Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Elandra

Sypressikuiske: 8kp –

Sadetassu: 6kp –

Omenahuuma: 9kp –

Tähtimötassu: 7kp –

Leimusilmä: 7kp –

Kultasiipi: 9kp –

Aurinkoroihu: 5kp –

Sumutassu: 12kp –

Kimalaistoive: 13kp –

Kuusitassu: 4kp –

Talvikkitakku: 7kp –

Kipinätassu: 4kp –

Pohjaharha: 11kp, 5TaP –

Kirjoittaja: Elandra

//TAISTELUTARINA

Rauhanomaisen, ihanan uneni oli keskeyttänyt kylmäävä parkaisu, joka kuului pääaukiolta. Minä ja moni muu eloklaanilaissoturi olimme heränneet parkaisuun ja nousseet salamannopeasti ylös. Kukaan ei jäänyt siloittelemaan nukkuessa sotkuuntunutta turkkiaan, vaan kuin sanattomasta sopimuksesta ääneen heränneet soturit lähtivät vyörymään ulos pesän lämmöstä.
Kylmällä pääaukiolla kohtasimme näyn, joka sai minutkin hetkeksi jähmettymään. Leiri oli täynnä tuntemattomia kissoja, ja yksi heistä oli käynyt yövartiossa olleen Rastaskukan kimppuun. Harmaa naaraskissa oli painanut kilpikonnakuvioisen soturin hankeen ja puri parhaillaan soturin kaulaa. Kun eloklaanilaissoturit olivat päässeet aukiolle, viholliset aloittivat heti hyökkäyksen. Olin niin väsynyt, että minulla meni hetki ymmärtää mitä oli tapahtunut. Mutta kun se ajatus iskostui päähäni, minun oli toimittava. Viholliset olivat hyökänneet Eloklaanin leiriin ja meidän olisi puolustettava klaaniamme. Ilmassa leijui vahvasti sekä erakoiden että kuolonklaanilaisten hajuja. Siitä päätellen Kuolonklaanikin oli mukana tässä ja klaani oli sillä silmänräpäyksellä saanut Eloklaanin vihollisekseen, kun he olivat astuneet käpälällään leiriin aikeena aloittaa taistelu.
Väistelin meitä kohti hyökkääviä erakoita ja kuolonklaanilaisia ketterästi ja lähdin juoksemaan kohti aukion keskellä olevia naaraita. Harmaa kissa oli juuri iskemässä hampaansa uudestaan Rastaskukan kaulaan, mutta onnistuin estämään sen. Syöksyin kovalla vauhdilla kissan kimppuun ja riuhtaisin hänet irti klaanitoveristani.
Kierimme hetken maassa, jonka jälkeen irtaannuin erakosta ja asetuin vastakkain hänen kanssaan. Hetken vain tuijotimme toisiamme. Miksi ihmeessä tämä kissa joukkoineen oli halunnut asettua Eloklaania vastaan? En ymmärtänyt sitä. Hetket tuntuivat piinaavan pitkiltä, kunnes naaras viimein teki liikkeensä; hän hyökkäsi minua kohti, mutta onnistuin väistämään sulavasti hänen terävät kyntensä. Kissa näytti taistelevan tosissaan ja jouduin miettimään, miten selviäisin hänen kynsistään. En ollut mikään mestaritaistelija, joten yksin minun ei ollut hyvä taistella selvästi kokeneempia kissoja vastaan. Sain kiittää Tähtiklaania, kun näin sivusilmälläni Rastaskukan juoksevan meitä kohti. Oli järkevämpää taistella kahdestaan etenkin silloin, kun ei tiennyt mitään vihollisen taidoista tai taistelutavoista. Rastaskukka juoksi lumi takanaan pöllyten meitä kohti ja hän loikkasi kynnet ojossa kohti harmaata viholliskissaa. Mutta myös harmaa kissa oli huomannut lähestyvän eloklaanilaisen ja hän onnistui väistämään soturin hyökkäyksen. Rastaskukka lennähti ilman halki ohitseni suoraan lumihankeen.
”Hahah, katsoisit vähän minne juokset”, naaraskissa virnisti ja käänsi vihreän katseensa minuun. Kohtasin sen empimättä, sillä minä en pelännyt vihollista tai kuolemaa. Puolustaisin klaaniani ja klaanitovereitani viimeiseen hengenvetoon saakka! Viholliskissa aloitti taas hyökkäyksen. Hän ei ollut liikkeiltään erityisen nopea eikä kissa liikkunut hangessa järin ketterästi, mutta hänen taistelutahtonsa oli jopa hieman pelottava. Niskavillani nousivat pystyyn, kun lähdin taas väistämään harmaaturkkisen naaraan lähestyviä hampaita. Mutta juuri kun olin väistämässä, hän arvasi suunnitelmani ja vaihtoi äkkiä suuntaa juuri minua kohti.
Tunsin, kuinka hyökkääjän hampaat upposivat inhottavasti takajalkaani. Hän nykäisi jalkaani taaksepäin, ja liikkeen voimasta menetin tasapainoni ja rojahdin kylmään hankeen. Yritin potkaista vapaaksi jääneellä takajalallani vastustajaa kasvoihin, mutta hän onnistui väistämään potkuni. Etsin epätoivoisesti katseellani Rastaskukkaa. Mihin kilpikonnakuvioinen soturi oli kadonnut?
Pian erotin kauempaa tutun hahmon, jonka tunnistin Rastaskukaksi. Pettymyksekseni soturi oli joutunut kaksintaisteluun ruskeaturkkisen raidallisen kollin kanssa.
Erakko irrotti otteen jalastani ja hetken luulin pääseväni pakoon, mutta juuri noustessani ylös kissa tarttui hampaillaan kiinni niskastani. Tiesin, ettei rimpuilu auttaisi mitään, joten yritin pysyä rauhallisena ja rukoilin, että Tähtiklaani lähettäisi jonkun apuuni. Kissan ote niskastani puristui vain, enkä tiennyt lainkaan mitä hän suunnitteli. Tiesin, että tämä saattaisi olla loppuni.

//Hiili?

Kirjoittaja: Nelli

”Mennään jo leiriin”, Sumutassu maukui. Nyökkäsin ilmoittaakseni, että olin samaa mieltä. Minua väsytti ja toivoin hartaasti, etteivät mestarimme tahtoisi olla vielä kauemmin.
”Mennään vain. Olihan teillä tänään jo taisteluharjoituksetkin”, Hillasielu naukaisi. Olin varsin tyytyväinen tähän vastaukseen, ja Sumutassukin näytti hieman rentoutuvan.
Lähdimme Omenahuuman johdolla kohti Eloklaanin leiriä.
”Sinuna kävisin kuitenkin vielä parantajanpesällä, se sinun mätkähdyksesi näytti kipeää tekevältä”, nau`uin.
Sumutassu nyökkäsi hieman, mutten tiennyt, aikoisiko hän oikeasti käydä Liljatuulen luona. Olin iloinen, että Sumutassu oli pyytänyt anteeksi käytöstään, hän todella voisi olla sittenkin ihan hyvä kissa, vaikka vaikuttikin ensin todella ilkeältä. En ollut varma, voisiko meistä ikinä ystäviä tulla, mutta ainakin voisimme olla paremmissa väleissä.
Lumi narskui tassujemme alla ja tunsin hieman hytiseväni keskipitkän, muttei lainkaan paksun turkkini alla.
Lunta tuprutti nytkin hieman, mutta varsinainen pyry se ei ollut.

Saavuimme leiriin, minä tulin viimeisenä. Ravistelin lumen turkistani ja Sumutassu teki samoin. Taivas oli valkea niin kuin maakin. Jotkut kissat olivat juuri syömässä. Ilta oli jo tullut, lihakseni olivat väsyneet ja mieleni teki mennä lepäämään.
”Taidan mennä lepäämään, minua väsyttää”, maukaisin oppilastoverilleni ja tassutin oppilaiden pesään.

//Jos Sirius haluat vielä jatkaa Sumulla

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kuusitassu oli kuin olikin loppujen lopuksi satuttanut itsensä kompastuessaan kiveen. Sillä välin, kun Rastaskukka jäi etsimään lumessa lymyävää ”tappajakiveä”, Leimusilmä vei Kuusitassun parantajan pesälle pikaista tarkistusta varten. Vaikka niin pieni kivi tuskin olisi voinut saada aikaan kovin suurta vahinkoa, parantajaoppilas koki velvollisuudekseen hoitaa myös pienimmätkin ruhjeet.
”No niin, näytäppä sitä tassuasi sitten”, Leimusilmä sanoi Kuusitassulle heidän tultuaan sairasaukiolle, ja ruskeavalkoinen kolli ojensi käpälänsä hänelle.
Leimusilmä käänsi tassua varovasti ympäri ja näki, että kivi oli naarmuttanut polkuanturan pintaa, mistä verenvuoto oli johtunut. *Ei siis mitään vakavaa*, hän ajatteli mielessään.
”Se on vain pikkunaarmu”, mustavalkoinen parantajaoppilas ilmoitti hymyillen. ”Nuolet sen vain puhtaaksi ja pidät jonkin aikaa lumessa, jotta verenvuoto lakkaa.”
”Mitäs täällä tapahtuu?” Leimusilmä käänsi katseensa mestariinsa, Liljatuuleen, joka oli tullut tarkistamaan muiden potilaiden ototilan.
”Tarkistan hurjan kivihirviön hyökkäyksessä loukkaantuneen potilaan vammoja”, kolli vitsaili, ja Liljatuuli naurahti vähän.
”Vai niin”, tummanharmaa parantaja hymähti, ”siinä tapauksessa minä annan sinulle työrauhan.”
”Kiitos”, Leimusilmä nyökäytti päätään ja leikki hetken olevansa hyvin vakavissaan, ennen kuin siirsi ilkikurisen katseensa takaisin Kuusitassuun. ”Toisin sanoen olet kunnossa. Voin kyllä hoitaa siivoamisen yksin loppuun, mikäli haluat mennä lepuuttamaan tassuasi.”

