Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Pöllötassu ei ollut yhtään sen yhteistyökykyisempi leirin muurien ulkopuolella kuin niiden sisälläkään. Kuutamolaine kiristeli hampaitaan ja yritti pysyä tyynenä, vaikka hänen kärsivällisyytensä oli jo hyvin pitkälti yli rajojensa. Onneksi Ampiaispisto oli tullut mukaan auttamaan ongelmaoppilaan kanssa.
”Ei lainkaan huono ajatus”, hän totesi veljensä ehdotuksesta laittaa Pöllötassu saalistamaan neljä saalista ennen leiriin palaamista.
”Olet kyllä tämän metsän säälittävin soturi, kun et osaa edes toimia mestarina yksin!” Pöllötassu tuhahti ivallisesti.
”Hyvä on – saalistat viisi saalista ennen leirin palaamista, ja jos tuo nalkutus jatkuu vielä, tuplaan sen määrän ilomielin”, Kuutamolaine vastasi tiukasti ja loi tuiman katseen likaisenvalkeaan kolliin.
Ampiaispisto seisoi siskonsa vieressä yhtä ankaran näköisenä, ja Pöllötassu huitaisi kiukkuisesti hännällään läheisen pensaan oksia. ”Kuulit kyllä, mitä mestarisi sinulle sanoi”, vanhempi soturi maukui oppilaalle, ”joten parasta ruveta saalistamaan, mikäli haluat päästä takaisin leiriin vielä tämän päivän aikana.”
Kuutamolaine seurasi tyytyväisenä, miten Pöllötassu ryhtyi haistelemaan ilmaa, löysi ilmeisesti hajujäljen ja lähti seuraamaan sitä. Ei kolli mikään täysin toivoton tapaus ollut, mitä taitoihin tuli, mutta tämän persoonallisuus kaipasi kipeästi muutosta.
Pian valkoinen oppilas oli jo kadonnut pensaiden sekaan, ja Kuutamolaine liikkui ääneti Ampiaispiston kanssa hänen perässään. Jossain kohti soturit kadottivat nuoremman kissan kokonaan näköpiiristään, ja Kuutamolaine epäili tämän taas tehneen jonkin typeristä karkaamistempauksistaan.
Samassa heidän takaansa kuului ulvaisu, ja Pöllötassu syöksyi Kuutamolaineen niskaan. Mustavalkoinen soturitar huudahti yllättyneenä ja lensi iskun voimasta maahan. Pöllötassu nousi pois hänen päältään virnuillen.
”Oi anteeksi, minä kun luulin nähneeni hiiren”, kolli tokaisi eikä näyttänyt yhtään katuvalta. Kuutamolaine ponkaisi takaisin käpälilleen ja mulkoili oppilastaan hyvin vihaisena. Hän joutui hillitsemään itseään käymästä nuoremman kissan päälle.

//Amppari?

Kirjoittaja: Sirius

Höristin korviani. Tosiaan, hiiren rapistelua kuului aluskasvillisuudessa. Minua hävetti, etten ollut löytänyt hiirtä itse! Päätin kuitenkin tyytyä siihen että Kipinätassu oli löytänyt sen, mutta minä voisin napata sen! ’Se on lähellä. Tätä menoa minusta tulee koko Eloklaanin paras soturi!’ ajattelin voitonriemuisena. Sukelsin lehtien sekaan toivoen että hiiri ei olisi vaistonnut minua. Lehdet olivat ällöttävän kylmiä ja märkiä, johtuen siitä että lumi oli sulanut. Näin Kipinätassun liekinvärisen turkin pensaan takaa. Kolli hiipi kohti hiirtä. ’Minä sen saan, et sinä!’ ajattelin turhautuneena. Pelmahdin esiin lehtien seasta. Hyppäsin hiiren kimppuun. Ajattelin, että hyppy olisi sujunut hyvin, mutta kompastuin juureen. Tuiskahdin kuonolleni. ’Typerä juuri!’ kirosin mielessäni. Näin Kipinätassun hölkyttävän paikalle. Varauduin syöksähtämään pystyyn. ”Ei kai käynyt mitään?” hän kysyi.
”Ei todellakaan.” sihahdin. Kipinätassu perääntyi hieman. ”Nyt se hiiri pääsi karkuun.” ärähdin. ”Siitä olisi saanut loistavan aterian klaanille!”
”Voimmehan me vielä seurata sen hajujälkeä.” Kipinätassu ehdotti. Idea kuulosti kieltämättä hyvältä. Voisimme saada sen sittenkin kiinni! Murahdin vain myöntävästi enkä sanonut mitään. Heilautin saniaiset tieltäni ja yritin olla kavahtamatta päälleni pudonneita pisaroita. ”Tuolla!” kuiskasin. Kipinätassu kääntyi katsomaan kohti hiirtä. Se nakerteli rauhassa pähkinää. Vaikutti siltä, että olimme lähellä Kuolonklaanin rajaa. Rajamerkit haisivat tuoreilta. En ehtinyt miettiä enempää, kun olin jo syöksynyt hiiren kimppuun kynnet esillä. Juoksin sitä kohti.
’Tällä kertaa jäät kiinni, senkin mokoma saaliseläin!’ ajattelin vihaisena. Hiiri teki äkkikäännöksen rajaa kohti. Juoksin sitä kohti hurjaa vauhtia. Yhtäkkiä tunsin Kipinätassun hampaat niskassani. ”Olit juosta rajan yli!” Kipinätassu huohotti. Yhtäkkiä huomasin hiiren olleen juokseen Kuolonklaanin puolelle. Rajamerkit olivat tuoreita, joten olin selvästi melkein ylittänyt Kuolonklaanin rajan! Aluskasvillisuudesta pelmahti esiin partio. ”Mitä te täällä teette? Häipykää nyt heti!” partion johdossa oleva Jääviilto ärähti. Peräännyin muutaman askelen taaksepäin. Muu partio mulkoili meitä vihaisesti. ”Emme ole vihamielisissä aikeissa. Olemme vain saalistamassa.” Kipinätassu sanoi nopeasti. Mulkoilin kissoja vihaisesti. Niskakarvani nousivat pystyyn. Muut kissat jotka partiossa olivat, näyttivät vierailta. Mukana oli muutama nuori soturi, ja yksi joka näytti lähes klaaninvanhimmalta. En tiennyt heidän nimiään. ”Eikö Eloklaanin oppilaille ole opetettu missä saa saalistaa?” Jääviilto kysyi pilkallisesti. ”Älä siinä viisastele!” minun teki mieli sähähtää, mutta juuri silloin kun olin sanomassa sitä, Hillasielu ja Omenahuuma ilmestyivät esiin. ”Totta kai on. Pyydän anteeksi oppilaidemme puolesta.” Omenahuuma naukui pahoittelevasti.
”Sietääkin pyytää. Pidä oppilaasi paremmin kurissa.” he sihahtivat. Hetken päästä partio oli kadonnut. Minua pelotti, minkä rangaistuksen Omenahuuma saattaisi minulle antaa. Miksi olin ollut niin hiirenaivo, etten ollut nähnyt edes rajamerkkejä! Vedin henkeä.
”Miksi ihmeessä tuo tapahtui?” Hillasielu kysyi. ”Olimme saalistamassa. Sitten, no olin ottamassa hiirtä kiinni, niin, siis halusin ruokkia klaaniani! Se juoksi Kuolonklaanin puolelle.” selitin hiljaa. ”Ylitittekö te rajaa?” Omenahuuma tiedusteli.
”Emme!” Kipinätassu sanoi. Hillasielu ja Omenahuuma kuiskuttelivat hetken jotain.
”Jos ette kerran ylittäneet rajaa, niin emme rankaise teitä. Kumminkin, saalistus voisi jäädä nyt tähän. Mennään mieluummin taisteluharjoituksiin.” he sanoivat. Harjoituskuopalle oli pitkä matka. Se oli ihan reviirin toisella puolella! Harpoin Kipinätassun kiinni. Kävelin metsässä hiljaa. En edes vilkaissut taakseni. Kun saavutin Kipinätassun kiinni, olin hieman ärtynyt. ”Miksi me jäimme kiinni? Miksi juuri nyt?” kuiskasin. En tiennyt kuuliko joku sitä, mutta lähdin juoksemaan. Harpoin läheisen paatsaman luo. Toivoin, että maa nielaisisi minut. Sitten minun ei täytyisi olla tässä kiusallisessa tilanteessa. Mulkoilin kohti rajaa. ’Minkä takia teidän kuolonklaanilaisten piti tulla siihen?’ ajattelin tuijottaen vihaisena. Kävelimme lähes koko loppumatkan hiljaa kuopalle asti. Vasta sitten kun Hillasielu ilmoitti että saa pysähtyä, heitin ikävät ajatukset mielestäni. Vihdoin pääsisin kokeilemaan taistelua niin että minulla olisi oikea harjoituskaveri!
”Kipinä?”

Kirjoittaja: Elandra

Olin seurannut leirin uloskäynniltä, kuinka Kuutamolaine oli kadonnut oppilaiden pesään hakemaan Pöllötassua. Minua jännitti hieman sisareni puolesta, sillä Pöllötassu oli väkivaltainen ja arvaamaton. Vaikka Kuutamolaine olikin soturi, hän oli vielä kovin nuori ja kokematon. Pöllötassu saattaisi raivostuessaan saada aikaiseksi pahaa jälkeä.
Jännitin lihaksiani, kun näin Pöllötassun kipittävän ulos oppilaiden pesästä. Sain huokaista helpotuksesta, kun pian hänen jälkeensä tunnistin Kuutamolaineen mustavalkoisen turkin. Naaras näytti olevan ihan kunnossa. Noin vain Pöllötassu juoksi ohitseni suoraa tietä ulos leiristä. Kuten olin arvellut, se ei ollut ollut Kuutamolaineen ohjeistus oppilaalleen.
”Jos sinulla ei ole kiire, voit vapaasti liittyä iloiseen joukkoomme. Apu kelpaa aina!” Kuutamolaine huikkasi kävellessään jo oppilaansa perään. Minun ei tarvinnut miettiä kahta kertaa, sillä olin aina valmis auttamaan perheenjäseniäni, etenkin kun olin vain viettänyt koko aamun leirissä. Tiesin, että auttamalla Kuutamolainetta pääsisin myös luistamaan soturin tehtävistä. Partiot olivat raskaita ja väsyttäviä, joten tämä oli oikein mukavaa vaihtelua!
”Olen jo tulossa!” virnistin ja lähdin ravaamaan nuoremman soturin perässä ulos leiristä. Pörhistelin turkkiani leirin ulkopuolella. Kylmyys oli onnistunut yllättämään minut täysin, vaikka tiesinkin päivien kylmenevän mitä pidemmälle Lehtikato eteni.
”Mihin hän oikein meni?” Kuutamolaine tuskasteli ja käänteli turhautuneena päätään. Niin, Pöllötassusta ei näkynyt jälkeäkään. Minuakin alkoi hiljalleen ärsyttämään yhä vain enemmän sisareni puolesta. Pöllötassu oli todella kiittämätön ja inhottava oppilas!
”Ei hän ole voinut kauas ehtiä”, vakuuttelin ja aloin haistella ilmaa. Vaikka leirin liepeillä risteili lukuisten eloklaanilaisten hajujälkiä, onnistuin erottamaan niistä Pöllötassun jäljen. Se kulki leirin sisäänkäynniltä vasemmalle piikkihernemuurin lähistöllä. Kuulin Kuutamolaineen askeleet perässäni, kun hajujälki lähti viemään kauemmas leiristä. Se oli sama pieni polku, jota minä ja Kultasiipi olimme käyttäneet karattuamme leiristä, kun olin ollut vasta pentu. Sen seikkailun seurauksena olin pudonnut jokeen ja joutunut parantajan pesälle, mutta tietenkin olin selvinnyt siitä. Minä tiesin selviäväni mistä vain!
”Shh”, kuiskasin, kun hajujälki voimistui. Hidastimme tahtiamme ja meidän molempien katseemme kääntyivät erään mättään taakse. Musta hännänpää vilkkui mättään takaa, Pöllötassu selvästi touhuili jotakin. Annoin Kuutamolaineen mennä ensin. Naaras hiipi hiljaa kohti oppilastaan. Astelin hänen perässään ja sillä hetkellä Pöllötassu käännähti meitä kohti.
”Mitä Tähtiklaanin nimeen sinä touhuat?” Kuutamolaine huokaisi päätään pudistellen. Pöllötassu näytti siltä, kuin hän olisi kaivautumassa maan alle. Kolli oli kaivanut routaiseen maahan kuopan, jonka tarkoitus ei ihan auennut minullekaan.
”Kaivan sinulle hautaa”, Pöllötassu naurahti kuin vitsi olisi ollut hauskakin.
”Noin et puhu mestarillesi!” tiuskaisin, sillä en voinut katsoa vierestä miten kolli kohteli sisartani, ”lopeta pelleily ja ala käyttäytyä kuten oppilaan täytyy! Mitä sanot, jos laittaisimme tämän oppilaan saalistamaan ainakin neljä saalista, ennen kuin hän saa palata leiriin?”
Tiukka katseeni kääntyi Kuutamolaineeseen.
”Älä sinä komentele minua!” Pöllötassu ärähti ja otti uhkaavasti askeleen lähemmäs minua.
”Sinä et päätä siitä. Kuutamolaine pyysi minut apuun, ja minä myös aion auttaa. Sinun on paras oppia, miten puhua vanhemmille kissoille”, naukaisin ja nostin leukani pystyyn.

//Kuutamo?

Kirjoittaja: Elandra

Kuusitassu: 4kp –

Tähtimötassu: 6kp –

Sumutassu: 12kp –

Kultasiipi: 12kp –

Hilehuurre: 70kp! –

Kuutamolaine: 10kp –

Hallavarjo: 16kp –

Helmipilkku: 5kp –

Varjotassu: 17kp –

Kipinätassu: 7kp –

Sypressikuiske: 3kp –

Kujetassu: 4kp –

Pohjaharha: 47kp! –

Malvatassu: 6kp –

Sadetassu: 9kp –

Kirjoittaja: Elandra

Kuten Liljatuuli oli kehottanut, olin pysynyt eilisestä asti mahdollisimman lämpimänä ja yrittänyt olla rehkimättä liikaa. Minttuliekki oli vapauttanut minut partiosta tämä aamuna ja Korppisiipi oli ilokseni luvannut ottaa Närhitassun mukaansa harjoituksiin hänen ja Pensastassun kanssa.
Yön aikana kurkkuni oli muuttunut karheaksi. Se oli säikäyttänyt minut, sillä pelkäsin toden teolla vilustumista. Olin kiiruhtanut ulos pesästä ja suunnannut heti parantajan pesälle etsimään Leimusilmää tai Liljatuulta.
”Onko täällä ketään?” kysyin karheaksi muuttuneella äänellä astuessani syvemmälle parantajan pesään. Leimusilmä kurkisti ystävällisesti hymyillen kivenkolossa sijaitsevasta pesästä ja asteli kevein askelin sairasaukiolle.
”Hei Pohjaharha, miten voin auttaa tänään?” parantajaoppilas kysyi ja tapitti minua keltaisilla silmillään. Nielaisin hermostuksissani ja mietin kuumeisesti sanojani. En halunnut vaikuttaa töykeältä tai komennella parantajia, mutta olin oikeasti hurjan peloissani.
”Minun kurkkuni muuttui yön aikana karheaksi”, selitin ääni väristen, ”voisinko saada siihen jotain yrttiä?” Painelin hermostuneena vuorotellen kovaa maata käpälilläni ja toivoin, että mustavalkea kolli auttaisi minua.
”No voihan, toivottavasti et ole vilustumassa. Voisinhan minä sinulle hunajaa antaa, mutta kurkun karheus voi johtua muustakin kuin vilustumisesta. Olethan muistanut juoda vettä tarpeeksi?” kolli kysyi rempseällä äänellä ja kallisti kysyvästi päätään. En ollut kovinkaan tyytyväinen Leimusilmän vastaukseen, mutta halusin luottaa parantajaoppilaan taitoihin. Toivoin hänen olevan oikeassa ja karhean kurkun olevan seuraus vain siitä, etten ollut juonut juurikaan sitten eilisillan.
”Enpä usko, että olen. Luuletko, että se voisi auttaa?” kysyin varovaisella äänellä, ja Leimusilmä vastasi päätään nyökytellen.
”Voi olla, ei siitä ainakaan haittaa ole. Tule takaisin, jos olosi muuttuu heikommaksi”, parantajaoppilas kehotti. Epäröivin askelin poistuin hämärästä pesästä. Päätin käydä jaloittelemassa leirin ulkopuolella, samalla voisin käydä joella juomassa.

