Eloklaanin tarinat

Havahduin hereille jonkun tullessa tökkimään minua. Olin melkein saanut unenpäästä kiinni, ja yritin hieman tokkuraisena tarkentaa katseeni Korpikasteeksi tunnistamaani hahmoon. Naaras oli herättänyt myös Varpulaulun ja patisti meitä nyt mukaansa yöpartioon.
En ruvennut kyselemään lisäkysymyksiä, vaan kampesin itseni ylös vuoteestani ja siistin pikaisesti valkoiset karvani, jotka sojottivat ihan miten sattuu erityisesti kylkieni kohdalta. Sen jälkeen seurasin sisaruksia aukiolle, josta Korpikaste nappasi oppilaansa Kehrätassun vielä matkaan.
Oma oppilaani Sielutassu – nykyisin Sielukaiho – oli nimitetty soturiksi vasta muutama päivä sitten. Naaras oli suoriutunut arvioinneistaan varsin mallikkaasti, ja minusta hänen oli ollut aika saada soturinimensä. Vaikka tulisinkin kaipaamaan hänen kouluttamistaan sekä jokapäiväisiä yhteisiä harjoitushetkiämme, olin hänestä suunnattoman ylpeä.
Korpikaste kulki partion kärjessä Kehrätassu kintereillään. Nuori kissa katseli uteliaasti ympärilleen nenä väristen, kun tuuli toi mukanaan metsän hajuja. Naamalleni levisi hieman huvittunut hymy; olin varmaankin ollut aivan samanlainen oppilaana. Kaikki uusi oli ollut ihmeellistä ja jännittävää.
Ajatuksissani olin kompastua maasta kohoavaan juureen ja horjahdin vieressäni kulkevaa Varpulaulua kohti. Osuin häneen pienesti, mutta korjasin nopeasti askeleeni ja vilkaisin häneen pahoittelevasti.
“Anteeksi, pitäisi katsoa, mihin astun”, naurahdin kollille. “Tämä yöpartio tuli vähän puskista”, jatkoin sitten ihan vain jutustellakseni. “Mutta mukavaa olla täällä juuri teidän kanssanne.”

//Varpu tai Korpi?

Häntäni nyki ärtyneenä, kun Sielutassu ilmoitti riemukkaasti heidän voitostaan. Hän oli onnistunut livetä ohitseni, kun olin keskittynyt hieman liian kauan veljeeni. Minun voittoni oli riistetty niin typerästi! Minun olisi kuulunut saada näyttää todelliset taitoni muiden edessä! Näyttää kuinka upeaksi kissaksi olin jo kasvanut!
“Eiköhän tämä sitten ollut tässä”, murahdin hiljaa. Sielutassu katsoi edelleen muihin ylpeänä suorituksestaan.
“Hyvä harhautus, Varpulaulu!” nuori naaras naukaisi tiimitoverilleen ja tuntui edelleen paistattelevan voiton tuomassa riemussa ja ilossa.
“Hieno suoritus kaikilta! Tämä taitaa kuitenkin riittää tältä kerralta ja voimme suunnata takaisin leiriin”, Kortetuike naukaisi. Nyökkäsin ja tuuppasin hieman päälläni Sielutassua liikkeelle. Lähdin sitten tassuttamaan eteenpäin edelleen pieni ärtymys rinnassani. Olisin todella tahtonut voittaa. Todistaa itseni kaikille! Todistaa itseni Kortetuikkeelle ja veljelleni etenkin! En voinut uskoa vieläkään, että olin antanut itseni harhautua sillä tavoin!
En jäänyt enää pitkäksi aikaa muiden seuraan päästyämme leiriin. Se osittain johtui vain häpeästä. En halunnut, että he huomaisivat ärtymykseni pienen häviön jälkeen. Olin soturi, Pimeyden Metsän tähden! En minä voinut vinkua kuin pikkupentu yhden häviön takia!

Työnsin pääni sotureiden pesään. Tutkin sen sisällä lepääviä kissoja hiljaa etsien kahta tiettyä tuttua turkkia massan seasta.
Ilta oli jo hämärtymässä ja olin luvannut Käärmekullalle ottavani oppilaani lisäksi mukaan myös kaksi muuta soturia yöpartioon. Sain valita heidät itse omasta pyynnöstäni. Varapäällikkö ei tainnut vain haluta kiistellä asiasta kanssani, koska hän oli vain huokaissut ja hyväksynyt pyyntöni heti.
“Kortetuike! Varpulaulu!” nau’uin hiljaa ja tökin kolleja vuoron perään. “Ei ole aikaa nukkua, lähdetään yöpartioon!”
Kortetuike kohotti päätään ja näytti siltä, että oli juuri ollut nukahtamaisillaan. Varpulaulu näytti sen sijaan olevan erityisen virkeä. Ehkei hän ollut vielä ehtinyt saada unen päästä kiinni?
“Tulkaahan nyt. Lähdemme yöpartioon kiertelemään rajoja! Ei meillä ole tässä koko yötä aikaa!” naukaisin ja hoputtelin soturit ylös ja ulos pesästä.
“Kehrätassu, tule! Aika lähteä!” huusin nopeasti oppilaalleni, joka jutteli vielä oppilaiden pesän suuaukolle sisällä oleville oppilaille. Hän käänsi päätään, sanoi pikaiset heipat ja tuli meidän luoksemme.

//Korte? Varpu?

Soturina olo ei ollut lainkaan sellaista kuin olin luullut. Ajattelin, että se oli pelkkää vapautta ja tavallisia askareita eikä harjoituksia ja typeriä kirppuja. Jouduin kuitenkin partioimaan tuplasti enemmän, sillä harjoituksista vapautunut aika meni nyt saalistamiseen ja rajapartiointiin. Pääsinhän toisaalta usein partioon ihan mukavien kissojen kanssa.
Nyt kuitenkin istuskelin leirin aukion laidalla yksikseni mietieskelemässä. En tarkkaan tiennyt mitä ajattelin, mutta ei sekään haitannut. Yksin oli hyvä olla.
Sitten kylkeäni tönästiin ja voimakas ääni tunkeutui korviini: “Mitäs pohdiskelet? Nätit vihreät silmäsi tuntuivat katsovan tyhjää päin kuin näkisit haamuja!”
Vilkaisin Sielukaihoon, joka oli nimitetty juuri viime auringonlaskun aikaan. Hän oli varmastikin tullut juuri ensimmäisestä partiostaan.
“En mitään”, vastasin hiukan töksäyttäen. Sielukaiho antoi minulle siitä hyvästä nopean kysyvän vilkaisun, mutta päätyi kuitenkin jatkamaan puhumista.
“Miten kissa voi edes miettiä “ei mitään”? Mietitkö silloin niitä sanoja vai mitä se oikein tarkoittaa?” naaras naukui valkoiset viikset värähdellen. Tämän viikset eivät olleet suorat kuten muilla kissoilla vaan taipuilivat suuntaan jos toiseen. Se teki hänen kasvoistaan kyllä heti kiinnostavampaa katsottavaa.
“En minä tiedä. Istun vain ja olen ajattelematta mitään”, vastasin hammasta purren. Kysymys ärsytti minua, koska minullakaan ei ollut mitään hajua vastauksesta enkä usko että kenelläkään muulla oli! En saisi siihen ikinä vastausta.
Ärsyyntymiseni ei kuitenkaan näkynyt ulospäin kuten ei mikään muukaan tunteeni. Vaikka kuinka yritin ilmaista tunteitani elein ja ilmein, tuntui melkein kuin kehooni olisi langetettu kirous estämään kaikkien tunteiden ulospääsyn.

//Seilu?

Tassuni kihelmöivät innostuksesta, kun oli viimein arviointini aika. Minun tulisi vain suoriutua tarpeeksi hyvin, jotta Kortetuike kokisi minun olevan valmis tulemaan soturiksi. Mutta sehän olisi helppo nakki! Minä olin enemmän kuin valmis tulemaan soturiksi! Mikään ei enää estäisi minua pääsemästä arviointiani lävitse ja saamasta omaa soturinimeäni!
“No niin, Sielutassu. Tehtävänäsi on napata niin paljon riistaa, kun ikinä pystyt ennen auringonlaskua. Minä pidän sinua silmällä, mutta älä anna sen häiritä suoriutumistasi”, Kortetuike naukui, kun olimme astelleet ulos leiristä metsään. Päivä oli vasta alullaan, joten minulla olisi rutkasti aikaa tehdä suoritukseni. Ja minähän tulisi suoriutumaan ainoastaan hyvin!
“Jos mitään sattuu, olen aina lähistöllä, joten kutsu minua vain niin selvitämme asian”, mestarini naukui vielä. Nyökkäsin hänelle itsevarmana. En minä antaisi minkään mennä huonosti. Minä pääsisin tästä arvioinnista lävitse leikiten!
“Älä huoli, Kortetuike, minä pidän huolta siitä, ettei mikään tule tielleni!” naukaisin kuono korkealle kohotettuna ja katsoin silmät kimaltaen mestariani. Hän hymyili minulle ja nyökkäsi sitten.
“Selvä, voit lähteä nyt suorittamaan”, hän naukaisi ja sen enempää hänen ei tarvinnutkaan sanoa, kun pinkaisin jo liikkeelle. Etsisin jokaisen saaliin koko reviiriltä ja kantaisin ne kunnialla leiriin! Tai ehkä nappaisin niinkin paljon, että en voisi kantaa kaikkea leiriin ilman apua!
Nuuskin ilmaa juostessani metsässä ja ryhdyin vähitellen hidastamaan tahtiani. Ryhdyin tekemään mielessäni kaaviota siitä, mihin minun olisi hyvä mennä ja missä järjestyksessä. Suunnittelin kulkevani ensin metsässä suunnaten kohti koivumetsää ja sieltä lähtisin kiertämään nummea.
Kuulin lähistöltä puheensorinaa, joka sai keskittymiseni karkaamaan hetkeksi. Lähestyin ääntä hiljaa ja huomasin partion. Siinä oli mukana Korppitähti, Hiilihammas, Järviloiste sekä Ahventassu. He taisivat olla tavanomainen rajapartio, sillä he suuntasivat kohti Eloklaanin pohjoisrajaa. Olisin muuten tervehtinyt heitä, mutta minulla oli kiire saalistaa kaikki saalis metsästä!
Kipitin nopeasti metsää pitkin kohti astinkiviä, joiden kautta ylittäisin joen ja pääsisin koivumetsään. Samalla kuonooni kuitenkin kantautui varpusen haju. Kohotin kuonoani ja yritin selvittää hajun suunnan. Varpunen olisi oikein mainio saalis, etenkin, jos se oli oikein pulska!
Lähdin paikantamaan varpusta heti, kun sain hajun suunnan varmistettua. Innostus kihisi koko kehossani. Olin enemmän kuin valmis puremaan hampaani saaliiseen. Sen jälkeen voisin etsiä lisää hyvää saalista ja näyttää kaikille kuinka hieno soturi oikeasti olin!
Pian lintu ilmaantui näköpiiriini. Varmistin saman tien tuulen suunnan ja koetin varmistaa, että lintu ei voisi huomata minua millään tapaa. Tämä oli minulle tärkeämpää kuin mikään muu!
Lähestyin lintua takaapäin ja pidin katseeni siinä koko ajan. Laskin tassuni maahan höyhenenkevyesti ja pidin huolta siitä, että häntäni ei koskisi maata. En voisi antaa linnun huomata minua, en missään nimessä.
Jokainen askel tuntui vievän pienen ikuisuuden ja tuntui siltä, että olisin ollut kuita siinä samassa paikassa vaanimassa sitä samaista lintua. Mutta kuitenkin ponnistaessani sitä kohti sain linnun napattua kynsiini. Viimeistelin sen samaten nopealla ja siistillä tappopuraisulla, varmistaen saaliini.
Haudattuani linnun hyvään paikkaan, josta voisin hakea sen myöhemmin, lähdin suuntaamaan kohti koivumetsää. Ylitin joen ketterillä loikilla ja saavuin pian koivumetsään. Siellä yritin löytää heti uuden saaliin tuoksun.
Pian kuonolleni lehähti tuttu inha tuoksu. Orava. Sitä en varmasti nappaisi. En halunnut koskea edes kynnen päällä oravaa! Ne olivat ällöttäviä ja pelottavia ja niistä ei ikinä tiennyt, mitä niiden päässä liikkui!
Jätin siis oravan, vaikka tiesin, että se voisi olla virhe. En vain voinut alentua sellaiselle tasolle, että todella yrittäisin napata oravan. Siksi siis päätin jättää sen. Se oli täysin kiinni omasta kunniastani!
Sittemmin saaliin löytäminen tuntui vain hankaloituvan. Aina, kun haistoin saaliin hajun, tajusin, että aikaisempi saalistuspartio oli löytänyt jo samaisen eläimen, napannut sen ja vienyt sen mukanaan. Tämä siis olikin vaikeampaa, kuin olisi luullut.

