Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Elandra

Saalistusharjoitukset Tähtimötassun kanssa eivät edenneet ihan suunnitelmieni mukaan. Alku oli ollut lupaava, mutta sitten naaras tuntui luovuttavan heti, kun ei onnistunutkaan seuraamaan löytämäänsä hiiren hajujälkeä. Tiesin kyllä naaraan olevan luonnostaan kaikkea muuta kuin hyvä saalistaja, mutta niin nopea luovuttaminen yllätti minut kuitenkin.
Yllättäen Tähtimötassu alkoi voivotella surkeana. Naaras ei uskonut pääsevänsä koskaan soturiksi taidoillaan. Kasvoilleni oli hiipinyt hitusen yllättynyt ilme, sillä moinen valitus ei ollut Tähtimötassulle tyypillistä. Yllättynyt katse muuttui myötätuntoiseksi, vaikkei päänsä toisaalle kääntänyt Tähtimötassu voinutkaan nähdä sitä. Mustavalkoinen oppilas oli raottanut minulle sellaista haavoittuvaista puolta itsestään, jota en ollut aiemmin nähnyt. Vaikkei sen näyttäminen olisikaan ollut tahallista, se sai minut hyvilleni. Otin hitaasti askeleen lähemmäs oppilasta, mutta tämä ei kääntänyt katsettaan minun suuntaani. Huokaisin hiljaa ja yritin etsiä oikeita sanoja.
”Kuule”, aloitin hiljaisella äänellä ja pidin pienen tauon, ”kyllä me sinusta vielä erinomaisen soturin teemme. Ei se helppoa ole, mutta minä tiedän sinun pärjäävän, aivan sama mitä eteen tulee.” Yllemme laskeutui hetken kestävä hiljaisuus. Tuntui, etteivät sanani riittäneet. En antanut Tähtimötassulle aikaa vastata mitään, kun jatkoin vielä:
”Olen iloinen, että toit esiin epävarmuutesi ja lupaan tehdä kaikkeni, jotta olosi muuttuisi paremmaksi. Jos tahdot, voimme lopettaa harjoitukset tähän.”

//Tähtimö?

Kirjoittaja: Aura

Lieskakajo oli ollut nummilla saalistamassa, kunnes hän oli kohdannut tummaturkkisen kuolonklaanilaisen pieksemässä pyöreäpiirteistä kotikisua. Lieskakajo ei kannattanut turhaa väkivaltaa ja hänen oli ollut pakko puuttua tilanteeseen, joka oli eskaloitunut hänen ja kuolonklaanilaisen taisteluun. Nyt Lieskakajo istui vaalean kotikisun kanssa Eloklaanin reviirillä kuolonklaanilaisen kollin häädettyä heidät. Kotikisulla oli pahoja vammoja ja kollin turkki oli sotkeutunut vereen. Lieskakajo itse oli selvinnyt vähemmällä. Kotikisu tärisi peloissaan ja hänen kasvonsa olivat haudattuna tuon häntään. Lieskakajon sydän ei kestäisi, jos hänen pitäisi saattaa kotikisu yksinään ulos reviiriltä. Ties vaikka se pahainen kollin retku olisi jossain vaanimassa.
”Hei, olen Lieskakajo. Minä olen Eloklaanista, en tee sinulle mitään pahaa. Ei hätää, kaikki on nyt hyvin. Minä vien sinut meidän leiriimme, sopiiko se sinulle? Kuka olet?” Lieskakajo puheli rauhallisesti. Hän oli yrittänyt silittää kollia hännällään, mutta kotikisu oli säikähtänyt hänen kosketustaan. Voi toista, kolli tunsi vihaa Kuolonklaania kohtaan. Kuinka he – tai ainakin tämä yksi – saattoivat olla niin julmia kissoja?
”E-en löydä kotiin, jo-joten kai se, kai se sopii. Ja nimeni, ni-nimeni on Puh”, kollikissa vikisi lopulta ja nosti katseensa suurempaan kollikissaan. Lieskakajo hymyili kollille varovaisesti. Eihän Eloklaanilla ollut kovinkaan paljoa yrttejä jakaa, mutta eihän Puhia voisi oman onnensa nojaan jättää.
”Meillä on parantajat, jotka hoitavat sinut kuntoon. Autan sinut selkääni, niin pääsemme nopeammin leiriin”, Lieskakajo selitti rauhalliseen sävyyn ja muistaessaan Leimusilmän, läikähti hänen rinnassaan. Jos joku hoitaisi Puhin kuntoon, niin Leimusilmä! Lieskakajo asettautui kyyryyn ja näin ollen kotikisu pääsi kiipeämään hänen selkäänsä. Puh piti pientä vikinää liikuttaessaan käpäliään. Lieskakajo katsahti taivaalle, Tähtiklaanin olisi pakko antaa kollin selvitä. Soturikolli lähti kotikisu selässään hiljakseen kohti Eloklaanin leiriä. Matkalla Lieskakajo puheli Puhille mukavia ja yritti pitää ajatuksensa muualla, kuin hänen vammoissaan. Lieskakajon vatsaa kivisti, tabbykuvioinen soturi oli saanut tehtyä inhottavaa jälkeä siihen ja heidän pyöriessään maassa oli Lieskakajo satuttanut takajalkansa.

Kaksikon saapuessa leiriin, saivat he osakseen paljon katseita. Lieskakajon selkä oli sotkeutunut Puhin vereen ja muutamat eloklaanilaiset tulivat kysymään mitä oli tapahtunut.
”Hakekaa joku Mesitähti ja pyytäkää häntä tulemaan parantajanpesälle”, Lieskakajo naukaisi kuuluvasti ja kiiruhti sitten kotikisukollin kanssa parantajanpesälle. Lieskakajo laski Puhin potilaspedille ja huhuili samalla parantajia paikalle. Hänen ilokseen Leimusilmä saapuikin nopeasti paikalle, tiedustellen mitä oli tapahtunut.
”Kuolonklaanilainen meinasi tappaa hänet”, Lieskakajo kertoi huolestuneena Leimusilmälle ja huomasi mustavalkean kollikissan tarkkailevan myös hänen arpiaan.
”Äh, älä minusta huoli. Nämä odottavat”, Lieskakajo naukaisi vähätellen, vaikka pitikin käpäläänsä koholla. Leimusilmä vilkaisi sotkuista kollia vielä kerran, kunnes hän sitten kääntyi Puhin puoleen. Tovin kuluttua valkoruskea päällikkö asteli parantajanpesälle ja suuntasi pedillä makoilevaan Lieskakajoon. Kolli kampesi itsensä pystyyn ja nyökkäsi Mesitähdelle kunnioittavasti.
”Löysin hänet rajalta. Jokin kuolonklaanilainen oli tappamassa häntä enkä minä voinut antaa sen tapahtua. Tiedän, että kuolonklaanilaisten asiat eivät kuulu meille, mutta olin vain muutaman ketunmitan päässä. Kuinka olisin voinut vain katsoa, kun hänet tapetaan?” Lieskakajo naukui hiljaisella äänellä ja nielaisi.
”Sama kissako teki sinun haavasi?” Mesitähti kysyi ja viittasi Lieskakajon omiin vammoihin. Oranssiturkkinen soturi nyökkäsi päällikölle ja avasi jälleen suunsa:
”Oikeastaan, minä.. En selvinnyt siitä tilanteesta ilman taistelua ja minä olin se, joka teki rajarikkeen ja aloitti taistelun sen kuolonklaanilaisen kanssa. Pyydän anteeksi, Mesitähti ja olen valmis hyvittämään tekoni. Tein sen ainoastaan pelastaakseni tuon kotikisun”, Lieskakajo selitti päällikölleen hieman korvat luimussa. Kollipäällikkö vilkaisi sammalilla makaavaan kolliin, joka oli parhaillaan Leimusilmän paikattavana. Lieskakajo tiesi Mesitähden olevan fiksu päällikkö, ei toinen voisi tuomita häntä täysin.
”Katsotaan mitä teemme sitten myöhemmin, kun sinut on saatu paikattua”, Mesitähti naukaisi lopulta ja tallusteli sitten ulos parantajanpesästä. Lieskakajo huokaisi ja huomasi tyttärensäkin olevan parantajanpesässä. Naarasoppilas tosin nukkui, joten Lieskakajo ei millään raaskinut herättää toista, vaan kierähti kippuralle.

//Mikäli Ela tahdot, saat jatkaa tuosta Medellä, mutta ei ole pakko X)

Kirjoittaja: Aura

Kujetassu nilkutti klaaninvanhimpienpesältä takaisin leiriaukiolle likaisten sammalien kera. Hän oli juuri vaihtanut klaaninvanhimpien sammalet. Naaras oli suorittanut rangaistustaan useamman päivän ajan ja hän oikeastaan piti vanhusten kanssa oleskelusta. Melkein kaikki olivat varsin mukavia ja Kujetassusta oli kiva, että Malvatassullakin oli sama rangaistus! Ainakin he voisivat viettää yhteistä aikaa. Kilpikonnakuvioinen naaras ei tosin ollut yhtä innokas aterioimaan pesätoverinsa kanssa. Se tuntui Kujetassusta ikävältä, mutta ei lannistanut häntä. Naaras ei ollut etsinnöistä huolimatta löytänyt kiveään ja naaras olikin melkein luovuttanut sen suhteen. Kujetassu oli itkenyt kivensä takia öitä, hänestä tuntui, että viimeinenkin elävä osa Lampipentua oli mennyt siinä kivessä. Naaras horjahti ja menetti tasapainonsa, kolmella jalalla oli vaikea kävellä. Kujetassu parkaisi ja tiuskaisi suureen ääneen. Hänestä kaikki tuntui jälleen taas typerältä ja turhauttavalta!
”Minä luovutan!” Kujetassu kiljahti ja houkutteli kiljahduksellaan aukiolle muutamia kissoja katsomaan. Heidän joukossaan oli myös hänen mestarinsa, Mehiläislento.
”Kujetassu, onko kaikki hyvin? Mitä sinulle tapahtui?” ruostepilkullinen kolli kysyi astellessaan oppilaansa luokse. Kujetassu tökkäsi sammalia terveellä tassullaan ja Mehiläislento auttoi oppilaansa pystyyn.
”Sattuuko sinun tassuusi edelleen?” Mehiläislento kysyi varovaisesti Kujetassulta ja keräsi toisen levittämiä sammalia kasaan. Raidallinen naarasoppilas nyökkäsi pontevasti ja pidätteli kyyneliään. Oppilaana oli ihan typerää!
”Sinun olisi nyt parasta mennä parantajanpesälle, Liljatuuli tai Leimusilmä katsoo tassusi kuntoon. Älä sinä näistä huoli, minä vien nämä tarpeidentekopaikalle”, Mehiläislento naukaisi lohduttavasti ja kosketti oppilastaan lavalle. Kujetassu hymyili kollille, hänellä oli heti parempi olo, kun joku lohdutti.
”Kiitos, Mehiläislento. Olet paras mestari!” Kujetassu kiljahti iloisempana ja lähti nilkuttamaan kohti parantajanpesää.

Parantajanpesällä Kujetassu antoi Liljatuulen tutkia tassunsa huolellisesti. Oppilas toivoi, että Liljatuuli lähettäisi hänet heti takaisin oppilaiden pesälle, jotta Kujetassu voisi jatkaa kivensä etsimistä. Hänen epäonnekseen naaras ilmoitti Kujetassun tassun olevan nyrjähtänyt ja hänen pitäisi jäädä parantajanpesälle parantelemaan sitä. Kujetassu tiesi välittömästi, että seuraavista päivistä tulisi hänen tylsimmät päivät ikinä! Raitaturkki höristi korviaan, aukiolta kuului poikkeuksellista hälinää ja hänen isänsä puhetta. Kujetassu oli ryntäämässä pystyyn, mutta harmaavalkea naaras painoi potilaansa takaisin pedilleen.

//KP-boosti

Kirjoittaja: Pyry

//JATKOA VARJOTASSULLE//

”Ehkä minä seurasin”, naurahdin Varjotassulle ja huitaisin sitten käpälällä korvaani tuntiessani siinä jotakin kutittavaa. Sitten silmiini tuli pahoitteleva pilke. ”Voi, toivottavasti en nyt pilannut mitään sinun oma rauha-kuplaasi. Anteeksi.”
”Ei se mitään”, Varjotassu maukaisi pienen hetken kuluttua, kuin ei olisi alkuun tiennyt, mitä vastaisi.
Olin lähtenyt hiukan Varjotassun jälkeen seuraamaan tätä, kun olin huomannut hänen tekevän lähtöä leiristä. Ja näköjään ihan hyvä niin, sillä kolli vaikutti olevan hyvin alamaissa. Kallistin kysyvästi päätäni ja tutkailin Varjotassun synkkiä kasvoja.
”Tekisitkö vähän tilaa, etten tallo sinua ja räsäytä oksaasi rikki”, kehräsin huvittuneena.
Samassa ponnistin loikkaan ja kapusin itseni Varjotassun oksalle. Istahdin hänen viereensä, kääräisin häntäni etutassujeni päälle ja katsahdin sitten hymyillen Varjotassuun. Hymyni haihtui, kun näin hänen murheellisen ilmeensä. ”Haluaisitko kertoa minulle, mikä on? Tapahtuiko siellä harjoituksissa jotakin?”
Varjotassu oli vaiti. Olin kärsivällinen ja keskityin tutkimaan käpäliäni antaakseni hänelle tilaa asetella sanojaan, jos niin halusi.
”Tuntuu vain, että olen jotenkin epäonnistunut”, kolli lopulta murahti.
Käännähdin katsomaan häntä. ”Kuinka ihmeessä? Sinullahan on mennyt oikein hyvin Eloklaanissa.”
Katselin kermanvalkeaa ystävääni kummastunut sekä huolestunut pilke silmissäni. Siihen kysymykseen ei hän kuitenkaan vastannut enää mitään, murahti vain itsekseen ja käänsi päänsä poispäin minusta. Tutkin häntä hetkisen, kunnes nousin varovasti käpälilleni ja sipaisin kuonollani Varjotassun korvaa äkillisesti innostuneena.
”Tule, haluan näyttää sinulle jotakin”, maukaisin hymyillen. ”Olet saattanut käydä siellä jo, en tiedä, mutta seuraa perässä jos vain kiinnostaa.”
Loikkasin alas puusta ja odottelin Varjotassun sinne myös. Sitten lähdin loikkimaan häntä jälleen iloisesti pystyssä eteenpäin.

Hidastin tahtia, kun lähestyimme uimapaikkaa. Lopulta tassuttelin rauhallisesti aivan joen vierelle ja istuuduin. Varjotassu pysähtyi vierelleni istuutuen itsekin. Hän katsoi minua hiukan kysyvästi.
”Tämä on eräs suosikkipaikoistani”, minä sitten selitin. ”Ei tässä nyt tietenkään uida voi, mutta mielestäni täällä on kaunista.”
Hartaasti vedin keuhkoihini kylmää ilmaa, vaikka se melko jäiseltä tuntuikin, ja nautin koko annoksesta ikään kuin en olisi koskaan hengittänyt yhtä raikasta ilmaa. Huolimatta siitä, että nyt oli lehtikato ja hyvinkin kylmää, minä nautin olostani täällä. Jokainen vuodenaika oli omalla tavallaan kaunis. Pitäisi vain osata nähdä metsä puista huolimatta.
Samassa taivaalta alkoi leijailla pieniä lumihiutaleita. ”Katso”, minä hihkaisin innostuksissani ja kohotin katseeni taivasta kohti. ”Kaunista, eikö vain?”
Huomasin sivusilmällä, kuinka Varjotassun korvat värähtivät. ”On”, hän vain totesi, mutta vilkaisi itsekin taivaalle.
Käännähdin jälleen katsomaan häntä. Vaikka olin jo useamman kerran huomannut, kuinka vaisu kolli oli sekä puheliaisuudeltaan että ilmeiltään ja muilta eleiltään, se sai minut silti hiukan hämmentymään. Toisaalta, ehkä tuollainen rauhallinen kissa sopisi oikein hyvin minunlaiselleni innokkaalle tapaukselle ystäväksi. Ikään kuin rauhoittajaksi, joka pitäisi käpäläni maassa etten innostuisi niin holtittomasti asioista. Vaikka mitä väärää siinä oli?
Uskaltauduin hellästi töytäisemään Varjotassun lapaa omallani, ja naurahtaen mau’uin: ”Tuon sinut tänne uudestaan sitten viherlehden aikaan. Tuo puukin on silloin kauniimman näköinen. Tällä lailla kylmään aikaan kaikki on niin… kuollutta.”
Kallistin pohtivaisesti päätäni katsellessani puuta, jonka oksat olivat lumikerroksen peitossa. Lehtikadon aika teki kaikesta niin karun näköistä.. Mutta toisaalta, lumessakin oli oma kauneutensa. Nytkin esimerkiksi, ne pienet taivaalta leijuneet lumihiutaleet olivat jääneet Varjotassun kermanvalkealle turkille kuin tarkoituksella ripoteltuina.

