Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Elandra

Olin suunnitellut antavani Närhitassulle tänään vapaapäivän, mutta Hilehuurteen ja Konnavarjon saapuminen luoksemme muutti suunnitelmat täysin. Onneksi en ollut vielä ehtinyt ilmoittaa vapaapäivästä oppilaalle. En juurikaan arvostanut sitä, miten kolli näytti vetävän kaiken vain leikiksi. Eikö hän osannut ottaa mitään vakavissaan?
Pidin malttini ja pysyin rauhallisena. Yritin kuitenkin antaa kollille mahdollisuuden, sillä tiesin tämän ansainneen soturinimensä vasta eilen. Kenties häntä vain jännitti uusi elämä ilman mestaria, joka kertoi koko ajan mitä tehdä.
Olin hurjan pettynyt, kun tabbykuvioinen kolli alkoi niskuroida aivan urakalla heti leiristä ulos päästyämme. Hän halusi mennä nummille, mutta partiolle oli paljon parempi mennä Koivumetsään. Lehtikato lähestyi, jolloin saalista oli muutenkin vähän ja nummilla oli pitkälti vain jäniksiä, joiden saalistaminen ei tainnut olla yhdenkään partion jäsenen erikoisalaa. Jänikset olivat nopeita, ja kaikki tästä partiosta – Konnavarjoa lukuun ottamatta – olivat varsin hitaita juoksijoita.
”Ei käy”, pudistin päätäni vakavailmeisenä, ”kuten hyvin tiedät, partion johtaja päättää saalistuspaikan, ellei partion jakaja ole sitä tehnyt. Me menemme Koivumetsään, eikä enää yhtäkään vastaväitettä.” Ääneni oli sen verran vakava, että asia näytti menevän perille myös Hilehuurteelle. Kolli kuitenkin näytti nyrpeää naamaa, eikä selvästi ollut tyytyväinen ratkaisuuni. Hänen oli kuitenkin opittava siihen, ettei hän saanut aina tahtoaan periksi. Sotureilla oli sääntöjä ja rajoja, joista oli tärkeää pitää kiinni.
”No partion johtaja on sitten hyvä ja vie meidät Koivumetsään.”
Lähdin johdattamaan partiota viimein pienen vitkastelun jälkeen kohti Koivumetsää. Ylitimme joen ja pian saavuimmekin metsään, jossa kasvoi riveittäin valkoisia puita, joita koristivat mustat pilkut. Pysäytin partion, sillä oli aika hajaantua eri suuntiin. Käännyin kolmen muun kissan puoleen rauhallisesti, vaikka Hilehuurteen käytös ärsytti minua yhä.
”Hajaannutaan nyt ja palataan tähän ennen aurinkohuippua”, nau’uin vakavalla äänellä ja kohtasin Hilehuurteen katseen. Kollin kasvoilla oli virnistys, joka sai oloni epämukavaksi. Hän näytti suunnittelevan jotain, joka taatusti ei olisi minun mieleeni.
”Ja muistakin, että me saalistamme Koivumetsässä. Nummet ovat liian kaukana, ja tuhlaat koko saalistusaikasi vain siihen, jos lähdet nummille. Pysyttele siis kaukana nummista, Hilehuurre”, kohdistin katseeni nuoreen soturiin, joka käänsi vihreän katseensa minuun empimättä.
”Joo joo, tuli jo selväksi. Saalistetaan Koivumetsässä”, kolli tokaisi rennosti ja heilautti häntäänsä. Siristin meripihkaisia silmiäni yrittäessäni tulkita, oliko soturi tosissaan vai ei. Nyökkäsin partiolle merkiksi lähteä saalistamaan.

Olin lähtenyt seuraamaan oravan hajujälkeä. Haju oli jo sen verran laimentunut, että jouduin seuraamaan sitä vähän pidemmälle. Orava oli mutkitellut puiden lomassa paljon, mutta onnekseni se ei ollut kiivennyt missään vaiheessa puuhun. Hajujälki sen kun vain voimistui, ja pian se oli niin vahva, että tiesin oravan olevan aivan lähistöllä.
Hidastin tahtiani, sillä en halunnut säikyttää oravaa tiehensä liikkumalla liian kovaäänisesti. Kumarruin matalammaksi ja hiivin eteenpäin. Jouduin keskittymään täysillä, sillä hiljaa vaaniminen ei ollut vahvuuksiani. Ilahduin, kun huomasin parin ketunmitan päässä touhuilevan oravan. Eläimen turkki oli alkanut jo harmaantua lähestyvää lehtikatoa varten. Pörröhäntäinen eläin oli selin minuun, ja se oli minun tilaisuuteni. Otin nopeasti muutaman askeleen vielä eteenpäin ennen kuin syöksähdin kohti täysikasvuista oravaa. Se ehti huomata minut, mutta omaksi harmikseen liian myöhään. Hampaani olivat jo uponneet eläimen niskaan, kun se yritti pyrkiä karkuun. Orava alkoi vikistä onnettomasti, kun puristin yhä lujemmin hampaillani sitä yrittäessäni pitää sen paikoillaan. Kun ote oli tarpeeksi varma, naksautin nopealla liikkeellä eläimen niskat. Se sai aikaan rusahduksen, ja käpälieni alla rimpuileva eläin nytkähti kerran. Liike loppui, kun elämä hiipui oravasta.
’Kiitos, Tähtiklaani’, kiitin esi-isiäni kiinnisaamastani saaliista. Sillä täyttyisi yhden jos toisenkin kissan vatsa. Irrotin otteeni elottomasta oravasta ja silmäilin ympäristöä. Etsin sopivaa paikkaa, jonne voisin haudata oravan. Hakisin sen mukaani paluumatkalla muiden luokse. Kun sopiva paikka löytyi pienen pähkinäpensaan alta, kaivoin oravan mentävän kuopan maahan, laskin oravan sinne ja peitin sen mullalla. Painoin tarkasti mieleen paikan ja pähkinäpensaan, ennen kuin jatkoin matkaani kohti uutta saalista.

Jalkani veivät minua kohti nummea jäniksen hajujäljen perässä. Tarkoituksenani oli ollut saalistaa vain Koivumetsässä, mutta jäniksen jälki oli niin tuore, että jos se oli mennyt nummille, sen täytyi olla vielä metsän läheisyydessä. Jos saisin jäniksen kiinni, moni saisi sen lihasta vatsansa täyteen. Aika oli lopussa, joten jäniksen jälkeen tuskin ehtisin saada enää muuta kiinni. En halunnut myöhästyä sovitusta tapaamisesta ja minulla oli vielä oravakin haettavana matkan varrelta.
Vauhtini hidastui sitä mukaan, kun jäniksen hajujälki muuttui tuoreemmaksi. Sydämeni syke kiihtyi, mitä voimakkaammaksi hajujälki kävi. Juuri nummen ja Koivumetsän rajalla erotin pitkäkorvaisen eläimen ruohikon seassa! Se loikiskeli eteenpäin hitaasti vailla huolen häivää, eikä onnekseni ainakaan vielä nähnyt minua. Pidätin hengitystä, kun eläin käänsi korvansa minua kohti ja sitten myös katseensa. Painauduin maata vasten aluskasvillisuuden sekaan ja toivoin, ettei pitkäkorva nähnyt minua. Yllättäen jokin muu vei sen huomion, ja se käänsi salamannopeasti katseensa nummien suuntaan. Ajattelin sen olevan mahdollisuuteni, ja lähdin vauhdilla juoksemaan jänistä kohti. Eläimen kauhistunut katse kääntyi nopeasti takaisin minun suuntaani. Kun välimatkaa oli enää vajaa ketunmitta, jänis ampaisi karkuun pitkine jalkoineen. En luovuttanut, vaan lähdin pinkomaan jäniksen perään. Se oli nopea, joten jouduin ihan tosissani juoksemaan kiriäkseni sitä kohti. Välimatka jänikseen pieneni, ja olisin pian saanut sen kiinni, kun jokin ilmestyi eteeni aivan tyhjästä.
Jouduin tekemään äkkijarrutuksen, muttei se auttanut. Törmäsin harmaaseen eläimeen ja kierimme hetken ajan maassa keskenämme. Kun pääsimme pysähtymään, irtaannuimme toisistamme niskavillat pystyssä. Katsahdin vakavailmeisenä tabbykuvioiseen kolliin, jonka tunnistin Hilehuurteeksi.
”Mitä sinä oikein teet?” kysyin ennen kuin selvästi yhä päästään pyörällä oleva kolli ehti sanoa mitään. En voinut uskoa, että hän oli tieten tahtoen rikkonut käskyäni ja tullut nummille. Kollilta puuttui täysin kunnioitus vanhempia sotureita kohtaan, enkä voinut sietää moista käytöstä.
”Minähän sanoin, että sinun täytyy pysytellä metsässä. Oletko sinä kuluttanut koko aikasi harhailemiseen, vai oletko kenties saanut jotakin kiinnikin?” esitin kysymyksen kireällä äänellä. Hilehuurre kurtisti kulmiaan ja nosti leukansa pystyyn.
”Olisin saanut, jos et olisi häirinnyt minua”, kolli tokaisi, ”mitä partion johtaja itse tekee nummilla, eikö sinun pitänyt saalistaa Koivumetsässä?” Kieltämättä kysymys oli osuva, mutta Hilehuurteella ei ollut varaa piikitellä. Kolli sai odottaa vastaustani hetken, sillä halusin miettiä sanomiseni tarkkaan. Sen ajan harmaa kissa tuijotti minua herkeämättä vihreillä silmillään. Hänen tungetteleva katseensa sai oloni epämukavaksi.
”Se ei suinkaan ollut tarkoitukseni. Jäniksen hajujälki johti metsästä tänne ja aika oli vähissä, joten olisi ollut hiirenaivoista jättää se ja etsiä uutta saalista”, nau’uin rauhallisella äänellä, pakottaen karvani tasoittumaan. Vaikka olinkin todella pettynyt ja ärsyyntynyt Hilehuurteen käytökseen, minun oli pysyttävä rauhallisena. Soturin ei ollut hyvä joutua riitoihin klaanitoverinsa kanssa, vaan asiat oli hyvä selvittää rauhallisesti puhumalla.
”Ymmärrät varmasti, että minun on ilmoitettava teostasi Mesitähdelle. Rikoit tietoisesti partion johtajan käskyä ja kulutit koko saalistuspartion turhaan seilaamiseen, etkä sen vuoksi saanut klaanille lainkaan saalista. Olet vielä nuori, mutta sinun on opittava, että et voi elää omien halujesi mukaan. Saalistuspartion ykkösprioriteetti on saada klaani ruokittua”, totesin vakavalla äänellä ja katsoin Hilehuurretta suoraan silmiin.

//Hile?

Kirjoittaja: Sirius

Heräsin vuoteestani. Minua ei ollenkaan tehnyt mieli lähteä aamupartioon. Niin, aamupartioon! Se oli ainoa asia, jota vihasin. Omenahuuma oli ilmoittanut minulle, että lähtisimme sinne tänään. Olin vain mulkoillut häntä. ”Jokainen joutuu vuorollaan.” Omenahuuma oli sanonut. Huokaisin hiljaa. En saanut levätä hetkeäkään enempää, kun Omenahuuma tuli sisään. ”Sumutassu, nyt lähdemme aamupartioon! Saat sitten jatkaa uniasi päivällä.” Omenahuuma naukui. ’Ihan kuin muka voisin tehdä niin. Tulee ihan kauhea meteli, ja näin aamullahan kuuluu nukkua!’ ajattelin kiukkuisesti. Yritin pitää karvani sileinä. Nyökkäsin lyhyesti, osoittamatta kiinnostusta. Matkalla potkaisin sammalia. Ne lensivät kaaressa oppilaiden pesän toiselle puolelle. Venyttelin aamuhämärässä. Oli vielä pimeää, ja usva nousi hiljaisesti pois reviriiltä. Räpyttelin silmiäni. Tunnelma oli vähän samanlaista kuin kokoontumisessa. Hieman jännittynyttä ja mukavaa tunnelmaa. Vaikka täällä oli vain ehkä pari kissaa samaan aikaan. Mukaan saimme partioon Hallavarjon ja Kultasiiven. Hallavarjo asettui partion kärkeen. Vilkuilin ympärilleni. Tuntui hieman oudolta. ”Mihin me mennään?” kysyin Omenahuumalta.
”Kuolonklaanin rajalle.” kolli supatti.

Leirin ulkopuolella oli entistäkin hämärämpää. Henkäisin kauhistuksesta, kun kiiluvasilmäinen otus hyppäsi pensaasta. ”Mikä tuo on? Apua!” ulahdin. ”Se on vain orava.” Omenahuuma sanoi rauhoittavasti. ”Ei se ole mikään kettu tai sellainen.” ”Jaaha. Olisi voinut kuitenkin olla, joten älkää viitsikö!” mutisin juuri ja juuri niin kuuluvalla äänellä, että kaikki kuulivat sen. Omenahuuma murahti minulle muttei sanonut mitään. Laskin häntäni alas. Yritin näyttää nöyrältä. Tassutin eteenpäin. Edessäni oli hieman pahanhajuinen Kuolonklaanin raja. ’Miten Kuolonklaanin kissat voivat haista tuollaiselle? Jos haluaisi haista tuollaiselle, niin täytyisi varmaan syödä koira!’ ajattelin tyrmistyneenä. Laitoin rajamerkin viereiseen saniaispehkoon. Vilkaisin eteenpäin. Näin ison vaahteran, ja pienen kuusen nojaamassa siihen. Juoksin niiden läpi.

