Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Pyry

//JATKOA VARJOTASSULLE//

Käännähdin katsomaan Pöllötassua hänen jälleen päästäessään suustaan jotakin omasta mielestään nokkelaa.
”Varjotassu saattaa kyllä olla taustaltaan kotikisu”, aloitin jo ärtyneenä ja tuijotin Pöllötassua hievahtamatta silmiin, ”mutta vannon, että hän tulee olemaan suurempi soturi kuin sinä ikinä. Tuollainen hiirenaivoinen käytös ei tee sinusta yhtään sen parempaa kuin muistakaan täällä.” Vilkaisin sivusilmällä Varjotassua ja väläytin tälle hymynhäivähdyksen. ”Varjotassu sitäpaitsi vaikuttaa oikein mukavalta kissalta. Sinusta ei ole varma, haluaako kukaan edes tutustua sinuun.”
Näpäytin Pöllötassun nenää terävästi hännälläni, ja sipaisin sitten Varjotassun lapaa merkiksi seurata perässäni ulos.
Oppilaidenpesän ulkopuolella jäin hetkeksi istumaan aloilleni. Kermanvärinen oppilas istuutui viereeni vaiteliaana. ”Minua ärsyttää tuo Pöllötassun käytös”, mutisin ja huiskin hännälläni epätavallisen ärtyneenä, huolimatta yrityksestäni hillitä kyseistä tunnetilaa. Minulla oli tähän asti ollut oikein hyvä päivä, mutta nyt se oli vaarassa mennä pilalle, kiitos Pöllötassun. En kuitenkaan halunnut kiukutella uudelle mahdolliselle ystävälleni, joka ei millään tavalla ollut syyllinen tilanteeseen. Päinvastoin, hän oli se, jolle ilkeiltiin ja sellaista en halunnut katsella. Sen sijaan nostin katseeni taivaalle, missä valkoiset pilvenhahtuvat purjehtivat. Ilma oli kylmentynyt jälleen hiukan enemmän. Se ei haitannut kuitenkaan. Kylmän ja lämpimänkin ilman vaihtelut kuuluivat vuodenaikojen kiertoon, eikä mikään ollut pysyvää. Paitsi ystävyys, toivon mukaan.
”Voisitte käydä vilkaisemassa, onko klaaninvanhimmilla tarpeeksi lämmikettä ja syötävää.” Havahduin ajatuksistani Viherkatseen ääneen. Naaras oli pysähtynyt kohdallemme muutaman hännänmitan päähän, ja jatkoi leikkimielinen pilke silmäkulmassaan: ”Näytätte siltä, että teillä on aikaa.”
Vihdoin kasvoilleni levisi hilpeä hymy. Vilkaisin Varjotassua ja maukaisin: ”Vauhtia tassuihin sitten.”
Jolkottelimme klaaninvanhimpien pesälle ja minä olin ensimmäisenä kuikkimassa sisälle. Kirsikkakuono oli näköjään torkuilla, niin myös Hiilloskatse. Nokilintu puolestaan oli hyvinkin hereillä ja puhkesi heti ääneen: ”Tervehdys oppilaat. Mitä olette vailla?”
”Teidän tilanne piti kuulemma käydä tarkistamassa”, kerroin. ”Että lämmikettä on tarpeeksi ja syötävää myös.”
”Voi, on meillä ihan lämmin. Mutta pari saalista voisitte kyllä tuoda. Se valkoturkkinen kollioppilas toi melkoisen laihan aterian, vaikka minun vanha nenäni haistaa aukiolla jotain parempaakin.”
”Voi sentään”, tirskahdin ja vilkaisin Varjotassua merkitsevästi. ”Me yritämme korjata Pöllötassun erehdyksen.”Samassa lähdin loikkimaan kohti tuoresaaliskasaa häntä taas iloisesti pystyssä. ” Viedäämpäs heille jotakin oikein hyvää, vai mitä Varjotassu? Tai siis, niin hyvää kuin näin kylmällä säällä on mahdollista.”
MInulla oli ollut oikein mukava päivä Varjotassun kanssa. Hän ei toistaiseksi ollut ollut kovin puhelias, mutta se ei edelleenkään haitannut. Nyt kun hän oli Eloklaanin jäsen, aikaa olisi kyllä puhumiseenkin. Toivoin vain, että Varjotassu oli myös nauttinut minun seurastani. Ja hyvä puoli hänen seurassaan oli myös se, että olin jo lähes kokonaan unohtanut ne Pöllötassun keljuilut.

//Varjo?

Kirjoittaja: Saaga

Tähtimötassu istuskeli leirin uloskäynnin vieressä odottaen sopivaa hetkeä karata. Hän odotteli hiljaisena ja hivuttautui vähitellen kohti uloskäyntiä. Pian hän otti jalat alleen ja sinkosi metsään. Hän heittäytyi vasten puunrunkoa ja loikki pitkin runkoa. Tähtimötassu jäi parin alimman oksan ohitettua paikoilleen istumaan. Hän toivoi ettei kukaan ollut huomannut häntä. Ei hän ainakaan haistanut ketään. Tähtimötassu istui oksan haaraan ja rentoutui. Täällä hän saisi olla rauhassa. Pian hän kuuli oksien katkeutuvan käpälän alla. Ääni kuului alhaalta ja Tähtimötassu pörhisti karvansa. Hän loikkasi hiljaisesti toiselle oksalle, jos se vain olisi joku jonka kimppuun voisi hyökätä! Toisen klaanin oppilas? Mutta ei se oli Karjuvirne. Tähtimötassu ärähti hiljaa mutta liian kovaa ja hänen mestarinsa kuuli sen. Kolli nosti päätään ja virnisti.
“Olet parempi kiipeilijä kuin annat ymmärtää”, ruskearaidallinen kolli sanoi, kun Tähtimötassu loikkasi toiselle oksalle ja siitä toiseen puuhun esitelläkseen taitojaan sitten hän loikkasi alas toisesta puusta siististi.
“Olen harjoitellut”, hän naukui omahyväisesti. Karjuvirneen ilme oli kummastunut.
“Oletko karannut leiristä useamminkin?” hän kysyi.
“Ehkä”, Tähtimötassu vastasi ilkikurisesti.
“Minkä rangaistuksen aiot antaa minulle?” Tähtimötassu jatkoi ilkikuriseen ja omahyväiseen sävyyn. Karjuvirne pohti hetken.
“En ole rangaistusten kannalla mutta saat toimia loppupäivän kaikkien muiden palvelijana klaanissa ja tottelet, jokaisen klaaninvanhimman, pennun, kuningattaren, parantajan ja soturin tarpeita ja pyyntöjä”, Karjuvirne sanoi.
“Nyt tulet kanssani leiriin ja menet suoraan parantajalle kyselemään mitä tekisit”, Karjuvirne totesi.

Karjuvirneen johdatettua täysin vaiennut Tähtimötassu leiriin hän pyyhälsi parantajien pesälle.
“Voinko auttaa teitä tänään?” Tähtimötassu kysyi Leimusilmältä ja Liljatuulelta.
“Voit itseasiassa. Tule tänne Tähtimötassu”, Leimusilmä sanoi ja johdatti hänet Kuusitassun luokse.
“Pidä hänelle seuraa sillä aikaa, kun vedän hänen jalkansa paikoilleen”, Leimusilmä sanoi. Tähtimötassu katsahti Kuusitassun jalkaa ja meinasi oksentaa siihen paikkaan. Se oli vääntynyt pois paikoiltaan.
“Hei vain”, Tähtimöpentu sanoi Kuusitassulle vilkuillen tuon jalkaa välillä. Tähtimötassu ei ollut mitään sosiaallisinta sorttia ja hän vältteli Kuusitassun katsetta.
//Kuusi?

Kirjoittaja: Ruska

Istuskelin aukiolla, oli kulunut jo monta neljännesosa kuuta siitä kun olin leikkinyt Hiilihampaan kanssa. Hän oli ollut todi mukava, ja pidin hänestä kovasti. Emo oli juuri sukinut turkkini mahdollisimman siistiksi, sillä minusta tulisi tänään oppilas, tai ainakin emo oli sanonut niin. Minua jännitti, oppilaaksi tuleminen oli ehkä parhainta mitä voi tapahtua, tai sitten soturiksi tuleminen on vielä hienompaa! Olin niin innoissani, että en huomannut emoa joka tuli vierelleni.
”Olen ylpeä sinusta”, emo kuiskasi ja nuolaisi päälakeani. Naurahdin iloisesti ja katselin aukiota. Sydämmeni hyppäsi ulos rinnasta, kun näin Mesitähden hyppäävän litteäkiven päälle. Mieleeni tulvi muisto, siitä kun olimme pysähtyneet litteäkivelle Ampiaispiston kanssa kun tassuni oli nyrjähtänyt.
”Kaikki saalistukseen kykenevät tänne litteäkivelle klaani kokoukseen”, Mesitähti kutsui klaaniaan. Juoksin innoissani litteäkivelle, ennen kuin muut ehtivät sinne. Seisoin emon vierellä häntä huiskien iloisesti puolelta toiselle.
”Kaislapentu, astu eteen”, Mesitähti aloitti. Astelin Mesitähden eteen, ja katsoin päällikköä silmiin.
”Kaislapentu, on elänyt klaanissa kuusi kuuta ja nyt on sinun aikasi tulla oppilaaksi. Tästä päivästä aina siihen päivään asti, jolloin ansaitset soturinimesi, kutsuttakoon sinua Kaislatassuna. Mestariksesi tulee Salamataivas. Odotan, että Salamataivas välittää kaiken tietonsa sinulle”, Mesitähti lopetti. Kävelin koskettamaan neniä Salamataivaan kanssa, ja kuuntelin Eloklaanin hurrauksia.
”Kaislatassu! Kaislatassu! Kaislatassu!”
Emo, Hiilihammas, Korppisiipi, Ampiaispisto ja monet muut sukulaiseni tulivat onnittelemaan minua. Olin onneni kukkuroilla, tämä oli ollut paras hetki koko lyhyen elämäni aikana.

Kirjoittaja: Elandra

Malvatassu laahusti Väärävarjon perässä eteenpäin kylmässä metsässä. Hyinen viima iskeytyi inhottavasti kilpikonnalaikukkaan kissan kasvoja vasten saaden tämän irvistämään.
”Ei tällaisessa säässä voi harjoitella! Palataan leiriin”, Malvatassu tuhahti ja pysähtyi siihen paikkaan. Väärävarjo käänsi tuiman, meripihkaisen katseensa kohti oppilastaan. Valkoturkkinen kolli oli joutunut sietämään nuorta oppilasta jo kuun verran. Malvatassu ei tosiaankaan tehnyt isoisänsä työtä hänen mestarinaan helpoksi!
”Tämä ei ole vielä mitään verrattuna lumimyrskyyn. Ala tulla, että pääsemme pois vielä tämän päivän aikana”, soturi tokaisi rauhallisella äänellä. Malvatassua ärsytti, ja sen merkiksi nuori naaras piiskasi ilmaa hännällään. Se hipoi polun reunalla kasvavia jäätyneitä varpuja. Malvatassu ei käsittänyt, miten Eloklaanin soturit jaksoivat olla niin raskaita! Hänestä tuntui, että hän oli syntynyt väärään klaaniin. Kuolonklaanissa nuorukainen olisi varmasti viihtynyt paremmin, hän oli siitä päivä päivältä varmempi!
Malvatassu päätti kuitenkin seurata mestariaan. Hän tiesi, että niskurointi aiheuttaisi vain rangaistuksia, joilla Väärävarjo uhkasi oppilastaan miltei päivittäin. Toistaiseksi Malvatassu oli selvinnyt ilman yhtäkään rangaistusta. Oppilaasta tuntui, että hän olisi kävellyt jo ikuisuuden. Todellisuudessa kaksikko vasta saavutti joen, ja Malvatassu ylitti sen ketterästi astinkiviä pitkin. Naaras inhosi vettä, ja hänen onnekseen vesisateet olivat jääneet Lehtisateen vaihduttua Lehtikatoon. Ilmat tosin olivat kylmenneet, mutta kyllä kylmä sää oli parempi kuin märkä, Malvatassu oli ajatellut.
Kun joki oli ylitetty ja oppilas ja mestari saapuivat nummelle, Väärävarjo pysähtyi ja kääntyi Malvatassun puoleen. Soturin kasvoilla oli vakava ilme.
”Harjoittelemme tänään nummilla saalistamista. Täällä turvanasi ei ole metsän aluskasvillisuutta, joten joudut todennäköisesti juoksemaan saaliin kiinni”, Väärävarjo kertoi rauhallisella äänellä. Malvatassu ei jaksanut keskittyä enempää. Oppilas katsoi mestariaan ja nyökytteli päätään, mutta hänen ajatuksensa olivat ihan toisaalla. Kaikki, mitä mestari sanoi meni aivan ohi naaraan miettiessä klaanin uusinta oppilasta, Pensastassua. Raidallinen kolli oli ansainnut oppilasnimensä vasta pari päivää sitten. Kilpikonnalaikukas naaras oli lähestynyt Pensastassua heti tuon ensimmäisenä oppilaspäivänä. Aluksi Malvatassu oli ärsyttänyt kullanruskeaa kissaa, mutta kun kolli oli ollut vähällä purskahtaa itkuun, myötätunto oli ensimmäistä kertaa koskaan herännyt nuoressa naaraassa. Loppujen lopuksi Malvatassu olikin käynyt oikein antoisan keskustelun itseään nuoremman kissan kanssa. Laikukas naaras oli avautunut tylsästä mestaristaan ja siitä, miten inhottavaa oli elää oppilaana, kun niin moni sääntö rajoitti elämistä.
Malvatassu kaipasi jo nyt Pensastassun seuraa, vaikka he olivat jutelleet viimeksi eilen illalla ennen nukkumaanmenoa. Tunteet hämmensivät nuorta naarasta, sillä hän ei koskaan ollut tuntenut mitään sellaista. Nyt hänelle ei olisi tullut mieleenkään kiusata Pensastassua tai sanoa kollille mitään ilkeää, olihan kolli hänen paras ystävänsä!
“No niin, sinun vuorosi”, Väärävarjon terävä lausahdus keskeytti Malvatassun ajatukset. Naaras katsoi mestariaan ja kurtisti kulmiaan. Koko opetustuokio oli mennyt häneltä täysin ohi, eikä naaraalla ollut hajuakaan siitä, mitä hänen täytyi tehdä. Malvatassu ei tietenkään voinut myöntää, ettei ollut kuunnellut sanaakaan, koska silloin hän joutuisi oikeasti kuuntelemaan mestarinsa ohjeita. Siispä naaras nyökäytti itsevarmasti päätään ja yritti samalla miettiä, mitä Väärävarjo hänen halusi tekevän.
“Minä en jaksa mitään leikkimistä. Tahdon alkaa heti saalistamaan”, kilpikonnalaikukas naaras tuhahti ja nosti leukansa pystyyn. Ei hänellä ollut harmainta aavistustakaan, kuinka nummilla saalistettaisiin, mutta ei sillä ollut väliä. Ei hän muutenkaan tarvitsisi saalistustaitoa soturina, kun muut hankkisivat kyllä saalista hänellekin.
Väärävarjo katsoi oppilastaan silmiään siristäen ja päästi ilmoille turhautuneen huokaisun:
“No, anna mennä sitten.”

Tyytyväinen Malvatassu oli lähtenyt kulkemaan kauemmas mestaristaan. Hän varmisteli taakseen vilkuilemalla, ettei valkoturkkinen soturi seurannut häntä.
“Hiirenaivo”, oppilas tuhahti tyytyväisenä, kun Väärävarjo oli jäänyt niin kauas, ettei hän enää nähnyt häntä. Malvatassu ei aikonut saalistaa. Hän palaisi pian Väärävarjon luokse ja kertoisi yrittäneensä, mutta ikävä kyllä saalis oli karannut.
Tyytyväinen virne kasvoillaan Malvatassu asteli häntä pystyssä yhä vain kauemmas mestaristaan. Nuorukaista paleli, sillä nummilla viima oli vieläkin voimakkaampi ja kylmempi kuin metsässä puiden suojissa. Vaikka Lehtikato oli vasta aluillaan, Malvatassu tiesi jo nyt vihaavansa sitä. Joitain päiviä aiemmin lumi oli satanut maahan, ja edelleen siellä täällä oli pieniä lumisia kohtia. Enimmät lumet olivat kuitenkin jo sulaneet. Malvatassu toivoi, ettei lunta sataisi koko lehtikatona yhtään.
Malvatassu käveli vain eteenpäin jäätyneiden ruohonkorsien lomassa. Kuin tyhjästä hän sai erinomaisen idean! Naaras hidasti mietteliäänä tahtiaan ja vilkaisi taakseen. Väärävarjon valkeasta turkista ei näkynyt jälkeäkään, oppilas oli aivan yksin nummilla. Ilmassa leijaili laimea partion tuoksu, joten siitäkään tuskin tarvitsi huolehtia. Malvatassu päätti, että hän kävisi ihan vain pikaisesti Kuolonklaanin reviirin kupeessa ja ehkä menisi ihan vähän rajamerkkien toiselle puolelle.
Idea oli kerrassaan loistava, ja Malvatassu kiristi vauhtiaan, kunnes kävely muuttui juoksuksi. Naaras juoksi tuulta vasten eteenpäin kohti Kuolonklaanin rajaa. Väärävarjo oli sanonut, ettei rajaa saisi koskaan ylittää ilman hyvää syytä, mutta Malvatassu vähät välitti. Oppilas halusi kuumeisesti tietää, millaista vieraan klaanin reviirillä oli.

