Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Hiilihammas: 3kp + 1TaP –

Hilehuurre: 18kp + 7TaP –

Lieskakajo: 5kp + 2TaP –

Laventelitaivas: 8kp + 3TaP –

Varjotassu: 8kp + 3TaP –

Mesitähti: 29kp! –

Kujetassu: 41kp! – Soturin pisteet kasassa!

Sypressikuiske: 5kp –

Kimalaistoive – 19kp –

Talvikkitakku: 15kp –

Leimusilmä: 11kp –

Kirjoittaja: EmppuOmppu

“Liljatuuli, tarvitsen lisää keltamoa.” Tummanharmaa parantajakissa kantoi nopeasti keltakukkaisen yrtin Leimusilmälle, joka oli juuri saanut puhdistettua Viherkatseen haavat. Pienikokoinen, harmaanruskea naaras makasi maassa tokkuraisena ja havahtui välillä valittamaan kipujaan. Leimusilmä oli antanut soturille katajanmarjoja saadakseen tämän rauhoittumaan hoitotoimenpiteen ajaksi.
Levitettyään salvaa vanhan naaraan turvonneisiin ja verestäviin silmiin, hän laittoi salvan päälle vielä tuhdin kerroksen hämähäkinseittiä, jotta lääke ehtisi vaikuttaa kunnolla. Parantajaoppilas oli kuitenkin pannut merkille Viherkatseen vammojen laajuuden, ja oli selvää, että naaras oli menettänyt näkökykynsä. Kissa, joka oli tehnyt tämän, oli pahimman luokan sadisti.
“Pidä pieni tauko, minä jatkan tästä”, Liljatuuli naukui ja laski häntänsä hetkeksi oppilaansa lavoille. Leimusilmä vilkaisi häntä hieman epäröiden, mutta suostui sitten istahtamaan hetkeksi sivuun. Akuuteimmat vammat oli jo hoidettu, ja jäljellä oli enää pienempien pintapuolisten haavojen läpikäyminen.
Parantajat olivat työskennelleet taukoamatta siitä asti, kun kaikki haavoittuneet oli saatu uuteen väliaikaisleiriin ja Kultasiipi oli tuonut heille joitain leiristä pelastamiaan yrttejä. Niitä ei ollut paljon, ja suurin osa oli jo jouduttu käyttämään. Tilanne ei näyttänyt hyvältä, mutta ainakin toistaiseksi kaikki pahasti loukkaantuneet olivat säilyneet hengissä, ja se oli kaikkein tärkeintä.
Leimusilmän katse hakeutui vähän matkan päässä makaavaan Lieskakajoon, jonka ympärille tämän perhe oli kerääntynyt lepäämään ja odottamaan soturin heräämistä. Oranssiturkkinen kolli oli tuotu taistelukentältä tajuttomana, ja ainakin vielä toistaiseksi tämä oli pysynyt samassa tiedottomuuden tilassa. Leimusilmä oli hoitanut ystävänsä pintapuoliset vammat, mutta ei voinut olla varma, oliko soturi loukannut päänsä jotenkin. Koska paikalla oli ollut muitakin pahemmin loukkaantuneita kissoja, kuten Sypressikuiske ja Viherkatse, Leimusilmä oli joutunut sysäämään tunteensa syrjään ja keskittymään heidän auttamiseensa sen sijaan, että olisi huolehtinut Lieskakajosta.
Lieskakajon tyttärelle, Kujetassulle, parantajaoppilas oli sanonut, että soturi oli unessa. Ei se mikään valhe ollut, muttei kyllä koko totuuskaan. Hän ei mielellään valehdellut muille, ei etenkään Kujetassulle, joka tuntui jo muutenkin inhoksuvan häntä jostain syystä, mutta oli parempi olla huolestuttamatta kollin perhettä enempää kuin se oli tarpeen. Ihan hyvin Lieskakajo saattoi olla vain pitkillä nokosilla uuvutettuaan itsensä taistelussa.
Kun Nokkospilvi, Kujetassu ja Lehmustassu olivat siirtyneet pois Lieskakajon luota, Leimusilmä lähestyi kollia. Hän oli yhä tauolla, mutta ei se estänyt häntä tarkistamasta potilaidensa vointia. Mustavalkoinen kolli kumartui raskasrakenteisen soturin ylle ja painoi korvansa vasten tämän kylkeä kuunnellakseen tämän hengitystä. Hän sulki silmänsä ja antoi itsensä vajota hetkeksi kuuntelemaan kollin tasaista hengitysääntä.
Aivan yhtäkkiä tasainen ääni katkesi, ja kollin ruumis hytkyi rohisevan yskänpuuskan voimasta. Leimusilmä hätkähti, avasi silmänsä ja näki myös Lieskakajon raottelevan vihreitä silmiään. Helpottunut huokaisu pakeni Leimusilmän suusta, kun punertavaturkkisen soturin katse kohdistui häneen ja elämä palasi tämän hetki sitten niin flegmaattisena maanneeseen kehoon.
“Ehdit säikäyttää minut jo ihan kunnolla”, Leimusilmä huokasi ja kietaisi häntänsä kollin käpälän ympärille. “Otit melko pitkät nokoset. Ei kai taistelussa sentään niin tylsää ollut?”
Lieskakajon kasvoilla käväisi hymyntapainen. Pian kolli kuitenkin vakavoitui ja tämä tajusi katsella ympärilleen. “Missä olemme?”
“Väliaikaisleirissä nummilla”, Leimusilmä selitti. “Hävisimme taistelun.”
Ymmärrys näkyi Lieskakajon kasvoilta, mikä nopeasti vaihtui suruun ja pettymykseen. Leimusilmä katsoi ystäväänsä pahoillaan. “Te teitte minkä voitte, mutta hyökkääjät käyttivät pentuja ratkaistaakseen taistelun edukseen. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin perääntyä.”
Lieskakajo oli hyvin vaisu. Leimusilmä pani merkille, että myös jokin toinen asia vaikutti painavan soturin mieltä. Hän katsoi ystäväänsä silmiin huolestuneena.
“Mitä nyt?” hän kysyi.

//Lieska? 🙁

Kirjoittaja: Elandra

Hämmennys valtasi minut heti, kun Talvikkitakku alkoi puhua. Hän syytti minua jostain, jota en tiennyt edes tehneeni. Tyttäreni mielestä olin vienyt häneltä kaiken, mukaan lukien perheensä ja sitten vielä häädin hänet klaanista. Minä en ymmärtänyt. Viimeisimmän pentueeni syntymän jälkeen Talvikkitakku oli muuttunut etäiseksi ja luotaan pois työntäväksi. Sitten hän oli vain lähtenyt. Minä en käsittänyt, miten olin aiheuttanut tyttärelleni moisen olon, mutta se sai minut tuntemaan oloni surkeaksi.
Kun naaras oli työntänyt kasvonsa turkkiani vasten, olin säikähtänyt. Luulin hänen yrittävän tappaa minut. Mutta sen sijaan nuori soturi painautuikin minua vasten, itki ja avasi enemmän tuntemuksiaan. Päällimmäisenä hänen sanoistaan mieleeni jäivät seuraavat:
“Miksi kukaan muu ei voi huomata minua? Miksi sinä tai Minttuliekki ette huomaa minua?”
Se sai sydämeni hajoamaan pirstaleiksi. Siltäkö Talvikkitakusta oikeasti tuntui? Etten minä rakastanut häntä? Olin aina tiennyt punaturkkisen tyttäreni olevan.. Noh, erityinen. Se oli paljastunut viimeistään suurten harjoitusten jälkeen, kun naaras ei ollut kestänyt häviötään ja oli syyttänyt joukkuetovereitaan siitä. Olin ollut niin kiireinen, etten ollut huomannut häntä ja hänen pahaa oloaan. Minä olin luullut, että Talvikkitakku itse ei vain halunnut olla perhettäni; olin luullut hänen vältelleen minua ja Minttuliekkiä. Jos olisin tiennyt, olisin lähestynyt häntä. Nyt minua kadutti, että olin silloin katsonut parhaaksi antaa kiukuttelevalle kissalle tilaa, mutta nyt tajusin tehneeni aivan väärin.
Kyyneleet kohosivat myös minun silmiini, kun Talvikkitakku kertoi toivoneensa, että menettäisin kaiken. Sen kuuleminen teki hirvittävän kipeää, mutta yritin ymmärtää naaraan tuntemuksia. Hänellä oli selvästi hyvin, hyvin paha olla ja kaikesta päätellen minä olin syyllinen. Vatsassani muljahti, en tiennyt mitä sanoa. Avasin suuni, mutta miettimäni sanat eivät tuntuneetkaan järkeviltä, joten suljin sen pian uudestaan. Talvikkitakku katsoi minua itkuisena ja täristen. Minä halusin saada tyttäreni tajuamaan, kuinka paljon minä häntä rakastinkaan ja kuinka kovasti olin häntä kaivannut.
”Anteeksi, että olen saanut sinut tuntemaan niin”, henkäisin hiljaa, pyytäen anteeksi sydämeni pohjasta. Pidin hetken tauon miettiessäni seuraavia sanojani, ja Talvikkitakku antoi minulle aikaa.
”Jos olisin tiennyt, en olisi koskaan jättänyt sinua yksin. Minä luulin, että sinä halusit minun menevän pois, ettet sinä kaivannut minun seuraani.. En ikipäivänä olisi halunnut, että koet etten rakastaisi sinua. Talvikkitakku, sinä olet minun tyttäreni ja en koskaan lakkaa rakastamasta sinua. Minä huomaan sinut, olen aina huomannut, enkä koskaan lakkaa huomaamasta. Voinko minä jotenkin korjata virheeni, jotta voisit antaa minulle anteeksi?” kuiskasin hiljaa ja surkeana. Minusta tuntui, etten saanut suustani ulos niitä sanoja, joita Talvikkitakku tarvitsi juuri nyt. Saatoin vain toivoa, että tämä olisi tarpeeksi ja että voisin korjata tämän kammottavan tilanteen jotenkin..

//Talvikki? 🙁

Kirjoittaja: Aura

Kujakissayhteisön ja Kuolonklaanin aloittaman taistelun päätteeksi Eloklaani oli häädetty nummille. Sieltä eloklaanilaiset olivat valinneet itselleen väliaikaiseksi leirikseen kukkulan. Aikuisille kissoille pesiä ei riittäneet, joten kissat saivat lämpönsä lämmittämällä toinen toisiaan. Talvikkitakku oli hereillä ja katseli tuikkivia tähtiä. Hän oli saanut taistelussa muutamia pintanaarmuja, ei onneksi sen suurempia vammoja. Talvikkitakku kiitti Tähtiklaania vikkelistä kintuistaan ja hyvistä taistelutaidoistaan. Sen sijaan Mesitähteä hän syytti taistelusta. Jotain kolli oli tehnyt väärin, kun Kuolonklaani oli lyöttäytynyt outoja kulkukissojen kanssa yhteen. Kenties Mesitähti oli riistänyt muiltakin jotain tai sitten rikkonut klaanien yhteisiä sopimuksia. Oli miten oli, Talvikkitakku kantoi kollille suurta kaunaa. Hän ei ollut varma oliko hän edes taistellut biologisen isänsä puolella eilisessä taistelussa. Jos Kuutamolainetta tai Laventelitaivasta ei olisi, hän olisi vaihtanut välittömästi puolta. Talvikkitakku huomasi yön synkässä pimeydessä tutun hahmon siluetti. Istuskelija oli Mesitähti. Soturinaaras vilkaisi rauhallisesti nukkuvaa Kuutamolainetta ja nousi sitten ylös. Hän halusi puhua isälleen, tarkemmin ottaen entiselle sellaiselle. Isänä Talvikkitakku ei ollut Mesitähteä pitänyt enää kuihin.

Talvikkitakku tuijotti Mesitähteä itkuisena, raivoissaan. Kolli oli riistänyt häneltä kaiken, melkein jopa Kuutamolaineenkin. Naaras ei olisi antanut päällikölle koskaan anteeksi, jos Kuutamolaine olisi menehtynyt eilisessä taistelussa.
“Olet vienyt minulta melkein kaiken!” Talvikkitakku parkaisi ja antoi kyyneliensä valua poskilleen. Pakkanen puri hänen turkkiinsa ja yö oli jäätävän kylmä. Kuu valaisi kukkulaa ja tähdet tuikkivat kertoivat Tähtiklaanin katselevan, suojelevan Eloklaania. Pian Talvikkitakku suorastaan huutoitki eikä tehnyt elettäkään astuakseen lähemmäksi Mesitähteä. Miksi kolli ei voinut nähdä hänen sisälleen ja huomata miltä hänestä tuntui? Miksi kukaan ei ottanut naarasta tiukkaan haliin ja luvannut, että hän oli turvassa? Miksi kukaan ei antanut Talvikkitakulle niitä tunteita mitä hän todella halusi tunteita? Talvikkitakku ei välittänyt siitä, että muut kissat saattaisivat herätä hänen mekkalointiinsa. Tämä oli hänen hetkensä.
“Ensin veit minulta perheeni! Sitten häädit minut klaanista. Sinun takiasi minun piti lähteä. Sitten eilen syttyi sota, KUUTAMOLAINE OLISI VOINUT KUOLLA”, Talvikkitakku ärisi ääni väristen. Naaraan ääni sortui aina välillä, Talvikkitakku ei jaksanut enää. Jos Kuutamolaine olisi menehtynyt, hänelle ei olisi jäänyt Laventelitaivaan lisäksi enää ketään. Naaraasta tuntui, että hän oli tuntenut elämänsä aikana enemmän ulkopuolisuutta ja surua, kun rakkautta. Talvikkitakku halusi vain tasoittaa sisällään kiehuvat myrskyt ja tyrskyt, mutta ei tiennyt kuten. Talvikkitakusta tuntui, että hän ei tiennyt enää mistään mitään.
“Olen niin ulkopuolinen elämässäsi. Minä luulin, että löytäisin rauhan erakkona, en löytänyt. Tiedoksesi vain, että.. että. En taistellut eilen sinun puolestasi, vaan muiden. Lopulta punaturkki otti askeleita kohti hämmentyneenä seisovaa Mesitähteä. Naaras rynnisti toisen luokse ja painoi kasvonsa kollikissan valkoruskeaan turkkiin. Hän ei ollut tuntenut Mesitähden turkin ohutta tuntua moneen kuuhun. Talvikkitakku ei edes muistanut milloin viimeksi hän oli ollut lähellä kollipäällikköä. Naarassoturi ei osannut sanoa oliko hän kaivannut tätä vaiko ei.
“En ole tuntenut oloani rakastetuksi pitkään aikaan. Olet aina vain niin kiireinen tai, tai sitten uuden perheesi kanssa. Miksi sinä hylkäsit minut? Yritin niin kovin, että minut huomattaisiin. Kuutamolaine oli ainoa joka huomasi minut. Tuskin edes tiedät, että me olemme läheisiä. Mitäpä sinä minun elämästäsi tietäisit, kun et edes halua tietää”, Talvikkitakku itki ja antoi kaikkien tunteiden tulla yhtenä tulvana ulos. Hän ei miettinyt sanojaan lainkaan, vaan antoi ensimmäisten sanojen tulla ulos hänen suustaan mitkä vain tulivat mieleen.
“Miksi kukaan muu ei voi huomata minua? Miksi sinä tai Minttuliekki ette huomaa minua?” Talvikkitakku kysyi voimattomalla äänellä. Kaikkien hänen typerien tempaustensa takana oli vain epävarma kissa, joka tahtoi tulla huomatuksi ja rakastetuksi. Lopulta hän irrottautui Mesitähdestä ja katsoi toista silmät punaisena, itkuisena ja katkerana. Talvikkitakun tunteet olivat niin sekaisin, että hän ei itsekään tiennyt mikä niistä oli päällimmäisin. Suru, katkeruus, viha, kateus?
“Pahimpina öinä olen toivonut, että menetät kaiken. Että uudet pentusi kuolevat, että Minttuliekki jättää sinut. Että Laventelitaivaskin kääntyy sinua vastaan, kuten minä. Jotta sinä tietäisit miltä minusta tuntuu, kun oma isä ei rakasta. Että saisit samanlaista kohtelua sinun isältäsi”, Talvikkitakku jatkoi ja vetäisi syvään henkeä. Hänestä tuntui, että hänen keuhkonsa sanoisivat itsensä irti tätä menoa. Naaraan kurkkuun sattui, kun hän oli pihissyt ja itkenyt niin kovaa. Kuiden aikana hän oli tuntenut pelkkää vihaa ja katkeruutta, kieltänyt itseltään sen kaiken surun. Talvikkitakku tärisi, osittain kylmyydestä, osittain raivosta, mutta enimmäkseen surusta.