//Kuusi?

Kirjoittaja: Aura

Talvikkitakku tuhahti itsekseen, kun tunsi tökkäyksen kyljessään.
”Anna minun nukkua!” hän mourui dramaattisesti ennen kuin nosti päätään. Naaraan vihreät silmät kiiluivat pesän hämärässä ja naaras nautti Kuutamotassun hämmentyneestä ilmeestä.
”Hei vain, Kuutamotassu. Yllätys, yllätyitkö?” punaturkkinen naaras maukui ja kurottautui koskettamaan mustavalkean naaraan nenää omallaan. Talvikkitakku värähti kosketuksesta ja tapitti ystäväänsä virnuillen. Naaras kallisti päätään, kun toinen kertoi saaneensa soturinimensä. Hänen sydämensä hypähti, Kuutamolaine oli varsin kaunis nimi.
”Rontti! Menit sitten saamaan nimesi ilman minua, kuinka julmaa”, Talvikkitakku huokaisi ja kellahti selälleen, vieden koko tilan sammalilla.
”Ainiin, tämä on muuten sinulle. Se muistuttaa hiirtä, eikö? Nimesin sen Piippariksi, sillä kun sitä puristaa suussa tai tassulla, se piippaa”, naaras selitti nopeasti ja ojensi toiselle pehmeän, hiiren näköisen otuksen. Talvikkitakku oli hyvin ylpeä löydöksestään! Kuutamolaine oli edelleen ällistynyt ja hämmentynyt siitä miten nopeasti kaikki oli tapahtunut. Naaras tuuppi entistä erakkoa kauemmaksi, jotta mahtuisi makaamaan sammalilleen.
”Mikään sinussa ei sitten ole muuttunut, viet edelleen kaiken tilan pediltäni”, Kuutamolaine mutisi ja punaturkkinen kissa kampesi osittain toisen päälle makaamaan. Hän olikin ikävöinyt, niin ikävöinyt ystävänsä kiusaamista! Hänen sydämensä tuntui pamppailevan, kun heidän turkkinsa koskettivat toistensa omia. Mikä olikaan tämä kummallinen, mutta niin ihana tunne mitä naaras koki Kuutamolaineen ollessa läsnä?
”Noh, kerro nyt kaikki juorut mitä täällä on tapahtunut! Minä palan halusta tietää kaiken. Toivottavasti Mesitähti on jo eläköitynyt eikä minun tarvitse nähdä häntä enää ikinä. Erakkoelämän parhaita puolia oli kyllä, kun ei tarvinnut törmätä pettureihin. Paitsi törmäsin minä kyllä erääseen raivostuttavaan kolliin, hän varasti ruokani ja hänen takiaan kaksijalat kaappasivat minut. Ajattele, jouduin kotikisuksi!” Talvikkitakku kertoi ja tuhahti äänekkäästi ajatellessaan Tiikeriä. Mokoma retale, onneksi hänen ei tarvitsisi törmätä Tiikeriin enää ikinä koskaan. Naaraan hännänpää vääntelehti levottomana, kun hän paloi halusta päästä jatkamaan tarinaansa seikkailustaan. Kuutamolaine saisi kuulla kaiken niistä typeristä kissoista keihin hän oli matkansa aikana törmännyt. Kenties hän saisi ystäväältä ansaitsemaansa vertaistukea tähän tuskaan!

//Kuutti? 😉

Kirjoittaja: Soturikissa

”Voin mennä sanomaan jollekkin tuosta kivestä.” Sanoin.
”Eikun minun pitää tarkistaa sinun jalkasi.”
Leimusilmä sanoi.
”Ahah no en sitten mene ei siihen edes satu.” Pyöräyttelin vähän silmiä koska ei minua ollut sattunut.
”No mene sitten minä jatkan tätä hommaa.”
Leimusilmä sanoi.
”No minä menen sanomaan Rastaskukalle.”
”Mene vaan tule sitten auttamaan.”
Kävelin soturien pesälle ja etsin rastaskukan.
”Onneksi sinä olet täällä Rastaskukka.”
”Mitä asiaa.” Rastaskukka sanoi unissaan.
”Sinun pitää tulla ottamaan pois tuolta aukiolta kivi.”
”Miksi.” Rastaskukka kysyi.
”No koska kompastuin siihen. Ja en halua että joku muu kompastuu siihen.” Selitin.
”Joo tulen nyt.”
Kävelimme Rastaskukan kanssa aukiolle ja aioin näyttää Rastaskukalle kiven mutta se oli kadonnut.
”Leimusilmä missä se kivi oli?” Kysyin tältä.
”Voi hitsit en tiedä.”
Leimusilmä sanoi.
”Voitko auttaa Rastaskukka tässä kiven etsimisessä?” Kysyin Rastaskukalta.
”Voin minä auttaa teitä.”
Rastaskukka vastasi.
”Kuusitassu oletko varmasti kunnossa?” Leimusilmä kysyi.
”Ai miten niin?”
”No sinusta taitaa vuotaa verta.”
Leimusilmä aprikoi.
”Ei minua satu minnekkään.”
”No minun on kuitenkin tarkistettava sinun kunto. Rastaskukka sinun on varottava tuota kiveä ja hae sen etsimiseen apujoukkoja minä menen katsomaan Kuusitassun.”
Leimusilmä sanoi.
Lähdimme kävelemään kohti parantajan pesää.

Kirjoittaja: Saaga

Omenahuuma oli pitänyt kantansa asiaan ja Tähtimötassua ärsytti hetki hetkeltä enemmän.
“Mitä minun pitäisi välittää poloisen raukkaparan tunteista, joka ei kestä faktoja”, Tähtimötassu sanoi sähähtäen ja nousi.
“Kerron sitten tästä Mesitähdelle ja Karjuvirneelle, jotta he saavat hoitaa asian”, Omenahuuma huikkasi Tähtimötassun perään, kun oppilas käveli yhteen leirin nurkkaan. Kaislatassulla leikkimisestä olikin sitten tullut isompi juttu. Naaraasta tuntui hyvälle, kun tuo oli voinut purkaa tunteensa johonkin rääpäleeseen, koska iso tunnemyräkkä oli vallinnut tämän sisältä ja nyt se vain kasvoi. Mitä, jos Mesitähti jututtaisi häntä oikeasti? Ajatus tuntui hirveältä! Tähtimötassu värähti ja hän tiesi kyynelten tulevan ja loikki ulos leiristä. Hän juoksi pitkillä loikilla puiden ohitse puikkelehtien niiden väleistä. Sydän pamppaillen hänen silmänsä purskahtivat kyyneliin. Naaras hoiperteli vihan ja surun täyteisten ajatusten saattelemana joen lähelle. Joki virtasi hurjasti solisten ja naaras painoi päänsä ja itki. Ahdistus purkautui kyynelinä ja se raivostutti häntä hirveästi. Naaras nyyhkytti hysteerisesti ja lysähti kasaan. Hän ei kestänyt tunnemyrskyjä enää! Miksi kaikki oli niin sekaisin? Miksi elämä oli niin… epäreilua? Saisipa hän rauhaa jossain yksin. Edes Eloklaanin reviiri ei tuntunut tarpeeksi isolta paikalta. Naarään ajatukset alkoivat seljetä ja hän nosti päätään hiukan. Hän vain tarvitsisi, jonkun jolle puhua…