Kirjoittaja: Elandra

”No, minusta tuntuu, että tiedän nyt, mikä minut tekee iloiseksi. Haluan liittyä Eloklaaniin”, Kurren toteamus sai jännittyneen ilmeen kasvoillani muuttumaan hymyksi. Olin odottanut, että nuori kissa ilmoittaisi lähtevänsä Eloklaanista piakkoin, joten tämä uutinen oli ehdottomasti mukava yllätys! Vaikka Kurre olikin melko erilainen kuin suurin osa eloklaanilaisista, tiesin hänen sopeutuvan joukkoon loistavasti. Eloklaanissa hänen ympärillään olisi paljon välittäviä kissoja, jotka voisivat auttaa kermanväristä kissaa luottamaan enemmän itseensä ja muihin. Toivoin, että saisin jonain päivänä nähdä Kurren aidosti iloisena ja onnellisena!
”Jos se tekee sinut iloiseksi, olet lämpimästi tervetullut Eloklaanin jäseneksi”, naukaisin leveästi hymyillen. Aloin kehrätä ilosta, olin todella onnellinen Kurren päätöksestä.
”Olen varma, että sinusta tulee loistava soturi!” hymy sen kuin vain leveni kasvoillani puhuessani. Olin huomaavinani myös Kurren kasvoilla hennon hymyn, ja tämän savuinen katseensa oli tavallista kirkkaampi.
Olimme pysähtyneet leirin ulkopuolelle hieman sivummalle sisäänkäyntitunnelista.
”Niin minäkin toivon”, Kurre totesi rauhallisella äänellä. Olin niin iloinen, että hymyilin koko sen matkan, kun kävelimme kauemmas leiristä samaan paikkaan, jossa olimme eilen harjoitelleet saalistamista.

Pysähdyin pienelle aukiolle ja käännyin kermanvärisen kollin puoleen.
”Vieläkö sinä muistat asennot, joita harjoittelimme eilen?” kysyin iloisella äänellä. Kurre nyökytteli päätään.
”Hienoa, siinä tapauksessa pääsemmekin suoraan itse asiaan”, tokaisin tyytyväisesti nyökytellen. Kurresta huomasi, että tämä oli innoissaan, vaikkei kollin kasvoille piirtynytkään edes pientä hymyä. Tämän silmät olivat laajentuneet ja kolli silmäili jo ympäristöään saaliiden varalta.
”Lähde vain etsimään saalista, niin minä jään tähän odottelemaan.”
Jännittynein askelin Kurre alkoi kävellä eteenpäin tarkasti ilmaa nuuhkien. Hetken vaeltelun kuluttua hän sai selvästi vainun jostain ja lähti seuraamaan sitä hiljaa hiipien, juuri kuten olin opettanut. Näin, miten entisen kotikisun häntä hipaisi välillä maata, mutta kolli tajusi aina itse nostaa sitä hieman ylemmäs. Kermanvärinen kissa katosi näköpiiristäni, joten tehtäväkseni jäi nyt vain odottaa hänen paluutaan.
Ennen kuin huomasinkaan, olin uppoutunut omiin ajatuksiini. Mielessäni pyöri paljon asioita, mutta yksi niistä oli huoli lähestyvästä lehtikadosta. Ilmat viilenivät vauhdilla ja ei menisi aikaakaan, kun ensilumi sataisi maahan ja peittäisi metsän valkeaan lumeen. Rukoilin päivittäin Tähtiklaania, että tästä lehdikadosta tulisi aiempia suotuisampi. Eloklaanilla toki meni nyt erinomaisesti, mutta ruokittavia suita oli huolestuttavan paljon ja saaliin määrä sen kun vain laski päivä päivältä. Toivoin, ettei riistaa tarvitsisi alkaa säännöstelemään, vaan jokainen saisi päivittäin vatsansa täyteen.
Lähestyvät askeleet saivat minut säpsähtämään. Katseeni oli kääntynyt lehdettömien oksien takana pilkottavaan siniseen taivaaseen, mutta se laskeutui nopeasti Kurreen, kun kuulin tämän lähestyvän. Kolli kantoi suussaan pientä metsähiirtä.
”Oikein hyvä Kurre! Sinähän olet pian ihan mestarisaalistaja”, kehuin kollia, joka pudotti elottoman hiiren maahan. Kolli katsoi minua kiitollisena.
”Enpä tiedä. Hiiri meinasi päästä karkuun, kun se kuuli minun lähestyvän. Sain sen juuri ja juuri kiinni ennen kuin se olisi livahtanut kuusen juurakkoon piiloon”, kolli naukaisi ja laski sumuisen katseensa maahan.
”Höh, sellaista sattuu usein myös minulle! Sehän juuri todistaa, että olet hyvä saalistaja, kun haasteista huolimatta sait hiiren kiinni”, huomautin lämpimällä äänellä. Kurre nosti taas katseensa katseensa minuun. Sitä oli vaikea tulkita, enkä ollut varma, oliko sanoillani ollut mitään merkitystä.
”Nyt kun olet liittymässä Eloklaaniin, sinun on hyvä alkaa opettelemaan soturilakia. Jokaisen soturin on muistettava soturilaki ulkoa ja noudatettava jokaista kohtaa. Tuleva mestarisi opettaa sinulle soturilain, mutta voimme aloittaa jo nyt. Neljännessä kohdassa sanotaan, että saalista saa tappaa vain syötäväksi, ja Tähtiklaania on kiitettävä saaliseläimen hengestä”, selitin ystävällisesti. En ollut aiemmin kertonut Kurrelle soturilaista, joten en tiennyt miten hän suhtautuisi siihen, että yllättäen hänen olisikin opeteltava ulkoa monta sääntöä.

//Kurrrr?

Kirjoittaja: Pyry

Hipsuttelin metsästyspartion mukana leiriä kohti. Minut oli laitettu siihen mukaan kolmen soturin ja toisen oppilaan kanssa, mikä oli ihan mukavaa. En vain ollut onnistunut saamaan mitään saalista, mutta onneksi muilla oli ollut onnea matkassa. En voinut tietenkään kieltää, etteikö minua hiukan olisi hävettänyt palata tyhjin käpälin kotiin, kun kuitenkin olin metsästyspartiossa ollut.
Ensi kerralla sitten, yritin lohduttaa itseäni.
”Ensi kerralla paremmin”, maukaisi Väärävarjokin viereltäni.
Minä hymyilin hänelle takaisin ja jälleen häntä tyytyväisesti pystyssä jolkotin sisään leiriin. Siellä oli ihanan rauhaisaa, kuten yleensä. Muutama soturi oli aukiolla vaihtamassa kieliä, ja pentutarhan edustalla huomasin Lehmuspennun ja Lampipennun temmeltävän iloisesti. Istahdin hetkeksi aloilleni ja jäin ihan vain katselemaan leirin menoa. Vaikka ilma oli kylmähkö, minun oli hyvä olla. Oli kevyt olo ja hyväntuulinen mieli. Sitä paitsi tänään oli oikein hyvä päivä. Toisaalta, ei minulla tainnut juuri huonoja päiviä ollakaan, joten… Huiskaisin hännälläni, kun yksittäinen puunlehti päätti lennähtää jostain kuonolleni, ja nousin sitten ylös. Ajattelin käydä tervehtimässä klaaninvanhimpia, jos he vaikka olivat vahingossa jääneet ilman syömistä. Sekin olisi hyvä tarkistaa.

Kirjoittaja: Koivu

Hilehuurre heräsi varhain, heti ensimmäisten auringonsäteiden lävistettyä sotureiden pesän juurista muodostuvat seinät. Hopeanharmaa, pilkullinen kolli avasi suunsa nopeasti valtavaan haukotukseen. Turhaa viivyttelemättä hän kampesi itsensä ylös, pujotteli nukkuvien sotureiden läpi pesän suuaukolle, lipaisi kutiavaa lapaansa ja kipitti ulos. Sotureiden pesä oli muuten erittäin mukava, hienon näköinenkin, mutta Hilehuurre oli saanut melko huonon paikan itselleen pesän perältä, paksun juuren vierestä, joka oli raapinut kollin suurta lapaa tämän möyriessä sammalilla unissaan. Hopeinen kolli oli juuri eilen nimitetty soturiksi, joten tämä oli innoissaan soturiuden tuomista vapauksista. Enää hänen ei tarvitsisi ravata jatkuvasti klaaninvanhimpien luona viemässä heille riistaa ja vaihtamassa heidän kirppuisia sammaliaan. Enää hänen ei tarvitsisi selittää mestarilleen, miksi oli lähtenyt ilman lupaa metsään seikkailemaan ennen harjoituksia.
Hilehuurre kipitti pääaukiolle häntä kauniin näyttävästi pystyssä. Vaikka suurin osa sotureista oli vielä jäänyt nukkumaan, joitakin kissoja oli jo hereillä. Muutama mestari oli juuri menemässä herättelemään oppilaitaan. Hilehuurre oli pakahtua ilosta ajatellessaan, miten hänen ei enää ikinä tarvitsisi nukkua oppilaiden pesässä. Mesitähti kokoontui parin soturin kanssa ilmeisesti odottamaan muita partioon osallistujia. Klaanin varapäällikkö Minttuliekki venytteli ja suki turkkiaan parin hännänmitan päässä päälliköstä. Hilehuurre käveli heidän ohitseen.
”Hyvää huomenta!” kolli tervehti kaikkia pirteästi kurnuttaen.
”Huomenta!” Minttuliekki ja Mesitähti vastasivat lähes yhteen ääneen. Mesitähden vieressä punaruskea kolli, Irvikita nyökkäsi ja tämän toisella puolella Pehmoturkki, pitkäkarvainen kermanvärinen naaras, huikkasi:
”Huomenta, Hilehuurre! Miten meni ensimmäinen yö sotureiden pesässä?”
”Mainiosti, nukuin kuin tukki!” Hilehuurre vastasi ja tassutti sitten Pehmoturkin vierelle.
”Olosuhteetkin olivat harvinaisen suotuisat, nimittäin nukuin Ampiaispiston ja Mehiläislennon vieressä”, kolli lisäsi pilke silmäkulmassaan ja virnisti pienesti. Hilehuurre piti molempia sotureita erittäin viehättävinä, eikä hän ihmetellyt ollenkaan, että nämä olivat veljeksiä.
”No sinullapa on ollut sitten oikein makoisat unet”, Pehmoturkki sanoi huvittuneena.
”Sanos muuta!”
Hilehuurre ei malttanut jäädä rupattelemaan Pehmoturkin kanssa enempää, vaan kääntyi katselemaan, keitä muita olisi hereillä. Ennen kuin hän ehti häipyä mihinkään, Minttuliekki kuitenkin käveli hänen luokseen.
”Hei, Hilehuurre! Sinähän voisit lähteä ensimmäiseen metsästyspartioon Konnavarjon kanssa, kun olette jo sopivasti hereillä. Ottakaa Pohjaharja ja Närhitassu mukaanne”, punainen naaras käski.
”Oikeasti? Aiotko pilata ensimmäisen päiväni soturina lähettämällä minut heti-”
”Noinko puhuu soturi?” Minttuliekki keskeytti Hilehuurteen lauseen kova katse silmissään.
”Ota rauhassa, et ehtinyt edes kuulla loppuun”, Hilehuurre naukaisi virnistäen.
Oliko Minttuliekillä tänään muurahaisia turkissa? Hänhän laski vain leikkiä, kyllä varapäällikkö varmasti tiesi sen.
”Ei minun tarvitse kuulla. Ei soturi valita siitä, että joutuu aikaiseen partioon, varsinkaan, kun on itse jo valmiiksi hereillä”, naaras jatkoi.
”Enhän minä siitä ollutkaan valittamassa”, Hilehuurre naurahti.
Minttuliekki näytti hämmentyneeltä, mutta siltä, ettei siitä huolimatta olisi halunnut kuulla enempää. Ottaisi nyt vähän rennommin niiden muurahaisten kanssa, Hilehuurre ajatteli huvittuneena.
”Olin sanomassa, että aiotko pilata sen lähettämällä minut partioon Pohjaharhan kanssa. Se soturi on yksi leiriä ympäröivä kivi. Tai siis, onhan hän komea, mutta…”
Minttuliekki loi Hilehuurteeseen lopen kyllästyneen katseen ja keskeytti hänen puheensa vain huiskauttamalla häntää merkiksi, ettei jaksanut kuunnella. Varapäällikkö kääntyi ja lähti sotureiden pesää kohti, missä yhä useampi soturi näytti heräilevän.
”Pärjäile muurahaistesi kanssa, Minttuliekki!” Hilehuurre huikkasi tämän perään virne kasvoillaan. Kolli ei ollut varma, kuuliko varapäällikkö, mutta se oli ehkä vain ihan hyvä kaikkien kannalta.
Minttuliekki osasi myös nauraa vitseille, mutta tänään ei tainnut olla sellainen päivä. Hilehuurre epäili, että varapäällikkö oli ehkä vain kyllästynyt hänen juttuihinsa, koska oli joutunut katselemaan vilkkaan kollin kommelluksia koko hänen oppilasikänsä ajan. Hilehuurteen entinen mestari, Viherkatse, oli ollut toisinaan hieman liian anteeksiantava hänen tempuistaan, joten Minttuliekin oli usein ollut pakko puuttua kurin säilymiseen ja Hilehuurteen, tai tietenkin silloisen Hiletassun, ansaitsemien rangaistusten toteutumiseen. Hilehuurre ymmärsi sen kyllä. Hän oli taatusti käynyt sotureiden hermoille toisinaan. Nyt hän oli kuitenkin soturi, eikä hän ollut muutenkaan tehnyt mitään typerää lähikuina. Sen vuoksi hän ei aivan ymmärtänyt, miksi Minttuliekillä tuntui silti olevan jotakin häntä vastaan. Mutta olkoon varapäällikkö kirppupallo hänelle, jos kerran niin halusi. Hilehuurteelle se oli lopulta se ja sama – osasihan hän olla itse yhtä ärsyttävä halutessaan.
Koko Hilehuurteen ja Minttuliekin välikohtauksen ajan Konnavarjo oli vain istunut Hilehuurteen takana hiljaa. Hopeinen kolli kääntyi Konnavarjon puoleen ja kohautti huvittuneena lapojaan välikohtauksen jäljiltä, vaikka ei tavoittanutkaan punaruskean kollin katsetta. Hilehuurre oli aina pitänyt Konnavarjoa hieman erikoisena, mutta hän tuumi toiveikkaana, että saattaisi saada puristettua pienestä tabbykuvioisesta kollista jotakin uutta partion aikana. Konnavarjo ei kuitenkaan ollut ollenkaan Hilehuurteen tyyppiä ja jos tämä ei osaisi puhua muusta kuin itsestään, olisi Hilehuurteen yritettävä saada Pohjaharha juttelemaan. Siis sillä lailla kevyesti, että voisi pitää hauskaa. Eikä kivien tapaan.
’Jipii. Tänään onkin huippuhauskaa seuraa luvassa’, kolli ajatteli sarkastisesti. Onneksi hän osaisi pitää hauskaa yksinäänkin.
Hänen vieressään Konnavarjo nousi jaloilleen.
”Minä haen Pohjaharhan ja Närhitassun”, tämä sanoi.
”Etpäs hae, koska ehdin ensin!” Hilehuurre naukaisi leikkimielisesti, otti pari loikkaa eteenpäin ja kipitti lopun matkasta hyvässä ryhdissä oppilaiden pesän edustalle, missä valkoinen soturi oli valmiina oppilaansa kanssa. Konnavarjo ei sanonut mitään, mutta asteli hänen perässään rauhallisena.
”Huomenta Pohjaharja ja Närhitassu!” Hilehuurre tervehti lähes ylipirteästi. Hän liioitteli sen osittain tarkoituksella, koska ei pystynyt kuvittelemaan Pohjaharhaa näyttämässä puoliakaan yhtä pirteää naamaa. ’Ehkä minun seurani tekee ihan hyvää tuolle kivikasvolle.’
”Hyvää huomenta”, Pohjaharha vastasi kohteliaasti, valkoiselle soturille tavanomainen, vakava ilme kasvoillaan.
”Hyviä uutisia”, Hilehuurre sanoi hymyillen.
”Minttuliekki käski meidät neljä metsästyspartioon”, Konnavarjo ehti avata suunsa väliin. Hilehuurre mulkaisi tabbykuvioista kollia sivusilmällä.
”Selvä”, Pohjaharha vastasi tyynesti. Valkea kolli oli joukon vanhin soturi, joten hän johtaisi partiota.
”Entä mitä ne uutiset ovat?” hän tiedusteli.
”Etkö kuullut? Saat minut metsästyspartioosi!” Hilehuurre virnisti ja vinkkasi silmää leikkimielisesti.
Pohjaharha tuijotti häntä hetken ilme hievahtamatta, kuin ei olisi tiennyt, mitä vastata. Hilehuurre ei ollut koskaan katsonut tätä yhtäjaksoisesti silmiin näin kauan. Hän kiinnitti vasta nyt huomiota siihen, kuinka puoleensavetävät tämän vaaleat meripihkasilmät olivat. Siro, valkea kolli pudisti lopulta päätään pienesti ja lähti sitten johtamaan joukkoa kohti piikkihernetunnelia. Hilehuurre asteli Pohjaharjan toisella puolella, kun Närhitassu seurasi mestariaan tämän toisella puolen. Konnavarjo laahusti perässä rauhallisin askelin.