Kuolonklaanin haju kulkeutui tuulen mukana Eloklaanin reviirille, ja Malvatassu hidasti tahtiaan. Hän muisti, että matkaa rajamerkeille olisi vielä vähän. Naaras vilkaisi taas taakseen, Väärävarjosta ei näkynyt jälkeäkään.
Oppilas jatkoi päättäväisesti matkaansa kohti rajaa. Hän oli varma, ettei kovinkaan moni eloklaanilainen ollut ylittänyt rajaa näin nuorena. Malvatassun kasvoille piirtyi tyytyväinen virne, kun hän saapui rajamerkkien luokse. Epäröimättä oppilas astui hajumerkkien yli. Sitten hän otti toisen askeleen ja vielä kolmannenkin, niin helppoa se oli!
Malvatassu silmäili Kuolonklaanin reviiriä. Se ei näyttänyt mitenkään erikoiselta. Siellä täällä harvakseltaan kasvoi muutama puu, ja monen ketunmitan päässä oli suuri lampi. Oppilas tiesi, että lammen takaa erottuva suuri kiviläjä oli Kivikukkula, jossa klaanit tapasivat toisensa täysikuun kokoontumisessa. Malvatassukin halusi päästä kokoontumiseen mukaan, jotta hän pääsisi näkemään oikeita kuolonklaanilaisia. Väärävarjokin oli kuulemma asunut joskus Kuolonklaanissa, mutta ei valkoista soturia voinut Malvatassun mielestä laskea kuolonklaanilaiseksi, eikä sen enempää myöskään aidoksi eloklaanilaiseksi. Kolli oli erakko, vaikka hänellä sattuikin olemaan klaaninimi ja vaikka hän asuikin Eloklaanissa.
Malvatassu otti vielä muutaman askeleen eteenpäin syvemmälle Kuolonklaanin reviiriä, kunnes kuuli huudon takaansa:
“Malvatassu! Tule tänne ja heti!”
Oppilaan niskavillat nousivat inhosta pystyyn, kun tämä mulkaisi rajalle ilmestynyttä mestariaan. Miten Väärävarjo olikaan päässyt hänen huomaamattaan niin lähelle? Malvatassu katsoi uhmakkaasti valkoista soturia, jonka kasvoilla oleva vakava ilme kertoi, että hän oli tosissaan. Malvatassu kohautti rennosti lapojaan, kaipa hän oli nähnyt jo tälle kertaa ihan tarpeeksi Kuolonklaanin reviiriä. Oppilas ravasi takaisin omalle reviirilleen häntä pystyssä ja kohtasi mestarinsa katseen. Väärävarjo ei näyttänyt iloiselta, ja se sai Malvatassun hymyilemään.
“Sinun piti saalistaa, eikä mennä vihollisklaanin reviirille”, valkoturkkinen soturi torui oppilastaan, joka vähät välitti. Malvatassu ei kokenut tehneensä mitään väärää, hän halusi vain nähdä, millaista Kuolonklaanin reviirillä oli.
“En jaksanut saalistaa, kun yksi jänis pääsi jo karkuun. Ajattelin vain vilkaista nopeasti, millaista Kuolonklaanin reviirillä on”, Malvatassu valehteli lapojaan kohauttaen, “sinähän voisitkin esitellä sitä minulle paremmin.”
“Älä valehtele, minä seurasin hajujälkeäsi, enkä haistanut yhden yhtä saaliseläintä. Me palaamme nyt leiriin, ja minä raportoin rikkeestäsi Mesitähdelle. Sinä menit liian pitkälle ja siitä hyvästä saat rangaistuksen, jonka me isäsi kanssa päätämme”, Väärävarjo lausahti matalalla äänellä. Malvatassu kurtisti kulmiaan.
“Mitä? Enhän minä mennyt kuin ihan vain muutaman askeleen! Ei tällaisesta voi antaa rangaistusta. Eikä isä voi minua rankaista, olenhan sentään hänen tyttärensä”, naaras marmatti, mutta se ei näyttänyt tehoavan Väärävarjoon, joka viittoi oppilaan peräänsä.
“Usko pois, edes sinun isäsi ei katso tekojasi hyvällä”, valkea soturi tokaisi, kun Malvatassu lähti seuraamaan tätä. Hän ei uskonut, että Mesitähti antaisi hänelle rangaistusta. Ja jos hän sen tekisi, se olisi ehdottoman väärin tehty.

Malvatassu ja Väärävarjo palasivat leiriin. Aukiolla oli paljon kissoja, ja Mesitähti seisoi Litteäkiven päällä. Oliko klaanikokous pidetty ilman Malvatassua? Ajatus siitä sai Malvatassun harmistumaan. Mesitähti ei tosiaankaan välittänyt tyttärestään edes sen vertaa, että olisi pitänyt klaanikokouksen vasta sitten, kun tämäkin oli paikalla.
“Mitä tapahtuu?” Väärävarjo kysyi toiselta valkoturkkiselta kissalta, jonka Malvatassu tunnisti Pohjaharhaksi. Hän oli hänen mestarinsa pentu ja Mesitähden velipuoli. Pohjaharha oli tylsä kissa, hänen kasvoillaan oli aina sama, tylsä ja mitäänsanomaton ilme.
“Kujepennusta ja Lehmuspennusta tuli juuri oppilaita”, valkea kolli ilmoitti rauhallisella äänellä kohdatessaan isänsä katseen. Malvatassu kurtisti kulmiaan. Ihanko oikeasti Mesitähti oli nimittänyt niinkin typerät pennut oppilaiksi?
Kilpikonnalaikukas oppilas livahti Pohjaharhan takaa pois mestarinsa seurasta lupaa kysymättä ja kiiruhti kohti oppilaiden pesää. Hän olisi halunnut avautua Pensastassulle ja kertoa, miten epäreilu mestari Väärävarjo oli, muttei kullanruskeaa kollikissaa näkynyt pääaukiolla. Malvatassu huokaisi turhautuneena ja pujahti sisään oppilaiden pesään. Malvatassu oli juuri asettumassa sammalvuoteelleen, kun hän näki kullanruskean hahmon astuvan pesään. Kun tulija olikin Pensastassun sijaan Kujetassu, naaraskissan ilme muuttui tympääntyneeksi.
Malvatassu kävi nopean keskustelun nuoremman kissan kanssa. Kujetassu oli pyytänyt kilpikonnalaikukasta oppilasta auttamaan häntä vuoteen tekemisessä. Pesä oli tyhjillään, ja Malvatassu sai taas erinomaisen ajatuksen. Hän auttaisi uutta oppilasta, mutta sen seurauksena Kujetassu toivon mukaan jo ensimmäisenä päivänään ongelmiin. Naaras oli nopeasti huomannut, ettei ruskea oppilas edes kuunnellut häntä! Kujetassu pyysi Malvatassua sanomaan asiansa uudelleen, ja niin Malvatassu tekikin.
“Hyvä on, ehkä minulla tämän kerran on sinulle aikaa”, naaras pyöräytti silmiään, kuin tekisi isonkin palveluksen nuoremmalle naaraalle, “vaikka minä en kyllä tarvinnut kenenkään apua petini tekemiseen. Mutta kyllä minä sen ymmärrän, että sinä olet noin avuton ja tarvitset apua ihan kaikessa.”
Ennen kuin Kujetassu ehti sanoa mitään, vanhempi oppilas viittoi hänet perässään ulos pesästä. Malvatassu varmisti, etteivät muut oppilaat kuulleet häntä, kun hän alkoi “auttamaan” Kujetassua:
“Sammalet ovat loppu parantajan pesästä, joten ne on haettava leirin ulkopuolelta tai joudut nukkumaan kovalla maalla. Minä voin näyttää sinulle tietä, mutta meidän on mentävä kenenkään huomaamatta, koska aiomme yllättää kaikki hakemalla sammalia. Pystytkö sinä siihen?”

//Kuje?

Kirjoittaja: Soturikissa

Olin kävelemässä tai oikeastaan nilkuttamassa Eloklaanin leiriä kohti.
Jalkani oli vääntynyt kun olin saalistanut hiirtä ja jalkani oli sujahtanut puun juuren alle.
”Mikä olo jaksatko leiriin asti?” Rastaskukka kysyi minulta.
”Kyllä minä jaksan leiriin asti.” Muuin tuskin kuuluvalla äänellä.
Onneksi minulla oli Rastaskukka tukenani koska muuten olisin kaatunut jo moneen monituisen kertaan.
”Et vaikuta jaksavan mutta pakko minun on sinuun nyt luotettava.”
Rastaskukka maukaisi.
*itse asiassa ei ole pakko* ajattelin.
”Tuolla on leiri.” rastaskukka osoitti eteenpäin.
*niin minä vähän arvelinkin luulin tietysti että menemme koko ajan poispäin leiristä.* ajattelin.
Pääsimme leiriin ilman lisää ongelmia vaikka luulen että vain minulla oli jonkunlaisia ongelmia.
”Pääsetkö itse parantajan pesälle minun pitää mennä puhumaan Mesitähdelle?”
Rastaskukka kysyi leirin sisäänkäynnin edustalla.
”Kyllä minä pääsen.”
Vastasin Rastaskukan kysymykseen.
Rupesin nilkuttamaan kohti parantajien pesää.
Kun pääsin parantajien pesän oviaukolla kysyin saako tulla.
”Kuka siellä?” Joku ääni huusi pesän sisältä.
”Kuusitassu.” Vastasin.
”Tule sisään ja mene istumaan sisäänkäynnin oikealle puolella oleville pedeille.”
Melkein ryntäsin sisään ja istahdin lähimmälle sammalpedille.

Kirjoittaja: Aura

Kujepentu saapui Kimalaistoiveen saattelemana takaisin pentutarhaan. Pennuksi pienikokoinen kissa hyökki leikkisästi ikikuningattaren jalkoihin. Raidallinen Kimalaistoive ei pistänyt pennun touhuja pahaksi, vaan tuuppi Kujepentua eteenpäin. Lehmuspentu laahusti naaraskaksikon perässä haluttomana, hän olisi halunnut jäädä ulos leikkimään, mutta Kujepentu oli vaatinut päästä takaisin Nokkospilven luokse. Hän nimittäin paloi halusta saada näyttää emolleen löytämänsä kiven. Se oli erityisen hieno, erikoisen muotoinen ja värinen.
”Onhan sinulla se vielä mukana, onhan? Se on tärkeä, Nokkospilvi pitää siitä taatusti!” pieni pentu miukaisi pontevasti ja röyhisti rintaansa. Hän oli löytänyt kiven aivan itse ilman kenenkään muun apua ja oli varma, että hänen emonsa tulisi olemaan hänestä hyvin ylpeä! Kuten myös aukiolle sattunut Lieskakajo oli ollut ylpeä tyttärestään. Kimalaistoive laski päätään ja kosketti kuonollaan varovaisesti pennun otsaa. Kimalaistoiveen lempeä ja rauhoitteleva kosketus sai Kujepennun hykertelemään.
”Ei hätää, tässä se on. Haluatko viedä sen nyt emollesi?” Kimalaistoive kysyi ja laski kiven pentukissan pieniin jalkoihin. Kujepentu nyökkäsi ja katseli ympärilleen; eihän Nokkospilvi ollut vielä nähnyt häntä? Kujepentu kallisti päätään huomatessaan emonsa nyyhkyttävän pienenä karvapallona ja naaras otti varovaisesti pienen, kömpelön pennun askeleen eteenpäin. Lehmuspentukin oli valpastunut ja tullut siskonsa rinnalle. Punertavaturkkinen kollipentu kosketti vaistomaisesti herkemmän siskonsa lapaa.
”Odottakaa te tässä”, Kimalaistoive naukaisi hiljaisella äänellä ja asteli varovaisesti Nokkospilven rinnalle. Kujepentu pisti merkille, että Minttuliekki äänekkäineen pentuineen ja ikikuningattaren ottotytär, Kaislapentu olivat poissa pesästä. Pesästä oli kaikonnut pentujen iloiset miukaisut ja tilalle oli tullut Nokkospilven hiljainen, säröilevä nyyhkytys. Se pelotti Kujepentua, hän ei ollut koskaan nähnyt emoaan tuossa tilassa. Naaras tunsi väreiden aaltoilevan pitkin kehoaan ja hänen korviaan särki. Naaraspentu halusi lohduttaa emoaan, mutta eihän hän edes tiennyt mikä toisella oli? Raidallinen pentu oli avaamassa suunsa, mutta Lehmuspentu mulkaisi siskoaan.
”Ja.. ja. En tiedä mitä tapahtui! Lampipentu oli juomassa maitoa tavalliseen tapaansa ja sitten hän vain alkoi kakomaan. Liljatuuli tuli pian paikalle, mutta.. e-en tiedä miten sanon sen. Kaikki oli ohi niin nopeasti, en ymmärrä. Miten Lampipentu saattaa olla ku-kuollut…” Nokkospilvi sopersi itkuisena ja painoi kasvonsa sammalpetiin. Kimalaistoive sukaisi pesätoverinsa korvia lohduttavana ja Kujepennun silmiin kihosivat kyyneleet. Hän ei täysin ymmärtänyt mitä oli tapahtunut, nuorena kissana hän ei kyennyt käsittelemään kuolemaa kunnolla. Sen hän ymmärsi, että se ei ollut hyvä juttu ja, että emo oli surullinen. Kujepentu nappasi suuhunsa aiemmin löytäneensä kiven ja vaappuen lähti kiikuttamaan sitä emolleen. Kujepentu laski lehden Nokkospilven kuonon päälle ja istahti naaraan vierelle.
”Emo, avaa silmäsi ja katso. Löysin sen sinulle!” Kujepentu naukaisi ja yritti piristää naaraskissaa. Hän ei halunnut, että emo oli surullinen. Pentu muisti, että kun hän oli kompastunut kiveen ja kaatunut, hän oli tullut surulliseksi. Se ei ollut tuntunut kivalta ja Lehmuspentu oli lohduttanut häntä. Siispä nuori kissanpoikanen ajatteli, että kova ja kiva kivi lohduttaisi myös emoa. Nokkospilvi nosti surullisen katseensa ja Kujepentu asetti tassunsa naaraan poskea vasten. Hän oli sukaisemassa emonsa poskia pyyhkiäkseen toisen kyyneleet, mutta horjahti ja kellahti selälleen. Kujepentu vinkaisi ja yritti mönkiä pystyyn, mutta luotti siihen, että Nokkospilvi nostaisi hänet kyllä pystyyn. Kuningatar ei kuitenkaan edes virkonut mitään, vaan laski katseensa takaisin ja hiljainen, surullinen nyyhkytys taas täytti pesän. Lehmuspentu vaappui Kujepennun luokse auttaakseen siskonsa pystyyn, mutta Kimalaistoive oli jo kiiruhtanut auttamaan kaatunutta pentua. Kujepentu niiskaisi ihmeissään, mikä Nokkospilvelle oli tullut? Miksi naaras halusi olla yksin? Kimalaistoive otti pentukaksikon häntänsä suojiin ja silitteli pentuja hiljakseen.
”Emollanne on nyt paha mieli. Teillehän on kerrottu Tähtiklaanista, eikö? Siskonne, Lampipentu on siirtynyt sinne. Mutta muistakaa, se ei ole teidän vikanne”, raidallinen naaras naukui hiljakseen. Kujepentu vilkaisi ikikuningatarta ihmettelevänä, mutta siirsi sitten katseensa taas Nokkospilveen. Hän ei halunnut olla Kimalaistoiveen hännän alla, vaan oman, rakkaan emonsa hännän alla. Naaras kuitenkin näytti sulkeutuneen omaan kuoreensa. Kujepentu ummisti silmänsä ja tärisi hieman. Hänen teki mieli huutaa, että emo ei saisi olla surullinen, mutta hänen suustaan ei päässyt yhtäkään ääntä. Kujepentu tunsi sisällään tyhjyyttä, naaras ei ollut edes vilkaissut hänen tuomaan aarteeseen. Viimeinen asia minkä Kujepentu muisti, oli tyhjyys hänen sisällään huomioimattomuudesta. Kujepentu kuuli isänsä astelevan pesäänsä ja naukuvan jotain, mutta sanat eivät muodostuneet lauseiksi hänen päässään. Kujepentu kurottautui ottamaan kiven takaisin ja puristi sitä suussaan. Eikö mikään olisi varmaa? Tässä hetkessä pennun päähän iskostui siemen, että asiat voisivat muuttua eikä edes kissojen ilo ollut pysyvää.

