Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Sirius

”Huurrehuiske.” Kuusamakuiske naukui hiljaisesti parhaalle ystävälleen. Kuusamakuiske ei ollut saanut haavoja, mutta muut olivat saaneet. Kuusamakuiske pudisteli harmissaan kullanväristä päätään. ’Ikävä juttu, tietysti. Mutta ovathan eloklaanilaisetkin tappaneet heitä, eikö?’ Kuusamakuiske ajatteli. Hän oli kuullut huhua, että rajoilla oli käynnistynyt taisteluita. Vain muutamia eloklaanilaisia oli selvinnyt. Kuolonklaanin kissat, eli ne kapiset variksenruoansyöjät olivat taas tappaneet Kuusamakuiskeen klaanitovereita. ”Mitä asiaa, Kuusamakuiske? Juttelin juuri muutaman kissan kanssa.” Huurrehuiske sanoi ja vilkaisi Kuusamakuisketta. ”Kuuntele. Oletko kuullut taistelusta?” Kuusamakuiske kysyi terävästi. ”Totta kai!” Huurrehuiske älähti ihmeissään. Kuusamakuiske ärsyyntyi. Oliko hänen pakko puhua niin kovaa? Huurrehuiske ei ymmärtänyt mitään! Kuusamakuiske laski häntänsä Huurrehuiskeen suulle. ”Hiljaa nyt!” hän suhahti hiljaa. Huurrehuiske sulki suunsa ja selvästi tajusi asian. ”Anteeksi.” hän mutisi. Kuusamakuiske mietti, oliko hän liian ankara Huurrehuiskeelle. Hänhän oli ollut Kuusamakuiskeen paras ystävä jo kuita! Huurrehuiske oli häntä vain vähän vanhempi. ’Ihan sama. Ei häntä varmaan kiinnosta mitä puhun.’ Kuusamakuiske totesi mielessään. ”No, mitä asiaa? Haluaisin jatkaa jo juttuani Kimalaistoiveen kanssa.” Huurrehuiske tiedusteli ja istahti maahan. ”Niin, että mitä mieltä olet taistelusta?” Kuusamakuiske kysyi yrittäen peitellä hienoista ärsytystä puheessaan. ”Taistelusta vai? Hirveä asia! Onneksi emme olleet siinä.” Huurrehuiske vastasi ja näytti pelokkaalta. ”Typerys! Luuletko sinä että ne Kuolonklaanin kissat hyökkäisivät nyt tänne?” Kuusamakuiske murahti. Huurrehuiske näytti loukkaantuneelta. ”Ei sitä voi tietää! Hehän hyökkäsivät kokoontumisen aikaan!” Huurrehuiske huudahti. Muutamat vanhemmat soturit tulivat lähemmäs Kuusamakuisketta. Kuusamakuiske sihahti ja lopetti keskustelun. Kuusamakuiske seurasi tarkasti leirin puuhia. Kissat tassuttivat ympäriinsä niskakarvat pystyssä. Jotkut puhuivat väkinäisesti. Kuningattaret vahtivat pentujaan tiukasti, eivätkä antaneet heidän olla ulkona illalla. Kuusamakuiske murahti harmissaan. Hän tassutti hakemaan riistaa. Kasa oli aivan tyhjä. Siellä ei ollut muuta kuin pieni varpunen, ja hieman isompi kani. Kuusamakuiske tiesi, että olisi ollut kohteliasta jättää isoin saalis muille, mutta hän ei vastustanut nälkäänsä. Kuusamakuiske kävi ahnaasti kanin kimppuun. Hetken päästä kani oli jo kadonnut. Kuusamakuiske nuolaisi tyytyväisenä huuliaan. Sitten hän yökkäsi. Saalis oli maistunut vereltä! Kuusamakuiske yski saadakseen pahan maun suustaan. ”Mikä sinulla on? Ei kai viheryskää?” Liljatuuli loikki luokseni hermostuneena. Kuusamakuiske pudisti päätään. ”Minä yritän vain yskiä pahanmakuista saalista.” hän maukui. Liljatuuli huokaisi helpottuneena. ”Tähtiklaanin kiitos.” hän henkäisi. Kuusamakuiske jäi tuijottamaan häkeltyneenä naaraan perään. Sitten hän kohautti olkiaan. ’Ei ole minun vikani, että hän on hermostunut.’ hän ajatteli. Kuusamakuiske vei kanin luut pois. Sitten hän pysähtyi. Huurrehuiske oli juossut hänen viereensä. ”Emmekö me menisi ulos?” hän kysyi toiveikkaasti. Kuusamakuiske katsahti häntä vihaisesti. ”Etkös sinä äsken sanonut, että et halua mennä ulos? Sinä valehtelit!” Kuusamakuiske ärsyyntyi. Huurrehuiske näytti hämmästyneeltä. ”Miksi sinä tuommoisesta suutut?” hän kysyi. Kuusamakuiske tuhahti. ”Epäreilua, et saa valehdella.” hän tuhahti. Huurrehuiske huiskautti hännällään kevyesti. ”No, tuletko vai et?” tämä kysyi tyynesti. Kuusamakuiske hymähti ärsyyntyneesti, mutta suostui lopulta. Huurrehuiske meni ensimmäisenä ulos. ”Veren haju tuntuu ilmassa.” Huurrehuiske maukui mietteliäänä. ”Tietysti se haisee, mitä siitä?” Kuusamakuiske vastasi kipakasti. Huurrehuiske ei vastannut. Hän keskittyi katselemaan viereisiä piikkihernepensaikkoja. Kuusamakuiske katsoi niitä. ’Mitä noissa muka on? Kuolonklaanin kissoja?’ hän ajatteli. Yhtäkkiä pensaista kuului rapinaa. Kuusamakuiske hätkähti. Hän perääntyi hitaasti. Esiin astahti Minttuliekki. ”Ei hätää, minä tässä vain.” hän maukui. Kuusamakuiske nolostui. Miksi hän oli Minttuliekkiä pelännyt? Hän oli melkoinen hiirenaivo! ”En minä pelännyt. Näin sinut ketunmittojen päästä. Huurrehuiske; hän taisi juosta jo leiriin.” Kuusamakuiske maukui hieman ivallisesti. Häntä pelotti, että Minttuliekki saisi tietää. Yhtäkkiä Huurrehuiske pelmahti esiin. ”Ai, huomenta, Minttuliekki. Kuusamakuiske, tuletko? Mennään katsomaan raja.” hän naukui pirteänä. Kuusamakuiske mulkaisi häntä kylmästi. Kuusamakuiske nyökäytti päätään katsettaan nostamatta. ”Minttuliekki; sinun olisi parasta varmaan lähteä.” Kuusamakuiske naukui kitkerästi. Minttuliekki hämmästyi, mutta ei sanonut sanakaan. ”Minä olen varapäällikkö.” hän huomautti. ”Kyllä minä sen tiedän, en ole hiirenaivo.” Kuusamakuiske napautti takaisin. Minttuliekki loi häneen hieman varoittavan katseen. Kuusamakuiske tajusi, että oli mennyt liian pitkälle. Ehkä hän piikitteli klaanitovereita, mutta varapäällikköä! Kuinka lepakonaivo hän oli ollut? Huurrehuiske seisoskeli yhä heidän vieressään kiusaantuneena. ”Tuletko?” hän kysyi. Kuusamakuiske oli unohtanut Huurrehuiskeen kokonaan. ”Tule, mennään.” hän maukui eikä jäänyt katsomaan, minne Huurrehuiske jäi. Kuusamakuiskeen mielestä uusi reviiri oli kiinnostava, mutta pelottava. Ihan kuin jokaisen pensaan takaa voisi tulla jokin. Kuusamakuiske ei itsekään mielellään ollut ulkona pimeällä, paitsi oppilasarvioinninsa lopulla. Huurrehuiske sai hänet kiinni äkkiä. ”Hei, odota vähän!” hän huudahti hengästyneenä. Kuusamakuiske pudisti päätään. Yhtäkkiä hän liukastui juureen. Kuusamakuiske kaatui kuonolleen. Hän nousi ylös ja mulkaisi varalta Huurrehuisketta. Huurrehuiske kiirehti hänen luokseen. ”Kuusamakuiske! Mitä ihmettä tapahtui?” hän kysyi huolestuneena. Kuusamakuiske nousi pystyyn nopeasti. Hänen kuononsa kirveli. Kuusamakuiske tunsi ikävää kipua päässään. ”Sattuuko johonkin?” Huurrehuiske kysyi huolestuneena. Kuusamakuiske väänsi kasvoilleen vihaisen ilmeen.
//Kp-boosti\

Kirjoittaja: EmppuOmppu

//TAISTELUTARINA (rajakahakasta kertoo vain viimeinen kappale, eli 241 sanaa = 2TaP)

Tuuli tuiversi kukkulan reunalla istuvan Kuutamolaineen turkkia. Mustavalkoinen naaras oli kohdistanut poissaolevan katseensa kauas horisonttiin, kohti sekametsää, jossa heidän vanha leirinsä sijaitsi. Hyökkäyksestä oli kulunut jo useita päiviä, mutta kissoilla oli yhä paranevia haavoja sekä vammoja, joista kaikki eivät toipuisi koskaan kunnolla. Viherkatse oli menettänyt näkönsä, Sypressikuiske oli rampautunut… Kuutamolaine ei voinut käsittää sitä julmuutta, jota oli kokenut taistellessaan kuolonklaanilaisia ja kulkukissoja vastaan.
Hän itsekin oli tahrannut omat käpälänsä jonkun toisen verellä. Hänellä ei ollut kuitenkaan ollut muita vaihtoehtoja, sillä kuolonklaanilainen olisi epäilemättä tappanut hänet, mikäli olisi vain saanut siihen tilaisuuden. Siitäkin huolimatta nuori soturi ei voinut olla tuntematta iljetystä ollessaan vastuussa jonkun toisen kuolemasta.
“Hei.” Kuutamolaineen korvat nytkähtivät takaa kuuluvan ystävällisen naukaisun suuntaan, ja hän tunnisti oitis entisen mestarinsa äänen. Soturitar käänsi päätään ja katsahti Utusieluun, joka tassutti hänen vierelleen. “Oletko kiireinen? Ajattelin lähteä saalistamaan, ja seura kelpaisi.”
“Tulen mielelläni”, Kuutamolaine vastasi hymyillen ja nousi venytyksen kautta seisomaan. “Kaipasinkin jotain tekemistä.”
“Siltä sinä kyllä näytitkin”; Utusielu sanoi hieman kiusoittelevaan sävyyn samalla kun lähti laskeutumaan alas kukkulan rinnettä. Kuutamolaine naurahti ja hyppeli vanhemman naaraan perään.

Kissakaksikko suuntasi nummille, joista käytännössä heidän koko tämänhetkinen, kavennettu reviirinsä koostui. Avarassa maastossa ei ollut juuri puita, jotka olisivat suojanneet tuulelta, mutta toisaalta riistaeläinten hajut kulkeutuivat pitkienkin matkojen takaa saalistajien luo. Esimerkiksi juuri nyt soturit olivat haistaneet jäniksen, jonka tuoksua tuuli kuljetti Kuolonklaanin rajan suunnalta.
“Pitäisikö käydä katsomassa, josko se olisi meidän puolellamme?” Kuutamolaine ehdotti Utusielulle, joka oli pysähtynyt nuuhkimaan ilmaa kuono koholla. Kilpikonnalaikkuinen soturi nyökäytti hitaasti päätään.
“Emme kai me siinä mitään voi hävitäkään. Ja jos se sattuukin olemaan Kuolonklaanin reviirillä, voimmehan aina palata takaisin ja yrittää onneamme jossain muualla.” Utusielun optimistinen asenne oli niin tarttuvaa, että se sai jopa Kuutamolaineen uskomaan, että asiat kääntyisivät vielä parhain päin.
“Mitä jos hajaannutaan ja yritetään etsiä sitä kahdesta suunnasta?” nuorempi naaras pohti ääneen.
“Se voisi toimia. Minä menen vasemmalle, niin lähde sinä oikealle.”
“Selvä juttu! Nähdään vähän ajan kuluttua tässä.”
Kuutamolaine hyvästeli vielä toverinsa, ennen kuin lähti hölkkäämään sovittuun suuntaan, haistellen samalla ilmaa jäniksen varalta. Jos hän kuitenkin olisi tiennyt, millainen vaara hänen ystäväänsä odotti vasemmalla, ei hän ikimaailmassa olisi ehdottanut hajaantumista…

Kuutamolaine tiputti jäniksen lumeen päästyään tapaamispaikalle. Pitkäkorva oli sattunut olemaan juuri sopivasti Eloklaanin puolella rajaa, ja lyhyen ja nopean ajojahdin päätteeksi hänen oli onnistunut saada se kiinni ja päättää sen päivät. Utusielua ei näkynyt vielä missään – tämä kai yhä etsi jänistä.
Nuori soturinaaras hautasi saaliinsa lumeen odottamaan paluutaan ja lähti sitten etsimään entistä mestariaan ilmoittaakseen tälle, että tämä voisi lopettaa jo etsimisen. Toki saattoihan olla niin, että Utusielu oli löytänyt toisenkin jäniksen ja saattaisi tarvita apua sen kiinni saamisessa. Ei sillä, ettäkö vanhempi kissa olisi ollut korkean ikänsä puolesta jotenkin epäpätevä siinä tehtävässä, mutta ihan vain kaiken varalta…

Kuolonklaanin rajan lähestyessä Kuutamolaineen korviin kiiri veret seisauttava huuto. Kauhukseen hän tunnisti äänestä huutajan olevan Utusielu, ja silloin hän vasta ampaisi juoksuun.
Kauempana edessäpäin näkyi kahden keskenään kamppailevan kissan hahmot. Utusielu pisti kampoihin mustaturkkiselle kuolonklaanilaiselle, joka jakeli armottomasti iskuja naaraalle. Kuutamolaine ehti nähdä, miten kuolonklaanilainen tarttui hänen entistä mestariaan kurkusta hampaillaan. Hetkeä myöhemmin Utusielun ruumis lakkasi kouristelemasta, ja vanha kissa jäi makaamaan liikkumatta aloilleen.
“Ei! Utusielu!” parkaisu karkasi Kuutamolaineen suusta. Hän rynnisti elottoman mestarinsa luo välittämättä kuolonklaanilaisesta, joka sähisi hänelle karvat pörhistettynä ja korviaan epäluuloisesti luimistellen. Samaan aikaan jostain mustan kissan takaa paikalle kiiruhti toinen kuolonklaanilainen, punaruskea kolli.
Kissat keskustelivat jostakin keskenään, mutta Kuutamolaine ei kuunnellut. Hän oli kyyristynyt Utusielun ylle, tutki epätoivoisesti tämän äänettömään huutoon jähmettyneitä kasvoja, yrittäen löytää pienintäkin elonmerkkiä, edes jotain… Utusielu oli kuitenkin poissa.
“Ei ole järkeä jatkaa tätä turhaa taistelua.” Kuutamolaine kuuli punertavaturkkisen kissan sanovan toiselle, ja silloin hän vasta todella tuli tietoiseksi näiden läsnäolosta. Hän kohotti epäuskoisen, sumean katseensa kuolonklaanilaisiin, jotka olivat jo kääntyneet selin häneen päin, ilmeisestikin aikeenaan livetä paikalta vähin äänin.
“Te saastat…” matala murina kumpusi Kuutamolaineen sisältä. Hän oli jo syöksymässä Utusielun tappaneen kissan kimppuun, kun kuuli takaansa lähestyvän eloklaanilaispartion huudot. Kuolonklaanilaiset ottivat jalat alleen ja pakenivat murhapaikalta kiireen vilkkaa, mutta Kuutamolaine ei kyennyt lähtemään heidän peräänsä.
Hänen jalkansa olivat kuin naulitut maahan, Utusielun veren tahriman ruumiin ylle. Hän saattoi vain tuijottaa vihan ja surun sekaisin tuntein kuollutta ystäväänsä, jonka kaulassa olevasta haavasta pulppusi yhä punaista nestettä, johon hänen omat kyyneleensä sekoittuivat.