Metsästyspartion poistuttua leiristä ja edettyä vasta vähän matkaa, Närhitassu kipitti mestarinsa vierelle.
”Missä aiomme saalistaa?” kiiltävän musta naaras kysyi.
”Mennään nummille!” Hilehuurre ehdotti innoissaan.
Hopeinen soturi piti siitä, kuinka kauas nummilla pystyi näkemään. Siellä oli ihanan avaraa, minkä lisäksi kolli piti nummimaisemaa nättinä – tai oli se sitä ainakin kaikkina muina vuodenaikoina. Ja jänisten kanssa oli hupaisaa painia ennen listimistä. Saniaisissa kieriminen ei voittaisi sitä millään.
”Menemme koivumetsään”, Pohjaharha päätti.
Hilehuurre huokaisi kärsimättömänä.
”Oletko varma, ettet tahdo kivimetsään?” hän irvaili.
Närhitassu näytti huvittuneen Hilehuurteen kommentista, mutta vakavoitui äkkiä, ettei Pohjaharha huomaisi. Hilehuurre kuitenkin virnuili tavalliseen tapaansa, vaikka valkoinen soturi näyttikin nyt hieman siltä, että voisi antaa nuorelle soturille kirpaisevan korvapuustin käpälällään. Niin ei kuitenkaan käynyt.
”Voin yhtä hyvin lähettää sinut takaisin leiriin, Hilehuurre”, Pohjaharha sanoi hivenen viileästi.
”Hyvä on, hyvä on. Mene kivimetsääsi”, Hilehuurre sanoi ja naurahti sille, miten vakavasti vanhempi kolli suhtautui kaikkeen.
Hilehuurre tuumi, että jos valkea kolli ei olisi ollut aina niin vakava, hänen komeutensa ja kohteliaisuutensa olisivat voineet tehdä hänestä erittäin puoleensavetävän. Hopeinen kolli ei tosin saanut nytkään silmiään irti Pohjaharhan näteistä meripihkasilmistä.
”Jos tehdään niin, että te menette sinne koivumetsään ja minä menen nummille. Lupaan tuoda isoimman saaliin!” hän jatkoi. ”Tai haluatko sinä tulla mukaani, Konnavarjo?”
Ennen kuin Konnavarjo ehti vastata, Hilehuurre kohtasi Pohjaharhan jäätävän katseen.
’Tuolla kivellä ei sitten oikeasti ole mitään huumorintajua. Miksi se on hänelle niin iso asia, tulenko koivumetsään vai en? Ja miksi kaikki ovat niin tylsiä tänään?’ Hilehuurre ajatteli ja alkoi itsekin jo tympääntyä. Hän oli ajatellut, että saisi vähän enemmän vapauksia ollessaan soturi. No, totta kai hän pääsi heti partioon itse herra-soturilain kanssa.
Hilehuurre harkitsi jo, että jättäisi tylsän partionsa ja juoksisi nummille, kun Pohjaharha avasi suunsa sanoakseen jotakin.

// Pohja? :’D

Kirjoittaja: Nelli

”Tänään voisimme mennä sinne koivumetsään. Niinhän sinä silloin toivoit?”, Hillasielu sanoi ja hymyilin:
”Niin! Niin halusinkin!” Vastasin innoissani muistellen samalla minun, Hillasielun ja Helmipilkun retkeä, jollloin olin pyytänyt, että voisimme joskus tulla koivumetsään soturiharjoituksiin. Nyt olimme menossa sinne!
Pääsisin taas siihen ruskan täyttämään hienoon paikkaan! Tai no, lehdet olivat jo tippuneet, joten koivumetsä olisi todennäköisesti enemmänkin rusehtava kasa lehtiä, kuin oransseja, punaisia ja keltaisia sävyjä pullollaan oleva upea värimaailma.
Tassuni oli parantunut parisen päivää sitten, joten harjoitukset olivat taas alkaneet ja olin siitä sangen iloinen.
”Mennäänpäs sitten” , mestarini maukaisi ja nyökkäsin ollen innoissani päästessäni taas harjoittelemaan sotureiden taitoja, sillä viime kerrasta tuntui olevan aivan liian kauan, vaikka olinkin ollut parantajalla alle neljänneskuun verran.
Hillasielu kulki edellä ja minä seurasin aivan hänen takanaan. Menimme samaa reittiä kuin silloin kävelylläkin. Minun teki kokoajan mieli nuuhkia ympäriinsä ja yrittää jäljittää saalista, mutta jos me edes harjoittelisimme saalistamista, niin tekisimme sen varmaankin koivumetsässä.

Saavuimme joelle, jossa virtasi tummaa vettä. Mielestäni juuri sen näköistä, johon voisi helposti hukkua, mutta yritin olla näyttämättä epävarmuuttani Hillasielulle, joka loikki jo astinkivien yli kepeästi ja minä seurasin perässä hieman kömpelömmin.
Loikatessaan viimeiseltä kiveltä joen toiselle puolelle, hän käännähti minuun päin äkisti.
Säikähdin ja loikkasin itsekin pois kiviltä vielä entisiäkin loikkia kömpelömmin huomaten, että siihen olisi jo vaadittu ketteryyttä, jota ei oikein minulta löytynyt -vielä ainakaan.
”Ei hullummin näin aluksi, vaikka kyllä tuossa sinun ketteryydessäsi olisi paljonkin parannettavaa” , Hillasielu maukaisi lausuen ajatukseni ääneen.
Punastuin hieman, vaikkakin en oikein ymmärtänyt syytä. Eihän kukaan voi heti olla erinomainen. Onneksi mestarini ei kuitenkaan huomannut sitä, tai ainakaan huomioinut, vaan kääntyi taas selin minuun.
”Jatketaan”, hän sanoi reippaasti alkaen hölköttää melkoisen rivakkaa tahtia. Tuntui ihanalta, kun tassua ei jomottanut yhtään, vaikka menimme niin nopeasti, ja kun olimme päässeet nummelle, niin juoksemisen haluni kasvoi joka askeleella. Minun ei juuri silloin tehnyt mitään muuta yhtä paljon mieli kuin juosta -ja kovaa!
Hillasielu taisi jotenkin huomata sen hieman levottomasta ja pidättyväisestä olemuksestani, sillä sitten hän kysyi:
”Haluaisitko pysähtyä saalistamaan hetkeksi?”
Kohotin katseeni, ja silmäni olivat melkein ilosta soikeat.
”Ehdottomasti! Minä haluaisin löytää jäniksen, niinkuin sinä ja Helmipilkku silloin kävelyllämme” , vastasin ja Hillasielu nyökkäsi:
”Selvä, no eikun vain yrittämään. Tiedät, miten toimitaan. Täällähän pidin ensimmäiset saalistusharjoituksesikin.”
Nyökkäsin takaisin ja aloin nuuhkia ilmaa pitäen suutani raollaan.
Nuuhkin, nuuhkin ja nuuhkin.
Hillasielu oli jo saanut yhden hiiren.
Sitten, nenääni tunkeutui jäniksen tuoksu, tuore sellainen. Lähdin innosta piukeana seuraamaan sitä, kunnes havaitsin pienen jäniksen.
Hiivin hipihiljaa, tassuistani ei kantautunut ääntäkään.
Olin päässyt kahden ketunmitan päähän jäniksestä, kun se alkoi höristellä korviaan.
Pidätin hengitystäni lihakset jännittyneinä ja valmiina hyppäämään, juoksemaan, tai mitä niiden nyt pitäisi tehdä, jotta saisin jäniksen kiinni.
Jänis katsahti tarkkaavaisena toiselle puolelleen, eli pois päin minusta.
Nyt!- ajattelin ja pinkaisin jäniksen kimppuun, tai ainakin yritin, sillä se lähti karkuun. Juoksin perässä kovaa vauhtia, joka itseasiassa oli erittäin nautinnollista nyt, kun en ollut saanut juosta loukkaantuneen tassun takia. Saavutin jänistä hieman, mutta sitten se taas juoksi kauemmas. Huomasin silmäkulmassani toisen kissan turkkia. Hillasielu! -ajattelin.
Jänis ei huomannut, kun Hillasielu juoksi nummen reunaa siten että jahtasi jänistä pian vastapäisestä suunnasta kuin minä, jolloin jänis kääntyi äkkiä juoksemaan minua kohti.
Loikkasin jäniksen kimppuun painaen sen kynsilläni maahan. Puraisin sitä lujasti, jolloin se valahti veltoksi ja sain lämpimän veren tulvahduksen suuhuni.
Hillasielu juoksi luokseni.
”Kiitos”, sanoin mestarilleni ja hän hymyili.
”Nyt voisimme jatkaa matkaa. Koivumetsähän meillä oli päämääränä”, hän tokaisi ja nyökkäsin iloisena suu täynnä jäniksen karvaa.
Lähdimme liikkeelle, minä olin edelleen hieman hengästynyt.
”Mitä harjoittelemme koivumetsässä?” Kysyin uteliaasti.
”Testaamme ketteryyttäsi ja nopeuttasi, ne ovat hyödyllisiä taitoja”, mestarini vastasi katsomatta minuun.
”Mutta sinähän sanoit aiemmin jo että ketteryyteni ei ole hyv-” , lauseeni jäi kesken, sillä Hillasielu keskeytti minut:
”Sanoin, että siinä on paljon parannettavaa eikö niin”
”Ai, totta. Anteeksi”, sanoin.
”Eihän se haittaa, korjasin vain, ettet saa sellaista kuvaa, että olen suoraan mollannut ketteryystaitojasi päin naamaa” , Hillasielu naurahti, ja minäkin hymyilin.

