Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Ruska

Juoksin niin nopeasti kuin voin kohti pentutarhaa, missä emo oli. Tunsin muiden katseet selässäni, en välittänyt siitä yhtään. Tähtimötassu oli kauhea kissa, mutta en olisi saanut ajatella hänestä niin, mutta nyt oli poikkeus, Tähtimötassu oli kamalin kissa minkä olin koskaan tavannut. Menin sisälle pentutarhaan, emo käänsi katseensa minuun, hänen ilmeensä muuttui huolestuneeksi, kun hän näki kyyneleeni.
”Kaislatassu, mitä on tapahtunut? Nätyt tosi surulliselta”, emo naukui lempeästi, ja taputti tassullaan paikkaa vieressään. Tassutin emon viereen ja istahdin alas, emo nuolaisi Piiskupennun selkäää, ja sitten poskeani. Nyyhkäisin ja katsoin emon silmiin.
”Tein elämäni pahimman virheen, kun istuin Tähtimötassun viereen”, aloitin surullisella äänellä ja nyyhkäisin. Yritin olla välittämättä pesän muista kuningattarista. Emo nyökkäsi, merkiksi että saan jatkaa.
”Kysyin häneltä, että eikös hänen isänsä ollut Mesitähti, ja hän sitten kysyi minulta, että kuka minun isäni on. Sanoin että en tiedä, ja hän sanoi minua surkeaksi erakoksi ja että isänikin on surkea. Ja hän sanoi että sinä et rakasta minua oikeasti, hän sanoi että otit minut säälistä, ja että Mesitähti olisi halunnut tappaa minut. Ja sitten hän sanoi että sinä olet vain turhake, eikä kukan tarvitse sinua, tai minua. Ja kun väitin vastaan hän vain jatkoi enemmän, hän sanoi että tulit tiineeksi, ja hankit Piiskupennun tilalleni, koska et välitä minusta, emo, onko tämä totta? Vihaako kaikki minua, ja pitävät minua ja sinua turhakkeena, halusiko Mesitähti tappaa minut? Hankitko Piiskupennun tilalleni? Rakastatko minua oikeasti, vai esitätkö rakastavasi. Voi emo, sano että ne kakki ovat valheita, emo kiltti”, sanon nyyhkyttäen ja painoin kuononi emon turkkiin, hänen hajunsa toi minulle turvallisen olon. ”Emo, haluan isän, joka rakastaisi ja suojelisi minua”, kuiskasin ja poskilleni vieri kyyneliä. Tiesin että Piiskupennun isä oli Irvikita, mutta en tiennyt rakastiko hän minua, vai välittikö hän minusta lainkaan. Kyyneleet valuivat emon turkille. Toivoin että Tähtimötassu oli väärässä, rakastin emoa niin paljon. Koko maailma repeäisi altani, jos emo ei rakastakaan minua. Odotin nyyhkyttäen emon vastausta.

// Kimalainen?

Kirjoittaja: Saaga

Tähtimötassu vihasi Kaislatassua hetki hetkeltä enemmän. Kaislatassu oli sanonut häntä ilkeäksi ja sanonut Karjuvirnettä erakkosyntyiseksi. Viimeinen syytös Karjuvirnettä kohtaan oli kyllä totta mutta se pani Tähtimötassun kiehahtamaan yli. Myös sanat kohti hänen isäänsä olivat satuttaneet vaikka Tähtimötassu vihasi myös Mesitähteä.
“Minäkö ilkeä? Pyh! Sinä olet vain heikko surkimus”, Tähtimötassu naukui tekopyhä hymy kasvoillaan ja se kuului myös hänen äänestään.
“Sitä paitsi syödän suustani pelkkiä faktoja. En minä sinulle valehtelisi olethan oppilastoverini”, Tähtimötassun ääni muuttui hetkessä ilkeästä viattomaksi. Vaikka hän ei osannutkaan saalistaa tai taistella hän osasi muuttaa ääntään ja koko olemustaan hetkessä.
“En usko sinua”, Kaislatassu nyyhkytti.
“Älä usko sitten mutta siitä et sinä pääse tästä ilmaiseksi pois”, Tähtimötassu sanoi ja nauroi. Hän lähestyi Kaislatassua niin, että heidän otsansa miltei koskettivat toisiaan. Kaislatassun vaaleanvihreät silmät täyttyivät kyynelistä.
“Älä suotta itke. Tiedäthän luultavasti kipität heti surkean ottoemosi luo itkemään hänelle tästä lisää mutta heti sinun päästyäsi oppilaaksi eikö hän heti hankkiutunut tiineeksi?” Tähtimötassu miltei kuiskasi Kaislatassun ruskeanturkin peittämään korvaan.
“Ei, et kehtaa”, Kaislatassu itki kovemmin ja nyyhkytti hysteerisesti.
“Voi, voi, voi kyllä minä kehtaan”, Tähtimötassu hymyili omahyväisesti ja paljasti hampaansa.
“Piiskupentu korvasi sinut. Ei Kimalaistoive-parka sinua olisi koskaan halunnutkaan tulit hänen oman tiineytensä tielle. Mieti nyt järjellä äläkä pidä silmiäsi kiinni enää”, Tähtimötassu naukui.
“Turhakkeen erakko ottopentu Kaislatassu toiselta nimeltään Kahjotassu”, Tähtimötassu paljasti kyntensä ja painoi niitä nyyhkyttävän Kaislatassun rintaan. Kaislatassu kavahti kauemmas ja hänen rintakarvansa olivat väistyneet siitä kohtaa missä Tähtimötassun kynnet olivat painaneet ihoa. Hän ryntäsi pois itkien niin hysteerisesti, että keräsi aukiolla istuvien kissojen katseet itseensä. Tähtimötassu pidätti hysteerisen naurunpuuskan ja tassutti omahyväisesti istumaan takaisin kohtaan missä oli istunut ennen Kaislatassun paikalle ilmaantumista.
//Jos joku haluu tulla seuraan?

Kirjoittaja: Ruska

”Ei oma isänikään olisi minua halunnut niin kyllä minä tiedän. Sitä paitsi Kimalaistoive on niin pehmo, ettei hän olisi antanut sinun kuolla vaikka Mesitähti olisi niin halunnutkin”; Tähtimötässu naukui piikittelevällä äänensävylllä, ja kohautti lapojaan kylmä ilme kasvoillaan. Nyyhkäisin ja katsoin surullisena Tähtimötassua silmiin. Miksi hänen piti olla niin inhottava? Hän ajattelee kaikista varmasti noin!
”Olet väärässä, emo rakastaa minua. Ei emo valehtelisi minulle,”; naukuin painaen pääni apeasti. Tähtimötassu valehtelee! Olen siitä varma!
”Miten vaan, jos haluat uskoa poloisen ramman soturiksi kykenettömän naaraan valheisiin niin usko pois, ei ole minun vikani että sinusta tulee yhtä pehmo”,
Katsoin Tähtimötassua silmiin, niinkö hän ajattelee emostani? Vanhemman naaraan kasvoilla oli kylmä ilme, painoin pääni ja poskilleni vieri muutama kyynel.
”Olet väärässä! Emo rakastaa minua, jos ei rakastaisi hän olisi jättänyt minut rajalle, eikä ol emon vika että häneltä puuttuu yksi jalka! Me kaikki olemme erilaisia, ja sinä olet tosi ilkeä. Ja tiedätkö varmasti halusiko isäsi sinut? Oletko koskaan kysynyt?”, naukuin ja katsoin Tähtimötassua määrätietoisena. ”Ja muutenkin, sinunkin mestarisi on entinen erakko”, naukuin reippaammin ja hymyilin pientä hymyä. Hivuttauduin kauemmas Tähtimötassusta, ja hymyilin hermostuneesti. Tämä naaras sai oloni epämukavaksi, pelkäsin kovasti mitä naaras sanoo seuraavaksi, ehkä oli virhe väittää hänelle takaisin… ja sanoa häntä ilkeäksi.

// Tähtimö?

Kirjoittaja: Saaga

Tähtimötassu hymyili tyytyväisenä. Hän oli saanut Kaislatassun tuntemaan olonsa epämukavaksi. Hän oli sentään onnistunut jossain. Naaras oli kertonut, ettei tiennyt kuka hänen isänsä oli ja Tähtimötassu oli keksinyt erittäin nasevan vastauksen ja käyttänyt valttikorttejaan: kekselijäisyyttä ja tuomitevaa sivusilmäkatsetta.
“Oletko varma? Kaikki Eloklaanissa ajattelevat samanlailla kuin minä mutta ovat niin tekokilttejä, etteivät uskalla sanoa sinulle totuutta mutta suoraan sanottuna olet klaanille yhtäturha, kuin sokea ja kuuro hiiri olisi”, Tähtimötassu sanoi voivotellen.
“Sitä paitsi mieti nyt järjellä. Sait mestariksesi Salamataivaan ja tiedän hänen olevan entinen erakko. Kysy vaikka häneltä jos et usko”, Tähtimötassu sanoi ilkeä pilke silmässään. Hän oli varma, että hänen uusi kohteensa uskoisi häntä. Tuo naaras oli niin hyvä uskoinen.
“T-tuo on totta”, Kaislatassu sanoi ja uusia kyyneleitä tulvahti hänen silmistään. Tähtimötassun omahyväinen ja voitokas katse. Hän naurahti omaan ilkeään tyyliinsä ja haukkasi taas miltei syötyä oravaansa.
“Ja kaiken sen lisäksi et ikinä arvaa. Sinun sanojesi mukaan “emosi” eli Kimalaistoive on ikikuningatar ja otti sinut hoiviinsa vain pakosta. Hän ei kelpaa soturiksi ja sen takia hänet pakotettiin ottamaan sinut”, Tähtimötassu sanoi.
“Ei oma isänikään olisi minua halunnut niin kyllä minä tiedän. Sitä paitsi Kimalaistoive on niin pehmo, että ei hän olisi antanut sinun kuolla vaikka Mesitähti olisi niin halunnutkin”, Tähtimötassu piikitteli ja kohautti olkiaan kylmä ilme kasvoillaan. Hän haukkasi oravastaan viimeisen palan naureskellen.
//Kaisla?

