Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Elandra

Yritin nukkua, mutta se oli vaikeaa, kun joku ravasi koko ajan edes takaisin parantajan pesän sairasaukion halki. Vuorotellen Leimusilmä, Liljatuuli tai joku muu repi minut tarkoittamattaan pois unesta. Lopulta olin niin turhautunut, että luovutin kokonaan nukkumisen suhteen. Kampesin itseni istumaan ja ravistelin sotkuista turkkiani. Katsahdin etujalkaani, josta Leimusilmä oli pari päivää sitten ottanut tekemänsä lastan pois. Jalka kesti jo astumista, ja parantajien mukaan pääsisin hyvällä tuurilla jo tänään pois parantajan pesältä.
Katseeni käväisi sammalvuoteella, jossa nukkui joitain päiviä sitten klaaniin saapunut kissa. Kurre oli entinen kotikisu, mutta sen enempää en hänestä tiennyt. Emme olleet keskustelleet, sillä Kurre ei vaikuttanut miltään maailman puheliaimmalta tapaukselta.
Pesin hetken ajan nukkumisen jäljiltä sotkuuntunutta turkkiani, kunnes se oli mielestäni ihan tarpeeksi siisti. Muutama sammalhippu tai törröttävä karva ei haitannut mitään. Nousin jalkojeni varaan ja kävelin hitain askelin kohti pesän uloskäyntiä. Murtunut jalkani tuntui astuessa selvästi eriltä kuin muut jalkani, mutta sentään sitä ei enää särkenyt.
Astuin juuri sopivasti kirkkaalle pääaukiolle, sillä Mesitähti seisoi Litteäkiven päällä ja kutsui klaanin koolle. Kävelin noin neljän ketunmitan päähän litteästä kivestä ja istuuduin alas odottamaan että muukin klaani ehtisi aukiolle kuuntelemaan päällikön sanaa.
Kokouksen aihe selvisi varsin nopeasti; kyseessä oli Konnatassun nimitys. Seremonian päätteeksi Mesitähti antoi oppilaalleen soturinimen, joka oli Konnavarjo. Osallistuin tuoreen soturin nimen hurraamiseen, jonka jälkeen kokous olikin jo ohi. Kipitin tuoresaaliskasalle ja nappasin kasasta mehukkaan näköisen varpusen.
”Huomenta”, tuttu ääni naukui ja käänsin katseeni vierelleni saapuneeseen kolliin, ”tahtoisitko jakaa tuon kanssani?” Mehiläislennon kasvoilla oli ystävällinen hymy, joka sai myös minut hymyilemään.
”Totta kai!” tokaisin ja kiikutin tuoresaaliin veljeni edellä piikkihernemuurin edustalle. Mehiläislento silmäili minua hetken aikaa, kunnes tämän katse lopulta pysähtyi murtuneeseen jalkaani.
”Onko jalkasi jo kunnossa?” pentuetoverini kysyi rauhallisella äänellä. Nyökkäsin samalla kun kynin sulkia irti varpusesta:
”Pääsen pian takaisin soturin tehtäviin ja pois parantajan pesältä.” Mehiläislento nyökytteli tyytyväisenä päätään.
”Et muuten ikinä arvaa, mitä minulle eilen tapahtui ollessani kävelyllä Kuolonklaanin rajalla”, veljeni tokaisu sai minut heti ajattelemaan pahinta. Olin aivan varma, että hän oli mennyt ja ystävystynyt jonkun kuolonklaanilaisen kanssa. Se jos joku olisi ollut Mehiläislennon tapaista.
”No?” kysyin jauhaessani suussa linnun maukasta lihaa. Työnsin tuoresaaliin Mehiläislennolle, mutta tämä vastasi ennen kuin otti siitä haukun:
”Tapasin aivan sattumalta Kuolonklaanin varapäällikön, Henkäysvarjon! Hän muisti minut kokoontumisista ja vaihdoimme vähän kuulumisia.”
Siristin silmiäni mietteliäänä. En pitänyt siitä, että Mehiläislento oli ylipäätään jutellut kuolonklaanilaisen kanssa niitä näitä, mutta että oikein vaihtanut kuulumisia!
”Mitä te sitten juttelitte?” kysyin päätäni epäileväisenä kallistaen, ”Mesitähti tuskin pitää siitä, että lörpöttelet Kuolonklaanin varapäällikölle Eloklaanin asioita.”
”Kerroin hänelle vain siitä, että Eloklaani on saanut uusia jäseniä ja että Kurre on saapunut vieraaksemme, ja että aika moni kissa on telonut itseään viime aikoina”, kolli kertoi rauhallisella äänellä ja katsahti taas jalkaani. Kurtistin kulmiani hieman yllättyneenä.
”Ai”, en tiennyt, mitä muutakaan vastata. En pitänyt siitä, että Mehiläislento oli tekemisissä vieraan klaanin jäsenten kanssa, mutta en halunnut saarnata hänelle siitä. Hän oli kuitenkin veljeni ja varmasti tiesi mitä teki.
”Ethän kerro kenellekään? Minusta tuntuu, että Mesitähti ei tosiaankaan arvostaisi sitä jos kuulisi tästä”, valkoturkkinen kolli pyysi ja haukkasi palan varpusesta. Nyökyttelin päätäni nopeasti.
”En tietenkään!” vakuutin hymyillen.

Olin päässyt jo puoli kuuta aiemmin pois parantajan pesältä ja palannut takaisin soturin tavalliseen, harmaaseen arkeen. Päiväni koostuivat pitkälti vain partioista, partioista ja partioista.. Sekä tietysti nukkumisesta ja syömisestä, mutta päiväni olivat loppujen lopuksi varsin tylsiä. Tuntui, että ystäväni ja perheenjäseneni olivat aina partioissa minun ollessa leirissä ja leirissä silloin, kun itse partioin. Kultasiiven aika kului myös pitkälti oppilaansa Mutatassun kouluttamiseen. Kaipasin naarasta todella kovasti, sillä edellisestä kunnon keskustelustamme oli vierähtänyt jo tovi.
”Salviakatse, sinä johdat metsästyspartiota. Ota mukaasi Salamataivas, Irvikita, Ampiaispisto ja Kuutamolaine”, kuuntelin sivukorvalla Minttuliekin partioiden jakamista. Kuullessani nimeni lausuttavan, käänsin katseeni harmaasta taivaasta punaturkkiseen varapäällikköön. Pienoinen pettymys valtasi mieleni. Olisin toivonut voivani viettää tämän aamun kaikessa rauhassa, mutta se taisi olla liikaa pyydetty. Ellei Kuutamolaine olisi ollut mukana partiossa, olisin tietysti mennyt pyytämään Minttuliekiltä vapautusta. Emme olleet kovinkaan läheisiä nuoremman sisareni kanssa, mutta olin aina toivonut asian muuttuvan.
Kävelin leirin uloskäynnille odottamaan muun partion saapumista. Salviakatse oli ensimmäisenä paikalla, joten tervehdin tabbykuvioista soturia nyökkäämällä. Pian myös muut partion jäsenet olivat paikalla, joten harmaa naaras lähti johdattamaan meitä ulos leiristä metsään.
Sää oli kolea ja märkä. Yöllinen sade oli tehnyt metsän maan pehmeäksi ja vetiseksi. Joissain kohdin multa oli muuttunut upottavaksi mudaksi, joten yritin katsoa tarkasti mihin astuin. Varpujen lehdillä oli vesipisaroita, joten väistelin parhaani mukaan myös niitä. Näin kylmällä säällä ei ollut kiva kastua.
Salviakatse johdatti meidät joen yli syvemmälle sekametsään. Sitten partion johdossa oleva naaras pysähtyi ja ilmoitti, että hajaantuisimme tässä. Minä ja Kuutamolaine lähdimme yhteen suuntaan ja muut partion jäsenet omiinsa.
Aluskasvillisuus oli metsässä melko runsasta, joten varpujen välttely epäonnistui varsin nopeasti. Tunsin, kuinka turkkini kastui koko ajan vain enemmän, mitä pidemmälle kävelimme. Ajatukseni eivät pysyneet saalistamisessa ja vainun etsimisessä, vaan ne poukkoilivat ties missä. Säpsähdin, kun kuulin rasahduksen parin ketunmitan päästä. Katseeni kääntyi nopeasti äänen suuntaan ja näin vilauksen hiirestä, joka juoksi henkensä edestä meitä karkuun. Huomasin Kuutamolaineen katsovan minua päätään pudistellen.
”Höh, sinun pitäisi liikkua vähän hiljempaa”, mustavalkea naaraskissa kehotti rauhallisella äänellä.
”Niin kai”, tokaisin ja kohautin lapojani, ”minulla ei oikein ole saalistusfiilis.” Kuutamolaine kallisti kysyvästi päätään, mutta ei ehtinyt sanoa mitään, kun jostain kuului kovempi rasahdus. Se ei missään nimessä voinut tulla hiirestä tai muustakaan pikkueläimestä. Rasahdusta seurasi toinen rasahdus, ja sitten kovaa ääntä. Se ei kuulunut kissalle, enkä saanut selvää mitä tulija puhui. Niskavillani nousivat pystyyn, kun erotin puiden seassa talsivan kaksijalan. Sen iho oli peitetty värikkäillä kappaleilla ja se tömisteli kovaäänisesti eteenpäin, tiiraillen ympärilleen.
”Tule, mennään piiloon”, Kuutamolaine sanoi ja kiiruhti läheisen pensaan luokse, mutta minä en kuunnellut. Kaksijalka oli meidän reviirillämme, ja meidän tehtävämme oli ajaa se pois.
”Hei! Mene pois täältä!” huudahdin vihaisesti kaksijalalle ja lähdin kulkemaan sitä kohti. Kahdella jalalla seisova otus käänsi säikähtäen katseensa minuun. Sen naama näytti niin oudolta, etten lainkaan tiennyt mitä se ajatteli. Kaksijalka puhui jotakin ja kumartui matalammaksi. Eikö se pelännyt minua?
”Ala painua!” sähisin raivoissani ja jatkoin matkaani kohti kaksijalkaa. Se kurotti inhottavan, karvattoman tassunsa kohti minua ja leperteli samalla jotakin.
”Älä koske minuun!” murahdin ja yritin lyödä käpälälläni kaksijalan tassua. Se kavahti taaksepäin, mutta ei näyttänyt luovuttavan. Vilkaisin Kuutamolainetta. Eikö hän aikonut auttaa minua ollenkaan? No, kyllä minä yhdelle kaksijalalle yksinkin pärjäisin!
Samalla, kun katseeni oli kääntynyt klaanitoverini suuntaan, tunsin jonkun tarttuvan kiinni niskastani.
”Apua! Apua!” parkaisin, kun kaksijalka nosti minut vaivatta ilmaan. Yritin räpiköidä irti hirvittävän kaksijalan otteesta, mutta se ei tuntunut tehoavan.
”Auta minua, Kuutamolaine!”

//Kuutamo?

Kirjoittaja: Ruska

Hauska tavata Kuusitassu, ja kiitos kun toit minulle tuoresaalista”, Aurinkoroihu naukui Kuusitassulle kiitollisena. Hän haukkasi palan hiirestään ja käänsi taas katseensa Kuusitassuun. ”Eipä kestä”, nuori oppilas naukaisi, ja haukkasi uuden palan omasta hiirestään. Aurinkoroihu oli iloinen, että joku halusi puhua hänelle. Kaikkilla hänen ystävillään oli kiireitä, eikä he ehtineet juurikaan olla Aurinkoroihun seurassa, onneksi edes joku halusi.
”Mitä sinulle kuuluu?” Kuusitassu kysyi, kääntäen katseensa melkein syödystä hiirestä Aurinkoroihuun. Aurinkoroihu nielaisi viimeisen palan hiirestä, ha aloitti puhdistamaan käpäliään. ”Minulle kuuluu oikein hyvää, elämä hymyilee, pieniä ongelmia suhde asioissa, muuten kaikki hyvin”, Aurinkoroihu vastasi nuolaisujen välissä. Hän lopetti käpälien puhdistamisen ja nuolaisi suupieliään, ettei hänen suupieliinsä jäisi muruja tuoresaaliista. Kuusitassu nyökkäsi vastaukseksi, ja lopetteli hiirensä syömisen.
”Onko sinulla perhe? En halua tungetella, mutta haluaisin vain tietää”, Kuusitassu kysyi yllättäen. Aurinkoroihu käänsi katseensa aukiosta Kuusitassuun. Perhe oli asia, josta Aurinkoroihu ei puhunut mieluusti, mutta kun Kuusitassu pyysi niin kauniisti, hän ehkä kertoisikin. ”Se on asia mistä en puhu mielelläni, mutta voin puhua siitä tämän kerran”, Aurinkoroihu naukaisi, ja huokaisi. Kuusitassu katsoi Aurinkoroihua odottavasti. ”Minulla ei ole sisaruksia, eikä emoa tai isää enää. Emoni kuoli synnytyksessä, ja isäni katosi, en kaipaa heitä paljoa, mutta tiedän, että emoni on aina kanssani, koska hän on Tähtiklaanissa”, Aurinkoroihu kertoi ja katsoi taivaalle. Hänen emonsa on aina hänen kanssaaan, aina.

// Kuusi?

Kirjoittaja: Soturikissa

Kun olimme palanneet partiosta otin tuoressaaliskasasta ruipeloisen hiiren tietysti Rastaskukan luvalla. Menin syömään hiiren leirin peränurkaan koska halusin välttää katseita en nimittäin tuntenut vielä kovin montaa Eloklaanilaista.
Kun söin hiirtäni ajattelin *olisipa isäni elossa jotta hän voisi olla kokemassa tämän kaiken kanssani.* Kun olin syönyt vähän luisevan hiireni menin nukkumaan oppilaiden pesään.
”Herätys Kuusitassu herätys!” Kuulin äänen joka kuului Rastaskukalle.
”Anteeksi.” Mauuin pahoillani.
”Ei se mitään elilenhän oli rankka päivä.”
Lähdimme oppilaiden pesästä pois.
”Saanko ottaa jotain tuoresaaliskasasta?” Kysyin rastaskukalta.
”Tietysti saat tänään meillä on taisteluharjoituksia.” Rastaskukka vastasi.
Olimme päässeet taistelupaikalle.
”Tämä on ensimmäinen oppituntisi. Sinun pitää väistää hyökkäykseni.” Rastaskukka maukaisi.
Olin valmis ponnistamaan sivulle mutta Rastaskukka oli liian nopea.
”Sinun pitää hypätä heti kun minä hyppään.” Rastaskukka maukui.
”Selvä.”
”Kokeillaan nyt uudestaan.”
Olin tälläkertaa valppaampana.
Kun Rastaskukka hyppäsi niin minä hyppäsin myös mutta sivulle.
Rastaskukka hipaisi vain varpaitani.
”Hyvä paremmin meni kuin äsken.” Rastaskukka maukui iloisena.
”Kokeillaan nyt että pystyskö sinä puollustamaan kun minä hyökkään.”
Rankan harjoittelupäivän jälkeen palasimme vihdoin leiriin.
”Voit nyt syödä jotain ja mennä nukkumaan sinun pitää olla virkeä huomenna koska menemme saalistamaan.” Rastaskukka huomautti.
Kun menin ottamaan tuoressaaliskasasta evästä huomasin että leirin perällä istui yksinäisen näköinen kissa.
*Voisin viedä hänellekkin evästä* ajattelin.
Menin tämän luokse ja aloitin keskustelun.
”Hei.” Aloitin.
”No hei.” Hän jatkoi.
”Toin sinulle evästä.” Mauuin. ”Näytit yksinäiseltä.”
”Kiitos.” hän maukui hieman ujostellen.
”Mikä on nimesi?” Kysyin.
”Öö no minun nimi on Aurinkoroihu. Entä sinun?”
”Minun nimi on Kuusitassu.” Mauuin hiirenpuolikas suussani.
//Arska? Toivottavastk ei oo luonnevikoja 🙂

