Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Saaga

Sypressikuiskeen sydän pamppaili yhä nopeammin ja nopeammin, kun kollin rakkauden tunnustus eteni. Hän niiskautti nenäänsä. “Ajattelin kysyä”, Aurinkoroihu sanoi mutta kompasteli sanoissa, “ryhtyisitkö kumppanikseni?” Sypressikuiskeen sydäntä lämmitti ja hän punastui turkkinsa alla. Hän ei ollut koskaan kuvitellut, että jossain kohtaa elämäänsä joku rakastaisi häntä kumppanin lailla. “Aurinkoroihu, olemme tunteneet tosi kauan ja olet paras ystäväni maailmassa mutta minun on pakko sanoa, että haluan miettiä vielä. Se ei tarkoita automaattista kieltoa mutta haluan tulla varmaksi tunteistani”, Sypressikuiske naukui sydän särkyen moniin palasiin. Aurinkoroihu kokosi palaset ja teki hänen sydämestään koskettamalla toisen lapaa hellästi nenällään. He olivat hiljaa vain hiljaa hetken. “Olen niin pahoillani”, hän naukui ääni väristen, “Mutta se ei ole kielto lupaan sen. Kunhan varmistun tunteistani kerron sinulle!” Sypressikuiske hautasi nenänsä Aurinkoroihun rintaturkkiin, kun kyyneleet valuivat toisen poskia pitkin. Tuntui, kuin hiljaisuus olisi paisunut ja paisunut heidän yllään isoksi sadepilveksi ja oli juuri alkamassa tihkua, kun heidän katsekontaktinsa loi kipinöitä ja pari salamaa iski Sypressikuiskeen mielessä. Huono omatunto sai hänet voimaan pahoin mutta sisimmissään hän tiesi rakastavansa kollia. Tunteiden oli annettava kypsyä ennen oikeaa kumppanuutta. Hän ei ollut valmis siihen – vielä.
//Aurinko <3

Kirjoittaja: Saaga

”Tykkäisitkö jostain pelistä? Jos oltaisiin vaikka hippaa tai jotain muuta mukavaa, mitä haluatkin!” Tähtimöpennun vanhempi sisar naukui. ”Voimme me myös jutellakin, jos ei huvita pelata mitään.” Pentu pudisti päätään. “Ei huvita pelata”, hän totesi ja katsoi tassuihinsa. Miksi kukaan vapaaehtoisesti haluaisi olla hänen kanssaan. Tähtimöpentu ei ainakaan puhuisi mielellään tuolle ylilempeälle karvakasalle. Hän ei kuitenkaan uskaltanut sanoa mitään sillä ei halunnut tehdä perheenjäseniensä kanssa välejä enemmän kireiksi kuin nyt. Tähtimöpentu kaipasi Minttuliekkiä tai edes Malvapentua rinnalleen, joista jompikumpi näyttäisi esimerkkiä. “Mistä haluat jutella? Onko jotain, mitä haluat tietää vaikka oppilaana olosta tai soturiudesta?” Laventelitaivas kysyi ystävällisesti, jotta saisi keskustelun etenemään. Tähtimöpentu mietti hetken. “Onko sinulla omaa oppilasta?” hän uskaltautui kysymään toivoen, ettei se olisi aivan typerä kysymys. “Ei, minulla ei ole omaa oppilasta”, toinen vastasi. “Oletko itse innoissasi oppilaan tittelistä?” Tähtimöpentu värähti. Hän ei ollut valmis oppilaaksi vielä moneen kuuhun vaikka Mesitähti ja emo niin väittäisivät. “Olen”, hän päätti vastata vaikka joutuikin valehtelemaan. Hän ei hymyillyt ei näyttänyt yhtäkään tunnetta vaan puhui neutraalilla äänellä, jonka joku hänelle tuntematon voisi yhdistää kylmään äänensävyyn. “Toivotko omaa oppilasta?” hän mutisi katse vieläkin tassuissaan mutta vilkaisi nopeasti vanhempaa naarasta.
//Laventeli?

Kirjoittaja: Ruska

Tervehdin Sypressikuisketta pirteästi, kun kävelin parantajan pesään. Naaras käänsi katseensa maahan, ja kirjava kolli katsoi tätä ihmeisssään, jos oikein muistan, hänen nimensä on Kipinätassu. ”Hei”, nuori naaras tervehti epävarmasti, olin ihmeissäni, mikä hänellä oli? Lähestyin Sypressikuisketta, aikeenani oli laittaa häntäni hänen lavalle, ja kysyä, mikä on hätänä, mutta Sypressikuiske kavahti hätääntyneenä taaksepäin. Hänen silmät olivat suurina, ja ne olivat täynnä pelkoa, ja hän näytti anovan armoa, pian hän rentoutui, olin enemmän ymmälläni kuin äsken. ”Mitä nyt?” kysyin uteliaana, olin jo huolissani Sypressikuiskeesta, mutta naaras pudisti vain päätään. ”Ei mikään. Ei mikään”, Sypressikuiske sanoi, ja rentoutui. ”Ajoitit tulosi täydelliseen aikaan. Haluisinkin pyytää anteeksi käytöstäni siellä metsässä. Olin vain järkyttynyt ja väsynyt”, naaras jatkoi vienosti hymyillen. Nyökkäsin Sypressikuiskeelle. ”Ei se mitään. Koen syyllisyyttä putoamisestasi ja vilustumisesta”, sopersin hiljaa, se taakka syyllisyydestä, jota kannoin, tuntui kauhealta. ”Ei se ollut sinun vikasi! Olin täysi typerys, kun alunperinkin lähdin sen oravan perään”, Sypressikuiske sanoi. “Et ole typerys”, väitin vastaan, mutten ilkeästi. ”Minun on myönnettävä jotain mutta sitä varten sinun on tultava tähän”, Sypressikuiske sanoi kehräten, ja kallisti suloisesti päätänsä. Hän taputti hännällään makuusijaansa, punastuin turkkini alla ja istahdin naaraan viereen. Sypressikuiske kurkotti kuiskatakseen jotain korvaani. ”Rakastan sinua”, Sypressikuiske kuiskasi hiljaa. Olin niin onnellinen, hän sittenkin rakasti minua. Kehräsin hiljaa, ja painoin kuononi Sypressikuiskeen poskeen, sitten korvalle kuiskatakseni hänelle vastauksen. ”Minäkin rakastan sinua, rakastan sinua enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa”, kuiskasin Sypressikuiskeen korvaan, ja silmistäni valui kyyneliä, ne olivat ilon kyyneliä.

// Sype? <3

Kirjoittaja: Saaga

”Terve!” Aurinkoroihu lampsi sisään parantajan pesään ja kehräsi lempeä hymy kasvoillaan. Sypressikuiske käänsi katseensa tassuihinsa, koska tiesi Kipinätassun katselevan. “Hei”, soturitar naukui hieman epävarmalla äänellä. Aurinkoroihu lähestyi Sypressikuisketta mutta naaras kavahti taaksepäin hätääntyen. Hänen pelontäyteiset suuret silmänsä anoivat armoa, kunnes hänen katseensa tarkentui edessä seisovaan kolliin ja hän rentoutui. “Mitä nyt?” Aurinkoroihu uteli. ypressikuiske pudisti päätään. “Ei mikään. Ei mikään”, hän naukui rentoutuen. “Ajoitit tulosi täydelliseen aikaan. Haluisinkin pyytää anteeksi käytöstäni siellä metsässä. Olin vain järkyttynyt ja väsynyt”, soturitar jatkoi hymyillen vienosti. Aurinkoroihu nyökkäsi. “Ei se mitään. Koen syyllisyyttä putoamisestasi ja vilustumisesta”, hän sopersi. “Ei se ollut sinun vikasi! Olin täysi typerys, kun alunperinkin lähdin sen oravan perään.” “Et ole typerys.” “Minun on myönnettävä jotain mutta sitä varten sinun on tultava tähän”, Sypressikuiske naukui kehräten ja kallisti päätään. Hän taputti hännällään makuusijaa, jolle kolli kävi istumaan hänen viereensä. Ruskearaidallinen naaras kurkotti kuiskatakseen toisen korvaan. “Rakastan sinua”, hän naukui hiljaa toivoen, ettei tekisi asiaa liian selväksi. Hän ei itsekkään tiennyt rakastiko häntä romanttisella vai ystävällisellä tavalla, mutta hän tiesi, että toinen rakasti myös häntä oli se sitten kummalla tavalla hyvänsä. Sypressikuiske jäi odottamaan jännittyneenä mitä toinen vastaisi.
//Aurinko? <3

Kirjoittaja: Untuva

Lehtisade läheni loppuaan. Ilma oli viileä, enkä ollut vieläkään tottunut jatkuvasti kylmeneviin päiviin. Olin palannut aamun rajapartiosta jo takaisin, ja rajalla käyminen oli saanut minut jälleen miettimään Talvikkitakkua. Sisareni ei tahtonut poistunut mielestäni millään. Ei sillä, että olisin halunnut unohtaa hänet – en todellakaan. Talvikkitakun miettiminen vain sattui aivan liikaa, enkä minä halunnut jatkuvasti surra sitä, ettei naaras enää kulkenut Eloklaanin reviirillä. Minun teki mieli taas mennä puhumaan emolleni, sillä yleensä se auttoi ja helpotti oloani. Niinpä suuntasin kohti pentutarhaa, jonka edustalla huomasin valkoisen pennun mustilla yksityiskohdilla istuvan. Naaras kuitenkin pian nousi ja rivakasti liikkui lammikon luokse. Tämä loiskautti vahingossa vettä päälleen ja huvittuneena astelin pennun luokse. Hän oli Tähtimöpentu, yksi Mesitähden ja Minttuliekin pennuista, minun sisareni. Juuri se samainen sisar, jonka takia toinen sisareni oli kadonnut seurastamme.
”Hei, Tähtimöpentu”, naukaisin toiselle ystävälliseen sävyyn. Minttuliekki kovasti halusikin minun tutustuvan uuteen pentueeseen, mutta en ollut vielä päässyt toteuttamaan tätä toivetta. Aina se oli siirtynyt, mutta ehkä nyt oli sopiva hetki.
”Hei”, kuului ujo vastaus pennun suusta. Se vai hymyn levenemään kasvoillani. En mahtanut sille mitään. En ollut varma oliko minulla tarjota toiselle lainkaan kiinnostavaa seuraa, mutta kai se oli hyvä ainakin yrittää.
”En tiedä kuinka paljon Minttuliekki, emosi, on puhunut minusta, mutta minä olen nimeltäni Laventelitaivas. Hauska tutustua!” puhelin toiselle. Tähtimöpentu tapitti minua aavistuksen varautuneena, ja pian tämä vilkuili jo ympärillään kuin olisi jo halunnut poistua seurastani.
”Sisarenasi olisi kiva päästä tutustumaan sinuun paremmin, käykö se?” kysyin yrittäen kalastella sinivihreäsilmäiseltä naaraalta vastauksia. Minulle ei vielä ollut selvinnyt, mitä toinen oli kissojaan.
”Miksei kävisi?” Tähtimöpentu vastasi lyhyesti. Tuntui, että keskustelun ylläpidossa oli enemmänkin hommaa, mutta sentään toinen oli jo vastannut takaisin.
”Tykkäisitkö jostain pelistä? Jos oltaisiin vaikka hippaa tai jotain muuta mukavaa, mitä haluatkin!” yrityksenä oli saada Tähtimöpentua jollain tavalla rennommaksi, jotta pääsisimme keskustelemaan vähän paremmin. ”Voimme me myös jutellakin, jos ei huvita pelata mitään.” En minäkään pitänyt, jos sisarus ei nauttinut ollenkaan seurastani. Se vasta olisi ollut ikävää. Minulla ei vain oikein ollut kokemusta siitä, mitä pentuikäisten kanssa olisi kuulunut puuhailla. Toivoin tosiaan, että tämä lähtisi naaraspennun kanssa tästä pikkuhiljaa luistamaan. Toiveikkaana jäin odottamaan valkoisen naaraan vastausta.

