Eloklaanin tarinat

Olin vihdoin ja viimein kerännyt rohkeuteni ja kysynyt Aurinkoroihulta josko tällä oli jotain sitä vastaan, että lähestyisin hänen tytärtään kumppanuusidealla. Oranssiturkkinen kolli oli kummastunut ajatuksesta, mutta antanut aikeilleni luvan. Niinpä olin sitten viettänyt kaiken liikenevän aikani Syreenisumun kanssa.
Yhtenä aamuna olimme molemmat heränneet aikaisin aamulla ja käyneet loikoilemaan aurinkoiseen kohtaan leirissä odottamaan aamupartioiden alkua. Syreenisumun eripari silmät seurasivat taivaalla liikkuvia pilviä.
“Tuo on aivan jäniksen muotoinen”, hän naukui ja osoitti tassullaan yhtä pilveä paljastaen pehmeän vatsansa. Elettä näki harvoin klaanikissojen keskuudessa. En voinut peitellä hymyäni.
“Ja tuo on selvästi puu”, vastasin ja nyökkäsin nenälläni huomaamaani pilveä. Syreenisumu hymyili myös ja vilkaisi minuun.
Naaras näytti aivan edesmenneeltä emoltaan Sypressikuiskeelta, jonka olin aikoinaan tuntenut. Emme koskaan olleet olleet läheisiä, mutta muistin rauhaisan aikaisin klaaninvanhimpien pesään siirtyneen naaraan. Tuon jalka oli loukkaantunut samassa sodassa, jonka takia olin alunperin liittynyt Eloklaaniin.
“Nopsaliekki, kokoa itsellesi partio ja lähde nummille saalistamaan”, Käärmekulta, joka oli loikkinut soturien pesästä aukiolle huikkasi. Varapäällikkö jakeli partiokäskyjä paljon tottuneemmin nyt, kun oli viettänyt jo kuita pestissään. Noustessani hymyilin ja nyökkäsin naaraan suuntaan ja käännähdin sitten katsomaan Syreenisumua. Olisin mielelläni ottanut tämän mukaan omaan partiooni, mutta seuraava käsky kuului hänelle ja määrä oli lähteä täysin eri suuntaan.
“Hei sitten”, sanoin ja kosketin naaraan lapaa hännälläni ennen kuin loikin pesästä juuri tulleiden sotureiden luokse. Valitsin heistä kolme aivan täysin sattumalla.
“Mustikkapyörre ja Rusakkotassu sekä Konnavarjo. Tulkaa partiooni”, käskin ja odotin, että kolmikko valmistelisi itsensä lähtöön. Aamu oli ollut kirkas eikä sateesta saatika tuulesta näkynyt jälkeäkään. Tästä päivästä tulisi varmasti taas samanlainen kuin aikaisemmista: paahtavan kuuma.

//Musti?

“Et sinä tuossa kunnossa voi kotkaa leiriin raahata. Voimme vaikka hakea sen itse myöhemmin”, maanittelin oppilastani jättämään saaliimme. Sen nappaaminen oli ollut jo valtava saavutus enkä nähnyt mitään syytä yrittää raahata sitä leiriin verenhukan riskillä.
“Sinä olet oppilaani, joten sinun kuuluu kuunnella minua. Palaamme leiriin nyt, onko selvä?” madalsin ääntäni, kun Muurahaistassu sanoistani huolimatta kiskoi itseään suurempaa lintua vaivaisen näköisesti eteenpäin. Hänen silmissään välähti inho, joka sai minut huokaisemaan. En halunnut saada oppilaan vihoja niskoilleni enkä henkeä Tähtiklaaniin, joten kai minun täytyisi auttaa.
“Selvä sitten, taivun tyhmään ajatukseesi tasan tämän kerran. En halua, että joudun kotkan lisäksi viemään suru-uutisia leiriin, mutta yritäppä toisen kerran samanlaista temppua ja minä…” en keksinyt miten jatkaa lausetta, joten hiljenin ja nappasin kiinni linnusta. Saimme sen kaksin vain juuri ja juuri kantoon, matkasta ei tulisi helppo.
Lihaksiani ja haavojani särki, mutta nielin valitukset ja jatkoin matkaa happama ilme kasvoillani. En pitänyt Muurahaistassun pomottelevasta luonteesta, enkä varsinkaan siitä että hän oli saanut minut taivuteltua johonkin näin typerään! Kollin kyljessä ammottava haava ei varmasti antanut toisaalta Muurahaistassunkaan nauttia matkasta, joten kai hän joskus oppisi läksynsä.
Leirin eteen päästyämme Muurahaistassu viittilöi minua laskemaan linnun. Pudotin painon hampaistani ja välitön helpotus kulki lävitseni.
“Mitä nyt?” kysyin ja katsoin Muurahaistassua. Pidin huolta, että äänessäni kuului edelleen viha ja vastenmielisyys tuon päähän pistoa kohtaan. Yhtä hyvin hän olisi voinut heittäytyä alas korkeasta puusta ja toivoa parasta! Ainiin… sen hän olikin jo tehnyt. No eipä ihme, että oppilaan piti päästä tekemään vielä jotain yhtä typerää ja uhkarohkeaa.

//Murkku?

Onneksemme Pörriäistassu oltiin saatu turvallisesti alas puusta. Oppilas oli palannut tavalliseen arkeensa, kunnes vain paria päivää myöhemmin hänet oli saatu kiinni Kuolonklaanin reviirin merkkaamisesta ystävänsä kanssa. Korppitähti oli ollut pöyristynyt kahden oppilaan tekemisistä, aivan kuten koko muukin klaani. Päällikkö oli antanut kaksikolle rangaistuksen, eivätkä he seuraavan kuun aikana saisi poistua leiristä. En vaivautunut miettimään, millaisen rangaistuksen olisin itse antanut kaksikolle, sillä tiesin sen olevan turhaa. Mieltäni kuitenkin varjosti ikävä ajatus siitä, että nyt Kuolonklaanilla oli yksi syy enemmän olla varuillaan kanssamme. Kaikki me tiesimme, miten arvaamattomia naapuriklaanimme jäsenet saattoivat olla – erityisesti tällaisen jälkeen.
Tasoituksena klaanimme oppilaiden sääntörikkeille, oli Kuolonklaanikin tehnyt merkittävän rikkeen, kenties jopa pahemmanlaatuisen kuin meidän oppilaamme. Kuolonklaanin soturi oli käynyt kuuhuipun partion kimppuun ja surmannut isäni Väärävarjon. Kollin kuolema oli ollut tragedia, jota kukaan ei ollut osannut odottaa. Huomasin, että hänen poikansa Pohjaharha oli järkyttynyt isänsä kuolemasta, vaikkei suostunutkaan sitä ulkoisesti paljastamaan. Pelkäsin hieman hänen puolestaan, sillä viime aikoina hänen puheissaan olivat toistuneet viha Kuolonklaania kohtaan ja se, miten Kuolonklaani pääsi liian vähällä.
Olin yrittänyt rauhoitella veljeäni, muttei puheeni näyttäneet tehoavan. Pohjaharha oli itsepintaisesti pitänyt kiinni aatteistaan.
”Mesi”, Korppitähden naukaisu sai minut havahtumaan ajatuksistani, joihin huomasin uppoutuvani yhä vain useammin. Klaaninvanhimpana ajattelu oli toisinaan ainoa tapa tappaa hitaasti eteenpäin matelevaa aikaa. Kohotin katseeni päällikköön, joka oli saapunut luokseni klaaninvanhimpien pesän liepeille.
”Ai, hei Korppitähti”, naukaisin ystävällisesti hymyillen. Päällikön kasvoilla oli vakava ilme.
”Olen huolissani Kuolonklaanin suhteen”, naaras naukaisi ja pudisteli päätään, ”mietin vain, että osaisitko sinä auttaa?”
Katsoin myötätuntoisesti päällikköä, joka ei vielä päällikkyysaikanaan ollut joutunut kohtaamaan suuria konflikteja naapuriklaanimme kanssa. Elämä Eloklaanissa oli ollut jopa epätavallisen tasaista viimeisen parin vuodenajan ajan.
”Uskon, ettemme voi tehdä juuri nyt mitään. Meidän on vain seurattava tilannetta ja yritettävä toimia rauhanomaisesti. Emme saa antaa Kuolonklaanille enempää syytä inhota meitä”, nau’uin hieman pahoitellen siitä, ettei minusta olisi juurikaan apua päällikölle. Korppitähti katsoi minua hivenen pettyneenä, mutta nyökkäsi.
”Kiitos, juuri sen halusinkin kuulla”, naaras huokaisi ja istahti viereeni. Jäimme toviksi keskustelemaan klaanin johtamisesta. Vaikken ollutkaan enää päällikkö, tein kaikkeni ollakseni Korppitähden tukena. Olisin itsekin usein päällikkyyden alkuaikoinani kaivannut tukea kokeneemmalta kissalta, joka olisi tiennyt miten klaania johdettiin.

Mustikkapyörre meni tutkimaan tilannetta ennen kuin ehdin väittää vastaan. Purin hampaitani yhteen ja peruutin syvemmälle aluskasvillisuuteen. Vaikka Mustikkapyörre halusikin vaarantaa henkensä, minua ei huvittanut moinen. Loikkasin istumaan kivelle hieman etäämmälle, mutta pidin silti katseeni kiinni kaksijaloissa jotka olivat selvästi huomanneet Mustikkapyörteen.
Pelko velloi sisälläni, kun kaksijalka ojensi jotain kohti sisartani ja ilmesesti sen pentu tuli ja läiskäytti märkää sammalta suoraan mustavalkoiselle turkille. Mustikkapyörre loikkasi taaksepäin sihisten ja sylkien hädissään. Naaras juoksi takaisin metsään, mutta aivan täysin eri suuntaan kuin mistä oli lähtenyt.
Loikkasin alas kiveltä ja pakenin kaksijalkojen näkymättömiin, sillä Mustikkapyörre mourusi niin kuuluvasti, että ne varmasti lähtisivät vielä soturittaren perään. Kirosin melessäni siskoni typeryyttä. Eikö hänellä ollut lainkaan itsesuojeluvaistoa?
“Hys!” sihahdin niin kovaa kuin pystyin pitäen kuitenkin ääneni matalana. Hyvällä tuurilla Mustikkapyörre kuulisi sen ja tajuaisi olla hiljaa. En halunnut lähestyä häntä ennen kuin voisin olla varma, etteivät kaksijalat seuranneet häntä.
Aluskasvillisuus allani rapisten vaanin sisartani hyvän matkan päästä, kun tämä nyyhkytti ja huusi nimeäni. Otin hampaisiini kiven ja tiputin sen toista kiveä vasten saadakseni naaraan huomion. Kaksijalkojen huudot kuuluivat jo lähempää. Minun olisi saatava naaras hiljenemään.
“Varpulaulu?” Mustikkapyörre hiljeni ja tuijotti suoraan minun suuntaani. Työnnyin niin, että hän näkisi minut juuri ja juuri ja tajuaisi paeta kanssani. Mustikkapyörre vilkaisi taakseen varmistaakseen, etteivät kaksijalat nähneet mihin hän lähti ja loikkasi sitten vierelleni pusikkoon. Hiivimme pois kaksijalkojen läheltä ja varmisutttuamme ympäristön turvallisuudesta nousimme kuin yhteisestä sanattomasta sopimuksesta täysin pystyyn ja juoksimme täyttä vauhtia takaisin leiriin.
Käpäläni liukuivat, kun jarrutin juuri ajoissa ennen leiriä. Tasasin hetken hengitystäni ja odotin kunnes Mustikkapyörrekin oli hiukan rauhoittunut ennen kuin johdatin nuoremman naaraan leiriin.
“Menen ilmoittamaan tästä heti Korppitähdelle”, sanoin vakavana ja lähetin sitten Mustikkapyörteen parantajan pesän kautta lepäämään. Hänen täytyisi varmistaa, ettei poskeen tullut ruhje vaatisi hoitoa ja varmistua ettei pyörtyminen ollut tehnyt mitään vahinkoa hänelle.
“Selvä”, naaras vastasi ja lähti. Huokaisin pitkään ennen kuin tassutin päällikön pesälle.

Lähdettyäni Korppitähden luota olin pelosta ja rasituksesta pyörrykssissä enkä jaksanut muuta kuin lysähtää leirin laidalle rauhoittumaan. Sydämeni hakkasi edelleen lujaa, kun adrenaliinin määrä vähitellen vähentyi kehossani. Seikkailu oli muistuttanut minulle, miksi en kulkenut ulkona yleensä kuin partioissa tai itse itsestään huolenpitoon kykenevän kissan kanssa.
“Hei, Varpulaulu”, Kortetuike naukui hymyillen. En tiedä mistä kolli oli vierelleni ilmestynyt, mutta en voinut valittaakaan. Seura, jossa minun ei tarvinnut miettiä liikaa kelpasi nyt paremmin kuin hyvin. Pistin merkille Kortetuikkeessa tietynlaisen uuden innostuksen. Hän vaikutti tuovan mukanaan hyviä uutisia.
“Hei.”