Kirjoittaja: Ruska

”En minä sinua voi kai kieltääkään mutta en sano, että haluaisin sinut siihen toljottelemaan”, Tähtimötassu naukui ja nyrpisti nenäänsä. Katsoin naarasta harmistuneena, en pitänyt hänen aseenteestaan, mutta niin kuin emo oli minulle joskus sanonut, yritä tulla kaikkien kanssa toimeen.
”Eikö isäsi ollutkin Mesitähti?” kysyin vanhemmalta naaraalta uteliaasti, olin joskus kuullut jonkun sanovan niin, mutta pitihän minun tarkistaa onko se totta.
”Valitettavasti. Olisipa isäni joku tavallinen kissa eikä itse suuri Mesitähti”, Tähtimötassu vastasi ilmeettömänä, ja haukkasi palan oravastaan.
”Kukas sinun isäsi olikaan? En katsos muista juuri nyt”, Tähtimötassu jatkoi piikittelevällä äänensävyllä, ja vilkaisi sivusilmällään minua. Yllätyin kovasti kysymyksestä, ja painoin pääni. En tiedä kuka isäni on. Olin niin pieni kun emo löysi minut.
”E-en tiedä, olin niin pieni”, takeltelin apealla äänensävyllä ja katsoin tassujani, nyt kaduin että olin kysynyt Tähtimötassulta hänen isästään. Tähtimötassu naurahti ilkeällä sävyllä ja haukkasi taas palan oravastaan.
”Erakkopentu ei tunne isäänsä, se on tyypillistä kaltaisellesi erakoksi kuuluvalle tyhjäntoimittajalle. Isäsi voi olla kuka vain ulkona tuolla mutta selvää on ettei hän halunnut sinua”, Tähtimötassu naukui ilkeästi. Katsoin järkyttyneenä Tähtimötassua, hän väitti että olen erakko, ja enkä ole mitään. Minulla on perhe! Minä kuulun Eloklaaniin! Väitin itselleni, ajatteleekohan kaikki Eloklaanissa minusta noin? Paitsi emo..
”Mu-mutta, mi-minä k-kuulun E-eloklaaniin, j-ja mi-minulla o-on perhe”, takeltelin surullisella äänensävyllä, ja poskelleni vierähti kyynel.
”H-he rakastavat minua”, jatkoin ja painoin pääni. Tähtimötassu oli väärässä, väitin itselleni ja suljin silmäni.

// Tähtimötassu?

Kirjoittaja: Elandra

Kujetassu: 17kp –

Hallavarjo: 7kp –

Kipinätassu: 9kp –

Varjotassu: 27kp! –

Laventelitaivas: 6kp –

Helmipilkku: 12kp –

Tähtimötassu: 9kp –

Ampiaispisto: 10kp –

Sypressikuiske: 4kp –

Karjuvirne: 5kp –

Mesitähti: 19kp –

Sadetassu: 7kp –

Malvatassu: 14kp – Soturin pisteet kasassa

Kirjoittaja: Koivu

Varjotassu oli erittäin yllättynyt, kun Sadetassu oli kertonut, ettei tällä ollut paljoa ystäviä Eloklaanissa – ei edes sisaruksia. Olisi luullut, että niin mukavalla ja sosiaalisella kissalla olisi paljonkin hyviä kavereita. Mutta ehkä heillä tosiaan olikin jotain yhteistä. Varjotassullakaan ei ollut koskaan ollut sisaruksia.
Kaksikko oli nyt saapunut leiriin.
”Tulehan, uusi ystäväni”, Sadetassu kehräsi. ”Käydään hakemassa jotakin syötävää. Sitten voisin ainakin itse mennä nukkumaan, on jo melko myöhä… Sinuakin varmaan väsyttää.”
Varjotassun korva värähti ja hän katsahti hämmentyneenä Sadetassuun, joka oli jo lähdössä kipittämään tuoresaaliskasalle. Varjotassu meni perässä.
Oliko siniharmaa naaras juuri käyttänyt hänestä sanaa ”ystäväni”? Varjotassun oli vaikea uskoa, että Sadetassu oikeasti tarkoitti sitä. Se kuitenkin tuntui hyvältä – siltä, että Varjotassu oli jollekin tärkeä. Sadetassukin tuntui kermanväriselle kollille jo ystävältä. Ehkä tunne ystävyydestä tosiaan oli molemminpuolinen, niin vaikea kuin Varjotassun olikin uskoa sitä. Hän ei ymmärtänyt, mitä Sadetassu oikein koki häneltä saavansa. Naaras itse oli kuitenkin tänään pelastanut Varjotassun päivän ja toi muutenkin valoa kollin elämään. Eihän Varjotassun seura ollut mitään siihen verrattuna, hän mietti.
Sadetassu oli alkanut jo syömään laihaa oravaa, kun Varjotassu havahtui takaisin ajatuksistaan. Kermanvärinen kolli valikoi hiiren kasasta ja liittyi aterioimaan ystävänsä viereen. Hän huomasi vasta nyt, miten kamala nälkä hänellä oli, eikä uskonut pienen hiiren riittävän. Varjotassu ei kuitenkaan viitsinyt ottaa yhtään enempää syötävää suppeasta kasasta. Kolli päätti, että metsästäisi huomenna vaikka koko päivän, jotta saisi saalistettua osuuteensa klaaninvanhimmille ja itselleenkin.
”Olisi kyllä kivaa, jos meillä olisi lisää yhteisiä harjoituksia”, Sadetassu sanoi saatuaan suunsa tyhjäksi.
”Niin kyllä olisi”, Varjotassu myötäili.
Kaksikko lähti kävelemään oppilaiden pesää kohti.
”Voisin pyytää Hiilihammasta ehdottamaan sitä Mesitähdelle”, Sadetassu pohti innoissaan. ”Tai sitten sinä voisit kysyä sitä Mesitähdeltä joku päivä.”
”Voin kysyä, jos et ehdi ensin”, Varjotassu maukaisi. Sadetassu naurahti.
”Minä kyllä varmaan ehdin ensin”, naaras sanoi virnistäen pilke silmäkulmassa. Varjotassu räpäytti silmiään hymyn korvikkeena.
Ystävykset pujahtivat sisälle oppilaiden pesään omille makuusammalilleen. Varjotassu oli niin lopen uupunut, että nukahti melkein saman tien.

Muutaman päivän päästä siitä, kun kaksikko oli toivonut mestareiltaan yhteistä harjoitustuokiota, Sadetassu oli yllättäen tökkinyt Varjotassun hereille ja kertonut, että heillä olisi tänään yhteiset taisteluharjoitukset. Varjotassua jännitti hiukan ajatus taisteluliikkeiden harjoittelusta Sadetassun kanssa, vaikka hän tiesikin siitä tulevan hauskaa. Ehkä Varjotassulla olisi jopa vähemmän suoriutumispaineita tänään.
Aurinko oli lähes huipussaan, kun Varjotassu ja Sadetassu kahlasivat lumihangessa Mesitähden ja Hiilihampaan perässä. He olivat matkalla sinne aukiolle metsässä, jossa Mesitähti yleensä piti Varjotassulle taisteluharjoituksia. Varjotassu muisti, että aukiota peittivät vain muutamat puun oksat.
”Eikö harjoittelupaikka ole aivan lumen peitossa?” Varjotassu kysyi ottaessaan Mesitähteä kiinni. Viime päivinä oli satanut niin paljon lunta, ettei Varjotassu ollut tiennyt sen edes olevan mahdollista.
”On se, mutta Omenahuuma ja Väärävarjo lakaisivat onneksi tuoreimman lumikerroksen pois tieltä,” Mesitähti kertoi hymyillen. ”He harjoittelivat oppilaidensa kanssa siellä jo aikaisin auringonnousun aikaan ja palasivat juuri leiriin, kun lähdimme.”

Nelikko saapui pian puiden ja muutaman vatukkapensaan ympäröimälle aukiolle, jonka luminen maa oli tallottu tasaiseksi. Mesitähti kääntyi oppilaita kohti. Hiilihammas pysähtyi istumaan päällikön viereen. Mesitähti katsoi tummanruskeaa soturia merkitsevästi. Hiilihammas nyökkäsi nopeasti ja aloitti:
”No niin. Ajattelimme Mesitähden kanssa, että voisitte harjoitella tänään taistelua oppimillanne liikkeillä toisianne vastaan. Me tarkkailemme ja ohjeistamme vierestä, jos teiltä jää jotakin huomaamatta. Ja tietystikin kehumme onnistumisia.”
”Kumpikin teistä osaa varmasti sellaisia liikkeitä, mitä toinen ei ole nähnyt, joten toivon mukaan opitte toisiltanne jotakin uutta”, Mesitähti lisäsi hymyillen.
”Voitte aloittaa heti, kun olette valmiit”, Hiilihammas antoi luvan.
Varjotassu ja Sadetassu nyökkäsivät yhtä aikaa. Naaras siirtyi kauemmas Varjotassusta niin, että ystävykset olivat vastakkain.
”Oletko valmis?” Sadetassu kysyi.
”Olen”, Varjotassu varmisti. Hän katseli naaraan valkoisia tassuja, jotka hädin tuskin erottuivat lumesta. Se olisi hyödyksi Sadetassulle, sillä Varjotassu ei välttämättä ehtisi aistia naaraan aikeita tämän käpälien pienistä liikahduksista. Varjotassu päättikin keskittyä sen sijaan Sadetassun silmiin; katse kertoi jo paljon. Paitsi siinä tapauksessa, että Sadetassu olisikin taitava hämäämään. No, se selviäisi kohta.
Varjotassu kohtasi Sadetassun valppaan, sinisen katseen. Hänen ystävänsä väläytti pienen hymyn. Samalla Sadetassu kyyristyi alaspäin, ja ennen kuin Varjotassu ehti valmistautua saati rekisteröidä kyseistä liikettä, siniharmaa naaras oli syöksynyt Varjotassua päin ja kaatanut hänet valkoiseen maahan. Varjotassu kierähti ympäri nopeasti, jolloin hän pääsi pois Sadetassun valkeiden käpälien otteesta. Sadetassu ei kuitenkaan päästänyt häntä ylös niin helpolla: Juuri, kun kolli oli nousemassa jaloilleen, naaras hyppäsi hänen päälleen ja alkoi läiskimään hänen lapojaan nopeasti kynnet piilossa. Varjotassu onnistui hetken kuluttua kiepahtamaan selälleen ja potkaisemaan Sadetassun pois päältään takajaloillaan. Hän ei kuitenkaan käyttänyt täyttä voimaansa, ettei harjoittelu tuntuisi liian rajulta. Päästyään ylös Varjotassu lähti kiertämään Sadetassua, jonka seuraavaa liikettä hänen oli vaikea lukea. Äkkiä naaras syöksähti häntä kohti ja teki hienon kierrehypyn, potkaisten Varjotassun kylkeä takajalallaan. Isku ei ollut tarpeeksi kova, joten kolli vältti kaatumisen. Nopeilla reflekseillä hän kamppasi Sadetassun toisella takakäpälällään heti, kun naaraan käpälät laskeutuivat maahan.

//Sade?