Kirjoittaja: Elandra

Olimme päässeet Tähtimötassun kanssa leiriin ja parantajan luokse. Mustavalkea oppilas tärisi yhä, enkä halunnut udella häneltä sen syytä. Se saattoi yhtä hyvin johtua edelleenkin kylmyydestä, pelosta tai kivusta. Oppilas oli tällä hetkellä kuin toinen kissa, eli ei lainkaan oma itsensä. Tai en oikeastaan ollut varma, oliko Tähtimötassu viimein raottanut sitä, millainen hän oikeasti oli; haavoittuvainen, herkkä ja pelokas. Kun nuori naaras kysyi ääni väristen minulta kuolisiko hän, en tiennyt mitä vastata. Siinä samassa Liljatuuli kiiruhti paikalle katsomaan haavoittunutta oppilasta. Ennen kuin selitin parantajalle mitä oli tapahtunut, kumarruin Tähtimötassun tasolle ja kosketin kuonollani hänen päälakeaan:
”Minä toivon, että et. Liljatuuli tekee varmasti kaikkensa saadakseen sinut taas kuntoon.”
Sitten käännyin harmaan parantajakissan puoleen. Hän silmäili huolestuneena Tähtimötassun vatsassa olevaa haavaa.
”Mitä tapahtui?” parantaja kysyi kääntäen kysyvän katseensa minuun. Minulla ei ollut pienintäkään aikomusta valehdella. Mutalampi oli tehnyt tämän ja varmistaisin, ettei häntä ikipäivänä hyväksyttäisi takaisin Eloklaaniin. Jos niin kuitenkin tapahtuisi, klaanielämä olisi minun osaltani ohitse.
”Mutalampi hyökkäsi aivan yllättäen. Ajoimme hänet Kieroarven kanssa pois, enkä tiedä missä hän nyt on. Suo anteeksi, minun on mentävä kertomaan tästä Mesitähdelle”, nau’uin kohdaten parantajakissan katseen. Liljatuuli näytti säikähtäneeltä, mutta uskoin, ettei se estäisi häntä hoitamasta velvollisuuksiaan. Lähdin tassuttamaan poispäin leirin keskustasta, jossa parantajien luona olevat kissat majailivat. Ennen kuin lähdin, käännyin vielä Liljatuulen puoleen vakavana:
”Älä anna Tähtimötassun kuolla.”
Kävin katseellani läpi jokaisen kukkulalla olevan kissan, mutta harmikseni Mesitähti ei ollut heidän joukossaan. Siispä siirryin Kieroarven seuraan odottamaan päällikön paluuta. Kerroin veljelleni olevani huolissani Tähtimötassusta. Se olisi minun vikani, jos oppilas kuolisi. Olin ollut mestarina aivan liian huolimaton.

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Tähtimötassu: 6kp –

Malvatassu: 11kp + 4TaP –

Varjotassu: 16kp –

Helmipilkku: 7kp –

Kirjoittaja: Ruska

Katsoin Kimalaistoivetta iloisesti silmiin, naaras oli juuri kertonut että hänestä ja Irvikidasta oli tullut kumppaneita. Olin iloinen hänen puolestaan, kumppanin saaminen oli aina ihana asia! Kimalaistoiveella olikin jo yksi pentu, Piiskupentu, jonka isä oli Irvikita, joten oli luonnollista että heistä oli tullut kumppaneita. Ajatellessani näitä asioita, mieleeni juolahti kuva Hillasielusta, tästä ihastuttavasta, seikkalullisesta, ja mukavasta kollista, jolle olin jo paljastanut tunteeni, olin ollut helpottunut, kun hän ei ollut hylännyt tunteitani, mutta ei hän suoraan myöntynytkään. Mutta minusta se oli normaalia, sillä Hillasieluhan ei ihastunut helposti. Istahdin alas ja katsoin Kimalaistoivetta ystävällinen pilke silmissäni. Naaras kysyikin minulta, että olinko selvinnyt taistelusta ilman vakavia vammoja, nyökkäsin hitaasti ja nuolaisin lapaani, johon eräs Kuolonklaanin vikkeläliikkeinen soturi oli viiltänyt haavan.
”Kyllä, mutta eräs Kuolonklaanilainen viilsi minulle haavan oikeaan lapaani, mutta ei se ole vakavaa”, vastasin Kimalaistoiveelle. Työnsin toisen hiiren kohti naarasta ja nyökkäsin merkiksi, että hän saa syödä, koska hän oli kuningatar, ja kuningattarien piti syödä ennen sotureita. Olin jo aiemmin vienyt klaaninvanhimmille ja muille kuningattarille ruokaa, joten koin, että voisin nyt itse syödä jotain. Haukkasin palan hiirestäni, ja hymyilin iloisesti kun sen maukas maku tulvi suuhuni, yleensä en piitannut hiiristä, mutta olin väsynyt rankan päivän jälkeen, ja variksenruokakin olisi maistunut hyvälle.
”Kimalaistoive, saanko pyytää erästä palvelusta? Lupaan ettei se ole mitään hiirenaivoista”, sanoin hiljaa, ja laskin katseeni tassuihin, halusin jakaa jollekkin luotettavalle kissalle, että olen rakastunut Hillasieluun, kolli oli pelastanut minut taistelussa monia kertoja, ja rakkauteni häntä kohtaan vain kasvoi ja kasvoi. En vain uskaltanut kertoa siitä hänelle, joten joku muu voisi tehdä sen. Kimalaistoive nyökkäsi, ja hän höristi korviaan. Hivuttauduin lähemmäs häntä, varmistaen ettei kukaan muu kuule.
”Olen rakastunut Hilllasieluun, mutta en uskalla kertoa siitä hänelle. Viimeksi tunnustin ihastukseni kauan ennen taistelua, mutta sen jälkeen olen vain rakastanut ja rakastanut häntä enemmän ja enemmän. Pyydän, voisitko kertoa siitä hänelle, ja pyytää tulemaan luokseni? Kimalaistoive, teen mitä vain, jos kerrot hänelle sen”, kuiskasin naaraan korvaan. Toivoin vain, että Kimalaistoive oli pyyntöni arvoinen kissa, vaikka sisimmässäni tunsin, että hän olisi oikea kissa.

// Kimmo?

Kirjoittaja: Koivu

Varjotassu oli helpottunut siitä, ettei Sadetassu ollut pitänyt hänen tekoaan vääränä, vaikka tunsikin edelleen itse syyllisyyttä tapauksesta. Eikä hän ollut alun perin lähtenyt leiristä puolustaakseen sitä… hän oli paennut silkasta pelosta kuin pieni pentu. Siksi hän ei tiennyt, mitä vastata ja vältteli jälleen Sadetassun katsetta.
Varjotassu yllättyi, kun Sadetassu kehui hänen silmiään kauniiksi. Kolli ei tiennyt, mitä sanoa tai miten reagoida moisiin sanoihin. Hän vain hämmentyi lisää ja tunsi poskissaan omituista kuumotusta. Sivusilmällä Varjotassu näki Sadetassun hymyilevän leveästi. Ainakin hänen ystävänsä näytti hieman piristyneen. Pian Sadetassu laski päänsä alas ja Varjotassu tunsi tämän painautuvan kiinni kollin kylkeen. Ystävän käytös vaikutti jotenkin sekavalta. Ennen kuin Varjotassu ehti kysyä, oliko kaikki hyvin, Sadetassu ryhtyi uniseen kehräykseen:
”Olet lämmin… lämmin kuin viherlehden aurinko.”
Varjotassu katsoi siniharmaata ystäväänsä, joka oli jo sulkenut silmänsä. Ehkä Sadetassu oli vain hyvin uupunut, Varjotassu ajatteli. Varjotassua huvitti hiukan ystävän uniset höpinät. Hän ei kuitenkaan saanut silmiään irti Sadetassusta; naaraan harmaa, pieni, uninen pää näytti jotenkin rauhoittavan suloiselta. Nyt vasta Varjotassu huomasi, miten kaunis yksityiskohta Sadetassun valkoiseksi värittynyt vasen korva oli. Vaikka siniharmaan oppilaan yleensä niin siisti turkki oli osin riekaleina, näytti naaras Varjotassun mielestä nyt entistäkin viehkeämmältä valkoisine tassuineen vaipuessaan rauhalliseen uneen hänen vierellään. Sadetassun unisissa sanoissakin oli ollut jotain niin suloista. Varjotassu ei olisi vielä klaaniin liittyessään uskonut, että voisi todella välittää toisesta kissasta näin paljon. Tämä todella oli oikeaa ystävyyttä, eikö niin? Sitä sen oli pakko olla, Varjotassu ajatteli itsekseen. Pienen hetken hän tunsi itsensä hyvin onnelliseksi.
Pitkän haukotuksen ja lyhyen tassunpohjien pesemisen jälkeen Varjotassukin onnistui vaipumaan uneen, turkki kiinni ystävänsä turkissa.

Neljäsosakuu vierähti kuin huomaamatta. Varjotassu tuskin erotti päiviä toisistaan ollessaan yhä sokissa sodasta ja leirin menettämisestä. Kermanvärisen kollin pitkät, kipuilevat selkähaavat olivat onneksi jo paremmassa kunnossa ja niitä peitti paksu rupi. Parantajien mukaan tulehdusvaaraa ei enää ollut, kunhan ne eivät aukeaisi uudelleen. Näytti kuitenkin pahasti siltä, että syvistä haavoista tulisi jäämään arpia.
Varjotassu oli herännyt tänään erittäin aikaisin, kuten jokaisena aamuna, jonka hän oli ehtinyt elää uudessa leirissä. Oppilaan unet olivat muuttuneet entistäkin levottomammiksi taistelun jälkeen. Painajaiset eivät jättäneet nuorta kollia rauhaan, eivät sitten millään. Varjotassu pelkäsi joka ilta, että heräisi yöllä siihen, miten joku raatelisi häntä kuoliaaksi. Hän havahtui hereille aina lukemattomia kertoja yön aikana. Ainoastaan Sadetassun läsnäolo sai Varjotassun rauhoittumaan niin, että hänen oli mahdollista nukahtaa uudelleen. Kolli oli varma, että jonain päivänä hän tulisi vielä hulluksi.
Koska Varjotassu oli ollut niin aikaisin ylhäällä, Mesitähti oli vienyt hänet taisteluharjoituksiin heti auringonnousun aikaan. Nyt oppilas palasi mestarinsa perässä ylös kukkulalle. Harjoitukset olivat kieltämättä herättäneet kollin kunnolla, mutta nyt hän oli lopen uupunut. Hän tiesi kuitenkin, että jotain olisi vielä metsästettävä, ennen kuin Varjotassulla itsellään olisi mahdollisuutta syödä.
”Sinulla meni tänään hienosti! Olet parantunut taisteluliikkeissäsi”, Mesitähti kehui.
”Kiitos, Mesitähti. Minustakin tuntuu, että osaan ottaa taisteluharjoitukset vähän vakavammin kuin ennen”, Varjotassu maukui pohdiskellen.
”Minäkin olen huomannut”, Mesitähti sanoi hymyillen.
”Jaksaisitkohan lähteä tästä vielä metsästyspartioon? Saisit koko illan vapaaksi”, Mesitähti sanoi heidän saapuessaan leiriin. Varjotassu pidätti huokauksen. Kolli kuitenkin piristyi huomatessaan, että päällikkö osoitti hännällään Sadetassun ja parin muun kissan suuntaan, jotka hän ymmärsi partioon osallistujiksi.
”Totta kai”, Varjotassu sanoi kuuliaisesti nyökäten. Mesitähti väläytti oppilaalle vielä lämpimän hymyn, ennen kuin lähti jatkamaan omia velvollisuuksiaan.
Varjotassu tallusteli Sadetassun ja muiden luokse.
”Hei! Tuletko sinäkin metsästyspartioon?” hänen ystävänsä naukaisi heti iloisena.
”Tulen. Mesitähti määräsi minut, kun en ole vielä metsästänyt”, Varjotassu selitti. Kolli pohti, oliko Mesitähti taktikoinut ja määrännyt hänet tarkoituksella samaan partioon Sadetassun kanssa. Kai hänen mestarinsa oli pakostikin huomannut, että Varjotassu oli saanut ystävän toisesta oppilaasta, eikö?

Kun partio oli päässyt kauemmas kukkulalta, Varjotassu hidasti hiukan tahtia, jotta saisi vierellään kävelevän Sadetassun etäämmäs muista. Kermanvärinen kolli ei pitänyt siitä, kun toiset kuuntelivat heidän keskustelujaan – vaikkei niissä mitään salaista olisikaan. Varjotassu vain piti yksityisyydestä. Eikä hän itsekään tiennyt monesta eloklaanilaisesta juuri mitään.
Varjotassu ei ollut raaskinut ottaa Sadetassun kanssa puheeksi taisteluyötä sen jälkeen, kun naaras oli vaikuttanut jonkin aikaa hyvin sekavalta jälkeen päin. Nyt hän toivoi vain, ettei olisi liian aikaista. Sadetassu näytti huomanneen, että Varjotassulla oli jotain sanottavaa, sillä naaras katsoi häntä odottavan uteliaana.
”Tiedän, että yrität aina pysyä positiivisena, mutta muista, että voit aina kertoa minulle, jos jokin painaa mieltäsi”, Varjotassu aloitti varovasti. Sadetassu näytti hiukan hämmentyneeltä, ainakin mitä Varjotassu osasi tulkita.
”Mitä tarkoitat?” naaras kysyi.
”No… Vaikutit mielestäni hiukan sekavalta silloin taistelun jälkeisinä päivinä. Voitko sinä jo paremmin?” Varjotassu kysyi hiljaisella, mutta huolestuneella äänellä. Hän pohti, avautuisiko itse painajaisistaan. Jostain syystä kollista kuitenkin tuntui paljon tärkeämmältä se, että Sadetassu olisi kunnossa, vaikka hän sai itse aivan liian vähän unta.

//Sade?

