Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: EmppuOmppu

(Yrtin hakija)

Leimusilmä silmäili edessä aukeavaa rämettä arvioivasti. Taivas oli hiljalleen alkanut kirkastua, ja suon yläpuolella leijaili utua. Parantajaoppilas kuulosteli takanaan heräilevien matkaseuralaisten ääniä irrottamatta katsettaan suosta.
Pian kaikki olivat ylhäällä ja valmiina lähtöön. Heidän olisi hyödynnettävä päivänvaloa niin kauan kuin sitä riitti. Suolla liikkuminen pimeän aikaan oli hyvin vaarallista, sillä tajuamattaan saattoi astua kohtaan, joka ei ollutkaan kiinteää maata vaan piilossa ollut vesistö.
Kulkiessaan ryhmän kärjessä Leimusilmä piti tarkasti silmällä ympäristöä siltä varalta, jos yrttiä sattuisi löytymään aivan suon reunasta, eikä heidän tarvitsisi tarpoa kovin pitkälle. Se osoittautui nopeasti toiveajatteluksi, sillä aikaa kului, eikä yrttejä näkynyt missään.
He olivat pysähdelleet jokaisen lähes jokaisen vastaantulevan suopursuryppään kohdalla siinä toivossa, että heidän etsimänsä kasvi olisi kasvanut samassa paikassa itseään etäisesti muistuttavan pursun kanssa, mutta turhaan. Leimusilmä tiesi yrtin kasvavan täällä, ja se antoi hänelle voimaa jatkaa etsintöjä vastoinkäymisistä huolimatta. He tarvitsivat sen yrtin!
”Hei, tuolla kasvaa lisää suopursuja!” Nuppujuova huomasi, kun he olivat kävelleet jo jonkin aikaa näkemättä yhtään suopursua. Sää oli tänään heidän puolellaan, ja aurinko oli selvästi saavuttanut huippunsa jo.
”Käydään tarkastamassa sekin”, Leimusilmä päätti ja lähti tarpomaan Nuppujuovan osoittamaan suuntaan.
Hän oli niin ajatuksissaan, ettei tajunnut katsoa, mihin käpälänsä laski. Yhtäkkiä hän tunsi etutassunsa humpsahtavan suon sisään. Parantajaoppilas oli vähällä pudota kokonaan vetiseen ansaan, mutta joku ehti tarttua häntä hännästä ja vetää hänet takaisin tukevalle maalle. Hän katsahti lapansa yli Mäyräkynteen, joka irrotti otteensa kollin pilkukkaasta hännästä.
”Kiitos”, Leimusilmä naukui kiitollisena pelastajalleen.
Puolisokea soturi nyökäytti pienesti päätään. ”Katso ensi kerralla vähän tarkemmin, mihin astut.”
Tapahtumasta selvittiin pelkällä säikähdyksellä, ja ryhmä jatkoi kohti suopursujen kasvupaikkaa. Lähemmäksi päästessään Leimusilmä huomasi, että edessä kasvavat kasvit eivät olleet suopursuja. Hän tunsi sydämensä alkavan pamppailla ripeämmin rämpiessään kasvien luo. Nähdessään sinivalkoiset kukkapallot, hänen suustaan pääsi riemun kiljaisu.
”Me löysimme ne! Löysimme ne yrtit!” kolli huudahti ja kääntyi katsomaan perässään tuleviin kissoihin silmät onnesta loistaen.
Myös muut matkalaiset näyttivät iloisilta ja huojentuneilta ja päästivät innostuneita naukaisuja. Tuhkajuova keskeytti ilakoinnin vakavalla mutta tarpeellisella kysymyksellä:
”Miten aiomme saada kannettua yrtit takaisin metsään? Matka tänne oli itsessään jo vaaroja täynnä, mutta yrttien kanssa se on varmasti hankalampaa, kun ottaa huomioon niiden koon.”
Leimusilmä kääntyi mittailemaan yrttejä katseellaan. Ne tosiaan olivat melko massiivisia kooltaan. Hän kumartui yhden kasvin juurelle ja tarttui sitä varovasti kovasta, puumaisesta varresta. Ilokseen hän huomasi kasvin irtoavan helposti maasta.
”Tarvitsemme koko kasvin, etenkin juuret, joten ne on nostettava maasta kokonaisina”, Leimusilmä sanoi ja pudotti yrtin maahan ryhmäläisten nähtäväksi. ”Meillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kerätä niitä niin monta kuin jaksamme vain kantaa ja palata sitten takaisin metsään ennen pimeää. On vain oltava erittäin varovainen, ettemme vahingossakaan pudota yrttejä tai tipu itse suohon.”
Kissat näyttivät hieman epäileväisiltä, mutta koska kellään ei ollut parempaakaan ideaa, he toimivat Leimusilmän ohjeiden mukaan. Jokainen ryhtyi nostelemaan yrttejä suosta rauhallisesti mutta ripeästi. Pimeä tulisi nopeasti, ja silloin takaisin metsään pääsemisestä tulisi hyvin uhkarohkea yritys.

//Matkalaiset?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Uni tuntui tänä yönä raskaammalta kuin tavallisesti. Kuutamotassu kulki sankassa metsässä, yrittäen löytää joelle, jossa he aina tapasivat Tiikerin kanssa unissaan. Tänään jokea ei kuitenkaan löytynyt mistään vaan metsä jatkui loputtomiin. Kaiken lisäksi kaikkialla, minne Kuutamotassu katsoi, kaikki näytti aivan samalta, eikä hän pystynyt sanomaan, oliko hän yhtään lähempänä todellista määränpäätään.
”Tiikeri!” naaras huhuili turhautuneena ja rämpi eteenpäin saniaisissa. Vastausta ei kuitenkaan kuulunut, eikä hän ollut yhtään varma, oliko hänen huutonsa edes tavoittanut raidallista kollia.
Jostakin kuului napsahdus, aivan kuin poikki katkeava oksa. Kuutamotassu käänsi päänsä äänen suuntaan toiveikkaana – kenties Tiikeri oli tullut etsimään häntä? Hänen niskakarvansa nousivat pystyyn, kun metsän varjoista hiipi esiin jokin iso ja musta, joka ei todellakaan ollut Tiikeri. Kuutamotassu peruutti hitaasti kauemmaksi koirasta, jonka kurkusta kohosi jo uhkaava murina.
Varoittamatta otus syöksähti häntä kohti, ja Kuutamotassu ehti vain viiksenmitalla väistää hurtan louskuleuat. Hän pinkaisi juoksuun paniikissa ja yritti epätoivoisesti keksiä keinon karistaa koiran kannoiltaan. Se näytti kuitenkin hyvin epätodennäköiseltä, sillä metsä tuntui haluavan paljasta hänen olinpaikkansa koiralle, joka seurasi tiiviisti hänen kintereillään äristen ja haukkuen.
Aivan tyhjästä hänen eteensä ilmestyi jättimäinen kuusi. Kuutamotassu rynnisti sen luokse ja lähti kapuamaan runkoa ylöspäin niin nopeasti kuin pystyi. Koira jäi ulisemaan puun juurelle. Hän pysähtyi ollessaan melkein puun latvassa. Maahan oli pitkä matka, mutta niin oli myös alhaalla vartovan kuolanaaman luo. Jos hän odottelisi täällä jonkin aikaa, kenties koira kyllästyisi ja lähtisi pois.
Turha luulo. Kuutamotassu tunsi, miten runko vavahteli. Hän uskalsi kurkistaa alas ja näki, miten koira oli ryhtynyt repimään rungosta palasia vahvoilla leuoillaan. Kauhistunut henkäisy pakeni hänen keuhkoistaan.
Ennen kuin hän ehti tehdä mitään, koko puu huojahti ja lähti kaatumaan hitaasti maata kohti. Kuutamotassu tunsi otteensa kirpoavan. Maa lähestyi kovaa vauhtia…