Auringonlaskun aikaan oloni ei ollut sen parempi kuin aamulla, päinvastoin se oli vain mennyt huonompaan suuntaan. Juominen ei ollut auttanut ja kylmässä metsässä kävely oli tehnyt oloni vain surkeammaksi. Kurkun karheus oli muuttunut kurkkukivuksi ja inhottava yskä oli saapunut riesakseni.
’Ei, ei, ei.. En minä voi vilustua’, ajattelin hermostuneena, kun kävelin ympyrää leirin pääaukiolla. Vedin syvään henkeä ja suuntasin reippain askelin kohti parantajan pesää. Tarvitsin yrttejä ja äkkiä, jotta oloni ei muuttuisi yhtään tämän pahemmaksi!
Heti pesän sisäänkäynnillä kohtasin taas Leimusilmän, joka kuunteli oireitani tarkasti. Parantajaoppilas sanoi, että minun olisi hyvä siirtyä lepäämään parantajan pesälle, jotta en tartuttaisi muita. Kiitin hiljaa Tähtiklaania, että parantajaoppilas otti tällä kertaa asiani vakavasti! Vilustuminen ei ollut mikään pikku juttu!
Päiväni muuttui yhä vain surkeammaksi, kun näin Hilehuurteen makoilevan yhdellä pesän sammalvuoteista. Oliko hänkin vilustunut? Tavallisesti en toivonut mitään pahaa yhdellekään klaanitoverilleni, mutta tämän Hilehuurre oli kyllä ansainnut. Kolli ei kunnioittanut ketään eikä välittänyt klaanin säännöistä, joten tässä oli hänelle rangaistusta kerrakseen. Kenties toivuttuaan kolli ymmärtäisi, että tämän täytyi olla Tähtiklaanin rangaistus hänelle siitä, ettei hän noudattanut sääntöjä ja heitti soturin tehtävät leikiksi.
Kävelin Leimusilmän ohjeistuksesta parin vuoteen päähän Hilehuurteesta. Onneksi parantajaoppilas ei laittanut meitä vierekkäin. Kun mietin sairastumista ja sen syytä, ymmärsin äkkiä jotakin hirvittävää. Tankaisiko Tähtiklaani myös minua tällä tavalla? Ajattelivatko esi-isät, että olin toiminut jotenkin väärällä tavalla ja siksi he rankaisivat minua tällaisella julmalla tavalla? Niin sen oli oltava. Minä uskoin, että kaikki tapahtui Tähtiklaanin tahdosta ja tämän vilustuminen oli merkki siitä, että olin tehnyt jotakin väärin. En vain vielä ymmärtänyt, miten olin toiminut väärin. Olisiko minun kuitenkin pitänyt kiittää Hilehuurretta siitä, että hän oli ensin pudottanut minut jokeen ja sitten pelastanut minun henkeni?

Emme puhuneet Hilehuurteen kanssa koko iltana mitään, eikä se haitannut minua yhtään. Halusin vain keskittyä toipumiseen. Liljatuuli ja Leimusilmä olivat tuoneet meille yrttejä ennen nukkumaanmenoa. Unikonsiemenet kuulemma helpottaisivat nukahtamista ja hunaja auttaisi yskään ja kurkkukipuun.
Unikonsiemenistä huolimatta nukuin yöni levottomasti. En herännyt kertaakaan, mutta painajaiset kiusasivat minua. Näin hyvin sekavaa unta Hilehuurteesta, joesta ja Tähtiklaanista. Hilehuurre ei pelastanutkaan minua, vaan hukuin ja pääsin Tähtiklaaniin. Muistin vain Hilehuurteen tyytyväisen, murhanhimoisen virnistyksen kun vajosin viimeisen kerran vedenpinnan alle pääsemättä enää pintaan takaisin. Tähtiklaanissa tähtisoturit ilmoittivat, että olin kiittämätön soturi, enkä siksi ansainnut elää.
Siihen minä olin herännyt. Haukoin happea ja räväytin silmäni kauhuissani auki. Ajattelivatko esi-isät oikeasti niin vai oliko uni vain mielikuvitukseni tuotetta? Nousin nopeasti pystyyn ja tunsin kuinka lihaksiani särki. Tuntui kuin olisin juossut eilen Eloklaanin reviiriä koko päivän ympäri pysähtymättä kertaakaan. Kurkkuni oli vieläkin kipeämpi kuin eilen ja sen lisäksi tunsin, kuinka nenästäni valui märkä räkävana. Niiskaisin. Pääni kääntyi Hilehuurteeseen, joka katseli minua silmät sirrillä. Käänsin häpeissäni pääni pois. Tabbykuvioinen soturi oli kaiketi nähnyt, miten kauhuissani olin herännyt.
Uni vaivasi minua ja vilustumisen lisäksi pelkäsin nyt myös Tähtiklaanin olevan minulle vihainen. Tiesin, että minun olisi kiitettävä Hilehuurretta, sillä uskoin sen saavan esi-isät rauhoittumaan. Huokaisin syvään ja käänsin vastentahtoisesti katseeni nuoreen soturiin, joka oli jo siirtänyt katseensa pesän uloskäynnille.
”Kuule, minä muistin juuri yhden asian”, aloitin rohisevalla äänellä ja odotin, että kolli kääntäisi päänsä minun puoleeni. Hilehuurteen pää kääntyi hitaasti ja kolli siristi silmiään kysyvästi. Seuraavien sanojen sanominen vaati minulta hurjasti ponnisteluita, sillä en oikeasti uskonut olevani toiselle soturille mitään velkaa:
”Kiitos, että pelastit minut joesta.”
Nyt se oli sanottu ja toivoin Tähtiklaanin olevan tyytyväinen. Tietysti olinkin iloinen siitä, että Hilehuurre oli pelastanut minut, mutta ilman häntä en alunperin olisi joutunutkaan vaaraan. Nyt voisin keskittyä vain toipumiseen ja siihen, etten antaisi pelolle valtaa. Vaikka kuinka yritin peittää sen, minua pelotti ihan kamalasti. Sairaana oleminen oli pahinta mitä tiesin, eikä Hilehuurteen seura tehnyt siitä yhtään sen miellyttävämpää.

//Hile?

Kirjoittaja: Aura

Hallavarjo kuunteli Sypressikuisketta sydän pamppaillen, kun naaras kertoi pennusta asti toivottuaan kahta asiaa; emoutta ja sitä, että hänellä olisi isä Kollikissan teki mieli syöksyä välittömästi halaamaan naaraskissaa ja sanomaan, että hän voisi koska tahansa olla toiselle isä. Hänen suureen tai ei edes niin suureen perheeseen mahtuisi aina yksi kissa lisää. Aina ja ikuisesti. Ruskeankirjava naaras naukui, että hän halusi isäkseen vain yhden kissan. Kollin sydän pamppaili yhä lujempaa, voisiko naaraskuningatar tarkoittaa häntä?
”Ke-ketähän sinä mahdat tarkoittaa?” Hallavarjo kysyi varovaisella, jopa hauraalla ja ujolla äänensävyllä. Naaraskissa siirtyi hieman lähemmäksi vanhempaa soturia ja painoi päänsä toisen lapaa vasten hiljaisesti.
”Sinua. Olet ollut tukenani elämäni monissa vaiheissa ja tunnut isämaiselta kissalta minulle”, Sypressikuiske naukui valkealle kissalle ja Hallavarjo kääräisi häntänsä toisen suojaksi. Hän halusi todella suojella soturia kaikelta pahalta, mitä maailma saattaisi heittää heidän tielleen.
”Jos minä jotain toivon, niin sitä, että sinä olisit minun tyttäreni. Jos.. jos sinä vain haluat, niin minä adoptoisin sinut mielelläni minun tyttärekseni. Minun perheessäni on aina tilaa”, Hallavarjo naukui nuoremmalle kissalle pehmeällä, lempeällä ja isällisellä äänensävyllä.

//Sype?

Kirjoittaja: Koivu

Hilehuurre oli kävellyt Pohjaharhan kanssa takaisin leiriin. Ilma tuntui paljon kylmemmältä turkki märkänä, vaikka vesi oli kieltämättä ollut vielä hyytävämmän kylmää. Heidän käytyään ensin parantajan pesällä, Hilehuurre oli mennyt jälleen Pohjaharhan perässä Mesitähden puheille.

”Tämä oli jo toinen kerta lyhyen ajan sisään, kun touhuat omiasi partiossa. Sen johdosta sinä et saa kolmeen päivään osallistua partioihin. Soturin tehtävien sijaan autat rangaistuksesi ajan Liljatuulta ja Leimusilmää yrttien keräämisessä. Toivon hartaasti, että opit tästä…” päällikkö oli sanonut vakavasti. Hilehuurteen keskittyminen ei ollut kuitenkaan riittänyt lopun kuulemiseen. Häntä inhotti, että oli saanut rangaistuksen. Hänhän oli pelastanut Pohjaharhan hengen! Eikö se teko ollut jo korjannut hänen virheensä?
Hilehuurre pysyi kuitenkin vaiti, ollessaan edelleen nolostunut tapahtuneesta. Eikä hän Mesitähdelle vihainen ollut, vaan Pohjaharhan kiittämättömyydelle ja sille, ettei saisi osallistua partioihin. Kolmeen päivään!
”Ei sitä vielä tiedä, jos minä kuolenkin”, Pohjaharha sanoi ja mainitsi Liljatuulen varoituksen vilustumisesta.
’Voi nyt hyvä Tähtiklaani!’ Hilehuurre ajatteli ja oli vähällä sanoa sen ääneen.
”Siksi onkin tärkeää, että Hilehuurre auttaa yrttien keräämisessä. Parantajien yrtit ovat vähissä lehtikadon myötä ja jos sinä vilustut, Hilehuurre on tehnyt osansa auttamisessasi keräämällä yrttejä”, Mesitähti totesi.
Hilehuurre vilkaisi Pohjaharhaa, joka näytti jokseenkin tyytymättömältä vastaukseen hännänpään pienestä vääntyilystä päätellen. Valkoinen soturi kuitenkin vain nyökkäsi päällikölle. Hilehuurteen sisällä kuohahti raivo. Mitä Pohjaharha oikein halusi? Erottaa hänet klaanistako? Olisi nyt vain kiitollinen siitä, että oli hengissä. Ainiin, mutta kun hän voi vilustua ja kuolla muillakin tavoilla, toisin kuin muut kissat, Hilehuurre ajatteli ivallisesti.
Pohjaharha oli maukaissut vielä jotakin Mesitähdelle ja kääntynyt sitten poistuakseen päällikön pesästä. Hilehuurre pakotti itsensä pysymään vielä muutaman sekunnin rauhallisena, nyökkäsi sitten Mesitähdelle ja viuhahti ulos pesästä kokeneemman soturin perässä.
Ennen kuin Pohjaharha ehti astella tiehensä, Hilehuurre pysähtyi tämän eteen häntä viuhtoen.
”Sattuukohan herra kivikasvo olemaan tietoinen, että kyllä minäkin voin vilustua. Ei siinä ole mitään eroa, olisin voinut tapattaa itsenikin. Luulet ehkä olevasi jotenkin erityinen, kun keskityt aina vain sääntöihin. Mutta minulla on ikäviä uutisia, Pohjaharha. Et ole sen arvokkaampi tai täydellisempi kuin muutkaan!” Hilehuurre töksäytti hampaansa paljastaen. Kollit tuijottivat toisiaan suoraan silmiin. Hilehuurre ei räpäyttänytkään silmiään. Hänen häpeän tunteensa oli mennyt nopeasti tiehensä, kun häntä oli alkanut suututtaa Pohjaharhan asenne. Pohjaharha tuijotti tyynesti takaisin kova katse vaaleissa meripihkasilmissään, joita Hilehuurre oli joskus pitänyt viehättävinä. Nyt ne kuitenkin vain inhottivat kollia.
”Kyllä minä sen tiedän, etten ole täydellinen. Sinä sen sijaan tunnut unohtavan, ettei tässä olisi kukaan vilustumassa, jos vain olisit käyttäytynyt niin kuin kuuluu”, valkoinen soturi vastasi kylmästi. Pohjaharhankin häntä alkoi huitoa, eikä Hilehuurre osannut edes sanoa, kumpi oli enemmän raivoissaan, vaikka valkea soturi pitikin itsensä noin hyvin kasassa.
”Kiitos vain muistutuksesta. Se oli vahinko, eikä sinunkaan oikea tapasi ylittää siltaa pelastanut sinua! Saat rukoilla Tähtiklaania, että se pelastaa sinut ensi kerralla. Harmi, että sinun kivisessä elämässäsi ei ole tilaa positiivisuudelle, saatika kiitollisuudelle. Säälin sinua”, Hilehuurre sihisi pystymättä kontrolloimaan vihaansa. Antamatta Pohjaharhalle mahdollisuutta vastata, hopeinen kolli kääntyi äkkiä ja talssi piikkihernetunnelille häntä edelleen viuhtoen. Hän ei muistanut, milloin viimeksi oli ollut niin vihastunut.
”Mokomakin mehiläispää!” hän tiuskaisi itsekseen, viilettäessään tunnelista tulos leiristä.
Hän halusi saada ajatuksensa muualle ja päätti lähteä metsästämään, Liljatuulen ohjeistuksista huolimatta. Eihän hän ollut tänään kuitenkaan tehnyt mitään hyödyllistä, kun kyseinen partio oli mennyt niin mönkään kuin mahdollista. Eikä pieni kävelylenkki voinut niin pahasta olla. Ainakaan hänen ei tarvitsisi katsella Pohjaharhaa enää sekuntiakaan. Sitä paitsi kävely piti kollin lämpimänä nyt, kun hopeanharmaa turkki oli jo melkein kokonaan kuivunut.

Auringonlaskun aikaan Hilehuurre palasi takaisin leiriin pulska myyrä ja mustarastas hampaissaan. Kolli oli nauttinut saalistuksesta ja saanut vihan tunteensakin suurimmilta osin käsiteltyä – tai no, ainakin unohdutettua. Negatiiviset tunteet varmasti palaisivat pintaan aina Pohjaharhan tullessa vastaan jossakin.
Hilehuurre jolkutti häntä pystyssä täyttämään lähes olematonta tuoresaaliskasaa. Hän tunsi silmiä selässään ja arveli, että kissat olivat kuulleet juoruja tapahtuneesta. Sivusilmällä kolli erotti Pohjaharhan hahmon leirin laidalla, vähän matkan päässä. Hilehuurre ei vilkaissutkaan tämän suuntaan, vaan laski saaliit kasaan hivenen ylimielisenä. Sen jälkeen hän otti itselleen pienen hiiren ja siirtyi aterioimaan sotureiden pesän edustalle.

Seuraavana päivänä Hilehuurre oli lähtenyt Liljatuulen mukaan keräämään yrttejä aurinkohuipun aikoihin. Liljatuuli oli yrittänyt saada Hilehuurteen jäämään lepäämään täksi päiväksi, mutta kollilla oli ollut aivan liikaa virtaa jäädäkseen pesään kyyhöttämään, joten parantaja oli lopulta antanut periksi. He olivat nyt etsineet kissanminttua ties kuinka kauan heikoin tuloksin. Hilehuurre muisti hyvin kyseisen kasvin houkuttelevan tuoksun, joten hän tunnistaisi kyllä, jos sellainen tulisi vastaan. Liljatuuli oli onneksi saanut kerättyä jo tukon pietaryrttiä sekä pistänyt Hilehuurteen kaivamaan takiaisen juuria. Kolli oli saanut revittyä irti kaikki ne juuret, jotka Liljatuuli oli halunnut, ja kaksikko oli jättänyt ne odottamaan paluumatkan varrelle. Olihan työ ollut hieman sotkuista, mutta Hilehuurretta ei oikeastaan enää haitannut yrittien keräily – oli sekin onneksi tekemistä, vaikkei se voittaisikaan partiointia.
”Käydään vielä joen luona katsomassa. Jos kissanminttua ei tosiaan ole sielläkään, täytyy jatkaa etsimistä huomenna”, Liljatuuli päätti.
”Tehdään niin!” Hilehuurre mumisi parantajan poimimat pietaryrtit suussaan.