Kirjoittaja: Untuva

Tähtimöpentu ainakin vastaili kysymyksiini, mikä oli helpottavaa. En ainakaan ollut täysin vastenmielistä seuraa toiselle. Oli kyllä paljon hankalempi luoda minkäänlaista yhteyttä sisareen, joka oli syntynyt eri pentueeseen. Talvikkitakun kanssa kaikki oli ollut niin yksinkertaista. Oli niin helppoa, kun toisesta välitti aidosti ja täysin luonnostaan. Minun oli hieman vaikea ajatella luovani yhtä vahvaa sidettä Tähtimöpentuun, ja se tuskin oli mahdollistakaan ottaen huomioon, miten pentu käyttäytyi seurassani. Se ei estänyt minua yrittämästä, vaikka vaikeaa se tulisi olemaan.
”No on minulla Mutatassu”, mustavalkoinen kissa naukaisi, eikä hänen eleistään tai äänensävystään voinut edelleenkään päätellä mitään. Nyökyttelin tyytyväisenä päätäni. Hyvä, jos toinen oli jo saanut ystäviä. Se oli hyvin tärkeää hänen iässään. En kyllä osannut sanoa millainen kissa Mutatassu oli, mutta toivon hänen olevan hyvä ystävä sisarelleni. Tummanruskea kolli vaikutti kyllä aina olevan jonkun kimpussa, mutta toivoin hänen kohtelevan eri tavalla Tähtimöpentua. Keskustelumme päättyikin melko lyhyeen, kun päätimme jatkaa omille teillemme. Se oli kerrassaan hyvä päätös, sillä turha keskustelua oli pitkittää pakottamalla. Minä kuitenkin uskalsin toivoa, että Tähtimöpentu sitten vanhempana haluaisi tutustua minuun kunnolla, ja vielä omasta tahdostaan. Minun ei ehkä kannattaisi viedä enää itseäni toisen seuraan. Naaras tiesi nyt, että olin olemassa ja hänellä olisi aina mahdollisuus hakeutua seuraani, ja se sai tässä vaiheessa kelvata. Tähtimöpennun jatkettua päiväänsä eteenpäin astelin itse sotureiden pesään aikeenani levätä kunnolla. Viime aikoina mieltäni olivat painaneet raskaat ajatukset, eikä niitä oikein päässyt pakoon. Vaikken jatkuvasti mitään synkkää ajatellutkaan, tuntui silti, että ajatukset olivat aina jotenkin läsnä. Ainakin voisin tehdä keholleni palveluksen ja levätä välillä, ehkä se auttaisi myös ajatuksieni kanssa.

Kului useampi päivä, kunnes Mesitähti kutsui klaanin koolle ja nimitti Malvapennun sekä Tähtimöpennun. Klaani hurrasi uusien oppilaiden nimiä, minä heidän mukanaan. Onnittelut naukaisin kummallekin etäämmältä, kuten useampi muukin klaanitoveri. En halunnut tuputtaa itseäni sisaruksieni seuraan, joten koin parhaimmaksi antaa heille mahdollisimman paljon etäisyyttä. Nimityksien jälkeen halusin hieman rauhoittua yksinäni, mutta samalla myös etsin katseellani Minttuliekkiä. Hän oli varmasti ilmoittautunut vapaaehtoiseksi seuraaviin lähteviin partioihin, enkä olisi ihmetellyt emoani yhtään. Minttuliekki oli viettänyt pitkän ajan pentutarhassa, joten teki naaraalle hyvää päästä tuulettumaan ja palaamaan varapäällikön tehtäviinsä. En löytänyt millään leirin hulinasta punasaven värisen turkin omaavaa emoani, joten luovutin etsintäyritykseni. Huokaisten nousin ylös ja päätin lähteä saalistamaan klaanille. Kai sitä sentään pystyi edes olemaan hyödyllinen klaanille. Verkkaisesti kuljin läpi piikkihernetunnelin aikeenani suunnata paikkaan, josta olin aikaisemminkin saanut hyvin riistaa. Leirin ulkopuolella puut näyttivät kovin alastomilta ilman lehtiään, ja tiesin maassa rapisevien lehtien tuovan oman vaikeustasonsa saalistamiseen. Pidin kyllä haasteista, mutta riistan saaminen klaanille ei kuulunut niihin asioihin, mihin halusi haastetta. Vielä ei ollut pulaa riistasta, mutta kauhulla odotin, mitä lehtikato toisi tullessaan. Riistan määrä oli nimittäin jo nyt lähtenyt laskuun, eikä tuoresaalis näyttänyt läheskään samalta kuin muutamaa kuu sitten.

Vesi herahti jo kielelle, kun lähestyin vaanien kauempana maata ja ilmaa vuorotellen nuuhkivaa hiirtä. Hiirissä oli se vaikeus, että ne tunsivat askeleet jo ennen kuin pystyivät haistamaan tai näkemään saalistajaansa. Sen takia keskityin tarkasti siihen, miten asettelin tassuni. Pidin askeleeni mahdollisimman kevyenä ja jaoin tasapainon tasaisesti estäen minkään rasahtavan allani. Hiiri oli vielä melko pitkän välimatkan päässä, mutta tehtävä vaikutti helpolta suoriutumiselta. Liikuin taas eteenpäin ja – orava viiletti minun ja hiiren välistä suurikokoinen kolli perässä. Hiiri säikähti ja katosi salamannopeasti koloonsa. Ajattelematta lähdin oravaa jahdanneen Irvikidan perään, vaikka nopeuteni olikin olematonta. Saatuani kollin kiinni tämä roikotti jo elotonta oravaa hampaidensa välissä.
”Mitä sinä oikein ajattelit?” tuhahdin ärtyneenä, sillä minulta oli mennyt helppo saalis sivu suun. Irvikita laski oravan nopeasti maahan.
”Anteeksi, en huomannut sinua”, kolli naukui aidosti pahoitellen. Pudistelin päätäni edelleen ärtyneenä.
”Kiitos vain, tämä oli totisesti päiväni kohokohta. Kiitos, voi kiitos! Tämä oli juuri sitä mitä halusin”, totesin ja käännyin ympäri. Jätin Irvikidan oravansa kanssa taakseni, enkä antanut hänelle aikaa vastata takaisin. Matkalla tuhahtelin muutaman kerran, mutta melko nopeasti ärtymys laski. Soturille en kyllä puhuisi hetkeen, mutta Irvikita oli kyllä muuten ihan kelpo kissa, joten menkööt nyt. Minulle tuli heti parempi mieli, kun sain uuden hajujäljen ja lähdin jäljittämään uutta saalista.

Palasin leiriin ja vein saamani tuoresaaliit kasaan. Kasa vaikuttikin täydeltä, sillä aurinkohuipun partiot olivat jo palanneet leiriin. Äkkiä huomasin myös Minttuliekin leiriaukiolla ja pikaisesti jatkoin matkaani tämän luokse.
”Hei!” ilmoitin tulostani ja emo kohdisti tummansinisen katseensa minuun.
”Hei, Laventelitaivas”, varapäällikkö naukui lempeällä äänellään. Vastasin tähän hymyllä. Keskustelimme hetken aikaa Tähtimötassusta ja Malvatassusta, olihan heidän nimityksenä oppilaiksi tapahtunut vasta tänään. Kysyessäni miltä Minttuliekistä tuntui päästä takaisin soturin ja varapäällikön tehtäviin, en edes yllättynyt, miten valmiilta emo vaikutti. Kysyin toiselta hänen päivästään, ja pian Minttuliekki kyseli jo omastani.
”Irvikita sattui pilaamaan saalistusreissuni osittain. Hän vain ilmestyi tyhjästä ja säikytti hiiren tiehensä, siitä olisi joku saanut hyvän aterian syödäkseen”, naukuessani äänestäni kuulsi huvittuneisuus, joka johtui puhtaasti Minttuliekin seurasta. Itse asia ei ollut ollenkaan huvittava.
”Tuskin Irvikita teki sitä tahallaan. Hän on vaikuttanut aina kunnon soturilta, joten en voisi uskoa hänestä sellaista”, varapäällikkö sanoi ja hän oli oikeassa. Minua kyllä silti ärsytti hiiren menettäminen enkä luopuisi mykkäkoulusta ennen seuraavan partion alkua, johon joutuisimme Irvikidan kanssa kahdestaan. Pian Minttuliekki totesikin jo, että hänen tulisi jatkaa muihin tehtäviin ja hyvästelimme toisemme. Emoni seurasta jatkoin sotureiden pesään ja ajattelin ottaa torkut ennen auringonlaskun partioon osallistumista.

Kirjoittaja: Ruska

Kaislapentu kuunteli korvat höröllä, kun Ampiaispisto kertoi tälle hopeahännästä. Kaislapentu ei ollut ikinä ollut näin myöhään ulkona, ja taivas oli kauniin musta, ja mustuudessa tuikki kauniita tähtiä. Kaikista kaunein asia taivaalla Kaislapennun mielestä oli hopeahäntä, josta Ampiaispisto oli juuri kertonut hänelle. Kaislapentu pudisti päätään Ampiaispiston kysymyksille.
”Ei emo ole vielä kauheasti kertonut Tähtiklaanista, mutta jonkin verran. En ole ikinä edes saanut valvoa näin myöhään”, Kaislapentu vastasi Ampiaispistolle, ja katseli hopeahäntää ihaillen. ”No nyt tiedät enemmän”, Ampiaispisto sanoi hymyillen. Kaislapentu nyökkäsi hymyillen Ampiaispistolle.
”Nyt sinun olisi hyvä aika mennä Kimalaistoiveen luo, on jo myöhä”, Ampiaispisto hoputti. Kaislapentu nyökkäsi ja nilkutti pentutarhaan, joka sijaitsi karhunvatukka pensaassa. Hän vielä vilkaisi taakseen, ennen kuin katosi pesään, Kaislapentu katsoi Ampiaispistoa silmiin.
”Hyvää yötä, ja kiitos tästä päivästä”, Kaislapentu naukaisi hymyillen, Ampiaispisto heilautti häntäänsä hyvästiksi, ja hymyili Kaislapennulle ystävällisesti, ennen kuin hän käveli pois. Kaislapentu nilkutti emonsa viereen, ja käpertyi varovasti pieneksi palloksi tämän viereen, varoen rasittamasta tassuaan.
”Miten tassusi voi? Ja oliko kiva päivä?” Kimalaistoive kysyi Kaislapennulta ja nuolaisi tämän päälakea. Kaislapentu kehräsi. ”Minun tassuni on Leimusilmän mukaan vain venähtänyt, ja Leimusilmä on tosi kiva! Ampiaispiston kanssa oli kivaa! Ja sain kuulla Nokilinnulta tarinan muinaisista klaaneista!” Kaislapentu kertoi tohkeissaan emolleen, ja hymyili.
”Vai niin, kuulostaa mukavalta, mutta nyt on sinun aikasi käydä nukkumaan”, Kimalaistoive sanoi pennulleen hymyillen, ja kääräisi pehmoisen häntänsä tämän ympärille. Kaislapentu otti mukavamman asennon, ja asetteli päänsä etutassujensa päälle. Tämä oli ollut Kaislapennun parhain päivä, minkä hän oli koskaan kokenut. Hän oli tavannut uusia tuttavuuksia, ja tiesi nyt että hänellä on monia kivoja sukulaisia. Kaislapentua vain mietitytti, miksi Tyrskytassu niminen kissa, josta Ampiaispisto oli kertonut, oli poissa klaanista. Oliko hän tehnyt jotain kauheaa, vai halusiko hän pakoilla klaani elämää? Kaislapentu ei tiennyt, mutta ei enää ajatellut asiaa. Hän katseli pesän suu-aukosta hopeahäntää. Kaislapennusta se oli lumoava, ja hyvin kaunis. Kaislapentu sulki vaaleanvihreät silmänsä, ja haukotteli. Oli myöhä, ja hänen ikäiselleen pennulle olisi hyvä nukkua. Kaislapentu painautui tiukemmin vasten Kimalaistoiveen kylkeä, ettei hänelle tulisi yön aikana kylmä. Kaislapentu nukahti nopeasti, oman emonsa lämmön ja rakkauden suojissa.

Kirjoittaja: Saaga

(Tarina on lähetetty 10.06.2023, mutta jostain syystä se ei näy tarinoissa.)