Nummelta sain vielä kiinni yhden jäniksen, jonka jahtasin kiinni juosten. Suoritus oli ollut mielestäni oikein upea ja saatoin mielessäni vannoa, että Kortetuikekin oli minusta sillä hetkellä oikein ylpeä!
Kuolonklaanin rajan toisella puolella näin hiiren ja todella jäin pohtimaan olisiko ollut kannattavaa ylittää raja varmistaakeni riistan omalle klaanilleni. Kuitenkin rajan ylitys oli vakava rike, joten pitkän pohdinnan jälkeen päätin olla ryhtymättä siihen.
“Eiköhän tämä riitä”, Kortetuikkeen nauku kuului yhtäkkiä takaani. Käänsin päätäni ja kohtasin mestarini katseen. Hän hymyili minulle ylpeänä.
“Olet suoriutunut hyvin ja olet varmasti nälissäsi, joten jätetään tämä nyt tähän. Palataan siis hakemaan saaliisi, lähdetään takaisin leiriin ja menen sitten tekemään raporttini Korppitähdelle. Saat varmasti tietää tuloksesi myös pian”, valkea soturi naukui rauhallisesti. Siitä hetkestä olinkin jo varma, että olin suoriutunut hienosti ja pian minut jo nimitettäisiin täysivaltaiseksi soturiksi!
“Minusta suoriuduin hienosti! Olisi rike olla nimittämättä minua nyt!” vitsailin ja mestarini kehräsi hieman samalla, kun suuntasimme kohti paikkaa, jonne olin jättänyt nappaamani jäniksen.
“On hienoa olla itsevarma, mutta älä anna sen nousta päähäsi. Eloklaani tarvitsee rehtejä kissoja”, kolli naukui. Hymyilin hänelle leveästi.
“En anna, Kortetuike!”

Siistin turkkiani nopeilla sukaisuilla. En ollut varma, milloin minut nimitettäisiin, mutta tapahtuipa se milloin tahansa, tahdoin olla valmis! Halusin, että näyttäisin yhtä hyvältä kuin oikeasti olin! Toisin sanoen tahdoin, että muut kissat saattoivat vain katsoa minuun päin ja tuntea sen, että olin enemmän kuin valmis tulemaan soturiksi ja saamaan täysivaltaisen soturin tittelin itselleni!
Pian kuuluikin päällikön, Korppitähden, kutsuhuuto, kun hän kutsui klaania koolle. Nuolaisin rintaani vielä parin kerran ja lähdin sitten nopeasti muiden seuraan kuulemaan päällikön sanaa. Nyt minut varmasti nimitettäisiin! Minusta tulisi hieno soturi!
Ryhdyin pohtimaan millainen soturinimestäni tulisi. Ehkä se olisi jotain pelottavaa, kuten Sielukita tai Sieluhämärä! Tai sitten jotain pehmeämpää, kuten Sielutupsu tai Sielukukka.
“-Sielutassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania vaikka henkesi uhalla?” yhtäkkiä Korppitähden puhe porautui paksun kalloni lävitse. Katsoin päällikköön silmät sädehtien.
“Lupaan!” ilmoitin rintaani pörhistäen.
“Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Sielutassu tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Sielukaihona. Tähtiklaani kunnioittaa nokkeluuttasi ja innokkuuttasi, ja hyväksymme sinut Eloklaanin täydeksi soturiksi”, Korppitähti naukaisi hymyillen. Ympärilläni klaani alkoi hurrata raikuvasti ja tunsin ylpeyden virtaavan jokaisessa turkkini karvassa. Olin viimein soturi! Eloklaanin täysivaltainen soturi!
Loikin vasta nimitetyn ystäväni, Kärpässoinnun luokse virnuillen. Enää hän ei ollut minua edellä elämässä! Minä olin vähintäänkin hänen tasollaan nyt!
“Nyt minäkin olen soturi ja voimme tehdä vaikka mitä yhdessä!” intoilin ja naaras katsoi minua hieman hämmästellen. En tiennyt, mitä hän hämmästeli, mutta ei se minua kyllä kiinnostanutkaan.

Tuuli pörrötti turkkiani. Oli viileää, kuten öisin monesti olikin. Taivaalla oli pilviä, joten en voinut edes katsella tähtiä. Jouduin siis oikeasti keskittymään tehtävääni, eli vartioimiseen. Minun tuli pitää silmällä, ettei mitään hämärää tapahtunut sillä välin, kun muut nukkuivat. Esimerkiksi Kuolonklaanin yllätyshyökkäys Eloklaanin kimppuun. Se olisi ollut mielenkiintoista, mutta saatoin vain olla iloinen, ettei niin käynyt.
Pian ulos saapui Käärmekulta. Hän vilkaisi minua, mutisi jotain siitä, että lähti vain kävelylle ja katosi sitten jonnekin aluskasvillisuuden sekaan ja puiden taakse. Minnehän hänkin mahtoi matkata? Olikohan varapäällikkö koskaan pohtinut millaista olisi lähteä reviirin ulkopuolelle tutkimaan maailmaa?
Käänsin päätäni, kun kuulin ääntä pensaikosta. Oliko se Kuolonklaani? Kuitenkaan ilmassa ei ollut Kuolonklaanin hajua, joten asia ei voinut olla niin. Eikä se ollutkaan. Pensaikosta ilmaantui vain vaivainen hiiri. Katsoin sitä tarkkaan. Olisin voinut helposti loikata sen kimppuun ja napata sen pieneksi naposteltavaksi samalla, kun olin vahdissa. En kuitenkaan tehnyt niin. Miksi? Koska hiiri ei ollut siinä kauaa, enkä tiennyt sainko tehdä niin. Minun kuului keskittyä vain vartioimiseen.
Totta puhuen en ollut mikään parhain vartioimisessa. Olisin tahtonut tehdä jotain jännempää, mutta kai ulkona yön läpi istuminen oli myös jotain, jota soturin tuli osata tehdä. En tiennyt mitä varten, mutta ainakin nyt osasin senkin.
Katselin taivaalla hiljalleen ohitse lipuvia pilviä. Ne eivät päästäneet tähtitaivasta näkyville vaan peittivät sen kokonaisuudessaan paksun kerroksensa taakse. Olisin arvostanut edes pientä vilahdusta esi-isistäni. Tai etenkin emostani. Oliko hän minusta ylpeä nyt?
Liikehdin hieman paikoillani etsien parempaa asentoa ja kohtaa istua. En ollut koskaan tajunnut kuinka epämukavalta tuntui istua koko yö paikoillaan samassa kohdassa. Olisi siis parempi keksiä jokin hyvä kikka pitää itseni edelleen henkisesti hengissä pitkän yönkin jälkeen.

Kuljin ensimmäisessä partiossani soturina! Se oli minulle hieno hetki! Kuitenkaan en voinut täysin keskittyä, sillä vilkuilin jatkuvasti rajan toiselle puolelle ja pohdin, mitä kaikkea tuntematonta sieltä saattaisikaan löytyä.
“Sielukaiho, kuunteletko sinä lainkaan?” Talvikkitakku tiuskaisi. Vilkaisin naaraaseen hiljaa ja nyökkäsin.
“Kyllähän minä kuuntelen!” valehtelin pikaisesti. Pieni valkea valhe ei haittaisi, kunhan en olisi vahingossa jäänyt paitsi jostain tärkeästä. Enkä uskonut että se oli tilanne tällä hetkellä.
“Nyt on ollut rauhaisaa. En usko, että Kuolonklaanilla on mitään pahaa mielessään tällä hetkellä”, Tuikelintu naukaisi rauhallisesti. Aivan. He siis puhuivat Kuolonklaanista.
“Jos he uskaltautuisivat käpälälläkään meidän puolellemme, minä rökittäisin jokaisen heistä!” ilmoitin innokkaasti. Muut partion jäsenet vilkaisivat minua hieman eri reaktioin. En ollut varma pitivätkö he vitsistäni vai eivät.
“Suunnataan takaisin leiriin”, Talvikkitakku ilmoitti vai ja lähti tassuttamaan päin leiriä kommentoimatta vitsiini millään muotoa.
Seurasin siis vain hiljaa naarasta takaisin leiriin, jossa hän lähti tekemään raporttia jostain Korppitähdelle sillä välin, kun muut erkanivat kaikki eri suuntiin.
Huomasin Kärpässoinnun leirissä vähän matkan päässä yksin. Hän vaikutti olevan ajatuksissaan, mutta en uskonut pienen häiriköinnin häntä haittaavan, joten loikin hänen luokseen.
“Hei, Kärpässointu!” naukaisin pirteästi naaraalle ja istahdin hänen vierelleen lupia kyselemättä. Olimme ystäviä, joten en minä mitään lupia tarvinnut!
“Mitäs pohdiskelet? Nätit vihreät silmäsi tuntuivat katsovan tyhjää päin kuin näkisit haamuja!” vitsailin pirteästi ja tönäisin leikikkäästi ystäväni lapaa omallani.

//Kärpiäinen?

Leimusilmä kuunteli keskittyneesti Kääpäpunan vuodatusta siitä, miten tämä ei omasta mielestään sopinut soturiksi puuttuvien taitojensa vuoksi. Parantaja pani merkille sen, kuinka nuorempi kolli vältteli katsomasta häntä silmiin avautuessaan ja keskittyi sen sijaan siivoilemaan pesän lattiaa. Tämä ei selvästi ollut Kääpäpunasta mukava aihe, vaikka tuo olikin sen itse ottanut puheeksi.
Leimusilmä jatkoi hieman hajamielisesti laskutoimitustaan samalla, kun mietti, miten voisi kohottaa nuoren kollin itsetuntoa. Lopulta hän päätti olla miettimättä sitä liikaa ja naukui: “Jokaisella meillä on omat vahvuutemme. Hyvä soturi ei ole pelkästään sellainen, joka osaa taistella ja saalistaa. On oltava myös soturin sydän.” Hän alkoi koota laskemiaan timjameita siistimmäksi nipuksi. Kääpäpuna kuulosti edelleen siivoavan, mutta Leimusilmä aisti kollin kuitenkin kuuntelevan. Hän ajatteli, että ehkä asiasta keskusteleminen tuntuisi vähemmän vaivaannuttavalta, jos he kumpikin jatkaisivat omien töidensä parissa samalla. “Tiedätkö, minäkin olin ennen erakko. Elämäni alkutaival oli yhtä selviytymiskamppailua, enkä uskonut selviäväni näin pitkälle. Mutta löysin paikkani Eloklaanista Liljatuulen opissa. En ehkä osaa taistella tai saalistaa yhtä hyvin kuin muut klaanitoverini, mutta tiedän yhtä sun toista yrteistä ja parantamisesta. Olen myös aika hyvä kuuntelemaan muita.” Parantaja heitti Kääpäpunan suuntaan leikkisän katseen.
Leimusilmä pyyhki lehtimurut tassuistaan ja kääntyi katsomaan Kääpäpunaa: “Haluatko sinä olla Eloklaanin kissa?”