Kujepentu piti suussaan jo kuita sitten löytämäänsä kiveä. Hän tukeutui tiukasti veljeensä, joka seisoi paljon itsevarmemmin, mutta myös kärsimättömämmin. Kujepentu vilkaisi valtava hymy huulillaan veljeään ja tuuppasi kollin lähes kumoon. Pienestä naaraspennusta oli kasvanut lähes valtava klaanikissa, joka oli ohittanut jo tovi sitten veljensä kasvussa. Naaras tunsi lempeän nuolaisun poskellaan ja käänsi katseensa. Lieskakajo oli tullut tyttärensä vierelleen toivottamaan toiselle onnea oppilasnimitykseensä.
”Oletko valmis? Pian mennään. Otan mielelläni sinun kivesi, lupaan pitää sen turvassa!” Lieskakajo tarjoutui isällisen lempeästi, mutta raidallinen naaras pudisteli pontevasti päätään. Hänen kivi oli hänen onnenkivensä ja he olivat kokeneet yhdessä paljon. Kujepentu oli varma, että osa Lampipennun sielusta eli tässä kivessä! He olivat kokeneet hänen siskonsa poismenon, naaraan kasvun ja Kujepentu halusi myös, että he kokisivat yhdessä hänen oppilasnimityksensä. Kujepentu ei kuitenkaan paljastanut edes emolleen, että hän ei uskonut Lampipennun kuolemaan. Hänestä oli suorastaan oksettava ajatus, että kissat eivät eläisi ikuisesti. Hän oli varma, että Lampipentu eli elämäänsä tämän kiven kautta. Se toi naaraalle lohtua, se oli hänen oma suojakeinonsa eikä Kujepentu suostunut keskustelemaan kuolemasta. Häntä jännitti kovin kenetköhän hän saisi mestarikseen, se saattoi olla suorastaan kuka tahansa! Kujepentu olisi halunnut isänsä mestarikseen, mutta kollilla oli jo oppilas; Unikkotassu. Kujepentu tunsi pientä mustasukkaisuutta oppilasta kohtaan, sillä oppilaan kouluttaminen oli vienyt hänen isältään aikaa pentujensa parissa. Lieskakajo kohotti kulmaansa hämmentyneenä, mutta ei sanonut mitään, sillä Leimusilmä oli istahtanut lähelle oranssiturkkista kollikissaa. Nyt oli Kujepennun vuoro virnistää. Pentu laski kivensä Lehmuspennun jalkoihin ja vilkaisi sitten suurempaa, vanhempaa kollia.
”Isä”, naaras supatti ja osoitti Leimusilmää. Lieskakajo havahtui tuijotuksistaan ja kääntyi hieman nolostuneena tyttärensä puoleen.
”Mitä, rakas tyttäreni?” Lieskakajo kysyi hiljaisella äänellä ja sivusilmällä katsoi mustavalkeaa kollia. Kujepentu tapitti Lieskakajoa, kunnes avasi taas suunsa:
”Tai unohda, ei se ollut mitään tärkeää”, naaras naukaisi ja kohautti olkiaan. Pennusta asti hän oli vaistonnut miten hänen isänsä käytös muuttui parantajaoppilaan tullessa samaan tilaan. Eivätkö he pitäneet toisistaan? Toisaalta, Kujepennusta tuntui, että Lieskakajo katsoi kollia samalla tavalla miten katsoi myös Nokkospilveä. Ajatuskin siitä, että Lieskajo haluaisi olla jonkun toisen kanssa sai pennun karvat pystyyn. Hän nappasi kivensä takaisin veljeltään ja meni istumaan tiukasti Leimusilmän, ja Lieskakajon väliin.
”Minä istun nyt tässä!” nuori naaras ilmoitti kuuluvasti ja näytti Leimusilmälle kieltä. Hän oli varma, että mikään ei erottaisi hänen vanhempiaan. Kujepentu ei uskonut pahuuteen tai siihen, että asiat eivät menisi hyvin. Naaras valpastui, kun Mesitähti loikkasi Litteäkivelle ja rykäisi muutaman kerran. Kollikissa kutsui Eloklaanin jäsenet klaanikokoukseen ja pentu valpastui. Hän tunsi vielä emonsa Nokkospilven lempeät sukaisut turkissaan, mutta pentukissa kiemurteli emonsa otteesta irti ja kiiruhti kivensä kanssa Litteäkivelle. Hän pujotteli kissajoukon lävitse ja katsoi kaikkia häntä ympäröiviä kissoja iloinen hymy huulillaan. Hän loikkasi Litteäkivelle ja laski kiven jalkoihinsa. Hän hymyili Mesitähdelle, joka vastasi tulevalle oppilaalle iloisella hymyllä.
”Pyydän, hiljaisuutta. Kiitos. Olemme kokoontuneet tänään nimittämään Kujepennun ja Lehmuspennun oppilaiksi. Kujepentu on saavuttanut kuuden kuun iän, ja hän on valmis soturioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona hän on ansainnut soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta Kujetassuksi. Sinun mestarisi tulee olemaan Mehiläislento. Toivon, että Mehiläislento siirtää kaiken tiedon sinulle”, Mesitähti naukui juhlallisesti ja kääntyi sitten Mehiläislennon puoleen. Kollipäällikön seuraavat höpinät menivät täpinöissään olevalta naaraalta aivan ohitse, kun hän hyppi tasajalkaa ja yritti nähdä Mehiläislennon. Pian valkea, ruostetäplillä varustettu kolli asteli kissajoukosta hymy huulilla lähemmäksi ja Kujetassuksi nimitetty naaras oli ryntäämässä mestarinsa luokse, mutta Mehiläislento antoi hännällään merkin odottaa. Kujetassu nyökkäsi toiselle, vaikka hänen tassujaan syyhytti päästä tutustumaan uuteen mestariinsa. Pian Lehmuspentukin oli nimitetty Lehmustassuksi. Niin naaras ainakin päätteli, sillä yhtäkkiä aukiolla raikuivat hurraahuudot ja hän nappasi kivensä, jotta voisi kiiruhtaa Mehiläislennon luokse. Kujetassu hymyili mestarilleen ja he koskettivat toisiaan nenillään. Lieskakajo ja Nokkospilvi tulivat tervehtimään pentujaan.
”Onneksi olkoon! Olette nyt isoja kissoja, vaikka minulle tulette olemaan ikuisesti isin pikkupalleroita”, Lieskakajo vitsaili ja suki Kujetassun turkkia. Naaras kiemurteli ja kikatti.
”Isi, älä! Mehiläislento on tuossa, hän on mestarini”, naaras kiljaisi ja peruutti isänsä leikillisestä hyökkäyksestä.
”Mitä? Meinaatko, että olet liian vanha…. leikkitaisteluun!” Lieskakajo naukaisi ja loikkasi tyttärensä päälle. Kaksikko kiemurteli aukiolla yhtenä karvapallona, kunnes oppilas pääsi pujahtamaan kollin alta pois. Hän ravisteli nopeasti turkkiaan ja hätääntyneenä katseli ympärilleen. Hänen kivensä! Mihin se oli kadonnut?
”Näkikö kukaan onnenkiveäni?” Kujetassu naukui lähellään oleville kissoille eikä edes noteerannut sitä, että hänen veljensä oli häipynyt mestarinsa Aurinkoroihun kanssa. Nokkospilvi ojensi hätääntyneelle naaraalle kivensä ja Kujetassu saattoi taas rauhoittua.
”Nolasit minut mestarini edessä!” Kujetassu tuhahti isälleen, mutta loi toiseen kuitenkin lopulta hyväntuulisen hymyn kertoakseen, ettei ollut oikeasti vihainen.
”Meidän pitäisi tästä varmaan mennä, tulehan Kujetassu!” Mehiläislento naukaisi reippaasti ja lähti hännällään ohjaamaan naaraskissaa pois väkijoukon siimeksestä. Kujetassu puristi kiveään tiukasti suussaan, hän halusi viedä sen jonnekin turvaan.
”Ajattelin, että sinä voisit käydä ensimmäiseksi tekemässä itsellesi pedin oppilaiden pesään. Sen jälkeen me voisimme lähteä kiertämään rajat ja kertaisin sinulle soturilakia. Miltä kuulostaisi?” Mehiläislento ehdotti rennosti ja väläytti ystävällisen hymyn naaraalle.
”Se sopii kyllä, haluan viedä tämän turvaan. Se voisi mennä hukkaan harjoituksissa”, Kujetassu selitti kollikissalle ja katsahti oppilaiden pesälle. Hän huomasi Malvatassun pujahtavan turkki pöllyssä pesään ja nielaisi. Hänellä ei ollut varsinaisesti kovin lämpimät muistot Malvatassusta tuon ollessa -pentu, mutta arveli myös naaraan ansaitsevan toisen mahdollisuuden. Kaikki ansaitsisivat ainakin sata mahdollisuutta olla parempi kissa! Kujetassu ei uskonut, että kukaan voisi lopulta olla mitenkään paha kissa. Ei edes kuolonklaanilainen, vaikka ne hänestä pelottavilta kuulostivatkin.
”Malvatassu voi näyttää sinulle mistä pesätarvikkeet löytyvät. Tulen hakemaan sinut oppilaiden pesältä, kun lähdemme. Nähdään pian, Kujetassu!” Mehiläislento nyökkäsi ja pukkasi oppilastaan kohti oppilaiden pesää. Kujetassu huikkasi mestarilleen hyvästit ja lähti sitten kipittämään kohti oppilaiden pesää. Se oli hänestä kovin jännittävää, hän ei malttanut odottaa ensimmäisiä harjoituksiaan. Kujetassu puikahti pesään.
”Mikä täällä haisee? Aivan kuin… pentutarha”, Malvatassu kommentoi kovaan ääneen, tarkoittaen sanansa kiveä kantavalle Kujetassulle. Naaras räpäytti silmiään hämmentyneenä ja laski kivensä varovaisesti maahan. Hän taputti sitä tassullaan ja nuuhkaisi sitten varovaisesti turkkiaan. Hänestä se ei haissut mitenkään erikoiselle, mutta oliko se sitten erilainen, kuin vanhemmalla oppilaalla? Hän nappasi kivensä, ja sanaakaan sanomatta naaras tassutti pesätoverinsa luokse ja nuuhkaisi toisen turkkia. Kilpikonnakuvioinen kissa ei kuitenkaan varsinaisesti arvostanut vastanimitetyn kissan elettä.
”Pidä kuonosi erossa turkistani”, Malvatassu tuhahti nuoremmalle kissalle, joka kallisti päätään. Kujetassu päätti sivuuttaa toisen sanansa, sillä hän ei ollut aivan varma mitä Malvatassu oli tarkoittanut ja oliko hän tarkoittanut ne kehuiksi.
”Oliko sinulla hyvät harjoitukset? Turkkisi on ainakin hieman märkä, josta voin päätellä, että olet ollut kosketuksissa lumen kanssa”, Kujetassu kysyi toiselta viattomasti ja istahti naaraan vierelle. Malvatassu pyöräytti Kujetassulle silmiään ja sukaisi sitten rintaturkkiaan.
”Terävä huomio, älykkö”, oppilas vastasi ja kohotti kulmiaan kysyvänä.
”Aivan, niin! Mehiläislento sanoi, että voisit ehkä auttaa minua petini teossa. Mistä löydän sammalia ja miten se tehdään? Sinulla ainakin on hieno peti”, Kujetassu kehui ja hymyili sitten lämpimintä, aidointa hymyään mitä hän vain osasi. Hän todella toivoi, että voisi saada Malvatassulta apua!
”Ja olemmehan me nyt pesätovereita, eikö meidän kuulu auttaa toisiamme? Minä ainakin lupaan auttaa sinua tulevaisuudessa missä sinä ikinä apua tarvitsetkaan. Ja olemmehan me kuitenkin sukua! Sinun isäsi on minun emoni isä, ukkini”, raidallinen kissa nyökkäsi ja katsoi toista toiveikkaana. Ehkä heistä voisi tulla hyviäkin ystäviä? Niin Kujetassu ainakin toivoi! Voisiko ystäviä muka olla liikaa? Hah, ei takuulla voisi! Kujetassun odotellessa Malvatassun vastausta, päätyi hän taas mielikuviinsa. Hän siveli tassullaan kiveään ja saattoi tuntea Lampipennun läsnäolon. Hän oli varma, että naaras oli nyt myös oppilas ja pian he harjoittelisivat yhdessä. Lampipentu oli ollut hänelle tärkeä kissa eikä tärkeät kissat poistuisi kissojen elämistä ikinä, eihän? Kujetassu ei halunnut, että se olisi totta. Hän ei voisi uskoa sitä ja hänen kuvitelmissaan Lampipentu oli erittäin elävä. Ehkä eri tavalla kuin hän tai Lehmustassu, mutta kuitenkin elävä. Muut kissat uskoivat kuolemaan, mutta Kujetassu ei. Naaras painoi tassullaan kiveä yhtä kovemmin, sillä tiesi, ettei se menisi rikki. Lampipentu oli yhtä vahva, kuin kivi ja kalliot. Kujetassukin oli. Kukaan ei nujertaisi häntä ikinä, ei kukaan. Kujetassu oli päättänyt olla vahva ja positiivinen. Se oli päätös, kuten myös surullisena olo tai negatiivisten tunteiden tunteminen. Kujetassu tunsi vain iloa, ei mitään muuta. Hän ei kestänyt, kun muut kissat itkivät. Se oli väärin, eikö?
”Haloo, kuunteletko sinä minua? Ei minulla ole koko päivää aikaa!” Malvatassu keskeytti hänet ja hitaasti Kujetassu taas palautui tähän keskusteluun.
”Öö, mitä sinä nyt taas sanoitkaan, heh?” Kujetassu naurahti ja vilkaisi kiveään, kuin tukea hakien. Hän yritti hakea ajatuksistaan Malvatassun sanoa, mutta hieman nolostuneena katsoi vanhempaa naarasta ja toivoi, että toinen olisi edelleen halukas auttamaan häntä.

//Malva?

Kirjoittaja: Saaga

Sypressikuiske istui pentutarhan vieressä. Poikiminen oli lähellä. Hyvin lähellä. Naaras nuokkui pää rentona, mutta havahtui nopeasti tuntiessaan kylmät pistokset niskassaan. Hän nosti katseensa taivaalle. Ensilumi! Sypressikuiske innostui pentumaisesti ja olisi muuten hypellyt ympäriinsä mutta tiineyden myötä hänen kuntonsa ei ollut ihan tikissä eikä suuri vatsa sitä olisi antanut. Hän tyytyi nousemaan ja nostamaan kuonon korkealle tuoksutellakseen lehtikadon tuoksuja. Hän ei ollut huolissaan pennuistaan, koska tunsi niiden liikkeet selvästi eikä klaaniin syntyvillä pennuilla olisi mitään hätää edes lehtikadon aikaan.

Haistellessaan ja nauttiessaan ensilumesta – joka kuitenkin sui heti maahan osuttuaan – Sypressikuiske huomasi Hallavarjon lähestyvän. Naaraan kasvoille nousi suuri hymy ja hän alkoi kehrätä.
“Hei, Hallavarjo”, nuori kuningatar sanoi innoissaan. Hallavarjo hymyili ja Sypressikuiske hymyili takaisin. Hän ei osannut pukea sanoiksi innostustaan ja onneaan.
“Hei vain!” valkoinen soturi naukui.
“Mitä kuuluu? Emme ole jutelleet liian pitkään aikaan! On ollut hirveä ikävä”, Sypressikuiske naukui innoissaan ja samaan aikaan pettyneenä, ettei ollut jutellut erityisimmälle ystävälleen niin pitkään aikaan. Hän vain oli ollut niin kiireinen.
//Halla?