Kirjoittaja: Elandra

//TAISTELUTARINA, 4TaP

Kun harmaa kujakissa oli hyökännyt Malvatassun kimppuun, Hallavarjo ei ollut epäröinyt puolustaa klaanitoveriaan. Valkean eloklaanilaisen liittyessä taisteluun, Malvatassu pääsi pakenemaan kujakissan kynsistä. Aikailematta hetkeäkään ruskeaturkkinen kujakissa oli käynyt laikukkaan oppilaan kimppuun ja painanut tämän maata vasten. Kissa oli voimakas, mutta ei siitä huolimatta onnistunut pitämään kauaa Malvatassua painonsa alla. Ketterä soturioppilas oli kaikkea muuta kuin hyvä taistelija, mutta pakenemisen hän hallitsi moitteettomasti. Hänen päästessä irti kujakissan otteesta, oppilas potkaisi vihollisensa kasvoja takajaloillaan ja ponkaisi itsensä siitä kauemmas. Oppilas kampesi nopeasti itsensä pystyyn ja lähti juoksemaan hurjaa vauhtia koivumetsässä eteenpäin, jättäen Hallavarjon taistelemaan yksin toista kujakissaa vastaan. Malvatassu ei hetkeäkään epäröinyt pakoon lähtemistä. Hän ei todellakaan jäisi taistelemaan Hallavarjon rinnalla, ei vaikka mikä olisi! Eihän oppilas ollut alunperin edes pyytänyt valkeaa soturia mukaansa. Jos Hallavarjo kuolisi, hän kuolisi vain ja ainoastaan oman typeryytensä vuoksi.
Hidas kujakissa ei pysynyt alkuunkaan oppilaan perässä, joka tunsi Koivumetsän. Vihollinen oli asunut metsässä vasta tovin, eikä varmasti osannut liikkua siellä yhtä vaivattomasti kuin Malvatassu. Naaras huomasi, että hänen vauhtinsa alkoi hidastua; hän ei jaksaisi juosta pakoon enää kauaa. Oppilaan oli siis vaihdettava taktiikkaa. Hän ei millään ehtisi juosta takaisin nummille. Sitä ennen vihollinen saavuttaisi hänet ja repisi nuoren naaraan kappaleiksi.
Malvatassun ainoa vaihtoehto oli kiivetä puuhun. Hän teki nopean käännöksen ja otti kohteekseen lähimmän koivupuun. Kilpikonnalaikukas oppilas kiipesi ketterästi ja sulavaliikkeisesti valkomustan puun runkoa ylöspäin. Päästyään puun oksalle, hän kääntyi virnuillen vastustajansa puoleen. Raidallinen kolli katsoi vihaisena oppilasta, joka virnuili kujakissalle tyytyväisesti puun oksalta. Tämä kaiketi kaksijalkalan kujilla kasvanut muukalainen ei vaikuttanut olevan kovinkaan etevä kiipeilijä. Kujakissa tarttui kynsillään ohuen puun runkoon ja lähti hitaasti ja hyvin hallitsemattoman näköisesti kiipeämään ylöspäin, samalla uhoten nuorelle oppilaalle:
”Sinuna laskeutuisin puusta, pentu! Et voi paeta sieltä minnekään. Jos tulet nyt kiltisti alas, saatamme päästää sinut elossa pois täältä.”
Malvatassu naurahti huvittuneesti. Hänen silmissään näytti siltä, että kujakissa oli vain surkea kiipeilijä ja tiesi itsekin, ettei voisi saada Malvatassua kiinni. Siispä kollin ainoa mahdollisuus oli yrittää uhkailla ja saada Malvatassu epäilemään kykyjään. Sitäpä ei kujakissa tiennyt, miten paljon oppilas luotti itseensä ja taitoihinsa.
”Niin varmasti!” Malvatassu naurahti ja katseli hitaasti lähestyvää körilästä, ”minä tahdon tehdä kanssasi sopimuksen! Jos ja kun pääsen sinua karkuun Eloklaanin rajalle, sinä kerrot minulle miksi olette hyökänneet Eloklaanin kimppuun ja varastaneet minulta metsäni. Jos taas en pääse ja saat minut kiinni, minä lupaan auttaa teitä Eloklaanin tuhoamisessa.”
”Olet hiirenaivoisempi kuin luulin, jos todella uskot, että suostuisin tekemään kanssasi minkäänlaista sopimusta!” kujakissa sähähti ja tarttui taas kynsillään kiinni puunrunkoon hilatakseen itseään ylemmäs. Malvatassu pyöräytti silmiään; kissa ei selvästikään luottanut itseensä yhtään! Soturioppilas virnisti. Hänellä olisi vielä hetki aikaa ennen kuin vihollinen saavuttaisi hänet.
”Voi raukkaparkaa, sinä juuri todistit olevasi yhtä säälittävä kuin ajattelinkin! Tiedät itsekin, ettet voisi ikinä saada minua kiinni, joten et uskalla tehdä edes pienen pientä sopimusta minun kanssani”, Malvatassu ilkkui puun oksalta ja lähti hitaasti tasapainottelemaan kauemmas puunrungosta, tarkoituksenaan hypätä alle ketunmitan päässä sijaitsevan puun runkoon oksalta.

//Tyrkky?

Kirjoittaja: Saaga

Tärisin kivusta. Kävelin nojaten kokopainollani – jota ei tosin ollut paljoa – Karjuvirneeseen, sillä heikohko oloni heikkeni hetki hetkeltä enemmän.
“Tähtimötassu?” kuulin Karjuvirneen äänen jostain kaukaa. Päässäni sekä vatsassani tykytti ja Karjuvirneen äänestä oli vaikeaa saada selkoa. Nostin katseeni hitaasti maan lumipeitteestä Karjuvirneeseen. Kokomaailma pyöri ympärilläni ja en saanut tarkennettua katsettani kunnolla. Sekä väsymys, kipu että järkytys saivat oloni tuntumaan kymmeniä kertoja huonomalta kuin se oikeasti oli.
“Jaksatko itse kävellä rinnettä ylös?” Karjuvirne kysyi hiljaisella äänellä, kun huomasi minun tapittavan häntä. “Ei ole enää pitkä matka, olemme aivan pian leirissä ja pääset parantajan luokse”, Karjuvirne naukui huolestunut katse silmissään. Lumimyräkkä oli laantunut miltei kokonaan ja nyt taivaalta leijaili vain yksittäisiä lumihiutaleita.
“Luulisin, että jaksan”, nau’uin heiveröisellä äänellä. Tiesin, että joka suuntaan sojottatavat veriset karvani ja pelokas ja heiveröinen olemukseni ei ollut sitä mitä olin aikaisemmin… noh suorastaan esittänyt olevani. Karjuvirne odotti, että lähdin kävelemään ja Kieroarpi kulki meidän edellämme. Jokainen käpälänaskel tuntui tuskaiselta mutta ylhäällä minua odottaisi makuupaikka, johon kävisin nukkumaan siksi aikaa, kun Liljatuuli ja Leimusilmä tutkisivat ja hoitaisivat häntä.
“Hyvin menee. Olemme kohta jo perillä, sitten pääset nukkumaan”, Karjuvirne tsemppasi minua ja astelin tiuhempaa tahtia vaikka tahtini oli silti aika hidas. Hidastin taas ja pysähdyin hetkeksi, koska kipu alkoi ottaa vallan. Jatkoimme taas, kun olin valmis jatkamaan. Saavutimme leirin ja kävelimme suoraan sen keskustaan ja laskeuduin makuulle jonkin matkan päähän nukkuvasta Sypressikuiskeesta, joka oli taistelun aikana rampautunut todennäköisesti lopullisesti. En välittänyt nyt hänestä vaan laskeuduin kyljelleni. Värisin kivusta.
“Kuolenko minä?” sanoin hiljaa ähkäisten ja nostin päätäni ihan hiukan. Yritin taas kohdistaa katseeni Karjuvirneeseen. En selvästi ollut järjissäni, koska päässäni pyöri hurjaa vauhtia ja kipu oli päällimäisenä mielessäni. Karjuvirne oli pelastanut minut. Olisin hänelle kiitollinen koko loppu elämäni.
//Karju?

Kirjoittaja: Elandra

Hiilihammas: 11kp –

Lieskakajo: 15kp –

Leimusilmä: 8kp –

Hilehuurre: 15kp –

Varjotassu: 26kp! –

Tähtimötassu: 23kp! – Soturin pisteet kasassa!

Karjuvirne: 23kp! –

Sadetassu: 17kp –

Ampiaispisto: 5kp –

Pohjaharha: 12kp + 5TaP

Sumulaulu: 9kp –

Malvatassu: 24kp! + 3TaP

Kirjoittaja: Elandra

//TAISTELUTARINA, taistelusanoja 364, eli 3TaP

Malvatassu istui kukkulan laella ja katseli metsän suuntaan. Eloklaaniin oli hyökätty kesken edellisen kokoontumisen ja klaanin leirissä olleet soturit ja oppilaat olivat hävinneet taistelun. Malvatassu oli tyytyväinen, ettei hän ollut joutunut moiseen sotkuun mukaan. Naaras ei ikimaailmassa olisi valmis puolustamaan Eloklaania hyökkääjiltä tai kuolemaan klaanin puolesta. Vaikka Eloklaanissa oli lukuisia sotureita, selvästikään he eivät olleet kykeneväisiä puolustamaan klaaniaan. *Typerykset*, Malvatassu ajatteli ja pudisteli päätään. Hän kaipasi metsää ja puita sekä kiipeilemistä. Nummien olemattomissa puissa ja yksinkertaisessa maastossa oli vaikeaa haastaa itseään. Malvatassu oli nimittäin päättänyt, että hänestä tulisi vielä koko metsän nopein soturi, ketterin liikkuja ja ehdottomasti paras pakenija. Taistelemaan hän ei alkaisi, sillä se pilaisi hänen kauniin ulkonäkönsä – ei hän tietenkään edes kykenisi surkeiden taistelutaitojensa vuoksi taisteluun, mutta sitäpä Malvatassu ei myöntäisi kenellekään, ei edes itselleen. Hän ei halunnut paljastaa muille heikkouksiaan, vaan halusi unohtaa ne ja tuoda esille kaikki muut asiat, missä Malvatassu oli hyvä.
”Malvatassu, mitä sinä teet?” Pensastassun varovainen kysymys kuului oppilaan takaa. Kilpikonnalaikukas naaras kääntyi ystävänsä puoleen ja väläytti tälle aidon, ystävällisen hymyn.
”Katselen vain metsää”, hän kertoi lapojaan kohauttaen. Pensastassu asettui Malvatassun vierelle ja käänsi katseensa naaraasta metsään.
”Minäkin kaipaan metsää ja vanhaa leiriämme”, Pensastassu huokaisi haikeana. Malvatassu käänsi katseensa Pensastassuun.
”Mitä jos me kävisimme katsomassa entistä reviiriämme vähän?” Malvatassu kysyi. Kullanruskea kollikissa näytti empivän.
”E-en usko, että se olisi hyvä idea”, kolli takelteli mietteliäänä. Malvatassu siristi vihreitä silmiään.
”Älä nyt, ihan äkkiä vain”, laikukas naaras ehdotti. He eivät ehtineet keskustella enempää, kun Kirpputäplän ääni keskeytti heidät:
”Pensastassu, lähdemme partioon.”
Kullanruskea kolli katsoi pahoitellen ystäväänsä ja väläytti tälle hennon hymyn.
”Anteeksi, minun on mentävä”, hän sanoi, sipaisi hännällään Malvatassun lapaa ja tassutti mestarinsa luokse. Malvatassu katsoi tympääntyneenä mustaa soturia, joka oli vienyt hänen ystävänsä pois.. Kilpikonnalaikukas naaras ei pitänyt lainkaan siitä, että Pensastassu oli hyvissä väleissä Kirpputäplän kanssa. Kun kullanvärinen kolli edes hymyili mestarilleen, Malvatassun sisällä kiehahti. Pensastassu oli kuitenkin vakuutellut, ettei Kirpputäplä ollut hänen ystävänsä – soturi oli vain nuoren kollin mestari, ei sen enempää. Malvatassu ei halunnut jakaa Pensastassua muiden kanssa, eikä hänen mielestään tarvinnutkaan. Jos oltiin ystäviä, niin silloin ei tarvittu muita ystäviä. *Jos ystäviä olisi useampi, mikä järki siinä edes olisi?* Malvatassu pohti asiaa, jota hän oli miettinyt usein viimeisten kuiden aikana.
Malvatassu siristi turhautuneena silmiään ja lähti hitaasti tallustamaan kukkulan alaspäin viettävää rinnettä alaspäin. Naaras varmisti nopeasti, ettei kukaan seurannut häntä, ennen kuin hän kiristi tahtiaan ja lähti loikkimaan hangessa eteenpäin. Epäonnekseen oppilas kuuli askeleita takaansa. Hän irvisti inhosta ja kiristi vain tahtiaan päästäkseen karkuun.
“Malvatassu! Odota!” Utusielu huudahti. Kilpikonnalaikukas naaras pysähtyi ja käännähti toisen laikukkaan naaraskissan puoleen nyrpeä ilme kasvoillaan.
“Mitä nyt?” oppilas kysyi silmiään pyöräyttäen.
“Et saa lähteä yksin leiristä”, Utusielu huomautti terävällä äänellä. Malvatassu katsahti soturia halveksuva ilme kasvoillaan.
“Väärävarjo käski minun mennä saalistamaan”, oppilas valehteli. Utusielu siristi vihreitä silmiään epäillen.
“Ihanko oikeasti?” hän kysyi, ja Malvatassu vastasi päätään nyökäyttäen.
“Käy vaikka kysymässä itse!” Malvatassu tuhahti ja kääntyi taas lähteäkseen. Hän kuuli Utusielun toteavan aikovansa tehdä niin. Samalla soturi sanoi, että Malvatassun pitäisi pysyä sillä välin paikoillaan, muttei oppilas kuunnellut. Häntä ei typerät soturit käskyttelisi. Soturioppilas pinkaisi itsensä juoksuun ja juoksi partion aiemmin tekemää polkua pitkin eteenpäin nummilla.

Koko matkan metsän rajalle saakka Malvatassu juoksi niin kovaa kuin käpälistään pääsi. Hän pysähtyi vasta nähdessään Koivumetsän näteissä riveissä kasvavat mustavalkorunkoiset koivupuut. Naaras varmisti nopeasti, ettei lähimailla ollut ketään, ennen kuin hän ylitti reippain askelin Eloklaanin ja tämän “Kujakissayhteisön” välisen rajan. Häntä harmitti hieman, ettei Pensastassu ollut lähtenyt mukaan, mutta kyllä hän yksinkin pärjäisi. Oppilas halusi selvittää, mikä tämä yhteisöksi itseään kutsuva kulkukissojen joukko oikein oli. Hän halusi selvittää myös sen, mikä oli saanut nämä kissat liittoutumaan keskenään ja järjestämään sodan Eloklaania vastaan.
Malvatassu kulki päättäväisin askelin eteenpäin koivujen lomassa. Hän katseli lumista maisemaa ja etsi katseellaan kujakissojen jälkiä, voidakseen seurata niitä. Toivon mukaan hän voisi kohdata jonkun, joka olisi niin typerä, että kertoisi Malvatassulle kaiken tämän yhteisön asioista!
“Malvatassu!” huudahdus sai oppilaan säpsähtämään. Hän kääntyi katsomaan taakseen ilmestynyttä valkeaa kollikissaa, jonka oppilas tunnisti äkkiä Hallavarjoksi. Hiljainen ja varautunut soturi katseli ympärilleen ja kiiruhti eloklaanilaisoppilaan luokse.
“Emme saa olla täällä, tämä ei ole enää Eloklaanin reviiriä”, Hallavarjo puhui Malvatassulle kuin olisi pitänyt oppilasta hiirenaivona. Malvatassu pyöräytti turhautuneena silmiään.
“Ehkä sinun pitäisi sitten palata nummille”, laikukas oppilas ilmoitti terävästi.
”En voi lähteä ja jättää sinua yksin tänne. Tule, mennään äkkiä ennen kuin kujakissat löytävät meidät”, valkea kolli ilmoitti ja katseli varautuneesti ympärilleen kujakissojen varalta.
“Sinä olet pelkuri. Tiedoksesi vain, minä aion selvittää sen, miksi nämä kissat ovat vieneet minulta minun metsäni!” Malvatassu vastasi kärkkäästi. Ennen kuin Hallavarjo ehti vastata mitään, läheisen lumikinoksen takaa astui esiin kaksi kissaa.
Malvatassu käänsi uteliaana vihreät silmänsä harmaaseen naaraaskissaan ja raidalliseen kolliin. Hallavarjon ilme oli kyllä näkemisen arvoinen! Kolli näytti siltä kuin hän olisi nähnyt tähtikissan. Malvatassun kasvoille piirtyi huvittunut virhe ajatellessaan sitä.
“Tämä ei ole teidän reviiriänne”, harmaaturkkinen naaraskissa ilmoitti ja pysähtyi vajaan ketunmitan päähän eloklaanilaisista. Malvatassun katse pysähtyi kujakissan otsassa olevaan arpeen ja naaras nyrpisti nenäänsä.
“Hyi, onpa sinulla ruma arpi. Miten kehtaat näyttää naamaasi missään?” laikukas naaraskissa kysyi. Hän huomasi, miten kujakissan silmät kapenivat ohuiksi viiruiksi.
“Malvatassu, hys”, valkea soturi kuiskasi oppilaan viereltä, mutta Malvatassu vain katsahti halveksien Hallavarjon suuntaan.
“Minä tahdoin vain nähdä, miltä kujakissat näyttävät. Ette te kovin kummoisia kyllä ole, oletteko te koskaan edes syöneet mitään, kun olette noin laihojakin?” Malvatassu jatkoi kujakissojen yllyttämistä.
“Teidän olisi parasta lähteä pois meidän reviiriltämme, mikäli tahdotte selvitä hengissä takaisin kotiinne”, raidallinen kollikissa väläytti eloklaanilaisille valkeita hampaitaan. Malvatassu luimisti korviaan, muttei suostunut pelkäämään suurempaa kollikissaa ja tämän vierellä seisovaa harmaata naarasta.
“Kerrankin olemme jostain yhtä mieltä”, naaras tuhahti kujakissaystävälleen. Malvatassu ei ennättänyt sanoa mitään, kun Hallavarjo puhui siihen väliin:
“Pahoittelemme kovasti, että tunkeuduimme reviirillenne. Me lähdemme hetimmiten, eikö niin Malvatassu?”
Mutta Malvatassu ei halunnut totella. Häntä eivät Hallavarjon kaltaiset pelkurisoturit määräilisi!
“Minä en lähde ennen kuin saan vastauksen erääseen kysymykseen”, kilpikonnalaikukas naaras totesi ja istahti hankeen aikomuksenaan pysyä siinä niin kauan, että vihollinen joko hyökkäisi tai vastaisi hänen kysymykseensä.
“No, mikä on pikkukissan kysymys?” harmaa naaraskissa piikitteli ja otti uhkaavan askeleen lähemmäs kaksikkoa. Malvatassu vilkaisi Hallavarjoa, joka alkoi näyttää hyvin, hyvin huolestuneelta.
“Miksi te halusitte viedä meidän metsämme? Miksi jotkut kujakissat halusivat muuttaa metsään? Oliko kaksijalkalassa liian rankkaa?” laikukas oppilas tivasi virnuillen. Se oli harmaalle kissalle viimeinen niitti. Kujakissa teki nopean syöksyn kohti Malvatassua, eikä tavallisesti nopearefleksinen oppilas ehtinyt tehdä mitään, kun vihollinen jo iskeytyi hänen kimppuunsa. Malvatassu säikähti ja päästi ilmoille vinkaisun, jota hän häpesi yli kaiken; se kuulosti aivan pienen pennun huudahdukselta.
“Hallavarjo! Et voi antaa minun kuolla! Auta senkin hiirenaivo!” oppilas sähähti klaanitoverilleen kujakissan painaessa oppilaan vasten kylmää hankea. Tämä oli yksi niistä ensimmäisistä kerroista koskaan, kun Malvatassu tunsi pelkoa. Hän ei koskaan ollut ollut oikeassa taistelussa ja pelkäsi kuolevansa tai saavansa rumia arpia, jotka tuhoaisivat naaraan täydellisyyden.

