varjotassun seurassa, joten minun oli aivan pakko päästä hetkeksi muualle rauhoittelemaan itseäni.
”Tervehdys, Sadetassu”, tervehti Liljatuuli. Sitten hänen ilmeensä vakavoitui. ”Onko sinulla kipuja?”
”Ei suinkaan”, vastasin äkkiä. ”Tulin vain… kertomaan, että voin ihan hyvin jo! Oli jo aikakin, eikö totta? Suuret kiitokset siis teille, kun piditte minusta niin hyvää huolta.” Suustani pääsi hermostunut naurahdus, kun yritin teeskennellä, että äsken sanomani oli tosiaan ollut oikea asiani.
”Selvä… hienoa kuulla, että olet toipunut”, Liljatuuli kehräsi.
Nyökkäsin pikaisesti ja lähdin sitten tepsuttamaan takaisin Varjotassun luokse. Näin hänet jo matkan päästä, mutta pysähdyin. Siinä hän oli, katseli leiriä ja mitä sen jäsenet puuhastelivat. Sydämeni tuntui takovan rinnassani kuin ulos tullakseen.
”Rauhassa vain, Sadetassu”, kuiskin itsekseni lähestyen hitaasti oppilasystävääni. ”Se on vain Varjotassu…”

//Varjo?

Kirjoittaja: Käärmis

Säpsähdin hereille. Päätäni kivisti. Minulla oli sietämättömän kuuma ja olisin halunnut mennä ulos. Käänsin päätäni ja lähistöllä lepäävän Kimalaistoiveen korva värähti. Hän nosti päätään ja näki minut hereillä. Hän tuli vierelleni ja tökkäsi yrttejä ja vetisiä sammalia minua kohti. Katsoin niitä inhoten. Minulla ei ollut jano tai nälkä ja yrtit näyttivät inhottavilta. Laskin pääni ja huomasin Kimalaistoiveen yrittävän sanoa jotain. Kuulin vain kuminaa. En saanut kunnolla selkoa ja yritin lukea siis tämän huulilta. Sain vain yksittäisiä sanoja.
“Yrtit”, “parempi olo”, “vähän”, ja muuta sen kaltaista. Tuhahdin ja lipaisin yrtit. Ne tuntuivat kuivalta kurkussani ja aloin yskiä. Kolmijalkainen ikikuningatar vierelläni säpsähti ja tuli heti vierelleni.
“Olen kunnossa”, kähisin ja yritin nyt imeä vettä sammalista. Yskiminen oli kuitenkin avannut korvanis illä kuulin Kimalaistoiveen puheen viimein. “Juo nyt tarpeeksi. Sinun täytyy muistaa juoda paljon tai voit joutua huonompaan kuntoon.”
“Kai pääsen jo oppilaaksi? En minä ole liian sairas”, mumisin hippusen ärtyneenä. Kimalaistoive naurahti osin hieman väkinäisen kuuloisesti.
“Älä ole höpsö. Sinun täytyy levätä tai et koskaan parane”, naaras naukui lempeästi. Heilautin korvaani. “Minähän voisin vaikka kertoa sinulle jonkinlaisen tarinan?”
“Vaikka”, vastasin laimeasti. Halusin tulla oppilaaksi. Halusin mennä ulos. Kimalaistoive istahti alas ja meni hyvään asentoon. Minäkin hain parasta mahdollista asentoa. Huokaisin. Minua väsytti jo nyt. Jos naaras ei kertoisi jotain erittäin kiinnostavaa tarinaa, nukahtaisin varmaan. Laskin pääni tassuilleni ja annoin naaraan aloittaa tarinansa. Hän kertoi kaiken laista muinaisista klaaneista ja eloklaanin synnystä. Kuuntelin tarkkaavaisena. Olihan tämä sentään tärkeää klaanini historiaa. Väsymys painoi minua, mutta samalla kuuntelin kiinnostuneena ja tarkkaavaisena naaraan kertomusta. Kun Kimalaistoive viimein lopetteli, olin jo lopen uupunut. Suljin silmäni hetkeksi ja tunsin vajoavani unen syövereihin.

Herätessäni vointini oli kurja. Päätäni särki ja minulla oli karmea olo. Yritin vielä nukkua, mutta en voinut pääkivultani tuskin edes ajatella. Voihkaisin ja suljin silmäni. Tuntui, että pääni räjähtäisi. Raahauduin alas vuoteeltani voimattomana ja tarkoitukseni olisi ollut herättää Kimalaistoive, mutta en päässyt sinne asti. Tuntui, että oksentaisin. Käperryin tuskissani maahan vaikeroimaan ja toivoin, että kimalaistoive heräisi ja tajuaisi kipuni.