Kirjoittaja: Koivu

Heti, kun Varjotassu oli saanut Sadetassun kanssa syötyä, siniharmaa naaras oli ponkaissut innostuneena käpälilleen ja halunnut vastausta odottamatta esitellä hänelle pentutarhan.
Varjotassu joutui melkein juoksemaan pysyäkseen Sadetassun kannoilla. Pentutarhan suulla Sadetassu kuitenkin pysähtyi ja jäi kurkkimaan sisälle, joten Varjotassu hivuttautui tämän viereen ja kurkisti itsekin ensimmäistä kertaa pentutarhaan. Pennuillakin oli juuri ruokailuhetki meneillään. Varjotassu ei ollut nähnyt noin pieniä kissoja oikeastaan milloinkaan. Ei edes silloin, kun hän oli itse ollut yhtä pikkuinen, sillä hänellä ei ollut sisaruksia. He näyttivät niin viattomilta; pentujen ympärillä maailma vain odotti juonia punoen, että saisi lisää sieluja turmeltaviksi. Varjotassun sydäntä riipaisi, kun hän ajatteli varhaisimpia elinkuitaan.
”Eivätkö he olekin suloisia?” Sadetassu kuiskasi Varjotassun korvaan. Kermanvärinen kolli väräytti korviaan ja melkein hätkähti naaraan kuonon ollessa niin lähellä hänen korvaansa.
”Ovat kai”, hän vastasi vain.
’Kunpa noiden pikkuisten elämä alkaisi paremmin, kuin omani’, Varjotassu ajatteli. No, ainakin heillä olisi emonsa klaanissa heidän kanssaan vielä vanhempanakin – toivon mukaan.
”Voisin esitellä sinulle leiriä. Jos haluat?” Sadetassu ehdotti.
Varjotassu yritti olla uppoutumatta ajatuksiinsa – olisi epäkohteliasta keskittyä muuhun nyt, kun hän yritti tutustua Sadetassun kanssa.
”Se olisi mukavaa”, kolli vastasi ja pakottautui katsomaan Sadetassua silmiin, koska tiesi äänensä kuulostavan sävyttömältä.
”Hyvä! Mihin jatketaan?” naaras kysyi pirteästi hymyillen.
Oliko Sadetassu aina noin iloinen? Jokin siniharmaan naaraan lämpimässä hymyssä ja eloisissa, sinisissä silmissä sai Varjotassunkin tuntemaan olonsa hitusen mukavammaksi. Ehkä tämän iloinen seura tosiaan tekisi kollille hyvää.
”No, parantajan pesän ja klaaninvanhimpien pesän olen jo nähnyt. Sotureiden pesä kiinnostaisi ehkä”, hän totesi.
”Selvä, tule!”
Sadetassu lähti loikkimaan toiselle puolen leiriä ja Varjotassu lähti perään. Kahden ison puun juurakon muodostamalle pesälle saavuttuaan hän katsahti suuntaan, johon Sadetassu heilautti häntäänsä. Puiden sisässä, juurakon yläpuolella oli onkalo.
”Tuolla tasolla nukkuvat kokeneimmat soturit”, naaras selitti. ”Muut nukkuvat tuolla ihan alhaalla juurien peitossa.”
Kolli tutkaili sotureiden pesää silmät uteliaisuudesta pyöreinä.
”En tajunnut, että sotureiden pesä on noin valtava”, hän naukaisi.
”Se on mahtava! Ajattele, että jonakin päivänä mekin saamme nukkua siellä”, Sadetassu sanoi hymyillen. Varjotassu katsahti naarasta silmiin. Sinisten silmien kauneus tuntui korostuvan oppilaan hymyillessä. Kolli räpäytti savuisen hopeita silmiään, ettei olisi vaikuttanut siltä, että hän tuijotti.
”En malta odottaa sitä päivää”, hän maukui ja yritti väläyttää pienen hymyn takaisin poskipäillään.
”En minäkään”, Sadetassu myönsi. – ”Hei! Ethän sinä ole vielä edes nähnyt paikkaasi oppilaiden pesässä, vai oletko?”
”En”, Varjotassu vastasi hämmentyneenä toverinsa intoilusta.
Naaras pomppasi jälleen innoissaan ylös huiskaisten tuuheaa häntäänsä kevyesti. ”Tule!”
Varjotassu nousi äkkiä ja valmistautui taas kiitämään naaraan perässä, mutta tällä kertaa tämä odottikin, että kermanvärinen kolli pääsi hänen vierelleen, ja he kävelivät yhtä tassua oppilaiden pesälle.
”Tässä on meidän pesämme”, Sadetassu esitteli heidän saavuttuaan pensasrykelmän luokse, jonka ohi Varjotassu oli kyllä monesti kulkenut, mutta jonka sisälle hän ei ollut kurkistanut. Harmaa naaras solahti sisälle pesään:
”Tule katsomaan!”
Kermanvärinen kolli työntyi uteliaana sisälle pesään.
”Eihän tämä sotureiden pesälle vedä vertoja, mutta täällä on mukavaa”, Sadetassu maukui hymyillen.
Varjotassu katseli ympärilleen. Sisällä makasivat kerällä Pöllötassu, Malvatassu ja Kuusitassu. Muut sammalaluset olivat tyhjillään, mutta pesä näytti jokseenkin ahtaalta. Pöllötassun pää kääntyi heti Varjotassun suuntaan.
”Mitä sinä täällä teet? Mene takaisin sinne minne kuulut, kotikisu. Vai väitätkö muka, ettei sinulla ole jo koti-ikävä?” Pöllötassu laukoi samassa, ennen kuin Varjotassu ehti vastata mitään Sadetassulle.
’Mahtavaa. Joudun kuunnella noita kommentteja joka kerta, kun näen Pöllötassun’, Varjotassu ajatteli tympeänä. Varjotassu ei tiennyt jälleen ollenkaan, mitä vastata, joten hän vain jäätyi paikalleen kohdaten likaisenvalkean kollin ilkeän katseen. Sanat tuntuivat ikäviltä; ei Varjotassulla ollut Kaksijalkalassa kotia, mihin palata, mutta kolli kaipasi silti niitä onnellisia pentuaikojaan.
Hänen helpotuksekseen Sadetassu avasi äkkiä suunsa.

//Sade?

Kirjoittaja: Elandra

Hilehuurteen käytös oli käsittämätöntä ja hyvin loukkaavaa minua ja itse asiassa koko klaania kohtaan. Olin joutunut ihan toden teolla tekemään työtä, etten olisi oikeasti suuttunut. Se ei olisi kuitenkaan ollut minun edukseni, sillä viha sai aikaan vain enemmän vihaa ja suuttuneena puhui turhan helposti ohi suunsa. Onnekseni Hilehuurre tajusi totella ja lähti perässäni kohti paikkaa, jossa olimme sopineet tapaavamme muut.
Koko matkan vilkuilin taakseni varmistaen, että hopeinen kolli todella seurasi minua. En olisi yllättynyt, jos hän olisi lähtenyt omille teilleen heti kun silmä vältti. Hilehuurre ei näyttänyt kovinkaan iloiselta, joka tosin ei ollut suuri yllätys. Kollin kasvoilla oli tympääntynyt ilme, kun tämä kohtasi aina katseeni vilkaistessani häntä.

Pääsimme kuin pääsimme muiden luokse ja nappasimme matkalla mukaan aiemmin saalistamani oravan. Muut olivat jo paikalla, kun saavuimme tapaamispaikalle. Hilehuurre oli metsästyspartion jäsenistä ainoa, joka ei ollut saanut lainkaan saalista. Konnavarjo oli ainoa joka oli saanut kiinni kaksi saalista: hiiren ja varpusen.
”Palataan leiriin”, tokaisin rauhallisella äänellä varmistettuani kaikkien olevan paikalla. Vilkaisin vielä ilmeettömänä Hilehuurta, joka näytti edelleen tympääntyneeltä ja tylsistyneeltä. Kollilla ei ollut mitään syytä olla minulle vihainen siitä, että hän oli itse rikkonut käskyjäni.

Leiriin päästyämme veimme tuoresaaliit tyhjillään olevaan tuoresaaliskasaan. Tyhjän kasan näkeminen sai aikaan muljahduksen vatsassani. Lähestyvä lehtikato pelotti varmasti myös muita eloklaanilaisia. Jos totta puhuttiin, minä pelkäsin eniten tauteja, joita se toi tullessaan. Edes ajatus sairastumisesta sai aikaan kylmät väreet. Kipeänä olo oli pahinta mitä tiesin! Jos olisi pitänyt valita, olisin ennemmin viettänyt neljäsosakuun vain Hilehuurteen seurassa kuin ollut edes yhtä päivää jossain karmeassa taudissa.
Ajatusten kääntyessä Hilehuurteeseen, huomasin kollin livahtavan Närhitassun ohi kohti sotureiden pesää. Pyörittelin päätäni ja lähdin ripein askelin kollin perään.
”Odota!” käskin, ja yllätyksekseni Hilehuurre totteli. Tabbykuvioinen kolli pysähtyi ja kääntyi minun puoleeni, joskaan ei kovin innostuneen oloisena. Vakavailmeisenä kohtasin Hilehuurteen katseen ja kävelin hänen luokseen.
”Me menemme käymään Mesitähden luona nyt”, tokaisin rauhallisesti ja viitoin tabbykuvioisen kollin perässäni kohti Litteäkiveä. Kuulin Hilehuurteen askeleet perässäni, kun astuin päällikön pesän eteen.
”Mesitähti?” lausuin päällikön nimen ääneen, sillä en halunnut tunkea päällikön pesään luvatta. Pesästä kuului askeleita, ja pian valkea pää ilmestyi esiin jäkäläverhon takaa. Päällikkö kohtasi hymyillen vakavan katseeni ja vilkaisi myös kaiketi yhä takanani seisovaa Hilehuurretta.
”Onko sinulla hetki aikaa? Minulla on tärkeää asiaa äskeiseen partioon liittyen”, lausahdin vakavalla äänellä ja käänsin meripihkaisen katseeni takanani seisovaan harmaaseen kissaan.
”Toki, tulkaa vain peremmälle. Mitä on sattunut?” valkea kolli kysyi nyt hieman huolestuneella äänellä, tehdessään meille tilaa astua sisään pesään. Työnnyin hämärään pesään nuoremman soturin edellä. Ennen kuin vastasin päällikön kysymykseen, odotin että myös Hilehuurre oli päässyt sisään pesään. Istahdin vastakkain Mesitähden kanssa ja katsoin päällikköä vakavissani.
”Hilehuurre rikkoi partiossa räikeästi käskyjäni, jonka vuoksi hän ei saanut yhtäkään saalista kiinni koko partion aikana. Vasten käskyäni, hän vartavasten meni nummille, vaikka partion oli määrä saalistaa Koivumetsässä”, ilmoitin harkittuani hetken sanojani. Mesitähti näytti yllättyneeltä, mutta kieltämättä huojentuneelta. Päällikkö vilkaisi Hilehuurretta, joka ei näyttänyt lainkaan katuvan tekojaan. Ennen kuin Mesitähti ehti sanoa mitään, tabbykuvioinen kolli avasi suunsa:
”Kyllähän sinäkin olit nummilla, joten myös sinä rikoit omia käskyjäsi.”
Käänsin terävän katseeni nuoreen kissaan, hän ei selvästikään ymmärtänyt kuinka vakavasta asiasta tässä oli kyse! Jos kaikki käyttäytyisivät kuten hän, klaani jäisi kokonaan saaliitta. Pudistin vakavana päätäni ja käännyin taas Mesitähden puoleen.
”Se ei ole lainkaan totta. Minä seurasin jänistä nummille vain, koska sain siitä vainun Koivumetsässä ja ajattelin, että se täyttäisi monen kissan vatsat. Tarkoitukseni ei alun perin ollut mennä nummille, toisin kuin Hilehuurteen”, vastasin rauhallisesti. Mesitähti silmäili vuorotellen minua ja Hilehuurretta mietteliäänä. Odotin päällikön rankaisevan soturia sääntöjen rikkomisesta, joten päällikön sanat yllättivät minut täysin:
”Hilehuurre, sinun tehtäväsi partion jäsenenä on totella partion johtajan käskyjä. Kuten tiedät, hän määrää saalistuspaikan, ellei varapäällikkö ole sitä erikseen tehnyt. Muista tämä jatkossa, sillä kaikista tärkeintä on, että klaani saa syödäkseen.”
Katsoin epäuskoisena Mesitähteä. Sivusilmälläni näin, miten Hilehuurre nyökytteli päätään.
”Mutta.. Etkö sinä aio antaa hänelle rangaistusta? Hän rikkoi sääntöjä”, lausahdin nopeasti ja katsoin äimistyneenä päällikköä, joka pudisteli päätään.
”Hilehuurre on vasta nuori, ja tämä on hänen ensimmäinen päivänsä soturina. En usko, että rangaistus on tässä kohtaa oikea vaihtoehto”, valkoturkkinen kolli naukaisi lämpimällä äänellä. Ei voi olla totta! En halunnut väitellä päällikön kanssa, sillä loppupeleissä päätös oli hänen. En kuitenkaan ollut lainkaan tyytyväinen tilanteeseen.
”Selvä. Kiitos ajastasi”, naukaisin ja kävelin Hilehuurteen perässä ulos Litteäkiven alta. Vilkaisin Hilehuurretta, koko juttu oli mennyt aivan väärin. Ei ollut oikein, että sääntöjä pystyi rikkoa noin vain ilman rangaistusta. Miksi ne olivat ylipäätään olemassa, jos niitä ei ollut pakko totella?
Kävelin Hilehuurteen ohi ja suuntasin kohti sotureiden pesää. Halusin olla nyt yksin, sillä ärsytys oli kasvanut liian suureksi.

Kului joitain päiviä, ja onnekseni Minttuliekki oli pitänyt minut poissa partioista, joihin Hilehuurre oli laitettu. Olin kuluttanut päiväni partioiden ja Närhitassua kouluttaen. Juttutuokiot muiden kanssa olivat jääneet vähälle, sillä vapaa-aikani meni lähinnä syömiseen tai nukkumiseen. Isä oli eilen jakanut saaliin kanssani, ja se olikin ainoa rento juttutuokio viime päivien ajalta.
Leirin pääaukio oli rauhallinen, sillä aurinkohuipun partiot olivat lähteneet juuri matkaan ja osa mestareista oli vienyt oppilaansa harjoituksiin. Olin antanut Närhitassulle vapaapäivän, sillä hän oli tosiaankin ahertanut viime päivien aikana enemmän kuin tarpeeksi. Minttuliekki ja Mesitähti istuivat Litteäkiven edustalla kahdestaan, he näyttivät keskustelevan jostakin hyvin tärkeästä, sillä molempien kasvoilla oli vakavat ilmeet. Keskustelu päättyi, ja Minttuliekki jakoi yllättäen vielä yhden partion:
”Tarvitsemme vielä yhden rajapartion tarkastamaan Kuolonklaanin rajan. Kirpputäplä, sinä johdat partiota. Mukaasi lähtevät Pohjaharha, Salamataivas ja Hilehuurre.” Sen kuullessani olisin halunnut vain kadota. Mutta koska Minttuliekki oli määrännyt partion jäsenet, en voinut väittää vastaan. Näin Hilehuurteen kävelevän aukion toiselta laidalta kohti Kirpputäplää, joka oli jo valmiiksi lähellä leirin uloskäyntiä. Myös Salamataivas ilmestyi Litteäkiven takaa ja naaras käveli muiden luokse. Huokauksen saattelemana myös minä siirryin leirin uloskäynnille. Yritin välttää katsekontaktia Hilehuurteen kanssa. Mitä vähemmän jouduin olemaan hänen kanssaan tekemisissä sen parempi. Mutta kuitenkin minua hieman pelotti se, miten kolli toimisi partiossa. Hänen sooloilunsa riskeerasi koko partion turvallisuuden, ja se ei ollut lainkaan hyvä juttu.

//Hile?

Kirjoittaja: Pyry

//JATKOA VARJOTASSULLE//

”Oikein hyvin”, nau´uin hymyillen Varjotassulle, joka oli juuri kysynyt, miten harjoitustuokioni oli mennyt. ”En tosin ole kovin hyvä taistelemisessa, vaikken myöskään mikään toivoton.”
”Näinkö on?” Varjotassu kysyi korviaan hiukan höristäen, ikään kuin toteamukseni olisi jollain tapaa yllättänyt hänet, osunut johonkin – vaikken minä hänen äänensävystään oikein selkoa saanutkaan.
”Kyllä, näin on”, minä naurahdin. ”Tule kanssani, käydään hakemassa sitä syötävää.”
Varjotassu päätyi noukkimaan itselleen myyrän, minä puolestani pienehkön oravan. Menimme aukion laidalle ja kyyristyimme vastatusten syömään. Huomasin Varjotassun melko hiljaiseksi tapaukseksi. Toisaalta, ei se minua haitannut. Hiljaisuus silloin tällöin ei ollut mielestäni ollenkaan pahasta. Jokin tuossa kermanvärisessä kollissa kiehtoi minua, sai minut tuijottamaan häntä tutkivasti. Ehkä se oli se hänen hiljainen olemuksensa. Tietynlainen salaperäisyys hänen tavassaan olla.
”Muuten, siitä Pöllötassusta”, aloitin, Varjotassun syömistä yhä katsellen. ”Hänen sanomisistaan ei kannata välittää. Olen huomannut, että hän tykkää olla aika ilkeä.”
Varjotassu nosti katseensa. ”Niin”, hän vain maukaisi mietteliään kuuloisesti. ”Ainakin ne toiset oppilaat olivat ihan mukavia.”
Hymyilin lämpimästi. ”Hyvä. Kyllä suurin osa heistä ovatkin, se Pöllötassu vain…” Värähdin epämiellyttävästä tunteesta, jonka sen ilkimyksen ajattelu sai aikaan, ”en vain oikein pidä hänestä, hän on aina sellainen ilkimys.”
”Ai sotureillekin myös?” Varjotassu ihmetteli.
”No toivottavasti ei sentään sotureille”, henkäisin. ”Tähtiklaani tietää, mitä sellaisesta käytöksestä seuraisi.”
Viiimeisimpään tuumaukseeni kermanvärinen seuralaiseni ei vastannut mitään. Ei se haitannut; ehkä hän ei uskonut Tähtiklaaniin, kun oli kotoisin sieltä kaksijalkalasta. Kyllä minä ymmärsin.
”Oletko muuten nähnyt jo pentutarhan?” Nousin äkki-innostuneena käpälilleni, pyyhkäisin viikseni puhtaiksi ja ennen kuin Varjotassu ehti sanoa mitään, hihkaisin: ”Tule niin minä näytän! ”
Loikin pentutarhalle ja pysähdyin sitten sen suuaukolle kurkkimaan. Pennuilla taisi olla ruokailuhetki meneillään, joten en tohtinut mennä häiritsemään. Sen sijaan kuiskasin viereeni tulleen Varjotassun korvaan: ”Eivätkö he olekin suloisia.”
”Ovat kai”, kolli hymähti korviaan väräyttäen.
Katsahdin häntä tutkivasti. ”Voisin esitellä sinulle leiriä. Jos haluat?”

//Varjo?