”Noniin” , Hillasielu maukui. Olimme koivumetsässä, joka tosiaan oli enimmäkseen rusehtava, niinkuin olin uumoillut.
”Minä puikkelehdin metsässä, sinun on vain seurattava minua mahdollisimman nopeasti ja pystyttävä tekemään samalla ketteryyttä vaativia asioita” , Hillasielu ohjeisti.
”Selvä”, vastasin hieman jännittyneenä. Tiesin itsekin, ettei ketteryyteni ollut mitenkään parhaalla tasolla.
Hillasielu nyökkäsi vielä, ja pinkaisi sitten juoksuun puikkelehtien puiden pensaiden, kivien, ja kaiken metsässä olevan seassa.
Yritin pysyä perässä, ja olisi pysynytkin, jollei minun olisi tarvinnut pujotella puiden vierestä, väistää pensaita tai hyppiä kivien yli, silloin olisin varmasti pysynyt perässä. Tajusin, että tunsin oloni ehkä kuitenkin mukavammaksi avaralla nummella, jossa tilaa riitti ja juostessa ei tarvinnut väistää mitään.
Hillasielun turkki vain vilahteli metsän seassa, kunnes hän lopulta pysähtyi. Pysähdyin hänen viereensä helpottuneena siitä, että tämä ´ketteryystesti´voisi ehkä olla jo ohi.
”Miltä tuntui?” Hillasielu kysyi.
”No, luulen, ettei ketteryys oikein ole minulle luontaista. Tykkään enemmän juosta nummella, jossa ei ole esteitä” , totesin hänelle.
”Selvä, mutta jos harjoittelet, niin sinusta varmasti tulee ketterä kissa. Tämä nyt oli vain pieni testi. Mielestäni se kuitenkn meni ihan hyvin”, Hillasielu sanoi, ja tulin siitä iloiseksi, sillä omasta mielestäni se ei ollut mennyt edes ihan hyvin.
”Kiitos”, mau´uin.

Olimme koivumetsässä vielä hetken ja harjoittelimme taistelemista, joka oli mielestäni ollut ihan hauskaa. Ainakin hauskempaa kuin se ketteryysharjoitus, vaikka olihan sekin varmaan ihan hyödyllinen ollut.
”Tule, Kipinätassu. Mennään leiriin”, Hillasielu maukui noin kahdenkymmenen ketunmitan päästä minusta.
”Joo! Minulla onkin sudennälkä!” Vastasin tuntien, miten vatsani mourusi ruokaa. Otin mestarini kiinni pitkillä loikilla, ja sitten lähdimme leirille päin.
Tassutimme ensin pienen pätkän nummen yli suorinta reittiä astinkiville.
Oli jo miltei auringonlasku, ja tunsin miten ilma alkoi kylmentyä yöksi.
Lehtikato teki tuloaan joka yö. Kylmä alkoi tunkeutua turkkini läpi, joten pyysin, että menisimme hieman rivakammin, mikä sopi Hillasielulle.
Astinkiveltä toiselle hyppiessä joessa virtaava tumma vesi roiski tassuilleni, ja joka kerta, kun se roiskahti, niin värähdin.
Vihdoin, kun olin päässyt viimeiseltäkin kiveltä, niin ravistelin pisarat turkistani. Loikkiminen oli ollut vielä erityisen vaikeaa, kun minun oli pitänyt kantaa jänistä suussani.

Kun vihdoin saavuimme leiriin, niin kiikutin jänikseni riistakasaan valikoiden samalla itselleni pienen, aika ruipelon näköisen kanin.
Asetuin syömään yhdelle leirissä olevista kivistä, johon aurinko paistoi enää hailakasti ja lämmittämättä. Nälkäni laantui pala palalta.
Kun olin saanut kanin syötyä, minua alkoi väsyttää ja katsahdin taivaalle. Aurinko oli jo laskemassa. Minttuliekki jakoi iltapartioita.
Seurasin muiden toimia mietiskellen.
Milloinkohan minusta tulee soturi. Mikäköhän minun soturinimeni tulee olemaan. Pääsenköhän jo pian soturiksi.-pohdiskelin, mutta väsymys painoi ja pian ajatteleminen kävi jo liian raskaaksi, joten nukkumaanmeno tuntui paremmalta. Tassutin oppilaiden pesään ja kävin vuoteelleni väsyneenä mutta iloisena siitä, että sain taas olla harjoituksissa.

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kuutamolaine ehti kirota isoveljensä mielessään moneen kertaan, ennen kuin riensi auttamaan tätä kaksijalan häätämisessä. Hän oli saanut vasta nyt tietää, millainen järkähtämätön jääräpää Ampiaispisto oli, ja hän samaan aikaan ihaili ja inhosi sitä. Joka tapauksessa kolli oli hänen veljensä, eikä hän voinut antaa tämän tehdä typeryyksiä yksinään.
Toisin kuin Kuutamolaine oli olettanut, kaksijalka oli pelästynyt heidän hyökkäystään ja lähtenyt lipettiin. Tuntui jotenkin hassulta ajatella, että jokin niinkin iso kuin kaksijalka saattoi pelätä kahta pientä kissaa. Ehkä ne eivät olleetkaan niin hurjia kuin tarinat kertoivat.
Kun kaksijalka oli jo kadonnut metsikköön, sisarukset pysähtyivät ihmettelemään jotakin, jonka se oli jättänyt jälkeensä. Kuutamolaine katsoi silmät suurina ja korvat höröllään littanaa möhkälettä, joka kiilsi kuin sileä, musta kivi. Yhtäkkiä siihen syttyi kirkas, sinertävä valo ja se alkoi pitää outoa, värisevää ääntä, joka sai naaraan hypähtämään hämmentyneen epävarmana taaksepäin. Valo sammui, ja kapistus palasi takaisin mustaksi ja elottomaksi.
”Mikä ihme tuo on?” Ampiaispisto kysyi inhoa äänessään. Tabbykuvioinen soturi pysyi hyvän matkan päässä esineestä.
Kuutamolaine pudisti päätään aivan yhtä ymmällään. ”Ei aavistustakaan, mutta en pidä siitä, että se on täällä metsässä. Se on ihan outo”, hän puuskahti ja kurkotti varovasti tassullaan sitä kohti. Valo syttyi taas, ja hän veti tassunsa nopeasti kauemmas ja käänsi kylkensä varautuneesti esinettä kohti, mulkoillen kulmiensa alta, miten se himmeni jälleen.
”Mitä me tehdään sille?” hän kysyi sitten veljeltään. Tilanne oli kerta kaikkiaan eriskummallinen – soturilaissa ei ollut minkäänlaista mainintaa vastaavanlaisesta. Kyseessä ei ollut toisen klaanin kissa tai erakko vaan jokin kaksijalan riivattu kapine, joka ei kuulunut tänne yhtään sen enempää kuin sen omistajakaan.

//Amppis?

Kirjoittaja: Elandra

Sadetassu: 13kp –

Unikkotassu: 4kp –

Hiilihammas: 7kp –

Mesitähti: 37kp! –

Sypressikuiske: 14kp –

Lieskakajo: 6kp –

Sumutassu: 13kp –

Aurinkoroihu: 4kp –

Ampiaispisto: 9kp –

Kirjoittaja: Elandra

Tähtiklaanille kiitos, että Kuutamolaine oli saapunut pelastamaan minut kaksijalan kynsistä! Uskoin kyllä, että olisin jotenkin selvinnyt myös yksin, mutta olin kiitollinen nuorelle soturille hänen avustaan. Kun kaksijalka oli päästänyt minusta irti, pudottauduin taidokkaasti jaloilleni kosteaan maahan. Putosin maahan inhottavasti tärähtäen, ja se tuntui pienenä vihlaisuna käpälässäni, joka oli aiemmin murtunut, mutta nyt jo parantunut. Pieni vihlaisu ei kuitenkaan pysäyttänyt minua. En päästäisi kaksijalkaa noin vain menemään, se saisi katua, että koskaan oli astunut Eloklaanin reviirille!
Kuutamolaine oli jo matkalla poispäin, mutta pysähtyi huomatessaan, etten taaskaan seurannut.
”Minä en aio antaa tämän kaksijalan pyöriä noin vain meidän reviirillämme! Häädän sen pois vaikka sitten yksin!” huudahdin ja käänsin vihaisen katseeni taas kaksijalkaa kohti. Se seisoi paikoillaan ja katsoi meitä pelokas ilme kasvoillaan. Sen silmien yläpuolella olevat karvamadot olivat rypistyneet, ja kaksijalan iso suu oli raollaan.
”Ala häipyä!” sihahdin karvat pystyssä ja pomppasin lähemmäs kaksijalkaa.
”Ampiaispisto, jätä se kaksijalka rauhaan ja tule! Emme tiedä, onko se oikeasti vaarallinen!” Kuutamolaine huusi, mutta en välittänyt. Minä olin päättänyt ajaa kaksijalan tiehensä, enkä pyörtäisi päätöstäni mistään hinnasta! Tällä kertaa en tehnyt sitä virhettä, että olisin vilkaissut nuoremman naaraan suuntaan, vaan pidin katseeni visusti kaksijalassa.
”En minä tule! Minä olen soturi ja minä puolustan klaaniani”, vastasin kovalla äänellä katse tiukasti kaksijalassa, joka oli jähmettynyt aloilleen. Loikkasin taas askeleen kohti kaksijalkaa karvat ja häntä pystyssä, jotta näyttäisin mahdollisimman isolta.
”Häivy täältä!” sähähdin ja huitaisin käpälälläni ilmaa. Kuulin Kuutamolainen ärähtävän jotakin epämääräistä, mutta ilokseni huomasin naaraan saapuvan vierelleni. Kun yhteistuumin lähestyimme kaksijalkaa, se viimein tajusi ottaa jalat alleen. Kaksijalka huudahti jotakin, ja lähti pinkomaan kahdella jalallaan karkuun. Tietysti lähdin perään, sillä halusin varmistaa, ettei kaksijalka jäisi Eloklaanin reviirille. Kuutamolaine huusi jotain perääni, ja luulin hänen jäävän aloilleen, kunnes kuulin soturin askeleet perässäni. Kaksijalka pinkoi täyttä vauhtia karkuun, ja vilkuili välillä kauhuissaan meidän suuntaamme.
Seurasimme kaksijalkaa aina pohjoisrajalle saakka. Rajan tuntumassa se pudotti maahan jotakin, mutta ei kääntynyt hakemaan sitä, vaan jatkoi matkaansa eteenpäin metsän keskellä. Lopulta kaksijalan kuvotus katosi puiden sekaan, ja käänsin voitonriemuisen katseeni Kuutamolaineen suuntaan.
”Me teimme sen! Ajoimme kaksijalan pois!” hihkaisin riemuissani leveästi hymyillen. Sitten katseeni kääntyi esineeseen, jonka kaksijalka oli pudottanut rajalle. Se oli jokin litteä kapistus, joka haisi vahvasti kaksijalalle – tietysti, olihan se sentään sen esine. Yhtäkkiä kapistukseen syttyi valo, ja se alkoi äännellä. Silmät kauhusta suurina pomppasin taaksepäin peläten, että se tekisi meille jotain! Ihmeellinen ääni jatkui hetken aikaa, mutta lakkasi pian. Hetken kuluttua myös esineen valo sammui, ja se palasi taas mustaksi.
”Mikä ihme tuo on?” kysyin ja katsoin inhoten esinettä. En uskaltanut mennä kissanmittaa lähemmäs sitä, sillä pelkäsin sen alkavan taas huutaa.

//Kuutamo?

Kirjoittaja: Elandra

Olin ollut kovin pahoillani, kun Kurre oli epäonnistunut ensimmäisen saaliinsa saalistamisessa. Minun olisi tosiaankin pitänyt kertoa hänelle, että harva onnistuu ensimmäisellä kerralla. Oli sydäntä raastavaa nähdä, miten alakuloiseksi toinen oli siitä tullut. Kurren savuinen katse oli harhaillut jossain kaukaisuudessa, kun tämä oli vältellyt katsettani. Halusin olla tietysti kannustava, koska minä näin Kurressa sen potentiaalin, jota hän ei selvästikään itse nähnyt. Sen tajuaminen sai minut tuntemaan vielä suurempaa myötätuntoa nuorta kollia kohtaan.
Kurre oli lopulta myöntynyt siihen, että jatkaisimme huomenna. Se kuulosti nyt minustakin parhaalta vaihtoehdolta. Kurre oli varmasti väsynyt, ja väsyneenä teki ihan hassuja virheitä. Pelkäsin, että toinen epäonnistuminen vetäisi hänet yhä syvemmälle pahaan oloonsa ja tuntemukseen, ettei hänestä olisi saalistajaksi.

Kun olimme matkalla kohti leiriä, kuulin kuinka Kurren askeleet hiljenivät takaani. Onnekseni en sanonut mitään, vaan käännyin ensin katsomaan, miksi kissa oli pysähtynyt. Kurre oli astunut pois kulkemaltamme polulta ja näytti nyt vaanivan jotakin. En halunnut keskeyttää kollia, joten jäin seuraamaan sivusta, kuinka tämä sai kuin saikin kiinni ihka ensimmäisen saaliinsa! Pusikosta pääsi vinkaisu, kun Kurre puraisi oravaa niin, että se kuoli.
”Mahtavaa!” huudahdin ja kiiruhdin nopeasti saniaisten sekaan lähemmäs Kurrea. Aiempi itseensä pettynyt Kurre oli kadonnut, ja tuntui kuin edessäni olisi seisonut aivan toinen kissa.
”Kiitos. En voi uskoa, että onnistuin! Näitkö sinä sen?” kollin äänikin oli selvästi erilainen kuin aiemmin. Tämä katsahti minuun silmät suurina ja kissan kasvoilla oli pienen pieni, hymyä muistuttava ilme. Tämä taisi olla ensimmäinen kerta, kun näin Kurren noin innoissaan ja edes pienen hymyn hänen kasvoillaan. Se jos mikä sai myös minut hymyilemään, olin todella iloinen kollin puolesta!
”Näinpä hyvinkin! Se meni todella hyvin, hyvä Kurre!” hihkaisin iloisena ja jatkoin, ”tästä meidän onkin hyvä jatkaa huomenna.” Kurre nyökäytti päätään ja nappasi elottoman oravan hampaisiinsa. Tiesin, miten suuri asia nuorelle kissalle – erityisesti entiselle kotikisulle – oli saada kiinni ensimmäinen saaliinsa. Se riemu sai myös minut muistelemaan niitä aikoja, kun emo oli opettanut minulle ja Liljatuulelle saalistusta. Muistin itsekin, miltä oli tuntunut saada kiinni ensimmäinen itse saalistama saalis. Se oli ollut mahtavaa.
”Sinä saatkin nukkua huomenna pitkään, sillä minun on osallistuttava auringonnousun rajapartioon. Mutta sen jälkeen olen vapaa, ja voin opettaa sinua taas”, lupasin, kun lähdimme talsimaan märässä metsässä kohti leiriä, ”kai sinä vielä tahdot harjoitella kanssani?” Vilkaisin takanani kävelevää Kurrea, joka nyökytteli päätään.
”Tahdon minä”, hän vastasi orava suussaan, jolloin puhe oli hieman epäselvää, mutta kuitenkin ihan ymmärrettävää.