//Mesi? 🙁

Kirjoittaja: Aura

Kimalaistoive suki poikansa, Piiskupennun hieman kiharalla olevaa turkkia vaitonaisena. Irvikita makasi naaraan edessä suojelevaisena ja välillä hiljainen kolli kääntyi perheensä puoleen varmistaakseen heidän olevan täysissä voimissaan. Kimalaistoive nyökkäsi kollikissalle rauhallisena kertoakseen heillä olevan kaikki hyvin. Kolmijalkainen kissa niiskaisi hiljaisella äänellä. Hän oli edelleen järkyttynyt viime aikaisista tapahtumista ja palasi koko ajan mielessään viime yöhön. Siihen yöhön, kun kujakissayhteisön johtaja, Keijukainen kissoineen ja Kuolonklaani olivat hyökänneet Eloklaaniin. He olivat julistaneet sodan ja häätäneet Eloklaanin kissoineen leiristä. Kimalaistoivetta pelotti aivan valtavasti. Hän oli nähnyt oman veljensä ensimmäistä kertaa ja kolli oli todella muistuttanut häntä ulkonäöllisesti aivan todella pelottavan paljon. Kimalaistoive värähti muistelessaan sitä, kuinka Tyrskytiikeriksi kutsuttu kissa oli napannut hänen rakkaan Piiskupentunsa. Piiskupentu oli vieläpä niin herkkä! Naaras pelkäsi, että pennulle jäisi suuretkin traumat tästä, sitä hän ei halunnut. Naaraan poskelle vierähti suolaistakin suolaisempi kyynel.
“Pelkäsin, että menetän sinut ja Piiskupennun”, Kimalaistoive kuiskasi hiljaisella äänellä ja painoi päänsä vasten Irvikidan kylkeä. He eivät vieläkään olleet kumppaneita, he voisivat olla. Naaras ei vain ollut varma olisiko tämä hetki oikea sen kysymiseen. Mutta tulisiko täysin oikeaa hetkeä koskaan. Siispä Kimalaistoive nousi varovaisesti pystyyn ja painautui hellästi suurikokoisen kollin kehoa vasten. Piiskupentu lepäsi hänen etutassujensa juuressa.
“Kaikesta huolimatta, minä olen onnellinen. Olen onnellinen, koska sinä olet siinä. Eilis yö osoitti vain sen, että en kestäisi, jos menettäisin sinut. Irvikita, minä tahdon olla sinun kanssasi, sinun kumppanisi. Haluan, että meidän elämät kietoutuvat täysin yhteen. Kuten meidän häntämme nyt, kuten tähdet taivaalla”, Kimalaistoive naukaisi hellällä äänellä ja kietaisi takkuisen häntänsä kollisoturin omaan. Irvikita käänsi katseensa kuningattareen, joka odotti sydän pamppaillen kuumeisena Irvikidan vastausta. Samalla hän pelkäsi, että saisi kieltävän vastauksen. Että yhteisestä pojasta huolimatta Irvikita ei haluaisi häntä sen enempää elämäänsä. Irvikita sukaisi Kimalaistoiveen otsaa hellästi ja hymyili sitten hieman omaa, juroa hymyään.
“En toivo mitään niin paljoa, kuin että saisin olla sinun kumppanisi. Minusta tuntuu, että meidät on luotu yhteen. Kuin vesi on kalojen kotipaikka tai Eloklaanin reviiri eloklaanilaisten, sinä olet minun kotipaikkani”, Irvikita naukaisi hiljaisella, möreällä äänellä Kimalaistoiveelle. Naaraan teki mieli heittäytyä kumppaninsa kaulaan, halata toista ja hukuttaa toinen sukimisiin. Mutta hän halusi pitää tämän hetken heidän tapaan hiljaisena, tietyllä tapaa mystisenä, mutta samalla hyvin avoimena ja romanttisena.
“Olet turvapaikkani, Irvikita. Minä.. minä. Minä rakastan sinua. Olet kaikkeni, en aio tai tahdo päästää sinusta koskaan irti. Lupaan että olen sinun ikuisesti”, Kimalaistoive naukaisi hetken hiljaisuuden päästä tuoreelle kumppanilleen. Heidän välilleen laskeutui pieni hiljaisuus ja molemmat vain nauttivat toisistaan. He taltioivat toisesta jokaisen pienen yksityiskohdankin, he halusivat tuntea toisensa läpikotaisesti. He halusivat tuntea syvää sielujen yhteyttä ja yhteenkuuluvuutta. Sitä kun, että vilkaisi toiseen, tiesi mitä toinen ajatteli. Kimalaistoive tiesi, että Irvikita oli hänelle se oikea. Hänen sielunkumppaninsa. Hiljaisuus ei ollut kiusallinen tai painostava, vaan antoi heille aikaa oppia tuntemaan toisensa vielä paremmin tässä hetkessä ja tulevaisuudessa. Kimalaistoiveen kasvoilla oli leveä, lempeä hymy. Kimalaistoiveesta tuntui ensimmäistä kertaa elämässään, että hän oli kokonainen. Irvikita kävi Kimalaistoiveen viereen makaamaan ja kuningatar kellahti toisen viereen. Hän nosti Piiskupennun hellästi heidän vierelle ja vilkaisi vielä onnellisesti kumppaniaan.

Kaksikon varsin romanttisen ja lempeän hetken keskeytti pesään asteleva Helmipilkku. Kimalaistoive nosti unisena päätään, olivatko he nukahtaneet? Irvikita ainakin kuorsasi hänen vieressään kovaäänisesti ja toisen kuuluva ääni sai Kimalaistoiveen naurahtamaan huvittuneesti. Toinen oli niin suloinen. Samassa naaras muisti tapahtumat ja muistaessaan toisen olevan hänen kumppaninsa, täytti Kimalaistoiveen valtava lämpö ja rakkaus. Tätä tunnetta Kujakissayhteisö tai Kuolonklaani ei voisi viedä häneltä koskaan. Naaraskissa kurkisti pesään suussaan kaksi pientä peltomyyrää.
“Huhuu, sopiiko tulla?” naarassoturi huhuili ja asteli sisään nähdessään siellä olevan kissoja hereillä. Kimalaistoive nyökkäsi naaraalle onnellisena hymyillen. Hän ei voinut tai halunnut piilottaa onneaan. Kuinka hän voisi! Kimalaistoive suorastaan halusi kuuluttaa heidän kumppanuuttaan kaikille. Hän olisi voinut rynnätä samantien kertomaan uutisensa ensin perheelleen, sitten vaikka itse Keijukaiselle!
“Kuinkas sitä täällä voidaan?” vaaleaturkkinen naaras kyseli laskettuaan tuomisensa pesän lattialle.
“Minä ja Irvikita olemme kumppaneita”, Kimalaistoive naukaisi lähes heti Helmipilkun tultua pesään. Hänen oli pakko sanoa se, sanat suorastaan tulivat ilosta kuplien hänen suustaan. Hän ei välittänyt siitä, vaikka Helmipilkku ei piittaisi hänen uutisistaan yhtään. Kimalaistoive halusi vain jakaa onnensa ja ilonsa myös muille kissoille. Naaras toivoi, että jokainen voisi tuntea samaa mitä hän tunsi nyt. Yhteenkuuluvuutta, rakkautta ja sitä, että kun katsoi toista, toinen sai pelkällä hymyllään oman hengen salpautumaan. Irvikidan kanssa hän oli kokonainen. Kolli sai naaraan tuntemaan itsensä aina hyväksi. Ei huonoksi tai puolikkaaksi, mitä naaras tunsi olevansa ilman yhtä jalkaa. Irvikidan kanssa hän ei ollut sitä. Kollin kanssa kaikki olivat hyvin, täydellisesti. Ennen kolliin rakastumista Kimalaistoive ei ollut varma oliko täydellisyyttä ollenkaan. Nyt hän tiesi, että oli. Piiskupentu ja Kaislapentu olivat siitä oivia esimerkkejä. Naaraskissa vilkaisi nukkuvaa kumppaniaan onnellisena ja huokaisi. Katsellessaan kollia hän unohti jopa sen tosiasian, että Eloklaani oli häädetty pois reviiriltään ja ilmapiiri oli pelottavan epävarma. Kimalaistoive käänsi sitten katseensa Helmipilkkuun, hän katseli toista silmät tarkkoina. Naaraassa ei onneksi näkynyt sen suurempia vammoja. Kimalaistoivekin oli selvinnyt elävänä taistelun tuoksinnasta.
”Sinäkin taisit selvitä sen suuremmitta vammoitta?” Kimalaistoive kysyi varovaisesti. Hän oli auttanut parantajia hieman kukkulalle päästyään, vaikka olikin pääasiassa keskittynyt vain pentunsa hoitamiseen. Onneksi Kaislatassukin oli kunnossa. Samoin Ampiaispisto, Korppisiipi, Hiilihammas ja Mehiläislento. Kimalaistoive oli Tähtiklaanille ikuisesti kiitollinen, että he olivat säästäneet hänen perheensä. Naaras ei todella kestäisi yhdenkään perheenjäsenensä menettämistä.

//Helmi?

Kirjoittaja: Saaga

Sypressikuiskeen päässä pyöri. Hän heräsi kuin syvästä unesta ja raotti silmiään hän huomasi olevansa jossain tuikituntemattomassa paikassa. Hän nosti päätään hiukan mutta laski sen miltei samoin tien päässä tykyttävän kivun takia. Maailma tuntui pyörivän hänen ympärillään ja hän sulki silmänsä taas hetkiseksi. Avatessaan silmänsä parinkymmenen sekuntin päästä hän huomasi, että Hallavarjo tassutti häntä kohti hätäinen ilme naamallaan.
“Sypressikuiske! Tähtiklaanin kiitos, että heräsit”, Hallavarjo naukui ja kyyristyi tyttärensä puoleen. Sypressikuiskeen pää lepäsi tämän etutassujen päällä. Hän ei tuntenut kipua muualla kuin päässään mutta jokin oli selvästi vialla.
“Missä olemme ja mitä on tapahtunut?” Sypressikuiske kysyi hiljaisella äänellä.
“Olemme… meidät häädettiin tänne, kun Kuolonklaani hyökkäsi. Tämä on nyt leirimme väliaikaisesti”, Hallavarjo naukui ja katsoi Sypressikuisketta.
“Mikä on olosi? Olet nukkunut aika kauan”, Hallavarjo sanoi. Sypressikuiske kurtisti otsaansa. Jokin ei ollut aivan kohdallaan – Hallavarjo ei katsonut häneen. Hän katsoi tyttärensä jalkaa – oikeaa takajalkaa. Sypressikuiske värähti. Hän ei tuntenut kipua mutta ei hän oikeastaan tuntenut koko oikeaa jalkaansa.
“Päätäni jomottaa ja en oikeastaan tunne… tunne mitään muuta. Tai siis en tiedä. Tuntuu hassulta”, Sypressikuiske naukui.
“En muista mitään taisteluyöstä tai siis muistan, kun tappelin sen kollin kanssa mutta en muuta”, Sypressikuiske naukui ja koetti vaihtaa asentoa mutta kipu sokaisi välähdyksen omaisesti ja Sypressikuiske-parka vinkaisi ja yritti rentouttaa lihaksensa. Jokin oli selvästi pahasti vialla!
//Halla 🙁