//Varjo?

Kirjoittaja: Elandra

”Herätys, Malvatassu”, Väärävarjon inhottava ääni tunkeutui nuoren naaraskissan uneen. Kilpikonnalaikukas naaras raotti tympääntyneenä silmiään ja kohotti hitaasti päätään. Hän silmäili eteensä ilmaantunutta valkeaa soturia hetken.
”Anna minä nukun”, naaras tuhahti ja painoi päänsä takaisin sammaliin. Hänen epäonnekseen Väärävarjo ei luovuttanut.
”Olet nukkunut jo koko yön. Me lähdemme nyt harjoituksiin”, soturi ilmoitti matalalla äänellä ja tönäisi käpälällään hellästi Malvatassun lapaa. Naaras nosti taas päänsä ylös ja katsoi tuimasti mestariaan. Hän oli viimeiset neljä päivää raatanut pesien kimpussa ja auttaen sen ohella klaaninvanhimpia ja pentutarhan asukkeja. Eikö hän saanut edes yhtä vapaapäivää kaikesta raatamisesta?! Oikeasti naaras ei ollut ihan kamalasti raatanut, sillä hän oli vain pyrkinyt kaiken aikaa välttelemään työntekoa. Kun klaaninvanhimmat olivat lähteneet eilen ulos Malvatassun siivotessa heidän pesäänsä, naaras oli käynyt eräälle vuoteelle lepäämään ja ottanut pienet nokoset siinä.
Hänen onnekseen hän ei ollut jäänyt kiinni töiden välttelemisestä, vaan kaikki kuvittelivat hänen ahertaneen täysillä kokonaiset neljä rangaistuspäivää.
”Älä jaksa! Minä tahdon nukkua vielä, eihän aurinkokaan ole edes noussut!” Malvatassu marisi ja katsoi inhoten mestariaan. Väärävarjo pudisteli päätään:
”Me nousemme yhtä aikaa auringon kanssa. Ala tulla nyt tai rangaistusaikasi pitenee entisestään.” Nyt mestarin ääni oli niin tiukka, että Malvatassu tiesi hänen olevan tosissaan. Ei naaras rangaistuksia pelännyt, sillä hienosti hän oli nytkin muokannut rangaistuspäivistään rennompia. Koska ärtymys oli muutenkin jo työntänyt väsymyksen pois, Malvatassu nousi ylös ja alkoi pestä pitkin, keskittynein kielenvedoin turkkiaan.
”Turhaan peset turkkiasi, se sotkeutuu kyllä harjoituksissa. Tule nyt”, Väärävarjo komensi ja lähti kävelemään ulos pesästä. Naaras pyöritteli silmiään ja käveli mestarinsa perässä ulos pesästä. Hän astui tahallaan osittain Lehmustassun käpälän päälle, ja kollikissa heräsi siihen säpsähtäen. Ennen kuin punertava kolli ehti sanoa mitään, Malvatassu oli jo kipittänyt ulos pesästä.

”Etkö voisi edes vähän palkita minua siitä, että olen niin hienosti suoriutunut rangaistuksestani?” Malvatassu uteli mestariltaan, kun he kävelivät kauemmas leiristä. Väärävarjo vilkaisi perässään lumessa tarpovaa Malvatassua ja pudisteli päätään:
”Suoritat rangaistusta sen vuoksi, että olet rikkonut sääntöjä, joten et ansaitse palkintoa.” Kilpikonnalaikukas naaras tuhahti ja pyöritteli taas silmiään. Väärävarjo oli sitten tylsä kissa. Tietysti Malvatassu olisi ansainnut palkinnon!
Metsä oli peittynyt valkoiseen lumikerrokseen, kun yöllä oli taas satanut lunta. Malvatassu inhosi lehtikatoa yli kaiken. Lumessa liikkuminen oli vaikeaa ja naarasta paleli jatkuvasti. Hän olisi halunnut vain jäädä pesän lämpöön niin kauaksi aikaa, että lumet sulaisivat ja hiirenkorva saapuisi.
Väärävarjo pysähtyi pienelle aukiolle. Malvatassu huomasi, että muutkin olivat käyttäneet aukiota harjoituksissa. Tuoretta lunta oli jonkin verran satanut aukiollekin, mutta ei niin paljoa etteikö selkeitä kamppailusta tulleita jälkiä olisi erottanut.
”Harjoittelemme tänään taistelemista. Tiedän, ettet pidä siitä, mutta päästäksesi soturiksi sinun on kyettävä puolustamaan itseäsi ja klaaniasi”, Väärävarjo naukui rauhallisella äänellä. Malvatassu pyöritteli silmiään, voi miten tylsää! Hän oli jo aiemmissa harjoituksissa tehnyt mestarilleen selväksi, ettei pitänyt taistelemista tai saalistamista kiinnostavina. Naaras ei kokenut tarvitsevansa taitoja mihinkään, asuihan hän klaanissa jossa kaikki muut hallitsivat ne! Ei kukaan huomaisi, jos yksi kissa jättäytyisi pois taisteluista. Malvatassu ei tosiaan riskeeraisi kallisarvoista henkeään typerien klaanitovereidensa puolesta!
”No, näytä sitten mitä pitää tehdä. Mutta minä varoitan, että en kyllä varmasti osaa mitään”, Malvatassu naukaisi lapojaan kohauttaen. Väärävarjo huokaisi, mutta asteli sitten keskemmäs aukiota.
”Olet liikkeiltäsi ketterä, joten harjoittelemme sen hyödyntämistä. Sinun ei ole järkevää hyökätä suin päin vihollisen kimppuun, koska sen perusteella mitä olen nähnyt, et ole järin voimakas. Hyödynnä nopeita liikkeitäsi ja väsytä vastustajasi. Väsynyt kissa on helpompi voittaa ja samalla voit pelata itsellesi lisää aikaa miettiä, kuinka selviät kiperästä tilanteesta”, Väärävarjo selitti. Tällä kertaa Malvatassu yritti kuunnella, vaikkei häntä oikeastaan kiinnostanut yhtään. Oppilas oli kuitenkin huomannut, että harjoitukset olivat aavistuksen verran helpompia, kun oli perillä siitä, mitä piti tehdä.
”Okei. Eli aloitammeko me sitten?” Malvatassu tuhahti. Hänen mestarinsa nyökkäsi ja ilmoitti hyökkäävänsä oppilaansa kimppuun.
Kun Väärävarjo syöksähti kohti itseään pienempää naaraskissaa, Malvatassu otti näppärästi jalat alleen ja lähti juoksemaan pois aukiolta. Hän kuuli mestarinsa askeleet perässään ja tajusi nopeasti, että valkea soturi saavutti häntä. Malvatassu teki äkkiä käännöksen vasemmalle ja jatkoi juoksemista, mutta Väärävarjo kiri entisestään välimatkaa pienemmäksi.
’Hiirenpapanat!’ Malvatassu ajatteli turhautuneena vilkaistessaan taakseen; välimatka hänen ja häntä takaa-ajavan soturin välillä oli enää vain alle ketunmitan verran. Naaraan katse pysähtyi lähellä olevaan puuhun. Se olisi hänen kohteensa. Malvatassu kiristi tahtiaan, mutta hangessa juokseminen oli haastavaa. Naaras pääsi puun juurelle ja lähti nopeasti kiipeämään sitä pitkin. Saatuaan kyntensä kiinni puunrunkoon, hän tunsi hampaat hännässään. Terävän nykäisyn voimasta Malvatassun ote irtosi ja hän lennähti alas puusta. Oppilas mätkähti pehmeään, koskemattomaan hankeen. Ennen kuin hän ehti tehdä mitään, valkea kissa painoi käpälänsä hänen päälleen.
”Olet ennalta-arvattava. Jos taktiikkasi on pakeneminen, älä tee sitä noin. Yksi pieni käännös ja selvä katse kohti puuta ei saa sinua karistamaan nopeaa takaa-ajajaa pois kannoiltasi”, Väärävarjo naukui ja nousi pois Malvatassun päältä. Oppilas nousi ylös ja ravisteli puuterimaisen lumen hippuset pois turkiltaan.
”Kyllä minä olisin osannut. Tämä typerä hanki vain teki minusta hitaan”, Malvatassu valitti, vaikka todellisuudessa Väärävarjon ohjeista oli apua jatkoa ajatellen. Väärävarjo kohautti lapojaan.
”Kokeillaan uudestaan. Voit hyödyntää pehmeää ja helposti pöllyävää lunta harhautuksena. Kun potkaiset sitä vastustajaasi kohti, lumi pöllyää ja estää vihollista näkemästä sinua. Muista, ettei pelkkä pakaneminen riitä: et saa kääntää selkääsi klaanitovereillesi, jos vihollinen hyökkää leiriin”, valkea soturi lausahti matalalla äänellä, kuin syyttäen Malvatassua jo jostain mitä hän ei ollut tehnyt – vielä. Malvatassu siristi silmiään.
”Ei sota yhtä kissaa kaipaa. Minä olisin muutenkin vain tiellä taistelussa, kun en minä osaa mitään”, Malvatassu mutisi. Hän kuuli Väärävarjon huokaisevan.
”Et sinä osaa mitään, jos et harjoittele. Keskity enemmän ja yritä tosissasi, niin kyllä sinä taistelemaan opit”, soturi tuhahti. Malvatassun kasvoille piirtyi tyytyväinen virnistys, kun hän sai mestarinsa turhautumaan.
”Ei minun tarvitse oppia. Minä olen päällikön tytär, ei minua voi karkottaa klaanista tai pitää ikuisesti oppilaana sen vuoksi, etten osaa taistella. Pääsihän Kimalaistoivekin soturiksi, vaikka hän tuskin osaa yhden yhtä soturin taitoa”, kilpikonnalaikukas oppilas tuhahti. Väärävarjo katsoi lievästi pettyneenä oppilastaan ja pudisteli päätään.
”Sinussa ja Kimalaistoiveessa on se ero, että hän sentään yritti. Minä voin kyllä pitää sinut oppilaana klaaninvanhimman ikään saakka, jos et lopeta tuota marisemista ja ala harjoitella tosissasi”, Väärävarjo vastasi tiukalla äänellä. Malvatassu huokaisi:
”Tiedät itsekin, ettei se ole totta. Et sinä kestä minua kuutta kuta enempää.”
”Et tiedäkään, mitä kaikkea minä kestän. Nyt suu suppuun ja yritä uudelleen. Emme palaa leiriin ennen kuin olet onnistunut harjoituksissa edes kerran”, soturi käskytti. Malvatassua ei olisi kiinnostanut totella, mutta hän koki sen olevan hänen omaksi edukseen tällä kertaa. Ulkona oli kylmä, eikä naaras mielellään viettäisi koko loppupäivää ulkona jäätymässä.

//KP-boosti

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Pentutarhan eteen oli muodostunut pieni kehä valkoiseen lumeen siinä kohtaa, missä olin ravannut edestakaisin hermostuneena. Korppisiiven tuskanhuudot saivat karvani pörhistymään, ja minua huoletti kumppanini vointi.
Tämä ei suinkaan ollut naaraan ensimmäinen poikiminen, mutta siitä huolimatta joka kerta tuntui aivan yhtä jännittävältä ja uudelta, ja ehdin aina hetken epäillä sitä, olisiko minusta isäksi uusille pienokaisille. Sisimmässäni tiesin kuitenkin, että me olimme hyviä vanhempia Korppisiiven kanssa – Kimalaistoiveesta, Mehiläislennosta, Ampiaipistosta sekä Kuutamolaineesta oli kaikista tullut hienoja kissoja, enkä olisi voinut olla enää ylpeämpi heistä.
Pentutarhasta kuului veret seisauttava parkaisu, ja jouduin toden teolla hillitsemään itseäni ryntäämästä paikalle. Antoi parantajien hoitaa työnsä, minun läsnäoloni saattaisi pahimmassa tapauksessa olla vain haitaksi kumppanilleni.
Hetken kuluttua Leimusilmän pää työntyi ulos pesästä. Kollin keltaiset silmät hakeutuivat minuun, ja lopetin ramppaamisen. Katsoin mustavalkoista parantajaoppilasta sydän pakahtuen odotuksesta.
”Voit tulla sisään”, Leimusilmä maukui.
Minua ei tarvinnut kahta kertaa käskeä. Livahdin parantajakollin perässä hämärään pesään, jossa ilmassa sekoittuivat maidon ja veren haju – yhdistelmä, joka ei tuoksunut niin hyvältä yhdessä. Korppisiipi makasi kyljellään pesän perällä olevalla sammalella. Naaras nuoli tarmokkaasti tummanruskeaa karvanyyttiä, joka oli asetettu makaamaan hänen vatsansa viereen.
Sydämeni täyttyi ilosta sitä näkyä katsellessani. Mieleni täytti kuitenkin epäilys, sillä tiineysaikana kumppanini vatsa oli ollut hyvin suuri ja pyöreä, ja olimme molemmat veikanneet, että pentuja syntyisi useampi kuin yksi.
Syy tälle selvisi pian: Liljatuuli laski varovasti kaksi pentua sammalille Korppisiiven eteen, toinen valko-ruskea, toinen musta. Toisin kuin Korppisiiven vatsan vieressä kiemurteleva pentu, nämä eivät liikkuneet. Silloin minulle valkeni, että kaksi pentua olivat kuolleita.
”Kaksi naarasta ja yksi kolli”, Liljatuuli sanoi ja viittasi hännällään pentuihin. ”Sinulla on terve tytär. Nämä kaksi syntyivät kuolleina, eikä mitään ollut enää tehtävissä.” Parantajan katseessa oli myötätuntoa, kun kumarruin kahden kuolleen pienokaiseni ylle.
Kosketin kumpaakin heistä hellästi kuonollani ja pidin hetken silmiäni kiinni. *Olisi ollut ihanaa oppia tuntemaan teidät, mutta Tähtiklaani tarvitsi teitä enemmän*, puhelin lempeästi pennuille mielessäni. *Sanokaa terveisiä Lainepennulle.*
”Heidät pitää nimetä, ennen kuin hautaamme heidät”, Korppisiiven äänen kuuleminen yllätti minut. Katsahdin kumppaniini, joka oli selvästi yhä uupunut ponnistuksesta. Naaraan katse oli murheellinen, kun hän silmäili kahta kuollutta pentuaan.
”Tuon mustan pennun turkki on pimeä kuin yö. Miltä kuulostaisi Pimennyspentu?” ehdotin kumppanilleni hiljaa, ja naaras nyökäytti päätään.
”Siinä tapauksessa hänen veljensä saa olla Kajastuspentu, sillä osa hänen turkistaan hohtaa valkoisena kuin valon kajastus”, Korppisiipi sanoi hieman tukahtuneella äänellä. Silitin hännälläni hänen selkäänsä lohduttavasti.
Katseeni kääntyi viimeiseen, elossa olevaan pentuun. Pentu muistutti ulkonäöltään hyvin paljon emoani, Nokilintua. ”Tämän pienen kissan elämä on vasta aluillaan. Minusta Sarastuspentu olisi hyvä nimi hänelle”, mau’uin ja vilkaisin Korppisiipeen, jonka kasvoille oli nyt ilmestynyt pieni hymyntapainen.
”Ja koska se rimmaa kahden muun nimen kanssa, vai?” kumppanini kehräsi hiukan leikkisään sävyyn. Naurahdin päätäni pudistellen.
”Tiedäthän sinä, miten tykkään antaa yhteen sopivia nimiä pennuillemme”, vitsailin, ja Korppisiiven suusta päästi huvittunut hykerrys. Painoin pääni naaraan kaulaa vasten ja katselin pentujamme.
Vietimme vielä hetken yhdessä, ennen kuin lähdin viemään Kajastuspentua ja Pimennyspentua haudattavaksi leirin ulkopuolelle.

Kirjoittaja: Aura

Kujetassu kaiveli tassullaan Unikkotassun petiä. Olisiko hänen kivensä pudonnut sinne? Naaras oli kaivellut lähes jokaisen soturioppilaan pedin läpi, mutta hänen rakasta kiveään ei löytynyt mistään.
”Anteeksi, Kujetassu. Minä haluaisin kuitenkin nukkumaan”, harmaaturkkinen naaras naukaisi pahoittelevasti. Kujetassu tonki toisen petiä vielä muutaman kerran, mutta luovutti sitten. Kujetassu ei voinut uskoa tätä, oliko hänen kaikista tärkein juttunsa kadonnut? Hän kuuli Malvatassun tuhahtavan äkäisenä kauempaa, sillä Kujetassun etsinnät olivat harvinaisen äänekkäitä. Raidallinen naaraskissa ravasi hermostuneena ympäriinsä, kunnes hetken kuluttua Lehmutassu saatteli siskonsa pedilleen ja kävi naaraan viereen nukkumaan.
”Ei hätää, siskoseni. Löydämme kivesi kyllä”, kolli supatti naaraan korvaan ja kietaisi häntänsä tankkimaisen naaraan ympärille.