Hetki vierähti, kunnes he saapuivat joen rantaan. Hilehuurre laski pietaryrtit hetkeksi suustaan.
”Katsokin, ettet vain hukkaa noita”, Liljatuuli sanoi painottaen ensimmäistä sanaa.
”Tottakai!” Hilehuurre naukaisi. Hän alkoi astella ympäriinsä ilmaa haistellen. Parantaja lähti toiseen suuntaan. Hilehuurre lähti viilettämään avoimella maalla vauhdilla eteenpäin; se tuntui mukavalta sekä nopeutti maaston läpikäymistä. Nyt, kun hän ei ollut saalistamassa, ei riistankaan karkoittaminen haitannut. Pitkää heinikkoa sivutessaan Hilehuurre oli törmätä lintuun, joka pyrähti lentooon heinikon seasta hänet kuullessaan. Samassa jotakin tuoksahti kollin nenään: kissanminttua! Hopeinen soturi teki äkkijarrutuksen. Hän raotti suutaan, kierteli ympäriinsä ja käänteli päätään nopeaan tahtiin. Missään ei kuitenkaan näkynyt kyseistä kasvia. Äkkiä kolli hoksasi tuoksun tulevan pitkän heinikon seasta. Hän suhahti heinien läpi, kunnes löysi pienen, hieman kärsineen näkoisen vihreän yrtin.
”Hahaa! Löysinpäs!” kolli kurnahti iloisena. Hän ei kuitenkaan ollut varma, miten kissanminttu tuli poimia, joten hän palasi etsimään parantajan.
Liljatuuli oli tyytyväinen löydöksestä, vaikka se olikin vaivalloisen pieni.

Saatuaan kissanmintut mukaansa Hilehuurre ja Liljatuuli lähtivät palaamaan takaisin päin. Hilehuurre loikki edellä, mutta pysähtyi saadessaan yllättävän yskänpuuskan. Tummanharmaa naaras pysähtyi hänen viereensä huolestuneen näköisenä.
”Tuo yskä kuulostaa pahalta. Minä tiesin, että sinun olisi pitänyt jäädä leiriin tänään”, parantaja totesi.
”Älä ainakaan rasita kehoasi enempää hyppimisellä tai juoksemisella”, tämä jatkoi kipakasti.
”Hyvä on, mutta voin ihan hyvin, oikeasti”, Hilehuurre vakuutti. Kolli huomasi kuitenkin samassa, että hänen polkuanturansa olivat nyt paljon herkemmät kuuraisen maan kylmyydelle.
He jatkoivat leiriin hiljaisempaan tahtiin. Matkan varrella Hilehuurre nappasi takiaisen juuret hampaisiinsa.
Piikkihernetunnelille saapuessa nuori soturi kuitenkin oli alkanut hytistä kylmästä. Liljatuuli oli selkeästi huomannut sen.
”Tule, viedään yrtit pesääni. Tarkistetaan sitten vointisi”, naaras maukui.
Liljatuuli asteli edellä parantajan pesään ja antoi hännällään Hilehuurteelle merkin jäädä sairasaukiolle. Kolli laski takiaisen juuret maahan ja jäi istumaan paikoilleen kärsimättömänä, mutta edelleen kylmyydestä täristen.
’Entä jos joudunkin nyt lojumaan tässä kirotussa sairasonkalossa seuraavat päivät? Ei minulla ole aikaa sellaiseen! No, ainakin minä olisin se, joka vilustui, eikä Pohjaharha”, hän ajatteli.
Liljatuuli palasi hetkessä takaisin pesästään. Parantaja nuuhkaisi soturia sekä kokeili tämän polkuanturoita.
”Sinulla on lämpöä. Olet todennäköisimmin vilustunut. Saat luvan jäädä tänne, kunnes vointisi paranee”, tummanharmaa naaras määräsi. ”Eikä sitten mitään temppuja. Saat poistua vasta, kun annan sinulle luvan. On tärkeää olla tartuttamasta muita.”
Hilehuurre päästi pitkän, vaimean huokauksen.
”Hyvä on sitten. Osaatko sanoa, kuinka kauan paraneminen kestää?” Hilehuurre kysyi apeana.
”Riippuu siitä, paheneeko tautisi sekä tietysti siitä, kuinka hyvin nukut ja syöt. En voi luvata mitään”, Liljatuuli vastasi myötätuntoinen ilme kasvoillaan.
”Selvä…” Hilehuurre huokaisi.
”Tuon sinulle pian jotakin helpottamaan oloasi. Niin ja hei, kiitos vielä avustasi tänään”, parantaja sanoi lempeästi.
”No, näillä näkymin kulutan enemmän yrttejä kuin keräsin, mutta eipä kestä”, Hilehuurre sanoi toivoen, ettei se kävisi toteen. Liljatuuli ei vastannut.

Auringonlaskun aikaan Hilehuurre havahtui torkuiltaan kuullessaan askelia sairasaukion suulta. Nostaessaan päänsä pystyyn hänen sisällään kiehahti. ’Ei ole totta…’
Pohjaharha oli astellut sisälle Leimusilmä perässään. Pohjaharhankin silmät levisivät tämän huomatessa hänet.
”Saitkin seuraa!” Leimusilmä tokaisi huvittuneena.
”Kiitos, mutta ei kiitos”, Hilehuurre tuhahti kovaan ääneen.
Hän laski päänsä takaisin etutassujensa päälle, mutta jäi tuijottamaan peremmälle astelevaa Pohjaharhaa silmät viiruina.
’Tästä vasta hauskaa tuleekin… Tähtiklaanilla on oltava aivan sairas huumorintaju’, Hilehuurre ajatteli tympääntyneenä.

//Pohja?

Kirjoittaja: Pyry

//JATKOA VARJOTASSULLE//

Istuskelin Varjotassun vierellä kuuntelemassa Hiilihampaan alkupuheita. Hän tuumi kuulleensa Varjotassun olevan samoilla kohdin koulutuksensa kanssa kuin minä, joten saisimme kulkea kahdestaan saalista etsimässä. Heti tämän kuultuani vilkaisin Varjotassua ilahtuneesti hymyillen. Häntäni pyyhkäisi innoissaan maata.
”Lähdetäämpä sitten”, maukui Hiilihammas.
Muun partion lähtiessä jolkottamaan mestarini perässä ulos leiristä, minä ja Varjotassu jäimme viimeisiksi. Jolkottelimme rinnatusten, tietysti kohtelias hiiren tai kahden mitta turkkiemme välillä. Aamu oli kaunis, kuten sillä usein oli tapana ollakin tähän aikaan.

”Täältä sitten pitäisi löytää jotakin”, naukaisin mietteliäästi, kun olimme Varjotassun kanssa päässeet Hiilihampaan osoittamalle alueelle. ”Minun täytyy varoittaa, että olen melko surkea metsästäjä…”
Varjotassun korvat värähtivät jälleen. Mahtoikohan ele olla jonkinlainen korvike hymylle? Siltä se oli hiljalleen alkanut tuntua, vaikken tietystikään voinut olla varma. Siitäkään huolimatta, etten ollut nähnyt tuon kermanvärisen oppilaan juurikaan hymyilevän.
”Mitäpä tuosta”, hän sitten maukaisi. ”Ehkä me jotain saamme kiinni siltikin.”
”No, toivotaan”, hymyilin.
Varjotassun niin sanotusti eloton äänensävy oli saanut häntäni nytkähtämään; ei kai hän vain vasten tahtoaan ollut metsällä kanssani? Toivoin hartaasti, että niin ei ollut, kuten myös sitä, ettei Varjotassu ollut huomannut häntäni liikehdintää. Sitten aloin haistella keskittyneesti ilmaa, jopa hieman yli-keskittyneen näköisesti. Näin kylmemmällä säällä minusta tuntui entistäkin vaikeammalta saada selkoa riistan hajujäljistä. Tai sitten yksinkertaisesti kyse oli vain minun ainakin toistaiseksi kehnoista metsästystaidoistani.
Silmänräpäystä myöhemmin, kuinka ollakaan, haistoin oravan ja hiiren hajut. En vain pystynyt tulkitsemaan, oliko hiiri ollut tässä jo hetki sitten vai oliko yhä.
”Täällä jossain pitäisi olla hiiri ja orava”, kuiskaskin Varjotassulle. ”Jos sinä vaikka yrität napata sen oravan, niin minä kokeilen onneani hiiren kanssa.”
Lähdin matalana ja tassut kepeinä hipsimään vastakkaiseen suuntaan kohteeni hajuun syvästi keskittyen. Kun näin tuon ruskeaturkkisen hiiren, laskeuduin matalaksi vatsakarvat maata viistäen, ja jähmetyin hetkeksi aivan paikoilleni. Otus oli keskittynyt nakertamaan jotakin pikkuisten käpäliensä välissä. Toivottavasti nakertelu jatkuisi häiriintymättä…

Hieman myöhemmin jolkottelin kohti paikkaa, missä olimme erkaantuneet Varjotassun kanssa. Vaikka oli mennyt tovi aikaa, en ollut saanut kiinni muuta kuin sen hiiren sekä lisäksi jäniksenpoikasen, joka oli ilmeisesti loukannut jalkansa aiemmin.
”Hei”, mumisin saaliideni läpi Varjotassun nähdessäni ja pudotin ne maahan. ”Oliko sinulla yhtään parempi onni?”
”Miten sen nyt ottaa”, Varjotassu kohautti olkiaan. Hän oli saanut kiinni myyrän ja oravan.
”Ei se mitään”, yritin piristää. ”Näin kylmään aikaan ei ole kovin helppoa löytää saalista. Mennään nyt takaisin, ennen kuin koko partio on paikalla ihmettelemässä poissaoloamme.”
Väläytin Varjotassulle pienoisen, ystävällisen hymyn, ennen kuin noukin saaliit takaisin hampaisiini ja lähdin tassuttamaan kohti lähtöpaikkaa.

//Varjo?

Kirjoittaja: Elandra

Malvatassu virnuili tyytyväisenä, kun Kujetassu oli niellyt hänen syöttinsä. Hiirenaivoinen oppilas ei ollut epäillyt hetkeäkään Malvatassun kertomusta siitä, että heidän olisi haettava salaa muilta sammalta leirin ulkopuolelta. Kilpikonnalaikukas naaras johdatti uuden pesätoverinsa leirin uloskäynnin liepeille.
”Minne sitten? Ja miten sitä sammalta kerätään?” Kujetassu uteli kuiskien ja kallisti hieman pientä päätään. Malvatassu pyöräytti turhautuneena silmiään, mikä typerä kakara Kujetassu olikaan! Vanhempi oppilas joutui hetken miettiä, miten he pääsisivät ulos leiristä kenenkään huomaamatta. Pääaukiolla oli paljon kissoja, ja olisi mahdotonta päästä ulos kenenkään huomaamatta.
Juuri silloin heidän onnekseen klaaninvanhimpien pesän edustalla oleva Nokilintu kiljaisi kovaan ääneen, jolloin kaikkien lähistöllä olevien eloklaanilaisten katseet kääntyivät typerään, vanhaan naaraskissaan.
”Tule”, Malvatassu sihahti perässään kipittävälle Kujetassulle ja vanhempi oppilas syöksähti vauhdilla piikkihernetunneliin. Hän kuuli Kujetassun askeleet perässään, ja kaksikko rynnisti vauhdilla suuren kiven ohi kauemmas sisäänkäyntitunnelista. Malvatassu painautui aluskasvillisuuden sekaan jännittyneenä.
”Vau”, Kujetassu hihkaisi silmäillessään kaksikon eteen avautuvaa metsää. Alastomat lehtipuut ja ikivihreät havupuut huojuivat voimakkaan tuulen osuessa niihin. Malvatassu nousi pystyyn ja käänsi terävän katseensa oppilastoveriinsa.
”Ala tulla, ipana”, naaras tuhahti ja viittoi kullanruskean kissan perässään kauemmas leiristä. Malvatassu oli hakenut pari kertaa aiemmin sammalta leiriin Väärävarjon kanssa, muttei mestari ollut ollut kovinkaan tyytyväinen oppilaansa suoritukseen. Malvatassu inhosi sitä, jos hänet laitettiin tekemään likaisia hommia! Hän oli päällikön tytär, ja hänen olisi kyllä pitänyt saada vapautus inhottavista töistä.

Malvatassu kulki häntä pystyssä Kujetassun edellä kohti sammalpaikkaa. Paikalle saavuttua, naaras pysähtyi ja kääntyi itseään nuoremman naaraan puoleen.
”Kai sinä osaat sammalia kerätä? Minulla ei ole aikaa eikä halua opettaa sinua nyt, joten alahan hommiin tai jäät oikeasti ilman petiä”, laikukas oppilas tuhahti ja hoputti oppilastoveriaan.

//Kuje?

Kirjoittaja: Elandra

Partio oli täysi fiasko. Kuten olin arvellut, Hilehuurre oli tehnyt kaikkensa tehdäkseen työstään soturina pelkkää huvia ja hauskanpitoa. Kolli oli aluksi hidastellut minkä kerkesi, ja sitten tämä oli töykeästi ohittanut partion johdossa olevan Kirpputäplän ja kirmannut Puunrunkosillalle. Kolli oli taatusti surkein soturi, jonka olin koskaan tavannut. En käsittänyt, miten Viherkatse oli koskaan ajatellut hopeisen kollin olevan valmis soturiksi. Hän oli selvästi vielä oppilaan tasolla.
Aivan yllättäen Hilehuurre oli alkanut pelleilemään joen yli vievällä Puunrunkosillalla, ja nuoren kollin takia olin liukastunut alas sillalta. Hetken olin jo luullut voivani kiivetä ylös, mutta otteeni oli livennyt märästä puusta ja olin molskahtanut hyiseen veteen. Jäinen vesi oli aluksi saanut minut jähmettymään paikoilleni. En tiennyt, kauanko olin pinnan alla ennen kuin tajusin alkaa uimaan. Raajani olivat muuttuneet hetkessä kohmeisiksi ja kylmä, märkä vesi sai minut unohtamaan kaiken, mitä Hiilihammas oli koskaan uintiharjoituksissa opettanut. Pääsin pinnalle, mutta aika nopeasti vajosin takaisin sen alle. Voimakkaasti virtaavassa joessa uiminen ei ollut minun heiniäni.
Epätoivo valtasi mieleni, kun kadotin vedenpinnan. En tiennyt lainkaan miten päin olin vedessä ja pinta oli aivan hukassa. Olin ollut liian kauan pinnan alla, etten enää kyennyt pidättämään hengitystäni. Vaikka kuinka yritin pinnistellä ja pidätellä itseäni, jokin sai minut vetämään vettä keuhkoihini. Tajuntani alkoi hämärtyä, ja yritin viimeisillä voimillani uida kohti pintaa.

En ollut aivan varma, mitä tapahtui. Muistikuvani olivat hämäriä ja muistin vain otteen niskassani ja sen, kuinka yhtäkkiä pystyinkin hengittämään ja kuinka yskin vesiä ulos keuhkoistani.
Havahduin siihen, kun makasin kylmän kiven päällä täristen ja tunsin jonkin laskeutuvan lapani päälle. Ajatukseni olivat utuisia ja meni hetki, ennen kuin kykenin hahmottamaan ympäristöäni. Helpotus oli valtava, kun tajusin selvinneeni.
’Tähtiklaanille kiitos, että olen yhä hengissä’, ajattelin hiljaa mielessäni ja käänsin katseeni pilviselle taivaalle. Meripihkainen katseeni kääntyi kissaan, joka kaikesta päätellen oli juuri pelastanut henkeni. Yllätyksekseni pelastajani olikin kissa, joka oli aiheuttanut kaiken tämän. Nousin kylmyydestä täristen ylös ja katsahdin ilmeettömänä soturiin, joka oli noussut istumaan. Oli ilo huomata, että tabbykuvioisen soturin kasvoilla ei hänen tavallista typerää virnettään, vaan kissa näytti jopa hieman säälittävältä. Mutta juuri nyt minulta ei tippunut sääliä Hilehuurteelle, koska hän oli itse aiheuttanut koko tilanteen.
”Tiedät varmasti, että meidän on taas käytävä Mesitähden juttusilla”, huokaisin päätäni pudistellen. Hilehuurre siristi silmiään. En ollut varma kuvittelinko vain, vai oliko kolli jotenkin yllättynyt asiasta?
”Etkö aio edes kiittää minua? Minä sentään pelastin sinut”, tabbykuvioinen kolli huomautti. Kohotin pettyneenä kulmiani.
”Ilman sinua minä en olisi edes kaivannut pelastusta”, sanoin ääni täristen. Olin niin kylmissäni, että juuri nyt en jaksanut väitellä Hilehuurteen kanssa, vaan halusin vain äkkiä takaisin leiriin.