//Korte?

Korvani pompahtivat pystyyn, kun huomasin puunrunkosillan päällä muutaman kaksijalan. Huomasin parin uineen vedessä. Toivottavasti he eivät yrittäisi napata meitä ja viedä meitä jonnekin kaksijalkalaan ikuisiksi vangeiksi.
”Mitä luulet?” Supatin Varpulaulun korvaan mahdollisimman hiljaa. Otin mallia hänestä ja painauduin alas aluskasvillisuuteen.
”Meidän pitäisi mennä kertomaan näistä leiriin”, veljeni oli jo perääntymässä, mutta kerkesin vetäistä hänet takaisin.
”Minun pitäisi ehkä edes käydä tutkimassa hieman. Lähde pyytämään apujoukkoja, jos näyttää pahalta”, hyppäsin puskan yli ennen kuin Varpulaulu sai edes avattua suutaan.
Pidin katseeni tiukasti kaksijaloissa, jotka olivat nyt huomannet myös minut. Lähestyin kaksijalkoja hitaasti, tarkkaillen niiden jokaista liikettä. Omituinen ja savuinen haju livahti nenästäni sisään, se tuli kaksijaloista. Huomasin, miten yksi kaksijalka nousi varovasti ja alkoi lähestymään minua. Pörhistin karvojani ja nostin häntäni pystyyn, niin kaksijalka tiesi varoa minua. Kaksijalka tuli lähemmäs, joten aloin sähisemään, mutta kun kaksijalka laskeutui taas maahan edessäni hiljennyin. Takanani ei ollut mitään, joten pystyisin pakenemaan sinne tarvittaessa.
Kaksijalka ojensi eteeni jonkin savuavan jutun. Lähensin kuonoani varovasti sitä kohden ja huomasin sen tuoksuvan hieman joillekin saaliseläimille. Luulin, että se oli tarkoitettu syötäväksi, joten maistoin siitä pienen palan. Kyseessä ollut kaksijalan antama ruoka oli pahaa. Sylkäisin sen ulos ja peräännyin hieman.
Sivusilmälläni näin, kun sivultani tuli kaksijalan pentu. Se näytti uhkaavalta, sillä se katsoi minua erittäin korkealta. Tunsin kylmän ja märän lätsähdyksen selässäni. Säikähdin. Pelästyneenä löin kaksijalanpentua ja sähisin. Yritin perääntyä taaksepäin, mutta törmäsin puuhun. Kyseessä ollut kaksijalanpentu alkoi huutamaan, mikä pelotti minua vielä enemmän.
Juoksin takaisin piiloon, missä etsin Varpulaulua. Häntä en kuitenkaan nähnyt missään.
”Vaarpulauluu”, mourusin, huusin ja itkin yhtä aikaa. Hänhän väitti rakastavansa minua?

//Varpuu? <3

Linnun kadottua puiden sekaan siirsin katseeni Mustikkapyörteeseen, kun tämä puhui taas. Hän kokosi sanojaan epätavallisen kauan ja ehdin jo luulla Korpikasteen kiusanneen häntä, mutta Mustikkapyörre paljastikin Korpikasteen puhuneen Kujekullan pennuille Pimeyden Metsästä.
Pimeyden Metsään uskoivat vain kuolonklaanilaiset. En ollut kuullut eloklaanilaisten keskuudessa muusta uskosta kuin Tähtiklaanista, mutta jonkun oli täytynyt istuttaa ajatus Kuolonklaanin uskosta Korpikasteen päähän. Eipä se minuun kovasti vaikuttanut, mutta ihmettelin silti asiaa hiukan. Naaras ei vaikuttanut mielestäni kissalta, joka halusi viettää kuolemanjälkeisen elämänsä moisessa paikassa.
“Mikä sinua siinä huolettaa?” kysyin mutta kysymykseni meni kuuroille korville, kun Mustikkapyörre oli taas maassa. Huokaisin ja loikkasin itsekin pois polulta siskoni perään. Hän oli ilmeisesti lyönyt päänsä johonkin, sillä maassa näkyi pieniä verijälkiä ja tuon poski oli ruhjeilla. Onneksi hänelle ei näyttänyt sattuneen pahemmin.
Nostin jo tottunein käpälin naarassoturin velton ruhon parempaan asentoon ja varmistin hellästi, että tämä sai happea. Nuolin pahimmat veret hänen valkoiselta turkiltaan ja jätin sitten haavan rauhaan. Se ei ollut syvä, ei varmastikaan tarvitsisi edes hoitoa.
“Mustikkapyörre?” kysyin ja ravistin naarasta tökkimällä tuon lapaa. Hän ei vaikuttanut heräävän, joten annoin olla. Jos hän ei pian virkoaisi, lähtisin leiriin hakemaan apua.
“Haluan Kuusihännän luokse”, sanat saivat minut samanaikaisesti helpottumaan ja säikähtämään. Mitä naaras oikein tarkoitti? Eihän hän nyt kuolla halunnut. Sitten selitys tulikin.
“Minä rakastan sinua, Mustikkapyörre”, sanoin ja töykkäsin hänen lapaansa vielä kerran. Onnekseni sain soturittaren nousemaan omille jaloilleen. En olisi millään pärjännyt kahdestaan kävelykyvyttömän minua varmasti painavamman pikkusisareni kanssa, sillä en ollut kovin voimakas.
“Palataan leiriin niin pääset lepäämään”, nau’uin ja laskin häntäni Mustikkapyörteen lavoille. Hän pudisti kuitenkin päätään nyyhkäisten itkuisesti.
“En halua. Jatketaan vielä.”
“En usko, että se on hyvä idea”, vastustin hellyys kadoten äänestäni tyystin. En jaksanut huolehtia toisen kunnosta kokoajan ja koittaa suunnitella reittiä niin ettei hän vahingossa tipahtaisi vaikka uudelleen veteen! Muutenkaan en ajatellut, että juuri pyörtyneen kissan oli kovin järkevää jatkaa kävelyä.
“Varpulaulu, olen ihan kunnossa”, sisko intti, joten annoin olla. Hän saisi sitten olla vastuussa itsestään. Tiesin ettei sisälläni kytevä huoli menisi minnekään vaikka kuinka itselleni hokisin, että olin yrittänyt enkä voinut tehdä enempää. Voisin vain toivoa, että Mustikkapyörre ei koskaan vajoaisi yhtä syvälle kuin minä olin tehnyt.
“Selvä sitten. Minne haluat mennä?” kysyin latteasti. Minua ei huvittanut näytellä iloista, sillä juuri nyt en ollut kamalan iloinen. Ahdistus teki pesää rinnalleni enkä ensi yönä säästyisi painajaisilta kuten olin viime yönä säästynyt. En tiedä mitä olin tehnyt väärin, kun ansaitsin tälläistä kohtelua.
“Mennään vaikka tuonne”, Mustikkapyörre sanoi ja osoitti joelle. Hänen osoittamassaan suunnassa onneksi oli puunrunkosilta. En juuri nyt halunnut luottaa sisarelleni vastuuta itsestään astinkivillä. Jos hänelle kävisi jotain seurassani, en voisi ikinä antaa itselleni anteeksi. Se myös todistaisi ettei kukaan minulle oikeasti tärkeä kissa ollut turvassa. Saisinko moiselta ajatukselta koskaan rauhaa?
Nyökkäsin ja tassutin mustavalkoisen soturin perässä pois varvikosta korkeamman aluskasvillisuuden sekaan. Saniaisten alla oli mukavan viileää, koska aurinko ei yltänyt sinne asti. Nautin hetken viileämmän ilman kulusta keuhkoissani. Sitä oli paljon helpompi hengittää kuin kuumaa tukahduttavaa ilmaa.
“Odota”, huikkasin siskolleni, joka oli ehtinyt miltei joelle saakka kun olin seikkaillut omissa ajatuksissani. Tuppasin kävelemään kovin hitaasti, jos en keskittynyt tahtiin sen enempää.
Mustikkapyörre vilkaisi taakseen ja odotti hetken. Minulla ei kuitenkaan pitkine jalkoineni kestänyt kauaa olla jo tämän rinnalla. Sitten pääsimme jatkamaan ja pujahdimme perätysten ulos joen vierteelle. Maa vietti niin jyrkästi alas, että jäimme molemmat kyyristelemään aivan metsän rajaan.
Mustikkapyörteen korvat olivat pongahtaneet pystyyn ja tuon silmät laajentuneet, kun hän tuijotti puunrunkosiltaa. Katsahtaessani sinne itse en ihmetellyt sisareni reaktiota lainkaan. Puunrungolla istui kaksijalka ja ainakin kaksi uiskenteli vedessä. Karvani nousivat hitaasti pystyyn. Emme voisi mitenkään kulkea niiden ohitse, mutta se ei ollut päällimmäsenä mielessäni. Enemmän pohdin mitä kaksijalat oikein täällä tekivät?

//Mustikka?

Hihkaisin ääneen, kun Kotka valahti rennoksi allani, sillä olin juuri saanut parhaan saaliin koskaan. Hyppäsin linnun päältä takaisin maahan ja kysyin Sädesäihkeeltä, miten saisimme sen leiriin. Mestarini halusi, että jättäisimme sen metsän reunaan ja antaisimme partion hakea sen. Hän halusi meidät molemmat parantajalle, mutta halusin mieluummin pitää kunniani, kuin kärsiä parantajan pesällä.
”Me emme jätä tätä yhtään minnekkään!” Heilautin katseeni kohti Sädesäihkettä, joka toivottavasti ymmärsi minua. Miten nöyryyttävää olisi, jos klaani saisi tietää, että olin liian heikko Kotkan leiriin kantamiseen. Rusakkotassu ei koskaan pysyisi hiljaa asiasta.
”Sinä kyllä vaikutat aika haavoittuneelta. Ethän sinä voi tuossa kun ossa tehdä yhtään mitään”, mestarini astui lähemmäs ja osoitti ammoittavaa haavaa kyljessäni. Vein häntäni nopeasti haavan suojaksi. Tarrasin linnun kyljestä kiinni hampaillani ja yritin raahata sitä johonkin suuntaan.
”Oletko ihan varma? En haluaisi, että menetät yhtään enempää verta”, kolli osoitti allani olevaa pikkuruista verilammikkoa, joka kasvoi hetki hetkeltä.
”Olen ihan kunnossa”, miksi Sädesäihkettä kiinnosti minun haavani? Saisi huolehtia omistaan ensin.
”Jos kerran niin sanot. Olen edelleen sitä mieltä, ettemme voi viedä Kotkaa leiriin asti”, pyh miten typerä mestari. ”Olet oppilaani ja sinä tottelet minua”, Sädesäihkeen ääni muuttui yhtä-äkkiä komentavaksi ja hieman matalaksi. Hän ei ilmeisesti todellakaan halunnut meidän raahaavan saalistamme leiriin asti.

//Sädeee?
//Jätätkö vaikka leirin eteen?

Korpikasteen kysymys jäi leijailemaan ympärillemme varovaisesti. Kummallista – tavallisesti lepatus vatsassani sai minut kääntämään katseeni vaivaantuneesti toisaalle, mutta nyt en saanut silmiäni irti Korpikasteesta. Ehkä se johtui siitä, että olin juuri saanut tietää tunteidemme olevan molemminpuolisia.
“Tai tietystihän sinä minun kumppanini haluaisit olla! Minähän olen aivan mainio naaras ja parempaa saakin etsiä!” Korpikasteen itsevarma julistus sai minut naurahtamaan.
“Siinä olet oikeassa”, kehräsin ja kosketin kevyesti naaraan poskea nenälläni. “Tietysti minä haluan olla sinun kumppanisi. Se olisi minulle ilo ja kunnia.” Minusta tuntui että olin pakahtua kaikkiin niihin tunteisiin, joita koin tuona hetkenä. Ne olivat sekoitus iloa ja onnea, mutta myös jännitystä ja epävarmuutta. Tämä oli minulle aivan uutta, enkä minä tiennyt, miltä meidän arkemme tulisi tästä eteenpäin näyttämään.
“Meidän pitäisi varmaan palata jo leiriin”, Korpikaste hoksasi yhtäkkiä ja nousi vieressäni. Katsahdin taivaalle ja panin merkille saman minkä hänkin – auringon ensisäteet valaisivat jo horisonttia.
“Onneksi olimme yöpartiossa”, naukaisin kävellessämme takaisin leiriin päin. “Meidän ei odoteta heräävän ennen aurinkohuippua.”
Korpikaste hymähti huvittuneena. “No se on totta. Vaikka ei minua kyllä väsytä.” Naaraan sikkuraiset silmät ja haukottelu kertoivat toista tarinaa. Kurkussani hyrisi hyväntahtoinen kehräys.
Leirin muurien ilmestyessä näköpiiriin mieleeni nousi yhtäkkiä kuva Varpulaulusta. Jostain syystä minulle tuli syyllinen olo, kun palasimme Korpikasteen kanssa leiriin kumppaneina eikä ystävälläni ollut asiasta aavistustakaan.
“Milloin me kerromme meistä Varpulaululle?” Käännyin katsomaan Korpikastetta otsa hieman huolestuneesti rypyssä. “Minusta meidän pitäisi kertoa hänelle ensimmäisenä.”