Kirjoittaja: Saaga

Sypressikuiskeesta tuntui kuin hän olisi vajonnut maan alle tavoittamattomiin. Pyörryttävä surun tunne riipaisi hänen sisuksiaan.
“Voisimmeko vaikka mennä kävelylle?” Sypressikuiske kysyi alakuloisesti kumppaniltaan. Aurinkoroihu nyökkäsi ja nousi seisaalleen. Sypressikuiskekin nousi ja kaksikko tassutti leiristä yhdessä. Sypressikuiske kävi asioita läpi päässään ja varmasti kävisi samoja asioita päässään kuiden ja kuiden ajan. Hänestä tuntui rangaistulta ja jotenkin… syylliseltä kokoasiaan.
Kumppanukset kävelivät puiden lomassa kohti Hehkulampea. Sypressikuiske loikkasi ensimmäiselle astinkivelle ja loikki muutkin vikkelästi. Vaikka lunta satoi lakkaamatta ja kylmyys jäyti luita ja ytimiä, jotkut joet eivät siltikään olleet jäässä. Sypressikuiske hytisi loikkiessaan lumen poikki kohti Hehkulammen rantaa. Aurinkoroihu seurasi perässä, kun Sypressikuiske koitti tassullaan Hehkulammen jäätä.
“Luuletko, että se kestää astumista?” Aurinkoroihu kysyi epävarmana. Sypressikuiske laski yhden tassun painon kokonaan jäälle.
“Luulisin”, Sypressikuiske naukui ja ujutti itsensä miltei kokonaan jäälle. Jää kesti hänen painonsa, joten naaras ujuttautui vielä vähän pidemmälle.
“Ole varovainen!” Aurinkoroihu naukui hermostuneena. Hän viuhtoi hännällään hädissään.
“Olen, olen. Rauhoitu”, Sypressikuiske naukui näreissään mutta tajusi virheensä.
“Anteeksi ei ollut tarkoitus suuttua”, hän naukui apeana.
//Arskaliini <3

Kirjoittaja: Aura

Kimalaistoive oli viettänyt mukavan illan sisarustensa ja emonsa kanssa. Hänen emonsa, Korppisiiven kanssa tuli vietettyä muutenkin päivittäin aikaa, sillä naaras oli saanut taas pentuja. Kimalaistoive oli iloinen, että hänellä oli paljon sisaruksia! Sisarukset tiesivät turvaa ja seuraa. Naaras oli kuitenkin salaa iloinen, että hän oli jo toisesta pentueesta ja kaikkien tulevien pentujen isosisko. Tyrskytassun kanssa hänen perheensä ei muutenkaan ollut tekemisissä, joten käytännössähän hän oli ensimmäisestä pentueesta. Hetki sitten hänen sisaruksensa olivat valuneet omiin puuhiinsa ja Korppisiipikin painunut väsyneenä unille. Kimalaistoive silitti nukkuvan Piiskupennun selkää hännällään. Hänen poikansa oli täydellinen, kollista kasvaisi upea soturi ja kissa. Yhtä upea, mitä hänen siskostaan Kaislatassusta. Samassa hän huomasikin pentutarhan suuaukolle ilmestyneen itkuinen, ruskea kissa, joka rynnisti välittömästi Kimalaistoiveen luokse. Raidallinen naaraskissa huolestui välittömästi, toinen oli itkenyt. Naaraan sydän pamppaili kauhuissaan, mitä toiselle oli tapahtunut? Oliko toinen loukkaantunut harjoituksissa vai oliko joku toinen kissa satuttanut häntä?
”Kaislatassu, ajattelinkin juuri sinua. Mitä sinulle on tapahtunut? Näytät todella surulliselta. Onko sinuun sattunut vai onko joku kiusannut sinua? Jos on, niin-”, Kimalaistoive mourui huolestuneena ja taputti sammalpetiä vieressään sen merkiksi, että nuori naaras voisi istua hänen viereensä. Kaislatassu lysähti emonsa viereen ja tapitti toista huolestuneena. Kaislatassu vilkaisi taas emoaan ja nyyhkäisi sitten. Naarasoppilas selitti, että hän oli istuutunut Tähtimötassun viereen ja se oli ollut hänen elämänsä pahin virhe. Kimalaistoive kaiveli hetken muistinsa sopukoita, kunnes Tähtimötassun nimi soitti kelloja. Toinenhan oli Mesitähden rääväsuinen tytär. Kimalaistoiveen kasvoille ilmestyi tuima ilme, vanhempi naaras oli selvästi tehnyt jotain hänen tyttärelleen. Kimalaistoive oli suojelevainen mitä tuli hänen perheeseensä. Vaikka hän olikin luonteeltaan arka, ujo ja hieman hissukka, niin jos joku satuttaisi hänen pentujaan, kuningatar ei pelkäisi taistella vastaan. Raitaturkki antoi toiselle merkin jatkaa ja niin Kaislatassu aloitti vuodatuksensa. Raidallinen naarasoppilas nyyhkytti niin nopeaan tahtiin, että vanhemmalla kissalla oli pieniä vaikeuksia pysyä mukana. Kaislatassu selitti, että Tähtimötassu oli väittänyt Mesitähden halunneen tappaa Kaislatassun. Oliko Tähtimötassu aivan päästään sekaisin, kun tuollaisia väitti?! Kimalaistoive silitti pörheällä hännällään naaraskissan turkkia ja hyssytteli toiselle hiljaa.
”Kaislatassu, kaikki on hyvin. Emo on tässä”, naaras rauhoitteli toista lempeästi ja sukaisi toisen poskea. Kimalaistoive mietti mitä hän sanoisi, hänen olisi oltava sanoissaan varovainen. Sen hän tiesi, että mustavalkoisen oppilaan sanat olivat valheita.
”Aloitetaan siitä, että sinä et ole surkea erakko, vaan hieno Eloklaanin täysvaltainen jäsen. Et yhtään sen vähemmän eloklaanilainen, mitä Tähtimötassu on. Minä en ottanut sinua säälistä, vaan koska rakastin sinua välittömästi ja halusin pitää sinut turvassa. Sinusta tuli heti minulle kuin oma pentuni. Sen lisäksi Mesitähti ei tapa viattomia kissoja, hän ei ole koskaan halunnut tappaa sinua. Tähtimötassu sanoo noin, koska hän on päästään vialla. Hänellä saattaa itsellään olla jotain ongelmia, kuin noin käyttäytyy. En hankkinut Piiskupentua sinun tilallesi, kukaan ei voi korvata sinua. Haluan taata mahdollisimman monelle pennulle hyvän elämän ja eikö olekin mukavaa, että sinä sait sisaruksen? Te olette molemmat minulle yhtä rakkaita pentujani”, Kimalaistoive naukui toiselle vakavalla, mutta tietyissä lauseissa kuitenkin lempeällä äänensävyllä. Hän halusi antaa ruskearaidalliselle kissalle käsityksen, että toinen oli hänelle äärimmäisen rakas kissa.
”Kaikki mitä Tähtimötassu sanoi sinulle, oli valheita. Minä rakastan sinua ja tulen rakastamaan sinua aina. Kukaan ei vihaa sinua. Ja mitä isään tulee, niin luulen, että Irvikita toimii sinulle mielellään isänä. Hän on hyvä kissa”, naaras naukaisi ja hänen sydämensä sykähti Irvikidan nimen kohdalla.
”Irvikita välittää sinusta, tässähän teillä olisi oiva mahdollisuus lähentyä. Eikö? Minä aion puhua Mesitähdelle Tähtimötassun käytöksestä, hän saa varmasti rangaistuksen. Minä puhun myös Tähtimötassun mestarille ja pidän huolen, että hän ei pääse luikahtamaan tästä ilman seuraamuksia. Puhun myös itse Tähtimötassulle! Minun pentujani ei kukaan kiusaa”, Kimalaistoive naukui varmalla äänellä.