Pääsimme oksaa pitkin takaisin kuivalle maalle, ja juuri silloin myös muut partion jäsenet saavuttivat meidät.
”Tähtiklaanin kiitos, että olette kuolleet!” Kirpputäplän huokaisu sai sekä minut, Hilehuurteen että muut partion jäsenet hämmentymään. Musta kolli säpsähti, kollin nolostunut katse kertoi hänen seonneen taas sanoissaan.
”Anteeksi, siis kunnossa.. Tähtiklaanin kiitos, että olette kunnossa”, kolli soperteli ja laskin häpeissään ruskean katseensa maahan, ”minä luulin jo hetken, että olette kuolleet.” Katsoin ilmeettömänä Kirpputäplää, mutta sisimmässäni tunsin myötätuntoa soturia kohtaan. Niinä harvoina kertoina kun olin keskustellut soturin kanssa, hän oli aina sekoillut sanojensa kanssa. Vilkaisin Hilehuurretta, joka oli alkanut nuolla litimärkää turkkiaan.
”Minun ja Hilehuurteen on palattava leiriin. Jatkakaa te vain partio loppuun”, naukaisin Kirpputäplälle, joka nyökytteli päätään.
”Toivottavasti emme.. Ette vilustu”, musta soturi sopersi vaivaantuneena. Niskavillani nousivat inhotuksesta pystyyn, ja yhtäkkiä minulla olikin vielä kovempi kiire takaisin leiriin. Viimeinen asia, mitä halusin oli vilustuminen. Partio jatkoi matkaansa takaisin kohti Puunrunkosiltaa päästäkseen joen yli ja sanaakaan sanomatta lähdin kulkemaan ripein askelin leirin suuntaan. Kuulin Hilehuurteen juoksevan minut kiinni, ja loppumatka sujui ripeästi rinnakkain ravaten.

Päästyämme viimein leiriin, kiiruhdimme nopeasti parantajan pesälle ja Hilehuurre kertoi Liljatuulelle tapahtuneesta.
”Pohjaharha putosi jokeen, ja minä hyppäsin perään pelastamaan hänet”, kolli kertoi jättäen mainitsematta syyn, miksi olin alun alkaen joutunut veden varaan. Kurtistin tyytymättömänä kulmiani, kun tummanharmaa parantajanaaras silmäili Hilehuurteen hopeista turkkia vammojen varalta.
”Onneksi näytätte molemmat olevan kunnossa. Nuole turkkiasi, jotta se kuivaa nopeammin. Teidän olisi hyvä pysytellä leirissä ainakin parin päivän ajan siltä varalta, jos satuttekin vilustumaan”, parantajakissa naukui rauhallisella äänellä ja siirtyi sitten arvioimaan minun kuntoani.
”Minä en tahdo vilustua. Voisitko antaa minulle yrttejä, jotka estävät sen?” pyysin varovaisesti säröilevällä äänellä. Liljatuuli katsoi minua lämpimästi.
”Valitettavasti minulla ei ole yrttiä, joka sen estäisi. Ota pari päivää ihan rauhallisesti ja pysyttele mahdollisimman lämpimänä. Mikäli sinulla tulee mitään vilustumisen oireita, kuten kurkkukipua tai nuhaa, niin tule heti parantajan pesälle”, sisarpuoleni ohjeisti rauhallisella äänellä. Se ei pienentänyt pelkoani lainkaan. En halunnut vilustua. Pahimmassa tapauksessa pieni vilustuminen voisi pahentua viheryskäksi, joka oli kamala tauti.
”Hyvä on. Kiitos kuitenkin”, sanoin hiljaa, vaikkei parantajan sanoista varsinaisesti ollutkaan mitään apua.

Kun turkkimme olivat kuivat, nousin ylös vuoteeltani ja käänsin ilmeettömän katseeni Hilehuurteeseen.
”Tule, mennään etsimään Mesitähti. Hän haluaa varmasti kuulla, mitä olet saanut aikaan”, lausahdin terävällä äänellä ja viitoin tabbykuvioisen kollin perässäni ulos leiristä. En jäänyt kuuntelemaan, oliko hänellä jotain vastaan sanottavaa, vaan kiiruhdin ulos parantajan pesästä. Ulkona hämärsi jo, mutta leirin pääaukiolla oleskeli paljon eloklaanilaisia. Etsin katseellani Mesitähden valkeaa turkkia, mutta päällikköä ei näkynyt missään. Siispä kävelin Litteäkivelle ja kiersin sen alla olevaan pesään vievän sisäänkäynnin luokse.
”Mesitähti, oletko siellä?” kysyin ja jäin odottamaan, vastaisiko päällikkö. Hetken jo luulin pesän olevan tyhjä, kun yllättäen valkea pää ilmestyi jäkäläverhon takaa. Uninen päällikkö kohtasi hämmentyneenä katseeni.
”Anteeksi, ei ollut tarkoitus herättää. Voimme tulla uudelleen myöhemminkin”, naukaisin ja laskin pahoitellen katseeni maahan. Olin jo lähtemässä, kun Mesitähti pysäytti minut:
”Ei tarvitse. Tulkaa vain nyt, olen kuitenkin jo hereillä.”
Hilehuurre silmäili minua vähän matkan päästä, ihme kyllä kolli pysyi aivan hiljaa. Hän astui perässäni päällikön hämärään pesään. Mesitähti katsoi meitä kysyvästi.
”Mitä on tapahtunut?” väsynyt päällikkö kysyi. Olin vasta miettimässä sanojani, kun Hilehuurre avasi jo suunsa vastatakseen:
”Partiossa ollessa kävi pieni vahinko ja Pohjaharha putosi jokeen. Sain onneksi pelastettua hänet ja olemme molemmat ihan kunnossa.”
Suustani pääsi syvä huokaus ja ravistelin päätäni pettyneenä.
”Ei se kyllä ihan noin mennyt”, vastasin silmiäni siristäen ja vilkaisin Hilehuurretta, joka kohautti lapojaan.
”Kyllä se pääpiirteittäin meni”, kolli tokaisi ja käänsi katseensa poispäin minusta. Yrittikö kolli peitellä virhettään? Sama se mitä hän yritti, minun oli kerrottava totuus Mesitähdelle. Hilehuurre oli toistamiseen sooloillut partiossa ja tällä kertaa sen seurauksena minä olisin voinut kuolla. Käänsin vakavan katseeni Mesitähteen, joka seurasi keskusteluamme hiljaa.
”Hilehuurre alkoi temppuilla Puunrunkosillalla, jonka seurauksena hän osui minuun ja menetin tasapainoni. Putoamista ei olisi tapahtunut, mikäli Hilehuurre olisi keskittynyt partiointiin ja jättänyt turhat leikkimiset pennuille”, lausahdin rauhallisella äänellä ja katsoin päällikköä silmiin. Päällikön vihreää katsetta oli lähes mahdotonta tulkita. Näytti siltä, kuin päällikkö olisi ollut yhtä aikaa iloinen, pettynyt ja myötätuntoinen. En voinut käsittää, miten jonkun kasvoilla pystyi olla yhtä aikaa niin monta ilmettä.
”Onneksi olette molemmat kunnossa”, valkea päällikkö sanoi ja väläytti minulle lämpimän hymyn. Sitten kollin vihreä katse kääntyi Hilehuurteeseen. Soturi kohtasi päällikön katseen, mutta laski sitten omansa maata kohti. En voinut uskoa silmiäni. Oliko Hilehuurre häpeissään vai esittikö hän vain, jotta pääsisi tästäkin sotkusta ilman rangaistusta?
”Tämä oli jo toinen kerta lyhyen ajan sisään, kun touhuat omiasi partiossa”, päällikkö totesi vakavalla äänellä. Olin iloinen, että Mesitähti näytti kerrankin ottavan jotain tosissaan! Hetken olin jo varma, että Mesitähti alentaisi Hilehuurteen takaisin oppilaaksi. Mutta toisin kävi, sillä soturin rangaistus oli aivan naurettavan pieni:
”Sen johdosta sinä et saa kolmeen päivään osallistua partioihin. Soturin tehtävien sijaan autat rangaistuksesi ajan Liljatuulta ja Leimusilmää yrttien keräämisessä. Toivon hartaasti, että opit tästä jotakin, onneksemme kaikki selvisivät tällä kertaa vain säikähdyksellä, eikä kukaan kuollut virheesi vuoksi.”
”Ei sitä vielä tiedä, jos minä kuolenkin”, vastasin päällikölle, yrittäen kuulostaa mahdollisimman kunnioittavalta, ”Liljatuuli sanoi, että saatan vielä vilustua. Ei kukaan tiedä, jos se koituukin kohtalokseni.” Mesitähti katsoi minua myötätuntoisesti.
”Siksi onkin tärkeää, että Hilehuurre auttaa yrttien keräämisessä. Parantajien yrtit ovat vähissä lehtikadon myötä ja jos sinä vilustut, Hilehuurre on tehnyt osansa auttamisessasi keräämällä yrttejä”, päällikkö totesi. En ollut hänen kanssaan täysin samaa mieltä, mutta kyllä hänen puheissaan oli vähän järkeä.

//Hile?

Kirjoittaja: Aura

Ilahduin ikihyvikseni, kun Malvatassu naukui häneltä löytyvän minulle aikaa. Sydämeni valtasi lämpö, ehkä saisin Malvatassusta uuden ystävän? En kuitenkaan uskaltanut tiedustella vanhemmalta naaraalta voisimmeko me olla ystäviä. Päätin, että se saisi odottaa tovin. Minulla ei ollut mikään kiire, vaikka olisinkin jo halunnut kutsua entistä pesätoveriani ystäväkseni.
”En minä nyt aivan kaikessa tarvitse apua, kuten turkkini pesussa en ole tarvinnut aikapäiviin emoni apua”, piipitin toiselle vastaukseksi samalla, kun tarpoin toisen perässä pesästä ulos. Valkokirjokilpikonnakuvioinen oppilas naukui, että meidän täytyisi hakea leirin ulkopuolelta sammalia ja kuuntelin toisen sanoja innostuneena. Toisen ehdotus kuulosti minusta jännittävältä seikkailulta eikä mieleeni edes tullut, että se voisi olla kiellettyä. Päästäni katosi samalla kaikki säännöt, mitä minulle oltiin joskus lueteltu.
”Tietenkin pystyn, aion yllättää emoni ja mestarini tällä. Ja tietty isäni ja kiveni!” miukaisin innokkaana Malvatassulle, mutta pidin ääneni volyymin matalissa lukemissa. Lähdin siis hiipimään Malvatassun takana naaraan näyttämää reittiä pitkin. Silmäilin leiriä uteliaana, vaikka olinkin nähnyt sen ainakin miljoona kertaa aiemmin!
”Minne sitten? Ja miten sitä sammalta kerätään?” kuiskasin kysymykseni Malvatassulle, joka pyöräytti silmiään kysymykselleni.

//Malva? Hei jos sopii, niin mielelläni nappaisin itselleni sen ilmotuksen siitä sääntörikkeestä? t. paniikki sen tehtävän kanssa xD

Kirjoittaja: Saaga

“Hän on ihana”, Sypressikuiske sanoi kyyneleet silmissään. Hän oli vain niin onnellinen.
“Ei minulla ole hätää. Sinäkin olet minulle kuin isä”, nuori kuningatar sanoi. Tiineydestä ei ollut tullut mitään terveyshaittoja, jos ei selkäkipuja ja lievää huonovointisuutta laskettu.
“Hyvä niin”, Hallavarjo sanoi. Kaksikko oli hetken hiljaa. Hiljaisuus ei ollut kiusallinen vaan ystävällisen lempeä. Hiljaisuuden muututtua sellaiseksi, jonka voisi rikkoa tuntematta syyllisyyttä Sypressikuiske päätti mitä aikoi sanoa. Hän oli pennusta asti halunnut isän ja nyt hän ei halunnut ketään muuta isäkseen kuin Hallavarjon. Vaikka hänen oikea isänsä todennäköisesti kuljeksi jossain joko metsissä tai Tähtiklaanissa tai jossain, Hallavarjo korvaisi hänet mennen tullen.
“Tiedätkö, olen pennusta asti toivonut kahta asiaa, että joskus saisin olla emo ja, että minulla olisi isä”, sanottuaan sen Sypressikuiske tajusi kummankin toiveen toteutuvan, jos Hallavarjo olisi myönteinen ajatuksen suhteen. Sypressikuisketta kuumotti turkin alla.
“Toinen niistä toteutuukin pian”, Hallavarjo sanoi hymyillen.
“Isäksi en haluaisi ketään muuta kuin yhden kissan”, Sypressikuiske jatkoi hymyillen ja odotti mitä kolli mahtaisi vastata.
//Halla?

Kirjoittaja: Nelli

”Mitä luulet, suuttuvatkohan klaanitoverit meille kun tuomme vain yhden saaliin” , vaaleanharmaa kollioppilas kysyi viileällä äänellä, mutta jossa oli myös kiusoitteleva vivahde.
”Eivät varmaan, en ainakaan usko. Tai no, onhan se mahdollista, mutta olen aika varma että eivät” , Kipinätassu vastasi jaksamatta enää kuulostaa reippaalta tai iloiselta. Sumutassu vaikutti melko ilkeältä, ja Sumutassun viileys vaikutti Kipinätassunkin läsnäoloon: hänestä ei tuntunut enää iloiselta ja pirteältä kuten aamulla herätessään.
Kipinätassu ei kuitenkaan jaksanut uskoa, että vaalean harmaa oppilas voisi loputtomiin olla niin töksäyttelevä, kylmä ja ilkeä. Varmasti hänestä löytyisi mukavampikin puoli!- Kipinätassu ajatteli.
”Eikö näiden muuten pitänyt olla taisteluharjoitukset eikä mikään saalistuspartio, niinhän sinä sanoit minulle leirissä kun olimme lähdössä?” Punertava oppilas kysyi terävään äänensävyyn. Sumutassu kohautti harteitaan ja muutti tahtia rivakammaksi, mikä kävi Kipinätassulle oikein hyvin, sillä kylmä viima ja sitäkin viileämpi lumikerros tassujen alla sai kollin hieman palelemaan, mutta hän ei missään nimessä haluaisi näyttää Sumutassulle olevansa kylmissään, joten aina kun hänestä tuntui, että saattaisi värähtää kylmästä tai jotain sen tapaista, oppilas peitti sen parhaansa mukaan toivoen, ettei Sumutassu huomaisi mitään. Lehtikato oli selvästi jo päässyt alkuun, joka oli turhankin viileä oranssipunakeltaiselle Kipinätassulle.
Ehkä Hillasielu ja Omenahuuma keskustelivat silloin leirissä juuri siitä, että menisimmekin taisteluharjoitusten sijasta saalistusharjoitukseen.-Kipinätassu pohti.
Sitten hiljaisuus vallitsi kaksikon yllä. Kipinätassu päätti ottaa heidän mestarinsa kiinni, jotka kulkivat oppilaskaksikon edellä.
Hän loikki Hillasielun vierelle.
”Saalistammeko vielä?” Kipinätassu kysyi mestariltaan.
”Emme, mennään leiriin”, tämä vastasi ja Kipinätassu nyökkäsi.
Kipinätassu huomasi, että pian Sumutassu oli taas hänen vierellään.
Nyt oli jo keskipäivä, aurinko ei paistanut, vaikkakin pilvien takaa kajasti pieni valonsäde, joka kamppaili päästäkseen valaisemaan metsää sen alapuolella.
Kipinätassu katsahti taivaalle sen varalta, että lunta alkaisi tupruttamaan. Pian hän kuitenkin laski katseensa, taivaalla oli vaikka kuinka paljon lupaavia pilviä, mutta lunta ei satanut.
Kipinätassun nenässä tuntui vahva hiirentuoksu. Kolli arpoi, kertoisiko Sumutassulle vai mestarilleen. Lopulta hän kääntyi toisen oppilaan puoleen.
”Haistatko sinäkin tuon tuoreen hiiren jäljen? Voisimme yrittää napata sen niin meillä olisi hieman enemmän tuomisia leiriin”, Kipinätassu maukaisi valppaana Sumutassun höristäessä korviaan.