Kirjoittaja: Saaga

“Selvä sitten näytäppä pari niin minä jysäytän omat Mutalammelta oppimat liikeeni peliin”, Tähtimötassu kiusoitteli takaisin mutta sulki suunsa, kun tajusi maninneensa Mutalammen taas. Kolli oli jumissa hänen päässään kuin takiainen makuualusissa! Tähtimötassu virnisteli silti Karjuvirneen suuntaan. Karjuvirne tuhahti tekoloukkaantuneesti.
“Aina vain se Mutalampi”, Karjuvirne sanoi. “Ajatteletko koskaan muita kissoja?”
“Tuskinpa”, Tähtimötassu sanoi hieman lannistuneemmin. Hän alkoi taas sulkeutua takaisin omiin ajatuksiinsa. Karjuvirne näytti huomaavan sen.
“Aloitetaanpa”, hän sanoi reippaasti.
*Leirissä*
Harjoitusten jälkeen Tähtimötassu hölkötti hakemaan itselleen tuoresaalista. Taisteluosuus ei ollut sujunut yhtä hyvin kuin yhden hiiren kiinni saaminen oli sujunut mutta Karjuvirne oli silti ollut kannustava ja kehunut pieniäkin onnistumisia. Se teki Tähtimötassun hyvälle mielelle. Hän tassutti ylpeänä hakemaan oravan ja istuutui lähelle leirin muuria istumaan. Pian yksinäisyydestä nauttivan naaraan viereen istuutui ruskearaidallinen naaras.
“Hei”, kissa naukui. Tähtimötassu tunnisti naaraan Kaislatassuksi.
“Hei”, Tähtimötassu naukui takaisin. Hän teki äänestään mahdollisimman neutraalin ja katseestaan kivisen. Kaislatassu hymyili ja katsoi vaalean vihreilläsilmillään Tähtimötassun sinivihreisiin.
“Saanhan istua tässä?” Kaislatassu kysyi ystävällisesti.
“En minä sinua voi kai kieltääkkään mutta en sano, että haluaisin sinut siihen toljottelemaan”, vanhempi oppilas naukui nyrpistäen nenäänsä. Hänestä tuntui epämukavalta olla jonkun kanssa kaksin paitsi jostain syystä Karjuvirneen kanssa oli kumma turvallisuuden tunne. Tähtimötassu vaipui ajatuksiinsa hetkeksi ja muisti sitten haukata oravaansa.
//Kaisla?

Kirjoittaja: Elandra

Malvatassu istuskeli leirin pääaukiolla ja silmäili lumista maisemaa. Yön aikana oli taas satanut kiitettävä määrä lunta. Soturioppilaalla oli tänään periaatteessa vapaapäivä, sillä tehtävänä oli taas vain klaaninvanhimpien ja pentutarhan asukkien auttaminen. Väärävarjo oli repinyt oppilaansa ylös jo auringonnousun hetkellä, ja Malvatassu oli esittänyt menevänsä auttamaan klaaninvanhimpia. Mutta tarvottuaan karhunvatukkapensaikolle, oppilas oli huomannut Väärävarjon lähtevän partion mukana leiristä. Sillä silmänräpäyksellä Malvatassun suunnitelmat olivat muuttuneet ja oppilas oli palannut takaisin oppilaiden pesälle.
Kujetassu oli jokin aika sitten vienyt pentutarhan asukeille tuoresaalista. Nälkäinen Malvatassu oli kipittänyt oppilastoverinsa jalanjäljissä tuoresaaliskasalle ja napannut itselleen hiiren, vaikka hänen olisi pitänyt ruokkia klaaninvanhimmat. Väärävarjo ei ollut vahtimass häntä, joten oppilas teki mitä itse tahtoi.
”Huomenta”, pesästä ulos astelevan Pensastassun lausahdus katkesi haukotukseen, ”Malvatassu..”
Kilpikonnalaikukkaan oppilaan kasvoille piirtyi iloinen hymy nähdessään parhaan ystävänsä.
”Huomenta Pensastassu. Nukuitko sinä hyvin?” Malvatassu kysyi hymyssä suin itseään hieman nuoremmalta oppilaalta. Kullanruskea kolli nyökytteli päätään:
”Ei valittamista. Entä sinä? Oletko ollut jo pitkään hereillä?” Laikukas naaras kohautti lapojaan.
”Ihan hyvin, mutta Väärävarjo tuli repimään minut ylös aivan liian aikaisin. En voi käsittää, miksei oppilaiden voida antaa nukkua!” Malvatassu tiuskaisi päätään pudistellen. Pensastassun kasvoille piirtyi pahoitteleva ilme.
”Onpa ikävää”, Pensastassu huokaisi hiljaa, ”oletko raatanut koko aamun klaaninvanhimpien ja kuningattarien parissa?” Jos kysyjä olisi ollut kuka tahansa muu, Malvatassu olisi valehdellut. Naaras luotti parhaaseen ystäväänsä täysin ja uskoi hänen pitävän salaisuuden.
”Sanoin kyllä auttavani klaaninvanhimpia, mutta en minä ole jaksanut vielä. Ehkä pitäisi jo mennä ennen kuin Väärävarjo palaa partiosta ja tulee taas valittamaan”, oppilas naukui mietteliäällä äänellä.
”Niin, se taitaa olla hyvä idea. Minunkin pitäisi alkaa valmistautua harjoituksiin. Kirpputäplä lupasi viedä minut harjoittelemaan jänisten saalistamista tänään”, Pensastassu selitti tohkeissaan, mutta synkkeni sitten, ”en kyllä usko, että opin sitä koskaan. Saalistaminen on hurjan vaikeaa..”
Malvatassu katsoi säälien oppilastoveriaan. Hän laski häntänsä toisen lavalle ja yritti lohduttaa tätä:
”Älä murehdi, ei sinulla ole mitään hätää vaikket oppisikaan. Eloklaani on täynnä sotureita, jotka kyllä ruokkivat meidät, jotka eivät ole hyviä saalistajia.”
Malvatassu ei häpeillyt sitä, ettei ollut hyvä saalistaja. Ei hän edes halunnut olla, sillä sitten hänet laitettaisiin aina saalistamaan muille ruokaa.
”Se on kyllä hyvä puoli klaanissa”, Pensastassu nyökytteli päätään. Malvatassun katse käännähti piikkihernetunneliin ja valkeaan soturiin, joka asteli partion joukossa sisään leiriin.
”Oivoi, minun on nyt mentävä. Nähdään taas!” Malvatassu huikkasi kiireesti hyvästit ystävälleen ja lähti kipittämään Kujetassun aiemmin tekemiä jälkiä pitkin kohti tuoresaaliskasaa.

Malvatassu oli napannut kasasta mukaan jäniksen, jonka hän kiikutti klaaninvanhimpien pesälle. Oppilasta oli vastassa nyrpeät ja nälkäiset klaaninvanhimmat.
”Sinunhan piti tuoda meille tuoresaalista jo aikoja sitten”, Hopeaputous lausahti kireällä äänellä ja katsoi terävästi Malvatassua. Oppilas pyöräytti turhautuneena silmiään.
”Tuli muutama muuttuja, olisitte edes iloisia, että tulin nyt. Jos ei kelpaa, voin minä viedä tämän jäniksen poiskin”, Malvatassu vastasi uhmakkaasti.
”Ehei, ei mitään hätää pikkuinen. Kyllä me olemme tottuneet odottelemaan! Älä ole niin vihainen Hopeaputous, Malvatassulla on varmasti ollut kiireinen päivä!” raivostuttava Nokilintu laukoi kerrankin viisauksia. Malvatassu nosti leukansa pystyyn ylpeästi laskettuaan jäniksen kiittämättömien klaaninvanhimpien eteen.
”Niinpä. Olen raatanut koko päivän ja te kehtaatte valittaa. Tästä pitäisi kertoa Mesitähdelle”, oppilas uhkaili ja katsoi haastavasti Hopeaputousta. Entinen kuolonklaanilainen siristi silmiään, mutta luovutti sitten huokaisten:
”Kiitos, että toit meille saalista.”
Tyytyväisenä Malvatassu nousi ylös ja pujahti ulos pesästä lumiselle pääaukiolle. Hän sitten inhosi klaaninvanhimpia! Kiittämättömät moukat eivät ymmärtäneet, miten rankkaa oppilaana olo oli.

//Kp-boosti

Kirjoittaja: Pyry

//JATKOA VARJOLLE//

Olimme kävelleet hetken hiljaisuuden vallitessa ympärillämme, kunnes Varjotassu kysyi minun mahdollisista tovereistani ja sukulaisistani klaanissamme.
”Ei oikeastaan ole”, minä mau’uin ja vilkaisin häntä, ”eikä minulla sisaruksiakaan ole. Se on toisaalta harmi…”
Siinä mielessä se olikin harmi, ettei minulla ollut pentuna ollut sellaista oikein läheistä leikkikaveria. Tietysti oli toiset pennut, mutta ajattelin hiljaa mielessäni, että se ei ollut sama asia. Toisaalta, voiko mitään sellaista, mistä ei tiedä, kaivata oikeasti?
Varjotassu nyökäytti päätään. Minua hymyilytti, kun tajusin hänen joella sanoneen ehkä pisimmän lauseen, mitä kolli tähän asti oli minulle puhunut. Vaikka hän oli ”vain” todennut, kuinka siellä oli hänen mielestään rauhallista, silti se oli minusta edistystä. Hänestä kun ei toistaiseksi ollut kovin paljoa vielä irronnut.
Minulla on kyllä aikaa, minä ajattelin, eikä hymy huuliltani ollut katoamassa mihinkään.
Nautin olostani Varjotassun seurassa, ja tämäkin päivä oli ollut yksi mukavimmista. Ja ehkä Varjotassu oli nähnyt uimapaikan ensimmäistä kertaa? Kenties. Sitten meillä ehkä olisi nyt meidän ensimmäinen yhteinen juttumme. Ja viherlehden aikaan voisimme käydä siellä kokeilemassa kalastusta, vaikka vesi melko matalaa olikin… mutta se ei haittaisi! Minusta se, että tehtiin yhdessä jotakin, oli tärkeämpää kuin se, tulisiko siitä yhtään mitään.

Saavuimme takaisin leiriin. Aukiolle seisahtuessamme käännähdin Varjotassun puoleen. Hänen hopeanhohtoiset silmänsä katsoivat välillä ikään kuin vältellen omiini.
”Oli mukavaa”, minä sanoin ja väläytin kollille lämpimän hymyn. Virnistin: ”Onneksi lähdin seuraamaan sinua metsään. Olisin muuten jäänyt paljosta paitsi.”
Varjotassun silmissä välähti pienoinen hämmennys, ikään kuin olisin sanonut jotakin ihmeellistä tai epäselvää. Virnistin uudestaan ilkikurisesti. Olinhan vain yrittänyt kertoa hänelle, kuinka mahtavaa hänen kanssaan vietetty aika oli ollut.
”Tulehan, uusi ystäväni”, kehräsin lämpimästi. ”Käydään hakemassa jotakin syötävää. Sitten voisin ainakin itse mennä nukkumaan, on jo melko myöhä… Sinuakin varmaan väsyttää.”
Oli totta, että oli myöhä. Aika oli mennyt kuin siivillä Varjotassun kanssa. Odotin jo innolla, mitä kaikkea kivaa me keksisimme huomenna.