Kujetassu tallusteli vaisusti Mehiläislennon perässä Eloklaanin leirin suuaukosta ulos. Hän oli tuntenut suurta turhautumista koko yön ja valvonut pitkälle aamuyöhön. Siispä Kujetassu oli väsähtänyt ja häntä ei jekuttanut laisinkaan. Kujetassu tunsi ikäviä tunteita, mutta ei halunnut ajatella niitä. Hän oli iloinen ja onnellinen, sitä Kujetassu hoki itselleen. Kujetassu oli suorittanut rangaistustaan kuuliaisesti. Hän oikeastaan piti klaaninvanhimpien hoitamisesta, he olivat mukavia. Malvatassu oli antanut hänelle välillä omia hommiaan hoidettavaksi, mutta Kujetassu auttoi ystäväänsä kyllä mielellään!
”Kujetassu, pyydän sinulta keskittymistä. Se kivesi löytyy kyllä, mutta me olemme nyt menossa harjoittelemaan. Olen järjestänyt sinulle taisteluharjoitukset, tulehan”, Mehiläislento naukaisi naaraalle reippaasti ja näpäytti toista hännällään kannustavasti. Kujetassu ei väittänyt mestarilleen vastaan, vaan peruutti hieman, jotta näkisi Mehiläislennon paremmin. Kolli aloitti selittämään harjoituksista ja kertoi, että he harjoittelisivat tänään muutamia perusliikkeitä. Kujetassua ei kiinnostanut kuunnella mestarinsa selityksiä, sillä hänen kaikki ajatuksensa olivat vain hänen kadonneessa kivessään. Hetken kuluttua Mehiläislento huhuili oppilastaan takaisin maanpinnalle ja heilutteli käpäläänsä saadakseen naaraskissan huomion.
”Kujetassu, saat aloittaa. Sinä hyökkäät ensin”, kollikissa naukaisi iloisella äänensävyllä ja asettautui hyökkäysasentoon. Kujetassua hävetti, sillä hän ei ollut kuunnellut mestariaan lainkaan eikä tiennyt, mitä hänen pitäisi tehdä. Kujetassu kuitenkin oli leikkinyt pentuna leikkitaisteluita ja ajatteli, että taisteleminen ei voisi olla niin haastavaa. Hän lähti rynnistämään päin Mehiläislentoa ja yritti kaataa kollikissan kumoon. Mehiläislento väisti ketterästi ja naaras tunsi turhautumisen kasvavan sisällään. Kujetassu käännähti hitaasti ja lähti uudestaan rymistelemään kohti mestariaan. Hän ei tällä kertaa yrittänyt kaataa toista kumoon, vaikka voimakas ja tanakka olikin, sillä Mehiläislento oli aikuisena kissana hänelle liian kova pala. Hän tyytyi hakkaamaan kollikissaa käpälillään ja toivoi, että edes jokin isku menisi perille. Mehiläislento syöksähti ketterästi oppilaansa taakse ja kiskaisi toista hännästä. Sen johdosta Kujetassu menetti tasapainonsa ja kaatui maahan. Kujetassu tunsi kyyneleiden kihoavan hänen silmiinsä. Hänestä harjoitukset olivat ihan typerät ja hän halusi vain leiriin etsimään kiveään. Kaiken kukkuraksi Kujetassu oli kaatunut käpälänsä päälle ja nyt hänen tassuaan kivisti. Kujetassu kömpi itsensä pystyyn ja tuijotti Mehiläislentoa itkuisena.
”Nämä harjoitukset on ihan TYPERÄT, minä palaan nyt leiriin”, raidallinen naaras tiuskaisi mestarilleen ja lähti tassuttelemaan päättäväisesti kohti leiriä. Häntä ei edes kiinnostanut kuunnella valkeaturkkisen kissan vastalauseita, sillä hän halusi kotiin.
”Kujetassu, odota!” kolli huusi oppilaansa perään, joka talsi vihaisena kohti leiriä. Kujetassu tunsi tassuaan kivistävän, mutta oli päättänyt kestää sen.
”Kujetassu, et voi näin vain lähteä harjoituksistasi, ymmärrätkö? Tehdään kuitenkin poikkeus ja tämän kerran voimme lopettaa tähän. Jatkossa kuitenkin toivoisin sinulta enemmän sinnikkyyttä. Aina ei voi onnistua ja minusta tuntuu, että et edes kuunnellut ohjeitani liikkeiden suhteen. Ensi kerralla menee paremmin!” Mehiläislento naukaisi jämäkästi, mutta kosketti oppilaansa selkää hännällään. Naaraskissa ei sanonut mitään, mutta soi mestarilleen pienen hymyn, vaikka hän olikin edelleen harmistunut. Kaikki tuntui niin vaikealta ilman hänen rakasta kiveään. Pian oppilas saapui mestarinsa kanssa leiriin ja ruosteleikukas kissa ohjeisti oppilaansa viemään klaaninvanhimmille vielä riistaa. Kujetassu nappasi tuoresaaliskasalta pienen myyrän ja päätti, että hän etsisi kiveään vielä klaaninvanhimpienkin pesältä. Ehkä se löytyisi sieltä.

//KP-boosti

Kirjoittaja: Aura

Kimalaistoive tarrasi sammaliin kaksin käpälin ja puhisi hiljaa. Lähes kaksi kuukautta sitten hän oli käynyt Liljatuulen vastaanotolla huonon olon takia. Liljatuuli oli naaraan suureksi hämmästykseksi, mutta vähintäänkin yhtä suureksi iloksi ilmoittanut Kimalaistoiveen olevan tiineenä. Naarasta oli jännittänyt kertoa asia Irvikidalle, mutta kolli oli ottanut asian lungisti ja luvannut kantaa vastuunsa. Kaksikko olivat sopineet, että ne ottaisivat rennosti eivätkä ottaisi paineita kumppanuudesta. Kimalaistoive oli hermostunut asian suhteen, mutta hänelle oli tärkeintä, että kolli olisi isä pennuilleen. Samalla naaraskissa haaveili jostain suuremmasta, nimittäin kumppanuudesta ja perheestä raidallisen soturin kanssa. Irvikita oli Kimalaistoiveesta kaikista karismaattisin, komein ja lempein kolli. Naaras oli korviaan myöten ihastunut vanhempaan soturiin ja arveli, että kolli oli arvannut hänen tunteensa. Kimalaistoive ei kuitenkaan halunnut painostaa soturia mihinkään, joten he etenisivät rauhalliseen tahtiin ja katsoisivat, mitä elämä toisi tullessaan. Naaraan kasvoilla läikähti hentoinen hymy, kun hän ajatteli Irvikitaa. Liljatuuli havahdutti hänet ajatuksistaan tarjoamalla naaraalle keppiä. Kimalaistoiveen poikiminen oli alkanut jo tovi sitten ja naaras olikin ponnistanut jo useampaan kertaan, mutta siitäkään huolimatta mitään ei tuntunut tapahtuvan. Naaraskissan emo, Korppisiipi oli myös tiineenä ja kannusti tytärtään sukimalla kuningattaren korvia lempeästi.
”Sinä pystyt siihen, Kimalaistoive. Pian tämä on ohi”, Korppisiipi naukui hiljaisella äänellä ja silitti toisen selkää lempeästi hännällään. Kiharaturkkinen kissa ei vastannut mitään, mutta sisimmässään hän kiitti emoaan toisen antamasta tuesta. Kimalaistoiveen esikuvia olikin erityisesti hänen rakkaat vanhempansa. Kimalaistoive tunsi pian taas suurta tarvetta ponnistaa ja kyyneleet silmissä hän ponnistikin niin lujaa, että pieni kollipentu tupsahti maailmaan. Pennun synnyttyä Kimalaistoive hengitti muutaman kerran todella raskaasti ja kääntyi sitten Liljatuulen puoleen.
”Onhan hän, puusk. Elossa?” Kimalaistoive hengitti raskaasti ja katsoi pelokkaasti parantajaan. Kuullessaan tabbykuvioisen pennun miukaisevan äänekkäästi, uskalsi hän taas hengittää vapaasti. Naaras rakastui välittömästi pieneen pentuun, joka muistutti suuresti Hiilihammasta. Kolli oli upea, niin viaton pikkuinen. Liljatuuli hymyili tuoreelle emolle lämpimästi ja asetteli pennun naaraan vatsan viereen.
”Olen niin onnellinen…”, Kimalaistoive naukui ja katsoi lähellään olevia naaraskissoja kyyneleet silmissään. Pentu oli Tähtiklaanin lähettämä ihme. Liljatuuli paineli muutaman kerran Kimalaistoiveen vatsaa, jotta voisi olla varma, että kolli oli todella ainokainen.
”Onneksi olkoon, Kimalaistoive”, Korppisiipi toivotti lämpimästi ja puski tytärtään kaulalle. Kimalaistoive uskaltautui kehräämään ja kosketti kollia kuonollaan. Naaras halusi tarkistaa erään asian, olihan kollilla kaikki käpälät? Varmistuttuaan siitä, hän oli entistä onnellisempi. Tietenkin hän rakastaisi pentua, vaikka toisella ei olisi yhtäkään käpälää. Hän halusi vain, että pentu voisi juosta niin lujaa, kuin halusi. Taistella, saalistaa ja ilakoida vapaasti. Ja erityisesti, että halutessaan toinen voisi nousta niin suureksi soturiksi, kun vain haluaisi.
”Piiskupentu, sinusta tulee Piiskupentu”, Kimalaistoive kuiskasi ja kääräisi sitten häntänsä pennun ympärille.
”Näin muuten Irvikidan ennen poikimisesi alkua aukiolla, hän tulee katsomaan teitä vapauduttuaan partiosta”, Liljatuuli huikkasi vielä tuoreelle emolle, jonka tehtyään hän poistui pesästä. Tieto Irvikidan tulosta teki naaraan entistä onnellisemmaksi.

Kirjoittaja: Saaga

Sypressikuiske katsoi kumppaninsa silmiin. Hän olisi halunnut anella Hallavarjoa jäämään. Hän olisi halunnut olla ottoisänsä kanssa ja sanoa ettei syyttänyt häntä poikansa kuolemasta. Hallavarjo oli joutunut kertomaan suru-uutiset kaksikolle, kun heidän esikoispoikansa oli kuollut. Sypressikuiskeen sydän oli syrjällään surusta eikä hän tiennyt mitä sanoa. Yleensä keskustelut Aurinkoroihun kanssa sujuivat mutta nyt Sypressikuiske ei uskaltanut sanoa mitään, koska pelkäsi Aurinkoroihun reaktiota. Hän pelkäsi myös, että Aurinkoroihulla olisi jotain Hallavarjoa vastaan. Se oli epätodennäköistä mutta hänen oli pakko kysyä.
“Oletko… syytätkö Hallavarjoa? Hän ei ole mitenkään syyllinen. Sitä paitsi…” nuori kuningatar kysyi kumppaniltaan ja siirsi katseensa ainoaan elävään pentuunsa – esikoistyttäreensä. Hän ei tiennyt itsekkään mitä oli tarkoittanut sanoilla “sitä paitsi…” eikä itseasiassa halunnut tietää. “Tiedät että hän on yksi tärkeimmistä kissoista elämässäni – ottoisäni. En kestä, jos kumppanillani on jotain häntä vastaan”, Sypressikuiske jatkoi apeana.
“En tarkoittanut syyttää. Olen hirveä kumppani. En voi siunata sinulle edes terveitä pentuja!” Sypressikuiske naukui hermoromahduksen partaalla. Hän laski häntänsä Vadelmapennun lavoille. Hän tekisi mitä vain, jotta hänen tyttärensä säilyisi hengissä.
//Aurinko?

Kirjoittaja: Aura

Hallavarjo asteli Eloklaanin leiriin kahden hiiren kanssa. Hän oli ollut saalistuspartiossa Oksakuiskeen, Salamataivaan ja Rastaskukan kanssa. Alkavasta lehtikadosta huolimatta partiolla oli ollut hyvin saalisonnea, myös muut partion jäsenet olivat saaneet saalista. Kollikissa väläytti muille partiossa olleille kissoille hennon hymyn ja hyvästeli kissat häntänsä heilautuksella. Kolli lähti hiiriensä kera jolkottelemaan kohti pentutarhan lämpöä. Hän halusi käydä tervehtimässä ottotytärtä ja viemässä ruokaa kuningattarille. Pentuja syntyisi pian myös Korppisiiven ja Kimalaistoiveen toimesta, joten ruokaa kului tiineenä olevilla naarailla reilusti. Hallavarjo asteli pentutarhaan ja laski hiiret hiljaisesti pesäsammalille. Hän huomasi Sypressikuiskeen nukkuvan eikä valkea kolli halunnut herättää naarasta. Kolli oli juuri tekemässä lähtöä aukiolle, kunnes hän huomasi Loistepennun näyttävän kummalliselta. Sypressikuiske oli kertonut hänelle olevansa huolissaan pienen pentunsa pärjäämisestä ja Hallavarjo halusi varmistaa pennulla olevan kaikki hyvin. Se oli hänelle sydämen asia ja velvollisuus, vähintä mitä hän voisi tehdä ottotyttärensä eteen. Valkeaturkkinen kissa sukaisi pientä pentua, mutta oranssiraidallinen kolli ei reagoinut hänen sukaisuunsa. Hallavarjo havaitsi pennun olevan eloton ja kylmä, toisinkuin Vadelmapentu, joka hengitteli rauhallisesti emonsa vatsan vierellä. Hallavarjon sydän sykähti, kun hän nosti Loistepennun hennosti emonsa etutassujen juureen. Kollisoturi oli juuri avaamassa suunsa kertoakseen suru-uutiset, kunnes pentujen isä Aurinkoroihu tepasteli pentutarhaan hyväntuulisena.
”Iltapäivää! Kuinkas täällä jaksellaan? Ai, iltapäivää Hallavarjo”, kellertävä kollikissa naukaisi reippaasti ja laski tuomansa tuoresaaliin Sypressikuiskeen lavan viereen. Soturi vilkaisi nuorempaa kissaa surumielisesti ja rykäisi kurkkuaan. Kuinka hän voisi kertoa tämänlaiset uutiset nuorelle parille? Sypressikuiske räpytteli unisen hämmentyneenä silmiään ja haukotteli kita ammollaan. Naaraan katse oli kuitenkin ilahtunut, kun hän huomasi hänelle tutut kollikissat.
”Sypressikuiske, Aurinkoroihu. Olen pahoillani, löysin Loistepennun kuolleena. Siksi siirsin hänet sinun käpäliesi juureen”, Hallavarjo sopersi ja muutama kyynel vierähti hänen poskelleen. Hän tunsi suurta surua Loistepentua kohtaan ja sulki silmänsä.
”Tähtiklaani pitää hänestä kyllä huolen”, kolli lisäsi vielä ja avasi silmänsä hetken kuluttua. Hänellä oli kamala olo. Aurinkoroihu räpytteli silmiään ja kumartui katsomaan pientä, oranssiraidallista pentua.
”Hallavarjo, suo anteeksi. Me haluaisimme olla juuri nyt kaksin”, kollisoturi mutisi vanhemmalle kollille katsomatta häntä. Hallavarjo nyökkäsi ja soi vielä Sypressikuiskeelle anteeksipyytävän katseen. Sen tehtyään soturi peruutti pois pesästä ja lähti juoksemaan kohti leirin suuaukkoa. Hän tarvitsisi nyt happea ja omaa aikaa yksin.