//Sumu?

Kirjoittaja: Koivu

Sadetassu oli puolustanut Varjotassua Pöllötassun ilkeitä sanoja vastaan, ja Varjotassu oli sitä mieltä, että naaras oli antanut ilkeälle oppilaalle oikein kunnolla takaisin sitä. Pöllötassu oli saanut kuulla juuri sen, mitä käytöksellään kerjäsi. Varjotassu vain toivoi, että Pöllötassulle myös jäisi siitä päähän jotakin. Hänestä oli ihailtavaa, kuinka rohkeasti ja itsevarmasti Sadetassu oli puuttunut tilanteeseen. Hän itse ei olisi osannut sanoa sanaakaan Pöllötassulle, koska ei halunnut kaikesta tämän törppöydestä huolimatta loukata oppilasta takaisin. Varjotassu ei ollut alkuunkaan osannut odottaa sitä, miten kivasti Sadetassu oli häntä kehunut: Hän oli sanonut, että Varjotassu tulisi olemaan suurempi soturi kuin Pöllötassu ikinä. ”Varjotassu sitäpaitsi vaikuttaa oikein mukavalta kissalta”, tämä oli lisännyt. Ajatteliko Sadetassu oikeasti niin, vai sanoiko niin vain saadakseen Varjotassulle paremman mielen? Siitä kolli ei ollut varma. Ei hän osannut uskoa, että joku niin mukava ja viehättävä kissa kuin Sadetassu voisi pitää hänestä. Varjotassu kuitenkin oli, omaksi yllätyksekseen, jo yhden päivän jutustelun pohjalta sitä mieltä, että Sadetassu oli sellainen kissa, jonka hän haluaisi oikeaksi ystäväkseen. Hänellä oli sellainen tunne, että he tasapainottivat hyvin toisiaan. Vaikka Varjotassu epäilikin vielä Sadetassun tarkoitusperiä, eikä uskonut naaraan näkevän hänessä mitään erityisen positiivista, tämän pirteän luonteen tuoma kontrasti tuntui hyvältä.

Nyt kaksikko oli saapunut käskystä klaaninvanhimpien luokse tarkistamaan, että näillä oli tarpeeksi kaikkea.
”Se valkoturkkinen kollioppilas toi melkoisen laihan aterian, vaikka minun vanha nenäni haistaa aukiolla jotain parempaakin”, Nokilintu raakkui.
”Voi sentään”, Sadetassu tirskahti ja katsahti Varjotassuun. ”Me yritämme korjata Pöllötassun erehdyksen.”
Varjotassu ehti tuskin räpäyttää silmiään, kun Sadetassu oli jo rientämässä tuoresaaliskasalle. Kolli ampaisi tämän perään.
”Viedäänpäs heille jotakin oikein hyvää, vai mitä Varjotassu? Tai siis, niin hyvää kuin näin kylmällä säällä on mahdollista”, Sadetassu maukui heidän saapuessa kasalle. Varjotassu nyökkäsi.
Naaras tuntui jo unohtaneen ohi menneen kohtauksen Pöllötassun kanssa. Varjotassukin alkoi jo piristyä pienesti, kun näki toverinsa niin ilosena.
”Etsitään mehukkaimman näköinen saalis”, Varjotassu päätti.
”Todellakin! Miten olisi tuo jänis?” Sadetassu hihkaisi. ”Se on niin isokin, että siitä riittää heille kaikille.”
”Se tuoksuu juuri pyydetyltä. Sen luulisi kelpaavan”, Varjotassu totesi.
Sadetassu hymyili.

Seuraavan auringonnousun aikaan Varjotassu heräsi, kun kaikki muut oppilaat vielä nukkuivat sikeästi. Hän oli onnekseen saanut paikan Sadetassun ja Kuusitassun vierestä, eikä joutunut lähellekään Pöllötassua, jonka sammalpeti oli toisella puolella pesää. Varjotassu oli jälleen kerran herännyt painaiseen. Unessa hän oli saalistanut lintuja kaksijalkalassa, kun yhtäkkiä puun oksa, jossa lintu oli kyykkinyt oli muuttunut jättimäiseksi kaksijalan käpäläksi ja hyökännyt hänen kimppuunsa.
Varjotassu värähti paikallaan. Hänen mielensä tuntui olevan tänään jossakin aivan muualla, kuin todellisen maailman ja hänen itsensä välillä olisi ollut paksu usvakerros. Myös eilisen päivän ilot olivat haihtuneet jonnekin tavoittamattomiin.
Kermanvärinen kolli pakotti kuitenkin itsensä nousemaan ylös ja kömpimään ulos pesästä sekavasta, allapäisestä mielialasta huolimatta. Ulos astellessaan kolli värähti; ilma oli viilentynyt huomattavasti, eikä hän ollut tottunut kylmiin lämpötiloihin. Hän alkoi sukia turkkiaan puhtaaksi toivoen, että se saisi hänet taas palaamaan tähän maailmaan. Sekään ei tuntunut auttavan. Kolli katosi taas ajatuksiinsa katse lasittuneena pitkäksi, mutta lyhyeltä tuntuvaksi ajaksi.
Juuri, kun Varjotassu oli saanut häntänsäkin läpikotaisin suittua, havahtui hän liikkeeseen näköpiirissään. Kolli säpsähti ulos ajatuksistaan ja helpottui huomatessaan Mesitähden seisovan edessään. Sitten Varjotassua alkoi nolottaa; oliko päällikkö sanonut jotain hänen ollessaan muissa maailmossa?
”Huomenta, Varjotassu. Pääset tänään ensimmäiseen metsästyspartioosi”, hänen mestarinsa ilmoitti hymyillen.
”Kuulostaa hyvältä”, Varjotassu vastasi. ”Keitä tulee mukaamme?”
”Itse asiassa, minä jään pois tällä kertaa. Pärjäät kyllä mainiosti ilmankin minua! Partiota johtaa Hiilihammas, tuo tummanruskea tabbykuvionen kolli. Mukaanne tulevat Sadetassu, Oksakuiske sekä Pehmoturkki”, Mesitähti kertoi. Varjotassu vilkaisi leirin uloskäyntitunnelin suulle, jossa Sadetassun mestari Hiilihammas katseli häneen ja Mesitähteen päin.
”Selvä. Toivotaan, että pärjään, ja että saisin tuotua leiriin jotain.”
Varjotassu ei pitänyt siitä, että joutuisi partioon niin monen uuden tuttavuuden kanssa, mutta kiitti onneaan, että hänellä olisi Sadetassu vierellään.
”Harjoitus tekee mestarin!” Mesitähti maukui hymyillen ja laski hännänpäänsä rauhallisesti Varjotassun lavalle. ”Menehän etsimään Sadetassu, jotta pääsette lähtemään”, päällikkö lisäsi silmiään räpäyttäen. Varjotassu nyökkäsi.
Hän kipitti oppilaiden pesän suulle.
”Sadetassu, herätys!” Varjotassu sihahti hiljaa, ettei herättäisi muita vielä nukkuvia oppilaita – etenkään Pöllötassua. Kermanvärinen kolli empi hetken, mutta asetti sitten tassunsa hellästi Sadetassun lavalle.
”M-mitä nyt?” siniharmaa naaras mumisi unenpöpperössä.
”Tai siis, että huomenta sinullekin, Hii-”, Sadetassu aloitti. Tämä näytti entistäkin hämmentyneemmältä avatessaan silmänsä. Varjotassun mielestä tämä näytti jopa hiukan suloiselta. Sitten naaras alkoi kehrätä huvittuneena. Varjotassu oli hyvin hämmentynyt.
”Ai, et sinä ollutkaan Hiilihammas!” Sadetassu naurahti. ”Huomenta, Varjotassu.”
”Hyvää huomenta. Anteeksi, että herätin sinut, mutta meidät on määrätty metsästyspartioon”, Varjotassu maukaisi.
”Kivaa!” Sadetassu pomppasi heti pystyyn vuoteeltaan. ”Eikä sinun käskyjen noudattamisesta pidä pyydellä anteeksi, höpsö.”
Varjotassu ei ehtinyt vastata kiiruhtaessaan naaraan perässä muiden partion jäsenten luokse.
”No niin, hienoa, voimme lähteä. Saalistamme tänään metsässä”, Hiilihammas määräsi. Tummanruskea kolli käänsi katseensa Varjotassun ja Sadetassun suuntaan ja jatkoi:
”Te kaksi oppilasta voitte yrittää saalistaa yhdessä. Mitä kuulin Mesitähdeltä, Varjotassu on melko samassa vaiheessa koulutusta kuin Sadetassu. Parisaalistus on tärkeä taito opetella näin lehtikadon aikaan.”

//Sade? ^^

Kirjoittaja: Ruska

Istuin aukiolla, katsellen rauhallisesti ympärilleni. Maa allani tuntui kylmältä, ja viileä tuuli tuiversi ympärilläni. Minä niin rakastin lehtikatoa, se oli parhainta aikaa! Mutta harmillisesti, yhtään lunta ei ollut vielä satanut. Lumi oli niin kauniin valkeaa, ja kimaltelevaa. Heräsin ajatuksistani ja katsoin taivaalle. Melkein pilvetön, mutta vaikka aurinko paistoi, oli silti viileää, ja polkuanturoita vihloi.
Hillasielu tuli leiriin, isänsä Hallavarjo kannoillaan. Kollit vaihtoivat muutaman sanan, ja Hallavarjo tassutti kohti Sypressikuisketta, pentutarhan uutta kuningatarta. Hillasielu huomasi minut, ja tassutti luokseni, hänen kasvoillaan oli iloinen hymy. Hän istahti vierelleni, hymyilin Hillasielulle.
”Missä oikein olit?” kysyin kollilta ystävällisesti.
”Olin harjoittelemassa taistelua isän kanssa!” Hillasielu vastasi. Kehräsin hiljaa, katsahdin kohti Hallavarjoa ja Sypressikuisketta. Hallavarjo vilkaisi suuntaamme pikaisesti, mutta kääntyi taas Sypressikuiskeen puoleen. Katsoin Hillasielua silmiin. Pudistin päätäni ja katsoin toiseen suuntaan.
”Anteeksi, olin vain ajatuksissani”, sanoin hiljaa, olin melkein aina ajatuksissani. Hillasielu kehräsi hiljaa vastaukseksi.
”Ei se mitään”, Hillasielu vastasi hymyillen. Minusta tuntui, että Hillasielu piti minua vain parhaana ystävänään, mutta minä pidin hänestä enemmän kuin ystävänä. Teimme melkein kaiken yhdessä, ja vietin eniten aikaa hänen kanssaan. Mitäköhän muut ajattelevat meistä. Hillasielu pukkasi tassullaan hellästi kylkeäni.
”Olit taas ajatuksissasi”, Hillasielu sanoi viiksen väpättäen huvittuneesti.
”Taas?” sanoin huvittuneena, olin tosiaan unelmoija!
”Mitä oikein ahattelit?” Hillasielu uteli. Käänsin katseeni muualle, ja puna nousi poskilleni.
”En mitään ihmeellistä”, sanoin kääntäen katseeni takaisin Hillasieluun. Hillasielu nyökkäsi. Ehkä jonain päivänä, ajattelin huokaisten.

Kirjoittaja: Aura

Hallavarjon katseessa oli pilkahdus leikkisyyttä, kun hän katsoi Hillasielua, poikaansa haastavasti. Mustavalkea kollikissa oli pyytänyt isäänsä harjoittelemaan taistelua ja tottahan toki Hallavarjo oli suostunut. Kolli ei koskaan kieltäytynyt viettämään aikaa perheenjäsentensä kanssa, ei koskaan. Koskaan nimittäin ei tiennyt oliko liian myöhäistä.
”Hyökkää jo! Ei tässä ole koko päivää aikaa odottaa, johan viherlehtikin ehtii tulla ennen sinun hyökkäystäsi!” Hillasielu vitsaili ja pienen mietintätauon jälkeen Hallavarjo loikkasi kohti pienikokoista kollikissaa. Hillasielu väisti isäänsä ketterästi ja loikkasi sen jälkeen toisen kimppuun. Pian kollit kieriskelivät kylmässä ja routaisessa maassa, kuin pahaiset oppilaat. Hallavarjo nauroi iloisesti ja päästeli ilmoille leikkisiä murinoita.
”Otetaan vielä uusiksi, en ole kovin kummoinen taistelija, mutta aion vielä rökittää poikani!” Hallavarjo hekotti, kun Hillasielu oli kammennut itsensä pois karvapallojen pyörremyrskystä. Pienikokoinen kissa virnuili valkealle soturille leikkisästi ja pyöräytti silmiään mukamas epäuskoisena isänsä taidoille.
”Sehän nähdään! Olethan jo niin vanhakin-”, Hillasielu provosoi toista hyväntuulisesti ja kollikissa näpäytti nuorempaa kollia hännällään. Hallavarjo, vanhako? Pah, ei ikipäivänä! Kolli ei suostunut edes ajattelemaan ikäänsä. Ja eihän hän nyt niin kovin vanha ollut. Vai oliko? Ainakin hän kuului Eloklaanin vanhimpiin. Mutta eihän sen pitäisi merkitä yhtään mitään, eihän? Hallavarjo päätti, että hän pysyisi sielultaan nuorekkaana; ikuisesti. Kollikissa katsoi Hillasielun oikeaan lapaan ja nyökkäsi ennen hyökkäystään sen merkiksi, että harjoitustaistelu jatkuisi taas. Hallavarjo lähti rynnistämään kohti Hillasielua, mutta kolli väisti jälleen ja sujahti isänsä vatsan alta. Sen tehtyään mustavalkea kolli loikkasi Hallavarjon selkään ketterästi ja pian kissat taas kieriskelivät maassa.

”En todella ole kovin kaksinen taistelija, ainakaan hyökkääjän roolissa”, Hallavarjo hekotti pojalleen, kun kaksikko saapui Eloklaanin tuttuun ja turvalliseen leiriin. Hillasielu hihitti hiljaa ja tuuppasi isäänsä lapaan leikillisesti. Hillasielu pudisteli päätään huvittuneena ja Hallavarjo oli ehdottamassa pojalleen yhteistä ateriointihetkeä, kunnes hän huomasikin tuoreen kuningattaren istuskelevan aukiolla. Naaraskissa näytti nautiskelevan ensilumesta. Valkea soturi ei ollut ehtinyt edes onnitella naarasta tiineydestä ja kumppanuudesta Aurinkoroihuun, vaikka juorut olivat jo tovi sitten kiirineet myös Hallavarjon korviin.
”Oli mukavaa vietää aikaa kanssasi, poikaseni. Minun pitää tästä kuitenkin mennä”, Hallavarjo naukaisi ja heilautti päätään ruskeankirjavan soturittaren suuntaan, jotta hänen poikansa ymmärtäisi mistä on kyse. Hillasielu hymyili vanhemmalle kollikissalle ymmärtäväisesti ja kosketti hännällään kollin lapaa.
”Minullakin oli mukavaa, nähdään taas pian, isä!” Hillasielu naukaisi ja suuntasi askeleensa aukiolla olevan Helmipilkun luokse. Hallavarjo soi kaksikolle hymyn. Hän arveli, että heillä oli jotain meneillään ja mikäli tilanne todella oli sen kaltainen, oli Hallavarjo hyvin iloinen poikansa puolesta. Hallavarjo lähti tassuttelemaan rennosti kohti Sypressikuisketta. Naaraan huomatessa kollin tuloaikeet, hymyili toinen välittömästi leveästi ja kehräyskin naaraan kurkusta kumpusi. Se sai automaattisesti myös Hallavarjon kehräämään. Sypressikuiske oli hänelle lähes kuin oma tytär ja kolli antaisi niin paljon, että toinen todella olisi hänen oma, biologinen tytär.
”Minulle kuuluu hyvää, olin harjoittelemassa Hillasielun kanssa taistelua. Ymmärrän, teillä nuorilla on niin paljon omia menoja ja meininkejä. Heh, toki me vanhuksetkin osataan”, valkeaturkkinen soturi hekotti ja istuutui Sypressikuiskeen vierelle.
”Kuinka sinä olet voinut? Onko ollut tiineydestä aiheutuneita terveysongelmia? Olen pahoillani, että onnittelen sinua vasta nyt; onneksi olkoon, Sypressikuiske. Olet minulle kuin oma tytär ja haluan, että sinä pentuineen olette turvassa. Jos siis ikinä koskaan voin tehdä mitään teidän hyväksenne, niin kerrothan sinä minulle? Tarvitsetko nyt jotain, kuten riistaa?” Hallavarjo naukui toiselle isällisen lempeästi. Hän toivoi todella, että Sypressikuiskeen pennut syntyisivät terveinä, hyvinvoivina ja potreina.
”Toivottavasti se Aurinkoroihu on nyt sitten kunnon kolli ja sinun arvoisesi”, Hallavarjo murahti.

