Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Soturikissa

Kävelin leiristä mestarini Rastaskukan kanssa.
”Mitä me tehdään tänään?” Kysyin
Rastaskukalta.
”Me menemme keräämään sammalta klaaninvanhimmille.” Hän vastasi.
”Tylsää” mutisin. Ajattelin että olisimme harjoitelleet saalistamista tai taistelemista.
”Joskus on tylsää Mutta haluatko kunnon soturiksi?”
”Kyllä kyllä.” Hän oli selvästikin kuullut.
Kun olimme saapuneet sammaleenhakupaikalle niin
Rastaskukka maukui ”Näytähän miten keräät sammalta.”
Yritin repiä sammalta hampaillani irti.
”Ei ei ei!” Rastaskukka huusi. ”Katso näin.”
Hän otti kynnet esille ja pinnasta viisti puhtaimmat sammalet irti.
”Näin se tehdään. Yritä sinä.”
Otin kynnet esille ja viistin sammalta pinnasta käpälälläni.
”Hyvä se onnistui! Nyt kerätään lisää.”
Kun olimme keränneet sammalta aurinkohuippuun asti niin Ruusukukka äkkiä maukui.
”Nyt riittää mennään leiriin.”
Kun yritin ottaa sammalta hampaisiin niin Ruusukukka tokaisi.
”Ei noin kieritä kaikki saamasi sammal kerälle ja laita kerät leukasi ja rintasi väliin. Katso näin.”
Yritin tehdä saman mitä Ruusukukka teki ja onnistuin aika hyvin sillä hän kehui minua.
”Hienoa mennään nyt leiriin sitten voit mennä lepäämään oppilaiden pesään.”
Olin ihan poikki kun palasimme leiriin onneksi minun piti enää auttaa Ruusukukkaa sammalten kantamisessa klaaninvanhimpien pesään.
Kun pääsin vihdoin oppilaiden pesälle nukahdin heti.

Kirjoittaja: Nelli

Seurasin mestariani ulos leiristä. Tämä oli ensimmäinen kertani leirin ulkopuolella. Taivas oli kirkas ja haistoin kaikki uudet reviirin tuoksut.
”Menemme ainakin aluksi nummelle.” , Hillasielu kertoi.
”Selvä!” , vastasin innoissani huiskien häntääni puolelta toiselle.
”Ajattelin, että voisimme tänään harjoitella saalistamista.” , mestarini maukui ja nyökkäsin hänelle.

Saavuimme nummelle ja tunsin, miten tuuli tuiversi turkissani, se tunne oli ihana!
”Noniin! Ei jäädä haaveilemaan. Aloitetaan.” , sanoi Hillasielu reippaasti ja hyppäsin seisomaan ikään kuin valmiina kaikkeen.
”Ensin meidän on tietenkin jäljitettävä saalis, joten sitä varten ala nuuhkia ympäristöä ja mikäli löydät jonkin hajujäljen jostakin saaliista, niin seuraa sitä.” , Hillasielu ohjeisti näyttäen samalla oikean vaanimistavan. Nyökkäsin ja aloin innoissani etsimään merkkejä saaliista. Hillasielu teki samoin ja nuuhki tarkasti nummea, kunnes tämä nosti päänsä ylös. Vilkaisin mestariani ja nostin korvani pystyyn höristäen niitä.
”Löysin tuoreen kanin hajujäljen. Tule, niin seurataan sitä.” , Hillasielu naukui ja menin hänen luokseen.
”Löydätkö sen hajujäljen?” , Hillasielu tiedusteli. ”Kyllä! Nyt löysin.” , tokaisin innoissani ja aloimme seurata jälkeä. Haju vahvistui kokoajan, lopulta Hillasielu pysäytti minut.
”Shh, kani on lähellä. Yritä pysyä mahdollisimman matalana, luimista korvasi ja pidä myös häntä alhaalla. Sitten hiivi lähemmäksi, yritä vaania siten, miten näytin aikaisemmin. Syöksy, kun olet päässyt tarpeeksi lähelle ja uskot pystyväsi saamaan sen kiinni.” , Hillasielu ohjeisti kuiskaten ja nyökkäsin pienesti. Lähdin hiipimään kohti kania, en nähnyt sitä kunnolla, mutta haju vahvistui nopeasti ja lopulta näin sen. Yritin astua mahdollisimman hiljaa, mutta isoista ja kömpelöistä tassuistani kantautuva ääni oli kovempi kuin olisin halunnut sen olevan. Tunsin, kuinka tuuli pörrötti turkkia ja vei hajuani kaniin päin. Menin vielä matalammaksi vatsa maata viistäen. Sitten syöksyin! Salamannopeasti, kani lähti vilistämään karkuun mutta juoksin perään pinkoen täyttävauhtiani. Hyppäsin saadakseni otteen kanista, mutta se vilisti jo maankoloon.
”Eih!” , huudahdin ja hetken kuluttua Hillasielu oli vierelläni.
”Karkasi.” , mau’uin pettyneenä.
”Se ei haittaa mitään. Harvat onnistuvat ensiyrityksellä.” , Hillasielu sanoi lohdutukseksi.
”Niinpä kai sitten.” , vastasin ja nostin pääni pystyyn.
”Katsotaanpa vielä sitä vaanimisasentoa ja hiipimistä, pidit aikamoista mekkalaa noilla tassuillasi.” , Hillasielu huomautti ja naurahdin iloisempana. Hillasielu oli mukava mestari, vaikka en vielä tuntenutkaan häntä niin hyvin ja nämä olivat vasta ensimmäiset harjoituksemme, silti pidin jo hänestä.
”Noh, katsopas tännekin päin.” , ääni tunkeutui ajatuksiini ja säpsähdin katsomaan mestariani.
”Ai, joo. Anteeksi.” , sanoin ja katsoin miten Hillasielu näytti oikean tavan. Yritin sitä itsekin ja hetken päästä olimme taas jäljittämässä riistaa. Nuuhkin tarkasti ja sain jonkin pienen hajun kuonooni, hiiri tai päästäinen kenties. Lähdin seuraamaan sitä. Haju vahvistui. Katsoin tiiviisti eteenpäin ja huomasin vähän matkan päässä päästäisen, se oli pulska. Hyvin syönyt. Menin mestarini opettamaan asentoon ja luimistin korvani. Hiivin mahdollisimman hiljaa. Huomattavasti hiljempaa kuin kania napatessa. Olin enää noin kahden hännänmitan päässä saaliista. Hiivin vielä lähemmäs ja sitten syöksyin kimppuun. Se vinkaisi. Sain sen kynsiini ja purin sen niskaa lujasti kunnes se nytkähti muuttuen sen jälkeen veltoksi.
”Hillasielu! Sain päästäisen kiinni!” , kerroin Hillasielulle, joka tassutti luokseni pieni jänis suussaan.
”Loistavaa, Kipinätassu!” , Hillasielu kehui laskien saaliinsa maahan ja hymyilin hänelle.
”Viedään nämä leiriin.” , hän maukaisi ja seurasin häntä takaisin Eloklaanin leirille.

Kirjoittaja: Saaga

Ruskea naaras nyökkäsi ja painautui kiinni oranssin kollin turkkiin. Sade laantui pikku hiljaa ja Sypressikuiskeen olo parani. Kun sade oli kokonaan laantunut ja aurinko kurkisti pilven takaa. “Meidän pitäisi nyt kiivetä alas. Oletko valmis?” Aurinkoroihu kysyi herrasmiesmäisesti irottautuen parhaasta ystävästään. “Olen, jos tuet minua koko matkan ajan”, Sypressikuiske kuiskaisi kauhistuneet silmät levällään ja hännän pää vääntyillen. “Olen tässä ei hätiä mitiä”, Aurinkoroihu hymyili pöhkö ilme kasvoillaan ja se sai Sypressikuiskeen jännityksen laukeamaan ja naurun purskahtamaan ulos. “Loikataan tuolle oksalle”, Sypressikuiske ehdotti ja osoitti alempaa varmasti kestävää oksaa hännällään. Hän otti varovaisen askeleen lähemmäs aloittaakseni hypyn mutta Aurinkoroihu esti. “Et tiedä kestääkö se”, hän varoitti. “Tiedän sillä siinä tapoin sen oravan.” “Se saattaa olla liukas kavutaan mieluummin alas runkoa pitkin”, Aurinkorohu ehdotti. Sypressikuiske nöykkäsi vakavana ja alkoi kavuta alas päin.
Toverusten kavuttua alemmas he päättivät levähtää alemmilla oksilla. “Onkohan se tappamani orava tuolla maassa vielä? En uskalla katsoa”, Supreidiikuise j naukui pelokkaasti. Aurinkoroihu vilkasi alas. “Oli se siellä vielä siellä, kun nousin runkoa ylös mutta en enää tiedä”, Aurinkoroihu sanoi. Sypressikuiske kurkisti alas ja horjahti eteenpäin. “EIH!” hän huusi livetessään oksalta. Tippuisiko hän?
//Aurinkoinen<3