//Halla ja Tyrsky? :/

Kirjoittaja: Pyry

Tuijotin Varjotassua samaan aikaan sekä huolestuneena että hyvin hämmentyneenä. ”Taisit sittenkin sanoa minulle jotakin”, mau’uin hiljaa, ehkä lähinnä itsekseni – siltä se ainakin vaikutti ollessani yhä jopa pelottavan poissaoleva.
En tosiaan ollut siellä taistelun keskellä tajunnut, että Varjotassu puhui juurikin minulle jotakin huutaessaan. Ja nyt hän oli aivan hädissään asian takia. Katsahdin häntä uudestaan, kolli tuntui välttelevän katsettani.
”Et sinä mitään väärää siellä tehnyt, Varjotassu. Menit vain puolustamaan leiriämme, eikö niin? Se on vain asia, jonka suuren soturin odotetaan tekevän sellaisessa tilanteessa.” Väläytin ystävälleni väsyneen, mutta pehmeän hymyn ja jatkoin: ”Olisin varmasti saanut vammoja sinun suojeluksessasikin, hupsu ystäväiseni.”
Varjotassu vaikutti vieläkin kamalan hermostuneelta, vaikkakin näytti siltä, että sanani olivat rauhoittaneet hänen mieltään. Minun teki pahaa nähdä hänet niin tolaltaan, sekavasta olostani huolimatta. Silmäilin kermanväristä kollia huolestuneena. Tämä tuntui tiedostavan katseeni, eikä kohdannut silmiäni. Uskalsin mielessäni miettiä, kuinka suloinenkin Varjotassu oli noin vältellessään. Kuitenkin minusta oli ikävää, että kolli ei joko uskaltanut tai halunnut vastata katseeseeni. Vain, jos minä käännyin poispäin, hän kääntyi minua kohti. Päätin kokeeksi tehdä pienen testin; käänsin kasvoni eteenpäin ja keskityin katselemaan kauempana olevia sotureita.
”Tiedätkös, Varjotassu…” Huomasin sivusilmällä oppilaan kääntyvän minua kohti, joten samassa käänsin katseeni takaisin häneen ja virnistin lämpimästi: ”Sinulla on oikein kauniit silmät. Jokin päivä ne voivat olla jollekulle ainoa asia, joka saa hänet hymyilemään. Älä siis katsele muualle.”
Hymyni leveni, kun näin Varjotassun pienoisen hämmennyksen. Hämmentyneenä hän näytti entistäkin suloisemmalta. Minä tietysti olin niin sekaisin edelleen, että äkäiset klaaninvanhimmatkin olisivat olleet suloisempia kuin pörheäturkkiset pennut. Kyllä, siitä se johtui. Olin sekaisin päästäni, mutta jospa se tästä. Sen lisäksi olin myös hyvin väsynyt. Pääni tuntui niin raskaalta, etten voinut enää olla laskematta sitä käpälilleni. Painauduin lähemmäs Varjotassua varastaakseni hiukkasen lämpöä hänen kehostaan.
”Olet lämmin”, kehräsin silmät jo ummessa. ”Lämmin kuin viherlehden aurinko…”

//Varjo?

Kirjoittaja: Sirius

Istahdin maahan. Ne kapiset, ketunsyömät katit olivat voittaneet meidät! Minua ärsytti ja raivostutti. Olisin voinut tappaa heidät yhdellä iskulla, jos olisin pystynyt. Väliaikaisessa leirissä kävi kova kuhina. Olin joutunut nukkumaan ulkona, ja ilma oli ollut kylmä. Sentään ei enää ollut täysin lehtikato. Lumi suli kovaa vauhtia. Pelkäsin, että he hyökkäisivät taas leiriimme. ’Älä turhia pelkää. Meitä on paljon enemmän.’ ajattelin yrittäen keksiä muuta ajateltavaa. Tiesin kuitenkin, että minusta tulisi tänään soturi. Vihdoinkin odottamani päivä oli koittanut! Minkäköhän soturinimen saisin? ’Sumuturkki, Sumukatse. Tai Sumuroihu, Sumuhyppy.’ pohdin. Oli monta nimeä, jotka olisin halunnut. Kävelin eteenpäin uupuneena. Haavani kirvelivät yhä. Liljatuuli oli laittanut niihin salvaa, mutta yrtit olivat aivan lopussa. Väliaikaisella reviirillä ei ollut yrttejä paljonkaan. Näin Leimusilmän tassuttelevan taas leiriin. ”Miten meni? Yrttejä, löytyikö niitä?” kysyin viileästi. ”Eipä löytynyt.” kolli puhahti. ”Oletko sinä löytänyt niitä?”
”En tosiaankaan. En ole parantaja, mutta en minä ole mitään nähnyt.” tuhahdin harmistuneena. Leimusilmä pyöritteli päätään. ”No, kerro jos löytyy.” tämä huikkasi apeana. Nyökkäsin ja istuin taas miettimään. Kipinätassu kiirehti luokseni. ”Sumutassu hei! Kuulin että sinut nimitetään soturiksi.” kolli naukui innostuneena. Meistä oli tullut oppilaskaverit, mutta emme olleet vielä täysin ystäviä. ”Totta se on. Vaikka, tuota…Mesitähdellä ei välttämättä ole voimia nimittää minua.” totesin hieman varautuneesti. Selkäkarvani pörhistelivät innostuksesta. ”Tietysti hänellä on. Tulen katsomaan.” Kipinätassu ilmoitti ja lähti ulos. Jäin tuijottamaan kollin perään. Harmittiko häntä, ettei häntä nimitetty? No, kai nekin menot tulisvat pian, eikä se ollut minun syyni. Kohautin niskojani. Yhtäkkiä Mesitähti tuli leirin keskelle. ”Tulkaa kaikki tänne!” tämä ulvahti. Olin innostunut. Nyt minusta tulisi soturi! Olin yleensä kylmä enkä innostunut, mutta nyt olin innoissani. Hyppelin paikalle. Vähitellen kissoja kokoontui paikalle. Omenahuuma katseli minua ylpeä katse silmissään. ”Juttelin Mesitähden kanssa yhdestä jutusta.” tämä kertoi pilke silmissään. Naurahdin ja yritin esittää etten tiennyt mitään. ”Ai, mikähän se voisi olla? Sekö, että minun pitää vaihtaa klaaninvanhimpien sammalet?” kysyin esittäen hämmästynyttä. ”Tiedän että elämme vaikeita aikoja. Mutta, minulla on iloisia uutisia. Sumutassu, tulisitko eteen?” Mesitähti katsoi minua odottavasti. ’Nyt se alkaa.’ ajattelin hieman pelokkaana. Mitä jos mokaisin? Omenahuuma nyökkäsi minulle rohkaisevasti. Astelin eteen. ”Sumutassu on nyt käynyt koulutuksensa loppuun. Tästä hetkestä lähtien, sinut tunnetaan Sumulauluna.” Mesitähti kajautti. ”Sumulaulu!” Omenahuuma ulvoi. ”Sumulaulu! Sumulaulu!” kuului ulvontaa kaikkialta. Tassutin kissajoukon keskelle. Omenahuuma kehräsi ja pukkasi minua lavallaan. Hillasielu onnitteli minua ystävällisesti. Näin Kimalaistoiveen ja Sypressikuiskeen, ja molemmat onnittelivat minua. Kipinätassu ulvahti. ”Onnea, Sumulaulu!” tämä huudahti. Nyökkäsin kiitollisena. Monet onnittelivat minua. Vilkaisin ylimielisesti muihin oppilaisiin. ’Minusta tuli soturi, entäs sitten?’ ajattelin hieman ivallisesti. Nyt olin soturi, ja se oli mahtavaa! Minulla olisi vielä reviirin valvonta edessä.

Kirjoittaja: Elandra

//TAISTELUTARINA

Olin joutunut tilanteeseen, johon en olisi toivonut joutuvani. Kesken saalistuspartion, olin ensinnäkin törmännyt Pöllöviiltoon. Nuorempi soturi oli puuhaillut aivan muuta kuin saalistanut. Kun olin mennyt tästä hänelle mainitsemaan, olin saanut likaisenvalkean kollin vihat niskaani. Olisin varmasti saanut nuoren kollin kimppuuni, ellei tilannetta olisi keskeyttänyt voimakas Kuolonklaanin tuoksu, jonka vihollisklaanin reviiriltä tuleva kirpsakka tuuli toi mukanaan. Olimme toki lähellä rajaa, mutta haju oli siitä huolimatta liian voimakas. Korvani nousivat pystyyn ja käänsin katseeni Pöllöviillosta kissaan, joka parhaillaan juoksi hangessa kohti Kuolonklaanin rajaa orava suussaan. Kilpikonnalaikukas naaras oli selvästi rajan tällä puolen ja kaiken lisäksi hän oli varastanut riistaamme!
Äkkipikainen ja puhtaasti ilkeä Pöllöviilto oli silmin nähden vihainen. Hän lähti heti kissan perään rajan tuntumaan. Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin seurata perässä. Olisin halunnut hoitaa asian puhumalla, mutta Pöllöviillon tuntien se ei onnistuisi. Päästyämme rajan tuntumaan ja kahden kuolonklaanilaisen luokse, Pöllöviilto ei aikaillut vaan avasi suunsa. Hän laukoi toisen klaanin jäsenille solvauksia karvat pystyssä vihaisesti sähisten. Yritin rauhoitella kollia, jotta voisimme hoitaa tilanteen järkevästi ilman turhaa verenvuodatusta. Kuolonklaanilaiset olivat rikkoneet yhdessä sovittuja lakeja, vaikka ne eivät kaikesta päätellen merkinneet heille enää yhtään mitään. En pitänyt siitä, että he olettivat voivansa tulla reviirillemme ilman seurauksia.
Naaraskissa kertoi hakeneensa Kuolonklaanin reviiriltä paenneen oravan ja hänen mielestään asiassa ei ollut sen enempää käsiteltävää. Minä olin ehdottoman eri mieltä. Vaikka saalis olikin tullut toisen klaanin reviiriltä, ei kuolonklaanilaisilla ollut oikeutta ylittää Eloklaanin rajaa. En ennättänyt puuttua asiaan, kun Pöllöviilto taas avasi suunsa. En voinut tehdä mitään, kun sanaharkka muuttui nopeasti taisteluksi Pöllöviillon aloituksesta. En ollut taistelun kannalla, mutta nyt en voisi enää perääntyä. Vaikkei Pöllöviilto ollut suosikkikissojani, hän oli siitä huolimatta klaanitoverini ja minun olisi puolustettava häntä.
Kävimme yhdessä taistoon kuolonklaanilaisia vastaan. Vaikka Pöllöviilto olikin taitava taistelija, häneltä puuttui taisteluun vaadittava kokemus. Tiesin toisen kuolonklaanilaisen – Sähkötuhon – olevan taitava taistelija ja kokenut soturi. Olin yrittänyt auttaa klaanitoveriani hyökkäämällä Sähkötuhon kimppuun, mutta kilpikonnalaikukas kuolonklaanilainen oli repinyt minut irti toverinsa niskasta.
Vaikken ollut erityisen etevä taistelija, pärjäsin aikalailla ongelmitta kuolonklaanilaista vastaan. Naaras joko oli minua huonompi taistelija tai sitten hän vain esitti väsyttääkseen minut. Laikukas naaraskissa syöksähti minua kohti, ja otin iskun vastaan. Kun naaras loikkasi kynnet ojossa ja hampaat irvessä minua kohti, heittäydyin hänen mukanaan maahan ja kierähdin selän kautta ympäri ja kiedoin käpäläni vihollisen ympäri niin, että hän paiskautui koskemattomaan hankeen. Lumi pöllähti ilmaan, kun kuolonklaanilaisnaaras mätkähti puuterimaisen lumen sekaan. Ennen kuin hän ehti nousta ylös, syöksähdin kissaa kohti. Hän ei ehtinyt valmistautua hyökkäykseeni, joten onnistuin vaivatta iskemään hampaani soturin vasempaan lapaan. Hän rääkäisi kivusta ja yritti kurotella minua hampaillaan. Soturi sai kuin saikin otteen korvastani, eikä hän päästänyt irti vaikka puristin leukojani tiukemmin yhteen. Kissa ei ollut taitava taistelija, mutta ei hän myöskään ollut typerä. Olimme pattitilanteessa, jossa kumpikaan ei voinut tehdä mitään, ellei jompi kumpi luovuttaisi ja irrottaisi otettaan.
Yritin miettiä ratkaisua tilanteeseen. Puhuminen ei varmastikaan auttaisi, sillä kissa ei vaikuttanut kunnioittavan Eloklaanin rajaa, josta päättelin ettei hän välittäisi sanoistani. Miettimiseni loppui lyhyeen, sillä kuolonklaanilainen selvästi kyllästyi odotteluun. Kun hän vielä piti tiukasti otteensa korvastani, naaras nykäisi päätään taaksepäin. Viiltävä kipu lävisti kehoni, kun liikkeen seurauksena pala vasemmasta korvastani irtosi. Kipu sai minut löysäämään leukojani, jonka seurauksena kuolonklaanilainen pääsi kiepahtamaan ympäri ja pakenemaan otteestani.
Kärvistelin hetken kivuissani irvistellen, samalla pitäen tiukasti katseeni kiinni vihollisessa. Kilpikonnalaikukkaan naaraan lavasta vuosi verta. Hän katsoi minua vihaisesti ja lähti hetimmiten uuteen hyökkäykseen.