Kirjoittaja: Elandra

Olin herännyt aikaisin tänä aamuna, sillä uni oli loppunut noin vain kesken kaiken, enkä pystynyt sen jälkeen enää nukahtamaan. Hetken sammalvuoteella pyöriskelyn jälkeen olin noussut ylös. Kaipasin kipeästi seuraa ja yllätyksekseni näin Kuutamolaineen istuvan yksin leirin laitamilla. Mustavalkea kissa näytti jokseenkin surkealta. Muistelin soturin kertoneen hänen ja Pöllötassun menevän tänään aikaisin harjoituksiin, mutta valkoturkkista oppilasta ei näkynyt missään. Kipitin Kuutamolaineen luo ja kysyin häneltä asiasta suoraan. Kuutamolaine vaikutti hyvin turhautuneelta hänen kertoessaan ongelmistaan tuoreen oppilaansa kanssa. Vaikka tunsinkin suurta myötätuntoa sisartani kohtaan, kiitin hiljaa mielessäni Tähtiklaania siitä, etten minä ollut vielä saanut oppilasta koulutettavakseni. Soturin tehtävät olivat tarpeeksi raskaita ilman oppilastakin.
Katsoin säälien mustavalkoista soturia, joka näytti kertakaikkisen kyllästyneeltä tähän tilanteeseen ja oppilaansa käytökseen. Olin minäkin huomannut, miten töykeä Pöllötassu oli muita kohtaan. Ihmettelin itsekin, miten Mesitähti ei vielä ollut puuttunut kollin tekemisiin – kenties päällikkö ei vain ollut kiireiltään ehtinyt huomata asiaa.
Koin, että minun velvollisuuteni veljenä oli auttaa sisartani ongelman selvittämisessä. Vaikken tuntenutkaan vielä Kuutamolainetta kovin hyvin, halusin helpottaa hänen elämäänsä selvittämällä tämän Pöllötassu-ongelman.
”Ehkä minä voisin yrittää auttaa sinua”, ehdotin väläyttäen leveän hymyn naaraskissalle, vaikken todellisuudessa tiennyt lainkaan, millä tavalla voisin olla Kuutamolaineelle avuksi. Ajattelin, että tärkeintä olisi kuitenkin yrittäminen. Kyllä me yhdessä saisimme yhden nuoren oppilaan kuriin!
”Hmm.. Entä jos alat oikein tiukaksi ja rankaiset häntä joka kerta, kun hän rikkoo käskyjäsi? Muutama päivä parantajan apurina laittaisi varmasti hirveimmätkin oppilaat kuriin!” virnistin huvittuneesti, vaikken tiennyt oliko ehdotukseni millään tavalla toimiva. Jotkut kissat – kuten vaikkapa Kultasiipi – pitivät oikeasti parantajien auttamisesta.

//Kuutamo?

Kirjoittaja: Soturikissa

Heräsin oudosta paikasta.
Kissa tuli minua vastaan kun tajusin että olin käynyt yöllä tarpeillani ja nukahtanut puoliväliin matkaa.
”Hei miksi sinä olet nukkunut täällä keskellä leiriä?” Rastaskukka kysyi.
”En tiedä.” Vastasin sillä en halunnut paljastaa Rastaskukalle mitään minun öisestä vahingosta.
”No jos kerran olet sitä mieltä että nukahdit keskelle leiriä koska ’ei mitään’ niin olkoon.”
Rastaskukka tuhahti.
”Tule mene ottamaan tuoresaaliskasasta jotain.”
Hän jatkoi mukavammalla äänellä.
”Hei muuten mitä teemme tänään?” Kysyin kun olin valinnut jotain syötäväksi ja mennyt Rastaskukan kanssa leirin perälle.
”Menemme tänään harjoittelemaan saalistusta.”
Hän vastasi iloisena kun kysyin kinnostuneena häneltä koulutusta.
Kun olin syönyt aamupalani loppuun niin talsimme ulos leiristä.
”Tänään harjoittelemme metsäsaalistusta ja ensi kerralla harjoittelemme nummisaalistusta.”
Rastaskukka huomautti leirin ulkopuolella.
”Kävellään tuonne päin.”
Rastaskukka maukaisi ja osoitti kohti länteen.
”Miten sinä luulet että vaanismisasento menee.”
Rastaskukka kysyi minulta kun olimme saapuneet Rastaskukan tarkoittamaan paikkaan.
Menin matalaksi ja lähensin takajalkojani lähemmäs kehoa.
”Sinun pitää olla matalammalla ja sinun hännän pitää olla matalalla eikä pystyssä kuin joku kaksijalka ja takajalkasikin pitää olla lähempänä kehoasi.”
Rastaskukka huomautti.
Laskin häntäni ja siirsin takajalkojanikin lähemmäs.
”Vielä matalemmalle häntä ja matalemmalle sinun koko kroppa.”
Hän jatkoi jo vähän kiukkuisen oloisena.
Lakin häntäni niin matalalle kuin pystyin ilman että se raahasi maata ja laskin kehoanikin vielä hieman.
”Nyt on hyvä.” Rastaskukka maukaisi.
”Jatka kulkemista hiipien nyt kun sait vaanimisasennon kohdalleen.”
Hän jatkoi.
Tiesin etten ollut kovin ketterä joten tuskin minusta ikinä tulisi hyvä saalistaja.
Rupesin hiipimään ja haistoin HIIREN!
”Haistoin hiiren.” Sihahdin Rastaskukalle ja hänkin haistoi saman hajun.
”Varo ettei risut naksahda sinun käpäliesi alla. Mene.” Hän sihahti takaisin.
Rupesin hiipimään lähemmäs hiirtä ja kun näin hiiren enää ketunmitan päässä niin loikkasin ja hiiri havahtui hiiri rupesi juoksemaan ja yritin juosta sen perään.
Ajattelin tämä olisi ensimmäinen mahdollisuus viedä klaanille ruokaa. Kovensin juokauvauhtiani ja hiiri tuli koko ajan lähemmäs.
Mutta sitten käpäläni raksahti risuun ja hiirikin alkoi pinkoa kovemmin.
Ajattelin että koko mesässä tai nummella ei olisi enää eläimiä saalistamiseen tämän jälkeen joten minun oli pakko saada se.
Sitten hiiri yhtä äkkiä rupesi hidastamaan.
Sen on pakko olla väsynyt ajattelin ja minä itsekkin väsähdin mutta el luovuttanut.
Hiiri oli enää puolikkaan hännänmitan päässä.
Ajattelin että on pakko ponnistaa. Tiesin että ponnistus olisi pieni koska juoksusta on vaikea ponnistaa ja että jos menisi ohi en saisi hiirtä enää kiinni sillä minun piti nousta ja kaikkea ennen kuin pystyin jatkamaan.
Ponnistin juoksusta suoraan hiiren ja juuren päälle.
”Auts.” Huudahdin kivusta.
Huomasin että hiiren häntä oli käpäläni alla ja pyrki pakoon. Yritin kurottaa päälläni hiireen mutta en ylettänyt joten yritin ottaa askeleen mutta vasen takajalkani ei pystynyt ottamaan maata vastaan.
Onkohan se murtunut ajattelin kun yritin astua jalalla.
Pääsin onneksi riittävän lähelle hiirtä jotta pystyin puraisemaan siltä niskat poikki.
Kun sain hiiren hampaisiini yritin mennä Rastaskukan luokse mutta en pystynyt liikkumaan koska vasen takajalka oli niin kipeä.
Pudotin hiiren suustani ja huusin ”Rastaskukka!”
Rastaskukka oli siinä silmänräpäyksessä paikalla.
”Mitä sinulle on käynyt?” Hän kysyi silmäillen hiirtä ja vasenta takajalkaani joka näytti vähän oudolta.
”Minä sain hiiren kiinni mutta jalkani vääntyi enkä pysty kävelemään.” Mauuin.
”Pystytkö kävelemään jos annan tukea ja kannan hiiresi?” Rastaskukka kysyi.
”En tiedä.” Vastasin.
”Yritetään.” Jatkoin puhettani.

// jos tämä ei ole harjoituksista kirjoitettu niin mikä sitten on minä kirjoitin jo kerran taisteluharjoituksista mutta kuusitassun profiilissa on edelleen harjoituksista kirjoitettu ei.

Kirjoittaja: Koivu

Kurre oli nukkunut yön katkonaisesti ja noussut ylös sukimaan turkkiaan jo varhain. Hän ei ollut halunnut enää yrittää nukkua sen jälkeen, kun oli vain herännyt painajaiseen painajaisen perään.
Nyt kermanvärinen kolli istui klaaninvanhimpien pesän edustalla valmiina seremoniaan, mutta jännittyneenä, kuin hänen vatsassaan olisi ollut tusina perhosia. Tänään oli se päivä, kun hänestä tulisi virallisesti Eloklaanin jäsen. Hän saisi oppilasnimen ja mestarin.
Ei kulunut kauaakaan, kun Mesitähti jo kutsui klaanin koolle Litteäkiven päältä. Kurre asteli jalat jännityksestä täristen Litteäkivelle ja hyppäsi päällikön vierelle kiven päälle, kun tämä kutsui häntä. Kurre piti katseensa kiinni Mesitähdessä, jotta unohtaisi, miten moni kissa tuijotti nyt häntä itseään.
”Kurre on päättänyt liittyä Eloklaaniin, joten hän on valmis soturioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona hän on ansainnut soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta Varjotassuksi. Sinun mestarisi tulen olemaan minä. Toivon, että pystyn siirtämään kaiken tiedon sinulle”, Mesitähti julisti lämpimällä, mutta voimakkaalla äänellä.
Valkea päällikkö katsoi nuorta kollia silmiin ja tämä katsoi takaisin sanoinkuvaamattoman helpottuneena siitä, että Mesitähti oli päättänyt ryhtyä hänen mestarikseen. Varjotassu kosketti Mesitähden kanssa neniä, minkä jälkeen hän hyppäsi alas kiveltä. Samaan aikaan klaani alkoi hurrata hänen uutta nimeään:
”Varjotassu! Varjotassu!”
Litteäkiven päällä entinen kotikisu oli tuntenut olonsa hyvin vaivautuneeksi, mutta nyt hänen silmänsä loistivat onnesta, ensimmäistä kertaa varhaisten pentuaikojen jälkeen. Hän oli nyt oikea soturioppilas! Hän oli nyt Varjotassu, ei Kurre. Uusi nimi toi nuorelle kollille tietynlaista lohtua siitä, että hänen kohtalonsa voisi vielä kääntyä parempaan – että menneisyys ei ehkä määrittäisikään häntä. Myös eloklaanilaisten hyvä vastaanotto lämmitti hänen mieltään. Ei hän ollut sellaista hurrausta odottanut.
Ennen kuin Varjotassu oli huomannut, ryhmä oppilaita oli kerääntynyt hänen ympärilleen.
”Onneksi olkoon!” Närhitassu naukaisi. Varjotassu räpäytti silmiään kiitokseksi.
”Kiva saada uutta seuraa oppilaiden pesään!” joku toinen, punertava oppilas maukui hymyillen. ”Ainiin, minä olen Kipinätassu,” tämä jatkoi.
Varjotassusta tuntui ahdistavalta, kun kaikki pörräsivät hänen ympärillään. Osa oppilaista tosin vain istui ja tuijotti vaiti etäämpänä.
”Hauska tavata”, Varjotassu sai vihdoin sanottua. Hän ei halunnut olla epäkohtelias.
”Mehän voisimme esitellä sinulle muutkin oppilaat, nyt kun he ovat näköpiirissä”, Närhitassu tarjoutui ystävällisesti.
”Mikä ettei”, Varjotassu vastasi.
”Tässä vieressäni ovat Unikkotassu, Pöllötassu ja Kuusitassu”, Kipinätassu esitteli toiset oppilaat heidän vierellään.
”Ja sinäkö muka sait mestariksesi Mesitähden? Nyt on kyllä käynyt paha virhe”, Pöllötassu tokaisi haastava ilme kasvoillaan, tuijottaen Varjotassua silmät viiruina. Varjotassu ei tiennyt, mitä vastata, mutta sanat eivät tuntuneet hyvältä.
”Lopeta, Pöllötassu!” Kuusitassu tuli väliin. ”Minusta se on hienoa, että sait itse Mesitähden mestariksesi”, ruskea kolli lisäsi Varjotassulle.
”Kiitos”, hän nyökkäsi helpottuneena.
”Nuo sisarukset tuolla kauempana ovat Malvatassu ja Tähtimötassu”, Närhitassu kertoi hännällään viitellen, kiinnittämättä huomiota Pöllötassun kommenttiin. ”Ja tuo tummanruskea kolli tuolla on Mutatassu, hänen silmätikukseen joutumista kannattaa vältellä.”
Närhitassu vilkuili hetken ympärilleen ja jatkoi sitten:
”Tuo vaaleanharmaa kolli, joka kävelee pesään on Sumutassu. Ja tuo- hetkinen… Missä Sadetassu on?”
”Tässä!” samassa siniharmaa naaras ilmestyi näkyviin jostakin Kipinätassun takaa.
”Paljon onnea, Varjotassu!” Sadetassu onnitteli lämpimästi.
”Kiitos.”

Kipinätassun ja Närhitassun täytyi hetken rupateltuaan jo lähteä mestareidensa mukaan, joten Varjotassu sanoi näille heipat pikaisesti. Heidän jälkeensä lähtivät myös Pöllötassu, Kuusitassu sekä Unikkotassu. Enää Sadetassu oli jäänyt istuskelemaan Varjotassun kanssa. Hän pohti, tulisiko Mesitähti hakemaan hänet harjoituksiin kohta.
”Hei kuule, olisi mukava tutustua vähän. Haluaisitko tulla syömään kanssani tänään harjoitusten jälkeen?” Sadetassu ehdotti hymyillen.
Varjotassu toivoi, että olisi osannut hymyillä takaisin, mutta hän yritti korvata vakavan ilmeensä höristämällä suuria korviaan ja katsomalla harmaata, valkotassuista oppilasta silmiin.
”Sopiihan se. En oikein tunne vielä ketään”, kermanvärinen kolli totesi.
Häntä ei edelleenkään erityisemmin kiinnostanut tutustua muihin oppilaisiin, mutta ei hänellä ollut mitään sitä vastaankaan. Hänestä tuntui myös siltä, että osa oppilaan tehtävistä tuntuisi mukavammilta, ehkä kevyemmiltäkin, jos onnistuisi saamaan yhdenkin ystävän.
”Kiva! Nähdään siis myöhemmin”, Sadetassu naukaisi, ennen kuin lähti kipittämään muiden oppilaiden perässä jonnekin.
Varjotassu ei kuitenkaan ollut vakuuttunut siitä, että Sadetassua oikeasti kiinnostaisi tutustua häneen kunnolla. Eihän hänessä ollut mitään erityistä – ainakaan millään positiivisella tavalla. Varjotassusta Sadetassu vaikutti klaanisyntyiseltä, joten hän epäili, olisiko heillä edes mitään yhteistä. Hän heilautti häntäänsä nopeasti. Eikö hänen ollut pitänyt jättää kotikisun menneisyys taakseen? Ei sillä olisi enää väliä. Eihän? Äkkiä kollin mieleen tulvahti muistojen ryöppy: kylmä tuulen tuiverrus keskellä yötä ja hylätyksi jäämisen tunne, kaksijalan huuto ja jäädyttävä pelko, kaksijalka lähestymässä käpälällään huitoen ja raastava kipu sydämessä. Varjotassu sulki silmänsä. Hän värähti ja yritti hengittää syvään.
’En ole enää se kissa’, hän yritti vakuuttaa itselleen.
Kun hän avasi silmänsä, maailma tuntui etäiseltä. Kuin hän itse olisi ollut jossain aivan muualla. Kuin hänen tassunsa olisivat olleet jonkun toisen.
Varjotassu haistoi Mesitähden hieman ennen kuin näki valkean kollin lähestyvän häntä. Varjotassu puristi kyntensä maahan kuin palatakseen kehoonsa maantasalle. Se auttoi hieman, mutta ei vienyt omituista tunnetta pois.
”Noniin, Varjotassu, eiköhän aloiteta ensimmäiset taisteluharjoituksesi!” Mesitähti maukui iloisesti.
”Nytkö jo?” kermanvärinen kolli yllättyi ja valpastuikin äkkiä. Siitä tulisi varmasti kivaa, vaikka se tulisikin vaatimaan paljon kärsivällisyyttä. Hän nousi jaloilleen häntä pystyssä.
”Kyllä”, Mesitähti naurahti. ”Osaat kuitenkin jo saalistaa pientä riistaa, niin voimme hyvillä mielin käydä tänään läpi taisteluliikkeiden perusteita”, hän jatkoi hymyillen.
”En malta odottaa”, Varjotassu maukui. Vaikka hänen katseensa näyttikin eksyneen muualle, oli raidallinen häntä innostuksesta pystyssä.

Vasta nimitetty oppilas oli seurannut mestariaan avaralle aukiolle puiden keskelle. Mesitähti oli selittänyt ensiksi teorian tasolla joitakin taisteluun liittyviä seikkoja, kuten vastustajan liikkeiden ennakointia, minkä jälkeen tämä oli näyttänyt yhden hyökkäystekniikan. Varjotassu oli kaatunut kumoon, vaikka oli yrittänyt väistää ja torjua ohjeiden mukaan.
”Hyvä on, sinun vuorosi. Sinun ei ole pakko hyökätä samalla tavalla, voit myös hyökätä kimppuuni omalla tavallasi. En puolustaudu vielä, jotta opit tähtäämään oikein”, Mesitähti ohjeisti. ”Yritän ainoastaan väistää iskusi.”
”Selvä on”, Varjotassu maukui.
Hän lähti kiertelemään puolelta toiselle ja kyyristyi valmiiksi. Mesitähti näytti huomaavan ja jännittyvän. Varjotassu empi hetken, teki sitten pitkän loikan Mesitähteä kohti. Tämä ehti pois alta, joten Varjotassu improvisoi, kiersi äkkiä valkean kollin selän taakse ja hyppäsi tämän selkään.
”Hyvä hämäys!” Mesitähti kehui, kun Varjotassu oli kellahtanut takaisin maahan.
”En minä oikeastaan sitä suunnitellut”, nuori kolli myönsi. Mesitähti vain hymyili.
”No, hyvä improvisaatio sitten. Ensimmäinen hyökkäyksesi oli kuitenkin liian hyvin arvattavissa, kun kyyristyit vähän ennen ja katsoit ylitseni arvioiden etäisyyttä. Kokeillaan uudestaan, niin voit kiinnittää näihin huomiota.”
Varjotassu alkoi kiertämään kehää Mesitähden kanssa. Hän yritti nyt olla paljastamatta mitään katseellaan tai asennoillaan, mutta se tuntui hankalalta. Yksinkertainen hämäyskään tuskin menisi läpi. Kolli päätti yrittää käyttää nopeutta ja ketteryyttään hyväkseen. Hän ampaisi Mesitähteä kohti, mutta ei hypännytkään heti hyvällä etäisyydellä, vaan vasta Mesitähden väistäessä kääntyi ja hyppäsi tämän selkään. Mesitähti kaatui kyljelleen. Varjotassu nousi ylös hänen päältään.
”Miten se meni?” hän kysyi.
”Hienosti, se oli jo parempi! Muista kuitenkin, että oppiminen vie aikansa”, mestari sanoi ja laski hännän oppilaansa lavalle. Varjotassu nyökkäsi ja katsoi Mesitähteä silmiin.
”Muistan.”