Kirjoittaja: Aura

Talvikkitakku istuskeli yllättävän rauhallisena leirin suuaukon tienoilla. Hän oli kuullut Yövarjolta Laventelitaivaan lähteneen aamupartion matkaan ja punaturkkinen kissa odotteli siskonsa paluuta kuumeisesti. Eloklaani oli selvinnyt kahdella menetyksellä klaaneissa riehuneesta taudista. Talvikkitakku tunsi sydämessään oudon pistoksen ajatellessaan menehtynyttä Okraviistä. Heillä oli ollut kollin kanssa omat ongelmat, mutta siitä huolimatta hän jopa hieman kaipasi piikikästä kollia. Häntä oli ollut nimittäin kiva kiusoitella! Ei tosin yhtä kiva, kun Kuutamotassua, mutta ehkä kolli tuli toisena. Talvikkitakku oli tehnyt päätöksen klaanista lähtemisestä ja nyt hänellä oli enää kaksi tärkeää tehtävää, jonka jälkeen vapaus koittaisi. Hänen pitäisi hyvästellä Laventelitaivas ja Kuutamotassu, elämänsä tärkeimmät kissat, vaikkei hän sitä mustavalkean naaraan kohdalla kunnolla halunnutkaan myöntää. Pyh! Yökarvan hän oli hyvästellyt heidän kohdatessa. Naaras oli hänen ystävänsä, vaikkeivat he nyt hirveän läheisiä olleetkaan. Mesitähdelle, Minttuliekille tai kaksikon uusille, ”paremmille” pennuille hän ei ollut tuhlannut sanaakaan. Talvikkitakun korvat painuivat luimuun hänen ajatellessaan sitä kuinka hänet oli korvattu. Heitetty syrjään kuin eilispäivän riista! Pian valkoruskea naaras asteli partion mukana leiriin ja Talvikkitakku rynni muiden partion jäsenien ohi siskonsa seuraan.
”Talvikkitakku, varo vähän!” Laventelitaivas moitti siskonsa epäkohteliasta käytöstä, mutta Talvikkitakku lähti tuuppimaan naarasta syrjempään. Soturitar katsoi punaturkkista kissaa hieman hämmentyneenä, mutta väläytti sitten hennon hymyn siskolleen.
”Olen odottanut sinua siskoseni, minulla on tärkeää asiaa. Et ehkä tule pitämään tästä…”, soturinaaras aloitti varovaisesti ja kallisti hieman päätään. Laventelitaivas näytti entistä kysyvämmältä eikä keskeyttänyt siskonsa kiihkeää naukumista.
”Minä lähden Eloklaanista. Olen kyllästynyt isä- siis Mesitähden ja Minttuliekin tekemiin petoksiin. En anna kenenkään kohdella minua sillä tavalla millä he kohtelivat. He hylkäsivät minut!” Talvikkitakku murisi ja sihisi.
”Talvikkitakku, hetkinen nyt. Happea sisko, happea. Lähdet Eloklaanista?” Laventelitaivas sanahti epäuskoisena ja näytti siltä, että hänellä oli muutamakin vastaväite siskonsa tekemisiin. Talvikkitakun toimet tapahtuivat usein impulsiivisesti, mutta tätä hän oli jopa… muutaman hetken harkinnut.
”Palaan kyllä, sen minä lupaan. Tuon sinulle jotain hienoa tuliaisiksi, odotas vain! Pidä klaania pystyssä, katso Kuutamotassun perään. Olisin kiitollinen, jos kertoisit Mesitähdelle kuinka vihaan häntä ja toivon, että lähtöni saa hänet ajattelemaan muitakin, kuin itseään. En tule koskaan antamaan hänelle anteeksi sitä miten hän kohteli minua. Hän ei itse tajua kuinka väärin hän toimi minua kohtaan, hän on mitä surkein päällikkö!” naaras mourui ja hautasi kasvonsa Laventelitaivaan niskaturkkiin. Naaras tunsi kuinka muutamat kyyneleet vierivät alas suoraan Laventelitaivaan turkkiin ja naaraskissa nojasi koko painollaan vasten siskonsa kehoa.
”Minulle tulee ikävä sinua. Pysythän turvassa, ethän tee mitään liian hauskaa ilman minua? Pyytäisin sinua mukaani, mutta se olisi kohtuuton pyyntö. Elämäsi on täällä”, Talvikkitakku kuiskasi Laventelitaivaan korvaan ja vetäytyi sitten halistaan. Hän katsoi naarasta suoraan silmiin ja väläytti sitten iloisen virneen.
”En halua tehdä tästä turhan haikeaa, olenhan sentään Talvikkitakku! Palaan mukanani kasa upeita tarinoita ja seikkailuita, odota vain. Tulet kuulemaan niistä kaikista, olet ykköskissani, Laventelitaivas”, naaras lopetti monologinsa ja antoi nyt vuorostaan Laventelitaivaan puhua.
”Minullekin tulee ikävä sinua. Kaikista tyhmistä teoistasi tämä on ehdottomasti tyhmin, mutta en voi estää sinua lähtemästä. Tiedän ettei siitä olisi mitään hyötyä. Pidäthän huolen itsestäsi? Ja valaiskoon Tähtiklaani polkusi, minne ikinä se tuleekaan johtamaan”, Laventelitaivas kuiskasi. Siskokset katselivat hetken toisiaan ja painoivat mieleensä toisten piirteitä, sillä hetkeen he eivät toisiaan näkisi. Talvikkitakun silmiin osui Kuutamotassun mustavalkea turkki, vielä olisi naaraan hyvästely edessä..
”Rakastan sinua Laventelitaivas, olet paras sisko! Nähdään, minun on nyt hyvästeltävä vielä Kuutamotassu. Sen jälkeen minua ei pidättele enää mikään, ei sitten mikään!” punaruskea kissa naukui ja lähti virnuillen kohti Kuutamotassua.
”Kuutamoinen!” Talvikkitakku tervehti oppilasta iloisesti ja heittäytyi suoraan makaamaan naaraskissan päälle. Talvikkitakun sydän hakkasi ja perhoset täyttivät hänen vatsansa.
”Turkkisi on tänään harvinaisen pehmeä, voisin jäädä tähän pidemmäksikin aikaa. Mutta ainiin, en voikaan! Nimittäin, minä lähden pienelle seikkailulle”, Talvikkitakku naukui kuin se olisi maailman luonnollisin asia, että klaanikissa lähtee klaanista.
”Talvikkitakku, au! Astuit suoraan hännäntöpöni päälle”, Kuutamotassu tuhahti, mutta katsoi sitten silmät sirrillä ystäväänsä.
”Seikkailulle? Viimeksi kun lähdit pienelle seikkailulle, sain ukkosmyrskyssä metsästää sinua. Se oli aivan järjetöntä”, Kuutamotassu muistutti naarasta, joka hihitti huvittuneena. Se oli ollut Talvikkitakusta hauska päivä!
”En tarkoita aivan sitä. Tällä kertaa lähden hieman pidemmälle, minä nimittäin jätän klaanielämän toviksi taakseni. Olen kyllästynyt entisten vanhempieni tekemiin petoksiin. Haluan elää, nähdä maailmaa! Kokea erilaiset tuulet turkillani ja hengittää. En pysty tekemään sitä täällä, en niin kauan kun he ovat elossa. Tämä ei ole kuitenkaan lopullista, ainoastaan pieni vaihe mikä minun on suoritettava”, Talvikkitakku selitti Kuutamotassulle.
Talvikkitakku katsoi jopa hieman murheellisena Kuutamotassua. Hän piti naarasta parhaana ystävänään ja vaikka naaras olikin yksi hiirenaivo, hän jäisi silti kaipaamaan mustavalkeaa kissaa. Talvikkitakku räpäytti silmiään ja tuijotti maahan peittäen tunteensa virnuiluihin.
”Roska silmässä, tiedäthän?” naaras naukaisi hiljaisena ja katsoi taas Kuutamotassua syvälle silmiin. Olivatko ne aina olleet noin vangitsevat?
”Minun pitäisi tästä varmaan mennä, seikkailut kutsuvat! Enkä halua törmätä Mesitähteen tai niihin mukamas sisaruksiini”, punaturkkinen kissa naukaisi ja väläytti nopeasti hampaitaan. Jos jotain hän ei jäisi kaipaamaan, niin heitä!
”Voit kertoa Mesitähdelle, että en ole lainkaan pahoillaan, että lähdin hyvästejä jättämättä. Ja että en tule koskaan antamaan hänelle anteeksi sitä, että hän sulki minut pois perheestäni! En ole lainkaan pahoillani hänelle, että hänen yksi pennuistaan syntyi kuolleena”, Talvikkitakku naukui tunnekuohuissaan tuohtuneena ja katsahti päällikönpesälle nyreänä. Hän halusi Mesitähden saavan tietää tunteensa useammalta kissalta. Hänen ilmeensä kuitenkin kirkastui ja naaraan häntä kaarteli taas korkealla taivaalla.
”En halua kuitenkaan tuhlata viimeisiä hetkiämme synkistelyyn ja petturista puhumiseen! Pidä huoli itsestäsi, Kuutamotassu äläkä hanki minua parempaa ystävää. Hah, se olisi mahdotonta! Jos et ole saanut soturinimeäsi minun palatessani, olet velkaa minulle kolme aamupartiota ja velvollinen vaihtamaan sammaleni kuun ajan! Niin ja odotan myös lämmintä riistaa tarjoiltuna päivittäin suoraan sammalilleni” Talvikkitakku virnisti ja töytäisi naarasta leikkisästi. Talvikkitakku kietoi häntänsä Kuutamotassun selän ympärille ja katsoi toista hyväntuulisesti.
”Haluan vain, että tiedät.. Että. Että vaikka oletkin yksi hiirenaivoinen pikkukatti, olet minulle siitä huolimatta hyvin tärkeä, jopa enemmän kuin ystävänä”, punaruskea kissa lipsautti, mutta ei katunut sanojaan. Kuutamotassu näytti menevän Talvikkitakun sanoista hieman hämilleen eikä mustavalkea naaras virkonut niihin mitään.
”Pitää rientää, seikkailut odottavat minua! Tuon sinulle jotain eeppistä tuliaisiksi, tulet vielä yllättymään”, naaras maukaisi ja iski Kuutamotassulle silmää. Talvikkitakku puski naarasta poskeen ja sukaisi vielä toisen korvaa leikkisästi.
”Näkyillään joskus! Tulen paikalle, kun sitä vähiten odotatte”, Talvikkitakku naukaisi ja irtautui toisen turkista väkisin. Talvikkitakku vilkaisi vielä viimeisen kerran ystäväänsä, mutta lähti sitten jolkottelemaan kohti leirin suuaukkoa. Hän pysähtyi suuaukon kohdalle ja katsoi leiriä. Hän painoi mieleensä sen näkymät ja turvallisuuden, sillä hetkeen hänellä ei olisi pysyvää pesää.
”Hyvästi Eloklaani ja petturit, tervetuloa uusi elämä!” Talvikkitakku hihkaisi kovaan ääneen ja toivoi, että hänen äänensä kiirisi myös pentutarhalle saakka. Aukion kissat kääntyivät naaraan suuntaan, joka virnisti ja pinkaisi juoksuun. Talvikkitakku antoi käpäliensä rummuttaa maata. Naaras oli jännityksestä soikea, hän ei malttanut odottaa näkevänsä kaikki uudet maisemat ja pääsevänsä tutustumaan kaikkiin uusiin kissoihin. Keitä hän tulisikaan tapaamaan? Olisiko muualla uusia klaaneja? Sitä Talvikkitakku ei tiennyt, mutta pian hän tietäisi! Talvikkitakku ylitti pian rajan ja soi vielä viimeisen silmäyksen Eloklaanin reviiriin, jonka lehtisade oli vallannut. Olisikohan lehtisade myös kaikkialla muualla?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Punaruskea Konnatassu lähestyi Kuutamotassua vauhdilla. Kuutamotassu ehti täpärästi tehdä väistöliikkeen ja kierähtää turvaan toisen oppilaan iskulta. Kun Konnatassu oli vasta valmistautumassa uuteen hyökkäykseen, Kuutamotassu päätti käyttää tilanteen hyväksi ja hyökätä ensin. Hän syöksyi kollin kimppuun varoittamatta ja kaatoi tämän maahan painollaan. Se ei ollut kovin vaikeaa, sillä Konnatassu oli häntä huomattavasti pienempi kokoisempi.
”Riittää.” Utusielun naukaisu sai Kuutamotassun nousemaan pois nuoremman oppilaan päältä. ”Hyvin taisteltu.” Kilpikonnakuvioinen naaras katseli oppilastaan tyytyväisenä, ja Kuutamotassu tunsi pientä kuumotusta saamastaan huomiosta. Ei kai hän sentään niin hyvin ollut suoriutunut?
”Te molemmat pärjäsitte hyvin”, Mesitähti myötäili Utusielun viereltä ja nyökäytti hyväksyvästi päätään kummallekin oppilaalle. Konnatassu nousi ylös ja ravisteli tabbykuvioista turkkiaan, joka oli ihan hiekassa.
”Niin minä ajattelinkin pärjänneeni”, kolli totesi rauhallisesti. ”Toki liikkeissäni on vielä parannettavaa, mutta muuten minulla meni ihan hyvin.”
Kuutamotassu pyöritteli toisen oppilaan huomaamatta silmiään. Konnatassu ei vaikuttanut olevan mikään järjen jättiläinen – hänen kanssaan ei voinut käydä edes keskusteluja, sillä kolli puhui aina vain itsestään.
”Loppuarviointisi lähenee koko ajan”, Utusielu sanoi Kuutamotassulle, kun Mesitähti ja Konnatassu olivat lähteneet takaisin leirin suuntaan. ”Millä mielin olet siitä?”
Kuutamotassu kohautti lapojaan. ”Kai on jo sen aikakin. Ellen olisi lojunut parantajan pesällä melkein kahta kuuta, olisin varmasti jo soturi”, hän tuhahti hieman näreissään. Hänen tiensä soturiksi oli ollut kaikkea muuta kuin helppo: Talvikkitakku oli roikkunut koko hänen koulutuksensa ajan aivan hänen turkissaan kiinni ja ärsyttänyt häntä. Hän oli joutunut taisteluun koiraa vastaan ja menettänyt siinä nujakassa häntänsä, ja kun hän viimein oli toipunut lähes kokonaan hyökkäyksestä, tuntematon tauti oli saapunut klaaniin ja kaatanut hänet uudestaan sairasvuoteeseen.
Nyt asiat näyttivät kuitenkin rauhoittuneen taas ja Kuutamotassu pystyi keskittymään kunnolla koulutuksensa loppuvaiheisiin. Edes Talvikkitakusta ei ollut enää niin paljon riesaa, kun tämä oli siirtynyt soturien pesälle ennen taudin puhkeamista. Kuutamotassun oli kuitenkin myönnettävä, että hänellä oli hieman orpo olo aamuisin, kun takkuturkkinen naaras ei ollut heti kiehnäämässä hänessä kiinni ja keksimässä uusia jekkuja hänen päänsä menoksi. Toisaalta Talvikkitakku teki yhä yllätysvisiittejä oppilaiden pesälle ja kävi ärsyttämässä Kuutamotassua oikein kunnolla, mistä mustavalkoisella naaraalla oli hieman ristiriitaiset tuntemukset.
”Älä huoli, soturinimesi saamisen aika tulee pian”, Utusielu hymähti ja kosketti hännällään Kuutamotassun lapaa. Kuutamotassu katsahti mestariinsa hymyillen vähän. ”Ennen kuin palaamme leiriin, voisimme käydä katsomassa, löytyisikö itärajan luota saalista.”
Kuutamotassu nyökkäsi, ja mestarinsa perässä seuraten hän lähti kävelemään Kuolonklaanin rajaa kohti.

Hiiri puuhasteli omiaan lehtensä pudottaneen pensaan juurella. Kuutamotassu seurasi sen liikkeitä tarkasti. Hän pysyi liikkumatta, katse tiukasti jyrsijässä. Se oli niin keskittynyt etsimään ruokaa, ettei tajunnut olevansa jonkun toisen ruokalistalla.
Kuutamotassu teki salamannopean syöksyn hiirtä kohti ja vangitsi sen tassujensa väliin. Hän tunsi, miten otus rimpuili hädissään hänen otteessaan, ja lopetti sen päivät nopealla puraisulla niskaan, kuten Utusielu oli häntä opettanut. Kuutamotassu pudotti hiiren maahan ja mumisi Tähtiklaanille kiitoksensa saamastaan saaliista.
”Hei, sinä siellä!” Vieras ääni sai Kuutamotassun säpsähtämään. Hän avasi silmänsä ja vilkuili ympärilleen hämillään, kunnes huomasi kauempana metsässä pienen kissan. Hän kurtisti kulmiaan ja tajusi, että kissa oli Kuolonklaanin puolella rajaa – eli siis kuolonklaanilainen.
Naaras jätti hiiren odottamaan paikkaan, josta oli sen napannut, ja lähestyi varovasti kuolonklaanilaista. Kyseessä oli pienikokoinen, raidallinen kolli, jonka silmien alapuolella oli omaperäiset, vaaleat viirut. Kissa näytti nuorelta, ja Kuutamotassu arveli tämän olevan oppilas.
”Olet aika lähellä rajaa”, hän naukaisi ääni hieman kireänä kollille, joka katseli häntä pää aavistuksen kallellaan.
”Oletko nähnyt liskoja?” oppilas kysyi aivan yllättäen ja sivuutti Kuutamotassun kommentin täysin. Kuutamotassu toljotti kuolonklaanilaista voimatta uskoa juuri kuulemaansa. Mikä kysymys tuokin muka oli?
”En ole”, Kuutamotassu vastasi hieman hölmistyneenä.
Kolli huokaisi pettyneen oloisena. ”Harmi. No, kiitos kuitenkin. Kerro, jos näet yhtään”, tämä naukaisi kuin tuttavalle ja paineli sitten matkoihinsa.
”Mitä hiirenpapanaa tuo oli?” Kuutamotassu äimisteli ääneen ja katsoi, miten oppilas katosi metsän siimekseen. Hän pudisteli päätään ja palasi takaisin hiirensä luo. ”Kuolonklaani taitaa olla täynnä kaheleita”, hän tupisi itsekseen nostaessaan hiiren hampaisiinsa ja lähtiessään etsimään Utusielua. Toisaalta, kun ajatteli itsestään jatkuvasti höpisevää Konnatassua, niitä kaheleita taisi olla myös Eloklaanissa.