Tihkusade alkoi sopivasti juuri silloin, kun astuimme ulos piikkihernetunnelista. Käännyin Kurren puoleen ystävällisesti hymyillen. Tämä piti yhä oravaansa suussaan silmäillessään leirin pääaukiota. Kissat pakenivat sadetta omiin pesiinsä.
”Saat syödä oravasi, mutta jos sinulla ei ole nälkä, voit viedä sen tuoresaaliskasaan. Koska käpäläsi on toipunut, pääset pois parantajan pesältä. Ajattelin, että voisit ainakin aluksi nukkua klaaninvanhimpien kanssa. He ovat kaikki oikein mukavia”, selitin rauhallisesti, kun katseeni kääntyi klaaninvanhimpien pesänä toimivan karhunvatukkapensaan suuntaan. Kurre nyökäytti pienesti päätään, muttei vaikuttanut järin innostuneelta uudesta muutoksesta. Olin huomannut, ettei kissa ollut mikään sosiaalisin tapaus, joten kenties uudet kissat ja uusi pesä jännittivät häntä.
”Jos tahdot, minä voin saatella sinut klaaninvanhimpien pesälle ja esitellä sinut klaaninvanhimmille”, ehdotin lämpimällä äänellä ja asetuin kannustavasti aivan Kurren vierelle niin, että turkkimme lähes hipoivat toisiaan. Kolli nyökäytti päätään, puhuessaan tämän ilme pysyi vakavana. Sanat ja kissan ilme olivat pienessä ristiriidassa keskenään:
”Se olisi mukavaa.”
Kermanvärinen kolli käveli orava suussaan perässäni kohti klaaninvanhimpien pesää. Jouduin välillä vilkaista, että hän varmasti oli perässäni, koska Kurre liikkui niin hiljaa. Kollin kasvoilla oli jo minulle tutuksi tullut vakava ilme. Astuin Kurren edellä sisään hämärään pesään. Silmilläni meni hetki totutella hämäryyteen. Kurre istahti vierelleni lähelle pesän sisäänkäyntiä, ja klaaninvanhimmat tapittivat meitä uteliaina kuin pienet pennut. Ainoastaan Hiilloskatse nukkui.
”Voi herttinen, toitko sinä meille saalista? Me kyllä söimme juuri, minä en ainakaan jaksa yhtään enempää!” Nokilintu avasi suunsa ennen kuin ehdin sanoa mitään. Ajattelin, että vanha naaras voisi olla ihan hyvää seuraa Kurrelle, sillä Nokilintu oli hyvin ystävällinen ja puhelias. Hän otti aina kaikki huomioon ja rakasti jokaista kissaa tasavertaisesti.
”Se on itse asiassa Kurren ihka ensimmäinen itse saalistama tuoresaalis. Lupasin, että hän saa syödä sen täällä. Kurre on päässyt pois parantajan pesältä, joten hän muuttaa ainakin väliaikaisesti tänne teidän kanssanne”, kerroin lämpimällä äänellä ja vilkaisin vierelläni istuvaa Kurrea. Sitten katseeni kääntyi klaaninvanhimpiin ja aloin esitellä heitä nuorelle kissalle.
”Tässä ovat Nokilintu ja hänen kumppaninsa Hiilloskatse. Heidän oikealla puolellaan on Kirsikkakuono, ja vasemmalla puolella on Hopeaputous. Sinä voit asettua tuolle tyhjälle pedille”, lupasin ja sipaisin hännänpäälläni Kurren turkkia. Halusin välittää hänelle, että kaikki oli hyvin ja minä olin hänen tukenaan. En ollut ihan varma, miten nuori kissa suhtautui tällaisiin muutoksiin, mutta ajattelin, että parempi pelata varman päälle. Hänen ilmettään oli vaikea tulkita ja pelkäsin hänen ahdistuvan näistä kaikista muutoksista.

//Kurkur?

Kirjoittaja: Ruska

Sypressikuiske oli juuri kertonut minulle, että odottaa pentuja, ja vielä minun pentujani. Hän pyysi, että minusta tulisi hänen kumppaninsa. Näin Sypressikuiskeen silmissä pelon välähdyksen, naaras taisi pelätä, että jättäisin hänet. Loin naaraalle lempeän katseen, ja kurkustani pääsi kehräys.
”Totta kai! Rakastan sinua niin paljon, ja olen mielelläni kumppanisi! Ja olen niin iloinen, että saamme pentuja!” sanoin kehräten, ja nuolaisin Sypressikuiskeen poskea. Naaras näytti helpottuneelta, ja alkoi kehrätä. Kiersin häntäni Sypressikuiskeen hännän ympärille ja painauduin vasten tämän kylkeä, joka kohoili rahallisesti naaraan hengityksen tahtiin. Nämä olivat niitä hetkiä, jotka muistaisin koko elämäni ajan. Rakastin häntä niin paljon!
”Siinä tapauksessa, olemme virallisia kumppaneita”, Sypressikuiske kuiskasi, ja kehräsi. Tunsin naaraan hengityksen kaulallani, ja katsoin häntä lempeästi. Painoimme hellästi kuonomme yhteen, ja sen jälkeen nousin seisomaan.
”Voi Sypressikuiske, olen niin onnellinen! Olen niin onnellinen, että voisin lentää!” sanoin haaveilevasti, ja loikkasin ilmaan muutaman kerran. Sypressikuiske naurahti. Käännyin naaraan puoleen.
”Kuinka moni tietää?” kysyin naaraalta hymyillen. ”Vain Leimusilmä, sinä ja minä”, Sypressikuiske kertoi. Nyökkäsin, ja katselin aukiota.
”Mennään kertomaan läheisillemme, he varmasti ilahtuvat tästä uutisesta!” sanoin kehräten ja katsoin Sypressikuisketta hymyillen.

// Sype <3

Kirjoittaja: Sirius

Tassutin aukiolla. Katselin ympärilleni. Kävelin mestarini Omenahuuman luokse. ”Omenahuuma. Mennäänkö?” kysyin. ”Mennään vain. Ajattelin pitää hieman metsästysharjoituksia, että näen miten olet kehittynyt.” Omenahuuma naukui. Nyökkäsin. Halusin olla nyt hyvää pataa Omenahuuman kanssa. Halusin näyttää, että olin kehittynyt! Olin takuulla Eloklaanin paras oppilas! Pujahdin ulos leiristä.

Ulkona Omenahuuma jäi haistelemaan ilmaa. ”Haistatko tämän tuoksun? Se tulee hiiristä.” hän naukui. ’Häh? Mikä tuoksu?’ ajattelin. En ollenkaan ollut huomannut sitä. Yhtäkkiä tunsin voimakkaan tuoksun. Se haisi myskille. ”Hyi! Haisevatko hiiret noin pahalle?” kysyin Omenahuumalta. ”Jotkut hiiret. Mennään katsomaan.” Omenahuuma sanoi. Hiivin Omenahuuman takana. Kolli näytti keskittyneeltä. Katsoin pensaan, jossa olimme piilossa, yli. Siellä tosiaan oli hiiriä, mutta ne olivat laihoja ja sairaan näköisiä. ”Kannattaako meidän tosiaan saalistaa noita?” kysyin hieman kovempaan ääneen kuin oli tarkoitus. Omenahuuma näytti itsekin miettivän samaa, kun hän käänsi päätään ja sanoi ettei meidän kannattaisi. ’Mitä ne tekisivät? Toisivatko ne uuden taudin? Ei taas uutta! Miksi ne ovat sen taudin saaneet?’ ajattelin. Mieleeni nousi varmaankin sata kysymystä. ”Ei saalisteta noita. Ei sairastuteta klaania turhaan.” Omenahuuma naukui. ”Joo.” vastasin. Yritin saada kiinni uudesta hajujäljestä. Löysin pienenpienen hajujäljen, mutta se vaikutti siltä että sitä ei voisi jäljittää. Omenahuuma katseli minua kiinnostuneesti. Minua alkoi kuumottaa. Halusin nopeasti löytää jotain! ”Ööh..” yritin sanoa. Olin kiusaantunut. Vedin henkeä ja tuijottelin maahan. Yhtäkkiä kuulin rapinaa puusta. Siellä oli varpunen. Varpunen ei ollut mikään pullein saalis, mutta kyllä siitä hyvällä tuurilla kahdelle kissalle aterian saisi. Varpunen pyrähteli oksalla. Toivoin ettei se lähtisi lentoon. ’Pysy nyt paikallasi, hiivatin varpunen!’ ajattelin. ”Sain vainun.” supatin Omenahuumalle. Kolli nyökkäsi. ”Yritä ottaa se.” hän kehotti. Katsoin lintua tiiviisti. Yritin miettiä, minne se lehähtäisi. Ei minulla ollut siipiä, joten en pystyisi lentämään perään! Jännitin lihakseni hyppyyn. Loikkasin pitkän loikan ylöspäin. Näin kuinka varpunen lehahti ilmaan, muutaman hiirenmitan päähän. Kurotin ottamaan sen. Sain kiinni sen siivestä, mutta otteeni lipesi. Putosin kovaa kyytiä maahan. Laskeuduin käpälilleni. Varpunen liihotteli jo kaukana. ’Ketunläjät! Kaikki on tuon varpusen syytä!’ ajattelin turhautuneena. Minusta tuntui pahalta. Olin pettynyt. Tässäpä olisi ollut hyvä tilaisuus näyttää olevansa hyvä soturiksi! No, minun tuuriani. ”Hyvä yritys.” Omenahuuma sanoi. ”Linnut ovatkin haastavia napattavia.” Mieleni teki mennä karjumaan sille linnulle. Se oli nolannut minut täysin! Nyt Omenahuuma ei ainakaan kehuisi minua saalistamisessa. ”Päästäinen.” Omenahuuma maukui. Näin sen kuusaman alla. Päästäinen oli outo olento. Se oli ruskea, pieni olio millä oli mustat silmät. Se muistutti hiirtä. Hiivin lähemmäs. Omenahuuma kiersi toiselta puolelta. Me saisimme sen kiinni! Huonolla tuurilla tunaroisin tämänkin. Omenahuuma antoi merkin hännällään. Loikkasin lähemmäs. Päästäinen yritti karata. Se suorastaan juoksi Omenahuuman käpäliin. Omenahuuma tappoi sen nopealla puraisulla. Kolli katseli tyynesti päästäistä. Menin katsomaan saalista. ”Hyvää yhteistyötä.” Omenahuuma naukui. Nyökäytin päätäni nopeasti. Omenahuuma hautasi saaliin maahan. Olin innoissani. Vaikka saalis ei ollut mikään hääppöinen, enkä edes ollut saanut sitä itse, oli se silti hyvä. Sain sentään jollain tavalla autettua klaania! Vaikka mieluiten minä Kuolonklaania auttaisin. ”No, mitäs jos lopetetaan odottelu ja jatketaan?” kysyin terävästi välittämättä vanhemman kollin hieman toppuuttelevasta katseesta. En ollut enää pentu, ja minullakin oli ihan yhtä lailla oikeus sanoa mielipiteeni. Vaikka tiesin kyllä että vanhempia kissoja piti kunnioittaa. Laskin nöyrästi pääni alas, koska en halunnut riidellä Omenahuuman kanssa. Kolli huiskautti hännällään kevyesti merkiksi jatkamisesta. Kipitin hänen vierelleen. Olin pienikokoinen, joten olin hurjan paljon pienempi kuin Omenahuuma. ”Olet pienempi kuin minä, joten saat helposti myös tuon oravan.” Omenahuuma naukui. Käänsin katseeni kohti ruskeaturkkista oravaa, johon olin lähes törmätä! Hidastin vauhtiani. Orava oli noussut takajaloilleen. Sen viikset värisivät. Loikkasin sen kimppuun enempiä miettimättä. Orava lähti pakoon kohti puuta, mutta estin sen pakoreitin. Sillä aikaa Omenahuuma nappasi sen taidokkaasti. ”Hyvä.” kolli kehräsi.