”No, Tähtimöpentu, jokos sinä olet saanut itsellesi kavereita?” Laventelitaivas kysyi. “No on minulla Mutatassu”, Tähtimöpentu sanoi katse edelleen peruslukemilla. Hän ei halunnut toisen voivan päätellä mitään omasta ilmeestään tai eleestään.
Yhdessä hujauksessa päivät kuluivat eteen päin ja oli aika Tähtimöpennun nimityksen. ”Malvapentu ja Tähtimöpentu ovat kuusikuisia ja tänään he ansaitsevat oppilasnimensä. Malvapentu, tulisitko luokseni”, Mesitähti naukui Litteäkiven päältä. Malvapentu virnisti isosti ja katsoi sisareensa solvaten. Hän ilmiselvästi viesti olevansa parempi kuin raukka Tähtimöpentu. ‘Saisinko ollenkaan menoja? Nimitettäisiinkö minut edes?’ Tähtimöpentu mietti kyyneleet silmissä. Hän pidätteli niitä mahdollisimman kovaa joitteivat kissat kääntyisi katsomaan. Olihan ihan menot jo tosi huomiota keräävä tapahtuma. Hän ei halunnut astella ylös kivelle ja ottaa uutta nimeään vastaan. Ei tuntea oppilaan taakkaa lavoillaan. Eikä vanhentua. Voisiko hän vain olla ikuisesti -pentu tai siirtyä klaaninvanhimpien joukkoon, koska oli liian osaamaton. Hän ei enää voinut pidätellä kyyneliä jotka nyt valuivat hänen poskiaan pitkin kastellen turkkia niiden tiellä. Minttuliekki veti pentuaan lähemmäs itseään ja Tähtimöpentu painoi päänsä hänen vatsaturkkiinsa, kun sisar käveli ylpeänä häntä pystyssä ja leuka korkealla kohti Mesitähteä. ”Väärävarjo, olet valmis ottamaan oppilaan. Olet saanut hyvää koulutusta ja olet osoittanut olevasi reilu ja kunniallinen soturi. Odotan, että siirrät kaiken tälle nuorelle oppilaalle.” Tähtimöpentu kuuli sanat mutta yritti olla välittämättä niistä. Nyt olisi hänen vuoronsa. Minttuliekki rohkaisi pikkuistaan katseellaan ja sanoi: “Sinusta tulee hieno oppilas ja soturi, olen ylpeä sinusta.” Tähtimöpentu pyyhki kyyneleensä ja nosti päänsä ja leukansa pystyyn. Hän sipsutti isänsä eteen ilmeettömin kasvoin ja oli valmis ottamaan nimensä. Jos emo olisi ylpeä hänestä, hänen täytyisi näyttää isällekin, että hänestä sai olla ylpeä! Tähtimöpennun jalat tärisivät ja olivat vähällä pettää alta mutta hänen helpotuksekseen Mesitähti lausui miltei samat sanat kuin sisarelle hetkeä aiemmin. ”Tähtimöpentu on saavuttanut kuuden kuun iän, ja hän on valmis soturioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona hän on ansainnut soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta Tähtimötassuksi. Sinun mestarisi tulee olemaan Karjuvirne. Toivon, että hän siirtää kaiken tiedon sinulle”, Mesitähti sanoi. Karjuvirne loikkasi Litteäkivelle hänen seuraansa. ‘Miksen voinut saada ketään eloklaanilaista!’ nimitettävä oppilas mietti näreissään isälleen. Tähtimötassun ilme, kun hän katsoi tulevaa mestariaan ei ollut jäykkä tai kylmä vaan hämmentynyt ja järkyttynyt. Karjuvirne ehti nähdä sen hän oli siitä varma mutta ennen kuin kääntyi isäänsä kohti hänen kasvonsa olivat taas miltei yhtä ilmeettömät kuin aikaisemmin. ”Karjuvirne, olet valmis ottamaan oppilaan. Olet saanut hyvää koulutusta ja olet osoittanut olevasi taitava taistelija ja luotettava soturi. Odotan, että siirrät kaiken tälle nuorelle oppilaalle”, pahainen Eloklaanin päällikkö naukui. Nyt vasta Tähtimöpentu pani merkille, että hänen siro rakenteensa oli selvästi peritty isältä. Pohdinnoille ei ollut nyt aikaa. Hän kääntyi Karjuvirneeseen päin ja kurkotti koskettamaan tämän nenää omallaan. Hetket matelivat eteenpäin, kun kaksikko katsoi toisiaan silmiin. Se oli ensimmäinen kerta, kun Tähtimöpentu uskalsi näyttää tunteensa jollekin muulle kuin emolle. Tunne oli kummallinen, eikä Tähtimöpentu osaisi kuvailla sitä jälkeenpäin mutta tulisi todennäköisesti muistamaan sen. He loikkasivat alas Litteäkiveltä ja jäivät Malvatassun ja Väärävarjon viereen. ”Malvatassu! Tähtimötassu!” kissat heidän ympärillään huusivat ja Tähtimötassu olis halunnut jäädä emon luo mutta, kun huudot loppuivat Tähtimötassu oli taas oma töykeä itsensä. “Onnea, sitten sisko”, Tähtimötassu naukui Malvatassulle hiljaa. “Älä puhu minulle”, Malvatassu vastasi katsoen Tähtimötassua hyvin halveksivasti. Ennen kuin toinen kääntyi pois Tähtimötassu vilkaisi sisartaan alentavasti mutta jätti asian siihen. Tuore oppilas kääntyi Karjuvirnettä kohti. “No oletko nyt tyytyväinen”, Tähtimöpentu sanoi kylmästi, kuin äskeisiä hetkiä ei olisi koskaa tapahtunutkaan. “Olen, hyvinkin”, Karjuvirne vastasi virnistäen. “Mennäänkö me nyt ulos?” Tähtimötassu kysyi hivenen innostusta äänessään, “Ulos leiristä siis.” Karjuvirne nyökkäsi ja viittoi hännällään, että Tähtimötassu seuraisi häntä ulos leiristä. Joten tietenkin hän totteli. Tähtimöpentu vilkaisi vielä Malvapentua, joka nyrpisti nenäänsä, kun sisar pääsi leiristä ulos ennen häntä. “Hetkinen”, Tähtimöpentu pysähtyi, “Pääseekö Minttuliekki meidän kanssa?” hän kysyi silmät suurina. “Luulisin, että varapäälliköllä on muuta tekemistä nyt, mutta saat vielä kiertää reviiriä hänen kanssaan”, Karjuvirne sanoi pahoittelevasti ja näytti tajuavan, kuinka tärkeä emo oli tälle pennulle. Ehkä Tähtimötassun ja hänen isänsä suhde vaikutti myös hänen ja hänen emonsa väliseen suhteeseen muttei siihen lainkaan negatiivisesti. Mesitähti oli kaikesta huolimatta pelottava hahmo Tähtimötassua varjostamassa. Hän tiesi jopa, että Karjuvirne oli jutellut hänelle paljon. Niin emo ainakin oli selittänyt. “Mennään,” Karjuvirne hoputti ja lähdimme ulos leiristä.
“Mitä teemme ensimmäisenä tehtävänä?” Tähtimötassu kysyi, kun he olivat päässeet lähelle jokea. “Voisimme vaikka saalistaa”, Karjuvirne ehdotti. “Jos kysyit niin kyllä se minulle käy”, Tähtimötassu naukui esittäen välinpitämätöntä mutta kumpikin sekä soturi että soturioppilas tiesi kuinka innoissaan hän todella oli.
“Muista häntä”, Karjuvirne sanoi, kun Tähtimötassu harjoitteli vaanimista, kohti keppiä. Hän loikkasi mestarinsa ohjeiden mukaisesti ja rasautti kepin katki. “Hyvä. Jatketaan tästä toisella kertaa. Ny voimme sitten mennä leriin”, Karjuvirne sanoi ja Tähtimötassu nyökkäsi. Hänen vatsansa kurisi ja harjoitukset olivat kestäneet jo varmaan ikuisuuden! Hän oli myös iloinen päästessään pois tuon kollin luota. Oli helpottavaa nähdä muitakin kissoja kuin tuo virnistelevä Karjuvirne!
Leirissä Tähtimötassu sai luvan hakea itselleen saaliskasasta jotain ja nappasi pienen päästäisen. Hän raahasi sen aukion reunalle Minttuliekin viereen. “Haluatko, että tuon sinulle jotain?” oppilas kysyi. “Ei kiitos, söin juuri mutta voin jäädä tähän seuraksesi”, Minttuliekki vastasi. “Miten meni ensimmäiset harjoitukset?” emo kysyi kehräten. Tähtimötassu rakasti olla emon lähellä tämä toi turvaa ja lämpöä muttei ollut mitenkään liian kiltti tai ylisuojeleva – onnellinen vain. Tähtimötassu kertoili kaiken päivästään emolleen ja emo kertoi omastaan tyttärelleen. Kun kylmä alkoi syöpyä luihin ja ytimiin, naaraat lähtivät nukkumaan kumpikin eri pesiin – toinen soturien- ja toinen oppilaidenpesään.

Kirjoittaja: Elandra

Keskustelu Kuusitassun kanssa sai minut samaan aikaan hyvin kiusaantuneeksi ja myös hieman ärsyyntyneeksi. Ellei Rastaskukka olisi ollut paikalla, olisin vastannut nuorelle oppilaalle huomattavasti röyhkeämmin takaisin. Sinikilpikonnakuvioinen naaras antoi kaksi vaihtoehtoa: joko ylittää joki tästä astinkiviä pitkin tai kulkea kaatuneelle puulle ja ylittää se sitä pitkin.
Minun kantani asiaan oli selvä, enkä empinyt sanoa sitä ääneen:
”Ei ole mitään järkeä kulkea puulle asti, matka leiriin on paljon lyhyempi astinkiviä pitkin.” Vilkaisin sivusilmälläni Kuusitassua, joka näytti hiukan huojentuneelta. Rastaskukka nyökäytti päätään ja lähti sitten johdattamaan partiota lähemmäs joentörmää.
Silmäilin vuolaana virtaavaa jokea, kun Rastaskukka viittoi oppilaansa perässään astinkiviä kohti. En erityisemmin pitänyt vedestä, muttei se aiheuttanut minussa samanlaista pelkoa kuin joissakin kissoissa. Kastuminen oli inhottavaa joten olin jo päättänyt, etten aikoisi edes yrittää uimista hiirenkorvan saapuessa. Sama se mitä Mesitähti sanoisi, mutta minähän en vapaaehtoisesti veteen menisi.
Kun edelläni kulkevat kissat olivat päässeet jonkin verran eteenpäin astinkiviä pitkin, lähdin loikkimaan heidän peräänsä. Kivien pinnat olivat yhä kosteita sateen jäljiltä, ja minunkin täytyi olla varovainen, etten liukastuisi jokeen ja joutuisi veden varaan.
Päästyämme turvallisesti kuivalle maalle, Rastaskukka viittoi meidät perässään kohti Eloklaanin leirin tutuksi tulleita muureja.

Leiriin päästyämme aurinko oli jo laskemassa. Rastaskukka siirtyi Kuusitassun kanssa sivummas pois minun luotani. Kiitin molempia nopeasti partiosta ja kävelin heidän ohitseen kohti sotureiden pesää. Etsin katseellani Kieroarven arpista turkkia, ja se löytyikin nopeasti. Kasvoilleni piirtyi iloinen hymy, kun veljeni käänsi katseensa minun suuntaani. Kävelin ripein askelin hänen luokseen. Kieroarven kasvoilla sen sijaan oli tuima ilme, mutta tiesin hänen olevan hyvillään minut nähdessään.
”Onko loppupäiväsi mennyt hyvin?” kysyin ruskealta soturilta, ja Kieroarpi vastasi nyökkäämällä. Veljeni kysyvä katse paljasti hänen tiedustelevan minun päiväni kulkua.
”Eipä omassanikaan ole valittamista. Olen ollut ihan vain leirissä, kävin oikein antoisan keskustelun Tähtimöpennun kanssa ja kävin Rastaskukan ja hänen oppilaansa kanssa partiossa. Kuusitassu oli vähällä pudota jokeen, mutta ehdin juuri ja juuri pelastaa hänet”, selitin iloisesti.

Kirjoittaja: Soturikissa

”Mitä??? Ai oikeastikko?” Huudahdin. ”Et voi olla tosissasi!”
”Olen minä.” Karjuvirne murahti.
*Minun pelastaja oli siis erakko* Ajattelin sekaantuneena.
*Mutta toisaalta Mesitähti oli antanut heille soturinimen joten eivät he ihan mitä tahansa erakkojakaan oleet* Aprikoin.
Samalla kun talssimme eteenpäin Eloklaanin reviirin Etelärajaa niin kysyin
Karjuvirneeltä,
”Mitä mieltä olette soturi elämästä?”
”Onhan se ihan kivaa.” Karjuvirne vastasi selvästi kiusaantuneen oloisena.
Olimme joella, joka virtaa melkein eloklaanin leiriin asti.
”Nyt me menemme jokea pitkin niin pitkälle kunnes pääsemme taas sille kaatuneelle puulle.” Rastaskukka maukui.
Minua hirvitti ajatuskin siitä kaatuneesta puusta jonka takia olin melkein menettänyt henkeni ja päätynyt Tähtiklaaniin.
Kun olimme juosseet yhdessä joen vartta pitkin Rastaskukka yhtä äkkiä sanoi,
”Tässä on uintipaikka Kuusitassu harjoittelemme tässä viherkorvan aikaan uimista.”
”Osaatko sinä uida Karjuvirne?” Kysyin.
”Öö en.” Hän vastasi entistä kiusaantuneempana.
”Minä luulin että kaikki Eloklaanilaiset osaavat uida.”
”Karjuvirne ei osaa hänhän oli erakko.” Ruusukukka maukui väliin.
Ai niin unohdin että karjuvirne oli erakko sehän selittää kaiken.
Kävelimme vielä hetken kunnes eteemme tuli astinkiviä.
”Voimme mennä tästä suoraan leiriin tai mennä kaatuneen puun kautta kumman otamme?” Rastaskukka kysyi.
//karju? Muista voit tarinassasi päättää että menevätkö he astinkivien vai puun kautta.

Kirjoittaja: Elandra

Kuuntelin tarkkaavaisesti Nokilinnun tarinaa, jonka olin kuullut elämäni aikana lukuisia ja lukuisia kertoja. Kun olimme olleet Mehiläislennon ja Kimalaistoiveen kanssa pentuja, emo ja Minttuliekki olivat usein kertoneet muinaisista klaaneista ja Eloklaanin perustamisesta. Omasta mielestäni Minttuliekin tarinat olivat olleet paljon yksityiskohtaisempia ja mielenkiintoisempia kuin Nokilinnun, mutta toisaalta se ei ollut mikään ihme. Nokilintu oli kuullut kertomansa tarinat joltain muulta, eikä kokenut niitä itse kuten Minttuliekki oli.
Innostunut Kaislapentu oli kääntänyt innostuneen katseensa minuun samalla, kun tämä kehui tummanruskean vanhuksen kertomaa tarinaa.
”Oli, ehdottomasti yksi tähänastisista suosikeistani”, kerroin leveä virne kasvoillani, ”sinun pitäisi varmasti palata jo pentutarhalle. Kimalaistoive varmasti odottelee sinua jo takaisin.”
Kaislapentu katsoi minua aluksi hieman pettyneesti, mutta pian pettynyt ilme vaihtui hymyyn.
”Hyvä on”, pentu totesi ja lähti nilkuttamaan edelläni kohti klaaninvanhimpien uloskäyntiä. Ennen kuin tämä työntyi ulos hämärästä pesästä pääaukiolle, raidallinen pentu kääntyi vielä ympäri ja katsahti klaaninvanhimpiin:
”Hei sitten!” Kun minäkin olin hyvästellyt isovanhempani, Kirsikkakuonon ja Hopeaputouksen, nilkutin Kaislapennun perässä pääaukiolle.
Pitkät varjot olivat vallanneet leirin, kun aurinko suuntasi kohti taivaanrantaa. Vaaleansininen taivas oli alkanut tummumaan. Muutama Hopeahännän kirkkaimmista tähdistä oli jo ilmestynyt taivaalle. Kaislapentu oli pysähtynyt pesän edustalle ja kääntänyt vihreän katseensa niiden suuntaan.
”Siellä on Hopeahäntä, jossa Tähtiklaanin soturit elävät”, kerroin pennulle, sillä en ollut varma tiesikö hän miten paljon esi-isistä.
”Kuinka paljon sinulle on kerrottu Tähtiklaanista? Oletko sinä koskaan ollut yöllä ulkona, kun taivas on pilvetön ja kaikki tähdet tuikkivat taivaalla?” kysyin ja laskin katseeni pieneen naaraspentuun. Vaikkei pentu ollutkaan Kimalaistoiveen ”oikea” pentu, minusta oli tärkeää ottaa orpopentu mukaan suureen sukuumme. Jokainen ansaitsi rakastavan ja välittävän perheen.

//Kaisla?

Kirjoittaja: Elandra

Aika partiossa suorastaan mateli. Olin salaa toivonut Rastaskukan pitävän keskustelua yllä, jotta rajojen kiertäminen ei olisi ollut niin tylsää, mutta sinikilpikonnakuvioinen naaras ei puhunut muulloin kuin opettaessaan nuorta oppilastaan.
Kun huomasimme Kuolonklaanin reviirillä maleksivan Kuolonklaanin partion, käänsin katseeni heidän suuntaansa. En edelleenkään voinut käsittää, miksi Mesitähti oli halunnut perustaa klaaninsa juuri tähän toisen klaanin viereen. Olisin ymmärtänyt sen, jos Kuolonklaani olisi ollut ystävä, tuki ja turva Eloklaanille, mutta kuulemani mukaan se oli kaikkea muuta. Osa Eloklaanin jäsenistä tuntui jopa pelkäävän naapuriklaaniaan ja pitävän sen jäseniä hirviöinä.
En minäkään nauttinut siitä, kun erotin tuntemattoman hahmojoukon kaukaisuudessa. En ollut koskaan tavannut kuolonklaanilaista muuten kuin ohimennen partioissa, mutta suoraan sanottuna niin oli parempi. Uudet ja tuntemattomat kissat saivat niskavillani pystyyn.
”Oletteko te Kieroarven kanssa tottuneet jo soturiuteen?” Rastaskukka rikkoi yllemme laskeutuneen hiljaisuuden merkatessamme rajoja. Katsahdin soturittareen hennosti hymyillen. Kun huomasin myös Kuusitassun silmäilevän minua, hymy kasvoiltani haihtui. Nuori oppilas sai oloni jostain syystä kovin epämukavaksi, vaikka tiesin, ettei tämä olisi minulle uhka.
”Olemme, kiitos kysymästä”, tokaisin rauhallisella äänellä samalla, kun katseeni karkaili Kuusitassun suuntaan. Rastaskukka nyökytteli päätään.
”Oletko sinä vasta äskettäin päässyt soturiksi?” Kuusitassu liittyi yllättäen keskusteluun ja kipitti luokseni, ”olet aika vanhan näköinen tuoreeksi soturiksi.”
Tuima, hieman ärtynyt katse hiipi kasvoilleni tajuamattani ja suustani pääsi murahdus:
”Ei kai sille ole mitään ikärajaa, koska voi tulla soturiksi. Mutta tiedoksesi vain, minä ja veljeni olimme ennen tätä erakoita ja liityimme vasta Eloklaaniin.”