// Tähtis?
// KP-boosti

Kirjoittaja: Soturikissa

Aah onpa ihana aamu! Ajattelin.
Kun lähdin pesästä pois tormäsin johonkin.
”Rastaskukka?”
”Niin mitä?” Rastaskukka kysyi.
”Miksi olit tulossa tänne?”
”No koska meidän pitää lähteä partioon!”
Nousin sammalvuoteestani ja lähdin Rastaskukan kanssa aukiolle.
”Hei Mesitähti haluaisimme lähteä rajapartioon Kuusitassun kanssa!”
Rastaskukka huusi Mesitähdelle joka oli järjestämässä partioita Minttuliekin puolesta koska Minttuliekki oli pentutarhalla.
”Kyllähän se sopii Karjuvirne lähtee mukaanne.”
En ollut koskaan tutustunut tuohon kolliin mutta oletin että hän olisi mukava.
”Hei.” Karjuvirne maukaisi kun tuli seuraamme.
”No hei.” Maukaisin ujona.
”Eli sinä olet Kuusitassu?”
”Kyllä.” Olin ihmeissäni luulin että kaikki Eloklaanilaiset tiesivät minun nimen.
”Lähdetään! Ei tässä ole koko päivää aikaa vai haluatteko että Kuolonklaani järjestää hyökkäyksen kun luulee että emme partioi koska olisimme heikkoja?”
Rastaskukka ärähti väliin.
”Emme.” Vastasimme yhteen ääneen. 123
Kun olimme kulkeneet yhdelle Eloklaanin leiriä ympäröivistä joista niin Rastaskukka maukui.
”Me ylitämme nyt tuon joen.”
”Ai miten muka?” Kysyin.
”Ehkä ylittämällä sen tuon jään yli? Saattaa jopa olla.” Rastaskukka tuhahti.
Pääsimme joen toiselle puolelle ilman uusia välikohtauksia.
”Menemme nyt kaatuneelle puulle.” Rastaskukka maukaisi.
//Karju?
Toivottavasti ei luonnevikoja 🙂 ja toivottavasti on selkeä jatkaa.

Kirjoittaja: Elandra

Kaislapentu oli lähtenyt kanssani mielellään katsomaan Nokilintua ja Hiilloskatsetta klaaninvanhimpien pesälle. Nilkutimme peräkkäin aukion poikki karhunvatukkapensaikon luokse. Kaislapentu vaikutti jännittyneeltä, kun tämä kysyi, pitivätkö vanhukset pennuista. Kun kerroin heidän pitävän pennuista kovasti, Kaislapentu nilkutti varovaisesti edelläni hämärään pesään.
Meidät nähdessään Nokilintu nosti päänsä ylös ja alkoi tuttuun tapaansa puhumaan taukoamatta. Tämän kasvoille levisi huolestunut ilme, kun naaraskissa näki Kaislapennun nyrjähtäneen käpälän. Sitä seurasi odotettavissa ollut kysely siitä, mitä oli käynyt ja oliko pentu kunnossa. Klaaninvanhin nosti huolestuneen, kullankeltaisen katseensa minuun ladottuaan monen monta kysymystä Kaislapennun voinnista.
”Kaislapentu kompastui, ja kävimme Leimusilmän tarkastuksessa. Hän selvisi pienemmillä vammoilla kuin minä, sillä käpälä oli vain nyrjähtänyt”, virnistin iloisena. Nokilintu näytti helpottuneelta ja kumartui lähemmäs vaaleanruskeaa pentua.
”Voi kun sinä olet suloinen! Katso nyt Hiilloskatse, eikö ole soma pentu!” Nokilintu hössötti ja pukkasi käpälällään kumppaniaan, joka oli juuri ollut nukahtamaisillaan. Hiilloskatse säpsähti hereille ja näytti siltä, ettei tiennyt edes missä oli.
”Mitä sinä tökit minua?” Hiilloskatse ärähti päätään ravistellen.
”Höh, meillä on vieraita, et sinä nyt voi nukkua kultaseni! Sitä minä vain, että katso kuinka suloisen pennun Kimalaistoive onkaan löytänyt!” vanha, tummaturkkinen naaras hihkaisi ja kosketti hellästi kuonollaan Kaislapennun kuonoa.
”No, miten on Ampiaispisto, oletko sinä jo löytänyt kumppanin?” Nokilintu siirsi taas katseensa minuun. Pudistin vakavailmeisenä päätäni, vaikka kyllähän minä tiesin löytäneeni kissan, jonka kumppani olisin mielelläni loppuelämäni. Kultasiipi oli maailman hienoin ja ystävällisin kissa, eikä toista hänen kaltaistaan ollut. Olin kovin harmissani, kun emme olleet ehtineet viettää aikaa yhdessä. Samalla pelkäsin, että hunajanvärinen naaras oli täysin unohtanut minut ja ystävyytemme.
”Voi harmi, kyllä sinä aivan varmasti kumppanin vielä löydät!” Nokilintu vakuutteli pirteänä. Yllättäen vanhan naaraan ilme vakavoitui, ja tämän vatsasta kuului matalaa murinaa.
”Olisitteko niin ystävällisiä ja hakisitte meille jotain syötävää?” tummanruskea naaras kysyi.
”Tietysti. Lähdetkö sinä mukaani hakemaan tuoresaalista, Kaislapentu?” kysyin raidalliselta pennulta ja lisäsin virnistäen, ”ehkä Nokilintu kertoo sinulle sen jälkeen jonkin kivan tarinan.”

//Kaisla?

Kirjoittaja: Ruska

”Tuota, en tahdo mitenkään tungetella tai mitään, eikä sinun ole pakko kertoa jos se on henkilökohtaista, mutta minua kiinnostaisi tietää, mitä sinun hännällesi on sattunut”, Kipinätassu kysyi hännästäni hiukan epävarmana. Käänsin katseeni Kipinätassuun, ja sitten katsoin häntääni. En mielelläni puhunut siitä tragediasta, joka yhä painoi mieltäni. ”Tuota, en oikein tiedä huvittaako minua puhua siitä…”, sanoin hiljaa mietiskellen. En tiennyt oliko kannattavaa avautua vento vieraalle oppilaalle, mutta päätin, että avaudun tämän kerran Kipinätassulle. ”…no, kaipa minä voin kertoa.” Sanoin hetken harkittuani. ”Selvä!” Kipinätassu sanoi iloisesti, mutta hän ei tiennyt, mitä oli suostunut kuuntelemaan. Huokaisin hiljaa, ja käänsin katseeni Kipinätassun silmiin. ”Eli, silloin kun elin vielä erakkona perheeni kanssa, niin kävimme kerran kävelyllä erään vuoren läheisyydessä. Hetken kuluttua täysin aavistamaton ja äkkinäinen kivivyöry vyöryi vuorelta päällemme, ja vanhempani…” ehdin selittää, mutta suru yritti ottaa vallan. Kyyneleet muodostuivat silmiini, ja hengitin itku kurkussa sisään ja ulos. Kipinätassu katsoi minua kysyvästi, nyökkäsin ja avasin suuni jatkaakseni kertomusta. ”…he kuolivat vyöryssä. Häntäni jäi yhden kivistä alle, veljeni kuitenkin selvisi vyörystä pelkillä ruhjeilla. Lopulta eräs kaksijalka pelasti minut, mutta hännälleni ei voitu tehdä muuta kuin amputoida se”, kerroin tarinani loppuun. ”Siksi minulla on vain pieni töpö häntäni kohdalla”, Lopetin. ”Voi ei. Kuulostaa aivan hirveältä!” Kipinätassu henkäisi kauhistuneena. Väläytin kollille ymmärtäväisen hymyn, kerrankin, joku ymmärsi minua. ”Sitä se olikin”, totesin ja katsoin aukiolle, minulla oli kova ikävä vanhempiani.
”Mutta onneksi sinä selvisit. Muuten olisin tällä hetkellä tylsistymässä parantajanpesällä vailla ketään, kenen kanssa jutella”, Kipinätassu jatkoi reippaalla äänensävyllä,joka kohensi mielialaani hurjasti. ”Kiitos, olet ymmärtäväinen, js ymmärrät tuskani”, kuiskasin Kipinätassun korvaan, ja poskelleni valui kyynel. Pyyhkäisin kyyneleet tassullani, ja hymyilin reippaasti. ”Mutta se on mennyttä, mennyttä ei voi muuttaa, ja täytyy puskea eteenpäin”, sanoin piristyneemmällä äänensävyllä ja hymyilin lempeästi. ”Kuka on muuten mestarisi, en tiedä kuka hän on?” kysyin uteliaasti Kipinätassulta, kollista oli jo kovaa vauhtia tulossa ystäväni, ja varmasti vastuullinen soturi, joten, minä halusin tietää tämän mestarin. ”Minun mestarini on Hillasielu, hän on mukava!” Kipinätassu sanoi reippaalla ja iloisella äänensävyllä. Kuullessani Hillasielun nimen, punastuin turkkini alla. Käänsin katseeni muualle, ettei Kipinätassu näe, että pidin Hillasielusta. ”Mitä nyt” Kipinätassu kysyi ja kallisti päätään. Katsoin kohti Kipinätassua ja punastuin taas turkkini alla, ei, älä ajattele Hillasielua, lopeta Helmipilkku. ”Hilladielu on ystäväni”, yritin sanoa punastumatta, ja mahdollisimman sarkastisesti, mutta se ei oikein onnistunut.

// Kipinä?