//Kaisla? 🙁

Kirjoittaja: Sirius

Lävistin kollin kylmällä katseellani.
”Anteeksi nyt vain, mutta minua ei kiinnosta kuulla haluatko sinä soturiksi vai et.” napautin töykeästi. Kipinätassun silmät näyttivät loukkaantuneilta. Hän tuijotti minua harmistuneena. Huiskautin häntääni ja lähdin häntä pystyssä pois. Hetken päästä Omenahuuma ilmestyi eteeni. ”Sumutassu, tuletko mukaan metsälle? Olet tänään jo tietenkin ollut ulkona, mutta kysyn kumminkin.” Omenahuuma naukui. Katsahdin taakseni Kipinätassuun. Liekinvärinen kolli katsoi toisaalle.
”Tuleeko sinne joku mukaan?” kysyin, sillä halusin olla nyt yksin.
”Hillasielu sanoi kysyvänsä Kipinätassua.” hän vastasi. Sydämeni hypähti. Tiesin, että olin ollut ilkeä hänelle.
”S-selvä kai sitten.” sanoin ja käännähdin. Juoksin Kipinätassun luokse. ”T-tuota, minulla olisi asiaa.” yritin aloittaa. Tiesin, että minun täytyisi pyytää anteeksi. Mutta mikä olisi sopiva anteeksipyyntö? ’Anteeksi, olen hiirenaivo?’ ajattelin tuijottaen käpäliini. Kipinätassu vilkaisi minuun ja istahti. Onnekseni hän ei lähtenyt pois. ”Mitä nyt?” hän kysyi.
”N-no…anteeksi. Olen vähän hiirenaivo. Voimmeko…kenties olla vielä ystäviä…joskus?” änkytin. Hetken aikaa en osannut sanoa Kipinätassun katseesta mitään. Toivoin, ettei kolli kertoisi muille.
”No, saat anteeksi tämän kerran.” hän maukui. Nyökkäsin ilahtuneena. ”Omenahuuma muuten kysyi menemmekö metsälle tänään.” kerroin. ”Onko Hillasielu kertonut siitä jo?” Kipinätassu kohautti olkiaan. ”No menemmekö?” tämä kysyi. Nyökkäsin. Tassutimme Kipinätassun kanssa Omenahuuman luokse. ”Kappas, te tulitte. Hillasielukin tulee tuolta.” Omenahuuma sanoi. Kolli hölkytti luoksemme ja nyökkäsi meille ylpeänä. Uskoin, että hän oli iloinen että me olimme tulossa mukaan. Yhtäkkiä kuului jyrähdys. Ohitsemme vieri paljon lunta. ”Lumivyöry!” älähdin. Hyppäsin sivuun. Katsoin eteeni. Kaikki näyttivät olevan kunnossa. Ryntäsin heti muiden perään. Kipinätassu oli jäänyt odottelemaan minua. Huohotin.
”Haluan olla Eloklaanin paras oppilas!” huohotin. Huomasin, että olin vahingossa sanonut sen ääneen. Kipinätassu virnisti minulle. Loin kolliin jäätävän katseen. Vaikka olin ehkä ollut hänelle ilkeä, ei hänelläkään olisi oikeutta virnuilla minulle! Kiipesin mäkeä ylös. ”Voimmeko mennä uimapaikalle?” kysyin. ”Sinne juuri olemme menossa.” Hillasielu sanoi. Halusin nähdä, oliko siellä jäätä. Vaikka se oli varmaa. Olin joskus liukunut leirin jäätyneissä vesilammikoissa, ja se oli ollut hauskaa. Olin toisaalta silloin ollut vasta pentu. Ja pian minusta tulisi soturi! Hetken päästä näin uimapaikan lähellä olevat pensaikot. Lähdin juoksuun verryttelemään kylmettyneitä jalkojani. Yhtäkkiä lähdin liukuun. Tunsin jään kylmän pinnan tassujeni alla. Yhtäkkiä mätkähdin maahan. Minuun särki. Kuonooni sattui. ”Se on jäässä! Sattuiko?” Omenahuuma kysyi. Hätkähdin.
”Ei.” valehtelin. Uskoin, että Omenahuuma tiesi kyllä milloin valehtelin. ”No hyvä.” tämä vastasi. Näin Kipinätassun liukuvan jäällä hienosti. Asetuin vatsalleni ja potkaisin vauhtia. Liu’uin kohti Kipinätassua. Tämä väisti ja hyppäsi kauemmas. Räpäytin silmiäni ja törmäsin johonkin. Hyppäsin pystyyn. Yhtäkkiä kuulin niksahduksen. Loikkasin karvat pystyssä maalle. ”Tulkaa pois! Jää menee rikki.” kiljahdin.
”Eikä mene. Tässä on monta kerrosta jäätä, ei se voi mennä niin helpolla rikki.” Omenahuuma totesi. Tuhahdin. ”Et sinä voi sitä tietää! Voi olla että se meneekin rikki! Mitäs sitten sanot?” mutisin hiljaa. Loikkasin taas jään päälle.
”Ota kiinni!” Kipinätassu huudahti ja liu’utti kiven kohti minua. Nappasin sen ja heitin sen Hillasielulle. Tämä luisteli hetken aikaa jäällä, ja nappasi sitten kiven. Yhtäkkiä lähdin kovaan liukuun. Tassuni tuntuivat kylmiltä. Onnistuin väistämään törmäyksen.
”Huh!” henkäisin kiivetessäni ylös. ”Mennään jo leiriin.”

”Kipinä?”
//Kp-boosti\

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Tähtimötassun asenne tympi minua suunnattomasti. Nuoren naaraan uhmakkuus koituisi vielä hänen kohtalokseen joku päivä. Minun oli vaikea ymmärtää, miten Mesitähden kaltaisen lempeän ja kohteliaan kissan pennusta saattoi tulla niin nenäkäs ja röyhkeä.
“Uskallan epäillä faktojesi todenperäisyyttä”, tuhahdin oppilaalle ja silmäilin tätä viileästi. Tähtimötassun hännänpää nytkyi närkästyneesti. Mustavalkoinen naaras näytti siltä, ettei suostuisi pyörtämään päätään tässä asiassa.
Siristin hiukan silmiäni ja nousin sitten seisomaan oppilaan viereltä. “Jos sinä et käy sopimassa välejäsi Kaislatassun kanssa, olen varma, että Mesitähti saa teidät sopimaan”, naukaisin hieman varoittavaan sävyyn. En kaihtanut käyttää kovia keinoja nuorten kissojen kuriin saamiseksi, ja toivoin, että myös Mesitähti osaisi pitää tiukan linjan siinä asiassa. Muuten klaani täyttyisi vielä töykeistä ja ajattelemattomista nuorista, jotka eivät katuneet vähääkään inhottavia sanomisiaan.
“Voimme toki hoitaa tämän helpommallakin tavalla: Kävelet itse kiltisti Kaislatassun luo, pyydät anteeksi ja sitten voimme kaikki palata takaisin mukavaan arkeemme. Miten on?” Katsoin Tähtimötassua haastaen. Juuri hänen kaltaisensa nuoret olivat yksi niistä syistä, miksi en halunnut omia pentuja. Ei kyllä käynyt kateeksi Mesitähteä.

//Tähtimö?

Kirjoittaja: Ruska

”H-hyvää y-yötä ”, kumppanini Sypressikuiske naukui surullisesti, mutta kuulin hänen äänessään rakkauden säväyksen. Kiersin häntäni naaraan ympärille ja nuolaisin hänen poskeaan, tein mitä vain naaraan hyväksi, rakastin häntä niin paljon!
”Hyvää yötä rakas Sypressikuiske”, naukuin murheellisella äänellä, mutta rakastavasti. Sypressikuiske hymähti lempeästi, ja jatkoi surullisia nyyhkytyksiään. Kesti pitkän tovin, ennen kuin Sypressikuiske nukahti, minun kävi sääli kumppaniani. Olinhan minäkin surullinen, mutta en ilmaissut sitä niin selvästi kuin Sypressikuiske. Tälläkin hetkellä, Vadelmapentu ja Loistepentu katsoivat meitä Tähtiklaanista, ja huolehtivat meistä. Ajatellessani sitä minulle tuli parempi mieli, he eivät ikinä jätä meitä, vaikka emme voi nähdä heitä. Nukahdin pian ajatellessani asioita, ja nukuin yön hyvin rauhattomasti, miettien, miksi Tähtiklaani rankaisi meitä näin. Aamulla heräsin aikaisin, ja monet soturit nukkuivat vielä vuoteillaan. Sypressikuiske nukkui vielä, ja hänen hengityksensä oli rauhallinen. Hymyilin lempeästi, ja nuolin naaraan kylkeä rauhoittavasti. Sypressikuiske avasi hitaasti silmänsä, ja hymyili vienosti. Hieroin nenään naaraan poskeen ja kehräsin.
”Nukuitko hyvin, rakas?” kysyin lempeästi, ja kehräsin hiljaa. Sypressikuiske venytteli etukäpäliään ja haukotteli.
”Ihan hyvin”, Sypressikuiske kuiskasi hiljaa, ja hänen ilmeensä synkkeni yhtäkkiä. Hän taisi muistaa mitä eilen tapahtui. Hän nyyhkäisi hiljaa, ja nuolaisin lohduttavasti naaraan poskea.
”Sypressikuiske, rakas”, kuiskasin lohduttavasti ja hieroin poskeani vasten naaraan poskea. ”Älä itke, pentumme ovat ikuisesti kanssamme, vaikka emme näe heitä, haista heitä, tai tunne heitä. He ovat sydämessämme ikuisesti”, kuiskasin ja hymyilin lempeästi.

// Sype?

Kirjoittaja: Auroora

Karjuvirneestä oli suuri apu kettua vastaan. Samalla, kun minä, Kuutamolaine ja Tähtimötassu pidimme sen huomion muualla jakelemalla iskuja sinne tänne, hän syöksähti ketun kimppuun ja tarrasi sitä kaulasta kiinni hampaillaan. Punaruskea peto yritti pyristellä itseään vapaaksi, mutta Karjuvirne painoi sitä maahan koko painollaan. Riensin itsekin painamaan kettua alas ja lopulta Karjuvirne sai purtua sitä kaulasta tarpeeksi lujaa, jotta verta alkoi pulppuamaan maahan ketun haukkoessa rohisten henkeä.
Katsoin ketun kasvoja, kun se irvisti kivusta. Vaikka tiesin, että se oli vaarallinen ja uhka klaanimme kissoille, en voinut olla tuntematta myötätuntoa sitä kohtaan. Se oli kulkenut reviirillämme aivan viattomasti yrittäen selvitä elossa seuraavaan päivään, aivan niin kuin me. Se ei ollut aiheuttanut meille mitään ongelmia, ja vaikka se kenties tulevaisuudessa olisi saattanut muodostua uhaksi, oli kettu hyökkäyksemme aikaan ollut täysin syytön. Tekoa ei kuitenkaan saanut enää perutuksi: ketun ruumis oli jo jähmettynyt liikkumattomaksi ja sen silmistä oli kadonnut elämä.
”Selvä”, huokaisin ja astuin pois ketun luota. Vilkaisin jokaista partion jäsentä vuorollaan: kukaan ei näyttänyt loukkaantuneen. Olisi kuitenkin hyvä palata leiriin raportoimaan tapahtuneesta. Partio saisi odottaa.
Hautasimme ketun rajan läheisyyteen. En halunnut jättää sitä kenenkään löydettäväksi, mutta olisi tuntunut kylmältä vain heivata ruumis rajan yli. Neljän kissan voimin kaivamisessa ei kestänyt kauaa, ja pian olimme jo matkalla takaisin leiriin.