//Kääpä?

Taisteluharjoituksista huolimatta en tuntenut oloani kovinkaan itsevarmaksi. Ennemminkin ne olivat vain lannistaneet minua entisestään. Kallahämy kuitenkin ilmoitti kävellessämme takaisin leiriin: “Kerron Korppitähdelle sinun olevan valmis soturiksi.”
Lause ei ollut juhlava, mutta sai silti sisälläni innostuksen heräämään. Minut oli nimitetty oppilaaksi vähän Kiurusulan ja Tupsuturkin jälkeen, joten oli järkevää että saisin myös soturinimeni heidän perässään.
Ylpeys rinnassa kuplien astelin leiriin. En yleensä kantanut itseäni moisella ylepydellä, mutta juuri silloin en välittänyt muiden kissojen katseista vaikka yleensä välttelin huomiota kaikin tavoin.
“Emo”, nau’uin Käärmekullalle, mutta naaras heilautti häntäänsä häätäen minut kauemmaksi. Hänellä oli selvästi jotain muuta tekemistä, sillä hän puhui muutaman soturin kanssa.
Tassutin pois lannistuneena, mutta en vielä menettänyt koko toivoani kertoa jollekulle suurta uutistani. Näin isäni oranssin turkin vilahtavan ulos soturien pesästä. Pian minäkin asuisin siellä! ajattelin.
“Isä”, huikkasin, mutta Sädesäihke ei pysähtynyt. Hän ei näyttänyt kuulleen, sillä käveli vain lähtemässä olevan partion luokse tervehtien heitä. Purin hampaani yhteen ja toivoin, ettei suruni näkynyt ulospäin.
Eikö vanhempiani kiinnostanut? Olisiko minun pitänyt miettiä ennen kuin menin noin vain häiritsemään vanhempiani? Tassutin leirin aukion laidalle ja istahdin alas.
Pian olisi jo auringonlasku, joten seremonia voitaisiin järjestää. En varmaankaan ehtisi kertoa vanhemmilleni heidän kiireidensä vuoksi.
“Anteeksi, viitsisitkö auttaa minua?” Varpulaulu naukaisi katsahtaen minuun varovasti. Kallistin päätäni hiukan kuin kysyäkseni, missä kolli oikein tarvitsi apuani.
“Lupasin hakea sammalia Leimusilmälle”, kilpikonnakuvioinen kolli selitti. Nyökkäsin ja nousin ylös. Tietysti voisin auttaa häntä. Ei minulla ollut mitään muutakaan tekemistä.
—
Palatessamme hiljaiselta sammalienhakuretkeltämme Korppitähti oli jo selvästi valmistautumassa klaanin kutsumisen aukiolle. Vilkaisin Varpulaulua ja kiristin tahtia. Laskin sammaleni niin nopeasti parantajan pesän eteen ja kiirehdin sitten lähemmäs.
“Saapukoon jokainen Eloklaanin jäsen Litteäkiven läheisyyteen klaanikokousta varten!” Korppitähden suusta kajahti ennen kuin kerkesin selitellä käytöstäni Varpulaululle, joka oli jäänyt hämmentyneenä katselemaan perääni.
“Tänään on taas aika nimittää yksi uusi oppilas Eloklaanin täydeksi soturiksi. Kallahämy, onko Kärpästassu mielestäsi virallisesti valmis soturiksi?” Korppitähti naukui juhlallisesti. Kallahämy vilkaisi minuun ja katseemme kohtasivat. Emme koskaan ehtineet oikein tutustua kunnolla soturikoulutukseni aikana, mutta olin silti kehittänyt tietyntapaisen kiintymyksen naarasta kohtaan. Toisen silmissä ei kuitenkaan ollut pienintäkään kiintymystä.
“Kyllä, Korppitähti”, mustaturkkinen naaras naukui kuuliaisesti. Silloin kissojen huomio kääntyi taas minuun. En kuitenkaan vilkuillut ympärilleni vaan pidin katseeni ainoastaan Korppitähdessä.
“Siinä tapauksessa, Kärpästassu, ole hyvä ja astu eteen.”
Tassutin keskemmälle suoraan Korppitähden eteen selin klaanini kissoihin. Seuraavan kerran heitä katsoessani olisin soturi.
“Tähtiklaanin kautta minä Korppitähti Eloklaanin päällikkönä pyydän kaikkia eloklaanilaisia sekä esi-isiämme tunnistamaan tämän nuoren oppilaan taidot, joita hän on hionut viimeiset kuusi kuuta tullakseen klaanimme täydeksi soturiksi. Hän on opiskellut sinnikkäästi ja omaksuu jalot lakimme sekä kunnialliset tapamme. Kärpästassu lupaatko sinä, että suojelet klaaniasi jopa henkesi uhalla?” päällikkö naukui. Jokainen sana tuntui vievän ikuisuuden. Halusin pois huomiosta, mutta samaan aikaan imin jokaisen päällikön lausuman sanan kuin se olisi ollut maailman viimeinen vesipisara keskellä kuivinta viherlehteä. Sydämeni pamppaili, sillä tiesin joutuvani puhumaan enkä ollut varma saisinko ääntäni kuuluviin. Mitä, jos tekisin itsestäni vain naurunalaisen kähäisemällä suuren karvapallon suoraan Korppitähden käpälien juureen?! Vedin kuitenkin henkeä ja avasin suuni.
“Lupaan”, naukaisin helpottuneena, että ääneni kantoi koko sanan kuuluville. Oli kuin sana olisi liittänyt minut nyt oikeasti klaaniin, vaikka olinkin asunut koko elämäni keskellä sitä.
Siirsin katseeni pois Korppitähdestä ja tulin huomanneeksi kuinka sotkuinen turkkini oli. Se oli täynnä sammalhippuja ja takkuja koko päivän töistä! Miten saatoinkaan olla niin huolimaton, etten sukinut turkkiani ennen soturimenojani?!
“Hienoa, kutsuttakoon sinua tästä lähtien Kärpässoinnuksi. Eloklaani kunnioittaa…”
Oli kuin aika olisi pysähtynyt tyystin. Ei ollut muuta kuin minä ja likainen turkkini ja kaikki minua tuijottavat silmäparit. Eloklaani kunnoittaa minun mitä? Mitä se voisi kunnioittaa? Minussa ei ollut mitään kunnioitettavaa!
“nopeuttasi ja sinnikkyyttäsi.”
“Kärpässointu, Kärpässointu, Kärpässointu!” kaikui kaikkialla ympärilläni. Olin kuulevinani huutajien äänissä sellaista ilkikurisuutta, mikä sai karvani nousemaan pystyyn. Korppitähti kosketti nenällään nenääni, mutta olin liian häkeltynyt tehdäkseni mitään.
Peräännyin varovasti Litteäkiveltä, mutta kääntyessäni kaikkien kissojen naamat tuntuivat liian… liian paljolta! Niitä oli liian monta! Liian ilkeitä! Kaikki niistä katsoivat suoraan minuun. Vain minuun.
Ne pilkkasivat minua, ne nauroivat. Näin sen niiden silmissä. Osa niistä hymyili. Ne pitivät minua pilkkanaan!
Nielaisin vaikeasti ja pysyin paikoillani täysin avuttomana. En tiennyt mitä minun pitäisi tehdä. Miksi kissoja oli kaikkialla? En minä kuulunut Eloklaaniin!
—
Yö oli hiljainen. En ollut ihan varma mitä soturimenojeni jälkeen oikein oli edes tapahtunut. Mieleni oli selvästi koittanut suojella minua viemällä muistoni elämäni tärkeimmästä illasta.
Nyt istuin häntä käpälien yli käärittynä vartiossa, joka jokaisen uuden soturin täytyi suorittaa. Kallahämy oli kertonut minulle siitä ehkä puoli kuuta aikaisemmin, mutta enää en kunnolla muistanut tarinaa. Muistin vain siitä tärkeimmän, valvomisen piti tapahtua hiljaa.
Vaikka viherlehti olikin tuloillaan, yö oli kolea. Pörhistelin karvojani itseäni lämmittääkseni, mutta siitä tuskin oli apua. Olin kuitenkin saanut putsattua pahimmat sammalhiput pois turkistani ja toivoin, että muut unohtaisivat etten ollut tehnyt sitä ennen soturinimeni saamista.
Emo ja isä olivat tulleet onnittelemaan minua jälkeenpäin. Olin edelleen hiukan harmissani, että en ehtinyt kertoa heille etukäteen mutta en jaksanut enää haikailla senkään perään.
Olisi voinut luulla, että koko yön mittainen valvominen olisi ollut minusta tylsää, mutta itseasiassa nautin siitä. Sain olla yksin omissa oloissani täysin omien ajatusteni kanssa. Pidin yksin olemisesta muutenkin, mutta yöllä se oli erityisen mukavaa.

Kirjoittaja: Saaga

Lyhyen parantajanpesävierailun jälkeen minut päästettiin taas soturintehtäviini. Solatassu oli halunnut kuulla kaiken “seikkailustamme” heti ensimmäisissä harjoituksissa, mutta käskin hänen odottaa kunnes palaisimme leiriin. Olihan se nyt ymmärrettävää, että nuori naaras oli kiinnostunut kaikesta epätavallisista tapahtumista, mutta harjoitukset valitettavasti oli pidettävä. Tiesin kuitenkin, että itse olisin käyttäytynyt aivan samanlailla oppilaana, joten annoin nuorukaiselle hiukan siimaa.
“Hienoa työtä tänään, Solatassu”, kehuin oppilastani päästessämme leiriin. Nyt hän saisi kuulla ketusta, jos vielä tahtoisi.
“Mielelläni kuulisin ketusta huomenna, minua väsyttää niin kovasti”, naaras naukui. Nyökkäsin ja annoin oppilaalle iloisen hymyn.
“Mene toki lepäämään, olet sen ansainnut. Kerron tarinan huomenna”, sanoin koskettaen nenälläni oppilaan korvaa. Tuo katsahti minua kiitollisena ja painui omille teilleen.
Olimme syöneet ennen auringonlaskun harjoituksia, joten en kehottaisi tätä syömään ellei hän itse haluaisi. Tiesin ainakin, että itselläni menisi yöunet, jos söisin juuri ennen nukkumaanmenoa.
“Olet hyvä mestari”, tuttu ääni naukaisi lempeästi vierestäni. Havahduin katselemasta Solatassun perään ja vilkaisin vierelleni tassuttanutta Syreenisumua.
Soturitar hymyili hellästi. Vastasin tuon hymyyn ja pukkasin lavallani toisen omaa. Turkkiemme koskettaessa tuntui kuin pienet lämpimät purot olisivat lähteneet virtaamaan lavastani ympäri kehoani saaden sen kihelmöimään.
“Et sinäkään hullumpi ole, onnittelut Tupsuturkin soturinimistysten johdosta. Olen pahoillani, etten ollut paikalla”, nau’uin kohteliaasti Syreenisumua silmiin katsellen. Tuon eriväriset silmät olivat hyvin kauniit ja saivat vatsani heittämään kuperkeikkaa.
Olin jo aikaisemmin huomannut erikoiset tuntemukset, joita koin Syreenisumun kanssa ollessani, mutta ne eivät tuntuneetkaan enää niin erikoisilta. Tajusin nimittäin tunteneeni samaa hassua kihelmöintiä ja perhosten lepattelua vatsassa viimekerran Mustikkapyörteen kanssa ollessani.
Se oli kuitenkin voinut myös johtua omituisesta läheisyydestämme. Toisaalta naaras oli ollut kylmissään ja tarvinnut apua. Ehkä se oli vain sattumaa, koska Syreenisumua kohtaan olin kantanut tunteitani jo pidemmän aikaa.