Kirjoittaja: Elandra

Yritin tehdä tuttavuutta Kurren kanssa, mutta kermanvärinen kissa ei vaikuttanut olevan halukas moiseen. Hän kyllä vastasi kysymyksiini, mutta kollin olemus antoi olettaa, ettei hän tehnyt sitä mielellään. Olin huomannut, kuinka nuoren kissan niskavillat olivat nousseet jossain kohti matkaa pystyyn.
Yritin mielessäni pähkäillä, mitä Kurrelle oli kaksijalkalassa tapahtunut. Kurren omaan tuoksuun sekoittuvien kaksijalan ja kaksijalkalan tuoreista hajuista päätellen nuorukainen oli jättänyt kaksijalkalan ja kaksijalkansa taakseen vastikään. Kollin riutunut olemus ja selkeästi erottuvat kylkiluut saivat minut mietteliääksi. En ollut koskaan tavannut kotikisua, joka oli Kurren kaltainen, hän oli varmasti kokenut jotain aivan kauheaa. Se selitti varmasti sen, miksi entinen kotikisu käyttäytyi kuten käyttäytyi.
”Sanoit olevasi Eloklaanin päällikkö. Mutta mikä se Eloklaani oikein on? Johdatko sinä kaikkia siihen kuuluvia kissoja?” Kurre pääsi yllättämään minut kysymyksellään juuri, kun olimme ylittäneet joen ja päässeet lähelle leiriä. Käänsin iloisena katseeni Kurreen.
”Eloklaani on toinen tämän metsän klaaneista ja kyllä, minä johdan Eloklaanin kissoja. Oletko sinä kuullut aiemmin klaaneista?” kysyin mahdollisimman rauhallisella äänellä ja viitoin Kurren perässäni kohti edessämme häämöttävää piikkihernetunnelia. Raidallinen kolli vastasi päätään pudistamalla ja hidasti sitten hieman epäröiden tahtiaan. Oli varmasti pelottavaa seurata tuikituntematonta kissaa paikkaan, joka oli pullollaan muita tuntemattomia. Pysähdyin tunnelin edessä olevan suuren kiven luokse ja käännyin taas Kurren puoleen.
”Tule vain, sinun ei tarvitse pelätä. Eloklaanilaiset ovat kilttejä, he eivät tee sinulle mitään pahaa”, nau’uin vielä rauhallisemmalla ja ystävällisemmällä äänellä kuin aiemmin. Tunsin valtavasti sääliä nuorta kissaa kohtaan ja halusin auttaa häntä kaikin mahdollisin tavoin.
Kurren karvat nousivat taas pystyyn ja tämä painautui lähemmäs märkää maata, kun leirin uloskäyntitunnelista kuului puhetta ja lähestyviä askeleita. Pelkäsin, että raitaturkkinen kissa ottaisi jalat alleen ja häipyisi tiehensä. Kun kaksi kissaa saapuivat kiven takaa luoksemme, käänsin varovaisesti katseeni Kurresta tulijoihin. Pohjaharha ja Närhitassu pysähtyivät vähän matkan päähän meistä ja silmäilivät arvioiden kermanväristä Kurrea.
”Hei, Pohjaharha ja Närhitassu. Tässä on Kurre, löysimme hänet partion kanssa reviiriltämme. Hän on loukkaantunut, joten olemme matkalla parantajan luokse”, selitin ennen kuin kumpikaan ehti kysyä mitään. Molemmat tervehtivät meitä nopeasti, mutta Pohjaharha ei kääntänyt meripihkaista katsettaan minuun, vaan silmäili tyypilliseen tapaansa täysin ilmeettömänä Kurrea. Närhitassu sen sijaan hymyili hennosti ja katseli uutta tuttavuutta hieman jopa uteliaasti.
”Tule, jatketaan matkaa”, Pohjaharha naukaisi oppilaalleen ja viittoi hänet perässään kohti jokea, josta olimme juuri Kurren kanssa tulleet. Kurren katse seurasi kaksikkoa niin pitkään kuin he pysyivät näkökentässä. Närhitassu vilkuili myös välillä taakseen meidän suuntaamme. Kun he lopulta katosivat näkyvistä, Kurren epäilevä katse kääntyi taas minuun.
”Näithän, he eivät tee sinulle mitään pahaa”, tokaisin kannustavasti ja viitoin kissaa taas perässäni kohti leiriä. Kurre myöntyi viimein ja lähti kulkemaan perässäni kohti kiven takana sijaitsevaa piikkihernetunnelia.
Kun pääsimme pääaukiolle, siirryimme pois sisäänkäynnin edestä hieman sivummalle. Aukiolla oleskeli paljon kissoja aivan kuten myös silloin, kun olin partion kanssa lähtenyt leiristä. Katsoin parhaaksi antaa Kurren silmäillä aukiota hetken, ennen kuin veisin hänet parantajan pesälle. Eloklaanilaisten uteliaat katseet kääntyivät nopeasti minuun ja tuntemattomaan kissaan.
”Tässä on Eloklaanin leiri, ja nämä kaikki kissat ovat Eloklaanin jäseniä. Tuolla on pentutarha, jossa pennut ja heidän emonsa asuvat. Sen vieressä on klaaninvanhimpien pesä, jossa nimensä mukaan asuu iäkkäitä eloklaanilaisia. Soturit – kuten juuri tapaamamme Pohjaharha – nukkuvat tuolla noin. Soturit saalistavat klaanille ja kiertävät rajoja tuntemattomien kissojen ja petoeläinten varalta sekä kouluttavat oppilaille sotureiden taitoja. Pohjaharhan seurassa ollut Närhitassu on Pohjaharhan oppilas, ja hän nukkuu tuolla noin muiden oppilaiden kanssa”, selitin rauhallisella äänellä, kääntäen katseeni vuorollaan kunkin pesän suuntaan.
”Me olemme menossa parantajan pesään, joka sijaitsee tuolla karhunvatukkapensaan luona. Liljatuuli ja Leimusilmä ovat oikein mukavia, ja he hoitavat käpäläsi kuntoon silmänräpäyksessä. Tahdotko vielä katsella leiriä vai mennäänkö saman tien parantajan pesälle?” kysyin kääntäen katseeni takaisin Kurreen. Halusin edetä hänen tahtiinsa siten, mikä hänestä tuntui kaikista parhaimmalta. Kurre vaikutti kissalta, jonka kanssa ei kannattanut hoppuilla.

//Kurre?

Kirjoittaja: Saaga

”Et tietenkään. Mutta sinun olisi oikeasti ihan hyvä välillä viettää aikaa muidenkin kuin vain Mutatassun kanssa ja miettiä sitä mitä sanoin”, Karjuvirne totesi katsoen Tähtimöpentua suoraan silmiin. Hän pitäisi kollin sanat muistissaan mutta ei aikoisi jättää Mutatassua saati entistä töykeää itseään taakseen – vielä. “Selvä sitten”, naaraspentu sanoi teko ylimieliseen sävyyn ja heilautti häntäänsä, “Menen etsimään jotain muuta seuraa, kuin “rakkaan” Mutatassuni.” Karjuvirne hymyili tyytyväisenä. “Onnea seuranetsintään vain”, hän sanoi virnistäen. “En minä mitään onnea tarvitse!” Tähtimöpentu sanoi kylmästi ja käänsi katseensa pois pidätellen hymyään. Kollilla oli pakko olla jokin taka-ajatus! Eikä Mutatassu-parka hyväksyisi omaa Tähtimöpentuaan – kenenkään yhtä arvottoman kissan kuin – Karjuvirneen seuraan. Tähtimöpentu livahti pois tuon kollin seurasta etsimään oikeasti jotain seuraa leiristä. Hän ei uskaltanut lähestyä ketään ja ilta oli jo pitkällä joten hän päätti mennä pesään nukkumaan. Ehkä seuraava päivä toisi mukanaan uutta energiaa ja uskallusta lähteä onkun seuraan.
Aurinko oli noussut ja vaikka lehtisateen viileä ilma täytti leiriä aurinko paistoi silti täydeltä taivaalta. Koleus ja kosteus pureituivat pentutarhan edessä istuvan Tähtimöpennun turkkiin. Kimalaistoive sekä Lampipentu ja Lehmuspentu leikkivät jotain hieman sivummalla. Tähtimöpentu ei ollut jaksanut mennä leikkiin mukaan vaan tarkkaili paljon enemmän kuin mielellään soturien ja soturioppilaiden puuhia. Partioita järjestettiin pikavauhtia ja yksi toisensa jälkeen lähti metsään joko saalistamaan tai tarkistamaan rajoja eripuolille reviiriä. Tylsistynyt Tähtimöpentu hoksasi lammikon leirin reunalla ja kipitti sen luo lyhyin mutta nopein askelin. Hän kosketti ohutta jääkerrosta veden pinnassa. Se särkyi helposti ja poloisen pennun käpälä loiskahti jää kylmään veteen loiskauttaen vettä hänen laikullisille kasvoilleen. Pentu vingahti ja perääntyi lammikon luota. “Hei, Tähtimöpentu”, vieras ääni herätti pennun ajatuksistaan kun tuo suki käpälänsä ja pyyhki naamastaan kylmät pisarat. “Hei”, Tähtimöpentu naukaisi ujosti huomatessaan valkean naaraan.
//Laventeli?