Hän avasi silmänsä huohottaen. Vähitellen samea näkymä selkeytyi ja hän tajusi olevansa sairasaukiolla, jonne hän oli joutunut eilen aamulla ensimmäisten oireiden ilmestyttyä. Hän veti rahisten henkeä, mutta se päättyi rajuun yskänpuuskaan. Veripisaroita lenteli hänen mustavalkoiselle turkilleen värjäten sen valkoisista kohdista punertavaksi. Kuutamotassu antoi päänsä pudota takaisin sammalille ja yritti saada hengityksensä kulkemaan normaalisti.
Hänellä oli varmasti kuumetta: hän tunsi kylmien ja kuumien väreiden kulkevan vuorotellen kehonsa läpi. Kerta kaikkiaan hänen olonsa oli kamala, mutta ei kuitenkaan yhtä huono kuin Talvikkitakulla tai hänen veljellään Mehiläislennolla, joiden hän oli kuullut oksentavan veristä nestettä. Erittäin huonossa kunnossa olevia kissoja oli huolestuttavan monta, ja Kuutamotassu pelkäsi tämän taudin olevan heidän kaikkien loppu, elleivät yrtin hakijat palaisi pian lääkkeen kanssa.
Kuumehoureensakin läpi Kuutamotassu erotti Talvikkitakun äänen, ja hänen sydäntään puristi aina, kun hän kuuli tämän yskivän. Takkuturkkinen naaras oli sairastunut ensimmäisten joukossa, ja vaikka Kuutamotassu ei ollut halunnut sitä kellekään myöntää, hän oli ollu tästä jo silloin kovin huolissaan.
Typerä Talvikkitakku… Aina tämä jaksoi kiusata Kuutamotassua – vaikka sitten makaamalla sairasaukiolla henkihieverissä ja huolestuttamalla hänet suunniltaan.

Kirjoittaja: Aura

Talvikkitakun katseessa välähti ripaus myötätuntoa, kun hänen ystävänsä naukui hänelläkin olevan huono olo. Naarasta ärsytti, mokoma erakko oli tullut ja tartuttanut tämän mysteerisairauden metsän kissoihin. Tämä ei ainakaan lisännyt naaraan arvostusta erakkosyntyisiä kohtaan. Olisi saanut sairastella ihan vain keskenään. Punaturkkinen oli vetämässä syvään henkeä, kunnes raju yskänpuuska keskeytti hänet. Talvikkitakku yritti nousta pystyyn yskimään verta, mutta hänen tassunsa eivät pysyneet pystyssä. Naaraskissa kaatui kyljelleen ja veripisarat tahrivat hänen valmiiksi sotkuiset tassunsa. Talvikkitakun korvat kääntyilivät kuuntelun merkiksi, mutta hän ei kyennyt muuta kuin nyökkäämään Yövarjolle, joka toivoi, että yrtin hakijat löytäisivät yrtin helposti. Samaa Talvikkitakkukin toivoi, hän ei halunnut kuolla muiden virheiden takia! Se olisi todella typerä tapa menettää oma henki. Talvikkitakusta tuntui kuin hänen päänsä räjähtäisi hetkenä minä hyvänsä ja kyyneleet kihosivat tahtomattaan hänen silmiinsä. Muiden kissojen puhe tuntui naaraan korvissa raastavalta ja Talvikkitakun oli pakko haudata hänen päänsä sammaliin päästäkseen edes hetkeksi meteliä pakoon. Kaikki äänet jyskyttivät hänen päässään paholaisen lailla ja Talvikkitakun hengitys oli kiihtynyt. Naaraan silmien valkuaiset vilkkuivat ja naarassoturin sydän hakkasi kovempaa kuin koskaan. Talvikkitakusta tuntui kuin hän kuolisi siihen paikkaan ja pieni pelko oli salakavalasti hiipinyt hänen luokseen. Naaras ei halunnut kuolla, ei ainakaan näin! Hänellä oli niin paljon elettävää. Kuka nyt pitäisi Kuutamotassun ruodussa? Lopulta päänsärkykohtaus hellitti hiirenmitallisen verran ja naaras kaivautui sammalien joukosta näkyville. Talvikkitakku ei edes jaksanut luoda pahoittelevaa katsetta Yövarjolle, vaikka olikin lopettanut heidän keskustelun kuin seinään.
”Juosta, minä meinaan juosta”, naaras vastasi raskaasti ja pyyhkäisi tassullaan suolaiset kyyneleet pois. Naaras lisäsi myös mielessään, että hän meinasi myös ärsyttää Kuutamotassua entistä enemmän. Pesässä löyhkäsi veri ja se sai Talvikkitakun yökkimään. Nyt kun hän ajatteli asiaa, hän ei saanut sitä pois mielestään ja keskittyi vain pesän löyhkiin. Ilmassa leijui myös oksennuksen ällöttävä haju ja se lopulta sai Talvikkitakun myös oksentamaan. Naaras nyrpisti nenäänsä ja kakoi sammalien viereensä.
”Miltä tuntuu olla soturi, Yövarjo?” Talvikkitakku kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen, vaikka naaras olikin ollut vasta hetken soturina, siitäkin ison osan sairasvuoteen vankina. Punaruskean kissan silmät olivat väsyneet ja voipuneet, hyvä kun hän edes jaksoi nostaa päätään. Yrttien hakijat saisivat pistää vauhtia, hänen koko elämänsä valui pesän vuoteella hukkaan!