Kirjoittaja: Sirius

Kokeile kieräyttää Kipinätassu käpäliltään ja heittää hänet kumoon iskulla.” Omenahuuma selitti minulle.
”Miten se edes luonnistuu? En osaa tehdä mitään älyttömän vaikeita liikkeitä!” älähdin vihaisena. ”Olet sinä opetellut. Kyllä sinä pystyt siihen, olet harjoitellut jo kauan.” Omenahuuma rohkaisi. ’Miten muka osaan kieräyttää itseäni isomman kissan? Omenahuuman on varmaan hyvä sanoa, kun hän on isompi kuin Kipinätassu!’ ajattelin turhautuneena. En halunnut kuitenkaan kollin voittavan minua liian helpolla. Halusin näyttää, että vaikka olin pieni, olin myöskin parempi.
”Omenahuuma, onko Sumutassu valmis? Aloitetaan uudestaan.” Hillasielu naukui. ”Kyllä hän on valmis. Aloitetaan.” mestarini vastasi. Astelin Kipinätassun eteen. Kollin liekinvärinen turkki hehkui valossa. ”Nyt!” Hillasielu ulvaisi. Loikkasin Kipinätassun kimppuun hurjalla hypyllä, mutta kolli väisti iskuni. Hän tönäisi minua lavoillaan. Kiepahdin ympäri. Karvani olivat pörhössä. Minun teki mieli sivaltaa häntä kynnet esillä! Taoin hänen selkäänsä nopein iskuin. Sitten päätin kokeilla hyökkäystä, jota Omenahuuma oli neuvonut kokeilemaan. Loikkasin Kipinätassun viereen ja yritin kampata hänet. Kun hän kaatui, heitin häntä kumoon, mutta Kipinätassu läimäisi minut maahan. ”Riittää!” Omenahuuma sanoi. ”Nuo olivat hyviä iskuja! Kipinätassu, osasit käyttää kokoasi hyväksi hyökkäämisessä. Ja Sumutassu, olit ketterä ja teit nopeita iskuja!” Hillasielu kehui.
”Hieno suoritus kummaltakin.” Omenahuuma kehui. ”Mutta mennäänpäs nyt hakemaan saaliit.” Kävelin Kipinätassun perässä. ”Hei, hyvä taistelu.” Kipinätassu aloitti.
”No miten sen nyt ottaa.” murahdin.
”Ihan hyvin se kai meni.” En ollut lämmennyt kollia kohtaan lähes yhtään, enkä pitänyt myöskään kenestäkään muustakaan. Paitsi tietenkin, minun oli pakko kunnioittaa vanhempia kissoja ja etenkin Mesitähteä. Nappasin saaliini pois kuopasta. Kipinätassu kaivoi omansa. Saaliit näyttivät samalta, vaikka niiden turkit olivat hieman kylmenneet. Nostin saaliit hampaisiini. ”Aika hyvät saaliit, vai mitä?” kysyin Omenahuumalta.
”Niin ovatkin. Kummaltakin hyvä suoritus saalistuksessa ja taistelussa. Mutta nyt leiriin, teillä on varmasti nälkä.” Omenahuuma sanoi. Nyökkäsin nopeasti ja kipitin piikkihernetiheikön halki. Kipinätassu sai minut kiinni leirin lähellä. ”Hei, voimmeko syödä tämän myyrän yhdessä?” hän ehdotti. Idea kuulosti hieman oudolta, enkä olisi halunnut syödä kenenkään kanssa saaliitani.
”No kaipa se käy, jos sinä kerran annat riistan.” myönnyin. Kipinätassu nyökäytti päätään. Hetken päästä hän katosi leiriin.

Kävelin leirin sisään. Pudotin saaliit maahan. Vatsani kurisi.
”Veisittekö ruokaa vielä parantajille?” Hillasielu kysyi.
”Voimme viedä.” Kipinätassu vastasi. Nostin hampaisiini ison oravan ja arvioin, että se riittäisi kummallekin parantajalle. Kipinätassu auttoi sen kantamisessa. Veimme sen parantajan pesän sisään. ”Saalista.” murahdin hiljaa. Liljatuuli nappasi saaliin. ”Kiitos, oppilaat. Tästä olikin suuri ilo.” hän maukui ystävällisesti. Myös Leimusilmä tuli haistelemaan saalista. ”Kiitos vain. Tämä saalis onkin iso!” hän ihasteli. Kipinätassu nyökkäsi kohteliaasti. Katsoin parantajia hieman kylmästi. Muistin, kun olin ollut parantajan pesällä pentuna opettelemassa yrttejä. Silloin parantajuus oli tuntunut mahtavalta ja olin halunnut opetella sitä ahkerasti. Nykyisin tykkäsin enemmän olla soturioppilas. Kipinätassu oli selvästi lähtenyt pesästä, sillä häntä ei näkynyt. ”Kaipa minäkin sitten tästä lähden.” sanoin nopeasti ja pujahdin pois pesästä. Kiirehdin tuoresaaliskasalle. Kipinätassu oli laittanut myyrän eteemme. Aloimme syömään sitä yhdessä.
”Kipinä?”

Kirjoittaja: Saaga

Tähtimötassu loikki nopeilla loikilla Karjuvirneen kiinni. Miksi heidän piti mennä harjoituksiin juuri nyt! Karjuvirne jatkoi määrätietoisesti matkaansa ja vaikka Tähtimötassulla olisi ollut joku kysymys tuo ei olisi varmasti vastannut siihen vaan jatkanut reipasta nopeaa kävelyään. Tähtimötassun oli vaikea pysytellä mestarinsa tahdissa, koska tällä oli rutkasti pidemmät jalat ja enemmän nopeutta.
“Odota hiukan”, Tähtimötassu henkäsi hengästyneenä ja tajusi vasta sitten mitä oli tehnyt ja mulkoili Karjuvirnettä. Karjuvirne pysähtyi ja sai osakseen mulkoilua ja pahan katseen.
“Mistä tulee, kun olet noin jännittyneellä asenteella liikkeellä?” Karjuvirne sanoi hiukan hämmentyneenä. Tähtimötassu tuhahti.
“Eikö meidän pitänyt mennä “harjoituksiin”?” hän torjui Karjuvirneen kysymyksen ja painotti sanaa harjoitukset ja muutti ääneään samanlaiseksi, kuin Karjuvirneen oma oli. Karjuvirne käänsi päänsä eteenpäin ja lähti taas matkaan. Tähtimötassu seurasi kuuliaisesti ja jollain vanhalla puulla he pysähtyivät.
“Noniin”, Karjuvirne sanoi ja viittasi hännällään ympärilleen. “Mitä haistat?”
Tähtimötassu maisteli ilmaa. Hänellä oli vaikeuksia haistaa edes yksi hiiri mutta hän teki sen tälläkertaa. Hiiren myskinen haju kantautui Tähtimötassun nenään.
“Hiiren”, Tähtimötassu sanoi hiljentäen ääntään.
“Oikein hyvä”, Karjuvirne kehui. “Mistä se haju tulee?”
Tähtimötassu mietti ja maisteli samaansa hajujälkeä yrittäen hahmottaa mistä se on tullut.
“En tiedä”, Tähtimötassu parahti ja sulki sitten suunsa katsahtaen Karjuvirneeseen.
“En varmaan ikinä pääse soturiksi näillä taidoilla…” hän naukui hiljaa ja oli aivan itkemisen partaalla. Yhtäkkiä hän tajusi kuinka heikolta näytti toisen silmissä ja käänsi päänsä pois häpeissään. Hän vihasi puhumista ja häntä ahdisti kuinka tämä tilanne vaikuttaisi heidän ystävyyteensä. Hetkinen… ystävyyteen? Olivatko he ystäviä? Tähtimötassua sattui päähän kaikki tämä ajattelu. Hän ei tiennyt mitä tekisi vaan seisoi jäykkänä ahdistuksensa kourissa.
//Karju?

Kirjoittaja: Koivu

Hilehuurteen päässä oli kiehunut Pohjaharhan jäätyä myös sairasaukiolle paranemaan. Hilehuurteen onneksi Pohjaharhan sairasvuode oli muutaman sammalalusen päässä, joten hän pystyi halutessaan keskittymään johonkin muuhun ja unohtamaan valkoisen soturin läsnäolon edes pieneksi hetkeksi. Soturit eivät olleet vaihtaneet sanaakaan koko illan aikana ja Hilehuurre oli nukahtanut nopeasti syötyään unikonsiemenet.

Aamulla Hilehuurre heräsi varhain huonoon oloon. Hän päätteli kuumeen nousseen, sillä kollin lihaksia pisteli ja hänen päänsä tuntui raskaalta ja sekavalta — siltä, kuin se olisi ollut täynnä painetta. Tai muurahaisia. Kaiken kruunasi vielä lähes sietämätön päänsärky.
Hopeinen kolli avasi suunsa haukotukseen ja kova yskänpuuska yllätti hänet. Liljatuuli saapui paikalle hetkessä yrttien kera.
”Millainen vointisi on?” parantaja kysyi. Tämä koetti Hilehuurteen polkuanturaa tassullaan.
”Aivan mahtava. En ole koskaan saanut nauttia tällaisesta päänsärystä”, Hilehuurre vastasi sarkastiseen sävyyn.
”Voi ei, sinä vaikutat todella kuumeiselta. Syö nämä ensin. Tuon sinulle vielä lisää unikonsiemeniä”, Liljatuuli maukui myötätuntoisesti ja katosi takaisin pesänsä perälle hakemaan unikonsiemeniä. Hilehuurre nyrpisti nenäänsä vastenmielisestä hajusta, mutta söi kuitenkin yrtit valittamatta, vaikka hänen teki mieli sylkeä ne ulos.
Liljatuuli palasi kantaen unikonsiemeniä toisen etutassunsa päällä, kävellen kolmella jalalla. Naaras laski ne Hilehuurteen eteen ja kolli lipaisi ne nopeasti suuhunsa.
”Kiitos”, hän köhisi.
Hilehuurre laski päänsä takaisin etukäpälille. Hän ei pystynyt nukkumaan lisää ainakaan ennen kuin olo helpottaisi.

Kului tovi, kun hopeinen soturi vain kyyhötti paikallaan tylsistyneenä ja odotti, että kamala olo helpottaisi edes vähän. Päänsärky alkoi hälvetä hiukan, mutta Hilehuurteelle tuli pian kova jano. Hän nosti päänsä ja etsi parantajia katseellaan. Silloin hän huomasi, että Liljatuuli oli ennen pesästä poistumista jättänyt hänen viereensä märän sammalmytyn, jonka päällä oli ilmeisesti parantajien varastoima kuiva vaahteranlehti, jonka päällä pysyi tilkka vettä. Hilehuurre litki kaiken veden lehden päältä ja nuoli hetken vettä sammalmytystä. Se tuntui kuitenkin epämiellyttävältä. Hilehuurre ei ymmärtänyt, miten kukaan pystyi juomaan sammalpallosta. Hän toivoi, että joku voisi tuoda hänelle hiukan tuoretta lunta ulkoa, jos sitä vain oli satanut. Kollin kärsivällisyys kuitenkin loppui lyhyeen, kun parantajat näyttivät kumpikin kadonneen, joten hän kömpi hitaasti ylös vuoteeltaan, asteli pesän suulle, kauhaisi lunta tassuunsa ja nesteytti itsensä sillä. Sitten hän lysähti takaisin pedilleen.
Juuri, kun Hilehuurre sai silmänsä kiinni, kuului sammalvuoteen kahahdus parin hännänmitan päästä. Hilehuurre käänsi katseensa äkillisesti heränneeseen Pohjaharhaan, joka haukkoi henkeä järkyttyneen näköisenä. Pohjaharha käänsi katseensa muualle ja Hilehuurre teki samoin. ’Taitaa mehiläispää ollakin seonnut lopullisesti.’
Hän ei kuitenkaan voinut olla miettimättä, millaista unta Pohjaharha oli oikein nähnyt. Hilehuurre oli naurahtaa ääneen, kun tajusi, että Pohjaharhan pahimman painajaisen täytyi olla sellainen, jossa joku rikkoi pahasti soturilakia. Hopeanharmaa kolli onnistui pidättämään hymähdyksensä väräyttämällä viiksiään. Samassa hän kuuli Pohjaharhan syvän huokauksen.
”Kuule, minä muistin juuri yhden asian”, Pohjaharha rohisi. Hilehuurre käänsi päänsä hitaasti takaisin valkoisen kollin suuntaan ja siristi silmiään kysyvästi. Se, mitä Pohjaharhan suusta tuli seuraavaksi oli jotain, mihin Hilehuurteen mielikuvitus ei olisi riittänyt:
”Kiitos, että pelastit minut joesta.”
Hilehuurre tuijotti valkoista soturia epäuskoisena. Kolli oli yhä vakuuttuneempi siitä, että tämä oli saavuttanut jonkun lopullisen sekoamispisteen. Oliko Pohjaharhalle tullut yhden yön aikana jokin suuri elämänkriisi, vai mistä kiikasti? Pohjaharhan ilmettä oli vaikea lukea, mutta tämän katsottua hetken Hilehuurretta silmiin hänestä tuntui, että olisi pakko vastata edes jotakin. Kieltämättä valkoisen soturin kiitollisuuden osoitus tuntui Hilehuurteesta oikeutetulta, tai no… ainakin hyvältä. Kyllä hän edelleen syytti itseään tapahtuneesta, vaikka ei halunnutkaan missään tapauksessa nolostella ja vaikka virheen myöntäminen ääneen tuntui hyvin hankalalta. Hilehuurre oli syyllisyydestään huolimatta sitä mieltä, että Pohjaharhalla oli kaiken sen moittimisen sijaan syytä kiittää häntä pelastuksesta, jossa oli myös ollut omat riskinsä ja haasteensa. Kiitos tuli kuitenkin aivan liian myöhään, eikä Hilehuurre käsittänyt, miksi Pohjaharha olisi yhtäkkiä muuttanut mieltään niin radikaalisti. Hän ei ollut varma, olivatko äskeiset sanat olleet vain jokin yleisen käytännön muodollisuus. Pohjaharhahan oli alun perin vain halunnut saada Hilehuurteelle rangaistuksen.
”Ei kestä”, Hilehuurre tokaisi välinpitämättömällä äänensävyllä ja jatkoi sitten sanojaan harkitsematta:
”Ai niin, mutta ethän sinä voi vielä tietää kuoletko.”
Pohjaharhan vihan sävytteisestä katseesta huomasi, että Hilehuurteen vastaus oli mennyt suoraan tunteisiin. Hilehuurre tajusi heti, ettei hänen olisi pitänyt sanoa sitä. Ei hänellä ollut mitään syytä olla ilkeä Pohjaharhalle nyt, kun tämä ensimmäistä kertaa osoitti jotakin arvostuksen tapaista nuorta soturia kohtaan, siitä huolimatta, ettei hän pitänyt tuosta kireästä, kivikasvoisesta soturista. Pohjaharha käänsi hänelle selkänsä paikallaan. Hilehuurteella oli huono tapa puhua impulsiivisesti, ennen kuin ajatteli loppuun asti, eikä hän oikein voinut sille mitään. Yleensä häntä ei kiinnostanut, kuinka terävällä kielellä laukoi asioita, mutta tällä kertaa häntä alkoi jostain syystä kaduttaa. Hilehuurre paineli kynsiään sammalia vasten ja katseli tassujaan. Hänestä tuntui mahdottoman vaikealta sanoa se sana ääneen, mutta pienen kiusallisen hiljaisen tovin jälkeen hopeinen kolli sai suunsa avattua:
”Anteeksi… Anteeksi, että pudotin sinut jokeen.”
Hilehuurre vilkaisi Pohjaharhaa sivusilmällä. Valkoisen soturin oikea korva kääntyi sivulle, mutta tämä ei kääntynyt Hilehuurretta kohti. Tabbykuvioisen kollin hännänpää vääntyili.
”Se oli tosi noloa. Ei minun olisi kuulunut vastata kiitokseesi noin typerästi. En oikeastaan tiedä edes, olisinko ansainnut sitä alun perinkään”, Hilehuurre jatkoi tietämättä itsekään, mistä nuo sanat tulivat. Senkin sanottuaan hän alkoi katua, että oli avautunut yhtäkkiä tuolla tavalla. Ja vielä yksin Pohjaharhalle… Miksei hän osannut suodattaa itseään ollenkaan? Hilehuurre tunsi Pohjaharhan katseen epämiellyttävänä pistelynä turkillaan, mutta kolli katseli vain käpäliään kiusallisena.
’Mahtavaa, nyt hän saa oikeasti lyödä minut lyttyyn, kun näyttäydyn näin heikkona’, hän ajatteli. Mutta ainakin Hilehuurre itse oli nyt tajunnut vältelleensä virheensä tunnustamista ja anteeksi pyytämistä. Vaikka hänen mielestään Pohjaharhan reaktio hänen pelastukseensa olikin ollut ylimalkaisen kiittämätön.

//Pohja?

Kirjoittaja: Elandra

Lehtikato oli saapunut ja elämä Eloklaanissa rullasi tavalliseen tapaan. En edelleenkään ollut tehnyt tuttavuutta kovinkaan moneen eloklaanilaiseen. Lähes kaikki vapaa-aikani kului Kieroarven kanssa ja silloin tällöin myös Hiilihammas tai Mesitähti liittyivät seuraamme. Muu aika kuluikin partioissa tai Tähtimötassua kouluttaessa.
Tähtimötassun koulutus oli sujunut.. Noh, kohtalaisesti. Hän ei ollut toivoton tapaus, mutta joissain asioissa oli parantamisen varaa. Mesitähti oli juuri nimittänyt Mutatassun soturiksi ja Tähtimötassu oli pian sen jälkeen painellut oppilaiden pesään. Olin juuri aikeissani hakea naaraan pesästä harjoituksiin, kun yllättäen hän kävelikin minua vastaan. Kohdatessani naaraan, kerroin tälle etsineeni häntä juuri.
”Miksi sinä minua etsit?” mustavalkea naaras vastasi tuhahtaen kysymykseeni ja pyöritteli silmiään. Sivuutin naaraskissan töykeän käytöksen täysin ja siirryin suoraan asiaani:
”Lähdemme harjoituksiin.” Tähtimötassu avasi suunsa – luultavasti väittääkseen vastaan – mutta vaiensin naaraan kääntämällä tälle selkäni ja pyyhkäisemällä hänen kasvojaan hännälläni.
”Eikä sitten mitään vastaväitteitä. Mitä yhteistyökykyisempi olet, sitä nopeammin sinäkin ansaitset soturinimesi”, lausahdin ja viitoin oppilaan perässäni kohti leirin uloskäyntiä. Kun en heti kuullut askeleita perästäni, hidastin tahtiani ja käännyin Tähtimötassun puoleen:
”Älä jää jälkeen, Tähtimötassu.”