//Korpi?

Kävelin vanhemman – tai nyt ainoan – veljeni vieressä, joka oli juuri lähtenyt ulos kanssani. Olin miettinyt aijemmin kuulemaani jo usemman kuun, mutta nyt sain vihdoinkin rohkeuteni kasattua siitä kertomiseen.
”Siis – tuota… Minä”, vetäsin henkeäni ja astuin lähemmäs veljeäni. En tahtonut sanoa mitään negatiivista Korpikasteesta, mutta ehkä minun täytyi. Mitä jos hän inhoaisi minua sitten vielä enemmän? ”Minä… — Kuulin”, Varpulaulu antoi minun koota sanojani. Hiljaisuus jatkui hieman turhankin pitkään, kun keräilin ajatuksiani takaisin päähäni. En ymmärtänyt miksi, mutta jostain syystä pelkäsin kertoa kuulemastani kenellekkään, edes veljelleni. Hän ei ollut koskaan kovin läheinen kanssani, mutta silti luotin häneen kaikista eniten. En halunnut luoda ylimääräistä kitkaa elämääni, mutta jollekin minulle olisi kerrottava.
”Minä kuulin, kun Korpikaste — puhui Kujekullan pennuille”, vetäisin henkeä, ”Pimeyden metsästä.” Huohotin ja hengitin nopeasti, mutta yritin pitää mieleni kasassa. Mitä emo tai isä ajattelisi? Kuusihäntä ei näkisi pentuaan enää koskaan.
”Mutt-” Varpulaulu yritti aloittaa puhumisen, jostain syystä tietenkin onnistuin kompastumaan kiveen ja kaatumaan varvikkoon samalla lyöden pääni.

Raotin silmiäni ja näin veljeni seisomassa edelläni. Hän ravisteli kylkeäni, kunnes huomasi minun heränneen.
”Haluan Kuusihännän luo”, Varpulaulu vaikutti ihmettyneeltä, mutta pysyi hiljaa. Minun silmäkulmasta vuorostaan alkoi valumaan kyyneliä kasvustoon. ”Hän oli ainut, joka rakasti minua. Kaikki muut inhoavat minua, ja nyt Korpikaste varsinkin. Ethän kerro hänelle!” Painoin pääni apiloiden sekaan ja yritin lopettaa kyyneleiden vuotamisen. Olin pilannut suhteeni ikuiseksi ajaksi, enkä voisi niitä pelastaa. Edes Nopsaliekki ei pystynyt pelastamaan niitä, vaikkakin tunteeni olivat kokeilleet tämän turkin pintaa. Hänen sydän tuntui vielä kovin kaukaiselta.

//Varpu?
//Tän tarinan sekavuus voi nyt vaikka viitata Mustin pään sekavuuteen :c

Sännättyäni apuun sain kotkan irti Muurahaistassusta, mutta sen pitkät käyrät kynnet tarttuivatkin nyt minuun. Tukahdutin kivun kiljaisun puremalla lintua ensimmäiseen kohtaan, joka minulle paljastui. Kotka pyristeli karkuun aiheuttamaani kipua ja koitti lähteä lentoon.
Pelkästään minun kanssani se olisi ehkä päässytkin nauttimaan vapaudesta, mutta Muurahaistassu oli jo kiinni vihollisen toisessa siivessä. Hän painoi sitä alas kaikin voimin ja antoi minulle oivan tilaisuuden pamauttaa linnun pään maahan. Sain tehtyä niin jopa kahdesti eikä sitten ollut mahdollisuuttakaan, että se enää lähtisi karkuun.
“Katko sen niskat”, käskin Muurahaistassua ja siirryin pitelemään linnun jalkoja kauempana oppilaastani. Ylpeys kihisi sisälläni, kun napsahdus seurattuna kähisevällä kirkaisulla kaikui ympärillämme. Olimme saaneet saaliiksi jotain paljon parempaa kuin rusakon, enkä tuntenut juurikaan kipua kehossani.
Muurahaistassu kiljaisi voitonriemuisesti ja kömpi jaloilleen linnun viereen. Kotka oli suurempi kuin kumpikaan meistä. Klaani varmasti ihailisi saalistamme!
“Miten saamme tuon leiriin?” Muurahaistassu kysyi intoa uhkuen. Pudistin päätäni ja kiinnitin huomioni nyt Muurahaistassun turkissa kimmeltävään vereen. Häntä oli sattunut.
“Pitäisikö meidän raahata se metsän reunaan ja lähettää joku muu hakemaan sitä. Haluaisin viedä sinut – ja itseni – parantajalle”, tokaisin nuolaisten rintaani. En nähnyt sen pahempia haavoja itselläni, mutta tunsin lapaani ja toista kylkeäni kuumottavan. En halunnut riskeerata kummankaan meidän terveyttä kotkan kotiin tuomisen vuoksi.

//Murkku?

Oli oikein miellyttävää puuhata samalla juurien kimpussa ja kuunnella toisella korvalla Leimusilmän sanoja. Hänen kertoessaan yrttien säilyvyydestä ja lehtikadon haasteista, tulin miettineeksi, että mahtoihan se olla stressaavaa kannatella lavoillaan noinkin painavaa taakkaa. Piti varmistua siitä, että yrttejä oli monipuolisesti ja tarpeeksi, ja että niitä riitti myös silloin, kun ei ollut mahdollisuutta kerätä lisää. Ja eihän parantaja nyt voinut siihen vaikuttaa, että miten mitäkin yrttejä mahtoi kasvamaan. Ja kaikesta tästä huolimatta oli vastuu kollilla. Varmasti vaati paljon ennakointia, että pystyi varautumaan kaikkeen. Soturin tehtävissä oli myös oma vastuunsa, mutta parantajakollille taisi jäädä sitäkin isompi vastuu. Soturina oli sentään yksi muiden samanlaisten joukossa.
Ajatusten virta katkesi, kun Leimusilmä pyysi etsimään sitomiseen sopivan yksilön voikukan varsista. Tässähän oli vaikka mitä puuhaa! Aloin tutkimaan edessä nuokkuvia kellertäviä kukkasia ja liikuttelemaan niiden kukintoja, jotta varsi paljastui paremmin näkyviin.
En ehtinyt vielä löytää sopivaa vartta, kun kolli kyseli jo Väärävarjosta. Aluksi korvani ajautuivat luimuun ja niskani jännittyi, mutta pian sain ravisteltua paljastetun olotilan pois. Niin, jokainen oli tietenkin kuullut suru-uutiset.
Puuhasin hetken ajan hiljaisuuden vallitessa ympärillämme. Se alkoi kasvaa tiheäksi ja paksummaksi verhoksi välillemme. Koko tilanne oli hyvin absurdi. Väärävarjo oli ollut klaanissa kunnioitettu soturi ja minä hänen pennunpentunsa. Silti mielessäni oli loikkinut oikeastaan vain ajatuksia siitä, miltä tämä kaikki mahtoi tuntua isästäni ja muista Väärävarjon läheisistä – sekä miten Kuolonklaani julkesi! Naapurillamme ei ollut minkäänlaista häpyä, ei minkäänlaista! Mieleeni ei ollut viime aikoina mahtunut paljoa muuta.
En antanut hiljaisuuden jatkua liian pitkään, ja päätin naukaista nopeasti: “Ei minun jaksamisessani ole mitään normaalista poikkeavaa.” Sehän oli oikeastaan totta, sillä sain ihan normaalisti tehtyä saalistusreissuja sekä partioitua. Ehkä asiani tuli ulos vähän turhankin tiukkaan sävyyn, mutta en uskonut sen säikäyttävän Leimusilmää tässä asiayhteydessä.
Äkkäsin sanojeni jälkeen heti oikein pitkänomaisen voikukan varren, joka nuokkui siihen malliin, että sillä saisi varmasti sidottua juuret nätisti nippuun. En kuitenkaan alkanut vielä nirhaamaan sitä irti, vaan käännyin katsomaan minua tarkkaileviin keltaisiin silmiin.
“Minä vain..”, aloitin ensin, mutta päätin sitten olla jatkamatta pidemmälle. Enhän minä nyt voinut olla itsekäs ja puhua omista surkutteluistani, kun toisilla oli huomattavasti raskaampia taakkoja kannettavana. Enkä voinut mainita mitään isästäni Leimusilmälle. Minua aina hävetti se, miten toimin tällaisina hetkinä, kun en löytänyt oikeita sanoja ja hädin tuskin pystyin olemaan sen takia tukena. Olisipa emoni ollut vielä täällä. Hän olisi osannut lohduttaa isää.
Päätin paneutua vain toiseen osa-alueeseen mieltäni painavista asioista, sillä Leimusilmä tuntui odottavan jonkinlaista vastausta. Melkoinen parantaja tämä kolli olikin, kun halusi yksittäisen soturin vointiakin kuunnella! Tai sitten minun ähertämiseni voikukkien kanssa oli suorastaan kuhnailua toisen mielestä, ja hän vain yritti saada jotakin tekemistä itselleen. Tiedä sitten tuosta.
“Eihän tuollainen käy päinsä! Se oli vain silkkaa vääryyttä Kuolonklaanin osalta. Pitäisihän tuosta asiasta nyt tehdä edes selvyys, tiedäthän? Ettei tule tavaksi”, naukaisin vakavana. Ehkä sanavalintani olivat hivenen erikoisia ja arkisiakin, mutta ne sisälsivät silti asian ytimen. Oikein puistatutti. Jos Väärävarjo, niin miksei joku muukin. En yhtään ihmettelisi, jos tämä vielä kielisi klaanien välillä jännitteitä.
Leimusilmän vastatessa jatkoin hänen antamaansa tehtävää ja lähdin järsimään poikki vartta, jolla pian laittaisin juuret pakettiin.

//Leimu?

”Urgh!” Kaaduin, kun yllättävä voima iski oikeaan kylkeeni. Katsoin ylös ja huomasin sekä kuulin kyseessä olleen kotkan, sellaisen josta emo oli varoittanut usemman kerran. Pieni paniikki iski, mutta tajusin, että olin tarpeaksi hyvä taistelemaan tällaista typerää otusta vastaan. Kotka puristi kylkeäni ja pakotti minut rääkymään kivusta, jollaista en ollut koskaan tuntenut. Yritin potkia linnun vatsaa, mutta se ei liikahtanutkaan. Pahuksen sulat. Jatkoin potkimista, mutta takatassuni saivat vain hieman väriä itseensä. Kimppuuni hyökännyt lintu yritti nokkia kasvojani, mutta onnistuin väistämään sen yritykset juuri ja juuri. Korvani meinasi puolittua, mutta onnistuin vetämään sen päätäni vasten taroeaksi nopeasti.
Sain tassuni kotkan kasvojen lähelle, päätin käyttää omaa asettani hyväksi. Iskin kynteni suoraan kotkan silmään. Kujekulta oli kertonut, että linnun sokaistuttaminen olisi paras tapa puolustautua. Se kiljahti ja hellenti otettaan, mutta yritti silti selvästi tappaa minua. Käpälälleni tippui verta, joka valui linnun silmästä. Irvistin näkemästäni, mutta tiesin, että taisteleminen oli lähinnä verta ja kuolemaa.
Tunsin kyljessäni syvän viillon, joka oli todennäköisesti tullut kotkan toisesta käpälästä. Ulisin, mutta yritin pitää ajatukseni kasassa seuraavaa hyökkäystä varten. Jos kuolisin nyt, en koskaan saisi peitottua Rusakkotassua soturiarvioinnissa.
”Rääiks”, korviahuumaava ääni kuului nyt sivultani, kun Sädesäihke syöksyi kohti kotkan kylkeä ja onnistui kaatamaan sen. Harmikseni mestarini oli myös sivuvaikutuksena onnistunut vetämään osan vatsastani verille. Verta suorastaan satoi nurmelle, kun yritin nousta ylös. Uusi kivun aalto räjähti aivoissani, mutta en välittänyt siitä. Sädesäihke oli pulassa, sillä huomasin hänen nyt taistelemassa yksin kotkaa vastaan. Työnsin kivun mieleni perukoille ja lähdin apuun.
Hyppäsin vihaisen linnun päälle, se saisi tuntea kostoni hengessään. Silvoin nuoren yksilön kaulaa mahdollisimman nopeaa tahtia, mutta huomasin kynteni epätoimivuuden. Lintu ei nimittäin reagoinut lainkaan. Yritin purra lintua. Painoin leukojani yhteen niin kovaa, että kukaan kissa ei siitä selviäisi. Kotkan veri maistui suussani nyt entistä vahvempana, kun sitä pulppusi runsaasti linnun kaulasta. Olin valmis tappamaan.
”Äärh!” Sädesäihke päästi suustaan kammottavan äänen. Mitä hänelle oli tapahtunut?