Kirjoittaja: Saaga

Huomasin Kortetuikkeen lähteneen ohitsemme hakemaan meidän esinettämme. Vilkaisin Sielutassuun, mutta hän näytti pärjäävän, joten lähdin kollin perään. Kuroin välimatkan kiinni hetkessä. Olin selvästi nopeampi kuin toinen, joten saavutin kohdettani.
“Varpulaulu!” Korpikaste kiljaisi kauempaa varoituksena Kortetuikkeelle ja onnistui myös hidastamaan minua hiukan. Heittäytyessäni kohti Kortetuiketta sain kuitenkin kollin maahan, vaikka välimatkaa olikin ollut. Kierin maassa toisen soturin ohi ja tein uuden hyökkäyksen mahdollisimman nopeasti.
Tällä kertaa sain – joskin vaivoin – pidettyä kollia allani hetken aikaa. Kortetuike kiemurteli kuin käärme konsanaan, mutta pidin painoni hänen päällään. Suunnittelin mitä tekisin seuraavaksi ennen kuin päätin antaa Kortetuikkeelle sen verran tilaa, että hän pääsi altani.
Meistä kumpikaan ei kuitenkaan kerennyt nousta, kun Korpikaste olikin jo minun kimpussani. Sisar oli loikannut kiinni minuun lennättäen minut irti tiimitoveristaan.
“Mene, Kortetuike! Hae aarre!” Korpikasteen riemastunut ääni kaikui korvissani.
Hetken ajan luulin olevani taas painajaisessani. Näin naaraan suuret kiiltävän valkoiset hampaat ja kuvittelin niiden iskeytyvän minuun. Seuraavaksi hän huutaisi solvauksia ja yrittäisi saada minut katumaan syntymääni.
Niin ei kuitenkaan käynyt vaan Korpikaste piteli vain minua maassa ja sanoi haastavaan sävyyn: “Etkö aio edes yrittää, rääpäle?”
Potkaisin naarasta mahaan ja koitin saada hänet yltäni, mutta en ehtinyt päästä vapaaksi kun voitonriemuinen huuto lopetti pelimme.
“Minä sain sen! Me voitimme, Varpulaulu!” Sielutassu iloitsi vastustajan esine käpäliensä juuressa. Silloin Korpikastekin päästi minut altaan ja Kortetuike tupsahti pensaista takaisin pienelle aukiolle, jossa olin jäänyt Korpikasteen alle.
Muut näyttivät iloisilta, mutta minä en saanut mielestäni painajaisistani tuttua kauhukuvaa sisarestani. Yritin kuitenkin hymyillä mukana onnitellessani Sielutassua voitostamme.

//Korte, Korpi?

Kirjoittaja: Saaga

Olin paneutunut leirin laitamalle odottamaan mestariani, joka oli pyytämässä Rusakkotassua ja Uskolintua kanssamme taisteluharjoituksiin. Nuoremman oppilaan rusehtavat silmät kiilsivät ilosta, kun tämä loikki luokseni mestarimme perässään. Nousin hitaasti seisomaan.
“En voi uskoa, että pääsen taisteluharjoituksiin kun Muurahaistassun pitää nyppiä kirppuja klaaninvanhimpien turkeista!” ruskea turkkinen oppilas hehkutti. Väläytin pienen hymyn ja nostin sitten katseeni Kallahämyyn. Hän kertoisi varmasti mihin me menisimme harjoittelemaan.
“Lähdetään. Menemme tällä kertaa nummille”, Uskolintu maukui ja lähti tassuttamaan toisen soturin rinnalla ulos leiristä. Minulle ei jäänyt vaihtoehtoja kuin kuunnella Rusakkotassun innokasta höpinää. Huomasin tuon nenässä lyhyehkön haavan, joka oli jo miltei ummessa. Pohdin mistä se oli saattanut tulla etenkin kun kyseessä oli noin nuori oppilas. Hän oli ehkä juuri ja juuri ollut neljäsosakuun oppilaiden pesässä.
“Minä haluan esitellä sinulle hienon uuden liikkeen, jonka keksin!” naaras hihkaisi, mutta sai pian Uskolinnulta toruvan katseen.
“Pidä vielä kovempaa meteliä ja yksikään saalistuspartio ei saa kiinni mitään koko päivänä”, kollisoturi naukui. Rusakkotassu katsahti pois päin: “Anteeksi.”
Toinen oppilas oli hyvin pienikokoinen ja vaikka tiesin hänen täyttäneen jo 6 kuuta epäilin silti itseäni hiukan. Rusakkotassu oli vielä aivan pennun näköinen. Kyllä hän varmasti vielä kasvaisi, ajattelin.
“Oletko sinä hyvä taistelija, Kärpästassu?” Rusakkotassun huomio suuntautui minuun. Pienet häpeän väristykset kulkivat turkillani. En minä ollut. En kuitenkaan halunnut sanoa sitä toiselle oppilaalle.
“Ihan hyvä”, totesin hiljaa.
“*Ihan* hyvä ei riitä minua vastaan! Varmasti rökitän sinut niin kovaa, että palaat leiriin itkemään emollesi häviötäsi”, Rusakkotassu haastoi outo kylmä sävy äänessään. Luimistin korviani hiukan ja pidin katseeni erossa miltei kaksi kertaa minua pienemmästä oppilaasta.
“Rusakkotassu, koitahan käyttäytyä”, Uskolintu huokaisi edestämme. Hän oli selvästi tottunut Rusakkotassun luonteeseen. Toivoin, ettei naaras oikeasti tarkoittanut sanojaan.
“Noniin”, Kallahämy naukui, kun pääsimme nummien tasaisemmalle alueelle. Vilkuilin ympärilleni vehreässä ruohossa. Sen sekaan voisi painautua, mutta pitäisi varmasti olla samanvärinen turkki, jotta se oikeasti harhauttaisi vastustajaa enkä ollut nähnyt yhtäkään vihreää kissaa vielä lyhyen elämäni aikana.
“Aloitetaan”, Uskolintu naukui vilkaisten minuun kuin varmistaakseen, että sanoi juuri oikeat sanat, “Rusakkotassu, saat hyökätä ensin.”
“Muista kuitenkin, että vaikka Kärpästassun taidot eivät olisi loistavat, hän on silti sinua kokeneempi. Sinun täytyy käyttää enemmän päättelyä kuin esimerkiksi veljesi kanssa”, Uskolintu naukui paljastaen minut täysin. Tuntui kuin minulta olisi revitty turkki päältä. Räpyttelin silmiäni hämmentyneenä ja koitin vain valmistautua.
“Muista seisoa leveämmin, Kärpästassu. Aseta jalkasi niin, että Rusakkotassu ei pääse horjuttamaan sinua liikaa.”
Nyökkäsin mestarilleni ja asettauduin valmiiksi. Rusakkotassukin näytti valmistautuvan, joten terästin kunnolla aistejani. Nostatin karvani pystyyn. Rusakkotassun katse kiinnittyi lapaani, joten osasin heti väistää kun tämä loikkasi eteenpäin. Kierähdin maahan oppimallani liikkeellä ja koitin väistää toista oppilasta, mutta kierimiseni junnasi paikallaan enkä päässyt väistämään. Rusakkotassu loikkasi ilmaan ja laskeutui päälleni nauliten minut maahan.
“Potkaise takakäpälilläsi”, Kallahämyn ohje kuului. Tein kuten käskettiin ja lennätin pienen kevyen oppilaan ilmaan. Hän mätkähti maahan lennättäen hiekkapölyä kaikkialle. Yskin noustessani pystyyn, mutta Rusakkotassu oli ollut nopeampi. Hän oli jo kimpussani pienemmälle kissalle soveltuvalla hyppää ja tarraudu -taktiikalla. Naaraan kynnet eivät kuitenkaan ihan pitäneet ja hän liusui pois.
Minun oli ihailtava toisen kykyä nousta ylös todella nopeasti epäonnistumisesta huolimatta. Nousin takakäpälilleni pistääkseni hänet maahan nopealla pystylukolla, mutta naaras tiesi miten vastata liikkeeseen. Hän kuitenkin haukkasi hieman liian suuren palan ja koitti niin edistynyttä liikettä, että jäi helposti alleni. Huohottaen kömmin naaraan päältä ja katsahdin mestariini.
“Hyvää työtä molemmilta”, hän sanoi ja viittasi minut hännällään luokseen, “Kärpästassu tiedän, että sinä haluat käyttää kaikkia oppimiasi liikkeitä mutta turvaudu sellaisiin joilla oikeasti voitat taistelun.”
“Mutta-”
“Tiedän, että se meni hyvin, mutta mieti mitä olisi tapahtunut jos olisit kohdannut voimakkaamman vastuksen. Hän olisi vastannut pystylukkoosi samalla taktiikalla ja saanut helposti taistelun lopetettua.”
Alistuin nyökkäämään hyväksyvästi ja tassutin takaisin kynitylle taistelualueelle. Rusakkotassu sai parhaillaan palautetta omalta mestariltaan ja näytti niin itsevarmalta, etten ollut ihan varma enää mistään. Purin hampaitani yhteen ja huiskaisin häntääni. Rusakkotassu loikkasi taas.

