Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Elandra

Lehtikato oli saapunut ja elämä Eloklaanissa rullasi tavalliseen tapaan. En edelleenkään ollut tehnyt tuttavuutta kovinkaan moneen eloklaanilaiseen. Lähes kaikki vapaa-aikani kului Kieroarven kanssa ja silloin tällöin myös Hiilihammas tai Mesitähti liittyivät seuraamme. Muu aika kuluikin partioissa tai Tähtimötassua kouluttaessa.
Tähtimötassun koulutus oli sujunut.. Noh, kohtalaisesti. Hän ei ollut toivoton tapaus, mutta joissain asioissa oli parantamisen varaa. Mesitähti oli juuri nimittänyt Mutatassun soturiksi ja Tähtimötassu oli pian sen jälkeen painellut oppilaiden pesään. Olin juuri aikeissani hakea naaraan pesästä harjoituksiin, kun yllättäen hän kävelikin minua vastaan. Kohdatessani naaraan, kerroin tälle etsineeni häntä juuri.
”Miksi sinä minua etsit?” mustavalkea naaras vastasi tuhahtaen kysymykseeni ja pyöritteli silmiään. Sivuutin naaraskissan töykeän käytöksen täysin ja siirryin suoraan asiaani:
”Lähdemme harjoituksiin.” Tähtimötassu avasi suunsa – luultavasti väittääkseen vastaan – mutta vaiensin naaraan kääntämällä tälle selkäni ja pyyhkäisemällä hänen kasvojaan hännälläni.
”Eikä sitten mitään vastaväitteitä. Mitä yhteistyökykyisempi olet, sitä nopeammin sinäkin ansaitset soturinimesi”, lausahdin ja viitoin oppilaan perässäni kohti leirin uloskäyntiä. Kun en heti kuullut askeleita perästäni, hidastin tahtiani ja käännyin Tähtimötassun puoleen:
”Älä jää jälkeen, Tähtimötassu.”

//Tähtimö?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kuut kuluivat, ja Pöllötassun koulutus eteni vaihtelevalla menestyksellä. Kuutamolaine oli kuitenkin vakuuttunut siitä, että kolli oli oppinut kaikki ne taidot, jotka hän oli tälle pyrkinyt välittämään harjoitusten aikana, vaikka oppilas ei ollutkaan aina suostunut kuuntelemaan. Ampiaispistosta oli ollut naaraalle suuri apu, ja Kuutamolaine tunsi lähentyneensä vanhemman veljensä kanssa. Ampiaispiston kanssa lähentymisen myötä hän oli viimein tehnyt parempaa tuttavuutta myös kahteen muuhun vanhempaan sisarukseensa.
Valkoiset lumihiutaleet tanssahtelivat rauhallisesti ilman halki leiriin, jonne eloklaanilaiset olivat kerääntyneet kuulemaan uuden soturin nimitystä. Kuutamolaine istui ylpeänä eturivissä ja seurasi seremoniaa, jossa hänen oppilaastaan tulisi klaanin virallinen jäsen.
”Pöllötassu tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Pöllöviilto. Tähtiklaani kunnioittaa rohkeuttasi ja voimaasi, ja hyväksymme sinut Eloklaanin täydeksi soturiksi.” Mesitähden juhlavan julistuksen jälkeen kissat puhkesivat hurraamaan uuden soturin nimeä. Kuutamolaine hurrasi heidän mukanaan, ja hän oli pakahtua ylpeydestä katsellessaan Pöllöviiltoa. Vaikka he eivät vieläkään tulleet täysin toimeen keskenään eikä kolli ollut missään nimessä hänen suosikkikissansa, oli aivan huikea juttu, että hän oli onnistunut kouluttamaan tästä soturin kaikista vaikeuksista huolimatta.
”Onneksi olkoon, Pöllöviilto!” Kuutamolaine onnitteli entistä oppilastaan ja nyökäytti tälle päätään. ”Muistathan, että tänä yönä sinun tulee vartioida leiriä, kuten perinteeseen kuuluu”, hän muistutti ystävällisesti.
Pöllöviilto mulkaisi häntä hieman nyreästi. ”Sinä et ole enää mestarini, joten minun ei tarvitse enää kuunnella sinua”, kolli puhahti halveksivasti ja poistui sitten paikalta häntä korkealla.
Kuutamolaine huokaisi ja pudisteli päätään, mutta pieni, huvittunut hymy oli hiipinyt hänen naamalleen. Raidallinen kissa ei päässyt raidoistaan, ja sama taisi päteä Pöllöviillon ikuiseen asenneongelmaan.
”Enpä olisi uskonut, että tuokin kolli saisi vielä jonain päivänä soturinimensä”, Ampiaispisto tallusti paikalle ja virnisti siskolleen hyväntuulisesti.
”Ei varmasti olisi saanutkaan, ellet sinä olisi auttanut minua pitämään häntä kurissa”, Kuutamolaine tirskahti. ”En voi kyllin kiittää sinua avusta, Ampiaispisto.”
Tabbykuvioinen soturi väläytti hänelle hymyn. ”Autan mielelläni siskoa hädässä.”
Kuutamolaineen huomio herpaantui Korppisiiven hahmon ilmestyessä näkökentänsä laidalle. Mustavalkoinen naaras oli matkalla takaisin pentutarhalle, jonne tämä oli muuttanut jokin aika sitten. Korppisiipi odotti hänen ja Hiilihampaan jo neljännettä pentuetta, ja naaraan vatsa oli hyvin suuri ja pyöreä. Kuutamolaine arveli, että pentuja syntyisi tällä kertaa useampi.
”Mitä jos käytäisiin tervehtimässä emoa ja Kimalaistoivetta pentutarhalla? Voisimme viedä heille vähän tuoresaalista”, Kuutamolaine ehdotti veljelleen.

//Amppari?

Kirjoittaja: Elandra

Malvatassu pihisi kiukusta, kuullessaan isänsä langettaman kirotun rangaistuksen! Kujetassun hiirenaivoisuuden ja kovaäänisyyden vuoksi Mehiläislento oli löytänyt heidät leirin ulkopuolelta ja passittanut suoraa tietä Mesitähden juttusille. Nyt valkoturkkinen soturi ja typerä Kujetassu olivat poistuneet pesästä, ja Malvatassu oli jäänyt isänsä kanssa kaksin. Hän katsoi uhmakkaasti valkoturkkista päällikköä.
”Et sinä voi rangaista minua!” oppilas murahti. Mesitähden ilme pysyi rauhallisena ja tämä otti askeleen lähemmäs tytärtään.
”Sinä tiedät hyvin, etteivät oppilaat saa poistua leiristä ilman lupaa”, päällikkö huomautti yrittäen rauhoitella oppilasta. Kun Mesitähti yritti laskea häntänsä naaraskissan lavoille, Malvatassu kavahti vihaisena taaksepäin:
”Älä koske minuun! En minä tehnyt mitään väärää. Kerrankin kun yritän auttaa jotakuta, minua vain rangaistaan! Kaikki tämä on sen typerän Kujetassun syytä..” Nyt Mesitähden ilme muuttui vakavammaksi. Tämä kurtisti kulmiaan ja pudisteli päätään.
”On hienoa, että yrität auttaa klaanitovereitasi. On kuitenkin tärkeää, että teet sen sääntöjen puitteissa. Tämä on Kujetassun ensimmäinen päivä oppilaana, eikä hän osaa vielä puolustautua, jos olisitte kohdanneet vihollisen leirin ulkopuolella”, valkean kollin ääni oli inhottavan rauhallinen, muttei se saanut Malvatassua rauhoittumaan. Hänen mielestään rangaistus oli epäreilu, vaikka Mesitähti miten yrittäisi kaunistella sitä!
”Minä kuulin myös Väärävarjolta, että olit karannut Kuolonklaanin reviirille kesken saalistusharjoitusten ja aivan tahallasi”, Mesitähti lisäsi ja yritti saada katsekontaktia tyttäreensä. Malvatassu kieltäytyi katsomasta isäänsä päin. Hän oli nostanut leukansa pystyynja katseli itsepäisesti aivan toisaalle.
”Minä kävin vain kurkkaamassa”, Malvatassu tuhahti kääntämättä edelleenkään katsettaan isäänsä. Hän kuuli Mesitähden huokaisevan.
”Sinä olet huono päällikkö”, soturioppilas tuhahti, nousi ylös ja käveli ulos pesästä odottamatta päällikön vastausta. Malvatassu ärisi vihaisena pesän ulkopuolella ja paineli kynsillään leirin routaista maata.
’Epäreilua! Aivan epäreilua!’ naaras ajatteli mielessään. Mitä iloa oli olla päällikön tytär, jos siitä huolimatta sai rangaistuksia aivan pikkujutuista?! Malvatassun päivä ei parantunut lainkaan, kun hän kohtasi mestarinsa Väärävarjon. Soturi oli astellut naaraan luokse sotureiden pesältä. Malvatassu kohtasi halveksuen soturin meripihkaisen katseen.
”Mehiläislento kertoi vierailustasi leirin ulkopuolella”, valkea soturi huokaisi päätään pudistellen. Hänen katseestaan suorastaan paistoi pettymys oppilastaan kohtaan.
”Olimme vain hakemassa sammalia”, Malvatassu puolusteli, muttei se tuntunut auttavan.
”Keskustelimme Mesitähden kanssa siitä aiemmasta karkaamisestasi. Päätimme yhdessä, että saat rangaistukseksi neljä päivää pesien siivoamista. Koska sait jo toisenkin rangaistuksen, pysyttelet neljä päivää leirissä ja käytät päiväsi klaaninvanhimpien, kuningattarien ja pentujen auttamiseen ja vapaa-aikasi siivoat pesiä. Sen jälkeen ensimmäinen rangaistuksesi jatkuu, mutta käytän sinua harjoituksissa muutaman päivän välein. En tahdo, että unohdat ne harvat oppimasi asiat tämän puolen kuun aikana”, Väärävarjo lausahti vakavalla äänellä. Malvatassu nyrpisti inhoten nenäänsä eikä pelännyt sanoa suoraa mielipidettään mestarinsa sanoihin:
”Te olette kaikki aivan hiirenaivoisia! Minä en ole tehnyt mitään väärää, ja te vain jakelette rangaistuksia kuin se olisi teille arkipäivää! Voi Tähtiklaani sentään, pääsisinpä pois tästä kurjasta klaanista ja näiden kurjien kissojen luota!”
Sitten Malvatassu käänsi selkänsä mestarilleen ja suuntasi häntä ilmaa vispaten kohti oppilaiden pesää.

Seuraavana aamuna Malvatassu tunsi jonkun koskettavan hänen lapaansa. Naaras avasi silmänsä ja käänsi tuiman katseensa tökkijään, mutta huomatessaan sen olevan Pensastassu, oppilas rauhoittui. Hän nousi ylös ja katsoi kysyvästi kullanruskeaa kollia. Raidallisen kollin kasvoilla oli surumielinen ilme.
”Anteeksi, että herätin, mutta Väärävarjo käski. Hän kertoi, että sait eilen rangaistuksia”, kollikissa kuiskasi hiljaa, varoen herättämästä muita pesässä nukkuvia oppilaita. Väsynyt Malvatassu silmäili hämärää pesää, eikö aurinko ollut vielä edes noussut? Miksi ihmeessä häntä revittiin tähän aikaan ylös pesästä?
”Niin, aivan uskomatonta. Yritin vain auttaa Kujetassua, ja hän meni ja pilasi kaiken. Minä aion kyllä kostaa sen hänelle jotenkin”, naaras kuiskasi hiljaa, varoen herättämästä läheisellä vuoteella nukkuvaa Kujetassua. Kullanruskea naarasoppilas oli kietonut häntänsä typerän kivensä ympärille, jota nuori kissa oli eilen kanniskellut mukanaan.
”Ai, onpa kurjaa”, Pensastassu naukui pahoitellen, ”mitä sinä aiot tehdä?” Malvatassu kohautti lapojaan.
”En tiedä vielä, mutta ehkä sinä voisit auttaa minua siinä”, oppilaan ilme oli toiveikas, kun hän kohtasi Pensastassun hämärässä kiiluvat vihreät silmät. Toinen oppilas vaikutti hieman epävarmalta ja alkoi liikutella hermostuneesti käpäliään.
”En ole varma osaanko minä. En ole oikein hyvä missään”, Pensastassu huokaisi pettyneesti päätään pudistellen. Malvatassu väläytti toiselle hennon hymyn:
”Minä lupaan auttaa sinua. Tule, mennään pois täältä. Tahdotko jakaa saaliin kanssani?”
Pensastassu seurasi itseään hieman vanhempaa Malvatassua ulos oppilaiden pesästä. Yön aikana maahan oli satanut taas lunta, ja koko leiri oli sen peitossa. Siellä täällä risteili jalanjälkiä, jotka olivat kaiketi peräisin yövartioilta ja aikaisin heränneiltä eloklaanilaisilta. Malvatassu huomasi Väärävarjon istuvan sotureiden pesän edustalla, mutta kilpikonnalaikukas oppilas ei suostunut kohtaamaan mestarinsa typerää katsetta.
”Väärävarjo kyllä pyysi, että menisi heti auttamaan klaaninvanhimpia”, Pensastassu naukaisi hiljaisella äänellä. Malvatassu pudisteli päätään, ”he voivat kyllä odottaa. Minulla on nälkä.”
Raidallinen kolli katsoi mietteliäästi vanhempaa naaraskissaa, mutta nyökkäsi.
”Eiköhän se sitten sovi. Minä voin hakea meille tuoresaalista”, nuorempi oppilas tarjoutui, ja se sopi erinomaisesti Malvatassulle.

Aterian puolivälissä Väärävarjo asteli oppilaiden luokse. Tylsä soturi huomautti Malvatassulle, että tämän oli määrä mennä auttamaan klaaninvanhimpia, eikä syödä aamupalaa. Kilpikonnalaikukas oppilas oli tokaissut mestarilleen, ettei hän voisi nälkäisenä tehdä yhtään mitään. Väärävarjo oli katsonut oppilastaan tiukasti ja komentanut tämän klaaninvanhimpien luo heti syötyään. Malvatassu hidasteli syömistään minkä pystyi. Hän pureskeli jokaisen suupalan niin hitaasti kuin vain voi. Hän ei tosiaankaan halunnut hoitaa mitään likaisia klaaninvanhimpia! Ne kirpputurkit olivat niin ällöttäviä, ettei kukaan halunnut edes vilkaista heidän suuntaansa. Klaaninvanhimmilla oli sottaiset turkit ja osa tuskin edes osasi enää tehdä tarpeitaan sotkematta. Malvatassun mielestä soturit olisi voinut heittää ulos klaanista heti, kun heistä ei ollut enää hyötyä kenellekään. Klaaninvanhimmat vain söivät kallisarvoista tuoresaalista ja valittivat kaikesta.
”Kuule Pensastassu”, Malvatassu aloitti ja käänsi vihreän katseensa kullanruskeaan oppilaaseen. Pensastassu nosti kysyvän katseensa toveriinsa:
”Niin, Malvatassu?”
”Sinähän tiedät sen kiven, jota Kujetassu taitaa tätä nykyä säilyttää vuoteessaan?” laikukas oppilas varmisti ja siristi silmiään. Hänen katseensa harhaili oppilaiden pesän sisäänkäynnille varmistaakseen, ettei Kujetassu astuisi kesken suunnitelmien ulos pesästä ja kuulisi kaikkea. Pensastassu nyökytteli epävarmasti päätään.
”Luulisin niin. Miksi sinä kysyt?” oppilas kallisti päätään. Malvatassu virnisti.
”Minä keksin juuri, kuinka voimme rangaista Kujetassua siitä, että hän ajoi minut ongelmiin ja että sain rangaistuksen”, vanhempi oppilas virnisti ja kumartui lähemmäs itseään hieman suurempaa oppilasta, ”varasta hänen kivensä Kujetassun ollessa poissa pesältä ja piilota se tarpeidentekopaikalle. Eiköhän se typerä oppilas siitä opi läksynsä.” Pensastassun silmät suurenivat hämmennyksestä.
”O-oletko varma, että se on hyvä ajatus? Suuttuukohan Kujetassu minulle?” Pensastassu kysyi huolestuneena. Malvatassu pudisteli päätään.
”Höpsis, se on tosi hyvä ajatus! Et sinä jää kiinni ja jos jäät, minä olen sinun tukenasi. Ei Kujetassu meille mitään mahda”, kilpikonnalaikukas kissa vakuutteli.