//Säde?

Läiskyttelin veteen iloisena. Sen kylmyys säikäytti minut, mutta vain hetkellisesti. Kuumaan ilmaan verrattuna oli ihanaa pistää jalat veteen. En ollut ennen koskettanut tätä läpikuultavaa nestettä näin isossa mittakaavassa. Olin syntynyt lehtikadon aikaan, jolloin joki oli ollut suurimmaksi osin jäässä.
Emo tarjosi hännällään minulle apua uimiseen, mutta halusin koittaa ihan itse! Tassutin syvemmälle kunnes vettä oli kyljissäni saakka. Ohut karkea turkkini tuntui jopa hylkivän vettä, sillä kesti hetki ennen kuin tunsin viileän lempeän virran ihollani saakka.
“Kokeile astua vielä vähän syvemmälle ja kaavi tassuillasi vettä”, emo ohjeisti ja nosti käpälänsä ylös. Se valui vettä, mutta liike silti erottui selvästi. “Kas näin!”
Astuin syvemmälle kuten minua oltiin ohjeistettu ja kokeilin kaapia etutassuillani veden alla hitaasti. En vielä päästänyt itseäni kokonaan vedenvaraan, sillä halusin ensin varmistua tietäväni liikkeen täysin varmasti.
“Juuri noin”, Kujekulta naukui. Hän oli tullut hieman lähemmäs katsomaan miten minulla sujui. Tyrkkäsin takajaloillani vauhtia pohjasta ja annoin itseni olla veden varassa. Liikuttelin käpäliäni kaapien vettä.
Hetken ajan uin vain paikallani ja kaikki tuntui sujuvan, mutta sitten jostain syystä painuin veden alle. En ollut varma mikä minut oli sinne tyrkännyt. Suustani pääsi kuplia, kun koitin pyytää emoa apuun. En nähnyt mitään ja nielaisin vahingossa parikin suullista vettä ennen kuin pääni oli taas pinnalla.
“Ei hätää”, Kujekulta naukui ja nosti minua niskanahasta hiukan ennen kuin päästi minut aivan rantahiekkaan. Kömmin pois vedestä ja yskin. Onneksi en ollut hengittänyt vettä väärään kurkkuun! Siinä olisi käynyt pahasti.

//Kuje? (incase oisit kysymässä tätä multa muutenkin, mutta en oo vastaamassa niin Ruska tulee kyllä mielellään uudestaan veteen, kun on hiukan toipunut säikähdyksestä(ja sen yli kulki vaikka aalto tai jotain vastaavaa))

Lähdimme oppilaani kanssa saalistamaan. Hän ei ollut vaikuttanut aamulla omalta itseltään, mutta oli paljastanut huonosti nukutun yön takana olleen joku hänet herättänyt oppilas. Ehdotin piristykseksi saalistusta, mutta Muurahaistassu toki oli yrittänyt saada minut taipumaan taas uusiin taisteluharjoituksiin. Hän olikin sittenkin täysin oma itsensä…
Joka tapauksessa olin pitänyt pintani ja Muurahaistassukin oli lopulta myöntynyt päätökseeni. Kolli oli ilmoittanut, että halusi napata rusakon. Lähdimme siis kohti metsän ja nummien rajaa.
”Mitä luulet, mennäänkö tuon kukkulan päälle vai jäädäänkö metsään?” Muurahaistassu kysyi. Yllätyin kysymyksestä, sillä oppilas ei aina kysynyt tuollaisia vaan päätti asiat itse ja meni oman päänsä mukaan.
“Mikä vain sinusta tuntuu parhaalta. Minä menisin kukkulalle. Haluatko arvata miksi?” nau’uin päätäni lievästi kallistaen, kun mietin sanojani. Muurahaistassu lähti kävelemään, enkä ollut ihan varma aikoiko hän arvata vai ei.
“Sieltä näkee suuremmalle alueelle”, hän vastasi juuri, kun olin kertomassa vastausta. Nyökkäsin hyväksyvästi.
“Niin, mutta pitää muistaa pitää mielessä tuulensuunta. Se vie hajusi nopeasti saaliseläimelle ja sitten se on mennyttä.”
Muurahaistassu nyökkäsi jatkaen edelleen kävelemistä. Hän ei näyttänyt pienintäkään merkkiä oikeanlaisesta varovaisuudesta, mutta riista ei ollut tiukalla joten voisin antaa hänen oppia tekemisen kautta itse.
Yhdessä silmänräpäyksessä Muurahaistassu oli maassa ja tämän päällä oli massiivinen lintu. Lintu äänteli kimeästi puristaessaan saalistaan kynsissään. Hetken ajan olin aivan pulassa, sillä en ollut varma mistä oikein oli kyse, mutta ruskeiden siipien iskujen välistä näin häijyt mustat silmät ja vahvan nokan.
Maakotka oli päättänyt ottaa saaliikseen kissan! Sellaista ei oltu kuunapäivänä nähty, mutta nyt sitten nähtiin! Loikkasin kiinni suuren eläimen toiseen siipeen ja purin kaikin voimin. Kotkan kiljaisusta päätellen se koki kipua. Pääsisikö Muurahaistassu pakoon?

//Murkku?

Konnavarjo kutsui minut hännällään luokseen. Liityin Kallahämyn, Mustikkapyörteen ja mestarini joukkoon. Mustaturkkinen Kallahämy ja mustavalkoinen Mustikkapyörre olivat molemmat minulle täysin vieraita kissoja. Olin ehkä joskus ollut heidän kanssaan partioissa, mutta en ikinä vaihtanut yhtäkään sanaa tai mitään. Siksi minua kutkuttikin tutkailla heidän käyttäytymistään.
“Menemme Kuolonklaanin vastaiselle rajalle”, Konnavarjo selitti ja pyrki partion johtoon. Hölkkäsin tämän rinnalla metsään jättäen Kallahämyn ja Mustikkapyörteen meitä seuraamaan.
Rajaviiva, joka erotti Eloklaanin Kuolonklaanista oli kiinnostavin partiointipaikka. Tykkäsin kuikuilla toisen klaanin reviirille. Ehkä jokin päivä voisin vielä lähteä sinne seikkailemaan, kun mestarini silmä vältti.
Aurinkoinen sää alkoi pikkuhiljaa käydä hermoilleni, sillä paksu turkkini ei minua kamalan hyvin varustanut lämpimään säähän. Onneksi tulimme joelle. Lupaa kysymättä loiskahdin veteen.
“Haittaako teitä kahlata yli?” Konnavarjo kysyi kahdelta naaraalta, jotka saapuivat juuri luoksemme. Kallahämy pudisti päätään, mutta Mustikkapyörre näytti epävarmemmalta. Kaksikko kuitenkin seurasi Konnavarjoa veteen minun luokseni.
Menin edeltä tunnustellen viettikö joen hiekkapohja alas vai pääsisimmekö kaikki ylitse uimatta. Vettä oli pian juuri ja juuri selkääni asti, mutta vanhemmilla kissoilla ei ollut ongelmaa kahlaamisessa.
“Mustikkapyörre mene Rajutassun kanssa tästä suoraan tuonne”, Konnavarjo naukui joesta noustuaan ja viittoili suuntia hännällään, “Minä ja Kallahämy jatkamme vasemmalle.”
Kissat jakautuivat partionjohtajan käskemiin pareihin ja lähdin tassuttamaan Mustikkapyörteen edellä kohti rajaa. En viitsinyt edes vilkaista taakseni varmistaakseni tämän seuraavan minua, sillä olin äkännyt jotain pusikossa. Kiisin sinne mahdollisimman nopeasti väistellen sekametsän aluskasvillisuutta ja pian edessäni oli kokonainen kuolonklaanilaispartio.
“Hei!” Mustikkapyörre huusi nähdessään toiset paljastaen meidät. Vilkaisin naaraaseen vihaisena, mutta pidättelin piikikkäitä sanoja. Haluaisin ottaa kaiken irti ensitapaamisestani kuolonklaanilaisten kanssa.
”Hei, oletko sinäkin oppilas? Minä olen Apilatassu. Mikä sinun nimesi on?” kissojen joukosta eteen työntynyt nuori naaras naukui katse minussa. Nousin pystyyn ja mulkoilin tätä.
“Terve vain, minun nimeni on Häivyreviiriltäni-tassu”, ilmoitin kylmästi ja siirsin katseeni kahteen oppilaan vanhempaan seuralaiseen. Toinen heistä oli hopeanvärinen pienikokoinen tabby ja toinen kylmemmän harmaaraidallinen ja toveriaan paljon suurempi. Kaksikon vierellä seisoi partion toinen oppilas, joka oli väriltään ruskea. Jokainen heistä näytti hyvin tavalliselta enkä ulkonäön perusteella olisi voinut määrittää heitä erilaisiksi kuin eloklaanilaiset.
“Emme ole reviirilläsi, joten äläpä turhaan ala käskyttämään”, suurempikokoinen naaras naukui pistävä katse vaaleansinisissä silmissään. Vastasin tuon katseeseen ivallisella hymyllä ja katsoin sitten taas partiota kokonaisuutena.

//Apila? (laitoin tohon partioon nyt Apilan ja sen mestarin lisäksi Rosmariinikynnen ja sen oppilaan Vaskitsatassun)