//Yö?

Kirjoittaja: Saaga

Kahden pennun seikkailu oli päättynyt lyhyeen, kun Korppisiipi niminen soturi oli kiikuttanut Malvapennun niskanahasta takaisin pentutarhaan. Tähtimöpentu oli mennyt edeltä hiljaa mutta tuijottanut soturitrta uhmakkaasti. Malvapentu oli vielä yrittänyt karata mutta Tähtimöpentu oli tyytynyt pentutarhan pimeyteen ja rauhallisuuteen. Hän haukotteli raukeana ja nosti päätään. Huomatessaan emon ja sisaren puuttuvan hän kääntyi kohti Murattipentua, joka oli myös hereillä. “Missä emo ja Malvapentu ovat?” Tähtimöpentu kysyi näyttämättä ilmettäkään. “Emo vei Malvapennun parantajien pesään ihan äskettäin”, punaruskea kolli sanoi ystävällisesti. Tähtimöpentu hyökkäisi ja nousi makuusijalta. “Kiitos”, hän sanoi ja katsahti vielä nopeasti kohti veljeään ennen kuin tassutti ulos pentutarhasta. Aukio oli aika hiljainen mutta yksi kissa kiinnitti Tähtimöpennun huomion. Hän tassutti rohkeasti kohti tätä kissaa. Koska kolli oli yksin, naaraan oli paljon helpompi lähestyä häntä. “Hei”, Tähtimöpentu naukui itsevarma katse silmissään. Vieras oppilas käänsi katseensa Tähtimöpentuun ja hänen ilkikurinen katseensa muuttui heti ihailevaksi. “Hei, sievä pentu”, kollin häntä liikehti huumaavan viettelevästi, “Mitä sinä haet täältä?” tummanruskea turkkinen viehättävä kolli naukui. “Tulin vain tutustumaan”, Tähtimöpentu sanoi. Kolli veti Tähtimöpentua puoleensa tietyllä tavalla. “Kuka sitten olet?” kolli kysyi viaton palo silmissään. “Tähtimöpentu. Kuka sinä olet?” Tähtimöpentu kysyi. “Äp äp äp. Ei näin nopeasti”, ruskea turkkinen kolli kiusasi ja huitaisi kynnet paljaina kohti Tähtimöpennun kuonoa. Hän vingahti ja pomppasi taaksepäin mutta nosti sitten päänsä, kun huomasi ettei kollin kynnet olleet osuneet. Tähtimöpentu ärähti ja katsoi uhmakkaasti kohti kollia. “Jos et osaa puolustaa itseäsi et pärjää elämässäsi eteenpäin ja sen takia kysynkin, että tahdotko luottaa minuun ja noudattaa ohjeitani ja oppia elämään kuten oikea soturi… soturitar”, kolli kysyi. Hän kiersi häntänsä käpälilleen ja nuolaisi rintaansa. Tähtimöpentu siristi silmiään. Kolli näytti nauttivan viattoman ja hyväuskoisen Tähtimöpennun pyörittelystä. “Haluan, jos kerrot nimesi”, Tähtimöpentu röyhisti rintaansa. “Olen Mutatassu”, Mustatassu sanoi hymyillen tyytyväisenä. “Siksi et sitten ystävysty muiden kissojen kanssa täällä ja muista! Kuka vain täällä voi olla vihollisesi”, kolli sanoi salaperäisesti. Mutatassu nousi ja lähti sanaakaan sanomatta. Tähtimöpentu kipitti takaisin pentutarhaan vilkuillen ympärilleen.

Kirjoittaja: Elandra

Malvapentu silmäili haltioituneena leirin pääaukiota, joka oli ainakin kymmenen kertaa tilavampi kuin ahdas pentutarha! Ilma pesän ulkopuolella tuntui aivan eriltä. Kilpikonnalaikukas pentu ei edes yrittänyt vältellä isompien kissojen katseita, vaikka tiesikin olevansa ulkona ilman lupaa. Hän vilkaisi tummaturkkista pentuetoveriaan virnistäen:
”Tule, mennään vähän tutkimaan, jos täältä löytyisi jotakin mielenkiintoista.” Malvapentu otti huteria askeleita eteenpäin. Koska pentu ei vielä tosiaankaan ollut mikään mestarikävelijä, tämä joutui koko ajan varmistamaan, ettei kompastuisi jalkoihinsa tai eteen tuleviin pieniin kiviin. Pentu liikkui pelottomasti aukion halki kohti kahta suurta kiveä. He ohittivat litteän kiven, jonka Malvapentu arveli olevan Litteäkivi. Sitä hän ei halunnut jäädä tutkimaan, sillä pentu tiesi isän pesän sijaitsevan sen alla. Kun Malvapentu vilkaisi Tähtimöpentua, tämä huomasi siskon kulkevan huomattavasti varovaisemmin. Valkoturkkinen naaras silmäili jatkuvasti eloklaanilaisia, jotka olivat asettuneet ympäri leiriä pieniin porukoihin.
”Älä ole tuollainen pelkuri”, pentu tuhahti silmiään pyöräyttäen. Kun pennut olivat melkein kahden kiven edustalla sijaitsevan pensaikon luona, Malvapentu joutui pysähtymään suuremman kissan astuessa hänen eteensä. Pieni pentu nosti katseensa ylöspäin vanhemman kissan kasvoihin. Valkomusta naaraskissa katsoi pentuja mietteliään oloisesti.
”Mitäs täällä touhutaan?” naaraskissa kysyi.
”Väisty tieltäni! Meillä on tutkimusretki kesken”, Malvapentu naukui leuka pystyssä. Mustavalkoisen naaraskissan kasvoille levisi huvittunut hymy.
”Taidatte olla omin luvin liikenteessä. Tulkaa, minä vien teidät takaisin emonne luokse”, naaras lupasi ja oli jo lähdössä kohti pentutarhaa, mutta Malvapentu pysytteli visusti paikoillaan.
”Ei käy. Tähtimöpentu voi mennä, mutta minä tutkin vielä”, kilpikonnalaikukas pentu vastasi uhmakkaasti. Nyt täysikasvuisen naaraskissan kasvoille piirtyi ankarampi ilme.
”Sinä voit itse päättää, käveletkö vai kannanko minä sinut”, soturitar naukui. Malvapentu kurtisti kulmiaan:
”Jos sinä kosket minuun, minä lupaan että tulet vielä katumaan sitä!” Naarassoturi ei näyttänyt välittävän, vaan tarttui pienen pennun niskanahasta kiinni. Malvapentu yritti pyristellä irti kissan otteesta, mutta kun kissa nosti hänet ilmaan, pentu ei voinut enää tehdä mitään. Hän sähisi ja murisi minkä ehti, mutta siitä huolimatta kissa kiikutti hänet takaisin pentutarhalle.
Tähtimöpentu pujahti yhä kiemurtelevan Malvapennun ja soturin edellä sisään karhunvatukkapensaikon alle. Kun soturi viimein laski valkovarjokilpikonnakuvioisen Malvapennun pesän kovalle lattialle, tämä ponnahti pystyyn ja kääntyi hurjistuneena soturin puoleen.
”Minä sanoin, ettet sinä saa koskea minuun! Minä kostan tämän vielä!” pentu sihisi karvat pystyssä ja selkä kaarella. Tämän pieni häntänsä sojotti kohti pesän kattoa, niin vihainen Malvapentu oli. Soturi sivuutti täysin pennun uhkauksen ja käänsi katseensa Minttuliekkiin, joka oli herännyt juuri ja noussut ylös vuoteeltaan.
”Löysin heidät pääaukiolta, olivat kuulemma tutkimusretkellä”, mustavalkoinen soturi kertoi Minttuliekille. Malvapentu oli hyvin näreissään. Hän vakuutti itselleen, että tulisi vielä pilaamaan tuon inhottavan naaraskissan elämän!
”Kiitos, Korppisiipi. Olin niin syvässä unessa, etten edes huomannut heidän lähtevän”, punaruskea naaras huokaisi päätään pudistellen. Korppisiiveksi kutsutun soturin kasvoille ilmestyi hento hymy.
”Eipä kestä. Mukavaa, että voin olla avuksi”, naaras lausahti ja peruutti ulos pentutarhalta. Malvapentu katsoi murhaavasti hänen peräänsä. Kun soturi hävisi näkyvistä, pentu kääntyi emonsa puoleen.
”Minä todella toivon, että ette tee noin enää toiste. Te ette saa poistua pesästä ilman minun lupaani”, emo naukaisi ankaralla äänellä, mutta Malvapentu vähät välitti. Hän nosti itsepintaisesti leukansa pystyyn ja käänsi katseensa poispäin emostaan:
”Saatpa nähdä, että aivan varmasti poistun. Sinä et voi määräillä minua.”