//kimmo?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Sirius

Kävelin leiriin hiiri hampaissani. Laskin saaliin tuoresaaliskasaan. Pyyhkäisin käpälälläni korvaani ja päätin lähteä katsomaan Huurrehuisketta. Kävelin parantajan pesälle. ’Kuusamakuiske? Huurrehuiske on ystäväsi, tuo hänelle riistaa.’ ajattelin. Tassutin takaisin kasalle ja nappasin saalistamani hiiren. Hiiri oli lähes koko kasan suurin saalis, joten siitä riittäisi jaettavaksi. Raahasin saaliini parantajan pesän suulle. ”Hei, voiko tulla?” kysyin. Parantajan pesän suulla ahkeroiva Leimusilmä nyökkäsi. ”Kaikin mokomin.” hän naukaisi. Nyökkäsin ja kävelin sisälle pesään. Vein saaliini mukanani. Huurrehuiske makasi vuoteessaan. Hän käännähti nähdessään minut ja hymyili. ”Kuusamakuiske! Ihana nähdä sinua. Vau, täällä tuoksuu riista!” hän tervehti iloisena. ”Ja täällä on tylsää.” hän lisäsi vielä hetken päästä. Hymähdin huvittuneena. Ystäväni oli selvästi paranemaan päin. ”Hyvä että olet parantumassa. No, toin sinulle kuitenkin riistaa.” totesin ja nostin hiiren vuoteen viereen. Huurrehuiske nousi. Hän nappasi palan saaliista. ”Kiitos. Syö sinäkin, tästä riittää.” hän sanoi suu täynnä hiirtä. Nappasin vastustelematta haukkauksen hiirestä. Söimme sitä yhdessä. Hetken päästä olimme jo syöneet koko saaliin. ”Kiitos että näit vaivaa eteeni.” hän kiitti. Nyökkäsin ja lisäsin, että siitä ei ollut ollut vaivaa. Sitten lähdin pesästä. Menin katsomaan auringonlaskun partioiden jakoa. Minttuliekki jakoi partioita. ’Huh, pieni kävely ei olisi pahitteeksi.’ ajattelin. ”Kuusamakuiske, tulitkin sopivasti. Mene tuohon Kirpputäplän ja Kujekullan partioon.” käski Minttuliekki. Nyökkäsin, vaikka olisin toivonut kävelyä rauhassa. Tassutin heidän luokseen. Pian lähdimme leiristä. Kirpputäplä johti partiota. Olin Kujekullan vierellä. En tuntenut nuorempaa naarasta kovin hyvin. ’Ehkä minun pitäisi tutustua? Huurrehuiske on parantajan pesällä, ehkä voisin hankkia lisää ystäviä.’ mietin. Päätin edes yrittää keskustella Kujekullan kanssa, ei kai siitä mitään haittaakaan olisi.
”Oletko sinä Kujekulta?” kysyin häneltä. ”Joo, olen. Sinä olet kai Kuusamakuiske?” hän kysyi. Nyökkäsin myöntävästi. ”Niin.” vastasin. En keksinyt muuta sanottavaa tilanteeseen. Olin salaa iloinen, sillä olin viimeinkin onnistunut olemaan vuorovaikutuksessa ilman että olin ollut ilkeä! ’Huurrehuiske halusi olla ystäväsi vasta silloin, kun kerroit muistisairaudestasi.’ ikävä ajatus tuli mieleeni. Kävelimme kaikessa hiljaisuudessa kohti rajaa. Tehtävämme oli merkata meidän ja Kuolonklaanin raja. ”Harva kissa uskaltaa tulla näkyville, jos olen paikalla. On sanomattakin selvää, että raatelen heidät kappaleiksi.” kuiskasin ilmaan. Pian saavuimme rajalle. Toisella puolella näkyi oma lehtimetsämme, jonka Kuolonklaani oli ketunmielisesti ottanut valtaansa. Laitoimme rajamerkkejä varovasti. Jos Kuolonklaani huomaisi meidän astuvan käpälälläkään heidän puolelleen, olisimme mennyttä. ”Mitä mieltä olet sodasta?” kysyin hiljaa Kujekullalta.
//Kuje? Sori en uskaltanut niin paljon hitata\

Kirjoittaja: Aura

Kimalaistoive kaappasi sekavan oloisen ja omiaan hourailevan Käärmepennun leukoihinsa. Nyt oli kiire, sillä naaraspennun vointi oli romahtanut ihan yllättäen ja todella nopeaa. Pentu oli myös hyvin kuuma ja Käärmepennun nenä oli rutikuiva. Kimalaistoive ei itse ollut parantaja, mutta tiesi yrteistä ja parantamisesta kohtalaisesti. Sen lisäksi, että aihe kiinnosti kuningatarta, koki että hän kykeni näin olemaan edes jokseenkin hyödyksi. Sodan aikana hänestä ei ehkä ollut taistelijaksi tai viestinviejäksi, mutta hän saattoi auttaa Liljatuulta ja Leimusilmää. Kimalaistoive kiiruhti kolmella koivellaan pentutarhaan ja laski pennun sammalille. Käärmepentu kiemurteli ja mumisi jotain sekavana, ja se sai kuningattaren entistä huolestuneemmaksi. Kimalaistoive kosketti Käärmepentua hellästi nenällään ja tutki toista pintapuolisesti. Naaraalla ei ollut mitään muita oireita, kun korkea ja nopeasti noussut kuume. Kimalaistoive uskalsi huokaista helpotuksesta, ehkä se ei olisi viher-tai valkoyskää? Musta-tai punayskästä puhumattakaan.
“Haen parantajan, Käärmepentu. Ei ole mitään hätää, minä olen tässä”, Kimalaistoive naukaisi toiselle hennolla äänellä, mutta hänen sanat taisivat lipua Käärmepennun korvien ohitse. Naaras painoi korvansa toisen rintaa vasten kuunnellakseen rohisiko Käärmepennun hengitys. Se oli kuitenkin onneksi normaali. Kuningatar välitti Tähtiklaanille nopeat kiitokset ja pyysi heitä suojelemaan Käärmepentua. Kimalaistoive katsoi vielä, että Käärmepentu oli asennossa, missä hän pystyisi tarvittaessa oksentamaan. Sen tehtyään naaras peruutti pesästä ja suuntasi parantajien luokse tyynenä, mutta huolestuneena. Onneksi parantajien väliaikainen “pesä” oli aivan pentutarhan kupeessa. Hän kohtasi Liljatuulen kysyvän katseen ja avasi suunsa:
“Käärmepennulle nousi aivan yllättäen korkea kuume. Hänellä ei ole muita oireita, hengityskään ei rohise. Tulisitko kuitenkin katsomaan hänen vointinsa varmuuden vuoksi? Minulla on saattanut mennä jokin oire ohitse”, Kimalaistoive selitti vanhemmalle parantajalle, joka nyökkäsi ja silmäili yrttivalikoimaansa. Naaras otti mukaansa yrttiä, jonka Kimalaistoive tunnisti lopulta reunuspietaryrtiksi. Se muistutti päivänkakkaraa, joten se oli kuningattarelle helppo tunnistaa. Naaraat kiiruhtivat Kimalaistoiveen johdolla takaisin pentutarhan suojiin ja raidallinen naaras pelästyi näkyä. Missä Käärmepentu oli? Eihän toinen ollut hoiperrellut aukiolle? Pian hän kuitenkin huomasi sammalien alta pilkottavan valkean häntätupsun. Käärmepentu selvästi halusi leikkiä piilosta ja tavallisessa tilanteessa tämä saisi Kimalaistoiveen kikattamaan pennun toilailuille. Kimalaistoive nosti Käärmepennun hellästi takaisin sammalien päälle ja sukaisi toista muutaman kerran niskaan. Sen tehtyään hän antoi Liljatuulelle tilaa, jotta naaras voisi tutkia pennun nenästä hännänpäähän.
“Kimalaistoive, hakisitko Käärmepennulle vettä? Pikkuinen taitaa olla nukahtanut, mutta hänen olisi hyvä juoda, kunhan hän herää”, tummanharmaa naaras ohjeisti klaanitoveriaan, joka nyökkäsi ja katosi välittömästi aukiolle etsimään vettä. Kimalaistoive haki parantajien kolosta itselleen sammalta ja nilkutti sitten joenhaaraan hakemaan tuoretta vettä. Kimalaistoive latki myös muutaman kulauksen raikasta vettä kurkkuunsa ja lipaisi sitten huuliaan. Veden kylmyys sai hänen viiksensä värähtelemään ja naaras kastoikin sammaltupon nopeasti veteen, jonka tehtyään hän kiiruhti takaisin Eloklaanin väliaikaiseen leiriin. Kimalaistoive nautti siitä, että aurinko lämmitti hellästi hänen selkäänsä ja sulatti lumikasoja. Lumet olivat joistain paikkaa jo sulaneet kokonaan, mutta lumikasoja lojui edelleen siellä sun täällä. Kimalaistoive asteli pentutarhaan varovaisesti ja laski vesitippoja tiputtelevan märän sammalmytyn Käärmepennun sammalien viereen. Sitten hän kääntyi Liljatuulen puoleen ja katsoi toista jäänsinisillä silmillään kysyvästi. Kimalaistoiveen sydän pamppaili pienesti odottaessaan uutisia Käärmepennun voinnista.
“Käärmepennulla on vain selittämätön, mutta korkea kuume. Annoin hänelle reunuspietaryrttiä, mutta hän ehti jo nukahtaa. Käärmepennun pitäisi olla nyt levossa ja rauhakseen, kunnes kuume laskee. Ei siis rajuja leikkejä. Haethan minut, jos hänellä ilmenee muita oireita?” Liljatuuli ohjeisti huolestunutta ikikuningatarta, joka nyökkäsi hieman hymyillen. Kimalaistoive nyökkäsi parantajalle helpottuneena, Käärmepennulla ei siis ollutkaan mitään vakavaa mysteerisairautta! Kimalaistoive käpertyi pennun ympärille ja laski häntänsä naaraan selän päälle.
“Ei mitään hätää pikkuinen, ei hätää. Minä huolehdin sinusta”, Kimalaistoive naukaisi ja tilanne herätti hänen muistonsa mieleen. Ne muistot, kun hän oli löytänyt silloisen Kaislapennun rajan tuntumasta. Kimalaistoive laski hieman päätään. Olisipa Kaislatassu vielä täällä.. Miksi Tähtiklaanin oli pitänyt hakea niin nuori kissa riveihinsä? Kimalaistoive tiesi, että hän tai mikään maallinen kissa ei voisi sitä ymmärtää. Kyllä heillä syynsä olivat, mutta… Kimalaistoive kaipasi Kaislatassua vain niin kovasti!
“Lupaan, että sinä näet vielä soturiuden”, ikikuningatar kuiskasi nukkuvalle pennulle ja kosketti toisen korvaa hellästi kuonollaan.