Raotin silmiäni, kun kuulin oman nimeni. Näkemäni valon määrä pakotti minut hyppäämään ylös, sillä olin nukkunut aivan liian pitkään. Mitä Säde-
”Umph”, törmäsin mestariini ja nyt makasin selälläni maassa. Pyrin pikaisesti ylös ja pyyhkäisin naamaani tulleen pölyn häntääni. Mikä nolo näkymä nähdä minut kompastuvan omaan mestariini. Toivottavasti kukaan ei nähnyt.
”Sinä et yleensä nuku noin pitkään, onko jotain sattunut?” Sädesäihke puhui minulle, kun ohjasi minua kohti leirin uloskäyntiä.
”Ei”, käänsin pääni poispäin mestaristani ja tuhahdin. ”Eräs typerä oppilas vain herätti minut keskellä yötä!”
”Hän ei varmastikaan tehnyt sitä tahalleen. — Miten olisi saalistaminen, kohentaisiko se sinun mieltä?” En uskonut häneen, sillä kaikki tiesivät varoa muiden oppilaiden häntiä! Ja sitäpaitsi typerät saalistusharjoitukset! Emme koskaan taistelleet, aina saalistusta ja kiipeilyä. Siksipä nurisin: ”Minä haluan taistella!”
Sädesäihke pudisteli päätään ja jatkoi kävelemistä. En tiennyt mitä hänen päässään liikkui, mutta sen tiesin, että halusin olla parempi mestari kuin hän omille oppilaalleni tulevaisuudessa. Miten Korppitähti oli valinnut noin tyhmän mestarin minulle.
”Saat päättää mihin me menemme saalistamaan”, Sädesäihke odotti vastaustani ja lähti sitten osoittamaani suuntaan.
Hyppelin joen yli kiviä pitkin, jonka toisella puolella olimme jo miltei koivumetsässä.
”Haluaisin mennä salistamaan rusakkoja”, röyhistin rintaani ja selvitin kurkkuani. Rusakko hampaissani olisi mahtava ylpeydenaihe, josta kaikkien Eloklaanien oppilaiden olisi tiedettävä.
”No, kai me voimme mennä nummen ja metsän rajalle. Niin saat mahdollisimman monenlaista saalista.” Inhosin sitä, miten tylsä Sädesäihke oli, aivan kuin hän olisi jokin ylisuojelevainen ja typerä emo.
Haistelin ilmaa ja huomasin siinä oravan hajun, ei mikään paras saalis, mutta ihan siedettävä. Painauduin alas kasvillisuuteen ja katselin ympärilleni. Huomasin oravan napostamassa pähkinää, täydellinen aika. Jännitin takajalkani ja valmistauduin hyppyyn. Loikkasin ylöspäin ja laskeuduin kaikella voimalla oravan päälle. Valitettavasti se oli päässyt karkuun tassujeni välistä, enkä voinut muuta kuin lähteä kipittämään sen perään. Käytin Sädesäihkeen opettamia kiipeilytaitojani oravan jahtaamiseen. Ennen kuin edes tajusinkaan, olin jo useamman ketunmitan korkeudella puussa. Katsoin taas ympärilleni, mutta huomasin oravan karanneen toiseen puuhun. Arvioin hypyn pituutta, mutta tiesin, että pystyisin siihen itsekin, sillä orava ei ollut minua yhtään parempi.
Horjahdin toisen puun oksalla, mutta sain pidettyä itseni ja hermoni kasassa. Kuulin Sädesäihkeen huutavan jotain, mutta en saanut siitä selville kuin yksittäisiä sanoja. Huomioni oli edelleen oravassa, joka kuvitteli päässeensä pakoon. Hiivin sitä lähemmäs päästämättä ääntäkään suurimman mahdollisen nappaustodennäköisyyden mahdollistamiseen. Keskityin katseellani siihen ja valmistin käpäläni kohtalokkaaseen iskuun. Kynteni nappasivat oravan ohuesta nahasta kiinni, kun siitä kuului kauhistuttava rääyntä. Näykkäisin oravan niskasta ja katsoin, kuinka se veltostui tassuni päälle ja vuoti verta, nostin suupieleni hymyyn.
Hyppelin muutaman oksan alemmas saalis suussani, sitten alas puusta takaisin Sädesäihkeen viereen. Mestarini näytti siltä, että toruisi tekojani, mutta pysyikin hiljaa ja onnitteli minua saamastani saaliista.
”Haluaisitko mennä avoimammalle saalistuspaikalle, jotta saisit haluamasi rusakon?” Sädesäihke vaikutti kovin passiiviselta, mutta varmasti vain ärsyyntyi hyvistä saalistustaidoistani. Nyökkäsin ja lähdin tassuttelemaan avoimammalle paikalle Sädesäihkeen johdolla. Harmikseni en nähnyt yhtään ruskeaa turkkia pomppimassa niityllä. Typerä Muistotassu oli varmaan vienyt viimeisen yksilön koko Eloklaanin reviiriltä.
”Mitä luulet, mennäänkö tuon kukkulan päälle vai jäädäänkö metsään?” Kysyin neuvoa Sädesäihkeeltä, sillä hän vaikutti kovin tylsistyneeltä.

//Säde?
//Laitapas Kotkaa tulemaan :3 Murkulle saa tulla haavoja

Olin hämilläni, sillä en tiennyt mitä tehdä. Pitäisikö minun rankaista Muistotassua vielä enemmän vai pitäisikö minun antaa tälle osa tehtävistäni? Ehkä kaksi haavaa riittivät, mutta toisaalta ehkä ei.
”Tällä kertaa pääset vähällä, mutta jos vielä toisen kerran näen sinut ottamassa MINUN riistaa, niin saat tuntea oikeat voimani!” Tiesin, että musta kollioppilas huomasi hämmennykseni, mutten antanut sen pysäyttää syvältä keuhkoistani kumpuavaa murinaa.
”H-haluatko silti, että otan vaikka klaaninvanhimpien hoitamisvuorosi muutamaksi päiväksi?” Annoin Muistotassulle tilaa, sillä aistin Kujekullan läheisyyden, vaikken tätä nähnytkään.
”Hmph. Tee mitä haluat, mutta sano, että teet sen vapaaehtoisesti”, ryhdistäydyin ja ravistelin turkkini alkaneen tihkutuksen seurauksena.
Muistotassu luikki pois näköpiiristäni, mutta kuvittelin hänen menneen takaisin typerän veljensä luo. Ojentelin tassujani ja venytin selkääni, sillä en halunnut muuttua klaaninvanhimmaksi ennen sisariani. Erhetassu nimittäin eläköityisi ennen äitiäni, hän ei nimittäin koskaan tuntunut tekevän yhtään mitään. Veljeni typeryys ja aivottomuus suututti minua, sillä olisin halunnut kunnon veljen, jonka kanssa taistella ja pitää hauskaa. Halusin jonkun, johon purkaa hermostukseni. Rusakkotassu! Hahaa…
”Mitäs täällä taas Eloklaanin *tyhmin* kotikisu meinaa?” Siskoni nosti katseensa ja vaikutti siltä, ettei kokonaan kuullut kehujani. ”Mitäs sinä meinaat senkin puolikuuro hiirenaivo?! Et varmaan saisi kiinni edes Erhetassua noilla saalistustaidoilla!” Yritin lyödä siskoani, mutta käpäläni juuri ja juuri viuhahti hänen kuononsa ohi. Turhautuneena sähähdin Rusakkotassua kohti ja potkaisin hiekkaa tämän päälle, jonka jälkeen lähdin pois naaraan luota. Miksi hän ei edes suuttunut? Hänkin oli maailman typerin sisar. Miksi en koskaan saanut hyviä asioita, en edes vanhempieni huomiota. Äitini tuntui aina olevan jossain muualla, poissa. Toisaalta isäni vaikutti kovin huolestuneelta Kujekkullasta puolet ajasta, toiset puolet hän tuntui olemattomalta varjolta päälläni. Ehkä hyvien asioiden puolesta piti taistella? Niinhän pääliköt saivat valtaa, taistelemalla sen puolesta. Paitsi Eloklaanissa, missä valta jaettiin tyhmyyden perusteella. Ehkä sama periaate toimisi myös kaikkeen muuhun, kumppaniin, onneen, valtaan. Pitäisikö minun taistella?
Pudistin päätäni ajatuksista ja tassuttelin kohti nukkumapaikkaani. Sadetta tihkui nyt taivaalta ennätysvauhtia verrattuna aijempiin sateisiin tänä Viherlehtenä. Haistelin kosteaa ilmaa ja mietin, pitäisikö minun mennä nukkumisen sijasta vielä partioimaan, mutta päädyin kuitenkin petiini. Olin uhrea, mutta joskus väsymys painoi parhaitakin sotureja alas. Nyt tarvitsin un…

Säpsähdin hereille, kun joku oli astunut häntäni päälle. Kipu säpinöi selkääni asti, mutta loppui nopeasti. En jaksanut nousta, mutta avasin silmäni ja näytin kiitokseni sähisemällä takaisin minuun katsoviin vihreisiin silmiin.
”Jos kosket minuun vielä kerran, niin pyydä rakas Tähtiklaanisi apuun”, tiesin, että hän kuulisi supatukseni, sillä sen silmät sulkeutuivat hitaasti anteeksipyytävästi.

//Muisto jos haluat
//Vihreät silmät saattavat kuulua kenelle tahansa…

“Korpikaste… minä taidan pitää sinusta enemmän kuin vain ystävänä.” Nuo sanat pääsivät Kortetuikkeen suusta silloin, kun öisen uimatuntimme ja muun pulikointimme jälkeen makoilimme aamuun vähitellen valkenevassa metsässä. Käänsin korviani ja avasin silmäni katsoakseni kollia kohden.
Hetken ajan vain tuijotin kollia tietämättä oikein mitä tehdä tai mitä sanoa. En tuntenut mitään erilaista. Eikö sellaisina hetkinä kuulunut tuntea, kuinka sydän lähes lopetti lyömisen tai vastaavasti tuntui hakkaavan itsensä ulos rinnasta? Minä en kuitenkaan tuntenut sellaista. Katsoin vain kollia yllättyneenä ja pohdin mitä sanoisin. Olinhan minä jo pitkään yrittänyt hakeutua hänen seuraansa kovasti ja tuntunut nauttivan yksin hänen seurastaan jo huomattavasti enemmän kuin useamman muun. Eikö se tarkoittanut, että minäkin pidin hänestä?
“Minäkin pidän sinusta enemmän kuin ystävänä”, naukaisin hiljaa, koska se tuntui ainoalta loogiselta vastukselta kollin sanoihin. Hassu väristys kulki kehoni lävitse ja minun osittain teki mieli vain nousta ylös ja kävellä tieheni. En oikein tiennyt, mitä nyt piti tehdä. Pitikö minun kysyä häntä kumppanikseni? Tai ehkä vain nyökätä ja poistua unille? Vai oliko kaikki sekin vain unta?
Huomasin Kortetuikkeen ilmeen kirkastuvan ja hän kehräsi kovaan ääneen. Päätin siis mimikoida häntä ja myös hymyilin ilahtuneena ja kehräsin. Olisiko emo ja isä minusta nyt ylpeitä? Olin saanut itselleni kissan, josta voisin ottaa itselleni kumppanin ja, jonka kanssa voisin nyt tehdä… mitä ikinä ne kumppanit ikinä tekivätkään.
“Olemmeko me nyt siis kumppaneita…?” kysyin kummastuneena varovasti Kortetuikkeelta toivoen, että hän tiesi paremmin, miten sen kaltaiset tilanteet menivät. “Tai tietystihän sinä minun kumppanini haluaisit olla! Minähän olen aivan mainio naaras ja parempaa saakin etsiä!” naukaisin vielä itsevarmana perään, joka sai valkean soturin naurahtamaan hieman.

//Korte?

Kiurusulka venytteli jäykistyneitä käpäliään valvotun yön jälkeen. Eilen se oli tapahtunut – hän oli vihdoin saanut soturinimensä ja virallisesti aseman klaaninsa soturina. Yö oli ollut pitkä ja viileä, ja koska heillä ei ollut lupaa keskustella tai liikkua pois paikaltaan ensimmäisen yön valvonnan aikana, Kiurusulan käpälät olivat melkein tunnottomat. Hän vilkaisi ilkikurisesti veljeensä Tupsuturkkiin, joka avasi suunsa leveään haukotukseen ja huitaisi häntäänsä. Aukiolle alkoi vähitellen saapua aamupartioon lähteviä sotureita ja heidän oppilaitaan, mukana myös klaanin varapäällikkö Käärmekulta. Kiurusulka nyökkäsi kohteliaasti varapäällikölle.
“Valvontanne on nyt suoritettu. Voitte mennä soturien pesään unille, pyysin Talvikkitakkua tekemään teille vuoteet.” Käärmekulta ilmoitti ja lähti kokoamaan aamun partioita. Väsymys painoi Kiurusulan silmiä raskaana taakkana. Hän kiitti hiljaa Tähtiklaania siitä, ettei nyt ollut lehtikato. Hän olisi varmaan jäätynyt
jääkalikaksi! Tupsuturkki tassutti hiljaa Kiurusulan vierellä, ja Kiurusulka laski häntänsä hetkeksi veljensä lavoille.

“Onko pakko jutella noin kovaäänisesti? Herätitte minut hyviltä unilta.” Kiurusulka näki soturien pesän takaosasta nousevan unisen kissan, joka tuijotti häntä ärtynein silmin. Kiurusulka oli ihmeissään – he olivat hädin tuskin puhuneet kuiskauksen tasolla. Sitä paitsi aurinko oli varmasti jo huipussaan, joten miksi tämä kissa oli vielä soturien pesässä?
“Anteeksi, ei ollut tarkoitus häiritä.” Nyt Kiurusulka näki Talvikkitakun, melko kokeneen soturin joka ei ollut tunnettu ystävällisyydestään taikka uskollisuudestaan, hahmon.
“Nyt kun olen kerran jo hereillä, voisin kai tutustua uusiin sotureihimme”, Talvikkitakku sanoi kuivasti ja hiukan pisteliäällä äänensävyllä. Tupsuturkki nousi vuoteestaan ja kuiskasi Kiurusulalle hiljaiset onnentoivotukset Talvikkitakun kanssa keskustelemiseen. Kiurusulka hillitsi halunsa heittää veljeään märällä sammalpallolla. Hän käänsi katseensa ja huomasi Talvikkitakun tuijottavan häntä intensiivisesti. Naaras oli kai kysynyt jotain, mutta se oli mennyt häneltä kokonaan ohi.
“Niin, mitä sinä kysyitkään?” Kiurusulasta tuntui kiusalliselta olla vanhemman soturin kipinöivän katseen alla.
“Kysyin, että käskikö Käärmekulta minua mihinkään partioon! Kuulitko nyt?” Talvikkitakku murahti riitaa haastavasti. Kiurusulka epäröi hetken. “Öö.. Ei kai? En ainakaan kuullut mitään siitä..”
Talvikkitakku ei näyttänyt tyytyvän vastaukseen. “No mikset sitten mene kysymään häneltä?” Hän heilautti korviaan kohti varapäällikköä, joka oli järjestelemässä metsästyspartiota. Kiurusulasta tuntui kummalliselta. Hän ei tajunnut, miksi hänen pitäisi mennä selvittelemään toisen kissan partioaikatauluja. Miksei Talvikkitakku itse hoitanut hommaa? Vai olivatko nuoremmat soturit vastuussa kokeneempien ja vanhempien hanttihommista? Ei hän halunnut jäädä muiden käskyteltäväksi, etenkin kuin kyseessä oli yksi klaanin kipakimmista kissoista.
“Mutta.. mikset sinä itse mene? Minä olen soturi nyt, enkä oppilaasi”, Kiurusulka vastasi ja katseli vanhempaa naarasta hermostuneena karvat väreillen. Suuttuisiko Talvikkitakku hänelle koko hänen loppuelämäkseen?