Kun suunnitelma oli lyöty lukkoon ja kaksikko oli syönyt, Malvatassu lähti laahustamaan vastahakoisesti kohti klaaninvanhimpien pesää. Typerät klaaninvanhimmat olivat jo hereillä ja he vaativat ruokaa.
”Harmi, tuoresaaliskasa on ihan tyhjillään”, oppilas valehteli, vaikka tiesi kasassa olevan vielä ainakin kaksi saalista. Hänen mielestään ne saaliit kuuluivat sotureille, eikä joillekin typerille kirpputurkeille. Hopeaputous siristi silmiään epäuskoisena, mutta muut eivät epäilleet lainkaan oppilaan sanojen todenmukaisuutta.
”No, siinä tapauksessa me odotamme metsästyspartion paluuta. Voisitko sinä jäädä pitämään meille seuraa siksi ajaksi? Voisit vaikka virkistää vähän muistiani ja kertoa, keitä kaikkia oppilaiden pesässä tätä nykyä asustaa!” Nokilintu ehdotti iloisella äänellä. Malvatassun kasvoille hiipi virnistys.
”No tietysti”, hän tokaisi ja alkoi luetella oppilastovereitaan, ”pesässä asuu lisäkseni Kujetassu, mutta hänestä kannattaa pysyä kaukana. Hän pakotti minut eilen lähtemään kanssaan ulos leiristä, jonka vuoksi sain tämän typerän rangaistuksen. Sitten on Pensastassu, hän on todella mukava kissa, minun paras ystäväni!” Malvatassu luetteli muiden oppilaiden nimiä ja keksi heistä valheita, jotka asettaisivat oppilaat mahdollisimman huonoon valoon klaaninvanhimpien silmissä. Kaikki valheet eivät olleet lähelläkään totuutta ja suurin osa olikin tuulesta temmattuja, mutta Malvatassu nautti paljon nähdessään klaaninvanhimpien yllättyneet ilmeet.

//KP-boosti

Kirjoittaja: Elandra

”En minäkään”, myönsin väläyttäen ystävällisen hymyn Kuutamolaineelle. Hetkeksi soturin kasvoille piirtyi yllättynyt ilme, joka vaihtui nopeasti hymyyn.
”Minä meinasin kyllä ihan oikeasti suuttua Pöllötassulle. Sinulla tulee kyllä olemaan käpälät täynnä työtä hänen kanssaan”, lausahdin ja katsoin säälien nuorempaa sisartani. En voinut käsittää, miten Pöllötassun kaltaisia kissoja oli edes olemassa.
”Totta puhuen minäkään en ollut kovin kaukana napsahtamisesta – jos emme olisi saaneet häntä kuuntelemaan, olisin varmaankin viskannut hänet jokeen ja antanut virran viedä mukanaan mahdollisimman kauas”, Kuutamolaine naurahti. Vilkaisin yllättyneesti naarasta, mutta tämän kasvoilla oleva virne kertoi hänen vitsailevan – toivottavasti. Sitten naaraskissa vakavoitui ja käänsi jäänsiniset silmänsä minuun:
”Niinpä, mutta onneksi löysimme tavan kuinka hänet saa aisoihin, ja voinhan minä aina pyytää sinut mukaan kaikkiin harjoituksiin, jos en itse pärjää.” Väläytin sisarelleni hymyn, mutta totta puhuen en ollut kovin innoissani hänen ehdotuksestaan, enkä ollut lainkaan varma oliko se vitsi vai ei. Mutta en halunnut jättää perheenjäsentäni pulaan.
”Tietysti. Minä tulen apuun aina kun pystyn”, lupasin. Juuri silloin Pöllötassu palasi taas luoksemme orava suussaan.

//Kuutamo?

Kirjoittaja: Saaga

Tähtimötassu polki maata vihaisesti. ‘Miksi hän ei voinut olla jo soturi?’ Hän raivosi mielessään.
“Minä Mesitähti, Eloklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi”, Mesitähti naukui litteäkiveltä Mutatassulle, josta tulisi pian Mutaturkki tai jotakin sinnepäin. Kaksikko oli riidellyt paljon ja nyt Mutatassun päästessä soturiksi Tähtimötassu tiesi tuon olevan hänen elämän kumppaninsa loppuun saakka. Heidän välinsä eivät enää olisi opettaja ja opetteleva vaan rakastaja ja rakastettu… Mutatassu ei rakastanut Tähtimötassua ja sen tiesivät jopa sokeat ja kuurot puolikuolleet hiiret mutta Tähtimötassun oli esitettävä rakastavansa häntä. Hän ei oikeastaan pannut vastaan, koska Mutatassu oli luvannut tulla päälliköksi ja syrjäyttää Tähtimötassun kurjan Mesitähti isän pois valta-asemasta.
“Mutatassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania, jopa henkesi uhalla?” Mesitähti kysyi lausahtaen ikivanhat sanat varmasti tuhannetta kertaa.
“Lupaan”, Mutatassu lausui omahyväisesti.
“Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Mutatassu tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Mutalampi. Tähtiklaani kunnioittaa taistelutaitojasi, ja hyväksymme sinut Eloklaanin täydeksi soturiksi”, Mesitähti lausui ja Mutalampi astui alas litteäkiveltä.
“Mutalampi, Mutalampi, Mutalampi”, klaani hurrasi. Mutalampi asteli heti Tähtimötassun luo ja kosketti nenällään pienemmän ja nuoremman kissan korvaa.
“Oletko nyt kateellinen”, Mutalampi kuiskutti.
“Miksi olisin? Ja kenelle?” Tähtimötassu naukui uhittelevasti.
“Minulle Mutalammelle, koska olen soturi toisinkuin sinä”, hän sanoi näreissään.
“Olen oppilas ja minusta tulee rutkasti parempi soturi kuin sinusta olihan sinulla Kultasiipi mestarina. Minulla on Karjuvirne, joka on rutkasti parempi kuin se herkkä sinisilmäinen puolisoturi”, Tähtimötassu miltei sylki.
“Puhutko sinua arvokkaammasta soturista noin pahasti?” Mutalampi naukui varoittavasti.
“Puhun ja olen ylpeä siitä”, Tähtimötassu naukui ja irvisti Mutalammelle.
“Olen ylpeä sinusta. Yhdessä valtaamme Eloklaanin, kun olen isäsi paikalla saat suoda minulle pentuja”, Mutalampi sanoi ja kosketti Tähtimötassun nenää omallaan. Tähtimötassu kavahti taaksepäin.
“En “suo” sinulle pentuja ennen kuin itse tahdon”, Tähtimöpentu sanoi kurtistaen naamaansa.
“Sinä teet täsmälleen mitä minä haluan tai päädyt Tähtiklaaniin”, Mutalampi uhkasi. Tähtimötassu ärähti ja pyöräytti silmiään. Hän lampsi pois aukiolta oppilaiden pesään jossa hän olisi turvassa Mutalammelta. Nyt hän itsekkin tajusi, että Karjuvirne oli kokoajan oikeassa ja Mutalammella oli jotain vialla päänsä sisällä mutta vahinko oli sattunut jo. Tähtimötassu kaivautui rintaturkkiinsa ja kuunteli korvat hörössä ääniä. Jonkun kahden oppilaan keskustelu kantautui ulkoa pesään asti. Sanoja eikä ääniä erottanut tai tunnistanut mutta Tähtimötassu arveli Kipinätassun oleskelevan ulkosalla jonkun kanssa. Mustavalkoturkkisen naaraan päähän ajautuivat Mutalammen sanat: “Sinä teet täsmälleen mitä minä haluan tai päädyt Tähtiklaaniin.”. Tappaisiko hän “tulevan kumppaninsa” oikeasti? Karjuvirne ei antaisi sen tapahtua. Vai antaisiko? Tähtimötassu värähti. Miksi elämä oli tälläistä? Tähtimötassu tassutti ulos oppilaiden pesästä ja törmäsi Karjuvirneeseen.
“Etsinkin sinua juuri”, Karjuvirne naukui virnistäen huvittuneena.
“Miksi sinä minua etsit?” Tähtimötassu naukui pyöräyttäen silmiään epäkunnioittavasti. Tuon kollin näkeminen juuri nyt oli asia, jota Tähtimötassu vähiten toivoi mutta samaan aikaan hän oli tyytyväinen päästessään jonkun muun kuin Mutalammen tai toisen oppilaan seuraan. Hän toivoi suututtavansa kollin jotta hän saisi tuntea saman raivon kuin Tähtimötassu koki aina nähdessään Karjuvirneen. Jollain tavalla Tähtimötassu piti Karjuvirneestä mutta vihasi tätä samaan aikaan suuresti.
//Karju

Kirjoittaja: Koivu

Varjotassu oli saanut ihan kohtalaisesti saalista Sadetassun kanssa. Saalistus tuntui kollista edelleen haastavalta, mutta hän kehittyi päivä päivältä ja oli ihan tyytyväinen tämän päivän kahden saaliin suoritukseen; olihan Sadetassu saanut yhtä monta ja tämä oli sentään klaanisyntyinen.
Palattuaan leiriin muun partion kanssa ja pudotettuaan saaliit kasaan, Varjotassu otti Sadetassusta mallia ja jäi odottamaan, tulisiko sotureilta muita käskyjä tälle päivälle.
”Onko meille vielä jotain tehtävää?” siniharmaa naaras kysyi innoissaan, painellen valkeita tassujaan maata vasten. Varjotassu ei ollut yhtä innoissaan – Mitä jos heidät laitettaisiin nyppimään kirppuja klaaninvanhimpien turkeista? Varjotassu pinnisteli pysyäkseen tarkkaavaisena. Kermanvärinen kolli oli jo lopen uupunut metsästyspartion jäljiltä. Hänestä tuntui nyt, kuin ei olisi nukkunut silmäystäkään viime yönä. Hän toivoi kuitenkin, että välttyisi painajaisista sitten, kun vihdoin pääsisi torkuille.
”Viekää klaaninvanhimmille syötävää”, Hiilihammas käski ja lisäsi: ”Muut oppilaat ovat tuskin ehtineet ruokkia heitä vielä, kun metsästyspartiomme lähti ensimmäisenä. Tiedän, että hoiditte tehtävän myös eilen, joten pidän huolen, että muut oppilaat hoitavat klaaninvanhimpien ruokkimisen seuraavat kaksi päivää.”
Varjotassu pakottautui katsomaan Hiilihammasta silmiin sekä nyökkäsi kuuliaisesti.
”Selvä on!” Sadetassu naukaisi ja alkoi oitis tutkiskella ilmeisesti, mikä tuoresaaliskasassa olisi mehukkain valinta. Hiilihammas, Oksakuiske ja Pehmoturkki lähtivät jatkamaan omia askareitaan.
Naaras päätyi lopulta valitsemaan suuren naakan sekä Varjotassun nappaaman pulskahkon oravan. Varjotassu vain myönteli mukana, hän oli liian hidas valikoimaan ja Sadetassu oli tehnyt hänen mielestään juuri oikeat valinnat.

Klaaninvanhimmat ruokittuaan oppilaat astelivat takaisin aukiolle, tuoresaaliskasan edustalle.
”Tuletko syömään?” Sadetassu kysäisi hymyillen.
Varjotassulla ei oikein ollut nälkä. Painajaisten aiheuttama ahdistus oli piinannut nuorta kollia koko päivän. Hänen mielensä tuntui niin sekavalta, että tällä hetkellä hän kaipasi vain unta.
”Tuota, oikeastaan… Ajattelin syödä vähän myöhemmin”, Varjotassu vastasi, eikä maininnut mitään huonoista yöunistaan. Eihän kolli tiennyt, mitä Sadetassu hänestä oikein halusi. Naaras voisi aivan hyvin esittää ystävällistä ja jättää hänet yksin löytäessään parempaa seuraa. Varjotassu piti tätä oikeastaan hyvin todennäköisenä. Hän katseli maata, mutta tunsi Sadetassun tutkistelevan katseen turkillaan.
”Ai, no ei se mitään,” Sadetassu vastasi lempeästi. Kuuliko Varjotassu naaraan äänessä pientä pettymystä, vai uskotteliko vain niin itselleen, koska toivoi, että uusi tuttavuus olisi oikeasti välittänyt hänestä? Varjotassu kääntyi lähteäkseen laahustamaan oppilaiden pesälle. Sitten hän tajusi, että olisi epäkohteliasta poistua sanomatta mitään. Varjotassu kääntyi siniharmaan naaraan puoleen:
”Oli mukavaa metsästää kanssasi tänään.”
”Niin minullakin sinun kanssasi!” Sadetassu maukui iloisena.
Varjotassu väräytti korviaan ja jatkoi sitten oppilaiden pesälle.
Asettuessaan sammalvuoteelleen hän käpertyi pienelle kerälle, peittäen kuononsa ja silmänsä tuuhealla hännällään. Hän ei kuitenkaan uskonut, että pystyisi nukkumaan kovin hyvin tähän aikaan päivästä, kun aukiolta kuului kissojen hälinää. Se tuntui täyttävän hänen korvansa sekavana, ylitsepääsemättömänä meluna. Miksi juuri silloin, kun hän yritti nukkua, hän ei saanut suljettua ympäröivää maailmaa pois mielestään?
Kolli sai lopulta kuitenkin torkahdettua kevyille päiväunille.

Se ei lohduttanut paljoa, sillä seuraavat kaksi yötä Varjotassu nukkui tuskin silmäystäkään. Hän ei ollut uskaltanut yrittää nukahtaa uudelleen nähtyään painajaista Kaksijalkalan aidoista, jotka ajoivat nuoren kissan umpikujaan ja hyökkäsivät tämän kimppuun raa’asti, ennen kuin Varjotassu ehti saada itsensä hereille. Vaikka se oli vain mielikuvituksellinen uni, oppilas oli herännyt henkeä haukkoen, kylmä hiki turkillaan. Hänen onnekseen kukaan muu ei ollut herännyt – ainakaan hänen tietääkseen. Se vasta olisikin ollut noloa. Inhottavaakin siinä tapauksessa, jos Pöllötassu olisi sattunut heräämään.

Nyt Varjotassu laahusti mestarinsa perässä joen vartta pitkin kohti avoimia nummia. Maata peitti siellä täällä jo ohut lumikerros, eikä jääkylmä maa ja hyytävä tuuli ilahduttanut Varjotassua ollenkaan. Ainoastaan käveleminen piti hänet lämpimänä. Mesitähti oli päättänyt, että he harjoittelisivat tänään nummilla saalistamista. Se tuntui Varjotassusta vielä vaikeammalta kuin metsässä saalistaminen. Eihän missään ollut mitään, mihin piiloutua. Riista karkaisi käpälistä, ennen kuin edes osuisi niihin, entinen kotikisu ajatteli.
Varjotassu ei ollut ollenkaan innokas harjoittelemaan tänään. Kermanvärisen kollin käpäliä painoi uupumus, kylmyys turrutti kasvoja ja hän oli haukotellut koko matkan. Mesitähti oli tuskin huomannut, sillä tämä oli kävellyt hieman edellä. Varjotassun polkuanturatkaan eivät vielä olleet täysin tottuneet metsämaahan, joten niitä aristi joka askelmalla, vaikka alla olikin tällä hetkellä tasainen, kuuraisen nurmen peittämä maa. Unen puute tuskin auttoi niitäkään vahvistumaan.
Mesitähti pysähtyi kuolleen heinikon muodostamalle pienelle aukiolle, jota ympäröi pari kitukasvuista pensasta.
”Kerrataanpa vielä muutama asia, joihin tulee kiinnittää huomiota, kun saalistaa nummilla”, mestari sanoi. ”Osaatko arvata mitä ne ovat?”
Varjotassun pää löi tyhjää. Kuin kaikki hänen oppimansa tieto olisi kadonnut jonnekin tavoittamattomiin tuulen mukana. Mesitähti odotti rauhallisena ja hymyili tavalliseen tapaansa, mutta siitä huolimatta Varjotassu tunsi itsensä huonoksi oppilaaksi, kun ei osannut vastata mitään. Hän yritti keksiä äkkiä edes jonkun surkean arvauksen.
”Tuota… On vaikea löytää vaanimispaikka?” kermanvärinen kolli vastasi hiljaisella, epäröivällä äänellä.
”Sekin on totta. Keksitkö muuta?” Mesitähti kysyi kannustavasti.
”Ei tule kyllä mieleen”, Varjotassu sanoi maata katsellen. Hänen hännänpäänsä nyki hermostuneesti. Sitten päällikkö laski häntänsä Varjotassun lavalle.
”Hei, ei se mitään. Sen takia olemme täällä, että opit jotakin uutta”, Mesitähti maukui hymyillen. Varjotassu ei tiennyt, mitä vastata.
”Nummilla on erityisen tärkeää huomioida tuulen sekä varjojen suunta”, mestari selitti. Varjotassu nosti päänsä ja nyökkäsi. Hän kuitenkin tunsi nyt olonsa aivan kirpunaivoiseksi.
”Myös vaanimisasennon täytyy olla kunnossa: sinun täytyy pysyä niin matalana kuin mahdollista. Jäniksiä ja kaneja pyydystäessä nopeus on keskiössä. Lintuja napatessa taas on osattava jähmettyä paikalleen joskus pidemmäksikin aikaa”, Mesitähti jatkoi.
”Selvä on, yritän muistaa tuon”, Varjotassu lupasi. Mesitähden katse oli luottavainen:
”Hyvä. Voimme nyt lähteä etsimään riistaa, mutta saat kulkea edellä. Kerro vain, kun saat vainun jostakin.”