Kirjoittaja: Saaga

Siristelin silmiäni ja vilkuilin ympärilleni. Muurahaistassun olisi varottava sanojaan ellei haluaisi ongelmia meille kummallekin.
“Uhkailetko satuttaa mestariani? Oikeaa kokenutta soturia. Oletko sekaisin päästäsi?” kysyin takaisin kuiskaten. En halunnut kenenkään kuulevan veljeni hulluja sanoja, sillä silloin minutkin voitaisiin leimata mielipuoliseksi verenhimoiseksi oppilaaksi.
Muurahaistassun silmissä välähti inho, mutta kolli itsekin tajusi vaaran. Puristin hampaani yhteen ja toivoin veljeni lähtevän. Tietyllä tapaa olin alkanut pelätä tätä. En nyt suorastaan häntä itseään, mutta hänen arvaamatonta luonnettaan.
“Näithän sinä kuinka hyvä taistelija minä olen”, tummaturkkinen veljeni ilmoitti nyt ylpeänä. Luimistin korviani ja värisytin viiksiäni vihaisena. Miksi Muurahaistassun piti luulla itsestään liikoja? Kollin siristäessä silmiään tajuisin, että minun täytyisi varmastikin vastata jotakin saadakseni hänet tyytyväseksi. Minun ei kuitenkaan tehnyt mieli tehdä niin, joten heilautin häntääni terävästi ilmassa ja nyrpistin nenääni eleikseni ennen vastaväiteitäni.
“Et kyllä siltä vaikuttanut. Turvauduit harjoituksissa kynsiisi”, ärähdin, “Ei kauhean soturimaista käytöstä.”
Tiesin sörkkiväni kynsilläni ampiaispesää, mutta keskellä parantajan sairasaukiota Muurahaistassu ei voisi käydä kimppuuni ellei haluaisi vakavampia seurauksia. Seurauksista mieleeni nousi kysymys. Minkä rangaistuksen toinen oppilas olikaan mahtanut saada minun satuttamisestani?
“Antoiko Sädesäihke sinulle satikutia teostasi?” kysyin virnistäen. Nojauduin hiukan lähemmäs Muurahaistassua pitäen kuitenkin pienen etäisyyden välillämme. Haistoin veren ja huomasin nenästäni räiskyneen veren tahrineen hänen toisen etutassunsa. Nostin katseeni takaisin kolliin, mutta mulkoilin tuota hiukan kulmieni alta.

//Muurahaisee?

Kirjoittaja: Soturikissa

Oma mestarini retutti minua taaksepäin siskostani, sillä olin juuri hyökännyt hänen kimppuun. Katsahdin ylös, ja näin Sädesäihkeen vihaisen ilmeen. Sitten katsoin siskooni murhaavalla katseella sillä hän katsoi minuun päin ja vaikutti nauravan, hän saisi vielä kokea kynteni turkissaan monta kertaa!
”Et voi käydä toisen oppilaan kimppuun noin vain”, Sädesäihke murisi korvaani vihaisesti, vaikkakin se oli turhaa. Tiesin että olin tehnyt oikein, satutin häntä samalla tavalla kuin hän satutti minua. Sitten Rusakkotassun mestari Uskolintu vieläpä heitti minulle ja Sädesäihkeelle negatiivisen kommentin lähtiessään. Katsoin häneen kävellessään poispäin ja puhuen oppilaalleensa, sihahdin vaikkakaan hän ei varmaan kuullut sitä. Toisaalta niin oli varmaam parempi minulle.
”Muurahaistassu kuules. Sinä et missään nimessä saa satuttaa toista oppilasta, etenkään siskoasi tuolla tavalla ilman lupaa! Ymmärrätkö, mitä olisi voinut tapahtua jos olisit huitaissut ohi? Hän olisi voinut menettää näkönsä.” Sädesäihkeen paras argumentti oli siskoni näön menetys. Se oli aika raukkamaista sillä halusin jopa että hän menettäisi vaikka kaikki aistinsa, niin olisin aina automaattisesti häntä parempi.
”Sitten kun olen keskustellut loppuun kanssasi, tulen keskustelemaan tästä Uskolinnun kanssa vakavasti harkiten, voiko sinua enää päästää samoihin harkoituksiin minkään oppilaan kanssa ja sinä menet heti pytämään anteeksi siskoltasi.” Sädesäihke näytti edelleen vihaiselta, onneksi hän oli jo leppynyt hieman eikä vaatinut minua esimerkiksi siivoamaan klaaninvanhimpien likaisia turkkeja.

Kävelin hitaasti leiriä kohti Sädesäihkeen vieressä, ehkä olin tehnyt väärin hänen mielestä, mutta en ikimaailmassa pyytäisi anteeksi typerältä Rusakkotassulta. Minun olisi pitänyt vain lyödä siskoani ensin kynnet esillä, siten olisin voinut väittää pitäneeni ne vahingossa taisteluvalmiina. Nyt menetin myös taisteluharjoitukset muutamaksi päiväksi, sillä Sädesäihke ei halunnut ilmeisesti tehdä hyviä sotureja tähän klaaniin.
”Menehän pyytämään Rusakkotassulta anteeksi”, Sädesäihke ohjasi minua hännällään parantajien pesää kohti.
Yritin löytää häntä katseellani ja huomasin hänet kävelemässä poispäin parantajien pesältä.
”Heipähei, mites sinulla menee?” Lähestyin Rusakkotassua mahdollisimman uhkaavasti.
”Sinä satutit minua!” Rusakkotassun ääni kuulosti pentumaiselta omiin korviini.
”Ja sinä saat kokea paljon enemmän, mikäli et tee niinkuin haluan.” Naaras perääntyi hieman taaksepäin. ”Saat luvan kertoa kaikille, miten pyysin sinulta anteeksi ja kaduin tekoani. Muuten et ehkä koskaan enää näe rakasta Uskolintuasi”, murinani ei kuulunut kuin juuri ja juuri siskoni korvaan. Näytin hampaitani ja peräännyin hieman antaakseni tilaa Rusakkotassulle, sillä muutama muu kissa oli tullut hieman harmillisen lähelle meitä.

//Ruska?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Ensin epäröin hieman antaa Sielutassua Korpikasteen vastustajaksi, mutta sitten tolkutin itselleni, että se oli parasta naaraan taistelukoulutuksen kannalta. Häviäisin taistelussa kenelle tahansa, pääasiassa siksi, että en halunnut taistella, kun taas Korpikasteella oli tietoja ja taitoja, joita hän voisi välittää Sielutassulle harjoituksen aikana. Sielutassu ansaitsi kokeneemman ja kyvykkäämmän vastustajan hioakseen omia taitojaan.
“Se käy minulle”, hymyilin Korpikasteelle, joka vilkuili vastustajatiimin suuntaan hienoisen omahyväisen oloisena. Pidin siitä, miten itsevarma Korpikaste oli. Hänellä oli vahva sydän. “Minä voin yrittää livahtaa Varpulaulun ohitse heidän aarteelleen.”
“Sopii”, Korpikaste nyökkäsi tyytyväisen oloisena suunnitelmaamme.
Hautasin aarteemme harjoitusmontun hiekkaiseen pohjaan ja peittelin sen huolella irtolehdillä ja oksilla, kuitenkin yrittäen pitää sen luonnollisen näköisenä. Jos yrittäisin asetella lehtiä ja oksia sen peitoksi liian tarkkaan, piilo olisi ilmiselvä.
Käännyin Korpikasteen puoleen ja ilmoitin aarteemme olevan kätkössä. Kun toinenkin tiimi oli saanut keppinsä piilotettua, astelimme lähemmäksi montun keskustaa. Korpikaste silmäili Sielutassua selkäkarvat innostuksesta väreillen. Selvästi myös oppilaani oli päättänyt valita Korpikasteen kohteekseen, sillä tämä vastasi naaraan tuijotukseen kuin haastaen. Varpulaulu seisoi Sielutassun vierellä, ja minä väläytin hänelle nopean, kannustavan hymyn.
“Harjoitus alkaa… nyt!” Korpikaste ulvaisi ja syöksähti kissakaksikkoa kohti. Tehdessään niin hän pölläytti huolella hiekkaa ilmaan suoran vastustajiemme päälle, mikä sai heidät kääntämään päänsä hetkellisesti toisaalle suojatakseen silmiään. Olin pyytänyt Korpikastetta luomaan minulle harhautuksen, jotta pääsisin puikkimaan monttua reunustavien pensaikoden taakse kiertääkseni heidän aarteensa mahdollisen olinpaikan luokse suojassa.
Toistaiseksi suunnitelma toimi hyvin, ja minä luikin vauhdilla pois montusta ja ryömin pensaan oksien ali toiselle puolelle. Kuljin vatsakarvat maata hipoen niin vauhdilla kuin pystyin aukion toiselle reunalle, jonne oletin heidän kätkeneen aarteensa, ja ryömin ulos pensaikosta. Silloin huomasin Varpulaulun katsovan minua päin ja tajusin juonemme paljastuneen.

//Varpu ja Korpi?

Kirjoittaja: Saaga

Valmistauduin Muurahaistassun iskuun, mutten ollut aivan tarpeeksi nopea torjumaan sitä. Kynnet piilossa veljeni käpälä lämähti kasvoilleni. Se ei kuitenkaan sattunut juurikaan niin paljoa kuin olin ajatellut.
Ryhdistäydyin nopeasti ja odotin mestareiltamme seuraavia neuvoja. Uskolintu pyysi, että kokeilisimme liikettä uudelleen. Varmasti harjoitusmielessä. Olivathan nämä taisteluharjoitukset.
Muurahaistassu sivalsi jälleen ilmaa tassullaan, mutta nyt olin nopeampi reagoimaan. Väistin iskun enkä edes kaatunut, vaikka horjahdus oli siihen suuresti viitannut. Odotin, että veljeni palaisi takaisin taaksepäin ja saisin kokeilla liikettä uudelleen häneen, mutta Muurahaistassulla oli muut suunnitelmat.
Kollioppilas loikkasi kimppuuni. Hän roikkui turkissani hetken ennen kuin kaaduin yllättyneen parkaisun saattelemana maahan. Toisen silmissä oli ahnas katse, kun hän kiipesi päälleni ja valmistautui lyömään uudelleen.
“Onko sinulla mehiläisiä päässäsi, Muurahaistassu!” Sädesäihke karjaisi ja oli jo ryntäämässä väliin. Hän ei kuitenkaan ehtinyt estää oppilastaan sivaltamasta kuonoani auki. Tunsin lämpimän veren pulpahtavan ihon pintaan ja tahrivan toisen poskeni.
Kipu oli viiltävää, enkä voinut olla puristamatta silmiäni kiinni odottaen toista iskua. Onneksi Sädesäihke oli kuitenkin nopea liikkeissään ja pääsi tielle ennen kuin veljeni ehti pahoinpidellä minua enempää. Tunsin kiihtyneet sydämenlyöntini korvissani asti, kun nousin hitaasti maasta. Pieni veripisara oli tipahtanut jalkojeni juureen ja koitin hieroa sitä tassullani pois. En halunnut näyttää Muurahaistassulle, että vuosin verta. Hän ei saanut voittaa minua noin vain, eikä etenkään taisteluharjoituksissa, kun tarkoituksena oli pitää kynnet piilossa ja harjoitella.
“Et voi noin vain käydä kynsiksi toiseen oppilaaseen!” Sädesäihke murisi retuuttaen Muurahaistassua niskanahasta kauemmas. Uskolintu puolestaan käveli minun luokseni.
“Mennään näyttämään tuota parantajalle”, hän naukui selvästi vihaa uhkuen, “Pidä oppilaasi kurissa, Sädesäihke.”
Tassutin mestarini perässä pois paikalta kuin mitään ei olisi tapahtunut. Minua raivostutti hiukan, että Sädesäihke oli tullut väliin, sillä olisin minä itsekin selvinnyt veljeni hyökkäyksestä mutta olin kuitenkin kiitollinen. En olisi halunnut saada pahempia vammoja, joiden takia soturikoulutukseni olisi viivästynyt yhtään enempää. Muurahaistassu ei saisi päästä soturiksi ennen minua. Me valmistuisimme samaan aikaan tai emme ollenkaan.

//Murkku, jos haluut vaikka jatkaa leirissä sen jälkeen, kun Ruska on käyny parantajalla ja Murkulle on annettu joku rankku?