//Kuusi?

Kirjoittaja: Nelli

”Olen pettynyt sinuun, Kipinätassu. Erittäin pettynyt. Luulin sinua uskolliseksi kissaksi, mutta ilmeisesti olin väärässä.” , kuului Mesitähden kylmä ja rankaiseva ääni.
”A-anteeksi” , sanoin ääni väristen, en tiennyt, mitä olin tehnyt, mutta ilmeisesti jotain aivan hirveää.
”Rangaistukseksi sinut karkotetaan klaanistamme ikiajoiksi.” , päällikkö sanoi katsoen minua julma palo silmissään ja kohottaen päätään.
Klaanin jäsenet pennusta klaaninvanhimpaan ulvoivat suosiotaan Mesitähdelle. ”Niin juuri! Mene pois! Emme halua nähdä sinua enää ikinä!” , he huutelivat, kunnes Mesitähti hiljensi heidät tehden eleen hännällään.
”Mikäli sinut vielä löydetään reviiriltämme, niin kuka hyvänsä saa tappaa sinut välittömästi.” , hän julisti katsoen minua raivon sokaisemana.
Olin kauhuissani. Minut karkotetaan, joudun luopioksi!
”Nyt, mene, äläkä ikinä, siis ´ikinä´palaa takaisin, jos henkesi on sinulle tärkeä!” , päällikkö karjaisi ja juoksin täyttä vauhtia ulos leiristä muiden kissojen vähättelevien huutojen saateltavana.
En katsonut taakseni kertaakaan, ennen kuin olin päässyt pois Eloklaanin reviiriltä. Huohotin ollen edelleen pakokauhun vallassa.
Mitä minä olen tehnyt?- mietin peloissani. En tiennyt, missä voisin viettää yöni saati sitten asua tai miten pärjäisin ykskikseni.
Ehkä minusta tulisi erakko, tai sitten voisin mennä kysymään, jos pääsisin Kuolonklaaniin? Ei, he eivät arvosta erakoita. Mutta, olenko minä erakko? Kuka minä nyt olen, jos en Eloklaanin oppilas Kipinätassu? Tunsin, miten kyynel vieri poskeani pitkin.
Yhtäkkiä kuulin äänen, murinaa.
Huomasin silmäkulmassani liikettä. Hetken kuluttua pusikosta rymisti paljon minua suurempi, valkomusta olento, joka hyökkäsi kimppuuni.
Kynsin ilmaa tassuillani saamatta osumaa viholliseeni.
Tunsin, miten sen terävät kynnet viilsivät kylkeeni syvän haavan.
En kuitenkaan tuntenut hirveää kipua, mitä olisin odottanut.
Yritin potkaista takatassuillani olennon vatsaa, mutta sekään ei onnistunut. Olin kauhuissani, peloissani ja paniikissa- näinkö minä kuolisin? Karkotettuna omasta klaanistani ja suuren olennon terävissä kynsissä!
Mustavalkoinen olento paljasti hampaansa, jotka olivat suuret ja terävät raateluhampaat. Yritin rimpuilla pois sen otteesta, mutta se oli turhaa.
Olento iski hampaansa kurkkuuni, josta alkoi pulputa verta.
Sitten kaikki sumeni ja vajosin syvälle pimeyteen.

Kirkas valo tunkeutui silmiini.
Räväytin ne auki ja tajusin olevani oppilaiden pesässä, omalla sammalvuoteellani Eloklaanin leirissä.
Se- se oli unta. -totesin helpottuneena mutta silti ollen edelleen kauhustakangistunut.

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Hiilihammas avasi silmänsä ja huomasi seisovansa keskellä aukiota. Taivas oli värjäytynyt verenpunaiseksi, ja hänen edessään makasi Karpalonenän hervoton ruumis. Valkoisen kollin silmät olivat auki, ja niiden lasinen katse oli kohdistettuna johonkin Hiilihampaan taakse.
Hiilihammas astui kauhuissaan ja hämmentyneenä taaksepäin ja tunsi törmäävänsä johonkin. Hän käännähti ympäri karvat taivasta kohti sojottaen ja näki Tyrskytassun seisovan edessään.
”Isä, miksi annoit heidän tehdä niin”, raidallinen kolli valitti ja otti askeleen lähemmäksi Hiilihammasta. ”Olen poikasi, ja sinä annoit Mesitähden karkottaa minut.” Tyrskytassun kasvoilla oli syyttävä ilme. ”Miksi isä? Miksi?”
Hiilihammas perääntyi korvat luimistettuina. ”Tyrskytassu, minä…”
”Hän tappoi poikani ja vei vastasyntyneen tyttäreni.” Mesitähti ilmestyi seisomaan pelokkaan soturin toiselle puolelle. Päällikön naama oli murheen vääristämä. ”Häntä oli rangaistava.”
”En voinut antaa poikamme muuttua joksikin, mitä hän ei ole”, Korppisiiven tuskan sävyttämä ääni kuiskasi Hiilihampaan korvaan. ”Minun oli pakko ilmiantaa hänet.”
”Minä tiedän…” Hiilihampaan lause jäi kesken, kun maa hänen jalkojensa alta yhtäkkiä petti ja hän tunsi putoavansa.
Hänen päänsä täyttyi äänistä, jotka vuoroin syyttivät, anelivat ja ylistivät häntä. Hän putosi halki pikimustan tyhjyyden, kunnes jossain vaiheessa hänen vauhtinsa hidastui ja hän jäi leijailemaan paikoilleen. Tyrskytassu ilmestyi hänen eteensä uudestaan. Tällä kertaa kolli oli kuitenkin tuplasti isäänsä isompi ja rujomman näköinen.
”Tämä on sinun syytäsi, Hiilihammas!” Tyrskytassu ärjyi vääristyneellä äänellä ja paljasti pitkät, terävät kulmahampaansa. ”Sinun takiasi kaikki saavat kärsiä!” Samassa tämä syöksyi Hiilihammasta kohti, ja pimeys nielaisi Hiilihampaan sisäänsä.

”Hiilihammas, herää!” Korppisiiven ääni tunkeutui Hiilihampaan painajaisen läpi ja havahdutti hänet. Hän avasi silmänsä henkeä haukkoen ja etsi epätoivoisesti katseellaan kumppaninsa tuttuja kasvoja, kunnes löysi ne vierestään.
”Anteeksi”, hän henkäisi hiljaa ja puristi silmänsä kiinni. ”Se oli vain pahaa unta.”
Korppisiipi painoi kuononsa hänen poskeen kiinni ja auttoi häntä tasaamaan hengityksensä. Kun hän tunsi rauhoittuneensa, hän käpertyi uudestaan Korppisiiven viereen ja laski leukansa tämän selän päälle. Korppisiiven sukiessa hellästi hänen korviaan, hän vaipui hitaasti takaisin unten maille.

Kirjoittaja: Soturikissa

”Runko on liukas sateen jäljiltä joten liiku varovasti ja keskity joen ylittämiseen ettet putoa.” Rastaskukka naukui minulle kun olimme saapuneet kaatuneelle puulle.
Kun Rastaskukka oli hypännyt puun päälle ja ottanut pari askelta tulin perässä.
Kun olimme joen ylittämisen puolivälissä vastarannalta kuului räsähdys säikähdin ja jalkani pettivät altani putosin!
Yhtä äkkiä joku tarttui niskastani Karjuvirne.
*Kiitos tähtiklaani* ajattelin kun hän nosti minut puulle.
Tarrasin salamannopeasti puuhun kynsilläni.
Kun pääsimme viimein joen toiselle puolelle niin Karjuvirne tuhahti
”Oli sinun onnesi että kuljin perässäsi. Jatkossa muistat kai olla varovaisempi.”
Olin vielå liian säikähtänyt vastakseni.
Rastaskukka asteli luokseni.
”Olitetko kunnossa? Pystytkö jatkamaan partiointia?” Rastaskukka kysyi huolissaan.
”K-kyllä.” Vastasin säikähtäneenä.
”No hyvä me kierrämme tänään kuolonklaanin rajan ja etelärasta osan.”
Lähdimme matkaan.
Rajalla Rastaskukka kysyi minulta.
”Tiedätkö miten merkataan rajat?”
”Öö en.” Vastasin hänelle.
”Minä näytän.”
Kun hän oli näyttänyt niin minä kokeilin.
Karjuvirne oli edennyt jo vähän matkaa rajaa pitkin.
”Nyt meidän pitää tehdä tämä aina ketunmitan välein koko rajalle.”
Rastaskukka ilmoitti.
Kun olimme edenneet rajan puoliväliin asti näimme pohjoisesta tulevan
kuolonklaanin partion.
”Pidetään kiirettä en halua tulla tekemisiin Kuolonklaanin kanssa.” Rastaskukka
huomautti.
Olimme päässeet Etelärajalle kun Kuolonklaanin partio oli enää noin kahdenkymmenen ketunmitan päässä omasta partiosta.
Onneksi pystyimme nyt kääntymään reviirimme etelärajalle jotta kuolonklaanilaiset eivät pystyisi aiheuttamaan hankaluuksia.
//Karju?

Kirjoittaja: Nelli

”Minä vien tämän hiiren ja jäniksen tuoresaalis kasaan, vie sinä Helmipilkku Kipinätassu Liljatuulen luo”, Hillasielu maukaisi Helmipilkulle saavuttuamme leiriin. Naaras nyökkäsi Hillasielulle, ja siirsi katseensa minuun.
”Mennään”, hän sanoi ja nyökkäsin.
Helmipilkku saattoi minut parantajan pesälle, ja pujahdettuamme sisälle pesään istahdin väsyneenä minulle sijatulle sammalvuoteelle, jossa olin viettänyt edellisenkin yön.
”Hei, Liljatuuli, palasimme kävelyltä, Kipinätassu sanoi että tassuun särkee.” , Helmipilkku kertoi parantajalle.
”Selvä” , Liljatuuli vastasi kumartuen jalkani puoleen.
”Hyvää yötä Kipinätassu,nähdään myöhemmin” , soturitar maukui ystävällisesti. Hyvästelin hänet heilauttamalla häntääni, jonka nähtyään Helmipilkku poistui pesästä jättäen minut kahden Liljatuulen kanssa.
”Katsotaas, särkeekö sinua edelleen?” , parantaja kysyi siirtämättä katsetta tassustani, sitten hän poisti lastan siitä.
”Eipä oikeastaan.” , vastasin naaraalle.
”Selvä, kokeilepa hieman ojentaa sitä.” , hän ohjeisti ja tottelin käskyä mukisematta.
”Miltä tuntuu?” , Liljatuuli tiedusteli saatuani ojennettua tassuni.
”Hmm, itseasiassa se ei satu yhtään.” , totesin tunnusteltuani hetken.
”Oikein hyvä. Uskon, että tassusi on jo melkein terve, se vain hieman rasittui kävelyretkestä, jonka vuoksi sinua särki siihen.” , hän sanoi.
”Pääsenkö siis pois, ja soturiharjoituksiin, ja partioihin?” , kysyin innoissani.
”Et. Et vielä, pääset varmasti huomenna pois parantajan pesältä, mutta harjoituksiin taikka partioihin en sinua vielä päästä, ennen kuin tassu on kokonaan parantunut.” , Liljatuuli naukaisi rauhalliseen äänensävyyn.
”En laita siihen enää lastaa, sillä uskoisin, että pystyt jo varovasti kävelemään sillä. Älä kuitenkaan yritä juosta tai mitään, vaan kävele rauhassa, niin kyllä se alkaa siitä vetreytyä, ja pian voit varmasti taas juostakin.” , hän jatkoi ja nyökkäsin hyväksyvästi, vaikka olisinkin halunnut jo heti päästä taas kirmaamaan nummilla juosten hurjaa vauhtia.
Liljatuuli meni hetkeksi pois, ja palasi takaisin joidenkin yrttien kanssa.
”Syöhän nämä, niin saat paremmin unta. Lepo on tassullesi enemmän kuin hyväksi.” , hän maukui ja söin yrtit tuntien jo pian niiden vaikutuksen.
Suljin silmäni ja sen tehtyäni nukahdin.

Raotin silmiäni uneliaana, valo kajasti parantajan pesään ulkoa, joten en saanut enää nukuttua. Nostin päätäni aukaisten silmäni kokonaan.
Katselin pesää ympärilläni. Liljatuuli järjesteli yrttejään pesän perällä. Sitten hän käänsi katseensa minuun päin.
”Kas, huomenta Kipinätassu.” , hän tervehti.
”Huomenta, Liljatuuli.” , vastasin parantajalle.
”Kokeilepas nousta ja ottaa varovasti muutama askel.” , Liljatuuli maukaisi ja tein työtä käskettyä. Otin varovasti muutaman askeleen kipeällä tassullani, joka ei oikeastaan tuntunut enää melkeimpä yhtään kipeältä.
”Ei tämä satu.” , sanoin käveltyäni vielä vähän lisää.
”Hyvä, yritäpäs sitten kävellä hiukan rivakammin.” , kuului naaraan seuraava ohjeistus, ja kävelin vähän nopeammin. Liljatuuli katsoi minuun kysyvästi.
”Se tuntuu vähän aralta, mutta uskon pystyväni kävelemään tätäkin tahtia.” , vastasin ja Liljatuuli nyökkäsi kuin sanoakseen: Selvä.
”Onko se siis terve?” , kysyin hiukan hämilläni.
”On, tassusi on terve, siinä ei ole enää murtumaa eikä se ole enää vääntynyt. Sitä vain pitää vetreyttää, jonka teet parhaiten kävelemällä aluksi ihan hissukseen, mutta pikkuhiljaa kovempaa, tassusi täytyy taas totutella siihe, että käytät sitä ja että se joutuu kantamaan osan painostasi.” , tämä maukui.
”Mutta enkö sitten voi osallistua partioihin ja harjoituksiin?” , kysyin, sillä niissähän sitä tulisi enemmän käveltyä kuin leirissä.
”Ikävä kyllä et vielä. Mutta kävelyt, esimerkiksi sellaiset, jolla olit eilen Helmipilkun kanssa, ovat hyviä.” , Liljatuuli sanoi.
”Voit muutta nyt takaisi oppilaiden pesään. Ja älä huoli, kyllä se sinun tassusi nopeasti vertyy.” , hän maukaisi huomatessaan kasvoillani pienen merkin masennuksesta, tassutin pois pesästä kiittäen vielä Liljatuulta.
Päästyäni ulos, huomasin sään olevan pilvinen, se oli mennyt pilveen sinä aikana, kun olin keskustellut Liljatuulen kanssa. Mielestäni taivas näytti juuri siltä, että kohta voisi sataa.
Haravoin leiriä katseellani etsien kermanväristä naarasta, johon olin vasta tutustunut, mutta joka tuntui jo lähes ystävältä – Helmipilkkua. En kuitenkaan löytänyt tätä, joten tallustin aukion reunaan ja pesin itseni huolellisesti.
Seurasin leirin tapahtumia, kunnes se kävi tylsäksi ja päätin mennä tarkistamaan pesääni.
Kävelin oppilaiden pesään rivakkaa tahtia, ja tunsin tassun olevan vieläkin arka, mutta Liljatuulen mukaan käveleminen oli sille vain hyväksi.
Päästyäni oppilaiden pesään tassutin määrätietoiesti omalle vuoteelleni.
Sammalet siinä olivat hieman kuivuneita, mutta minua ei huvittanut lähteä keräämään tuoreita sammalia. Tunsin nälän vellovan vatsassani ja tajusin, että olin syönyt viimeksi joskus eilisen päivän aamuna.
Lähdin oppilaiden pesästä siltä seisomalta ja päästyäni riistakasalle noukin siitä pienen varpusen. Asetuin aukiolle ja hotkaisin heti ison suupalan. Sain linnun syötyä muutamalla suupalalla, ja nälkä olikin jo melkein helpottanut.
Katselin taivasta ja silloin tunsin pisaran kuonollani. Sitten toinen, kolmas, neljäs, kunnes sade alkoi tihuttaa tasaista tahtia. Nousin ylös ja kipitin pikaisesti oppilaiden pesään. Ei tehnyt mieli olla sateessa, vaikka tiesinkin, että partioon lähdettäisiin sateellakin. Liljatuuli oli kuitenkin kieltänyt partioihin menemisen – toistaiseksi.
Menin omalle vuoteelleni ja käperryin siihen lepäämään kuullen sateen rauhoittavan ropinan korvissani.