Kirjoittaja: Ruska

”Mennään jo. Eivät hiiret meitä koko päivää odottele”, Sypressikuiske sanoi kehräten, hymyilin naaraalle iloisesti. Kävelimme yhdessä ulos sotureiden pesästä ja siristin silmiäni auringossa. Aurinko oli jo ehtinyt korkealle, en ollut huomannutkaan nukkuneeni niin kauan. Olimme menossa partioon Sypressikuiskeen kanssa, samassa partiossa meidän kanssa oli Väärävarjo, Oksakuiske ja Salamatqivas. Näistä kissoista tutuin minulle oli Oksakuiske, hän oli Helmipilkun veli, Helmipilkku on yksi hyvistä ystävistäni, no, toki Sypressikuiskeen jälkeen.
Kävelimme kohti suurta metsää, jonka olimme nähneet monia kertoja. Ja tulemme näkemään monta kertaa uudelleen. Hengitin syvään metsän raikasta ilmaa ja huokaisin. Kuljimme joen vierellä, ja joki solisi kauniisti. Katselin silmät suuriina joen kimmeltävää pintaa, ja korviini kantautui linnun laulua. Metsä on kaunis paikka, josta en aio ikinä luopua, en koskaan. Salamataivas nappasi matkan varrella hiiren, hän oli taitava. Toivoisin olevani taitavampi saalistaja. ”Miten eilisesi meni?” kysyin Sypressikuiskeelta ystävällisesti, kääntäen katseeni tähän naaraaseen. ”Minä saalistin, olin kahdessa partiossa ja vietin aikaa itsekseni en mitään se suurempaa. Mitä sinä teit eilen?” nuori soturi kysyi, ja hymyili. Hymyilin iloisesti takaisin ja avasin suuni, vastatakseni Sypressikuiskeen kysymykseen. ”Minäkin saalistin ja taisin myös jutella joidenkin kissojen kanssa”, totesin Sypressiukuiskeelle hymyillen. ”Oletko käynyt katsomassa klaanin uusia jäseniä. Minä kävin katsomassa heitä parisen auringon nousua sitten”, nuori naaras kysyi silmät säihkyen, hänestä näki, että hän pitää pennuista. ”En ole vielä käynyt mutta pitäisi kyllä! Olivatko Tähtimöpentu ja Malvapentu oikeasti töykeitä? Niin minulle ollaan kerrottu!” varmistin Sypressikuiskeelta, hiukan kallistaen päätäni. ”En tavannut heitä vielä mutta Kujepentu vaikutti hauskalta”, Sypressikuiske sanoi naurahtaen ja hyppäsi ensimmäiselle astinkivelle. Hypimme astinkiveltä astinkivelle peräkanaa, meinasin jopa liukastua jokeen, onneksi en liukastunut. ”Ehkä voimme mennä yhdessä joku kerta?” sanoin Sypressikuiskeelle ja odotin ruskearaidallisen naaraan vastausta. ”Toki”, naaras vastasi kehräyksen ja virneen kera. Taivaalle oli muodostunut pilviä, jotka peittivät auringon. Ilma oli painostava ja kostea, pian alkaisi sataa, ja jopa rankasti, pilvet olivat tummua. Kuljimme lopun matkan hiljaisuudessa, koska meidän piti saalistaa jotakin. Kävelimme eteenpäin, ja yritin jäjittää jonkun saaliseläimen hajua, olin niin keskittynyt etten huomannut että Sypressikuiske jäi jälkeen. Haistoin hiiren ja lähdin hiipimään hajun perään, hyppäsin ja tömähdin hiiren vierelle. Sihahdin ärtyneesti ja istahdin paikoilleni. Katselin ympärilleni, jotain puuttui. Silmäni suurenivat huolesta ja pelosta, kun tajusin mikä puuttui. Sypressiukuiske! Nousin salamana seisomaan ja kävelin nopeasti sinne päin mistä olimme tulleet. Taivaalta alkoi sataa vettä, ja paljon. Vesi piiskasi selkääni, mutta puskin silti eteenpäin, Sypressikuiskkeen vuosi. En nähnyt melkein mitään rankkasateessa, ja kuulin heikon huudon. ”APUA! APUA!” tunnistin äänen, se oli Sypressikuiske. Juoksin eteenpäin ja kuulin sateen keskellä Syoressikuiskeen avunpyynnön. Juoksin, enkä huomannut katsoa jalkoihini. Kompaistuin puunjuureen ja sihahdin. Nousin ylös ja ravistelin mutaa turkistani, jouksin eteen päin takajalan kivusta huolimatta. Sypressiukuiskeen avunpyynnöt hiljenivät. Pelkäsin jo pahinta. Sateen ropina laantui, ja taivaalta enää vain tihkutti hiukan vettä.
”Sypressikuiske?!” huudahdin, jos Sypressikuiske kuulisi minut. Kesti hetki, ja kuulin vastauksen. ”Täällä!” Sypressikuiske huudahti heikolla äänellä. Juoksin kohti ääntä, ja kuulin taas avunpyynnön: ”Apua! Apua!”. Pysähdyin puunjuurelle, juurella oli kuollut orava, nostin katseeni puun latvaan, ja erotin ruskean turkin. ”Sypressiukuiske! Oletko kunnossa?” huudahdin naaraalle, joka istui oksalla. ”En! Kylmä ja en uskalla tulla alas!” Sypressiukuiske vastasi heikosti. ”Tulen hakemaan sinut!” huudahdin ja koukistin kynsiäni. Tartuin kynsilläni puun pehmeään ja liukkaaseen kaarnaan, ja kiskoin itseäni kohti Sypressikuisketta. Muutaman kerran otteeni lipesi, mutta sain kiinni. Lipulta pääsin samalle leveälle oksalle Sypressikuiskeen kanssa. ”Kiitos”, naaras kuiskasi ja painoi päänsä turkkiini. Hymyilin ja nuolaisin varovasti tämän korvallista. ”Minä voin lämmittää sinua”, totesin ja laitoin tassuni naaraan märälle turkille. Asetuin varovasti tämän päälle, niin että takatassuni pitivät kaiken painon poissa naaraan päältä. ”Lämmittääkö tämä?” kysyin varovasti.

// Sype?

Kirjoittaja: Saaga

Partiostaan palattuaan Sypressikuiske tallusti hakemaan oravan tuoresaalis kasasta syödäkseen jotakin. Hän laski ruokansa sotureidenpesän lähistölle ja haukkasi ensimmäisen palasen makeasta oravasta. Se maistui tuoreelle ja naaras pohti oliko joku saanut sen tämän päivän aikana. Sypressikuiskeen mieliruokaa olivat varmasti kalat ja oravat. Kalat olivat ihan harvinaista herkkua hänelle ja siksi hän toivoi pääsevänsä kalastamaan taas mahdollisimman pian koska halusi tarjota saman nautinnon myös muille kissoille. Soturitar haukkasi makoisan lihan palasen suuhunsa. Olisikohan huomiselle mitään tärkeää tehtävää sillä naaras olisi halunnut viettää taas koko päivän parhaan ystävänsä Aurinkoroihun kanssa. Naaras rakasti toista koko pienestä sydämestään ja toivoi, että saisi edes saalistaa tämän kanssa mutta eihän hän tinnyt mitä tuleman piti. Kun naaras oli saanut ateriansa valmiiksi hän jäi haaveilemaan ja katselemaan tähtien peittemää taivasta. Taivas muistutti naarasta jostakin kissasta mutta hän ei ollut varma kenestä.
Hetken pohdittuaan hän tajusi sen olevan Tähtimöpentu sillä tämän kasvojen kuviot – valkoiset “pisama” täplät, jotka täydensivät mustaa naamaa ja valkoista kuonoa nimittäin – muistuttivat häntä tähtitaivaasta ja toisen klaanin Orvokkisydämen jossain kokoontumisessa kertomasta tarinasta. “Jokainen tähti kuvastaa yhtä soturia ja aina, kun yksi sammuu yksi soturi kuolee ja aina kun yksi syttyy uusi soturi saa alkunsa jossain jonkun klaanin mailla.” Jotenkin niin tarina oli mennyt. Lukivatkohan “soturit” mukaansa erakot vai eivät? Toivottavasti laskivat sillä silloin tähtiä satelisi paljon lisää ihan pian. Naaras nosti katseensa taas taivaisiin ja todisti juuri yhden tähden sammumista ja neljän syttymistä. Se laskisi yhteen yhden kuolleen soturin ja neljä uutta pientä soturin alkua. Kun Nokkospilvi oli synnyttänyt parisen auringon nousua ja laskua sitten Kujepennun, Lehmuspennun ja Lampipennun, Sypressikuiske oli käynyt vierailemassa niiden luona nopeasti mutta jättäny emon ja pennut lepäämään koettelemuksiensa jälkeen. Soturittaremme alkoi pian nuokahdella joten päätti vaeltaa raskain, väsynein ja kipein käpälin soturien pesään. Laskeuduttuaan alas hän etsi tiensä makuusijalleen väistellen nukkuvien kissojen häntiä. Päästyään pesälleen hän kävi makuulle ja työnsi päänsä käpäliensä päälle ja katseli hetken ympärilleen miettien muiden kissojen puuhia. Jotkut olivat ulkona vielä yöpartioissa tai yövartiossa mutta Aurinkoroihu makasi jo umpi unessa Sypressikuiskeen oman makuu sijan viereisellä makuu sijalla. Sypressikuiske nukahti melkein heti kauniit silmänsä suljettuaan.
“Hei unikeko! Aika mennä saalistamaan”, Sypressikuiske naukui hieroen korvaansa Aurinkoroihun niskaa vasten. Hänen sydäntään lämmitti koskettaa tämän ihanan pehmeää turkkia. Soturitar oli saanut nimensä jo aikoja sitten muttei vielä ollut päässyt johtamaan partiota. Eikä pääsisi vieläkään. Hänen pitäisi totutella soturin elämään kuten Aurinkoroihunkin. “Huomenta vain”, kellertävä kolli naukui. Sypressikuiske herähti kehräämään äänekkäästi, kun sai vihdoin toisen hereille. Naaras rakasti parasta ystäväänsä ja tämän näkeminen sai Sypressikuiskeen *aina* hyvälle tuulelle.
Noustuaan Aurinkoroihu hieroi hieroi omaa korvaansa Sypressikuiskeen kaulaan. “Mennään jo. Eivät hiiret meitä koko päivää odettele”, ruskearaidallinen naaras kehräsi. Toverukset kävelivät ulos pesästä. Aamun partiot olivat jo lähteneet ja kaksikko oli myöhästynyt nukkumalla pommiin. Onneksi matti myöhäsiä olivat myös Väärävarjo, Oksakuiske ja Salamataivas.
Soturiporukka lähti yhdessä kohti laajaa metsää. Partio kulki joen laitaa ja Salamataivas nappasi matkan varrella yhden hiiren. “Miten eilisesi meni?” Aurinkoroihu kysyi ystävällisesti aloittaen keskustelun. “Minä saalistin, olin kahdessa partiossa ja vietin aikaa itsekseni en mitään se suurempaa. Mitä sinä teit eilen?” soturitar vastasi ja kysyi sujuvasti samassa kommentissa säästääkseen kuulijansa aivokapasiteettia lyhyillä sanoillaan ja yhdellä kommentillaan sillä Sypressikuiskeesta tuntui usein, että hän puhui aivan liikaa ja liian pitkiä ja monimutkaisia sanoja käyttäen. “Minäkin saalistin ja taisin myös jutella joidenkin kissojen kanssa”, Aurinkoroihu totesi. “Oletko käynyt katsomassa klaanin uusia jäseniä. Minä kävin katsomassa heitä parisen auringon nousua sitten”, Sypressikuiske kertoili. “En ole vielä käynyt mutta pitäisi kyllä! Olivatko Tähtimöpentu ja Malvapentu oikeasti töykeitä? Niin minulle ollaan kerrottu!” kolli varmisti kallistaen päätään hiukan. “En tavannut heitä vielä mutta Kujepentu vaikutti hauskalta”, Sypressikuiske kertoi ennen kuin hyppäsi ensimmäiselle astinkivelle muun partion perässä. He hyppelivät astinkivien ylitse peräkanaa. “Ehkä voimme mennä yhdessä jokukerta?” Aurinkoroihu sanoi ja jäi odottamaan vastausta. “Toki”, soturittaremme vastasi parhaalle ystävälleen iloisen kehräyksen ja virneen kera. Pilvinen taivas ja painostava ilma tuntui enteilevän sadetta, joten partion pitäisi ehtiä leiriin ennen sen alkua jotteivat astinkivet olisi liian liukkaita ylitettäviksi. Loppu matkan partio kulki hiljaa sillä heidän oli nyt määrä alkaa saalistamaan. Muu partio jatkoi mutta Sypressikuiske jäi jälkeen, sillä hän oli jäljittänyt oravan. Partio oli päässyt jo metsään ja naaras toivoi sydämensä pohjasta ettei joutuisi kipuamaan saaliinsa perässä puuuhun. Tämä lähti hiipimään kohti saalistaan. Jotenkin jollakin askeleella väsynyt soturimme Sypressisydän onnistui säikyttämään oravan ja se lähti kapuamaan pitkin puunrunkoa. Soturitar lähti perään urheana ja itsevarmana. Huono kiipeilijä, kun oli hänen käpälänsä lipsuivat ja hän ei ollut todellakaan yhtä nopea kuin maanpäällä. Loikatessaan oksalle hän kurkotti käpälänsä eteen saadakseen oravan niiden väliin. Raukka-paran häntä jäi ruskealla turkilla peitettyjen tassujen väliin ja niiden omistaja vetäisi oravan lähemmäs tehdäkseen tappoiskun. Kallistaessaan päätään alemmas soturitar huomasi olevansa korkeammalla kuin koskaan ennen. Hänen otteensa oravasta hellitti ja se tippui koko matkan maahan yhdessä hujauksessa. Inahtaen viimeisen kerran se iskeytyi maahan jäätävän kumauksen saattelemana. Sypressikuiske-parka oli aivan kauhuissaan korkealla puun latvaoksilla. “Apua! Apua!” naaras huusi ja tarrautui oksaansa kovemmin. Kuin tilauksesta taivaalta alkoi sataa vettä kuin saavista kaatamalla. Pian koko ruskearaidallinen turkki ei enää erottunut latvustosta tummien tammen oksien seasta. Sypressikuiske tiesi olevansa pulassa ja pelkäsi jäävänsä puuhun ikiajoiksi. Muu partio oli jo varmasti jatkanut eteenpäin. “APUA! APUA!” naaras soturi kiljui taas. Sateen ropina peitti hänen huutonsa alleen mutta osa kaiusta tuli takaisin. “PUA!” se huusi. Metsässä kaikui vain ja ainoastaan sateen ropina. Tulisiko joku auttamaan naarasta. Soturitaremme hivuttautui lähemmäs runkoa ja kapusi hiljakseen ylemmäs isommalle oksalle ollakseen turvassa sateen loppuun asti kavutakseen alas.
Sadetta jatkui ja jatkui ja Sypressikuiske paleli jatkuvasti aina vaan. Pikku hiljaa sade alkoikin jo laantua mutta naaras parka paleli turkki aivan märkänä. Sadetta ripotteli vieläkin vähän mutta metsä oli edelleen hiljaisuuden vallassa. Missä muut viipyivät? Eivätkö he huomanneet soturittaren jälkeen jäämistä? Välittivätkö he edes oikeasti hänestä vai oliko tämä jokin suunnitelma jolla he pääsisivät eroon yhdestä soturista?! Hätäännyttävät ajatukset ja stressi putoamisesta saivat Sypressikuiskeen suunniltaan ja tämä oli vahvassa shokkitilassa tajuten tuskin mitään ympäristöstään tai identiteestitään. Hän ei edes tajunnut enää huutaa apua shokkitilastaan johtuen.
“Sypressikuiske?!” tuttu ääni havahdutti sekavan naaraan pahimmasta shokista – se oli Aurinkoroihu. Voi kuinka hän kaipasikaan kollin turkin lämpöä vierelleen. “Täällä!” hän huusi heikolla ja paaniikin täyteisellä äänellä. Voi kumpa hän löytäisikään soturittarensa täältä puun latvasta! Sypressikuiske olisi valmis tekemään sen jälkeen mitä tahansa saadakseen tämän kollin jäämään pysyvästi rinnalleen. “Apua! Apua!” naaras huusi taas.
//Arska!?