//Tähtimö?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kuut kuluivat, ja Pöllötassun koulutus eteni vaihtelevalla menestyksellä. Kuutamolaine oli kuitenkin vakuuttunut siitä, että kolli oli oppinut kaikki ne taidot, jotka hän oli tälle pyrkinyt välittämään harjoitusten aikana, vaikka oppilas ei ollutkaan aina suostunut kuuntelemaan. Ampiaispistosta oli ollut naaraalle suuri apu, ja Kuutamolaine tunsi lähentyneensä vanhemman veljensä kanssa. Ampiaispiston kanssa lähentymisen myötä hän oli viimein tehnyt parempaa tuttavuutta myös kahteen muuhun vanhempaan sisarukseensa.
Valkoiset lumihiutaleet tanssahtelivat rauhallisesti ilman halki leiriin, jonne eloklaanilaiset olivat kerääntyneet kuulemaan uuden soturin nimitystä. Kuutamolaine istui ylpeänä eturivissä ja seurasi seremoniaa, jossa hänen oppilaastaan tulisi klaanin virallinen jäsen.
”Pöllötassu tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Pöllöviilto. Tähtiklaani kunnioittaa rohkeuttasi ja voimaasi, ja hyväksymme sinut Eloklaanin täydeksi soturiksi.” Mesitähden juhlavan julistuksen jälkeen kissat puhkesivat hurraamaan uuden soturin nimeä. Kuutamolaine hurrasi heidän mukanaan, ja hän oli pakahtua ylpeydestä katsellessaan Pöllöviiltoa. Vaikka he eivät vieläkään tulleet täysin toimeen keskenään eikä kolli ollut missään nimessä hänen suosikkikissansa, oli aivan huikea juttu, että hän oli onnistunut kouluttamaan tästä soturin kaikista vaikeuksista huolimatta.
”Onneksi olkoon, Pöllöviilto!” Kuutamolaine onnitteli entistä oppilastaan ja nyökäytti tälle päätään. ”Muistathan, että tänä yönä sinun tulee vartioida leiriä, kuten perinteeseen kuuluu”, hän muistutti ystävällisesti.
Pöllöviilto mulkaisi häntä hieman nyreästi. ”Sinä et ole enää mestarini, joten minun ei tarvitse enää kuunnella sinua”, kolli puhahti halveksivasti ja poistui sitten paikalta häntä korkealla.
Kuutamolaine huokaisi ja pudisteli päätään, mutta pieni, huvittunut hymy oli hiipinyt hänen naamalleen. Raidallinen kissa ei päässyt raidoistaan, ja sama taisi päteä Pöllöviillon ikuiseen asenneongelmaan.
”Enpä olisi uskonut, että tuokin kolli saisi vielä jonain päivänä soturinimensä”, Ampiaispisto tallusti paikalle ja virnisti siskolleen hyväntuulisesti.
”Ei varmasti olisi saanutkaan, ellet sinä olisi auttanut minua pitämään häntä kurissa”, Kuutamolaine tirskahti. ”En voi kyllin kiittää sinua avusta, Ampiaispisto.”
Tabbykuvioinen soturi väläytti hänelle hymyn. ”Autan mielelläni siskoa hädässä.”
Kuutamolaineen huomio herpaantui Korppisiiven hahmon ilmestyessä näkökentänsä laidalle. Mustavalkoinen naaras oli matkalla takaisin pentutarhalle, jonne tämä oli muuttanut jokin aika sitten. Korppisiipi odotti hänen ja Hiilihampaan jo neljännettä pentuetta, ja naaraan vatsa oli hyvin suuri ja pyöreä. Kuutamolaine arveli, että pentuja syntyisi tällä kertaa useampi.
”Mitä jos käytäisiin tervehtimässä emoa ja Kimalaistoivetta pentutarhalla? Voisimme viedä heille vähän tuoresaalista”, Kuutamolaine ehdotti veljelleen.

//Amppari?

Kirjoittaja: Elandra

Malvatassu pihisi kiukusta, kuullessaan isänsä langettaman kirotun rangaistuksen! Kujetassun hiirenaivoisuuden ja kovaäänisyyden vuoksi Mehiläislento oli löytänyt heidät leirin ulkopuolelta ja passittanut suoraa tietä Mesitähden juttusille. Nyt valkoturkkinen soturi ja typerä Kujetassu olivat poistuneet pesästä, ja Malvatassu oli jäänyt isänsä kanssa kaksin. Hän katsoi uhmakkaasti valkoturkkista päällikköä.
”Et sinä voi rangaista minua!” oppilas murahti. Mesitähden ilme pysyi rauhallisena ja tämä otti askeleen lähemmäs tytärtään.
”Sinä tiedät hyvin, etteivät oppilaat saa poistua leiristä ilman lupaa”, päällikkö huomautti yrittäen rauhoitella oppilasta. Kun Mesitähti yritti laskea häntänsä naaraskissan lavoille, Malvatassu kavahti vihaisena taaksepäin:
”Älä koske minuun! En minä tehnyt mitään väärää. Kerrankin kun yritän auttaa jotakuta, minua vain rangaistaan! Kaikki tämä on sen typerän Kujetassun syytä..” Nyt Mesitähden ilme muuttui vakavammaksi. Tämä kurtisti kulmiaan ja pudisteli päätään.
”On hienoa, että yrität auttaa klaanitovereitasi. On kuitenkin tärkeää, että teet sen sääntöjen puitteissa. Tämä on Kujetassun ensimmäinen päivä oppilaana, eikä hän osaa vielä puolustautua, jos olisitte kohdanneet vihollisen leirin ulkopuolella”, valkean kollin ääni oli inhottavan rauhallinen, muttei se saanut Malvatassua rauhoittumaan. Hänen mielestään rangaistus oli epäreilu, vaikka Mesitähti miten yrittäisi kaunistella sitä!
”Minä kuulin myös Väärävarjolta, että olit karannut Kuolonklaanin reviirille kesken saalistusharjoitusten ja aivan tahallasi”, Mesitähti lisäsi ja yritti saada katsekontaktia tyttäreensä. Malvatassu kieltäytyi katsomasta isäänsä päin. Hän oli nostanut leukansa pystyynja katseli itsepäisesti aivan toisaalle.
”Minä kävin vain kurkkaamassa”, Malvatassu tuhahti kääntämättä edelleenkään katsettaan isäänsä. Hän kuuli Mesitähden huokaisevan.
”Sinä olet huono päällikkö”, soturioppilas tuhahti, nousi ylös ja käveli ulos pesästä odottamatta päällikön vastausta. Malvatassu ärisi vihaisena pesän ulkopuolella ja paineli kynsillään leirin routaista maata.
’Epäreilua! Aivan epäreilua!’ naaras ajatteli mielessään. Mitä iloa oli olla päällikön tytär, jos siitä huolimatta sai rangaistuksia aivan pikkujutuista?! Malvatassun päivä ei parantunut lainkaan, kun hän kohtasi mestarinsa Väärävarjon. Soturi oli astellut naaraan luokse sotureiden pesältä. Malvatassu kohtasi halveksuen soturin meripihkaisen katseen.
”Mehiläislento kertoi vierailustasi leirin ulkopuolella”, valkea soturi huokaisi päätään pudistellen. Hänen katseestaan suorastaan paistoi pettymys oppilastaan kohtaan.
”Olimme vain hakemassa sammalia”, Malvatassu puolusteli, muttei se tuntunut auttavan.
”Keskustelimme Mesitähden kanssa siitä aiemmasta karkaamisestasi. Päätimme yhdessä, että saat rangaistukseksi neljä päivää pesien siivoamista. Koska sait jo toisenkin rangaistuksen, pysyttelet neljä päivää leirissä ja käytät päiväsi klaaninvanhimpien, kuningattarien ja pentujen auttamiseen ja vapaa-aikasi siivoat pesiä. Sen jälkeen ensimmäinen rangaistuksesi jatkuu, mutta käytän sinua harjoituksissa muutaman päivän välein. En tahdo, että unohdat ne harvat oppimasi asiat tämän puolen kuun aikana”, Väärävarjo lausahti vakavalla äänellä. Malvatassu nyrpisti inhoten nenäänsä eikä pelännyt sanoa suoraa mielipidettään mestarinsa sanoihin:
”Te olette kaikki aivan hiirenaivoisia! Minä en ole tehnyt mitään väärää, ja te vain jakelette rangaistuksia kuin se olisi teille arkipäivää! Voi Tähtiklaani sentään, pääsisinpä pois tästä kurjasta klaanista ja näiden kurjien kissojen luota!”
Sitten Malvatassu käänsi selkänsä mestarilleen ja suuntasi häntä ilmaa vispaten kohti oppilaiden pesää.

Seuraavana aamuna Malvatassu tunsi jonkun koskettavan hänen lapaansa. Naaras avasi silmänsä ja käänsi tuiman katseensa tökkijään, mutta huomatessaan sen olevan Pensastassu, oppilas rauhoittui. Hän nousi ylös ja katsoi kysyvästi kullanruskeaa kollia. Raidallisen kollin kasvoilla oli surumielinen ilme.
”Anteeksi, että herätin, mutta Väärävarjo käski. Hän kertoi, että sait eilen rangaistuksia”, kollikissa kuiskasi hiljaa, varoen herättämästä muita pesässä nukkuvia oppilaita. Väsynyt Malvatassu silmäili hämärää pesää, eikö aurinko ollut vielä edes noussut? Miksi ihmeessä häntä revittiin tähän aikaan ylös pesästä?
”Niin, aivan uskomatonta. Yritin vain auttaa Kujetassua, ja hän meni ja pilasi kaiken. Minä aion kyllä kostaa sen hänelle jotenkin”, naaras kuiskasi hiljaa, varoen herättämästä läheisellä vuoteella nukkuvaa Kujetassua. Kullanruskea naarasoppilas oli kietonut häntänsä typerän kivensä ympärille, jota nuori kissa oli eilen kanniskellut mukanaan.
”Ai, onpa kurjaa”, Pensastassu naukui pahoitellen, ”mitä sinä aiot tehdä?” Malvatassu kohautti lapojaan.
”En tiedä vielä, mutta ehkä sinä voisit auttaa minua siinä”, oppilaan ilme oli toiveikas, kun hän kohtasi Pensastassun hämärässä kiiluvat vihreät silmät. Toinen oppilas vaikutti hieman epävarmalta ja alkoi liikutella hermostuneesti käpäliään.
”En ole varma osaanko minä. En ole oikein hyvä missään”, Pensastassu huokaisi pettyneesti päätään pudistellen. Malvatassu väläytti toiselle hennon hymyn:
”Minä lupaan auttaa sinua. Tule, mennään pois täältä. Tahdotko jakaa saaliin kanssani?”
Pensastassu seurasi itseään hieman vanhempaa Malvatassua ulos oppilaiden pesästä. Yön aikana maahan oli satanut taas lunta, ja koko leiri oli sen peitossa. Siellä täällä risteili jalanjälkiä, jotka olivat kaiketi peräisin yövartioilta ja aikaisin heränneiltä eloklaanilaisilta. Malvatassu huomasi Väärävarjon istuvan sotureiden pesän edustalla, mutta kilpikonnalaikukas oppilas ei suostunut kohtaamaan mestarinsa typerää katsetta.
”Väärävarjo kyllä pyysi, että menisi heti auttamaan klaaninvanhimpia”, Pensastassu naukaisi hiljaisella äänellä. Malvatassu pudisteli päätään, ”he voivat kyllä odottaa. Minulla on nälkä.”
Raidallinen kolli katsoi mietteliäästi vanhempaa naaraskissaa, mutta nyökkäsi.
”Eiköhän se sitten sovi. Minä voin hakea meille tuoresaalista”, nuorempi oppilas tarjoutui, ja se sopi erinomaisesti Malvatassulle.

Aterian puolivälissä Väärävarjo asteli oppilaiden luokse. Tylsä soturi huomautti Malvatassulle, että tämän oli määrä mennä auttamaan klaaninvanhimpia, eikä syödä aamupalaa. Kilpikonnalaikukas oppilas oli tokaissut mestarilleen, ettei hän voisi nälkäisenä tehdä yhtään mitään. Väärävarjo oli katsonut oppilastaan tiukasti ja komentanut tämän klaaninvanhimpien luo heti syötyään. Malvatassu hidasteli syömistään minkä pystyi. Hän pureskeli jokaisen suupalan niin hitaasti kuin vain voi. Hän ei tosiaankaan halunnut hoitaa mitään likaisia klaaninvanhimpia! Ne kirpputurkit olivat niin ällöttäviä, ettei kukaan halunnut edes vilkaista heidän suuntaansa. Klaaninvanhimmilla oli sottaiset turkit ja osa tuskin edes osasi enää tehdä tarpeitaan sotkematta. Malvatassun mielestä soturit olisi voinut heittää ulos klaanista heti, kun heistä ei ollut enää hyötyä kenellekään. Klaaninvanhimmat vain söivät kallisarvoista tuoresaalista ja valittivat kaikesta.
”Kuule Pensastassu”, Malvatassu aloitti ja käänsi vihreän katseensa kullanruskeaan oppilaaseen. Pensastassu nosti kysyvän katseensa toveriinsa:
”Niin, Malvatassu?”
”Sinähän tiedät sen kiven, jota Kujetassu taitaa tätä nykyä säilyttää vuoteessaan?” laikukas oppilas varmisti ja siristi silmiään. Hänen katseensa harhaili oppilaiden pesän sisäänkäynnille varmistaakseen, ettei Kujetassu astuisi kesken suunnitelmien ulos pesästä ja kuulisi kaikkea. Pensastassu nyökytteli epävarmasti päätään.
”Luulisin niin. Miksi sinä kysyt?” oppilas kallisti päätään. Malvatassu virnisti.
”Minä keksin juuri, kuinka voimme rangaista Kujetassua siitä, että hän ajoi minut ongelmiin ja että sain rangaistuksen”, vanhempi oppilas virnisti ja kumartui lähemmäs itseään hieman suurempaa oppilasta, ”varasta hänen kivensä Kujetassun ollessa poissa pesältä ja piilota se tarpeidentekopaikalle. Eiköhän se typerä oppilas siitä opi läksynsä.” Pensastassun silmät suurenivat hämmennyksestä.
”O-oletko varma, että se on hyvä ajatus? Suuttuukohan Kujetassu minulle?” Pensastassu kysyi huolestuneena. Malvatassu pudisteli päätään.
”Höpsis, se on tosi hyvä ajatus! Et sinä jää kiinni ja jos jäät, minä olen sinun tukenasi. Ei Kujetassu meille mitään mahda”, kilpikonnalaikukas kissa vakuutteli.

Kun suunnitelma oli lyöty lukkoon ja kaksikko oli syönyt, Malvatassu lähti laahustamaan vastahakoisesti kohti klaaninvanhimpien pesää. Typerät klaaninvanhimmat olivat jo hereillä ja he vaativat ruokaa.
”Harmi, tuoresaaliskasa on ihan tyhjillään”, oppilas valehteli, vaikka tiesi kasassa olevan vielä ainakin kaksi saalista. Hänen mielestään ne saaliit kuuluivat sotureille, eikä joillekin typerille kirpputurkeille. Hopeaputous siristi silmiään epäuskoisena, mutta muut eivät epäilleet lainkaan oppilaan sanojen todenmukaisuutta.
”No, siinä tapauksessa me odotamme metsästyspartion paluuta. Voisitko sinä jäädä pitämään meille seuraa siksi ajaksi? Voisit vaikka virkistää vähän muistiani ja kertoa, keitä kaikkia oppilaiden pesässä tätä nykyä asustaa!” Nokilintu ehdotti iloisella äänellä. Malvatassun kasvoille hiipi virnistys.
”No tietysti”, hän tokaisi ja alkoi luetella oppilastovereitaan, ”pesässä asuu lisäkseni Kujetassu, mutta hänestä kannattaa pysyä kaukana. Hän pakotti minut eilen lähtemään kanssaan ulos leiristä, jonka vuoksi sain tämän typerän rangaistuksen. Sitten on Pensastassu, hän on todella mukava kissa, minun paras ystäväni!” Malvatassu luetteli muiden oppilaiden nimiä ja keksi heistä valheita, jotka asettaisivat oppilaat mahdollisimman huonoon valoon klaaninvanhimpien silmissä. Kaikki valheet eivät olleet lähelläkään totuutta ja suurin osa olikin tuulesta temmattuja, mutta Malvatassu nautti paljon nähdessään klaaninvanhimpien yllättyneet ilmeet.