//Käärme?

Kirjoittaja: Aura

Kujakulta istui iloisesti hymyillen Eloklaanin väliaikaisessa leirissä. Lehmusjalka oli… poissa. Niin, kolli oli vain.. poissa. Kuten Lampitassukin oli. Lieskakajo oli puhunut jotain kuolemasta, se ei ollut totta. Niin Kujekulta hoki itselleen. Hän oli nähnyt Lehmusjalan metsässä toisen “kuoleman” jälkeen.
“Lehmusjalka leikkii vain piilosta. Miten sinä kehtaat väittää, että hän on kuollut!” Kujekulta oli sähissyt vihaisena karvapallona isänsä väitteisiin. Naaras pihahti, hänestä muut eivät vain tienneet tai halunneet nähdä elämää kuoleman ulkopuolelta. Tähtiklaani valehteli vain kaikille, valehteli! Mutta Kujekullalle ei noin vain valehdeltaisi. Naaras oli ollut yllättävän normaali ja hyväntuulinen verrattuna hänen muuhun perheeseensä. Kujekulta inhosi negatiivisuutta ja negatiivisia tunteita, joten hän ei tahtonut myöskään ajatella tai käsitellä niitä. Ei Kujekulta edes tiennyt miten.
“Hei, sopiiko liittyä sinun seuraasi? Kujekultahan se on?” kuului möreä, mutta ystävällinen ääni hänen takaataan. Kujekulta käänsi päätään ja näki tummanharmaan kollikissan, joka katsoi häntä hieman jurosti. Puhuja oli Järviloiste, yksi Eloklaanin sotureista. Kolli oli häntä hieman vanhempi, mutta he olivat olleet oppilaana samaan aikaan. Naaraskissa ei kuitenkaan tiennyt Järviloisteesta paljoa mitään. Toinen vaikutti rauhalliselta ja hieman mitäänsanomattomalta, jos Kujekullalta kysyttäisiin. Hän oli kuitenkin aina avoin uusille kavereille ja tuttavuuksille! Tuskin Järviloisteessa mitään vikaakaan oli.
“Järviloiste, moi! Kujekultahan se tässä ja liity ihmeessä! Mitä sinulle kuuluu, miltä soturius on tuntunut?” ruskeavalkoinen kissa naukaisi toiselle hyväntuulisena ja väläytti kollille pirteän hymyn. Hymy, ilo, onnellisuus. Ne luovat muut kissat iloiseksi, Kujekulta muistutti itseään ja hoki mielessään, että negatiivisuus olisi vain pahasta. Ei sanaakaan Lehmusjalasta, naaras ajatteli ja piti vihreän katseensa kollissa.
“Kiitos, kaipasinkin seuraa pitkän päivän päätteeksi. Ja olen pahoillani Lehmusjalasta, hän oli hieno kissa. Tähtiklaani pitäköön hänestä huolen. Mutta minulle kuuluu hyvää. Soturius on tehtävä, jonka otan vakavasti ja pyrin olemaan paras mahdollinen soturi. Eloklaani ansaitsee sen näinä aikoina ja tietenkin muulloinkin. Mitä sinulle muuten kuuluu? Mitä sinä olet pitänyt soturiudesta?” Järviloiste naukui ja Kujekulta hymähti. Toinen oli niiiin tylsä ja niiiin aikuinen! Miksi he eivät voisi puhua hauskasta, kuten jekuista tai juoruista. Hilehuurre sentään osasi puhua kaikesta oikeasti tärkeästä, mutta Järviloiste tuntui muistuttavan enemmän olemukseltaan Mesitähteä, huoh! Kujekulta halusi kuitenkin tutustua Järviloisteeseen vielä paremmin. Ei sopisi tehdä ensivaikutelmaa muutaman lauseen perusteella. Lehmusjalkakin oli suhtautunut tehtäviinsä vakavalla asenteella ja toinen oli ollut, – toinen oli-, Kujekullalle hyvin läheinen. Ehkä Järviloistekaan ei siis olisi niin paha?
“Soturiuden tuoma vastuu on ihan plääh! En vielä haluaisi ottaa niin paljoa vastuuta. Minä haluaisin vain nauttia elämästäni ja loikoilla päivät pitkät”, Kujekulta vastasi toiselle leikkisästi ja heilautti käpälällään Järviloisteen korvaa. Kolli katsoi toista vakavalla ilmeellä, korvat hieman luimussa. Toinen oli selvästikin eri mieltä klaanitoverinsa kanssa, vaikka ei virkonutkaan mitään.
“Sinä saat sitä mieltä mitä sinä tahdotkaan, mutta kannattaa muistaa pitää klaanin etu oman hauskuuden edellä”, Järviloiste muistutti Kujekultaa ja lisäsi heti perään;
“Mutta toki hauskaakin pitää pitää. Tahtoisitko sinä lähteä vaikka metsään kävelylle? On kaunis ilmakin, voisimme vaihtaa kieliä?”
Ruskeavalkoinen naaras pohti hetken, mutta nyökkäsi kollisoturille iloinen ilme korostaen kasvojaan. He voisivat myös leikkiä piilosta! Kunnon piilohippa tekisi hyvää kankeille koiville, Kujekulta ajatteli leikkisästi ja virnisti sitten itsekseen. Järviloiste kohotti kulmaansa kysyvänä, mutta soturi ei vastannut mitään. Järviloiste saisi niskaansa takuulla jonkun mehevän jekun..
“Mennään sitten! Metsä ei odota!”