Kirjoittaja: Aura

Lieskakajo tunsi iloisen pistoksen rinnassaan. Mesitähti oli suonut hänelle kolmannen oppilaan, joten selvästi hän oli tehnyt hyvää työtä kouluttaessaan Kultasiipeä. Olihan naaraasta kasvanut myös Lieskakajon mielestä upea soturi ja hieno kissa! Kolli toivoi, että hänellä oli edes pieni osuus toisen kasvussa. Lieskakajo oli päättänyt tehdä yhtä hyvää työtä Unikkotassunkin kanssa. Kollin sydämessä tuntui lämmin läikähdys, kun Leimusilmä tunkeutui hänen mieleensä. He olivat tovi sitten viettäneet aikaa yhdessä mustavalkoisen kollin kanssa ja Lieskakajon ajatukset tuntuivat harhailevan jatkuvasti parantajaoppilaaseen. Jokin Leimusilmässä tuntui niin kiehtovalta ja Lieskakajosta tuntui Nokkospilven puolesta pahalta. Heillä oli perhe, kaikki mahdollisuudet olla onnellisia. Miksi hän siis haikaili vain toisen kissan perään.. siinä mielessä? Heillä oli pentuja! Soturilla oli tärkeä tehtävä ja hänen pitäisi käydä harjoitusten jälkeen tervehtimässä pienokaisiaan. Lieskakajo ravisteli päätään ja katsahti taas oppilaaseensa. Hänen olisi nyt keskityttävä Unikkotassun saalistusharjoituksiin ja unohdettava kaikki muu. Kolli väräytti korviaan ja katsoi, kun Unikkotassu maisteli ilmaa riistan toivossa.
”Haistatko mitään?” kollisoturi kysyi naaraalta, joka ravisteli hetken päästä päätään pahoittelevana. Lieskakajokin avasi suunsa maistellakseen ilmaa, mutta hetken päästä hänen oli todettava, että täällä ei ollut riistaa. Raidallinen kissa heilautti häntäänsä naaraalle, joka lähti kulkemaan hänen perässään.
”Tulehan, etsitään Eloklaanille syötävää. Lehtisateen lopun aikaan ei ole paljoakaan riistaa saatavilla ja se tekee tästä haastavaa”, Lieskakajo selitti vaaleanharmaalle naaraalle ja väläytti toiselle ystävällisen hymyn.
”Ei ole lainkaan tavatonta, että näinä aikoina kissat palaavat leiriin tyhjin tassuin. Älä siis soimaa itseäsi tästä. Mutta älä lannistu, me löydämme kyllä syötävää!” kolli mourui rohkaisevasti ja vinkkasi toiselle silmää. Pian Lieskakajon nenään leijui hiiren tuoksu. Se sai kollin pysähtymään.
”Kokeilehan nyt uudestaan”, kollikissa kehotti ystävällisesti oppilaalleen, joka nyökkäsi ja maisteli ilmaa.

//Unikko?

Kirjoittaja: Elandra

Olin juuri näyttämässä Kurrelle, kuinka hyökätä saaliin kimppuun, kun tämä keskeytti minut kysymyksellään:
”Milloin saan kokeilla noita tekniikoita oikeaan riistaan?” Olin juuri ollut syöksähtämässä eteenpäin kuviteltua saalista kohti, mutta kollikissan kysymys sai minut pysähtymään. Käänsin lempeän katseeni kissaan. En tavallisesti pitänyt siitä, että opetustuokiotani häiriköitiin, mutta kieltämättä Kurren kysymys sai minut iloiseksi. Saavuttuaan klaaniin hän oli ollut kovin vaitonainen ja hyvin epäileväinen minun ja eloklaanilaisten suhteen. Olin vain iloinen siitä, että Kurre oli nyt selvästi rennompi mitä klaaniin saavuttuaan, joten pieni keskeytys ei saanut minua tänään pahastumaan.
”Voit kokeilla heti, kun olen saanut näytettyä nämä hyökkäämistekniikat”, huomautin lempeällä äänellä. Kurre nyökytteli päätään. Hänen savuisten silmiensä katse muuttui tarkkaavaiseksi, kun käännyin taas olematonta saalista kohti.
Painauduin maata vasten matalaksi. Vatsakarvani hipoivat märkää, mutaista maata, mutten antanut sen häiritä. Katseeni oli kohdistettu kuviteltuun eläimeen, ja otin varovaisesti vielä yhden askeleen sitä kohti.
”Yritä päästä mahdollisimman lähelle saalista. Mitä vähemmän välimatkaa välillänne on, sitä helpompi se on saada kiinni”, selitin rauhallisella äänellä vilkaisematta Kurrea. Kun välimatkaa oli alle ketunmitan verran, valmistauduin ponkaisemaan itseni takajalkojeni avulla vauhtiin. Vaaniessani häntäni heilahti pari kertaa puolelta toiselle, ennen kuin tein nopean syöksyn kohti mielikuvituseläintä. Kuvittelin tarttuvani hampaillani eläimestä kiinni ja katkaisevani sen niskat. Sitten käännyin Kurren puoleen.
”Hyökätessä kohti eläintä, on tärkeää olla erittäin nopea, jotta eläin ei ehdi huomata sinua ja lähteä karkuun. Joitain eläimiä – kuten jäniksiä – voit joutua jahtaamaan pidempiäkin matkoja, sillä niiden lähelle pääseminen vaatii enemmän työtä. Keskitytään nyt kuitenkin pieniin eläimiin, jotka viihtyvät metsässä. Sellaisia ovat muun muassa oravat, hiiret, myyrät ja erilaiset linnut. Näytä minulle vielä hyökkäämistekniikkasi, niin pääsemme sitten tositoimiin”, naukaisin ja jäin odottamaan, että Kurre tekisi työtä käskettyä. Lämpö valtasi mieleni, kun näin miten tosissaan nuori kolli oli harjoitusten kanssa. Kurre vaikutti olevan aidosti kiinnostunut opetuksesta ja saalistamisesta. Kaikki eloklaanilaisoppilaatkaan eivät olleet yhtä innoissaan harjoituksista.
Kermanvärinen kolli painautui maata vasten ja hiipi aluksi muutaman askeleen verran maassa, ennen kuin alkoi valmistautua hyökkäykseen. Lopulta Kurre teki nopean syöksyn eteenpäin kuviteltua eläintä kohti. Syöksy jäi hieman hitaanpuoleiseksi, kun Kurre ei saanut tarpeeksi pitoa mutaisella maalla, joten kehotin ystävällisesti häntä yrittämään uudelleen. Kolli keskittyi yhä vain tarkemmin, ja onnistui seuraavalla kerralla huomattavasti paremmin.
”Oikein hyvä, kyllä me näillä alkuun pääsemme”, virnistin ja heilautin häntääni iloisesti, ”seuraavaksi tehtävänäsi on etsiä saalis ja yrittää saada se kiinni. Voit hyödyntää hajuaistisi lisäksi myös näköaistiasi; kun maa on mutainen, eläinten jäljet jäävät helposti näkyviin.”

//Kurr?

Kirjoittaja: Saaga

Aurinkoroihu oli ulkona partiossa joten Sypressikuiske makoili yksin lehtien alla turvassa tihuttavalta sateelta. Naaras voi hiukan huonosti vaikka mitään valitettavaa ei sinänsä löytynyt. Väsymys painoi enemmän lehtisateen edetessä pidemmälle ja pidemmälle. Sade hakkasi lehtiin yhä kovempaa ja Sypressikuiske laski nenänsä käpälilleen. Hän haukotteli mietteisiinsä painuneena ja, kun silmät alkoivat lupsahdella naaras ei edes vastustellut vaan vaipui uneen.

*Unessa*
Sypressikuiske heräsi hätkähtäen. Hän avasi silmänsä varovaisesti. Ensimmäinen varoituksen merkki oli, että leiri ei ollut sama kuin mihin Sypressikuiske oli nukahtanut. Se oli… outo. Kiviset kolkot seinät ympäröivät sitä ja keskellä makasi suuri puu. Litteäkiveä ei ollut eikä Sypressikuiske tunnistanut pesiä. Ei parantajan pesää eikä sotureiden omaa sen helpommin. Kissoja ei ollut. Vain tyhjä leiri – ehkä kissat olivat pesissään. Ilma tuntui painostavalta ja yhtäkkiä kuin tyhjästä varjo hyökkäsi leirin päälle. Sypressikuiske ei nähnyt mitään. Hän nousi käpälilleen täristen hurjasti. Tuulen puuska kävi hänen ylitseen ja pimeys hellitti hiukan ja Sypressikuiske alkoi erottaa kasvoja edessään. Ne lähestyivät ja Sypressikuiske tunnisti Pyörretassun. Pyörretassu ärisi. ”Miksi jätit minut! Olin oikea sielunkumppanisi!” pyörreturkkinen oppilas huusi. ”Nyt odotat toisen kissan pentuja hyi sinua!” Orvokkisydän keskeytti poikansa puheet. ”Aurinkoroihu! Pyh hänestä liity meihin ja ole Pyörreirven kumppani!” Lumikkoviiksi huusi. Pyörreirvi? ”En odota pentuja!” Sypressikuiske huusi hätääntyen ja painautuen takanaan nousevaa kylmää kivi seinää vasten. ”Apua! Apua!” hän huusi hätäännyksissään. Missä Aurinkoroihu oli? Tai Hallavarjo? Edes joku! ”Oletko varma? Olet pulskistunut ja se väsymys”, kuolonklaanin parantaja Hehkuaskel naukui toisten kissojen takaa. Sypressikuiske värähti, koska nuo merkit hän oli tosiaan huomannut. ”Pentusi eivät ansaitse elää!” Pyörreirvi huusi. ”Et ansaitse elää itsekkään!” Pyörreirveen veli Toivetassu naukui – jos hän oli Toivetassu enää?.. ”Kohtalosi on kuolla!” kissat soturittaren ympärillä huusivat niin, että viimeinen sana kaikui monen monta kertaa kiviseinissä hiljentyen pikku hiljaa. Maa alkoi täristä ja Sypressikuisketta pyörrytti. ”Apuaaa!” hän kiljui tuskissaan, kun kissat hyökkäsivät raatelemaan häntä. Nuorukainen kaatui maahan ja kaikki hänen silmissään pimeni.

Sypressikuiske heräsi silmät suurina ja turkki sekaisin. Paikka ei ollut sama kuin hänen nukahtaessaan saati unessaan – se oli Eloklaanin parantajien pesä. ”Oletko kunnossa?” Leimusilmä uteli häntä heilahdellen puolelta toiselle. ”Taisit nähdä painajaista?” hän oletti mutta ei odottanut vastausta vaan toi joitakin lehtiä hänen eteensä. ”Tässä on timjamia. Se helpottaa shokkia”, hän naukui ja kehotti Sypressikuisketta nielaisemaan ne. Hän lipaisi ne suihinsa ja räpytteli silmiään. Ahdistus helpotti hiukan ja Sypressikuiske rentoutui. ”Haluatko kertoa siitä painajaisesta?” Leimusilmä kysyi ja istuutui Sypressikuiskeen makuusijan viereen. ”En oikeastaan. En halua puhua siitä”, hän naukui, ”mutta haluan kysyä yhtä juttua.” ”Tee se”, Leimusilmä kehotti. ”Onko mahdollista, että odotan pentuja? Tai siis osaatko sanoa, että olenko tiineenä?” Sypressikuiske kysyi hiljaa vähän ajatus harhaillen. ”Saanko tutkia sinut? Sitten voin kertoa”, Leimusilmä kysyi ja Sypressikuiske nyökkäsi hitaasti. Leimusilmä tutki potilastaan hetkisen ja ilmeisesti tuloksen selvittyä hän nyökkäsi. ”Kyllä, odotat pentuja”, hän sanoi selventääkseen. Sypressikuiske värähti. ”Miten kauan vielä?” hän kysyi ajatuksenaan kysyä kuinka kauan pentujen syntymään menisi mutta Leimusilmä ei ehtinyt vastata, kun Aurinkoroihu ryntäsi sisään. Täydellinen ajoitus, Sypressikuiske kirosi mielessään. Hän ei olisi tahtonut kertoa kollille vielä vaan miettiä mutta pelkäsi möläyttävänsä jotain tai vielä hirveämpää Leimusilmä kertoisi kollille. ”Oletko kunnossa?” kolli touhotti. ”Olen. Vain painajainen pelkkä painajainen”, Sypressikuiske kertoi alakuloisesti, ”minulla olisi kerrottavaa mutta haluan tehdä sen kahden kesken.” Aurinkoroihu vakavoitui ja nyökkäsi. Vaikka ajatus pennuista ei ollut vielä realisoitunut naaraalle hän tajusi kuinka paljon rakastikaan tuota kollia – enemmän kuin ystävänä. Leimusilmä nyökkäsi ja nousi. Hän pakkasi loput timjamin lehdet kääröön ja kiikutti sen takaisin yrttivarastolleen. Sypressikuiske nousi makuusijalta ja tallusti raskaasti rakastamansa kollin rinnalla leirin reunalle. Hän kehotti Aurinkoroihua istumaan viereensä. ”Haluan kertoa jotain”, Sypressikuiske sanoi hitaasti. Aurinkoroihu tiesi olla keskeyttämättä ja se lämmitti soturittaren sydäntä erittisesti. ”Sinusta tulee isä. Ja toivon, että sinusta tulisi myös kumppanini, jos en loukannut tunteitasi viimeksi liikaa”, Sypressikuiske sammalteli. Häntä jännitti kuinka toinen reagoisi. Torjuisiko Aurinkoroihu hänet ja pennut?! Ei se ollut hänen tuntemansa – ja rakastamansa – Aurinkoroihu.

//Arska? <3

Kirjoittaja: Pyry

Hiivin hyvin hiljaa ja hitaasti kohti hiirtä. Laitoin kaiken mahdollisen keskittymiseni siihen, mitä olin nyt tekemässä, minun oli pakko saada tuo hiiri kiinni! Asetin käpäläni joka askeleella maahan niin äänettömästi ja kevyesti, että tuskin itsekään niitä huomasin. Sitten jähmetyin; hiiri oli lopettanut eväänsä jyrsimisen ja näytti kuulostelevan ympäristöä. Sydämeni hakkasi, kun ajattelin takanani olevaa Hiilihammasta, joka tarkkaili toimintaani. Nyt minä syöksähdin eteenpäin ja kurotin kynteni hiireen kiinni katkaisten siltä sitten niskat hampaillani. Nielin innostuneen henkäyksen, joka oli karkaamaisillaan keuhkoistani, ja käännyin hiirtä esitellen Hiilihampaan puoleen.
”Näitkö?” iloitsin. ”Minä nappasin sen!”
”Kyllä vain”, hän nyökkäsi. ”Katsotaan, nappaammeko vielä muuta, ennen kuin palaamme leiriin.”
Hymyilin mestarilleni tyytyväisenä itseeni. Eihän hiiri kovin kummoinen ollut, ikävä kyllä – itse asiassa se oli aika ruipelo, mutta kyllä siitä joku pienikokoisempi klaanin jäsen saisi silti syödäkseen. En kuitenkaan uskonut, että esimerkiksi Hiilihampaan kokoiselle kissalle se riittäisi vatsantäytteeksi, vaikka eihän näin lehtikadon aikaan kuulemma ollut varaa juuri valita saati valittaa, riista kun väheni kokoajan.