Oli kuulunut neljäsosakuu siitä, kun tapasin ketun. Vielä parikin päivää tapahtuneen jälkeen punaturkkinen peto oli ilmestynyt uniini. Syyllisyys ketun tappamisesta kalvoi minua, mutta vakuuttelin itselleni, että muuta vaihtoehtoa ei ollut. Kenties olimme ketun tappamalla pelastaneet jonkun klaanitoverimme hengen.
Istuskelin soturien pesän ulkopuolella. Olin juuri saapunut leiriin rajapartiosta, mutta vaikka nälkä kurni vatsassani, en ollut vielä hakenut mitään syötävää. Odotin nimittäin erästä ystävääni, jonka kanssa en ollut päässyt viettämään aikaa hetkeen. Tiesin Ampiaispiston lähteneen metsästyspartioon suunnilleen samoihin aikoihin kuin minä lähdin omaani, joten hänen pitäisi olla leirissä minä hetkenä hyvänsä.
Käänsin katseeni leirin sisäänkäynnille, kun kuulin sen suunnalta puheensorinaa ja rentojen askelten äänen. Hymy levisi kasvoilleni, kun huomasin partion juuri saapuneen. Etsin katseellani Ampiaispistoa samalla kun kiirehdin tuoresaaliskasalle ja noukin mukaani oravan. Tummanruskea kolli näytti vaihtavan pari sanaa partiota johtaneen Rastaskukan kanssa, mutta vanhemman soturin astellessa tiehensä hän jäi seisoskelemaan yksin uloskäynnin kupeeseen. Kiirehdin orava suussani kollin luo ennen kuin hän ehtisi kadota minnekään. Ampiaispiston katse kääntyi suuntaani kun lähestyin häntä, ja hymy soturin kasvoilla sai sydämeni hypähtämään.
”Haluatko jakaa?” kysyin ja kallistin päätäni hymyillen. ”En edes muista, milloin viimeksi olisimme syöneet yhdessä!

//Amppari?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kuusitassu suostui auttamaan siivoamisessa, ja Leimusilmä johdatti hänet sammalrullien luo parantajan pesään. Hän kehotti oppilasta aloittamaan kasan keskeltä, jotta kulkeminen sujuisi esteettömämmin, ja ryhtyi sitten hommiin.
Kahden kissan voimin työ sujui joutuisammin, ja hetken kuluttua kaksikko oli saanut vietyä leirin ulkopuolelle melkein puolet sairasaukiolla olevista rullista. Jatkuva ulkona ramppaaminen sai kuitenkin ohutturkkisen Leimusilmän hytisemään – häntä ei oltu luotu näin alhaisille lämpötiloille.
”Hyrr, onpa täällä lämmin”, Kuusitassun sarkastinen kommentti sai parantajaoppilaan naurahtamaan vähän.
”Älä muuta sano. Saisi olla vähän viileämpää”, Leimusilmä naukaisi takaisin ja värisytti viiksiään huvittuneesti.
Yhtäkkiä Kuusitassu kompastui johonkin ja hänen kantamansa sammalrulla lensi maahan. Leimusilmä valpastui saman tien ja käänsi huolestuneen katseensa oppilaaseen – oliko tämä loukannut itsensä?
”Ei kai sinuun vain sattunut?” hän kysyi nuoremmalta kollilta. Parantajaoppilas laski oman rullansa maahan ja meni oppilaan luo. Hän huomasi maassa kiven, joka hädin tuskin erottui lumen seasta. Tuollaiset liskut olivat vaaraksi kissoille. ”Pitäisi varmaan pyytää sotureita poistamaan tuo kivi, ennen kuin joku muu kompastuu siihen.”

//Kuusi?

Kirjoittaja: Saaga

Omenahuuma-niminen soturi oli tullut jututtamaan Tähtimötassua tomerana ja tämä oli vastaillut naaraan kysymyksiin vastahakoisen kylmällä äänensävyllä. Tähtimötassu oli kertonut kertoneensa Kaislatassulle pelkkiä faktoja ja Omenahuuma oli näyttänyt epäuskoiselta. Nyt Omenahuuma pyysi Tähtimötassua johonkin mitä hän ei ikimaailmassa suostuisi tekemään – pyytämään anteeksi itkupilli Kaislatassulta! Tähtimötassu tuhahti ja se sai Omenahuuman katseen tiukentumaan. Hän mietti kuumeesti sanoja, jotka sopisivat juuri tähän tilanteeseen muttei keksinyt mitään, minkä avulla olisi päässyt pälkähästä. Kaislatassun oli pitänytkin juosta aukion halki itkien kuin hidastettuna niin että miltei jokainen klaanin jäsen näki, että syyllinen heikon itkupillin vollotukseen oli Tähtimötassu. Tähtimötassua ärsytti hetki hetkeltä enemmän Kaislatassu ja tuon typerä ajattelematon teko.
“En pyydä anteeksi faktojen latelemisesta”, hän sanoi uhmakkaasti. Hän ei antaisi periksi! Kaislatassu oli ollut liian helppo uhri, johon oli vain voinut tarttua ja raadella sen rikki sisältä sanoin. Jotkut kissat vaan olivat helposti taivuteltavissa ja rikottavissa toisinkuin toiset. Tähtimötassu pyöräytti vielä silmiään korostaakseen uhmakkuuttaan, kun Omenahuuma oli avaamassa suunsa.
//Omena?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Olin tuonut Kehrääjän muutama päivä sitten leiriin, jossa hän oli keskustellut Mesitähden kanssa. Kolli jäisi ainakin toistaiseksi vierailijaksi Eloklaaniin, mutta aika näyttäisi, saisiko klaanimme hänestä uuden jäsenen.
Istuskelin lähellä soturien pesää sukimassa häntääni, kun huomioni kiinnitti kahden oppilaan välinen, hieman kyseenalainen vuorovaikutus vähän matkan päässä. Nuorten naaraiden keskustelu kuulosti olevan kaikkea muuta kuin ystävällismielinen, enkä voinut olla kääntämättä katsettani kaksikon suuntaan nähdäkseni paremmin, mistä oli kyse.
Mesitähden tytär, Tähtimötassu, painoi kyntensä Kaislatassun rintaan. Mustavalkoinen naaras sanoi vielä jotakin Kaislatassulle, mikä sai tämän juoksemaan pois paikalta niin, että se varmasti keräsi katseita muilta aukiolla olijoilta.
En voinut enää katsella vierestä, vaan tassutin paikalleen istumaan jääneen Tähtimötassun luo ja istuuduin tämän viereen. Nuorempi naaras vältteli katsettani, kun kysyin häneltä, mistä äskeisessä oli ollut oikein kyse. Tähtimötassu ei vaikuttanut järin halukkaalta avaamaan tilannetta enempää, ja hän vastasikin vain kertoneensa pelkkiä faktoja ja itsestäänselvyyksiä Kaislatassulle. Hänen mukaansa Kaislatassu oli loukkaantunut pienestä, eikä vika siis ollut hänen, mutta minun oli jotenkin vaikea uskoa sitä.
”Mitä ikinä sanoitkaan Kaislatassulle – ja kuulemani perusteella se ei ollut mitään järin mukavaa – sinun pitäisi pyytää häneltä anteeksi”, kehotukseni oli enemmänkin käsky, eikä äänensävyni suinkaan ollut lämmin ja kehottava, vaan jopa hieman tiukka. En voinut sietää minkään sorttisia kiusaajia, eikä Mesitähden tytär ollut siinä suhteen mikään poikkeus.

//Tähtimö?