Kirjoittaja: Soturikissa

”Sano se uudelleen”, lähestyin siskoani. Olin valmis rökittämään hänet taistelussa, sillä hän oli ilkkunut minua heikoksi pennuksi.
Näin, miten siskoni karvat nousivat, mutta minä en pelännyt häntä. Tunsin äkkinäisen vetäisyn niskastani, kyseessä oli mestarini Sädesäihke. Hän halusi ilmeisesti de-eskaloida tilanteen. Hitsi miten typerä mestari, antaisi nyt taistella taisteluharjoituksissa. Katsahdin siskooni ilkeällä sivusilmällä, sillä halusin näyttää kumpi on parempi.
”Muurahaistassu voisitkin sitten kokeilla seuraavaksi”, hetken ’rauhoittumisen’ jälkeen oma mestarini antoi täydellisen mahdollisuuden iskeä takaisin siskooni vielä kovemmin. Hyppäsin ja löin, nyt vain niin kovaa että Rusakkotassu varmasti alkaisi etsimään äitiä peloissaan.
”Hienosti meni Muurahaistassu!” Vihdoinkin Sädesäihke ymmärsi minun taitoni.
Katsahdin siskooni, mutta vaikutti siltä etten saanut hänestä haluamaani reaktiota ulos. Minun täytyi yrittää seuraavalla kerralla kovemmin. Halusin tahria turkkini hänen vereen.
”Hei Rusakkotassu ja Muurahaistassu. Voisitteko kokeilla taisteluliikettä uudestaan?” Uskolintu halusi selvästi meidän kehittyvän liikkeessä, mutta ei tajunnut suunitelmaani. Uskolintu nyökkäsi ja täten antoi minulle luvan hyökätä siskoni kimppuun.
Tein taisteluliikkeen kuten aijemmin, mutta tällä kertaa en mennytkään takaisin omalle paikalleni. Sen sijaan löin siskoani ja hyppäsin häneen kiinni. Siskoni horjahti yllätyksestä ja kaatui maahan, joten pääsin kiipeämään tämän päälle.

//Rusakko

Kirjoittaja: Käärmis

Saimme molemmille tiimeille jotain, joka toisten oli tehtävänä varastaa. Valitsin meille suurehkon palan puun kuorta, joka oli luultavasti pudonnut siitä joskus oppilaiden harjoitellessa kiipeilyä. Se olisi tarpeeksi helppo kannettavaksi, jotta se ei olisi toiselle tiimille epäreilu ja sen lisäksi sen saisi sujautettua hyviin piiloihin, jos vain jaksoi olla tarpeeksi kekseliäs. Sielutassu oli sen sijaan onkinut jostain esille paksun, mutta lyhyen kepin palasen. Ehkä kooltaan hieman jäniksen käpälää suurempi.
“Minä olisin halunnut Korpikasteen kanssa! Tämä peli on aivan epäreilu! Tai edes Kortetuikkeen, hän on mestarini! En osaa kuitenkaan tehdä yhteistyötä Varpulaulun kanssa! Ei hän tee koskaan mitään!” Sielutassu nurisi, kun ryhdyimme valmistelemaan pelitaktiikkaamme. Toisin sanoen miettimään mihin aarteet saisi hyvin piilotettua, jotta se olisi tarpeeksi selkeässä paikassa, mutta ei liian helppo varastettavaksi. En arvostanut nuoren naaraan puhetta. Hän sentään puhui minun kissasta, joka sattui olemaan minun veljeni! Ainoa verellinen sisarukseni, jonka suostuin myöntämään olevan sukua minulle!
“Näytä hieman arvostusta! Varpulaululla voi olla paljonkin taitoja joita et tiedä! Vaikka tietysti et tulisi päihittämään minua edes pienen armeijan kanssa, et saa puhua tuolla lailla vanhemmista kissoista! Etenkään veljestäni!” murarhdin Sielutassulle. Hän pysyi hetken hiljaa, mutta mutisi sitten anteeksipyynnön. Oli hänellä otsaa! Vaikka Varpulaulu ei ollut ollut yhtä aktiivisesti klaanin tehtävissä mukana kuin aikoinaan, osasi hän varmasti vielä jotain, eikö? Ehkä hänellä olikin ässä hihassaan.
“Menkäähän nyt piilottamaan keppinne niin me keksimme paikan tälle puun kuorelle”, Kortetuike ohjeisti ja vilkuili ympäriinsä. Ojensin hänelle aarrettamme. Voisi hänkin ottaa ohjat. Ehkä hänellä oli jokin mahtava suunnitelma mielestään, josta en voinut tietää. Olihan hän sentään ollut mukana pelastamassa entistä päällikköämme ja parantajiamme aikoinaan, kun Kuolonklaani piti Eloklaania kynsissään. Kai hänellä silloin pitäisi olla jotain taitoa suunnitella?
“Voin pitää huolta Sielutassusta, jos tahdot. Voin näyttää sille nuorelle mistä todelliset soturit on tehty!” naukaisin ja vilkaisin lapani ylitse kohti Varpulaulua ja Sielutassua. Rökittäisin oppilaan ja näyttäisin kuinka helposti se minulta kävi. Todistaisin, että olin todella paras.

//Korte? Varpu?

Kirjoittaja: Saaga

Katselin, kun Mustikkapyörre pesi haavaansa huolellisesti. Koin hienoista huolta klaanitoveriani kohtaan. Hän oli satuttanut itsensä niin monta kertaa ja vielä aika vakavasti joka kerralla. Toivoin, että huono onni päättyisi tähän ja hän pysyisi tästä lähtien turvassa.
“Haittaako, jos pesen korvasi? Sinulla on roskia ympäri turkkia”, naukaisin katsellen mustavalkoisen naaraan sekaista ohutta turkkia. Hän päästi hyväksyvän naukaisun ja aloin töihin.
Nappasin hampaillani sammaltukkoja pois karvojen seasta ja vaikka nuoleminen koski leukani haavaan hiukan, kävin silti läpi naaraan turkkia hyvin huolellisesti.
Soturi kehräsi tyytyväisen oloisena. Hänestä mahtoi tuntua mukavalta, kun likainen turkki puhdistui nuolaisu kerrallaan. Uskoin liikkeiden myös lämmittävän häntä, sillä tärinä hiipui lähes olemattomiin.
Huomasin paalavani mielessäni aikoihin, joilloin olimme Blackin kanssa pesseet toisemme pitkien seikkailuretkien jälkeen. En sen jälkeen ollut ollut juuri kenenkään kanssa näin lähekkäin.
Hilehuurre oli minulle hyvin tärkeä ystävä, mutta me emme juurikaan viettäneet aikaa tällä tavoin. Kolli oli yleensä paljon aktiivisempi kuin muut ja saimme aina olla tekemässä jotakin hänen kanssaan.

//Mustikki?

Kirjoittaja: Saaga

Räpäytin silmiäni pari kertaa sulatellen Kortetuikkeen sanoja. Hänen kutsuessa minua erinomaiseksi soturiksi Sielutassun edessä olin ajatellut sen vain naaraan niskoitteluun vastaamisena, mutta nyt sanat tuntuivat merkitsevän jotakin.
Käännyin nuolemaan rintaani hämmentyneenä pari kertaa. En ollut varma mitä minun pitäisi vastata. Kiitos ei tuntunut tarpeeksi vahvalta sanalta, mutta sitä pahempi olisi olla sanomatta mitään.
Korvani kääntyivät, kun kuulin metsän siimeksestä ääniä. Se oli iltapartion puheensorinaa. Hetken ajan olin ollut kaukana tavallisesta elämästäni, arjesta. Olin elänyt omassa kuplassa Kortetuikkeen, Korpikasteen ja Sielutassun kanssa nelin metsässä harjoituksissa.
Koko leirin tohinan ja tavallisten tehtävieni tuoma stressi paiskautui päälleni yhdessä humauksessa. Se oli niin suuri lasti, että meinasin lentää kumoon. Tunsin, kun ilo pakeni uloshengitykseni kautta kehostani ja sai tassuni taas painaviksi.
“Varpulaulu, oletko kunnossa?” Kortetuike herätti minut ajatuksistani hellästi tökkäämällä. Säpsähdin ja loikkasin takaisin käpälilleni istuma-asennostani.
“Kyllä”, naukaisin pakotetun iloisella äänellä, “ja kiitos.”
Tiesin kuitenkin ystäväni näkevän lävitseni. Hän tiesi aina vaikkei edes kysynyt mitään. Räpyttelin silmiäni koittaen saada niihin taas luonnollisemman ilmeen ja rentouttaa lapani.
“Meidän pitää varmaan mennä”, Kortetuike sanoi, kun Sielutassun ääni kiiri korviimme kertoen hänen löytäneen sopivat esineet pelivälineiksi. Nyökkäsin vaaleaturkkiselle kollille ja seurasin tätä kevyillä loikilla muun porukan luokse. Olin epämielyttävän tietoinen pitkän turkkini rähjäisyydestä enkä ihmetellyt lainkaan miksi Sielutassu oli sanonut mitä oli sanonut.

//Korte? Korpi?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

En voinut olla ihastelematta Korpikasteen kekseliäisyyttä. Hänen seuraava harjoituksensa kuulosti jopa vielä paremmalta kuin edellinen! Tai ainakin hauskemmalta. Tunsin vatsanpohjassani lepattelevan perhosia, kun Korpikaste ilmoitti haluavansa minut tiimiinsä. Olin enemmän kuin mielelläni mukana hänen tiimissään, mutta käännyin siitä huolimatta katsomaan Varpulaulua odottavasti. Olin kutsunut hänet mukaan näihin harjoituksiin, enkä halunnut hänestä tuntuvan siltä että jätin hänet tuuliajolle. Kun kolli kuitenkin ilmoitti tiimijärjestelyjen käyvän hänelle, kasvoilleni levisi helpottunut hymy.
Sielutassu yritti alkuun nurista vastaan saadessaan Varpulaulun parikseen, mutta torppasin hänen vastaväitteensä heti alkuun. Varpulaulu oli erinomainen soturi, ja Sielutassun olisi opittava tulemaan toimeen erilaisten kissojen kanssa. Jos aina saisimme tehdä mielemme mukaan, meiltä jäisi tärkeitä oppeja oppimatta.
Kun homman juju oli selvä, aloimme etsimään sopivia pelivälineitä kummallekin tiimille ryöstämistä varten. Sielutassu pomppi katsomaan lähimaastosta jotakin välinettä hänen ja Varpulaulun tiimille sillä välin kun Korpikaste kierteli harjoitusmontun reunoja etsiskellen meidän tiimillemme aarretta.
Myös minä ja Varpulaulu ainakin näennäisesti tutkimme maastoa, mutta hivuttauduin ohimennen kollin viereen ja naukaisin hieman pahoittelevaan sävyyn: “Toivottavasti Sielutassu ei aiheuta sinulle liikaa päänvaivaa. Hän on hyvä oppilas, mutta joskus hän sanoo asioita ennen kuin ajattelee loppuun asti.” Silittelin toisella käpälälläni isohkoa kiveä, kuin olisin harkinnut sitä pelivälineeksi, mutta todellisuudessa harhautin itseäni rinnassani yhtäkkiä voimakkaasti hakkaavalta sydämeltäni, kun lisäsin: “Minusta sinä todella olet erinomainen soturi, vaikka sinusta ei ehkä ole tuntunut siltä viime aikoina. Ihailen sinua ja vahvuuttasi kovasti, ja toivon että Sielutassu osaa ottaa oppia näistä piirteistäsi tänään.”

//Varpu tai Korpi?