Kujekulta loikki nopein askelin ulos Eloklaanin väliaikaisesta leiristä. Huh, onneksi hän ei ollut nähnyt Järviloistetta tänään! Kolli oli piirittänyt häntä viime aikoina aika paljon ja Kujekulta ei todellakaan jaksanut kollin jatkuvaa seuraa. Olisipa edes Hilehuurre täällä, niin hän voisi kertoa kollille uusimmat kollijuorut! Hilehuurre oli kuitenkin oman partionsa kanssa jossain kaukana. Kujekullasta oli ihan tylsää, että Mesitähti oli määrännyt juuri hänen ystävänsä sinne. Olisi valinnut jonkun muun sen kivikasvo-Pohjaharhan seuraksi, Kujekulta ajatteli. Ei Hilehuurre ollut edes sopivaa seuraa tuollaiselle mehiläisaivolle!
“Hei, Kujekulta! Minä näinkin, että sinä poistuit leiristä aivan yksinäsi. Ei ole kovin turvallista liikkua yksin näinä aikoina, kun olemme sodassa. Minä tai kukaan muu ei halua, että sinulle sattuu mitään”, Järviloiste naukaisi matalalla äänellä ja kosketti klaanitoverinsa selkää paksulla hännällään. Kujekulta värähti ja vilkaisi hieman vanhempaan kissaan vaivaantuneesti hymyillen. Järviloiste oli mukava, yksi hänen kavereistaan kai, mutta välillä niin takertuva. Kyllähän Kujekultakin osasi olla, mutta… Eivät he olleet Järviloisteen kanssa edes jutelleet, kuin muutaman kerran! Silti kolli hyöri hänen ympärillä, kuin mehiläinen kukissa. Järviloiste oli aina huolehtimassa hänen turvallisuudestaan, kantamassa riistaa tai sukimassa turkkia. Kun Kujekulta oli valittanut asiasta Lieskakajolle, oli kolli vihjannut tummanharmaan kissan olevan pihkassa Kujekultaan. Kujekulta oli kuitenkin päätellyt, että Järviloiste halusi olla hänelle vain mukava. Ehkä kollikin oli yksinäinen ja kaipasi ystäviä? Ei sillä, että Kujekulta olisi! Hänhän oli monien kissojen ympäröimä, suorastaan suosittu ja mitä vielä, eikö? Sitä paitsi kuka nyt muka ihastuisi yhden tai muutaman keskustelun perusteella?

Kaksikko sopi, että he erkanisivat ja näkisivät Uintipaikan kupeessa hetken kuluttua. Kujekulta huokaisi helpotuksesta, nyt hän voisi suunnitella jekkuja! Naaras suuntasi nummille ja antoi keuhkojensa täyttyä raittiista nummi-ilmasta. Kujekulta tuumaili, että hän voisi myös saalistaa. Jäniksiä hän ei ikipäivänä saisi kiinni, mutta ehkä hän löytäisi jotain muuta saalista. Ja kalastaa hän voisi myös! Kauaa Kujekulta ei ehtinyt olla pelkästään omien ajatustensa vankina, sillä hän kuuli rajan tuntumasta äänekästä maiskutusta ja haisteli itsekin ilmaa. Eloklaanin reviirillä oli ollut tunkeilija! Kujekulta pörhisteli karvojaan ja lähestyi hiljakseen rajaa.
“Kuka siellä? Tiedoksesi, että ateriasi taitaa olla peräisin meidän reviiriltämme ja se kuuluu meille”, Kujekulta naukaisi epäilevällä, mutta kuitenkin hieman uteliaalla äänellä. Hän halusi tietää kuka oli tunkeutunut heidän reviirilleen, eikä naaras tyhmänrohkeana kissana osannut olla varuillaan tai pelätä. Hetken hiljaisuuden jälkeen puun takaa asteli nuori naaras, jolla oli kasvoillaan virne, josta Kujekulta piti välittömästi. Kuka oli tämä.. harvinaisen kaunis ja kiehtova ilmestys? Erakolla oli vaalea turkki, jota korosti hieman sinertävään taittuvat raidat ja naaraan siniset silmät pistivät Kujekullan silmään. Naaraalla oli myös kauniit kasvonpiirteet, mistä Kujekulta todella piti..
“Tule hakemaan, jos haluat sen”, tuntematon naaras vastasi ilkikurisella ja hieman jopa leikkisällä äänellä. Erakko oli kropaltaan paljon solakampi ja Kujekulta arveli, että raskasrakenteisena kissana ei pärjäisi naaraalle lainkaan. Jostain kumman syystä hän ei kuitenkaan halunnut toisen pitävän häntä synnynnäisenä häviäjänä, joten Kujekulta tarttui naaraan esittämään haasteeseen ja lähti juoksemaan kohti erakkoa. Naaras roikotti hieman syötyä jänistä korvasta suussaan ja juuri, kun Kujekulta pääsi lähelle ja oli tarttumassa saaliseläimeen, vetäisi kissa jäniksen kauemmaksi. Kujekulta katsahti ympärilleen hölmistyneenä ja hänen katseensa kohtasi naaraskissan kanssa. Erakko tapitti toista suloisen ilkikurisena ja pudotti jäniksen maahan. Naaras astui tassullaan sen päälle ja silmäili klaanikissaa.
“Myönnä jo, olet hävinnyt, köntys”, kissa naukaisi ja vinkkasi toiselle silmää. Kujekulta katsoi toista suu hieman raollaan, hämmentyneenä ja ravisteli lopulta päätään. Hänhän ei erakolle häviäisi!
“On minulla.. nimikin”, Kujekulta sai naukaistua toiselle ja räpäytti vihertäviä silmiään. Naaras soimasi itseään tyhmistä sanoistaan jo nyt, totta kai hänellä oli nimi ja erakko varmasti myös tiesi sen! Erakkonaaras kurottautui hieman lähemmäksi ja kosketti Kujekullan korvaa kuonollaan. Erakon viikset kutittivat hänen poskeaan ja Kujekullasta tuntui, että hänen turkissaan vilisi kasoittain muurahaisia. Mikä oli tämä.. ihana ja outo tunne?
“Hävisit”, erakko kuiskasi hetken hiljaisuuden päästä ja siveli hännällään salamyhkäisesti soturittaren kylkeä. Kujekullasta tuntui, että hän ei uskaltanut liikkua tai edes hengittää.
“Ehkä me tapaamme vielä, ehkä emme. Kiitos vielä tästä”, erakko naukaisi ja nyökkäsi päällään saalistamansa jäniksensä suuntaan. Kujekullalle tuntematon kissa nappasi saaliinsa ja ennen kuin Kujekulta ehti edes kissaa sanoa, oli erakko kivunnut läheiseen puuhun. Kiipeilijäksi Kujekullasta ei ollut, joten toivo jäniksen saamiseen oli jo ensikättelyssä menetetty.
“Kujekulta, se.. se on nimeni!” naarassoturi huusi yläilmoihin edelleen hölmistyneenä. Mitä ihmettä oli juuri tapahtunut ja kehen hän oli törmännyt? Päällimmäisenä kysymyksenä naaraan mielessä oli, että tulisiko hän näkemään nuo upeat, siniset silmät vielä toistekin?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Käärmis