//Sähkö?

Kirjoittaja: Elandra

Istuskelin kukkulan laella sijaitsevan leirin laidalla ja silmäilin leirissä hääräileviä kissoja. Katseeni pysähtyi Kultasiipeen, joka oli hetki sitten saapunut leiriin partion mukana. Naaras oli kantanut suussaan melko riutuneen näköistä jänistä, jonka hunajanvärinen soturi oli laskenut tuoresaaliskasaan. Saalista oli viime aikoina ollut melko niukasti, ja vielä niukemmin sen jälkeen kun Eloklaanin reviiri supistui. Nyt klaanin ravintoa olivat pääasiassa jänikset, jotkut linnut ja muut nummilla viihtyvät eläimet. Hiiret, oravat ja muut metsän eläimet olivat nykyisin harvinaista herkkua. Niitä saattoi löytyä jonkin verran metsän rajalta, mutta nummilla ne harvemmin viihtyivät.
Nousin ylös ja tassuttelin hymyssä suin Kultasiiven luokse. Soturittaren vihreä katse käännähti heti minun suuntaani, ja naaraan kasvoille levisi ystävällinen hymy.
”Ai, hei Ampiaispisto”, naaras tervehti iloisesti.
”Hei, tuota.. Minä vain mietin, että lähtisitkö kanssani kävelylle?” kysyin varovaisesti. Ihastukseni naarasta kohtaan oli päivä päivältä vain kasvanut. Emme olleet kamalasti ehtineet kiireiltämme viettämään aikaa yhdessä, mutta joka kerta kun näin Kultasiiven, sydämeni alkoi pamppailemaan hurjasti. Jos minä olisin saanut päättää, olisin viettänyt kaikki päivät Kultasiiven kanssa. En ollut vielä rohkaistunut kertomaan soturille tunteistani, sillä pelkäsin hänen pitävän minua vain ystävänään. Sen jälkeen koko elämäni musertuisi, enkä tietäisi enää miten päin olla. Minun olisi raivattava päivistäni enemmän aikaa Kultasiivelle, jotta voisin selvitellä hänen tunteitaan ja sitä, mitä mieltä hän minusta oli.
Kultasiiven katse oli kääntynyt hetkeksi kovaääniseen Malvatassuun, joka julisti oppilastovereilleen solvauksia.
”Ajattelin vain, että olisi kiva viettää aikaa kanssasi! Emme ole olleet kahdestaan aikoihin”, lisäsin, jotta tilanne ei muuttuisi kiusalliseksi oppilaan keskeytyksestä huolimatta.

//Kulta? 😮

Kirjoittaja: Elandra

Tähtimötassu oli kertonut, ettei tiennyt oliko hän kunnossa. Mustavalkean oppilaan vatsassa oli haava, jonka Mutalampi oli tehnyt. Siitä tihkui verta valkealle lumelle. Oppilas ei kerta kaikkiaan näyttänyt hyvinvoivalta. Hänen kehonsa tärisi, mutten ollut varma johtuiko se pelosta, kivusta vai kylmyydestä. Tähtimötassun katse oli pelokas. En ollut koskaan nähnyt häntä sellaisena. Nyt viimeistään Tähtimötassun olisi uskottava, ettei hän ollut koskaan merkinnyt Mutalammelle mitään. Tummanruskea kolli oli paha kissa, jonka seura oli ollut vähällä pilata Tähtimötassunkin aivan kokonaan. Meidän olisi palattava leiriin, jotta voisin raportoida Mutalammen petturuudesta Mesitähdelle. Päällikkö ei takuulla innostuisi siitä, että eloklaanilaissoturi oli yrittänyt surmata hänen tyttärensä.
“Pitäisikö meidän palata leiriin?” Tähtimötassu ehti esittää mielessäni pyörivän kysymyksen ennen minua. Soturioppilaan ääni oli värisevä, ja maa hänen jalkojensa alla oli värjääntynyt punaiseksi. Sentään lumisade oli alkanut hellittää, eikä meidän enää tarvitsisi puhua kovempaa kuullaksemme toisemme.
”Pitäisi”, vastasin nopeasti ja katsahdin huolestuneena Tähtimötassua, ”nojaudu vain minua vasten, jos et jaksa kävellä täysin omin voimin.” Tähtimötassun sinivihreä katse harhautui minusta Kieroarpeen, joka seisoi yhä takanamme. Oppilas yritti lähteä eteenpäin itse, mutta kun hän oli vähällä menettää tasapainonsa ja kaatua maahan, hän huokaisi syvään ja nyökkäsi pienesti:
”Hyvä on.”
Lähdimme tarpomaan eteenpäin lumessa. Sitä oli satanut hetkessä rutkasti lisää ja aiemmat polkumme olivat kadonneet uuden lumen alle miltei kokonaan. Kieroarpi kulki edellämme, tehden Tähtimötassun kulkemisesta hieman helpompaa, kun oppilas saisi kulkea suurikokoisen kollikissan jalanjäljissä. Minä rämmin eteenpäin umpihangessa aivan kiinni Tähtimötassussa, kun oppilas nojasi hellästi minua vasten. Olin äärettömän kiitollinen, että olin ehtinyt paikalle ajoissa. En olisi koskaan antanut itselleni anteeksi, jos Tähtimötassu olisi kuollut minun huolimattomuuteni vuoksi. Minä olin hänen mestarinsa ja minä olin harjoitusten aikana hänestä vastuussa.

Kun viimein saavutimme kukkulan, jonka laella Eloklaanin nykyinen leiri sijaitsi, pysähdyimme. Katsahdin kysyvästi taas Tähtimötassun suuntaan. Oppilaan sinivihreä katse oli kohdistettu hankeen, eikä hän näyttänyt voivan kovin hyvin.
”Tähtimötassu?” kysyin saadakseni naaraan huomion. Mustavalkean kissan katse nousi hitaasti valkeasta hangesta minuun. Hän näytti väsyneeltä ja huonokuntoiselta. Meidän olisi saatava hänet mahdollisimman pian Liljatuulen ja Leimusilmän luokse.
”Jaksatko itse kävellä rinnettä ylös?” kysyin hiljaa, ”ei ole enää pitkä matka, olemme aivan pian leirissä ja pääset parantajan luokse.”

//Tähtimö? 😮

Kirjoittaja: Saaga

Kuulin kuinka joku karjaisi ja Mutalammen paino lähti päältäni. Avasin silmiäni ja huomasin, että pelastajanani oli toiminut Karjuvirne. Hän loikkasi kiinni Mutalampeen ja kaksikko kieri kauemmas minusta. Sydän pamppaillen nousin jaloilleni. Karjuvirneen seuraksi Mutalampea vastaan taistelemaan yhtyi Kieroarpi. Lunta tuiskutti taivaalta entistäkin kovemmin. En enää nähnyt Mutalampea mutta kuulin tuon älähdyksen. Tumman ruskea kolli lähti lipettiin huudellen solvauksia mennessään. Tärisin paikoillani. Karjuvirne käännähti minuun päin ja asteli hiukan lähemmäs. Tuijotin edelleen Mutalammen perään järkytyksen vallassa.
“Oletko sinä kunnossa?” kuulin Karjuvirneen kysyvän. Sanat sotkeutuivat toisiinsa ja menettivät tarkoituksensa saavuttaessaan aivoni ja jouduin pinnistelemään pysyäkseni nykyhetkessä. En osannut sanoa mitään. En ylipäätään tiennyt mitä minun olisi pitänyt sanoa, että olen aivan kunnossa vaikka vatsastani tiputti helakan punaista verta maan lumipeitteelle? Käänsin katseeni Karjuvirneeseen – se oli pelokas, hyvin pelokas katse. Astelin huterasti eteenpäin yrittäen päästä Karjuvirneen luo mutta vain vatsassa olevan haavan ajattelu sai minut voimaan erittäin pahoin.
“En tiedä”, sopersin ja koitin lopettaa jalkojeni tärinän vaikka se olikin hurjan hankalaa ja vei voimiani aivan uudella tavalla. Henkäisin. Olisin halunnut nojautua Karjuvirneeseen ja anella tätä auttamaan minut leiriin pois täältä mutta Kieroarven läsnä olo hermostutti minua.
“Pitäisikö meidän palata leiriin?” sanoin ääni väristen ja katsahdin alas huomaten, että haava vatsassani oli vuotanut jo sen verran verta että jos jäisimme tähän kököttämään vuotaisin kuiviin.
//Karju?

Kirjoittaja: Koivu

Sadetassu oli käyttäytynyt Varjotassun mielestä hiukan omituisesti parantajan vastaanotolla. Kun kollin ystävä oli saanut tarvitsemansa rohdot Liljatuulelta, oli tämä lähtenyt liikkeelle tasapaino huojuen. Vaikka Sadetassu olikin vakuuttanut olevansa kunnossa, Varjotassun mielestä naaras vaikutti jotenkin sekavalta ja harvinaisen poissaolevalta. Varjotassu ei ollut koskaan nähnyt ystäväänsä sellaisena. Hän ei kuitenkaan halunnut painostaa Sadetassua puhumaan olostaan, koska ei itsekään olisi pitänyt siitä. Kermanvärinen oppilas totesi mielessään, että taistelu oli varmasti järkyttänyt useimpia klaanin jäseniä kovasti. Kaipa jokainen reagoi sellaiseen hieman omalla tavallaan, kolli arveli. Olihan hän itsekin vielä pois tolaltaan koko kehoa myöten. Toisaalta, osa kissoista ei vaikuttanut olevan moksiskaan, kuin olisivat vain hyväksyneet hirveät tapahtumat sellaisenaan; Varjotassu ei osannut samaistua heihin sitten ollenkaan. Ehkä hänessä ja Sadetassussa sitten olikin jotain samaa…
Varjotassu silmäili siniharmaata ystäväänsä huolestuneena, kun naaras asettui lepäämään kohtaan, jossa Varjotassu oli aikaisemmin maannut itsekseen. Naaras laski päänsä valkeiden tassujensa päälle, muttei sulkenut silmiään. Varjotassu asettui hänen viereensä toinen etutassu taitettuna rintansa alle. Hän tunsi sydämensä lyöntien alkavan pikkuhiljaa rauhoittua; ystävän läsnäolo tuntui tuovan edes pientä lohtua ja turvan tuntua kollin järkyttyneeseen mieleen. Hetken he vain makasivat hiljaa. Sadetassu oli yleensä se, joka aloitti keskustelut, eikä Varjotassu keksinyt nyt yhtään, mitä sanoa. Hän olisi halunnut rauhoitella ystäväänsä jotenkin – mutta miten? Varjotassu yritti kovasti miettiä, mitä Mesitähti sanoisi hänelle itselleen.
”Taistelu oli varmasti järkytys kaikille. Etenkin sinulle ja minulle, kun se oli ensimmäinen oikea taistelumme”, Varjotassu totesi tuijottaen kauempana näkyvään metsään, joka klaani oli pakotettu jättämään. Hän tunsi Sadetassun katseen, mutta ei kääntynyt kohtaamaan sitä. Varjotassua vaivasi edelleen kysymys siitä, oliko Sadetassu pettynyt häneen, kun kolli oli jättänyt tämän leiriin pahimman taistelun keskelle. Kenties hän oli nyt pettänyt Sadetassun luottamuksen. Tai vielä pahempaa, ehkä naaras oli siitä vihainen Varjotassulle ja yritti vain peitellä sitä. Mitä jos Varjotassu oli sanonut ihan väärät sanat, ja Sadetassu olikin pois tolaltaan hänen itsensä vuoksi? Kolli huomasi kääntäneensä katseensa maahan ja kadonneen ajatuksiinsa, kun Sadetassun ääni havahdutti hänet taas.
”Niin, ja varmaan muillekin oppilaille”, Sadetassu lisäsi edelleen poissaolevan oloisena.
Varjotassu uskaltautui vilkaisemaan naarasta vasta, kun tämä oli kääntänyt katseensa muualle. Sadetassun pupillit olivat laajentuneet ja hän tapitti eteenpäin, kuin olisi nähnyt ilmassa jotakin järkyttävää.
”Niin”, Varjotassu myötäili. Hän alkoi jo hiljalleen ahdistua toden teolla, koska tiesi, että hänen olisi pakko ottaa mieltään painava asia puheeksi. Kolli pelkäsi myös, että Sadetassu kieltäytyisi puhumasta taistelusta mitään. Hän ei tiennyt, olisiko kysymys parempi säästää toiselle päivälle. Vai olisiko parempi, ettei hän kysyisi mitään taisteluyön tapahtumista? Hyväksyisikö Sadetassu vilpittömän anteeksipyynnön? Varjotassu pelkäsi, ettei se riittäisi. Mutta miten hän ikinä voisi korvata virheensä?
”Kuule Sadetassu…” Varjotassu aloitti selvittäen ääntään. Hänen äänensä oli kadota ahdistuksen myötä.
”Mitä nyt?” Sadetassu kysyi huolestuneen oloisena ja nosti päänsä pystyyn. Varjotassun sydän alkoi taas tykyttää, kun hän kohtasi Sadetassun katseen sanoinkuvailemattoman hermostuneena.
”Anteeksi, kun jätin sinut sillä tavalla yksin taistelun keskelle… En tiedä, mikä minuun meni. Kaduin sitä joka sekunnin sen jälkeen, kun pakenin leiristä. Minun oli kuitenkin pakko jäädä metsään taistelemaan”, sanat valuivat Varjotassun suusta kuin itsestään. No, nyt se oli tehty.
”Mikään selitys ei muuta sitä, että tein virheen. Toivon vain, että voit antaa minulle anteeksi tai että voin jotenkin korvata sen sinulle”, Varjotassu lopetti apeana.