Kirjoittaja: Saaga

Täplikäs naaraspentu loikkaisi sammalesta tehdyn pallon perään ja kierähti kuperkeikkaa sen kanssa. Tähtimöpentu inahti ja pyöritteli päätään noustuaan ylös. Hänen veljensä Murattipentu yritti saada pallon häneltä mutta Tähtimöpentu heilautti sen ilmaan heittäen sen Kimalaistoiveen käpäliin. Kimalaistoive läpsäisi pallon maahan sillä ei saanut sitä ainoalla etukäpälällään kiinni. Murattipentu kaappaisi pallon itselleen ja viskaisi sen hienossa kaaressa sisartaan kohti mutta heitto jäi lyhyeksi ja pallo kierähti maahan. Huomatessaan veljensä jääneen tuijottamaan jotain Tähtimöpennun takana tämäkin vilkaisi sinne suuntaan ja huomasi kollin tallustavan kohti heitä. Kahden pennun kaitsija kallisti päätään hiukan mutta tajutessaan kuka vieras oli hän kiinnitti katseensa taas pentuihin. Loikkasin maassa lojuvan sammalpallon päälle. ”Huomenta, leikittekö te sammalpallolla? Mesitähti kertoikin, että täällä pennut leikkivät niillä. Voisitteko opettaa minullekin säännöt?” kolli kysyi. “Mitkäs ovat nimenne?” vieras kysyi kohteliaasti. “Olen Tähtimöpentu ja tuo on veljeni Murattipentu. Ja kuka sinä mahdat olla?” Tähtimöpentu naukui itsekäs ja vähättelevä sävy äänessään. Tämä myös vilkuili outoa kollia sivusilmällä. “Olen Karju. Olen isänne ystävä ja vierailen Eloklaanissa toistaiseksi”, Karju kertoi edelleen ystävällinen sävy äänessään. Pientä mustavalkoista naaraspentua harmitti, ettei hän ollut isompi koska olisi voinut muuten isotella kollille ja häätää tämän pois niinkuin Mutatasu olisi takuulla osannut tehdä. “Isäni? Isäni on Mesitähti! Hänhän on päällikkö ei sinun laisesi erakko voi olla *minun* isäni ja Eloklaanin *päällikön* tuttava!” Tähtimöpentu isotteli. Karju katsoi pientä pentua huvittuneena.
//Karju

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Ampiaispiston sanat saivat sisälläni aikaan lämpimän tunteen, jota en ollut tuntenut pitkään aikaan kaiken tämän sairauden ja synkkyyden vuoksi. Kietaisin häntäni poikani ympärille ja katsoin häneen hymyillen lempeästi.
”Olen jo nyt kovin ylpeä sinusta, Ampiaispisto”, naukaisin rakastavasti. ”Olen maailman onnellisin kissa, kun minulla on noin hieno poika.”
Ampiaispiston kasvoilla oli hento, ilahtunut hymy. ”Kiitos, isä.”
Hetken päästä tipahtivat ensimmäiset sadepisarat, ja autoin Ampiaispistosta siirtymään takaisin suojaan klaaninvanhimpien pesälle. Istuin hänen seuranaan sisällä vielä hetken, ennen kuin suuntasin soturien pesälle levolle.

Noin puoli kuuta sitten yrtin hakijat olivat palanneet etsintäretkeltään yrttien kera ja pelastaneet klaanin täystuholta. Okraviikseä ja Huurresiipeä lukuun ottamatta kaikki olivat selvinneet taudista. Kahden klaanitoverin menetys painoi varmasti kaikkien mieltä, mutta saatoimme kiittää yksin Tähtiklaania siitä, ettemme olleet menettäneet enempää ystäviä.
Erityisesti Pohjaharhan, Nokilinnun, Mehiläislennon ja Kuutamotassun parantuminen oli ollut minulle suuri helpotus. Kun parantajan pesä oli tyhjentynyt sairaista kissoista, Ampiaispisto oli voinut siirtyä takaisin sairasaukiolle toipumaan jalkansa murtumisesta. Kaikki vaikutti palaneen kuta kuinkin takaisin uomiinsa, mistä olin enemmän kuin kiitollinen.
Olin juuri palannut partiosta, ja loikoilin parastaikaa nauttimassa iltapäivän auringosta aukion reunalla, johon valonsäteet kurkottelivat puiden välitse. Tänään oli varsin hyvä sää verrattuna viimeisen neljännesosakuun vesisateisiin, joten halusin ottaa auringonpaisteesta kaiken ilon irti.
Avasin suuni haukotukseen ja laskin sitten leukani tassujeni päälle. Pidin silmiäni hetken kiinni ja nautin rauhasta.

//Kuka vaan saa jatkaa

Kirjoittaja: Aura

Lieskakajo katsoi Mesitähteä suoraan silmiin murheellisena. Suru tuntui lamaannuttavan Lieskakajon, hän ei tiennyt, että syntymättömiin pentuihin oli voinut kiintyä tällä tavalla. Kolli nyyhkytti suureen ääneen ja hänen teki mieli haudata päänsä Mesitähden pehmoisen näköiseen turkkiin, mutta se olisi ollut epäammattimaista. Valkoruskea kolli naukui olevansa pahoillaan ja kosketti Tulipentua kuonollaan lempeästi. Lieskakajon katse oli kiitollinen ja kolli nyökkäsi päällikölleen. Hän arvosti toisen tukea kovasti. Mesitähti naukui sitten uskovansa Tähtiklaanilla olleen joku syy Tulipennun poismenoon. Oranssiturkkisesta kissasta se kuulosti ja tuntui lohdulliselta, ehkä Tähtiklaanilla todella oli joku syy siihen miksi he olivat ottaneet Tulipennun riveihinsä.
”Kiitos”, Lieskakajo sai lopulta sanotuksi itkuisena. Menetys tuntui raastavalta.
”Arvostaisin sitä, todella. Kiitos Mesitähti, olet hyvä kissa. Ehkä Matarapentu oli Tulipentua vastassa, ehkä heistä tulee hyvät ystävykset ja he saavat leikkiä päivät pitkät Tähtiklaanissa”, Lieskakajo sopersi hiljaisella äänellä ja laski päätään. Hän ei halunnut olla yksin juuri nyt, miltäköhän Nokkospilveltä tuntui? Kolli tunsi pistoksen sydämessään, kun ei ollut valkoruskean naaraan vierellä juuri nyt. Lieskakajo tarttui Tulipentua hellästi niskanahasta ja lähti Mesitähden johdatuksella kohti kollin kertomaa paikkaa. Lehtisateen myötä koivuissa ei ollut enää vihreitä silmuja, mutta viherlehtenä siellä oli taatusti kauneinta ikinä. Lieskakajo päätti, että vaalisi Tulipennun muistoa aina ja ikuisesti; veisi pennun haudalle kukkia ja muita kauniita asioita. Lieskakajo ja Mesitähti taivalsivat hiljaisuuden vallitessa kohti kollipäällikön kertomaa koivua. Lieskakajo vilkaisi välillä Mesitähden suuntaan, mutta ei sanonut mitään.
”Täällä ollaan, viherlehden aikaan tämä paikka on suorastaan loistossa”, Mesitähti naukaisi Lieskakajolle ja katsoi kollikissaa myötätuntoisesti. Maa ei ollut vielä kohmeessa, joten hautaaminen ei tulisi olemaan kovinkaan vaikeaa; ainakaan fyysisesti. Henkisesti sitäkin vaikeampi prosessi. Lieskakajo laski pienen Tulipennun muutaman lehden päälle, jotta Tulipentu ei olisi kosketuksissa märän maan kanssa.
”En olisi uskonut, että joudun hautaamaan vastasyntyneen pentuni”, Lieskakajo maukaisi hiljaisella, säröilevällä äänellä ja katsoi murheellisena klaanipäällikköä. Lieskakajon suurilla käpälillä kaivaminen ei ollut kovinkaan vaikeaa. Kolli alkoi kaivamaan kuoppaa vapisevin tassuin, mutta muutaman vedon jälkeen hän lysähti maahan itkemään.

//Mesi?

Kirjoittaja: Elandra

Hiilihammas: 14kp –

Tähtimöpentu: 18kp –

Malvapentu: 34kp! –

Talvikkitakku: 8kp –

Kuutamotassu: 10kp –

Leimusilmä: 35kp! –

Lieskakajo: 15kp –

Kimalaistoive: 8kp –

Hallavarjo: 5kp –

Pohjaharha: 6kp –

Ampiaispisto: 10kp –

Sumutassu: 12kp –

Aurinkoroihu: 6kp –

Mesitähti: 5kp –

Kirjoittaja: Elandra

”Syö tämä”, harmaa naaraskissa kehotti ja työnsi kasvin juuret Malvapennun kuonon eteen. Kilpikonnalaikukas pentu oli niin väsynyt sairastamansa taudin johdosta, ettei jaksanut vastustella. Tämä kurottautui hitaasti juuria kohti ja nappasi ne hampaisiinsa. Inhosta irvistellen pentu pureskeli pahanmakuisia juuria.
”Hyvä, pian olosi paranee”, Liljatuuli lupasi ja kosketti kuonollaan hellästi pienokaisen otsaa. Malvapentu vetäytyi automaattisesti taaemmas, kun parantajakissa kosketti häntä. Liljatuuli siirtyi yrtteineen seuraavan potilaan puoleen, ja Malvapentu pääsi jatkamaan uniaan.
Pentu oli ollut sairaana miltei neljäsosakuun ajan, ja hän oli pitkälti vain nukkunut. Liljatuulen antamat yrtit eivät aiemminkaan olleet tehonneet, joten Malvapentu ei uskonut tämänkään yrtin tehoavan. Malvapentu ei voinut käsittää, miksi juuri hän oli sairastunut, eikä vaikkapa Murattipentu tai Tähtimöpentu.
Kun Nokkospilvikin oli sairastunut ja lopulta synnyttänyt parantajan pesään, tämä oli siirretty Malvapennun vuoteen vierelle. Nokkospilvi oli ruokkinut maidollaan pentua, jotta Minttuliekin ei tarvitsisi altistua enempää taudille.

Kun Malvapentu seuraavan kerran heräsi, yllätyksekseen hänen olonsa oli hiukan parempi. Päänsärky oli hellittänyt lähes kokonaan. Kun pentu nousi huterille jaloilleen, tämä huomasi myös huimauksen olevan poissa. Yrtit todella olivat tehonneet!
Valtava nälkä kurni pennun vatsassa, jolloin tämän katse kääntyi nukkuvaan Nokkospilveen. Pienokainen otti varovaisen askeleen kohti täysikasvuisen naaraskissan vuodetta. Koska pentu oli maannut monta päivää, kävely oli aiempaa epävarmempaa. Malvapentu pääsi kuin pääsi lopulta omin voimin Nokkospilven vatsan vierelle. Kuningatar säpsähti hereille, kun Malvapentu alkoi ahnaasti juoda maitoa. Tajutessaan tilanteen, Nokkospilvi rentoutui ja jatkoi uniaan.
Myös Malvapentu nukahti hetken päästä naaraskissan vatsan vierelle.