Kirjoittaja: Elandra

Sumutassu: 22kp! –

Sypressikuiske: 16kp –

Laventelitaivas: 38kp! –

Tähtimöpentu: 18kp –

Mesitähti: 83kp! –

Karjuvirne: 19kp –

Kipinätassu: 39kp! –

Kaislapentu: 32kp! –

Aurinkoroihu: 17kp –

Helmipilkku: 36kp! –

Ampiaispisto: 12kp – 250kp täynnä, eli Amppari voi nyt saada oppilaan ja johtaa partioita.

Kuusitassu: 4kp –

Kirjoittaja: Elandra

Olin ollut juuri poistumassa parantajan pesästä, kun Kurre oli pysäyttänyt minut. Samassa Leimusilmä oli palannut pesään ja olimme vähällä törmätä toisiimme. Parantajaoppilas kiinnitti heti huomionsa Kurreen, jonka Liljatuuli oli sijoittanut yhdelle pesän sammalpedeistä.
Se, mitä kermanvärinen kolli sanoi, sai minut erittäin iloiseksi ja otetuksi saamastani kunniasta:
”Olin vain sanomassa, että kiitokseni eivät voi mitenkään hyvittää apuasi. Joten kerro vain, jos on mitään, mitä voisin tehdä vastapalveukseksi.”
”On eräs asia”, lausahdin mietteliäänä ja otin askeleen lähemmäs Kurrea. Kolli kallisti päätään kysyvästi irrottamatta hopeista katsettaan minusta.
”Kun olet toipunut, elä vain itseäsi varten. Voit halutessasi jatkaa matkaasi tai jäädä asumaan luoksemme Eloklaaniin, mutta tee asioita jotka tekevät sinut iloiseksi. Ja mikäli päätät jatkaa matkaa, olet aina tervetullut vierailulle Eloklaaniin”, hymyilin ystävällisesti virnistäen. En osannut arvioida, mitä Kurren mielessä pyöri, sillä kissan katse näytti varsin mitäänsanomattomalta. Siitä huolimatta jatkoin hymyilemistä, koska halusin välittää Kurrelle, että pidin hänestä oikeasti.
”Mesitähti?” ääni pesän uloskäynniltä sai korvani värähtämään. Käänsin katseeni pois Kurresta Minttuliekkiin, jonka pää oli juuri ilmestynyt sisään karhunvatukkapensaan alla sijaitsevaan pesään.
”Ai, anteeksi. Onko teillä jokin kesken? Voin tulla myöhemmin uudelleen”, kumppanini naukaisi pahoitellen. Katseeni käväisi taas Kurressa, jonka käpälän Leimusilmä oli hetki sitten jättänyt rauhaan. Parantajaoppilas livahti sanaakaan sanomatta takaisin kahden kiven välissä sijaitsevaan pesään ja jätti meidät keskenään aukiolle.
”Minä menen nyt, mutta tulen taas katsomaan sinua huomenna. Yritä levätä nyt”, naukaisin lämpimällä äänellä ja käänsin selkäni nuorelle kissalle. Hän päästi minut tällä kertaa lähdemään, joten pujahdin Minttuliekin perässä ulos pesästä. Punaruskea naaras katsahti minuun hymyillen.
”Kotikisuko?” kuningatar kysyi, kaiketi hän oli haistanut myös Kurren ominaishajun seassa olevan kaksijalkalan tuoksun. Pudistin päätäni rauhallisesti:
”Entinen kotikisu. Löysimme hänet reviiriltä loukkaantuneena ja nälissään, joten toin hänet leiriin”, selitin koko tarinan lyhykäisyydessään, ”mitä asiaa sinulla oli?”
Minttuliekki nyökytteli mietteliäänä päätään ja kysymykseni kuullessaan tämän ilme taas kirkastui.
”Kuten tiedät, Malvapentu ja Tähtimöpentu ovat jo kuusikuisia. Oletko jo päättänyt, ketkä annat heille mestareiksi?” naaras kysyi rauhallisella äänellä samalla, kun kuljimme rinnatusten kohti Litteäkiven alla sijaitsevaa pesääni. Työnnyin kumppanini edellä hämärään pesään ja asetuin istumaan sammalvuoteelleni. Kun Minttuliekki oli päässyt luokseni, tämä jäi katsomaan minua vastaustani odottaen. Tosi asiassa en juurikaan ollut ehtinyt miettiä pentujeni tulevia oppilaita. Konnatassun koulutus sekä päällikön ja varapäällikön tehtävien hoitaminen oli vienyt suurimman osan ajastani.
”Äh, en ole ehtinyt miettiä asiaa ollenkaan”, nau’uin hieman turhautuen ja pudistelin päätäni. Minttuliekki katsoi minua ystävällisesti ja syyttelemättä.
”Karjuvirne kävi tänään luonani”, naaras aloitti mietteliäänä, ”hän ehdotti, että Tähtimöpennusta tulisi hänen oppilaansa. He ovat kieltämättä viettäneet jonkin verran aikaa yhdessä, ja minun mielestäni se voisi olla Tähtimöpennulle ihan hyväksi, jos hän saisi tutun mestarin.” Minttuliekin sanoissa oli järkeä, ja ne saivat minut nyökyttelemään päätäni mietteliäänä.
”Ei hullumpi idea. Luulen, että Malvapennun mestariksi voisi sopia Väärävarjo. Hän ei ole kouluttanut Eloklaanissa ollessaan vielä yhtäkään oppilasta soturiksi”, naukaisin. Malvapentu oli luonteeltaan hyvinkin itsetietoinen ja itsevarma, joten Väärävarjon kaltainen soturi voisi varmasti toppuutella nuorta kissaa edes vähän. Jo nyt Malvapennulla oli tapana olla usein äänessä ja puhua inhottavasti muista. Se sai minut huolestumaan, ja siksi halusin Malvapennulle mestarin, joka osaisi reagoida oikein hänen tempauksiinsa. Väärävarjo oli mielestäni juuri sopiva siihen tehtävään; isäni oli kohtelias ja reilu, mutta ei liiallisuuksiin saakka. Hän osasi komentaa tarvittaessa ja sanoa takaisin, Väärävarjo ei jäisi hiljaiseksi Malvapennun inhottavien sanojen kanssa.
”Väärävarjo on oikein hyvä valinta”, Minttuliekki tokaisi. Sitten kumppanini katse vakavoitui, ja tämän tummansinisista silmistä paistoi huoli.
”Sinä näytät kovin väsyneeltä. Ovatko varapäällikön tehtävät väsyttäneet sinua liikaa?” punaturkkinen kissa kysyi ja painoi hellästi kuononsa vasten rintaani. Pudistelin päätäni. Todellisuudessa viimeiset kuusi kuuta olivat olleet hurjan raskaita, mutta en halunnut vierittää syytä rakkaani harteille.
”Tämä oli vain pitkä päivä. Olisi varmaan parasta käydä nukkumaan”, selittäessäni kurkustani kumpusi kovaäänistä kehräystä. Minttuliekin läheisyys tuntui hyvältä. Sipaisin kielelläni muutaman kerran kumppanini päälakea, ennen kuin tämä irtaantui minusta kehräyksen saattelemana ja lähti kävelemään kohti pesän uloskäyntiä.
”Nuku hyvin, nähdään huomenna”, kuningatar lausahti ja poistui pesästä. Istuin hetken ajan yksin hämärässä kolossa ja katselin pesän uloskäyntiä, jonne Minttuliekki oli hetki sitten kadonnut. Nyt vasta tajusin, miten väsynyt minä todellisuudessa olin tämän päivän jäljiltä. Suuni avautui haukotukseen ja tuntui, että olisin voinut nukahtaa istualleni. Ennen nukahtamista, siistin hieman likaantunutta turkkiani ja asetuin makaamaan pehmeiden sammalten päälle.
Kun viimein suljin silmäni nukahtaakseni, olin unessa nopeammin kuin osasin kuvitellakaan.

Seuraavana aamuna heräsin pesän ulkopuolelta tulevaan älämölöön.
”Hän nimittää minut ensin! Tähtimöpentu voisi ihan hyvin jäädä vielä pennuksi, koska hän on niin pieni ja typerä.” Puhujasta ei voinut erehtyä: kova ääni kuului Malvapennulle. Nousin ylös vuoteeltani ja yritin kuulostella, mitä hänelle vastattiin, mutta kuulin vain hiljaista puheensorinaa saamatta selvää siitä, kuka tai ketkä Malvapennun seurassa olivat.
”Voitko kuvitella, että aivan pian minä olen Malvatassu ja saan tehdä mitä tahdon!” pentu hihkaisi riemuissaan.
Suin hetken ajan turkkiani, ennen kuin suuntasin ulos pesästä. Heti pääaukiolle päästyäni kohtasin Malvapennun terävän katseen ja tämän vierellä nököttävän Lampipennun.
”Joko sinä nimität minut oppilaaksi?” kilpikonnalaikukas pentu uteli silmiään siristellen. Naurahdin pienesti ja yritin koskettaa kuonollani pennun kuonoa, mutta tämä kavahti taaksepäin ja katsoi minua tuimasti.
”Kaikki tapahtuu kyllä ajan kanssa, kunhan vain maltat odottaa”, totesin rauhallisella äänellä, mutta vastaus ei näyttänyt tyydyttävän Malvapentua. Naaras pudisteli turhautuneena päätään ja huokaisi kovaäänisesti.
”Niinpä niin. Tule Lampipentu, lähdetään pois”, naaras tuhahti ja käänsi minulle laikukkaan selkänsä. Seurasin katseellani, kuinka Malvapentu johdatti itseään nuoremman Lampipennun pentutarhan edustalle.

Koko aamu hurahti silmänräpäyksessä, kun järjestin päivän partioita, söin ja vaihdoin kuulumisia Hallavarjon kanssa. Valkea soturi oli oikein miellyttävää seuraa. Vaikka hän aluksi olikin ollut varautunut ja hiljainen, tunsin löytäneeni jonkinlaisen yhteyden hänen kanssaan. Soturi oli aina ystävällinen ja hän oli erinomainen kuuntelija. Olin puhunut hänelle paljon omista murheistani, erityisesti Talvikkitakun lähdöstä ja Murattipennun kuolemasta. Kolli oli ymmärtäväinen ja oli myös kertonut surustaan Halavaviiksen kuoleman johdosta.
Aurinkohuipun hetki oli käsillä, ja leirin pääaukio oli pullollaan kissoja. Puhetta kuului joka suunnalta ja kissojen sanat sekoittuivat toisiinsa saaden aikaiseksi vain epämääräistä puheensorinaa. Aurinkohuipun partiot eivät olleet vielä lähteneet, joten katsoin nyt olevan hyvä hetki klaanikokoukselle. Loikkasin Litteäkiven päälle ja kutsuin eloklaanilaiset koolle pääaukiolle.
Seurasin, kuinka viimeisetkin kissat poistuivat pesistään ja saapuivat kuulemaan kokousta pääaukiolle. Ilokseni näin myös Kurren astelevan hitain askelin Leimusilmän ja Liljatuulen perässä ulos parantajan pesältä. Hetken ajan katsoin kermanväristä kollia hymyillen, ennen kuin katseeni jatkoi taas matkaa.
Kun näytti siltä, että suurin osa eloklaanilaisista olivat päässeet pääaukiolle, aloitin kokouksen kertomalla siitä, että Kurre oli saapunut vieraaksemme. Kissojen katseet kääntyivät nopeasti Liljatuulen vierellä nököttävään Kurreen, mutta taas takaisin minuun jatkaessani kokousta:
”Malvapentu ja Tähtimöpentu ovat kuusikuisia ja tänään he ansaitsevat oppilasnimensä. Malvapentu, tulisitko luokseni.” Kilpikonnalaikukkaan pennun kasvoille levisi hymynkaltainen virne, kun tämä katsoi solvaten sisartaan Tähtimöpentua. Sitten naaras lähti kävelemään kissajoukon ohitse kohti Litteäkiveä. Pienokaisen häntä osoitti kohti taivasta ja hänen leukansa oli pystyssä. Epäilemättä Malvapentu oli hyvin ylpeä itsesään. Kun pentu oli kavunnut Litteäkiven päälle, pääsin aloittamaan virallisen seremonian:
”Malvapentu on saavuttanut kuuden kuun iän, ja hän on valmis soturioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona hän on ansainnut soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta Malvatassuksi. Sinun mestarisi tulee olemaan Väärävarjo. Toivon, että hän siirtää kaiken tiedon sinulle”, nau’uin ja käänsin katseeni Väärävarjoon. Soturin meripihkaisissa silmissä oli melko mitäänsanomaton katse, kun tämä asteli luoksemme Litteäkivelle.
”Väärävarjo, olet valmis ottamaan oppilaan. Olet saanut hyvää koulutusta ja olet osoittanut olevasi reilu ja kunniallinen soturi. Odotan, että siirrät kaiken tälle nuorelle oppilaalle”, lausuin tutut sanat katsoessani isääni suoraan silmiin. Malvapentu katsoi inhoten vierellään seisovaa valkeaa soturia, kun Väärävarjo kumartui koskettamaan tämän nenää. Hetken jo pelkäsin, että kilpikonnalaikukas pentu kieltäytyisi, mutta sitten hän tyytyi kohtaloonsa ja antoi Väärävarjon kumartua koskettamaan hänen kuonoaan.
Kaksikko loikkasi tismalleen yhtä aikaa alas kiven päältä ja otti paikkansa kissajoukon edestä. Sitten kutsuin Tähtimöpennun paikalle. Tämä sipsutti luokseni vähintäänkin yhtä ylpeänä kuin sisarensa.
”Tähtimöpentu on saavuttanut kuuden kuun iän, ja hän on valmis soturioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona hän on ansainnut soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta Tähtimötassuksi. Sinun mestarisi tulee olemaan Karjuvirne. Toivon, että hän siirtää kaiken tiedon sinulle”, sanoin Tähtimöpennun loikattua Litteäkiven päälle. Karjuvirne asteli pyynnöstäni luoksemme ja loikkasi Tähtimöpennun vierelle. Tämä katsahti hymyillen pentua, joka oli hänen tuleva ja ensimmäinen oppilaansa.
”Karjuvirne, let valmis ottamaan oppilaan. Olet saanut hyvää koulutusta ja olet osoittanut olevasi taitava taistelija ja luotettava soturi. Odotan, että siirrät kaiken tälle nuorelle oppilaalle”, sanoin. Karjuvirne kosketti kuonollaan Tähtimötassun kuonoa, aivan kuten Väärävarjo ja Malvatassu olivat hetki sitten tehneet. Sitten kaksikko loikkasi alas Malvatassun ja Väärävarjon vierelle. Leirin pääaukiolla alkoi raikumaan kahden tuoreen oppilaan uudet nimet:
”Malvatassu! Tähtimötassu!”
Klaanikokous päättyi siihen, ja kissat jatkoivat taas omia touhujaan. Kun käänsin katseeni taas parantajan pesän edustalle, oli Kurre ikäväkseni kadonnut jo sisälle pesään. Kävin vielä onnittelemassa tyttäriäni uusista nimistään. Tunsin rinnassani piston. Jos kaikki olisi mennyt hyvin, olisimme viettäneet nyt kolmen oppilaan nimityksiä. Katseeni kääntyi pilvettömälle taivaalle. Halusin uskoa, että Murattipentu seurasi nimityksiä Tähtiklaanista käsin, vaikka tähdet eivät olleetkaan näkyvissä. Mieleni täytti haikeus, kun ajatukseni pyörivät Murattipennun, Karpalonenän, Kaurisunen ja Talvikkitakun ympärillä. Pennuistani kolme ensimmäistä olivat kuolleet ja Talvikkitakku oli hylännyt synnyinklaaninsa sanaakaan sanomatta. Ajatukseni käväisi myös Loistotassussa ja tämän emossa Aurinkokajossa, jotka olivat jättäneet klaanielämän taakseen ja ryhtyneet kotikisuiksi. En ollut kuullut kaksikosta mitään sitten heidän lähtönsä, mutta toivoin heidän olevan kunnossa.