//Sade? 🙁

Kirjoittaja: Pyry

Olin Varjotassun kanssa parantajien luona. Tai oikeastaan vain minä olin tutkittavana, mutta kermanvärinen kolli odotteli minua – todennäköisesti pelkästään sen takia, että minä olin pyytänyt häntä tekemään niin. Toivoin kuitenkin kovasti, että hän olisi siinä ihan omasta halustaan. Liljatuulen laittaessa salvaa kirveleviin haavoihini, Varjotassun läsnäolo jollakin omituisella tavalla rauhoitti minua. Äkkiä säpsähdin, kun parantaja siveli jotakin lavassani polttelevaan, syvään puremaan. Yritin hymyillä Varjotassulle reippaasti ja rauhoittelevasti, kertoa, ettei minulla ollut hätää. Vaikka tosiasiassa nämä olivat ensimmäiset taisteluhaavani, ja olin liiankin yllättynyt siitä, kuinka kivuliaita ne olivat. En kuitenkaan halunnut valittaa; olin varma, että toisilla oli paljon vakavammat vammat. Siitä syystä en ollut halunnut niin sanotusti viedä heidän paikkaansa menemällä turhan aikaisin hoidettavaksi. Varjotassu oli kuitenkin tarjoutunut menemään kanssani, joten lopulta suostuin.
Taistelu oli tosiaan ollut ensimmäiseni, sen oli kenties saattanut huomata siitä, kuinka eksyneeltä olin alussa vaikuttanut. En oikein ollut tiennyt, mitä tehdä, ketä kohti hyökätä tai ylipäätään yhtään mitään. Sitten yhtäkkiä minua isokokoisempi naaras oli loikannut sivultapäin kimppuuni, syössyt minut kyljelleni ja upottanut hampaat lapaani. Rääkäistessäni kivusta olin huitaissut hyökkääjää voimakkaasti korvaan, ja tämä oli pökertyneen oloisena loikannut kauemmas. Taistelu oli saanut pääni sekaisin; huomasin sen oikeastaan vasta taistelun jälkeen, kun olimme klaanin kanssa asettuneet uudelle alueelle, väliaikaiseen leiriin. En oikein kunnolla tuntunut edes tajuavan, että olin vielä hetki sitten ollut täydessä taistelun tuoksinassa, myöskin huolestuneena Varjotassusta, joka oli eräänä hetkenä huutanut jotakin ja juossut sitten ulos leiristä. Ympärillä oli niin paljon hälinää ja meteliä, etten ollut kunnolla tajunnut kollin sanovan yhtään mitään.
Nyt hän oli kuitenkin kunnossa, Tähtiklaanin kiitos! Taisteluhaavoistaan huolimatta. Siinä hän istui parin hännänmitan päässä vakava ilme kasvoillaan, ja ikään kuin muualle vaeltaneena. Kollin silmissä oli sellainen outo katse… Ikään kuin tyhjä. Kuin hän olisi mielessään katsellut jonnekin, miettinyt jotakin. Silmäilin Varjotassua pitkän tovin, kunnes tajusin hänen katsovan minua takaisin.
”Anteeksi”, miukaisin häpeissäni hännälläni maata huiskaisten ja laskin katseeni maassa sivullani olevaan yrttikekoon. ”En tarkoittanut tuijottaa.”
Haavojeni polttelu paheni taas, enkä oikein kuullut, mikäli Varjotassu vastasi jotain. Korvissani tuntui humisevan, kun pääni oli pahemmin sekaisin kuin puusta pudonneella oravanpojalla. Silmät lasittuneina tuijotin maata ja mielessäni palasin takaisin taistelutantereelle. Olin ollut parempi hyökkäämään, kuin puolustautumaan, ja vastustajat olivat käyttäneet sitä hyväkseen huomattuaan asian.
”Huhuu, Sadetassu.” Liljatuulen lempeä naukaisu havahdutti minut ajatuksistani. ”Olen valmis nyt. Voitte poistua, mutta muista vielä varoa haavojasi – tuo lavassa oleva voi vuotaa vielä, ja vatsan viilto voi kipuilla vielä pitkään. Tule hakemaan unikonsiemeniä, jos kipuilevat liikaa.”
Tuijotin parantajaa hetken kuin äänensä olisi tullut jonkin seinämän läpi. ”Niin aivan, Liljatuuli. Kiitoksia paljon.”
Naaras katsoi minua huolestuneena. ”Antaisinko sinulle vielä jotakin, vaikkapa kamomillaa?”
”Ei, ei kiitos, säästäkää yrttejä lopuille kissoille”, mumisin poissaolevasti. ”Minä olen ihan kunnossa jo.”
Nousin käpälilleni hetken tasapainoa haeskellen, ja lähdin sitten hitaasti tassuttelemaan jonnekin rauhaisaan paikkaan. Tunsin Varjotassun vierelläni.
”Olethan varmasti kunnossa?” hän varmisteli.
”Olen tietysti”, yritin rauhoitella.
Todellisuudessa tunsin oloni oudoksi, kuin olisin päätynyt johonkin vieraaseen kehoon ja paikkaan. Tuntui, että jos koskisin vaikka Varjotassua käpälälläni, hän ei oikeasti olisikaan siinä. Hassua…

//Varjo?

Kirjoittaja: Elandra

Olimme olleet taas kerran Tähtimötassun kanssa harjoituksissa. Harjoitukset olivat päivän suosikkipuuhiani, sillä sain viettää aikaa kaksin Tähtimötassun kanssa ja naaraskin oli huomattavasti rennompi. Leirissä ollessa seuranamme oli aina lukuisia kissoja, ja toisinaan tuntui kuin Tähtimötassu olisi vältellyt minua. Mutalampi yritti yhä pitää nuorta naarasta tiukasti otteessaan, mutta ote oli selvästi alkanut lipsumaan. Mustavalkea naaras oli muuttunut paljon vimeisten kuiden aikana. Sulkeutuneesta äkäpussista oli tullut hieman hyväntuulisempi ja rennompi.
Jokin aika sitten, minun, Tähtimötassun ja muiden ollessa kokoontumisessa, Eloklaanin leiri oli joutunut hyökkäyksen kohteeksi. Kun me kokoontumisessa olleet kissat olimme kohdanneet nummilla haavoittuneet eloklaanilaiset, olin säikähtänyt kovasti. En ollut heti nähnyt Kieroarpea ja Hiilihammas oli kertonut joidenkin kuolleen. Olin saanut kiittää Kieroarpea hänen hyvistä taistelutaidoistaan, sillä veljeni oli selvinnyt taistelusta vain muutamilla pintahaavoilla. Kun sen pienen hetken olin luullut menettäneeni Kieroarven, kaikki muu oli tuntunut yhdentekevältä. Sen silmänräpäyksen ajan olin toivonut, että jos hän oli poissa, että niin olisin minäkin. Kun Eloklaani oli muuttanut uuteen leiriinsä, olin viettänyt tavallista enemmän aikaa veljeni kanssa. Hän oli minulle tärkein kissa koko maailmassa, olimmehan varttuneet ja eläneet yhdessä, sekä selättäneet kaikki vaikeudet kahdestaan. Loppujen lopuksi Kieroarpi oli minun koko maailmani, eikä millään olisi mitään merkitystä jos häntä ei olisi.

Olin lähettänyt Tähtimötassun saalistamaan. Tarkoitukseni oli seurata häntä vähän matkan päästä. Kesken kaiken alkoi tupruttaa lunta ja näkyvyys muuttui heikonlaiseksi. Tähtimötassun jäljet näkyivät kuitenkin selvästi hangessa, joten hänen seuraamisensa ei ollut haastavaa.
Kesken oppilaan seuraamisen, kuulin vasemmalta lähestyviä askeleita. Kieroarpi oli ilmestynyt kuin tyhjästä ja hän katsoi minua terävällä katseellaan. Veljeni nyökkäsi tervehdyksen ja väläytti minulle pienen hymynkaltaisen virnistyksen.
”Ai hei, Kieroarpi. Oletko saalistamassa?” kysyin ystävällisellä äänellä ja katsoin veljeäni lämpimästi. Kolli nyökäytti päätään ja tämän kasvoille piirtyi kysyvä ilme; hän halusi selvittää, mitä minä tein nummilla.
”Olen harjoituksissa Tähtimötassun kanssa. Siitä puheen ollen, minun on valitettavasti riennettävä. Seuraan häntä ja tahdon nähdä, jos hän saa saalista kiinni!” tokaisin iloisesti ja hyvästelin veljeni.
Jatkoin Tähtimötassun jälkien seuraamista. Hän oli päässyt jo yllättävän kauas, joten kiristin tahtiani saadakseni hänet nopeammin kiinni. Mutta sen sijaan, että olisin kohdannut saalistamassa olevan Tähtimötassun, kohtasin jotain hirvittävää.
Tummanruskea kolli seisoi hangessa. Aluksi en erottanut hänen seisovan jonkin – tai oikeastaan jonkun – päällä, mutta tilanne näytti uhkaavalta. Mutalampi oli paljastanut hampaansa ja valmistautui iskemään ne avuttoman kissarukan kaulaan. Jäljistä päätellen tämä kissarukka oli Tähtimötassu. Tiesin, että minun oli toimittava heti.
Syöksähdin nopeasti Tähtimötassun jälkiä pitkin eteenpäin kohti Mutalampea, päästäen ilmoille pienen karjahduksen. Se sai tummaturkkisen kollikissan värähtämään ja pysähtymään. Heittäydyin klaanitoverini kimppuun, ja hyökkäyksen seurauksena lennähdimme kauemmas Tähtimötassun luota. Kierimme hetken vitivalkoisessa, tuoreessa lumessa ottaen mittaa toisistamme. Onnistuin upottamaan hampaani Mutalammen takajalkaan ja puraisin leukani yhteen. Kollikissa päästi ilmoille rääkäisyn. Kun tämä yritti potkaista vapaalla jalallaan kasvojani, irrotin otteeni ja loikkasin kauemmas kissasta. Kun tämä vielä tokeni puraisustani, lähdin uuteen hyökkäykseen. Mutalammesta paistoi jo kauas, ettei tämä ollut kokenut taistelija. Vaikka hän saattoikin olla taidokas, se ei nyt riittänyt. Minulle oli vuodenaikojen saatossa karttunut kokemusta ja tiesin, kuinka vihollinen hoideltiin. Sivalsin kynsilläni tummanruskean soturin kasvoja ja tämä sähähti vihaisesti. Kissa yritti aloittaa hyökkäyksen, mutta vastasin siihen uudella hyökkäyksellä. Koska olin toista kissaa vahvempi, ei tällä ollut mitään mahdollisuuksia. Nuori kolli jäi hetkessä taas alakynteen, kun sain tukevan otteen hänen lavastaan. Kolli yritti kurotella hampaillaan minua kohti, mutta turhaan. Irrotin otteeni ja väistin soturin terävät hampaat juuri ja juuri. Kolli onnistui iskemään kynsillään minua poskeen, mutta jos totta puhuttiin, isku oli aika onneton. Kynnet olivat hädin tuskin edes päässeet turkkini läpi, soturi oli saanut korkeintaan aikaiseksi pintanaarmun.
Kuin tyhjästä, kolmas kissa liittyi taisteluun. Hetken luulin sen olevan Tähtimötassu, mutta tajusin olevani väärässä nopeasti. Oppilaan turkki ei ollut ruskea eikä tabbykuvioinen. Auttaja oli oma veljeni, Kieroarpi. Tabbykuvioinen kolli alkoi jaella armotta iskuja Mutalammelle, joka oli paljastunut viholliseksemme hänen hyökättyään Tähtimötassun kimppuun. Totta puhuen se ei ollut yllättänyt minua. Juuri kun olin lähdössä veljeni avuksi, Mutalampi otti jalat alleen. Tummaturkkinen eloklaanilainen lähti juoksemaan vauhdilla karkuun huutaen samalla solvauksia. Nopeasti hän katosi lumipyryyn, eikä hänen äänensä kantautunut montaa hetkeä kauemmin korviimme.
Käännähdin nopeasti Tähtimötassun puoleen. Naaraskissa oli noussut ylös hangesta ja tuijotti nyt Mutalammen perään, vaikka hän ei voinutkaan enää nähdä lumipyräkän sekaan kadonnutta soturia.
”Oletko sinä kunnossa?” kysyin ja otin varovaisen askeleen lähemmäs oppilastani.

//Tähtimö?

Kirjoittaja: Saaga

Tassutin Karjuvirneen vierellä. Mitäänsanomaton eteenpäin toijotukseni oli tullut jo tutuksi hänelle, koska kun Karjuvirne katsahti minuun hän pyöräytti silmiään. Se ei ärsyttänyt minua vaan enimmäkseen miellytti. Pidin siitä, kun sain Karjuvirneen ärsyyntymään.
“Noniin. Tulimme tänne harjoittamaan saalistustaitojasi emme tuota säälittävää esitystä”, Karjuvirne sanoi ja irvistin hänelle. Hän naurahti ja minunkin oli vaikea pidätellä naurunpuuskaa mutta pidin sen sisälläni.
“Noniin. Näyttäisitkö vaikka vaanimisasentosi”, mestarini kysyi ja äkkäsin takiaisen hänen pääturkissaan. Naurahdin, koska en voinut enää pidätellä sitä.
“Mikä on nyt noin hauskaa?” Karjuvirne kysyi hymyillen itsekkin.
“Sinulla on… öö takiainen pääturkissasi”, sanoin ja kurkotin napatakseni sen pois. Karjuvirne kumartui hiukan ja sain sen pois ja heitin sen nurmikolle.
“Kiitos”, Karjuvirne naukui. “Aloittaisimmeko kuitenkin nyt?” hän naukui hiukan vaivaantuneena.
“Joo”, sanoin ja tunsin turkkini kuumottelevan.
“No näytä vaanimisasentosi niin voimme yhdessä parantaa sitä”, mestarini naukui ja katsoi, kun kyyristyin vaanimisasentooni. Kyyristyin ja asettelin käpäläni mielestäni aivan oikein ja häntäni lähelle maata kuten metsässä.
“Tämä on muuten hyvä mutta siirrä takakäpäliäsi näin, jotta hyppysi on voimakkaampi, kun loikkaat saaliisi kimppuun ja ainiin pidä häntä korkeammalla, koska ruoho on täällä pidempää ja häntäsi kahisee siihen karkottaen saaliit”, Karjuvirne selosti ja siirsi takakäpäliäni hieman eteenpäin. En ollut tottunut muiden kissojen kosketukseen ja värähdin hiukan mutta annoin hänen silti korjailla asentoani.
“Hyvä, hyvä. Nouse nyt ylös”, mestarini sanoi ja tein työtä käskettyä ja nousin ylös.
“Miksi minun täytyi nousta ylös, jos asentoni oli kerta niin hyvä”, sanoin ja tuhahdin ärsyyntyneesti.
“Koska nyt voit asettua samaan asentoon uudestaan ja sillä tavoin juuri oppimasi jää paremmin päähäsi”, Karjuvirne kertoi. Tuo taktiikka oli kyllä järkeenkäypä mutta minua silti ärsytti ja pyöräytin silmiäni ja laskeuduin vasta sitten takaisin vaanimisasentooni.
“Nyt se on jo parempi mutta muista häntä”, Karjuvirne sanoi ja läimäisi maata miltei koskettavaa häntääni hellästi käpälällään. Isku ei sattunut mutta murahdin silti ärsyyntyneesti.
“Mene kokeilemaan saatko yhtään saalista tällä tai jollain toisella tekniikalla”, Karjuvirne sanoi.
“Päästätkö minut yksin? Minut, jota et voi laskea silmistäsi hetkeksikään, jos kyseessä on mikä tahansa astetta vakavampi vaara tilanne”, kysyin piikittelevällä äänensävyllä. Hetkittäisten ystävällisyydenpuuskien välistä tulisi aina tunkemaan minun oikea minäni. En halunnut tahallaan olla ystävällinen tuolle kollille mutta en voinut mitään sille, että vietimme niin paljon aikaa kaksin että se tuntui jo mukavalle toisin kuin jonkun muun kanssa kaksin viettämäni aika.
“Onko saalistaminen vakava vaaratilanne?” Karjuvirne kysyi leikkisästi.
“Noniin ala jo laputtaa! Pois silmistäni niinkuin olisi jo”, mestarini naukui jatkaen leikkisyyttään.
“Just joo”, tuhahdin ja pinkaisin juoksuun. En juossut kovaa enemmänkin juoksin vain saadakseni etäisyyttä Karjuvirneeseen ja paikkaan jossa olimme olleet. Lunta tuprutti jo valmiiksi valkoisen lumen peittämälle nummelle ja näkyvyyteni oli heikko. Astelin kohti puuta, jonka tiesin sijaitsevan uintipaikan lähistöllä. Tunsin reitin, sillä olin parina edellisenä päivänäkin käynyt siellä katsomassa olisiko siellä olevassa hiiren kolossa hiiriä. Matkatessani eteenpäin tunsin jonkun läsnäolon mutta en halunnut piitata Karjuvirneestä, joka ihan selvästi seurasi minua, koska halusi tietää mihin menisin ja mitä tekisin. Kun saavuin puulle näkyvyys alkoi olemaan jo todella heikko ja vilkuilin ympärilleni, josko Karjuvirne tulisi jostain ja sanoisi, että lähtisimme pikimitten takaisin mutta häntä ei näkynyt. Lumimyräkän seasta esiin astuikin Mutalampi.
“Ai hei”, sanoin ja lihakseni jännittyivät, kun Mutalampi tassutti lähemmäs.
“Kappas… kukas se täällä. Heikko pieni Mesitähden tytär, joka on pehmennyt sisältä vanhalle kollille minun siastani”, Mutalampi sanoi ivailevan manipuloivasti. Hän paljasti hampaansa ja minä pörhistin jo pörrössä olleita karvojani. Pelkäsin, että kolli kävisi kimppuuni niinkuin hän joskus oli käynyt, kun olin kapinoinut häntä vastaan.
“En ole heikko! Enkä pehmennyt!” nau’uin uhmakkaan itsevarman kuuloisena – vaikka sitä en todellakaan ollut.
“Tiedän mikä sinusta on tulossa ja en anna sen tapahtua vaan sinä luovut elämästäsi ja syrjäytän isäsi arvoasteikossa ja voitan hänen paikkansa. Sitten pidän huolen siitä että teidän koko sukunne katoaa ja Eloklaani yhdistyy Kuolonklaaniin”, Mutalampi sähisi. Kavahdin taaksepäin. Mitä Mutalampi puhui? Luulin olin aina luullut, että hän tulisi aina olemaan kanssani ja olisi minun tuleva kumppanini mutta nyt hän oli aikeissa tappaa minut?!
“Ole-”, sanani katkesivat, kun kolli loikkasi kimppuuni ja painoi minut lumen peittämää kylmää maata vasten.
“Mitä ikinä olitkaan sanomassa unohda se ja sano viimeiset sanasi”, Mutalampi ärisi.
“Petturi! Heikko!” Mutalampi syytteli minua. Tärisin hänen allaan ssilmät kauhusta suurina. Rimpuilin heikosti mutten päässyt hänen altaan.
“Älä edes yritä”, Mutalampi naukui ääni täynnä tyytyväisyyttä ja vihaa.
“Mitä sinä-” yritin taas puhua hänelle järkeä mutta Mutalampi paljasti kyntensä ja kohotti käpälänsä korkealle. Hän viilsi vatsaani ja kipu säteili ympäri kehoani. Älähdin kovaan ääneen kivusta.
“Hiljaa! Joku saattaa kuulla sinut ja sitähän me emme halua”, Mutalampi sähisi. Kipu oli vallannut minut ja ulisin hiljaa kivusta.
“Jättäisinkö sinut kuolemaan siihen vai tekisinkö näin?” Mutalampi kysyi ja viilsi nenääni. Kiljaisin kovaa ja korkealta. Mutalampi sähisi taas.
“Nyt kannattaisi pitää kuono kiinni”, hän naukui. Rimpuilin hänen allaan. Viilto vatsassani ei ollut pitkä eikä syvä sillä kipu ei ollut sietämätön mutta Mutalampi ei varmasti erottanut sitä rankan lumimyräkän sumentaessa ja heikontaessa näkökenttää. Mutalampi paljasti hampaansa.
“Teen tästä nyt helppoa itselleni mutten sääli sinua älä edes kehtaa ajatella niin”, hän sanoi ja lähestyi kurkkuani hampaat ojossa suljin silmäni. Tähänkö elämäni päättyisi?
//Karju pelastaja?