Pian liikkeelle lähtemisen jälkeen Varjotassu haistoi jonkin linnun ja pysähtyi. Hän vaihtoi pikaisesti katseita Mesitähden kanssa, joka nyökkäsi ymmärtäneensä. Myös myyrän haju tuntui laimeana, mutta sitä oli vaikeampi paikantaa, joten kolli päätyi jäljittämään lintua.
Varjotassu pysähtyi heti, kun sai pikkuruisen linnun näköpiiriinsä. Se nokki jotakin jyviä ripeään tahtiin. Hitaasti kolli hivuttautui matalaksi vaanimisasentoon ja jähmettyi taas paikalleen. Hän kuuli Mesitähden tekevän samoin takanaan. Pikkulintu pompahti hännänmitan verran oikealle.
’Lähteekö se lentoon? Pitääkö minun hyökätä nyt?’ Varjotassu mietti.
Hän panikoi ja syöksähti nopeasti lintua kohti. Se oli kuitenkin paljon nopeampi – sekä aivan liian kaukana – ja pyrähti lentoon ennen kuin Varjotassun käpälät edes osuivat maahan ensimmäisen loikan jäljiltä. Oppilas ei edes yrittänyt enää saada sitä kiinni ilmasta. Hetkessä lintu oli kadonnut taivaan tuuliin.
Mesitähti asteli Varjotassun luokse.
”Toimit vähän liian äkkipikaisesti. Vaanimisasentosi oli kuitenkin täydellinen!” mestari arvioi.
”Tulehan, yritetään toista riistaa. Saat kyllä kulkea yksinkin, jos läsnäoloni tuo paineita”, tämä jatkoi.
Varjotassu istui vain paikoillaan ja tuijotti eteenpäin, kunnes sai prosessoitua, mitä Mesitähti oli sanonut. Hän yritti kasata itsensä, mutta hänestä tuntui tänään mahdottomalta keskittyä mihinkään. Savuiset silmät lasittuivat jatkuvasti väsymyksen painaessa nuorta kollia.
”Voisin kyllä yrittää yksin”, Varjotassu totesi. Hän ei kyennyt estämään sitä seuraavaa haukotusta.

Pienen vaeltelun jälkeen kolli löysi pulskan hiiren pesemässä itseään jäätyneen heinikon suojissa. Sen ei pitäisi ainakaan olla vaikea saalis, hän ajatteli sekä muisti nyt tarkistaa tuulen suunnan. Varjotassu oli juuri oikealla puolella tuulta. Hän madaltui vaanimaan kohdetta, mutta unohti katsoa alleen. Pieni risu raksahti kollin tassun alla. ’Hiirenpapanat!’ Oppilaan yllätykseksi hiiri ei lähtenyt pakoon, se vain jähmettyi paikoilleen. Varjotassu lähti hiipimään eteenpäin. Hänen silmäluomiaan painoi, mutta oppilas pinnisteli loppuun asti pitääkseen katseensa hiiressä.
Päästyään tarpeeksi lähelle Varjotassu hyökkäsi. Hän sai hiiren etutassuihinsa, mutta se livisti karkuun hänen alitseen. Kolli kiepahti nopeasti ympäri ja lähti takaa-ajoon. Hiiri katosi kuitenkin jonnekin heinien alle. Hän jarrutti nopeasti ja oli kompastua tassuihinsa.
Apeana Varjotassu lähti toiseen suuntaan. Kollin pää ja häntä riippuivat maata kohti. Miksei häneltä onnistunut yhtään mikään?
’Ehkä olenkin surkea oppilas ja Mesitähti vain elättelee toivoa. Ei positiivisuus tee minusta sen parempaa’, hän ajatteli mieli maassa. Äkkiä Mesitähden askeleet kuuluivat hänen takaansa. Varjotassua hävetti myöntää, että oli päästänyt jo toisen saaliin karkuun. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut sanoa sitä ääneen. Mesitähti tuntui tajunneen sen:
”Älä huoli, nummella saalistaminen on aluksi hyvin haastavaa.”
”Onko sinulla kaikki hyvin?” Mesitähti kysyi. Varjotassu katsoi valkeaa kollia silmiin hetken, eikä oikein tiennyt, mitä sanoa. Hänen teki vain mieli todeta, ettei hänestä ollut soturiksi. Edes oppiminen ei saanut kollia paremmalle mielelle tänään.
”Näytät uupuneelta. Oletko nukkunut ollenkaan?” päällikkö maukui erittäin huolestuneen oloisena, kun Varjotassu ei sanonut mitään.
”En kovin paljoa”, Varjotassu vastasi haukotellen heti perään.
”Niin arvelinkin. Lopetetaan harjoitukset tältä päivältä, sillä sinä kaipaat nyt lepoa. Jos sinun on vaikea nukahtaa, käy hakemassa Liljatuulelta unikonsiemeniä auringonlaskun aikaan”, Mesitähti määräsi myötätuntoiseen äänensävyyn.
Varjotassu oli helpottunut, mutta ei osannut iloita vapautuksesta.
”Hyvä on. Kiitos, Mesitähti.”

Varjotassu palasi leiriin lopen uupuneena, tyhjin hampain ja surkein mielin. Häntä ahdisti, että muut ihmettelisivät, miksei hän tuonut tuoresaalista leiriin. Nuoresta kollista tuntui edelleen, että hän oli klaanin surkein metsästäjä. Hän oli lähes vakuuttunut, että Eloklaanin pennutkin olisivat taitavampia. Kermanvärinen kolli tunsi itsensä myös äärimmäisen yksinäiseksi. Kuin hänen rinnassaan olisi ollut pelkästään tyhjä aukko. Ehkä hän oli ollut väärässä; ehkä Eloklaani ei ollutkaan hänen paikkansa.
Vatsa kurnien Varjotassu asteli tuoresaaliskasalle. Kun hän näki, miten suppea se oli, hän kääntyi pois. Sen ympärillä oli muutama kissa syömässä, mutta Varjotassu ei tuntenut itseään oikeutetuksi syömään, kun ei ollut saanut tänään mitään tuotavaa klaanille.
Hän käveli oppilaiden pesään, mutta kääntyi pois sieltäkin nähdessään Pöllötassun. Tämä näytti juuri siltä, kuin olisi sanomassa jotakin mielestään oikukasta. Varjotassu ei kuitenkaan ehtinyt kuulla, vaan asteli takaisin piikkihernetunnelille ja juoksi metsään. Tämä suuntasi pohjoiseen, jotta joki ei ehtisi tulla vastaan.
Kulutettuaan kaikki viimeisetkin voimansa juoksemiseen, kermanvärinen kolli pysähtyi. Hän sulki silmänsä ja hengitti keuhkonsa täyteen kylmää ilmaa. Äkkiä kuului suhahdus, kun lintu lähti lentoon oksalta suoraan kollin yläpuolelta. Varjotassun mieleen piirtyi kuva käpäliä huitovasta kaksijalasta ja hän säikähti niin, että hyppäsi ilmaan. Sydän jyskyttäen hän kipitti edessään olevan pyökin juureen. Sen oksat näyttivät sopivilta kiipeämiseen ja niitä oli runsaasti niin, että Varjotassu pystyi kuvitella hyppivänsä ylös asti oksa oksalta. Varjotassu mittasi alimman oksan etäisyyden katseellaan ja hyppäsi ketterästi sen päälle. Vaalean kellanpunaiset tassut saivat täydellisen otteen leveähkön oksan rungosta. Kolli kiipesi vielä kaksi oksaa ylemmäs ja jäi sitten kyyhöttämään paikalleen. Jos hän olisi erakko, hän asuisi todennäköisesti puussa, kolli ajatteli. Varjotassu mietti, pystyisikö nukkumaan tässä. Kylmä viima iski päin turkkia ja kolli alkoi väristä kylmästä. Hän tajusi pian, ettei selviäisi lehtikadon yli yksinään. Mutta eivät jatkuvat painajaisetkaan olleet elämistä.
’Voisin aivan hyvin jäätyä tähän. Vaipuisin ikuiseen uneen.’
Varjotassu ravisteli päätään. Ei hän sitä oikeasti halunnut. Hänestä tuntui, että hänen sydämensä oli jo jäässä, ja että hänen sekava mielensä oli jo haihtumassa pois tuhkana. Juuri sitä hän ei halunnut. Hän halusi jonkun, joka auttaisi häntä pääsemään pois kaikesta siitä tuskasta. Jonkun, joka toisi valoa ja lämpöä hänen sisällään vellovaan kurjuuteen ja yksinäisyyteen. Hän halusi eroon painajaisista. Hän halusi kuulua johonkin, eikä olla merkityksetön. Jos Varjotassu kuolisi nyt, hänen elämänsä olisi ollut turha eikä kukaan muistaisi häntä.
Kolli säpsähti jälleen kuullessaan rapinaa alapuoleltaan. Hänen katseensa tarkentui pyökin juurelle ilmestyneeseen harmaaseen hahmoon. Se oli Sadetassu. Mitä ihmettä hän täällä teki? Oliko naaras lähtenyt heti hänen peräänsä? Sadetassu näytti nuuhkivan kollin jälkiä. Hetken naaras katseli ympärilleen hämillään, mutta tajusi pian katsoa ylöspäin.
”Varjotassu! Mitä ihmettä sinä siellä teet?” tämä naukaisi silmät pyöreinä. ”Onko kaikki hyvin?”
Kolli huokaisi apeana, eikä pystynyt katsomaan Sadetassua silmiin.
”Olen surkea oppilas. Mikään ei onnistunut tänään ja jouduimme lopettamaan harjoitukset kesken”, Varjotassu päästi suustaan ja yllättyi itsekin, että pystyi avautumaan uudelle tuttavuudelleen sillä tavoin. Toisaalta, hänhän kertoi vain, miten asiat olivat.
”Seurasitko sinä minua?” hän kysyi hämillään.
Varjotassua ei haitannut, että Sadetassu oli saapunut paikalle, vaikka hän ihmettelikin, miksi naaraalla olisi mitään syytä olla hänestä huolissaan. Siltä Sadetassu kuitenkin vaikutti, jos Varjotassu osasi tulkita tämän äänensävyä ollenkaan. Varjotassu oli kuitenkin varma, että hän olisi seonnut, jos Sadetassu ei olisi ilmaantunut paikalle.

//Sade?

Kirjoittaja: Aura

Aluskasvillisuus kahisi vasten Kujetassun turkkia, kun hän hiipi Malvatassun perässä. Hänestä seikkailu oli hyvin jännittävä ja metsä oli naaraasta suuri. Hän ei ollut koskaan nähnyt mitään näin suurta ja mahtavaa! Kujetassun silmät olivat ihmetyksestä suurena ja naaras katsahti Malvatassuun hymyillen. Malvatassu oli taatusti paras oppilastoveri koskaan! Kilpikonnakuvioinen kissa lähti johdattelemaan nuorempaa naarasta kohti sammalienkeruupaikkaa ja Kujetassu loikki toisen perässä. Hän pysähtyi nuuskimaan jokaista pienintäkin ruohonkortta ja aina välillä heittäytyi maahan selälleen hinkkaamaan itseään.
”Ei minulla ole loppuelämää aikaa odotella sinua. Joko tulet nyt tai saat selvittää itse tiesi sammalille”, Malvatassu tuhahti Kujetassulle kuuluvasti. Raidallinen naaraskissa kömpi itsensä pystyyn ja lähti kiirehtimään pesätoverinsa perään. Malvatassu pyöräytti silmiään houkutuksille alttiille oppilaalle. Kujetassu halusi tehdä Malvatassulle jonkin jekun, mutta hänen päänsä löi tyhjää. Malvatassu tulisi vielä hämmästymään! Kujetassu virnisti naaraalle, joka oli kääntynyt hänen puoleensa.
”Ai, no! Kai minä osaan kerätä sammalia”, Kujetassu naukaisi hieman epävarmalla äänellä ja alkoi repimään sammalta kömpelösti. Hän nyhti sammalta kynsillään ja lopulta ainoa mitä hän sai aikaiseksi, oli sammalsilppu. Naaras vilkaisi oppilastoveriinsa, joka pyöräytti halveksuen silmiään.
”Eikö sinulta nyt luonnistu mikään, on siinäkin oppilas. Sammalien keruu on ehkä kaikista helpointa hommaa ikinä, tuostako sinä pedin meinasit tehdä? Sinä varmaan joudut nukkumaan nyt oikeasti ilman petiä, ei voi mitään”, Malvatassu tuhahti olkiaan kohauttaen. Kujetassu oli juuri vastaamassa, kunnes kuuli rykäyksen takaataan.
”Kukaan ei joudu nukkumaan ilman petiä. Kujetassu, minähän kehotin sinua odottamaan oppilaiden pesässä. Malvatassu, Väärävarjoko sinulle antoi luvan lähteä leiristä?” Mehiläislento naukaisi ja asteli kaksikon luokse. Kujetassu tapitti mestariaan häntä hitaasti heilahdellen. Mitä hän nyt tekisi? Joutuisiko hän takaisin pentutarhalle?
”Minä, minä”, Kujetassu sopersi Mehiläislennolle. Ruostepilkkuinen kolli suuttuisi takuulla! Toisaalta, ehkä iloiset asiat piristäisivät hänen mestariaan.
”Me kolme palaamme nyt leiriin. Ikävä kyllä joudun kertomaan teidän tempauksestaan Mesitähdelle ja hän päättänee teidän rangaistuksestanne”, Mehiläislento päätti ja lähti oppilaat kannoillaan kohti leiriä.
”Pitikö sinunkin meluta niin kovaa, että se kuului Eloklaanin leiriin asti”, Malvatassu jupisi Kujetassulle hiljaa. Naaras ei vastannut toiselle mitään, harppoi vain mestarinsa käpälien jäljissä kohti leiriä.

Leiriin päästyään kollisoturi suuntasi aukiolla olevan Väärävarjon luokse ja antoi hännällään kaksikolle merkin odottaa. Kollit vaihtoivat muutaman sanasen, jonka jälkeen Mehiläislento palasi heidän luokseen ja he jatkoivat matkaansa kohti Mesitähden pesää. Kujetassua hermostutti. Mesitähti oli hänen lähisukuaan, mutta kolli oli päällikkö ja se ujostutti Kujetassua. Mitä jos hänet karkoitettaisiin?
”Ei ole syytä huoleen, ei Mesitähti sinulle pahaa tee”, Mehiläislento rauhoitteli oppilastaan huomattuaan naaraan olevan hermona. Kujetassu vastasi kollille epämääräisellä ynähdyksellä ja seisahtui hieman Mesitähden pesän ulkopuolelle. Mehiläislento huhuili kollipäällikön nimeä ja luvan saatuaan asteli sisään.
”Mehiläislento, Malvatassu, Kujetassu. Mikä tuo teidät luokseni?” valkoruskea kolli naukaisi hieman yllättyneenä ja Kujetassu vilkaisi käpäliinsä hiljaisina.
”Löysin Kujetassun ja Malvatassun leirin ulkopuolelta, sammalpaikalta. Molemmat olivat lähteneet luvatta”, Mehiläislento selitti klaanipäällikölle. Kujetassu keskittyi oikeastaan vain uusien jekkujen luomiseen, joten häneltä meni täysin ohi mitä kollit puhuivat keskenään. Tovin kuluttua Mehiläislento kuitenkin tuuppasi häntä ja naarasoppilas katsahti hämillään muihin kissoihin. Mistä he olivat keskustelleet?
”Rangaistukseksi te hoidatte klaaninvanhimpia ja kuningattaria pentuineen puolen kuun ajan mukisematta”, Mesitähti naukui oppilaille ja katsoi naaraita vakavana. Kujetassu ei saanut muodostettua yhtäkään sanaa, vaan nyökkäsi klaanipäällikölle. Mehiläislento kiitti kollipäällikköä ajastaan ja kolmikko poistui sitten pesästä. Ainakin Kujetassu ja Mehiläislento poistuivat, naaras ei kiinnittänyt huomiota Malvatassuun.
”Tulehan, näytän sinulle mistä löydät sammalia ja kuinka peti tehdään. Älä huoli, puoli kuuta menee nopeasti ohi”, Mehiläislento lohdutti naarasta.