Kului pari päivää, ja Malvapentu sekä suuri osa sairastuneista olivat jo täysin terveitä.
”Voitte molemmat palata jo takaisin pentutarhalle”, Leimusilmä naukaisi hymyillen. Malvapentu vilkaisi Nokkospilveä, joka nyökkäsi kiitollisena:
”Eiköhän sitten mennä. En malta odottaa, että pääsen taas näkemään pienokaiseni!” Kilpikonnalaikukas Malvapentu kääntyi nenäänsä nyrpistäen kuningattaren puoleen.
”Nehän olivat aivan rumia syntyessään. Miksi haluat nähdä rumia pentuja?” pieni pentu töksäytti. Nokkospilvi katsoi hiukan yllättyneenä Malvapentua, mutta pian kuningattaren kasvoille levisi lämmin hymy. Hän yritti koskettaa kuonollaan Malvapennun otsaa, mutta pentu väisti yrityksen perääntymällä taaksepäin.
”Eivät he olleet rumia, siltä kissanpennut näyttävät syntyessään. Pian he ovat aivan yhtä suloisia kuin sinä ja sisaruksesikin”, ruskeavalkoinen naaras vakuutteli. Malvapentu pudisteli päätään närkästyneenä.
”Eivät Tähtimöpentu ja Murattipentu ole suloisia”, pentu tuhahti ja käänsi selkänsä Nokkospilvelle ja Leimusilmälle. Pentu lähti kävelemään kohti parantajan pesän uloskäyntiä.
Pesän ulkopuolella sää oli masentavan harmaa, ja Malvapentu oli pettynyt. Leirin märkä maa oli täynnä pieniä vesilammikkoja. Pentu oli toivonut kohtaavansa auringonpaisteen ja kuivan kelin, eikä tällaista märkää kamaluutta.
”No niin, mennäänpäs sitten”, pesästä ulos kävellyt Nokkospilvi tuuppasi hellästi Malvapentua eteenpäin. Pentu lähti kävelemään inhoten märkää maata pitkin kohti leirin toisella puolen sijaitsevaa pentutarhaa. Malvapentu väisteli vesilammikkoja, sillä hän ei halunnut turkkinsa kastuvan
Nokkospilvi kulki niin hitaasti, että alle kuun ikäinen Malvapentukin pysyi hänen vauhdissaan. Kun kaksikko saavutti pentutarhan, sade alkoi. Vesipisarat putosivat Malvapennun turkille, ja pentu kiiruhti nopeasti sisään pentutarhaan.
Pentu oli yllättynyt pentutarhan ollessa niin täynnä kuin se oli. Tähtimöpentu ja Murattipentu olivat keskittyneet Kimalaistoiveen kanssa keskustelemiseen, ja Minttuliekki makoili omalla sammalvuoteellaan kolmen pienemmän pennun kanssa. Lisäksi pesässä oli Malvapennulle tuntematon pentu, joka kaiketi oli Kaislapentu. Vaaleanruskea, juovikas pentu oli kuulemma löydetty klaanin reviiriltä ja liitetty osaksi Eloklaania.
”Malvapentu! Oletko sinä jo parantunut?” Murattipentu hihkaisi itselleen tavanomaisella, hiljaisella äänellä ja otti askeleen kohti pesän sisäänkäynnin edessä seisovaa siskoaan. Malvapentu pyöräytti silmiään turhautuneesti.
”No en, vaan ihan muuten vain tulin tänne sairastuttamaan teidät kaikki”, naaras tiuskaisi päätään pudistellen; hänen veljensä oli sitten maailman typerin kissa. Murattipennun hymy hyytyi, ja punaruskean kollin katse putosi maahan.
”En minä sitä niin tarkoittanut, tietysti olet parantunut”, kolli takelteli vaimealla äänellä. Malvapentu käveli itsevarmasti emonsa luokse ja kumartui katsomaan Nokkospilven pentuja: yhä aivan yhtä rumia kuin aiemminkin. Pennut vikisivät onnettomasti ja painelivat ohuilla käpälillään Malvapennun emon vatsaa. Pennut näyttivät kaikin puolin kummallisilta; niiden korvat olivat aivan pikkuruiset ja pyöreät ja pennun silmät olivat visusti kiinni.
”Onpa hyvä nähdä teidät noin hyvässä kunnossa. Pelkäsimme kaikki puolestanne”, Minttuliekki huokaisi lämpimällä äänellä ja katsoi vuorotellen Nokkospilveä ja Malvapentua.
”Pyh, ihan turhaan. Minä olen vahva, toisin kuin muut pennut”, Malvapentu vastasi leuka pystyssä.
Minttuliekki toppuutteli pentuaan ja muistutti, ettei muille saanut olla ilkeä. Sitten kaikki kolme kuningatarta alkoivat siirtämään Nokkospilven pentuja ruskean kuningattaren omalle vuoteelle. Kun siirto oli tehty, Malvapentu kiiruhti emonsa vatsan vierelle ja käpertyi sinne makaamaan. Hän oli kaivannut emonsa lämpöä ja tuoksua ollessaan parantajan pesällä. Pentu sulki silmänsä ja nukahti nopeasti, vaikka muut pentutarhan asukkaat keskustelivatkin hänen ympärillään.

Tuntematon tauti oli kadonnut lopullisesti Eloklaanista, ja tavallinen elämä oli taas jatkunut. Malvapentu pentuetovereineen olivat jo reilu kuun ikäisiä, ja emo oli viimein päästänyt heidät ulos tutustumaan leiriin. Joskaan Malvapennun epäonneksi he eivät saaneet poistua pesästä edelleenkään yksin, vaan jonkun kuningattarista oli oltava aina mukana..
Kuten Nokkospilvi oli vakuutellut, hänen pötkyläpentunsa olivat alkaneet päivä päivältä muistuttamaan enemmän kissanpentuja. Pennut olivat avanneet silmänsä ja opetelleet puhumaan. Malvapentu ei juurikaan ollut aiemmin piitannut itseään nuorempien pentujen seurasta, mutta nyt kun he opettelivat liikkumaan, tilanne oli muuttunut.
Malvapentu katseli, kuinka Kujepentu nousi varovaisesti huterille jaloilleen ja valmistautui kävelemään. Koska Malvapentu inhosi sitä, miten kuningattaret kehuivat pienempiä pentuja heidän oppiessaan jotain uutta, kilpikonnalaikukas pentu astui askeleen lähemmäs Kujepentua ja tönäisi tämän kumoon.
”Höh, onpa sinulla surkea tasapaino. Kyllä minä tuon ikäisenä kestin jo pientä tönimistä”, Malvapentu ilkkui virnuillen.

//Kuje?

Kirjoittaja: Elandra

Pysyttelin vaiti, kun Liljatuuli toi kuolleen pennun Lieskakajolle ja kertoi uutiset. Kun oranssiturkkinen kolli oli keksinyt nimen Lampipennulle, Liljatuuli palasi takaisin parantajan pesälle. Olin huojentunut siitä, että Nokkospilvi ja muut pennut voivat hyvin huolimatta taudista, jota hän parhaillaan sairasti. Tyttärestäni oli tullut emo mitä poikkeuksellisimmissa olosuhteissa. Olin kovin ylpeä hänestä sekä tietysti kolmesta pennusta, joiden henget Tähtiklaani oli säästänyt.
Myötätuntoinen katseeni vaelsi Liljatuulesta takaisin Lieskakajoon. Soturin epätoivoinen katse oli siirtynyt elottomasta pennusta minuun.
”Olen pahoillani”, nau’uin hiljaisella äänellä. Vaikka Tulipentu olikin pennun pentuni, tiesin Lieskakajon surun olevan suurempaa. Hän oli tullut ensimmäistä kertaa isäksi, eikä kolli ollut saanut edes olla paikalla pentujensa syntyessä. Saatoin vain kuvitella, kuinka kovasti se raastoi soturin mieltä, kun yksi pennuista oli kaiken lisäksi matkannut niin pienenä Tähtiklaaniin.
Lieskakajo nyökkäsi kiitollisesti ja laski taas katseensa elottomaan pentuun. Halusin sanoa jotakin lohduttavaa, vaikka tiesin ettei se poistaisi surua. Vain aika oli paras lääke suruun.
”Minä tahdon uskoa, että kun Tähtiklaani liittää riveihinsä näin pienen pennun, sen takana on jokin painava syy. Kenties Tulipentu oli pahasti sairas, ja Tähtiklaani halusi suojella häntä elämältä, joka olisi ollut täynnä kärsimystä ja kipua”, lausuin hiljaa, vaikka tuskin mitkään sanat helpottaisivat soturin tuskaa.
”Jos tahdot, voin tulla mukaasi hautaamaan Tulipennun. Voimme haudata hänet Matarapennun haudan vierelle”, ehdotin laskien samalla häntäni soturin lavoille, ”se sijaitsee leirin ulkopuolella, erään kauniin koivun juurella.”

//Lieska?

Kirjoittaja: Elandra

Olin aina tiennyt Tyrskytassun olemassaolosta, mutta kukaan ei ollut koskaan kertonut minulle hänestä juuri mitään. Asiasta oli vaiettu, sillä Tyrskytassu oli huhujen mukaan ainoa kissa, jonka Mesitähti oli koskaan karkottanut. Tyrskytassu oli tappanut oman mestarinsa ja valehdellut siitä muulle klaanille, sen verran minä hänestä olin aiemmin tiennyt.
Oli siis mielenkiintoista kuulla lisää veljestäni, jota en ollut koskaan tavannut. Kun isä kertoi Tyrskytiikerin muistuttavan ulkonäöllisesti hyvin paljon Kimalaistoivetta, katseeni siirtyi pentutarhan edustalle, jossa kuningattareksi siirtynyt sisareni oli hetki sitten ollut.
”Tyrskytassulla oli tosin saman väriset silmät kuin sinulla ja emollasi”, tabbykuvioinen kolli lisäsi. Käänsin yllättyneen katseeni Hiilihampaaseen.
”Ai, en tiennyt”, tokaisin ja kohautin lapojani. Hiilihamman katse oli kohdistettu jonnekin kaukaisuuteen. Hän näytti mietteliäältä.
”Isä”, naukaisin saadakseni tabbykuvioisen soturin huomion. Hiilihampaan jäänsininen, kysyvä katse siirtyi minuun.
”Minä en tahdo koskaan tuottaa sinulle tai emolle pettymystä. Aion löytää hyvän kumppanin ja saada hienoja pentuja, joista te voitte olla ylpeitä. Olen iloinen, että juuri sinä olet minun isäni”, nau’uin hennosti hymyillen. Hiilihammas ja Korppisiipi olivat kokeneet jo yhden pettymyksen, kun Tyrskytassu teki mitä teki, mutta minä pitäisin huolen siitä, että minuun he eivät pettyisi.

//Hiili?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Harmaa taivas oli vanginnut huomioni, kun Ampiaispisto esitti hieman yllättävän kysymyksen. Toinen korvani oli käännettynä poikani puoleen, mutta katseeni pidin yhä pilvissä, jotka lipuivat hitaasti taivaankannen halki. Tyrskytassusta puhumisen ei olisi pitänyt tuntua enää näin pahalta, sillä tapahtuneesta oli jo kauan, mutta siitä huolimatta vanhimman poikani nimen pelkkä kuuleminenkin riipaisi sydäntäni. Nimi Tyrskytassu ei edustanut eloklaanilaisille muuta kuin kuolemaa ja tuhoa, ja se tuntui pahemmalta kuin halusin myöntää.
“Kaipaan”, vastasin lopulta ja laskin katseeni aukion tasalle, “mutta en niin paljon kuin monia kuita sitten. Sinun ja sisarustesi syntyminen helpotti sitä – se osoitti, että elämä jatkuu huolimatta menneisyydessä tapahtuneista ikävistä asioista.”
Ampiaispisto nyökkäsi ja pysyi hetken hiljaa, ennen kuin kysyi: “Entä emo?”
Tyrskytassun tapaus oli särkenyt etenkin Korppisiiven sydämen. Naaraan oli täytynyt ilmiantaa pentumme klaanille estääkseen tätä sotkeutumasta omiin valheisiinsa. Aluksi olin ollut vahvasti eri mieltä kumppanini kanssa, ja se oli aiheuttanut välillemme välirikon joksikin aikaa, mutta lopulta olimme päässeet siitä yli. Ymmärsin nyt hyvin, että se, mitä Tyrskytassulle oli tehty, oli ollut välttämätöntä siinä tilanteessa.
“Emme ole puhuneet Tyrskytassusta pitkään aikaan, mutta uskon, ettei emo voisi koskaan lakata kaipaamasta omaa pentuaan kokonaan”, lausahdin hieman haikeasti ja kohtasin viimein Ampiaispiston katseen. Nuori kollin katseessa oli ymmärrystä ja myötätuntoa.
“Tyrskytassu oli aina kovin tempperamenttinen. Olin itse aivan samanlainen nuorena”, jatkoin muistellen omaa oppilasaikaani. “Kerran menetin malttini niin pahasti taisteluharjoituksissa, että kävin Kirpputäplän – silloisen Kirpputassun – kimppuun. Säikähdin omaa vihaani itsekin ja pakenin paikalta. Myöhemmin keskustelin Utusielun kanssa, ja hänen ansiostaan opin käsittelemään tunteitani paremmin. Pyysin Kirpputäplältä anteeksi, eikä asiasta syntynyt isompaa numeroa.” Pysähdyin hetkeksi seuraamaan, miten yksi pentutarhan pennuista yritti livahtaa aukiolle omin luvin, mutta Kimalaistoive kävi hakemassa tämän takaisin sisälle. Kolmijalkaisen tyttäreni näkeminen toi Tyrskytassun elävästi mieleeni, sillä kaksikko muistutti toisiaan paljon ulkonäöllisesti. “Tiesitkös, sisaresi näyttää aivan häneltä. Tyrskytassulla oli tosin saman väriset silmät kuin sinulla ja emollasi.”

//Amppari?