Kirjoittaja: Koivu

Pitkiä haavoja Varjotassun selässä kirveli aivan suunnattomasti, kun Liljatuuli paineli jotakin rohtoa niihin. Kermanvärinen kolli hätkähti kivusta, kun parantaja asetti yrtit ja hämähäkinseitit pahimpaan kohtaan.
”Pysy vielä ihan pieni hetki paikallasi, ei mene kauaa”, Liljatuuli lupasi rauhoittavasti. Varjotassu ynähti kivunsekaisen vastauksen.
”Noin, nyt voit mennä”, tummanharmaa naaras lupasi. ”Kuka on seuraavana?”
Helpottunut Varjotassu kiitti parantajaa ja livahti nopeasti loukkaantuneiden sotureiden lävitse pois tungoksesta, joka kukkulan keskellä vallitsi. Oppilas ei pitänyt ollenkaan ahtaista paikoista, eikä suurista kissajoukoista. Hän etsi katseellaan rauhaisaa paikkaa, johon asettua lepäämään. Taistelu oli ollut uuvuttava, eikä Varjotassu ollut syönyt mitään pian kokonaiseen auringonkiertoon. Myös taistelun jälkeinen kävely nummille kaikki haavat kipua huutaen oli tuntunut kollista äärettömän raskaalta.
Nyt Varjotassu pääsi kuitenkin lepäämään, vaikka hän tuskin uskaltaisi sulkea silmiään, lähes unettomasta yöstä huolimatta. Hänen kehonsä kävi edelleen ylikierroksilla, sydämen lyönnit tekivät ylitöitä. Varjotassu asettui mukavaan asentoon ja yritti rentoutua. Turhaan. Kolli säpsähti kuullessaan äänen ihan läheltä takaansa:
”Varjotassu, siinähän sinä olet! Oletko kunnossa? Selkäsi näyttää aika pahalta.”
Varjotassu kääntyi kohtaamaan Sadetassun sinisten silmien huolestuneen katseen.
”Anteeksi, en tarkoittanut säikäyttää”, ystävä lisäsi pahoitellen.
”Ei se mitään”, Varjotassu tokaisi uupuneena ja jatkoi sitten: ”Olen minä kai ihan kunnossa. Haavoja vähän polttelee vieläkin. Mutta olen elossa.”
Hänen mieleensä palasi järkyttävä mielikuva taistelussa kuolleista kissoista. Eloklaanin kaksi soturia, Hopeaputous ja Pehmoturkki, olivat saaneet surmansa sen yön aikana. Vaikka Varjotassu ei ollutkaan itse nähnyt näiden ruumiita, taistelleesaan sivussa leirin ulkopuolella, hänen mielikuvituksensa osasi tehdä harvinaisen kammottavia kuvia tapahtuneesta. Varjotassun katse käväisi Sadetassun turkissa, jossa näkyi myös rajun taistelun jälkiä. Hän alkoi potea taas valtavaa syyllisyyttä siitä, että oli juossut pois leiristä jättäen Sadetassun taakseen. Ei kolli edes tiennyt, oliko hänen ystävänsä kuullut hänen kehotustaan seurata. Mutta oppilas ei voinut olla ajattelematta, miten Sadetassukin olisi yhtä hyvin saattanut olla yksi kuolleista. Varjotassu nimittäin uskoi hyvin vahvasti siihen, että sattumalla oli osaa kaikkiin tapahtumiin. Hän ei käsittänyt, miten toiset uskoivat Tähtiklaaniin vielä senkin jälkeen, kun olivat menettäneet klaanitovereitaan taistelussa. Mutta eipä se häntä haitannut. Jokainen sai vapaasti uskoa, mihin halusi, Varjotassu ajatteli.
”Entä miten sinä voit?” kermanvärinen kolli kysyi ystävältään silmät huolesta loistaen.
”Minä olen ihan kunnossa”, Sadetassu vastasi hennosti hymyillen. Naaras oli aina niin positiivinen. Varjotassu epäili hiukan, että ystävä yritti peittää negatiivisia tuntemuksiaan näyttämällä iloista naamaa, mutta hän ei ollut varma. Varjotassu koki olevansa yleisesti ottaen melko huono lukemaan muita kissoja.
”Olethan käynyt parantajien luona?” Varjotassu varmisti. Sadetassu näytti epäröivän, ja Varjotassu kiinnitti lähemmin huomiota toisen oppilaan naarmuihin ja ruhjeisiin.
”Oikeastaan… En ole vielä. Mutta siellä on ruuhkaa. Sitä paitsi muilla on pahempia vammoja”, siniharmaa naaras sepusti.
”Minusta tuntuu, että sinun kyllä kannattaisi käydä näyttämässä noita”, Varjotassu totesi. Hän ei ollut ihan samaa mieltä Sadetassun kanssa, vaikka ymmärsi kyllä, että naaraan tarkoitus oli jalo.
”Saatat olla oikeassa”, Sadetassu myönsi.
Varjotassu vilkaisi kukkulaleirin keskusta, jossa parveili nyt jo hiukan vähemmän kissoja. Hän katsahti takaisin ystäväänsä, joka näytti edelleen vähän epäröivältä.
”Tule, voin saattaa sinut sinne”, Varjotassu tarjoutui kohteliaasti, vaikkei pitänytkään tungoksesta. Sadetassu näytti yllättyneeltä, mutta tyytyväiseltä ja vastasi ehdotukseen myöntävästi.
Sadetassusta tosiaan oli tullut Varjotassulle tärkeä kissa näiden kuiden aikana, jotka kolli oli Eloklaanissa elänyt. Jotenkin siniharmaa naaras vain ymmärsi häntä. Tai no, ainakin paremmin, kuin useimmat kissat. Melkein yhtä hyvin kuin Mesitähti, mutta hyvä puoli oli, että Sadetassu ei ilmeillyt yhtä säälivän oloisesti kuin Mesitähdellä oli tapana. Varjotassu ei halunnut sääliä — hänestä se tuntui epäaidolta ja siltä, että kolli olisi jokin pieni vaivainen hiiri. Pieni vaivainen hiiri ei olisi selvinnyt siitä, mitä Varjotassu oli joutunut kokemaan. Eikö niin? Varjotassu ainakin toivoi, ettei hän vaikuttanut surkealta hiirulaiselta. Vaikka entinen kotikisu ei myöskään ollut varma siitä, oliko oikeastaan edes selvinnyt niistä rankoista kokemuksistaan. Saatika viime öisestä taistelusta kujakissaa vastaan.
Hetken odotettuaan kaksikko pääsi siirtymään parantajien luokse. Varjotassun mielestä Sadetassun vuoro olisi pitänyt olla heti, mutta ainakaan he eivät joutuneet odottamaan kuin pienen hetken. Kolli oli kuullut, että yrtit olivat vähissä. Senkin vuoksi hän halusi varmistaa, että ne riittäisivät hänen ystävälleenkin.
”Odotattaisitko minua siinä?” Sadetassu pyysi, kun Liljatuuli alkoi tutkimaan hänen vammojaan.
”Sopiihan se”, Varjotassu vastasi. Hänelle tuli äkkiä omituinen tunne: kuin hän olisi ollut oikeasti tärkeä toiselle kissalle. Varjotassun oli kuitenkin vaikea uskoa sitä, joten tuntemukset olivat ristiriitaiset.

//Sade? 😮

Kirjoittaja: Koivu

Taistelu oli päättynyt lähes huonoimmalla mahdollisella tavalla, kun Eloklaani oli ajettu pois leiristään nummille. Lisäksi Hilehuurteen hyvä rupattelukaveri, lempeä ja hyväsydäminen Pehmoturkki oli kuollut. Hilehuurre oli ollut kauhistunut nähdessään Pehmoturkin elottoman ruumiin, joka kaiken kukkuraksi oli jouduttu jättämään Eloklaanin entiseen leiriin. Nuoren soturin viha Kuolonklaania kohtaan oli vain kasvanut. Nyt hän vihasi yli kaiken myös Kujakissayhteisöä, etenkin heidän katalaa johtajaansa Keijukaista. Hilehuurre oli vannonut Tähtiklaanin nimeen, että kostaisi Kuolonklaanille ja Kujakissayhteisölle oikein kunnolla ensi kerralla!
Menetysten suremisen lisäksi Hilehuurre oli ollut kauhuissaan poskiinsa saamistaan haavoista. Hän oli saanut niihin jotakin yrttisalvaa parantajilta, mutta sitä oli käytetty hyvin säästellen; yrtit olivat vähissä ja muilla oli pahempiakin vammoja. Kun Hilehuurteelle ei seuraavana päivänä ollut enää riittänyt lisää salvaa, hänen kuuluessaan vähemmän haavoittuneisiin, ylivilkas kolli oli kiertänyt koko kukkulaleirin ympäri kysellen niin monelta kissalta kuin vain pystyi, näyttivätkö naarmut pahoilta, olivatko ne syviä ja olivatko ne yhtään parantuneet. Niistä ei saisi jäädä arpia! Kolli rukoili Tähtiklaania säästämään hänen kauniit kasvonsa.
Jälkeenpäin hän hiukan katui, että oli mennyt erikseen esittelemään naarmuja niin monelle kissalle. Nyt ainakin kaikki kiinnittäisivät vain niihin huomionsa Hilehuurteelle jutellessa! Soturi tunsi olevansa aivan hiirenaivoinen. Toisaalta, hän ajatteli, kai naarmut muutenkin huomasi heti ensimmäisenä.

Eräänä päivänä Kujetassu oli ilmestynyt puhumaan Hilehuurteelle. Hopeanharmaa soturi ei ollut jutellut tälle Lieskakajon ja Nokkospilven pennulle kahdestaan aikaisemmin, mutta hän oli aina iloinen saadessaan jutusteluseuraa — etenkin silloin, kun sai mahdollisuuden tutustua uusiin kissoihin. Oppilaan emo Nokkospilvi olikin yksi Hilehuurteen parhaista kavereista ja parantajan pesällä hän oli tajunnut Lieskakajon olevan luonteeltaan hyvin samankaltainen, kuin hopeinen kolli itse. Hän uskoi siten saavansa heidän pennustaankin oikein hyvän kaverin.
Kujetassu oli kuitenkin höpöttänyt niin paljon niin lyhyessä ajassa, että Hilehuurre oli pudota kärryiltä. Hän kuunteli kuitenkin korvat kiinnostuksesta höröllä, kun ruskea, raidallinen naaras paljasti havaintojaan Lieskakajosta ja Leimusilmästä. Hilehuurre ei ollut kiinnittänyt kaksikkoon erityisemmin huomiota aiemmin, mutta Kujetassun juttu kuulosti erittäin mielenkiintoiselta. Hilehuurre rakasti seurata muiden kissojen draamaa — se oli aina mukava harhautus omista murheista. Hetkeksi hän saikin mielensä pois Pehmoturkista ja klaanin kokemasta vääryydestä. Kujetassu pyysi nyt Hilehuurretta auttamaan Lieskakajon ja Leimusilmän vakoilussa, jotta saisi totuuden selville. Hilehuurre oli sen verran pennunmielinen, että olisi ollut valhe väittää, ettei soturi olisi innostunut totuuden selvittämisestä salaisen operaation tavoin. Sitä paitsi nyt, kun Kujetassu oli jo juoruillut asiasta Hilehuurteelle, ei kolli pysyisi turkissaan ennen kuin saisi tietää, oliko Lieskakajo tosiaan salaa lääpällään parantajaoppilaaseen. Hän koki tavallaan myös velvollisuudekseen selvittää asia; olisihan Nokkospilvelläkin oikeus saada tietää asiasta. Hilehuurre ei kuitenkaan pystynyt ajattelemaan sellaisen tiedon leviämisen seurauksia kovin pitkälle tulevaisuuteen; hän oli hetkessä eläjä. Kaikki mitä oli, oli nyt.
”Me olemme nyt ystäviä, parhaita sellaisia. Päätin sen juuri”, Kujetassu lopetti pitkän monologinsa päättäväisellä hännänheilautuksella. Hilehuurre ei voinut olla naurahtamatta hilpeällä ”mrrau”-äänellä.
”Olen juuri sopiva kissa tehtävään!” täplikkään tabbykuvion omaava soturi vakuutti. Pysyäkseen roolissa hän nyökkäsi jämäkästi perään, kuin olisi ottanut käskyjä päälliköltä.
”Mahtavaa, tiesin sen!” Kujetassu sanoi hyvillään.
”Valitettavasti en ehtinyt kuitenkaan olla isäsi kanssa parantajan pesällä kauaa, joten minulla ei ole vielä antaa lisäinformaatiota”, Hilehuurre sanoi madaltaen ääntään. ”Voin kuitenkin yrittää saada selville lisää sitten, kun olen tekemisissä isäsi tai Leimusilmän kanssa”, hän lisäsi lähes kuiskaten.
”Ei se mitään. Minä luotan sinuun!” oppilas sanoi tohkeissaan. Hilehuurre väläytti Kujetassulle hymyn pilke silmäkulmassaan. Tästä tulisi hauskaa. Kollia ei haitannut olla hiukan lapsellinen, sillä hänen mielestään elämästä piti ottaa kaikki ilo irti.
”Mitäs ne jekut olivat, joista puhuit?” hopeanharmaa soturi kysyi virnistäen. Oppilas virnisti takaisin. He olivat selkeästikin samalla aaltopituudella.
”Voi kuule, minulla on vaikka minkälaisia ideoita!” nuori naaras maukui. Hilehuurteen viikset värisivät.
”No kerro ihmeessä! Minusta olisi hauskaa höynäyttää muita sotureita leikkimielisesti. He ovat aina niin vakavia!” Hilehuurre kurnutti. Ehkä pienet, viattomat jekut voisivat piristää kovia kokeneita sotureita! Tai näin ainakin Hilehuurteen logiikka pelasi…