// KP-boosti

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Ampiaispiston nerokas käänteispsykologia oli toiminut Pöllötassuun paremmin kuin Kuutamolaine oli uskaltanut toivoa: Kolli oli tuohtuneena puhisten ryhtynyt jäljittämään saalista, ja tällä kertaa hän oli jättänyt metkut sikseen. Kuutamolaine ei voinut olla kuin kiitollinen veljensä tarjoamasta tuesta, sillä ilman tätä hänen uransa Pöllötassun mestarina olisi varmasti saanut lyhyen ja nolon lopun.
”Kiitos”, hän muodosti sanan ääneti suullaan, jottei Pöllötassu vain huomaisi vedätystä ja ryhtyisi uudelleen kapinoimaan. Ampiaispisto huiskaisi häntäänsä kuitaten sisarensa kiitoksen.
Jälleen kerran Kuutamolaine ja Ampiaispisto kulkivat nuoren kollin perässä, kun tämä eteni roudan peittämän, nahistuneen aluskasvillisuuden seassa selvästikin jotain hajua seuraten. Yhtäkkiä oppilas teki äkkipysähdyksen, ja ennen kuin Kuutamolaine ehti nähdä, mistä oli kysymys, tämä loikkasi jo eteenpäin hurjistuneesti sähisten ja häntä piiskaten. Hetken kuluttua Pöllötassu nousi ylös ja kääntyi ympäri hiiri hampaissaan.
Kuutamolaine oli vaikuttunut siitä, että oppilas todellakin oli saanut jotakin kiinni huolimatta suurieleisestä – ja -äänisestä – hyökkäyksestään. Hän oli kuitenkin melko varma siitä, että kolli oli samalla karkottanut kaikki muut saaliseläimet lähitienoolta.
”Ja te sanoitte etten muka osaa saalistaa”, Pöllötassu tuhahti voitonriemuisena ja viskasi hiiren sotureiden jalkoihin.
”Olen kyllä yllättynyt”, Kuutamolaine totesi ja nyökytteli päätään hyväksyvästi.
”En silti usko, että saat napattua viittä lisää”, Ampiaispisto lisäsi, ja sekös vasta suututti Pöllötassun. Heidän onnekseen oppilas suuntasi raivonsa saalistamiseen osoittaakseen heille heidän olevan väärässä tämän taitojen suhteen.
”Kita kiinni!” Pöllötassu sähähti. ”Minä kyllä saan kiinni viisi saalista tai vaikka kymmenenkin, sillä olen teitä kumpaakin parempi saalistaja!” Sen puhistuaan kolli ryhtyi uudelleen etsimään ilmasta saaliin hajua.
Kuutamolaine kääntyi Ampiaispiston puoleen hieman ilkikurinen pilke silmissään. ”En olisi uskonut, että tämä oikeasti toimii”, hän supatti kollille huomaamattomasti.

//Amppari?

Kirjoittaja: Elandra

Olin pyörinyt koko illan ja yön levottomasti vuoteessani saamatta unen päästä kiinni. Ajatukset pyörivät valtoimenaan mielessäni antamatta unelle lainkaan tilaa. En tiennyt kauanko olin maannut liikkumattomana aloillani, mutta päätin sen riittävän nyt. Nousin ylös ja ravistelin turkiltani siihen takertuneet sammalhiput. Sipaisin kielelläni muutaman kerran turkkiani sieltä täältä ja tassutin ulos pesästäni.
Vuoteessa pyöriminen ei auttaisi minua nukahtamaan, joten päätin lähteä kävelylle. Leirin pääaukio huusi tyhjyyttään ja vain yöpartioon määrätyt Lieskakajo ja hänen oppilaansa Unikkotassu olivat hereillä. Näin Unikkotassun istuvan piikkihernetunnelin edustalla, mutta punaturkkista Lieskakajoa ei näkynyt aukiolla. Mutta nostaessani katseeni leiriä ympäröiviin puihin, erotin soturin puun alimmalta oksalta. Kollin vihreä katse oli kääntynyt minuun ja tervehdin häntä nyökkäämällä. Kävelin Unikkotassun ohi ulos leiristä.

Yö oli harvinaisen kaunis, vaikka sää olikin hyytävän kylmä. Kun kohotin katseeni ylöspäin, lehdettömien puiden oksien välistä erottui kirkas tähtitaivas. Puhaltaessani ilmaa hengityksen mukana ulos, lämmin henkäys muuttui höyryksi kohdatessaan pakkasilman. Laskin katseeni maahan ja silmäilin jäätyneitä varpuja, jotka olivat saaneet koristeekseen valkean kuurakerroksen. Maa oli lumeton, sillä ensilumi oli sulanut pois kuten aina Lehtikadon alun aikoihin.
Käpäläni lähtivät viemään minua kohti Kuolonklaanin rajaa. Ei olisi haitaksi, mikäli tarkastaisin rajaa vähän matkaa ihan vain varalta. Kuolonklaanilaisista ei viime aikoina ollut ollut häiriötä Eloklaanille, enkä uskonut heidän edelleenkään oleva uhka klaanilleni.

Saavuttaessani Kuolonklaanin rajan, yllätyksekseni tuuli toi naapuriklaanimme reviiriltä voimakkaan kuolonklaanilaiskissan tuoksun. Aistini virittyivät heti ja aloin automaattisesti tutkiskella ympäristöäni tarkemmin siltä varalta, että jossain piilossa vaanisi kuolonklaanilainen. Kuljin lähemmäs rajaa. Erotin rajan tuntumassa kykkivän kuolonklaanilaisnaaraan. Isomahainen kolmivärinen kissa näytti huonovointiselta, joten päätin lähestyä häntä ja tarjota apuani, mikäli hän sitä kaipaisi. Olisi väärin jättää heikkokuntoinen kissa yksin rajalle, vaikka hän olikin kuolonklaanilainen.
Naaraskissan hengitys oli raskas ja epäilykseni heräsivät heti nähdessäni tämän suuren vatsan ja tuskallisen ilmeen. Olin seurannut aiemminkin synnytystä vierestä. Epäilykseni paljastuivat oikeaksi, kun kuolonklaanilaisnaaras ilmoitti synnyttävänsä. Raskas hengitys ja selvästi voimistuvat kivut kertoivat, että synnytys tosiaankin oli käynnissä. En millään ehtisi juosta kummankaan klaanin leiriin hakemaan parantajaa avuksi.
”Oletko sinä ennen synnyttänyt?” kysyin niin rauhallisella äänellä kuin suinkin pystyin. Valkokirjokilpikonnakuvioinen naaras ravisteli päätään. Tämän hengitys muuttui yhä vain raskaammaksi ja kissa näytti siltä, että pennut tosiaankin tulisivat hetkenä minä hyvänsä. Vaikka olinkin seurannut useaakin synnytystä vierestä, oli myönnettävä etten tiennyt juuri lainkaan miten auttaa synnyttävää naaraskissaa. Päätin kuitenkin tehdä parhaani hänen auttamisessaan, joten astuin rajan yli naaraskissan luokse. Yritin muistella, mitä Liljatuuli ja Leimusilmä olivat sanoneet tai tehneet synnyttävälle kissalle.
”Kaikki hyvin, sinä selviät tästä kyllä. Kun koet tarvetta ponnistaa, älä vastustele. Kehosi tietää kyllä mitä tehdä”, vakuutin rauhallisella äänellä. Rukoilin hiljaa mielessäni Tähtiklaanilta apua. Olisin pulassa, mikäli synnytyksessä ilmenisi komplikaatioita. Olisi paha selittää Punatähdelle, että hänen soturinsa kuoli minun käpäliini kesken synnytyksen – vieläpä keskellä yötä ja Eloklaanin rajalla.

//Huomen?

Kirjoittaja: Saaga

Sypressikuiskeen kasvoille levisi leveä hymy.
“Haluan todellakin haluan”, hän sanoi ääni väristen. Vaikka hän töksäytteli ja oli vähän… no Sypressikuiske mainen hänestä pidettiin sellaisena. Se toi naaraan sydämeen lämmöntunteen. Sypressikuiske kehräsi Hallavarjon lapaa vasten.

*Pari päivää Sypressikuiskeen synnytyksen jälkeen*
Sypressikuiske silitteli pentujensa päitä hännällään. Kaksi pientä mönkiäistä – Vadelmapentua vaalean oranssia naarasta ruskeilla läikilä ja valkeilla yksityiskohdilla sekä Loistepentua oranssiraidallista kollia, joka näytti hämmästyttävästi isältään. Loistepentu oli heikommassa hapessa kuin Vadelmapentu ja Sypressikuisketta suoraan sanoen pelotti tuon pienen kollin puolesta. Hän oli niin pieni ja heiveröinen. Hänen siskonsa oli isompi kokoinen ja liikkuvaisempi vaikka molemmat olivat pieniä. Hallavarjo asteli sisään pesän hämärään.
“Hei vain. Anteeksi etten ole ehtinyt käymään on ollut kiirettä”, vitivalkoinen kolli sanoi mutta Sypressikuiske vain kehräsi.
“Ei se mitään. Aurinkoroihu ja Kimalaistoive ovat pitäneet seuraa”, nuori kuningatar totesi ikionnellisena ottoisänsä näkemisestä.
“Tule peremmälle. Tässä on Vadelmapentu”, Sypressikuiske esitteli tyttärensä ja kääntyi poikansa puoleen.
“Ja tässä on Loistepentu”, hän kertoi rakkauden ja ylpeyden täyteisellä kehräyksellä.
“Ne ovat suloisia. Onko ollut kipuja tai jotain muuta mistä haluaisit kertoa?” Hallavarjo kysyi istuutuen Sypressikuiskeen ja pentujen eteen.
“Ei oikeastaan”, Sypressikuiske sanoi hiukan vaisusti ja huoli välähti naaraan silmissä.
//Halla?

Kirjoittaja: Elandra

Pöllötassun lähtiessä saalistamaan, ehdin jo huokaista helpotuksesta. Ajattelin jo hetken, että kenties likaisenvalkoinen kolli ei ollutkaan niin toivoton tapaus. Ajatus muuttui hetkessä, kun kolli katosi näkyvistä ja hyökkäsi yllättäen mestarinsa selkään. Hyökkäyksen voimasta mustavalkoinen naaras oli kaatunut maahan, ja Pöllötassu kuittasi koko homman kertomalla luulleensa Kuutamolainetta hiireksi. Hänen vitsinsä ei ollut lainkaan hauska, ja minun ja sisareni kasvoilla olevat ilmeet välittivät tiedon myös Pöllötassulle. Likaisenvalkoinen oppilas ei näyttänyt välittävän, vaan tämä jatkoi typerää virnuiluaan.
”Kuusi saalista. Sitä ennen sinä et pääse leiriin”, Kuutamolaine sylkäisi sanat suustaan, mutta naaras pysyi kuitenkin vielä suhteellisen rauhallisena. Itse en olisi moiseen pystynyt, sillä nyt jo minua suututti todella kovasti nuoren kollin sietämätön käytös!
Pöllötassu siristeli vihreitä silmiään ja kohotti ylähuultaan paljastaen valkeat, terävät hampaansa meille. Kolli vaikutti hyvin uhkaavalta, mutta hän ei minua pelottanut!
”Te olette aivan hiirenaivoisia molemmat. Minä en aio saalistaa yhtäkään saalista”, Pöllötassu ilmoitti itsepäisesti ja katsoi vihaisesti mestariaan ja minua. Vilkaisin mietteliäästi Kuutamolainetta, joka katsoi oppilastaan tiukasti. Minusta tuntui pahalta, etten ollutkaan osannut auttaa sisartani. Siispä yritin kuumeisesti keksiä jotain, miten tilanteen saisi ratkaistua ilman, että meidän pitäisi luovuttaa. Selvästikään uhkailu ja komentelu eivät auttaneet, vaan olisi keksittävä jotain muuta. Silloin minulla välähti! Astuin askeleen lähemmäs Pöllötassua ja kohautin välinpitämättömästi lapojani.
”Niin minä ajattelinkin”, tokaisin päätäni pudistellen. Likaisenvalkoisen kollin kasvoille piirtyi hämmentynyt ilme, ja tämän hymy katosi.
”Ethän sinä taida edes osata saalistaa, siksi sinä pelleilet”, naukaisin päätäni pudistellen. Vilkaisin Kuutamolainetta, joka aluksi näytti hämmentyneeltä, mutta näytti sitten tajuavan mitä yritin. Pöllötassun hämmentynyt ilme vaihtui päättäväiseksi. Kolli kohotti leukansa pystyyn ja piiskasi hännällään ilmaa.
”Kylläpäs osaan! Sinä et sano, mitä minä osaan tai en osaa”, Pöllötassu marmatti. Silloin Kuutamolaine liittyi keskusteluun:
”Minustakin alkaa tuntumaan siltä, ettet sinä osaa. Jos osaisit, kai sinä olisi jo saalistanut.”
Pöllötassu alkoi näyttää entistä ärsyyntyneemmältä. Hän luimisti korviaan ja heilutteli häntäänsä edestakaisin.
”Voi voi, kissaparka ei osaa saalistaa. Kuutamolaine, sinun olisi varmaan parasta puhua tästä Mesitähdelle. Ei klaanissa voi pitää kissaa, joka ei osaa saalistaa”, tokaisin päätäni pudistellen. Silloin Pöllötassu alkoi toimia.
”Lopettakaa! Olette ihan typeriä! Minä näytän, että osaan saalistaa paremmin kuin te yhteensä”, Pöllötassu ärähti ja kääntyi ympäri ja alkoi nuuhkia ilmaa. Katsahdin sisartani tyytyväisesti hymyillen.

//Kuutamo?

Kirjoittaja: Nelli

”Sattuiko?” Kysyin kylmällä ja hieman kiusoittelevalla äänellä Sumutassulta, joka oli juuri kompastunut juureen yrittäessämme saalistaaa hiirtä.
”Ei todellakaan”, kollioppilas sihahti. Menin hieman kauemmas, minua ei huvittanit olla tuon ilkeän kissan lähellä.
”Nyt se hiiri pääsi karkuun”, Sumutassu ärähti ”Siitä olisi saanut loistavan aterian klaanille!”
”Voimmehan me vielä seurata sen hajujälkeä”, ehdotin värittömällä äänellä näyttämättä pienilaatuista turhautumistani. Sumutasu päästi myöntyvän murahduksen heilauttaen saniaiset tieltään.
”Tuolla!” Hän kuiskasi ja käännyin katsomaan hiirtä, joka nakersi pähkinäänsä vailla huolen häivää tajuamatta, että kaksi sitä ainakin viisi kertaa suurempaa kissaa vaani pensaikossa, josta lehdet tosin olivat jo melkein kaikki tippuneet. Haistoin Kuolonklaanin, sen tuoreet hajumerkit, olimme siis lähellä heidän reviiriään. Olin niin keskittynyt miettimään Kuolonklaania, etten melkein huomannut, miten Sumutassu syöksyi hiiren kimppuun ja alkoi jahtaamaan sitä kynnet paljaana.
Yhtäkkiä hiiri kääntyi juoksemaan rajaa kohti, mutta Sumutassu vain pinkoi perässä. Tajusin, että Sumutassu oli huomaamattaan juoksemassa rajan yli! Loikkasin pensaikosta käpälät maata rummuttaen ja otin oppilastoverini kiinni. Tartuin tätä lujaa niskasta ja vedin hänet pois rajalta.
”Olit juosta rajan yli!” Huohotin hengästyneenä.
Silloin aluskasvillisuudesta pelmahti Kuolonklaanin partio.
”Mitä te täällä teette? Häipykää nyt heti!” Punertava, partion johdossa oleva kollisoturi ärisi, tunnistin hänet Jääviilloksi.
”Emme ole vihamielisissä aikeissa. Olemme vain saalistamassa”, kiirehdin sanomaan Sumutassun mulkoillessa heitä.
”Eikö Eloklaanin oppilaille ole opetettu missä saa saalistaa?” Jääviilto kysyi äänessään pilkkaa. Sumutassu oli juuri sanomassa jotain, kun Hillasielu ja Omenahuuma saapuivat paikalle.
”Totta kai on. Pyydän anteeksi oppilaidemme puolesta”, Omenahuuma naukui pahoitellen.
”Sietääkin pyytää. Pidä oppilaasi paremmin kurissa”, partion kissat sihahtivat. Hetken päästä partio oli kadonnut.