//Tale? 😀

Annoin Korpikasteen johdattaa minut joelle. Seurasin hänen kuutamossa hopeaksi muuttunutta hahmoaan läpi öisen metsän; tunsin oloni täpinöityneeksi kuin oppilaalla, joka oli tutkimassa maailmaa leirin muurien ulkopuolella ensimmäistä kertaa. Korpikasteen seurassa kaikki näyttäytyi aivan uudessa valossa, ja se valo oli lämmin ja elämänjanoinen.
Kylmät laineet liplattivat tassujani vasten, kun kahlasin selkäkarvat pörhistyen syvemmälle veteen. Kuulin Korpikasteen henkäisevän takanani hänen kahlatessaan perässäni hyiseen veteen. Käännyin katsomaan häntä kehräys kurkussani.
“Sinähän sanoit, että kuunvalossa uiminen on hauskaa, vaikka vesi on kylmää.” Katsoin häntä veikeästi. Korpikaste kohotti katseensa minuun ja siristi silmiään vino hymy naamallaan.
“Kylmääkö? Eihän tämä tunnu missään”, naaras tuhahti, mutta hänen värisevistä viiksistään saattoi päätellä hänen vitsailevan.
Potkaisin pohjasta vauhtia ja livuin vedessä hitaasti eteenpäin. Siitä oli aikaa kun viimeksi olin uinut, mutta jalkani muistivat yhä rytmin. Uin pienen kierroksen Korpikasteen ympäri ja pysähdyin hänen viereensä. Kuun liikkuessa verkkaisesti tummalla taivaankannella kertasin naaraalle uimisen perusteita. Loiskuttelimme matalassa rantavedessä kuin oppilaat konsanaan, ja naurumme täytti vähitellen haipuvan yöilman.
Olimme olleet ulkona melkein koko yö. Makasimme vieretysten rantakivillä katsomassa vaalenevaan taivaanrantaan, jolla esi-isät tuikkivat vielä heikosti. Kohta nekin väistyisivät päivän tieltä.
Korpikaste oli vetänyt käpälät alleen ja hän oli painanut leukansa rintaansa vasten silmät ummessa. Hänen turkkinsa tuntui yhä hieman kostealta uimisen jälkeen, vaikka olimme tehneet parhaamme kuivataksemme itsemme.
Sisälläni sykähteli hermostuneesti. Emmin pitkään, aukoen suuta paikoillani kuin kuivalle maalle joutunut kala, ennen kuin sain sanat tulemaan ulos suustani: “Korpikaste… minä taidan pitää sinusta enemmän kuin vain ystävänä.”

//Korpi?

Pohjaharha vilkaisi ilmeettömänä Hiilihammasta ja oravaa, jonka tummanruskea kolli oli työntänyt lähemmäs soturia. Pohjaharha empi hetken ennen kuin päätyi haukkaamaan tuoresaaliista palan. Hän pureskeli kaikessa rauhassa saalista suussaan ennen kuin pääsi vastaamaan vanhemmalle soturille. Koko pureskelun ajan kolli oli hyödyntänyt pohtimalla, mitä soturille vastaisi.
”Olet oikeassa”, hän sanoi lopulta syvään hengittäen, ”Väärävarjo on päässyt Tähtiklaaniin ja tapaan hänet taas, kun aika minusta jättää.”
Hiilihammas katsoi myötätuntoisesti nuorempaa kollia. Pohjaharha oli aina pitänyt siitä, miten Hiilihammas kohteli muita kissoja. Soturi oli ymmärtäväinen, mutta kuitenkin tarvittaessa ankara. Pohjaharhan mielestä ei kuitenkaan riittävän ankara. Hän oli eri mieltä käsillä olevasta tilanteesta entisen mestarinsa kanssa. Eloklaanilaiset luottivat liikaa siihen, että väärin toimineet kissat saisivat mitä ansaitsivat. Pohjaharhan mielestä asia ei ollut niin yksinkertainen. Oli huomattu monta kertaa, ettei karmaan ollut luottaminen. Pahat kissat saivat toisinaan enemmän hyviä asioita kuin ne, jotka olivat eläneet koko ikänsä esi-isiään ja heidän lakejaan kunnioittaen.
”Ei paha saa aina palkkaansa”, Pohjaharha tyytyi huomauttamaan ja pudisteli pienesti päätään, ”ei se homma toimi sillä tavalla, ei etenkään Kuolonklaanissa. Ennen kuin paha saa palkkansa, monen hyvän kissan on menetettävä pahan kynsissä henkensä.”
Sen soturi oli oppinut elämänsä aikana. Pahat kissat tappoivat lukuisia hyviä kissoja ennen kuin saivat sen niin sanotun palkkansa. Se oli väärin, kertakaikkisen väärin.

//Hiili?

Olin ollut onneni kukkuloilla aina viheryskästä parantumisen jälkeen. Jos totta puhutaan, en enää viettänyt leirissä aikaa lainkaan ruokailua ja nukkumista lukuun ottamatta. Miksi olisin?
Minkäänlaiset muurit ympärilläni ahdistivat minua entistäkin enemmän nyt sen jälkeen, kun olin joutunut lojumaan sairasaukiolla puoli ikuisuutta, jonka Sadeturkki oli täsmentänyt olleen tasan yhdeksän vuorokautta. Olin vain murahtanut, ettei sillä ollut mitään väliä, koska minulle se oli tuntunut vähintäänkin puolelta kuulta. Emo oli vain kiittänyt Tähtiklaania siitä, että olin selvinnyt niin rajusta taudista. Kieltämättä oli tuntunut poikkeuksellisen hyvältä nähdä perheeni niin pitkän eristyksissä olon jälkeen.
En kuitenkaan tuntenut oloani paljoakaan paremmaksi ollessani Eloklaanin leirin muurien sisällä. Henkisesti siis. Mutta fyysistä kuntoa osasin arvostaa nyt aivan eri tavalla tuon taudin – sekä sen muutaman kuun takaisen jalan nyrjäytyksen – koettuani.
Kastesulka kipitti edelläni metsikössä. Aluskasvillisuus oli edelleen isolta osin lumen peitossa, vaikka lumi olikin alkanut jo sulaa. Meidät oli armahdettu aamupartioista, joten olimme sisareni kanssa lähteneet heti yhteistuumin lenkille. Epäilin, että Kastesulka tiesi minun lähtevän leiristä joka tapauksessa, ja halusi kävelylle vain saadakseen välillä viettää aikaa kanssani.
Sisareni oli ainoa kissa, jonka seurasta oikeasti pidin siitäkin huolimatta, että hän loi minuun toisinaan toruvia katseita ja tuppasi läksyttää minua silloin tällöin, kun päästin suustani jotain mukamas hyvinkin sopimatonta. Usein olin kuitenkin vain rehellinen. Ei kai se minun vikani ollut, jos joku toinen ei kestänyt mielipiteitäni.
Juoksin Kastesulan taakse ja loikkasin hänen ylitseen hienolla puolikierteellä. Ilmassa läpsäisin kirjavan naaraan lapaa ja päästin leikillisen ”mrrau”-äänen.
”Ota kiinni jos saat!” huusin, kun pinkaisin juoksuun pujotellen puiden, pensaiden ja kivien ohi ja ylitse.
”Hei! Senkin kiusankappale!” Kastesulka naukaisi hilpeänä.
Kuulin hänen askeleensa takanani. Näin jo joen edessäni siellä, missä sekametsä loppui.
Vilkaisin taakseni: Kastesulka kiiti hurjaa vauhtia kintereilläni.
Hän saavutti minua, koska kykeni seuraamaan askeleitani omillaan. Tiesin kuitenkin kokemuksesta, että jaksoin juosta kauemmin yhteen putkeen kuin sisareni.
Jatkoin eteenpäin ja päätin hypätä kuivuneen piikkihernepensaikon lävitse. Muutama pikkuruinen oksanpalanen tarttui kylkeeni, mutta se ei minua hidastanut. Naurahdin ääneen voitonriemuisena. Olin varma, että Kastesulka päätyisi kiertämään sen pusikon.
Tein vielä hämäykseksi muutaman käännöksen oikealle ja vasemmalle ennen kuin ryntäsin ulos metsästä jokea ja sen astinkiviä kohti.
Tässä kohtaa kivet olivat hädin tuskin kissan kokoisia, joten ylittäminen vaati tarkkuutta. Astinkivien puolivälissä pysähdyin, koska huomasin, että oli tullut aivan hiljaista.
Katselin taakseni metsään päin. Höristin korviani. Kastesulasta ei näkynyt jälkeäkään.
Sisareni oli varmaankin piiloutunut jonnekin aluskasvillisuuden sekaan odottamaan, että palaisin takaisin etsimään häntä, päättelin. Loikin takaisin päin. Me molemmat tunsimme jo liian hyvin toistemme taktiikat hippaleikissä.
“Kastesulka, tiedän että olet siellä jossain puun takana!” nau’uin pieni virne kasvoillani.
“Turha odottaa minua sinne – ehdin kauas siinä ajassa, kun pysyt paikallasi”, sanoin pysähdyttyäni noin viiden ketunmitan päähän lähimmästä puusta.
Mitään ei kuulunut.
“Näen sinun häntäsi!” mau’uin metsään.
Ei vieläkään vastausta.
Ei edes oksan rasahdusta merkiksi asennon vaihdosta.
Kurtistin kulmiani. Aloin olla jo oikeasti huolissani. Oliko Kastesulka sittenkin loukannut itsensä? Mieleeni tuli se piikkinen pensas, jonka lävitse olin hurjana syöksynyt. Sellaisen pensaan oksat voisivat vaikka puhkaista silmän. En ollut edes ajatellut tätä – olin vain syöksynyt sen lävitse kunniallisena omalle impulsiivisuudelleni.
“Selvä. Minä jatkan matkaa nyt!” ilmoitin hiljaiselle metsälle. Otin pari kuuluvaa askelta joelle päin, sitten käännyin takaisin metsän suuntaan.
Lähdin hiipimään kohti puita pälyillen ympärilleni siltä varalta, että Kastesulka yllättäisi minut jonkun kiven tai kannon takaa. Niin ei kuitenkaan käynyt.
Hetken päästä huomasin mudassa sisareni tassunjälkiä, jotka näyttivät katoavan erään suuremman kiven taakse. Siristin silmiäni. Päätin kavuta mahdollisimman hiljaa kiven päälle yllättääkseni Kastesulan.
Kun kurkisin kiven toiselle puolelle, siellä ei kuitenkaan ollut ketään. Kulmani menivät kurttuun, ja laskeuduin järkäleen toiselle puolen nopealla loikalla, vaikka tiesinkin että mutaiseen maahan laskeutuvat jalkani päästäisivät äänen, joka paljasti sijaintini sisarelleni. Aloin kuitenkin käydä kärsimättömäksi. Mihin ihmeeseen hän oli kadonnut? Ja mikseivät käpälänjäljet jatkuneet kiven tälle puolen?
Samassa jostakin yläilmoista kuului riemukas “rrau”-ääni. Ehdin ainoastaan kääntää pääni, kun Kastesulka laskeutui viereisen puun oksalta kivelle ja sitten viereeni.
“Pöö! Sainpas sinut!” sisareni maukui hymyillen samalla, kun tunsin hänen hipaisevan lapaani pehmeästi tassullaan.
Kastesulan viikset värisivät huvituksesta.
“Tuo oli epäreilua!” marisin häviötäni.
“Ethän sinä oikeasti suuttunut?” Kastesulka huolestui. Ilmeisesti näytin jotenkin tuimalta.
“En”, sanoin ja minuakin alkoi huvittaa. “Tuo oli nerokasta”, myönsin.
Kastesulka hymyili.
“Minua kyllä ärsytti se, kun et antanut itsestäsi kuulua mitään”, lisäsin.
“En viitsinyt sentään pudottaa käpyjä päällesi”, Kastesulka maukui. Sitten sisko puski kylkeäni lempeästi.
“Mutta leikit sikseen. Pitäisikö lähteä takaisin leiriin päin ja pyydystää jotain vietävää matkalla?” sisareni ehdotti.
“Mene sinä vain. Minä jään vielä tänne. Haluan käydä nummilla.”
Kastesulka kallisti päätään ja näytti pohtivan jotain, mutta ei sanonut mitään.
“Selvä”, hän maukui sitten. “Syöthän kuitenkin leirissä tänään?”
“Missä muuallakaan?” kysyin vähän liian äreästi. Olin hämilläni, mutta jostain syystä sekin tuli ulos suustani töykeän kuuloisesti. Kuvitteliko sisko, että minä ruokailin salaa ulkona?
Sinikilpikonnatäplikäs naaras tuijotti minua hämmentyneenä.
“Tarkoitan vain, että olisi mukava aterioida yhdessä. Mutta jos palaat todella myöhään, niin ruokailen muiden kanssa.”
“En tiedä vielä. Mutta ei sinun tarvitse minua odottaa”, vastasin. En pitänyt noin tarkasta suunnittelusta. Yleensä menin vain fiiliksen pohjalta.
Sisareni näytti ehkä hieman pettyneeltä. Minä taas mietin, miten hän jaksoi minua aina vaan. Ei kukaan muu tuntunut jaksavan seuraani yhden partionkaan aikaa.
“No, nähdään myöhemmin!” Kastesulka huikkasi, kun lähdimme eri suuntiin.
“Joo”, mumisin. Heilautin hännänpäätäni.
Ylitin joen kaikessa rauhassa auki puhjenneita lumpeenkukkia ihastellen.
Toiselle puolelle päästyäni suljin silmät, vedin keuhkoni täyteen nummien raikkaasta tuulahduksesta ja kuvittelin, miten seisoisin valtavan suuren kallion huipulla ihaillen loputtomia maita ympärilläni.
Avasin silmäni ja laskin pääni käpäliini. Ääretön maailma odotti minua kaikkialla ympärilläni. Ja minä olin täällä.
Katsoin nummia. Tästä kohtaa nekin näyttivät lähes loputtomilta, mutta tiesin, minä tiesin, etteivät ne olleet. Reviirin ulkopuolisista maista ja mannuista minä sen sijaan olin melko vakuuttunut siitä, että ne oikeasti jatkuivat loputtomiin. Polkuanturoitani syyhytti päästä selvittämään, oliko asia niin. Sitä paitsi niin paljon kuin Eloklaania rakastinkin, miten voisin koskaan olla varma, että halusin oikeasti asua täällä kaikista maailman paikoista, jos en edes tiennyt muusta. Toki olin kyllä aina tiennyt sen, että kotikisuksi en ryhtyisi missään todellisuudessa. Mutta uudet paikat… ne kiehtoivat minua niin suunnattomasti, että tunsin päivä päivältä olevani enemmän loukussa täällä.
Pidin itseäni kuitenkin sen verran taitavana soturina, että ymmärsin arvoni klaanissa. Minä tiesin, että jos taistelu tulisi, minua todella tarvittaisiin täällä. Ja sitten oli Kastesulka. Ei hän minua varmaankaan pidättelisi – ei, kyllä sisko taatusti pidättelisi. Hänhän ei antaisi minun astua edes kahdella varpaalla rajan ylitse. Jos joskus päättäisin oikeasti tehdä pienen tutkimusmatkan… en voisi kertoa siitä edes sisarelleni. Enemmän mieltäni painoi silti se, voisinko koskaan lähteä pidemmälle seikkailulle sen kauhean epätietoisuuden kanssa, mikä minulle jäisi Kastesulasta. Jos kävisi jotain tai hän joutuisi pulaan, en olisi täällä.
Tuuli tuiversi turkillani ja liehutti sitä saaden minut tuntemaan olevani elossa, kun puikkelehdin pitkän ruohon lomassa läpi nummien. Tunsin syvällä sielussani, että jonain päivänä minua odottaisi vaikea päätös. Nyt ei kuitenkaan ollut oikea aika miettiä sitä.