//Sypressi?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kuutamolaine oli kiitollinen veljelleen tämän tarjotessa apuaan Pöllötassun kuriin saamisen kanssa. Soturitar oli lopen uupunut oppilaan törttöilyyn ja kaipasi kipeästi muutosta heidän tämän hetkiseen arkeensa, joka liikkui eteenpäin kuin jalaton metsälintu ylämäessä.
”En tiedä, mitä siitä tulee, mutta ainahan voi yrittää”, hän huokaisi lopulta ja väläytti Ampiaispistolle kiitollisen hymyn. ”Mikäli lahjonta ei toimi, on aika kokeilla uhkailua ja kiristystä.”
Ampiaispiston viikset väpättivät huvittuneesti sisarensa kommentille. ”Juuri niin.”
Kuutamolaine veti syvään henkeä, nousi ylös ja marssi takaisin pesään, jossa Pöllötassu veteli yhä tyytyväisenä hirsiä. Valkoinen kolli oli kääntynyt sammalilla taas selälleen, eikä tällä tuntunut olevan kiire mihinkään. Sen näkeminen antoi Kuutamolaineelle lisää puhtia potkia laiskimus liikkeelle.
”No niin, Pöllötassu, leikki loppuu nyt tähän”, hän murahti asettuessaan seisomaan kollin viereen. Hän tökkäsi tympeästi oppilasta lapaan, mikä sai tämän havahtumaan unestaan.
”Mitä sinä taas haluat?” Pöllötassu murahti näreissään ja kohdisti hieman sumuisen katseensa Kuutamolaineeseen. ”Enkö jo sanonut sinulle, että tulen kun minua itseäni huvittaa?”
Kuutamolaineen ilme kiristyi. ”Väärin. Sinä tulet silloin, kun minä käsken sinua tulemaan, sillä sinä olet vasta oppilas ja minä sinun mestarisi”, hän maukui vakavalla äänellä.
Pöllötassu kampesi itsensä jaloilleen ja seisoi mustavalkoisen naaraan edessä uhkaavasti. Tämän häntä nytkyi tympääntyneesti puolelta toiselle, ja Kuutamolaine sai toden teolla työskennellä päänsä sisällä, jotta pysyi rauhallisena.
”Jos et nyt tule mukaani, saat viettää seuraavat puoli kuuta autellen parantajan pesällä ja poistellen kirppuja klaaninvanhimmista.” Hän yllätti itsensäkin sillä, miten vakuuttavalta kuulosti ladellessaan kollille pelin ehtoja. Jo oli kumma, mikäli Pöllötassu vielä heittäytyisi poikkiteloin. ”Ja jos se ei riitä, voin harkita käyväni Mesitähden juttusilla, ja hän saa päättää tulevaisuudestasi täällä. Hän on ennenkin heittänyt oppilaita selviytymään yksin luonnon armoille, mikäli nämä ovat käyneet vaikeiksi.” Todellisuudessa niin oli käynyt vain kerran, ja silläkin kerralla Mesitähdellä oli ollut painava syy, kun oppilas oli surmannut oman mestarinsa. Kuutamolaine todella toivoi, ettei Pöllötassulla ollut kanttia sellaiseen tekoon, sillä häntä ei vielä huvittanut liittyä esi-isien joukkoon Hopeahäntään.
Pöllötassu tuijotti mestariaan hetken pienen epäuskoisuuden vallassa. Sitten hän pudisteli päätään ja murahti: ”Ihan miten vaan.”
Sen jälkeen oppilas paineli Kuutamolaineen ohi ulos pesästä, jättäen mustavalkean naaraan seisomaan paikoilleen. Kuutamolaineen häntä nousi kippuralle itsetyytyväisyydestä, ja hän tassutti kollin perässä aukiolle. Kun hän pääsi ulos, hän ehti nähdä Pöllötassun hännänpään vilahtavan ulos piikkihernetunnelista. Se oli kuin läimäys päin kasvoja, mutta hän ei antanut sen haitata – ainakin hän oli saanut Pöllötassun ulos pesästä.
”Jotain kehitystä sentään”, hän virnisti Ampiaispistolle, joka istui yhä lähellä oppilaiden pesää.
”Selvästi”, kolli hymähti ja vilkaisi sitten uloskäyntitunnelin suuntaan. ”Oliko hänen tarkoitus mennä edeltä leirin ulkopuolelle?”
”Saat kaksi arvausta”, Kuutamolaine huoahti ja lähti hölkkäämään oppilaansa perään. ”Jos sinulla ei ole kiire, voit vapaasti liittyä iloiseen joukkoomme. Apu kelpaa aina!” hän huikkasi vielä veljelleen selkänsä yli.

Kirjoittaja: Koivu

(Tarina kirjoitettu 14.7.)

Pohjaharhan kanssa käydyn ärsyttävän välikohtauksen jälkeen Hilehuurre oli onnekseen saanut nauttia elämästä ilman Pohjaharhan nalkutusta muutaman päivän. Hän oli ollut hyvillään, kun Mesitähti ei ollut ottanut asiaa ylivakavasti Pohjaharhan tavoin, vaan muistuttanut ainoastaan partion säännöistä ja tehtävistä. Hopeanharmaa kolli ei ollut voinut olla tuntematta pientä voitonriemua nähdessään Pohjaharhan pettyneen reaktion, kun päällikkö ei ollut antanutkaan rangaistusta. Sen päivän jälkeen Hilehuurre oli kuitenkin pysytellyt mahdollisimman kaukana kivikasvoisesta soturista, koska ei halunnut tämän pilaavan hänen iloaan enää uudestaan. Välttely tuntui olleen molemminpuolista, ja Hilehuurre tiedosti olevansa vain liian avoin ja pirteä Pohjaharhan tapoihin kivettyneelle, lannistavalle mielelle. Hänessä itsessään ei ollut siis mitään vikaa, päin vastoin. Ei hän muuttaisi itseään sen takia, että tuo valkea mehiläispää ei kykenisi olemaan positiivinen.
Onneksi Hilehuurteella oli paljon valinnanvaraa seuran suhteen. Sosiaalinen kolli putosi joka päivä laskuista siinä, kuinka monen eloklaanilaisen kanssa hänen oli päivän aikana tullut rupateltua.

Nyt Hilehuurre istui pentutarhan edustalla jutellen Nokkospilven kanssa. Pienikokoinen, ruskeanvalkoinen naaras katseli pentujensa leikkejä silmät loistaen. Hilehuurre toivoi, että saisi jonain päivänä itsekin osallistua pentujen kasvatukseen, esimerkiksi ottoisänä. Hän ei kuitenkaan pitänyt unelmaa kovin realistisena; kolli ei halunnut itse tehdä pentuja yhdenkään naaraan kanssa. Ainakaan tähän mennessä ei ollut tullut vastaan sellaista naarasta, josta Hilehuurre olisi viehättynyt – eikä häntä houkuttanut sen enempää ajatus siitäkään, että tekisi ystävän kanssa pentuja. Kolli halusi kasvattaa pentuja kollipuolisen kumppanin kanssa, siitä hän oli varma.
”Eivätkö pentusi olekin jo pian oppilasikäisiä?” Hilehuurre kysyi.
”Ovat. Heidät nimitetään taatusti pian”, Nokkospilvi maukui haikailevan oloisena.
”Aika kuluu kyllä niin nopeasti, että se saisi hidastaa välillä!” Hilehuurre tokaisi ja lisäsi: ”Tätä menoa minä olen jo huomenna klaaninvanhimpien pesässä.”
Nokkospilvi päästi huvittuneen kehräyksen.
”Hei, sinäkin olet vielä nuori!” kuningatar huomautti. ”Koko elämä on vielä edessä ennen siihen pesään päätymistä.”
Hilehuurre heilautti hopeanharmaata häntäänsä näyttävästi ilmassa.
”Kuule, en minä sinne oikeasti päädy. Aion olla nuori ikuisesti! Ei, mutta tosissaan, minä kyllä kuolen paljon mieluummin taistelussa, kuin päädyn siihen kirppupesään homehtumaan.”
Ennen kuin Nokkospilvi ehti vastata mitään, kuului Litteäkiven luota Minttuliekin käsky:
”Tarvitsemme vielä yhden rajapartion tarkastamaan Kuolonklaanin rajan. Kirpputäplä, sinä johdat partiota. Mukaasi lähtevät Pohjaharha, Salamataivas ja Hilehuurre.”
’Ei ole totta. Vitsailetko?’ Hilehuurteen mieliala laski hetkeksi. Sitten hän totesi taas, että ei antaisi Pohjaharhan lannistaa itseään, aivan sama kuinka tylsä ja nihkeä tämä yrittäisi olla. Sitä paitsi, välikohtauksesta oli jo useampi päivä! Ehkä hän voisikin yrittää vielä kerran testata, olisiko sillä kivikasvolla jotain hyvääkin ulosantia. Hilehuurre oli mielestään hyvä kevyissä keskustelun aloituksissa – vaikka joskus hän aloittikin puheensa hieman radikaalisti.
”Pitää mennä!” Hilehuurre huikkasi vauhdissa Nokkospilvelle kipittäessään Kirpputäplän luokse, uloskäyntitunnelin suulle.
”No mutta päivää, Kirpputäplä!” Hilehuurre tervehti mustaa kollia.
”Hei vain”, tämä maukaisi hymyillen.
Hän iloitsi siitä, että partiossa oli miellyttävämpääkin seuraa ja että Pohjaharha ei sentään olisi partion johdossa. Samassa Salamataivas ja Pohjaharha kokoontuivat paikalle.
”Selvä, eiköhän lähdetä sitten”, Kirpputäplä tokaisi.
Hilehuurre vilkaisi Pohjaharhaa, joka näytti välttelevän hänen katsettaan. Pilkullinen kolli pyöräytti vihreitä silmiään suurieleisesti.
’Hyvä on sitten, mehiläispesä. En minäkään erityisemmin jaksa sinun naamaasi katsella,’ hän ajatteli ja lähti kävelemään aivan Kirpputäplän kannoilla ulos piikkihernetunnelista. Pienikokoinen, musta kolli oli Hilehuurteen mielestä ihan mukavaa seuraa, mutta hieman sulkeutunut, eikä erityisen viehättävä tai mielenkiintoinenkaan. Hilehuurteen perässä kävelevä vaaleanharmaa naaras, Salamataivas, oli nykyään yksi hänen jokapäiväisistä jutustelutovereistaan. Naaras oli ollut heidän tutustuessaan vähäsanainen, mutta nykyään tämä oli Hilehuurteen seurassa juuri miellyttävän sosiaalinen. Piikkihernetunnelista ulos päästyään Hilehuurre siirtyi kertomaan sekä kyselemään kuulumisia Salamataivaalta samalla, kun partio jatkoi matkaansa Kuolonklaanin rajan suuntaan. Pohjaharha käveli hiljaa etäämpänä.