//Varjo?

Kirjoittaja: Elandra

Olin ollut juuri alkamassa päiväunille, kun joku oli huhuillut minua pesäni ulkopuolelta. Väsymys kaikkosi heti kuultuani Viherkatseen kireän äänensävyn. Kutsuttuani naaraskissan sisään, hän kertoi minulle nopeasti Lieskakajon saapuneen leiriin haavoittuneen kotikisun kanssa. Olin noussut nopeasti ylös ja haudannut haaveet päivänokosista. Viherkatse oli jäänyt pääaukiolle minun kiirehdittyäni parantajan pesälle. Sairasaukiolla oli Liljatuulen ja tämän oppilaan lisäksi neljä muuta kissaa; kolme eloklaanilaista ja kermanvärinen kotikisu, jonka haavoihin parantajakissat olivat parhaillaan perehtymässä. Myöskin haavoittunut Lieskakajo oli noussut ylös omalta vuoteeltaan ja selittänyt aiemmat tapahtumat. En ollut uskoa korviani, kun punaturkkinen soturi oli kertonut pelastaneensa kotikisun kuolonklaanilaisen kynsistä. Tiesin kuolonklaanilaisten olevan julmia, mutta että tappaa noin vain viaton kissa? Ajatuskin siitä sai kylmät väreet kulkemaan lävitseni. Mieleeni muistui tapaus yhden yön takaa, joka oli sattunut keskellä yötä klaanien rajalla, jossa kuolonklaanilaisnaaras oli parhaillaan synnyttämässä. Kuolonklaanin soturi, Jääviilto oli sattumalta sattunut paikalle, kertonut Punatähden kuolleen ja ajanut minut vihaisena takaisin Eloklaanin reviirille, vaikka olin vain auttanut hänen klaanitoveriaan.
Kun Lieskakajo oli kertonut rikkoneensa sääntöjä. Hän oli nähnyt tilanteen ja ylittänyt rajan pelastaakseen kotikisun hengen. Tilanne oli tullut niin yllättäen ja Lieskakajokin oli haavoittunut, joten päätin palata asian pariin myöhemmin.
Poistuin pesästä, ulkona oli alkanut sataa lunta ja taivas oli alkanut tummua. Pienet lumihiutaleet leijailivat kuin tanssien kohti maata. Palasin takaisin omaan pesääni, mutta enää minua ei väsyttänyt. Mielessäni pyöri liiankin moni asia. Mielestäni Lieskakajo oli tehnyt oikein pelastaessaan kotikisun, mutta olin varma, ettei Kuolonklaani jättäisi asiaa tähän. Etenkään nyt, kun Henkäysvarjosta oli tullut päällikkö. Kehoni tärisi, mutten ollut varma johtuiko se kylmyydestä vai vatsaani kouraisevasta epämiellyttävästä tunteesta. Henkäysvarjo – tätä nykyä Henkäystähti – ei koskaan ollut välittänyt olla tekemisissä eloklaanilaisten kanssa. Kolli vaikutti siltä, ettei hän pitänyt minusta tai klaanistani lainkaan. Vaikka ajatus ei tuntunut hyvältä, minun olisi annettava Lieskakajolle rangaistus; ihan vain muodon vuoksi.
”Mesitähti?” tuttu ääni kantautui taas pesäni ulkopuolelta. Vastauksen saatuaan Minttuliekki astui sisään hämärään pesään. Varapäällikön punaisella turkilla oli pieniä, valkeita lumihiutaleita, jotka naaras ravisteli turkistaan nopeasti.
”Kuulin, että Lieskakajo toi leiriin kotikisun”, kumppanini kertoi rauhallisella äänellä.
”Niin, eikä siinä vielä kaikki. Hän ylitti luvatta Kuolonklaanin rajan pelastaakseen sen kotikisun kuolonklaanilaisen kynsistä. Minun on rangaistava häntä, enkä pidä tästä yhtään. Hän teki aivan oikein!” tiuskaisin päätäni pudistellen. Minttuliekki katsoi minua hitusen yllättyneenä, mutta laski sitten rauhoittelevasti häntänsä lavalleni. En voinut kohdata kumppanini katsetta, sillä minä tiesin jotain, mitä hän ei tiennyt. Lehtikato oli jo tähän mennessä ollut Eloklaanille erityisen raskas, enkä tiennyt miten Minttuliekki suhtautuisi siihen, että hänen Kuolonklaanissa asunut isänsä oli kuollut.
”Onko kaikki hyvin? Vaikutat kireältä, painaako jokin mieltäsi?” punaturkkinen naaras kysyi. Päästin ilmoille syvän huokaisun. Minttuliekki tiesi jonkin painavan mieltäni ja minun olisi kerrottava hänelle totuus.
”Painaa.. Minähän kerroin sinulle siitä kuolonklaanilaisesta, joka synnytti pari yötä sitten Eloklaanin rajalla”, aloitin epäröiden ja nostin varovaisesti katseeni kumppanini tummiin silmiin. Minttuliekki kurtisti kulmiaan kysyvä ilme kasvoillaan:
”Niin?” Tilanne tuntui äärimmäisen raskaalta ja vaikealta.
”Kun minut ajettiin pois, sain tietää erään asian.. Minttuliekki, Punatähti on kuollut”, henkäisin hiljaa ja ummistin silmäni peläten kumppanini reaktiota. Pesään laskeutui painostava hiljaisuus. Edes leirin pääaukiolta ei kantautunut puheensorinaa kuten tavallisesti. Se sai minut hermostuneeksi ja raotin varovisesti silmiäni. Minttuliekin tummansininen katse osoitti tyhjyyteen.
”E-en tiedä mitä sanoa”, naaras lausui hiljaisella äänellä.
”Anteeksi, etten kertonut sinulle heti”, kuiskasin toivoen, että naaras voisi antaa minulle anteeksi. Minttuliekki pudisteli tiukasti päätään:
”Sinun olisi pitänyt kertoa.. Hän oli sentään minun isäni, vaikka emme olleetkaan enää tekemisissä.” Tunsin suurta syyllisyyttä ja katumusta, etten ollut kertonut aiemmin. Laskin pääni alas.
”Niin olisi, mutta en vain tiennyt miten sen tekisin. Sinä olet minulle niin tärkeä, enkä tahdo sinun olevan surullinen”, kuiskasin hiljaa ja toivoin Minttuliekin ymmärtävän myös minun kantani. Varapäällikkö huokaisi taas.
”Anteeksi, Mesitähti. Minun on hetki mietittävä tätä ihan yksin”, naaras lausahti kylmällä äänellä ja nousi ylös.
”Minttuliekki, odota”, pyysin, mutta naaras ei pysähtynyt. Hän käveli ilman hyvästejä ulos pesästäni ja minä jäin surkeana katsomaan hänen peräänsä. Päätin antaa Minttuliekin mennä, sillä tiesin sen olevan parhaaksi. Hän tarvitsisi hetken aikaa itselleen ennen kuin olisi valmis puhumaan asiasta..

Nukuin seuraavan yön aivan surkeasti. Pyörin vain vuoteellani yrittäen saada unesta kiinni. Kun viimein nukahdin, painajaiset saivat minut pian taas heräämään.
Aamulla nousin ylös aikaisin ja suuntasin kohti parantajan pesää. Silmäilin pääaukiota toivoen Minttuliekin olevan siellä, mutta punaisesta naaraasta ei näkynyt merkkiäkään. Jatkoin matkaani parantajan pesälle. Sairasaukiolla lepäävät potilaat olivat yhä unessa, eikä parantajakissoja näkynyt. Astelin hiljaisin askelin Lieskakajon luokse, varoen etten herättäisi muita potilaita. Kosketin hellästi kuonollani soturin lapaa, ja tämä säpsähti hereille.
”Olen tehnyt päätöksen koskien sääntörikkomustasi”, lausahdin rauhallisella äänellä. Uninen soturi ravisteli päätään ja kohdisti vihreän katseensa silmiini odottaen minun kertovan lisää.
”Mielestäni sinä teit aivan oikein pelastaessasi kotikisun hengen”, aloitin hento hymy kasvoillani. Sitten ilmeeni vakavoitui:
”Mutta Kuolonklaanin jäsenet eivät varmasti ole samaa mieltä. Sinä rikoit sääntöjä ja puutuit kuolonklaanilaisten toimintaan, jota he toteuttivat omalla reviirillään. En pidä itsekään tästä, mutta joudun antamaan sinulle rangaistuksen. Kuolonklaanilaiset varmasti tulevat vaatimaan kotikisua takaisin, joten meidän on mentävä mitä pikimmiten heidän leiriinsä ja pyydettävä anteeksi. Kerromme, että kotikisu jatkoi matkaansa, jotta he eivät tule hakemaan häntä leiristämme.” Lieskakajo kuunteli korvat tarkkana. Se ei kuitenkaan ollut vielä kuin osa hänen rangaistuksestaan.
”Sen lisäksi joudut saalistamaan klaaninvanhimmille ja ruokkimaan heitä neljäsosakuun ajan, kunhan ensin olet toipunut”, lisäsin vielä pahoitteleva ilme kasvoillani. En pitänyt tästä tilanteesta lainkaan, se oli hyvin epäreilu Lieskakajoa kohtaan.

//Lieska?