//KP-boosti

Kirjoittaja: Elandra

”En minäkään”, myönsin väläyttäen ystävällisen hymyn Kuutamolaineelle. Hetkeksi soturin kasvoille piirtyi yllättynyt ilme, joka vaihtui nopeasti hymyyn.
”Minä meinasin kyllä ihan oikeasti suuttua Pöllötassulle. Sinulla tulee kyllä olemaan käpälät täynnä työtä hänen kanssaan”, lausahdin ja katsoin säälien nuorempaa sisartani. En voinut käsittää, miten Pöllötassun kaltaisia kissoja oli edes olemassa.
”Totta puhuen minäkään en ollut kovin kaukana napsahtamisesta – jos emme olisi saaneet häntä kuuntelemaan, olisin varmaankin viskannut hänet jokeen ja antanut virran viedä mukanaan mahdollisimman kauas”, Kuutamolaine naurahti. Vilkaisin yllättyneesti naarasta, mutta tämän kasvoilla oleva virne kertoi hänen vitsailevan – toivottavasti. Sitten naaraskissa vakavoitui ja käänsi jäänsiniset silmänsä minuun:
”Niinpä, mutta onneksi löysimme tavan kuinka hänet saa aisoihin, ja voinhan minä aina pyytää sinut mukaan kaikkiin harjoituksiin, jos en itse pärjää.” Väläytin sisarelleni hymyn, mutta totta puhuen en ollut kovin innoissani hänen ehdotuksestaan, enkä ollut lainkaan varma oliko se vitsi vai ei. Mutta en halunnut jättää perheenjäsentäni pulaan.
”Tietysti. Minä tulen apuun aina kun pystyn”, lupasin. Juuri silloin Pöllötassu palasi taas luoksemme orava suussaan.

//Kuutamo?

Kirjoittaja: Saaga

Tähtimötassu polki maata vihaisesti. ‘Miksi hän ei voinut olla jo soturi?’ Hän raivosi mielessään.
“Minä Mesitähti, Eloklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi”, Mesitähti naukui litteäkiveltä Mutatassulle, josta tulisi pian Mutaturkki tai jotakin sinnepäin. Kaksikko oli riidellyt paljon ja nyt Mutatassun päästessä soturiksi Tähtimötassu tiesi tuon olevan hänen elämän kumppaninsa loppuun saakka. Heidän välinsä eivät enää olisi opettaja ja opetteleva vaan rakastaja ja rakastettu… Mutatassu ei rakastanut Tähtimötassua ja sen tiesivät jopa sokeat ja kuurot puolikuolleet hiiret mutta Tähtimötassun oli esitettävä rakastavansa häntä. Hän ei oikeastaan pannut vastaan, koska Mutatassu oli luvannut tulla päälliköksi ja syrjäyttää Tähtimötassun kurjan Mesitähti isän pois valta-asemasta.
“Mutatassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania, jopa henkesi uhalla?” Mesitähti kysyi lausahtaen ikivanhat sanat varmasti tuhannetta kertaa.
“Lupaan”, Mutatassu lausui omahyväisesti.
“Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Mutatassu tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Mutalampi. Tähtiklaani kunnioittaa taistelutaitojasi, ja hyväksymme sinut Eloklaanin täydeksi soturiksi”, Mesitähti lausui ja Mutalampi astui alas litteäkiveltä.
“Mutalampi, Mutalampi, Mutalampi”, klaani hurrasi. Mutalampi asteli heti Tähtimötassun luo ja kosketti nenällään pienemmän ja nuoremman kissan korvaa.
“Oletko nyt kateellinen”, Mutalampi kuiskutti.
“Miksi olisin? Ja kenelle?” Tähtimötassu naukui uhittelevasti.
“Minulle Mutalammelle, koska olen soturi toisinkuin sinä”, hän sanoi näreissään.
“Olen oppilas ja minusta tulee rutkasti parempi soturi kuin sinusta olihan sinulla Kultasiipi mestarina. Minulla on Karjuvirne, joka on rutkasti parempi kuin se herkkä sinisilmäinen puolisoturi”, Tähtimötassu miltei sylki.
“Puhutko sinua arvokkaammasta soturista noin pahasti?” Mutalampi naukui varoittavasti.
“Puhun ja olen ylpeä siitä”, Tähtimötassu naukui ja irvisti Mutalammelle.
“Olen ylpeä sinusta. Yhdessä valtaamme Eloklaanin, kun olen isäsi paikalla saat suoda minulle pentuja”, Mutalampi sanoi ja kosketti Tähtimötassun nenää omallaan. Tähtimötassu kavahti taaksepäin.
“En “suo” sinulle pentuja ennen kuin itse tahdon”, Tähtimöpentu sanoi kurtistaen naamaansa.
“Sinä teet täsmälleen mitä minä haluan tai päädyt Tähtiklaaniin”, Mutalampi uhkasi. Tähtimötassu ärähti ja pyöräytti silmiään. Hän lampsi pois aukiolta oppilaiden pesään jossa hän olisi turvassa Mutalammelta. Nyt hän itsekkin tajusi, että Karjuvirne oli kokoajan oikeassa ja Mutalammella oli jotain vialla päänsä sisällä mutta vahinko oli sattunut jo. Tähtimötassu kaivautui rintaturkkiinsa ja kuunteli korvat hörössä ääniä. Jonkun kahden oppilaan keskustelu kantautui ulkoa pesään asti. Sanoja eikä ääniä erottanut tai tunnistanut mutta Tähtimötassu arveli Kipinätassun oleskelevan ulkosalla jonkun kanssa. Mustavalkoturkkisen naaraan päähän ajautuivat Mutalammen sanat: “Sinä teet täsmälleen mitä minä haluan tai päädyt Tähtiklaaniin.”. Tappaisiko hän “tulevan kumppaninsa” oikeasti? Karjuvirne ei antaisi sen tapahtua. Vai antaisiko? Tähtimötassu värähti. Miksi elämä oli tälläistä? Tähtimötassu tassutti ulos oppilaiden pesästä ja törmäsi Karjuvirneeseen.
“Etsinkin sinua juuri”, Karjuvirne naukui virnistäen huvittuneena.
“Miksi sinä minua etsit?” Tähtimötassu naukui pyöräyttäen silmiään epäkunnioittavasti. Tuon kollin näkeminen juuri nyt oli asia, jota Tähtimötassu vähiten toivoi mutta samaan aikaan hän oli tyytyväinen päästessään jonkun muun kuin Mutalammen tai toisen oppilaan seuraan. Hän toivoi suututtavansa kollin jotta hän saisi tuntea saman raivon kuin Tähtimötassu koki aina nähdessään Karjuvirneen. Jollain tavalla Tähtimötassu piti Karjuvirneestä mutta vihasi tätä samaan aikaan suuresti.
//Karju

Kirjoittaja: Koivu

Varjotassu oli saanut ihan kohtalaisesti saalista Sadetassun kanssa. Saalistus tuntui kollista edelleen haastavalta, mutta hän kehittyi päivä päivältä ja oli ihan tyytyväinen tämän päivän kahden saaliin suoritukseen; olihan Sadetassu saanut yhtä monta ja tämä oli sentään klaanisyntyinen.
Palattuaan leiriin muun partion kanssa ja pudotettuaan saaliit kasaan, Varjotassu otti Sadetassusta mallia ja jäi odottamaan, tulisiko sotureilta muita käskyjä tälle päivälle.
”Onko meille vielä jotain tehtävää?” siniharmaa naaras kysyi innoissaan, painellen valkeita tassujaan maata vasten. Varjotassu ei ollut yhtä innoissaan – Mitä jos heidät laitettaisiin nyppimään kirppuja klaaninvanhimpien turkeista? Varjotassu pinnisteli pysyäkseen tarkkaavaisena. Kermanvärinen kolli oli jo lopen uupunut metsästyspartion jäljiltä. Hänestä tuntui nyt, kuin ei olisi nukkunut silmäystäkään viime yönä. Hän toivoi kuitenkin, että välttyisi painajaisista sitten, kun vihdoin pääsisi torkuille.
”Viekää klaaninvanhimmille syötävää”, Hiilihammas käski ja lisäsi: ”Muut oppilaat ovat tuskin ehtineet ruokkia heitä vielä, kun metsästyspartiomme lähti ensimmäisenä. Tiedän, että hoiditte tehtävän myös eilen, joten pidän huolen, että muut oppilaat hoitavat klaaninvanhimpien ruokkimisen seuraavat kaksi päivää.”
Varjotassu pakottautui katsomaan Hiilihammasta silmiin sekä nyökkäsi kuuliaisesti.
”Selvä on!” Sadetassu naukaisi ja alkoi oitis tutkiskella ilmeisesti, mikä tuoresaaliskasassa olisi mehukkain valinta. Hiilihammas, Oksakuiske ja Pehmoturkki lähtivät jatkamaan omia askareitaan.
Naaras päätyi lopulta valitsemaan suuren naakan sekä Varjotassun nappaaman pulskahkon oravan. Varjotassu vain myönteli mukana, hän oli liian hidas valikoimaan ja Sadetassu oli tehnyt hänen mielestään juuri oikeat valinnat.

Klaaninvanhimmat ruokittuaan oppilaat astelivat takaisin aukiolle, tuoresaaliskasan edustalle.
”Tuletko syömään?” Sadetassu kysäisi hymyillen.
Varjotassulla ei oikein ollut nälkä. Painajaisten aiheuttama ahdistus oli piinannut nuorta kollia koko päivän. Hänen mielensä tuntui niin sekavalta, että tällä hetkellä hän kaipasi vain unta.
”Tuota, oikeastaan… Ajattelin syödä vähän myöhemmin”, Varjotassu vastasi, eikä maininnut mitään huonoista yöunistaan. Eihän kolli tiennyt, mitä Sadetassu hänestä oikein halusi. Naaras voisi aivan hyvin esittää ystävällistä ja jättää hänet yksin löytäessään parempaa seuraa. Varjotassu piti tätä oikeastaan hyvin todennäköisenä. Hän katseli maata, mutta tunsi Sadetassun tutkistelevan katseen turkillaan.
”Ai, no ei se mitään,” Sadetassu vastasi lempeästi. Kuuliko Varjotassu naaraan äänessä pientä pettymystä, vai uskotteliko vain niin itselleen, koska toivoi, että uusi tuttavuus olisi oikeasti välittänyt hänestä? Varjotassu kääntyi lähteäkseen laahustamaan oppilaiden pesälle. Sitten hän tajusi, että olisi epäkohteliasta poistua sanomatta mitään. Varjotassu kääntyi siniharmaan naaraan puoleen:
”Oli mukavaa metsästää kanssasi tänään.”
”Niin minullakin sinun kanssasi!” Sadetassu maukui iloisena.
Varjotassu väräytti korviaan ja jatkoi sitten oppilaiden pesälle.
Asettuessaan sammalvuoteelleen hän käpertyi pienelle kerälle, peittäen kuononsa ja silmänsä tuuhealla hännällään. Hän ei kuitenkaan uskonut, että pystyisi nukkumaan kovin hyvin tähän aikaan päivästä, kun aukiolta kuului kissojen hälinää. Se tuntui täyttävän hänen korvansa sekavana, ylitsepääsemättömänä meluna. Miksi juuri silloin, kun hän yritti nukkua, hän ei saanut suljettua ympäröivää maailmaa pois mielestään?
Kolli sai lopulta kuitenkin torkahdettua kevyille päiväunille.

Se ei lohduttanut paljoa, sillä seuraavat kaksi yötä Varjotassu nukkui tuskin silmäystäkään. Hän ei ollut uskaltanut yrittää nukahtaa uudelleen nähtyään painajaista Kaksijalkalan aidoista, jotka ajoivat nuoren kissan umpikujaan ja hyökkäsivät tämän kimppuun raa’asti, ennen kuin Varjotassu ehti saada itsensä hereille. Vaikka se oli vain mielikuvituksellinen uni, oppilas oli herännyt henkeä haukkoen, kylmä hiki turkillaan. Hänen onnekseen kukaan muu ei ollut herännyt – ainakaan hänen tietääkseen. Se vasta olisikin ollut noloa. Inhottavaakin siinä tapauksessa, jos Pöllötassu olisi sattunut heräämään.

Nyt Varjotassu laahusti mestarinsa perässä joen vartta pitkin kohti avoimia nummia. Maata peitti siellä täällä jo ohut lumikerros, eikä jääkylmä maa ja hyytävä tuuli ilahduttanut Varjotassua ollenkaan. Ainoastaan käveleminen piti hänet lämpimänä. Mesitähti oli päättänyt, että he harjoittelisivat tänään nummilla saalistamista. Se tuntui Varjotassusta vielä vaikeammalta kuin metsässä saalistaminen. Eihän missään ollut mitään, mihin piiloutua. Riista karkaisi käpälistä, ennen kuin edes osuisi niihin, entinen kotikisu ajatteli.
Varjotassu ei ollut ollenkaan innokas harjoittelemaan tänään. Kermanvärisen kollin käpäliä painoi uupumus, kylmyys turrutti kasvoja ja hän oli haukotellut koko matkan. Mesitähti oli tuskin huomannut, sillä tämä oli kävellyt hieman edellä. Varjotassun polkuanturatkaan eivät vielä olleet täysin tottuneet metsämaahan, joten niitä aristi joka askelmalla, vaikka alla olikin tällä hetkellä tasainen, kuuraisen nurmen peittämä maa. Unen puute tuskin auttoi niitäkään vahvistumaan.
Mesitähti pysähtyi kuolleen heinikon muodostamalle pienelle aukiolle, jota ympäröi pari kitukasvuista pensasta.
”Kerrataanpa vielä muutama asia, joihin tulee kiinnittää huomiota, kun saalistaa nummilla”, mestari sanoi. ”Osaatko arvata mitä ne ovat?”
Varjotassun pää löi tyhjää. Kuin kaikki hänen oppimansa tieto olisi kadonnut jonnekin tavoittamattomiin tuulen mukana. Mesitähti odotti rauhallisena ja hymyili tavalliseen tapaansa, mutta siitä huolimatta Varjotassu tunsi itsensä huonoksi oppilaaksi, kun ei osannut vastata mitään. Hän yritti keksiä äkkiä edes jonkun surkean arvauksen.
”Tuota… On vaikea löytää vaanimispaikka?” kermanvärinen kolli vastasi hiljaisella, epäröivällä äänellä.
”Sekin on totta. Keksitkö muuta?” Mesitähti kysyi kannustavasti.
”Ei tule kyllä mieleen”, Varjotassu sanoi maata katsellen. Hänen hännänpäänsä nyki hermostuneesti. Sitten päällikkö laski häntänsä Varjotassun lavalle.
”Hei, ei se mitään. Sen takia olemme täällä, että opit jotakin uutta”, Mesitähti maukui hymyillen. Varjotassu ei tiennyt, mitä vastata.
”Nummilla on erityisen tärkeää huomioida tuulen sekä varjojen suunta”, mestari selitti. Varjotassu nosti päänsä ja nyökkäsi. Hän kuitenkin tunsi nyt olonsa aivan kirpunaivoiseksi.
”Myös vaanimisasennon täytyy olla kunnossa: sinun täytyy pysyä niin matalana kuin mahdollista. Jäniksiä ja kaneja pyydystäessä nopeus on keskiössä. Lintuja napatessa taas on osattava jähmettyä paikalleen joskus pidemmäksikin aikaa”, Mesitähti jatkoi.
”Selvä on, yritän muistaa tuon”, Varjotassu lupasi. Mesitähden katse oli luottavainen:
”Hyvä. Voimme nyt lähteä etsimään riistaa, mutta saat kulkea edellä. Kerro vain, kun saat vainun jostakin.”

Pian liikkeelle lähtemisen jälkeen Varjotassu haistoi jonkin linnun ja pysähtyi. Hän vaihtoi pikaisesti katseita Mesitähden kanssa, joka nyökkäsi ymmärtäneensä. Myös myyrän haju tuntui laimeana, mutta sitä oli vaikeampi paikantaa, joten kolli päätyi jäljittämään lintua.
Varjotassu pysähtyi heti, kun sai pikkuruisen linnun näköpiiriinsä. Se nokki jotakin jyviä ripeään tahtiin. Hitaasti kolli hivuttautui matalaksi vaanimisasentoon ja jähmettyi taas paikalleen. Hän kuuli Mesitähden tekevän samoin takanaan. Pikkulintu pompahti hännänmitan verran oikealle.
’Lähteekö se lentoon? Pitääkö minun hyökätä nyt?’ Varjotassu mietti.
Hän panikoi ja syöksähti nopeasti lintua kohti. Se oli kuitenkin paljon nopeampi – sekä aivan liian kaukana – ja pyrähti lentoon ennen kuin Varjotassun käpälät edes osuivat maahan ensimmäisen loikan jäljiltä. Oppilas ei edes yrittänyt enää saada sitä kiinni ilmasta. Hetkessä lintu oli kadonnut taivaan tuuliin.
Mesitähti asteli Varjotassun luokse.
”Toimit vähän liian äkkipikaisesti. Vaanimisasentosi oli kuitenkin täydellinen!” mestari arvioi.
”Tulehan, yritetään toista riistaa. Saat kyllä kulkea yksinkin, jos läsnäoloni tuo paineita”, tämä jatkoi.
Varjotassu istui vain paikoillaan ja tuijotti eteenpäin, kunnes sai prosessoitua, mitä Mesitähti oli sanonut. Hän yritti kasata itsensä, mutta hänestä tuntui tänään mahdottomalta keskittyä mihinkään. Savuiset silmät lasittuivat jatkuvasti väsymyksen painaessa nuorta kollia.
”Voisin kyllä yrittää yksin”, Varjotassu totesi. Hän ei kyennyt estämään sitä seuraavaa haukotusta.