Saimme Hiilihampaan kanssa vielä hiukan saalista alkuvaikeuksistani huolimatta, minä jopa melkein olin onnistunut nappaamaan oravan – se vain pääsi karkuun, kun vahingossa olin astunut pienen mutta sitäkin äänekkäämmän risun päälle. Hiilihammas sen sijaan oli napannut myyrän sekä pienen hiiren, joka kuitenkin oli minun omaani hiukan pulskempi.
”Onkohan siellä uintipaikalla kalaa, kun on näin kylmä?” kysäisin.
”Niin, on tosiaan melko viileää tätä nykyä. Mutta voimme me joku päivä käydä kurkkaamassa, mikä on tilanne.” Hiilihammas vilkaisi minua ovelasti. ”Tiedä vaikka saisimme sielä paremmin saalista kuin maalla.”
”Niin”, tirskahdin. ”Elleivät kalat ole karanneet lämpimämpiä vesiä etsimään.”
Saavuimme leiriin ja veimme tuomiset tuoresaaliskasaan. ”Onko minulle vielä jotakin tehtävää?”
Hiilihammas pysähtyi miettimään pikkuhetkeksi. ”Voisit käydä vilkaisemassa, kaipaavatko klaaninvanhimmat jotakin syötävää”, hän sitten ohjeisti. ”Viet sitten heille jotakin, mitä nyt kasasta löydät.”
”Selvä!” Lähdin samantien jolkottamaan klaaninvanhimpien pesälle iloisena siitä, ettei tarvinnut itse keksiä itselleen tekemistä.Sitäpaitsi, klaaninvanhimpien kanssa oli kiva jutella, mikäli heillä oli hyvä päivä. Ja yleensä oli, ellei sitten kylmä ilma vihlonut liikaa heidän vanhoissa luissaan.

//Joku saa jatkaa halutessaan

Kirjoittaja: Elandra

”Voimmeko siis aloittaa harjoitukset heti kahden auringonnousun päästä?” Kurre kysyi minulta toiveikas ilme kasvoillaan. Vilkaisin kysyvästi Liljatuulta, sillä halusin kuulla myös sisareni mielipiteen. Saalistusharjoituksissa kuitenkin oli tietyt riskit, ja pahimmassa tapauksessa Kurren haava voisi aueta ja tulehtua, joka johtaisi vielä pidempään toipilasaikaan.
”Mitä olette menossa harjoittelemaan?” tummanharmaa naaras kysyi kiinnostuneena.
”Lupasin opettaa Kurrelle saalistamista”, selitin rauhallisesti. Liljatuuli nyökäytti päätään:
”En näe siinä mitään ongelmaa, kunhan muistat edelleen hieman varoa käpälääsi.” Minä ja Kurre nyökyttelimme päitämme tyytyväisinä.
”Se on siis sovittu. Tulen hakemaan sinua kahden auringonnousun päästä”, totesin ystävällisesti virnistäen.

Kaksi auringonnousua kului, ja kuten Liljatuuli oli arvellut, Kurre ja hänen käpälänsä olivat jo paljon paremmassa kunnossa. En ollut kiireiltäni ehtinyt eilen käydä tervehtimässä kermanväristä kissaa, mutta nyt olin hakemassa Kurrea saalistusharjoituksiin aivan kuten olin luvannut.
Aurinko oli noussut jo jokin aika sitten, mutta sää oli pilvinen ja harmaa. Aikaisin aamulla oli satanut vettä, joten maa oli märkä joka paikasta. Leirin pääaukion maa oli muuttunut paikoin mutaiseksi, ja jo matkalla Litteäkiveltä parantajan pesälle, mutaa oli roiskahdellut valkoiselle turkilleni. Käpäläni olivat sottaiset, mutta niiden peseminen tässä vaiheessa olisi ollut turhaa. Ne sotkeutuisivat pian uudestaan, kun pääsisimme Kurren kanssa ulos leiristä.
”No, oletko valmis saalistusharjoituksiin?” kysyin ystävällisesti hymyillen, kuten aina. Kurre nyökäytti päätään ja kampesi itsensä ylös vuoteeltaan:
”Liljatuuli sanoi, että haava on jo ihan kunnossa.”
”Sepä hyvä. Ulkona on hieman kurja keli, mutta ei anneta sen häiritä. Lähdetäänpä sitten, kuka tietää jos saatkin jo tänään kiinni ihkaensimmäisen saaliisi”, nau’uin iloisella äänellä ja viitoin Kurren perässäni ulos parantajan pesältä.
Minun ei tarvinnut vilkaista taakseni, sillä kuulin Kurren askeleet perässäni. Johdatin nuoren kollin ulos leiristä. Piikkihernetunnelin toiseen päähän päästyämme, ilma tuntui entistä kylmemmältä. Leirin muurit eivät olleet enää suojaamassa meitä hyytävältä puhurilta. Lehtikato lähestyi kovaa vauhtia, ja se sai minut hieman huolestuneeksi. Kahden viimeisen lehtikadon aikana viheryskä oli rantautunut Eloklaaniin aiheuttaen epidemian. Rukoilin Tähtiklaania, että he säästäisivät meidät viheryskältä ja muilta vaikeuksilta tänä lehtikatona.
”Aloitetaan saalistusharjoitukset metsästä. Eri paikoissa on hieman erilaisia eläimiä, ja minusta tuntuu, että metsän pienet eläimet ovat oikein hyviä näin aluksi”, selostin samalla, kun lähdin johdattamaan Kurrea kauemmas leiristä pohjoisen suuntaan.
Kun leiri oli niin kaukana, ettei sitä enää näkynyt, käännyin entisen kotikisun puoleen. Kulkemamme polun varrella kasvaneet varvut olivat hiponeet turkkiani ja kastelleet sen, joten kylmä viima tuntui entistä kylmemmältä. Ravistelin turkkiani kylmästä täristen.
Ilmassa leijaili muutamien eläinten hajujälkiä, joista osa oli voimakkaampia kuin toiset. En kuitenkaan halunnut heittää Kurrea heti syvään päätyyn ja laittaa häntä heti saalistamaan, sillä kotikisusyntyinen kissa epäonnistuisi hyvin suurella todennäköisyydellä. Aluksi oli parasta opetella oikeat asennot ja tavat liikkua.
”No niin, eiköhän aloiteta, ettemme jäädy heti jääkalikoiksi”, virnistin leikkisästi ja pudottauduin vaanimisasentoon, ”kun vaanit saalista, pysyttele aina mahdollisimman matalana, kas näin. Huolehdi, ettei häntäsi laahaa maassa tai ole liian korkealla. Samalla kun liikut eteenpäin, katso mihin astut. Yksikin pieni rasahdus saa saaliin kuulemaan sinut ja karkaamaan.”
Kun olin liikkunut muutaman kerran edestakaisin Kurren edessä vaanimisasennossa, nousin pystyyn.
”Sinun vuorosi kokeilla. Ei hätää, jos et heti ensimmäisellä kerralla onnistu. Harva eloklaanilainkenaan osaa tätä heti”, hymyilin ystävällisesti ja kehotin Kurrea kokeilemaan.

//Kurre?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Olin saanut uuden oppilaan, Sadetassun, ja päiväni koostuivat tätä nykyä lähinnä harjoituksista ja partioinnista. Sadetassu oli varsin innokas oppilas. Pidin hänen peräänantamattomasta luonteestaan ja pirteydestään, ja hänen kanssaan oli hyvin mieluista työskennellä. Olin ehtinyt toimia jo kolmelle nuorelle kissalle mestarina ennen Sadetassua, ja kaikki heistä olivat olleet enemmän tai vähemmän erilaisia keskenään. Vaihtelu opetettavien luonteissa ja motivaation tasossa antoi itsellenikin mukavasti haastetta mestarina olemiseen – kukin oppilaani opetti minua tietämättään paremmaksi mentoriksi.
Olimme lähteneet Sadetassun kanssa harjoituksiin heti herättyäni, sillä naaras oli ollut jo virkeänä ja jalkeilla, kun olin tullut aukiolle. Luvassa oli saalistusharjoitukset. Alussa oppilaallani oli huomattavia vaikeuksia saada kiinni yhtään mitään. Harjoiteltavaa oli vielä paljon. Tiesin Sadetassun jo sen verran hyvin, että tämä ei luovuttaisi, ennen kuin onnistuisi. Se oli samaan aikaan ihailtavaa ja huolestuttavaa – toisinaan soturin oli osattava myös perääntyä.
”Pysähdytään tähän hetkeksi”, sanoin ilmaa haistelevalle Sadetassulle. Siniharmaa naaras katsahti minuun kysyvästi. ”Kokeillaanpa vähän erilaista taktiikkaa: Saaliin perään ryntääminen ei selvästikään ole tuottanut tulosta, joten on yritettävä hieman hienovaraisempaa lähestymistapaa.”
Sadetassu nyökytteli hitaasti päätään. ”Millaista lähestymistapaa?” hän kysyi.
Laskeuduin vaanimisasentoon ja annoin oppilaalle merkin tehdä samoin. Hänen asentonsa kaipasi vielä vähän hiomista, mutta se ei ollut nyt oleellista.
”Kuulostellaan hetki ympäristöä ja odotetaan, että saalis tulee luoksemme”, nau’uin melkein kuiskaten.
Suljin hetkeksi silmäni ja keskityin pelkästään kuuntelemaan ympärillämme humisevaa metsää. Silloin tällöin aina jostain kuului siipien räpistelyä tai katkeavien oksien napsahtelua. Pian korviini kiiri vaimea, rapiseva ääni. Raotin silmiäni ja vilkaisin Sadetassuun, joka kuunteli ääniä myös hyvin keskittyneesti. Naaras avasi silmänsä ja katsahti minuun, ilmeisesti myös saman äänen kuulleena.
Nyökkäsin hänelle merkiksi lähteä hiipimään eteenpäin. Sadetassu toimi ohjeideni mukaan ja eteni matalana kevyen pakkasen takia nahistuneen aluskasvillisuuden seassa. Nenääni leijaili hiiren lehtinen tuoksu. Jyrsijä ei ollut kaukana. Jättäydyin tahallani jälkeen ja annoin Sadetassun mennä edeltä. Jos hyvin kävisi, oppilas onnistuisi saamaan tämän saaliin.

//Sade?

Kirjoittaja: Ihminen

Istuin oppilaiden pesän edessä sukimassa itseäni tylsistyneenä, ja mietin *Missäköhän mestarini Lieskakajo on? Haluaisin mennä jo ensimmäisiini harjoituksiini!* Pian kuitenkin huomasin mestarini Lieskakajon lähestyvän minua, ja hän kysyi.
”Oletko valmis ensimmäisiin harjoituksiisi?” Lieskakajo kysyi iloisena minulta, ja en voinut vastata muuta kuin kyllä.

Pian olimme poistuneet leiristä metsään, ja mietin, mitä mahtaisimme harjoitella.
”Haluan opettaa sinulle saalistamisesta metsässä”, Lieskakajo sanoi, ”joten mennään koivumetsään, sinne ei ole kovin pitkä matka.”

Olimme saapuneet metsään, ja Liekkikajo sanoi innostuneena.
”Opetan sinulle ensin vaanimisasennon. Anna kun näytän sinulle sen.” Lieskakajo meni vaanimisasentoon, ja se näytti helpolta mutta uskoin, että se ei ollut.
”Näyttää aika vaikealta”, sanoin rauhallisena, ”mutta yritän parhaani.” Yritin parhaani mukaan matkia mestarini asentoa, mutta se oli hyvin vaikeaa.
”Aika hyvä ensimmäisellä yrityksellä! Nosta häntää hiukan ettei se laahaa maata pitkin” Lieskakajo opasti kannustavasti, ja sain motivaatiota yrittää uudelleen. Kokeilin uudelleen ja punertava raidallinen kolli sanoi innostuneena.
”Paljon parempi. Voisimme yrittää etsiä riistaa ja sinä voisit yrittää napata sen. Miltä kuulostaa?” Lieskakajo kysyy vielä minulta. Nyökkäsin, ja lähdimme etsimään riistaa.
//Lieskakajo? (Toivottavasti en autohitannut liikaa)

Kirjoittaja: Pyry

Olin juuri havahtumaisillani hereille, kun pehmoinen hännänpää huiskaisi nenääni. Kuono kutisten kohotin päätäni; joku oppilas se vain tassutteli ulos, en vain tunnistanut kuka. En ollut vielä tehnyt tarkempaa tuttavuutta muihin soturioppilaisiin, vaikka ajatus kyllä kiehtoi minua.
Venyttelin pikaisesti ja kipitin sitten itsekin ulos. Aamuinen ilma oli kylmähkö. Tassuja vilvoitti pakkanen ja nenää kirveli pienen hetken. Ei se mitään, minä ajattelin pieni, tyytyväinen hymy huulillani. Oli uusi päivä, ja minä jo innoissani tämän päivän koulutustuokiosta vaikken edes ollut varma, veisikö Hiilihammas minua tänään mihinkään. Ei kollia ollut ainakaan näkynyt vielä aukiolla.
Tassuttelin rauhallisesti tuoresaaliskasalle. Odotin ensin, että siihen ensin kerinnyt oppilas sai valikoitua jotakin itselleen, sitten noukin hampaisiini pienehkön oravan. Se riittäisi kyllä.
Hetken päästä, kun mutustelin viimeisiä oravanrippeitä, huomasin mestarini Hiilihampaan könyävän ulos soturienpesästä.
”Huomenta, Hiilihammas!” minä hihkaisin, pyyhkäisin pikaisesti viikseni puhtaiksi ja loikin hänen luokseen iloisesti hymyillen. ”Onko meillä tänään koulutusta?”
En osannut hurjan näköisen kollin ilmeestä tulkita, oliko hän ärsyyntynyt, kun heti aamusta tulin kyselemään, vai kenties yllättynyt vain vauhdikkuudestani. ”Kyllä minä niin ajattelin”, hän sitten vain totesi. ”Lähdetään vaikka samantien, kun sinulla tuota virtaa kerran on.”
”Kiva!”, minä maukaisin, ja lähdin häntä pystyssä Hiilihampaan vierellä ulos leiristä.