Kimalaistoive oli kaapannut minut ja ryhtynyt pesemään minua. Olin turhautunut. Olisin minä itseni voinut pestä itsekin. Kimalaistoive kysyi ja ehdotti mitä he voisivat tehdä. Jäin pohtimaan vaihtoehtojani. Kieltämättä ajatus siitä, että lähtisin pienelle happihyppelylle ei ollut lainkaan huono.
”Mennään toki aukiolle. Olisi mukavaa vähän hengittää raikasta ilmaa välillä”, nau’uin. Kimalaistoive hymyili ja nousi ylös. Loikin hänen edellään ulos, mutta jäin kuitenkin odottamaan häntä pentutarhan suulle. Kolmijalkainen ikikuningatar tuli luokseni ja tassutin hänen vierellään ulos. Siitä olikin jo hetki, kun olin viimeksi käynyt ulkona pentutarhasta. Kehräsin ja pörhistin turkkiani innoissani. Telmin pentutarhan lähistöllä innoissani ja kokosin vähistä lunta läjäksi. Innoissani kuitenkin liukastuin. Vinkaisin ja mätkähdin maahan. Kimalaistoive rynni luokseni varmistaakseen minun olevan kunnossa.
”Ihan kunnossa ollaan”, puhisin ja kompuroin ylös maasta. Murahdin läjälle, jonka olin lumesta tehnyt.
”Aiotko sinäkin pettää ja kampata minut”, sihisin hiljaa hampaideni välistä ja läimäytin etutassullani lumikinosta. Se oli niin vetistä, että se räjähti ympäriinsä ja olin aivan loskan peittämä. Värähdin ja otin askeleen taaemmas.
”Tiesin, että petät minut vielä!” kiljuin ”en varmasti pettänyt sinua ensiksi! Sinä vain ylireagoit! Se oli ystävällinen taputus!” Huomasi, että olin yksinäisyydessä ja sisällä jatkuvasti makaamisessa kerennyt jo hieman mökkihöperöityä. Minua ei kamalasti kuitenkaan kiinnostanut kuinka typerältä näytin, kunhan minulla oli hauskaa. Vielä pentuna siitä ei tarvitsisi välittää. Pennuthan olivat hölmöjä ja sekoja, eikö? Päristelin loskan pois päältäni ja kuulin Kimalaistoiveen tassuttavan rauhallisesti luokseni. Leikin, etten huomannut häntä, mutta juuri kun hän tuli tarpeeksi lähelle, kipsahdin ympäri ja huudahdin ”Älä yritä yllätyshyökkäystä senkin kelmi!” Kimalaistoive näytti huvittuneelta, vaikkakin vähän säikähtäneeltä myös. Kehräsin ja istahdin nyt märkään maahan.
”Kannattaisiko sinun jo hieman rauhoittua?” ikikuningatar sanoi lempeästi. Nyökkäsin varovasti ja hengitin syvään. Se ei kuitenkaan juuri auttanut. Tuntui siltä kuin olisin juuri kierinyt läjässä kissanminttua. Lösähdin maahan selälleni ja ryhdyin hankaamaan selkääni levottomasti maassa vähitellen edestakaisin. Pupillini peittivät silmäni lähes täysin ja tuntui kuin olisin ollut pilvien päällä. Pian näin jo hallusinaatioita. Näin omituisia olioita kulkemassa ohitseni. Kurkottelin niihin etukäpälilläni, mutta ne väistivät. Kuulin Kimalaistoiveen huolestunutta naukumista, mutta en saanut sanoista selkoa. Kun en vastannut, naaraan ääni alkoi käydä huolestuneemmaksi, mutta en siltikään saanut mitään selkoa siitä mitä hän sanoi. Hän tuli lähemmäs ja kokeili nenälläni omaani. Tunsin pienen pelon ja järkytyksen häivähdyksen purskahtavan naaraasta, kun hän veti kuononsa pois. Nostin päätäni ja se yhtäkkiä tuntui kamalan raskaalta töltä. Näkökenttäni oli sumea ja minulla oli samaan aikaan kauhean kuuma ja sietämättömän kylmä. Tunsin miten kuningatar kieräytti minut tökerösti ympäri. Olin lähes täysin velttona. Kimalaistoiveen hampaat tuntuivat pian niskassani. Pyristelin hieman irti hänen otteestaan, mutta luovutin, kun en heti onnistunut. Hymähdin itsekseni ja tunsin väsymyksen menevän ylitseni aaltona. Yhtäkkiä kaikki se vähän aikaa sitten ollut into oli kadonnut kuin tuhka tuuleen. Kimalaistoive meni takaisin pentutarhaan niin ripeästi kuin vain kolmella jalallaan pääsi. Hän laski minut omalle makuualuselleni ja lähti hakemaan parantajaa. Jostain syystä mönhin pois aluselta ja menin sen alle makoilemaan. Jokin aivoissani ei vain osannut toimia oikein. Pian Kimalaistoive saapuikin jo parantaja perässään ja he yhdessä ryhtyivät häsläämään ympärilläni. Kuitenkin jotenkin kaiken sen keskellä nukahdin.