”Koska minusta tulee soturi?” Konnatassu kysyi, kun kävelimme myöhemmin samana päivänä rinnatusten kohti koivumetsää. Katsahdin naurahtaen kollikissaan:
”Äläpäs hoppuile, sinulla on vielä paljon opittavaa, eikä mitään kiirettä.” Tabbykuvioinen kolli pyöräytti silmiään selvästi pettyneenä vastaukseeni.
”Mitä minä en muka osaa vielä?” kolli kysyi asiallisesti.
”Osaat jo pääpiirteittäin suurimman osan soturin taidoista, mutta esimerkiksi taistelutaidoissasi on jonkin verran hiottavaa. Voisimme seuraavien harjoitusten aikana keskittyäkin niihin. Tänään me kuitenkin harjoittelemme koivuissa kiipeilemistä”, kerroin hymyillen. Konnatassu huokaisi hiljaa ja laski katseensa maahan.
”Minä en pidä taistelemisesta, Mesitähti. Miksi minun täytyy tehdä asioita, joista en pidä?” kolli kysyi vaimealla äänellä.
”Minä tiedän, ettei taistelu ole vahvuutesi ja ettet pidä siitä. Siitä huolimatta soturin on osattava taistella, jotta voit puolustaa klaaniasi ja itseäsi”, selitin. Konnatassu päästi taas ilmoille huokauksen.
”Mutta eivätkö muut soturit voisi puolustaa myös minua?” punaruskea kolli kysyi mietteliäänä. Nyökyttelin päätäni.
”Niin he tekevätkin, mutta jos kohtaat yksin vihaisen ketun, sinun on osattava taistella tai pahimmassa tapauksessa menetät henkesi”, kerroin rauhallisella äänellä ja yritin saada katsekontaksin kollin kanssa, mutta tämä piti katseensa visusti maassa.
”No ihan sama, ehkä minä sitten voin opetella lisää taistelemista. Kunhan minun ei tarvitse olla oppilaana koko loppuikääni”, Konnatassu myöntyi ja nosti viimein keltaiset silmäsnä minuun.
”Minä lupaan, että pääset vielä soturiksi”, lupasin hymyillen. Nyt myös oppilaani kasvoille piirtyi hento hymy.
Olimme ylittäneet joen ja saavuimme koivumetsään. Konnatassu silmäili arvioiden korkeita valkomustia puita, jotka kasvoivat useassa rivissä vieretysten.
”Koivun runko on usein liukkaampi ja tasaisempi kuin esimerkiksi mäntyjen ja kuusten, ja siksi koivuun kiipeäminen on vaikeampaa kuin esimerkiksi kuuseen. Kokeile vaikka, tuntuma on melko eri kuin kuusen rungossa”, kehotin ja ohjasin oppilaani lähemmäs valkean puun runkoa. Konnatassu kumartui maata vasten ja syöksähti kohti puuta. Ketterin liikkein punaruskea oppilas juoksi ketunmitan verran puunrunkoa ylöspäin, kunnes pysähtyi.
”Ihan helppoahan tämä on!” kolli hihkaisi ja laski katseensa minuun. Tämä kapusi vielä hieman korkeammalle, ennen kuin peruutti sulavasti takaisin alas.
”Tämähän oli ihan helppoa, näitkö? Minä olen mestarikiipeilijä”, Konnatassu kehuskeli tyytyväisenä. Vastasin tämän tyytyväiseen virneeseensä lämpimällä hymyllä.
”Niin, mutta huomasit varmasti, miten erilainen koivu on kuin muut puut, joihin olet kiivennyt. Olet toki taitava kiipeilijä, mutta et saa luottaa liikaa omiin taitoihisi. Kokeile uudestaan, niin saat vielä paremman tuntuman koivuun kiipeämisestä”, ohjeistin. Konnatassu nyrpisti tympääntyneenä nenäänsä, mutta siitä huolimatta teki kuten ohjeistin. Loppujen lopuksi oppilas kykeni itsekin myöntämään, että koivuun kiipeäminen ei ollut yhtä helppoa kuin mäntyyn tai kuuseen.

Kun palasimme taas leiriin, siirryin Konnatassun kanssa hieman sivummas, pois piikkihernetunnelin edestä.
”Ennen kuin saat syödä, käy ruokkimassa klaaninvanhimmat. Jatkamme taisteluharjoituksilla huomenna aurinkohuipun aikaan”, kerroin kollille, joka katsoi minua suoraan silmiini. Konnatassu nyökkäsi, muttei vaikuttanut innostuneelta. Kolli poistui luotani tuoresaaliskasan kautta klaaninvanhimpien pesään, ja jäin hetkeksi istumaan yksikseni piikkihernemuurin varjoon.
Metsässä hämärsi jo, sillä aurinko oli parhaillaan laskemassa. Ilokseni näin Minttuliekin jakamassa partioita Litteäkiven edustalla. Suuri painolasti oli pudonnut harteiltani, kun varapäällikkö palasi takaisin omiin tehtäviinsä. Kumppanini katse kääntyi minun suuntaani ja tervehdin häntä hymyillen. Minttuliekki kohtasi katseeni ja vastasi tervehdykseeni vähintään yhtä leveä hymy kasvoillaan.
Suuntasin tuoresaaliskasalle, josta nappasin mukaani maukkaan näköisen oravan. Kiikutin sen parantajan pesälle, tarkoituksenani pyytää Kurrea jakamaan se kanssani. Työnnyin sisään hämärälle sairasaukiolle ja käänsin saman tien katseeni pedille, johon Kurre oli edellispäivänä asettunut. Kolli säpsähti hereille kuullessaan minun lähestyvät askeleeni, ja tämä käänsi katseensa minuun.
”Anteeksi, jos herätin sinut”, pahoittelin hieman epäselvällä äänellä orava suussani, ”toin sinulle saalista, oletko nälkäinen?”

//Kurre?

Kirjoittaja: Ruska

Olimme kävelyllä koivumetsässä, siellä oli kaunista, ja rakastin muutenkin lehtisadetta. Maa tuntui epämukavan märältä tassujeni alla, ja polkuanturani olivat kylmät, onneksi ilma oli ihanan raikasta, ja se piristi minua. Vilkaisin taivaalle, aurinko oli jo laskemassa, ja taivas oli hämärtymässä. Olisi jo paras kääntyä takaisin leiriin, vielä kun ei ole pimeää. ”Meidän pitäisi varmasti jo lähteä leiriin, alkaa tulla pikkuhiljaa ilta”, sanoin katsellen taivasta, ja ääneni oli värisi hiukan huolesta, yöllä metsä on vaarallinen, emmekä varmasti halua silloin olla ulkona. Hillasielu nyökkäsi, ja samoin teki Kipinätassukin, tunsin helpotusta, onneksi he eivät halunneet jäädä vielä katselemaan metsää, joka oli erittäin kaunis. Käännyimme kohti leiriä, ja puhuin Hillasielun kanssa. Kolli oli matkallamme hyvin onnekas, sillä hän sai napattua hiirenkin, hän oli taitava metsästäjä, aivan niin kuin minäkin, ajattelin ja punastuin turkkini alla. Kun olimme sekametsässä, aurinko oli jo melkein laskenut, ja sitä hädin tuskin näki horisontista, oli jo aika pimeää, mutta aurinko tarjosi vielä vähäistä valoaan. ”Oli mukavaa käydä kävelyllä”, Hillasielu sanoi hymyillen, kun olimme jo melkein leirissä. ”Niin minustakin”, sanoin hymyillen ystävällisesti, ja loin katseen Hillasieluun, joka loi takaisin. Näin hänen katseestaan ystävyyden, ja myös lempeyttä. Katsoimme hetken toisiamme ja Hillasielu käänsi päänsä äkillisesti kohti Kipinätassua, hätkähdin ja katsoin myös Kipinätassua. ”Miltä tassusi tuntuu? Ei kai kävelylenkki ollut liian raskas sille?” Hillasielu kysyi huolestuneena oppilaaltaan. ”Siihen särkee hieman, mutta Liljatuuli varmaan auttaa pian”, Kipinätassu vastasi ja nosti päätään. Katsoin eteenpäin, tosiaan, olimme leirillä. Menimme sisälle jonossa, kävelin Hillasielun perässä, ja Kipinätassu taasen minun takanani. ”Minä vien tämän hiiren ja jäniksen tuoresaalis kasaan, vie sinä Helmipilkku Kipinätassu Liljatuulen luo”, Hillasielu sanoi hymyillen. Nyökkäsin Hillasielulle, ja käänsin katseeni Kipinätassuun. ”Mennään”, sanoin nyökäten, ja Kipinätassu nyökkäsi takaisin. Saatoin nuoren oppilaan parantajan pesälle, ja tämä istahti sammalvuoteelle, millä oli nukkunut edellisenä yönä. ”Hei Liljatuuli, palasimme kävelyltä, Kipinätassu sanoi että tassuun särkee”, selitin Liljatuulelle. ”Selvä”, Liljatuuli sanoi ja kumartui Kipinätassun jalan puoleen. ”Hyvää yötä Kipinätassu, nähdään myöhemmin”, sanoin kirjavalle kollille ystävällisesti. Kipinätassu hyvästeli minut hännän heilautuksella. Kävelin kohti sotureiden pesää, jonka edustalla Hillasielu odotti minua. ”Olisi hyvä aika jo mennä nukkumaan”, Hillasielu totesi ja katsoi taivasta, jolle syttyi jo tähtiä. Tähtiklaanin kissat katselivat meitä, koko ajan. ”Niin on”, sanoin kehräten hiljaa. Kävelimme pesään ja kävin makuulleni omalle sammalvuoteelleni, ja Hillasielu omallensa. ”Hyvää yötä Hillasielu”, kuiskasin Hillasielulle. ”Hyvää yötä Helmipilkku”, Hillasielu kuiskasi takaisin, ja nukahdin.

// Kipinä? (Kirjoita vaikka mitä Liljatuuli teki Kipinän jalalle, ja aamusta kun hän herää)

Kirjoittaja: Elandra

Katsoin tyytyväisenä, kuinka Tähtimöpentu lähti etsimään itselleen juttuseuraa. Pennun oli tosiaankin hyvä viettää välillä aikaa myös muiden kuin Mutatassun kanssa.
En ehtinyt kovinkaan kauaa istua pääaukiolla, kun Rastaskukka oppilaineen saapuivat luokseni. Sinikilpikonnakuvioinen naaras ilmoitti, että Mesitähti oli käskenyt minut heidän mukaansa rajapartioon. Olin keskustellut Mesitähden tyttären kanssa muutaman kerran, mutta hänen oppilaansa oli minulle täysin uusi tuttavuus. Silmäilin ruskeaturkkista kissaa mietteliäänä ja hieman kammoksuen, mutta siitä huolimatta pyrin olemaan kohtelias ja tervehdin nuorukaista. Olin seurannut hänen nimityksiään aiemmin, joten tiesin kollin nimen olevan Kuusitassu.
Rastaskukka otti kolmihenkisen partiomme johdon ja vei meidät ulos leiristä aina joelle saakka. Pysyin vaiti, sillä minulle tuntemattoman kissan läsnäolo sai oloni epämukavaksi. En tuntenut Kuusitassua tai tiennyt hänestä muuta kuin nimen ja sen, että hän oli Rastaskukan oppilas. Silmäilin ruskeaturkkista kissaa ja pysyttelin visusti partion hännillä.
”Menemme nyt kaatuneelle puulle”, Rastaskukka ilmoitti ja otti suunnakseen kaatuneen puun, jota pitkin pääsisimme ylittämään joen.
Kaatuneen puun luona Rastaskukka hidasti tahtiaan ja lopulta pysäytti koko partion puunrungon eteen.
”Runko on liukas sateen jäljiltä, joten liiku varovasti ja keskity joen ylittämiseen, ettet putoa”, naaraskissa naukui oppilaalleen. Kuusitassu nyökytteli päätään ja katsoi, kuinka Rastaskukka loikkasi ketterällä loikalla rungon päälle. Kun naaras oli ottanut muutaman askeleen eteenpäin, Kuusitassu seurasi mestariaan ja kapusi liukkaan rungon päälle.
Seurasin kaksikkoa pitäen tiiviisti katseeni edelläni kulkevassa Kuusitassussa. Vaikken erityisemmin pitänyt itselleni tuntemattomista kissoista, en halunnut nuoren oppilaan joutuvan veden varaan. Upotin kynteni puun märkään runkoon ja liikuin varovaisin askelin edelläni tasapainottelevan Kuusitassun perässä. Olimme jo joen puolivälissä, kun vastakkaiselta rannalta kuului rasahdus. Se sai Kuusitassun säpsähtämään ja hänen tasapainonsa pettämään, ja kollikissa horjahti. Koska olin lähinnä keskittynyt vain Kuusitassuun, ehdin reagoida tarpeeksi nopeasti ja ehdin juuri ja juuri napata tästä kiinni, ennen kuin kissa putosi allamme virtaavaan jokeen. Nostin Kuusitassun takaisin rungolle, ja tämä tarttui siitä kynsillään. Rastaskukka oli jo ylittänyt joen ja hän seurasi tapahtumia vastarannalta.
Pääsimme viimein myös Kuusitassun kanssa Rastaskukan luokse. Käänsin terävän katseeni nuoreen kissaan.
”Oli sinun onnesi, että minä kuljin perässäsi”, tuhahdin ja silmäilin Kuusitassua silmiäni siristäen, ”jatkossa muistat varmasti olla varovaisempi.” Rastaskukka asteli Kuusitassun luokse ja katsoi tätä huolestuneesti.
”Oletko sinä kunnossa? Pystytkö jatkamaan partiointia?” soturi kysyi rauhallisella äänellä oppilaaltaan.

//Kuusi?