Aurinko erottui enää juuri ja juuri puiden takaa, kun Varjotassu käveli leiriin myyrä hampaissaan. Mesitähti oli lähettänyt hänet metsästämään harjoitusten jälkeen. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän oli kulkenut metsästä leiriin yksinään. Hän oli kuitenkin otettu siitä, että Mesitähdellä oli luotto häneen. Hänkin tunsi jo luottavansa Mesitähteen melkein yhtä paljon, kun oli joskus kauan sitten luottanut entiseen kaksijalkaansa. Päällikkö kohteli häntä aina niin hyväsydämisesti, että epäilykset kalvoivat häntä yhä harvemmin.
Kun kolli oli pudottanut myyränsä kasaan, hän etsi katseellaan Sadetassua, jonka kanssa oli sopinut ruokailevansa. Olikohan siniharmaa naaras jo palannut leiriin? Kun tätä ei näkynyt tuoresaaliskasan lähettyvillä, Varjotassu ryhtyi pesemään turkkiaan tassuista alkaen.
Pian hän kuuli lähestyviä askelia takaansa.
”Hei!” kuului pirteä ääni. Solakka siniharmaa naaras istuutui hännänmitan päähän.
”Hei vain. Miten sinun harjoituksesi menivät?” Varjotassu yritti aloittaa keskustelua kohteliaasti.

//Sade?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kuutamolaine: 21kp! –

Kipinätassu: 40kp! –

Hilehuurre: 47kp! –

Sadetassu: 4kp –

Mesitähti:12kp –

Sumutassu: 11kp –

Pohjaharha: 23kp! –

Leimusilmä: 17kp –

Kaislapentu: 6kp – Oppilaan pisteet kasassa! Mestariksi saat Salamataivaan.

Sypressikuiske: 4kp –

Hiilihammas: 5kp –

Laventelitaivas: 7kp –

Ampiaispisto: 4kp –

Kirjoittaja: Elandra

Eilisilta oli kulunut vauhdilla Minttuliekin seurassa. Olimme käyneet kävelyllä ja vaihtaneet kieliä, jonka jälkeen olikin ollut jo aika painua nukkumaan. Edelleen tuntui inhottavalta nukkua erossa kumppanistani, mutta vuodenaikojen saatossa olin jo turtunut ajatukseen. Päällikön pesä oli tarkoitettu päällikölle, ei hänen kumppanilleen. Olisin kyllä mielelläni nukkunut Eloklaanin sotureiden kanssa samassa pesässä, mutta klaaneissa oli aina ollut tapana, että päällikkö nukkui omassa pesässään erillään muista.
Heräsin aikaisin aamulla ja poistuin pesästäni pääaukiolle. Ilma oli kylmä, mutta leirin piikkihernemuurit estivät puhurin pääsyn aukiolle. Katseeni pysähtyi Kurreen, joka oli myös jo jalkeilla. Nuori kermanvärinen kolli istui klaaninvanhimpien pesän edustalla ja silmäili sumuisella katseellaan leiriä. Hänen katseensa käväisi myös minussa, jolloin väläytin kollille lämpimän hymyn. Siihen tämä vastasi päätään nyökäyttäen.
Hiljalleen pääaukiolle saapui enemmän ja enemmän kissoja, ja auringonnousun jälkeen aukion rauhallisuus oli mennyttä. Kissat keskustelivat toisilleen ja puheet sekoittuivat toisiinsa niin, että yksittäisistä keskusteluista ei saanut selvää. Kuului vain puheensorinaa.
Ennen partioiden lähtöä, loikkasin Litteäkiven päälle ja kutsuin klaanin koolle. Olin eilisiltana päättänyt, että ryhtyisin itse Kurren mestariksi. Myös Minttuliekin mielestä se oli kaikista järkevin ratkaisu. Olin oppinut tuntemaan Kurren jotenkin, ja tulimme moitteettomasti toimeen toistemme kanssa. Tuntematon kissa Kurren mestarina saattaisi hidastaa kollin oppimista, kun tämä joutuisi käyttämään aikaa toiseen tutustumiseen ja luottamuksen keräämiseen.
”Kurre, saapuisitko luokseni”, pyysin rauhallisella äänellä kollia, joka oli hivuttautunut hieman lähemmäs Litteäkiveä muiden kissojen sekaan. Silminnähden jännittynyt kolli asteli luokseni pitäen visusti katseensa minussa. Hän loikkasi litteän kiven päälle, jolloin aloitin nimitysseremonian.
”Kurre on päättänyt liittyä Eloklaaniin, joten hän on valmis soturioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona hän on ansainnut soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta Varjotassuksi. Sinun mestarisi tulen olemaan minä. Toivon, että pystyn siirtämään kaiken tiedon sinulle”, naukaisin lämpimällä, mutta voimakkaalla äänellä ja katsoin nuorta kollia silmiin.
Kosketimme toistemme neniä, jonka jälkeen uuden nimen ansainnut kolli loikkasi alas kiveltä ja klaani alkoi hurrata hänen uutta nimeään:
”Varjotassu! Varjotassu!”

//Ex-Kurre?

Kirjoittaja: Sirius

Hypähdin kuusaman yli kevyesti. Laskeuduin pehmeästi maahan. ”Ei siellä ole rajaa. Raja on tuolla oikealla.” Omenahuuma selitti.
’Ei minun ollut tarkoituskaan mennä tuonne, senkin kani!’ ajattelin turhautuneena. ”No anteeksi, mutta en sitä paitsi olisi mennyt sinne. Ajattelin vain, no..käydä katsomassa sitäkin paikkaa..riistan varalta.” vastasin hieman hermostuneena. Se ei ollut totta, mutta kai minä jotain yksin saisin tehdä? Vai oltiinko Eloklaanissa liian huolehtivaisia? Minun mielestäni, huolehtivaisuus oli ihan mukavaa. Minusta ei kukaan oikeastaan ollut huolehtinut, vaikka klaaninvanhimmat minua olivatkin joskus hoitaneet. Olin kuitenkin kiitollinen heille, koska ilman Eloklaanin kissoja olisin kuollut. Aloin olemaan heille yhä enemmän uskollinen. ”No, mennäänkö? Voimme matkalla katsoa jos saisimme klaaninvanhimmille riistaa, koska kasa on nyt hieman tyhjä.” Omenahuuma sanoi.
Nyökkäsin jäykästi osoittamatta kiinnostusta. ”Hei, nyt hymyä huuleen! Pian tämä lehtisade on ohi.” Omenahuuma naukui iloisena. Juuri silloin puusta putosi lehtiä päälleni. Kylmät vaahteranlehdet olivat märkiä. Ne olivat hieman roudassa. Olin lähes hautautua lehtiin, koska olin pienikokoinen. Omenahuuma kiskaisi minut pois lehdistä. Huokaisin turhautuneena. Taas minua jouduttiin auttamaan! Mikä minussa oli oikein vikana? Olinko liian heikko soturiksi? En todellakaan. Kukaan ei ollut parempi. Olin Eloklaanin paras kissa. Hymähdin tyytyväisenä. ”Oletko kunnossa? Ettei vaan tulisi valkoyskää.” Omenahuuma kysyi.
”Ei tässä mitään. Lähdetään etsimään riistaa.” vastasin ja pidättelin yskäystä. ”Hallavarjo, sopiiko että menemme Sumutassun kanssa tuonne toisaalle saalistamaan, jos menette leiriin?” Omenahuuma kysyi.
”No, käyhän se.” Hallavarjo vastasi. Seurasin vanhempien kollien keskustelua. Rapsutin niskakarvojani. ”Sumutassu, mennään sitten!” Omenahuuma naukui. Käänsin katseeni kohti Omenahuuman häntää ja pidin katseeni siinä. Lähdin liikkeelle hänen perässään.

Kirjoittaja: Nelli

Unta:
Haukkasin oikein suuresta jäniksestä mehevän suupalan. Viherlehti oli lämpimimmillään ja auringon säteet hivelivät turkkiani ihanasti.
Nautiskelin tuoresaaliista auringon paistaessa, ja mietin, mikä oikeastaan voisi olla paremmin. Syötyäni tarpeeksi venyttelin oikein suuresti ja mietin, lähtisinkö kävelylle vai rupeaisinko nokosille.
Hetken pohdiskeltuani totesin, ettei minua väsyttänyt, joten päädyin metsäkävelylle. Jolkottelin vailla huolen häivää ja vedin raikasta ilmaa keuhkoihini tyytyväisenä. Saavuin suuren tammen juurelle. En ollut varma osaisinko kiivetä siihen, sillä se oli niin korkea, ja oksat olivat niin ylhäällä, mutta päätin kokeilla.
Loikkasin mahdollisimman pitkän hypyn. Katsoin ympärilleni ja tajusin saavuttaneeni jo puun latvan, yhdellä hypyllä! Katsoin hämmästyneenä alas, ja näin maan noin neljän tai viiden ketunmitan päässä.
Hypin oksalta oksalle ketterästi kuin orava, enkä kertaakaan ollut edes lähellä tippumista. Tunsin itseni ketteräksi ja notkeaksi, mikä oli oikein hyvä, kun en yleisesti mitenkään loistanut sellaisissa taidoissa. Hyppäsin alas puusta, ja maahan tulo sujui loistavasti, paremmin kuin ikinä ennen. Jatkoin kävelyäni halki metsän, kunnes kaaduin äkillisesti maahan, kuin olisin tuntenut pienen tuuppauksen kyljessäni. Kompuroin ylös ihmetellen.
Sitten en kuitenkaan enää nähnyt metsää, puita, mitään… vaan heräsin.

”Vihdoin! Mistä lähtien sinut on ollut näin vaikeaa herättää?” Kuului tuttu ääni.
Raotin silmiäni. ”Hillasielu?” Sanoin hieman ärsyyntyneenä siitä, miten mestarini oli herättänyt minut, uni oli ollut niin mukava.
”Niin, nousehan. Partio ei odota sinua enää yhtään enempää” , kollisoturi maukui hoputtaen.
”Ai jaa, no ei minua sitten olisi tarvinnut laittaa aamupartioon” , tiuskaisin mestarilleni, joka vain heitti vakavan katseen silmiini. Painoin pääni.
”Selvä, mennään sitten”, nau´uin vastentahtoisesti yrittäen kuulostaa katuvalta, jota en todellakaan ollut. Ainoastaan ärsyyntynyt!
Mestarini nyökkäsi ja poistui oppilaiden pesästä. Nousin, ravistelin kuivahtaneet sammalet turkistani ja menin mestarini perään.
Klaanin varapäällikkö Minttuliekki jakoi edelleen aamupartioita.
Katseeni kiersi koko leirin kunnes huomasin Hillasielun vierellään valkoinen naaras, jonka turkissa oli mustia yksityiskohtia ja jolla oli vaaleanvihreät silmät, tunnistin hänet Korppisiiveksi. Mestarini toisella puolella oli kolli, joka oli kooltaan hyvin pieni ja väriltään musta, mutta hänellä oli rinnassaan valkoinen täplä ja silmät olivat ruskeat. Tämä kollin nimi oli Kirpputäplä.
Loikin heidän luokseen.
”Tultiinhan sitä sitten”, Hillasielu sanoi ja nyökkäsin hänelle vailla hymynkarettakaan.
”Mikä partio tämä on?” Kysyin tajuten, etten edes tiennyt, olimmeko menossa saalistamaan vai merkkaamaan rajoja.
”Saalistuspartio” , Korpisiipi maukui vastaukseksi juuri ennen Hillasielua, joka loksautti suunsa kiinni, kun ei ollutkaan päässyt vastaamaan kysymykseen, vaikka olikin valmistautunut siihen.
”Mennäänpäs sitten” , Hillasielu puolestaan sanoi ja livahdimme ulos leiristä johtavaan tunneliin Korppisiiven johdolla.
”Minne menemme?” Hillasielu kysyi uteliaana päästyämme jo kunnolla sekametsään ja leirin jäätyä kauemmas taaksemme.
”Ajattelin, että voisimme olla täällä sekametsässä”, Korppisiipi maukaisi.
”Selvä”, Hillasielu vastasi hyväksyvästi.
Raotin suutani maistellakseni ilmaa, ei hajuakaan saaliista. Kirpputäplä sen sijaan sai heti vainun, joten lähti seuraamaan sitä. Hetken oltuaan Korppisiipikin löysi jäljen.
Hillasielu kutsui minut seuraamaan tehden eleen hännällään ja loikin hänen luokseen toivoen, että loikkani olisivat yhtä kepeitä kuin unessani, vaikka ne eivät olleet edes kovin lähellä sitä vaivattomuutta, jonka olin unessani kokenut.
”Haluaisitko kokeilla saalistaa vaikka oravan tai linnun puusta?” Mestarini kysyi äänessään pieni haastamisen vivahde, mutta hän kuitenkin hymyili vienosti.
Katselin häntä hieman epävarmana, mutta kuitenkin samalla ajatus siitä, miten voisin saalistaa puuhun kiiveten, kutkutti sen verran paljon mieltäni, että päädyin vastaamaan: ”Joo, se olisi kivaa!”
Aloimme etsimään saalista.
Liikuin kasvillisuudessa hieman kömpelösti, mutta paljon paremmin kuin ensimmäisillä kerroillani. Olin taas hukkua haaveisiini siitä, miten minut nimitettäisiin soturiksi ja liikkeeni olisivat sulavia ja huomaamattomia, mutta muistin onneksi ajoissa olevani partiossa.
Sain vainun oravasta ja kutsuin Hillasielua, joka tuli hiirenhiljaa luokseni. Oravan hajujälki johti melko pienen vaahterapuun juurelle, jonka oksat olivat matalla. Ei sillä, että koko puu mitenkään kovin korkealle olisi yltänyt.
Katsoin ylös ja huomasin pienen ruskean harmaan karvakasan oksalla nakertamassa jotakin purtavaa, mitä oravat nyt yleensä söivätkään.
Katsoin Hillasielua kysyvästi, ja hän nyökkäsi minulle.
Olimme kyllä muutaman kerran harjoitelleet puuhun kiipeämistä, eikä se ollut ollut niinkään vaikeaa. Hillasielu oli kertonut, miten toimittaisiin sitten, jos saalistaisi puussa.
Yritin muistaa kaikki hänen silloin antamansa ohjeet ja lähdin kiipeämään puuhun.
Kaarna rasahteli, kun kynteni tarttuivat siihen lujasti, ja välillä siitä irtosi säleitä, jotka tippuivat maahan.
Orava ei kuitenkaan huomannut mitään. Hivuttauduin samalle tasolle oravan kanssa, sitten hyökkäsin. Tein sen mahdollisimman nopeasti, syöksyin yrittäen ottaa oravaa kiinni niskasta. Sain suuhuni oravan karvaa, mutten yhtään nahkaa. Oravasta jäi vain karvatuppo suuhuni sen pötkiessä pakoon. Näin miten se hyppäsi seuraavaan puuhun ja sitten kiipesi sen latvaan. Sen syötävä oli tippunut maahan sen säikähtäessä ja irrotaessa otteensa siitä.
Syljin karvat pois suustani ja tulin alas puusta.
”Hiirenpapanat” , mutisin ja Hillasielu katsoi minua huvittuneena.
”Ei se mitään, ensimmäinen kerta. Ja saithan kuitenkin kiinni siitä” , hän sanoi rohkaisevasti.
”Niin” , vastasin haikaillen edelleen oravan perään joka ei ollut enää nähtävissä.