Kului joitain päiviä, ja Malvapentu kulutti ne karkaamisen suunnitteluun. Pentu oli jo muutamia kertoja yrittänyt pistää suunnitelmansa käytäntöön, mutta aina joko emo, Kimalaistoive, Nokkospilvi tai joku muu täysikasvuinen oli tullut hänen tielleen.
Tänä aamuna Malvapentu oli herännyt kovaan päänsärkyyn. Kun pentu oli kammennut itsensä pystyyn, tämä oli rojahtanut saman tien takaisin pehmeille sammalille. Nipin napin pienokainen oli saanut emonsa herätettyä, ja tämä kiikutti Malvapennun suorinta tietä parantajan pesälle.
”Malvapentu on sairastunut”, punaruskea naaras kertoi huolestuneena Liljatuulelle. Malvapentu makasi täristen sammalvuoteella, jolle hänen emonsa oli hänet laskenut. Pentu koki olonsa hyvin kipeäksi.
”Minä lupaan pitää hänestä huolta. Sinun on parasta poistua, ettet sairastu itsekin”, Liljatuuli naukaisi vakavailmeisenä ja patisti Minttuliekin tehensä. Sitten parantajanaaras kumartui pienen pennun ylle.
”Millainen olo sinulla on, Malvapentu?” tummanharmaa kissa kysyi ja kosketti hellästi kuonollaan pennun kuonoa.
”Ei hyvä”, pentu vastasi vaivalloisesti ja alkoi tämän jälkeen yskimään armottomasti. Sammalille roiskahti pennun kurkusta veripisaroita, ja tämä alkoi vaikertaa kivusta.
”Minä haen sinulle jotakin, joka toivottavasti helpottaisi oloasi edes vähän”, Liljatuuli naukui ja lähti kulkemaan poispäin kipeästä pennusta. Malvapentu nukahti ennen kuin parantaja palasi takaisin hänen luokseen.