”Kyllä meillä vielä jonkin verran harjoittelemista on”, Hiilihammas tuumasi irvistäen, kun katsoimme jo toisen oravan vilistävän käpälistämme. Tai noh, minun käpälistäni.
”Anteeksi kovasti”, minä irvistin myös hiukan häpeissäni. ”En ole kovin hyvä tässä – ainakaan vielä.”
Hiilihammas hymähti pienoinen hymy huulillaan. ”Noh, jatketaanpa sitten.”
Lähdimme eteenpäin, samalla minä yritin saada nenääni vaikka vain pienen hajunhäivähdyksen riistan hajujäljestä. Minua hiukan turhautti, mutta ei voinut mitään. Aioin saada kiinni ainakin yhden saaliin leiriin vietäväksi. Tarkkailin sivusilmällä Hiilihammasta; vaikka kolli ehkä näyttikin hurjalta kuonossaan olevien arpiensa sekä jäänsinisten silmiensä kanssa, hän oli oikein mukava. Toivoin vain, ettei hän pitäisi minua aivan mahdottomana tapauksena saalistusta opetellessa.

//Hiili kenties?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kipinätassu: 23kp! –

Kuusitassu: 18kp –

Hiilihammas: 7kp –

Karjuvirne: 12kp –

Ampiaispisto: 29kp! –

Tähtimötassu: 19kp –

Kaislapentu: 7kp –

Laventelitaivas: 18kp –

Aurinkoroihu: 5kp –

Mesitähti: 11kp –

Kuutamolaine: 9kp –

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kuutamolaine oli sukimassa itseään leirin laidalla, kun kuuli oman nimensä mainittavan metsästyspartioon lähtevien joukossa. Naaras kohotti laiskasti katseensa turkistaan Minttuliekkiin, joka seisoi aukion keskellä jakamassa partioita. *Hip hurraa*, Kuutamolaine ajatteli väsyneenä ja venytteli itsensä jalkeille. Huonosti nukuttu yö painoi taustalla, mutta hän pakotti itsensä piristymään – velvollisuudet kutsuivat.
Hän ei ollut kuullut kunnolla muiden partioon lähtevien kissojen nimiä, mutta yllättyi iloisesti, kun näki vanhemman veljensä, Ampiaispiston, olevan mukana samassa partiossa. He eivät olleet mitenkään erityisen läheisiä keskenään, mutta tässä voisi olla tilaisuus tutustua toisiinsa paremmin. Niinpä Kuutamolainen yritti parhaansa mukaan pyyhkiä väsyneen ilmeen naamaltaan ja näyttää virkeältä ja helposti lähestyttävältä.
Metsästäjät lähtivät Salviakatseen johdolla matkaan ja suuntasivat sekametsään, jossa tabbykuvioinen naaras ilmoitti heidän hajaantuvan. Kuutamolaine ja Ampiaispisto lähtivät samaan suuntaan.
Pian mustavalkoinen naaras sai huomata, ettei hänen isoveljensä keskittynyt annettuun tehtävään kovin hyvin, sillä tämä onnistui säikäyttämään karkuun hiiren. Kuutamolaine pudisteli päätään kollille ja kehotti tätä olemaan hiljempaa, mihin Ampiaispisto vastasi, ettei tällä ollut juuri nyt ’saalistusfiilis’. Pitikö saalistamiseen olla jokin erityinen ’fiilis’? Ensimmäinen kerta, kun Kuutamolaine kuuli jonkun mainitsevan moisesta.
Yhtäkkiä heidän saalistuksensa keskeytyi, kun jokin jättimäinen eläin lähestyi heitä. Kuutamolaine tunsi niskakarvojensa nousevan pystyyn, kun hän erotti omituisen, kaksijalkaisen olennon katselemassa ympärilleen puiden välissä. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli ottaa etäisyyttä olioon ja antaa sen mennä menojaan. Naaras oletti Ampiaispiston seuraavan ohjeistusta ja seuraavan häntä läheisen pensaan alle, mutta ympäri kääntyessään hän sai nopeasti huomata, että kolli olikin lähtenyt painelemaan kaksijalkaista hirvitystä kohti.
*Mitä hiirenpapanaa nyt taas*, Kuutamolaine tuskaili päänsä sisällä ja puri hampaitaan yhteen. Hän seurasi etäältä, miten Ampiaispisto talssi aivan otuksen eteen ja käski sitä häipymään. Olento vaikutti olevan kuitenkin enemmän kiinnostunut Ampiaispistosta kuin lähtemisestä, ja se yritti tavoitella soturia eriskummallisen näköisellä käpälällään.
Ampiaispisto onnistui pitämään etäisyytensä muukalaiseen hyvin siihen asti, kunnes tämä kääntyi katsomaan Kuutamolaineen suuntaan ilmeisesti ihmetellen, mihin hän oli jäänyt. Silloin otus onnistui nappaamaan kollia niskasta kiinni ja nostamaan tämän ilmaan. Kuutamolaineen sydän jätti lyönnin välistä, ja hetkeksi hänen mielensä valtasi muisto koiran hyökkäyksestä nummilla.
”Auta minua, Kuutamolaine!” Ampiaispiston avunhuuto sai hänet kuitenkin tokenemaan nopeasti, ja hän syöksyi pensaan luota auttamaan isoveljeään.
Mustavalkoinen soturi kiiti metsänpohjaa pitkin aina kaksijalan luo. Hän ponnisti takajaloillaan ja loikkasi kiinni sen toiseen, pitkään jalkaan ja ryhtyi kiipeämään ylöspäin. Kaksijalka mylvi ihmeissään, ja Kuutamolaine jatkoi kiipeämistä. Hän tavoitteli kynsillään sen luonnottoman näköistä naamaa, ja se sai otuksen irrottamaan otteensa Ampiaispistosta, joka putosi maahan jaloilleen.
”Mennään!” Kuutamolaine huusi veljelleen ja otti vauhtia kaksijalan rinnasta loikatessaan maahan. Kaksijalka horjahti vähän ja jatkoi mölisemistä.

//Amppari?

Kirjoittaja: Elandra

Keskustelu Kurren kanssa oli aamulla jäänyt lyhyeen, kun päivän tehtävät odottivat minua. Olimme käyneet Konnatassun kanssa taisteluharjoituksissa ja leiriin palattuani olin vaihtanut nopeasti kuulumisia Minttuliekin kanssa. Kumppanini nautti täysin rinnoin siitä, että hän oli viimein päässyt pois pentutarhalta takaisin varapäällikön tehtäviin.
Kun Minttuliekki oli lähtenyt partioon, suuntasin jälleen kohti parantajan pesää. Kurre ja se, miten olin jättänyt keskustelun kesken, olivat pyörineet päässäni koko päivän. Kollirukka oli ollut niin kiinnostunut, ja olin vain lähtenyt hänen luotaan. Ilokseni Kurre ei vaikuttanut lainkaan vihaiselta tai tuomitsevalta vaan hän oli hyvin ymmärtäväinen. Vaikkei nuori kolli vastannutkaan minun hymyyni, se ei haitannut lainkaan. Ymmärsin hyvin, jos toista ei hymyilyttänyt kaiken tapahtuneen jälkeen.
”Tarkoititko, että sinä voisit opettaa minua?” Kurre kysyi hämmentyneenä ja loi kysyvän katseen minuun. Kasvoilleni levisi yhä vain leveämpi hymy:
”Tietysti voin, jos vain tahdot!” Kurre nyökäytti päätään.
”Kyllä minä tahtoisin”, kolli lausahti yhä hieman hämmentyneen näköisenä.
”Se on siis sovittu. Heti kun käpäläsi on kunnossa, pääsemme aloittamaan harjoitukset”, tokaisin hyväntuulisesti. Olin huomaavinani Kurren kasvoilla pienen hymyn, mutta se katosi nopeasti, kun sairasaukion sisäänkäynniltä kuului lähestyviä askeleita. Ensin sisään astui Liljatuuli ja hänen vanavedessään kulki Leimusilmä. Parantajakissat kantoivat yrttitukkoja suissaan, mutta siitä huolimatta he tervehtivät meitä hymyillen. Vaikka sisareni yrittikin peitellä sitä, huomasin hänen hymynsä olevan tekaistu. Hän oli muutama päivä sitten taas kertonut, että yrtit olivat Eloklaanin reviirillä vähissä, joten arvelin tekaistun hymyn johtuvan siitä.
”Oletko sinä ehtinyt vielä tutustumaan muihin eloklaanilaisiin?” kysyin Kurrelta, kun Liljatuuli oppilaineen olivat kadonneet kahden kiven välissä sijaitsevaan parantajan pesään. Katsoin Kurrea hymyillen, vaikka arvelinkin jo tietäväni vastauksen. Entinen kotikisu ei vaikuttanut kissalta, joka kiertelisi leirissä juttelemassa jokaiselle vastaantulijalle.

//Kurre?

Kirjoittaja: Soturikissa

Aurirkorouhu oli juuri kertonut että hänen koko perheensä oli kuollut.
”Noh ei se mitään minunkin isäni ja äitini kuolivat.” vastasin Auringolle.
”Niin kummalakaan ei ole sukulaisia elossa.” Hän vastasi huokaisten.
Aloin pesemään itseäni kun aurinkoroihu kysäisi.
”Millein koulutunsesi on sujunut?” Hän kysyi.
”Ihan hyvin kävimme muutama päivä sitten partiossa ja eilen meillä oli taisteluharjoituksia.” Sanoin vähän puistatellen muistelin edelleen sitä kun mulkein menetin henkeni kun tipuin ylityspuulta.
”Jätitkö jotain kertomatta?” Aurinkoroihu kysyi.
”E-en.” Vastasin säikähtäneenä ja pörhistin karvojani.
Mitä jos aurinkoroihu saa selville että melkein kuolin ja lavertelisi kaikille.
Ajattelin hätääntyneenä ajauksen hirveydestä.
”Ei sinun oli pakko kertoa kysyin vain mutta jos kerrot lupaan etten lavertele eteenpäin koska tiedän ettei se olisi kivaa.” Aurinkoroihu sanoi ystävällisen kuulloisena.
”No silloin kun olimme siellä partiossa niin-.” En pystynyt jatkamaan.
En tiennyt luottaako tuohon kolliin vaikka hän oli vaikuttanut ystävälliseltä.
”Niin silloin putosin melkein jo-jokeen ja sitten Karjuvirne pelasti minut.”
Jatkoin.
”Tiedän ettei se varmastikkaan tunnu kivalta kertoa siitä mutta siihen pitää tottua.” Aurinkoroihu maukui lohduttavasti.
//Arska?

Kirjoittaja: Elandra

Olin todella iloinen, kun Kurre oli yllättäen kesken aamun saapunut luokseni. Olimme jakaneet yhdessä tuoresaaliin ja olin mielelläni vastannut kermanvärisen kollin kysymyksiin. Hän oli edellisiltana ollut hieman pahantuulinen, mutta nyt entinen kotikisu näytti olevan paremmalla tuulella. En katsonut oleelliseksi ottaa eilisiltaista puheeksi, sillä se olisi saattanut saada Kurren aivan turhaan taas alakuloiseksi ja ärtyneeksi.
Kurre kysyi, mitä partiot olivat ja miten ne toimivat. En voinut lakata hymyilemästä, kun näin miten kiinnostunut Kurre oli.
”Partioita on kahdenlaisia: rajapartioita ja metsästyspartioita. Rajapartiot kiertävät Eloklaanin reviirin rajoja ja vahvistavat hajumerkkejä, jotta klaanin ulkopuoliset kissat varmasti haistavat saapuvansa vieraiden kissojen reviirille”, yritin selittää mahdollisimman yksinkertaisesti. Kurre kuunteli hiljaa ja nyökytteli hitaasti pientä päätään.
”Metsästyspartiot nimensä mukaan metsästävät klaanille ruokaa”, kerroin rauhallisella äänellä. Katseeni harhautui Kurresta Minttuliekkiin, joka juuri sopivasti astui ulos sotureiden pesästä.
”Klaanin varapäällikkö, eli Minttuliekki”, heilautin päätäni punertavan naaraan suuntaan, ”järjestää partioita. Hän määrää jokaiselle partiolle johtajan ja kissat, jotka partioon osallistuvat. Rajoja kierretään päivittäin ja metsästyspartioita järjestetään useasti päivässä, jotta klaanin jäsenet saavat syödäkseen.”
”Oletko sinä koskaan saalistanut?” kysyin, vaikka oletin tietäväni jo vastauksen. Harva kotikisu, etenkään alle soturi-ikäinen, osasi saalistaa. Kun Kurre lähtisi klaanista ja jos hän päättäisi olla palaamatta kaksijalkalaan, hänen olisi opittava saalistamaan. Harva kissa nimittäin pärjäsi yksin metsässä ilman, että osasi saalistaa.

//Kurre?