Kirjoittaja: Aura

Kujetassu oli vihdoin ja viimein päässyt pois parantajanpesän ankeudesta. Naaraan nenään olivat takuulla pinttyneet yrtin löyhkät hänen loppuelämäkseen! Naaraskissa aivasti ajatuksensa päätteeksi. Miten ihmeessä Liljatuuli ja Leimusilmä kestivät yrttien pistävää löyhkää? Kujetassu oli varma, että hän oli kehittänyt itselleen allergian ja joutuisi kärsimään aivastelusta koko lopun elämäänsä! Raidallinen naaraskissa tuhisi aivastelujensa lomasta. Kujetassu oli päässyt heti pesältä vapauduttuaan metsästyspartioon. Metsästyspartioon kuului hänen ja naaraan mestarin, Mehiläislennon lisäksi myös Unikkotassu, Irvikita ja Nokkospilvi. Unikkotassua tai Irvikitaa Kujetassu ei sen suuremmin tuntenut, mutta Nokkospilven kanssa partioinnista hän oli iloinen. Olihan naaras sentään hänen oma, rakas emonsa! Irvikidan kanssa hän ei taasen ollut koskaan keskustellutkaan ja Unikkotassunkin kanssa hän oli vaihtanut vain muutamia sanasia oppilaiden pesässä harjoituksia odotellessa.
“Oletko sinä varmasti kunnossa?” samassa partiossa oleva Unikkotassu kysyi pärskivältä naaraalta. Kujetassun vihertävät silmät siirtyivät harmahtavaan oppilaaseen. Naaras tunnettiin rauhallisesta ja ystävällisestä luonteestaan. Samaan käsitykseen oli myös Kujetassu jäänyt heidän aiempien, lyhyiden juttutuokioiden perusteella. Naaras räpäytti silmiään ja huokaisi dramaattisesti. Hänen käpäliään syyhytti päästä jekkuilemaan ja piristämään muita kissoja! Parantajanpesässä oli ollut niin tylsää, vaikka hän olikin järjestänyt parantajille aktiviteettia piilottamalla yrttejä ja muita tykötarpeita.
“Olen minä. Minä sairastuin parantajanpesässä varmaankin johonkin yrttiyskään, kun koko ajan aivastelen”, Kujetassu vastasi lopulta vitsailevalla äänensävyllä Unikkotassulle. Harmaaturkkinen naaras nyökkäsi ja keskittyi taas partiointiin. Kujetassu puhalteli ilmaa ulos ja hengitti taas sisään, toistaen rituaalinsa useaan kertaan ja hyvin äänekkäästi.
“Miksi me partioimme?” naaras kysyi äänekkäällä äänellä ja sai sotureiden päät kääntymään hänen suuntaansa. Partion johtaja, Nokkospilvi katsoi tytärtään varoittavana ja hidasti tahtiaan. Naaras nyökkäsi Irvikidalle sen merkiksi, että kolli saisi hetken pitää partiota pystyssä ja kosketti nuorta oppilasta jämäkästi hännällään.
“Kujetassu, ei ole soveliasta räpättää noin kovaan metsästyspartiossa. Lehtikadon aikaan on jo valmiiksi vähän riistaa, joten mitä luulet auttaako tuollainen melu meitä löytämään saalista? Me partioimme, jotta jokaisella kissalla olisi syötävää ja myös vähäosaiset saisivat vatsansa täyteen. Partion johtajana minä pyydän sinua madaltamaan äänenkorkeutta ja keskittymään olennaiseen”, Nokkospilvi puhutteli tytärtään jämäkästi, mutta emollisen lempeästi. Kujetassu nyökkäsi emolleen iloisesti, mutta kallisti sitten kysyvänä päätään. Nokkospilvi ei ollut kertonut kokonaan miksi he partioivat, se ei ollut reilua! Naaras halusi tietää.
“Mutta minä haluan tietää, tietää, tietää! Haluan tietää miksi me partioimme, miksi emme vain kulje yksinään täällä etsimässä riistaa?” Kujetassu jatkoi jankkaamistaan ja sai vastaukseksi hännän näpäytyksen korvilleen. Naaras nurisi itsekseen, kun Nokkospilvi siirtyi taas lähemmäksi partion johtoa.
“Pyydän sinua, Kujetassu, viimeisen kerran hiljenemään tai saat lähteä takaisin leiriin odottelemaan rangaistustasi”, Nokkospilvi naukaisi jo hieman kyllästyneenä tyttärensä jatkuvaan kyselyyn. Kujetassusta partiointi oli hyvin tylsää, mutta siinä kävellessä hän sen keksi. Hänhän voisi suunnitella uusia jekkuja! Naaraan päässä alkoi välittömästi raksuttamaan. Ehkä hän voisi laittaa piikkejä Malvatassun petiin tai sitten hän voisi herättää kaikki muut kissat yöllä huutamalla kettua. Kujetassu hihitti itsekseen miettiessään kaikkia mahtavia jekkuja mitä hän vielä toteuttaisi. Siinä vasta olisikin jekkua kerrakseen, jos hän säikäyttäisi vaikka Mesitähden! Hah, kollin ilme olisi taatusti näkemisen arvoinen, kun hän säikäyttäisi toisen! Kujetassu ei malttanut odottaa, että hän pääsisi leiriin toteuttamaan jonkun jekuistaan.
Kujetassu istui kukkulalla isänsä, emonsa ja Lehmustassun vieressä. Hänen isänsä nukkui, niin Leimusilmä oli sanonut hänelle. Emo oli loukannut vain jalkansa ja Lehmustassulla oli onneksi vain naarmuja ympäri kehoa. Kujetassukin oli selvinnyt vähillä vammoilla, jotka eivät tarvinneet parantajan hoitoa. Naaraskissa niiskaisi, miksi isä ei halunnut herätä? Lieskakajo oli ihan tyhmä! Kujetassusta oli ihan tyhmää, että kolli vain nukkui ja nukkui. Naaras tuuppasi punaturkkista kissaa voimakkaalla käpälällään, mutta toinen ei herännyt.
“Kujetassu, isä on loukkaantunut! Et voi töniä häntä noin”, Lehmustassu naukaisi huolestuneena ja kietaisi häntänsä siskonsa ympärille. Kujetassu inhosi tätä tunnetta, kun mikään ei ollut hauskaa. Se tunne aiheutti hänelle ahdistusta, joka taas aiheutti inhoa ja näin Kujetassun noiden kehä oli rakennettu. Sitä paitsi Leimusilmähän oli parantaja, miksi toinen ei saanut herätettyä isää? Leimusilmä oli kyllä Kujetassun mielestä ihan tyhmä parantaja, vikitteli vain hänen isäänsä! Yrittikö toinen varastaa Lieskakajon häneltä ja emolta?
“En halua, että te olette surullisia. Minä voisin kertoa teille jonkun vitsin, odottakaas kun mietin!” naaras naukaisi äänekkäästi ja syventyi pohtimaan. Hän oli nähnyt muutamia päiviä takaperin oravan, jolla oli ollut turkissa kaljuja läikkiä. Hänestä se oli ollut hyvin hassun näköistä.
“Kujetassu, arvostan elettäsi, että haluat piristää meitä. Mutta tilanne ei ole ole nyt sellainen, missä olisi soveliasta kertoa vitsi”, Nokkospilvi naukaisi tyttärelleen väsyneellä äänellä ja painautui Lieskakajoon. Kujetassu ei ymmärtänyt, miksi emo halusi velloa surussa? Naaras ei halunnut olla surullinen itse, joten hän ei myöskään ymmärtänyt miksi muut halusivat. Raidallisesta kissasta tunteet olivat kuin oma päätös. Jos halusi olla iloinen, piti vain päättää olla iloinen. Niin se toimisi, eikö? Kujetassu huokaisi sitten raskaasti ja irrottautui veljensä otteesta. Hän nousi käpälilleen ja mulkaisi vielä nopeasti Lieskakajoa. Hänen takiaan kissat olivat surullisia, kollin olisi tultava pian kuntoon.. Kaiken lisäksi naaraan rakas kivi oli jäänyt oppilaiden pesään ja Kujetassua stressasi. Hän jopa harkitsi, että hän livahtaisi hakemaan sen, mutta naaras ei halunnut ottaa riskiä, että hän menettäisi henkensä sillä reissulla. Siispä Kujetassun ainoa vaihtoehto oli pyytää jotakuta kujakissayhteisöläistä hänelle hänen kivensä. Hetken naaras jopa harkitsi, että hän voisi luovuttaa vaikka riistaa vastineeksi hänen kivestään. Riistaa löytyisi aina, mutta hänen kivensä oli metsän ainoa! Naaras ei todellakaan tiennyt mitä hän tekisi ilman kiveään tai Lampipennun henkeä. Hänestä tuntui, että osa hänestä oli jäänyt kivensä mukana Eloklaanin leiriin. Hän päätti, että antaisi kyllä jokaiselle hänen kiveensä koskeneelle kunnolla köniin! Jos joku kehtaisi heittää sen pois, niin naaras ei kyllä taatustikaan vastaisi seurauksista, se oli saletti se! Kujetassu pelkäsi, että hänen kivensä oli jo nyt hukkunut, mutta halusi luottaa siihen, että kaikki menisi kyllä oikein päin. Kujetassu tunnettiin ylioptimisuudesta ja se näkyi tässäkin erittäin hyvin.

Naaraskissa lysähti muiden oppilaiden luokse miettimään asioita. Kujakissayhteisön ja Kuolonklaanin tekemä yhteishyökkäys oli saanut jokaisen eloklaanilaisen varuilleen. Kujetassua hirvitti heidän tekemät hirmuteot. Kaikki olivat syvästi järkyttyneitä ja klaanitoverit lohduttivat toinen toisiaan. Muutama kissakin oli menehtynyt, niin Kujetassu oli kuullut muiden sanoneen. Naaras ei halunnut uskoa sitä, kuolema ei taatusti ollut totta! Hänen emonsa, isänsä ja jopa mestarinsa Mehiläislento olivat yrittäneet selittää nuorelle naaraalle, että kaikki kuolisivat joskus. Joka kerta oppilaan silmiin oli vain kihonnut kyyneliä ja hän oli alkanut kiljua täyttä kurkkua, että muut olivat vain valehtelijoita. Eihän Lampipentu todella voinut olla kuollut, eihän? Muut vain halusivat huijata häntä! Tai sitten he eivät huijanneet tahallaan, vaan uskoivat itse johonkin olemattomaan. Se turhautti Kujetassua. Hän halusi uskoa, että jokainen kissa eläisi ikuisesti. Mikä logiikka siinä oli? Sitä naaras itsekään ei osaisi selittää, jos joku erehtyisi sitä kysymään häneltä. Kuolema tuntui hänestä vain liian lopulliselta, liian surulliselta. Naarasoppilas silmäili oppilasjoukkiota. Joukossa oli enemmän tai vähemmän loukkaantuneita kissoja. Osa sukivat toistensa turkkeja tai keskustelivat. Osa olivat omissa ajatuksissaan ja Kujetassu saattoi vain arvailla, mistä he keskustelivat. Naaras väräytti turkkiaan, hänellä oli kylmä. Kirpeä pakkanen puri hänen ihoonsa kiinni ja sai naaraskissan hytisemään kylmästä. Kujetassun lyhyt ja karhea turkki ei pitänyt viimaa poissa, vaan naaraasta tuntui, että hän jäätyisi elävältä. Kuinka hän voisi kestää koko pitkän lehtikadon ajan, jos jo nyt olotila oli näin kamala? Kujetassu kääri häntänsä käpäliensä ympärille siltä varalta, että se lämmittäisi edes vähän. Viherlehti oli lyhytturkkiselle oppilaalle sentään mukavaa aikaa, mutta se tuntui aina kovin lyhyeltä. Miksiköhän asia oli niin? Kuka edes oli päättänyt miten vuodenajat kulkivat? Se kuka sen oli tehnyt oli taatusti hiirenaivoisin kissa ikinä! Oppilaiden joukossa istui kuitenkin eräs vaaleaturkkinen kissa, joka oli viipynyt Eloklaanissa jo tovin vierailullaan. Puh-niminen kolli oli saapunut Lieskakajon mukana Eloklaaniin. Naaras oli kuullut, kun kollisoturi oli kertonut Mesitähdelle mitä oli tapahunut. Kujetassu tunsi ylpeyttä, että juuri hänen isänsä oli niin mahtava taistelija, että oli saanut pelastettua poloisen kotikisun raa’alta kuolonklaanilaissoturilta. Lieskakajo oli aivan mahtava, niin siisti! Hänen huomionsa kiinnitti kotikisun punainen kaulapanta. Se oli Kujetassusta hieno, vaikkakin pannan kilinä häiritsisi takuulla saalistamista. Kolli vaikutti tekevän lähtöä, sillä hän oli kuullut kotikisun puhuvan taistelua edeltävänä päivänä siitä. Kujakissayhteisön ja Kuolonklaanin tekemän hyökkäyksen takia toisen lähtö oli ilmeisesti viivästynyt.
“Oletko sinä lähdössä?” naarasoppilas uteli kotikisulta, jonka kasvoille ilmestyi välittömästi hento hymy. Kujetassu ilahtui toisen hymystä kovin. Puh oli muutenkin vaikuttanut hänestä elämäniloiselta ja pirteältä, hauskalta kissalta. Naarasta jopa harmitti hieman, että hän ei ollut keskustellut pyöreäpiirteisen kollin kanssa aikaisemmin. Toinen oli ollut aluksi kovin tolaltaan eikä ollut suostunut juttelemaan kenellekään. Ajan mentyä eteenpäin Puh oli kuitenkin paljastunut iloiseksi tapaukseksi. Kujetassu piti erityisesti juuri sellaisista kissoista.
“Olen minä, minä en viitsi viipyä täällä pidempään, kun on tämä taistelutilanne ja kaikkea. Kovin ikävää, metsä- anteeksi, klaanikissat osaavat olla pelottavia. Vaikka te ette kyllä, olette mukavaa sakkia!” Puh naukaisi ja hymyili kiitollisena. Kujetassu ei ollut varma tiesikö toinen, mutta siltä varalta, että ei, oli hänen pakko päästä kertomaan suhteestaan toisen pelastajaan.
“Minun isäni muuten pelasti sinut! Lieskakajo on maailman rohkein kissa ja tosi hyvä taistelemaan”, Kujetassu naukaisi ylpeänä ja röyhisti rintaansa. Puh hymyili nuoremmalle kissalle hentoisasti ja kosketti toisen kylkeä omalla hännällään.
“Olisi ollut mukava jutella sinun kanssasi pidempään, mutta Nasu ja omistajani varmasti jo odottavat minua. Olen kuitenkin ikuisesti kiitollinen sinun isällesi ja koko teidän tälle joukkiolle siitä, että pelastitte minut. Minun pitää vielä etsiä Mesitähti tassuihini, sitten voin lähteä. Ehkä me törmäämme vielä, välitä terveiset isällesi. Toivon todella, että hän tulee kuntoon”, Puh naukui huolestuneena ja tassutteli sitten etsimään ruskeavalkoista päällikköä. Kujetassu olisi halunnut kysyä kuka kumma Nasu oli ja miksi heillä oli niin hassut nimet, mutta Puh ehti jo lompsia matkoihinsa. Kujetassu huokaisi jälleen, miksi hänen juttuseuransa oli jo nyt pitänyt häipyä? Ihan tylsä juttu Kujetassusta!