Kirjoittaja: Pyry

Mestarimme olivat vieneet minut ja Varjotassun taisteluharjoituksiin, ja juuri nyt Varjotassu teki kieron tempun ja kamppasi minut kesken harjoitusten, ihan tarkoituksella heti laskeuduttuani maahan kierrehyppyni jälkeen. Mätkähdin turhautuneesti sihahtaen lumiselle maaperälle, mutta kömmin samantien ylös, ennen kuin Varjotassu ehtisi käydä vastahyökkäykseen.
”Törkeä temppu”, hymähdin, mutta samassa hymyilin taas.
En halunnut antaa Varjotassulle sellaista kuvaa, että olisin muka oikeasti suuttunut. Nämähän olivat sentään taisteluharjoitukset.
Kyyristyin jo valmiina hyökkäämään uudestaan, kunnes yht’äkkiä kuulin Mesitähden maukuvan: ”Vaihdetaampas rooleja. Yritä sinä, Sadetassu, nyt vuorostasi puolustautua Varjotassun hyökkäykseltä.”
Hiilihammas nyökäytti päätään päällikköä myötäillen. Minä nyökkäsin takaisin.
”Selvä sitten.” Käännähdin katsomaan Varjotassua äkisti hiukan säikähtäneenä. Eihän kolli aikonut kaikilla voimillaan hyökätä? Hän oli kuitenkin jonkin verran minua isompi.
”Valmis?” kermanvalkea kolli tarkisti.
Minä nyökkäsin hiukan epävarmana. Ennen kuin ehdin sanoa olevani huono puolustautumaan, kolli syöksähti kaulaani kohti kuin tähdäten hampaansa kurkkuuni, mutta yllätyksekseni tunsinkin käpälät rintakehälläni, jotka puskivat minut selälleni. Yritin potkaista hänet takajaloillani kauemmas, mutta ensimmäinen yritys ei tuottanut tulosta, ja Varjotassu ryhtyi raapimaan vatsaani takakäpälillään kynnet piilossa. Toisella ponnekkaammalla yrityksellä onnistuin potkaisemaan hänet pois kimpustani. Samalla hetkellä, kun Varjotassu paiskautui maahan, minä ponkaisin ylös, iskin hampaani kollin häntään kiinni ja olin purevinani. Varjotassu kiepahti ketterästi sivullepäin niin, että yletti läimäisemään tassulla lapaani. Horjahdin vähäsen oltuani liian keskittynyt häntään, mutta se riitti Varjotassulle. Hän potkaisi toisella takajalalla poskeeni, jolloin otteeni irtosi. Hän loikkasi taakseni ja samalla hetkellä selkääni. Ennen kuin hän ehti tehdä mitään, lysähdin vatsalleni ja kaikinvoimin kierähdin selälleni, ja oppilas jäi alleni. Ponkaisin itseni seisomaan.

Taistelutuokio jatkui vielä hetkisen, kunnes mestarimme tuumasivat, että oli aika lopettaa tältä päivältä. Lähdimme Varjotassun kanssa hiukan hengästyneinä seuraamaan sotureita kotia kohti.
”Kiitoksia hyvästä vastuksesta”, hymyilin Varjotassulle. ”Minä en vain osaa kovin hyvin vielä sitä puolustautumista.”

//Varjo?

Kirjoittaja: Saaga

Sypressikuiske laahusti Aurinkoroihua kohti. Kolli oli kuullut uutiset. Vai oliko? Naaras käveli pala kurkkuun juuttuneena kumppaninsa luo.
“Vadelmapentukin kuoli”, Sypressikuiske kuiskasi ja nyyhkäisi. “Hän nukkui pois yön aikana, voi Aurinkoroihu. En tiedä mitä tyttärellemme kävi.” Sypressikuiske naukui ja nyyhkytti kovemmin.
“Etkai syytä minua?” Sypressikuiske naukui epäselvästi, koska itkuisa ääni teki äänestä sellaisen, ettei siitä saanut selvää. Hän niiskaisi ja katsahti kolliin.
“Ethän”, hän sanoi vielä varmuuden vuoksi.
“En tietenkään”, Aurinkoroihu naukui ja nuolaisi kumppaninsa korvaa. Sypressikuiske nyökkäsi ja laski päänsä Aurinkoroihun lavalle.
“Rakastan sinua kaikista vastoinkäymisistämme huolimatta. Näytät väsyneeltä pitäisikö meidän mennä nukkumaan”, Aurinkoroihu ehdotti ystävällisesti. Hän näytti itsekin surunmurtamalta ja väsyneeltä. Sypressikuiske nyökkäsi nyyhkyttäen edelleen suruaan.
“E-en tiedä miksi Tähtiklaani kohtelee meitä n-näin. En y-ymmärrä”, Sypressikuiske itki kovemmin. Hysteerinen nyyhkytys valtasi taas Sypressikuiskeen ja tämä ei kyennyt sanomaan mitään. Aurinkoroihu talutti Sypressikuiskeen soturien pesään ja he käpertyivät kiinni toisiinsa. Sypressikuiskeen nyyhkytys lakkasi ajoitaisiksi niiskauksiksi. Hän työnsi kuononsa kiinni kumppaninsa turkkiin ja sai hiukan lohdustusta siitä.
“H-hyvää y-yötä”, Sypressikuiske naukui surullisesti mutta rakastava sävy äänessään. Tuntui yhtäkkiä siltä, kun he olisivat olleet nuoria ja juuri päättäneet olla toistensa kumppaneita.
//Arska?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kaislatassu: 17kp –

Tähtimötassu: 15kp –

Kuutamolaine: 12kp –

Leimusilmä: 4kp –

Hallavarjo: 13kp –

Hilehuurre: 11kp –

Kuusitassu: 4kp –

Kirjoittaja: Soturikissa

Leimusilmä oli juuri pyytänyt minua auttamaan häntä sammaleiden haussa ajattelin voisinko tulla mutta muistin että olin jo käynyt saalistamassa aijemmin päivällä ja Rastaskukka oli sanonut että voisin mennä lepäämään. Se oli toinen saallistuskerta ja minulla meni jo paremmin jos sen niin voi sanoa en sentään joutunut naksauttamaan jalkaani paikalleen. Aprikoin että kai minä voisin auttaa.
”Kullä minä voin sinua auttaa.” Vastasin Leimusilmälle.
”Mahtavaa mennään.”
”Ohoh näitä rullia on aika paljon.” Sanoin ääneen kun olimme parantajan pesällä.
”Niin on aloitetaan vaikka keskeltä niin sitten siitä pääsee kulkemaan jos on tarve.” Leimusilmä ehdotti.” Minä hyväksyin ehdotuksen koska en tiennyt mistään parantajan hommista mitään niin sanoin vain.
”Sopii.”
Kun olimme rahdannut sammalrullia hetken leiristä pois näin kun leimusilmä alkoi hytisemään.
Ja vasta sitten minä itsekkin tajusin kuinka hyytävä ilma oli.
”Hyrr onpa täällä lämmin.” Sanoin sarkastisesti.
Ajattelin *Leimusilmä parka kun hänellä on vain ohut turkki ja minulla on paksu turkki. Toivottavasti hän ei vilustu nyt*
Kun olin ajatuksissani kompastuin kiveen ja sammalrulla lensi otteestani.
”Auts”

Kirjoittaja: Koivu

Kun Hilehuurre oli viettänyt kolme kokonaista päivää toipilaana parantajan pesällä, Pohjaharha oli hänen onnekseen päästetty palaamaan soturin tehtäviin, eikä Hilehuurteen tarvinnut katsella tämän naamaa enää neljättä päivää putkeen. Pohjaharha oli yllätykseksi hyväksynyt hänen anteeksipyyntönsä, mutta valkoisen kollin tavanomaisen tyly vastaus ei ollut tosiaankaan miellyttänyt Hilehuurretta.
Hilehuurre itse oli vielä jokseenkin kipeän oloinen. Hopeisen kollin lämpö oli ollut vielä koholla samana aamuna, kun Pohjaharha oli päässyt pois parantajan pesästä. Myöhemmin samana päivänä pesään oli saapunut kaksi uutta potilasta; Lieskakajo oli ilmaantunut leiriin pahojen naarmujen sekä nuoren kotikisun kanssa. Hilehuurre oli kuunnellut tarkkaan Mesitähden ja Lieskakajon keskustelua tapahtuneesta, vaikka se olikin loppunut melko lyhyeen.