Hidastin vauhtiani huomatessani saman, minkä tyttärenikin oli huomannut. Aukion sisäänkäynnin liepeillä Hellehehku ja Ahvenvirta sukivat päivän askareissa pölyyntyneitä turkkejaan. Heidät oli nimitetty muutama auringonnousu sitten sotureiksi, mutta Hellehehku ei ollut kuitenkaan päässyt nauttimaan samoista vapauksista Ahvenvirran kanssa. Kolli oli nimittäin mennyt tekemään jotain todella hölmöä. Hellehehku oli mennyt Pörriäistassun kanssa Kuolonklaanin reviirille ja siirtänyt hajumerkkejä. En ollut varma oliko nuorempi sisarukseni jotenkin itsetuhoinen, sillä Kuolonklaani oli täynnä kissoja, jotka olisivat repineet kollin hiiren kokoisiksi kappaleiksi. Oli ainoastaan Hellehehkun onni, että hän ei ollut menettänyt vapautensa lisäksi oikeuttaan hengittämiseen. Pudistin huvittuneena päätäni. Enhän minäkään mikään puhdas pulmunen ollut.
“Onnea vielä, saitte hienot soturinimet”, kehaisin ja hymyilin ystävällisesti. Ahvenvirta vastasi pehmeällä nyökkäyksellä. “Kiitos. Olen hyvin yllättynyt, että veljeni sai pitää omansa”, Ahvenvirta naukaisi hieman huvittuneena viikset väristen. Naaras vilkaisi Hellehehkua, joka pyöräytti silmiään. “Eloklaani saisi kiittää minua ja Pörriäistassua! Mehän vain näytimme Kuolonklaanille, että Eloklaanille ei kannata ryppyillä. En ymmärrä miksi Korppitähti antoi meille rangaistuksen. Pörriäistassu olisi ansainnut saada soturinimensä etuajassa! Hän valtasi maat, kuin oikea soturi”, Hellehehku valitti turhautuneena. Vielä hetki sitten kaksikko oli vaikuttanut olevan sotajalalla, mutta nyt he olivat taas erottamattomia. Ainakaan veljeni ei kärsinyt rangaistuksesta yksin, vaan he saivat viettää entistä enemmän aikaa yhdessä.
“Emoo, mennään jo! Sinulla kestää liian kauan”, kuulin tutun, kärsimättömän nau’unnan kauempaa. Vilkaisin vielä sisaruksiani ja heilautin heille häntääni hyvästeiksi.
“Tullaan tullaan!” vastasin tyttärelleni ja hymyilin veikeää hymyäni. Naaras oli perinyt kärsimättömyytensä minulta ja Lieskakajolta. Kuinka voisin moittia häntä siitä, kun en itsekään pitänyt odottamisesta?

Nyökäytin naaraalle päätäni. Ilma oli lämmin ja aurinko porotti taivaalla. Olosuhteet olivat siis erinomaiset uintiharjoituksille.
“Ukkisi, Lieskakajo, vei minua todella usein uimaan. Näin meidän kesken, hän ei ole ehkä paras uimari, mutta hän opetti minulle erinomaisen tekniikan. Hän ei vain itse osaa hyödyntää sitä yhtä hyvin”, hymyilin hyväntahtoisena. Välillä Lieskakajo uskoi osaavansa suorastaan kaiken, joka oli minusta hyvinkin huvittavaa – toisaalta hellyyttävääkin.
“Minusta tulee Lieskakajoa parempi uimari!” Rusakkotassu kajautti itsevarmana ja tutkaili jokea uteliaana. Hölkyttelin itsekin joen rannalle ja katselin lempeästi tanssivaa jokea korvat höröllä. Siitä olikin liian pitkä aika, kun olin käynyt uimassa.
“Onko Uskolintu ollut sinusta hyvä mestari?” kyselin tyttäreltäni rennosti. Välillä tuntui, että Järviloiste oli minua paremmin perillä pentujeni koulutuksesta. Ehkä se johtui siitä, että Järviloiste suhtautui soturiuteen huomattavasti minua vakavammalla asenteella.
“Joo, joo. On se, mutta mennään jo uimaan!” Rusakkotassu mourui kärsimättömänä. Naaraan lihakset olivat jännittyneet ja Rusakkotassu näytti siltä, että hän vain odotti minun merkkiäni ampaista veteen. “Hyvä on, hyvä on. Mennään sitten”, kikatin ja lähdin tassuttelemaan veteen. Huokaisin onnesta, kun veden viileys läpäisi ohuen turkkini nopeasti ja lähdin uimaan pitkin vedoin saadakseni hieman välimatkaa Rusakkotassuun. Näin opettaminen olisi paljon helpompaa. Ruskeaturkkinen rymisteli vesipisarat lennellen rantaveteen ja jäi odottamaan ohjeita.
“Haluatko heti kokeilla uimista yksin vai haluatko tarttua, vaikkapa häntääni?” ehdotin tyttärelleni. Häntäni oli juuri sopivan leveä toimiakseen hyvänä kellukkeena.

//Ruska? 🙂

Astelin kuusen juurelle ja kallistin pääni takakenoon tarkastellakseni sen runkoa katseellani. Kuusissa oli yksi ominaisuus, joka saattoi tilanteesta riippuen olla hyvä tai huono asia: niissä oli paljon, paljon oksia. Hyvä puoli siis oli, että jos jompikumpi meistä Pörriäistassun kanssa tipahtaisi, oksat saattaisivat hidastaa pudotustamme. Huono puoli taasen tarkoitti sitä, että minun oli vaikeampi hahmottaa, millä oksalla tyttärenpoikani keikkui yläpuolellani. Vedin syvään henkeä ja loikkasin runkoon kiinni.
Karkea kaarna rahisi kynsieni alla vetäessä huolellisesti itseäni ylöspäin. Välillä pysähdyin kuulostelemaan, kuinka lähellä Pörriäistassua olin jo. Jostain ylhäältä päin kuului rapinaa, jonka toivoin olevan pennunpentuni.
“Pörriäistassu!” yritin huudella nuorta kollia samalla kun etsin tietäni tuuheiden oksien ohi. “Anna äänimerkki niin tiedän missä olet!”
Rapina kuului taas, mutta en saanut vastausta. Pieni ääni päässäni sanoi, että oppilas vältteli vastaamasta minulle tarkoituksella. Purin hampaani yhteen ja jatkoin sinnikkäästi äänen suuntaan, sillä tällä hetkellä se oli paras arvaukseni kollin sijainnista.
Nostin pääni seuraavan oksakerroksen tasalle, ja riemukseni näin Pörriäistassun vähän matkan päässä kyyryssä paksun oksan päällä. Minut huomatessaan oppilaan silmät pyöristyivät, ja hetken pelkäsin tämän horjahtavan vahingossa alas. Kipusin viereiselle oksalle ennen kuin vilkasin alaspäin – erotin Meden hahmon maan kamaralla pienenä valkoisena mönttinä. Sen jälkeen katsahdin Pörriäistassuun, joka tuijotti minua nyt hieman uhmakkaan oloisena.
“Miksi sinä et vastannut minulle?” tiukkasin kollilta samaan aikaan huojentuneena siitä, että tämä oli kunnossa, mutta myös vihaisena nuorukaisen holtittomasta toiminnasta.
“Ei minua olisi tarvinnut pelastaa”, Pörriäistassu niiskaisi nenäänsä ja katseli muualle. “Olisin päässyt täältä alas ihan itsekin. Niin kuin soturi.”
“Hölmö karvapallo!” Hiilihammas sihahti. Jos oppilas oli mennyt vaarantamaan oman henkensä jonkinlaisena rohkeuskokeena, tämä ei tosiaankaan ollut vielä tarpeeksi kypsä soturiksi. “Miksi sinä edes kiipesit tänne? Mitä jos kukaan ei olisi löytänyt sinua?” Katseeni kovuus pehmeni hieman ja tilalle tuli huoli. “Mitä jos et olisi koskaan palannut kotiin? Vanhempasi eivät kestäisi sitä. Minä en kestäisi sitä.”
Pörriäistassu ei vastannut mitään, tuijotteli vain tuulessa hentoisesti huojuvia oksia. Mutta minä tunsin nuorukaisen sen verran hyvin, että tiesin tämän pysähtyneen miettimään sanomisiani. Naamallani käväisi pieni hymyntapainen katsoessani oppilasta, mutta se pyyhkiytyi pois alkaessani suunnittelemaan, miten saisin meidät molemmat alas turvallisesti.
“Meidän on nyt kivuttava alas.” Käännyin oksan päällä parempaan alastuloasentoon. “Meillä on ollut onnea, että tuuli on näin vieno. Jos se kovenee, tästä tulee paljon vaikeampaa. Näytä minulle, miten soturi laskeutuu alas.” Heitin tyttärenpojalleni haasteen, johon tiesin tämän vastaavan. Pörriäistassulla oli kunnianhimoa enemmän kuin kenellekään, kenet tunsin.
Nuori kolli kurkisti ensin hivenen epävarmana oksan reunan yli, mutta nopeasti tämän silmiin syttyi päättäväinen palo. Laskeuduin varovasti alemmaksi ja pysähdyin odottamaan Pörriäistassua, jotta tämä pääsi tulemaan alaspäin. Etenimme peräkanaa takaperin puun runkoa alaspäin, minä alimmaisena. Seurasin tarkasti jokaista oppilaan liikettä siltä varalta, että hänelle tulisi minkäänlaisia ongelmia laskeutumisessa. Tarvittaessa pystyisin nappaamaan hänet kiinni, jos hän uhkaisi pudota. *Siinä tapauksessa me molemmat putoaisimme*, ajattelin synkeänä, mutta ravistelin sitten huoleni pois ja keskitin huomioni kiipeämiseen.
“Hyvin menee! Olette melkein perillä!” Meden ääni kajahti jostain alapuoleltani. Sydämeni kiihdytti lyöntejään, kun tajusin, miten lähellä maankamaraa jo olimme. Tämähän saattaisi onnistua!
Mutta kuten vanha sanonta kuuluu: älä nuolaise ennen kuin tipahtaa. Ykskaks yläpuoleltani kuului hätäistä raapimista, ja kohta näkökentässäni vilahti tumma hahmo, kun Pörriäistassu rymähti maata kohti ulinan kera.
“Ei!” Ehdin tarrata kollia etukäpälästä kiinni hampaillani. Pörriäistassu kiljaisi tuskaisesti, ja minä odotin, että hän rauhoittui sen verran, että uskalsin laskea hänet läheisen oksan varaan. “Kaikki on hyvin! Olemme kohta maassa.” Toivottavasti yhtenä kappaleena.
Loppumatkan kuljimme hitaammin. Pörriäistassun turkin jokainen karva sojotti pelokkaasti pystyssä, ja huomasin hänen viivyttelevän joka kerta hieman pidempään ennen seuraavaa liikettään. Mesi oli meitä alhaalla vastassa, ja kun maahan oli matkaa enää vain pari hännänmittaa, kiepahdin ympäri ja kömpelösti puolijuoksin runkoa pitkin puun juurelle ottamaan Pörriäistassun vastaan.
“Turvassa”, Mesi huokaisi kun Pörriäistassu seisoi välissämme tutisevin käpälin. Hän vilkaisi minuun silminnähden helpottuneena. Minäkin annoin jännittyneiden lapojeni lysähtää ja puhalsin keuhkoni tyhjemmiksi.
“Eiköhän mennä kotiin. Sinulla on paljon seliteltävää monelle kissalle.” Tuuppasin Pörriäistassua kevyesti. Kollioppilas katsahti ensin minuun ja sitten Meteen, ennen kuin naukui hädin tuskin kuuluvalla äänellä:
“Kiitos.”