Pienen vaeltelun jälkeen kolli löysi pulskan hiiren pesemässä itseään jäätyneen heinikon suojissa. Sen ei pitäisi ainakaan olla vaikea saalis, hän ajatteli sekä muisti nyt tarkistaa tuulen suunnan. Varjotassu oli juuri oikealla puolella tuulta. Hän madaltui vaanimaan kohdetta, mutta unohti katsoa alleen. Pieni risu raksahti kollin tassun alla. ’Hiirenpapanat!’ Oppilaan yllätykseksi hiiri ei lähtenyt pakoon, se vain jähmettyi paikoilleen. Varjotassu lähti hiipimään eteenpäin. Hänen silmäluomiaan painoi, mutta oppilas pinnisteli loppuun asti pitääkseen katseensa hiiressä.
Päästyään tarpeeksi lähelle Varjotassu hyökkäsi. Hän sai hiiren etutassuihinsa, mutta se livisti karkuun hänen alitseen. Kolli kiepahti nopeasti ympäri ja lähti takaa-ajoon. Hiiri katosi kuitenkin jonnekin heinien alle. Hän jarrutti nopeasti ja oli kompastua tassuihinsa.
Apeana Varjotassu lähti toiseen suuntaan. Kollin pää ja häntä riippuivat maata kohti. Miksei häneltä onnistunut yhtään mikään?
’Ehkä olenkin surkea oppilas ja Mesitähti vain elättelee toivoa. Ei positiivisuus tee minusta sen parempaa’, hän ajatteli mieli maassa. Äkkiä Mesitähden askeleet kuuluivat hänen takaansa. Varjotassua hävetti myöntää, että oli päästänyt jo toisen saaliin karkuun. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut sanoa sitä ääneen. Mesitähti tuntui tajunneen sen:
”Älä huoli, nummella saalistaminen on aluksi hyvin haastavaa.”
”Onko sinulla kaikki hyvin?” Mesitähti kysyi. Varjotassu katsoi valkeaa kollia silmiin hetken, eikä oikein tiennyt, mitä sanoa. Hänen teki vain mieli todeta, ettei hänestä ollut soturiksi. Edes oppiminen ei saanut kollia paremmalle mielelle tänään.
”Näytät uupuneelta. Oletko nukkunut ollenkaan?” päällikkö maukui erittäin huolestuneen oloisena, kun Varjotassu ei sanonut mitään.
”En kovin paljoa”, Varjotassu vastasi haukotellen heti perään.
”Niin arvelinkin. Lopetetaan harjoitukset tältä päivältä, sillä sinä kaipaat nyt lepoa. Jos sinun on vaikea nukahtaa, käy hakemassa Liljatuulelta unikonsiemeniä auringonlaskun aikaan”, Mesitähti määräsi myötätuntoiseen äänensävyyn.
Varjotassu oli helpottunut, mutta ei osannut iloita vapautuksesta.
”Hyvä on. Kiitos, Mesitähti.”

Varjotassu palasi leiriin lopen uupuneena, tyhjin hampain ja surkein mielin. Häntä ahdisti, että muut ihmettelisivät, miksei hän tuonut tuoresaalista leiriin. Nuoresta kollista tuntui edelleen, että hän oli klaanin surkein metsästäjä. Hän oli lähes vakuuttunut, että Eloklaanin pennutkin olisivat taitavampia. Kermanvärinen kolli tunsi itsensä myös äärimmäisen yksinäiseksi. Kuin hänen rinnassaan olisi ollut pelkästään tyhjä aukko. Ehkä hän oli ollut väärässä; ehkä Eloklaani ei ollutkaan hänen paikkansa.
Vatsa kurnien Varjotassu asteli tuoresaaliskasalle. Kun hän näki, miten suppea se oli, hän kääntyi pois. Sen ympärillä oli muutama kissa syömässä, mutta Varjotassu ei tuntenut itseään oikeutetuksi syömään, kun ei ollut saanut tänään mitään tuotavaa klaanille.
Hän käveli oppilaiden pesään, mutta kääntyi pois sieltäkin nähdessään Pöllötassun. Tämä näytti juuri siltä, kuin olisi sanomassa jotakin mielestään oikukasta. Varjotassu ei kuitenkaan ehtinyt kuulla, vaan asteli takaisin piikkihernetunnelille ja juoksi metsään. Tämä suuntasi pohjoiseen, jotta joki ei ehtisi tulla vastaan.
Kulutettuaan kaikki viimeisetkin voimansa juoksemiseen, kermanvärinen kolli pysähtyi. Hän sulki silmänsä ja hengitti keuhkonsa täyteen kylmää ilmaa. Äkkiä kuului suhahdus, kun lintu lähti lentoon oksalta suoraan kollin yläpuolelta. Varjotassun mieleen piirtyi kuva käpäliä huitovasta kaksijalasta ja hän säikähti niin, että hyppäsi ilmaan. Sydän jyskyttäen hän kipitti edessään olevan pyökin juureen. Sen oksat näyttivät sopivilta kiipeämiseen ja niitä oli runsaasti niin, että Varjotassu pystyi kuvitella hyppivänsä ylös asti oksa oksalta. Varjotassu mittasi alimman oksan etäisyyden katseellaan ja hyppäsi ketterästi sen päälle. Vaalean kellanpunaiset tassut saivat täydellisen otteen leveähkön oksan rungosta. Kolli kiipesi vielä kaksi oksaa ylemmäs ja jäi sitten kyyhöttämään paikalleen. Jos hän olisi erakko, hän asuisi todennäköisesti puussa, kolli ajatteli. Varjotassu mietti, pystyisikö nukkumaan tässä. Kylmä viima iski päin turkkia ja kolli alkoi väristä kylmästä. Hän tajusi pian, ettei selviäisi lehtikadon yli yksinään. Mutta eivät jatkuvat painajaisetkaan olleet elämistä.
’Voisin aivan hyvin jäätyä tähän. Vaipuisin ikuiseen uneen.’
Varjotassu ravisteli päätään. Ei hän sitä oikeasti halunnut. Hänestä tuntui, että hänen sydämensä oli jo jäässä, ja että hänen sekava mielensä oli jo haihtumassa pois tuhkana. Juuri sitä hän ei halunnut. Hän halusi jonkun, joka auttaisi häntä pääsemään pois kaikesta siitä tuskasta. Jonkun, joka toisi valoa ja lämpöä hänen sisällään vellovaan kurjuuteen ja yksinäisyyteen. Hän halusi eroon painajaisista. Hän halusi kuulua johonkin, eikä olla merkityksetön. Jos Varjotassu kuolisi nyt, hänen elämänsä olisi ollut turha eikä kukaan muistaisi häntä.
Kolli säpsähti jälleen kuullessaan rapinaa alapuoleltaan. Hänen katseensa tarkentui pyökin juurelle ilmestyneeseen harmaaseen hahmoon. Se oli Sadetassu. Mitä ihmettä hän täällä teki? Oliko naaras lähtenyt heti hänen peräänsä? Sadetassu näytti nuuhkivan kollin jälkiä. Hetken naaras katseli ympärilleen hämillään, mutta tajusi pian katsoa ylöspäin.
”Varjotassu! Mitä ihmettä sinä siellä teet?” tämä naukaisi silmät pyöreinä. ”Onko kaikki hyvin?”
Kolli huokaisi apeana, eikä pystynyt katsomaan Sadetassua silmiin.
”Olen surkea oppilas. Mikään ei onnistunut tänään ja jouduimme lopettamaan harjoitukset kesken”, Varjotassu päästi suustaan ja yllättyi itsekin, että pystyi avautumaan uudelle tuttavuudelleen sillä tavoin. Toisaalta, hänhän kertoi vain, miten asiat olivat.
”Seurasitko sinä minua?” hän kysyi hämillään.
Varjotassua ei haitannut, että Sadetassu oli saapunut paikalle, vaikka hän ihmettelikin, miksi naaraalla olisi mitään syytä olla hänestä huolissaan. Siltä Sadetassu kuitenkin vaikutti, jos Varjotassu osasi tulkita tämän äänensävyä ollenkaan. Varjotassu oli kuitenkin varma, että hän olisi seonnut, jos Sadetassu ei olisi ilmaantunut paikalle.

//Sade?

Kirjoittaja: Aura

Aluskasvillisuus kahisi vasten Kujetassun turkkia, kun hän hiipi Malvatassun perässä. Hänestä seikkailu oli hyvin jännittävä ja metsä oli naaraasta suuri. Hän ei ollut koskaan nähnyt mitään näin suurta ja mahtavaa! Kujetassun silmät olivat ihmetyksestä suurena ja naaras katsahti Malvatassuun hymyillen. Malvatassu oli taatusti paras oppilastoveri koskaan! Kilpikonnakuvioinen kissa lähti johdattelemaan nuorempaa naarasta kohti sammalienkeruupaikkaa ja Kujetassu loikki toisen perässä. Hän pysähtyi nuuskimaan jokaista pienintäkin ruohonkortta ja aina välillä heittäytyi maahan selälleen hinkkaamaan itseään.
”Ei minulla ole loppuelämää aikaa odotella sinua. Joko tulet nyt tai saat selvittää itse tiesi sammalille”, Malvatassu tuhahti Kujetassulle kuuluvasti. Raidallinen naaraskissa kömpi itsensä pystyyn ja lähti kiirehtimään pesätoverinsa perään. Malvatassu pyöräytti silmiään houkutuksille alttiille oppilaalle. Kujetassu halusi tehdä Malvatassulle jonkin jekun, mutta hänen päänsä löi tyhjää. Malvatassu tulisi vielä hämmästymään! Kujetassu virnisti naaraalle, joka oli kääntynyt hänen puoleensa.
”Ai, no! Kai minä osaan kerätä sammalia”, Kujetassu naukaisi hieman epävarmalla äänellä ja alkoi repimään sammalta kömpelösti. Hän nyhti sammalta kynsillään ja lopulta ainoa mitä hän sai aikaiseksi, oli sammalsilppu. Naaras vilkaisi oppilastoveriinsa, joka pyöräytti halveksuen silmiään.
”Eikö sinulta nyt luonnistu mikään, on siinäkin oppilas. Sammalien keruu on ehkä kaikista helpointa hommaa ikinä, tuostako sinä pedin meinasit tehdä? Sinä varmaan joudut nukkumaan nyt oikeasti ilman petiä, ei voi mitään”, Malvatassu tuhahti olkiaan kohauttaen. Kujetassu oli juuri vastaamassa, kunnes kuuli rykäyksen takaataan.
”Kukaan ei joudu nukkumaan ilman petiä. Kujetassu, minähän kehotin sinua odottamaan oppilaiden pesässä. Malvatassu, Väärävarjoko sinulle antoi luvan lähteä leiristä?” Mehiläislento naukaisi ja asteli kaksikon luokse. Kujetassu tapitti mestariaan häntä hitaasti heilahdellen. Mitä hän nyt tekisi? Joutuisiko hän takaisin pentutarhalle?
”Minä, minä”, Kujetassu sopersi Mehiläislennolle. Ruostepilkkuinen kolli suuttuisi takuulla! Toisaalta, ehkä iloiset asiat piristäisivät hänen mestariaan.
”Me kolme palaamme nyt leiriin. Ikävä kyllä joudun kertomaan teidän tempauksestaan Mesitähdelle ja hän päättänee teidän rangaistuksestanne”, Mehiläislento päätti ja lähti oppilaat kannoillaan kohti leiriä.
”Pitikö sinunkin meluta niin kovaa, että se kuului Eloklaanin leiriin asti”, Malvatassu jupisi Kujetassulle hiljaa. Naaras ei vastannut toiselle mitään, harppoi vain mestarinsa käpälien jäljissä kohti leiriä.

Leiriin päästyään kollisoturi suuntasi aukiolla olevan Väärävarjon luokse ja antoi hännällään kaksikolle merkin odottaa. Kollit vaihtoivat muutaman sanasen, jonka jälkeen Mehiläislento palasi heidän luokseen ja he jatkoivat matkaansa kohti Mesitähden pesää. Kujetassua hermostutti. Mesitähti oli hänen lähisukuaan, mutta kolli oli päällikkö ja se ujostutti Kujetassua. Mitä jos hänet karkoitettaisiin?
”Ei ole syytä huoleen, ei Mesitähti sinulle pahaa tee”, Mehiläislento rauhoitteli oppilastaan huomattuaan naaraan olevan hermona. Kujetassu vastasi kollille epämääräisellä ynähdyksellä ja seisahtui hieman Mesitähden pesän ulkopuolelle. Mehiläislento huhuili kollipäällikön nimeä ja luvan saatuaan asteli sisään.
”Mehiläislento, Malvatassu, Kujetassu. Mikä tuo teidät luokseni?” valkoruskea kolli naukaisi hieman yllättyneenä ja Kujetassu vilkaisi käpäliinsä hiljaisina.
”Löysin Kujetassun ja Malvatassun leirin ulkopuolelta, sammalpaikalta. Molemmat olivat lähteneet luvatta”, Mehiläislento selitti klaanipäällikölle. Kujetassu keskittyi oikeastaan vain uusien jekkujen luomiseen, joten häneltä meni täysin ohi mitä kollit puhuivat keskenään. Tovin kuluttua Mehiläislento kuitenkin tuuppasi häntä ja naarasoppilas katsahti hämillään muihin kissoihin. Mistä he olivat keskustelleet?
”Rangaistukseksi te hoidatte klaaninvanhimpia ja kuningattaria pentuineen puolen kuun ajan mukisematta”, Mesitähti naukui oppilaille ja katsoi naaraita vakavana. Kujetassu ei saanut muodostettua yhtäkään sanaa, vaan nyökkäsi klaanipäällikölle. Mehiläislento kiitti kollipäällikköä ajastaan ja kolmikko poistui sitten pesästä. Ainakin Kujetassu ja Mehiläislento poistuivat, naaras ei kiinnittänyt huomiota Malvatassuun.
”Tulehan, näytän sinulle mistä löydät sammalia ja kuinka peti tehdään. Älä huoli, puoli kuuta menee nopeasti ohi”, Mehiläislento lohdutti naarasta.

// KP-boosti

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Ampiaispiston nerokas käänteispsykologia oli toiminut Pöllötassuun paremmin kuin Kuutamolaine oli uskaltanut toivoa: Kolli oli tuohtuneena puhisten ryhtynyt jäljittämään saalista, ja tällä kertaa hän oli jättänyt metkut sikseen. Kuutamolaine ei voinut olla kuin kiitollinen veljensä tarjoamasta tuesta, sillä ilman tätä hänen uransa Pöllötassun mestarina olisi varmasti saanut lyhyen ja nolon lopun.
”Kiitos”, hän muodosti sanan ääneti suullaan, jottei Pöllötassu vain huomaisi vedätystä ja ryhtyisi uudelleen kapinoimaan. Ampiaispisto huiskaisi häntäänsä kuitaten sisarensa kiitoksen.
Jälleen kerran Kuutamolaine ja Ampiaispisto kulkivat nuoren kollin perässä, kun tämä eteni roudan peittämän, nahistuneen aluskasvillisuuden seassa selvästikin jotain hajua seuraten. Yhtäkkiä oppilas teki äkkipysähdyksen, ja ennen kuin Kuutamolaine ehti nähdä, mistä oli kysymys, tämä loikkasi jo eteenpäin hurjistuneesti sähisten ja häntä piiskaten. Hetken kuluttua Pöllötassu nousi ylös ja kääntyi ympäri hiiri hampaissaan.
Kuutamolaine oli vaikuttunut siitä, että oppilas todellakin oli saanut jotakin kiinni huolimatta suurieleisestä – ja -äänisestä – hyökkäyksestään. Hän oli kuitenkin melko varma siitä, että kolli oli samalla karkottanut kaikki muut saaliseläimet lähitienoolta.
”Ja te sanoitte etten muka osaa saalistaa”, Pöllötassu tuhahti voitonriemuisena ja viskasi hiiren sotureiden jalkoihin.
”Olen kyllä yllättynyt”, Kuutamolaine totesi ja nyökytteli päätään hyväksyvästi.
”En silti usko, että saat napattua viittä lisää”, Ampiaispisto lisäsi, ja sekös vasta suututti Pöllötassun. Heidän onnekseen oppilas suuntasi raivonsa saalistamiseen osoittaakseen heille heidän olevan väärässä tämän taitojen suhteen.
”Kita kiinni!” Pöllötassu sähähti. ”Minä kyllä saan kiinni viisi saalista tai vaikka kymmenenkin, sillä olen teitä kumpaakin parempi saalistaja!” Sen puhistuaan kolli ryhtyi uudelleen etsimään ilmasta saaliin hajua.
Kuutamolaine kääntyi Ampiaispiston puoleen hieman ilkikurinen pilke silmissään. ”En olisi uskonut, että tämä oikeasti toimii”, hän supatti kollille huomaamattomasti.