Kirjoittaja: Elandra

Seurasin sivusta, kuinka Tähtimötassu yritti taas saalistamista. Oli ilo nähdä, kuinka luonnostaan heikkolahjainen saalistaja onnistui saamaan kiinni hiiren! Tunsin vielä suurempaa iloa, kun Tähtimötassu loikki silminnähden innoissaan minun luokseni hiiri suussaan. Mustavalkean naaraan kasvoilla oli leveä, ylpeä hymy hänen esitellessä tuoresaalistaan minua. Hetkessä Tähtimötassun ilo laantui, aivan kuin hän olisi hetkessä muuttunut taas aivan toiseksi kissaksi. Kissaksi, jonka Mutalampi oli muuttanut hänet. Tähtimötassun katse laskeutui maahan pudotettuun hiireen. Kun oppilas viimein hetken kuluttua nosti sinivihreän katseensa minuun, hänen leveä hymynsä oli muuttunut heikommaksi. Mutta edistystä oli selvästi tapahtunut, sillä Tähtimötassu sentään hymyili. Hän ei ollut kivikasvoinen kuten aiemmin.
”Hienoa, Tähtimötassu!” rikoin yllemme laskeutuneen hiljaisuuden kehuen soturioppilasta, ”minä tiesin, että sinä pystyt siihen.”
Olin aidosti ylpeä nuorukaisen puolesta. En vain siksi, että hän oli saanut saaliin vaan myös siksi, että tämä oli niitä harvoja kertoja, kun naaras paljasti pienen palan oikeaa itseään. Aavistukseni siitä, ettei Tähtimötassu oikeasti ollut kova, välinpitämätön ja inhottava kissa vahvistui päivä päivältä. Hän oli tosiaankin kaikkea muuta kuin menetetty tapaus.
”Vieläkö tahdot saalistaa? Mikäli neiti tahtoo, voimme myös siirtyä taisteluharjoituksiin”, tokaisin rennosti ja katsoin lämmin hymy kasvoillani Tähtimötassua. En voinut vastustaa kiusausta, joten ennen kuin naaras ehti vastata mitään, jatkoin pilke silmäkulmassani tokaisemalla:
”Minä tiedän vaikka mitä erakoiden taisteluliikkeitä, joita eloklaanilaiset eivät osaa.”

//Tähtis?

Kirjoittaja: Saaga

Sypressikuiske oli menettänyt kummatkin pennuistaan ja hän oli murtunut sisältä. Nyt nuori kuningatar nyyhkytti hysteerisesti nojaten Hallavarjoon. Hän oli kertonut tälle ennen aurinkoroihuakin, mikä oli tietysti hieman töykeää edesmenneiden pentujen isää kohtaan. Hallavarjo kysyi tarvitsisiko Sypressikuiske apua Vadelmapentu-paran hautaamisessa.
“Jos tulet siis, ottaisin sinut mukaani mielelläni”, Sypressikuiske sanoi ääni hysteerisen itkun jäljiltä käheänä. Hallavarjo katsoi ottotytärtään myötätuntoisesti ja ksoketti häntä hännällään. Sypressikuiske nosti pienen Vadelmapennun ruhon hampaisiinsa ja kiikutti tämän leirin ulkopuolelle. Hallavarjo seurasi uskollisesti häntä ja he hautasivat pienen pennun veljensä hautapaikan viereen yhdessä.
“Tähtiklaani tarkoitti tämän menevän näin. Olet vahva naaras eikä se ole sinusta kiinni”, Hallavarjo naukui surullinen sävy äänessään.
“Kiitos”, Sypressikuiske naukui hymyillen ihan pienesti. Todellisuudessa hän syytti itseään sisällään eikä hän oikein voinut salata sitä ottoisältään, koska tuo tunsi naaraan niin hyvin.
“Minun täytyy kertoa Aurinkoroihulle mutta en tiedä mitä sanoisin”, Sypressikuiske naukui mieli ja häntä maata laahaten. Hän ei villeimmissä kuvitteluissaankaan ajatellut, että Aurinkoroihu suuttuisi tai syyttäisi kumppaniaan mutta silti häntä pelotti.
//Halla?

Kirjoittaja: Elandra

Huomasin Kuutamolaineen seuraavan katseellaan emomme Korppisiiven menoa. Vasta synnyttänyt kuningatar käveli kohti pentutarhaa. Kaiketi siitä inspiroituneena naaraskissa ehdotti, että menisimme tervehtimään emoa ja Kimalaistoivetta pentutarhalla.
”Mikä jottei”, tokaisin ja lähdin kävelemään mustavalkoisen soturin edellä kohti tuoresaaliskasaa. Otimme molemmat melko tyhjästä kasasta yhdet saaliit, jonka jälkeen jatkoimme matkaamme kohti karhunvatukkapensaikon alla sijaitsevaa pentutarhaa. Työnnyin sisään lämpimään pesään. Pehmeä maidon tuoksu leijaili voimakkaana ilmassa heti pesän sisäänkäynnillä. Se ei ollut ihme, sillä tarhalla oli parhaillaan kolme imettävää kuningatarta. Korppisiipi oli synnyttänyt alunperin kolme pentua, mutta pennuista kaksi olivat olleet kuolleita jo syntyessään. Ainoastaan Sarastuspentu oli jäänyt henkiin. Tällä hetkellä jokaisella kuningattarella oli vain yksi pentu. Kimalaistoivekin oli jokin aika sitten synnyttänyt, onneksemme hän ei joutunut menettämään muita pentujaan, vaan pikkuruinen Piiskupentu oli syntynyt pentueensa ainokaisena.
”Hei”, tervehdin kolmea pentutarhalla olevaa naarasta, mutta vain kaksi heistä vastasi. Sypressikuiske näytti olevan syvässä unessa, joten jäin istumaan hieman kauemmas tabbykuvioisesta kuningattaresta, jotten herättäisi häntä ja hänen pentuaan.
”Toimme tuoresaalista”, Kuutamolaine ilmoitti orava suussaan ja pudotti tuuheahäntäisen eläimen pesän kovalle maalle. Hän työnsi sen lähemmäs Korppisiipeä, joten minä annoin kantamani hiiren Kimalaistoiveelle.
”Toivottavasti olette nälkäisiä”, lisäsin. Korppisiipi nyökytteli päätään:
”Oi, kiitos! Minä olen hirveän nälkäinen. En viitsinyt äsken hakea tuoresaaliskasasta mitään, kun se näytti niin tyhjältä.”
”Ei sinun tarvitse murehtia siitä. Sinun on syötävä, jotta saat ruokittua Sarastuspennunkin”, sanoin vakavalla äänellä. Kuningattarilla oli tärkeä tehtävä pentujen kasvattamisessa, joten heidän nälkänsä oli otettava vakavasti. Tiesin, että maidon tulo saattaisi loppua, mikäli kuningatar ei söisi tarpeeksi. Korppisiipi ei ehtinyt vastata mitään, kun pesän sisäänkäynniltä kuului lähestyviä askeleita. Meidän kaikkien päämme kääntyivät tulijan puoleen.
”Pidättekö te täällä sukukokousta ilman minua?” valkoturkkinen kolli hymyili lämpimästi, eikä sanavalinnastaan huolimatta vaikuttanut lainkaan loukkaantuneelta. Olin hyvilläni siitä, että paikalla olivat tällä hetkellä kaikki perheenjäseneni Hiilihammasta ja hänen vanhempiaan lukuun ottamatta.
”Luulin sinun olevan partiossa”, vastasin valehtelematta. Mehiläislento nyökkäsi ikään kuin hyväksyen selitykseni.
”Tämä on aivan harvinaislaatuista, että saan viettää aikaa kaikkien pentujeni kanssa yhtä aikaa”, Korppisiiven lämmin naukaisu kantautui pesän toiselta laidalta. Kuningattaren kurkusta kumpusi onnellista, kovaäänistä kehräystä. Kukaan ei ehtinyt sanoa mitään, kun emomme jo jatkoi:
”Mitä teille kuuluu? Kimalaistoiveen kuulumiset olenkin jo kuullut, mutta entä te muut? Mehiläislento, sinua minä en ole nähnyt aikoihin! Missä olet oikein luurannut?” Olin niin tohkeissani siitä, että lähes koko perheeni oli kasassa, etten vain yksinkertaisesti kyennyt pitämään suutani kiinni. Kun Mehiläislento vasta mietti vastaustaan, minä olin jo kertomassa hänen kuulumisiaan.
”Mehiläislento on vaaninut kaiken vapaa-aikansa Kuolonklaanin rajalla ja odottanut tapaavansa Henkäysvarjon taas!” naukaisin niin täpinöissäni, että unohdin kokonaan asian olevan salaisuus. Kun Mehiläislennon tiukka katse kohdistui minuun, tajusin virheeni nopeasti. Kasvoilleni hiipi pahoitteleva virnistys.
”Hups”, naurahdin hermostuneesti ja toivoin, ettei tästä syntyisi ongelmia Mehiläislennolle.

//Kuutamo tai Kimmo?

Kirjoittaja: Saaga

(tarina kirjoitettu 1.8.)

Tähtimötassun silmästä vierähti kyynel mutta naaras pyyhkäisi sen äkkiä pois. Hän kääntyi takaisin katsomaan Karjuvirnettä häpeissään purkauksestaan. Hän ei sanonut mitään mutta hänen sisällään raivosi tunnemyrsky. Hänen teki mieli painella metsään rymistellen ja kadota sitten jäljettömiin ja palata leiriin vasta, kun olisi varma, että voisi näyttää vain parastaan. Hän ryhdistäytyi ja hengitti huokauksin kerran sisään ja kerran ulos.
“Ei, en luovuta”, Tähtimötassu naukui tuimasti ja maisteli taas ilmaa. Karjuvirne varmasti ajatteli hänen olevan aivan surkea oppilas ja heikko, kun hän oli näyttänyt tunteensa toiselle. Hän sai haju jäljen toisesta hiirestä hetken ponnistelun jälkeen.
“Saanko vielä yrittää?” hän kysyi mestariltaan.
“Tottakai”, Karjuvirne naukui hymyillen kannustavasti. Tähtimötassu keskittyi hajuun ja paikansi sen. Hän lähti kohti hiirtä ja paikansi sen myös silmillään ja hiipi sitä kohti. Hän keskittyi todenteolla ja koki vahvaa halua onnistua. Lumen peittämällä maalla oli kohtalaisen helppo hiipia ja, kun tuli aika loikata Tähtimötassu teki sen varmasti ja tappoi hiiren nopealla puraisulla. Hän oli saanut hiiren! Tähtimötassu nappasi hiiren ja hymyili leveästi loikkiessaan Karjuvirneen luo.
“Sain sen!” hän naukui innoissaan ja hymyili. Sitten hän tajusi näyttävänsä taas vahvaa tunnetta Karjuvirneen edessä. Hän oli laskenut hiiren lumelle ja sen ruhon ympärille levisi verinen läikkä. Tähtimötassu katsahti hiirtä ja sitten taas Karjuvirnettä hän hymyili edelleen muttei niin leveästi, kuin äsken.
//Karju?