Kirjoittaja: Saaga

Tähtimöpentu kuljeskeli edestakaisin pentutarhan edustalla odotellen Mutatassua, joka oli luvannut pitää hänelle seuraa Malvapennun ollessa parantajalla. Kimalaistoive katseli varjosta naaraspennun puuhia. Tummanruskea kolli saapui partion mukana kantaen oravaa ja hiirtä. Kolli asteli suoraan luokseni pudottamatta saaliitaan ensin tuoresaaliskasaan. Siristin silmiäni, kun kolli toi saaliinsa luokseni. “Onko nälkä? Toin saalista”, kolli sanoi tavanomaisella äänellään, joka hämmästytti Tähtimöpentua ja sai tämän ajatukset sekoilemaan. “Ei kiitos söin juuri, mutta hieno saalis”, hän soperteli säilyttäen tuikean katseensa ja äänensävynsä. “Ei sitten. Syön itse nämä”, Mutatassu ilmoitti ja haukkasi ensimmäisen palan hiirestä. “Eikö sinun pitäisi antaa orava klaaninvanhimmille?” mustavalkolaikkuinen naaras ihmetteli. “Ei, haluan syödä sen itse”, Mutatassu ärähti ja nosti kuonoaan vihaisesti. “Et pärjää elämässäsi, jos lahjoitat kaikki parhaat saaliit vanhoille kyvyttömille kissoille!” hän sanoi ja haukkasi sanojensa päätteeksi ison palan hiirestään. “Hei!” Hopeaputous tuijotti tummanruskea turkkista kollia tuimasti. “Ensinnäkin et puhu klaaninvanhimmista noin ja toisekseen en ole syönyt tänään ja sinun velvollisuutesi saalistuspartiosta tultuasi olisi antaa tuo meille”, naaras sanoi astellen Mutatassun luo ja yritti napata oravan. “Et sinä sitä saa vanha rähjä”, Mutatassu vastasi ja vetäisi oravan sivuun ja antoi sen Tähtimöpennulle. “En minä sitä halua”, hän sihahti. “Älä esitä heikkoa, kun et sellainen ole!” Mutatassu sanoi ihan ääneen. “Mutatassu, älä kohtele häntä tai klaaninvanhimpia noin”, Rastaskukka töksäytti. “Anna olla Mutatassu annetaan se hänelle”, Tähtimöpentu katsoi kollia anovasti. “No selvä sitten”, Mutatassu sanoi ärsyyntyneenä ja työnsi pulskan hiiren Hopeaputouksen käpäliin. Hopeaputous lähti tyytyväisenä ja Rastaskukkakin lähti toki mulkaistuaan Mutatassua töykeästi. “Et voi olla noin lepsu!” Mutatassu ärisi taas. “Hyvä on en ensikerralla ole!” Tähtimöpentu sanoi ja päätti syvällä sisimmissään muuttua Mutatassun kaltaiseksi. “Tähtimöpentu”, Kimalaistoive, joka ei ollut kuullut toisten keskustelua sanoi ja nousi istumapaikaltaan. “Aika mennä nukkumaan.” Tähtimöpentu nyökkäsi ja livahti sisään pentutarhaan ennen kuin Mutatassu ehti sanaakaan naukaista.

Kirjoittaja: EmppuOmppu

(Yrtin hakija)

Hirviö jyristeli hurjaa vauhtia Ukkospolulla ja pörrötti ohi mennessään penkereelle kyyristyneiden kissojen turkkeja. Leimusilmä yritti suojata kuuloaan sen mylvinnältä luimistamalla korvansa taakse.
”Voimme mennä.” Tuhkajuovan naukaisu oli merkki siitä, että polku oli turvallista ylittää. Leimusilmä tiukensi otettaan yrteistä juostessaan harmaan kivipinnan yli muiden mukana – hän ei aikonut menettää enää enempää yrttejä näin lähellä kotiin pääsyä.
Kaikki pääsivät toiselle puolelle turvallisesti, ja matka jatkui kohti kauempana taivaanrannassa kohoavaa Kivikukkulaa. Ilta-aurinko oli maalannut taivaan oranssiksi ja vaaleanpunaiseksi. Kun he olisivat kotona, olisi varmasti jo pimeää.
Heiltä oli kestänyt kuusi päivää päästä takaisin, sillä yrttien kanssa liikkuminen oli tehnyt matkanteosta hieman hitaampaa. He olivat törmänneet avomaalla samoihin haukkoihin ja joutuneet palaamaan takaisin kaksijalanpesälle suunnittelemaan, miten päästä lentävien kiusankappaleiden ohi. Vasta sen jälkeen he olivat onnistuneet pääsemään kaksijalkalaan, jossa he olivat joutuneet väistelemään kaksijalkoja ja koiria, eikä sekään ollut ollut mitään helppoa hommaa.
Nyt matkalaiset olivat kuitenkin saapuneet takaisin klaanien reviireille. Leimusilmä näki, miten väsyneitä kaikki olivat, mutta tieto klaanitoverien näkemisestä valoi heihin lisää voimaa. Hän odotti itsekin malttamattomana mestarinsa näkemistä… ja Lieskakajon – olikohan kolli pysynyt terveenä?
Hänen ajatuksensa katkesi, kun matkaseurue viimein tuli Kivikukkulan juurelle. He kaikki pudottivat yrttiniput maahan ja katselivat toisiaan hetken hieman epävarmoina – mitä nyt tapahtuisi? Leimusilmä otti tilanteen hoitaakseen.
”Jaetaan yrtit tasan klaanien kesken”, hän maukui ja kutsui Kuolonklaanin kokeneinta soturia luokseen. ”Tuhkajuova, auttaisitko minua laskemaan nämä, jotta niitä on varmasti tasan?”
Juovaturkkinen naaras ei kieltäytynyt. Sillä oli syynsä, miksi Leimusilmä oli pyytänyt juuri Tuhkajuovaa: naaras oli epäillyt eniten eloklaanilaisia, ja Leimusilmä halusi soturin saavan varmistaa itse, että yrttien jako tapahtui varmasti reilusti. Kun laskenta oli suoritettu, yrttiniput siirrettiin eloklaanilaisten ja kuolonklaanilaisten eteen.
Aikaa ei ollut hukattavaksi, mutta Leimusilmä ei voinut jättää matkatovereitaan toisesta klaanista sanomatta hyvästejä. ”Eloklaani arvostaa apuanne suuresti”, hän sanoi ja kumarsi kunnioittavasti Kuolonklaanin kissoille. ”Olkoon esi-isänne kanssanne tänä vaikeana aikana. Toivottavasti tapaamme vielä kokoontumisissa.” Lopetettuaan hän nappasi yrttinipun suuhunsa ja odotti, että kissat olivat saaneet vaihdettua hiljaiset ja nopeat hyvästit toistensa kanssa.
Eloklaanin kissat suuntasivat Kivikukkulalta länteen ja kuolonklaanilaiset itään. Hämärä oli syönyt viimeisenkin valonsäteen, kun Leimusilmä tovereineen pääsi omalle puolelleen rajaa.

Sairaiden kissojen ääni kuului piikkihernemuurin toiselle puolelle asti. Se sai Leimusilmän niskakarvat nousemaan pystyyn. Myös hänen perässään kävelevät soturit vaihtoivat huolestuneita katseita. Toivottavasti he eivät olleet tulleet liian myöhään.
Leimusilmä työntyi autiolle leiriaukiolle. Hän katseli ympärilleen ja nautti hetken siitä tunteesta, että oli selvinnyt kotiin asti.
”Mitä me teemme näille?” Hallavarjo kysyi yrttinippu suussaan. Leimusilmä havahtui ja räpytteli pari kertaa silmiään.
”Viemme ne parantajan pesälle”, hän sanoi.
Nelikko suuntasi parantajan pesälle, jonka suunnalta lehahti vahva veren ja oksennuksen löyhkä. Leimusilmän vatsassa muljahti – tilanne ei ollut ollut läheskään näin paha silloin, kun he olivat lähteneet matkaan.
”Jättäkää yrtit tähän näin”, Leimusilmä komensi tovereitaan. ”En halua, että sairastutte. Kutsun teidät kyllä apuun, jos tilanne vaatii sitä.” Hän pelkäsi, että se vaatisi.
Luikahtaessaan sairasaukiolle yrttinipun kanssa Leimusilmä tyrmistyi näkymästä. Koko sairasaukio oli täynnä sairaita kissoja, niin pentuja kuin sotureitakin. Tilaa oli hädin tuskin liikkua. Edes viheryskäepidemia ei ollut aiheuttanut näin pahaa tungosta parantajan pesälle.
”Leimusilmä!” Liljatuulen riemastunut naukaisu sai Leimusilmän kääntämään päänsä yrttivaraston suuntaan, josta tummanharmaan naaraan pää pilkisti. Parantaja tassutti oppilaansa luokse ripeästi, ja tämän katse kirkastui nähdessään Leimusilmän mukana tuomat yrtit. ”Te löysitte lääkkeen! Tähtiklaanin kiitos!”
”Ulkona on lisää”, Leimusilmä naukui ojennettuaan nipun Liljatuulelle. ”Kissat paranevat syömällä juurta. Kukat auttavat taudin lievempiin muotoihin.”
Liljatuuli nyökkäsi. ”Alan jakamaan näitä heti.”
Leimusilmä näki, miten hänen mestarinsa hädin tuskin jaksoi pysyä pystyssä, mutta siitä huolimatta tämä kiirehti auttamaan hädässä olevia klaanitovereitaan. Hän ei voinut kuin ihailla vanhempaa parantajaa ja tämän vannoutumista työlleen.
Kuutamotassu alkoi yskiä hänen vieressään, ja Leimusilmä piti sitä merkkinä ryhtyä toimeen. Hän palasi takaisin aukiolle hakemaan lisää yrttejä ja kävi sitten auttamaan mestariaan lääkkeen annostelemisessa ja jakamisessa.

//Matkalaiset?

Kirjoittaja: Ruska

Juttelin hyväntuulisesti Hiilihampaan kanssa, ja huomasin Mehitähden kävelevän litteäkivelle.
”Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Litteäkivelle klaanikokoukseen!” Mesitähti kutuii klaania, nyökkäsin Hiilihampaalle, ja kävelin kohti litteäkive, kuulemaan kunnioitetun päällikön sanaa.”Tänään olemme kokoontuneet nimittämään taas yhden nuoren lupauksen soturiksi”, Mesitähti naukui, ”Korppisiipi, onko Sypressitassu valmis soturiksi?” sydämmeni hypähti kurkkuun, Sypressitasu pääsisi vihdoinnsoturiks! Ties mitä kaikkea teemmekään yhdessä. Katsahdin kohti Korppisiipeä joka nyökkäsi hyväksyneesti, käänsin katseeni takaisin Mesitähteen. ”Siinä tapauksessa. Minä Mesitähti, Eloklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Sypressitassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania, jopa henkesi uhalla?” Mesitähti lausui sanat, jotka aina koskettavat sydäntäni. Sypressitassu nosti leukaansa ylpeänä itsestään. ”Lupaan”, naaras naukui ylpeästi. Kihisin innosta ja jännityksestä, kun katsoin taas Mesitähteä. ”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Sypressitassu tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Sypressikuiske. Tähtiklaani kunnioittaa uskollisuuttasi, ja hyväksymme sinut Eloklaanin täydeksi soturiksi”, Mesitähti julisti. Sypressikuiske, kuinka kaunis nimi. Mesitähti kosketti nenällään Sypressikuiskeen lapaa. Naaras katsoi ympärilleen hymyillen, kin kissar alkoivat hurrata. ”Sypressikuiske, Sypressikuiske, Sypressikuiske!” naaras hyppäsi alas litteäkiveltä, ja jolkotin tämän luokse hymyillen iloisesti. Myös Hallavarjo ja hänen entinen mestarinsa Korppisiipi tulivat.
Kuuntelin kun Hallavarjo ja Korppisiipi onnittelivat Sypressikuisketta, ja oli minun vuoroni. ”Onnea nuori soturitar, on ihanaa saada sinut joukkoomme!” sanoin äänessäni iloa, ja päästin pienen kehräyksen. Kuuntelin vierestä kun Sypressikuiske ja Korppisiipi vaihtoivat muutaman sanan, ja pian Korppisiipi lähti. Katsoin iloisesti Sypressikuisketta silmiin, ja sydämmeni täytti lämmin tunne. Mieleni olisi tehnyt kiertää häntä naaraan ympärille, ja painautua vasten tämän kylkeä, mutta en voinut, joten tyydyin vain koskettamaan tämän lapaa hännälläni, jaloin tälle lempeän katseen. ”Mennäänkö kävelylle metsään, nuori soturitar?” kysyin hymyillen ruskealta naaraalta, josta välitä. En vain ollut varma, välittääkö hän minusta.

// Sype?