Hillasielu ja Omenahuuma olivat päättäneet olla rankaisematta meitä, sillä emme olleet ylittäneet rajaa, ja että jättäisimme saalistamisen tältä päivältä ja siirtyisimme taisteluharjoituksiin, mistä olin sangen innoissani.
Olimme saapuneet taistelukuopalle. Mielestäni Sumutassukin näytti hieman innostuneelta, vaikka hän olikin aiemmin sanonut ettei niinkään välittänyt taisteluharjoituksista.
”Noniin, te kaksi taistelette toisianne vastaan. Muistakaa, ettei kynsiä tai hampaita käytetä. Minä ja Omenahuuma seuraamme ja voimme sitten antaa teille neuvoja taisteluliikkeisiin liittyen”, Hillasielu ohjeisti.
Värähdin innostuksesta ja yritin muistella liikkeitä, joita Hillasielu oli minulle joskus opettanut. Vihdoin pääsisin taistelemaan ainakin suunnilleen samantasoista kissaa kuin minä vastaan!
Sumutassu nyökkäsi Hillasielulle, minkä jälkeen hän tuli seisomaan minua vastapäätä. Aloimme kiertää kehää.
Hetken päästä Sumutassu loikkasi äkkiarvaamatta ja tarttui käpälillä kiinni selkääni.
Sähähdin ja yritin rimpuilla irti otteesta. Kellahdin maahan, jolloin Sumutassunkin ote kirposi ja olin taas vapaa. Nyt oli minun vuoroni hyökätä! Vilahdin Sumutassun sivulle tuupaten häntä oikein lujasti kylkeen, jolloin oppilas kaatui kumoon. Sitten painoin häntä maata vasten ja mukamas kynsin hänen vatsaansa, tosin kynnet piilossa.
Sumutassu potkaisi minua lujasti vatsaan takajaloillaan, jolloin jouduin perääntymään. Sitten hän syöksyin kimppuuni ja kierimme maassa sähisten, kunnes Omenahuuma käski lopettamaan.
”Se meni ihan hyvin”, Hillasielu maukaisi.
”Sumutassu, hyppy jonka ensin teit oli oikein hyvä.”, Omenahuuma kehui oppilastaan.
”Sinunkaan hyökkäyksessäsi ei ollut paljoa moitittavaa, ketteryydessä olisi kuitenkin edelleen hieman oppimista”, Hillasielu totesi.
Kyllä minä tiedän!- ajattelin närkästyneenä, mutten sanonut sitä vaan tyydyin nyökkäämään vastaukseksi.
”Vieläkö harjoittelemme?” Sumutassu kysyi.
”Kyllä”, hänen mestarinsa vastasi lyhyesti.
”Muttemme luultavasti kovin kauaa”, Hillasielu lisäsi.
Päivä oli edennyt jo yli aurinkohuipun. Aurinko ei tosin vieläkään tullut esiin. Tunsin, että minulla oli hieman nälkä, mutta päätin olla sanomatta sitä ääneen. Kyllä minä ihan hyvin kestäisin.
”Tulehan, Kipinätassu, niin näytän, miten voisit jatkossa käyttää liikkeitä ja tehdä ne paremmin”, Hillasielu maukaisi, ja menin hänen kanssaan hieman sivummalle jättäen Omenahuuman ja Sumutassunkin harjoittelemaan taisteluliikkeitä.
//Sumu?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Pöllötassu ei ollut yhtään sen yhteistyökykyisempi leirin muurien ulkopuolella kuin niiden sisälläkään. Kuutamolaine kiristeli hampaitaan ja yritti pysyä tyynenä, vaikka hänen kärsivällisyytensä oli jo hyvin pitkälti yli rajojensa. Onneksi Ampiaispisto oli tullut mukaan auttamaan ongelmaoppilaan kanssa.
”Ei lainkaan huono ajatus”, hän totesi veljensä ehdotuksesta laittaa Pöllötassu saalistamaan neljä saalista ennen leiriin palaamista.
”Olet kyllä tämän metsän säälittävin soturi, kun et osaa edes toimia mestarina yksin!” Pöllötassu tuhahti ivallisesti.
”Hyvä on – saalistat viisi saalista ennen leirin palaamista, ja jos tuo nalkutus jatkuu vielä, tuplaan sen määrän ilomielin”, Kuutamolaine vastasi tiukasti ja loi tuiman katseen likaisenvalkeaan kolliin.
Ampiaispisto seisoi siskonsa vieressä yhtä ankaran näköisenä, ja Pöllötassu huitaisi kiukkuisesti hännällään läheisen pensaan oksia. ”Kuulit kyllä, mitä mestarisi sinulle sanoi”, vanhempi soturi maukui oppilaalle, ”joten parasta ruveta saalistamaan, mikäli haluat päästä takaisin leiriin vielä tämän päivän aikana.”
Kuutamolaine seurasi tyytyväisenä, miten Pöllötassu ryhtyi haistelemaan ilmaa, löysi ilmeisesti hajujäljen ja lähti seuraamaan sitä. Ei kolli mikään täysin toivoton tapaus ollut, mitä taitoihin tuli, mutta tämän persoonallisuus kaipasi kipeästi muutosta.
Pian valkoinen oppilas oli jo kadonnut pensaiden sekaan, ja Kuutamolaine liikkui ääneti Ampiaispiston kanssa hänen perässään. Jossain kohti soturit kadottivat nuoremman kissan kokonaan näköpiiristään, ja Kuutamolaine epäili tämän taas tehneen jonkin typeristä karkaamistempauksistaan.
Samassa heidän takaansa kuului ulvaisu, ja Pöllötassu syöksyi Kuutamolaineen niskaan. Mustavalkoinen soturitar huudahti yllättyneenä ja lensi iskun voimasta maahan. Pöllötassu nousi pois hänen päältään virnuillen.
”Oi anteeksi, minä kun luulin nähneeni hiiren”, kolli tokaisi eikä näyttänyt yhtään katuvalta. Kuutamolaine ponkaisi takaisin käpälilleen ja mulkoili oppilastaan hyvin vihaisena. Hän joutui hillitsemään itseään käymästä nuoremman kissan päälle.

//Amppari?

Kirjoittaja: Sirius

Höristin korviani. Tosiaan, hiiren rapistelua kuului aluskasvillisuudessa. Minua hävetti, etten ollut löytänyt hiirtä itse! Päätin kuitenkin tyytyä siihen että Kipinätassu oli löytänyt sen, mutta minä voisin napata sen! ’Se on lähellä. Tätä menoa minusta tulee koko Eloklaanin paras soturi!’ ajattelin voitonriemuisena. Sukelsin lehtien sekaan toivoen että hiiri ei olisi vaistonnut minua. Lehdet olivat ällöttävän kylmiä ja märkiä, johtuen siitä että lumi oli sulanut. Näin Kipinätassun liekinvärisen turkin pensaan takaa. Kolli hiipi kohti hiirtä. ’Minä sen saan, et sinä!’ ajattelin turhautuneena. Pelmahdin esiin lehtien seasta. Hyppäsin hiiren kimppuun. Ajattelin, että hyppy olisi sujunut hyvin, mutta kompastuin juureen. Tuiskahdin kuonolleni. ’Typerä juuri!’ kirosin mielessäni. Näin Kipinätassun hölkyttävän paikalle. Varauduin syöksähtämään pystyyn. ”Ei kai käynyt mitään?” hän kysyi.
”Ei todellakaan.” sihahdin. Kipinätassu perääntyi hieman. ”Nyt se hiiri pääsi karkuun.” ärähdin. ”Siitä olisi saanut loistavan aterian klaanille!”
”Voimmehan me vielä seurata sen hajujälkeä.” Kipinätassu ehdotti. Idea kuulosti kieltämättä hyvältä. Voisimme saada sen sittenkin kiinni! Murahdin vain myöntävästi enkä sanonut mitään. Heilautin saniaiset tieltäni ja yritin olla kavahtamatta päälleni pudonneita pisaroita. ”Tuolla!” kuiskasin. Kipinätassu kääntyi katsomaan kohti hiirtä. Se nakerteli rauhassa pähkinää. Vaikutti siltä, että olimme lähellä Kuolonklaanin rajaa. Rajamerkit haisivat tuoreilta. En ehtinyt miettiä enempää, kun olin jo syöksynyt hiiren kimppuun kynnet esillä. Juoksin sitä kohti.
’Tällä kertaa jäät kiinni, senkin mokoma saaliseläin!’ ajattelin vihaisena. Hiiri teki äkkikäännöksen rajaa kohti. Juoksin sitä kohti hurjaa vauhtia. Yhtäkkiä tunsin Kipinätassun hampaat niskassani. ”Olit juosta rajan yli!” Kipinätassu huohotti. Yhtäkkiä huomasin hiiren olleen juokseen Kuolonklaanin puolelle. Rajamerkit olivat tuoreita, joten olin selvästi melkein ylittänyt Kuolonklaanin rajan! Aluskasvillisuudesta pelmahti esiin partio. ”Mitä te täällä teette? Häipykää nyt heti!” partion johdossa oleva Jääviilto ärähti. Peräännyin muutaman askelen taaksepäin. Muu partio mulkoili meitä vihaisesti. ”Emme ole vihamielisissä aikeissa. Olemme vain saalistamassa.” Kipinätassu sanoi nopeasti. Mulkoilin kissoja vihaisesti. Niskakarvani nousivat pystyyn. Muut kissat jotka partiossa olivat, näyttivät vierailta. Mukana oli muutama nuori soturi, ja yksi joka näytti lähes klaaninvanhimmalta. En tiennyt heidän nimiään. ”Eikö Eloklaanin oppilaille ole opetettu missä saa saalistaa?” Jääviilto kysyi pilkallisesti. ”Älä siinä viisastele!” minun teki mieli sähähtää, mutta juuri silloin kun olin sanomassa sitä, Hillasielu ja Omenahuuma ilmestyivät esiin. ”Totta kai on. Pyydän anteeksi oppilaidemme puolesta.” Omenahuuma naukui pahoittelevasti.
”Sietääkin pyytää. Pidä oppilaasi paremmin kurissa.” he sihahtivat. Hetken päästä partio oli kadonnut. Minua pelotti, minkä rangaistuksen Omenahuuma saattaisi minulle antaa. Miksi olin ollut niin hiirenaivo, etten ollut nähnyt edes rajamerkkejä! Vedin henkeä.
”Miksi ihmeessä tuo tapahtui?” Hillasielu kysyi. ”Olimme saalistamassa. Sitten, no olin ottamassa hiirtä kiinni, niin, siis halusin ruokkia klaaniani! Se juoksi Kuolonklaanin puolelle.” selitin hiljaa. ”Ylitittekö te rajaa?” Omenahuuma tiedusteli.
”Emme!” Kipinätassu sanoi. Hillasielu ja Omenahuuma kuiskuttelivat hetken jotain.
”Jos ette kerran ylittäneet rajaa, niin emme rankaise teitä. Kumminkin, saalistus voisi jäädä nyt tähän. Mennään mieluummin taisteluharjoituksiin.” he sanoivat. Harjoituskuopalle oli pitkä matka. Se oli ihan reviirin toisella puolella! Harpoin Kipinätassun kiinni. Kävelin metsässä hiljaa. En edes vilkaissut taakseni. Kun saavutin Kipinätassun kiinni, olin hieman ärtynyt. ”Miksi me jäimme kiinni? Miksi juuri nyt?” kuiskasin. En tiennyt kuuliko joku sitä, mutta lähdin juoksemaan. Harpoin läheisen paatsaman luo. Toivoin, että maa nielaisisi minut. Sitten minun ei täytyisi olla tässä kiusallisessa tilanteessa. Mulkoilin kohti rajaa. ’Minkä takia teidän kuolonklaanilaisten piti tulla siihen?’ ajattelin tuijottaen vihaisena. Kävelimme lähes koko loppumatkan hiljaa kuopalle asti. Vasta sitten kun Hillasielu ilmoitti että saa pysähtyä, heitin ikävät ajatukset mielestäni. Vihdoin pääsisin kokeilemaan taistelua niin että minulla olisi oikea harjoituskaveri!
”Kipinä?”

Kirjoittaja: Elandra

Olin seurannut leirin uloskäynniltä, kuinka Kuutamolaine oli kadonnut oppilaiden pesään hakemaan Pöllötassua. Minua jännitti hieman sisareni puolesta, sillä Pöllötassu oli väkivaltainen ja arvaamaton. Vaikka Kuutamolaine olikin soturi, hän oli vielä kovin nuori ja kokematon. Pöllötassu saattaisi raivostuessaan saada aikaiseksi pahaa jälkeä.
Jännitin lihaksiani, kun näin Pöllötassun kipittävän ulos oppilaiden pesästä. Sain huokaista helpotuksesta, kun pian hänen jälkeensä tunnistin Kuutamolaineen mustavalkoisen turkin. Naaras näytti olevan ihan kunnossa. Noin vain Pöllötassu juoksi ohitseni suoraa tietä ulos leiristä. Kuten olin arvellut, se ei ollut ollut Kuutamolaineen ohjeistus oppilaalleen.
”Jos sinulla ei ole kiire, voit vapaasti liittyä iloiseen joukkoomme. Apu kelpaa aina!” Kuutamolaine huikkasi kävellessään jo oppilaansa perään. Minun ei tarvinnut miettiä kahta kertaa, sillä olin aina valmis auttamaan perheenjäseniäni, etenkin kun olin vain viettänyt koko aamun leirissä. Tiesin, että auttamalla Kuutamolainetta pääsisin myös luistamaan soturin tehtävistä. Partiot olivat raskaita ja väsyttäviä, joten tämä oli oikein mukavaa vaihtelua!
”Olen jo tulossa!” virnistin ja lähdin ravaamaan nuoremman soturin perässä ulos leiristä. Pörhistelin turkkiani leirin ulkopuolella. Kylmyys oli onnistunut yllättämään minut täysin, vaikka tiesinkin päivien kylmenevän mitä pidemmälle Lehtikato eteni.
”Mihin hän oikein meni?” Kuutamolaine tuskasteli ja käänteli turhautuneena päätään. Niin, Pöllötassusta ei näkynyt jälkeäkään. Minuakin alkoi hiljalleen ärsyttämään yhä vain enemmän sisareni puolesta. Pöllötassu oli todella kiittämätön ja inhottava oppilas!
”Ei hän ole voinut kauas ehtiä”, vakuuttelin ja aloin haistella ilmaa. Vaikka leirin liepeillä risteili lukuisten eloklaanilaisten hajujälkiä, onnistuin erottamaan niistä Pöllötassun jäljen. Se kulki leirin sisäänkäynniltä vasemmalle piikkihernemuurin lähistöllä. Kuulin Kuutamolaineen askeleet perässäni, kun hajujälki lähti viemään kauemmas leiristä. Se oli sama pieni polku, jota minä ja Kultasiipi olimme käyttäneet karattuamme leiristä, kun olin ollut vasta pentu. Sen seikkailun seurauksena olin pudonnut jokeen ja joutunut parantajan pesälle, mutta tietenkin olin selvinnyt siitä. Minä tiesin selviäväni mistä vain!
”Shh”, kuiskasin, kun hajujälki voimistui. Hidastimme tahtiamme ja meidän molempien katseemme kääntyivät erään mättään taakse. Musta hännänpää vilkkui mättään takaa, Pöllötassu selvästi touhuili jotakin. Annoin Kuutamolaineen mennä ensin. Naaras hiipi hiljaa kohti oppilastaan. Astelin hänen perässään ja sillä hetkellä Pöllötassu käännähti meitä kohti.
”Mitä Tähtiklaanin nimeen sinä touhuat?” Kuutamolaine huokaisi päätään pudistellen. Pöllötassu näytti siltä, kuin hän olisi kaivautumassa maan alle. Kolli oli kaivanut routaiseen maahan kuopan, jonka tarkoitus ei ihan auennut minullekaan.
”Kaivan sinulle hautaa”, Pöllötassu naurahti kuin vitsi olisi ollut hauskakin.
”Noin et puhu mestarillesi!” tiuskaisin, sillä en voinut katsoa vierestä miten kolli kohteli sisartani, ”lopeta pelleily ja ala käyttäytyä kuten oppilaan täytyy! Mitä sanot, jos laittaisimme tämän oppilaan saalistamaan ainakin neljä saalista, ennen kuin hän saa palata leiriin?”
Tiukka katseeni kääntyi Kuutamolaineeseen.
”Älä sinä komentele minua!” Pöllötassu ärähti ja otti uhkaavasti askeleen lähemmäs minua.
”Sinä et päätä siitä. Kuutamolaine pyysi minut apuun, ja minä myös aion auttaa. Sinun on paras oppia, miten puhua vanhemmille kissoille”, naukaisin ja nostin leukani pystyyn.

//Kuutamo?