Kirjoittaja: Ruska

Kävelin eteenpäin ja nenääni tulvi metsän hajuja. Olin päättänyt mennä kävelylle metsään, ja se oli mielestäni hyvä päätös. Ilma oli vilpoinen, ja tuuli vasta kylmä olikin. Olin helpottunut, että olin paksuturkkinen kissa, jos minulla olisi yhtään ohuempi turkki, jäätyisin varmasti kylmyyteen. Katsoin taivaalle se oli miltei pilvetön, ja aurinkohuippukin oli jo mennyt. Ehkä olisi parasta palata leiriin, mutta ensin halusin katsoa, onki joki jäätynyt. Hetken päästä saavuin joelle, menin rantaan ja katselin sitä. Joen pinta oli osittain ohuessa jäässä, pörhistin turkkiani ja käännyin ympäri. Nyt palaisin leiriin lämmittelemään, ja jos löydän Hillasielun, ehkä puhuisin tämän ihastuttavan kollin kanssa. Olin jo kovin ihastunut Hillasieluun, tähän mukavaan ja seikkailulliseen kollin, mutta en uskaltanut kertoa hänelle tunteistani, vaikka kovasti haluaisin. Ehkä voisin vihjailla hänelle siitä, hiukan, mutta toivoin, ettei kolli loukkaannu ja jätä minua kun kerron että tykkään hänestä. Matka leiriin oli nopea, kun olin uppoutunut ajatuksiini. Kävelin sisälle leiriin, ja silmäilin aukiota. Ilokseni näin hillasielun istuvan leirin reunalla, kolli pörhisti turkkiaan. Hymyilin ja kävelin tuoresaalis kasalle, nappasin sieltä laihan jäniksen, se kyllä riittäisi kahdelle soturille. Jolkotin jänis hampaissani Hillasielun luokse, ja pudotin jäniksen kollin tassujen juureen.
”Hei Hillasielu, jaettaisiinko saalis?” naukaisin kollille kysyvästi, äänessäni lempeyttä. Hillasielu käänsi ystävällisen katseensa minuun, ja hymyili.
”Totta kai! Istu vain viereeni, täällä on aika vilpoista”, Hillasielu naukui ystävällisesti. Nyökkäsin kollille kiitollisena, ja istahdin tämän viereen. Hillasielu puraisi palan jäniksestä, ja nyökkäsi. Haukkasin ahnaasti palan jäniksestä, minulla tosiaankin oli nälkä. Jäniksen maukas maku tulvi suuhuni, kaikki maistui aina paremmalta kun oli nälkä. Söimme jäniksen loppuun, ja suimme käpäliämme puhtaaksi.
”Miten päiväsi on mennyt?” Hillasielu naukui nuolaisujen välissä. Lopetin käpälieni nuolemisen ja katsoin Hillasielua ystävällisesti.
”Päiväni on mennyt oikein hyvin, olin aamupartiossa ja kävin kävelyllä, entä sinä?” naukaisin ja nuolaisin huultani, johon oli jäänyt jäniksen rippeitä.
”Päiväni on mennyt aika samalla tavalla, muutama partio ja saalistusta”, Hillasielu naukaisi ja pörhisti karvojaan. Nyökkäsin ja katselin leiriä, katseeni osui pentutarhalle. Huokaisin hiljaa, olisipa minullakin pentuja joita hoivata ja kaitsita, se olisi unelma. Hillasielu olisi hyvä isä… Havahduin kun Hillasielu tönäisi hellästi kylkeäni, katsoin kollia hämilläni ja punastuin turkkini alla.
”Mitä oikein ajattelit, kun et edes kuullut minua”, Hillasielu naukui ja hänen viiksensä väpättivät huvittunena.
”Unelmoin vain pennuista”, naukaisin hiljaa, mutta en kertonut koko totuutta. Hillasielu nyökkäsi ja katseli leiriä. Katsoin Hillasielua, minun pitäisi kertoa hänelle tunteistani, nyt.
”Tuota, Hillasilu, minulla on kerrottavaa”, naukuin hiljaa, ja katsoin kollia. Hillasielu käänsi katseensa minuun ja hymyili.
”Mitä?” Hillasielu naukui kysyvästi ja kallisti päätään. Suljin silmäni ja keräsin hetken rohkeutta.
”Minä pidän sinusta, kumppani mielessä, olen pitänyt jo jonkin aikaa mutta en ole uskaltanut kertoa”, sanoin lempeästi ja katsoin kollia silmiin. Hillasielu näytti hiukan hämmentyneeltä, ja kaduin että olin kertonut kollille että tykkään tästä, mutta onnekseni pian kollin ilme lämpeni.
”Niinkö? Mukava kuulla, minäkin pidän sinusta, olet mukava ja lempeä”, Hillasielu naukui lämpöisellä äänellä, ja alkoi kehrätä hiljaa. ”Mutta en ole valmis kumppanuuteen, joten odotetaan vielä että lähennytään”. Kuullessani nuo sanat helpotuin, kehräsin hiljaa, ja Hillasielu koski nenällään poskeani, minä puolestaan nuolaisin kollin korvallista. Tunsin pian oloni uneliaaksi, ja ilmoitin Hillasielulle että menen torkkumaan. Pujahdin sisään sotureiden pesään, jossa ei ollut montaakaan kissaa. Käperryin vuoteelleni, ja hymyilin itsekseni. Pian vaivuin syvään uneen.

Kirjoittaja: Untuva

Lehtikato oli saapunut klaanien riesaksi reviireille. Se toi mukanaan jatkuvasti kiristyviä pakkasia sekä lumisateita, jotka pysyvästi jättivät ympäristön valkeaksi. Saalistaminen oli muuttunut tavallista vaikeammaksi, vaikka olinkin siinä hyvä. Lehtikato vaikeutti elämää, ja toivoin vain Eloklaanin selviävän vahvana, kunnes hiirenkorva jälleen koittaisi ja toisi mukanaan lämmön ja helppouden. Ei kuitenkaan kannattanut jäädä murehtimaan turhia, kun oli kuitenkin monta suuta ruokittavana.
Kuljin saalistuspartion mukana reipasta tahtia. Suussani roikkui yksi vaivainen hiiri, joka juuri ja juuri tulisi antamaan hieman vatsan täytettä jollekin eloklaanilaiselle. Oli jo melkein häpeällistä tuoda leiriin niin pikkuruinen otus ja kantaa se tuoresaaliskasaan muutaman luoden katseen kehnoon saaliiseen. Tämä ei ollut ollenkaan tapaistani. Tilanne oli kuitenkin monelle sama, ja osa palasi jopa tyhjin tassuin. Oli pienikin saalis kai jotain, näin ainakin halusin ajatella. Jokainen sai kuitenkin edelleen syödäkseen, vaikka riistan määrä oli viime aikoina laskenut merkittävästi. Kenenkään ei tarvinnut mennä nälkäisenä nukkumaan. Vielä. Olisi kuitenkin vain ajan kysymys, milloin riistamäärien kanssa tulisi ongelmia. Lehtikato ei ollut vielä edes ehtinyt pitkälle, joten oli vielä paljon asioita sattuman varassa. Piti vain luottaa siihen, että Tähtiklaani piti meistä kyllä huolen, ja turvaisi henkemme vaikeimpinakin aikoina. Se toi lohtua ja auttoi jaksamaan.
Saalistuspartio painoi jo jäsenissä ja kylmyys sai minut haluamaan sotureiden pesän lämpöön. Sen tähden lähdin askeltamaan kohti pesää aikeenani mennä aikaisin vuoteeseen. Ani varhain tulisin heräämään seuraavaan päivään ja osallistumaan aamun partioon. Kiireinen arki tuntui hyvältä. Se sai minut ajattelemaan ainoastaan suorittamista, eikä minun tarvinnut uhrata millekään muulle ajatusta. Kerrankin oloni tuntui rauhalliselta, ja pystyin vain olemaan. Hiljalleen ajatukseni sumenivat ja nukahdin sikeään uneen.

Kirjoittaja: Aura

Kujetassu makoili parantajanpesässä selällään tylsistyneenä. Hänen olotilaansa kuvasi tasan yksi sana; tylsistyminen. Kujetassusta tuntui, että hän olisi voinut laskea jokaisen ruohonkorren, mitä metsästä löytyi ennemmin, kuin olla parantajanpesän vanki. Lehmustassu istuskeli siskonsa vierellä ja suki turkkiaan iloisena.
”Ja sitten minä saalistin sen oravan, olisitpa sinä nähnyt Närhitassun ilmeen! Se orava ei päässyt minua karkuun, joka on toisaalta yksi Tähtiklaanin neljästä ihmeestä. Olenhan minä niin raskas- ja voimakasrakenteinen”, Lehmustassu kertoi innoissaan harjoituksistaan eikä lainkaan huomannut, että naarasoppilasta ei kiinnostanut. Kujetassu halusi myös harjoittelemaan ja tällä hetkellä hänestä tuntui, että hän joutuisi kykkimään koko loppuelämänsä parantajien vankina. Yrttien kirpeä ja voimakas tuoksu tuntui hänen nenäänsä ikävältä. Miten parantajat kestäisivät täällä saamatta koko loppuelämänsä kestävää päänsärkyä? Raidallinen naaras huokaisi raskaasti ja kellahti kyljelleen.
”Minulla on niiiiin tylsää”, Kujetassu valitti kommentoimatta veljensä tarinaa. Kolli oli hänestä niin onnekas, kun pääsi harjoittelemaan mestarinsa ja muiden oppilaiden kanssa. Malvatassukaan ei ollut käynyt katsomassa häntä. Kaipa kirjava naaras oli niin kiireinen omien harjoituksiensa kanssa. Naaras oli tällä hetkellä niin kateellinen kaikille kunnossa oleville kissoille!
”Kyllä sinä pian pääset täältä pois”, Lehmustassu lohdutti selvästi turhautunutta siskoaan. Siltä Kujetassusta ei kuitenkaan tuntunut, ehei. Naaraasta tuntui, että hän ei pääsisi koskaan soturiksi ja hänen elämänsä valuisi tässä makoillessa hukkaan. Kujetassu ei kuitenkaan halunnut valittaa ja näyttää liikaa negatiivisuutta, joten hän tyytyi vain hymyilemään veljelleen.