Seuraavaksi naaraan vihreään katseeseen osui Hilehuurre, Eloklaanin yksi nuorimmista sotureista. Kujetassu oli utelias toista kohtaan. Sen mitä hän kollista tiesi oli, että toinen oli hyvin hilpeä ekstrovertti. Toisesta olisi hänelle paljon seuraa ja iloa. Naaras lähti loikkimaan jänisloikilla kohti toista ja päästessään tarpeeksi lähelle, hän hymyili. Hän huomasi kollin poskissa olevan naarmuja, jäisisiköhän niistä arvet? Toivottavasti ei!
“Heippa, Hilehuurre! Kaipaan nyt seuraa, mutta en jaksa surra tätä tilannetta”, naarasoppilas ilmoitti välittömästi päättäväisellä äänellä. Ennen kollin vastausta, avasi hän jälleen suunsa:
“Sinähän olit isäni, Lieskakajon kanssa samaan aikaan parantajanpesällä, etkö vain?” raidallinen kissa kysyi uteliaana ja istahti myös harmaaturkkisen kollin vierelle. Hän halusi selvittää oliko Lieskakajolla jotain Leimusilmän kanssa. Ja jos oli, niin hänen olisi estettävä se kaikin keinoin! Heidän perheensä ei todella voisi hajota jonkun parantajaoppilaan vuoksi, ei vain voisi. Mutta mitä hän tekisi?
“Hei vain sinullekin, Kujetassu. Vastaus kysymykseesi on kyllä, olimme samaan aikaan parantajanpesällä. Etkö se sinäkin ollut siellä vai pettäneekö se muistini jo nuorella iällä?” Hilehuurre vastasi toiselle naurahtaen ja väläytti pienen hymyn kareen.
“Mahtavaa, koska minulla on sinulle kysymyksiä! Oliko Leimusilmä usein Lieskakajon luona? Tai toisinpäin, hakeutuiko isäni sen oppilaan seuraan? Hymyilivätkö he toisilleen? Tai jotain muuta? Haluan tietää aivan kaiken siitä mitä sinä näit! Olen nimittäin aivan varma, että hän tykkää Leimusilmästä. Tai minä ainakin luulen, että tykkää, mutta en kyllä ymmärrä, että miksi. Isähän tykkää myös emosta, joten hän ei voi tykätä Leimusilmästä. Mutta hyst, tämä on salaisuus, koska en ole vielä varma! Pidä tämä siis aivan omana tietonasi. Tarvitsen sinun apuasi, Hilehuurre. Meidän on vakoiltava heitä kahta, jotta saamme tietää mitä on meneillään. Oletko sopiva kissa tähän tehtävään? Tarvitsen muutenkin apua jekkuihini!” Kujetassu selitti päättäväisenä ja sai puhuttua Hilehuurteen suorastaan hämmentyneeksi. Naaras oli napannut nyt Hilehuurteen uudeksi ystäväkseen, heille tulisi taatusti hauskaa!
“Me olemme nyt ystäviä, parhaita sellaisia. Päätin sen juuri”, Kujetassu naukaisi päättäväisesti ja heilautti erikoisen muotoista häntäänsä sanojensa päätteeksiä. Mitähän kaikkea he vielä keksisivätkään? Se jäisi nähtäväksi!

//Hilppa?

Kirjoittaja: Elandra

Kokoontuminen oli pitkittynyt, sillä Henkäystähti oli halunnut keskustella kanssani vielä puheenvuorojemme jälkeen. Kuolonklaanin tuore päällikkö vaikutti rauhalliselta ja kyvykkäältä johtajalta. Hän puhui minulle kohteliaasti ja vasten aiempia tapojaan, harmaa kolli välillä jopa hymyili. Aluksi tieto hänen päällikkyydestään oli saanut niskavillani nousemaan pystyyn, mutta kenties kolli olikin oikein oiva seuraaja Punatähdelle. Uskoin, että Kuolonklaanin ja Eloklaanin välit tulisivat pysymään hyvinä Punatähden kuolemasta riippumatta.
Harmiksemme Kuolonklaanin tuore varapäällikkö – Pimentovarjo-niminen naarassoturi – oli joutunut ennen kokoontumista parantajan luokse, eikä siksi ollut päässyt osallistumaan kokoontumiseen. Kaikki oli kuitenkin sujunut mallikkaasti, vaikkei naaras ollutkaan mukana. Yö oli jo vaihtumassa aamuun, kun vasta pääsimme lähtemään kokoontumisesta. Olin hurjan väsynyt, ja niin olivat varmasti myös eloklaanilaiset. Kadehdin hieman niitä, jotka olivat saaneet jäädä leiriin nukkumaan. Päätin, että painuisin heti omaan pesääni, kunhan vain pääsisimme takaisin leiriin.

Suunnitelmani eivät toteutuneet, sillä yllättäen kohtasimme eloklaanilaisia nummilla. Hiilihammas kohtasi minut vakava ilme kasvoillaan. Soturin turkki oli rähjääntynyt, eivätkä muut näyttäneet sen paremmilta. Joidenkin turkeilla risteili kipeän näköisiä haavoja, jotka olivat tihkuttaneet verta lumelle. Olin kauhuissani. Mitä oli tapahtunut, miksi koko Eloklaani oli leirin sijasta nummilla? Joku oli selvästi hyökännyt kimppuumme.
“Mitä on tapahtunut?” sain sanotuksi, kun katsoin hämmentyneeä Hiilihammasta ja muita sotureita. Kissojen kasvoilla oli vain vakavia ilmeitä, eikä kukaan hymyillyt. Epäilemättä joku tai jokin oli hyökännyt leiriin ja ajanut kissat pois kodistaan.
“Kuolonklaani ja Kujakissayhteisöksi itseään kutsuvat erakot hyökkäsivät pian teidän lähtönne jälkeen. Heidän johtajansa julisti sodan Eloklaania vastaan”, Hiilihammas ilmoitti pahoillaan. Soturin jäänsinisten silmien katse laskeutui anteeksipyytävästi maata kohti tämän laskiessa päänsä alas.
“Teimme kaikkemme puolustaaksemme kotiamme, mutta he vangitsivat pentumme. Meillä ei olleet muuta vaihtoehtoa kuin luovuttaa, sillä emme voineet antaa heille pentuja”, Hiilihammas lausui säröilevällä äänellä.
En tiennyt mitä sanoa. En voinut uskoa korviani. Äkkiä kaikki valkeni ja ymmärsin, miksi Henkäystähti oli käyttäytynyt poikkeuksellisesti ja pidätellyt meitä kokoontumisessa. Hän ei ollut halunnut päästää meitä leiriin, jossa riehui taistelu. Minua alkoi heikottaa. En voinut käsittää, miksi Henkäystähti oli tehnyt niin? Miksi he halusivat hyökätä kimppuumme?
“Selvisivätkö kaikki hengissä?” se oli ensimmäinen ajatukseni. Sama se mitä leirille kävi, kissojen henget olivat loppupeleissä kaikkein tärkeimmät. Hiilihampaan surkea katse kertoi, ettei ilman menetyksiä oltu selvitty.
“Pehmoturkki ja Hopeaputous kuolivat. Nokkospilvi, Viherkatse, Lieskakajo ja Sypressikuiske haavoittuivat pahasti ja he tarvitsevat pikimmiten parantajien apua. Muutkin varmasti ovat haavoittuneet, mutta he kykenevät varmasti odottamaan”, kolli ilmoitti hiljaisella äänellä. Katseeni pysähtyi hänen kaulassaan olevaan haavaan, josta yhä tihkui verta soturin tummalle, veriselle turkille.
“Sinäkin tarvitset parantajaa”, naukaisin, mutta soturi pudisti päätään. Liljatuuli ja Leimusilmä kiiruhtivat ohitseni eloklaanilaisten joukkoon. Pahiten haavoittuneet oli sijoitettu pentujen ja Kirsikkakuonon kanssa kissojen keskelle.
“Mitä nyt tapahtuu?” kysyin soturilta, joka takuulla tiesi vihollistemme aikeista enemmän kuin minä. Turkkiani kihelmöi inhotuksesta. Joutuisimmeko hylkäämään reviirimme, jonka olimme vaivalle etsineet? Mitä sodassa oleminen varsinaisesti tarkoitti?
“Tämä Keijukainen lupasi, että saamme jäädä nummille. Kujakissayhteisö muuttaa leiriimme ja ottaa reviirikseen Koivu- ja Sekametsän. Soturimme ovat väsyneitä, meidän olisi hyvä varmaankin etsiä nukkumapaikka, jotta pääsisimme kaikki lepäämään”, Hiilihammas sanoi ja lisäsi vielä, “olen pahoillani, ettemme voineet suojella kotiamme.”
Katsoin myötätuntoisesti kokenutta soturia ja pudistelin päätäni. Seuraavat sanoin niin kovaan ääneen, että jokainen paikalla oleva eloklaanilainen saattoi kuulla ne:
“Minä uskon, että teitte kaikkenne. Tämä ei ole teidän syytänne. On valitettavaa, että meitä vastaan on julistettu sota, mutta emme voi juuri nyt tehdä asialle mitään. Meidän on sopeuduttava tähän tilanteeseen ja yritettävä selvitä. Lepäämme tämän päivän nummilla taivasalla ja etsimme paikan, jonne voimme rakentaa uuden leirimme.”
Minttuliekki laski häntänsä lavoilleni ja katsoi minua myötätuntoisesti.
“Minä voin ottaa partion mukaan ja lähteä etsimään paikkaa uudelle leirille. Olisi varmaan hyvä lähettää joitain kissoja saalistamaan”, varapäällikkö naukui rauhallisella äänellä. Nyökkäsin.
“Kiitos, Minttuliekki. Minä voin hoitaa saalistuspartion, jos te lähdette etsimään uutta leiriä”, sanoin hennosti hymyillen.

Illan koittaessa olimme löytäneet uuden leirin ja majoittuneet sinne. Leiri oli varsin vaatimaton; se sijaitsi kukkulan laella eikä varsinaisia muureja tai pesiä ollut. Ainoastaan pentutarhaa ja klaaninvanhimpia varten oli sopivasti ketunkolo, johon he mahtuisivat. Kaikki muut nukkuisivat taivasalla saaden turvaa ja lämpöä toisistaan. Mielestäni kukkula oli oikein oiva valinta leirin sijainniksi. Sen laelta näkisimme nopeasti lähestyvät viholliset ja meidän yllättäminen olisi vaikeaa.
Liljatuuli ja Leimusilmä olivat keskittäneet oman sairastupansa leirin keskustaan, aivan ketunkolon sisäänkäynnin luokse. Kultasiipi ja muutama muu soturi olivat saaneet pelastettua joitain yrttejä Eloklaanin vanhasta leiristä, mutta yrttivarastot olivat tällä hetkellä varsin olemattomat. Suurin osa leiristä otetuista yrteistä oli Liljatuulen mukaan mennyt jo haavoittuneiden hoitamiseen.
Seisoskelin leirin laitamilla ja katselin hämärtyvää maisemaa. Metsän puut erottuivat selvästi kaukaa. Oli outoa ajatella, ettemme saisi enää astua jalallamme metsään. Joutuisimme elämään avaralla nummella ja tyytymään tähän tilanteeseen. Juuri nyt en halunnut riskeerata klaanini turvallisuutta alkamalla vänkäämään Kuolonklaanille ja Kujakissayhteisölle vastaan. Aluksi en ollut osannut yhdistää Kujakissayhteisöä samaan paikkaan jonne olimme eksyneet etsiessämme Eloklaanin reviiriä, mutta yhtäkkiä kesken saalistamisen olin tänään aiemmin sen tajunnut. Hiilihammas oli kertonut, että yhteisön johtajana toimi Keijukainen-niminen kissa, joka oli vuodenaikoja sitten vienyt yhdessä Tyrskytassun ja toisen ystävänsä kanssa minun ja Minttuliekin tyttären, Kärsämöpennun. Palaset olivat alkaneet loksahdella paikoilleen. Tämä kaikki oli minun syytäni. Minttuliekki oli menettänyt tyttärensä ja koko Eloklaani oli ajautunut sotaan minun menneisyyteni vuoksi. En voinut uskoa sitä. Kantoiko tämä Keijukainen minulle oikeasti kaunaa siitä, että Kujakissayhteisön entinen johtaja oli suorastaan pakottanut minut taistelemaan itseään vastaan ja olin vahingossa riistänyt hänen henkensä?
Ajatukseni keskeytyivät, kun kuulin lumen narskahtavan takanani. Käänsin vihreän katseeni tulijaan ja tunnistin hänet Talvikkitakuksi. Naaras oli huojennuksekseni palannut klaaniin jokin aika sitten, mutta hän ei ollut halunnut puhua kanssani. Jostain syystä soturi oli minulle vihainen, mutten ymmärtänyt miksi. Naaraan kasvoilla oli vihainen ja syyttävä ilme.

//Talvikki?

Kirjoittaja: Koivu

//TAISTELUTARINA

Varjotassu oli painanut mustan kujakissan maata vasten, eikä antanut tälle enää ollenkaan armoa. Kujakissa oli yrittänyt harhauttaa Varjotassua sepustuksillaan ja suostutella oppilaan palaamaan leiriin, jolloin Varjotassu oli vannonut, ettei häneltä heruisi sääliä. Sen vuoksi Varjotassu ei ollut uskoa korviaan, kun vastustaja avasi suunsa jälleen, tällä kertaa sanoakseen, ettei Varjotassun tarvinnutkaan palata leiriin. Että he voisivat hakea Mesitähden. Varjotassu oli keskeyttänyt vihollisen raatelun ja tuijotti tätä epäuskoisena, vaikka tavalliseen tapaansa hyvin ilmeettömänä.
”Minä tahdon todistaa, etten halua tätä taistelua. Mennään yhdessä ja haetaan Mesitähti leiriin”, musta naaras naukui. Varjotassu katsahti taivaalle ja siirsi sitten vihaisen katseensa takaisin allaan makaavaan kujakissaan. Kolli pudisteli päätään.
”Miksi sinä luulet, että voisin uskoa sinua?” hän kysyi naaraalta.
”Vannon pentuetovereitteni henkien kautta, että tarkoitan sitä. Sinun on vain luotettava minuun”, kujakissa vastasi rauhallisena. Epäilyttävän rauhallisena. Aiemmin sama kissa oli anellut Varjotassua lopettamaan taistelun itku silmässä. Varjotassua alkoi ärsyttää toden teolla mustan naaraan ailahtelevuus, oli se sitten esitystä tai aitoa puhetta. Joka tapauksessa naaras yritti vain keskeyttää taistelun. Pelkäsikö hän niin pahasti häviävänsä soturioppilaalle? Vielä kotikisusyntyiselle soturioppilaalle! Varjotassu oli tyytyväinen, ettei kujakissa tiennyt sitä. Hän painoi kyntensä kujakissan leukaa vasten, koska ei oikeasti halunnut kuulla tältä enää sanaakaan.
”Ei ole enää kovin kauaa siihen, että aurinko nousee. Mesitähti saapuu silloin leiriin ihan itsekin”, kermanvärinen kolli maukui tasaisella äänellä, lähes välinpitämätön ilme kasvoillaan. Hän ei edelleenkään uskonut mustan naaraan tarkoittavan sanojaan, mutta vaikka tämä olisikin puhunut totta, niin Varjotassua tarvittiin nyt täällä, puolustamassa klaania. Ei hänkään erityisemmin pitänyt taistelusta, mutta ainakin hänellä oli onnekseen suhteellisen helppo vastus. Liiankin helppo nyt, kun tämä ei ollut suostunut taistelemaan. Kermanvärinen kolli ajatteli, miten tyytyväinen Mesitähti häneen olisi, kun hän olisi puolustanut klaania kunniallisesti. Toisaalta Varjotassu oli juossut pois leiristä… Mutta nyt hänellä oli mahdollisuus korvata virheensä taistelemalla totisesti.
Yön kylmyys oli kuitenkin jähmettänyt kollin lihakset, eivätkä hänen raajansa toimineet yhtä nopeasti kuin tavallisesti. Varjotassu ei halunnut pysyä paikallaan enää kauempaa, ettei alkaisi palella pahemmin. Täriseminen saisi hänet näyttämään heikolta vastustajan silmissä, joten se ei saanut tapahtua. Hän työnsi naaraan kuonon lumeen kynnet piilossa, ennen kuin tämän suusta tulisi taas jotakin manipulatiivista sepustusta, otti sitten etäisyyttä ja paljasti kyntensä uudelleen. Hän otti hyökkäysvalmiin asennon odottaen, että naaras nousisi ylös.
”Me taistelemme loppuun asti, halusit tai et”, Varjotassu tokaisi ja jatkoi monotonisella äänellä:
”Sinun kannattaa jättäytyä pois taistelusta ensi kerralla.”