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kuutamolaine ja Ampiaispisto olivat törmänneet pulmalliseen tilanteeseen, jossa heidän oli päätettävä, mitä tekisivät kaksijalalta tippuneen kapistuksen kanssa. Ampiaispisto oli jo ehdottanut esineen siirtämistä ja jopa hautaamista, mutta Kuutamolaine ei ollut lämmennyt kummallekaan ajatukselle.
”Minusta meidän pitäisi jättää se tähän, jotta kaksijalka voi käydä hakemassa sen”, nuori soturi maukui lopulta, ja hän huomasi heti, ettei ehdotus ollut Ampiaispiston mieleen.
”Ai ettäkö antaisimme sen lampsia takaisin reviirillemme tuosta vain, kun juuri annoimme sille lähtöpassit?” kolli tuhahti epäuskoisesti ja lisäsi sitten hivenen itsetyytyväiseen sävyyn: ”Enkä sitä paitsi usko, että se näyttää täällä nokkaansa ihan vähään aikaan.”
Kuutamolaine piti pintansa: ”Emme voi tietää, oliko esine sille jotenkin tärkeä. Jos oli, se saattaa tulla joka tapauksessa etsimään sitä, kun emme ole paikalla. Minusta olisi parasta, että jätämme esineen tähän ja annamme kaksijalan hakea sen.”
”Mitä jos se alkaa tulla tänne useammin sen seurauksena?” Ampiaispisto kysyi häntäänsä nytkäyttäen.
”Sitten häädämme sen toistamiseen”, Kuutamolaine vastasi ja kohautti lapojaan kuin se ei olisi ollut homma eikä mikään. Olihan kaksijalka tälläkin kertaa pötkinyt pakoon yllättävän helposti, vaikka soturi oli luullut siitä olevan edes vähän vastusta. ”Pointtini on, että piilottamalla sen tai viemällä toiseen paikkaan, kaksijalka saattaa harhautua syvemmälle reviirille etsimään sitä tai jopa pyytää toisia kaksijalkoja auttamaan etsinnöissä. Sitten meillä on ongelma, jonka hoitamiseen tarvitaan koko klaani.”
”Kaipa olet oikeassa”, tabbykuvioinen kolli huokaisi lopulta, mutta ei vieläkään vaikuttanut täysin tyytyväiseltä ratkaisuun.
”Tullaan huomenna katsomaan, onko se yhä täällä”, Kuutamolaine naukaisi ja teki jo lähtöä. Muut metsästyspartiossa olijat varmaankin ihmettelivät jo, mihin he olivat oikein kadonneet. ”Jos se ei ole hävinnyt kolmeen päivään mennessä, siirretään se jonnekin reviirin ulkopuolelle. Mikäli kaksijalka todella haluaa sen takaisin, se kyllä tulee etsimään sitä pian.”

Seuraavana päivänä Kuutamolaine ja Ampiaispisto olivat käyneet tarkistamassa esineen tilanteen, eikä sitä ollut näkynyt enää missään. Arvatenkin kaksijalka oli käynyt hakemassa omansa tilanteen rauhoituttua. Kaksikko oli ilmoittanut havainnoistaan Mesitähdelle, joka oli lisännyt partioiden määrää siellä suunnassa, jossa he olivat kaksijalkaan törmänneet. Partiot eivät kuitenkaan olleet saaneet uusia havaintoja mahdollisesta kaksijalan paluusta enää sen jälkeen. Kuutamolaine arveli sen tajunneen oman parhaansa ja pysyttelevän vastedes kauempana metsästä.
Kuutamolaineen ongelmat olivat kuitenkin vasta alkaneet, sillä Mesitähti oli antanut hänelle ensimmäisen oppilaansa. Kyseessä oli Pöllötassu-niminen entinen erakko, jolla oli hyvin häijy luonne ja varmasti jonkin sortin vihanhallintaongelmia – ainakin jos Kuutamolaineelta kysyttiin. Hän oli täysin avuton nuoren kollin kanssa, joka vastasi kooltaan täysikasvuista soturia. Tämä oli myös hyvin väkivaltainen ja saattoi suuttuessaan käydä Kuutamolaineen kimppuun.
Kuutamolaine tiesi, että hänen olisi pitänyt ilmoittaa ongelmallisesta oppilaasta Mesitähdelle, mutta hän ei halunnut luovuttaa näin vähästä. Vaikka Pöllötassu oli kertakaikkisen kamala oppilas, hän halusi uskoa, että onnistuisi kouluttamaan tästä kelpo soturin. Se oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty.
Mustavalkoinen soturi odotti oppilastaan piikkihernetunnelin edustalla. Aurinko oli noussut jo hyvän aikaa sitten, mutta kollia ei näkynyt. Kuutamolaine tukahdutti huokauksen ja otti suunnakseen oppilaiden pesän, josta valkoinen kolli löytyi tuhisemasta selällään umpiunessa ja tassut taivasta kohti. Nuori soturi kokosi itsensä ja lähestyi oppilasta. Hän tökkäsi Pöllötassua kevyesti kylkeen tassullaan, ja yllättäen oppilas räpäytti silmänsä auki ja kääntyi mestariaan kohti vihaisena. Kuutamolaine ehti nipin napin väistämään tämän kynnet – tai ainakin suurimman osan niistä.
”Mitä sinä tulet tökkimään minua heti aamusta?” Pöllötassu ärähti vihaisesti ja kierähti oikein päin. Oppilas mulkoi naarasta vihamielisesti.
”Tulin hakemaan sinut harjoituksiin, joiden olisi pitänyt alkaa jo aikoja sitten”, Kuutamolaine vastasi tiukasti. Hän yritti pitää ilmeensä neutraalina, vaikka kuonoon tullutta naarmua kirveli ikävästi.
”Tulen sitten, kun minusta siltä tuntuu”, kolli tuhahti halveksivasti ja käänsi sen jälkeen soturille selkänsä, selvästikin aikeenaan jatkaa uniaan.
Kuutamolaine veti syvään henkeä ja marssi ulos pesästä kuohuksissaan. Hän ei voinut käsittää, miten Mesitähti oli päästänyt tuollaisen öykkärin klaaniinsa. Naaras jäi istumaan pesän ulkopuolelle, mutta käänsi päätään lähestyvän kissan suuntaan, kun huomasi liikettä silmäkulmassaan.
”Huomenta. Eikö sinun pitänyt mennä harjoituksiin Pöllötassun kanssa?” soturin vanhempi veli, Ampiaispisto, kysyi. Kuutamolaine huokaisi ja lipaisi kielellään kuonostaan valuvan veritipan suuhunsa.
”Piti, mutta Pöllötassu ei ole järin yhteistyökykyisellä tuulella”, hän murahti silmiään pyöritellen. Sitten hänen ilmeensä vakavoitui. ”Mutta ihan oikeasti, en tiedä, mitä teen hänen kanssaan. En haluaisi luovuttaa vielä hänen suhteensa, mutta jos en saa häntä tottelemaan ohjeitani, tästä ei tule mitään.” Naaraan lavat painuivat lyttyyn ja hänen häntänsä nyki turhautuneesti.

//Amppari?

Kirjoittaja: Elandra

Katselimme Kuutamolaineen kanssa esinettä, joka kaksijalalta oli pudonnut. Se oli mielestäni jokseenkin kiinnostava, mutta hitusen enemmän ehkä pelottava. En ollut koskaan nähnyt mitään sellaista.
”Pitäisikö se viedä pois reviiriltä?” kysyin epäröiden ja vilkaisin vierelläni seisovaa Kuutamolainetta. Naaras katsahti minua mietteliäänä.
”Me emme tiedä, onko se vaarallinen. Mitä jos kaksijalka pudotti sen tahallaan ja tämä on ansa?” nuori soturi mietti ääneen ja kiersi esineen ympäri. Esine oli ollut hyvän tovin hiljaa, joten uskaltauduin taas lähestymään sitä. Otin harppauksen eteenpäin ja läimäisin littanaa, kiiltävää esinettä käpälälläni. Siihen syttyi hetkeksi valo, ja astuin nopeasti taas taaksepäin. Valo sammui, eikä esine alkanut ääntelemään.
”Ei se vaikuta vaaralliselta”, sanoin ja yritin siloitella pystyyn nousseita karvojani, ”pitäisiköhän se vain haudata maahan?”
Mustavalkea naaras katsoi minua kulmiaan kurtistaen. ”Miksi ihmeessä?”
Kohautin lapojani tietämättä itsekään, mikä virka esineen hautaamisella oli. Ajatus siitä, että moinen esine jäisi pyörimään Eloklaanin reviirin tuntumaan oli inhottava. Se saattaisi pahimmassa tapauksessa säikyttää äänellään kaikki eläimet monen ketunmitan päästä!
”No, mitä sinä sitten tahdot tehdä sille?” kysyin katsoen nuorempaa sisartani odottavasti. Ei sitä leiriinkään voisi viedä, etenkään kun emme tienneet, mikä esine oikein oli.

//Kuutamo?

Kirjoittaja: Untuva

Olin noussut ylös jo varhain, kun ensimmäiset valonsäteet vielä olivat etsineet paikkaa uudessa päivässä. Ilmassa vallitsi rapsakka keli, sillä jo jonkun aikaa olimme auringonnousun aikaan heränneet pakkaskeliin. Ei tämä vielä mitään ollut lehtikatoon verrattuna, mutta lämpimämpien kelien jälkeen muutoksen huomasi nopeasti.
Ruokailin rauhassa leiriaukiolla, kun auringonnousun partiot lähtivät matkaan. Täytettyäni itseni hiirellä uskalsin sujahtaa ulos leiristä. Aikeenani oli verrytellä jäseniäni ja saalistaa samalla jotain klaanille. Riistan määrä oli laskenut roimasti, joten juuri lähteneestä metsästyspartiosta huolimatta olisi hyödyllistä saada enemmän täytettä tuoresaaliskasaan.
Leirin ulkopuolella kohmeinen ruoho ratisi allani niissä kohdissa, joihin aurinko ei ollut päässyt paistamaan. Muuten ruoho tuntui tassujen alla vain märältä. Matkasin joen yli aistinkiviä ja koivumetsän viertä avarammille nummille. Kun puusto harveni ympäriltä, tuuli pääsi värisyttämään viiksikarvoja ja pörröttämään turkkia. Hetkeksi suljin silmäni ja nautin.
Nenääni osui hajujälki jäniksestä, enkä jäänyt tuhlailemaan aikaani sen suhteen. Vaikka olinkin etevä saalistaja, jänikset kuuluivat vaikeasti napattavaan kategoriaan. Minua ei oltu nopeudella suotu, joten en olisi ikinä saanut juostua jänistä kiinni. Se oli tietenkin harmi, sillä jäniksiä Eloklaanin reviirillä riitti. Lähdin seuraamaan hajujälkeä, ja jäniksen tuoksu vain voimistui mitä lähemmäksi pääsin. Olin jo siirtynyt vaanimisasentoon, kun saatoin hajusta päätellä saaliin olevan jo ihan lähellä. Pian kuitenkin silmiini osui kolo, eikä suinkaan jänistä lähettyvillä. Päättelinkin sen ahtautuneen jo koloonsa. Minttuliekki oli määrännyt minut vasta ennen auringonlaskua lähtevään partioon, joten aikaa kyllä riittäisi. Niinpä asetuinkin kolon vierelle viistoon, ettei kolosta tulija voisi mitenkään huomata minua.
Ehdin odottaa ikuisuudelta tuntuvan ajan, kunnes kaksi pystykorvaa nousi ulos kolosta. En jäänyt odottamaan, vaan koukkasin tassullani kiinni jänikseen ja vedin sen ulos. Nopeasti puraisin sitä kuolettavasti ja kiitin Tähtiklaania. Katsoin ylpeänä edessäni komeilevaa saalista, josta taas joku saisi syödäkseen. Nappasin sen hampaisiini ja lähdin rauhallisin askelin jolkottelemaan aikeinani palata takaisin leiriin.
Leirissä kävin viemässä jäniksen tuoresaaliskasan päällimmäiseksi ja suuntasin kohti sotureiden pesää. Aurinkohuippu oli jo ehtinyt mennä, mutta ehtisin levähtää hetkisen ennen myöhäisempää rajapartiota. Suin hetken turkkiani siistimmäksi, kunnes painoin silmäni kiinni torkahtaen heti.

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Pesin itseäni leirin laidalla. Aamu oli vierähtänyt partiossa ja sen jälkeen harjoituksissa Sadetassun kanssa, mutta nyt minulla oli hieman luppoaikaa. Harmi kyllä kaikki ystäväni olivat paraikaa jossakin ja olin vailla seuraa.
Minun ei tarvinnut murehtia seuran puutetta pitkään – huomaamattani eteeni oli ilmestynyt pieni, vaaleanruskea karvapallo, joka tapitti minua uteliaasti vaaleanvihreillä silmillään. Pentu oli Kaislapentu, tyttäreni Kimalaistoiveen ottotytär. En ollut vielä ehtinyt kunnolla tutustua pennunpentuuni, sillä lähestyvä lehtikato oli pitänyt kaikki soturit kiireisinä ruoankeruussa.
”Oletko Hiilihammas? Mistä tuo arpi on tullut? Leikkisitkö kanssani sammalpallolla?” Kaislapentu kyseli ujo hymy naamallaan. Vastasin pennun hymyyn ja katsoin tätä lämpimästi. Naaraan näkeminen toi mieleeni ne ajat, kun omat pentuni olivat olleet vielä pikkuisia. Pennuissa oli yhä sitä viattomuutta ja tietämättömyyttä maailman julmuudesta, jota halusi suojella kaikin keinoin.
”Olen Hiilihammas”, vahvistin lempeällä äänellä ja kumarruin Kaislapennun tasolle. ”Ja nämä arvet minä sain, kun taistelin hurjia hyökkääjiä vastaan yhdessä Mesitähden kanssa. Myös hänellä on naamassaan arvet siitä taistelusta!” Päätin, ettei pennun tarvinnut tietää, että arpien takana olivat Karjuvirne ja Kieroarpi, jotka ennen Eloklaaniin liittymistä olivat toimineet yhdessä Metsähallan kanssa ja hyökänneet kimppuumme. Veljeksistä oli lopulta paljastanut oikein mukavia kissoja, jotka vain olivat yrittäneet selviytyä, eikä minulla ollut kaunoja heitä kohtaan.
”Onko sinulla sammalpallo jossakin tässä lähellä?” kysyin sitten pennulta ja virnistin leikkisästi. ”Eihän sammalpalloa voi leikkiä ilman itse sammalpalloa.”

//Kaisla? c:

Kirjoittaja: Saaga

”Mennään kertomaan läheisillemme, he varmasti ilahtuvat tästä uutisesta!” Aurinkoroihu innostui. Sypressikuiskeen sisällä kupli ilo ja innostus.
“Kenelle kerromme ensin?” naaras kysyi.

Sypressikuiskeen vatsa oli kasvanut valtavaksi ja käveleminen hengästytti entistäkin enemmän. Hän raahasi hankalasti sammalta pentutarhaan tehdäkseen makuusijansa. Aurinmoroihu kiirehti paikalle hätäisenä.
“Tuo on liian raskasta sinulle! Saanko auttaa?” Sypressikuiskeen kumppani touhotti. Sypressikuiske pysähtyi huohottomaan ja tiputti sammalet pienen matkan päähän pentutarhasta – toisin sanoen määränpäästä.
“Anna, kun autan”, Aurinkoroihu naukui.
“Kyllä minä os-” Nokkospilvi keskeytti Sypressikuiskeen sanat.
“Anna hänen kantaa suurin osa siitä. Hän tarvitsee haastetta ja liikuntaa ennen pentujen tuloa”, hän sanoi ja Aurinkoroihu nyökkäsi nostaen noin puolet sammalista ja oksista omien leukojensa väliin. Sypressikuiske otti omat puolensa ja lastin kevennyttyä hän sai makuualuset yhden pysähdyksen jälkeen makuusijalle.
“Arvostan apuasi mutta haluaisin punoa pesän itse. Saat kuitenkin minun puolestani olla siinä”, Sypressikuiske sanoi hymyillen ja kosketti kumppaninsa kuonoa omallaan. Hän oli oppinut rakastamaan kollia aivan uudella tavalla ja oli iloinen, ettei tämä ollut jättänyt häntä ja pentuja yksin vaikka Sypressikuiske olikin torjunut Aurinkoroihun itse kuu tai pari sitten.
//Arskaliini <33

Kirjoittaja: Ruska

Makasin emoni vierellä pentutarhassa, ja lepuutin päätäni käpälieni varassa. Oli kulunut muutama neljännesosa kuu, kun olin jutellut Ampiaispiston kanssa. Enkä ollut vieläkään tavannut koko sukuani, ta he eivät periaatteessa ollut sukuani, mutta kun he kerran sanoivat niin, niin otaksun että suonissani virtaa heidän verensä. Emo nuolaisi hymyillen päälakeani, ja käänsin kirkkaan katseeni emon kauniiseen turkkiin, ja jäänsinisiin silmiin. Rakastin emoa niin kovasti, että olisin voinut uhrata itseni emon vuoksi. Hän oli niin ihana! Hän hoivasi, välitti ja antoi lämpöä joka päivä. Se oli tarpeen, koska ilma oli jo tosi vilpoista, enkä kestänyt kovin hyvin kylmyyttä, ja pakkasta.
”Mitä nyt emo?” kysyin ja nousin istumaan, painoin pääni vasten emon kylkeä. Emo pukkasi hellästi tassullaan kylkeäni, ja naurahdin iloisesti.
”Sinun pitäisi käydä välillä ulkonakin, vaikka siellä on kylmä”, emo sanoi kehräten. Kehräsin hänelle takaisin.
”Selvä se emo!” sanoin hyväntuulisesti ja tassutin ulos. Kirpeä tuuli toivotti minut tervetulleeksi aukiolle. Ravistin melko lyhyttä turkkiani, ja katselin aukiota hymyillen. Halusin leikki kaverin, jonka kanssa leikkiä jotakin! Vaikka jahdata sammalpalloa! Kävelin eteenpäin ja tarkkailin ympärilleni, väistelin sotureita jotka kävelivät melkein minua päin. Pysähdyin litteäkiven viereen, ja katselin ympärilleni, hengitin hengästyneesti, soturien väisteleminen kävi työstä. Katseeni pysähtyi kolliin, joka istui aukion reunalla. Hänellä oli tummanruskea turkki, jossa oli raitoja, hänellä oli arpi kuonon päällä, ja jäänsiniset silmät. Ihan kuin emollakin! Emo oli puhunut paljon isästään Hiilihampaasta, jota en ollut nähnyt. Tämä kolli näytti ihan emolta, olisiko hän Hiilihammas. Tassutin kollin luokse korvat uteliaisuudesta pystyssä. Pysähdyin kollin eteen ja katsoin häntä kohti. Kolli käänsi ystävällisen katseensa minua kohti. Hymyilin hänelle varovasti.
”Oletko Hiilihammas? Mistä tuo arpi on tullut? Leikkisitkö kanssani sammalpalolla?” kyselin kollilta ja lähestyin häntä. Olin varma, että hän on Hiilihammas.