Kirjoittaja: Elandra

Kuusitassu: 4kp –

Tähtimötassu: 6kp –

Sumutassu: 12kp –

Kultasiipi: 12kp –

Hilehuurre: 70kp! –

Kuutamolaine: 10kp –

Hallavarjo: 16kp –

Helmipilkku: 5kp –

Varjotassu: 17kp –

Kipinätassu: 7kp –

Sypressikuiske: 3kp –

Kujetassu: 4kp –

Pohjaharha: 47kp! –

Malvatassu: 6kp –

Sadetassu: 9kp –

Kirjoittaja: Elandra

Kuten Liljatuuli oli kehottanut, olin pysynyt eilisestä asti mahdollisimman lämpimänä ja yrittänyt olla rehkimättä liikaa. Minttuliekki oli vapauttanut minut partiosta tämä aamuna ja Korppisiipi oli ilokseni luvannut ottaa Närhitassun mukaansa harjoituksiin hänen ja Pensastassun kanssa.
Yön aikana kurkkuni oli muuttunut karheaksi. Se oli säikäyttänyt minut, sillä pelkäsin toden teolla vilustumista. Olin kiiruhtanut ulos pesästä ja suunnannut heti parantajan pesälle etsimään Leimusilmää tai Liljatuulta.
”Onko täällä ketään?” kysyin karheaksi muuttuneella äänellä astuessani syvemmälle parantajan pesään. Leimusilmä kurkisti ystävällisesti hymyillen kivenkolossa sijaitsevasta pesästä ja asteli kevein askelin sairasaukiolle.
”Hei Pohjaharha, miten voin auttaa tänään?” parantajaoppilas kysyi ja tapitti minua keltaisilla silmillään. Nielaisin hermostuksissani ja mietin kuumeisesti sanojani. En halunnut vaikuttaa töykeältä tai komennella parantajia, mutta olin oikeasti hurjan peloissani.
”Minun kurkkuni muuttui yön aikana karheaksi”, selitin ääni väristen, ”voisinko saada siihen jotain yrttiä?” Painelin hermostuneena vuorotellen kovaa maata käpälilläni ja toivoin, että mustavalkea kolli auttaisi minua.
”No voihan, toivottavasti et ole vilustumassa. Voisinhan minä sinulle hunajaa antaa, mutta kurkun karheus voi johtua muustakin kuin vilustumisesta. Olethan muistanut juoda vettä tarpeeksi?” kolli kysyi rempseällä äänellä ja kallisti kysyvästi päätään. En ollut kovinkaan tyytyväinen Leimusilmän vastaukseen, mutta halusin luottaa parantajaoppilaan taitoihin. Toivoin hänen olevan oikeassa ja karhean kurkun olevan seuraus vain siitä, etten ollut juonut juurikaan sitten eilisillan.
”Enpä usko, että olen. Luuletko, että se voisi auttaa?” kysyin varovaisella äänellä, ja Leimusilmä vastasi päätään nyökytellen.
”Voi olla, ei siitä ainakaan haittaa ole. Tule takaisin, jos olosi muuttuu heikommaksi”, parantajaoppilas kehotti. Epäröivin askelin poistuin hämärästä pesästä. Päätin käydä jaloittelemassa leirin ulkopuolella, samalla voisin käydä joella juomassa.

Auringonlaskun aikaan oloni ei ollut sen parempi kuin aamulla, päinvastoin se oli vain mennyt huonompaan suuntaan. Juominen ei ollut auttanut ja kylmässä metsässä kävely oli tehnyt oloni vain surkeammaksi. Kurkun karheus oli muuttunut kurkkukivuksi ja inhottava yskä oli saapunut riesakseni.
’Ei, ei, ei.. En minä voi vilustua’, ajattelin hermostuneena, kun kävelin ympyrää leirin pääaukiolla. Vedin syvään henkeä ja suuntasin reippain askelin kohti parantajan pesää. Tarvitsin yrttejä ja äkkiä, jotta oloni ei muuttuisi yhtään tämän pahemmaksi!
Heti pesän sisäänkäynnillä kohtasin taas Leimusilmän, joka kuunteli oireitani tarkasti. Parantajaoppilas sanoi, että minun olisi hyvä siirtyä lepäämään parantajan pesälle, jotta en tartuttaisi muita. Kiitin hiljaa Tähtiklaania, että parantajaoppilas otti tällä kertaa asiani vakavasti! Vilustuminen ei ollut mikään pikku juttu!
Päiväni muuttui yhä vain surkeammaksi, kun näin Hilehuurteen makoilevan yhdellä pesän sammalvuoteista. Oliko hänkin vilustunut? Tavallisesti en toivonut mitään pahaa yhdellekään klaanitoverilleni, mutta tämän Hilehuurre oli kyllä ansainnut. Kolli ei kunnioittanut ketään eikä välittänyt klaanin säännöistä, joten tässä oli hänelle rangaistusta kerrakseen. Kenties toivuttuaan kolli ymmärtäisi, että tämän täytyi olla Tähtiklaanin rangaistus hänelle siitä, ettei hän noudattanut sääntöjä ja heitti soturin tehtävät leikiksi.
Kävelin Leimusilmän ohjeistuksesta parin vuoteen päähän Hilehuurteesta. Onneksi parantajaoppilas ei laittanut meitä vierekkäin. Kun mietin sairastumista ja sen syytä, ymmärsin äkkiä jotakin hirvittävää. Tankaisiko Tähtiklaani myös minua tällä tavalla? Ajattelivatko esi-isät, että olin toiminut jotenkin väärällä tavalla ja siksi he rankaisivat minua tällaisella julmalla tavalla? Niin sen oli oltava. Minä uskoin, että kaikki tapahtui Tähtiklaanin tahdosta ja tämän vilustuminen oli merkki siitä, että olin tehnyt jotakin väärin. En vain vielä ymmärtänyt, miten olin toiminut väärin. Olisiko minun kuitenkin pitänyt kiittää Hilehuurretta siitä, että hän oli ensin pudottanut minut jokeen ja sitten pelastanut minun henkeni?

Emme puhuneet Hilehuurteen kanssa koko iltana mitään, eikä se haitannut minua yhtään. Halusin vain keskittyä toipumiseen. Liljatuuli ja Leimusilmä olivat tuoneet meille yrttejä ennen nukkumaanmenoa. Unikonsiemenet kuulemma helpottaisivat nukahtamista ja hunaja auttaisi yskään ja kurkkukipuun.
Unikonsiemenistä huolimatta nukuin yöni levottomasti. En herännyt kertaakaan, mutta painajaiset kiusasivat minua. Näin hyvin sekavaa unta Hilehuurteesta, joesta ja Tähtiklaanista. Hilehuurre ei pelastanutkaan minua, vaan hukuin ja pääsin Tähtiklaaniin. Muistin vain Hilehuurteen tyytyväisen, murhanhimoisen virnistyksen kun vajosin viimeisen kerran vedenpinnan alle pääsemättä enää pintaan takaisin. Tähtiklaanissa tähtisoturit ilmoittivat, että olin kiittämätön soturi, enkä siksi ansainnut elää.
Siihen minä olin herännyt. Haukoin happea ja räväytin silmäni kauhuissani auki. Ajattelivatko esi-isät oikeasti niin vai oliko uni vain mielikuvitukseni tuotetta? Nousin nopeasti pystyyn ja tunsin kuinka lihaksiani särki. Tuntui kuin olisin juossut eilen Eloklaanin reviiriä koko päivän ympäri pysähtymättä kertaakaan. Kurkkuni oli vieläkin kipeämpi kuin eilen ja sen lisäksi tunsin, kuinka nenästäni valui märkä räkävana. Niiskaisin. Pääni kääntyi Hilehuurteeseen, joka katseli minua silmät sirrillä. Käänsin häpeissäni pääni pois. Tabbykuvioinen soturi oli kaiketi nähnyt, miten kauhuissani olin herännyt.
Uni vaivasi minua ja vilustumisen lisäksi pelkäsin nyt myös Tähtiklaanin olevan minulle vihainen. Tiesin, että minun olisi kiitettävä Hilehuurretta, sillä uskoin sen saavan esi-isät rauhoittumaan. Huokaisin syvään ja käänsin vastentahtoisesti katseeni nuoreen soturiin, joka oli jo siirtänyt katseensa pesän uloskäynnille.
”Kuule, minä muistin juuri yhden asian”, aloitin rohisevalla äänellä ja odotin, että kolli kääntäisi päänsä minun puoleeni. Hilehuurteen pää kääntyi hitaasti ja kolli siristi silmiään kysyvästi. Seuraavien sanojen sanominen vaati minulta hurjasti ponnisteluita, sillä en oikeasti uskonut olevani toiselle soturille mitään velkaa:
”Kiitos, että pelastit minut joesta.”
Nyt se oli sanottu ja toivoin Tähtiklaanin olevan tyytyväinen. Tietysti olinkin iloinen siitä, että Hilehuurre oli pelastanut minut, mutta ilman häntä en alunperin olisi joutunutkaan vaaraan. Nyt voisin keskittyä vain toipumiseen ja siihen, etten antaisi pelolle valtaa. Vaikka kuinka yritin peittää sen, minua pelotti ihan kamalasti. Sairaana oleminen oli pahinta mitä tiesin, eikä Hilehuurteen seura tehnyt siitä yhtään sen miellyttävämpää.

//Hile?

Kirjoittaja: Aura

Hallavarjo kuunteli Sypressikuisketta sydän pamppaillen, kun naaras kertoi pennusta asti toivottuaan kahta asiaa; emoutta ja sitä, että hänellä olisi isä Kollikissan teki mieli syöksyä välittömästi halaamaan naaraskissaa ja sanomaan, että hän voisi koska tahansa olla toiselle isä. Hänen suureen tai ei edes niin suureen perheeseen mahtuisi aina yksi kissa lisää. Aina ja ikuisesti. Ruskeankirjava naaras naukui, että hän halusi isäkseen vain yhden kissan. Kollin sydän pamppaili yhä lujempaa, voisiko naaraskuningatar tarkoittaa häntä?
”Ke-ketähän sinä mahdat tarkoittaa?” Hallavarjo kysyi varovaisella, jopa hauraalla ja ujolla äänensävyllä. Naaraskissa siirtyi hieman lähemmäksi vanhempaa soturia ja painoi päänsä toisen lapaa vasten hiljaisesti.
”Sinua. Olet ollut tukenani elämäni monissa vaiheissa ja tunnut isämaiselta kissalta minulle”, Sypressikuiske naukui valkealle kissalle ja Hallavarjo kääräisi häntänsä toisen suojaksi. Hän halusi todella suojella soturia kaikelta pahalta, mitä maailma saattaisi heittää heidän tielleen.
”Jos minä jotain toivon, niin sitä, että sinä olisit minun tyttäreni. Jos.. jos sinä vain haluat, niin minä adoptoisin sinut mielelläni minun tyttärekseni. Minun perheessäni on aina tilaa”, Hallavarjo naukui nuoremmalle kissalle pehmeällä, lempeällä ja isällisellä äänensävyllä.

//Sype?

Kirjoittaja: Koivu

Hilehuurre oli kävellyt Pohjaharhan kanssa takaisin leiriin. Ilma tuntui paljon kylmemmältä turkki märkänä, vaikka vesi oli kieltämättä ollut vielä hyytävämmän kylmää. Heidän käytyään ensin parantajan pesällä, Hilehuurre oli mennyt jälleen Pohjaharhan perässä Mesitähden puheille.

”Tämä oli jo toinen kerta lyhyen ajan sisään, kun touhuat omiasi partiossa. Sen johdosta sinä et saa kolmeen päivään osallistua partioihin. Soturin tehtävien sijaan autat rangaistuksesi ajan Liljatuulta ja Leimusilmää yrttien keräämisessä. Toivon hartaasti, että opit tästä…” päällikkö oli sanonut vakavasti. Hilehuurteen keskittyminen ei ollut kuitenkaan riittänyt lopun kuulemiseen. Häntä inhotti, että oli saanut rangaistuksen. Hänhän oli pelastanut Pohjaharhan hengen! Eikö se teko ollut jo korjannut hänen virheensä?
Hilehuurre pysyi kuitenkin vaiti, ollessaan edelleen nolostunut tapahtuneesta. Eikä hän Mesitähdelle vihainen ollut, vaan Pohjaharhan kiittämättömyydelle ja sille, ettei saisi osallistua partioihin. Kolmeen päivään!
”Ei sitä vielä tiedä, jos minä kuolenkin”, Pohjaharha sanoi ja mainitsi Liljatuulen varoituksen vilustumisesta.
’Voi nyt hyvä Tähtiklaani!’ Hilehuurre ajatteli ja oli vähällä sanoa sen ääneen.
”Siksi onkin tärkeää, että Hilehuurre auttaa yrttien keräämisessä. Parantajien yrtit ovat vähissä lehtikadon myötä ja jos sinä vilustut, Hilehuurre on tehnyt osansa auttamisessasi keräämällä yrttejä”, Mesitähti totesi.
Hilehuurre vilkaisi Pohjaharhaa, joka näytti jokseenkin tyytymättömältä vastaukseen hännänpään pienestä vääntyilystä päätellen. Valkoinen soturi kuitenkin vain nyökkäsi päällikölle. Hilehuurteen sisällä kuohahti raivo. Mitä Pohjaharha oikein halusi? Erottaa hänet klaanistako? Olisi nyt vain kiitollinen siitä, että oli hengissä. Ainiin, mutta kun hän voi vilustua ja kuolla muillakin tavoilla, toisin kuin muut kissat, Hilehuurre ajatteli ivallisesti.
Pohjaharha oli maukaissut vielä jotakin Mesitähdelle ja kääntynyt sitten poistuakseen päällikön pesästä. Hilehuurre pakotti itsensä pysymään vielä muutaman sekunnin rauhallisena, nyökkäsi sitten Mesitähdelle ja viuhahti ulos pesästä kokeneemman soturin perässä.
Ennen kuin Pohjaharha ehti astella tiehensä, Hilehuurre pysähtyi tämän eteen häntä viuhtoen.
”Sattuukohan herra kivikasvo olemaan tietoinen, että kyllä minäkin voin vilustua. Ei siinä ole mitään eroa, olisin voinut tapattaa itsenikin. Luulet ehkä olevasi jotenkin erityinen, kun keskityt aina vain sääntöihin. Mutta minulla on ikäviä uutisia, Pohjaharha. Et ole sen arvokkaampi tai täydellisempi kuin muutkaan!” Hilehuurre töksäytti hampaansa paljastaen. Kollit tuijottivat toisiaan suoraan silmiin. Hilehuurre ei räpäyttänytkään silmiään. Hänen häpeän tunteensa oli mennyt nopeasti tiehensä, kun häntä oli alkanut suututtaa Pohjaharhan asenne. Pohjaharha tuijotti tyynesti takaisin kova katse vaaleissa meripihkasilmissään, joita Hilehuurre oli joskus pitänyt viehättävinä. Nyt ne kuitenkin vain inhottivat kollia.
”Kyllä minä sen tiedän, etten ole täydellinen. Sinä sen sijaan tunnut unohtavan, ettei tässä olisi kukaan vilustumassa, jos vain olisit käyttäytynyt niin kuin kuuluu”, valkoinen soturi vastasi kylmästi. Pohjaharhankin häntä alkoi huitoa, eikä Hilehuurre osannut edes sanoa, kumpi oli enemmän raivoissaan, vaikka valkea soturi pitikin itsensä noin hyvin kasassa.
”Kiitos vain muistutuksesta. Se oli vahinko, eikä sinunkaan oikea tapasi ylittää siltaa pelastanut sinua! Saat rukoilla Tähtiklaania, että se pelastaa sinut ensi kerralla. Harmi, että sinun kivisessä elämässäsi ei ole tilaa positiivisuudelle, saatika kiitollisuudelle. Säälin sinua”, Hilehuurre sihisi pystymättä kontrolloimaan vihaansa. Antamatta Pohjaharhalle mahdollisuutta vastata, hopeinen kolli kääntyi äkkiä ja talssi piikkihernetunnelille häntä edelleen viuhtoen. Hän ei muistanut, milloin viimeksi oli ollut niin vihastunut.
”Mokomakin mehiläispää!” hän tiuskaisi itsekseen, viilettäessään tunnelista tulos leiristä.
Hän halusi saada ajatuksensa muualle ja päätti lähteä metsästämään, Liljatuulen ohjeistuksista huolimatta. Eihän hän ollut tänään kuitenkaan tehnyt mitään hyödyllistä, kun kyseinen partio oli mennyt niin mönkään kuin mahdollista. Eikä pieni kävelylenkki voinut niin pahasta olla. Ainakaan hänen ei tarvitsisi katsella Pohjaharhaa enää sekuntiakaan. Sitä paitsi kävely piti kollin lämpimänä nyt, kun hopeanharmaa turkki oli jo melkein kokonaan kuivunut.

Auringonlaskun aikaan Hilehuurre palasi takaisin leiriin pulska myyrä ja mustarastas hampaissaan. Kolli oli nauttinut saalistuksesta ja saanut vihan tunteensakin suurimmilta osin käsiteltyä – tai no, ainakin unohdutettua. Negatiiviset tunteet varmasti palaisivat pintaan aina Pohjaharhan tullessa vastaan jossakin.
Hilehuurre jolkutti häntä pystyssä täyttämään lähes olematonta tuoresaaliskasaa. Hän tunsi silmiä selässään ja arveli, että kissat olivat kuulleet juoruja tapahtuneesta. Sivusilmällä kolli erotti Pohjaharhan hahmon leirin laidalla, vähän matkan päässä. Hilehuurre ei vilkaissutkaan tämän suuntaan, vaan laski saaliit kasaan hivenen ylimielisenä. Sen jälkeen hän otti itselleen pienen hiiren ja siirtyi aterioimaan sotureiden pesän edustalle.