//Roska?

Kirjoittaja: Untuva

// TAISTELUTARINA

Vaikka adrenaliini ryöppysi suonissani ja puhkuin tahtoa puolustaa Eloklaania, ei siitä ollut mitään apua taitavan taistelijan edessä. En ollut ajatellutkaan millaiseen taistoon olin ryhtynyt. Emme olleet meinanneet pärjätä Salamataivaan kanssa kahdestaankaan tälle kuolonklaanilaissoturille, joten miten minä voisin mitenkään kukistaa hänet itsekseni? Kyse ei enää ollut edes kukistamisessa vaan siitä, miten saisin pidettyä itseni hengissä. Punaruskean turkin omaava oli täysin sairas, se miten hän puhui ja elehti oli pelottavaa. Juuri tuon kaltaisten kissojen takia en ollut ikinä välittänyt Kuolonklaanista.
Nyt suurikokoinen soturi oli saanut minut painettua vasten hankea. Hengitykseni kiihtyi nopeammaksi ja yritin parhaimpani mukaan haukkoa henkeä.
”Olette te sitten hiirenaivoisia. Kuka typerys haastaa itseään taitavamman kissan kaksintaisteluun? Onko sinulla viimeisiä sanoja, hiirenaivo?” soturin sanat saivat minut rimpuilemaan enemmän, mutta tuloksetta.
”Mieluummin minä kuolen näin kuin elän hetkeäkään sinunlaisiesi seurassa”, sanani tulivat ulos pelonsokaisemana ulinana, vaikka kuinka olin yrittänyt kuulostaa vahvalta. Miten minä tästä enää selviäisin? Mielessäni kävivät vanhempieni kasvot, sisareni myös ja minä toivoin, että olin antanut osani klaanille. Suljin silmäni ja odotin kuolettavaa iskua. Odotin. Paine katosi päältäni ja hetkessä sain taas hengittää. Pöllämystyneenä avasin silmäni. Kaurishyppy oli taistellessaan jonkun tuntemattoman kissan kanssa ilmeisesti osunut meihin. Tähtiklaanin kiitos! Kaurishypystä ei kuitenkaan ollut auttamaan ja kuolonklaanilaissoturi oli pian uudestaan vastassa. Hän vaikutti olevan näreissään, kun seisoinkin vielä hänen edessään ilmielävänä.
”Sinulle näköjään suotiin vielä hetki lisää elinaikaa”, soturi virnuili. ”Harmi, että ehdit tuhlaamaan viimeiset sanasi jo.”
Samassa kolli hyökkäsi kohti ja viilsi kynsillään rintaani. Ulvaisin kovaan ääneen kivusta ja jähmetyin paikalleni. Veri pulpahteli ulos kuolonklaanilaisen tekemistä viilloista. En pystynyt tekemään muuta kuin tuijottamaan kauheaa näkymää, kun hanki värjäytyi allani punaiseksi. Huutoni oli herättänyt huomiota, ja paikalle saapui onneksi hyvät taistelutaidot omaava Kieroarpi. Suurikokoinen kolli oli niin ilahduttava näky, vaikka arjessa muuten Kieroarpi ei suosikkieloklaanilaisiini kuulunutkaan. Toinen ei pukahtanut ikinä sanaakaan, ja tällä ei ollut ikinä miellyttävää ilmettä kasvoillaan. Tällä hetkellä Kieroarpi oli kuitenkin parhainta, mitä saatoin Tähtiklaanilta avuksi toivoa. Kuolonklaanilaiskollin ilme oli selvästi pettynyt, kun hän ei saanutkaan tehdä viimeistä iskuaan vaan väliimme oli ilmestynyt varsinainen suojamuuri. Vaikkei Kieroarpi mitään sanonutkaan, tajusin alkaa hiljalleen siirtämään itseäni sivummaksi taisteluareenalta, kun kaksi suurikokoista kollia alkoivat ottamaan mittaa toisistaan.

// Jää? Voit vapaasti muokata Jään sanomisia enemmän sen suuhun sopivaksi, jos tarvii :DD

Kirjoittaja: Aura

Lieskakajoa pelotti, hän oli kauhuissaan Kharonin muutoksesta. Se Kharon kenet hän oli tuntenut, ei olisi toiminut näin. Tosin, kharon oli kokenut elämässään paljon surua ja kolli oli niin herkkä..
”Kharon, puhutaan. Jooko. Minä ymmärrän, että sinä olet kokenut paljon vääryyttä. En halua olla kanssasi eri puolilla”, Lieskakajo yritti vielä hieroa sopua laikukkaan kollin kanssa.
”Et ymmärrä, miten voisit tajuta mitään, kun olet Mesitähden sokaisema? Meillä kahdella ei ole mitään puhuttavaa niin kauan, kun sinä seisot Mesitähden puolella!” Kharon ärisi entiselle ystävälleen. Kollin sanat satuttivat Lieskakajoa, joka oli heti Kharonin nähdessä päättänyt, että ei hyökkäisi Kharonin kimppuun. Hän ainoastaan puolustaisi itseään, se siitä. Pian kolli naukui, että Lieskakajon olisi kuoltava, jos hän ei ymmärtäisi tilannetta. Kharon hyökkäsi hänen kimppuunsa ja pian kaksikko pyöri lumihangessa karvat pöllyten. Punaturkkinen kissa kiitti Tähtiklaania siitä, että hän oli etevä taistelija. Nuorempana kissana Kharon ei onneksi ollut yhtä taitava, joten hän otti toisen hyökkäykset vastaan ongelmitta. Voimakkaana kissana hän sai potkaistua yhteisöläisen pois päältään ja kampesi itsensä sillä välin pystyyn. Tämän taistelun hän päättäisi itse, ei Kharon. Soturi pakeni Litteäkiven toiselle puolelle, mutta Kharon huomasi hänen aikeensa ja loikkasi suurikokoisen kollin selkään. Lieskakajo päätti karistaa toisen kaatumalla selälleen, mutta laikkuturkki ehti pujahtaa pois alta. Näin ollen Lieskakajo kolautti päänsä voimalla Litteäkiveen. Lieskajo tunsi maailman mustenevan silmissään ja pian hän makasi maassa elottoman oloisena.

//Kharon? 🙁

Kirjoittaja: Koivu

//TAISTELUTARINA (vain toinen kappale = 710 sanaa)

Hilehuurre oli päässyt parantajan pesältä päivä Pohjaharhan jälkeen. Hänen uusi rupattelutoverinsa Lieskakajo oli silloin vielä jäänyt sairasaukiolle joksikin aikaa, mutta Hilehuurre toivoi, että pääsisi joskus uuden toverinsa kanssa metsästämään, kuten oli tälle ehdottanut. Hopeisella kollilla oli ollut vielä hiukan voimaton olo, inhottavan kankeakin makoiltuaan niin monta päivää sairasaukiolla. Yskä ja kurkkukipu olivat kuitenkin jo tiessään. Heti päästessään viilettämään metsään ja nummille, kolli oli tuntenut olevansa elämänsä kunnossa. Kuin mikään ei voisi pysäyttää häntä. Kuin mikään ei voisi pilata hänen päiväänsä.

Joitakin päiviä myöhemmin tilanne oli kuitenkin toinen: Hilehuurre oli herännyt täyden kuun yönä muiden leiriin jääneiden sotureiden kanssa siihen, kun leiriin oli tulvinut vihollisia ja ilman oli rikkonut aukiolta kuuluva jäätävä tuskanhuuto. Hilehuurre oli havahtunut ensimmäisten joukossa jo käpälien liikehdintään, sillä pilkullinen kolli nukkui yleensäkin huonosti täyden kuun aikaan. Tämän vuoksi hän oli ollut pettynyt, kun ei päässyt kokoontumiseen. Taistelun syttyessä Hilehuurre olikin tyytyväinen, että oli jäänyt leiriin puolustamaan klaanin reviiriä sekä haavoittuvaisia. Hilehuurteella oli iso luotto omiin taistelutaitoihinsa. Olihan hopeinen kolli hyvä sekä hyökkäämään että puolustautumaan sekä yksi klaanin voimakkaimmista kissoista. Hän oli huomannut, että useimmilla kissoilla oli enemmän heikkoja kohtia joko hyökkäyksessä tai puolustautumisessa, kun hän itse hallitsi molemmat roolit samantasoisesti. Hilehuurteellakin oli todellisuudessa vielä sen verran parantamisen varaa, että itsevarmuus vain loi päälle päin illuusion hänen taistelutaitojensa paremmuudesta. Hilehuurre oli ponkaissut ylös vuoteeltaan Mehiläislennon vierestä salamannopeasti, valmiina mihin vain.
Heti, kun Hilehuurre syöksyi aukiolle ja näki tuntemattoman kissan Rastaskukan kimpussa, hän syöksyi suoraan hyökkäävien vihollisten kimppuun uhkaavasti rääkyen. Hänen perässään ulos saapunut komistus, Mehiläislento, ryhtyi taisteluun aivan vieressä. Hän erotti myös sivusilmällä Pohjaharhan valkean turkin taistelun keskellä.
Ennen kuin Hilehuurteen nenän ja suun ehti täyttää lumelle tihkuvan veren löyhkä, erotti hän kissojen ominaishajut: Kuolonklaani! Ja tuntemattomia erakoita! Vihasta kihisten pilkullinen kolli mätki kahta erakkoa vuoron perään suurella tassullaan päähän kynnet esillä. Silmiin oli hyvä tähdätä; jos onnistuisi osumaan, vastustaja olisi suoraan pelistä pois. Joku eloklaanilainen hyökkäsi näistä erakoista toisen kimppuun, jolloin Hilehuurre kaatoi toisen erakon rääkyen lumeen. Voimakas soturi tarrasi hampaillaan vastustajan niskanahkaan ja yritti tavoittaa kaulaa toisella etutassullaan. Samassa Hilehuurteen selkään hyökkäsi kaksi vihollista yhtä aikaa, joista toisen hän tunnisti Kuolonklaanin Kaamoskukaksi. Toinen oli oletettavasti erakko. Hilehuurteen jalat pettivät kahden kissan painosta. Nämä yrittivät saada hampaillaan otetta hopeanharmaan kollin kaulan alueelta.
”Rottiako te olette?” Hilehuurre ivasi, yrittäen karistaa hyökkääjiä pois kimpustaan.
Hopeinen soturi tarrasi hampaillaan Kaamoskukan käpälään, kierähti selälleen ja potkaisi toista vastustajaa vapaalla takajalallaan niin lujaa, kuin pystyi. Erakko kellahti kumoon; tuo kissa tuskin oli ennen soturia nähnytkään. Hilehuurre jatkoi tovin kamppailua Kaamoskukan kanssa, kunnes näki ystävänsä Salamataivaan kiitävän heitä kohti. Hopeinen soturi hellitti otettaan vastustajasta, joka oli alkanut raastaa Hilehuurteen vatsaa jakakäpälillään. Tämä hämmentyi, kun Hilehuurre ei rimpuillutkaan – silloin Salamataivas syöksyi Kaamoskukkaa päin. Hilehuurre nousi ylös, viilsi kuolonklaanilaista kynsillään lapaan, jätti Salamataivaan jatkamaan kamppailua ja etsi nopeasti katseellaan eloklaanilaisia, jotka olisivat alakynnessä.
Soturi huomasi Kuusitassun jääneen soturi-ikäisen vihollisen kynsiin. Tilanne ei näyttänyt ollenkaan reilulta ja Hilehuurre viiletti käpälät tömisten taistelevien sotureiden ohi Kuusitassun luokse. Hän huomasi Närhitassun saapuvan apuun yhtä aikaa.
”Etsi itsesi kokoinen vastustaja, sinä säälittävä riekale!” Hilehuurre sähähti hypätessään kaikki kynnet paljaana vihollisen kimppuun. Kolli alkoi läiskiä vastustajan kuonoa käpälillään. Tämä kissa oli kuitenkin ketterä tapaus, ja luikahdettuaan pois soturin kynsistä vihollinen vinkaisi ja juoksi kauas Hilehuurteesta. Hilehuurre ehti vain nyökätä Kuusitassulle ja Närhitassulle, ennen kuin palasi aukion keskustaan etsimään kokoisiaan lyötäviä hiirenaivoja.
Hilehuurre huomasi suuren, pitkäturkkisen kollin lähestyvän häntä uhkaavasti jäätävä katse vaaleansinisissä silmissään. Pitkä turkki oli mustan ja erilaisten harmaan sävyjen peittämä. Hilehuurre piti kollia heti erittäin viehättävän näköisenä – tai tiedosti, että olisi pitänyt, jos tämä ei olisi lähestynyt hopeista soturia niin pelottavalla tavalla, valtavine lapoineen ja tassuineen, kynnet paljastettuina. Pilkullinen soturi ei kuitenkaan jaksanut katsella moista vaanimista, vaan hyökkäsi itse tummaturkkisen kollin kimppuun paljastaen hampaansa. Vaikka vastustaja ei reagoinut nopeasti, painoi tämä Hilehuurteen maahan voimakkaalla etutassullaan, kuin soturi olisi painanut pennun verran. Hilehuurre tarrautui kollin etujalkaan kynsin ja hampain, pakottaen tämän kaatumaan maahan kuperkeikalla. Hilehuurre kierähti vastustajan päälle ja he alkoivat painia lumessa häntien ja pöllyävien karvojen sekamelskana. Vastustajan taitavista liikkeistä Hilehuurre päätteli, että kissa oli Kuolonklaanin soturi. Hän ei kuitenkaan saanut tämän nimeä päähänsä.
Tummaturkkinen kolli sai pian painettua Hilehuurteen maata vasten, eikä eloklaanilainen mahtanut mitään. Hän yritti huitoa takajaloillaan hurjana, mutta suuri kolli läymäytti niin kovan iskun Hilehuurteen kasvoille, että hänellä oli mennä taju. Veren maku tulvi suuhun ja Hilehuurre yritti sylkeä sitä ulos.
”Tuliko hätä?” kuolonlaanin soturi kysyi kylmä ilme kasvoillaan. Tätä seurasi toinen kova isku kasvoille. Hilehuurre sulki silmänsä juuri ajoissa, ennen kuin toiseenkin poskeen iski viiltävä kipu. Kolli avasi kuitenkin silmänsä ja avasi suunsa veriseen virnistykseen. Hän ei luovuttaisi näin helpolla. Vastustaja näytti hämmentyneeltä silmien pienestä siristyksestä päätellen, kuten Hilehuurre oli toivonutkin.
”Älä yritä, komistus. Et sinä minua pelota. Oikeastaan, näytät vain suurennetulta pennulta noiden suhteettomien isojen tassujesi ja sotkuisen turkk-” Hilehuurteen lause jäi kesken, kun vastustaja hyysi hänen hymynsä jo uudella iskulla kuonoon.