Kirjoittaja: Nelli

Kipinätassu, Helmipilkku ja Hillasielu saapuivat koivumetsään, lehtisade oli tuonut puiden ja pensaiden lehtiin aivan upean ruskan, jota Kipinätassu huomasi Helmipilkunkin ihailevan.
”Täällä on aina niin kaunista lehtisateen aikaan.” , naaras naukui.
”Niin on.” , Hillasielu totesi. Kipinätassu pysytteli hiljaa katsellen upean oransseja lehtiä. He kävelivät syvemmälle metsään jutellen samalla.
Vauhti ei edelleenkään ollut kovin vauhdikasta, sillä oppilas joutui nilkuttamaan.
”Voisimmeko joskus tulla harjoituksiin tänne?” , Kipinätassu kysyi mestariltaan, joka nyökkäsi hymy kasvoillaan.
”Heti, kun tassusi on parantunut.” , tämä sanoi.
”En jaksaisi millään odottaa!” , Kipinätassu vastasi närkästyneena vilkaisten lastaa etutassussaan.
Helmipilkku ihaili edelleen heidän ympärillään avautuvaa värikästä metsää.
”En olekaan hetkeen käynyt tällä.” , Helmipilkku maukaisi.
”Minä en ole ´koskaan´käynyt täällä!” , kollioppilas pisti paremmaksi ja soturitar hymyili tälle.
”Minunkin viimekäynnistäni on jo aikaa vierähtänyt.” , Hillasielukin totesi.
”Pidättekö lehtisateesta?” , laikukas oppilas kysyi keksiäkseen jotain puheenaihetta.
”Pidän, luonto on silloin kaunista.” , hänen mestarinsa vastasi.
”Tottakai, ja varsinkin tämä koivumetsä on lehtisateen aikaan kauneimmillaan.” , Helmipilkku sanoi pieni hymy kasvoillaan.
”Entä sinä?” , Hillasielu naukui nyökäten Kipinätassun suuntaan.
”On hienoa, kun luonto muuttuu kauniiksi, mutta tästä märästä ja kylmästä säästä en kyllä tykkää.” , oppilas vastasi ja Hillasielu hymähti.
Sitten kaikki olivat hiljaa jonkin aikaa keskittyen vain ympäristöön.
Ilma oli raikas, sillä maa oli märkää.
Helmipilkku vilkaisi taivaalle ja huomasi auringon alkaneen jo laskea.
”Meidän pitäisi varmasti jo lähteä leiriin, alkaa tulla pikkuhiljaa ilta.” , naaras totesi äänessään hieman huolestuneisuutta. Kipinätassu nyökkäsi ja Hillasielu teki samoin.
Kolmikko lähti leirin suuntaan ja matkalla Hillasielu sai vielä napattua hiiren.
Heidän päästessään taas sekametsään aurinko oli melkein jo laskenut mailleen, mutta tarjosi vielä hieman valoaan.
”Oli mukavaa käydä kävelyllä.” , Hillasielu maukui heidän ollessaan jo lähellä leiriä.
”Niin minustakin.” , Helmipilkku vastasi luoden katseensa kolliin.
Kipinätassu oli hiljaa, häntä särki hieman tassuunsa, jonka takia voimat eivät oikein riittäneet puhumiseen.
Hillasielu taisi huomata sen ainakin jollain tavalla, sillä hetken päästä hän kysyi: ”Miltä tassusi tuntuu? Ei kai kävelylenkki ollut liian raskas sille?”
”Siihen särkee hieman, mutta Liljatuuli varmaan auttaa pian.” , oppilas maukaisi nostaen päätään.

//Helmi?

Kirjoittaja: Untuva

Tähtimöpentu ei selvästikään innostunut peliehdotuksistani, ja minulta alkoi loppua ideat, mitä toisen kanssa tehdä. Päätin kuitenkin sinnikkäästi yrittää jatkaa keskustelua kysymällä pennulta kysymyksiä, joihin tämä mahdollisesti voisi haluta vastata ja joiden avulla olisi helpompaa jatkaa jutustelua.
”Toivotko omaa oppilasta?” Tähtimöpentu mutisi katse tassuissaan, mutta nopeasti tämä katsahti minuun sinivihreillä silmillään. Edistystä tämäkin. Minut teki iloiseksi, että naaras esitti jo minulle kysymyksiä, eikä minun tarvinnut pelkästään pommittaa toista omillani.
”Omassa oppilaassa olisi varmasti todella suuri vastuu. Partion johtaminenkin on tarpeeksi vastuuta minulle. Kyllä minä pitäisin ajatuksesta toimia mestarina, mutten usko sopivani siihen”, vastasin naaraskissalle. Toinen oli hiljaa hetken.
”Mikset?” Tähtimöpennun kysymys oli lyhyt ja ytimekäs. En ollut varma oliko kysymys velvollisuudesta vai aidosta uteliaisuudesta. Oli mahdotonta lukea mitään pennun kasvoilta.
”Mestarilla pitäisi aina olla jonkinlainen auktoriteetti ja kuri, jota hän pitää yllä, mutta minusta ei kyllä sellaiseen ole”, selittelin huvittuneen oloisena, vaikka sellaiseen ei ollut mitään tarvetta. Ei minusta olisi ollut ketään rasavilliä oppilasta komentelemaan, ja sekös harmitti. Muuten olisin ollut halukas siirtämään taitojani seuraaville. Eteville saalistajille oli klaanissa aina tarvetta – niitä ei koskaan voinut olla liikaa. Havahduin ajatuksistani ja toivoin, etten pitkästyttänyt liikaa Tähtimöpentua. Valkoisen naaraan kasvot olivat edelleenkin peruslukemilla. Enhän minä edes tiennyt, oliko toinen aina tällainen vai johtuiko se vain minusta. Se ei kuitenkaan liikaa haitannut minua, olihan toinen kuitenkin nuorempi sisareni. Vaikka Tähtimöpentu olisi millainen, tulisin silti pitämään häntä aina perheeni rakkaana jäsenenä, ja olisin joka päivä valmis puolustamaan ja suojelemaan häntä. Niin perheissä kuului toimia, sillä perhe oli kaikki kaikessa.
”No, Tähtimöpentu, jokos sinä olet saanut itsellesi kavereita?” kysyin leppoisasti ottaen mukavamman asennon. Istuessani kiepautin häntäni etutassujeni päälle lämmikkeeksi.

// Tähtis?
// KP-boosti

Kirjoittaja: Ruska

Pian olemme joella”, totesin hymyillen Hillasielulle ja Kipinätassulle. Olimme menneet kävelylle metsään, ja olin iloinen, kun Hillasielu oli mukana, päivä on aina parempi, kun Hillasielu ilmesty paikalle. ”Oi, en malta odottaa että näen sen!”, Kipinätassu hihkaisi innoissaan, ja kiihdytti vauhtiaan, olin juuri sanomassa nuorelle oppilaalle, että hidastaa vauhtiaan kipeän jalan vuoksi, mutta kolli muisti sen ja hidasti vauhtiaan. Hän kuitenkin ehti edellemme, ja katsoin Hillasielu huvittuneena. Kipinätassu on innokas ja nuori oppilas, joskus unelmoin, että minäkin olisin ollut jo Eloklaanissa, kun olin oppilas. Olimme joella, ja Kipinätassu katsoi jokea silmät pyöreinä, joki virtasi, ja sen solina kuulosti ihanalta korviini, minä rakastin jokia. ”Oho, sehän virtaa”, Kipinätassu sanoi hämmästyneenä, ymmärsin silti hieman nuorta kollia, hän oli vielä nuori, eikä tiennyt kaikkia asioita, mutta tämä oli silti huvittavaa. ”Ei täällä nyt niin kylmä vielä ole! Lätäköt korkeintaan voivat jäätyä”, Hillasielu sanoi naurahtaen, ja hymyilin huvittuneena. ”Ai”, Kipinätassu sanoi hyväksyvästi ja käänsi katseensa maahan. ”Mennäänkö koivumetsään?” Hillasielu ehdotti vierelläni. ”Mennään vaan, en ole ennen käynyt siellä”, Kipinätassu sanoi kiinnostuneena.
”No sittenhän sinun on hyvä nähdä se”, Hillasielu vastasi hymyillen ja nyökkäsi. ”Minullekin sopii”, sanoin kaksikolle hymyillen, koivumetsä oli kaunis aina lehtikadon aikaan, koivujen lehdet olivat silloin oranssin rusehtavia, ja se oli minusta kaunis väri. Hypimme perä kanaa astinkiviä pitkin joen toiselle puolelle, ja suuntasimme kohti koivumetsää. Toivoin ettemme ole metsällä kauaa, sillä päivä oli jo pitkällä, en halunnut mennä takaisin leiriin vasta silloin, kun on sysipimeää. ”Mitä sinulle, Helmipilkku kuuluu?” Hillasielu kysyi ja vilkaisi minua sivusilmällään, hymyilin Hillasielulle ystävällisesti. ”Ihan hyvää, kiitos kysymästä”, vastasin Hillasielulle hymyillen lempeästi. Kolli oli avaamassa suunsa vastataakaeni minulle, mutta Kipinätassu keskeytti hänet. ”Tuota, olisiko mitenkään mahdollista pitää pieni tauko?” Kipinätassu kysyi Hillasielulta, joka käänsi katseensa minusta Kipinätassuun. ”Sattuuko sinua tassuun? Voitko jatkaa?” Hillasielu kysyi Kipinätassulta äänessään huolta. ”Sattuu hieman, mutta uskon, että jos pidämme pikkutauon niin voin taas jatkaa. Sopiiko se?” Kipinätassu toisti kysymyksensä. ”Ihan pienikin tauko olisi hyvä!”, Kipinätassu jatkoi lausettaan. ”No ei kun jatkamme matkaa Helmipilkun kanssa ja jätämme sinut tänne? Sopii”, Hillasielu vastasi pilaillen, naurahdin hiljaa huvittuneena, ja samoin teki Kipinätassukin. ”Tietenkin sopii”, sanoin Kipinätassulle nyökäten, minulle kävi väsähtäminen, sillä se oli vain hyväksi Kipinätassun jalalle. Kipinätassu istahti alas ja huohotti, hän oli selkeästi rasittunut.
”On kyllä selkeästi raskaampaa kävellä kolmella käpälällä”, Kipinätassu totesi tutkailtuaan kipeää jalkaansa. ”Varmasti, lepuuta sitä niin kauan kun on tarvitset”, sanoin Kipinätassulle ystävällisesti, ja kolli hymyili takaisin.
Olimme kävelleet nummille asti, ja pidimme matkan varrella tietysti muutaman levähdystauon. Rupattelu Hillasielun ja Kipinätassun kanssa oli ollut kivaa. Tunsin kuinka tuuli löi kasvojani. Hillasielu haisteli ilmaa, luulen että riistan varalta. ”Täällä on jäniksen hajujälki”, Hillasielu totesi haisteltuaan ilmaa, loikin nopeasti Hillasielun vierelle. ”Kuinka vanha se on?” kysyin Hillasielulta korvat kiinnostuksesta pystyssä, ehkä pääsimme saalistamaan. ”Suhteellisen tuore, luulen, että jänis voi hyvinkin olla edelleen tässä lähellä”, Hillasilu vastasi ja näytti mietiskelevän jotain. ”Sopiiko, jos yritän jäljittää sen? Sillä saataisiin jo klaaninvanhimmat ruokittua”, Hilasielu kysyi, nyökyttelin päätäni, ja samoin teki Kipinätassukin. ”Jää tähän odottamaan Kipinätassu, minä ja Hillasielu napataan se jänis”, sanoin nuorelle oppilaalle hymyillen. Kipinätassu näytti pettyneeltä, mutta nyökkäsi hyväksyvästi. ”Hyvä on”, hän sanoi ja hänen äänessään oli pettymystä. Hymyilin tälle lempeästi ja palasin Hillasielun puoleen. Hillasielu käveli edelläni rauhallisesti, ettei säikäyttäisi mahdollista jänistä, jonka tulisimme kohtaamaan. Näin liikahduksen pitkässä ruohikossa ja painauduin matalaksi. ”Mene sinä vaanimaan takaa, niin minä nappaan sen”, kuiskasin Hillasielulle, joka oli matalina vierelläni. Kolli nyökkäsi, ja hiipi ohitseni. Odotin että Hillasielu antoi merkin hännällään, että oli valmis, ja otin kunnollisen vaanimisasennon. Hillasielu hyökkäsi takaa jäniksen kimppuun, joka pyrähti nopeasti juoksuun. Jännitin jalkani ja loikkasin sen päälle, ja kynteni uppoutuivat sen turkin alle. Lukitsin sen vahvat takajalat itteellani, ja puraisin tappoiskun tämän kaulalle. Jänis oli kuollut, ja olin ylpeä suorituksestamme. Hillasielu jolkotti luokseni ja hymyili iloisesti. ”Hieno nappaus! Olet taitava”, Hillasielu kehui kehräten. Hymyilin Hillasielulle lempeästi ja päästin kurkustani hiljaisen kehräyksen. Nostin jäniksen maasta ja kävelimme ripeästi takaisin Kipinätassun luo joka odotti meitä kauempana.

// Kipinä?

Kirjoittaja: Saaga

”Tarvitsetko apua vai pääsetkö itse kävelemään?” Aurinkoroihu sanoi ja jo tällä kertaa Sypressikuiske tiesi olla loukkaantumatta toisen huolehtivaisuudesta ja kokeili laittaa painoa käpälälleen. Se ei sattunut ja hän asteli sutjakkaasti kohti parantajan pesän ulos käyntiä. “Kiitos”, hän naukui nyökäten Liljatuulelle, joka hymyili takaisin ja päästi kaksikon menemään. Sypressikuiske meni edeltä ja astui kylmään ulkoilmaan. Aurinkoroihu tuli perästä ja värähti, kun viima hipoi hänenkin turkkiaan. Sypressikuiskeen itse turkki oli karkeaa mutta hyvin ohutta joten kylmyys pureutui turkin läpi niinkuin Aurinkoroihullakin. “Mitä me sitten teemme?” naaras kysyi hymyillen. “Mennään kävelylle, käykö?” Aurinkoroihu ehdotti. Nuori soturitar nyökkäsi ja hymyili iloisesti. Mikään ei ollut parempaa kuin kävelyt metsässä tuon kollin kanssa! Hänen pörröinen paksuhäntänsä tuntui lämmittävältä osaselta kehossa. “Mennään vain”, hän naukui ja käveli kohti leirin uloskäyntiä. Hän nyökkäsi Aurinkoroihunkin matkaan ja he kävelivät metsään. Puuiden latvat yllä rauhoittivat kummasti. Askel askeleelta kipeä jalka vetristyi ja siihen sattui yhä vähemmän. Naaras käänsi katseensa taivaalle, jota näkyi hieman puiden oksien välistä. Hän hengitti raikasta ilmaa ja henkäisi onnessaan. “Mitä pidät puista? Minä rakastan olla niiden alla mutta vastedes pidän käpälät visusti maan pinnalla”, Sypressikuiske kysyi katse edelleen puunlatvoissa.
//Arska?<3