Kirjoittaja: Saaga

Mustavalkoinen naaraspentu hätkähtäen Malvapennun tökkäisyyn. Tuima katse kulki Malvapennun silmissä. ”Shh”, Tähtimöpennun sisar Malvapentu kuiski virnistäen, ”käydäänkö pienellä seikkailulla pentutarhan ulkopuolella?” Tähtimöpentu katseli epäilevästi emoaan. Malvapentu nosti kuonoaan ja sanoi: “Jos sinä et tule pyydän Murattipennun ja olet ikuisesti pelkuri mielessäni.” Tähtimöpentu nousi ja livahti pois emon hännän alta. “Minä en pelkää”, hän tiuskaisi uhmaakkaasti ja lampsi sisarensa ohi. Hän työnsi päänsä ulos pentutarhasta ja vilkuili ympärilleen. Pian hän sai kunnon tuuppauksen takapäähänsä ja menetti tasapainonsa. Tämä horjahti ja lennähti toiselle lavalleen tuuppauksen voimasta. Tähtimöpentu katsahti silmät suurina kohti tuuppaajaa mutta katui katseensa pelokkuutta, kun näki Malvapennun olevan vastuussa tönäisystä. Hän vakavoitti ilmeensä niin nopeasti kuin kykeni ja pomppasi käpälilleen. Valkomusta täplikkään naaraan mieli ei ollut yhtään kevyempi, kun hieman isompi kokoinen pentu työntyi ulos pentutarhasta. “Ja mitä me nyt sitten teemme?” Tähtimöpentu kysyi katsellen ympäri suuren suurta leiriä. Sen kissa määrä aiheutti Tähtimöpennulle vahvaa ahdistusta ja tämä toivoi koko sydämestään ettei kukaan uusi kissa tulisi juttelemaan hänelle hänen ensimmäisenä päivänään. Hän halusi vain olla pentuetovereidensa ja emonsa kanssa. “En minä tiedä seikkailemaan me tulimme”, Malvapentu sanoi. Hänen äänensä ei ollut enää niin kylmä vaan se huokui enemmän seikkailunhalua ja intoa. Tähtimöpentu nielaisi äänekkäästi nähdessään ruskearaidallisturkkisen soturittaren seurassa oranssiraidallisen kollin – he näyttivät niin isoilta! Tähtimöpentu ei näyttänyt tunteitaan ulospäin vaan peitti pelkonsa isompia kissoja kohtaan nuuskimalla ilmaa silmät sirrillään.
//Malva?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Vain muutamassa päivässä elo klaanissa oli muuttunut painajaiseksi. Klaaniin oli yllättäen tullut muukalainen, joka oli ollut kipeästi avun tarpeessa. Parantajamme olivat parhaan osaamisensa mukaan yrittäneet auttaa kissaa, mutta lopulta tämä oli menehtynyt tuntemattoman taudin selättämänä. Ei ollut mennyt päivääkään, kun ensimmäinen eloklaanilainen oli joutunut parantajan pesälle tartunnan saatuaan, ja sen jälkeen vitsaus oli levinnyt kulovalkean lailla.
Emoni Nokilintu oli ollut ensimmäisten sairastuneiden joukossa, mutta hänen oireensa olivat huomattavasti lievemmät verrattuna muihin sairastuneisiin. Pohjaharha ja Mehiläislento olivat sairastuneet myös, ja heidän tilansa oli Liljatuulen mukaan erittäin vakava. Tänään olin saanut kuulla, että myös Kuutamotassu oli joutunut siirtymään sairasaukiolle, ja uutinen oli varjostanut mieltäni koko aamun.
Se selvästi näkyi kasvoistani, sillä kun astuin sisälle klaaninvanhimpien pesään mukanani jänis klaaninvanhimmille sekä Ampiaispistolle, poikani kysyi saman tien, oliko kaikki hyvin. Kerroin hänelle Kuutamotassun sairastumisesta, ja kolli tiedusteli huolestuneena, oliko se vakavaakin ja oliko muita sairastunut.
”Kuutamotassun lisäksi sinne on joutunut Väärävarjo, Malvapentu, Huurresiipi sekä Nokkospilvi.” Oli huolestuttavaa, miten myös pentuja ja vanhuksia sairastui. He olivat kaikista heikoimmassa asemassa, ja ilman parannuskeinoa se voisi vielä koitua heidän kohtalokseen. Myös viimeisillään tiineenä oleva Nokkospilvi oli joutunut raahautumaan sairasaukiolle, jotta ei sairastuttaisi Minttupilveä ja muita varapäällikön pentuja.
”He ovat olleet poissa jo neljä päivää”, sanoin huolestuneena. ”Leimusilmän mukaan neljäntenä päivänä heidän pitäisi olla jo yrttien luona. Toivon todella, että he kaikki ovat kunnossa ja löytävät lääkettä.” Ystäväni Hallavarjo oli lähtenyt kolmen nuoremman kissan kanssa etsimään parantavaa yrttiä, josta Tähtiklaani oli kertonut Leimusilmälle unessa. Heidän mukaansa oli lähtenyt myös kolme kissaa Kuolonklaanista.
Saadakseni ajatukseni muualle taudista, siirsin katseeni poikani lastoitettuun jalkaan. Hän oli murtanut sen pudottuaan puusta jokin aika sitten ja joutunut toipilaaksi parantajan pesälle. Kuitenkin, kun tuntematon tauti oli puhjennut klaanissa, hänet oli siirretty siltä suojaan klaaninvanhimpien pesälle.
”Miltä jalkasi tuntuu tänään?” kysyin ja yritin hymyillä, mutta se tuntui vaikealta, kun mieltä varjosti koko ajan taudin mukana tuoma huoli.

//Amppari?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Karju: 23kp!

Mesitähti: 19kp –

Aurinkoroihu: 11kp –

Leimusilmä: 33kp! – tarinoista 10% Yrtin hakija -bonus

Kimalaistoive: 30kp! –

Hiilihammas: 3kp –

Sypressikuiske: 12kp –

Sumutassu: 13kp – 1/5 tarinaa oppilaana kirjoitettu

Yövarjo: 8kp –

Talvikkitakku: 6kp –

Helmipilkku: 8kp – tarinoista 10% Yrtin hakija -bonus

Hallavarjo: 11kp – tarinoista 10% Yrtin hakija -bonus

Kultasiipi: 11kp –

Malvapentu: 7kp – 1/4 tarinaa pentuna kirjoitettu

Laventelitaivas: 8kp –

Ampiaispisto: 7kp –

Kirjoittaja: Elandra

Siitä lähtien, kun olin pudonnut puusta, kaikki oli mennyt pieleen. Jalkani oli murtunut ja olin joutunut parantajan pesälle hoidettavaksi. Leimusilmän mukaan sain hetkeksi sanoa hyvästit saalistamiselle, kiipeilemiselle ja muille soturin tehtäville, jotta jalka pääsisi parantumaan oikein. Kun Kultasiipi oli antanut minulle ensiapua, olin ollut äimistynyt hänen taidoistaan. Hunajanvärinen naaras oli selvästi enemmän kuin vain tavallinen soturi; hän oli oikea pelastaja. Olin ylpeä ystävästäni, sillä harva kykeni moiseen.
Ja jotta elämä ei olisi liian helppoa, Eloklaaniin oli saapunut tuntematon sairaus, joka veti vahvimmatkin soturit vuodelepoon. Liljatuuli oli sijoittanut minut klaaninvanhimpien pesälle murtuneen jalkani kanssa, sillä hän ei halunnut sairastuneiden tartuttavan minuakin. Nokilintu-parka oli ollut yksi ensimmäisistä sairastuneista, joten olin saanut tyytyä Kirsikkakuonon ja Hiilloskatseen seuraan. Aluksi Kultasiipikin oli käynyt luonani, mutta sitten hän oli kertonut lähtevänsä muutaman muun kissan ja kuolonklaanilaisten kanssa yrttiä, joka tehoaisi sairauteen.
Valtava huoli ystävästä jyskytti kaiken aikaa päässäni. Hän oli nyt jo todennäköisesti kaukana klaaneista ja kaiken lisäksi kuolonklaanilaisten seurassa. Pelkäsin, että hänelle sattuisi jotakin matkan aikana. Pelko olikin ollut vahvasti läsnä jokaisena päivänä, kun sairaus oli jyllännyt Eloklaanissa. Myös Mehiläislento, Laventelitaivas ja Talvikkitakku olivat sairastuneet, ja olin huolissani ystävistäni. Kuulemani mukaan jokainen heistä oli melko heikossa hapessa, eikä heidän selviytymisensä ollut mitenkään itsestäänselvyys. Tuntui kurjalta, etten voinut auttaa läheisiäni mitenkään.
Kuullessani askeleita pesän sisäänkäynniltä, käänsin katseeni maasta tulijaan. Hiilihammas astui sisään pesään. Aluksi olin iloinen nähdessäni isän, mutta huomatessani tämän kasvoilla olevan vakavan ilmeen, huolestuin. Soturi kantoi suussaan jänistä, joka kaiketi oli minun ja klaaninvanhimpien yhteinen aamiainen.
”Onko kaikki hyvin?” esitin varovaisen kysymyksen tabbykuvioiselle kollille, joka laski tuoresaaliin Hiilloskatseen eteen. Vanha kolli alkoi heti syömään omaa osuuttaan saaliista.
”Kuutamotassu on myös sairastunut”, kolli huokaisi ääni väristen. Mikäli olisin kyennyt kävelemään, olisin noussut ylös ja mennyt isäni luokse. Oli sydäntä raastavaa nähdä hänet niin surullisena. En ollut kovinkaan läheisissä väleissä nuorimman sisarukseni kanssa, mutta loppujen lopuksi hän oli perhettä, joten sairastuminen sai myös minut huolestumaan.
”Onko se vakavaa?” kysyin ääni väristen, ”ovathan muut pysyneet terveinä?”