Kirjoittaja: Saaga

Korpikasteen ehdotus oli hyvä, mutta se tarkoitti, että minun pitäisi osallistua. En ollut varma kuinka hyvä olisin, joten pyrkisin Kortetuikkeen joukkueeseen. Hän ei pahastuisi, jos pilaisin kaiken.
“Haluaisin olla Kortetuikkeen kanssa samassa joukkueessa!” siskoni kuitenkin ehti sanomaan. Häntäni kääntyi hermostuneesti spiraalille. Kortetuike katsoi minuun. Pudistin päätäni.
“Se käy”, nau’uin. Haluaisin kerrankin tehdä jotain kuten normaali kissa. En kaivannut Kortetuikkeen huolenpitoa. Osasin itse pitää omat puoleni.
Olin taistellut siskoani vastaan rutkasti oppilasaikoinamme, joten tietäisin tämän taidot. Kortetuikkeen kanssa en ollut taistellut, mutten ollut varma taistelisiko hän edes leikkimielisessä harjoituksessa. Sielutassustakaan en juuri tiennyt, mutta uskoin voivani mukautua hänen taitojensa tuomiin etuihin.
“Miksei kukaan kysy minulta, haluanko tuota tiimiini?” Sielutassu nurisi painottaen tuo-sanaa kuin olisin ollut ryhmän surkein kissa. Ehkä olinkin, mutta oppilaalla ei ollut oikeutta sanoa niin. Huiskaisin häntääni ja valmistauduin puhumaan vastaan.
Kortetuike ehti kuitenkin ensin: “Sielutassu, Varpulaulu on erinomainen soturi. Te olette hyvä tiimi. Sitä paitsi sinun täytyy opetella toimimaan kaikenlaisten kissojen kanssa, jos haluat klaanisi parasta.”
Sielutassu nyökkäsi hiukan vastahakoisena, mutta astui kuitenkin viereeni. Olin nuorta oppilasta hiukan suurempi, mutta hän kasvaisi selvästi kokoisekseni. Koitin kuitenkin pitää arvokkaamman kissan asemastani tiukasti kiinni. Oppilaiden tuli kunnioittaa sotureita.
“Hyvä, etsitään jokin esine pelivälineeksi”, Korpikaste naukaisi rikkoen ympärillemme laskeutuneen epämiellyttävän hiljaisuuden. Kortetuike nyökkäsi Sielutassulle merkin lähteä esinejahtiin, jotta voisimme aloittaa.

//Korte? Korpi?

Kirjoittaja: Käärmis

Kortetuikkeen kysyessä jahka minulla oli lisää taistelutekniikoita opetettavaksi Sielutassulle jouduin taas kaivamaan aivojeni mielikuvituksellista puolta yrittääkseni keksiä jonkin toisen harjoituksen. Jonkin lyhyen varmasti keksisin, mutta mitä voisimme tehdä, jossa kaikki pääsisivät olemaan osallisia? Jotain, jossa voisimme kaikki tehdä jotain, mutta pääsisin silti näyttää omaa taitavuuttani.
Heilautin häntääni pohtivaisesti maata pitkin ja yritin keksiä jotain mielenkiintoista tekemistä. Olisin voinut ehdottaa jotain sellaista, kuten harjoitus, jonka mestarini oli pitänyt minulle joskus. Siinä olimme yrittäneet löytää ja napata mestarimme. Toki silloin olin onnistunut putoamaan puusta ja lyömään pääni. Ehkä olisi parempi keksiä jotain muuta. Etenkin, kun harjoitus oli vienyt silloinkin niin kauan.
“Harjoitukset, harjoitukset, harjoitukset”, mutisin itsekseni ja poljin maata etutassullani yrittäessäni keksiä jotain. Miten luovien ideoiden saaminen saattoi olla toisinaan niin hankalaa? En saattanut ymmärtää.
“Kuinka olisi, jos jakautuisimme kahteen joukkueeseen ja tehtävänä olisi viedä toisen joukkueen esine ja viedä se omalle puolelleen?” ehdotin lopulta. Muut eivät ainkaan suoraan tyrmännyt ehdotustani, joten päätin että se oli lopullinen päätös.
“Haluaisin olla Kortetuikkeen kanssa samassa joukkueessa!” ilmoitin pikaisesti ennen kuin joukkueita ehdittiin vielä sopia. Halusin kollin kanssa samaan joukkueeseen ja halusin näyttää kuinka taitava kissa todella olin. Tekisin heidät ylpeäksi. Tekisin hänet ylpeäksi. Pitäisin huolta, ettei Kortetuike koskaan unohtaisi kuinka upea olin. Pitäisin huolta, että hän ymmärtäisi kuinka kehuttava kissa olin. Että hän ymmärtäisi kuinka täydellinen olin. Kuinka minä ansaitsin kaiken hänen arvostuksensa. Kuinka hänen tuli olla iloni lähde. Minun onnen nektarini.

//Varpu? Korte?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kahistelimme pensaikossa Varpulaulun kanssa ja yritimme pitää niin paljon ääntä kuin meistä vain lähti. Katkoimme oksia, astuimme rutiseville lehdille ja raavimme puunkaarnaa kynsillämme. Siitä oli apua Sielutassulle, joka minun silmiini näytti onnistuvan yllätyshyökkäyksessään kiitettävästi, vaikka Korpikaste pääsikin nopeasti takaisin niskan päälle. Rinnassani tuntui ikävä muljahdus, kun katsoin oppilaani epätoivoista yritystä puolustautua Korpikasteen vastaiskulta. En voinut olla huolestumatta oppilaani puolesta, vaikka tiesin, että he pitivät kynnet piilossa eikä tämä ollut mikään oikea taistelutilanne. Minä luotin Korpikasteeseen – hän ei satuttaisi Sielutassua.
Korpikasteen antaessa hieman räjähtäneen näköiselle nuorukaiselle palautetta suorituksestaan hyppelin heidän luokseen aukiolle Varpulaulu kintereilläni. Kehuin sekä Sielutassua että Korpikastetta heidän suorituksistaan, ja kun Korpikaste puolestaan kehui minun ja Varpulaulun panostusta, vilkaisin toiseen kolliin lämpimästi hymyillen. Varpulaulu oli jättäytynyt hieman sivummalle seuraamaan keskusteluamme, mutta hänen huulillaan käväisi pieni hymynkare, kun hän huomasi katseeni.
“Aiotko opettaa Sielutassulle vielä muitakin taistelutekniikoita?” kysäisin Korpikasteelta. “Minä ja Varpulaulu voimme varmasti olla avuksi myös niissä jotenkin.” Vinkkasin Varpulaululle leikkisästi silmää ja käänsin sen jälkeen huomioni takaisin Sielutassuun ja Korpikasteeseen.

//Varpu tai Korpi?

Kirjoittaja: Soturikissa

Päästyämme leiriin, ja vihdoinkin parantajalle, Leimusilmä tuli heti luokseni. Hän katsahti haavani ja työnsi siihen heti hämähäkinseittiä. Kolli antoi minulle joitain yrttejä sekä tunki jotain ainetta kaulani haavaan. Hän kertoi sen estävän haavan tulehtumista, ja että minun oli tärkeä pitää haavat puhtaana.
Olin taas parantajien pesällä, mutta tällä kertaa ketun takia, viimeksi olin tippunut jokeen. Molemmilla kerroilla Nopsaliekki oli pelastanut minut. Molemmilla kerroilla hän oli tuntunut välittävän minusta. Aivan kuin hän ei olisi heti halunnut minun kuolevan, hän muistutti paljon isääni. Ehkä minä saatoin jopa tykätä hänestä, ehkä saatoin tuntea tunteita häntä kohtaan. Ehkäpä hänkin…

”Huomenta”, toivotin Nopsaliekille seuraavana aamuna. Yritin hymyillä ja kuulostaa mukavalle, mutta suustani pääsi ulos vain heikon oloinen tervehdys. Nopsaliekillä oli ilmeisesti haava kuosn, jonka päättelin hänen hiljaisuudestaan ja Leimusilmän antamasta luvasta puhua.
”Kuinka voit?”, Nopsaliekki yritti puhua, hyvinhän se meni! ”Vaikutat olevasi aika kylmissäsi”, hän jatkoi kun en itse osannut vastata. Tottahan se oli, tärisin, mutten huomannut sitä itse, sillä ohuen turkkini takia olin kylmissäni koko lehtikadon.
”Tahdotko tulla viereeni?”
Nousin hitaasti ja astuin pari askelta, sitten kaaduin nopsaliekin viereen kuitenkin varoen hänen haavojaan. Makasin nyt hänen vieressään, kollin lämpö vähenti tärinääni. Aloin nuolemaan tassuani, koska kaulassa oleva haavani kaipaili puhdistamista. Haavan puhdistaminen sattui myös, sillä liikutin automaattisesti käpälääni ja täten rintaani.
”Sattuuko haavaasi paljonkin?” Nopsaliekin ääni kuului hieman hiljaisempana koska korvani oli aivan tämän kuonon edessä.
”Luulen että kestän”, en voinut sanoa kyllä tai ei, koska sitten valehtelisin. En tykännyt valehtelemisesta. Jäiköhän Nopsaliekille paha mieli, kun en kysynyt häneltä samaa?

Kun olin valmis haavani pesemisen jälkeen, minulla oli jälleen kerran kylmä. Painauduin Nopsaliekkiä vasten entistä kovemmin, ja jopa kiehnäsin häneen.

Kirjoittaja: Käärmis

Ehdotukseni otettiin vastaan melko myönteisen oloisesti ja tunsin suurta ylpeyttä asiasta. Se vain osoitti, että todella olin mestari materiaalia ja pystyisin kouluttamaan omaakin oppilastani mainiosti, jos vain niin tahdoin!
Kortetuike ja Varpulaulu päättivät pitää ääntä viedäkseen huomiotani Sielutassusta ja auttaakseen häntä suorituksessaan. Olihan välillämme aika iso taitoero. Minä olin täysikasvuiunen soturi, joka oli tarpeeksi taidokas huomaavaan myös minua lähestyvän soturin piilosta aivan varmasti! Sielutassu sen sijaan oli vielä oppilas. Ehkä jo hieman kokeneempi, mutta silti aivan liian kokematon minuun verrattuna. Hänellä oli vielä pitkä matka edessään.
Kuitenkaan lähetettyäni Sielutassun piiloonsa, kun sain harjoituksen ajatuksen viimein uppoamaan hänen paksuun kalloonsa en kuullut rahinaa ja kahinaa pensaista vaan sen sijaan hiljaista supinaa.
“Oletteko hereillä siellä?” huudahdin ääntä kohti ja sain vain vastaukseksi jotain myöntävää kortetuikkeelta. Tarpeeksi hyvä kai sekin oli. Kunhan vain pääsisimme aloittamaan. Halusin näyttää taitojani hieman muillekin, vaikka se ei nyt oikeasti ollut harjoituksen tarkoituksena. Halusin, että muut ymmärsivät kuinka taidokas ja hieno soturi todella olin.
“Sielutassu, voit lähteä nyt liikkelle! Koita olla mahdollisimman hiljaa, jotta hyökkäys tulee oikeasti yllätyksenä!” ilmoitin oppilaalle pusikkoihin, vaikka en edes oikeasti tiennyt oliko hän siinä suunnassa enää. Toivoin kuitenkin, että oli, koska se helpottaisi minun tehtävääni erityisen paljon.
Kuulostelin tarkasti ympäristöäni, jotta saisin vihjeen siitä, mistä päin hyökkäys tulisi, mutta Kortetuike ja Varpulaulu todella taisivat ottaa tehdävänsä tosissaan, sillä heidän pitämänsä ääni alkoi todella sekoittaa pakkaani. Kuinka ärsyttävää! Ei olisi koskaan pitänyt ehdottaa Sielutassun avustamista! Olin luullut, että tämä olisi ollut paljon helpompaa!
Kun hyökkäys viimein tuli, oli minulla vain pari silmänräpäystä aikaa reagoida. Koetin kierähtää väistääkseni hyökkäyksen. Sielutassu kuitenkin ponnahti äkkiä uuteen suuntaan, johon olin väistänyt. Silloin päätin, että leikki oli loppu ja nyt ryhdyttäisiin koviin otteisiin. Ravistin itseäni niin kovaa, kuin vain saatoin, jotta saisin nuoren, mustan oppilaan päältäni ja voisin itse ottaa hyökkäys aseman. Hyökkäys oli aina ollut vahvuuteni.
Mätkäytin nuoren naaraan maahan ja hän inahti yrittäen mäiskiä minua samalla tassuilaan. Sihahdin hänelle ja läimäisin tätä korville.
“Oikeassa tappelussa kuolet tätä menoa. Älä anna vastustajalle koskaan mahdollisuutta hyökkäykseen. Aloituksesi oli hyvä toki”, naukaisin, kun tokkurainen oppilas pääsi nousemaan takaisin pystyyn.
“Korpikaste on oikeassa. Sinun täytyy pitää huolta, että muistat omat ja vastustajasi vahvuudet ja heikkoudet”, Kortetuike naukui samalla, kun tuli esiin. Pörhistin rintaani ylpeänä.
“Katsos, eikö minusta tulisi jo hyvä mestari tätä menoa?” naurahdin hieman, mutta kysymys oli pohjimmiltaan oikea. Tahdoin saada kehuja omasta suorituksestani.
“Kyllä sinulta näyttäisi harjoitusten kehittäminen sujua”, valkea kolli naukaisi. Kehräsin mielissäni ja vilkaisin sitten veljeeni, joka norkoili lähistöllä hiljaa.
“Olitte tekin ihan hyviä omassa tehtävässänne. Mekkalointinne todella häiritsi keskittymistäni”, naukaisin vielä kolleille yhteisesti.