Tovin kuluttua partio oli jo ylittänyt ensimmäisen joen uoman astinkiviä pitkin Kirpputäplän johdolla. Vaikka sää oli viilentynyt, vesi oli vain matalasta kohtaa hennon jääkerroksen peitossa. Hilehuurteen oli pakko päästä kokeilemaan, miltä jäinen kohta tuntuisi tassun alla. Ohut, läpinäkyvä jää näytti nuoren soturin mielestä siltä, että se olisi ihana rikkoa hänen suurten, voimakkaiden etukäpäliensä iskulla. Kykenemättä vastustamaan kiusausta, hopeinen kolli kääntyi äkkiä kannoillaan ja kipitti takaisin joen reunalle. Hän kurkotti ensin toisella etutassullaan eteen, sitten toisella. Kylmät väreet kulkivat kollin selkää pitkin, kun hänen polkuanturansa osui jään pinnalle. Se tuntui miellyttävän sileältä, vaikka olikin turruttaa polkuanturan tuntoaistin. Hän liu’utti tassuaan hieman eteenpäin ja jää tassun alla oheni ohenemistaan. Kuului vaimea raksahdus, kun jää tassun alla murtui. Kolli ehti nostaa harmaan käpälänsä ilmaan niin nopeasti, että vain tassun pohja ehti kastua. Hän ravisti tassua kerran nopeasti.
”Hei Hilehuurre, onko kaikki hyvin?” Salamataivaan ääni kuului hänen takaansa muutaman ketunmitan päästä.
”Mahtavasti! Tulkaa katsomaan!” Hilehuurre huudahti tohkeissaan.
Salamataivas saapui hänen vierelleen. Takaa kuului myös kahden muun soturin askeleet.
”Mitä sinä oikein puuhaat?” vaaleanharmaa naaras kehräsi huvittuneena, viikset värähtäen.
”Tuhoan jäätä tietysti. Olet selkeästi jäänyt paljosta paitsi!” Hilehuurre kurnutti pilke silmäkulmassa.
”No, sovitaan sitten niin”, Salamataivas naurahti.
Hilehuurre alkoi lyömään jäätä tassullaan rikkoakseen sitä lisää.
”Hilehuurre, mitä sinä Tähtiklaanin nimeen teet? Pysäytitkö koko partion vain, jotta voisit leikkiä jäällä?” Pohjaharha oli avannut suunsa ja vaikutti olevansa edelleen se sama, rutiineihin kangistunut itsensä. ’Yllätys yllätys.’ Hilehuurre huokaisi kovaan ääneen turhautuneena.
”Pohjaharha, yritä nyt Tähtiklaanin nimeen löytää jotakin iloa elämästä. Pysäytitkö hauskanpitoni vain, jotta saisit muut noudattamaan vanhoja tapoja ja käytäntöjä yhtä pakkomielteisesti kuin sinä?” Hilehuurre napautti katsoen valkeaa kollia suoraan silmiin. ’No, se sitten siitä kevyestä keskustelun aloituksesta’, hän ajatteli. Pohjaharhan ilme oli yhtä vakava kuin yleensäkin, katse hieman terävämpi.
”Minun on pakko puuttua pelleilyysi, jotta partio pääsee jatkamaan matkaa. Säännöt ja yleiset käytännöt palvelevat yhteistä hyvää, joten niitä tulee noudattaa. Tiedät sen varsin hyvin”, Pohjaharha vastasi rauhallisesti. Hilehuurteen sisällä kiehahti. Hopeanharmaa, raidallinen häntä alkoi viuhtoa. Ennen kuin Hilehuurre ehti sanoa mitään takaisin, Kirpputäplä puuttui tilanteeseen kaikkien onneksi:
”Hilehuurre, eiköhän sinulla onneksi ole koko lehtikato aikaa tutkia jäätä. Nyt olisi tosiaan parasta jatkaa matkaa, eikä jäädä turhaan kinastelemaan.”
Pohjaharha nyökkäsi Kirpputäplälle ja lähti kulkemaan eteenpäin tämän vierellä. Hilehuurre siristi silmiään pienikokoiselle mustalle kollille, vaikka tämä oli ehtinyt jo kääntyä.
”Tule, mennään”, Salamataivas maukui hymyillen ja pyyhkäisi Hilehuurteen lapaa hännällään.
”No, mennään sitten vauhdilla. Viimeinen Puunrunkosillalla on mätä närhenmuna!” Hilehuurre naukaisi ampaisten juoksuun.
”Hei, sait etumatkaa!” kuului Salamataivaan ääni takaa.
He ohittivat Pohjaharhan ja Kirpputäplän ja saapuivat hetkessä toisen joenhaaran kohdalle, puunrunkosillan luokse. Hopeinen kolli kiihdytti vielä vauhtiaan, kun Salamataivas meinasi ehtiä ohittaa hänet. Sitten hän teki hurjan äkkijarrutuksen puunrungon eteen.
”Voitin!” Hilehuurre kurnahti pilke silmäkulmassa.
Salamataivas hyppäsi rungon päälle:
”Itse asiassa, minä olin ensimmäisenä sillalla.”
”Hei, ei se kuulunut kilpailuun!” Hilehuurre huudahti ja esitti leikillään olevansa järkyttynyt.
Salamataivas päästi vain huvittuneen ”mrrau”-äänen. Hilehuurteen viikset värisivät. Ehkä rajapartiosta tulisikin viihdyttävä. Ainakaan tästä leikistä Pohjaharha ei voinut moittia häntä – koko partio olisi itse asiassa voittanut aikaa, jos kaksi muuta soturia olisivat myös osallistuneet juoksukilpailuun.
Kirpputäplä ja Pohjaharha saapuivat pienen odottelun jälkeen paikalle.
”Eihän teillä ollutkaan kiire”, Hilehuurre huomautti ironisesti.
Kirpputäplä ei ottanut vitsiä vakavasti, vaan väläytti pienen hymyn kulmiaan kohottaen, toisin kuin hänen vierellään kulkeva valkea soturi, joka vaikutti olevan ikuinen kivikasvo. Hilehuurre kapusi Puunrunkosillan päälle harmaan naaraas viereen.
”Muistakaa, että Kirpputäplä johtaa”, Pohjaharha huomautti, kun Hilehuurre oli jo valmiina lähtemään ylittämään siltaa.
Hilehuurre pyöräytti taas silmiään, mutta hyppäsi alas tehdäkseen Kirpputäplälle tietä. Musta soturi nyökkäsi Hilehuurteelle ystävällisesti, loikkasi puunrungolle ja lähti ylittämään siltaa varmoin askelin pienillä käpälillään. Kun Salamataivas lähti tämän perään, Hilehuurre kiipesi takaisin rungolle ja lähti ylittämään sitä hieman kömpelön näköisesti, horjuen hiukan silloin tällöin. Hän kuuli Pohjaharhan hyppäävän puun päälle takanaan. Tasapainottelu ei ollut suuritassuisen hopeisen soturin vahvuuksia, mutta hän luotti silti itseensä. Puolessa välissä siltaa Hilehuurre oli löytänyt jo varmemman otteen rungosta kynsillään ja siirsi tassua toisen eteen itsevarmana.
”Hei, Salamataivas! Mitä saan, jos ylitän lopun sillasta takaperin?” Hilehuurre naukaisi.
Vaaleanharmaa naaras oli jo ennättänyt joen toiselle puolen. Tämä kääntyi katsomaan nuorta soturia.
”Saat parhaimmillaan märän turkin. Menosi näyttää sen verran kömpelöltä, että ehkei ole hyvä ajatus kokeilla sitä nyt”, vanhempi soturi sanoi lempeällä äänensävyllä.
”Helposti tämä sujuu!” Hilehuurre vakuutteli. Ei se nyt niin vaikeaa ollut, etteikö se olisi mahdollista takaperinkin. Salamataivas ei kuitenkaan vastannut mitään. Kirpputäplä näytti tokaisevan jotakin Salamataivaalle, mutta Hilehuurre ei kuullut mitä, sillä hän oli jo kääntymässä toisinpäin. Kolli ei kuitenkaan osannut kiinnittää huomiota toiselta puolelta lähestyvään Pohjaharhaan. Hilehuurre keikahti siirtäessään etukäpälänsä ensin takatassujen viereen, sitten nopeasti yksi kerrallaan toiselle puolen runkoa. Toinen etutassu osui kuitenkin johonkin pehmeään, eikä kolli saanut kynsillään otetta rungosta.
”Hei, mitä sinä t-?” Pohjaharhan ulvahdus loppui lyhyeen, kun Hilehuurre horjahti tätä kohti työntäen valkean tassun vahingossa pois alta.
Kaikki kävi salamannopeasti: Hilehuurteen horjuessa kolmella jalalla pahannäköisesti, Pohjaharhan ote lipesi ja tämä jäi roikkumaan yhden etutassun ja yhden liukuvan takatassun varassa. Sitten Hilehuurre sai otteen rungosta toisellakin etutassulla ja jäi tuijottamaan Puunrunkosillan reunalla roikkuvaa valkeaa soturia pelästyneenä. Tämä yritti sinnikkäästi saada takajalkaansa ylemmäs, mutta sen ote lipesi täysin. Pohjaharhan silmät olivat järkytyksestä selällään tämän pudotessa alas jokeen etutassun irrotessa rungosta. Valkea soturi katosi hetkeksi kokonaan veden alle. ’Voi ei!’ Hilehuurre ei haaskannut sekuntiakaan, vaan pudottautui oitis rungosta törröttävälle paksulle oksalle, josta hän hyppäsi veteen silmät kiinni valkeassa turkissa. Mitä jos soturi oli paniikissa vetänyt keuhkot täyteen vettä? Oksa oli raapaissut Hilehuurteen kylkeä veteen hypätessä, mutta hän sysäsi kivun tunteen pois.
”Pohjaharha! Oletko kunnossa?” nuori soturi ulvaisi, mutta vastausta ei kuulunut. Hilehuurre kauhoi voimakkailla tassuillaan nopeasti eteenpäin, lähestyen valkoista, virtaa vastaan räpiköivää kollia. ’Mitä hän oikein tekee?’
”Ui toiseen suuntaan! Haaskaat voimiasi!” Hilehuurre yritti opastaa, vaikka ei ollutkaan varma, kuuliko Pohjaharha. Samassa valkoinen soturi katosi näkyvistä.
”Nopeasti, Hilehuurre! Hän hukkuu!” kuului Salamataivaan kauhistunut rääkäisy. Eikö Pohjaharha osannut uida? Hilehuurre kauhoi henkeä haukkoen eteenpäin, kunnes saapui siihen paikkaan, missä oli nähnyt Pohjaharhan katoavan pinnan alle.
”Aivan vieressäsi pilkottaa valkoista!” Kirpputäplä huusi rannalta. Hilehuurre vilkaisi äkkiä Kirpputäplää nähdäkseen, mihin päin mustan kollin katse oli tarkentunut. Pienikokoinen soturi näytti siltä, että oli aikeissa juosta veteen itsekin. Tämän vieressä Salamataivas oli jähmettynyt paikalleen karvat pystyssä, silmät selällään. Kirpputäplän osoittamasta kohdasta pulpahti kuplia. Hilehuurre veti keuhkonsa täyteen ilmaa ja sukelsi nopeasti pinnan alle pakottaen silmänsä pysymään auki. Hän näki sumeasti, kuinka Pohjaharha huitoi hurjana käpäliään veden alla. Hilehuurre päästi ilmaa ulos kuplina, jotta pääsisi uimaan lähemmäs valkoista soturia. Hän tarttui kollin niskanahasta ja alkoi potkimaan lihaksikkailla takajaloillaan kauhoen samalla etutassuillaan. Onneksi Pohjaharha oli sen verran siro kolli, että Hilehuurteen onnistui juuri nipin napin liikuttaa heitä kumpaakin kohti pintaa. Myös valkean soturin epätoivoinen räpiköinti auttoi kuin auttoikin vähän.
Kun molempien päät nousivat ylös vedestä, Pohjaharha alkoi yskiä taukoamatta. Hilehuurre haukkoi happea hampaidensa välistä. Kirpputäplää ja Salamataivasta ei näkynytkään lähistöllä, vaan Hilehuurre tajusi ehtineensä ajelehtia tovin virran mukana Pohjaharhan kanssa. Hän ei kuitenkaan saanut kunnolla happea ja toivoi, että Kirpputäplä olisi tullut apuun, koska ei uskaltanut irrottaa otetta valkeasta soturista. ’Hyvä Tähtiklaani, auta meitä!’ kolli rukoili mielessään.
Äkkiä soturi tunsi käpälänsä pohjassa kiven. Tähtiklaanin kiitos, joessa oli juuri siinä kohtaa matalampi, kivinen pohja. Hilehuurre kauhoi vielä eteenpäin etutassuillaan, kun molemmat takajalat ylettivät pohjaan. Hän tunsi suuren kiven edessään ja viskasi viimeisillä voimillaan Pohjaharhan sen päälle, päästäen irti kollin niskanahasta. Kivi oli niin suuri, että sen huippu erottui veden pinnalla parin hännänmitan päässä. Pohjaharha oli onneksi sen verran tajuissaan, että sai kammettua itsensä kunnolla kivelle, ennen kuin lysähti siihen henkeä haukkoen. Hilehuurre räpiköi tämän viereen ja horjahti uupuneena valkoisen kollin lavan päälle, saaden krampin vasempaan takajalkaansa.
Pohjaharhan vaaleat meripihkasilmät kääntyivät suoraan häntä kohti, mutta kumpikaan ei saanut sanaa suusta. Hilehuurteelle tuli vaivaantunut olo, mutta hän ei saanut silmiään irti. Hänestä oli myös äärettömän helpottavaa kuulla tämän hengittävän kunnolla. Pohjaharha oli ollut lähellä hukkua hänen toimestaan. Soturi oli toki myös pelastunut hänen ansiostaan, mutta Hilehuurre oli jo valmistautunut siihen, että tämä vihaisi häntä nyt entistäkin enemmän. Tällä kertaa hän ei uskaltanut sanoa mitään, koska tiesi olleensa typerä. Hopeista kollia ei ollut koskaan nolottanut näin paljoa.
Kun Pohjaharhakaan ei sanonut mitään, Hilehuurre nousi ylös hengityksen tasaannuttua ja huomasi, että vähän matkan päässä törrötti sopivasti suuri oksa, jota pitkin pääsisi rantaan. Samassa Pohjaharhakin nousi huterasti jaloilleen näyttäen siltä, että oli sanomassa jotakin.

//Pohja?

Kirjoittaja: Auroora

(Tarina kirjoitettu 14.7.)
Polku jalkojeni alla oli loskaisen sohjon peittämä, ja irvistin hiukan kun tunsin tassujeni kastuvan. Säässä ei ollut kehumista, ei ollut ollut moneen päivään. Oli lehtikadon alku ja säät olivat alkaneet kylmentyä. Ei kuitenkaan tarpeeksi, sillä lumi ei vieläkään ottanut pysyäkseen maassa paria päivää pidempään. Viimeistään räntäsateet, jotka viime aikoina olivat olleet harmittavan yleinen sattuma, huuhtoivat vähäisetkin lumen rippeet maasta jättäen jälkeensä vain loskaa ja jäätä. Melkein toivoin säiden olevan kylmempiä. Toisaalta se tarkoittaisi vaikeampia aikoja Eloklaanille. Liljatuuli oli jo päivitellyt yrttien puutetta ja riista oli tuttuun tapaansa kadonnut kuin tuhka tuuleen kylmiä aikoja karkuun. Oli odotettavissa, että ainakin pari kissaa menettäisi henkensä lehtikadolle, kuten aiemminkin oli käynyt. Nälkä ja taudit veivät uhrinsa, emmekä me oikein muuta voineet tehdä kuin anoa Tähtiklaanilta apua.
Johdatin metsästyspartiota koivumetsää kohti; mukaani olivat lähteneet Kuutamolaine sekä Karjuvirne ja tämän oppilas Tähtimötassu. Toivoin, että löytäisin metsästä hiukan parantajien kaipaamia yrttejä. Lisäksi halusin pysytellä mahdollisimman kaukana Kuolonklaanin rajasta, vaikka en ollutkaan tavannut Varissulkaa hetkeen. Hän ei ollut ilmaissut tarvitsevansa enää apua – en ymmärtänyt, miten hän noin yhtäkkiä olisi oppinut metsästämään – mutta minusta tuntui, että tulisin vielä kuulemaan kuolonklaanilaisesta soturista.
Toisaalta nummilla olisimme saattaneet päästä parempiin tuloksiin. Saalistaminen ei tietääkseni ollut yksi Kuutamolaineen vahvuuksista, mutta nuorempi soturi oli nopea, samoin Karjuvirne. Nummilla heidän nopeutensa olisi päässyt kunnolla loistamaan. Uskoin – tai ennemminkin toivoin – että riistaa löytyisi silti paremmin metsästä.
Lähestyessämme koivumetsikköä haistoin ilmassa kuitenkin epätavallisen tuoksun. En ollut aivan varma, mistä se saattoi olla peräisin, sillä tuoksu oli melko heikko. Siksi en vielä reagoinutkaan siihen kummemmin; mistä tuoksu ikinä olikaan peräisin, se oli tarpeeksi kaukana meistä. Pysyin kuitenkin varuillani, korvani höristettyinä kun johdatin partiota syvemmälle koivujen keskelle.
”Olkaa varuillanne”, sanoin hiljaa vilkaisten taakseni partion muihin jäseniin. ”Täällä haisee jokin. Jälki on vielä sen verran valju, että olemme toistaiseksi turvassa ja voimme jatkaa partiota. Pitäkää silti silmät ja korvat auki.”
Haju kuitenkin tuntui vain voimistuvan, kun kuljimme eteenpäin. Samalla tunnistinkin, mistä otuksesta hajujälki oli peräisin. Kyseessä oli mitä todennäköisimmin kettu. Vaikka en ollut koskaan itse tavannut yhtäkään, mestarini oli pitänyt huolen siitä, että olin oppinut tunnistamaan sen hajun. Toivoin, että polkumme ei risteäisi pedon kanssa, mutta samalla tiesin, että tehtävämme olisi häätää se reviiriltämme. Emme voisi jättää kettua vaeltelemaan vapaana metsään. Minä ja Kuutamolaine emme olleet kehuttavia taistelijoita ja Tähtimötassu oli vielä kokematon, mutta Karjuvirne oli taistelussa loistava. Sitä paitsi meitä oli neljä. Selviäisimme ketusta helposti.
Yhtäkkiä ketun haju voimistui huomattavasti oikealla puolellani. Pensaikon takaa kuului rapinaa, ja nostin häntääni muulle partiolle merkiksi pysähtyä.
”Se on kettu”, kuiskasin heille ja katsoin jokaista vakavasti silmiin. ”Meidän on tapettava se tai häädettävä se reviiriltämme. Hajun perusteella kettuja on vain yksi, joten tämän pitäisi käydä helposti.”
Meidän oli silti oltava varovaisia, sillä nurkkaan ajettuna peto saattaisi käyttäytyä arvaamattomasti. Ohjeistin muita partion jäseniä lähestymään kohdettamme eri suunnilta, jotta saisimme sen piiritettyä. Hiivin hiljaa eteenpäin ja pian näinkin punaturkkisen petoeläimen nauttimassa hiiriateriaa pienen aukion keskellä. Kohtasin Kuutamolaineen katseen toiselta puolelta aukiota. Odotin oikeaa hetkeä ja kun koin sen saapuneen, syöksähdin piilostani ketun kimppuun. Se päästi yllättyneen rääkäisyn, kun loikkasin sitä kohti ja tartuin hampaillani kiinni sen niskaan. Pedon ei kuitenkaan muuta tarvinnut tehdä kuin heilauttaa päätään sivulle, kun otteeni jo irtosi ja lennähdin kauemmas. Nousin puuskahtaen ylös valmiina hyökkäämään uudelleen samalla, kun klaanitoverini liittyivät mukaan taisteluun.

//Kuutamo, Karju, Tähtimö?