//Hiili?

Kirjoittaja: Untuva

Huoli sisarestani oli suuri. Talvikkitakku oli ollut yksi ensimmäisistä, joka oli sairastunut. Eloklaanissa jylläsi parasta aikaa tuntematon sairaus, johon parantajilla ei ollut minkäänlaista valtaa. Tuntui hurjalta ajatella, kuinka nopeasti tauti eteni. Talvikkitakun sairastumisesta en ehtinyt olla kauhean huolissani, kun jo aloin itse saamaan oireita. Olin nukkunut yöni huonosti ja aamun metsästyspartiossa oloni oli erikoisen hutera. Tuntui siltä, kuin olisin lyönyt pahasti pääni, mutten olisi ollut siitä itse tietoinen. Ajattelin olotilan johtuneen vain huonoista yöunista, mutta vähitellen minulle valkeni oireiden oikea syy. Metsästyspartion palattua takaisin leiriin seisahduin paikoilleni. Jalkani sojottivat ties miten sattuu, kun yritin pysyä pystyssä. Painoin silmäni kiinni, sillä päätäni jomotti inhottavasti. Tunsin sykkeen korvissani. Kun avasin silmäni, huomasin yhden partion jäsenistä, Hillasielun, katsovan minua huolestuneen näköisenä. Valkoinen kolli räpytteli vihreitä silmiään ja asteli lähemmäs, kunnes pysähtyi kuin seinään.
”Laventelitaivas, oletko kunnossa?” kolli kysyi ja tarkkaili asentoani. Parantelin katseen seurauksena olemustani.
”Täysin!” vastasin reippaana, vaikka oloni oli täysin muuta.
”Sinun kannattaisi käydä parantajanpesällä. Tiedäthän, kannattaisi varmistaa, ettet ole sairas-”, Hillasielu ehti sanoa ennen kuin keskeytin hänet.
”Olen täysin kunnossa. Nukuin vain huonosti, siinä kaikki! Ei mitään syytä huoleen. Heihei, Hillasielu!” ladoin sanoja suustani nopeasti ulos ja käännyin kannoillani toiseen suuntaan. Jatkoin matkaani leirin laitamille, jossa oletin saavani olla rauhassa. Katsoin tassuihini tuntien samalla, kuinka silmäni alkoivat kirvelemään. Kyyneliä. En minä voinut olla kipeä! Toisaalta en ollut ollut koko päivänä oma itseni. Olin ikävästi keskeyttänyt Hillasielunkin. En vain olisi halunnut tuottaa vanhemmilleni sitä tuskaa, että toinenkin heidän pennuistaan sairastuisi. Kurkussani tuntui kuivalta ja tunsin kutinan vain kiihtyvän. Se oli pakko yskiä pihalle. Muutama raju yskäisy ja sain osakseni katseita. Hillasielu jolkotteli takaisin luokseni, nyt tiukempi ilme kasvoillaan.
”Nyt olisi parasta mennä sinne parantajanpesälle”, kolli sanoi. Nyökkäsin itkuisena ja lähdin astelemaan horjuvin askelin kohti parantajanpesää. Yleiskuntoni oli laskenut yllättävän nopeasti ja se tuntui hyvin ahdistavalta. Kurkkuani poltti ja siellä alkoi muodostumaan iljettävä kipu, jota oli pakko yrittää yskiä pois. Ennen parantajanpesää sain uuden yskänpuuskan. Astuttuani sisälle pesään kohtasin ensimmäisenä sisareni kasvot. Ne olivat sairaan kissan kasvot. Talvikkitakku näytti olevan todella, todella kipeä. En ollut koskaan nähnyt häntä vastaavanlaisessa tilassa. Jäin pöllämystyneenä suuaukon suulle odottaen, että joku hoitaisi minulle paikan. Itse en enää yksinkertaisesti jaksanut.

Kirjoittaja: EmppuOmppu

(Yrtin hakija)