//Kimmo??

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Aura

Kimalaistoive työnsi hiiren viimeiset rippeet Piiskutassun käpäliin ja sukaisi kollioppilaan otsaa lempeästi. Piiskutassu hykerteli emonsa lipaisusta ja kumartui haukkaamaan viimeisetkin palaset hiirestä.
“Kiitos, emo”, nuori oppilas naukaisi kohteliaasti ja lipaisi huuliaan. Kimalaistoive hymyili pojalleen, mutta hänen sydämessään tuntui pieni pistos. Sotatila jatkui yhä, pennut ja oppilaat joutuivat kasvamaan epävakaassa ympäristössä. Vihatassu ja Lehtotassu olivat myös kateissa. Kimalaistoive oli erityisen huolissaan jälkimmäisestä naaraasta, sillä Piiskutassu oli kertonut hänelle, että Vihatassu oli kiusannut häntä. Kimalaistoive oli muille kissoille lempeä siihen asti, kunnes hänen perhettään kohtaan toimitaan väärin. Naaras huokaisi hiljaa. Hän oli huolehtinut Vihatassusta tuon ollessa pentu ja kolli oli ollut jo silloin kiusaajaluonne. Kai osa kissoista vain kasvoi sellaisiksi?
“Mestarisi, Talvikkitakku palaa varmaan pian etsintäpartiosta. Ke-kerrothan sinä minulle, jos hän ei ole hyvä mestari? Uskon, että Mesitähti myöntyy siihen, että hänet voidaan va-vaihtaa johonkin toiseen, jos tulee o-ongelmia”, Kimalaistoive sopersi pojalleen ja hänen korvat liikehtivät hermostuneesti. Punaturkkinen naaras oli ottanut hänet silmätikukseen kuningattaren ollessa vielä oppilas ja naaras ei halunnut Piiskutassulle samaa kohtaloa. Hän oli päättänyt suojella ainoaa poikaansa kaikelta pahalta ja hän tiesi, että Irvikita myös ajatteli samoin. Hän ei ollut onnistunut suojelemaan Kaislatassua ja hänen ainoa ottotyttärensä oli menehtynyt muutama päivä sitten. Kimalaistoive sulki silmänsä ja pyrki pitämään surun tunteet loitolla hänen sydämestään. Hän tahtoi nyt keskittyä viettämään aikaa vain Piiskutassun kanssa eikä keskittyä suremaan.
“Mietitkö Kaislatassua? Olen pahoillaan hänen menetyksestä, emo. Olen varma, että Kaislatassu suojelee meitä Tähtiklaanista käsin”, kollikissa vastasi hiljaisella äänellä ja kurottautui koskettamaan naaraskissaa nenällään. Kimalaistoive kehräsi pienesti toisen eleen johdosta ja nyökkäsi. Hän kaipasi Kaislatassua niin paljon.
“Jäisin mielelläni sinun seuraksesi, mutta lupauduin partioon. Nähdään taas pian!” oppilas naukaisi pahoittelevasti ja asteli sitten pentutarhasta takaisin viileälle aukiolle.
“Hei hei, kultaseni. Pysy turvassa!” kuningatar toivotti pojalleen ja käpertyi sitten kerälle. Pentutarha oli harvinaisen tyhjä, Sypressikuiskeen tytär oli muuttanut oppilaiden pesään ja Oravapentu taas oli menehtynyt. Raidallinen naaraskissa pohtikin, että ehkä he voisivat jakaa toisilleen vertaistukea. Olivathan molemmat menettäneet pentunsa lyhyen ajan sisään. Naaras oli siirtynyt vammautumisen takia klaaninvanhimpien pesään ja Kimalaistoive oli jälleen ainoa kuningatar. Sentään pesässä oli vielä Käärmepentu, josta naaras huolehti. Kerta Käärmepentu oli ainoa pentu, oli toinen nyt Kimalaistoiveen silmäteränä ja naaras kaitsi pentua hyvin huolellisesti. Kimalaistoive ei antaisi minkään vahingoittaa Käärmepentua. Kimalaistoive katseli pennun touhuiluja ja niiden johdosta pieni hymy levisikin hänen huulilleen. Käärmepentu suunnisti ikikuningattaren luokse ja julisti, että hänestä tulisi paras oppilas ikinä. Kimalaistoive hymyili toiselle lämpimästi ja kannustavasti. Kuinkahan moni pentu oli julistanut samoin?
“Olen jo nyt hyvin ylpeä sinusta. Sinusta tulee taatusti Eloklaanin veroinen soturi ja pidät meidät turvassa. Odotatko sinä enemmän saalistus-vai taisteluharjoituksia?” Kimalaistoive kehräsi toiselle ja kaappasi innostuneen pennun käpälällään pesuhetkeä varten lähemmäksi. Naaras alkoi sukimaan pennun korvia ja päälakea lempeästi.
“Hei, osaan itsekin!” pentu miukaisi hieman turhautuneena, mutta ei kiemurrellut vaan antoi Kimalaistoiveen sukia tuon turkkia.
“Ja minä odotan enemmän saalistusharjoituksia, minusta tulee takuulla paras saalistaja mitä Eloklaani on nähnyt!” Käärmepentu julisti rinta pörhöllä ja hihitti hieman, kun Kimalaistoiveen kieli kutitti häntä.
“Sen minä uskon. Valmista tuli! Tahtoisitko sinä nyt leikkiä vaiko kenties kuulla tarinan? Voimme me aukiollekin mennä, jos pentutarha alkaa kyllästyttää sinua, mutta nyt täällä on hieman tilaakin”, Kimalaistoive kysyi lempeästi ja vapautti pennun otteestaan. Käärmepennusta toden totta tulisi aivan pian oppilas ja Kimalaistoive toivoi, että pentu saisi arvoisensa mestarin. Toisaalta, Eloklaani oli täynnä sydämeltään hyviä kissoja.