Kirjoittaja: Nelli

”Hei vaan Kipinätassu, minä olen Helmipilkku.” , kissa esitteli itsensä ystävällisesti ja hymyili minulle heilauttaen iloisesti pientä hännän töpöään, johon kiinnitin huomiota vasta nyt.
”Selvä, Helmipilkku siis. Hauska tavata. En olekkaan ennen nähnyt sinua saati sitten keskustellut kanssasi. Onneksi satuit istumaan aukiolla, tuolla parantajanpesällä tylsistyy niin, että tarvitsee ehdottomasti juttuseuraa!” , maukaisin ja Helmipilkuksi itsensä esitellyt naaras hymähti hyväntuulisesti, hän vaikutti mukavalta kissalta.
”Miksi olet ylipäätään joutunut parantajalle?” , hän kysyi sitten.
”Minä kompastuin juureen saalistaessani hiirtä ja kaaduin etutassuni päälle kokopainollani. Siinä saattaa olla pieni murtuma, enkä voi kävellä sillä vielä, mutta Liljatuuli vakuutti sen paranevan nopeasti.” , vastasin ja kerroin, miten olin rajapartiossa mennyt saalistamaan hiirtä.
”Vai niin, onpa harmi. Toivottavasti se paranee pian!” , Helmipilkku maukui pahoitellen ja käänsi katseensa hetkeksi poispäin minusta.
Miksiköhän hänen häntänsä on noin lyhyt?- aloin pohdiskella mielessäni miettien samalla, uskaltaisinko kysyä sitä tältä kissalta. Lopulta tulin siihen tulokseen, että voisin kysyä sitä, kunhan en tekisi sitä liian tungettelevasti.
”Tuota, en tahdo mitenkään tungetella tai mitään, eikä sinun ole pakko kertoa jos se on henkilökohtaista, mutta minua kiinnostaisi tietää, mitä sinun hännällesi on sattunut.” , mau´uin hieman epävarmana. En tiennyt ollenkaan, oliko Helmipilkku sellainen kissa, joka avautui mielellään muille ja kertoi omista kokemuksistaan, vai sellainen, joka mieluummin piti ne omana tietonaan ja keskittyi muihin aiheisiin.
”Tuota, en oikein tiedä huvittaako minua puhua siitä…” , naaras vastasi minulle mietiskellen.
”…no, kaipa minä voin kertoa.” , hän sanoi hetken harkittuaan.
”Selvä!” , naukaisin iloisena, mielestäni oli kiva kuulla muiden kokemuksista.
”Eli, silloin kun elin vielä erakkona perheeni kanssa, niin kävimme kerran kävelyllä erään vuoren läheisyydessä. Hetken kuluttua täysin aavistamaton ja äkkinäinen kivivyöry vyöryi vuorelta päällemme, ja vanhempani…” , Helmipilkku hengitti murheellisena sisään ja ulos pitäen tauon. Jäin odottamaan jatkoa kysyvä ilme kasvoillani.
”…he kuolivat vyöryssä. Häntäni jäi yhden kivistä alle, veljeni kuitenkin selvisi vyörystä pelkillä ruhjeilla. Lopulta eräs kaksijalka pelasti minut, mutta hännälleni ei voitu tehdä muuta kuin amputoida se.” , hän kertoi.
”Siksi minulla on vain pieni töpö häntäni kohdalla.”
”Voi ei. Kuulostaa aivan hirveältä!” , sanoin kauhuissani.
”Sitä se olikin.” , Helmipilkku totesi surullisena ja selvästi kaipasi vanhempiaan.
”Mutta onneksi sinä selvisit. Muuten olisin tällä hetkellä tylsistymässä parantajanpesällä vailla ketään, kenen kanssa jutella.” , maukaisin reippaasti yrittäen kohentaa naaraan mielialaa.

//Helmi

Kirjoittaja: Ruska

”Onpa hyvinkin! Minulla ja Kimalaistoiveella on paljonkin sukulaisia Eloklaanissa, ja nyt kun olet osa perhettä, he ovat myös sinun sukulaisiasi”, Ampiaispisto vastasi iloisesti hymyillen. Silmäni suurenivat hämmästyksestä, ovatko he minunkin sukulaisiani?
”Ihanko totta?” kysyin silmät kiinnostuksesta pyöreinä, en uskonut, että se olisi totta, sillä minut oli adoptoitu. Ampiaispisto nyökkäsi, ja viittoi minut istumaan ison kiven lähelle, miksi leirin keskellä on iso kivi? Olin kyllä nähnyt Mesitähden kertovan sen päältä jotain klaanille, joten se taitaa olla tärkeä. ”Kyllä vain” Ampiaispisto sanoi hymyillen, ”minä, Kimalaistoive ja Mehiläislento olemme samasta pentueesta. Lisäksi meillä on kaksi vanhempaa sisarusta, joista Lainepentu kuoli pentuna ja Tyrskytassu ei asu enää klaanissa, ja nuorempi siskomme, Kuutamolaine oli oman pentueensa ainokainen.” Ampiaispisto selitti innoissaan, ja vilkuili aukiota. Kuuntelin hyvin kiinnostuneena, kun Ampiaispisto kertoi suvustani, kolli avasi suunsa uudestaan, hänellä olikin vielä sanottavaa: ”Eikä siinä vielä kaikki! Lisäksi myös minun ja Kimalaistoiveen – sekä tietysti sisaruksiemme – emo ja isä asuvat Eloklaanissa. Hiilihammas ja Korppisiipi ovat molemmat kokeneita sotureita. Hiilihampaan emo ja isä – sinun isoisovanhempasi – ovatkin itse asiassa tuolla noin”, Ampiaispisto sanoi ja viittasi katseellaan kohti klaaninvanhimpien pesää, käänsin katseeni innoissani kohti klaaninvanhimpien pesää. Haluan tavata kaikki sukulaiseni. ”Nokilintu ja Hiilloskatse ovat oikein mukavaa seuraa, aivan kuten kaikki perheenjäsenemme! Mitä sanot, mentäisiinkö tervehtimään heitä? He varmasti tutustuisivat sinuun yhtä mielellään kuin minäkin”, Ampiaispisto sanoi ja katsoi minua lempeästi hymyillen. Käänsin katseeni Ampiaispistoon ja hymyilin. ”Mennään!” huudahdin innoissani, ja pomppasin pystyyn varomatta venähtänyttä tassuani. ”Au!” sanoin ja sihahdin, ja katsoin nolona Ampiaispistoa. ”Varovasti”, Ampiaispisto lepytteli, ja nyökkäsin vastahakoisesti. Olin vain niin innoissani! Nokilintu ja Hiilloskatse vaikuttivat niin mukavilta kissoilta. Nilkutin Ampiaispiston perässä kohti klaaninvanhimpien pesää, ja välillä kurkin tämän jalan takaa. ”Tykkäävätkö he pennuista?” kysyin Ampiaispistolta ja kallistin päätäni, ja melkein kaaduin. ”Kyllä he tykkäävät pennuista, erityisesti Nokilintu! Hiilloskatse saattaa olla hiljainen, mutta hän ei ole ilkeä”, Ampiaispisto selitti, ja huokaisin helpotuksesta. En olisi kestänyt jos he eivät tykkäisi pennuista. Olimme klaaninvanhimpien pesällä, ja nilkutin varovaisesti sisälle. ”Kas hei Ampiaispisto, ja oi, toit Kaislapennunkin tänne!” Tummanruskea naaras kehräsi, tiesin jo heti, että hän on Nokilintu. ”Nokilintu!” sanoin iloisesti ja nilkutin tämän luo. Nokilintu katsoi hiljaa tassuani, jolla en astunut maahan. ”Mitä tassullesi on käynyt? Mitä tapahtui? Onko hän käynyt parantajalla?” Nokilintu sanoi huolestuneesti ja käänsi katseensa Ampiaispistoon.

// Amppari?

Kirjoittaja: Elandra

Olin vienyt Kaislapennun parantajan pesälle ja seurannut jännittyneenä, kun Leimusilmä tutki häntä. Helpotukseksi Kimalaistoiveen kasvatin jalka oli vain venähtänyt, eikä murtunut kuten omani. Pentu nilkutti edelläni ulos pesästä ja esitti minulle kysymyksen:
”Hei Ampiaispisto, onko sinulla ja emolla muita sisaruksia?”
”Onpa hyvinkin! Minulla ja Kimalaistoiveella on paljonkin sukulaisia Eloklaanissa, ja nyt kun olet osa perhettä, he ovat myös sinun sukulaisiasi”, vastasin iloisesti hymyillen. Pennun silmät suurenivat hämmästyksestä.
”Ihanko totta?” Kaislapentu kysyi kiinnostuneena. Nöykäytin päätäni ja viitoin pennun kanssani istumaan lähelle Litteäkiveä, jotta tämä saisi lepuuttaa venähtänyttä jalkaansa. Istuessa keskusteleminen oli myös minulle helpompaa, sillä murtuneen jalan kanssa liikkuminen kävi ihan työstä.
”Kyllä vain”, nau’uin, ”minä, Kimalaistoive ja Mehiläislento olemme samasta pentueesta. Lisäksi meillä on kaksi vanhempaa sisarusta, joista Lainepentu kuoli pentuna ja Tyrskytassu ei asu enää klaanissa, ja nuorempi siskomme, Kuutamolaine oli oman pentueensa ainokainen.” Samalla kuin puhuin, katseeni irtaantui vähän väliä leirin pääaukiolla oleviin kissoihin. Yritin katsella, jos Mehiläislento tai Kuutamolaine olisivat olleet paikalla. Harmikseni en nähnyt kumpaakaan, joten jatkoin sitten eteenpäin:
”Eikä siinä vielä kaikki! Lisäksi myös minun ja Kimalaistoiveen – sekä tietysti sisaruksiemme – emo ja isä asuvat Eloklaanissa. Hiilihammas ja Korppisiipi ovat molemmat kokeneita sotureita. Hiilihampaan emo ja isä – sinun isoisovanhempasi – ovatkin itse asiassa tuolla noin.” Viitoin katseellani klaaninvanhimpien pesän suuntaan, ja Kaislapennun kirkas katse kääntyi samaan suuntaan.
”Nokilintu ja Hiilloskatse ovat oikein mukavaa seuraa, aivan kuten kaikki perheenjäsenemme! Mitä sanot, mentäisiinkö tervehtimään heitä? He varmasti tutustuisivat sinuun yhtä mielellään kuin minäkin”, katsoin pentua leveästi hymyillen.

//Kaisla?

Kirjoittaja: Ruska

Kävelin metsässä ja katselin ympärilleni, kuulostelin metsän ääniä, ja pidin suutani raollaan, että haistaisin kaikki metsän hajut. Minun piti tulla tänne saalistamaan, mutta olin jo päättänyt, että olen sittenkin kävelyllä. Minä rakastin metsää, ja varsinkin kun on lehtisade, koska silloin puissa on kauniit värit. Minusta kaunein paikka Eloklaanin reviirillä lehtisateidin on koivumetsä, mutta tänään en ajatellut lähteväni niin kauas leiristä. Kävelin lyhyen matkan ja istahdin puun juurelle, ja nojasin sen kaarnaa vasten. Kuuntelin hymyillen tuulen huminaa. Odotin jo innolla lehtikatoa, silloin on niin kaunista. Lumi on todi valkeaa, ja se kiiltelee, lumi tekee metsästä kauniin kiiltelevän. Tykkäsin lehtikadosta myös siksi, koska silloin on kylmä, ja minullahan on paksu turkki, joka on hyvin epäkäytännöllinen talvella. Istun vielä hetken puunjuurella, mietiskellen ja nauttien metsästä, mutta päätin jo lähteä takaisin leiriin. Olin jo ollut aika kauan metsässä, enkä voi koko päivää maleksia täällä ja olla tekemättä mitään. Joten nousin reippaasti ylös, ja jolkottelin reippaasti kohti leiriä. Olin pian leirissä, sillä en ollut kävellyt kovinkaan pitkälle, kävelin aukiolle, ja istahdin alas. Katselin aukiota toivossa, että löytäisin juttuseuraa, aukiolla ei ollut kerään, kenet tunsin, kohautin lapojani ja käänsin katseeni taivaalle. Mietin, miksi taivas on sininen, ja miksi pilvet on valkoisia. Katselin ajatuksissani taivaalle, ja kuulin oikealla korvallani, että joku istahti vähän matkan päähän minusta.
”Hei, minä olen Kipinätassu”, kuulin Kipinätassun sanovan viereltäni, ja hänen äänensä loisti itsevarmuutta. Käänsin pääni kohti Kipinätassua, katselin nuorta kollia ystävällisesti. Hänellä oli loistavat vihreät silmät, ja laikukas turkki, jossa oli oranssia, keltaista ja punaista. Nostin kasvoilleni pienen, mutta varovaisen hymynkaarteen, aina piti olla ystävällinen kaikille. ”Hei vaan Kipinätassu, minä olen Helmipilkku”, sanoin ystävällisesti hymyillen ha myökkäsin Kipinätassulle tervehdykseksi, sekä heilutin iloisesti pientä hännän töpöäni.