Seuraavana aamuna Hilehuurre kuitenkin heräsi sairasvuoteellaan Mesitähden ääneen. Päällikkö oli tullut jälleen keskustelemaan Lieskakajon kanssa. Hopeanharmaa kolli esitti nukkuvansa, mutta tosiasiassa kuunteli koko keskustelun korvat höröllä. Hilehuurre ei ollut uskoa korviaan, kun Mesitähti oli antamassa Lieskakajolle rangaistusta teostaan — tämähän oli toiminut erittäin rohkeasti ja pelastanut sen viattoman kotikisun hengen! Punainen soturi joutuisi käymään Mesitähden kanssa pahoittelemassa tapahtunutta Kuolonklaanin leirissä, eikä Hilehuurre käsittänyt, mikä velvollisuus siihen muka olisi. Lieskakajoa vastaan taistellut kuolonklaanilainenhan oli halunnut tappaa viattoman kissan! Hilehuurteen viha Kuolonklaania kohtaan kasvoi vain entisestään ajatellessa tapahtunutta.
”Sen lisäksi joudut saalistamaan klaaninvanhimmille ja ruokkimaan heitä neljäsosakuun ajan, kunhan ensin olet toipunut”, Mesitähti lopetti. Hilehuurre nosti päänsä pystyyn saman tien ja oli vähällä huudahtaa ääneen, että eihän se ole reilua. Hän kuitenkin sulki suunsa äkkiä, kun tajusi, ettei se olisi arvostavaa käytöstä päällikköä kohtaan. Mesitähti sitä paitsi näytti hyvin pahoittelevalta, ja Hilehuurre ymmärsi, ettei rangaistuksen antaminen tosiaan ollut helppoa hänellekään.
”Suoritan rangaistukseni kuten kunnon soturin kuuluu; mukisematta. En kuitenkaan kadu tekoani. Minä yritin alunperin toimia rauhanomaisesti, mutta en saanut pelastettua kotikisu-raasun henkeä ilman välikahakkaa. Siitä olen pahoillani”, Lieskakajo sanoi päällikölle.
”Ymmärrän”, Mesitähti nyökkäsi hyväksyvästi, edelleen hieman pahoitteleva ilme kasvoillaan.
Kun päällikkö oli poistunut parantajan pesästä, Hilehuurre avasi suunsa:
”Tuo ei ole kyllä mitenkään reilua, että sinua rangaistaan kissan hengen pelastamisesta!”
Lieskakajo käänsi vihreän katseensa Hilehuurteeseen hiukan yllättyneen näköisenä. Punainen kolli tuskin oli huomannut, että Hilehuurre oli herännyt ja kuullut juuri käydyn keskustelun.
”No, Mesitähden oli tehtävä niin. Rikoin kuitenkin sääntöjä”, Lieskakajo huokaisi.
”Niin kai. Minun mielestäni tekosi oli kyllä pelkästään hyvä ja ihailtava”, Hilehuurre sanoi. Pilkullisesta soturista tuntui, että hän olisi toiminut täysin samalla tavalla, jos olisi ollut Lieskakajon tilanteessa.
”Kiitos”, Lieskakajo maukaisi hieman piristyneen näköisenä. Hilehuurre väläytti punaiselle kollille hymyn. Hän ei ollut jutellut punaraidallisen soturin kanssa kahdestaan aikaisemmin ja piti tätä sopivana tilaisuutena tutustua tähän paremmin. Lieskakajo vaikutti hyvin samanhenkiseltä kollilta kuin hän itse. Hilehuurre kyseenalaisti jo, miksei hän ollut yrittänyt kaveerata Lieskakajon kanssa aikaisemmin.
”Hei kuule, haluasitko lähteä joskus yhdessä metsälle sitten, kun olet toipunut?” Hilehuurre ehdotti ja oletti, että palaisi itse jo huomenna soturin tehtäviin.
”Ehkä rangaistuksesi tuntuu hieman kevyemmältä, jos sinulla on minun kaltaistani laatuseuraa”, hän jatkoi virnistäen hieman flirttauksen sävytteisesti. Hilehuurre tiesi kyllä, että puolet kissoista viihtyivät hänen seurassaan erittäin hyvin, kun puolet – Pohjaharha mukaan lukien – sinnittelivät sietääkseen häntä. Sen vuoksi hopeinen kolli puhui aina sarkasmin sävytteisesti siitä, miten hupaisaa seuraa hän oli.

//Lieska?

Kirjoittaja: Aura

Hallavarjo silitteli nuorta naarasta rauhallisesti hännällään. Hän tiesi hyvin miltä naaraasta tuntui, olihan hän itsekin menettänyt oman tyttärensä. Heidän kahden ero oli tosin siinä, että Halavaviiksi oli saanut elää ja nähdä maailmaa, naaras oli kuollut vasta soturi-ikäisenä. Sypressikuiskeen ja Aurinkoroihun pennut eivät olleet saaneet sitäkään mahdollisuutta. He eivät olleet saaneet nähdä edes omia vanhempiaan, avata silmiään tai tuntea tuulen tuntua turkissaan. Hallavarjo painoi päätään kunnioittavasti alas. Hän oli päättänyt olla Sypressikuiskeen tukena, tulisi mitä hyvänsä. Nuori naaras hyväksyi Hallavarjon avukseen Vadelmapennun hautaamisessa ja kollikissa kampesi itsensä ylös.
”Oman pennun hautaaminen ei ole helppoa eikä siihen totu. Ei sen tarvitsekaan olla helppoa tai arkipäivää, mutta minä olen sinun tukenasi. Me selviämme tästä kyllä, sinä selviät ja Aurinkoroihu selviää myös. Selviätte yhdessä”, Hallavarjo puhui toiselle rauhoittavasti ja hymyili surumielisesti. Kollin sisälle mahtui tällä hetkellä paljon surua, mutta myös pieni pilkahdus toiveikkuutta, että jonain päivänä naaras kumppanineen olisivat saaneet voitettua tämän surun. Niin Hallavarjokin oli saanut tehtyä, vaikka Halavaviiksen kuolema olikin edelleen välillä hänen mielessään. Kollista vanhempien ei edes tarvitsisi selvitä pentujensa kuolemasta, niin ei oltu tarkoitettu, että nuorimmat jäsenet lähtisivät ennen muita. Se oli luonnotonta ja kollista tuntui pahalta, että Tähtiklaani koetteli hänen ottotytärtään näin.
”Me voimme joskus yhdessä käydä muistelemassa pentujasi tähtitaivaan alla mikäli sinä vain haluat”, soturi naukaisi pentunsa menettäneelle kissalle hiljaisella äänellä. Hän ei halunnut tuppautua naaraan suruun liiakseen, vaikka halusikin tukea toista parhaansa mukaan. Päästessään pikkuisena kuolleen Loistepennun hautapaikalle, alkoivat he kaivamaan välittömästi hautaa. Maa oli jo routainen ja kaivaminen tuotti molemmille osapuolille haasteita. Hallavarjolta löytyi kuitenkin voimaa, joten yhteistyöllä he saivat pienen hautapaikan kaivettua. Valkea kolli päätti, että kantaisi molemmille pennulle viherlehden aikaan kauniita kukkasia. Sypressikuiske naukaisi sitten huolensa siitä, että hän ei tiennyt mitä sanoisi Aurinkoroihulle. Hallavarjo ymmärsi, että tilanne oli hyvin haastava ja kaikin puolin vaikein mahdollinen. Hän myös näki ottotyttärensä lävitse, naaras syytti itseään tästä koko tilanteesta. Se oli valkeasta kollista hyvin väärin, eihän Sypressikuiske ollut eläissään tehnyt mitään, mikä olisi voinut saattaa hänet Tähtiklaanin kiroukseen.
”Et olisi voinut toimia mitenkään toisin, anna itsellesi aikaa tilanteen käsittelemiseen. Sypressikuiske, tyttäreni. Tämä ei ole sinun vikasi, Tähtiklaanilla oli syynsä ja vain Tähtiklaani yksin tietää ne. Kuka tietää, ehkä pentusi olivat vakavasti sairaita eikä Tähtiklaani halunnut heidän kärsivän. Ja mitä Aurinkoroihulle kertomiseen tulee, hän ymmärtää varmasti. Sinä osaat kyllä valita oikeat sanat”, valkeaturkkinen kollikissa naukui hiljaisella, vaisulla äänellä ja nuolaisi toisen päälakea rauhoittavasti. Sypressikuiske nyökkäsi ottoisälleen ja Hallavarjo kääräisi häntänsä toisen ympärille.
”Kiitos, isä. Palataan leiriin, haluan kertoa Aurinkoroihulle”, ruskeankirjava naaras niiskaisi ja taputteli vielä pentujensa hautojen päällä olevaa multaa. Kollisoturi antoi tyttärelleen oman aikansa, hän tiesi miten tärkeää se oli. He lähtivät sitten yhteistuumin kohti leiriä, hitain askelin. Metsä tuntui hiljentyneen menehtyneen Vadelmapennun muistoksi.
”Jos tänään näkyy tähtiä, sinä voit nähdä siellä kirkkaimpana tähtenä Vadelmapennun”, Hallavarjo maukaisi pennun muistoa kunnioittaen, kun he saapuivat leiriin. Aukion kissat loivat kaksikolle myötätuntoisia katseita, etenkin Sypressikuiskeelle.
”Tuolla hän on, minun pitää mennä nyt. Kiitos kaikesta avusta, Hallavarjo. Arvostan sitä kovin”, Sypressikuiske naukaisi hiljaisella, mutta kiitollisella äänellä ja lähti sitten tassuttelemaan kohti soturien pesältä kömpinyttä Aurinkoroihua. Valkea soturikolli katsahti tyttäreensä ja tuon kumppaniinsa myötätuntoisesti. Sen tehtyään hän laahusti hitain ja tahmein aukion laitamille. Hallavarjo halusi sukia turkkinsa paraatikuntoon ja lähteä myöhemmin katsomaan tähtiä, jotta hän voisi hyvästellä Vadelmapennun lopullisesti. Hallavarjoa lohdutti ajatus siitä, että Halavaviiksi voisi katsoa ottosisaren pentunsa perään Tähtiklaanin kirkkailla mailla. Kolli antoi kielensä lipua karhealla turkilla hitaasti. Hän siisti tarkasti jokaisen karvansa oikealle paikalleen ja lipaisi vielä huulistaan ylimääräiset rippeet edellisestä ateriastaan. Nyt hän olisi valmis kohtaamaan Vadelmapennun viimeisen kerran.