//Järkäleloikka?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

//TAISTELUTARINA

Haukoin henkeä syrjempänä taistelusta piikkihernemuurin varjossa, jonne Pohjaharha oli minut saatellut päästyämme hetkeksi eroon harmaasta erakosta. Nuori soturi kyseli vointiani, mutten heti pystynyt vastaamaan hänelle. Voi miten korvissani sirisikin niin inhottavasti, että se sotki kaikki ajatukseni…
”Hiilihammas?” Pohjaharhan ääni kuulosti etäiseltä, vaikka hän seisoi aivan vieressäni. Vedin henkeä ja nielaisin. Sen jälkeen siirsin hieman sumean katseeni entiseen oppilaaseeni, jonka silmistä näkyi huoli.
Pudistelin vähän päätäni. ”Olen ihan kunnossa. Vähän vain väsyttää”, lausuin edelleen hengästyneenä. Tuntui siltä kuin kaulani ympärillä olisi ollut lenkki, joka vain kiristyi puhuessani. Harmaa erakkonaaras oli onnistunut tekemään pahempaa jälkeä kuin olin odottanut.
”Nämä lurjukset on häädettävä pois leiristä jollain keinolla”, sanoin sitten Pohjaharhalle vakavana. ”Ainakin meidän on pystyttävä pidättelemään heitä siihen saakka, kun Mesitähti ja muut palaavat kokoontumisesta.” *Jos he palaavat*, lisäsin mielessäni, sillä en todellakaan ollut varma siitä, oliko päällikkö tovereineen joutunut väijytykseen Kivikukkulalla loppujen Kuolonklaanin kissojen toimesta. Näiden erakoiden ja satunnaisten kuolonklaanilaisten yllättävä hyökkäys oli eittämättä sodanjulistus Eloklaanille.

//Pohja?

Kirjoittaja: Elandra

Kuutamolaine: 10kp + 3TaP –

Tähtimötassu: 4kp –

Sypressikuiske: 5kp + 2TaP –

Vihapentu: 4kp –

Sumutassu: 9kp + 3TaP – Voit nimittää Sumutassun soturiksi taistelun jälkeen, kunhan Eloklaani on asettunut väliaikaiseen leiriinsä 🙂

Lieskakajo: 6kp + 2TaP –

Laventelitaivas: 7kp + 3TaP –

Hiilihammas: 5kp + 2TaP –

Varjotassu: 23kp! + 10TaP –

Pohjaharha: 6kp + 2TaP –

Kirjoittaja: Koivu

//TAISTELUTARINA

Varjotassu tuijotti itkemään ryhtynyttä vastustajaansa syvän epäuskoisena. Musta naaraskissa oli anonut Varjotassua lopettamaan taistelu ja väittänyt sitten, että taisteli ainoastaan koska hänen oli ollut pakko noudattaa käskyä, kun Varjotassu oli huomauttanut, että kissa itse taistelun aloitti.
”Minä en vain saa päästää sinua pakoon tai Keijukainen suuttuu minulle. Voisitko palata takaisin leiriin, ettei minun tarvitse tappaa sinua?” musta naaras oli pyytänyt kuin viaton pentu.
*Niinpä niin, ja nyt sinä odotat minun säälivän sinua*, Varjotassu ajatteli edelleen vihastuneena selkäänsä saamista pitkistä, vuotavista naarmuista. Kermanvärinen kolli tuijotti vihollista kyseenalaistava katse silmissään, korvat taaksepäin käännettyinä.
”Keijukainen?” Varjotassu toisti.
”Niin, Keijukainen. Kujakissayhteisön johtaja.”
Varjotassu ei ollut kuullut kyseisestä kissasta mitään, mutta juuri nyt häntä ei kiinnostanutkaan kuulla enempää.
”Älä yritä. Kyllä sinä tiedät, millainen sota leirissä on käynnissä. Et muka halua tappaa minua, mutta haluat lähettää minut sinne muiden tapettavaksi. Noinko helpolla te kujakissat luovutatte, kun vastaan tulee soturioppilas?” Varjotassu sihisi paljastaen hampaansa. Mustan naaraan esitys ei menisi läpi.
”Ei sinun tarvitse taistella siellä. Ole kiltti, en tahdo pahaa!” naaras uikutti itku silmässä.
*Tuo kissa on aivan sekaisin päästään!*
”Ai, eikö? Ai niin, minä unohdin, että voin antaa tovereidesi raadella minut ilman puolustautumistakin”, Varjotassu sanoi sarkastisesti, kumoten vastustajan puheiden painoarvon.
Varjotassu upotti kyntensä lumeen. Ennen kuin vastustaja ehti avata suutaan uudelleen, oppilas hyökkäsi tämän kimppuun ja upotti kaikki kyntensä mustaan turkkiin. Kolli yritti pysyä kiinni naaraan selässä tämän rimpuillessa ja voihkiessa samaan aikaan kivusta. Varjotassulla oli kuitenkin sellainen tunne, ettei vastustaja yrittänyt oikeasti – että tämä säästeli voimiaan ja yritti edelleen esittää haavoittuvaista ja uhriutua.
”Yritäkin vielä pelata tunteillani!” Varjotassu mourusi niin, että melkein pelästyi itseään. Hän ei tiennyt osaavansa päästää suustaan niin aggressiivista ja kovaa ääntä. Kujakissa oli nyt pahasti alakynnessä.
Hän ei olisi uskonut pärjäävänsä taistelussa näinkään hyvin, vaikka tilanne olikin ollut tähän mennessä melko tasainen. Niistä harvoista onnistuvista taisteluliikkeistä hän sai kuitenkin kiittää täysin Mesitähteä. Varjotassu muisteli, miten Mesitähti oli pelastanut hänet; nyt olisi Varjotassun vuoro tehdä vastapalvelus ja puolustaa klaaniaan, hän ajatteli.
”Te hyökkäsitte leiriimme, joten minulta ei heru yhtään sääliä sinulle tai yhdellekään Keijukaiselle!”

//Roska?

Kirjoittaja: Elandra

//TAISTELUTARINA

Tähtiklaani oli kuullut rukoukseni ja lähettänyt Hiilihampaan pelastamaan minut. Hän oli riuhtaissut tuntemattoman erakon pois kimpustani. Minulta oli mennyt hetki ennen kuin olin toennut naaraan hyökkäyksestä, mutta seurasin parin kissanmitan päästä tilannetta. Hiilihammas oli haastanut kissan, mutta yhtäkkiä hänen katseensa harhautui muualle. Se antoi viholliselle tilaisuuden hyökätä ystäväni kimppuun. Olisin halunnut tehdä jotain, mutta oloni tuntui liian heikolta, jouduin vain seuraamaan tilannetta kauempaa ja toivoa, että Hiilihammas kykenisi estämään hyökkäyksen. Huojennuksekseni hyökkääjä tyytyi vain iskemään kynsillään Hiilihammasta poskeen ja irtaantui sitten kauemmas hänestä. Kaksikko katsoi toisiaan pitkään, kuin he olisivat tunteneet toisensa.
Jostain Hiilihammas näytti saavan voimansa ja keskittymiskykynsä takaisin, ja tämä hyökkäsi kohti viholliskissaa. Katsoin jännittyneenä, kuinka harmaa naaras väisteli entisen mestarini iskuja ja aina tilaisuuden tullen sivalsi kynsillään Hiilihampaan ruskeaa turkkia. Vihollinen oli ikäväkseni Hiilihammasta aavistuksen parempi taistelija, vaikka he vaikuttivatkin varsin tasaväkisiltä. Vaikka uskoin ystäväni pärjäävän, minä tiesin, etten voisi jäädä lumeen makaamaan. Pian joku hyökkääjistä huomaisi minut ja tekisi minusta selvää. Vedin syvään henkeä. Tahto puolustaa klaaniani sai minut voimaantumaan ja kampesin itseni pystyyn. Aluksi jalkani tuntuivat huterilta ja voimattomilta, mutta kun harmaa naaraskissan onnistui saada ote Hiilihampaan kaulasta, kaikki muu unohtui. En voinut antaa Hiilihampaan kuolla.
”Hiilihammas!” ulvaisin syöksyessäni kohti harmaaturkkista kissaa. Hän oli suurin piirtein kokoiseni, mutta aavistuksen verran tanakampi kuin minä. Iskeydyin vauhdilla harmaaturkkisen kissan kylkeen ja hän lennähti pois entisen mestarini päältä. Hiilihammas kampesi itsensä pystyyn.
”Tule, mennään sivuummalle”, nau’uin ja viitoin raidallisen kollin perässäni pois harmaan kissan luota. Pysähdyimme hengähtämään piikkihernemuurin varjoon. Silmäilin kauhuissani pimeää pääaukiota, joka oli pullollaan toistensa kimpussa raivolla taistelevia kissoja. Kaikki eloklaanilaiset puolustivat kotiaan valtavalla raivolla, mutta se ei näyttänyt riittävän. Pelottavan moni eloklaanilainen näytti olevan alakynnessä.
”Oletko sinä kunnossa?” kysyin Hiilihampaalta huolestuneena. Tämä oli kovin hengästynyt, eikä se ollut mikään ihme.

//Hiili? :/

Kirjoittaja: Koivu

//TAISTELUTARINA

Varjotassu heräsi keskellä yötä kaameaan rääkäisyyn, jota seurasi pian vielä epämääräisempi, lakkaamaton aggressiivisen mourunnan sekamelska. Hänen vieressään Sadetassu oli noussut heti pystyyn ja osa oppilaista syöksynyt jo ulos hämmennyksen ja paniikin sekaisina. Varjotassu nousi äkkiä käpälilleen.
”Mitä tapahtuu?” hän kysyi Sadetassulta, joka vaihtoi pelokkaita katseita kollin kanssa, ennen kuin syöksyi mitään sanomatta ulos. Varjotassu juoksi ulos ystävänsä perässä peläten pahinta.
Ulkona Varjotassu sai kauhukseen todistaa, että leiriin oli hyökätty; vielä kokoontumisyönä, kun puolet sotureista ja Mesitähti olivat poissa! Eloklaanin sotureita taisteli leirin keskiaukiolla useita tuntemattomia kissoja vastaan, joiden seasta Varjotassu erotti Kuolonklaanin hajun. Hyökkääjien seasta erottui kuitenkin myös vieraiden kissojen haju.
Varjotassun ensimmäinen reaktio taistelunäkymään oli automaattinen paikalle jähmettyminen. Hänen sydämensä hakkasi melkein yhtä lujaa kuin silloin pienempänä, kun hän oli juossut pois kaksijalkalasta ainoastaan traumat mukanaan. Kollin jalkojen alettua toimia muutaman sekunnin jälkeen, tuli hänelle seuraavana vahva vaistomainen tarve juosta pakoon, niin kauas kuin tassuistaan pääsi. Tämän pitkältä tuntuneen, mitättömän lyhyen hetken jälkeen Varjotassu valpastui ja tajusi Sadetassun tuijottavan taistelevia kissoja hänen vieressään, kuin odottaen hyökkääjää.
”Sadetassu, juokse!” Varjotassu huusi samalla, kun kääntyi ympäri ja lähti juoksemaan oppilaiden pesän taakse, kohti leiriä suojaavaa oksamuuria. Kun kolli vilkaisi taakseen, hän huomasi kuitenkin Sadetassun kadonneen – todennäköisimmin taistelevien kissojen valtamereen. Täydessä paniikissa Varjotassu ei voinut muuta, kuin jatkaa pakoaan ulos leiristä. Hän hyppäsi sellaisella voimalla, mihin ei olisi ikinä pystynyt ilman sitä suunnatonta pakokauhun tunnetta. Laskeutuminen ei kuitenkaan mennyt yhtä putkeen, sillä kermanvärinen oppilas putosi puoliksi piikkihernepensaan sisään. Se ei ollut mieluisa kokemus. Oksat raapivat kollin takajalkoihin naarmuja. Nyt oli kuitenkin tosi kyseessä, eikä Varjotassu tuntenut niissä kipua enää jatkaessaan matkaa metsään. Varjotassu ajatteli, kuinka ei koskaan antaisi itselleen anteeksi, jos oli nyt jättänyt ystävänsä kuolemaan tuohon verta pulppuavaan leiriin! Käpälät eivät silti antaneet hänelle vaihtoehtoa kääntyä takaisin.
Kolli ei kuitenkaan ehtinyt ottaa montaa juoksuaskelta puiden lomassa, kun joku osui häneen kovalla voimalla kaataen hänet pöllyävään lumeen. Varjotassun keuhkoista lähti ilmat pihalle ja hän joutui yskimään lunta suupielistään tovin, ennen kuin sai itsensä ylös happea haukkoen. Vasta silloin oppilas sai kohdistettua silmänsä kohtaamaan hyökkääjän, joka kyyhötti kynnet paljaana hänen vieressään valmiina iskemään uudelleen. Se oli pienehkön puoleinen musta kissa, jonka etutassut olivat valkoiset ja jonka Varjotassu arvioi olevan suunnilleen yhtä vanha – tai siis nuori – kuin hän itse.
Silmänräpäyksessä musta kissa hyökkäsi uudelleen kynnet ojossa häntä kohti. Oppilas paiskautui jälleen maata vasten, tällä kertaa selälleen, mutta sai kiepahdettua vihollisen alta pois ketterästi, jolloin tämä hämmentyi hiukan. Varjotassu käytti etulyöntiaseman hyväkseen ja kiepahti ympäri, ennen kuin musta naaras tajuaisi tarttua hänen häntäänsä kiinni. Heti kiepahduksen jälkeen Varjotassu läimäisi viholliskissaa korvaan kynnet esillä. Tämä puolustautui huitoen kummallakin etukäpälällään niin suunnattoman nopeasti, että se näytti mielipuoliselta. Varjotassu yritti saada vuoron perään molemmilla etukäpälillä kyntensä osumaan kissan rintakehään tai vatsaan, mutta puolustautuja oli liian nopealiikkeinen. Vihollisen tassujen liikkeen nopeasta pysähdyksestä Varjotassu kuitenkin arvasi, että naaras oli jälleen hyökkäämässä. Tällä kertaa kermanvärinen kolli väisti iskun syöksyen mustan naaraan alitse tämän hypätessä, kääntyi sitten sutjakasti naaraan taakse ja tarttui mustaan häntään kynsin ja hampain. Viholliskissa parkaisi kivusta, mutta pääsi helposti Varjotassun otteesta irti. Ennen kuin kolli huomasikaan, oli musta naaras jo hänen selässään kynsimässä nahkaa irti. Varjotassu yritti ravistella tämän pois päältään, mutta pieni naaras oli yllättävän voimakas ja kolli lyyhistyi maahan. Varjotassu huusi tuskissaan. Hän tunsi, miten veri levisi selästä hänen kyljelleen. Valkoinen maa oli hetkessä kirkkaiden, punaisten pisaroiden peitossa. Kermanvärisen ja veren kirjava oppilas veti syvään henkeä, rimpuili kaikin voimin kääntyäkseen selälleen ja potkaisi mustan naaraan pois päältään kovan, kivunsekaisen sähinän saattelemana. Nyt hän ei antaisi enää armoa, kolli ajatteli.
Ei, Varjotassu ei ollut tappaja, eikä ikimaailmassa halunnut olla vastuussa yhdenkään kissan elämän päättämisestä tai päättymisestä. Mutta tänä yönä hänen olisi taisteltava, ehkä viimeiseen hengenvetoon saakka. Hän puolustaisi klaaniaan kunnialla. Tuo vihamielinen tunkeilija, joka tuli piirittämään Eloklaanin leiriä saisi nähdä, kuinka hän taistelisi kuin soturi, Varjotassu ajatteli. Sen jälkeen vastustaja saisi katua sotaan ryhtymistä.
Varjotassu syöksähti hampaat irvessä mustan muukalaisen kimppuun, ennen kuin tämä ehti kunnolla päästä jaloilleen. Vastustaja toimi kuitenkin niin nopeasti ja ketterästi, että tämä pääsi luikertelemaan pois Varjotassun alta, potkaisten takajalallaan kollia päähän. Varjotassu ei kuitenkaan ollut moksiskaan, vaan syöksyi naaraan perään. Musta naaras kääntyi kohtaamaan Varjotassun, mutta oppilas oli jo valmiina hyökkäämään vihollisen kimppuun uudelleen. Hän loikkasi jo kynnet ojossa, ennen kuin vastustaja ehti valmistautua. Kissa kaatui ja alkoi rimpuilla Varjotassun alla, kollin painaessa kyntensä tämän toiseen lapaan ja toiseen etutassuun. Kermanvärinen kolli iski hampaansa vihollisen lavan ja niskan väliin, mikä sai kissan ulvaisemaan kivusta.