Oli kulunut jo joitakin päiviä siitä, kun olimme Meden kanssa käyneet noutamassa Pörriäistassun rajojen ulkopuolelta. Oppilas oli saanut luvattomasta karkumatkastaan ankaran puhuttelun sekä mestariltaan että Kimalaistoiveelta, ja tämä oli luvannut, ettei se toistuisi. Kuinka ollakaan, pari päivää sitten Pörriäistassu ja Hellehehku – joka oli ennen parivaljakon salaisuuden julkistamista saanut soturinimensä – olivat omien sanojensa mukaan tunkeutuneet Kuolonklaanin reviirille ja käyneet valtaamassa Eloklaanille lisää maita. En ollut uskoa korviani, kun kaksikko oli kailottanut asiasta klaanitovereilleen kainostelematta – heidän mielestään he olivat toimineet täysin oikeutetusti.
Aniharvoin näin kumppaniani Korppitähteä yhtä hurjistuneena kuin silloin, kun hän oli antanut nuorille kolleille ankaran puhuttelun ja määrännyt nämä rangaistuksena siivoamaan pesiä seuraavan kuun ajan sen lisäksi, etteivät saaneet poistua leiristä sinä aikana. Vielä tuon puhuttelunkaan jälkeen nuorukaiset eivät vaikuttaneet ymmärtävän tekojensa vakavuutta, mikä huolestutti minua kovasti. Heidän uhkarohkeutensa saattaisi ajaa heidät vielä joskus vaarallisiin tilanteisiin.
Viime aikoina Kuolonklaanista oli ollut Eloklaanille muutakin harmia. Yksi Kuolonklaanin sotureista oli tunkeutunut reviirillemme ja tappanut Väärävarjon. Valkoisen soturin kuolema oli koskettanut monia, erityisesti tämän sukulaisia. Yksi näistä sukulaisista oli Väärävarjon poika, Pohjaharha – minun entinen oppilaani ja hyvä ystäväni.
Näin hänet nököttämässä yksinään aukiolla, kun olin valikoimassa tuoresaalista. Nappasin mukaani oravan ja vein sen kollin luokse. Ilokseni vanha oppilaani otti minut vastaan, ja ennen kuin aloittelimme ruokailua, kyselin hänen kuulumisiaan. Pohjaharha oli vahva kissa, sen olin tiennyt aina. Nytkään hän ei antanut tunteidensa näkyä kasvoiltaan. Tiesin kuitenkin, että oman isän menettäminen oli kollille vaikeampaa kuin tämä muille pystyi näyttämään.
Kohta Pohjaharha kertoi olevansa vihainen kuolonklaanilaisille. Vähempää en olisi odottanutkaan, olivathan nämä hänen isänsä kuoleman takana. Ymmärsin hänen kärsimyksensä ja vihansa hyvin. Minäkin olin menettänyt monia kissoja; nuorimmainen tyttäreni Sarastustassu oli kuollut sodassa kujakissan kynsissä. Pitkään aikaan en ollut kyennyt tuntemaan muuta kuin silmitöntä vihaa, kunnes se lopulta oli kytenyt pois ja jättänyt jälkeensä onton kaipuun.
“Se kuolonklaanilainen joutuu kyllä vastuuseen teoistaan, ennemmin tai myöhemmin”, nau’uin nuoremmalle kollille ja laskin häntäni hänen lavoilleen. “Paha saa aina palkkansa.” Työnsin oravaa Pohjaharhaa kohti kehottaakseni häntä aloittamaan. “Me onneksi voimme vaalia läheistemme muistoa sydämissämme, kunnes tapaamme taas Tähtiklaanissa. Emme saa antaa vihan muuttaa meitä samanlaisiksi kuin kuolonklaanilaiset.”

//Pohja??

Itsukselin oppilaidenpesän edustalla, silmäni etsien Kiurusulkaa. Taas. Sen jälkeen kun minusta oli tullut oppilas ja hänestä soturi, olimme viettäneet enemmän aikaa yhdessä. Ja nyt huomasin katseeni eksyvän etsimään naaraan punarukseaa juovikasta turkkia. En kuitenkaan löytänyt ystäväni nättiä hahmoa mistään. Tai siis, ainakin tahdoin ajatella hänen olevan ystäväni. Minun mielestäni olimme ystäviä, mutta jos Kiurusulka ei ajatteliskaan sillä tavalla… ravistelin epämukavan ajatuksen mielestäni. Vaikka naaras ei tahtoisiskaan olla ystäväni, maailma ei siihen kaatuisi, enkä uskonut, että naaras ajatteli ettemme olisi ystäviä. Ainakin toivoin niin. Mutta naarasta ei näkynyt missään, joten aloin etsimään emoani. En ollut viettänyt aikaa naaraan kanssa hetkeen, ja minulla oli häntä ikävä. Tiesin, ettei hän ollut oikea emoni, mutta minulle hän tulisi emo aina olemaan. Sen jälkeen, kun minusta tuli oppilas, ja kun olin parantunut, minulla oli ollut paljon aikaa ajatella. Mutta en pystynyt edellekkään muistanut mitään menneisyydestäni, vaikka olin yrittänyt ja yrittänyt, joka kerta kun olin ehkä päässyt lähelle, pääni oli kuin syttynyt tuleen. Perhopuroakaan ei näkynyt, joten annoin katseeni lipua vielä leirin poikki, jos jompikumpi osuisi silmiini, mutta kun ei, aloin etsimään Korpikastetta. Mestarini oli… kiinnostava. Korpikaste ei ehkä ollut kaikkein huomaavaisin mestari, mutta ainakin hän opetti minua. En kuitenkaan unohtanut emon ilmettä, kun Korppitähti oli kertonut kuka minun mestarini olisi. Se oli ollut vain nanosekunnin mittainen iloisen ja ylpeän ilmeen karahtaminen, hetki jotain muuta, jonka tunnetta en osannut kertoa. Kissat, jotka eivät olleet viettäneet niin paljon aikaa hänen kanssaan tai olleet ihan niin läheisiä, eivät ehkä olisi huomanneet sitä. Mutta olin viettänyt hänen kanssaan kuita pentutarhassa, hän oli minun emoni, totta kai huomasin, että jokin oli vinossa, vaikkakin sitten vain nanosekunnin. Mutta kaikesta huolimatta olin todella iloinen ja tyytyväinen. Luonteeni ei ollut muuttunut pätkääkään, ja sitten kun saisin palvella Eloklaania ja Tähtiklaania kaikilla voimillani, aikoisin. Kunhan vain saisin koulutukseni loppuun. En löytänyt mestarianikaan, joten kömmin vain oppilaidenpesälle. Minua väsytti, enkä tahtonut katsella muiden syövän, sillä huomasin pienen nälän kaivertavan vatsanpohjaani. Minulla ei ollut mitään parempaakaan tekemistä, menin takaisin nukkumaan, käperryin pedilleni ja suljin silmäni. Taisin olla todella väsynyt, sillä nukahdin heti.

Olin vain keskellä sumua. Ei näkynyt mitään muuta. Ja sitten näkyi. Tai siis, sumu muuttui häilyviksi silueteiksi. Vierelläni oli suurempi kissa, en teinnyt kuka se oli. Mutta kuljimme yhdessä. Korvissani kohisi ja rätisi kuin olisin katsellut maisemaa vasiputouksen läpi ja vieressäni olisi tulta, joka ei tuntunut kuumalta. Härnäsimme sileäturkkisia, pulskia, hyvin syöneitä kissoja, luultavasti kotikisuja. Näytimme kujakolleille, kuka oli pomo. Tapoimme rottia ja kaivelimme roskiksia saadaksemme ruokaa. Hekin olivat vain sumua, samoin kuin kaikki muukin. Yksi ainoa lause soi luupilla. Sillä ei oikeastaan ollut ääntään. Se oli vain kohinaa ja rätinää, mutta siinä oli sanoja; “Muista, penikka. Kaikki, joka on tärkeää, on sinä itse. Jos tahdot pärjätä elämässä, ole itsekäs.” Ja sitten elämämme loppui. Uneeni tulivat ensimmäiset asiat, jotka eivät olleet sumua; koirat. Niitä oli kahdeksan, kahdesan valtavaa, kuolaavaa koiraa. Sumukissa houkutteli viisi niistä peräänsä, kolme muuta eivät tienneet, mitä tehdä. Minä tiesin. Juoksin. En tehnyt mitään muuta. Käpäläni sutivat maassa, töminä tuntui kaikkialla. Kaikki muuttui punaiseksi. En nähnyt mitään muuta, ainoastaan eri verenpunaisen sävyjä. Korvani olivat yhtä kohinan kanssa. Paniikki tykytti koko pientä kehoani. Haukkuminen kuului aina lähempää. Sitten minä tipuin. Reuna tuli vastaan. Ei auttanut. En edes kaatunut. Juoksin vain reunan yli. Tipuin pohjattomaan kiuluun. Koiran ulvonnan ja oma huutoni saattelemana.
Heräsin hiessä. Kauhu piti edelleen kiinni sydämmestäni kylmillä kynsillään ja pikkuruiset koirat repivät toisiaan riekaleiksi vastalaukussani. Kurkkuani pisteli. Nostin käpäläni kuononi päälle ja annoin itkun tulla. Nyt tiesin ainakin jotain menneisyydestäni. Mutta tahdoinko tietää? Olin alkanut epäillä