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Leimusilmä pysähtyi hetkeksi hengähtämään siirrettyään juuri ison kasan vanhoja sammalia parantajan pesän suuaukon lähelle. Viime kuina sairasaukiolla oli pitänyt kiirettä, eikä uusia sammalia oltu ehditty vaihtamaan ennen kuin nyt. Koska kaikki tämän hetkiset potilaat nuokkuivat parhaillaan raukeina omilla paikoillaan, parantajaoppilas oli päättänyt käyttää vapaa-ajan hyödyksi ja tehdä siivouksen itse.
Hän nosti ensimmäisen sammalrullan hampaisiinsa ja lähti raahaamaan sitä takapää edellä kulkien ulos pesästä. Aukiolla häntä oli vastassa kirkas, luminen sää ja nenänpäätä pistelevä pakkanen. Hän laski sammalrullan maahan ja katseli hetkisen ympärilleen kirkkaalla aukiolla, jonne sateli hiljakseen lunta maidonvaalealta taivaalta. Pian sen jälkeen hän jatkoi taas urakkaansa.
Käytetyt sammalet painoivat enemmän kuin nuori kolli oli muistellut. Rullia oli vielä monta kappaletta odottamassa sairasaukiolla, ja yksin hänellä menissä hommassa ikuisuus. Niinpä hän ryhtyi etsimään itselleen apukäpäliä ja sattuikin sopivasti törmäämään juuri oppilaiden pesästä ulos astuneeseen Kuusitassuun.
”Hei, Kuusitassu!” Leimusilmä tervehti ruskeavalkoista kollia, joka käänsi jäänsinisen katseensa parantajaoppilaaseen. ”Satutko olemaan kiireinen? Tarvitsisin nimittäin vähän apua parantajan pesän siivoamisessa. Vanhat sammalet olisi siirrettävä leirin ulkopuolelle.”

//Kuusi?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Mehiläislento – Ampiaipiston ja Kimalaistoiveen pentuetoveri sekä Kuutamolaineen vanhempi veli – liittyi pieneen perhekokoukseen pentutarhalla. Paikalta puuttuivat vain isä Hiilihammas sekä isovanhemmat Nokilintu ja Hiilloskatse. Kuutamolaine oli mielissään saadessaan viettää tällaista laatuaikaa sisarustensa ja emonsa kanssa, yleensä kun kaikkien aikataulut menivät vähän ristiin rastiin keskenään.
Korppisiipi kyseli Mehiläislennon kuulumisia. Kuutamolaine kuunteli keskustelua puolikorvalla, sillä hän oli samaan aikaan keskittynyt ihailemaan uutta siskoaan, Sarastuspentua, joka tuhisi tyytyväisenä heidän emonsa vieressä. Hänen huomionsa siirtyi kuitenkin nopeasti Ampiaispistoon, kun kolli yllättäen ilmoitti Mehiläislennon viettävän kaiken vapaa-aikansa Kuolonklaanin rajalla odottaen tapaavansa Henkäysvarjon – naapuriklaanin varapäällikön – uudelleen. Kuutamolaine luuli aluksi Ampiaispiston pilailevan, mutta Mehiläislennon tuima ilme kertoi, että heidän veljensä oli juuri lipsauttanut suustaan jotain sellaista, mistä muiden ei kuulunut tietää.
”Tapaavan taas?” Korppisiipi toisti hämmentyneenä, ja hänen katseensa kävi vuoroin kahdessa pojassaan. ”Mehiläislento, mistä Ampiaispisto puhuu? Oletko sinä tavannut Henkäysvarjon?”
”Kerran kokoontumisessa ja sen jälkeen sattumalta rajalla”, valko-oranssihtava soturi vastasi rauhallisesti. ”Hän vaikutti oikein mukavalta kissalta, ja siksi haluaisin jutella lisää hänen kanssaa.”
”Kai sinä tiedät, että naapuriklaanin jäsenen kanssa ystävystyminen on kiellettyä?” Korppisiipi naukui ääni hieman kireämpänä. Kuutamolaine ymmärsi emonsa huolen – Kuolonklaanilaisiin ei voinut luottaa.
”Tiedän kyllä”, Mehiläislento nyökytteli päätään. ”Eikä siinä ole kyse mistään sellaisesta. Minua vain kiinnostaisi tietää lisää Kuolonklaanista. Eivät he kaikki ole niin pahoja kuin väitetään.” Kolli puhui vilpittömästi, mutta se ei riittänyt vakuuttamaan heidän emoaan.
”En voi sanoa sinulle, mitä sinun pitäisi tai ei pitäisi tehdä, sillä olet jo kyllin vanha tekemään omat arviosi tilanteista”, mustavalkoinen kuningatar huokaisi lopulta, ”mutta pidä mielessä, että jos sinut saadaan kiinni Kuolonklaanin rajalta juttelemassa kuolonklaanilaiselle muuten vain, sitä saatetaan pitää petturuutena.”
”En ymmärrä, mitä petturuutta siinä on, että haluaa oppia ymmärtämään paremmin toisia”, Mehiläislento sanoi, ja hänen äänensävynsä oli edelleen kohtelias.
Hetken ajan Korppisiipi tuijotti vanhempaa poikaansa sanaakaan sanomatta. Mustavalkoisen naaraan silmät kaventuivat hieman, mutta lopulta tämä nyökkäsi. ”Ei kai siinä mitään pahaa ole. Mutta varovaisuus on aina valttia.”
Tämän jälkeen keskustelu palasi hieman mukavampiin aiheisiin, kuten Sarastuspentuun ja Piiskupentuun sekä Kuutamolaineen oppilaan nimitykseen. Ilta saapui aivan hiipien, eikä Kuutamolaine ollut edes tajunnut ajan kulua pentutarhalla ollessaan. Kun he yhdessä veljiensä kanssa hyvästelivät pentutarhan väen ja astuivat pimeälle aukiolle, Kuutamolaine yllättyi siitä, miten myöhä jo oli.
”Minulla on huomenna aamupartio”, hän muisti yhtäkkiä ja kääntyi katsomaan isoveljiään. ”Menen jo edeltä nukkumaan. Öitä!” Hän kosketti kuonollaan kummankin kollin poskea hyvästeiksi, ennen kuin jolkotti aukion poikki soturien pesälle.
Soturitar oli niin uppoutunut syvälle ajatuksiinsa, ettei heti huomannut pesään ilmestynyttä uutta mutta tuttua hajua. Hän pujotteli omalle pedilleen ja yllättyi nähdessään jonkun nukkuvan siinä.
”Mitä hiirenpapanaa…” hän tupisi puoliääneen ja tökkäsi tuhisevaa karvakasaa hieman ärtyneenä, vieläkään tajuamatta, kuka kyseessä oli.
Kun takkuturkkinen kissa nosti viimein päätään ja Kuutamolaine näki hämärässä välähtävät vihreät silmät, hänen sydämensä oli jättää yhden lyönnin välistä. Naaras haukkasi henkeä hämmästyneenä, pystymättä heti saamaan suustaan ulos yhtään järkevää sanaa.
”Talvikkitakku!” hänen onnistui sihahtaa lopulta, ja Talvikkitakun naamalle levisi huvittunut virne.
”Hei vain, Kuutamotassu”, vanha tuttu maukui ja kurotti kaulaansa koskettaakseen Kuutamolaineen nenää omallaan. Kuutamolaine tuijotti ystäväänsä silmät pyöreinä. Siitä oli niin kauan, kun hän oli nähnyt tämän viimeksi!
Hän pudisteli päätään ja yritti saada ajatuksensa selviksi, vaikka hänen sydämensä oli lähdössä lentoon hänen rinnassaan. ”En ole enää mikään -tassu, senkin höhlä”, Kuutamolaine maukui, ja pieni virne nousi hänen naamalleen. ”Olen nykyään Kuutamolaine.”

//Talvikki? ;))

Kirjoittaja: Saaga

Tähtimötassu oli leikitellyt Kaislatassun tunteilla ehkä hieman liikaa, koska tuo oli istunut hänen viereensä ja kehdannut vielä kysyä hänen isästään lopputuloksena raukka oli karannut paikalta kynnen jäljet rinnassaan.. Tähtimötassu kuvitteli Mesitähden pentuna, että hänen tietämisensä oli itsestään selvyys. Mustavalkoturkkinen naaras olisi vain halunnut istua yksin. Yksin istumisen ilo ei ehtinyt edes saapua Tähtimötassun rauhattomaan mieleen, kun kanelinruskeaturkkinen soturinaaras. Tähtimötassu pyöräytti silmiään, kun Omenahuuma istuutui Tähtimötassun viereen. Tähtimötassua pelotti. Oliko Omenahuuma nähnyt kaiken.
“Tähtimötassu, mistä ihmeestä tuossa oli kyse?” Omenahuuma kysyi tumitseva katse silmissään. Kaislatassu oli äsken lähtenyt juosten ja itkien karkuun sepittelemään surkealle ottoemolleen, mitä Tähtimötassu hänelle oli tehnyt ja sanonut.
“Pelkästään faktojen ja itsestään selvyksien kertomisesta”, Tähtimötassu sanoi ja vilkaisi käpäliään. Hän olisi vain halunnut istua yksin.
“Kaislatassu otti vain itseensä ihan turhasta. Ei ole minun vikani, että hän ei kestä totuuksia”, Tähtimötassu lisäsi ja nyrpisti nenäänsä. Omenahuuma loi Tähtimötassuun epäilevän ja tietävän katseen samaan aikaan. Tähtimötassu rukoili Tähtiklaania säästämään hänet sen enemmän selittelyn vaivalta. Pääsisipä hän vain helpolla.
//Omena?