//Roska ehkä?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

//TAISTELUTARINA

Oli kuin itse pahuus olisi päässyt valloilleen ulkona: Tuntemattomia kissoja vyöryi leiriin täydenkuun loimottaessa tummalla taivaalla, ja nopeasti piikkihernemuurin ympäröimä aukio täyttyi kissojen huudoista. Olin seurannut muita sotureita ulos pesästä ja liittynyt taisteluun. Ilmassa leijaili vahva Kuolonklaanin haju, mutta siihen sekottui myös täysin tuntemattomien kissojen voimakas ominaistuoksu.
Pohjaharha oli jäänyt alakynteen taistelussa harmaata naaraskissaa vastaan. Naaras hyökkäsi hämmästyttävällä päättäväisyydellä valkoista soturia vastaan, ja oli selvää, että tämä oli kokenut taistelija. En ehtinyt jäädä ihmettelemään hyökkääjän taitoja pitkäksi aikaa, sillä nopeasti Pohjaharha oli jäänyt niin sanotusti puun ja kuoren väliin ja harmaan naaraan ote tämän niskasta tiukkeni. Syöksyin kaksikkoa kohti ulvaisten ja iskeydyin tuntematonta kissaa kohti koko kehoni voimalla. Se pakotti tämän irrottamaan hampaansa Pohjaharhasta ja kääntymään minua kohti.
Silmäillessämme toisiamme arvioivasti, kuin heikkouksia etsien, katseeni harhautui vähän matkan päässä naaraan takana olevaan Rastaskukkaan, joka kamppaili itseään huomattavasti rotevampaa kissaa vastaan. Hetkinen – ei voinut olla totta… Tyrskytassu!
“Ei kannata katsella muualle kesken taistelun!” Harmaa naaraskissa loikkasi minua kohti kynnet ojennettuina, ja tunsin kipeän vihlaisun poskessani. Pakotin itseni kääntämään huomioni pojastani hyökkääjään, joka vähitellen alkoi näyttää tutulta. Silloin minulle valkeni, että kyseinen kissa oli ollut mukana kaappaamassa Mesitähden pentua Suurten harjoitusten aikaan. Naaras oli osallistunut harjoituksiin yhdessä poikani kanssa kuolonklaanilaisena, ja kaikkia oli pyydetty pitämään silmät auki heidän ja Mesitähden kaapatun pennun varalta valitettavan tapahtuman jälkeen.
Luimistin korviani ja paljastin hampaani kissalle. Hyppäsin häntä kohti ja tavoittelin hänen kaulaansa hampaillani, mutta naaras väisteli ketterästi liikkeitäni. Taistelu oli varsin tasaväkistä, ja toivoin, että Pohjaharha tokenisi pian äskeisestä ja tulisi avukseni.

//Keiju tai Pohja?

Kirjoittaja: Untuva

// TAISTELUTARINA

Kuljin muiden unenpöpperöisten sotureiden seassa ulos pesän hämäryydestä. Liikkeeni tapahtuivat automaatiolla muiden mukana, enkä oikein pystynyt ajattelemaan niitä ennalta. Vasta aukiolla minulle valkeni paremmin, mitä meillä oli edessä. Vastassamme oli selvästi hajusta päätellen kuolonklaanilaisia, mutta myös tuntemattomia kissoja. Väsymys painoi kehossani, mutta pian kasvava adrenaliini sai sen katoamaan. Eloklaanin aukio oli jo ehtinyt täyttymään taisteluhuudoista, ja me olimme heti hyökkäyksen kohteena. Tassuissani kihelmöi, kun katsoin silmät kauhusta suurina edessäni avautuvaa taistelutannerta.
Avunhuudot kantautuivat korviini jostain lähempänä piikkihernetunnelia. Nopeasti käänsin katseeni ja näin Salamataivaan pulassa. Suurikokoinen punaruskea kolli oli jo ehtinyt upottaa päänsä klaanitoverini vatsakarvojen sekaan ja iski tähän hampaansa. Ketään ei ollut auttamassa. Hetkessä olin liikkeessä ja rynnistin kohti suurta kollia. Loikkasin ja enempää ajattelematta iskeydyin tämän selkään kynnet ojossa. Kumarruin hampaillani kiinni niskaan ja puristin niin kovalla voimalla kuin suinkaan pystyin. Kollin suusta pääsi jokin epämääräinen sähähdys, ja onnekseni Salamataivas oli vapaa. Kuolonklaanilaissoturi sai heitettyä minut yltään yhdellä pienellä liikkeellä. Tömähdin kyljelleni lumiseen maahan.
Punaruskeaturkkinen kääntyi minua kohti. Kolli oli äärimmäisen pelottavan näköinen. Jäänsinisissä silmissä paloi ilkeys ja soturi oli muutenkin hurjan näköinen revenneen korvansa kanssa. Nieleskelin kurkussani tuntuvaa palaa, ja kuten osasin arvata – pian kuolonklaanilainen hyökkäsi kimppuuni. Ensimmäisen iskun sain juuri ja juuri väistettyä, mutten ollut itsekään varma miten sain sen tehtyä. Ketteryydestäni oli hyötyä, mutta ehkä kehossani kihisevä pelko sai minut toimimaan paremmin kuin yleensä.
Olimme Salamataivaan kanssa päätyneet vierekkäin. Edessämme uuteen hyökkäykseen valmistautuva kolli oli kuitenkin sen verran suuri vastus, etten uskonut meidän kahdenkaan riittävän hänelle. Kuolonklaanilainen hyökkäsi taas, tällä kertaa Salamataivaan kimppuun. Kollin hyökkäysliikkeet olivat hyvin hallittuja. Minä iskin hampaani kollin häntään ja siitäkös toinen suuttui. Päässäni kohisi niin paljon, etten saanut mitään selvää kuolonklaanilaisen sanoista. Harmaan naaraan kimpussa oli jo uusi soturi, joten hänestä ei ollut enää apua. Ainoastaan vahva halu puolustaa kotia sai minut pysymään paikoillani ja kohtaamaan vastustajani.
”Antaa tulla, minä kestän kyllä”, sihisin hampaideni välistä sanoja, joita en ollut eläessänikään päästänyt ilmoille. Tämä tilanne oli kuitenkin uusi. Nämä hiirenaivot olivat tulleet rikkomaan kotimme rauhan, joten meidän täytyi taistella loppuun asti – vaikka edessä olisikin seisonut kuolemaa janoava kuolonklaanilainen.

// Jää?

Kirjoittaja: Aura

//TAISTELUTARINA

Lieskakajon ajatukset olivat sekaisin eikä kolli ollut vieläkään sisäistänyt täysin mitä oli juuri tapahtunut. Hetki sitten Mesitähti oli lähtenyt sotureidensa kanssa kokoontumiseen ja hetki sen jälkeen Kuolonklaani oli hyökännyt erakoiden kanssa Eloklaanin leiriin. Lieskakajo etsi katseellaan sopivia vastustajia itselleen, hän puolustaisi Eloklaania vaikka hengellään. Kollin kurkusta kumpusi murinaa, kun hän oli loikkaamassa tummaturkkisen kollin kimppuun. Hänestä kollikissa näytti tutulta, mutta Lieskakajo ei saanut mieleensä mistä toinen oli tuttu. Hän käännähti nopeasti kuullessaan askelia, mutta hyökkäämisen sijaan Lieskakajon vihreät silmät suurenivat. Hän tunnisti kissan välittömästi, hyökkääjä oli hänen paras ystävänsä ja entinen oppilaansa, Kharon. Punaturkkisen kissan teki mieli hymyillä leveästi ja syöksyä halaamaan ystäväänsä. Hän kuitenkin piti olemuksensa vakavana, olihan toinen osana Eloklaaniin kohdistunutta hyökkäystä. Lieskakajo oli järkyttynyt toisen osallisuudesta tähän hirmutekoon. Hän halusi tietää miksi toinen oli osallinen tähän tekoon. Mitä Kharonille oli tapahtunut? Kollisoturi ilmoitti suoraan, että ei halunnut taistella tuttua kollia vastaan. Ei hän voisi.
“Olen kaivannut sinua, Kharon. En voi taistella sinua vastaan, mutta en myöskään suostu kuolemaan, jos hyökkäät minun kimppuuni. Kharon, me selviämme tästä puhumalla, eikö niin? Sinulle olisi paikka Eloklaanissa, pidän siitä huolen, että pääsisit takaisin. Me olemme tai ainakin olimme parhaita ystäviä. Eikö sillä muka ole mitään merkitystä..?” Lieskakajo mourui toivottomana. Hän ei ymmärtänyt, mitä ihmettä Kharonille oli tapahtunut..? Kolli sitten sähisi jotain Mesitähden pahuudesta eikä punaturkkinen kissa vieläkään hahmottanut kokonaisuutta. Mesitähtihän oli reilu päällikkö!
“E-en ymmärrä. Kharon, minä en halua olla sinun viholliseni. Enkö minä merkinnyt sinulle ikinä mitään?” kollikissa naukui hiljaisella ja epätoivoisella äänellä. Pian kyyneleet kihosivat hänen kimppuunsa. Lieskakajo valmistautui siihen, että he taistelisivat pian toisiaan vastaan. Sen verran vihaiselta ja vakuuttuneelta Mesitähden pahuuteen Kharon vaikutti.
”Olet paras ystäväni, Kharon..” Lieskakajo sai vielä sanotuksi.