//Varpu? Korte?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

“Miksi meidät aina laitetaan samaan partioon?” Nurinani oli hädin tuskin muiden kuultavissa, kun laahustin mestarini perässä muun partion mukana. Vähän matkan päässä edessämme kulkivat Varjoliekki ja Helletassu, enkä minä voinut ymmärtää, mistä hiirenaivoisesta syystä Käärmekulta oli päättänyt, että heidät olisi hyvä idea laittaa samaan metsästyspartioon kanssamme. Mukana oli myös Hiilihammas siskoni Purotassun kanssa, mutta juuri nyt minua ei houkuttanut jutella edes hänelle. Murhaava katseeni oli vain ja ainoastaan naulittuna Helletassun selkään.
“Tänään saatte koettaa saalistaa omillanne”, Hiilihammas selitti yhteisesti meille oppilaille, kun saavuimme isommalle aukiolle. “Pysytelkää metsässä, älkääkä vain Tähtiklaanin tähden yrittäkö ylittää mitään jokia. Vesi on vielä aivan liian kylmää pulahtamiselle.”
Helletassu oli onnekas, että Purotassu sattui olemaan välissämme. Muuten olisin varmasti tallannut hänen varpailleen ihan tarkoituksella. Minusta tuntui, että Käämekulta pystyi lukemaan ne ajatukset kasvoiltani ja loi minuun terävän katseen. Pyöräytin silmiäni itsekseni ja kuuntelin puolella korvalla Hiilihampaan selostusta tehtävänannosta.
“Tapaamme tässä aurinkohuipun hetkellä”, kokenut soturi päätti maukumisensa ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen. Vihdoinkin vähän toimintaa!
Mestarit ohjeistivat meidät kaikki eri reiteille, jotta emme häiritsisi toistemme saalistamista. Minut ja Helletassu lähetettiin aivan vastakkaisiin suuntiin, mikä epäilemättä johtui mestareidemme epäluottamuksesta meitä kohtaan. Väliemme selvittely oli viime aikoina ollut kohtuullisen fyysistä mutta tuloksetonta, sillä olimme niin tasaväkisiä. Miten ärsyttävää.
No, jos en voinut rökittää Helletassua voimien mittelössä, voisin ainakin viedä leiriin enemmän tuoresaalista kuin hän. Se jos mikä saisi hänet muuttumaan vihreäksi kateudesta.
Hiippailin aluskasvillisuuden lomassa eteenpäin itsekseni myhäillen, kuvitellen jo tyrmistyneen Helletassun ilmeen, kun palaisin mukanani kasapäin riistaa. Tähtiklaanin täytyi suosia minua, sillä ei mennyt aikaakaan kun nenäni nappasi tuoreen jäniksen tuoksun. Jänikset eivät olleet helppoja napata, mutta niistä riittäisi syömistä koko joukolle – sekä kadehdittavaa Helletassulle.
Kesti jonkin aikaa, ennen kuin löysin suunnan, josta haju tuli. Huomaamaton liikuskelu ei ollut ominta alaani, mutta kun viimein huomasin pitkäkorvan napsimassa lehtien alkuja pensaan juurella tajusin, että yllätyselementti oli yhä puolellani. Yksi voimakas loikka ja olisin niskan päällä.
Olin jo ponnistamassa jänistä kohti, kun jostain sivultani saalistani kohti vilahti punertava hahmo. Aivoni eivät siinä hetkessä ehtineet rekisteröimään, kuka kyseessä oli, vaikkakin alitajuntani oli täytynyt tunnistaa ryökäleen matalan murinan karatessa tahattomasti kurkustani. Murina kiiri myös jäniksen korviin, ja se jätti jälkeensä vain heiluvat pensaan oksat, kun se ampaisi pakosalle. Minä en kuitenkaan lähtenyt sen perään vaan hyppäsin äristen Helletassun selkään, joka yritti yhä selvästi tavoittaa jäniksen. Minun jänikseni!
“Senkin ketunläjä!” sähisin tasapainoillessani ikätoverini selän päällä. Upotin kynteni hänen turkkiinsa ja yritin saada hänet kaadetuksi kumoon painollani. “Yritit varastaa minun saaliini! Eikö sinulla ole mitään kunniaa?”
En edes tiennyt, miten Helletassu oli eksynyt minun alueelleni, mutta se tuntui tässä tilanteessa vähäpätöiseltä. Olimme nyt kaksin, eikä kukaan ollu estämässä meitä kohtaamasta toisiamme kuin kolli kollia.

//Helle!?!

Kirjoittaja: Saaga

Lumi oli alkanut sulamaan ja hiirenkorva puski esiin jo hieman värikkäämmässä metsässä. Katselin pieniä nippuja, joista kasvaisi suuria vihreitä lehtiä. Viherlehti. Siitähän nimi varmasti tulikin.
“Noniin”, Nokkospilvi naukaisi herättäen sekä minun että Erhetassun huomion – jälkimmäisen tosiaankin vain hetkeksi. Kolli nimittäin harhautui heti tutkimaan maasta nousevia kasvin tynkiä. Nokkospilvi rykäisi.
“Erhetassu, koita sinäkin kuunnella”, ruskeanvalkoisen naaraan ääni käski. Olin kuullut kaksikon pohtivan aikaisemmin leirissä, oliko ollenkaan hyvä idea laittaa meitä kaksin harjoituksiin. Se oli tehnyt hiukan kipeää, koska koin itseni kuitenkin jollakin tapaa hyväksi oppilaaksi.
“Muistuuko teillä mieleen miten eri saaliseläimiä pitää metsästää?” Kallahämy naukui selvästi jättäen Erhetassun täysin omaan arvoonsa. Ehkä naarasta ei kiinnostanut kuunteliko Erhetassu oikeasti. Sehän oli huonoksi vain Erhetassulle itselleen.
“Mihinköhän etana katosi…” Erhetassu mumisi miltei kuulumattomalla äänellä. Vilkaisin kollia, mutta pidin huomioni mestarissani ja toisessa soturissa.
“Hiiret tuntevat askeleet. Lintujen kimppuun pitää hypätä”, aloitin vaimealla ja varovaisella äänellä. En halunnut olla väärässä, mutta muistin kutakuinkin jokaisen saaliseläimen saalistustavat, joten halusin myös luottaa itseeni. Nokkospilvi ja Kallahämy vilkaisivat toisiinsa ja ehdin jo säikähtää sanoneeni jotain väärin, mutta sotureista vanhempi – Nokkospilvi – nyökkäsi hyväksyvästi.
“Linnut alkavat laulaa hiirenkorvan aikaan. Kuulin sen Medeltä”, Erhetassu naukui etäinen katse silmissään. Nokkospilven maski murtui ja hän murahti vihan pilke äänessään: “Voisitko edes yrittää, Erhetassu?”
Kolli hätkähti, mutta en nähnyt hänen ilmettään. Kallahämy nousi seisomaan ja viittasi hännällään minut mukaani. Painuimme kitukasvuiseen aluskasvillisuuteen puiden väliin. Vielä jonkin matkan päästä kuulin Nokkospilven kipakan äänen, kun naaras läksytti oppilastaan.
“Haluatko koittaa saalistaa jotain vai harjoitteletko ennemmin taistelua?” Kallahämy kysyi. Otin hänen asenteestaan palan itselleni ja esitin ettei mitään ollut tapahtunut. Jos Kallahämy uskoi paremmaksi harjoitella kaksin, olisin samaa mieltä. Tietenkin.
“Alat pian olemaan valmis lopulliseen arviointiin”, Kallahämy sanoi vilkaisten minuun. Tunsin innon nousevan sisässäni ja se heitti suuret korvani pystyyn ja sai silmäni kimmeltävään.
“Älä vielä innostu, sinun täytyy päästä läpi”, Kallahämy naukui hiukan leikkisyyttä äänessään. Tukahdutin iloni, mutta innostus säteili silti jaloissani.
“Voisimmeko kerrata taisteluliikkeitä?” pyysin tunnustelevasti, vaikken edes pitänyt taistelusta. Siinä minulla oli kuitenkin rutkasti kehitettävää. Kallahämy nyökkäsi selvästi tajuten ajatukseni. Naaras nyökkäsi mietteliäänä. Pian hänen silmänsä jo kirkastuivat, kun hän selvästi sai ajatuksen. Kallistin päätäni hiukan.
“Sinä olet nopea ja taitava vaanimaan. Tasapainosi ei ole loistava, mutta ketteryytesi ansiosta pääset nopeasti jaloillesi”, mustaturkkinen naaras sanoi, “Mitkä ovat minun vahvuuteni?”
En heti ymmärtänyt mitä naaras ajoi takaa, mutta päätin silti antaa harjoitukselle mahdollisuuden.
“Puolustautuminen ja sinulla on parempi tasapaino. Nopeus”, sanoin mietteliäästi. Kallahämy nyökkäsi.
“Hyvä, mieti millä tapaa sinun taitosi jäävät minun omieni alle”, hän sanoi. Jäin pohtimaan kysymystä. Olin nopeampi, mutta minulla oli huonompi tasapaino. Voisin päästä karkuun nopeammin. Naaras oli parempi puolustautumaan, minä taas en osannut sitä taikka hyökkäystä lainkaan.
“Minulla ei olisi mahdollisuuksia sinua vastaan, jos hyökkäisin ensin”, totesin ja sain vastaukseksi nopean nyökkäyksen.