Seuraavana päivänä Hilehuurre oli lähtenyt Liljatuulen mukaan keräämään yrttejä aurinkohuipun aikoihin. Liljatuuli oli yrittänyt saada Hilehuurteen jäämään lepäämään täksi päiväksi, mutta kollilla oli ollut aivan liikaa virtaa jäädäkseen pesään kyyhöttämään, joten parantaja oli lopulta antanut periksi. He olivat nyt etsineet kissanminttua ties kuinka kauan heikoin tuloksin. Hilehuurre muisti hyvin kyseisen kasvin houkuttelevan tuoksun, joten hän tunnistaisi kyllä, jos sellainen tulisi vastaan. Liljatuuli oli onneksi saanut kerättyä jo tukon pietaryrttiä sekä pistänyt Hilehuurteen kaivamaan takiaisen juuria. Kolli oli saanut revittyä irti kaikki ne juuret, jotka Liljatuuli oli halunnut, ja kaksikko oli jättänyt ne odottamaan paluumatkan varrelle. Olihan työ ollut hieman sotkuista, mutta Hilehuurretta ei oikeastaan enää haitannut yrittien keräily – oli sekin onneksi tekemistä, vaikkei se voittaisikaan partiointia.
”Käydään vielä joen luona katsomassa. Jos kissanminttua ei tosiaan ole sielläkään, täytyy jatkaa etsimistä huomenna”, Liljatuuli päätti.
”Tehdään niin!” Hilehuurre mumisi parantajan poimimat pietaryrtit suussaan.

Hetki vierähti, kunnes he saapuivat joen rantaan. Hilehuurre laski pietaryrtit hetkeksi suustaan.
”Katsokin, ettet vain hukkaa noita”, Liljatuuli sanoi painottaen ensimmäistä sanaa.
”Tottakai!” Hilehuurre naukaisi. Hän alkoi astella ympäriinsä ilmaa haistellen. Parantaja lähti toiseen suuntaan. Hilehuurre lähti viilettämään avoimella maalla vauhdilla eteenpäin; se tuntui mukavalta sekä nopeutti maaston läpikäymistä. Nyt, kun hän ei ollut saalistamassa, ei riistankaan karkoittaminen haitannut. Pitkää heinikkoa sivutessaan Hilehuurre oli törmätä lintuun, joka pyrähti lentooon heinikon seasta hänet kuullessaan. Samassa jotakin tuoksahti kollin nenään: kissanminttua! Hopeinen soturi teki äkkijarrutuksen. Hän raotti suutaan, kierteli ympäriinsä ja käänteli päätään nopeaan tahtiin. Missään ei kuitenkaan näkynyt kyseistä kasvia. Äkkiä kolli hoksasi tuoksun tulevan pitkän heinikon seasta. Hän suhahti heinien läpi, kunnes löysi pienen, hieman kärsineen näkoisen vihreän yrtin.
”Hahaa! Löysinpäs!” kolli kurnahti iloisena. Hän ei kuitenkaan ollut varma, miten kissanminttu tuli poimia, joten hän palasi etsimään parantajan.
Liljatuuli oli tyytyväinen löydöksestä, vaikka se olikin vaivalloisen pieni.

Saatuaan kissanmintut mukaansa Hilehuurre ja Liljatuuli lähtivät palaamaan takaisin päin. Hilehuurre loikki edellä, mutta pysähtyi saadessaan yllättävän yskänpuuskan. Tummanharmaa naaras pysähtyi hänen viereensä huolestuneen näköisenä.
”Tuo yskä kuulostaa pahalta. Minä tiesin, että sinun olisi pitänyt jäädä leiriin tänään”, parantaja totesi.
”Älä ainakaan rasita kehoasi enempää hyppimisellä tai juoksemisella”, tämä jatkoi kipakasti.
”Hyvä on, mutta voin ihan hyvin, oikeasti”, Hilehuurre vakuutti. Kolli huomasi kuitenkin samassa, että hänen polkuanturansa olivat nyt paljon herkemmät kuuraisen maan kylmyydelle.
He jatkoivat leiriin hiljaisempaan tahtiin. Matkan varrella Hilehuurre nappasi takiaisen juuret hampaisiinsa.
Piikkihernetunnelille saapuessa nuori soturi kuitenkin oli alkanut hytistä kylmästä. Liljatuuli oli selkeästi huomannut sen.
”Tule, viedään yrtit pesääni. Tarkistetaan sitten vointisi”, naaras maukui.
Liljatuuli asteli edellä parantajan pesään ja antoi hännällään Hilehuurteelle merkin jäädä sairasaukiolle. Kolli laski takiaisen juuret maahan ja jäi istumaan paikoilleen kärsimättömänä, mutta edelleen kylmyydestä täristen.
’Entä jos joudunkin nyt lojumaan tässä kirotussa sairasonkalossa seuraavat päivät? Ei minulla ole aikaa sellaiseen! No, ainakin minä olisin se, joka vilustui, eikä Pohjaharha”, hän ajatteli.
Liljatuuli palasi hetkessä takaisin pesästään. Parantaja nuuhkaisi soturia sekä kokeili tämän polkuanturoita.
”Sinulla on lämpöä. Olet todennäköisimmin vilustunut. Saat luvan jäädä tänne, kunnes vointisi paranee”, tummanharmaa naaras määräsi. ”Eikä sitten mitään temppuja. Saat poistua vasta, kun annan sinulle luvan. On tärkeää olla tartuttamasta muita.”
Hilehuurre päästi pitkän, vaimean huokauksen.
”Hyvä on sitten. Osaatko sanoa, kuinka kauan paraneminen kestää?” Hilehuurre kysyi apeana.
”Riippuu siitä, paheneeko tautisi sekä tietysti siitä, kuinka hyvin nukut ja syöt. En voi luvata mitään”, Liljatuuli vastasi myötätuntoinen ilme kasvoillaan.
”Selvä…” Hilehuurre huokaisi.
”Tuon sinulle pian jotakin helpottamaan oloasi. Niin ja hei, kiitos vielä avustasi tänään”, parantaja sanoi lempeästi.
”No, näillä näkymin kulutan enemmän yrttejä kuin keräsin, mutta eipä kestä”, Hilehuurre sanoi toivoen, ettei se kävisi toteen. Liljatuuli ei vastannut.

Auringonlaskun aikaan Hilehuurre havahtui torkuiltaan kuullessaan askelia sairasaukion suulta. Nostaessaan päänsä pystyyn hänen sisällään kiehahti. ’Ei ole totta…’
Pohjaharha oli astellut sisälle Leimusilmä perässään. Pohjaharhankin silmät levisivät tämän huomatessa hänet.
”Saitkin seuraa!” Leimusilmä tokaisi huvittuneena.
”Kiitos, mutta ei kiitos”, Hilehuurre tuhahti kovaan ääneen.
Hän laski päänsä takaisin etutassujensa päälle, mutta jäi tuijottamaan peremmälle astelevaa Pohjaharhaa silmät viiruina.
’Tästä vasta hauskaa tuleekin… Tähtiklaanilla on oltava aivan sairas huumorintaju’, Hilehuurre ajatteli tympääntyneenä.

//Pohja?

Kirjoittaja: Pyry

//JATKOA VARJOTASSULLE//

Istuskelin Varjotassun vierellä kuuntelemassa Hiilihampaan alkupuheita. Hän tuumi kuulleensa Varjotassun olevan samoilla kohdin koulutuksensa kanssa kuin minä, joten saisimme kulkea kahdestaan saalista etsimässä. Heti tämän kuultuani vilkaisin Varjotassua ilahtuneesti hymyillen. Häntäni pyyhkäisi innoissaan maata.
”Lähdetäämpä sitten”, maukui Hiilihammas.
Muun partion lähtiessä jolkottamaan mestarini perässä ulos leiristä, minä ja Varjotassu jäimme viimeisiksi. Jolkottelimme rinnatusten, tietysti kohtelias hiiren tai kahden mitta turkkiemme välillä. Aamu oli kaunis, kuten sillä usein oli tapana ollakin tähän aikaan.

”Täältä sitten pitäisi löytää jotakin”, naukaisin mietteliäästi, kun olimme Varjotassun kanssa päässeet Hiilihampaan osoittamalle alueelle. ”Minun täytyy varoittaa, että olen melko surkea metsästäjä…”
Varjotassun korvat värähtivät jälleen. Mahtoikohan ele olla jonkinlainen korvike hymylle? Siltä se oli hiljalleen alkanut tuntua, vaikken tietystikään voinut olla varma. Siitäkään huolimatta, etten ollut nähnyt tuon kermanvärisen oppilaan juurikaan hymyilevän.
”Mitäpä tuosta”, hän sitten maukaisi. ”Ehkä me jotain saamme kiinni siltikin.”
”No, toivotaan”, hymyilin.
Varjotassun niin sanotusti eloton äänensävy oli saanut häntäni nytkähtämään; ei kai hän vain vasten tahtoaan ollut metsällä kanssani? Toivoin hartaasti, että niin ei ollut, kuten myös sitä, ettei Varjotassu ollut huomannut häntäni liikehdintää. Sitten aloin haistella keskittyneesti ilmaa, jopa hieman yli-keskittyneen näköisesti. Näin kylmemmällä säällä minusta tuntui entistäkin vaikeammalta saada selkoa riistan hajujäljistä. Tai sitten yksinkertaisesti kyse oli vain minun ainakin toistaiseksi kehnoista metsästystaidoistani.
Silmänräpäystä myöhemmin, kuinka ollakaan, haistoin oravan ja hiiren hajut. En vain pystynyt tulkitsemaan, oliko hiiri ollut tässä jo hetki sitten vai oliko yhä.
”Täällä jossain pitäisi olla hiiri ja orava”, kuiskaskin Varjotassulle. ”Jos sinä vaikka yrität napata sen oravan, niin minä kokeilen onneani hiiren kanssa.”
Lähdin matalana ja tassut kepeinä hipsimään vastakkaiseen suuntaan kohteeni hajuun syvästi keskittyen. Kun näin tuon ruskeaturkkisen hiiren, laskeuduin matalaksi vatsakarvat maata viistäen, ja jähmetyin hetkeksi aivan paikoilleni. Otus oli keskittynyt nakertamaan jotakin pikkuisten käpäliensä välissä. Toivottavasti nakertelu jatkuisi häiriintymättä…

Hieman myöhemmin jolkottelin kohti paikkaa, missä olimme erkaantuneet Varjotassun kanssa. Vaikka oli mennyt tovi aikaa, en ollut saanut kiinni muuta kuin sen hiiren sekä lisäksi jäniksenpoikasen, joka oli ilmeisesti loukannut jalkansa aiemmin.
”Hei”, mumisin saaliideni läpi Varjotassun nähdessäni ja pudotin ne maahan. ”Oliko sinulla yhtään parempi onni?”
”Miten sen nyt ottaa”, Varjotassu kohautti olkiaan. Hän oli saanut kiinni myyrän ja oravan.
”Ei se mitään”, yritin piristää. ”Näin kylmään aikaan ei ole kovin helppoa löytää saalista. Mennään nyt takaisin, ennen kuin koko partio on paikalla ihmettelemässä poissaoloamme.”
Väläytin Varjotassulle pienoisen, ystävällisen hymyn, ennen kuin noukin saaliit takaisin hampaisiini ja lähdin tassuttamaan kohti lähtöpaikkaa.

//Varjo?

Kirjoittaja: Elandra

Malvatassu virnuili tyytyväisenä, kun Kujetassu oli niellyt hänen syöttinsä. Hiirenaivoinen oppilas ei ollut epäillyt hetkeäkään Malvatassun kertomusta siitä, että heidän olisi haettava salaa muilta sammalta leirin ulkopuolelta. Kilpikonnalaikukas naaras johdatti uuden pesätoverinsa leirin uloskäynnin liepeille.
”Minne sitten? Ja miten sitä sammalta kerätään?” Kujetassu uteli kuiskien ja kallisti hieman pientä päätään. Malvatassu pyöräytti turhautuneena silmiään, mikä typerä kakara Kujetassu olikaan! Vanhempi oppilas joutui hetken miettiä, miten he pääsisivät ulos leiristä kenenkään huomaamatta. Pääaukiolla oli paljon kissoja, ja olisi mahdotonta päästä ulos kenenkään huomaamatta.
Juuri silloin heidän onnekseen klaaninvanhimpien pesän edustalla oleva Nokilintu kiljaisi kovaan ääneen, jolloin kaikkien lähistöllä olevien eloklaanilaisten katseet kääntyivät typerään, vanhaan naaraskissaan.
”Tule”, Malvatassu sihahti perässään kipittävälle Kujetassulle ja vanhempi oppilas syöksähti vauhdilla piikkihernetunneliin. Hän kuuli Kujetassun askeleet perässään, ja kaksikko rynnisti vauhdilla suuren kiven ohi kauemmas sisäänkäyntitunnelista. Malvatassu painautui aluskasvillisuuden sekaan jännittyneenä.
”Vau”, Kujetassu hihkaisi silmäillessään kaksikon eteen avautuvaa metsää. Alastomat lehtipuut ja ikivihreät havupuut huojuivat voimakkaan tuulen osuessa niihin. Malvatassu nousi pystyyn ja käänsi terävän katseensa oppilastoveriinsa.
”Ala tulla, ipana”, naaras tuhahti ja viittoi kullanruskean kissan perässään kauemmas leiristä. Malvatassu oli hakenut pari kertaa aiemmin sammalta leiriin Väärävarjon kanssa, muttei mestari ollut ollut kovinkaan tyytyväinen oppilaansa suoritukseen. Malvatassu inhosi sitä, jos hänet laitettiin tekemään likaisia hommia! Hän oli päällikön tytär, ja hänen olisi kyllä pitänyt saada vapautus inhottavista töistä.

Malvatassu kulki häntä pystyssä Kujetassun edellä kohti sammalpaikkaa. Paikalle saavuttua, naaras pysähtyi ja kääntyi itseään nuoremman naaraan puoleen.
”Kai sinä osaat sammalia kerätä? Minulla ei ole aikaa eikä halua opettaa sinua nyt, joten alahan hommiin tai jäät oikeasti ilman petiä”, laikukas oppilas tuhahti ja hoputti oppilastoveriaan.

//Kuje?

Kirjoittaja: Elandra

Partio oli täysi fiasko. Kuten olin arvellut, Hilehuurre oli tehnyt kaikkensa tehdäkseen työstään soturina pelkkää huvia ja hauskanpitoa. Kolli oli aluksi hidastellut minkä kerkesi, ja sitten tämä oli töykeästi ohittanut partion johdossa olevan Kirpputäplän ja kirmannut Puunrunkosillalle. Kolli oli taatusti surkein soturi, jonka olin koskaan tavannut. En käsittänyt, miten Viherkatse oli koskaan ajatellut hopeisen kollin olevan valmis soturiksi. Hän oli selvästi vielä oppilaan tasolla.
Aivan yllättäen Hilehuurre oli alkanut pelleilemään joen yli vievällä Puunrunkosillalla, ja nuoren kollin takia olin liukastunut alas sillalta. Hetken olin jo luullut voivani kiivetä ylös, mutta otteeni oli livennyt märästä puusta ja olin molskahtanut hyiseen veteen. Jäinen vesi oli aluksi saanut minut jähmettymään paikoilleni. En tiennyt, kauanko olin pinnan alla ennen kuin tajusin alkaa uimaan. Raajani olivat muuttuneet hetkessä kohmeisiksi ja kylmä, märkä vesi sai minut unohtamaan kaiken, mitä Hiilihammas oli koskaan uintiharjoituksissa opettanut. Pääsin pinnalle, mutta aika nopeasti vajosin takaisin sen alle. Voimakkaasti virtaavassa joessa uiminen ei ollut minun heiniäni.
Epätoivo valtasi mieleni, kun kadotin vedenpinnan. En tiennyt lainkaan miten päin olin vedessä ja pinta oli aivan hukassa. Olin ollut liian kauan pinnan alla, etten enää kyennyt pidättämään hengitystäni. Vaikka kuinka yritin pinnistellä ja pidätellä itseäni, jokin sai minut vetämään vettä keuhkoihini. Tajuntani alkoi hämärtyä, ja yritin viimeisillä voimillani uida kohti pintaa.

En ollut aivan varma, mitä tapahtui. Muistikuvani olivat hämäriä ja muistin vain otteen niskassani ja sen, kuinka yhtäkkiä pystyinkin hengittämään ja kuinka yskin vesiä ulos keuhkoistani.
Havahduin siihen, kun makasin kylmän kiven päällä täristen ja tunsin jonkin laskeutuvan lapani päälle. Ajatukseni olivat utuisia ja meni hetki, ennen kuin kykenin hahmottamaan ympäristöäni. Helpotus oli valtava, kun tajusin selvinneeni.
’Tähtiklaanille kiitos, että olen yhä hengissä’, ajattelin hiljaa mielessäni ja käänsin katseeni pilviselle taivaalle. Meripihkainen katseeni kääntyi kissaan, joka kaikesta päätellen oli juuri pelastanut henkeni. Yllätyksekseni pelastajani olikin kissa, joka oli aiheuttanut kaiken tämän. Nousin kylmyydestä täristen ylös ja katsahdin ilmeettömänä soturiin, joka oli noussut istumaan. Oli ilo huomata, että tabbykuvioisen soturin kasvoilla ei hänen tavallista typerää virnettään, vaan kissa näytti jopa hieman säälittävältä. Mutta juuri nyt minulta ei tippunut sääliä Hilehuurteelle, koska hän oli itse aiheuttanut koko tilanteen.
”Tiedät varmasti, että meidän on taas käytävä Mesitähden juttusilla”, huokaisin päätäni pudistellen. Hilehuurre siristi silmiään. En ollut varma kuvittelinko vain, vai oliko kolli jotenkin yllättynyt asiasta?
”Etkö aio edes kiittää minua? Minä sentään pelastin sinut”, tabbykuvioinen kolli huomautti. Kohotin pettyneenä kulmiani.
”Ilman sinua minä en olisi edes kaivannut pelastusta”, sanoin ääni täristen. Olin niin kylmissäni, että juuri nyt en jaksanut väitellä Hilehuurteen kanssa, vaan halusin vain äkkiä takaisin leiriin.