// Kipinä?

Kirjoittaja: Ruska

Istuin aukiolla pitkän partion jälkeen, ja nautin, ei, kärsin, viileästä tuulesta, joka pureutui ohuen turkkini alle. Minä vihasin jo nyt tulevaa lehtikatoa, silloin on kylmä, ja sairastuu helposti, kaiken lisäksi, minä erotun valkeaa lumea vasten kirkkaalla turkillani, ja kaikki saaliit, no ainakin melkein, karkaa kynsistäni. Huokaisin ja vilkaisin kohti parantajan pesää, tiesin että Sypressikuiske lepää siellä. Naaras oli loukannut jalkansa kun tippui puusta, ja se kaikki oli minun syytäni. Miksi en saanut häntä kiinni? Miksi? Ja kaiken kukkuraksi nuori soturi oli vilustunut. Minä säälin tällä hetkellä Sypressikuisketta, mietin miksi hän oli vilustunut, ja vielä silloin kun jalka oli jo parempana? Pudistin päätäni ja käänsin katseeni maahan. Vedin kynteni esiin ja piirtelin kuvioita maahan kynsilläni. Huokaisin, minä niin pidin Sypressikuiskeesta. Hän on niin mukava, minä pidän hänestä kovasti, enkä halua että hän on kipeä. Minusta se on vääryyttä Sypressikuisketta kohtaa. Silloin sain idean, mitä jos menisin piipahtamaan Sypressikuiskeen luona? Hän varmasti ilahtuisi, tai sitten hän olisi vihainen eikä enää ikinä halua olla ystäväni. En piitannut, kumman naaras tekee, minulle riittää, että saan nähdä hänet. Nousin määrätietoisesti seisomaan, ja kävelin varmoin askelin kohti parantajanpesää. Pistin pääni sisälle pesään, ja loppu vartalostani tuli perässä. Näin Sypressikuiskeen makaavan masentuneen näköisenä sammalvuoteella. ”Terve!” sanoin reippaasti, ja iloisella sävyllä ja päästin pienen kehräyksen.

// Sype? <3

Kirjoittaja: Elandra

Ruohikon takaa esiin oli tullut nuori, raidallinen kolli. Hän oli kertonut nimensä olevan Kurre ja kuten olin arvellut, nuorukainen oli entinen kotikisu. Kissa näytti kovin laihalta, eikä lainkaan yhtä hyvin syöneeltä mitä näkemäni kotikisut. Kurren kylkiluut erottuivat selvästi ja tämä näytti kaikin puolin riutuneelta, lisäksi hänen käpälänsä näytti aristavan, kun kolli laski painonsa sen päälle.
Kurre näytti olevan peloissaan ja allapäin, eikä tuntunut luottavan meihin. Hän oli koko ajan varuillaan ja vakuutti pärjäävänsä. Tunsin valtavasti sääliä nuorta kissaa kohtaan, kun tämä surkeana käänsi meille selkänsä ja lähti kulkemaan kohti rajaa. Vilkaisin takanani seisovia partion jäseniä ja pyysin heitä pysymään aloillaan.
”Odota”, en voinut estellä itseäni, ja lähdin hitaasti kulkemaan kohti kauemmas lipuvaa kissaa. Kurre käänsi päänsä minun suuntaani kysyvä ilme kasvoillaan. Otin vielä muutaman askeleen lähemmäs kissaa ja pysähdyin vajaan ketunmitan päähän hänestä.
”Olet loukkaantunut”, huomautin rauhallisella äänellä siirtäen katseeni kissan verta tihkuttavaan käpälään, ”menetän yöuneni lopullisesti, jos päästän sinut loukkaantuneena jatkamaan matkaasi.”
Kasvoillani oli lämmin ja huolehtivainen hymy, mutta Kurre näytti epäilevän sanojani siirtyessään askeleen kauemmas minusta.
”Meillä on parantaja, joka voi paikata haavasi ja paljon tuoresaalista, jotta saat vatsasi täyteen. Olet varmasti kamalan nälissäsi ja tuossa kunnossa yksin metsässä vaeltaminen ei ole turvallista”, kerroin yhä mahdollisimman rauhallisesti, yrittäen taivutella Kurren mukaamme. En antaisi itselleni ikinä anteeksi, jos päästäisin nuorukaisen menemään ja hän menettäisi sen vuoksi henkensä. Harva kotikisu osasi saalistaa saati sitten puolustaa itseään metsässä vaanivilta pedoilta tai muilta kissoilta. Kaiken lisäksi Kurre oli haavoittunut ja riutuneen oloinen, joten hän tuskin pärjäisi yksin neljäsosakuuta pidempään.
Kurre katsoi minua epäilevästi, mutta selvästi kiinnostuneempana kuin äsken. Kissan savuisen hopea katse käväisi takanani lymyilevässä partiossa, sitten taas minussa, Eloklaanin reviirin rajassa ja pysähtyi sitten taas minuun.
”Voimme viedä sinut Eloklaanin leiriin ihan vain vaikka yhdeksi tai kahdeksi päiväksi. Jos se ei tunnu hyvältä, voit lähteä koska tahansa.”
Hetken hiljaisuuden ja mietinnän jälkeen Kurre viimein myöntyi:
”Hyvä on.” Kasvoilleni levisi helpottunut, iloinen hymy. Käännyin kohti partiota ja kohdistin katseeni Pehmoturkkiin.
”Minä vien Kurren leiriin. Ole sinä partion johtaja loppupartion ajan”, tokaisin ja käännyin taas Kurren puoleen. Odotimme, että partio jatkoi matkaansa ja jäimme kaksin nummelle.
”Tule, mennään”, hymyilin ja viitoin entisen kotikisun perässäni kohti metsää. Kurre epäröi vielä vähän, mutta lähti kuitenkin varovaisin askelin perääni. Kun olimme päässeet jonkin matkaa eteenpäin, hidastin tahtiani ja jättäydyin Kurren vierelle. Kissa vilkaisi minua, mutta käänsi pian katseensa pois.
”Miten sinä loukkasit käpäläsi?” avasin keskustelun kysymyksellä, joka ei mielestäni ollut liian tungetteleva. En missään nimessä halunnut säikäyttää Kurrea kyselemällä näin pian liian henkilökohtaisia kysymyksiä.

//Kurre?

Kirjoittaja: Ruska

”Olen Ampiaispisto”, tummaturkkinen Ampiaispisto esittäytyi hymyillen ystävällisesti, en todellakaan tiennyt kuka hän oli, ”olen Kimalaistoiveen veli.” Katsoin Ampiaispistoa hämmentyneenä, ja hyvin hämilläni, kallistin päätäni. Ei emo ollut kertonut että hänellä on sisarus, onko hänellä montakin sisarusta? ”Loukkasitko jalkasi? Pitääkö sinut viedä parantajan pesälle?” kolli kysyi, hän kumartui vaivalloisen näköisesti tasolleni, ettei minun tarvinnut katsoa ylöspäin. Katselin kollia ihmeissäni ja pidin piskuista tassuani ilmassa. Vaikka tapasin Ampiaispiston juuri, hän vaikuttaa mukavalta kissalta. ”Minäkin olen loukannut jalkani”, hän totesi ja katsoi toista etujalkaansa. Katsoin myös ihmeissäni kollin toista etujalkaa, en tiennyt miten tai milloin hän oli loukannut sen, saatika mitä siinä oli vikana, mutta arvelin että siihen sattuu. ”Kuka on parantaja? Voiko hän auttaa tassuani?” kysyin hämmentyneenä, ja kallistin päätäni uudestaan. Emo ei ollut vielä selittänyt minulle monia maailman mysteerejä, mutta kun seuraavaksi törmään emoon niin kysyn kaiken mikä minua mietityttää. Ampiaispisto katsoi minua hiukan hämmentyneenä, mutta alkoi selittämään mikä on parantaja: ”Parantajat on kissoja, joilla on erityinen side Tähtiklaaniin, ja he osaavat hoitaa kissojen vammoja, esimerkiksi he ovat hoitaneet jalkaani, ja se on jo paljon parempi”, Ampiaispisto selitti hymyillen. Nyökkäsin varovasta, nyt tiesin kuka on parantaja. ”Voidaanko mennä sinne?” kysyin varovasti, mutta ystävällisesti. Ampiaispisto nyökkäsi varovaisesti. ”Käyn ensin sanomassa Kimalaistoiveelle, että vien sinut sinne”, hän sanoi, ja nousi vaivalloisesti pois tasoltani. Hän käveli oudosti emoni luo, ehkä siksi että hänen jalkaansa sattui. Hän puhui jotain emolle, ja emo vilkaisi huolestunut pilke silmissään minua. Hymyilin emolle , ja käänsin katseeni muualle. En halunnut että emo on huolissaan yhden pienen kaatumisen takia. Olin jo iso pentu, ja minä pärjään. Ampiaispisto käveli hitaasti taas luokseni ja nyökkäsi. ”Mennään nyt parantajalle, seuraa minua”, hän sanoi ja käveli ohitseni. Onneksi hän käveli hitaasti, sillä oli vaikeaa kävellä kolmella jalalla. Varsinkin kun en osannut kävellä neljälläkään jalalla kunnollisesti. Onneksi parantaja ei ollut kaukana, ja olimme jo pesällä. Pujahdin sisälle Ampiaispiston perässä. Minua vastaan tuli hyvän tuoksuisten kasvien hajuja, mutta en tiennyt mitä ne olivat. Valkoinen kolli, jolla oli mustia laikkuja tuli meitä vastaan. Hänellä oli keltaiset silmät, ja mietin, että minkä väriset omat silmäni olivat. ”Kas hei taas Ampiaispisto”, kolli tervehti Ampiaispistoa. Hän käänsi keltaiset silmänsä minuun, ua tunsin oloni epämukavaksi. ”Hei Kaislapentu, onko kaikki hyvin kun tulit tänne?” kolli kysyi ja katsoi kysyvästi Ampiaispistoa. ”Hän kaatui ja satutti tassunsa”, Ampiaispisto sanoi. Mustavalkoinen kolli nyökkäsi. ”Olen Leimusilmä, Eloklaanin parantaja oppilas, käy tuohon istumaan niin tutkin tassuasi”, kolli sanoi ja osoitti hännällään sammalvuoteen reunaa. Nilkutin varovasti sammalvuoteelle, sillä en halunnut että jalkaani sattui. Istahdin varovasti, etten vahigossakaan kaadu. ”No niin, koita liikuttaa tassuasi, ja kerro sattuuko”, Leimusilmä aloitti ja nyökkäsi. Liikutin vähän tassuani ja sihahdin. ”Sattuu!” sanoin kyyneleet silmissäni. Leimusilmä rauhoittelin minua varovasti. ”Ei mitään hätää, kokeilen varovasti ettei sinulla ole murtumia”, leimusilmä sanoi, ja kokeili varovasti suurella tassullaan, minun pientä tassuani. ”Ei murtumia, epäilen että tassusi on venähtänyt. Älä rasita tassuasi muutamaan päivään, kyllä se paranee”, Leimusilmä sanoi rohkaisevasti. Nyökkäsin hymyillen, en tiennyt mitä murtuma tarkoitti, mutta olin iloinen ettei minulla ollut sitä. ”Kiitos Leimusilmä!” sanoin iloisesti ha nilkutin Ampiaispiston viereen, joka nyökkäsi parantajalle. ”Eipä kestä”, Leimusilmä totesi, hymyilin hänelle ystävällisesti ja nilkutin ulos pesästä, ja Ampiaispisto perässäni. ”Hei Ampiaispisto, onko sinulla ja emolla muita sisaruksia?” kysyin uteliaasti nilkuttavalta Ampiaispistolta.