//Amppari?

Kirjoittaja: Elandra

Olin pyörinyt koko illan ja yön levottomasti vuoteessani saamatta unen päästä kiinni. Ajatukset pyörivät valtoimenaan mielessäni antamatta unelle lainkaan tilaa. En tiennyt kauanko olin maannut liikkumattomana aloillani, mutta päätin sen riittävän nyt. Nousin ylös ja ravistelin turkiltani siihen takertuneet sammalhiput. Sipaisin kielelläni muutaman kerran turkkiani sieltä täältä ja tassutin ulos pesästäni.
Vuoteessa pyöriminen ei auttaisi minua nukahtamaan, joten päätin lähteä kävelylle. Leirin pääaukio huusi tyhjyyttään ja vain yöpartioon määrätyt Lieskakajo ja hänen oppilaansa Unikkotassu olivat hereillä. Näin Unikkotassun istuvan piikkihernetunnelin edustalla, mutta punaturkkista Lieskakajoa ei näkynyt aukiolla. Mutta nostaessani katseeni leiriä ympäröiviin puihin, erotin soturin puun alimmalta oksalta. Kollin vihreä katse oli kääntynyt minuun ja tervehdin häntä nyökkäämällä. Kävelin Unikkotassun ohi ulos leiristä.

Yö oli harvinaisen kaunis, vaikka sää olikin hyytävän kylmä. Kun kohotin katseeni ylöspäin, lehdettömien puiden oksien välistä erottui kirkas tähtitaivas. Puhaltaessani ilmaa hengityksen mukana ulos, lämmin henkäys muuttui höyryksi kohdatessaan pakkasilman. Laskin katseeni maahan ja silmäilin jäätyneitä varpuja, jotka olivat saaneet koristeekseen valkean kuurakerroksen. Maa oli lumeton, sillä ensilumi oli sulanut pois kuten aina Lehtikadon alun aikoihin.
Käpäläni lähtivät viemään minua kohti Kuolonklaanin rajaa. Ei olisi haitaksi, mikäli tarkastaisin rajaa vähän matkaa ihan vain varalta. Kuolonklaanilaisista ei viime aikoina ollut ollut häiriötä Eloklaanille, enkä uskonut heidän edelleenkään oleva uhka klaanilleni.

Saavuttaessani Kuolonklaanin rajan, yllätyksekseni tuuli toi naapuriklaanimme reviiriltä voimakkaan kuolonklaanilaiskissan tuoksun. Aistini virittyivät heti ja aloin automaattisesti tutkiskella ympäristöäni tarkemmin siltä varalta, että jossain piilossa vaanisi kuolonklaanilainen. Kuljin lähemmäs rajaa. Erotin rajan tuntumassa kykkivän kuolonklaanilaisnaaraan. Isomahainen kolmivärinen kissa näytti huonovointiselta, joten päätin lähestyä häntä ja tarjota apuani, mikäli hän sitä kaipaisi. Olisi väärin jättää heikkokuntoinen kissa yksin rajalle, vaikka hän olikin kuolonklaanilainen.
Naaraskissan hengitys oli raskas ja epäilykseni heräsivät heti nähdessäni tämän suuren vatsan ja tuskallisen ilmeen. Olin seurannut aiemminkin synnytystä vierestä. Epäilykseni paljastuivat oikeaksi, kun kuolonklaanilaisnaaras ilmoitti synnyttävänsä. Raskas hengitys ja selvästi voimistuvat kivut kertoivat, että synnytys tosiaankin oli käynnissä. En millään ehtisi juosta kummankaan klaanin leiriin hakemaan parantajaa avuksi.
”Oletko sinä ennen synnyttänyt?” kysyin niin rauhallisella äänellä kuin suinkin pystyin. Valkokirjokilpikonnakuvioinen naaras ravisteli päätään. Tämän hengitys muuttui yhä vain raskaammaksi ja kissa näytti siltä, että pennut tosiaankin tulisivat hetkenä minä hyvänsä. Vaikka olinkin seurannut useaakin synnytystä vierestä, oli myönnettävä etten tiennyt juuri lainkaan miten auttaa synnyttävää naaraskissaa. Päätin kuitenkin tehdä parhaani hänen auttamisessaan, joten astuin rajan yli naaraskissan luokse. Yritin muistella, mitä Liljatuuli ja Leimusilmä olivat sanoneet tai tehneet synnyttävälle kissalle.
”Kaikki hyvin, sinä selviät tästä kyllä. Kun koet tarvetta ponnistaa, älä vastustele. Kehosi tietää kyllä mitä tehdä”, vakuutin rauhallisella äänellä. Rukoilin hiljaa mielessäni Tähtiklaanilta apua. Olisin pulassa, mikäli synnytyksessä ilmenisi komplikaatioita. Olisi paha selittää Punatähdelle, että hänen soturinsa kuoli minun käpäliini kesken synnytyksen – vieläpä keskellä yötä ja Eloklaanin rajalla.

//Huomen?

Kirjoittaja: Saaga

Sypressikuiskeen kasvoille levisi leveä hymy.
“Haluan todellakin haluan”, hän sanoi ääni väristen. Vaikka hän töksäytteli ja oli vähän… no Sypressikuiske mainen hänestä pidettiin sellaisena. Se toi naaraan sydämeen lämmöntunteen. Sypressikuiske kehräsi Hallavarjon lapaa vasten.

*Pari päivää Sypressikuiskeen synnytyksen jälkeen*
Sypressikuiske silitteli pentujensa päitä hännällään. Kaksi pientä mönkiäistä – Vadelmapentua vaalean oranssia naarasta ruskeilla läikilä ja valkeilla yksityiskohdilla sekä Loistepentua oranssiraidallista kollia, joka näytti hämmästyttävästi isältään. Loistepentu oli heikommassa hapessa kuin Vadelmapentu ja Sypressikuisketta suoraan sanoen pelotti tuon pienen kollin puolesta. Hän oli niin pieni ja heiveröinen. Hänen siskonsa oli isompi kokoinen ja liikkuvaisempi vaikka molemmat olivat pieniä. Hallavarjo asteli sisään pesän hämärään.
“Hei vain. Anteeksi etten ole ehtinyt käymään on ollut kiirettä”, vitivalkoinen kolli sanoi mutta Sypressikuiske vain kehräsi.
“Ei se mitään. Aurinkoroihu ja Kimalaistoive ovat pitäneet seuraa”, nuori kuningatar totesi ikionnellisena ottoisänsä näkemisestä.
“Tule peremmälle. Tässä on Vadelmapentu”, Sypressikuiske esitteli tyttärensä ja kääntyi poikansa puoleen.
“Ja tässä on Loistepentu”, hän kertoi rakkauden ja ylpeyden täyteisellä kehräyksellä.
“Ne ovat suloisia. Onko ollut kipuja tai jotain muuta mistä haluaisit kertoa?” Hallavarjo kysyi istuutuen Sypressikuiskeen ja pentujen eteen.
“Ei oikeastaan”, Sypressikuiske sanoi hiukan vaisusti ja huoli välähti naaraan silmissä.
//Halla?

Kirjoittaja: Elandra

Pöllötassun lähtiessä saalistamaan, ehdin jo huokaista helpotuksesta. Ajattelin jo hetken, että kenties likaisenvalkoinen kolli ei ollutkaan niin toivoton tapaus. Ajatus muuttui hetkessä, kun kolli katosi näkyvistä ja hyökkäsi yllättäen mestarinsa selkään. Hyökkäyksen voimasta mustavalkoinen naaras oli kaatunut maahan, ja Pöllötassu kuittasi koko homman kertomalla luulleensa Kuutamolainetta hiireksi. Hänen vitsinsä ei ollut lainkaan hauska, ja minun ja sisareni kasvoilla olevat ilmeet välittivät tiedon myös Pöllötassulle. Likaisenvalkoinen oppilas ei näyttänyt välittävän, vaan tämä jatkoi typerää virnuiluaan.
”Kuusi saalista. Sitä ennen sinä et pääse leiriin”, Kuutamolaine sylkäisi sanat suustaan, mutta naaras pysyi kuitenkin vielä suhteellisen rauhallisena. Itse en olisi moiseen pystynyt, sillä nyt jo minua suututti todella kovasti nuoren kollin sietämätön käytös!
Pöllötassu siristeli vihreitä silmiään ja kohotti ylähuultaan paljastaen valkeat, terävät hampaansa meille. Kolli vaikutti hyvin uhkaavalta, mutta hän ei minua pelottanut!
”Te olette aivan hiirenaivoisia molemmat. Minä en aio saalistaa yhtäkään saalista”, Pöllötassu ilmoitti itsepäisesti ja katsoi vihaisesti mestariaan ja minua. Vilkaisin mietteliäästi Kuutamolainetta, joka katsoi oppilastaan tiukasti. Minusta tuntui pahalta, etten ollutkaan osannut auttaa sisartani. Siispä yritin kuumeisesti keksiä jotain, miten tilanteen saisi ratkaistua ilman, että meidän pitäisi luovuttaa. Selvästikään uhkailu ja komentelu eivät auttaneet, vaan olisi keksittävä jotain muuta. Silloin minulla välähti! Astuin askeleen lähemmäs Pöllötassua ja kohautin välinpitämättömästi lapojani.
”Niin minä ajattelinkin”, tokaisin päätäni pudistellen. Likaisenvalkoisen kollin kasvoille piirtyi hämmentynyt ilme, ja tämän hymy katosi.
”Ethän sinä taida edes osata saalistaa, siksi sinä pelleilet”, naukaisin päätäni pudistellen. Vilkaisin Kuutamolainetta, joka aluksi näytti hämmentyneeltä, mutta näytti sitten tajuavan mitä yritin. Pöllötassun hämmentynyt ilme vaihtui päättäväiseksi. Kolli kohotti leukansa pystyyn ja piiskasi hännällään ilmaa.
”Kylläpäs osaan! Sinä et sano, mitä minä osaan tai en osaa”, Pöllötassu marmatti. Silloin Kuutamolaine liittyi keskusteluun:
”Minustakin alkaa tuntumaan siltä, ettet sinä osaa. Jos osaisit, kai sinä olisi jo saalistanut.”
Pöllötassu alkoi näyttää entistä ärsyyntyneemmältä. Hän luimisti korviaan ja heilutteli häntäänsä edestakaisin.
”Voi voi, kissaparka ei osaa saalistaa. Kuutamolaine, sinun olisi varmaan parasta puhua tästä Mesitähdelle. Ei klaanissa voi pitää kissaa, joka ei osaa saalistaa”, tokaisin päätäni pudistellen. Silloin Pöllötassu alkoi toimia.
”Lopettakaa! Olette ihan typeriä! Minä näytän, että osaan saalistaa paremmin kuin te yhteensä”, Pöllötassu ärähti ja kääntyi ympäri ja alkoi nuuhkia ilmaa. Katsahdin sisartani tyytyväisesti hymyillen.

//Kuutamo?

Kirjoittaja: Nelli

”Sattuiko?” Kysyin kylmällä ja hieman kiusoittelevalla äänellä Sumutassulta, joka oli juuri kompastunut juureen yrittäessämme saalistaaa hiirtä.
”Ei todellakaan”, kollioppilas sihahti. Menin hieman kauemmas, minua ei huvittanit olla tuon ilkeän kissan lähellä.
”Nyt se hiiri pääsi karkuun”, Sumutassu ärähti ”Siitä olisi saanut loistavan aterian klaanille!”
”Voimmehan me vielä seurata sen hajujälkeä”, ehdotin värittömällä äänellä näyttämättä pienilaatuista turhautumistani. Sumutasu päästi myöntyvän murahduksen heilauttaen saniaiset tieltään.
”Tuolla!” Hän kuiskasi ja käännyin katsomaan hiirtä, joka nakersi pähkinäänsä vailla huolen häivää tajuamatta, että kaksi sitä ainakin viisi kertaa suurempaa kissaa vaani pensaikossa, josta lehdet tosin olivat jo melkein kaikki tippuneet. Haistoin Kuolonklaanin, sen tuoreet hajumerkit, olimme siis lähellä heidän reviiriään. Olin niin keskittynyt miettimään Kuolonklaania, etten melkein huomannut, miten Sumutassu syöksyi hiiren kimppuun ja alkoi jahtaamaan sitä kynnet paljaana.
Yhtäkkiä hiiri kääntyi juoksemaan rajaa kohti, mutta Sumutassu vain pinkoi perässä. Tajusin, että Sumutassu oli huomaamattaan juoksemassa rajan yli! Loikkasin pensaikosta käpälät maata rummuttaen ja otin oppilastoverini kiinni. Tartuin tätä lujaa niskasta ja vedin hänet pois rajalta.
”Olit juosta rajan yli!” Huohotin hengästyneenä.
Silloin aluskasvillisuudesta pelmahti Kuolonklaanin partio.
”Mitä te täällä teette? Häipykää nyt heti!” Punertava, partion johdossa oleva kollisoturi ärisi, tunnistin hänet Jääviilloksi.
”Emme ole vihamielisissä aikeissa. Olemme vain saalistamassa”, kiirehdin sanomaan Sumutassun mulkoillessa heitä.
”Eikö Eloklaanin oppilaille ole opetettu missä saa saalistaa?” Jääviilto kysyi äänessään pilkkaa. Sumutassu oli juuri sanomassa jotain, kun Hillasielu ja Omenahuuma saapuivat paikalle.
”Totta kai on. Pyydän anteeksi oppilaidemme puolesta”, Omenahuuma naukui pahoitellen.
”Sietääkin pyytää. Pidä oppilaasi paremmin kurissa”, partion kissat sihahtivat. Hetken päästä partio oli kadonnut.

Hillasielu ja Omenahuuma olivat päättäneet olla rankaisematta meitä, sillä emme olleet ylittäneet rajaa, ja että jättäisimme saalistamisen tältä päivältä ja siirtyisimme taisteluharjoituksiin, mistä olin sangen innoissani.
Olimme saapuneet taistelukuopalle. Mielestäni Sumutassukin näytti hieman innostuneelta, vaikka hän olikin aiemmin sanonut ettei niinkään välittänyt taisteluharjoituksista.
”Noniin, te kaksi taistelette toisianne vastaan. Muistakaa, ettei kynsiä tai hampaita käytetä. Minä ja Omenahuuma seuraamme ja voimme sitten antaa teille neuvoja taisteluliikkeisiin liittyen”, Hillasielu ohjeisti.
Värähdin innostuksesta ja yritin muistella liikkeitä, joita Hillasielu oli minulle joskus opettanut. Vihdoin pääsisin taistelemaan ainakin suunnilleen samantasoista kissaa kuin minä vastaan!
Sumutassu nyökkäsi Hillasielulle, minkä jälkeen hän tuli seisomaan minua vastapäätä. Aloimme kiertää kehää.
Hetken päästä Sumutassu loikkasi äkkiarvaamatta ja tarttui käpälillä kiinni selkääni.
Sähähdin ja yritin rimpuilla irti otteesta. Kellahdin maahan, jolloin Sumutassunkin ote kirposi ja olin taas vapaa. Nyt oli minun vuoroni hyökätä! Vilahdin Sumutassun sivulle tuupaten häntä oikein lujasti kylkeen, jolloin oppilas kaatui kumoon. Sitten painoin häntä maata vasten ja mukamas kynsin hänen vatsaansa, tosin kynnet piilossa.
Sumutassu potkaisi minua lujasti vatsaan takajaloillaan, jolloin jouduin perääntymään. Sitten hän syöksyin kimppuuni ja kierimme maassa sähisten, kunnes Omenahuuma käski lopettamaan.
”Se meni ihan hyvin”, Hillasielu maukaisi.
”Sumutassu, hyppy jonka ensin teit oli oikein hyvä.”, Omenahuuma kehui oppilastaan.
”Sinunkaan hyökkäyksessäsi ei ollut paljoa moitittavaa, ketteryydessä olisi kuitenkin edelleen hieman oppimista”, Hillasielu totesi.
Kyllä minä tiedän!- ajattelin närkästyneenä, mutten sanonut sitä vaan tyydyin nyökkäämään vastaukseksi.
”Vieläkö harjoittelemme?” Sumutassu kysyi.
”Kyllä”, hänen mestarinsa vastasi lyhyesti.
”Muttemme luultavasti kovin kauaa”, Hillasielu lisäsi.
Päivä oli edennyt jo yli aurinkohuipun. Aurinko ei tosin vieläkään tullut esiin. Tunsin, että minulla oli hieman nälkä, mutta päätin olla sanomatta sitä ääneen. Kyllä minä ihan hyvin kestäisin.
”Tulehan, Kipinätassu, niin näytän, miten voisit jatkossa käyttää liikkeitä ja tehdä ne paremmin”, Hillasielu maukaisi, ja menin hänen kanssaan hieman sivummalle jättäen Omenahuuman ja Sumutassunkin harjoittelemaan taisteluliikkeitä.
//Sumu?