Kirjoittaja: Sirius

Kävelin suuttuneesti pois. Tai no, en minä suuttunut ollut, sillä tykkäsin katsella tälläistä. Loin Kimalaistoiveeseen vielä ivallisen ilkeän katseen. Naaras tuijotti minua surullisena. En kuitenkaan halunnut alkaa uhitella, sillä saattaisin jopa jäädä hänen alleen. Pienen kokoni vuoksi, en oikein ollut hyvä taistelija. Lähdin Omenahuuman luokse hieman hymyillen. Omenahuuma nyökkäsi rempseästi. Sitten hän lähti metsään. Juoksin Omenahuuman perässä hitaasti. Omenahuuma katsoi minua hetken. ”Hei vaan, Sumutassu!” hän tervehti iloisena. ”Hei.” sanoin lyhyesti. Omenahuuma hypähti eteenpäin ja lähti matkaan. ”Tänään me harjoitellaan taistelemista.” hän sanoi nopeasti. ”Joo.” vastasin tylsistyneenä. Taisteleminen ei kuulostanut kivalta. Mutta Kuolonklaanissa varmasti ilkuttiin, jos ei osannut taistella. Olin niin varma, että hieman vanhempana minä karkaisin Eloklaanista. ”Opetan sinulle ensimmäisenä hyökkäysliikkeen.” Omenahuuma sanoi. Nyökkäsin lyhyesti. Omenahuuma kyyristyi, tähtäsi katseensa lehteen, ja ponnisti sen päälle. ”Mitä sitten? Ei tuo ole vielä mitään.” tuhahdin. Omenahuuma vilkaisi minuun mutta käänsi katseensa pois. ”Kunnioitusta, Sumutassu.” hän naukaisi. Omenahuuma asetti itsensä hyökkäysasentoon, hyppäsi lehden viereen, ja sivalsi sen riekaleiksi. Katselin ylimielisenä häntä. Nojasin puuhun. ”No, tule näyttämään.” Omenahuuma sanoi. Kipitin Omenahuuman luokse hieman vastentahtoisesti. Hetken päästä Omenahuuma käski minun näyttää liike, jonka hänkin teki. Kyyristyin jonkinlaiseen asentoon ja ponnistin. Tunnuin kevyeltä, kun liitelin ilman halki. Sivalsin lehteä ajatuksissani. Omenahuuma tuijotti minua hämmästyneenä. ”Hyvää työtä, Sumutassu.” hän sanoi ja pukkasi minua lapaan. Omenahuuma opetti minulle vielä pari liikettä, ja sanoi pitävänsä niistä käytännön harjoitukset huomenna. Kävelin Omenahuuman perässä leiriin. Samalla minua kuitenkin harmitti se, että leirissä oli hirveätä tuntematonta sairautta. Leirissämme oli riehunut tauti. Leiristämme oli kuitenkin lähtenyt yrttejä etsimään Leimusilmä, Helmipilkku, ja Kultasiipi. Ja ai niin: Hallavarjo myös. Kävelin rennosti Omenahuuman takana. Menin leiriin sisään. Matkalla törmäsin taas Kimalaistoiveeseen. ”Hei.” hän aloitti hiukan vaivaantuneesti, varmaan siksi että oli törmännyt minuun aamulla. En vastannut mitään, vilkaisin häntä vain hetken. ”Olen pahoillani.” hän yritti sanoa. ”Jaa. Ei kiinnosta.” naukaisin välinpitävästi, ja loin häneen kriittisen katseen. Menin Omenahuuman luokse. ”Saisinko ottaa riistaa?” kysyin häneltä. ”Ota vain.” hän vastasi ja jatkoi juttelua jonkun toisen eloklaanilaisen kanssa. Menin tuoresaaliskasalle, nappasin mehevän mustarastaan. Söin sen loppuun. ”Kuules, minun täytyy nyt mennä, joten iltapäivätunti jää väliin.” Omenahuuma selitti. ”Jaahas. No mitä se minua liikuttaa?” kysyin epäkohteliaasti. ”Olet oppilaani, joten mene siivoamaan pentutarhan sammalet.” Omenahuuma vastasi. ”Enkä mene.” sihahdin. Omenahuuma vilkaisi minua ärtyneesti. ”Menet.” hän naukaisi ja lähti pois. Huokaisin kyllästyneenä. En menisi siivoamaan niitä! Huomasin Omenahuuman ja muutaman muun kissan menevän ulos jutellen. Ärähdin vihaisesti. Tassutin kuin myrskyn merkkinä pentutarhaan. Pentutarha oli Kimalaistoivetta lukuunottamatta tyhjä. ”Kas, hei.” hän maukaisi. En vastannut mitään, kiskaisin vain sammalet pois. ”No hei.” totesin hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Ethän ole minulle vihainen?” hän kysyi. ”No, ei kai se mitään autakaan.” sanoin. Kimalaistoiveen kasvoilla kävi jokin helpotuksen hymyn tapainen. Jokin minua naaraassa viehätti. Mutta, Sypressikuiske, oli paljon ihanampi ainakin minusta. Naaras oli unelmieni. ”Vien nämä sammalet ulos tuulettumaan.” totesin. Kimalaistoive nyökkäsi kiitollisena. Kannoin painavaa sammalmöykkyä ulos. Aloin pudistelmaan niitä pölystä. Pieniä pölynhiukkasia satoi maahan. Oli alkanut olla jo niin kylmä, että pian sataisi varmaan lunta! Lehtisade oli nyt parhaillaan! Hetken päästä toin sammalet sisälle. En jaksanut hakea uusia. En ymmärtänyt sitä tapaa, miksi ihmeessä sammalia piti kertakäyttää! Kuolonklaanissa niin ei varmasti tehty. Joka asiassa Kuolonklaani oli parempi. Vein sammalet sisälle. Kimalaistoive tassutti luokseni. ”Onko mestarisi paikalla?” hän kysyi. ”Ei, hän meni joidenkin ystäviensä kanssa ulos.” sanoin. ”Haluatko sinä sitten mennä minun kanssani?” Kimalaistoive kysyi. Hätkähdin. En ollut varma. Ulkona käyminen olisi kyllä kivaa, mutta ikikuningattaren kanssa? No, olikohan sillä asemalla mitään väliä? Suostuisinko? ”Miksi minun sitten pitäisi lähteä? Miksi edes kysyit?” kysyin epäluuloisesti. ”Eihän sinun ole pakko.” hän vastasi. Yhtäkkiä tunsin pakottavaa tarvetta sanoa kyllä. ”No, olkoon sitten!” sanoin.
”Kimalainen tai Omena?”

Kirjoittaja: Elandra

Katseeni kääntyi jalkaani, kun Hiilihammas vaihtoi sujuvasti puheenaihetta. Viime päivien aikana kipu oli hiukan hellittänyt lepuuttaessani jalkaa, mutta liikkuminen ja jalan liikuttaminen olivat hyvin kivuliasta.
”Siinähän se mukana tulee”, virnistin huvittuneesti, ”vaikka en kyllä olisi kovinkaan pahoillani, jos ei tulisi. Silloin Kimalaistoiveen ei tarvitsisi olla ainoa kolmijalkainen, ja enää pitäisi vain katkaista Mehiläislennon koipi.”
Hiilihammas naurahti huvittuneesti, ja huomasin tämän olemuksen muuttuvan sen myötä. Varautunut ja huolestuneen oloinen isä oli muuttunut omaksi itsekseen.
”Ei minusta vielä soturin tehtäviin ole. Päivät ovat kyllä toisinaan melkoisen puuduttavia, kun uloskaan ei huvita mennä yksin kärvistelemään kivuissani”, lisäsin lapojani kohauttaen. Hiilihammas nyökytteli ymmärtäväisesti päätään.
”Onneksi olet vielä nuori, niin ehdit kyllä partioida ja saalistaa niin paljon kuin ikinä vain jaksat. Lepäät vain kunnolla, niin jalkasi on pian entisellään”, tabbykuvioinen kolli vakuutti ystävällisesti hymyillen. Sitä samaa Liljatuuli ja Leimusilmäkin olivat toitottaneet. Väläytin isälleni pienen hymyn.
”Niin se kai on”, tokaisin lapojani kohauttaen.
”No, miten on: Tahtoisitko lähteä vanhan isäsi kanssa käymään pesän ulkopuolella?” Hiilihammas kysyi. Emmin hetken ja käänsin mietteliäänä katseeni murtuneeseen jalkaan.
”Eiköhän se käy”, virnistin ja nousin varovaisesti ylös, välttäen murtuneen jalan päälle astumista. Hiilihammas otti askeleen minua kohti antaakseen minulle tukea itsestään. Kun pääsin vaivalloisesti nilkuttaen pois vuoteeltani, nojauduin hetkeksi isääni.
Kävelin hänen edellään ulos pesästä. Aukiolla oli harmaa ja synkkä keli, taivasta peittivät tummat pilvet, mutta vettä ei satanut ainakaan toistaiseksi.
Istuuduimme vieretysten klaaninvanhimpien pesän edustalle. Istuimme hetken hiljaa ja silmäilin aukiota, joka oli tavanomaista hiljaisempi. Arvelin sen johtuvan taudista, joka klaanissa parhaillaan jylläsi.
”Kaipaatko sinä Tyrskytassua?” kysymys pompsahti kuin tyhjästä mieleeni ja karkasi ulos suustani ennen kuin ehdin edes tajuta, mitä olin sanonut. En ollut koskaan tavannut vanhempaa veljeäni, mutta olin kuullut hänestä puhuttavan.

//Hiili?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

(Yrtin hakija)

Matkalaiset olivat päässeet pois suolta jo eilen, ja tänään aikaisin aamusta he olivat aloittaneet paluumatkan kotiin. Jokaisella kissalla oli kannettavanaan iso tukko yrttejä, jotka Leimusilmä oli sitonut pitävään nippuun löytämillään, taipuisilla pajunoksilla. Näin niiden kantaminen oli helpompaa ja miellyttävämpää.
Koska lähes jokainen muisti reitin takaisin suurin piirtein ulkoa, Leimusilmän ei tarvinnut kulkea enää koko aikaa joukon edellä. Hän oli mielellään jättäytynyt vähän taaemmaksi, jossa hänen täytyi vuorostaan seurata muita.
Tällä kertaa ensimmäisenä kulki Mäyräkynsi. Roteva kolli oli parhaillaan ylittämässä kaatunutta puuta, joka muodosti sillan joen yli toiselle puolelle metsään. Koko aamun oli tihkuttanut vettä, ja se oli tehnyt sillasta liukkaan ja vaarallisen kulkea, joten kaikkien oli oltava erityisen varovaisia ylittäessään sitä.
Kun viimein tuli Leimusilmän vuoro, hän asetti käpälänsä epäröiden puun märälle pinnalle. Sillan olivat ylittäneet jo Mäyräkynsi, Nuppujuova ja Hallavarjo. Leimusilmä keräsi rohkeutensa rippeet ja jatkoi eteenpäin puristaen yrttejä tiukasti leukojensa välissä. Joki kuulosti karjuvan hänen alapuolellaan kuin hurjistunut eläin, ja parantajaoppilas yritti pitää katseensa sillan toisella puolella odottavissa matkatovereissaan.
Ylitys sujui onneksi hyvin, ja Leimusilmä loikkasi pehmeälle metsämaalle huojentuneena. Hän ei ehtinyt riemuita onnistumista kauaa, kun yhtäkkiä hän kuuli takaansa sillalta hätääntyneen huudon.
Leimusilmä käännähti ympäri ja näki Kultasiiven puolessa välissä siltaa. Oranssihtava naaras oli upottanut kyntensä syvälle puuhun ja puristi hampaillaan muutamaa onnetonta yrttiä. Leimusilmä tajusi kauhukseen, että hänen sitomansa nippu ei ollut pitänyt, ja iso osa yrteistä oli päässyt tippumaan soturittaren otteesta. Ne katosivat nopeasti virran mukana kauas heidän ulottumattomiinsa.
Seurueen tunnelma latistui saman tien, ja kaikki odottivat hieman jännittyneinä, miten Tuhkajuovan ja Hallavarjon ylitys onnistuisi. Kumpikin vanhemmista sotureista pääsi perille yrttien kanssa, mutta Leimusilmä ei voinut olla piiskaamatta itseään huolimattomuudestaan. Hän vaatikin kaikkia näyttämään nippunsa hänelle, jotta hän voisi tarkistaa ne ja tarvittaessa tehdä niistä tiukemmat.
Sen jälkeen matka jatkui, ja Leimusilmä jättäytyi tahallaan aivan porukan hännille. Hänellä oli aivan kamala olo. Paljon kallisarvoisia yrttejä oli mennyt hukkaan, sillä hän ei ollut osannut tehdä tarpeeksi pitävää nippua. Onneksi kenenkään muun yrttipaketti ei ollut pettänyt ja levähtänyt sillalla. Näistä yrteistä pitäisi riittää kaikille, ellei jotain sattuisi matkan aikana.
Kissojen seuraava määränpää oli hylätty kaksijalkojen pesä, jonka luona he viettäisivät seuraavan yön. Sitten he suuntaisivat avomaalle, jossa haukat luultavasti yhä odottelivat seuraavaa saalistaan. Leimusilmä rukoili Tähtiklaania pitämään huolen heistä, kunnes he olisivat kaikki turvallisesti kotona lääkkeen kanssa.

//Matkalaiset?

Kirjoittaja: Elandra

Tärisin kylmissäni parantajan pesän sairasaukiolla. Lasittunut katseeni oli kohdistettuna tyhjyyteen. Olin liian voimaton liikkuakseni tai edes puhuakseni. Lähestyvä yskänpuuska kutitteli kurkkuani inhottavasti, mutten voinut tehdä mitään estääkseni sitä. Yskiminen sattui, ja verta roiskahteli jo ennestään verisille sammalille. Liljatuulella ei ollut aikaa vaihtaa sammalia jatkuvasti.
Vaikka makasin liikkumattomana, tuntui kuin koko pesä olisi pyörinyt ympyrää. Kaiken lisäksi päätäni särki niin, että se tuntui räjähtävän hetkenä minä hyvänsä.
Minua pelotti. Kaiken hereilläoloajan kulutin rukoillen apua Tähtiklaanilta. Rukoilin, että Leimusilmä ja muut ehtisivät ajoissa takaisin yrtit mukanaan. Rukoilin, ettei yksikään klaanitoverini joutuisi kuolemaan tämän katalan taudin vuoksi. Lisäksi minä rukoilin itseni puolesta. Minä en halunnut vielä liittyä Tähtiklaanin riveihin. Olin niin nuori ja koko elämäni tuntui olevan vasta kovin alussa. Jos kuolisin nyt, liian paljon olisi jäänyt näkemättä.
Kuitenkin tiedostin sen, että päätös oli yksin esi-isieni. Minun olisi tyydyttävä kohtalooni, mikäli he päättäisivät ottaa minut riveihinsä.
Räpäytin silmiäni, kun erotin tumman hahmon kävelevän ohitseni. Katseeni terävöityi ja seurasi Liljatuulta, joka kiersi ties kuinka monennetta kertaa sairasaukion kissojen luona. Kuuntelin, kuinka parantajanaaras kysyi vuorollaan jokaisen sairastuneen vointia. Koska en jaksanut kohottaa päätäni, en oikein saanut selvää, kuka vastasi mitäkin. Päänsärky sai ajoittain äänet sekoittumaan sekavaksi mössöksi, jolloin en erottanut sanoja tai puhujan ääntä.
Kun äänet palasivat taas normaaliksi, kuulin jonkun kysyvän:
”Onko hän kuollut?”
”Jatka vain uniasi, Malvapentu”, kuulin Liljatuulen naukuvan. Voi ei, ajattelin hiljaa mielessäni. Kuka oli kuollut? Kehoni alkoi taas täristä, muttei se johtunut tällä kertaa kylmyydestä vaan pelosta. Joku klaanitovereistani oli kuollut.
Väsymys alkoi tuntua niin suurelta, etten voinut vastustella nukahtamista. Yritin viimeiseen asti pitää silmäni auki nähdäkseni, kuka klaanitovereistani oli saanut kurjan kohtalon ja matkannut Tähtiklaaniin. Erotin vain valkean turkin, kun Liljatuuli vei ruumiin ulos pesästä. Oliko se isä?
Väsymys vei vallan ja vajosin rauhattomaan painajaisuneen.