Kirjoittaja: Ruska

Kuuntelin kun Ampiaispisto selitti Nokilinnelle mitä oli käynyt, vanha naaras näytti helpottumeella ja kumartui kiinnostuneena puoleeni. ”Voi kun sinä olet suloinen! Katso nyt Hiilloskatse, eikö ole soma pentu!” Nokilintu sanoi hössöttävällä sävyllä, ja pukkasi tassullaan Hiilloskatseen kylkeä, kolli näytti väsyneeltä. Nokilinnun kumppani säpsähti ja katsoi Nokilintua hämmentyneenä. Minusta tilanne oli hiukan huvittava, sillä Hiilloskatse näytti hassulta, kun hän oli väsynyt. ”Mitä sinä tökit minua?” kolli murahti Nokilinnulle. ”Höh, meillä on vieraita, et sinä nyt voi nukkua kultaseni! Sitä minä vain, että katso kuinka suloisen pennun Kimalaistoive onkaan löytänyt!” tummanruskea naaras hihkaisi iloisesti, ja kumartui lähemmäksi, kosketin varovasti kuonolla isovanhempani kuonoa, minusta Nokilintu oli tosi kiva. ”No, miten on Ampiaispisto, oletko sinä jo löytänyt kumppanin?” Nokilintu kysyi kääntäen katseensa Ampiaispistoon, minäkin katsoin Ampaispistoa, mikä on kumppani? Mietin mielessäni. Kolli pudisti päätään, hän näytti vakavalta, ja että hän oli tosissaan. ”Voi harmi, kyllä sinä aivan varmasti kumppanin vielä löydät!” Nokilintu sanoi rohkaisevasti, ja hymyili. Pian hän vakavoitui, kun hänen vatsansa murahti. Tiesin, että Nokilinnulla on nälkä, koska emo kertoi, että kun on nälkä, niin maha murisee. ”Olisitteko niin ystävällisiä ja hakisitte meille jotain syötävää?” Nokilintu kysyi ja katsoi meitä anovasti. ”Tietysti. Lähdetkö sinä mukaani hakemaan tuoresaalista, Kaislapentu?” Ampiaispisto kysyi kääntäen katseensa minuun, ”ehkä Nokilintu kertoo sinulle sen jälkeen jonkin kivan tarinan.” hän lisäsi virnistäen. Katsoin silmät suurina Ampiaispistoa, ja sitten Nokilintua. Minä rakastin tarinoita, joten tiesin heti että minä suostun! ”Totta kai! Rakastan tarinoita!” sanoin innoissani, ja nilkutin innoissani ulos klaaninvanhimpien pesässä. Nokilintu naurahti takanani huvittuneesti. ”Onpas innokas pentu!” hän sanoi Hiilloskatseelle kehräten. Ampiaispisto nilkutti perääni. Hidastin vauhtiani, kun olin tuoresaaliskasalla. ”Päätä sinä mitä viet heille”, Ampiaispisto sanoi, ja nyökkäsi kohti tuoresaaliita. Katselin riistaa silmät pyöreinä, ja tartuin yhteen niistä, sillä oli pörröinen häntä, joka tuntui epämukavalta suussa. ”Se on orava, jos haluat voit kantaa sen, mutta se saattaa olla painava pienelle pennulle”, Ampiaispisto sanoi. ”Haluan kantaa sen itse”, sanoin itsevarmana ja tartuin oravaan. Se oli painavampi kuin luulin, mutta kannoin sitä keskittyneesti. Onneksi matka ei ollut pitkä, ja olimme pian taas Nokilinnun ja Hiillskatseen luona. ”Olitpa vahva”, Nokilintu kehräsi kun ojensin hänelle oravan. Ampiaispisto taasen ojensi Hiilloskatseelle muutaman hiiren. ”Kiitos”, kolli sanoi kiitollisena ja aloitti hiirien syömisen. Istahdin alas ja katsoin odottavasti Nokilintua. ”Kerrotko nyt minulle tarinan?” kysyin silmät pyöreinä innosta ja kiinnostuksesta. Nokilintu naurahti ja haukkasi palan oravasta. ”Totta kai, syön vain ensin vähän”, Nokilintu mumisi suu täynnä oravaa. Hän söi muutaman palan oravaa, ja huokaisi. ”Nyt voin kertoa sinulle tarinan”, Nokilintu sanoi kehräten. Vedin itseäni lähemmäksi toisella terveellä etutassullani. ”Kauan, hyvin kauan sitten, kaukana täältä, oli olemassa muitakin klaaneja, kuin Kuolonklaani. Siellä asuivat Myrskyklaani, jonka ominaistaito oli uskollisuus, Jokiklaani, jonka taito oli uiminen, Tuuliklaani, jonka taito oli nopeus, sekä Varjoklaani, jonka taito oli sinnikkyys, siellä asusti myös Kuolonklaani”, Nokilintu kertoi. Katsoin silmät suurina Nokilintua ja hymyilin. ”Miten Jokiklaani ja muut tuhoutui? Miten Eloklaani syntyi?” kyselin uteliaana. Nokilintu naurahti ja avasi suunsa. ”Kaikki neljä klaania, elivät sovussa, mutta yhtäkkiä, he menettivät yhteyden Tähtiklaaniin, joten kaikki neljä klaania tuhoutui. Eloklaani on kuin sekoitus kaikkia neljää klaania, me olemme uskollisia, me osaamme uida niin kuin Jokiklaanilaiset, me olemme hyviä juoksijoita, ja olemme sinnikkäitä, Eloklaani kuvastaa kaikkia neljää klaania, jotka tuhoituivat monta vuoden aikaa sitten. Eloklaani kuitenkin syntyi Minttuliekin, Mesitähden ja Liljatuulen ansiosta. He olivat ainoat, joilla oli yhteys Tähtiklaaniin, he olivat Tähtiklaanin viimeinen toivo”, Nokilintu kertoi tarinan loppuun. ”Se oli hyvä tarina! Eikö ollutkin Ampiaispisto!” hihkuin innoissani ja katsoin Ampiaispistoa silmät säihkyen iloa.

// Amppari?

Kirjoittaja: Ruska

Olin juuri kysynyt Sypressikuiskeelta, että rupeisiko naaras kumppanikseni. Rakastin häntä todella paljon, ja nyt kun naaras varmisti tunteensa, olin varma että hän suostuu, ja eläisi kanssani onnellisena. ”Aurinkoroihu, olemme tunteneet tosi kauan ja olet paras ystäväni maailmassa mutta minun on pakko sanoa, että haluan miettiä vielä. Se ei tarkoita automaattista kieltoa mutta haluan tulla varmaksi tunteistani”, naaras vastasi ehdotukseeni, hän kuulosti murheelliselta, en tiennyt miksi. Kosketin hellästi nenälläni Sypressikuiskeen ruskeaa lapaa, ymmärsin hyvin miksi naaras halusi miettiä, mutta olin samalla surullinen, koska hän ei vielä ole suostunut. Voi olla, ettei naaras edes suostu siihen. Olimme hiljaa pitkään, ja lopulta jompi kumpi meistä sanoi jotain: ”Olen niin pahoillani”, Sypressikuiske sanoi hiljaa, ja ääni väristen, ”Mutta se ei ole kielto lupaan sen. Kunhan varmistun tunteistani kerron sinulle!” hän sanoi sanottuaan edellisen lauseensa. Ruskea naaras hautasi kuononsa rintaturkkiini, kun tämän silmistä valui kyyneliä, kosketin varovasti nenälläni hänen päälakeaan lohdutukseksi. Olimme taas pitkässä hiljaisuudessa, ja välillä loin Sypressikuiskeen kanssa katsekontakteja, jotka kipinöivät kuin tuli iltahämärässä, olin myös helpottunut, sillä Sypressikuiske ei torjunut minua, niin kuin Kimalaistoive, joka oli pentutarhalla hoitamassa suojattiaan Kaislapentua. Oliko Sypressikuiske edes valmis kumppanuuten, va olinko minäkään, olimme molemmat nuoria sotureita, ja meillä on kokonainen elämä, joka on täynnä mahdollisuuksia, sekä muita kissoja, joista olisi potentiaalisiksi kumppaneiksi. En ehkä edes ollut sopiva Sypressikuiskeen kumppaniksi, mutta uskottelin itselleni mielessäni, että meidät on tarkoitettu yhteen. Hyvin pitkän ja painostavan hiljaisuuden jälkeen, siirryin pois Sypressikuiskeen viereltä, naaras katsoi minua surullisesti, mutta samaan aikaan kysyvästi. Käännyin Liljatuulen puoleen. ”Onko Sypressikuiske jo tarpeeksi terve pienelle kävely lenkille?” kysyin parantaja naaraalta. Liljatuuli nyökkäsi. ”Sypressikuiske on jo niin terve että hän voi muuttaa takaisin sotureiden pesään, mutta hänen pitää levätä, eikä hän saa tehdä pitkiä partioita tai saalistaa”, Liljatuuli sanoi ja nyökkäsi Sypressikuiskeelle. Menin takaisin naaran viereen ja hymyilin. ”Tarvitsetko apua vai pääsetkö itse kävelemään?” kysyin tältä ystävällisesti.

// Sype <3

Kirjoittaja: Nelli

”Kuka on muuten mestarisi, en tiedä kuka hän on?” , Helmipilkku kysyi uteliaana.
”Minun mestarini on Hillasielu, hän on mukava!” , vastasin reippaasti ja iloisesti. Silloin Helmipilkku käänsi katseensa äkillisesti pois päin minusta kuin peitelläkseen jotain.
”Mitä nyt?” , kysyin kallistaen päätäni.
”Hillasielu on ystäväni.” , naaras vastasi. Hänen äänessään erottui teennäinen sarkastisuus ja huomasin pienen punastumisen esiintyvän tämän kasvoilla.
”Ai, hauska sattuma. Öm, onko siinä jotain ihmeellistä?” , kysyin hämilläni Helmipilkun käytöksestä.
”Ei, ei mitään ihmeellistä.” , hän maukaisi heti ja nyökkäsin: ”Selvä.”
Avasin suuni mutta suljin sen sitten. Kuulin takaani askelia ja hetken päästä mestarini istahti eteeni.
”Hei.” , tämä naukui reippaasti ja vastasin hänelle hännänheilautuksella. Helmipilkku tervehti nyökkäyksellä.
”Miten tassusi voi? Pääsetkö pian taas harjoituksiin?” , Hillasielu kysyi vilkaisten tassuani, jossa lasta oli edelleen.
”On se parempaan suuntaan, mutta kipeä edelleen.” , vastasin hieman murheellisena.
”Haluaisin kyllä harjoituksiin!” , jatkoin.
”Kyllä sinä vielä niihin pääset, haluaisitko lähteä nyt kun tassusi paranee vielä niin kävelylle. Helmipilkku, sinäkin voit tulla mukaan.” , Hillasielu ehdotti.
”Mennään vaan!” , vastasin iloisena. Oli kiva saada edes olla jotenkin mukavan ja ystävällisen mestarini seurassa, kun harjoituksia ei nyt minun kohdallani voitu toteuttaa.
Hillasielu nyökkäsi kysyvästi Helmipilkun suuntaan hymyillen ja odotti vastausta.
Helmipilkku hymyili takaisin ja nyökkäsi uudemman kerran.
”Hyvä. Mentiin sitten.” , Hillasielu tokaisi ja niin seurasin häntä piikkihernetunneliin.
”Minne päin haluaisitte mennä?” , Hillasielu kysyi päästessämme ulos leiristä.
”Voimmeko mennä joelle, haluaisin nähdä onko se jo jäässä!” , vastasin innoissani.
”Minulle ainakin sopii.” , Helmipilkku naukaisi ja Hillasielukin teki hännällään pienen eleen myöntymisen merkiksi.
Tassutimme joelle päin verkkaista tahtia, sillä minulla oli yksi tassu vähemmän käytettävänä ja jouduin nilkuttamaan.
Tuuli tuiversi kylmänä ja värähdin aina välillä, kun se pörrötti turkkiani pureutuen luihini. Helmipilkku vain jolkotti vierelläni rentona kuin ei olisi tuntenutkaan kylmää tuulta, mutta hänellä olikin paksu turkki. Maa oli märkä ja siitäkään en tykännyt yhtään. Puiden ja pensaiden lehdet olivat tipahdelleet maahan punertavina ja ilmassa tuntui, miten lehtisade oli jo edennyt kunnolla.
”Tiedätkö, mikä tassussasi on vialla?” , Hillasielu kysyi äkkinäisesti ja katsahdin mestariini.
”Siinä on varmaan pieni murtuma.” , vastasin.
”Vai niin, toivotaan sen parantuvan pian.” , soturi maukui ja nyökkäsin.

”Pian olemme joella.” , Helmipilkku totesi hetken kuluttua.
”Oi, en malta odottaa että näen sen!” , hihkaisin ja yritin kulkea nopeammin, kunnes muistin Liljatuulen sanoneen, ettei tassua saisi rasittaa.
Olin kuitenkin mennyt jo Hillasielun ja Helmipilkun edelle ja pian pääsin jo näkemään joen. Se ei ollut jäätynyt, vaan virtasi edelleen.
”Oho, sehän virtaa.” , mau`uin hämmästyneenä.
”Ei täällä nyt niin kylmä vielä ole! Lätäköt korkeintaan voivat jäätyä.” , mestarini naurahti ja Helmipilkkukin hymyili.
”Ai.” , sanoin.
”Mennäänkö koivumetsään?” , Hillasielu ehdotti.
”Mennään vaan, en ole ennen käynyt siellä.” , sanoin.
”No sittenhän sinun on hyvä nähdä se.” , soturi vastasi.
”Minullekin sopii.” , Helmipilkku maukui ja hypimme astinkivien yli lähtien koivumetsän suunnalle.
Katsahdin taivaalle, aurinko paistoi, muttei kovin lämpimästi. Se ei ollut enää niin korkealla, sillä oli iltapäivä, mutta ei se laskenutkaan ollut vielä.
”Mitä sinulle, Helmipilkku kuuluu?” , Hillasielu kysyi vilkaisten soturitarta.
”Ihan hyvää, kiitos kysymästä.” , Helmipilkku vastasi. Hillasielu oli avaamassa suunsa uudelleen, kun keskeytin hänet:
”Tuota, olisiko mitenkään mahdollista pitää pieni tauko?” , kysyin varovasti ja Hillasielu siirsi katseensa Helmipilkusta minun tassuuni.
”Sattuuko sinua tassuun? Voitko jatkaa?” , hän kysyi hieman huolestuneella äänensävyllä.
”Sattuu hieman, mutta uskon, että jos pidämme pikkutauon niin voin taas jatkaa. Sopiiko se?” , kysyin vielä uudelleen. ”Ihan pienikin tauko olisi hyvä!” , jatkoin vielä.
”No ei kun jatkamme matkaa Helmipilkun kanssa ja jätämme sinut tänne? Sopii.” , Hillasielu vastasi ja naurahdin.
”Tietenkin sopii.” ,Helmipilkku naukaisi ja nyökkäsin kiitollisena ja istahdin maahan huohottaen.
Tutkin tassuani, joka ei näyttänyt mitenkään erikoiselta, ei parempaan tai huonompaan suuntaan.
”On kyllä selkeästi raskaampaa kävellä kolmella käpälällä.” , totesin ääneen.
”Varmasti, lepuuta sitä niin kauan kun on tarvis.” , Helmipilkku sanoi ja hymyilin tälle kiltille naaraalle, josta oli jo kehkeytymässä ystäväni.
Olimme juuri tulleet nummelle, joten täällä tuuli tuntui vielä kovempena. Huomasin Hillasielun nuuhkivan hieman lähiympäristöä, todennäköisesti riistan varalta.
”Täällä on jäniksen hajujälki.” , hän totesi ja Helmipilkku loikki hänen luokseen.
”Kuinka vanha se on?” , hän kysyi kollilta.
”Suhteellisen tuore, luulen, että jänis voi hyvinkin olla edelleen tässä lähellä.” , Hillasielu maukaisi näyttäen miettiväiselta.
”Sopiiko, jos yritän jäljittää sen? Sillä saataisiin jo klaaninvanhimmat ruokittua.” , mestarini kysyi, minä ja Helmipilkku nyökyttelimme.

//Helmi?