Kaikki olivat yhä varpaillaan haukan yritettyä käydä Kultasiiven kimppuun jokin aika sitten. Onneksi Tuhkajuova ja Mäyräkynsi olivat olleet nopeita liikkeissään ja tehneet petolinnun aikeet tyhjiksi. Se ei kuitenkin ollut saanut siivekästä luovuttamaan, vaan se seuraili heitä edelleen taivaalta käsin. Leimusilmä huomasi sen saaneen toverin.
”Onko meillä vielä pitkä matka sinne hylätylle pesälle?” hänen vieressään kävelevä Hallavarjo kysyi. Leimusilmä tiirasi eteenpäin eikä toistaiseksi nähnyt muuta kuin avaraa, kantojen täplittämää maata.
”Hankala sanoa”, hän tunnusti.
Unessa matka oli tuntunut huomattavasti lyhyemmältä. Todellisuudessa heidän oli kuitenkin koko ajan katsottava, mihin he panivat jalkansa, ja pidettävä silmällä kaikista muista mahdollisista suunnista tulevia uhkia, kuten esimerkiksi heitä paraikaa piinaavaa haukkaa. Kiljukaula oli todella sinnikäs yksilö, sen Leimusilmän täytyi myöntää.
He olivat kävelleet melkein koko päivän, ja parantajaoppilaan jalat alkoivat tuntua raskailta. Hän sai voimaa jatkaa eteenpäin ajattelemalla kotona odottavia sairaita klaanitovereitaan, joiden elämä riippui siitä kasvista, jonka vuoksi he olivat täällä nyt. Luovuttaminen ei tullut kuuloonkaan.
”Hei, tuolla näkyy jotakin!” Kultasiipi naukaisi yllättäen. Leimusilmä pysähtyi ja kääntyi katsomaan naaraan osoittamaan suuntaan. Samassa hän tunsi äkillisen energiapiikin lävistävän kehonsa, kun hän tajusi, mitä he tähystivät hämärässä.
”Se on se pesä!” hän huudahti innostuneena ja lähti juoksemaan rinnettä alas.
Vanha kaksijalkojen pesä kohosi suurena ja pelottavana pimenevää taivasta vasten. Sen takaa kuului virtaavan veden ääni, mistä Leimusilmä varmistui kyseessä olevan juuri se sama pesä, jonka Kortelampi oli näyttänyt hänelle unessaan.
Leimusilmä oli nähnyt parempikuntoisia kaksijalkojen pesiä kuin tämä, mutta pääasia oli, että he voisivat yöpyä sen sisällä suojassa pedoilta. Hän löysi avonaisen luukun pesän seinästä, jonka luokse hän yletti kätevästi loikkaamalla puisen kaiteen päälle sen vieressä.
Pesän lattiat olivat täynnä romua, joita kissat joutuivat väistelemään etsiessään sopivaa kohtaa perustaa leiri. Pölyisellä puulattialla näkyi pieniä papanakasoja, ja hiiren haju leijaili vahvana pesässä.
”Ainakaan ruokaa ei tarvitse etsiä kaukaa”, Mäyräkynsi murahti porukan hänniltä.
”Onkohan täällä varmasti turvallista?” Nuppujuova kysyi huolestuneen kuuloisena.
”Tämä on hylätty, eikä tänne pääse kissaa isompia saalistajia, joten meillä ei ole mitään hätää”, Leimusilmä rauhoitteli nuorta naarasta.
Matkalaiset löysivät paikan lattialta, jossa he kaikki mahtuisivat nukkumaan yön yli. Leimusilmä kuuli oman vatsansa murisevan.
”Meidän pitäisi varmaankin yrittää löytää jotakin syötävää”, hän tokaisi irvistäen inhottavasta tyhjyyden tunteesta vatsassaan. ”Uskoisin täällä olevan hiiriä enemmänkin, joten jokaiselle pitäisi riittää saalista.”

//Matkalaiset?

Kirjoittaja: Elandra

Pikkuruinen pentu taapersi eteenpäin hämärän pentutarhan pohjalla. Kilpikonnalaikukkaan naaraan liikkeet olivat yhä huteria ja epävarmoja. Välillä jalat pettivät ja Malvapentu kaatui kuonolleen kovalle maalle. Kävelyharjoitukset olivat alkaneet neljäsosakuu sitten, ja omasta mielestään Malvapentu oli jo melko etevä kävelijä. Hänen liikkeensä eivät olleet yhtä sulavia ja siistejä kuin emonsa tai muiden täysikasvuisten kissojen. Heihin verrattuna Malvapentu oli yksi suuri kömpelys. Pennun lyhyt elämä oli kestänyt vasta vajaan kuun, ja Malvapentu olikin elänyt varsin tavallista pennun elämää.
Edellisiltana pienokainen oli ollut näreissään, kun emo ei ollut antanut lupaa poistua pesän ulkopuolelle. Se oli epäreilua, että koko maailma odotti häntä pesän ulkopuolella ja emo kielsi sen häneltä.
Malvapentu oli kuullut vanhempien kissojen puhuvan taudista, joka oli rantautunut Eloklaanin leiriin. Nokkospilvi oli kertonut, että osa eloklaanilaissotureista olivat Leimusilmän johdolla lähteneet etsimään yrttejä, jotka parantaisivat sairastuneet. Murattipentu oli koko eilisen päivän valitellut pelkoaan siitä, että joutuisi katalan sairauden kynsiin. Malvapentu ei ollut jaksanut kuunnella veljensä valitusta, ja oli moneen otteeseen käskenyt tätä tukkimaan kuononsa.
Malvapentu ei pelännyt oman henkensä puolesta eikä liiemmin taudin pahoilta kuulostavia oireitakaan. Hän nimittäin tiesi, ettei Tähtiklaani ottaisi riveihinsä niin upeaa kissaa mitä hän oli. Nuoresta iästään huolimatta pentu oli hyvin itsetietoinen ja koki olevansa paljon parempi kuin esimerkiksi pentuetoverinsa.
Emo ja Nokkospilvi olivat nukahtaneet, ja Kimalaistoive oli lähtenyt hetki sitten jonnekin, joten Malvapentu päätti käyttää tilanteen hyödykseen. Hän hiippaili kömpelöin askelin sammalvuoteensa vierelle ja tökkäsi käpälällään Tähtimöpennun kasvoja. Pentu säpsähti hereille ja loi tuiman katseen sisareensa.
”Shh”, kilpikonnalaikukas pentu kuiskasi ja väänsi viekkaan virneen kasvoilleen, ”käydäänkö pienellä seikkailulla pentutarhan ulkopuolella?”
Tähtimöpentu oli huomattavasti parempaa seuraa kuin Murattipentu, joten naaras ei edes vaivautunut herättämään veljeään, joka nukkui emon vatsan suojissa. Pieni pentu ei halunnut kenenkään määräilevän häntä, vaan hän halusi päättää itse, koska oli valmis poistumaan pentutarhalta. Ja se päivä oli tänään, Malvapentu oli enemmän kuin valmis tutustumaan Eloklaanin leiriin, joko Tähtimöpennun kanssa tai ilman.

//Tähtimö?