//Kharon? 🙁

Kirjoittaja: Sirius

/TAISTELUTARINA\
Hyökkäyksen pauhu sumisi korvissani. Raahauduin oppilaiden pesään. Haavani tihkuivat verta. Kipinätassu ilmestyi pesään karvat pystyssä ja verisenä. Häntä ei enää meinannut tunnistaa samaksi kissaksi. ”Ihan oikeasti! Tämä on hirveää! Liljatuuli yrittää auttaa kaikkia, mutta hänellä ja Leimusilmällä ei riitä käpälät. Haavoja on ihan hirveästi!” Kipinätassu henkäisi. Nyökkäsin jäykästi. ”Sinunkin pitää mennä heidän hoitoonsa.” tämä käski.
”En mene. Ei tämä ole vakavaa.” tuhahdin. Kipinätassu kohautti olkiaan. ”No, minusta sinun täytyisi mennä.” tämä maukui. ’Ehkä sinusta.’ tuumin. ’Mutta en halua tunnustaa.’ Taistelu pelotti minua. Eräs musta iso kolli oli melkein tappanut minut. Kuulin Pimentovarjon ja jonkun toisen kissan, jonka nimeä en tiennyt rääkyvän voitonriemuisena. ”Meidän pitää kertoa Mesitähdelle!” kuiskasin äkkiä.
”Miten me pääsemme? Nuo kissat tappavat meidät!” Kipinätassu huudahti peloissaan. Yhtäkkiä esiin astui Hillasielu, verisenä ja haavoittuneena. ”Oletteko kunnossa?” tämä kähisi. ”Emme enemmän kuin muutkaan.” vastasin. Hillasielu ähkäisi.
”Minä menen kertomaan Mesitähdelle.” sanoin päättäväisesti. ”Siinä tapauksessa et mene yksin, Sumutassu. Minä tulen mukaan.” Hillasielu naukui hiljaa. Katsoin kollia epäilevästi. Entä jos tämä pettäisi minut kesken matkan? Sitä ei voinut koskaan tietää. Mutta minä tarvitsin kokeneita ja hyviä sotureita. ”Olkoon.” sähisin. Hillasielu pujahti ulos. Vaihdoin Kipinätassun kanssa vielä pelokkaan katseen. Yritin väistellä kissoja. Kynnet viuhuivat ja veri roiskui. Yhtäkkiä tunsin jonkun tuijottavan minua kiivaasti. Näin julman näköisen kuolonklaanilaisen murisevan. Yhtäkkiä sujahdin jonkun vatsan ali ja juoksin leiristä ulos. Hillasielu nilkutti edessäni. ”Täälläkin on vartioita. Meidän pitää olla varovaisia.” Hillasielu ähki. ’Totta kai täytyy! Minusta tulee soturi kohta, kai minä sen tiedän!’ ajattelin kiivastuneena. Kuitenkaan ei ollut aikaa kinasteluun. Kaikkialla oli vaarallista. Pujahdin aluskasvillisuuden halki. Yhtäkkiä esiin astui hurjan näköinen kolli.
”Mitä te täällä teette? Valmiina kuolemaan.” tämä sähisi ja paljasti terävät kyntensä. Aloin näyttää pelokkaalta. Yhtäkkiä Hillasielu tuli esiin. ”Mitä sinä täällä teet, Usvakatse?” tämä sähisi. Usvakatse syöksyi kimppumme ja raastoi Hillasielun lapoja. Hän näytti lihaksikkaalta: emme takuulla pärjäisi. Loikkasin tämän selkään ja puristin sitä hampaillani. Usvakatse hyppäsi, ja putosin maahan. Tämä painoi käpälänsä rinnalleni ja tähtäsi kurkkuuni. Yhtäkkiä tunsin painon häviävän rinnaltani. Hillasielu oli repinyt hänet pois ja iski tämän selkään. Yhtäkkiä Usvakatse alkoi huohottaa. Hän perääntyi yrittäen tähdätä minuun. Väistin iskun tieltä. Usvakatse kompastui. Hän lysähti maahan. Syöksyin tämän päälle ja purin tätä kurkusta. Purin, kunnes tunsin velton ruumiin jalkojeni alla. Nousin ylös typertyneenä. Olin tappanut kissan. Olin julmuri. ”Sumutassu, kiitos. Sinä tapoit hänet. Nyt pitää mennä.” Hillasielu maukui.

//Kaikki Eloklaanilaiset saa jatkaa\
//Kp-boosti\

Kirjoittaja: Naali

Olin ollut jo aika kauan pentu, ja kuun päästä oli aika nimittää minut oppilaaksi.
”Haluan ulos!”
Mau’uin.
”No, tuskin sinä pääset”
Piiskupentu sanoi hiljaa.
”Miksi?”
Kysyin.
”Siellä on kuningattaria ja sotureita vahtimassa”
Piiskupentu selitti.
#piiskupentu valehtelee#
Ajattelin ja pyöräytin silmiäni.
Mutta piiskupentu oli puhunut totta, ovella oli suuri joukko sotureita ja kuningattaria.
”Yritätkö karata?”
Kimalaistoive kysyi mutten vastannut vain murisin.
”Älä murise!”
Nokkospilvi huudahti.
”Annetaan pennun murista”
Joku jota en tuntenut sanoi.
Huokaisin syvään ja lähdin.
”No, olin oikeassa”
Piiskupentu sanoi syöden kalaa.
#typerä viisasteleva piiskupentu #
Ajattelin ja aloin lepäämään.
Kun heräsin, huomasin että sarastuspentu oli vierelläni.
”Mitä nyt?”
Kysyin.
”O-oletko oikeasti orpo?”
Hän kysyi tiedonjanoisena, mutta näytti kuin ei kuuntelisikaan.
”Niin, mitä siitä?”
Sanoin tylsistyneenä.
”Ei mitään ”
Sarastuspentu sanoi hieman loukkaantuneena.
#voisin kokeilla taas päästä ulos#
Ajattelin.
Kun menin ulosköynnille, nokkospilvi huomasi minut ja sanoi
”Hei taas murisevan pentu”
Hiukan pilkallisesti.
Murisin kuulostaen aivan oppilaalta ja pari vartioivaa soturia pelästyivät.
#pelkurit#
Ajattelin ja murisin vielä kovempaa jolloin yhä useampi pelästyi.
#hah hah haa!#
Nauroin mielessäni ja lähdin takaisin päin.

Kirjoittaja: Saaga

//TAISTELUTARINA
Eloklaanin leiri oli joutunut hyökkäyksen kohteeksi. Sypressikuiske oli herännyt kiljaisuihin ja karjahduksiin. Hyökkäys oli selvästi suuniteltu tahallaan kokoontumisyölle! Häijyt hyökkääjät tappelivat jo leirissä, kun Sypressikuiske ja pari muuta soturia vasta heräsivät ja säntäsivät pihalle pesästään. Sypressikuiske loikkasi hieman itseään kookkaamman harmaaraidallisen kissan kimppuun taistelukäskyn saadessaan. Hän oli surkea taistelija eikäs selviäsi hengissä ilman auttajia! Naaras väisteli alati ylivoimalla taistelevan kollin iskuva vikkelästi. Hän loikkasi eteenpäin ja viilsi harmaaraidallista kollia lapaan. Vieras kolli älähti kivusta ja mäjäytti käpälänsä kynnet edellä Sypressikuiskeen poskeen ja painoi naaraan maata vasten. Sypressikuiske rimpuili kollin alla epätoivoinen katse silmissään.
“Jos aiot tappaa minut tee se nyt ja nopeasti”, Sypressikuiske sihahti hiljaa – toinen ei välttämätä kuullut sihahdusta. Hän ei ollut tolallaan pentujensa menettämisen jäljiltä ja hän menetti voimiaan nopeasti isomman kollin pitäessä häntä maata vasten. Kolli pudisti päätään hiljaa – ties mitä se sitten tarkoittikin – ja lähestyi uhkaavasti Sypressikuiskeen kurkkua. Yhtäkkiä Sypressikuiskeen jo menetettyä toivonsa ja suljettuaan silmänsä paine katosi hänen lavoiltaan ja hänen päällään ollut kissa oli saanut kimppuunsa Mutalammen, joka jakeli iskuja kohti toisen kollin naamaa. Sypressikuiskeella meni hetki tajuta tapahtunut ja kiivetä jaloilleen ja sen ajan aikana mustaraidallinen Kuolonklaanin kolli oli kiinnittänyt katseensa häneen. Sypressikuiske tunnisti kollin Kaamoskukaksi ja sävähti. Sypressikuiske olisi mieluummin paennut leiristä kuin taistellut. Kaamoskukka lähestyi kohdettaan siristellen silmiään hiukan.
//Kaamos?

Kirjoittaja: Saaga

Tähtimötassu tassutti määrätietoisena kohti oppilaiden pesän edessä istuvaa Kaislatassua. Tuo rääpäle katsoi loukkaantuneena kohti Tähtimötassua. Tähtimötassu hengitti sisään rauhoittaakseen itsensä naaras istuutui Kaislatassun viereen hiljaisena ja heilautti häntänsä nätisti tassujensa päälle. Hän tiesi Mesitähden ja Karjuvirneen tarkkailevan häntä. Tuntui kuin koko leiri olisi hiljennyt odottamaan, että Tähtimötassu avaisi suunsa.
“Vaikka oletkin rääpäle en halua vaikeuksia”, Tähtimötassu aloitti.
“Miksi edes vaivaudut-” Kaislatassu oli sanomassa mutta Tähtimötassu keskeytti hänet.
“Anteeksi. Tulin vain sanomaan sen ja nyt voin varmasti lähteä”, Tähtimötassu sanoi katsoen kokoajan pois päin. Kaislatassu näytti hämmentyneeltä.
“Ai… öö… saat kai anteeksi?” Kaislatassu sanoi mennen aivan hiljaiseksi.
“Älä edes kuvittele että olemme sitten ystäviä!” Tähtimötassu töksäytti ja nousi. Hän huitaisi häntäänsä hiukan nolona ja tassutti pois. Kaislatassu siirsi katseensa tassuihinsa ja Tähtimötassu käänsi päänsä pois vilkaistuaan viimeisen kerran tuohon naaraaseen. Hän tassutti sitten leirin reunalle ja istuutui. Karjuvirne tassutti hänen luokseen ja katsoi oppilastaan hymyillen hiukan.
“No, miten meni?” Karjuvirne kysyi. Tähtimötassu ei uskaltanut luoda katsekontaktia vaan tapitti tassujaan.
“Ihan hyvin kai. Pyysin anteeksi ja hän oli hämmentynyt”, Tähtimötassu tokaisi.

“Aika lähteä kokoontumiseen Tähtimötassu”, Karjuvirne huikkasi oppilaalleen ja Tähtimötassu loikki mestarinsa perään. He seurasivat rinnakkain koko muuta kokoontumiseen lähtevää sakkia.
//Karju saat jatkaa jos tahot ei tarvi :3

Kirjoittaja: EmppuOmppu

//TAISTELUTARINA (vain toinen kappale eli 364 sanaa on taistelua)

Kuutamolaineen turkissa kihelmöi, kun hän tunsi Talvikkitakun lämpimän kehon omaansa vasten. Naaras ei muistanutkaan, kuinka paljon oli ikävöinyt tätä, ja viimein takkuturkkinen maanvaiva oli jälleen siinä. Hän kuunteli kiinnostuneena ystävänsä kertomuksia matkaltaan. Talvikkitakku oli kokenut vaikka ja mitä – tämä oli jopa ehtinyt maistaa kotikisun elämää, mikä kuulosti Kuutamolaineen korvaan aivan uskomattomalta.
Kaksikko pysyi valveilla koko yön, kertoillen toisilleen viime kuiden tapahtumista. Kuutamolaine kertoi Pöllöviillon mestarina toimimisesta, kohtaamisestaan kaksijalan kanssa sekä kummallisesta, hehkuvasta esineestä, jonka se oli jättänyt jälkeensä. Hän myös kertoi lähentymisestä vanhempien sisarustensa – eritoten Ampiaispiston – kanssa.
Vasta aamuhämärän aikaan naaraat nukahtivat, eikä Kuutamolaine ottanut paineita aamupartiosta myöhästymisestä. Hän oli vain iloinen saatuaan ystävänsä takaisin.

Täydenkuun kokoontumisen yönä Eloklaanin leiriä kohtasi terroriteko. Kuutamolaine heräsi aukiolta kuuluviin rääkäisyihin, ja vain hetkeä myöhemmin hänelle valkeni, että heidän kimppuunsa hyökättiin. Mustavalkoinen soturitar karisti unihiekat silmistään ja kiiruhti ulos pesästä vain kohdatakseen kaaoksen, joka oli yön turvin päässyt livahtamaan heidän kotiinsa.
Kuutamon kajossa erottui kamppailevien kissojen hahmoja, jotka kävivät toisiaan vastaan kynnet ja hampaat paljastettuina. Aukion oli hetkessä täyttänyt korvia huumaava melu, johon sekoittuivat eloklaanilaisten sekä tuntemattomien hyökkääjien taisteluhuudot ja tuskan ulvaisut.
Samassa joku rysähti Kuutamolainetta päin. Hän kaatui iskun voimasta ja ehti hädin tuskin kierähtää sivuun seuraavan hyökkäyksen tieltä. Suurikokoinen, lihaksikas kolli oli pörhistänyt karvansa näyttääkseen entistä isommalta, ja tämän valtavan kokoiset käpälät kurkottelivat Kuutamolainetta kohti raakalaismaisesti.
Kuutamolaine oli suoraan sanottuna surkea taistelija. Hän oli hyvä ainoastaan väistelemään iskuja, muttei iskemään takaisin. Sen sijaan hän pani merkille, että hänen vastustajansa ei ollut järin nopea saati sulava liikkeissään – suurin osa kollin hyökkäyksistä oli hätiköityjä ja huonosti tähdättyjä. Kuutamolaine hyödynsi näitä heikkouksia tätä vastaan ja loikkasi varoittamatta kollin selkään. Hän roikkui – hajusta päätellen – kuolonklaanilaisen selässä samalla, kun yritti epätoivoisesti tehdä vahinkoa vastustajalleen kynsimällä tämän kylkiä ja puremalla niskaan.
Yritys jäi heikoksi, sillä tovin kuluttua kolli kierähtikin yllättäen selälleen, melkein murskaten itseään hintelämmän naaraan alleen. Kuutamolaineen onnistui luikahtaa pois alta viime tipassa. Hän oli kuitenkin liian varomaton, ja kolli ehti sivaltaa kynsillään häntä lapaan. Tuskanhuuto karkasi Kuutamolaineen suusta, kun hän hoiperteli kauemmaksi. Kuolonklaanilainen oli jälleen jaloillaan ja valmiina uuteen hyökkäykseen.
Kuutamolaineen katse etsi kuumeisesti jonkinlaista apua. Yllättäen idea lävisti hänen tajuntansa nopeammin kuin salama, ja naaras syöksyi kollin ohi taistelun lomassa runnoutuneen muurin luokse, josta törrötti teräviä keppejä ja oksanpalasia. Kuutamolaine nappasi yhden teräväkärkisen kepin hampaisiinsa. Hän tunsi jo kynnet alaselässään, mutta onnistui vääntämään yläkroppaansa siten, että sai iskettyä kepin kuolonklaanilaisen silmään. Laikukas kolli ulvoi tuskissaan ja yritti saada kepin irti silmästään. Silloin Kuutamolaine hyökkäsi ja upotti hampaansa kissan pehmeään kaulaan, tuntien lämpimän veren pulpahtavan suuhunsa.
Kuolonklaanilainen huitaisi häntä kuonoon käpälällään, ja Kuutamolaine perääntyi sähisten. Hänen vastustajansa ei kuitenkaan ollut enää taistelukykyinen, vaan tämä lysähti maahan haukkoen koristen henkeä, ennen kuin lakkasi kokonaan liikkumasta. Kuutamolaine puuskutti uupumuksesta ja kivusta. Hänen koko kehonsa tuntui olevan miltei kuin tulessa, mutta hän ei voinut pysähtyä – klaanitoverit kaipasivat apua. Hän ryntäsi muristen Mehiläislennon kimpussa olevan kissan luokse auttaakseen veljeään.

//Kuka vaan saa jatkaa leirissä olijoista!