//Kuje?>:D
//KP-boosti

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Leimusilmä oli huojentunut huomatessaan, että Lieskakajo vaikutti päällisin puolin olevan kunnossa: kolli heitti huulta ikään kuin tämä ei vasta äsken olisi havahtunut tajuttomuuden tilasta, johon oli vajonnut taistelun lopputuloksena. Parantajaoppilaasta tuntui kuitenkin myös pahalta soturin puolesta, kun tämä kertoi hänelle Kharonista, joka oli saanut hänen ystävänsä tähän kuntoon.
Leimusilmä muisti kyllä hyvin Kharonin – joka tuolloin oli tunnettu klaanitoverien keskuudessa myös nimellä Haavetassu – sekä tämän veljen Uskotassun. Hän oli opettanut Kharonin veljelle yrttejä ennen näiden lähtöä klaanista, tosin silloin hän ei ollut vielä tiennyt perheen lähtöaikeista, eikä ollut uskonut näkevänsä kollia viimeistä kertaa.
”Elämä koettelee meistä kaikista hyväsydämisiäkin. Luulen, että Kharon on vain hetkellisesti kadottanut itsensä ja kaipaa opastusta takaisin oikealle tielle”, Leimusilmä naukui Lieskakajolle lohduttavasti ja väläytti kollille myötätuntoisen hymyn. Hän ei toki voinut olla varma Kharonin motiiveista saati siitä, miksi hän oli hyökännyt entisiä klaanitovereitaan vastaan, mutta hänen oli vaikea uskoa, että tämä olisi täysin paatunut. ”Voimme vain toivoa, että hän tulee järkiinsä ennemmin tai myöhemmin – mieluiten ennen, kun hän satuttaa ketään muuta.”
Kun Lieskakajo tiedusteli Leimusilmän nykyistä tilannetta, parantajaoppilas ei voinut olla huokaamatta väsymyksestä. ”Et uskokaan! Haavoittuneita on enemmän kuin meillä on tarpeita hoitaa heitä. Suurin osa varastoistamme on yhä Eloklaanin leirissä, enkä totta puhuakseni tiedä, miten tulemme selviämään ilman niitä lehtikadon yli. Minulla nimittäin on sellainen tunne, ettei tämä jäänyt viimeiseksi yhteenotoksi lähiaikoina…” Hän nousi seisomaan ja venytteli. Sen jälkeen hän vilkaisi vielä ystäväänsä pilke silmissään. ”Ja mitä tulee sinuun, sinun tehtäväsi on levätä! En kaipaa taistelussa kuonoonsa saanutta soturia pyörimään jalkoihini.”
Leimusilmä kumartui koskettamaan Lieskakajon otsaa nenällään. ”Ei sillä, ettenkö arvostaisi avuntarjoustasi”, hän lisäsi vielä hymyillen lempeästi. Hänen sydämensä tuntui olevan lähdössä lentoon hänen rinnassaan. Ellei kissojen henkiä olisi ollut uhattuna, hän olisi halunnut jäädä tähän loppuillaksi soturin kanssa. Samaan aikaan hän kuitenkin tiesi, että se oli väärin. Lieskakajolla oli kumppani ja pentuja – eikä Leimusilmällä ollut mitään osuutta siihen.
”Minun on nyt mentävä auttamaan Liljatuulta, mutta tulen vielä myöhemmin katsomaan sinua”, parantajaoppilas lupasi. ”Yritä pysyä hengissä siihen saakka. Sitten voimme katsoa uudestaan tilaasi ja sitä, onko sinusta tarjoamaan auttavaa käpälää meille vähäksi aikaa.” Leimusilmä virnisteli leikkisästi Lieskakajolle.

//Lieska? 🙂

Kirjoittaja: Aura

Räpyttelin vasemman silmäni varovaisesti auki ja ähkäisin. Miksi päähäni sattui? Tähtiklaanin tähden, mitä ihmettä oli tapahtunut? Aluksi en muistanut mitään, vaan kylmän viiman pureutuessa turkkiini olin entistä enemmän pihalla; kirjaimellisesti. Lopulta avasin molemmat silmäni apposen auki. Miten olin päätynyt lumiselle kukkulalle? Miksi siellä oli muitakin kissoja? Pikku hiljaa aloin taas muistamaan tapahtumien kulkuja. Eloklaanin leiriin oli kokoontumisyönä hyökätty Kuolonklaanin ja erakoiden toimesta. Pinnistelin yhä enemmän muistaakseni yksityiskohtia ja lopulta asiat oli taas kirkkaita. Muistaessani Kharonin, elossa oleminen ei tuntunut mitenkään erityisen juhlalliselta. Minusta oli edelleen sydäntä raastavaa, kuinka entinen paras ystäväni oli kääntynyt minua ja synnyinklaaniaan vastaan. Kaikkien näiden kuiden aikana kun olimme olleet erossa, olin edelleen pitänyt Kharonia minun parhaana ystävänäni. Nyt se suorastaan hävetti ja tunsin oloni hyvin typeräksi. En tuntenut suoranaista vihaa Kharonia kohtaan, ainoastaan pettymystä. Olin luullut Kharonia paremmaksi kissaksi. Toisaalta, osa minusta halusi myös ymmärtää häntä. Toinen oli herkkä ja mitä Kharon oli puhunut perheensä menettämisestä, taisi toinen olla vain katkeruuden sokaisema. En halunnut uskoa, että Kharon olisi oikeasti sydämeltään paha ja julma. Huokaisin raskaasti, halusin pelastaa Kharonin, mutta toinen ei kuunnellut lainkaan. Eihän kolli ollut edes epäröinyt jättäessään minut kuolemaan.. Voisiko siis mitään edes olla tehtävissä? Suljin taas silmäni väsyneenä, tunsin itseni epäonnistuneeksi. Samalla tajuntaani iski todella se, mitä eilen oli tapahtunut. Kuolonklaani oli liittoutunut erakoiden kanssa yhteen, mitä se merkitsisi tulevaisuudelle? Asia oli paljon vakavampi, kuin parhaan ystävän menetys. Pelkäsin, oliko klaanitovereitani menehtynyt ja kuinka paljon? Olin juuri avaamassa silmäni, kun tunsin tutun tuoksun laskeutuvan ylleni. Nautin siitä tunteesta, kun Leimusilmän turkki kosketti omaani ja makasin siinä vain silmät kiinni. Parantajaoppilas taisi olettaa minun vain nukkuvani eikä se haitannut lainkaan. Halusin vain nauttia toisen läsnäolosta, mutta samassa yskänpuuska valtasi kehoni ja minun oli pakko raottaa silmiäni rohistessani. Katseemme kohtasivat ja hymyilin toiselle pienesti. Sydämeni pamppaili jälleen villisti, Leimusilmä se osasi saada minut tuntemaan jotain todella erikoista.
“Miksei joka kerta unilta herätessä ole näin komea näky vastassa?” naukaisin huvittuneena hiljaisella äänellä ja vinkkasin parantajaoppilaalle kömpelösti silmääni. Naurahdin käheällä äänellä Leimusilmän vitsille taistelun tylsyydestä.
“Melkein voisin sanoa, että meinasin kirjaimellisesti kuolla tylsyyteen”, hekotin hieman, mutta vakavoiduin sitten. En edelleenkään tiennyt missä me olimme, johtuiko se pään lyömisestä?
“Missä me olemme? Olenko lyönyt pääni todella kovaa vai miksi tämä ei näytä Eloklaanin leiriltä? Rontti, laitoitko minut ulkoruokintaan?” naukaisin ja heitin vielä uuden vitsin perään. Kaipasin jotain muuta ajateltavaa, kun kamaluudet mitä Eloklaani oli joutunut kokemaan taisteluyönä. Mustavalkoinen parantajaoppilas sitten selitti Eloklaanin hävinneen taistelun. Kasvoilleni vaihtui pettynyt ja surullinen ilme. Tiesin, että Eloklaanin kissat olivat taatusti tehneet voittavansa. Oli Kuolonklaanilta ja niiltä typeriltä erakoilta aivan raukkamaista hyökätä nyt kokoontumisyönä. Eivätkö he luottaneet kykyihinsä, että pärjäisivät reilussa taistelussa? Minulta meni lähes kokonaan ohi, kun parantajaoppilas selitti heidän käyttäneen pentuja aseena. Nyökkäsin vain vaisusti, sillä Kharon pyöri mielessäni. Leimusilmä taisi huomata sen, sillä kolli kysyikin mikä mieltäni painoi. Aluksi minun ei edes tehnyt mieli kertoa, sillä minua hävetti miten olin luullut Kharonin edelleen välittävän minusta.
“Kharon. Luulin, että me olisimme parhaita ystäviä ikuisesti. Että minä olin sitten typerä, kun uskoin johonkin tuollaiseen! Tähtiklaani vieköön, se kolli meinasi viedä minun henkeni siinä taistelussa. En ymmärrä, miten hän on kasvanut noin kieroon. Minua harmittaa, olin aluksi niin iloinen nähtyäni Kharonin. Tähtiklaani yksin tietää kuinka monena yönä olen rukoillut, että tiemme kohtaisivat jälleen. Noh, toiveeni kaipa sitten toteutui. Ehkä täysin sillä tavalla mitä minä olin toivonut. Olen vain niin pettynyt häneen! Samalla ymmärrän kyllä, hän on menettänyt vanhempansa, mutta hän oli aivan sekaisin. Haluaisin auttaa häntä, mutta en minäkään ihmeisiin pysty. Minun on varmaan vain hyväksyttävä, että hän on tätä nykyä entinen paras ystäväni ja me olemme vihollisia. Olen Eloklaanin puolella, tapahtui mitä tahansa”, vuodatin Leimusilmälle ja pukkasin toista varovaisesti.Päätäni jomotti edelleen ja ähkäisin.
“Entä sinä? Ovatko tassut aivan täynnä töitä? Sano vain, jos minä voin olla jotenkin avuksi”, tarjouduin ja hymyilin sitten hieman. Eloklaani selviäisi ja nousisi tästä. Me ottaisimme reviirimme ja kunniamme takaisin. Mokomat kujakissat eivät ryttyilisi meille! Oloni oli siitä huolimatta hieman toivoton ja pääni täynnä kysymyksiä. Miten Kharon oli päätynyt tuolle tielle? Miksi Kuolonklaani oli liittoutunut joidenkin pahaisten erakoiden kanssa yhteen?

//Leimuliini? 🙁

Kirjoittaja: EmppuOmppu

”Onko sinun pakko mennä, isi?” Sarastuspentu tapitti minulla suurilla, surullisilla silmillään. Tummanruskea pentu oli takertunut jalkaani, eikä millään olisi tahtonut päästää irti.
”Isin on mentävä nukkumaan”, sanoin lempeästi pennulle ja tuuppasin tätä hellästi kuonollani Korppisiiven suuntaan. ”Täällä tulee muuten liian ahdasta. Sinulla on täällä hyvä olla emosi, siskosi, Piiskupennun ja isovanhempiesi kanssa. Me näemme taas aamulla.”
”Mutta entä jos pahat kissat tulevat taas ja vievät meidät?” tyttäreni uikutti, ja sen kuuleminen riipaisi sydäntäni. Kumarruin sukimaan hänen korviaan lohduttavasti.
”Niin ei enää käy, isi lupaa”, vakuutin. ”Olette täällä turvassa.”
Sarastuspennun keltaiset silmät tutkivat minua hyvän tovin, ennen kuin pentu suostui viimein irrottautumaan jalastani ja palaamaan takaisin Korppisiiven luo. Vilkaisin kumppaniani, joka vilkaisi minua takaisin – kummankin ajatukset liikkuivat pari päivää sitten käydyssä taistelussa, johon Korppisiiven ei onneksi ollut tarvinnut ottaa osaa. Sen sijaan Sarastuspentu ja Piiskupentu olivat joutuneet sodankäynnin välikappaleiksi, kun Keijukainen yhdessä poikamme Tyrskytassun kanssa oli uhannut pienokaisten henkeä, elleivät eloklaanilaiset lopettaneet taistelemista ja perääntyneet leiristään. Meille ei ollut jäänyt muita vaihtoehtoja kuin suostua hyökkääjien vaatimuksiin, mikäli mielimme saada pennut takaisin. En olisi kestänyt sitä, jos tyttärelleni ja pennunpennulleni olisi sattunut jotakin.
Nousin ylös vanhasta ketunkolosta, jonne klaaninvanhimmat ja pentutarhan asukkaat majoittuivat yöksi. Parantajien ”pesä” sijaitsi aivan sisäänkäynnin tuntumassa, ja parantajat kiertelivät taukoja pitämättä tarkastamassa taistelussa vakavasti haavoittuneiden vointia. Keijukainen oli tehnyt kaulaani melko pahan avohaavan, johon Liljatuuli oli joutunut käyttämään runsaasti seittiä. Siihen sattui edelleen, mutta kipu oli helpottanut jonkin verran saatuani siihen salvaa.
Lumisen kukkulan laelle oli kahden päivänä aikana ehtinyt talloutua useita risteileviä polkuja, jotka veivät eri puolille väliaikaista leiriä. Laahustin yhtä polkua pitkin kukkulan vasemmalle laidalle, jossa soturit nukkuivat. Koska leirissä ei ollut muureja tai mitään muutakaan suojaa ketunkoloa lukuun ottamatta, soturit ja oppilaat yöpyivät taivasalla. Kissojen oli käperryttävä toisiaan vasten öisin pysyäkseen turvassa ja lämpiminä. Olin kiitollinen, että edes pennut ja klaaninvanhimmat saivat nukkua suojassa sään oikuilta.
Löysin itselleni sopivan paikan Salamataivaan ja Hillasielun välistä. Laskeuduin hieman kankeasti makuulteni kaksikon väliin ja kiepahdin tiukaksi keräksi, haudaten nenäni paksuun häntääni. Kuuntelin tuulen ulinaa ja ummistin silmäni. Uni ei kuitenkaan tullut.
Nähtyäni Tyrskytassun taistelussa, tuntui siltä, kuin vanhoja haavoja olisi revitty uudelleen auki. En olisi kuuna päivänä saattanut uskoa, että hän menisi näin pitkälle. Kun hän oli uhannut pentujen henkiä Keijukaisen kanssa, pieninkin sympatiani häntä kohtaan oli kuollut. Jos hän enää ikinä kajoaisi yhteenkään toiseen perheenjäseneeni, en pelännyt höykyttää häntä kunnolla.
Etenkin Korppisiipi oli ottanut uutiset vanhimman poikamme paluusta hyvin raskaasti, vaikka huomasinkin, että hän yritti kovasti piilotella todellisia tuntemuksiaan asiasta. Emona hän oli joutunut tekemään raskaan päätöksen aikoja sitten, kun hän oli ilmiantanut Tyrskytassun koko klaanille Karpalonenän murhasta. Sen jälkeen mikään ei ollut ollut entisensä, vaikka perheemme olikin kasvanut ja ikävät tapahtumat menneisyydessä olivat osittain painuneet jo unholaan.
Avasin silmäni. Huokaisin. Nukkumisesta ei taaskaan tullut mitään. Kampesin itseni varovasti ylös kissojen välistä ja nilkutin toinen takajalka vähän puutuneena kauemmaksi muista. Tähdet vilkkuivat tummalla taivaankannella, joka oli osittain kuunvalon hopeoimien pilvien peitossa. Kävin istumaan kukkulan reunalle, katse kohotettuna taivaalle. Mielessäni pyysin Tähtiklaanilta voimaa selvitä tästä koettelemuksesta ja suojelua klaanilleni, joka oli joutunut kärsimään niin paljon viime aikoina.

//Kuka vaan saa halutessaan jatkaa 🙂