Pääsimme oksaa pitkin takaisin kuivalle maalle, ja juuri silloin myös muut partion jäsenet saavuttivat meidät.
”Tähtiklaanin kiitos, että olette kuolleet!” Kirpputäplän huokaisu sai sekä minut, Hilehuurteen että muut partion jäsenet hämmentymään. Musta kolli säpsähti, kollin nolostunut katse kertoi hänen seonneen taas sanoissaan.
”Anteeksi, siis kunnossa.. Tähtiklaanin kiitos, että olette kunnossa”, kolli soperteli ja laskin häpeissään ruskean katseensa maahan, ”minä luulin jo hetken, että olette kuolleet.” Katsoin ilmeettömänä Kirpputäplää, mutta sisimmässäni tunsin myötätuntoa soturia kohtaan. Niinä harvoina kertoina kun olin keskustellut soturin kanssa, hän oli aina sekoillut sanojensa kanssa. Vilkaisin Hilehuurretta, joka oli alkanut nuolla litimärkää turkkiaan.
”Minun ja Hilehuurteen on palattava leiriin. Jatkakaa te vain partio loppuun”, naukaisin Kirpputäplälle, joka nyökytteli päätään.
”Toivottavasti emme.. Ette vilustu”, musta soturi sopersi vaivaantuneena. Niskavillani nousivat inhotuksesta pystyyn, ja yhtäkkiä minulla olikin vielä kovempi kiire takaisin leiriin. Viimeinen asia, mitä halusin oli vilustuminen. Partio jatkoi matkaansa takaisin kohti Puunrunkosiltaa päästäkseen joen yli ja sanaakaan sanomatta lähdin kulkemaan ripein askelin leirin suuntaan. Kuulin Hilehuurteen juoksevan minut kiinni, ja loppumatka sujui ripeästi rinnakkain ravaten.

Päästyämme viimein leiriin, kiiruhdimme nopeasti parantajan pesälle ja Hilehuurre kertoi Liljatuulelle tapahtuneesta.
”Pohjaharha putosi jokeen, ja minä hyppäsin perään pelastamaan hänet”, kolli kertoi jättäen mainitsematta syyn, miksi olin alun alkaen joutunut veden varaan. Kurtistin tyytymättömänä kulmiani, kun tummanharmaa parantajanaaras silmäili Hilehuurteen hopeista turkkia vammojen varalta.
”Onneksi näytätte molemmat olevan kunnossa. Nuole turkkiasi, jotta se kuivaa nopeammin. Teidän olisi hyvä pysytellä leirissä ainakin parin päivän ajan siltä varalta, jos satuttekin vilustumaan”, parantajakissa naukui rauhallisella äänellä ja siirtyi sitten arvioimaan minun kuntoani.
”Minä en tahdo vilustua. Voisitko antaa minulle yrttejä, jotka estävät sen?” pyysin varovaisesti säröilevällä äänellä. Liljatuuli katsoi minua lämpimästi.
”Valitettavasti minulla ei ole yrttiä, joka sen estäisi. Ota pari päivää ihan rauhallisesti ja pysyttele mahdollisimman lämpimänä. Mikäli sinulla tulee mitään vilustumisen oireita, kuten kurkkukipua tai nuhaa, niin tule heti parantajan pesälle”, sisarpuoleni ohjeisti rauhallisella äänellä. Se ei pienentänyt pelkoani lainkaan. En halunnut vilustua. Pahimmassa tapauksessa pieni vilustuminen voisi pahentua viheryskäksi, joka oli kamala tauti.
”Hyvä on. Kiitos kuitenkin”, sanoin hiljaa, vaikkei parantajan sanoista varsinaisesti ollutkaan mitään apua.

Kun turkkimme olivat kuivat, nousin ylös vuoteeltani ja käänsin ilmeettömän katseeni Hilehuurteeseen.
”Tule, mennään etsimään Mesitähti. Hän haluaa varmasti kuulla, mitä olet saanut aikaan”, lausahdin terävällä äänellä ja viitoin tabbykuvioisen kollin perässäni ulos leiristä. En jäänyt kuuntelemaan, oliko hänellä jotain vastaan sanottavaa, vaan kiiruhdin ulos parantajan pesästä. Ulkona hämärsi jo, mutta leirin pääaukiolla oleskeli paljon eloklaanilaisia. Etsin katseellani Mesitähden valkeaa turkkia, mutta päällikköä ei näkynyt missään. Siispä kävelin Litteäkivelle ja kiersin sen alla olevaan pesään vievän sisäänkäynnin luokse.
”Mesitähti, oletko siellä?” kysyin ja jäin odottamaan, vastaisiko päällikkö. Hetken jo luulin pesän olevan tyhjä, kun yllättäen valkea pää ilmestyi jäkäläverhon takaa. Uninen päällikkö kohtasi hämmentyneenä katseeni.
”Anteeksi, ei ollut tarkoitus herättää. Voimme tulla uudelleen myöhemminkin”, naukaisin ja laskin pahoitellen katseeni maahan. Olin jo lähtemässä, kun Mesitähti pysäytti minut:
”Ei tarvitse. Tulkaa vain nyt, olen kuitenkin jo hereillä.”
Hilehuurre silmäili minua vähän matkan päästä, ihme kyllä kolli pysyi aivan hiljaa. Hän astui perässäni päällikön hämärään pesään. Mesitähti katsoi meitä kysyvästi.
”Mitä on tapahtunut?” väsynyt päällikkö kysyi. Olin vasta miettimässä sanojani, kun Hilehuurre avasi jo suunsa vastatakseen:
”Partiossa ollessa kävi pieni vahinko ja Pohjaharha putosi jokeen. Sain onneksi pelastettua hänet ja olemme molemmat ihan kunnossa.”
Suustani pääsi syvä huokaus ja ravistelin päätäni pettyneenä.
”Ei se kyllä ihan noin mennyt”, vastasin silmiäni siristäen ja vilkaisin Hilehuurretta, joka kohautti lapojaan.
”Kyllä se pääpiirteittäin meni”, kolli tokaisi ja käänsi katseensa poispäin minusta. Yrittikö kolli peitellä virhettään? Sama se mitä hän yritti, minun oli kerrottava totuus Mesitähdelle. Hilehuurre oli toistamiseen sooloillut partiossa ja tällä kertaa sen seurauksena minä olisin voinut kuolla. Käänsin vakavan katseeni Mesitähteen, joka seurasi keskusteluamme hiljaa.
”Hilehuurre alkoi temppuilla Puunrunkosillalla, jonka seurauksena hän osui minuun ja menetin tasapainoni. Putoamista ei olisi tapahtunut, mikäli Hilehuurre olisi keskittynyt partiointiin ja jättänyt turhat leikkimiset pennuille”, lausahdin rauhallisella äänellä ja katsoin päällikköä silmiin. Päällikön vihreää katsetta oli lähes mahdotonta tulkita. Näytti siltä, kuin päällikkö olisi ollut yhtä aikaa iloinen, pettynyt ja myötätuntoinen. En voinut käsittää, miten jonkun kasvoilla pystyi olla yhtä aikaa niin monta ilmettä.
”Onneksi olette molemmat kunnossa”, valkea päällikkö sanoi ja väläytti minulle lämpimän hymyn. Sitten kollin vihreä katse kääntyi Hilehuurteeseen. Soturi kohtasi päällikön katseen, mutta laski sitten omansa maata kohti. En voinut uskoa silmiäni. Oliko Hilehuurre häpeissään vai esittikö hän vain, jotta pääsisi tästäkin sotkusta ilman rangaistusta?
”Tämä oli jo toinen kerta lyhyen ajan sisään, kun touhuat omiasi partiossa”, päällikkö totesi vakavalla äänellä. Olin iloinen, että Mesitähti näytti kerrankin ottavan jotain tosissaan! Hetken olin jo varma, että Mesitähti alentaisi Hilehuurteen takaisin oppilaaksi. Mutta toisin kävi, sillä soturin rangaistus oli aivan naurettavan pieni:
”Sen johdosta sinä et saa kolmeen päivään osallistua partioihin. Soturin tehtävien sijaan autat rangaistuksesi ajan Liljatuulta ja Leimusilmää yrttien keräämisessä. Toivon hartaasti, että opit tästä jotakin, onneksemme kaikki selvisivät tällä kertaa vain säikähdyksellä, eikä kukaan kuollut virheesi vuoksi.”
”Ei sitä vielä tiedä, jos minä kuolenkin”, vastasin päällikölle, yrittäen kuulostaa mahdollisimman kunnioittavalta, ”Liljatuuli sanoi, että saatan vielä vilustua. Ei kukaan tiedä, jos se koituukin kohtalokseni.” Mesitähti katsoi minua myötätuntoisesti.
”Siksi onkin tärkeää, että Hilehuurre auttaa yrttien keräämisessä. Parantajien yrtit ovat vähissä lehtikadon myötä ja jos sinä vilustut, Hilehuurre on tehnyt osansa auttamisessasi keräämällä yrttejä”, päällikkö totesi. En ollut hänen kanssaan täysin samaa mieltä, mutta kyllä hänen puheissaan oli vähän järkeä.

//Hile?

Kirjoittaja: Aura

Ilahduin ikihyvikseni, kun Malvatassu naukui häneltä löytyvän minulle aikaa. Sydämeni valtasi lämpö, ehkä saisin Malvatassusta uuden ystävän? En kuitenkaan uskaltanut tiedustella vanhemmalta naaraalta voisimmeko me olla ystäviä. Päätin, että se saisi odottaa tovin. Minulla ei ollut mikään kiire, vaikka olisinkin jo halunnut kutsua entistä pesätoveriani ystäväkseni.
”En minä nyt aivan kaikessa tarvitse apua, kuten turkkini pesussa en ole tarvinnut aikapäiviin emoni apua”, piipitin toiselle vastaukseksi samalla, kun tarpoin toisen perässä pesästä ulos. Valkokirjokilpikonnakuvioinen oppilas naukui, että meidän täytyisi hakea leirin ulkopuolelta sammalia ja kuuntelin toisen sanoja innostuneena. Toisen ehdotus kuulosti minusta jännittävältä seikkailulta eikä mieleeni edes tullut, että se voisi olla kiellettyä. Päästäni katosi samalla kaikki säännöt, mitä minulle oltiin joskus lueteltu.
”Tietenkin pystyn, aion yllättää emoni ja mestarini tällä. Ja tietty isäni ja kiveni!” miukaisin innokkaana Malvatassulle, mutta pidin ääneni volyymin matalissa lukemissa. Lähdin siis hiipimään Malvatassun takana naaraan näyttämää reittiä pitkin. Silmäilin leiriä uteliaana, vaikka olinkin nähnyt sen ainakin miljoona kertaa aiemmin!
”Minne sitten? Ja miten sitä sammalta kerätään?” kuiskasin kysymykseni Malvatassulle, joka pyöräytti silmiään kysymykselleni.

//Malva? Hei jos sopii, niin mielelläni nappaisin itselleni sen ilmotuksen siitä sääntörikkeestä? t. paniikki sen tehtävän kanssa xD

Kirjoittaja: Saaga

“Hän on ihana”, Sypressikuiske sanoi kyyneleet silmissään. Hän oli vain niin onnellinen.
“Ei minulla ole hätää. Sinäkin olet minulle kuin isä”, nuori kuningatar sanoi. Tiineydestä ei ollut tullut mitään terveyshaittoja, jos ei selkäkipuja ja lievää huonovointisuutta laskettu.
“Hyvä niin”, Hallavarjo sanoi. Kaksikko oli hetken hiljaa. Hiljaisuus ei ollut kiusallinen vaan ystävällisen lempeä. Hiljaisuuden muututtua sellaiseksi, jonka voisi rikkoa tuntematta syyllisyyttä Sypressikuiske päätti mitä aikoi sanoa. Hän oli pennusta asti halunnut isän ja nyt hän ei halunnut ketään muuta isäkseen kuin Hallavarjon. Vaikka hänen oikea isänsä todennäköisesti kuljeksi jossain joko metsissä tai Tähtiklaanissa tai jossain, Hallavarjo korvaisi hänet mennen tullen.
“Tiedätkö, olen pennusta asti toivonut kahta asiaa, että joskus saisin olla emo ja, että minulla olisi isä”, sanottuaan sen Sypressikuiske tajusi kummankin toiveen toteutuvan, jos Hallavarjo olisi myönteinen ajatuksen suhteen. Sypressikuisketta kuumotti turkin alla.
“Toinen niistä toteutuukin pian”, Hallavarjo sanoi hymyillen.
“Isäksi en haluaisi ketään muuta kuin yhden kissan”, Sypressikuiske jatkoi hymyillen ja odotti mitä kolli mahtaisi vastata.
//Halla?

Kirjoittaja: Nelli

”Mitä luulet, suuttuvatkohan klaanitoverit meille kun tuomme vain yhden saaliin” , vaaleanharmaa kollioppilas kysyi viileällä äänellä, mutta jossa oli myös kiusoitteleva vivahde.
”Eivät varmaan, en ainakaan usko. Tai no, onhan se mahdollista, mutta olen aika varma että eivät” , Kipinätassu vastasi jaksamatta enää kuulostaa reippaalta tai iloiselta. Sumutassu vaikutti melko ilkeältä, ja Sumutassun viileys vaikutti Kipinätassunkin läsnäoloon: hänestä ei tuntunut enää iloiselta ja pirteältä kuten aamulla herätessään.
Kipinätassu ei kuitenkaan jaksanut uskoa, että vaalean harmaa oppilas voisi loputtomiin olla niin töksäyttelevä, kylmä ja ilkeä. Varmasti hänestä löytyisi mukavampikin puoli!- Kipinätassu ajatteli.
”Eikö näiden muuten pitänyt olla taisteluharjoitukset eikä mikään saalistuspartio, niinhän sinä sanoit minulle leirissä kun olimme lähdössä?” Punertava oppilas kysyi terävään äänensävyyn. Sumutassu kohautti harteitaan ja muutti tahtia rivakammaksi, mikä kävi Kipinätassulle oikein hyvin, sillä kylmä viima ja sitäkin viileämpi lumikerros tassujen alla sai kollin hieman palelemaan, mutta hän ei missään nimessä haluaisi näyttää Sumutassulle olevansa kylmissään, joten aina kun hänestä tuntui, että saattaisi värähtää kylmästä tai jotain sen tapaista, oppilas peitti sen parhaansa mukaan toivoen, ettei Sumutassu huomaisi mitään. Lehtikato oli selvästi jo päässyt alkuun, joka oli turhankin viileä oranssipunakeltaiselle Kipinätassulle.
Ehkä Hillasielu ja Omenahuuma keskustelivat silloin leirissä juuri siitä, että menisimmekin taisteluharjoitusten sijasta saalistusharjoitukseen.-Kipinätassu pohti.
Sitten hiljaisuus vallitsi kaksikon yllä. Kipinätassu päätti ottaa heidän mestarinsa kiinni, jotka kulkivat oppilaskaksikon edellä.
Hän loikki Hillasielun vierelle.
”Saalistammeko vielä?” Kipinätassu kysyi mestariltaan.
”Emme, mennään leiriin”, tämä vastasi ja Kipinätassu nyökkäsi.
Kipinätassu huomasi, että pian Sumutassu oli taas hänen vierellään.
Nyt oli jo keskipäivä, aurinko ei paistanut, vaikkakin pilvien takaa kajasti pieni valonsäde, joka kamppaili päästäkseen valaisemaan metsää sen alapuolella.
Kipinätassu katsahti taivaalle sen varalta, että lunta alkaisi tupruttamaan. Pian hän kuitenkin laski katseensa, taivaalla oli vaikka kuinka paljon lupaavia pilviä, mutta lunta ei satanut.
Kipinätassun nenässä tuntui vahva hiirentuoksu. Kolli arpoi, kertoisiko Sumutassulle vai mestarilleen. Lopulta hän kääntyi toisen oppilaan puoleen.
”Haistatko sinäkin tuon tuoreen hiiren jäljen? Voisimme yrittää napata sen niin meillä olisi hieman enemmän tuomisia leiriin”, Kipinätassu maukaisi valppaana Sumutassun höristäessä korviaan.

//Sumu?