//KP-boosti

Kirjoittaja: Koivu

Varjotassun hämmästykseksi Sadetassu oli kiivennyt ylös puuhun hänen vierelleen ja yrittänyt lohduttaa kollia. Kun Varjotassu ei ollutkaan ollut halukas puhumaan enempää päivästään tai tuntemuksistaan Sadetassulle, naaras oli vaihtanut puheenaihetta ja halunnut näyttää iloisena Varjotassulle lempipaikkansa joen varrelta. Heidän päästyään perille oli taivaalta alkanut leijailla hitaasti lumihiutaleita, joita kaksikko ihasteli yhdessä. Varjotassun oli ollut pakko myöntää, että lumihiutaleet todella olivat kauniita leijaillessaan alas taivaalta. Miten hän ei ollutkaan osannut arvostaa niiden maisemaan tuomaa kauneutta ja rauhallisuutta aiemmin? Varjotassusta tuntui, että Sadetassu sai hänet näkemään kaikki asiat aivan eri valossa. Samaan aikaan hänellä ei ollut hajuakaan, miten hänen uusi… ystävänsä sen teki. Kolli ei myöskään ollut varma, oliko heistä oikeasti tullut jo ystäviä. Mistä hän sen oikein tietäisi?
Varjotassu seurasi yhtä hiutaletta, joka laskeutui suoraan Sadetassun siniharmaalle poskelle. Naaras hymyili niin lämpimästi Varjotassun kohdatessa hänen katseensa, että kolli ihmetteli, ettei hiutale sulanut heti. Hiutaleet näyttivät Varjotassun mielestä melkein leijuvan Sadetassun päällä, tämän turkin ollessa kauniin tuuhea. Samassa Sadetassu nojautui Varjotassua kohti ja tuuppasi kermanvärisen kollin lapaa kevyesti omallaan.
”Tuon sinut tänne uudestaan sitten viherlehden aikaan. Tuo puukin on silloin kauniimman näköinen. Tällä lailla kylmään aikaan kaikki on niin… kuollutta”, Sadetassu naurahti katsellessaan kyseistä, lumen peitossa olevaa puuta ja kallisti päätään. Varjotassu katseli ympärilleen.
”Minusta täällä on ihanan rauhallista”, Varjotassu sanoi. Häntä ei haitannut, että kaikki näytti kuolleelta; nyt hän onnistui näkemään lumen hiljaisen kauneuden kaikkialla. Kolli näki sivusilmällä Sadetassun katsahtavan häneen.
”Mutta tulen tänne mielellään kanssasi viherlehden aikaankin”, Varjotassu lisäsi ja räpäytti silmiään kiitollisena. Jotenkin Sadetassu oli onnistunut pelastamaan hänen päivänsä. Enää entisestä kotikisusta ei tuntunut niin yksinäiseltä.
”Hyvä! En malta odottaa, että näet, miten ruoho hehkuu vehreyttä, kasvit kukoistavat värikkäinä ja aurinko ui kirkkaassa joessa”, Sadetassu kurnutti iloisena. Varjotassu toivoi, että saisi itseensäkin enemmän samaa positiivista energiaa. Hän yritti tartuttaa osan toverinsa iloisuudesta itseensä.
”En minäkään”, Varjotassu maukui. Ainakin hänellä olisi nyt jotain, mitä odottaa. Jotain, mikä auttaisi häntä jaksamaan tämän synkän ja kylmän lehtikadon läpi.
Kolli huomasi tärisevänsä jo kylmästä, seistyään paikallaan lumessa niin pitkään.
”Palataanko takaisin leiriin?” hän ehdotti. Sadetassu näytti huomanneen hänen palelunsa.
”Palataan vain.”

Puolet matkasta kaksikko oli kulkenut suhteellisen hiljaisina, lukuun ottamatta Sadetassun satunnaisia höpinöitä. Varjotassu tunsi edelleen itsensä huonoksi aloittamaan keskustelua. Onneksi Sadetassulle se ei tuntunut olevan ongelma.
”Tuota… Onko sinulla muuten yhtään parempi olo?” naaras kysyi varovasti rikkoen hiljaisuuden.
”On minulla. Kiitos”, Varjotassu maukui ja katsoi Sadetassua silmiin. Hän toivoi, että tämä ymmärtäisi hänen todella olevan aidosti kiitollinen.
”Hyvä kuulla”, Sadetassu maukaisi hymyillen.
Hetken he kulkivat taas hiljaa lumisten puiden lomassa, lähestyen leiriä. Varjotassu päätti yrittää jatkaa keskustelua, vaikkakin hieman kömpelösti. Hän selvitti kurkkuaan katse menosuunnassa, ennen kuin avasi suunsa.
”Onko… onko sinulla paljon kavereita tai lähisukulaisia Eloklaanissa?” Varjotassu tiedusteli ja toivoi, ettei kysymys ollut omituinen.

//Sade?

Kirjoittaja: Nelli

Sujahdin pois parantajanpesästä ja hain myyrän, joka minun ja Sumutassun oli tarkoituksena jakaa. Vaikka Sumutassu ei ollut sen kummemmin avautunut minulle tai edes yrittänyt olla ystävällinen, halusin vielä kerran yrittää päästä juttuun tämän kollioppilaan kanssa.
Onnekseni -ja myös hieman yllätykseksi- Sumutassu oli suostunut jakamaan saaliin kanssani. Toin myyrän eteeni ja odottelin, että hän tulisi.
Houkutus alkaa jos syödä myyrää oli suuri, mutta odotin Sumutassua yrittäen tuntea kärsivällisyyttä, ja miettien, että sellaisesta taidosta voisi olla hyötyä. Olin toki huomannut jos vaanimisharjoituksissakin, ettei kärsivällisyyteni ollut kovin hyvällä tasolla, mutta se oli jo parantunut, eikä oikeastaan enää tuottanut hankaluuksia saalistamisessa.
Vihdoin harmaa, valkoraidallinen oppilas saapui parantajanpesältä, ja asettui viereeni, tai no, suhteellisen kauas minusta, mutta kuitenkin niin, että saatoimme syödä samaa saalista. Vatsani ammotti tyhjyyttään, joten heti, kun Sumutassu oli asettunut, haukkasin oikein suuren palan.
Sumutassukin vaikutti nälkäiseltä sillä haukkasi myyrästä paloja tasaiseen tahtiin. Päätin odottaa hetken, ennen kuin yrittäisin avata keskustelua.
Myyrä oli herkullinen, ja olimme jo miltei saaneet sen syötyä.
*Mitä minä nyt sitten sanoisin hänelle? Enhän minä oikein edes tunne Sumutassua kunnolla. Mistäköhän hän tykkäisi keskustella?* Pohdin mielessäni tarkkaillen samalla Sumutasssua. Lopulta tilanne alkoi jo tuntua hieman kiusalliselta hiljaisuuden vallitessa. En uskonut Sumutassun haluavan aloittaa keskustelua, joten oletin, että mikäli minä jostain haluaisin puhua, niin minun olisi puhuttava ja toivottava, että Sumutassu innostuisi sen verran, että jatkaisi keskustelua sen sijaan, että lopettaisi sen heti alkuunsa.
”Mmh, odotatko sinä soturiksi pääsyä? Tai tiedätkö, milloin sinut nimitetään”, kysyin. Ääneni kuulosti varmalta, mihin olin tyytyväinen. Todellisuudessa tunsin pientä epävarmuutta, sillä jos Sumutassu ei ollut aiemmin ollut halukas keskustelemaan kanssani, miksi hän olisi nyt yhtään sen enempää kiinnostunut? Vai olisiko hän voinut vain olla nälkäinen, ehkä syöminen auttaisi hänen oloaan ja saisi hänet iloisemmaksi. Odotellessani Sumutassun vastausta seurasin, miten Hillasielu kävi hakemassa itselleen hiiren ja asettui aukiolle syömään sitä.
Katsahdin Sumutassuun odottavasti, mitä hän vastaisi?
Sumutassussa ei näkynyt mielestäni päällepäin merkkiäkään siitä, että hän vastaisi soturiuteen liittyvään kysymykseeni.
*Kuunteliko hän edes minua?* Ajattelin turhautuneena. Hän nyt ei muutenkaan vaikuttanut kovin hyvältä kuuntelijalta, mutta kyllä hän nyt voisi jotain maukua vastaukseksi! En tiennyt, oliko kysymykseni edes hyvä, mutta olin yrittänyt valita aiheen, josta voisimme rennosti jutella.
”Minä odotan, tosi paljon! Mutten ollenkaan tiedä, milloin minut nimitetään, olenhan minä jo aika kauan ollut oppilas” , sanoin vailla ripaustakaan iloa äänessäni. Toiveikkuutta siinä kyllä kuului.
Sumutassu kohotti päätään ja lävisti minut kylmällä, jäänsinisellä katseella suoraan silmiin.
//Sumu?

Kirjoittaja: Aura

Kujetassu puhalteli ilmaa tylsistyneenä. Hänen tassuunsa ei sattunut enää yhtä paljoa mitä aiemmin, vaikka sitä edelleen kivisti ja naaraan yrittäessä palata tehtäviensä pariin, oli Liljatuuli taluttanut hänet takaisin potilaspedille. Kujetassusta oli ihan tylsää vain makoilla, mutta onneksi Lehmustassu oli käynyt viihdyttämässä häntä. Kolli oli tuonut hänelle riistaa ja kertonut omista harjoituksistaan. Lehmustassu oli kertonut hänen mestarinsa pentujen kuolleen, jonka johdosta he olivat pitäneet lyhyempiä harjoitustuokioita. Kujetassu silitti tassullaan kiveään ja hymähti. Mitäköhän Lampitassu puuhaili parhaillaan? Jos naaras olisi edelleen fyysisesti heidän kanssaan, olisikohan naaras juuri nyt harjoittelemassa? Todennäköisesti kyllä, Lehmustassu oli ainakin ahkera oppilas ja kyllä Kujetassukin halusi olla hyvä oppilas Mehiläislennolle. Mehiläislento oli nimittäin paras mestari ja ansaitsi vain parhaan oppilaan. Kujetassu väräytti korviaan kuullessaan jonkun astelevan pesään ja huomasi tulijan olevan Lieskakajo. Naaraskissa ilahtui ja ajatteli kollin tulleen tervehtimään häntä. Lieskakajo kuitenkin suuntasi yrttejä lajittelevan Leimusilmän luokse. Kujetassu kierähti pienelle kerälle ja esitti nukkuvaa, jotta voisi salakuunnella kaksikon keskusteluja.
”Hei, Leimusilmä. Tassuni tuntuu edelleen kipeältä ja minusta tuntuu, että minun olisi varmaan parempi levätä täällä. Haavojanikin kivistää”, Lieskakajo naukui mustavalkealle parantajaoppilaalle, joka katsoi ystäväänsä hieman pidempään, mutta nyökkäsi sitten.
”Selvä se, voit ottaa tuon vapaan pedin tuosta. Tulen kohta katsomaan tassuasi, vien vain nämä pilaantuneet yrtit”, Leimusilmä naukaisi iloisesti ja vinkkasi Lieskakajolle silmää. Kujetassu raotti silmiään ja huomasi Lieskakajon koskettavan parantajaoppilasta toverillisesti. Naaraasta tämä oli liian outoa, miksi Lieskakajo piti Leimusilmästä noin paljon? Naaras tuhahti ja jatkoi nukkuvan esittämistä, kun punaturkkinen kissa siirtyi makoilemaan hänen lähelleen. Tästä hän pitäisi isälleen puhuttelun! Tämä ei voisi jatkua näin, että Lieskakajo antoi jatkuvasti Leimusilmälle huomiota eikä lainkaan hänelle.