// Hiili vaari? <3

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Huurteiset heinänkorret rapisivat Leimusilmän käpälien alla, kun kolli liikkui rauhallisesti eteenpäin metsässä. Hän piti silmänsä auki siltä varalta, että jostain löytyisi vielä käyttökelpoisia yrttejä, mutta oli melko ilmiselvää, että paras sesonki oli jo ohi. Heidän ei auttaisi Liljatuulen kanssa kuin vain tulla toimeen sillä, mitä heillä oli, ja toivoa, ettei klaania kohtaisi mikään epidemia tänä lehtikatona.
Mustavalkoisen parantajaoppilaan korvat käännähtivät vähän matkan päästä kuuluvan äänen suuntaan. Hän pysähtyi paikoilleen hieman jännittyneenä ja yritti kuunnella tarkemmin, mistä ääni oli peräisin. Sitä hänen ei tarvinnut arvailla kauaa, sillä erään puun takaa hyppi esiin pörröhäntäinen orava. Leimusilmä tuijotti sitä hiukan hölmistyneenä – pitäisikö hänen yrittää ottaa se kiinni? Saalistilanne klaanissa ei ainakaan paranisi enää kelien kylmetessä entisestään, joten kaikki kiinni saatu saalis auttoi varmasti klaania valmistautumaan lehtikatoon.
Parantajaoppilas laskeutui vähän kömpelösti vaanimisasentoon, jonka hän oli opetellut joskus muinoin ollessaan vasta oppilasikäinen. Hän oli surkea saalistaja, mutta yrittämättä ei saanut jättää. Orava oli nostanut päänsä ylös ja katseli nyt ympärilleen valpastuneena. Ei mennyt aikaakaan, kun se huomasi Leimusilmän lähestyvän itseään ja päästi saman tien ilmoille korvia särkevän varoitushuudon.
Leimusilmä teki epätoivoisen syöksyn talttahammasta kohti, mutta sepä oli vikkelämpi ja ehti livahtaa viereiseen puuhun turvaan. Puuhun hän ei aikonut sitä enää seurata, sillä tiesi liian hyvin, miten suuri alttius putoamiselle oli ajojahdin aikana. Sairasaukiolla oli viime kuina ollut vähän turhankin monta kissaa, jotka olivat loukanneet itsensä tiputtuaan puusta.
Hän huokaisi ja vilkaisi vielä kerran turhautuneena puun oksalle keikkumaan jäänyttä oravaa, ennen kuin jätti jahdin kesken ja keskittyi jälleen yrttien löytämiseen. Kyllä joku taitavampi soturi saisi sen vielä kiinni, kuten Lieskakajo. Leimusilmä tunsi korvannipukoitaan kuumottavan nolostuksesta, kun hän sai jälleen kerran itsensä kiinni ajattelemasta punaturkkista soturikollia.
Hän tunsi voimakasta ihastusta soturia kohtaan, mutta tiesi, ettei voinut kertoa tälle tunteistaan; Lieskakajo oli saanut pentuja Nokkospilven kanssa, ja vähiten raidallinen kolli varmasti kaipasi Leimusilmää kolmanneksi pyöräksi heidän suhteeseensa. Sitä paitsi, Leimusilmän tehtävä oli auttaa kaikkia klaanin kissoja ja kohdella heitä samanarvoisesti. Kumppanin hankkiminen parantajana ei ollut kielletty, mutta hänen olisi silti voitava asettaa muiden henki oman rakastettunsa edelle, mikäli tilanne sitä edellytti.
Leimusilmä oli kävellyt niin ajatuksiinsa uppoutuneena, ettei ollut huomannut lähestyvää partiota ennen kuin nämä olivat kuuloetäisyyden päässä:
”Olisitpa nähnyt oman ilmeesi, kun kompastuit siihen kiveen! Enpä ole ennen törmännyt kissaan, joka osaa tanssahdella yhtä hyvin kuin sinä!”
”Kita kiinni, Oksakuiske! Kuka vain voi välillä kompastua!”
Leimusilmä tunnisti Oksakuiskeen ja Rastaskukan äänet, ja pian partio pöllähti esiin puiden takaa. Mukana olivat kaksikon lisäksi Rastaskukan oppilas, Kuusitassu, sekä Utusielu ja… Lieskakajo! Hän toljotti lähestyviä sotureita lamaantuneena, erityisesti hänen katseensa oli vanginnut muuan raitaturkkinen soturi, jota hän oli ajatellut vain hetki sitten.
”Ai hei, Leimusilmä”, Utusielun naukaisu sai Leimusilmän valpastumaan ja siirtämään katseensa kilpikonnalaikkuiseen naaraaseen, ”mitä sinä täällä yksin teet?”
Leimusilmä nielaisi nopeasti ja yritti selvittää kurkkuaan. Hän toivoi, ettei kukaan ollut huomannut hänen tuijottavan Lieskakajoa mitenkään oudosti. ”Tulin vain etsimään yrttejä”, hän selitti pikaisesti, ”mutta alkaa näyttää siltä, että niitä ei löydy ennen ensi hiirenkorvaa.”
”Onhan se sanomattakin selvää, ettei täältä enää mitään yrttejä löydy”, Oksakuiske tuhahti ja huitaisi hännällään lehtensä pudottaneen pensaan oksia.
”Niin kai, mutta ei niiden etsimisestä haittaakaan ole. Sitä paitsi, saanpahan ainakin raikasta ulkoilmaa”, Leimusilmä virnisti, johon Oksakuiske vain murahti huvittuneesti.
”Tarvitsetko apua?” Leimusilmän sydän jätti lyönnin välistä, kun hän kuuli Lieskakajon kysymyksen. Hän kääntyi katsomaan soturia hieman häkeltyneenä.
”Jos siitä ei ole kauheasti vaivaa”, hänen onnistui sanoa normaalilla äänellä. Lieskakajo pudisti päätään.
”Ei ollenkaan.” Soturi kääntyi muun partion puoleen. ”Menkää te vain edeltä leiriin niin minä jään auttamaan Leimusilmää. Jos näette Nokkospilveä, sanokaa, että tulen myöhemmin katsomaan häntä ja pentuja.”
Leimusilmä katsoi hermostuneena, miten loput soturit jatkoivat matkaa, ja kuuli viereensä seisomaan jääneen Lieskakajon hengityksen. Hän pakotti itsensä sysäämään tunteensa kollia kohtaan pois mielestään ja olemaan kuin tilanteessa ei olisi ollut alkuunkaan mitään kummallista. Vain kaksi ystävystä viettämässä aikaa yhdessä metsässä – täysin normaalia.
”Yritin aiemmin napata oravan, mutta se kiipesi puuhun karkuun”, Leimusilmä kertoi Lieskakajolle heidän lähdettyään kävelemään johonkin suuntaan yrttien toivossa. ”Olen aivan varma, että se näytti minulle kieltään! Minusta on kyllä enemmän hyötyä klaanille parantajana kuin soturina.”
Lieskakajo naurahti hyväntahtoisesti. ”Eloklaani on kyllä onnekas, että sillä on noin lahjakas parantajaoppilas – vaikka metsästäjäksi hänestä ei ehkä olekaan.”
Leimusilmä hykersi naurusta. Sitten hänen mielensä vakavoitui, kun hän tunsi, miten tunteet soturia kohtaan voimistuivat taas. Hänen olisi murskattava itseltään viimeinenkin toivonkipinä yhteisestä tulevaisuudesta Lieskakajon kanssa, ja niinpä hän päätyi ottamaan puheeksi kollin suhteen Nokkospilven kanssa. Heidän suhteensa vakavuuden kuuleminen suoraan Lieskakajolta olisi omiaan tuomaan realiteetit esille.
”Miten sinulla ja Nokkospilvellä muuten menee? Pennut tuottavat varmasti työtä teille kummallekin”, Leimusilmä maukui hymyillen niin aidosti kuin kykeni sisällään vellovilta tunteiltaan.

//Lieska?

Kirjoittaja: Koivu

Pohjaharhan tiukoista käskyistä huolimatta Hilehuurre oli livahtanut nummille heti partion erkaannuttua. Kolli oli juoksennellut hetken vapauden tunteesta nauttien, viileän tuulen tuivertaessa tämän hopeista turkkia vasten. Hetken nautiskeltuaan Hilehuurre oli saanut vainun jäniksestä ja lähtenyt jäljittämään pitkäkorvaista otusta. Tämä olisi sittenkin ihan hauska metsästyspartio, hän oli ajatellut. Mutta eipä nuori kolli yleensäkään antanut muiden pilata iloaan.

Jäniksen jäljet johtivat takaisin suuntaan, josta Hilehuurre oli tullut, eli koivumetsälle päin. Hän hiippaili heinikossa vatsa maata viistäen, niin hitaasti ja vaisusti kuin vain rauhattomilta käpäliltään malttoi. Jäniksen tuoksu tuntui voimistuvan, joten kolli pysähtyi äkkiä siihen paikkaan. Hän erotti heinikossa muutaman ketunmitan päässä kaksi pientä pystykorvaa. ’Kohta lentää pupunpapanat!’
Hilehuurre jännitti lihaksensa. Malttamattomana hopeanharmaa soturi syöksyi eteenpäin jänistä kohti. Eläin istui kuitenkin sivusuunnassa soturiin nähden, joten kissan kuullessaan se pinkaisi toiseen suuntaan. Lihaksikas kolli oli jo valmistautunut tähän, joten hän teki nopean mutkan ja kaarsi jänön eteen, ennen kuin se ehti hänen ohitseen. Jänis teki kissaa paljon nopeamman äkkikäännöksen ja lähti loikkimaan pakoon juuri siihen suuntaan, kun Hilehuurre oli toivonutkin; koivumetsää kohti.
Pilkullinen kolli viiletti jäniksen perässä hetken, kunnes päätti jarruttaa. Hän tykkäsi härnätä jäniksiä hieman, ennen kuin nappasi ne. Kolli toivoi vain, että tämä yksilö ei olisi niin säikky, että pysähtyisi vasta kaukana metsässä. Hilehuurre lähti kulkemaan matalana eteenpäin jäniksen jälkiä seuraten. Koivumetsän ensimmäinen puurivistö oli jo läheisellä näköetäisyydellä. Onnekseen hän huomasi riistaeläimen jähmettyneen paikoilleen noin puoleen väliin matkaa soturin ja metsikön välillä. Sen korvat olivat höröllään ja sen rintakehä osoitti Hilehuurteen suuntaan, kuin se olisi käynyt metsän puolella ja kääntynyt takaisin.
’Hah, miten typerä elukka.’
Jänis käänsi katseensa ja korvansa puiden suuntaan. Nyt oli täydellinen hetki. Hilehuurre pudottautui maata vasten ja lähti hiipimään lähemmäs niin nopeasti kuin osasi. Hän jäykisti takajalkansa pitkän heinikon seassa ja ponkaisi jänistä kohti. Se katsahti Hilehuurteen suuntaan ja vielä kerran toiseen suuntaan, ennen kuin ampaisi karkuun. Hilehuurre saavutti sitä juoksujalkaa, koska lähestyi jänistä viistosti, vaikka olikin suhteellisen hidas juoksija. Kolli hyökkäsi jänistä kohti. Sivusilmällä hän näki jotakin valkoista, joka liikkui eri suuntaan kuin valkoiset koivut. Sitten jokin iskeytyi häneen ja jänis pääsi karkuun. ’Hiirenpapanat!’

Ennen kuin Hilehuurre oli ehtinyt tajuta, mitä oikein oli käynyt, oli hän ehtinyt kieriä tovin yhdessä mytyssä Pohjaharhan kanssa, kunnes oli päässyt irtaantumaan tämän otteesta, jolloin valkea soturi oli kysynyt jotakin vihaiseen sävyyn. Kysymys oli mennyt Hilehuurteelta täysin ohi, mutta Pohjaharja ei ollut vielä lopettanut, vaan tämä jatkoi kireänä:
”Minähän sanoin, että sinun täytyy pysytellä metsässä. Oletko sinä kuluttanut koko aikasi harhailemiseen, vai oletko kenties saanut jotakin kiinnikin?”
”Olisin saanut, jos et olisi häirinnyt minua”, hopeinen kolli vastasi ja jatkoi nokkavasti, ”mitä partion johtaja itse tekee nummilla, eikö sinun pitänyt saalistaa Koivumetsässä?”
”Se ei suinkaan ollut tarkoitukseni. Jäniksen hajujälki johti metsästä tänne ja aika oli vähissä, joten olisi ollut hiirenaivoista jättää se ja etsiä uutta saalista”, Pohjaharha vastasi hetken kuluttua rauhallisella äänensävyllä.
Hilehuurre näki kuitenkin soturin silmistä, kuinka tämä yritti edelleen peittää ärtymystään. Hopeinen kolli ei olisi itse pystynyt moiseen suoritukseen. Nyt häntä otti päähän, että Pohjaharha oli tullut pilaamaan hänen saalistuksensa juuri, kun se oli onnistumassa. Hilehuurteella oli ollut hauskaa jänistä vaaniessa, mutta eipä ollut enää. Hän tuijotti Pohjaharhaa silmiin terävästi, siristäen silmäluomiaan sen verran, että sen juuri ja juuri erotti.
”Ymmärrät varmasti, että minun on ilmoitettava teostasi Mesitähdelle. Rikoit tietoisesti partion johtajan käskyä ja kulutit koko saalistuspartion turhaan seilaamiseen, etkä sen vuoksi saanut klaanille lainkaan saalista. Olet vielä nuori, mutta sinun on opittava, että et voi elää omien halujesi mukaan. Saalistuspartion ykkösprioriteetti on saada klaani ruokittua”, valkea kolli jatkoi vakavalla äänellä.
Hilehuurre oli saanut tarpeekseen; edes häntä ei huvittanut enää. Hänen pilkullisen selkänsä karvat olivat edelleen osittain pystyssä siitä huolimatta, että Pohjaharha oli jo tasoittanut kaikki karvansa, eikä näyttänyt juuri mitään tunnetta ulospäin.
”Kai minä tiedän, mikä on metsästyspartio!” Hilehuurre sihahti.
”Mutta jos haluat palauttaa minut pentutarhalle, niin ei minua haittaa ottaa vapaata tylsien sotureiden seurasta. Tai, jos soturin elämä alkaa olla sinulle liian raskasta, niin siirry kuule ihan vapaasti klaaninvanhimpien pesään”, hän lisäsi, siristäen lopuksi silmiään ivallisesti.
Pohjaharha tuijotti häntä tiukasti, ja Hilehuurre tunsi pientä voitonriemua nähdessään vihan tunteen paistavan jälleen läpi valkean kivinaaman meripihkasilmistä. Pohjaharja ei kuitenkaan sanonut mitään. Hilehuurretta se ei juuri hetkauttanut, että valkea soturi aikoisi laverrella hänestä päällikölle.
’Ei ole minun vikani, että Pohjaharha on ilonpilaaja’, nuori soturi ajatteli ärtyneenä.
”Kerro vain Mesitähdelle, hän varmasti lohduttaa sinua. Niin, ja sinun kannattaa käydä heti sen jälkeen parantajalla. Sinulla täytyy olla kokonainen mehiläispesä päässä. Ei sinun tarvitse pilata toisten iloa omien pakkomielteidesi takia”, Hilehuurre laukoi impulsiivisesti, kun Pohjaharha ei vastannut.
Kollit tuijottivat edelleen toisiaan uhkaavasti. Pohjaharhan ilme ei juuri muuttunut, mutta tämä vaikutti siltä, että joku kissa olisi vienyt häneltä kielen. Äkkiä Hilehuurre alkoi hieman katua sanojaan upotessaan syvemmälle vaaleisiin meripihkasilmiin. Oliko hän mennyt liian pitkälle? Hän oli toki pyrkinytkin loukkaamaan Pohjaharhaa sanoillaan, mutta hiljaisuuden jatkuessa hän alkoi miettiä, että kuinka pahasti tämä oikein oli loukkaantunut. Vai pinnistelikö vanhempi soturi vain pysyäkseen tyynenä? Hilehuurteen selkäkarvat laskivat, mutta niskakarvat olivat edelleen ojossa.
Hän huiskaisi häntäänsä ja kääntyi lähteäkseen. Kerran Pohjaharhalla ei ollut mitään sanottavaa takaisin, hänen olisi paras vain viilettää suoraan leiriin niin nopeasti kuin pääsi, hän tuumi. Ennen kuin Hilehuurre ehti ottaa toista askelta eteen, hän kuuli takaansa Pohjaharhan viileän äänensävyn:
”Mihin sinä nyt luulet meneväsi? Kävelet edelleen partion kanssa samaa matkaa leiriin. Sen jälkeen tulet kanssani Mesitähden puheille. Jos karkaat nyt, voin vannoa, että pahennat vain tilannettasi.”
Hilehuurre tuhahti ja kääntyi mulkoilemaan Pohjaharhaa häntä viuhtoen. Hänellä ei olisi nyt muuta vaihtoehtoa, kuin kävellä tuon kivinaama-mehiläispään kanssa leiriin.

//Pohja?