// Amppari?

Kirjoittaja: Elandra

Tähtimöpennun valtava tunnepurkaus sai minut kavahtamaan taaksepäin. En ollut odottanut pienokaiselta niin vahvaa reaktiota siihen, että olin vain sievästi epäillyt hänen rakkaan ystävänsä ajattelutapaa. Se, että Tähtimöpentu piti Mutatassua tulevana kumppaninaan sai minut hieman huolestuneeksi. Oliko Mutatassu ehtinyt syövyttää pikkuisen mieltä jo niin paljon, että Tähtimöpentu kuvitteli ihan ihme juttuja? En voinut käsittää, kuka ihme halusi olla Mutatassun kaltaisen öykkärin ystävä saati sitten kumppani.
”Nähtävästi sinulla on hieman vaikeuksia keskustella tästä aiheesta rakentavasti. Minä en pidä turhasta huutamisesta, joten olisi varmaankin parasta jatkaa tästä aiheesta toisella kertaa, kun olet vähän rauhoittunut”, naukaisin hennosti hymyillen, jotta mustavalkea pentu ei raivostuisi entisestään. Sanani saivat Tähtimöpennun katsomaan minua kuin tyhmää. Naaras tuhahti ja pudisteli päätään:
”Ei pidä paikkaansa.”
Kasvoilleni piirtyi hieman leveämpi virne. ’Ai ei vai?’ ajattelin mielessäni, mutta katsoin parhaakseni olla provosoimatta pentua sen enempää. Tähtimöpennun karvat olivat hieman silottuneet aiemmasta ja tämän häntä oli laskeutunut. Pentu istahti alas eteeni ja silmäili minua kummallinen ilme kasvoillaan.
”Noh, kuten sanoin, minä en pidä turhasta huutamisesta. Vihaisena sitä sanoo asioita, joita ei tarkoita ja loukkaa samalla toisen tunteita. Asioista on kaikista järkevin keskustella rauhallisena, jotta voi hillitä omia sanojaan ja tulla otetuksi tosissaan. Osaatko sinä keskustella asioista asiallisesti, eikä huutamalla kuten pikkupennut?” kysyin rauhallisella äänellä ja kumarruin aivan Tähtimöpennun tasolle, silläkin uhalla että pentu voisi raivostua entisestään ja iskeä pikkuruiset käpälänsä kuonooni. Tähtimöpennun tuima ilme vaihtui hitaasti rennompaan. Pikkuisen suusta pääsi vieno naurahdus:
”En minä ole pikkupentu!”
Hymyilin tyytyväisenä. Olin saanut pennun lepyteltyä sen sijaan, että hän olisi vain jättänyt tilanteen siihen ja paennut ihanan Mutatassunsa luokse.
”Et tietenkään. Mutta sinun olisi oikeasti ihan hyvä välillä viettää aikaa muidenkin kuin vain Mutatassun kanssa ja miettiä sitä mitä sanoin”, nau’uin ja katsoin pentua suoraan silmiin. En olettanut, että Tähtimöpentu muuttaisi mielensä ja hylkäisi Mutatassun noin vain, mutta tärkeintä olisi saada hänet edes ajattelemaan asiaa. Kun pentu oppisi kyseenalaistamaan rakkaan ystävänsä sanoja edes vähän, se olisi jo iso harppaus eteenpäin kohti parempaa ja hyväksyväisempää Tähtimöpentua.

//Tähtis?

Kirjoittaja: Saaga

“Voi voi, Mutatassu sitä ja Mutatassu tätä. Sinä selvästi tarvitset muutakin seuraa kuin Mutatassun, ettet täysin hurahda ’ystäväsi’ harhaiseen ajatusmaailmaan”, Karjuvirne sanoi ja istuutui takaisin, “on kovin omituista, että erakkotaustainen ystäväsi pitää itseään yllättäen täysin eloklaanilaisena, mutta ei kykene hyväksymään muita erakkotaustaisia kissoja klaaniin. Oletko kysynyt Mutatassulta, mitä ihmettä hänen päässään oikein liikkuu?” Sanat löivät Tähtimöpennun tajuntaan ja kovaa, koska tämä viaton pentu oli uppoutunut idolinsa ajatusmaailmaan juuri kuten Karjuvirhe sanoi. Karjuvirne oli mennyt liian pitkälle syytöksissään ja saisi maistaa osan Tähtimöpennun vihaa! “Sinulla se harhainen ajatusmaailma on jos et kunnioita kunnon kissan mietteitä! Sitä paitsi hän ei ole ystäväni vaan tuleva kumppanini sillä hän on ainut joka ymmärtää oikean kunniallisen elämän päälle! Sinä ja kaikki muut turhan tyhmän Eloklaanin kissat haluatte sopia kaikki samaan muottiin! Antaisitte vain muiden olla omia itsejään!” Tähtimöpentu vaahtosi. Viha kupli naaraan sisällä. Tuo kolli oli juuri päässyt epäsuosion puolelle naaraspennun yksinkertaisessa mielessä. Karjuvirneen epäuskoinen katse luki Tähtimöpennun kasvoista mitään merkkiä siitä pennusta, joka tämä oli ollut ennen Mutatassun tapaamista.
//Karju?

Kirjoittaja: Nelli

”Miltä painon asettaminen tassullesi tuntuu?” , Liljatuuli kysyi kokeillessani siirtää hieman painoa kipeän tassun päälle.
Kipu lävisti kehoni nopeasti, jolloin nostin tassun lähes heti ilmaan asetettuani sen maahan ja saadessani vain pienen osan painostani sen päälle.
”Kipeältä, sattuu. En voi vieläkään kävellä sillä.” , totesin harmistuneena.
”Selvä, siinä tapauksessa sinun pitää vain levätä, niin se toipuu nopeammin. Sitä ei saa nyt rasittaa.” , Liljatuuli maukui minulle ja nyökkäsin edelleen harmissani. Pienen nyökkäykseni nähtyään Liljatuuli palasi omaan pesäänsä.
Kaikilla oli jotain tekemistä, paitsi minulla.- ajattelin ja huomasin kaipaavani harjoituksiamme Hillasielun kanssa sekä saalistus-ja rajapartioita. Oli vain niin kertakaikkisen tylsistyttävää makoilla parantajanpesän edustalla ja töllötellä kun muut tulevat ja menevät kykenemättä itse tekemään yhtään mitään!
Päätin vielä kokeilla tassulle painon asettamista, nyt osasin jo olla varovaisempi. Hivuttauduin pikkuhiljaa loukkaantuneen tassun päälle. Kipu ei kuitenkaan ollut hävinnyt minnekään, vaan se palasi taas tassun saatua painoa päälleen. Huokaisin syvään ja mahdollisimman kuuluvasti ihan vain siksi, että joku kuulisi ja tulisi juttelemaan kanssani huomatessaan tylsyyteni alhon. Niin ei kuitenkaan käynyt, joten asetuin makuulleen vailla muita vaihtoehtoja. Tarkastelin tassuani ja huomasin, ettei se enää näyttänyt oikeastaan yhtään vääntyneeltä.
Parempaan suuntaan siis! Lasta tosin oli siinä vieläkin. Liljatuuli oli sanonut, että käpälässäni saattoi olla pieni murtuma, joka todennäköisesti parantuisi suhteellisen nopeasti -onneksi.
Painoin pääni etutassujeni väliin ja suljin silmäni siinä toivossa, että voisin saada unta. Nyt tosin oli vasta aamu, mutta ei huvittanut katsella, miten muut lähtevät partioihin ja oppilaat harjoituksiin mestariensa kanssa.
Minua ei kuitenkaan väsyttänyt nukuttuani koko yön, joten raotin silmiäni ja näin, miten jonkun oppilaan hännänpää vilahti tunneliin. Tuhahdin ja suljin silmäni uudestaan. Aurinko lämmitti turkkiani, vaikkakin huomattavasti vähemmän kuin viherlehden aikaan, jolloin se oli lämpimimmillään.
Ilmasta huomasi, että lehtisade eteni kovaa vauhtia, mistä en ollut innoissani. Nyt leiri kuulosti hiljaiselta, mikäli ei ottanut huomioon pentutarhasta kantautuvia pentujen ääniä. Ei kulunut kauaa, kun uni oli tullakseen ja vei minut syvälle syövereihinsä.

Heräsin ja huomasin päivän olevan edennyt jo pitkälti iltapäivän puolelle.
Katselin aukiota siinä toivossa, että löytäisin jutteluseuraa tylsään päivääni. Huomasin kermanvaalean naaraskissan istuvan aukiolla itsekseen näyttäen mietiskelevältä.
Päätin koittaa tutustua tähän kissaan ja tassutin kolmella terveellä tassulani hänen luokseen ja sitten istahdin vähän matkan päähän.
”Hei, minä olen Kipinätassu.” , maukaisin melko itsevarmana. Naaras käänsi päänsä minuun päin, jolloin huomasin, että hänen toinen silmänsä oli vaaleansininen ja toinen ruskea.
Naaraan kasvoilla erottui pieni hymynkare, jolloin uskalsin itsekin vapauttaa pienen hymyn naamalleni.
//Helmi?