Kirjoittaja: Aura

/Yrtin hakija) Hallavarjo istui tähtiä katsellen levottomana. Muut hänen klaanitoverinsa nukkuivat, kolli oli tarjoutunut jäämään yövahtiin. Valkea kolli värähti viileän tuulenvireen osuessa hänen turkkiinsa ja laski päätään hieman. Olikohan Viherkatse jo nukkumassa? Kolli kaipasi kumppaniaan kovin ja toivoi vain voivansa olla naaraan syleilyssä. Pieni kyynel vierähti Hallavarjon poskelle ja kolli niiskautti hiljaa. He olivat löytäneet elintärkeät yrtit ja voisivat aloittaa matkansa kohti klaaneja. Huoli pamppaili hänen rinnassaan, ehtisivätkö he ajoissa? Entä jos eivät? Sitä kolli ei edes halunnut ajatella, ei nyt. Nyt pitäisi olla toiveikas ja kerätä voimia tulevaa matkaa varten. Hallavarjon käpäliä särki. Hänen erakkoajoistaan oli jo tovi eikä kolli ollut hetkeen kävellyt päivässä yhtä paljon, vaikka ahkera soturi olikin. Hallavarjo kietaisi valkean häntänsä kehonsa suojaksi ja nosti taas katseensa tähtiin. Kollisoturi uskoi, että Tähtiklaani seurasi heitä tänne asti. Tähtiklaani seuraisi siihen uskovaa kissaa äärettömiin asti. Vain uskolla olisi merkitystä, ei paikalla. Sitä valkeaturkkinen kolli hoki itselleen. Hallavarjon katse oli toiveikas, Halavaviiksi katsoi varmasti hänen peräänsä.
”Hallavarjo, on vuoron vaihto”, Kultasiipi naukaisi unisella ja hiljaisella äänellä. Naaras räpytteli silmiään väsyneenä ja väläytti valkealle kollikissalle väsyneen hymyn. Hallavarjo kosketti nuorempaa naaraskissaa hännällään ja haukotteli. Aurinko nousisi pian. Hän ei kauaa ehtisi nukkua, mutta pienetkin yöunet tuntuisivat hyviltä. Hallavarjo käpertyi klaanikissojen rakentamaan leiriin ja hautasi päänsä käpäliensä väliin.
”Hyvää yötä Viherkatse, Kirsikkakuono, Utusielu ja Hillasielu. Sitä samaa myös Sypressitassulle.”

//Matkalaiset?

Kirjoittaja: Aura

Kimalaistoive suki Kaislapentua hiljaisin ja rauhallisin, mutta varmoin vedoin. Naaraan turkin pitäisi näyttää hyvältä muiden kissojen silmissä, Kimalaistoive halusi huolehtia ensimmäisestä ottopennustaan mahdollisimman hyvin. Kimalaistoiveen kehräys täytti pentutarhan hiljaisuuden. Minttuliekin pennut nukkuivat naaraan vatsan vierellä. Nokkospilvi oli joutunut tovi sitten parantajanpesälle ja poikinut siellä. Turvallisuussyistä naaraan pennut oli tuotu sairastelun ajaksi Minttuliekin hoitoon. Kimalaistoive katsoi kaihoisasti Minttuliekin vatsan vierelle, jossa tuhisi monta pientä pentua.
”Kimalaistoive, mikset sinä menisi haukkaamaan hieman happea? Minä huolehdin kyllä Kaislapennusta sen aikaa”, Minttuliekki naukaisi nuoremmalle soturille hiljaisella ja lempeällä äänellä. Raidallinen kissa vilkaisi kuningattareen ja hymy levisi hänen kasvoilleen.
”Miksei, jos sinä katsot Kaislapentua hetken aikaa. En minä kauaa viivy. Voin vuorostani myöhemmin vahtia pentuja, jos sinä haluat käydä jaloittelemassa”, Kimalaistoive vastasi Minttuliekille ja piti äänensä hiljaisena, jotta ei herättäisi punaturkkisen naaraan pentuja.
”Kiitos vielä”, nuori naaras vastasi varapäällikölleen hymyillen ja tarttui Kaislapentua niskanahasta. Kimalaistoive nousi ylös ja venytteli tarkasti koipensa. Hän laski ottopentunsa Minttuliekin tassujen päälle ja lähti sitten itse pentutarhasta raikkaaseen, mutta viileään ulkoilmaan. Kimalaistoiveen kihara turkki oli taas pörrössä sadesäästä johtuen, mutta se ei naarasta enää liiemmin haitannut. Hän oli jo tottunut siihen, että hänen turkkinsa oli aina sotkuinen ja pörrössä. Naaras ravisteli itseään ja nilkutti kohti tuoresaaliskasaa. Matkalla tuoresaaliskasalle naaraan suusta purkautui haukotus ja haukotuksen aikana naaras sulki silmänsä. Se ei kuitenkaan kannattanut, sillä sen aikana hän törmäsi kollikissaan. Kimalaistoive vinkaisi säikähtäneenä ja räväytti silmänsä auki. Kissa oli Sumutassu, joka tuijotti Kimalaistoivetta ärtyneenä.
”Voi anteeksi, anteeksi. Minun ei ollut tarkoitus törmätä sinuun, anteeksi Sumutassu. Voih”, Kimalaistoive pahoitteli ujosti ja hänen korvansa lurpahtivat.
”Katsoisit eteesi, köntys!” Sumutassu sihahti ja katsoi vanhempaa naaraskissaa jäätävällä katseellaan. Kimalaistoive nielaisi ja tapitti toista pahoittelevana. Hän inhosi ja pelkäsi konfliktitilanteita yli kaiken.
”Olen niin pahoillani, ei minun tarkoituksenani ollut törmätä sinuun. Minua vain haukotutti ja-”, raidallinen kissa miukui säröilevällä äänellä, mutta Sumutassu keskeytti hänet.
”Säästä selityksesi muille, minua ei voisi vähempää kiinnostaa”, Sumutassu tuhahti ärtyisästi.
”Voisinko ko-korvata tämän jotenkin?” Kimalaistoive tarjoutui ja pidätteli itkuaan. Naaraskissan häntä oli painunut hänen jalkojensa väliin ja koko naaraan olemus oli pienentynyt. Sumutassu vaikutti niin ilkeältä tapaukselta ja Kimalaistoive toivoi, että ei ollut loukannut nuorempaa kollia kovinkaan syvästi.

//Sumu?

Kirjoittaja: Aura

Lieskakajon käpälät nykivät kollikissan nähdessä unta. Hän näki painajaista koiran kanssa taistelusta. Kollikissa oli muuttanut takaisin soturien pesään, sillä hänen vammansa olivat vaatineet pidempää hoitoa. Päävammasta ei kuitenkaan ollut kollille sen enempää vaivaa, mitä nyt punaturkkinen kissa kärsi välillä satunnaisista päänsärkykohtauksista. Lieskakajo mutisi unissaan ja hänen viiksensä vapisivat. Juuri kun koira oli iskemässä hampaansa uudelleen Tuulikuiskeen veriseen kehoon, säpsähti Lieskakajo hereille. Klaanin oli vallannut omituinen sairaus, johon oli haettava parannuskeinoa kauempaa. Hänellä oli tunne, että hänen olisi käytävä pentutarhalla välittömästi. Kenties Nokkospilvi tarvitsisi jotain, ehkä juotavaa tai syötävää? Lieskakajo kömpi pystyyn ja venytteli pitkään. Hän naksautti selkäänsä ja kuullessaan aukion suunnilta supinaa, nousi kollin korvat pystyyn. Huoli jyskytti hänen rinnassaan, oliko Nokkospilven poikiminen jo alkanut? Lieskakajo lähti kiirehtimään kohti pentutarhaa, astuen matkalla muutamien kissojen hännille.
”Pahoitteluni”, oranssiturkkinen kissa mutisi ja asteli viileälle aukiolle. Kuitenkin matkalla pentutarhalle hänen sydäntään kouraisi ja kolli muisti, että Nokkospilvi oli siirtynyt muutama auringonnousu sitten parantajanpesälle. Lieskakajon korvat lerpahtivat, Leimusilmäkään ei ollut saatavilla, vaan hakemassa yrttejä. Oranssiturkkinen kissa olisi juuri nyt tarvinnut ystävänsä seuraa. Perhoset tuntuivat lepattelevan soturin vatsassa, kun hän edes ajattelikin mustavalkoista kollia. Sama tunne oli ollut hänellä Nokkospilveä kohtaan. Lieskakajoa hieman pelotti oliko hän ihastunut Leimusilmään…? Kolli ravisteli päätään, hänellä oli nyt Nokkospilvi. Leimusilmä oli vain niin komea, mukava ja…. Kaikkea mitä Lieskakajo voisi toivoakaan. Hänellä oli kuitenkin Nokkospilvi, heidän pentunsa saattaisivat syntyä hetkenä minä hyvänsä. Hänen olisi nyt keskityttävä rakentamaan elämää naaraan kanssa. Lieskakajo pysähtyi parantajanpesän kohdalle ja kuuli sieltä rääkymistä. Kolli kurkisti sisälle, mutta Liljatuulen katse sai hänet perääntymään.
”Et voi tulla tänne!” harmaavalkea naaras naukaisi nopeasti ja keskittyi sitten taas auttamaan uusia eloklaanilaisia maailmaan. Hermostunut kollikissa jäi ravailemaan pesän edustalle ja Lieskakajon häntä kaarteli korkealla. Mitä jos Nokkospilvi tai pennut eivät selviäisi? Entä jos pennut syntyisivät sairaana? Lieskakajon päässä risteili ties mitä kauhukuvia ja -ajatuksia. Kollikissa steppaili paikoillaan ja antoi häntänsä huiskia hermostuneena. Oranssiturkkinen kissa säpsähti tuntiessaan hännän lapojensa päällä. Kollin vihreät silmät kääntyivät tulijaan ja hän huomasi valkoruskean kollikissan katsovan häntä lempeähkösti.
”Kaikki sujuu varmasti hyvin, Lieskakajo. Liljatuuli on taitava parantaja ja saattaa pentusi turvallisesti tähän maailmaan. Ensimmäisten pentujen syntymä on aina stressaavaa. Tyttäreni on vahva naaras, hän selviää kyllä”, Mesitähti naukaisi myötätuntoisesti hieman nuoremmalle soturille ja vilkaisi sitten tuoresaaliskasaa, joka oli pienentynyt lehtisateen myötä.
”Haluaisitkohan sinä kenties syötävää? Sinun olisi nyt hyvä syödä eikä keskittyä ravaamaan ympyrää tässä parantajanpesän suulla”, Mesitähti ehdotti ystävälliseen sävyyn ja lopulta Lieskakajo nyökkäsi päällikölleen.
”Syöminen kuulostaa hyvältä, vatsani taitaakin jo kurnia”, soturi naurahti kiitollisena Mesitähdelle ja heilautti toiselleen häntää sen merkiksi, että hän voisi hakea heille syötävää. Lieskakajo tassutteli tuoresaaliskasalle ja poimi sieltä heille vuodenaikaan nähden mehevän myyrän. Kollikissa toivoi, että Mesitähti pitäisi myyristä, tässä mielentilassa hän ei ollut tajunnut kysyä kollipäällikön mieliriistaa. Kun hän kääntyi loikkiakseen takaisin Mesitähden luokse, huomasi hän Liljatuulen tassutelleen parantajanpesän suulle. Sisarukset keskustelivat jostain ja oranssiturkkiselle kissalle tuli kiire kiirehtiä kaksikon luokse. Olivatko pennut jo syntyneet? Lähemmäksi päästyään huomasi Lieskakajo Liljatuulen katseen olevan hieman murheellinen ja pahoitteleva. Harmaavalkea kissa laski päätään kunnioittavasti, kun Lieskakajo pääsi heidän luokseen.
”Olen pahoillani, yksi pennuistasi on matkannut Tähtiklaanin luokse”, Liljatuuli naukaisi hiljaisella äänellä ja myyrä tippui kollikissan suusta. Liljatuuli ojensi punertavan kollipennun Lieskakajolle, jonka ylähuuli oli alkanut väpättämään surusta. Kuinka Tähtiklaani oli saattanut tehdä hänelle näin? Lieskakajo oli aina palvellut Tähtiklaania, ollut uskollinen ja hyvä kissa, ainakin omasta mielestään. Kuinka tässä oli päässyt käymään näin? Lieskakajo laski pennun käpäliensä juurelle ja kosketti pienokaisen otsaa kuonollaan.
”Hyvää matkaa, Tulipentu”, Lieskakajo kuiskasi ja painoi kasvonsa pennun turkkiin. Kyyneleet virtasivat hänen poskilleen ja hiljainen nyyhkytys täytti aukion.
”Nokkospilvi antoi kahdelle pennuista nimeksi Kujepentu ja Lehmuspentu. Haluaisitkohan sinä nimetä toisen tyttäristäsi, Nokkospilvi pyysi kysymään?” Liljatuuli kertoi hetken hiljaisuuden jälkeen ja katsoi nuorempaa kollia myötätuntoisesti. Lieskakajo mietti hetken, mikä olisi sopiva nimi? Sen pitäisi olla täydellinen.
”Lampipentu, kerro Nokkospilvelle että viimeinen pennuista on nimeltään Lampipentu.”
Liljatuuli nyökkäsi ja poistui sitten takaisin pesän lämpöön. Lieskakajon katse oli epätoivoinen, kun hän katsoi Mesitähteä. Oranssiturkkinen kissa tiesi, että myös Mesitähden yksi pennuista oli syntynyt kuolleena. Kolli oli selvinnyt siitä, myös muista lukuisista menetyksistään. Myös Lieskakajo aikoi selvitä tästä, vaikka se vaikealta tuntuikin.

//Mesi?