Kirjoittaja: Käärmis

Pesin päälakeani. Tuntui, että joka karva törrötti pystyssä. Katselin tyhjää makuualusta, joka oli jäänyt tyhjäksi sen jälkeen, kun Oravapentu oli kuollut, Syreenitassusta oli tullut oppilas ja Sypressikuiske oli muuttanut klaaninvanhimpien pesään. Naaras ei ollut hyvin poissaoleva sen jälkeen, kun olin yrittänyt jutella hänelle Oravapennun kuoleman jälkeen. Huokaisin. Minustakin tulisi pian oppilas, mutta en tiennyt halusinko sitä oikeastaan. Pentuna oli mukava ja kaiken kuulemani perusteella oppilaanakin oli kivaa, mutta en tiennyt jaksaisinko oppilaan tehtäviä niin hyvin. Kierähdin selälleni ja katselin pentutarhan kattoa. Voisinko keksiä jotain tekemistä itselleni? Kuuntelin tarkkaan ja kuulin vaimeasti kissojen leppoisaa juttelemista pentutarhan ulkopuolelta. Ei mitään kiinnostavaa. Tuhahdin. En tiennyt mitä voisin tehdä. Olin jo tottunut siihen, että saatoin jutustella Sypressikuiskeen kanssa, kun tuli tylsää ja minusta tuntui, että pentutarhassa oli erityisen tyhjää ilman häntä ja hänen pentujaan. Kierähdin taas ja nousin tassuilleni. Hiivin hiljaa pentutarhan ovelle. Harkitsin jopa karkaamista, mutta sitten muutin mieleni. En voisi karata. En halunnut huolestuttaa Kimalaistoivetta ja jos Sypressikuiske saisi tietää asiasta, hänkin olisi varmasti järkyttynyt. Kipsahdin ympäri ja suunnistin nyt Kimalaistoiveen luokse.
”Hei, Kimalaistoive”, tervehdin.
”Terve, Käärmepentu”, naaras vastasi takaisin ja katsoi minuun lempeästi.
”Tiesitkö, että olen kohta kuuden kuun. Minustakin tulee pian oppilas”, julistin pörhistäen rintaani ”minusta tulee paras oppilas, mitä eloklaanissa on koskaan nähty ja sinä ja Sypressikuiske saatte olla niin ylpeitä minusta! Ja lupaan, että vielä joku päivä kukistan kaikki kissat, jotka uskaltavatkaan uhmata eloklaania”, nau’uin ja päätin siihen palopuheeni. Heiluttelin häntääni innoissani. Minusta tulisi paras soturi vain Sypressikuiskeen ja Kimalaistoiveen tähden. Halusin saada heidät ylpeäksi.

//Kimalaistoive?

KP-boosti käytössä

Kirjoittaja: Saaga

Käärmepentu koitti kuumeisesti puhdistaa turkkiaan sammalhippusista ja selvittää sen takuilta mutta motoriikkaansa vielä harjoitteleva pikkuinen kömmähti vain kumoon koittaessaan nuolla selkäänsä.
“Anna kun minä autan”, nau’uin kehräten ja vedin pennun lähelleni. Siloitin hänen turkkinsa pitkillä kielen vedoilla ja setvin takut sekä poistin sammalhiput vaaleanruskeasta turkista. Kun olin valmis, nuolaisin vielä hänen pää lakeaan, etteivät karvat sojottaisi minne sattuu. Pentu oli ihanin asia maailmassa omieni Oravapennun ja Syreenipennun lisäksi tietenkin.

Kävelin autiolla aukiolla, jonka maata värittivät yhdessä veri ja auringon hennot säteet pilvien lomasta. Maistellessani ilmaa tunsin tuoreen veren vahvan löyhkän kielelläni. Aukio oli Eloklaanin vanha leiri, joka näytti niin surkealta ilman kaikkia Eloklaanin kissoja parveilemassa ympäriinsä, jakamassa tuoresaalista tai vaihtamassa kieliä. Kävelin eteenpäin – askeleet tuntuivat erilaisilta kuin ne joihin olin tottunut. Vilkaisin jalkoihini ja tajusin, että takajalka jonka hallinnan olin käytännössä menettänyt juuri tällä aukiolla oli ehjä ja tuki minua muiden jalkojeni rinnalla. Silmäni laajenivat ja kokeilin loikkamista eteen päin ja laskeuduin täydellisesti sekä etu- että takajalkojeni varaan. Kehräys kumpusi kurkustani. Oliko kaikki se ollut unta vai oliko tämä unta? Se pieni ahdistuksen tunne, jota olin tuntenut viimeisen kuun oli tiessään. Nostin katseeni leiriin ja huomasin kissat ympärilläni. Kuin taika iskusta koko leiri kukoisti taas ja Eloklaanin kissat elivät taas vanhalla rakkaalla reviirillään.

Heräsin säpsähtäen. Unen ihana kevyt tunne oli poissa. Makasin sammallillani. Viherkatseen rauhallinen hengitys kuului viereiseltä makuusijalta. Siristelin silmiäni nähdäkseni ulos asti mutta pesä oli niin pimeä etten nähnyt omaa häntääni pidemmälle. Päätin laskea pääni käpälilleni ja odottaa, että nukahtaisin uudelleen. Olin muuttanut klaaninvanhimpien luokse nukkumaan sillä Syreenipennusta oli tullut -tassu ja Oravapentu oli matkannut Tähtiklaaniin. Oravapennun kuolema oli ollut surullinen tapaus – hän oli kuollut nukkuessaan ja olin herännyt Syreenipennun onnettomaan itkuun. Parin päivän jälkeen Syreenipennusta oli tullut oppilas. Neljäsosa kuuta oli kulunut ja olin viettänyt aikani suurimmaksi osaksi Aurinkoroihun kanssa hiljaisina aukion laidalla istuskellen ja tehnyt kävelyitä yksikseni ja Viherkatseen kanssa nummilla. Suljin silmäni ja koitin olla ajattelematta, jotta saisin unen päästä kiinni.

Nojasin kumppanini lapaan ja suljin silmäni. Kollin lämpö toi lohtua.
“Miten menee?” Aurinkoroihun ääni kysyi.
“Ihan hyvin”, vastasin avaamatta silmiäni. Halusin käpertyä keräksi tuon käpälien viereen ja nukkua. Oravapennun menetys otti koville ja tiesin, että Aurinkoroihukin suri mutta sentään meillä oli vielä toisemme ja Syreenitassu. Muistin yhtäkkiä näkemäni unen.
“Aurinkoroihu”, nau’uin saadakseni kollin huomion.
“Niin?” hän vastasi ja katsoi minuun odottavasti, kun nostin pääni hänen lavaltaan kertoakseni juttuni.
“Näin unta, jossa kaikki oli hyvin. En ollut menettänyt jalkaani ja asuimme edelleen vanhassa leirissä. Luuletko, että se oli enne?” nau’uin toiveikkaasti.
“En tiedä”, Aurinkoroihun sanat saivat mielialani laskemaan.
“Ei sitä tiedä vaikka palaisimmekin takaisin vielä”, sanoin ja katsoin kauas metsään.
“Niin. Haluaisitko syödä? Minulla on jo aikamoinen nälkä”, Aurinkoroihu naukui kääntäen puheenaiheen pois unestani. Toiveiden liekki sisälläni sammui sihahtaen ja nyökkäsin.
“Haen meille ruokaa”, naukaisin ja nousin ylös.