Kirjoittaja: Elandra

Tähtimöpennun kanssa käymäni keskustelu kertoi, etten edelleenkään ollut mustavalkean pennun suosiossa. Tämä kehui jatkuvasti Mutatassua ja keksi syitä, miksi minä olin hänen niin sanottua ystäväänsä huonompi eloklaanilainen. Syyt lähinnä vain huvittivat minua. Miten ihmeessä Mutatassu oli saanut Tähtimöpennun mielen niin sekaisin? Mitään selkeää logiikkaa Tähtimöpennun ajattelutavassa ei ollut. Lopulta argumentit näyttivät loppuvan kesken, sillä pentu vastasi sanoihini vain murahtaen seuraavaa:
“Senkin ketunläjä.” Pennun kasvoille piirtyi tyytyväinen, ylpeähkö virne. Aivan kuin hän olisi sanonut jotakin kovinkin painoarvoista ja nokkelaa. Pienen pennun suusta moisen asian kuuleminen oli minusta lähinnä huvittavaa – kuten oikeastaan kaikki mitä Tähtimöpentu minua uhmatessaan päästeli suustaan.
”Minusta tuntuu, ettet sinä edes tiedä mikä ketunläjä on”, kiusoittelin kumartuessani Tähtimöpennun tasolle. Tyytyväinen virnistys muuttui uhmakkaaseen ilmeeseen.
”Tiedänhän, Mutatassu on kertonut”, mustavalkea pentu sanoi ja kohotti ylpeänä leukansa pystyyn. Pudistelin huvittuneena päätäni.
”Voi voi, Mutatassu sitä ja Mutatassu tätä. Sinä selvästi tarvitset muutakin seuraa kuin Mutatassun, ettet täysin hurahda ’ystäväsi’ harhaiseen ajatusmaailmaan”, tokaisin ja nousin takaisin istumaan, ”on kovin omituista, että erakkotaustainen ystäväsi pitää itseään yllättäen täysin eloklaanilaisena, mutta ei kykene hyväksymään muita erakkotaustaisia kissoja klaaniin. Oletko kysynyt Mutatassulta, mitä ihmettä hänen päässään oikein liikkuu?”

//Tähtimö?

Kirjoittaja: Elandra

”Hyvä, juuri noin! Kyllä sinusta vielä oiva jäniksensaalistaja saadaan!” kehuin Konnatassua, joka oli juuri juossut elämänsä ensimmäisen jäniksen kiinni. Punaruskea kolli katsoi minua itsetietoisesti ja raahasi miltei täysikasvuisen jäniksen luokseni. Kollin häntä oli pystyssä ja tämän kasvoilla oli ylpeä virne.
”Niinpä”, hän tokaisi virnuillen, ”se oli kyllä nopea jänis! Aluksi mietin, saisinko sitä lainkaan kiinni, mutta tietysti sain, kun olen niin nopea jaloistani! Ei yksi jänis pärjää minulle juoksukilpailussa.” Naurahdin oppilaani vastaukselle. Konnatassu tuntui usein liioittelevan asioita ja etenkin yliarvioivan omia kykyjään. Hän oli toki nopea, mutta Eloklaanista löytyi myös nopeampia juoksijoita. En hennonnut kuitenkaan pilata oppilaan iloa, sillä olihan jäniksen kiinnisaaminen iso saavutus!
”Minäkin muistan, kun sain ensimmäisen jänikseni kiinni. Voi sitä ilon määrää”, nau’uin lämpimällä äänellä. Konnatassu käännähti nopeasti minun puoleeni ja kurtisti kulmiaan.
”Ai, et kuitenkaan tainnut olla yhtä nuori kuin minä. Olen varmaankin tehnyt jonkun ennätyksen, kun olen jo saalistanut niin monta eri eläintä!” Konnatassu kehuskeli. Olin ehtinyt tutustua nuoreen oppilaaseen jo sen verran, että tiesin vastaan väittämisen olevan turhaa. Konnatassulla oli varsin kova halu nostaa aina itsensä ja omat tekonsa muiden yläpuolelle. Hän halusi puhua lähinnä vain itsestään, eikä esimerkiksi minun menneisyyteni hetkauttanut kollia lainkaan. Nuori kissa käänsi aina keskustelun itseensä, jos yritin puhua jostain muusta.
”Noh, otapas jäniksesi kantoon niin lähdetään kohti leiriä”, naukaisin rauhallisella äänellä, sivuuttaen täysin oppilaan aiemman puheenvuoron. En halunnut tukea kollin virheellisiä ajatuksia omasta paremmuudestaan, joten katsoin parhaaksi jättää hänen puheensa täysin omaan arvoonsa, kun vastaan väittäminenkään ei olisi tehonnut. Konnatassu katsahti inhoten jänikseen, josta hän oli vielä hetki sitten ollut kovin ylpeä.
”Siinähän menee ikuisuus, jos minä raahaan tämän leiriin!” kolli parahti, ”etkö sinä voisi kantaa? Minä kuitenkin olen vielä niin nuori, että rikkoisin vain itseni.” Kollin ehdotus sai minut empimään. Oli totta, että Konnatassu oli minua pienempi, mutta totuus oli, että hänen täytyisi soturina itse viedä saaliinsa leiriin. Mutta toisaalta, tämä oli Konnatassun ensimmäinen jänis ja sen kiinni juokseminen oli varmasti vienyt paljon voimia. Siispä minä hellyin ja nyökkäsin myöntyvästi.
”Hyvä on, mutta ensi kerralla saat kantaa jäniksesi itse”, naukaisin rauhallisella äänellä ja tartuin kiinni elottomasta pitkäkorvasta. Konnatassun kasvoille oli piirtynyt tyytyväinen virne, kun tämä lähti kulkemaan kevein askelin perässäni kohti Eloklaanin leiriä.

Noin neljäsosakuun kuluttua leirin pääaukio oli täynnä touhua, kuten aina tähän aikaan päivästä. Aurinko oli ohittanut huippunsa. Odottelin rauhassa piikkihernetunnelin liepeillä partioni saapumista. Olin nimennyt itseni partion johtoon, sillä tarvitsin muuta ajateltavaa kuin klaanista lähteneen tyttäreni ja kuolleen poikani. Talvikkitakusta ei ollut näkynyt jälkeäkään, ja valtava ikävä ja huono omatunto painoivat mieltäni. Murattipennun äkillistä kuolemaa oli helpompi käsitellä kuin sitä, että oma tytär inhosi minua niin paljon, että ainoa ratkaisu oli lähteä klaanista.
Liljatuuli, Hallavarjo, Hiilihammas, Lieskakajo ja tietysti Minttuliekki olivat olleet suuri apu kaiken tämän ikävän keskellä. Tunsin itseni jo niin hyvin, että osasin hakeutua keskustelemaan mieltäni painavista asioista jollekin. Kukaan ei nimittäin halunnut kireää ja inhottavaa päällikköä, joka pyöritteli liian isoja asioita yksin omassa mielessään.
”Hei”, sotureiden pesän suunnalta asteleva Pehmoturkki naukui lämpimällä äänellä. Soturin kasvoilla oli jo tutuksi tullut ystävällinen hymy. Tervehdin kermanväristä naaraskissaa hennosti hymyillen. Pian piikkihernetunnelin edustalle saapuivat myös muut partion jäsenet; Väärävarjo, Salamataivas ja oma oppilaani Konnatassu.
”Mitä luulet, Konnatassu, pystytköhän jo partioimaan ilman minun apuani?” esitin rauhallisella äänellä kysymyksen tabbykuvioiselle oppilaalle. Konnatassu käänsi keltaisen katseensa minuun.
”Tietysti, minähän olen edistynyt koulutuksessani jo kovasti. En pian tarvitse sinua ollenkaan”, kolli vastasi leukaansa ylpeänä kohottaen. Hymähdin pienesti oppilaan vastaukselle ja viitoin partion perässäni ulos leiristä.

Partio oli jättänyt jo metsän taakseen ja kuljimme parhaillaan nummilla. Aluksi kaikki vaikutti aivan normaalilta, mutta kun katseeni pyyhki nummimaisemaa, se pysähtyi punertavaan ruohikkoon. Osa nummen ylikasvaneista ruohoista oli värjääntynyt verestä punaiseksi ja tuore kissan tuoksu leijaili ilmassa. Pysäytin nopeasti partion ja ilmoitin, ettei veri kuulunut klaanikissalle. Raotin leukojani ja maistelin ilmaa samalla, kun katseeni kävi läpi avaraa nummea ja etsi reviirillemme saapunutta kissaa. Kissa ei hajun perusteella ollut metsäkissa, sillä hajusta erottui selvästi kaksijalkalan tuoksuja.
Lähdin varovaisin askelin seuraamaan verijälkiä, jotka johtivat pidemmän heinäryppään luokse. Heinikon seasta pilkisti kermanvärinen raidoitettu häntä. Kun pääsin lähemmäs, saatoin erottaa heinikon läpi minua tuijottavat viirumaiset silmät.
”Hei, minä olen Mesitähti, Eloklaanin päällikkö. Kuka sinä olet?” esitin kysymyksen rauhallisella äänellä ja kumarruin varovaisesti lähemmäs heinärypästä ja siellä piilottelevaa kissaa.
”Tule vain esiin, me emme tee sinulle mitään pahaa”, vakuutin ennen kuin tuntematon kissa ehti vastata aiempaan kysymykseeni.

//Kurre?

Kirjoittaja: Saaga

Tähtimöpentu oli ollut katselemassa Karjun – nyt Karjuvirneen – nimitystä soturiksi, kun itse sankari käveli hänen luokseen erittäin ärsyttävän iloinen ilme naamallaan. ”Etkö aio onnitella minua upeasta nimestäni? Nyt olen täysivaltainen eloklaanilainen, aivan kuten sinä ja paras ystäväsi Mutatassukin”, Karjuvirne sanoi ja virnisti. Mustavalkotäplikäs naaras tuhahti ärsyyntyneenä. “Mutatassu ei liittynyt soturi-ikäisenä toisin kuin eräs. Mutatassu on oppinut kokonaan klaanin tavoille jo nuorena toisin kuin eräs”, Tähtimöpentu pisti takaisin. “Mutatassu ei ole soturi toisin kuin minä nyt ja Mutatassu ei ole yhtä viisas kuin minä”, Karjuvirne naurahti sanojensa päätteeksi huvittuneen kuuloisesti ja se ärsytti Tähtimöpentua suunnattomasti. Hän piti kuitenkin naamansa peruslukemilla ja suunsa kiinni. “Sitä paitsi olen nyt arvokkaammalla asemalla kuin hän”, tabbykuvioinen kolli sanoi tyytyväisenä. Tähtimöpentu päätti avata suunsa ja miettikin hetken mitä sanoisi. “Senkin ketunläjä”, hän murahti tyytyväisenä päästessään käyttämään uutta juuri opittua sanontaa. Mutatassu oli opettanut sen hänelle ja kertonut missä tilanteissa sen voi laukaista, jotta tekee mahdollisimman ison vaikutuksen. Nyt naaras pentu jännitti toimiko se ja miten toinen siihen reagoisi.
//Karju