//KP-boosti

Kirjoittaja: Aura

Valkeaturkkinen Hallavarjo harppoi kohti pentutarhaa pieni myyrä suussaan. Hän halusi kertoa Sypressikuiskeelle uutiset siitä, että Eloklaaniin oli saapunut haavoittunut kotikisu, jonka Lieskakajo oli pelastanut omien sanojensa mukaan varmalta kuolemalta. Hallavarjoa oksetti joidenkin kuolonklaanilaisten toiminta, olivatkohan kaikki yhtä kylmiä ja julmia kissoja? Hallavarjo ei ollut varma eikä hän edes halunnut ottaa selvää asiasta. Kolli kurkisti pentutarhaan ja hymyili myyrä suussaan ottotyttärelleen. Hän oli naukaisemassa naaraalle jotain, mutta huomasikin Sypressikuiskeen nyyhkyttävän kovaan ääneen. Kolli pudotti saaliin välittömästi maahan ja ryntäsi raidallisen kissan luokse. Hän kääräisi häntänsä toisen ympärille ja sukaisi naarasta otsalle.
”Sypressikuiske rakas, mitä on tapahtunut? Kerro minulle”, Hallavarjo naukui isällisen huolestuneena ja pelkäsi, että myös Vadelmapennulle olisi tapahtunut jotain. Naaraspentu nimittäin makasi Sypressikuiskeen etutassujen lähellä eikä liikkunut. Voisiko Tähtiklaani olla niin julma, että olisi vaatinut myös naaraan toisen pennun hengen.
”A-ai hei, Hallavarjo”, Sypressikuiske nyyhkytti hysteerisesti ja hautasi kasvonsa valkean kollisoturin turkkiin. Hallavarjo ei sanonut mitään, ainoastaan silitti toisen selkää rauhallisesti hännällään.
”Ku-kun heräsin, löysin.. Löysin Vadelmapennun kuolleena. Minä en ole varma mi-mitä tapahtui, e-ehkä hän tukehtui maitoon. Mitä me teimme väärin, että molemmat pentumme menehtyivät”, Sypressikuiske itki ja valkeaturkkisella soturiltakin pääsi kyynel. Hän tunsi syvää surua Sypressikuisketta ja Aurinkoroihua kohtaan. Molemmat olivat nuoria kissoja, jotka eivät olleet valmistautuneet tämänlaiseen suruun. Pentujen kuolema osui aina syvälle, eihän Vadelmapentu ollut edes ehtinyt silmiään avata. Hallavarjosta tuntui niin pahalta molempien puolesta.
”Olen hyvin pahoillani, ainakin heillä on nyt toisensa ja Tähtiklaani pitää heistä kyllä huolen”, Hallavarjo kuiskasi ja riiputti päätään.
”Jos haluat, minä voin auttaa Vadelmapennun hautaamisessa. Hautaamme hänet Loistepennun viereen ja viherlehden aikaan voimme käydä viemässä heille kukkia, jos vain haluat”, Hallavarjo naukui hiljaisella äänellä ja pysyi Sypressikuiskeen lähellä. Hänellä ei ollut kiire mihinkään, kaikki hänen päivänsä kiireet olivat nyt peruttuina. Hän pysyisi nyt vain ottotyttärensä tukena näinä vaikeina aikoina ja auttaisi naarasta pääsemään tästä ylitse. Sehän oli isän tehtävä, olla tyttärensä tukena tuli mitä tuli.

Kirjoittaja: Aura

Kujetassu makoili tylsistyneenä parantajanpesässä. Hänen isänsä Lieskakajo oli tuonut tovi sitten leiriin pahasti haavoittuneen kotikisun. Kujetassu oli yrittänyt tehdä tuttavuutta vierailijaan, mutta Leimusilmä oli estänyt hänen aikeensa kertoen kotikisun olevan pahasti shokissa. Kujetassu katseli pesän kissoja. Lieskakajokin makoili pesässä haavojaan parannellen, mutta Kujetassusta tuntui, että kolli vietti täällä aikaa vain Leimusilmän takia! Hän ei pitänyt siitä kuinka hänen isänsä katsoi parantajaoppilasta, se oli naaraasta todella epäilyttävää. Naarasoppilas haukotteli ja oli laskemassa päänsä sammalille, kun Mehiläislento asteli pesään kivenmurikka suussa. Kolli suuntasi suoraan oppilaidenpesälle ja laski tuomisensa naaraan sammalille.
”Hei, Kujetassu. Löysin tämän tarpeidentekopaikalta, eikö tämä ole se sinun kivesi?” kollisoturi naukaisi ja tökkäsi kiveä tassullaan lähemmäksi oppilastaan. Kujetassu katsoi vihreät silmät suurina kollin tuomaa kiveä, Mehiläislento oli todella löytänyt hänen rakkaan kivensä! Kolli oli taatusti paras mestari ikinä!
”Mehiläislento, se on se! Löysit kiveni”, Kujetassu naukui ilahtuneena ja otti kiven tassullaan lähemmäksi. Hän hautasi kiven etutassujensa sekaan ja päätti, että ei laskisi sitä koskaan silmistään.
”Kiitos, Mehiläislento”, Kujetassu naukaisi hiljaisella äänellä ja hymyili mestarilleen täynnä onnea. Nyt kaikki oli taas hyvin eikä edes parantajanpesässä makoilu harmittanut oppilasta sitten lainkaan! Kujetassu hymyili leveintä ja maireinta hymyään, joka oli täynnä aitoa iloa. Mehiläislento oli todella pelastanut oppilaansa päivän ja kenties naaraan koko elämän! Siltä oppilaasta ainakin tuntui, ettei hän olisi pystynyt elämään ilman rakasta kiveään.

// KP-boosti

Kirjoittaja: Elandra

Ampiaispisto: 22kp! –

Sumutassu: 22kp! –

Kuutamolaine: 20kp! –

Kipinätassu: 12kp – Soturin pisteet kasassa, eli voit nimittää itsesi soturiksi kun tahdot!

Sypressikuiske: 8kp –

Mesitähti: 10kp –

Kujetassu: 37kp! –

Varjotassu: 41kp! –

Tähtimötassu: 17kp –

Malvatassu: 56kp! –

Karjuvirne: 8kp –

Hilehuurre: 19kp –

Hallavarjo: 8kp –

Kimalaistoive: 10kp –

Hiilihammas: 10kp –

Sadetassu: 11kp –

Lieskakajo: 13kp –

Pohjaharha: 9kp –

Kirjoittaja: Elandra

Hilehuurteen juuri sanomat sanat olivat yhtä yllättäviä kuin lumimyrsky keskellä viherlehteä! En voinut uskoa korviani. Oliko hän juuri oikeasti pyytänyt anteeksi sitä, että pudotti minut jokeen? Kaiken kukkuraksi hän pahoitteli tympeää reaktiotaan omaan anteeksipyyntööni.
Arvostukseni Hilehuurretta kohtaan ei juurikaan noussut, mutta kieltämättä hänen tekonsa oli rohkea ja kunnioitettava. Sen johdosta suupieleni alkoi nykiä ja kasvoilleni hiipi pienen pieni hymynkaltainen virne. Näin, miten tabbykuvioinen kolli siristi yllättyneenä vihreitä silmiään. Kasvoilleni kohonnut ilme oli poissa nopeasti, ja keskityin miettimään vastaustani nuoremmalle kollille. Halusin välittää sanoillani olevani iloinen Hilehuurteen myöntäessä virheensä, mutta halusin myös tehdä hänelle selväksi, ettei se tehnyt hänen aiemmasta käytöksestään lainkaan sen hyväksyttävämpää. Vedin syvään henkeä ja päästin seuraavat sanat suustani:
”Anteeksipyyntö hyväksytty, en kanna sinulle kaunaa, vaikken selviäisikään hengissä tästä taudista. Olen täysin samaa mieltä, se ja kaikki muutkin hölmöilysi ovat aivan kamalan noloja. Toivon koko sydämestäni, että opit käyttäytymään kuten soturin kuuluu.” Kasvoillani oli tuttu, vakava ilme puhuessani Hilehuurteelle. Kollin vihreä katse pysytteli silmissäni, kunnes pesän sisäänkäynniltä kuului askeleita. Liljatuulen paluu oli minun pelastukseni. Suurella todennäköisyydellä Hilehuurteen vastaus olisi ollut taas yhtä piikittelevää kuin aina. Hän unohtaisi silmänräpäyksessä olevansa edes pahoillaan, sellaisen kuvan kolli oli itsestään antanut minulle.

Emme puhuneet sinä päivänä enää mitään, sillä olimme saaneet seuraa sairasaukiolle. Kujetassu oli ottanut paikan meidän välistämme, eikä minulla ollut tarvetta huudella nuoren kollikissan yli yhtään mitään Hilehuurteelle. Hänen anteeksipyyntönsä saisi suuremman merkityksen vasta sitten, kun kolli oppisi olemaan kunnolla.
Illasta oloni oli jo hieman parempi, ja pelko kuolemisesta alkoi laantua. Toivoin vain yli kaiken pääseväni mahdollisimman nopeasti pois tästä ankeasta pesästä.

Tähtiklaani vastasi rukouksiini ja pääsin eräänä aamuna pois parantajan pesältä vietettyäni siellä kolme kokonaista päivää. Hilehuurre oli vielä jäänyt pesään, enkä tiennyt oliko hän pääsemässä tänään sieltä pois. Vedin keuhkoni täyteen raitista pakkasilmaa astuttuani ulos tunkkaisesta, yrttien katkuisesta pesästä. Kylmä ilma kutitteli keuhkojani ja sai minut yskimään. Pieni pelko kolkutti takaraivossani; oliko tämä normaalia? Minunhan piti olla jo toipunut.
”Huomenta Pohjaharha!” Minttuliekki tervehti Litteäkiven edustalta ja viittoi minut luokseen. Yritin työntää pelon pois mielestäni ja kävelin hankeen tehtyä polkua pitkin punaturkkisen varapäällikön luokse.
”Joko sinä palaat soturin tehtäviin? Voisin laittaa sinut ja Närhitassun aurinkohuipun partioon, jos vain olet terve”, Minttuliekki ehdotti rauhallisella äänellä. Nopea paluu soturin tehtäviin hirvitti, mutta Leimusilmä oli vakuuttanut minun olevan terve kuin mikä. En halunnut kieltäytyä syyttä tehtävistäni, joten nyökkäsin.
”Leimusilmän mukaan kaikki on kunnossa, osallistun ilomielin partioon”, lupasin. Minttuliekki katsoi minua tyytyväisenä:
”Sepä hyvä. Jaan partiot aivan pian, niin jää toki kuuntelemaan.”
Hyvästelin varapäällikön ja kävelin hänen kehotuksestaan lähelle sotureiden pesää, jotta kuulisin millaisen kokoonpanon varapäällikkö kehittelisi partioon.