Kirjoittaja: Sirius

(Tarina kirjoitettu 14.7.)
En minä niistä erityisemmin välitä.” vastasin murahtaen. Katsoin Kipinätassua hieman jäätävästi. Naaras selvästi halusi puhua kanssani. Kiirehdin Omenahuuman luokse, sillä en ollut erityisen halukas puhumaan. ”Minne me mennään?” kysyin häneltä. Näin että Kipinätassu tuli perässäni, hieman hämmästyneen oloisena. ”Saalistamaan. Paikka on kohta lähellä.” Omenahuuma vastasi pirteästi. Katselin ympärilleni. Ensilumi oli satanut, ja nyt oli virallisesti lehtikato. Tassutin kevyessä lumikerroksessa. Hetken päästä Hillasielu ja Omenahuuma pysähtyivät. ”Ajattelimme, että te saatte saalistaa kahdestaan, kun minä ja Omenahuuma tarkkailemme. Yrittäkää tuoda mahdollisimman paljon riistaa.” Hillasielu maukui. Nyökkäsin lyhyesti. Kipinätassu katsahti minuun. ”Muistakaa tehdä yhteistyötä.” Omenahuuma lisäsi. Lähdimme matkaan ison paatsaman luota. ”Mitä luulet, mistä voisi löytyä eniten riistaa?” Kipinätassu kysyi haistellen ilmaa.
”En minä tiedä. Ehkä lähempänä uimapaikkaa.” vastasin jäykästi. Kävelin lumisella maalla. Valkoisten kissojen oli helpointa sulautua nyt lumeen. En ollut valkoinen, eikä Kipinätassukaan ollut. Olimme kumpikin aika erottuvaisia lumessa. Etenkin nyt, kun sitä oli vasta vähän. ’Missäköhän riistat ovat?’ ajattelin. Yhtäkkiä valpastuin. ”Myyrä.” kuiskasin puoliksi itsekseni. Kipinätassukin oli selvästi huomannut saman. Naaras hiipi kohti myyrää ison tammen taakse. Hän viestitti minulle hännällään saaliista. Vastasin huiskauttamalla häntääni. ”Minä menen tuolta puolelta.” hän sanoi. ”Entä sinä?”
”Minun olisi parempi mennä tuolta.” töksäytin.
”Mutta sinä sulaudut paremmin.” Kipinätassu vastasi. Se oli kyllä totta. Kipinätassulla oli liekinvärinen turkki. En vastannut mitään, vaan menin vaanimisasentoon. Toivoin että myyrä ei olisi huomannut jo puhettamme. Vedin henkeä, ja ponnistin myyrän kimppuun toiselta puolelta. Myyrä väisti minua, ja otteeni lipesi. Yhtäkkiä Kipinätassu leiskautti pensaan takaa. Naaras tappoi sen nopealla puraisulla. ”Hienoa.” sanoin viileästi enempiä juhlimatta.
”Nyt meillä on saalista.” Kipinätassu kuiskasi iloisena. ’No tietysti on! Luulitko ettemme osaa saalistaa?’ ajattelin. Kipinätassu hautasi sen roudan alle. Kaivoimme kuopan yhdessä, koska yhdelle kissalle kaivaminen olisi liian vaikeaa. Pudotimme saaliin kuoppaan. Kynsieni alla oli hiekkaa, maata ja lunta. Se oli ikävä tunne. Yhtäkkiä kuulin yläpuoleltani linnun viserrystä. Näin pienen varpusen lähellä olevan kuusen oksilla. Lunta oli hieman enemmän kuin tässä. ”Varpunen, tuolla kuusessa.” ilmoitin. Kipinätassu nyökkäsi ja sanoi sitten, että emme saisi sitä ilman että joutuisimme hyppäämään tai kiipeämään. Arvasin että kuusi olisi liian pieni, joten siihen ei voisi hypätä, koska se kaatuisi. ”Meidän pitää hyökätä eikä puhua, jos et halua että se lähtee lentoon.” tokaisin epäkohteliaasti. Kipinätassu oli hiljaa. ”Ei aikailla vaan mennään.” äsähdin ja loikkasin puuhun. Laskeduin sen kylmää puunkuorta pitkin. Loikkasin ilmaan. Kuuseen oli vielä monta hännänmittaa, joten en pääsisi nappaamaan lintua. Onnistuin huitaisemaan oksaa niin, että lintu säikähti. Putosin maahan makaamaan. ”Ei kai sattunut?” Kipinätassu kysyi.
”Ei tietenkään, mitä sinä sellaista luulet? Ei tuo satu.” murahdin, vaikka totuus oli aivan toinen. Oikeasti etutassuihini koski. Katsoin ylös. Varpunen oli pyrähtänyt kauemmas, korkeammalle. Päätin, etten enää yrittäisi. Hetken päästä Kipinätassu kysyi, mitä tekisimme seuraavaksi. En vastannut mitään. Näin että päivä oli alkanut jo tulla. Yhtäkkiä pensaista kuului kahinaa. Yritin olla loikkaamatta kauemmas. Räpäytin silmiäni hermostuneena. Näin sen olevan vain Omenahuuma, joka oli ilmestynyt Hillasielun kanssa pensaasta. Säikähdin. Miten he olivat onnistuneet vakoilemaan meitä? Jos he kerran olivat katsoneet kaikki tilanteet, he olivat myös nähneet tunarointini. Odotin jonkinlaista ärähdystä, mutta sitä ei kuulunut. ”Hienosti saalistettu, vaikka saittekin vain yhden saaliin.” Hillasielu sanoi. ’On siitäkin ruokaa klaanille.’ ajattelin. ”Haetaanpas saaliit.” Omenahuuma ilmoitti. Lähdin Kipinätassun perässä kohti paikkaa, jonne olimme myyrän haudanneet.
”Mitä luulet, suuttuvatkohan klaanitoverit meille kun tuomme vain yhden saaliin?” kysyin hieman viileän ja kiusoittelevan sekoituksena.
”Kipinä?”

Kirjoittaja: Saaga

”Miten koulutuksesi on sujunut?” Kuusitassu kysyi Tähtimötasslta.
”Ihan hyvin kai”, Tähtimötassu vastasi .
Kuusitassu tarkkaili oppilastoveriaan. He olivat suurinpiirtein saman ikäiset.
”Miten tuo jalka meni tuollaiseksi?” Tähtimötassu kysyi hieman epäillen. Jalan kunto säikäytti hänet niin pahasti ettei mitään nasevaa sattunut mieleen.
”Olin saalistamassa ja sitten se meni niinkui juuren väliin tai jotenkin silleen.”
Tähtimötassu nyökkäsi. Kuusitassu ilmiselvästi jätti jotain kertomatta.
”Saitko yhtään saalista?” Tähtimötassu kysyi yrittäen väkisin pitää keskustelua yllä. Kuusitassun ilme muuttui ärsyyntyneemmäksi ja Tähtimötassu pamautti merkitsevän katseen hänelle. Hän ei halunnut suututtaa kollia. Päinvastoin.
”Sain yhden hiiren toivottavasti Rastaskukka pudotti sen tuoressaalis kasaan ennen kuin meni puhumaan Mesitähdelle.”, Kuusitassu kertoi. Tähtimötassu vältteli vielä tuon katsetta. Ei halunnut nähdä sen jalkaa tai silmiä, jotka vetivät puoleensa. Jotenkin Tähtimötassua viehätti kollin varmuus ja no ulkonäkö.
“Miksi jouduit tänne?” Kuusitassu kysyi.
“Miksi kertoisin. Se on salaisuus”, Tähtimötassu sanoi katsoi ensikertaa kollia kunnolla silmiin. Tähtimötassu todella halusi, jonkun ihastumaan itseensä joten nyt hän päätti kokeilla.
“Nyt vedän tämän jalan kuntoon niin voit mennä”, Leimusilmä sanoi Tähtimötassulle ja otti kiinni Kuusitassun jalasta. Tähtimötassu ujutti käpälänsä Kuusitassun käpälän viereen pitääkseen siitä kiinni. Kuusitassu älähti kivusta, kun Leimusilmä korjasi jalan asennon.
“Nyt se on paikallaan. Kiitos Tähtimötassu”, Leimusilmä lisäsi ja vinkkasi Tähtimötassulle merkin mennä.
“Ole hyvä. Ole hyvä, Kuusitassu”, Tähtimötassu sanoi yrittäen olla mahdollisimman ystävällinen. Tähtimötassu kaipasi hieman huomiota ja, jos sitä sai yrittämällä flirttailla se oli hänen taktiikkansa sitten. Hän etsisi jonkun, joka ei olisi helppo.
Tähtimötassu istahti leirin reunalle katselemaan joitakin, jotka tarvitsivat apua. Puhuminen ja varsinkin huomion hakeminen kävi aivoille joten pikkulepohetki teki terää.

Kirjoittaja: Elandra

’–

Kirjoittaja: Soturikissa

”Hei vaan.” Tähtimötassu sanoi minulle vältellen katsettani.
”Hei.” Vastasin Tähtimötassulle.
Kuulin kun molemmat parantajat höpisivät jotain pesän toisella puolella mutta en kuullut mitä he puhuivat. Mutta olin aika varma että he puhuivat minusta.
”Miten koulutuksesi on sujunut?”
Kysyin Tähtimötasslta.
”No enpä tiiä varmaan samaa rataa kun sulla aika hyvin kummiskin.”
Tähtimötassu vastasi.
Olimme Tähtimötassun kanssa suunnilleen samanikäisiä.
Tähtimötassu kysyi vuorostaan.
”Miten tuo sinun jalkasi mni tuommoiseksi?”
”Olin saalistamassa ja sitten se meni niinkuin juuren väliin tai jotenkin silleen.”
En viitsinyt kertoa Tähtimötassulle sitä noloa tilannetta mikä minulle oli käynyt kun minun piti ottaa Rastaskukasta tukea kun palasimme leiriin ja kun Rastaskukka juoksi apuun.
”Saitko yhtään saalista?” Tähtimötassu kysyi edelleen vältellen katsettani. Ärsyynnyin tästä hieman.
”Sain yhden hiiren toivottavasti Rastaskukka pudotti sen tuoressaalis kasaan ennen kuin meni puhumaan Mesitähdelle.”
Vastasin Tähtimötassulle.
Olin kummissani kun miksi Tähtimötassu edelleen vältteli katsettani.
Ajattelin kysyä siitä mutta se olisi saatannut loukata häntä niin päätin että en sittenkään kysyisi häneltä tätä asiaa.
”Miksi jouduit tänne?” Kysyin Tähtimötassulta.
”No kun karkasin leiristä.” Tähtimötassu vastasi.

Kirjoittaja: Elandra

Varjotassu: 40kp! –

Kuusitassu: 15kp –

Ampiaispisto: 5kp –

Sadetassu: 15kp –

Pohjaharha: 21kp! –

Sypressikuiske: 4kp –

Kujetassu: 45kp! –

Malvatassu: 32kp! –

Kaislatassu: 5kp –

Tähtimötassu: 6kp –

Kipinätassu: 11kp –

Kirjoittaja: Nelli

Laskin sammaleni hetkeksi maahan päästäkseni hengähtämään. Katselin ympärilleni: puut olivat paljaita, ja siellä täällä maassa oli kohtia, joita peitti ohut kerros lunta. Maa tassujeni alla tuntui viileältä, ja turkkiini kävi pieni mutta kylmä tuulenvire, joka pörrötti selkäkarvaani ja sai minut värähtämään hieman aina silloin tällöin.
Puuskahdin väsymyksestä, minkä jälkeen noukin sammalet jälleen jatkaakseni.
Leiriin oli enää lyhyt matka.Siitä huolimatta uupumus painoi jostain ihmeen syystä kuin taakka harteilla, vaikka minulla ei ollut ollut tänään edes mitään harjoituksia, vain yksi saalistuspartio, joka oli muutenkin ollut lyhyt. Olin napannut pienen hiiren, jonka olin sitten vienyt klaaninvanhimmille, ja josta oli juuri riittänyt kahdelle heistä.
Pian näkyviin tulivat Eloklaanin leiriä ympäröivät korkeat piikkihernemuurit, ja ne nähdessäni helpotuin, sillä en olisi oikeastaan enää jaksanut kävellä sen enempää suu niin täynnä sammalta kuin mahdollista.
Sujahdin leiriin vievään tunneliin. Menin määrätietoisesti suoraan oppilaiden pesälle, sillä siellä minä nukuin.
Tulin omalle makuusijalleni. Pudotin sammalet maahan odottamaan, että saisin tyhjennetyä pesäni vanhoista ja kuivahtaneista sammalista.
Kun se homma oli valmis, asettelin uudet, tuoreet sammalet makuusijalleni ja kokeilin, että se oli nyt varmasti hyvä. Sulkiessani silmäni hetkeki olisin voinut nukahtaa vaikka saman tien. Nousin kuitenkin, ahdoin suuhuni kaikki vanhat sammalet ja vein ne pois.
Moni kissa oli aukiolla syömässä, mikä sai veden herahtamaan kielelle minunkin kohdallani. Kiinnitin huomiota siihen, miten pieni riistakasa oli. Nälkä velloi vatsassani, vaikka olin kuitenkin jo aiemmin tänään syönyt oikein täyttävän metsämyyrän.
Siirtääkseni ajatukset pois ruuasta mietin voisinko saada juttuseuraa jostakin aukiolla olevasta kissasta. Kukaan ei kuitenkaan vaikuttanut siltä, että olisi mahdollisesti halunnut tai kaivannut juttuseuraa, joten päädyin asettumaan levolle minua lähimpänä olevalle, sileälle kivelle. Katselin taivaalle, aurinko oli miltei laskenut, eikä se tuottanut valoa leiriin. Makasin siinä hetken seuraillen, miten jotkut vaihtoivat kieliä, jotkut juttelivat, ja miten iltapartio lähti leiristä vähin äänin. Sitten loikkasin kiveltäni alas ja tassutin oppilaiden pesään.

Hätkähdin hereille kuullessani, miten Minttuliekki alkoi jakaa aamun partioita. Tunsin itseni levänneeksi ja virkeäksi. Venyttelin suuren haukotuksen kera ennen kuin poistuin oppilaiden pesästä. Tuoreilla sammalilla olin nukkunut oikein makeasti pitkästä aikaa. Olin menossa kysymään, mihin partioon lähtisin, kun kuulin askelia oikealta puoleltani ja kääntäessäni päätäni huomasin vaaleanharmaan, valkoraidallisen ja- häntäisen oppilaan, jonka vasen korva oli paljon pienempi kuin tämän oikea korva.
”Huomenta Sumutassu” , tervehdin. En tuntenut tätä kollia kovin hyvin, mutta nyt olin niin pirteä että voisin jutella vaikka kenen kanssa.
Sumutassu katsoi minuun jäänsinisillä silmillään, kavahdin pikkuisen taaksepäin kohdatessani tämän viiltävän katseen.
”Huomenta” , oppilas maukui viileästi.
”Hillasielu pyysi, että haen sinut. Meillä on yhteiset taisteluharjoitukset” , tämä jatkoi yhtä kylmään äänensävyyn, joka sai oloni epämiellyttäväksi.
”Selvä, minä tulen” , maukaisin hieman epävarmana mutta yrittäen vielä kuulostaa reippaalta ajatellen, että ehkä silloin Sumutassustakin paljastuisi hieman lämpimämpi kissa. Voihan toki olla, että hän oli vain hieman väsynyt vielä. Olihan kuitenkin vasta aamu. Kolli nyökkäsi, ja seurasin häntä piikkihernetunnelille, jonka luona Hillasielu ja Omenahuuma odottivat meitä jo keskustellen jostain, mutta en kuullut keskustelua saati sen aihetta.
”Huomenta” , Omenahuuma maukaisi. Hillasielu tervehti meitä hännän heilautuksella.
”Huomenta”, vastasi Sumutassu, ja sitten lähdimme.
Kävellessämme halki sekametsän päätin koittaa aloittaa keskustelua harmaan oppilaan kanssa, vaikka en ollut varma, onnistuisiko se:
”Minulla ei olekaan ollut hetkeen saalistusharjoituksia, vaikka kyllä ne ovat ihan kivoja. Entä sinä? Pidätkö niistä?”

//Sumu?