Kirjoittaja: Untuva

Aamun koleus sai minut säpsähtämään hereille. Kylmyys yritti iskeä luihin ja syvemmälle kuin alkaen jäädyttämään kehoani sisältä ulospäin. Ei kuluisi aikaakaan, kun lehtisade jo vaihtuisi lehtikatoon, ja klaanilla koittaisivat vaikeat ajat. Ensimmäiset pienet pakkasyöt tuntuivat aina hyvin kylmiltä, vaikka eivät ne olleet mitään verrattuna lehtikadon hyisiin pakkasiin. Minulla oli ohuen turkkini kanssa aina totuttelemista jatkuvasti kylmeneviin päiviin. Sentään päivisin saattoi olla vielä oikein leppoisa keli auringon paistaessa, jos ei vain sattunut satamaan. Sateesta kärsimme kyllä liiankin usein – siihen alkoi kyllästyä pikkuhiljaa, vaikka viherlehden helteiden jälkeen ne olivatkin olleet hyvin toivottuja. Oli kummallista, miten sitä ei voinut olla koskaan täysin tyytyväinen vallitsevaan säähän vaan aina löytyi jotain sellaista, mitä olisi juuri sillä hetkellä kaivannut.
Unieni jälkeinen kevyt jäykkyys oli vallannut raajani ja minun oli saatava venytellä niitä hetki paikallani, kun olin uinunut koko yön läpi suunnilleen samassa asennossa. Aamun ensimmäiset partiot olivat useammasta tyhjästä vuoteesta päätellen jo lähteneet matkaan. Jäin vielä hetkeksi sukimaan turkkiani siistimmäksi, kunnes astelin ulos sotureiden pesästä. Olin jo matkalla tuoresaaliskasan luokse huomatessani puolivälissä sen ammottavan lähes tyhjyyttään, ja pysäyttäen vauhtini käännyinkin kohti leirin uloskäyntiä. Tuoresaaliskasan pohjalla oli vain muutama hiiri eiliseltä enkä minä raaskinut syödä kumpaakaan niistä, sillä joku saattoi tarvita niitä paljon enemmän. Siispä sujahdin piikkihernetunnelin läpi ja aloitin matkani kohti jokea.
Pian ympärillä vilisevä lehtisateen värittämä sekametsä vaihtui harvemmaksi, kunnes pääsin joen vierelle. Istahdin alas turvallisen välimatkan päähän reunamasta, ja jäin vain ihastelemaan sen virtausta. Vesi oli muuttunut jo niin kylmäksi, ettei enää tarjennut uida muutamaa uskaliaampaa lukuun ottamatta. Katsoin haikeana veden pintaa samalla miettien, kuinka kauan taas veisi ennen kuin pääsisin todella uimaan.

Istuttuani paikallani pidemmän tovin huomasin aurinkohuipun jo lähestyvän, ja samassa minulle tuli kiire juosta takaisin leiriin. Mesitähti oli määrännyt minut ensimmäisen partioni johtoon! Minua hermostutti asia niin paljon, että olin koko ajan yrittänyt asettaa asiaa mielessäni taka-alalle ja lopulta olin ollut unohtaa koko asian. Onneksi huomasin ajoissa lähteä takaisin! Olisi ollut nöyryyttävää olla partion johtajana itse myöhässä. Siihen olisivat todennäköisesti loppuneet nämä pestit pidemmäksi aikaa. Vaikka olin hitaampi juoksija, viiletin leiriin ihan ajallaan. Vain Mehiläislento oli piikkihernetunnelin lähettyvillä odottamassa.
”Minä olen vain ajoissa, jos sitä mietit”, kolli ilmoitti heti saavuttuani hänen luokseen hieman hengästyneen oloisena.
”Kyllä minä sen tiesin!” vastasin huvittuneena ja istahdin toisen vierelle. ”Mitä luulet, miksi Mesitähti laittoi minut johtoon?”
”Hän on isäsi, kyllä hän tietää mihin sinä pystyt”, keltasilmäinen kolli lausui. Mehiläislento oli sanallisesti hyvin lahjakas, ja hän tuntui aina tietävän oikeat sanat sanoa. Soturi onnistuikin hyvin, sillä huojentunut olo vallitsi kehoni. Klaanitoverini oli täysin oikeassa: isäni tuskin laittaisi minua tekemään mitään sellaista, missä tietäisi minun epäonnistuvan. Suustani karkasi rauhallinen huokaus, mutta Mehiläislento ei ehtinyt kommentoida sitä, kun partion seuraavat jäsenet jo saapuivat paikalle. Pongahdin ylös ja naukaisin reippaan tervehdyksen Salamataivaalle ja Irvikidalle. Nyt kaikki olivat paikalla. Huomasin kaikkien katseiden olevan minussa, ja ne näyttivät odottavilta. Ainiin!
”Eiköhän lähdetä, jos olette kaikki valmiita!” lausahdin ja lähdin etunenässä johdattamaan joukkoa piikkihernetunnelia pitkin ulos Eloklaanin leiristä. Vilkaisin pikaisesti taakseni ja siellähän soturit jo seurasivat minua. Tämähän sujui jo hyvin! Onneksi kyseessä oli metsästyspartio, sillä nämä asiat minä taidoin parhaiten! Johdatin partiota syvemmälle metsään, mistä olin aikaisemmin muutama päivä sitten saanut saaliiksi rutkasti riistaa. Siellä kaikki pikkujyrsivät tuntuivat viihtyvän tähän vuodenaikaan parhaiten, joten oli parasta hyödyntää se. Perille päästyämme raotin leukojani, ja pystyin jo saamaan kiinni tuoreesta hajujäljestä. Se kertoi, että riistaa oli tarjolla paikalla enemmänkin.
”Voimme nyt jakautua kukin reiteillemme, mutta tavataan sitten tässä ison kannon luona”, sanoin ja seuraavaksi viitoin suuntia hännälläni, ”Mehiläislento ja Irvikita, voisitte lähteä tuohon suuntaan niin minä ja Salamataivas jatkamme tännepäin.”
Ohjeet näyttivät menevän perille, kun Mehiläislennon hyväksyvän vastauksen jälkeen he katosivat pian Irvikidan kanssa. Siirsin katseeni vierelläni odottavaan vaaleanharmaaseen naaraaseen, joka hänkin katsoi minua ruskean keltaisilla silmillään.
”Pitäisikö meidän yhdessä yrittää tuota oravaa?” kysyin olettaen, että myös toinen soturi oli haistanut oravan. Salamataivas näytti pohtivan hetken ennen kuin vastasi.
”Yritetään vain”, naaras totesi ja lähti edeltä seuraamaan hajuvanaa. Olimme olleet Salamataivaan kanssa jonkin verran tekemisissä, mutten uskonut meitä voivan kutsuvan vielä läheskään tovereiksi. Huomasin kuitenkin edistystä tapahtuneen viime kerrasta, kun olimme partioineet yhdessä. Minusta kuitenkin tuntui, että naaras muuttui jatkuvasti paljon ystävällisemmäksi minua kohtaan.

Palasimme takaisin suuren kannon luokse, missä toiset meitä jo odottivatkin. Orava oli päätynyt ainoaksi saaliiksi, sillä yrittämämme lintu oli päässyt karkuun. Minua hieman harmitti oma menestykseni partiossa, sillä yleensä loistin saalistuspartioissa. Mehiläislento oli kuitenkin saanut kiinni kaksi päästäistä ja Irvikita hiiren. Partion yhteinen onnistuminen kuitenkin lämmitti sydäntä.
”Palataan takaisin leiriin. Kiitos teille, onnistuitte hienosti!” julistin ja lähdin johdattamaan partiota. Nappasin oravan suuhuni ja Salamataivas auttoi Mehiläislentoa toisen päästäisen kanssa. Partio liikkui hiljaisuudessa, sillä riista hampaiden välissä hankaloitti pahasti puhumista.
Leirissä partion tiet erosivat, kunnes olimme saaneet täytettyä tuoresaaliskasan. Vatsani murisi jo armottomasti, ja minun oli pakko valita itselleni jotain syömistä. Kaivoin kasan alta hiiren, sillä en viitsinyt viedä tuoreita toisten edessä. Tähtiklaanille kiitos, että Eloklaani sai vielä syödäkseen! Väsymys painoi hieman jaloissani, jonka takia päätin mennä syömään sotureiden pesään. Syödessäni tyhjyyttä ammottavassa pesässä hiiren rippeitä valtava yksinäisyyden tunne valtasi kehoni. Sydäntäni oikein pisti, ja ajatukseni harhautuivat pakostikin Talvikkitakkuun. Milloin naaras oikein olisi tulossa takaisin? Oli niin ikävää, kun ei tiennyt, milloin toinen palaisi. Ei voinut kuin odottaa. Odottaminen oli kyllä hirveintä ikinä. Jauhoin äkkiä mauttomaksi mennyttä lihaa hampaissani, sillä tiesin, että minun oli syötävä jaksaakseni olla mahdollisimman hyödyllinen klaanille.

// KP-boosti

Kirjoittaja: Saaga

”Vai… niin”, Kipinätassu naukui ja mietiskeli selvästi jotakin. “Älä ymmärrä väärin Aurinkorohu on paras ystäväni eikä meidän välillä ole mitään muuta eikä tule olemaan”, Sypressikuiske sanoi pyöräyttäen silmiään ja tuhahtaen. Sypressikuiske ei pitänyt tuon kollin pidättyväisyydestä lainkaan. Hänen olisi pitänyt sääliä vanhempaa naarasta kunnolla eikä katsella epäkunnioituksen vallassa tätä hermoheikkoa naarasta. Sypressikuisketta nolotti ja hän painoi päänsä käpäliinsä. Miksei kolli tuntenut naaraan tuskaa? “Minua väsyttääkin jo hiukan”, Sypressikuiske totesi vihjaavasti toivoen, että kollioppilas tajuaisi vihjeen hänen ärsyyntymisestään. Kipinätassu tyytyi nyökkäämään ja käänsi itsekin katseensa pois mietteliäänä. Sypresssikuiste haukotteli ja niiskaisi nenäänsä. Hän käpertyi kerälle ja sulki silmänsä unen toivossa. Unelmien pilvilinnojen sijasta tämä sai unenpäästä kiinni vasta, kun Aurinkoroihu oli käynyt pyörähtämässä nopeasti katsomassa häntä ja soturitar oli ehtinyt tysistyä monen monta kertaa. Sitten kun uni vihdoin tuli hän heräsi – omasta mielestään miltei heti nukahtamisen jälkeen – kärttyisenä. Huonoa päivää seurasi toinen ja vihdoin, kun soturittaren jalka alkoi olla kunnossa hän vilustui pahanpäiväisesti ja joutui jäämään vieläkin pidemmäksi aikaa parantajan pesälle nukkumaan ja tylsistymään. Hän toivoi koko sydämestään, että Aurinkoroihu hakisi hänet pois parantajalta mutta ei kollilla ollut oikeutta tehdä niin.
//Aurinko? (jos Ruska haluut kirjottaa sen kattomaan Sypeä ja sopimaan sen kans)