Kirjoittaja: Elandra

Ajatukseni olivat niin sekavat ja niiden pitäminen sisälläni sai minut hyvin kireäksi. Olin keskustellut Minttuliekin kanssa Keijukaisen tapaamisesta, mutta kumppanini piti ajatusta järjettömänä. Minusta kuitenkin tuntui, että minun olisi tavattava Kujakissayhteisön johtaja ja yritettävä saada sopu aikaan juttelemalla. Jo kuita jatkunut sota inhotti minua. En halunnut yhdenkään eloklaanilaisen kuolevan minun tekojeni tähden. Loppujen lopuksi tämä kaikki oli minun syytäni. Minä olin tappanut Kujakissayhteisön aiemman johtajan ja Keijukaiseksi kutsuttu naaras oli vihainen minulle. En pitänyt siitä, että eloklaanilaiset olivat joutuneet vaaraan ja jopa menettäneet henkiään minun vuokseni. Se oli epäreilua. En voinut vain piileksiä leirissä ja rukoilla Tähtiklaanilta, että tämä painajainen päättyisi hyvin. Olisi tehtävä jotain.
Kesken kävelyn olin onnekseni kohdannut Leimusilmän, joka oli keräämässä yrttejä Sarastustassun kanssa. Tilanne tuntui oikealta hetkeltä ottaa puheeksi aikeeni, kun Sarastustassukin keskittyi muuhun kuin meihin. Minä luotin Leimusilmään lähes yhtä paljon kuin Liljatuuleenkin, joten tiesin voivani puhua hänelle ilman suoraa tuomitsemista. Kun kerroin aikeistani, mustavalkea kolli näytti yllättyneeltä.
”Eikö se ole aika riskialtista?” Leimusilmä epäröi. ”Me emme tiedä hänestä juuri mitään, ja viimeiset kuut ovat osoittaneet, ettei hän vaikuta järin halukkaalta sopimaan rauhasta. Hän tuntuu haluavan ainoastaan sotia.”
En voinut kieltää sitä, etteikö hän olisi ollut oikeassa. Mutta juuri se oli myös yksi iso syy, jonka vuoksi halusin niin kovin tavata Keijukaisen ja yrittää keskustella hänen kanssaan. Keijukaisen käymä sota ei missään nimessä ollut reilu. Minun olisi yritettävä kaikkeni voidakseni lopettaa tämän järjettömän sodan.
”On se”, vastasin rauhallisella äänellä päätäni nyökytellen, ”mutta minun on yritettävä edes jotain. En kestä sitä, että joudun joka päivä pelkäämään partioiden palatessa leiriin näkeväni taas yhden tai useamman ruumiin. Minttuliekki ei tunnu ymmärtävän minua ja tämä asia vaivaa minua niin paljon. Mitä muutakaan minä voin tehdä? Ei ole oikein, että jään vain istumaan leiriin ja odottamaan, että jotakin tapahtuisi.”
Katsoin parantajaoppilasta pienen epätoivon vallassa suoraan silmiin. Tämä tilanne kävi hermoilleni, en halunnut enää yhdenkään eloklaanilaisen liittyvän tämän sodan vuoksi Tähtiklaanin riveihin.

//Leimu?

Kirjoittaja: Ampiainen

Katsoin tyrmistyneenä vihatassua.
”Emme me voi karata!” Huusin tyrmistyneenä.
”Hiljempaa jota muut eivät kuulee”, vihatassu sihahti vihaisena. Tassutin vihatassun perässä. ”Toivottavasti Kukaan ei huomaa että olemme poissa leiristä”, mutisin sutus pääisäni.
”Oletko tosissasi haluatko mukaa olla mestarisi kanssa?” Vihatassu kysyi hämmästyneenä. Nuuhkin ilmaa, huomasin hiiren hajun.
”Voimmeko edes pysähtyä salistaman?” Kysyin kyllästyneenä. Vihatassu ei vaivautunut vastaamaan vaan jatkoi matkaa. Pyörittelin päätäni ja asetuin vanimisasenton, lähdin vaanimaan hiirtä kunnes yhtäkkiä kuulin naksahtavan risun ääneen ja heti perään naurahtavan ääneen.
”Olisimme voineet syödä sen säikytelyyn siian!” Huusin maltini menettäneenä vihatassulle.

Parin päivän kuluttua Tassutin vihatassun luo ja kysyin.
”Voimmeko viimein palata takaisin kotiin?” Kysyin vielä vähän sutunenaa. Kullin jotain mitä en olisi halunnut kuulla.
”En tiedä missä olemme”, vihatassu naukaisi ihmeen rennosti”mitä!?” Kysyin kauhistuneena. Kyristyin maahan surulisena ajatellen kissoja jotka olivat jääneet leiriin.
*Kuusitassu, Ampiaispisto… en ehkä näe heitä enäänä koskaan”, vikisin surullisena.
”En voi menettää heitä!” Ulvoin surulisena ja tyrmistyneenä. Nousin istumaan ja sitten seisomaan.
”Menen salistaman”, naukaisi vielä surulisena. Huomasin vähän matkan päässä vihatassuta kanin. Lähdin juoksemaan koska muistin että kaneja ei kannata lähteä vanimaan, hyökkäsin kanin kimppuun puren siltä niskat nurin. Kaivoin kuopan piikkipensaan alle ja tiputtin kanin sinne. Hetken haisteltuani huomasin oravan hajun. Asetuin tällä kertaa vanimisasenton ja hiviin oravaa päin, orava huomasi minut ja lähti juoksemaan kohti lähintä puuta joka ei ollut kovin lähellä.
”Sainpas sen!” Kiljaisin riemusta. Lähdin kipitämään takaisin kanin luo ja sitten tassutin takaisin vihatassun luo.
”Tulin takaisin”, naukaisin täysin rauhoittunenna. Työnsin oravan vihatassulle mutta vihatassu ei suostunut ottamaan sitä vihatassu halusi kanin. Siinä me sitten kinastelime ristasta.
”Hyvä on saat kanin kunhan seuraavalla kerralla nappaat oman ristasi!” Sihisin hsampaideni välistä. Vihatassu kyristyi syömään kania ja minä kyristyin syömään oravaa.

KP-boosti käytössä