Kirjoittaja: Auroora

Suuntasin syvemmälle metsään samalla, kun Ampiaispisto lähti kulkemaan takaisin tulosuuntaamme. En ehtinyt kulkea pitkääkään matkaa, kun haistoin jo myyrän jättämän hajujäljen. Myyrä oli hiukan kinkkisempi saalis, sillä ne viettivät suuren osan ajasta maan pinnan alla. Jos minulla kävisi tuuri, elukka ei olisi vielä ehtinyt ulottumattomiini.
Seurasin jälkeä syvemmälle pensaikkoon varoen päästämästä ääntäkään. Jälki oli vielä tuore, joten myyrä oli vielä lähistöllä. Yritin parhaani mukaan huomioida pensaiden nyt jo hiukan kellastuneet ja käpristyneet lehdet, jotta en vain kahisuttaisi niitä ja säikäyttäisi riistaa menemään. Maaperä oli onneksi kuiva, joten askeleeni olivat hiljaiset enkä liannut tassujakaan.
Pian myyrän haju voimistui selvästi ja ympärilleni vilkuiltuani huomasin sen kaivamassa maata pienillä käpälillään parin hännänmitan päässä. Myyrällä oli selvästi etu tässä tilanteessa: siinä missä minä vaanin pensaassa oksien ja lehtien keskellä, myyrä seisoskeli turvassa pienen aukion keskellä ja näkisi varmasti minun lähestyvän. Minun olisi liikuttava nopeasti ja hiljaa. Hiljaisuuteen kyllä kykenin, olin vaanimisessa taitava. En kuitenkaan ollut nopea sitten ollenkaan. Yrittäisin silti parhaani.
Odotin, että myyrä kääntyi poispäin minusta, ja pujahdin sitten esiin oksien välistä. Onnekseni myyrä ei vielä kuullut askeliani. Pääsin yllättävän lähelle sitä, ja minun oli hillittävä itseäni hyppäämästä saaliini kimppuun liian aikaisin. Odotin vielä vähän ja oikean hetken koittaessa loikkasin. Myyrä oli mennyttä muutamassa silmänräpäyksessä.
Noukin saaliini voitonriemuisesti maasta. Tämä ei ollut helppo saalis ollenkaan, mutta olin kuin olinkin onnistunut saamaan sen kiinni! En ehtinyt kuitenkaan kauaa juhlia onnistumistani, kun yhtäkkiä kuulin jonkun huutavan. Tunnistin oman nimeni ja seuraavaksi Ampiaispiston äänen. Tuntui, kuin salama olisi iskenyt minuun: olin jo juoksemassa ystäväni luo ennen kuin mielessäni päätin tehdä niin. Jotain oli varmasti sattunut, ei Ampiaispisto muuten olisi kutsunut minua. Toivoin vain, ettei mitään vakavaa ollut tapahtunut. Ainakin hänestä pääsi vielä paljon ääntä, se oli aina hyvä merkki.
Kiersin ympäri erään pensaikon ja olin törmätä Ampiaispistoon, joka astui hätkähtäen askelen taaksepäin. Hän kuitenkin näytti helpottuneelta minut nähdessään.
”Mitä nyt? Oletko kunnossa?” kyselin välittömästi, vaikka huomasinkin ongelman heti kun tutkin ystävääni katseellani. Ampiaispisto seisoi kolmella jalalla ja piti vasenta etutassuaan ilmassa varoen laskemasta sille painoa.
”Putosin puusta, kun yritin saada oravaa kiinni”, Ampiaispisto selitti, ja huoleni kasvoi kun näin hänen irvistävän kivusta. ”Etujalkani otti hiukan osumaa.”
”Voi ei”, huokaisin ja kumarruin katsomaan jalkaa tarkemmin. Osaisin ehkä päätellä, mikä soturin jalkaa vaivasi, vaikka tietysti Liljatuulen oli vielä tarkistettava ja hoidettava se.
”Voitko liikuttaa sitä?” kysyin yrittäen kuulostaa rauhalliselta. Ampiaispisto pudisti päätään.
”En. Se sattuu liikaa.”
”Aivan”, sanoin koskettaen tassua varovasti kuonollani. Soturi sävähti sitäkin. ”Jos kipu on noin kova, kyseessä on tuskin pelkkä venähdys tai nyrjähdys. Pelkäänpä, että jalkasi on murtunut.”
Vilkaisin nopeasti ympärilleni. Tähän hätään olisi tarvinnut unikonsiemeniä tai raunioyrttiä, mutta kumpaakaan ei näkynyt kasvavan lähistöllä. Ampiaispiston olisi vain kestettävä kipua leiriin asti. Olisin kenties voinut tukea jalkaa sitomalla siihen kepin tueksi, mutta en luottanut parantajan kykyihini aivan niin paljoa. Ehkä tekisin jotain väärin ja kohta Ampiaispiston tassu olisi luutunut väärinpäin tai jotain.
”Sinut on vietävä leiriin. Pystytkö kävelemään sinne asti? Voit toki nojata minuun, jos se helpottaa”, kehotin ja astuin lähemmäs soturia.

//Amppari?

Kirjoittaja: Ansku

Yövarjo makasi parantajan pesällä ja oli kuumeissaan naaras yski vähän verta ja vilkaisi ystäväänsä Talvikkitakkua ja kysyi että tuolta että helpottiko yskä toisella, kun toinen sanoi että on paha olo tämä nyökkäsi tuolle ”täysin ymmärrettävää että on paha olla ei mullakaan sen parempi olo ole.” Yövarjo naurahti pienesti ja katsoi toista hymyillen ja makoili itse sammaleella ja katsoi ulos käynnille päin, ”toivottavasti yrttien hakijoille ei tule haasteita etsiä yrttiä.” Yövarjo käänsi katseensa ystäväänsä ja kuunteli toisen kysymyksen ”kyllä me tästä selvitään usko vain ja tiedän että on ikävä olla täällä mutta emme voi nytten muuta kuin odottaa yrttejä joita lähdettiin noutamaan meille ja muille kissoille,” tumma naaras vastasi ja nosti katseen vanhempaan naaras kissaan joka sanoi että tähtiklaani johdattaa meidät valoon. ”aivan varmasti johtaa meidät” tumma naaras sanoi ja katsoi kun tämän ystävä sulki silmänsä ”mitä aiot tehdä sitten kun olet parantunut Talvikkitakku?” Yövarjo laski päänsä sammaleelle ja mietti mitä itse tekisi ”minä ainakin aion liikkua puissa niin paljon kuin mieleni tekee ja nauttia vapaudesta kun pääsee taas ulos tarkkailemaan rajoja ja pyydystämään tietenkin saalistamaan ruokaa kaikille” Yövarjo nauroi vähän iloisena.

Kirjoittaja: EmppuOmppu

(Yrtin hakija)

Kun Leimusilmä raotti silmiään seuraavana aamuna, häneltä meni hetki muistaa, missä hän oikein oli. Kolli katseli ympärilleen kuusen juurella, jossa hänen lisäkseen olivat vain Kultasiipi ja Mäyräkynsi. He olivat kulkeneet kaksijalkalan läpi eilisen aikana ja saapuneet iltamyöhään tähän metsikköön, josta he olivat etsineet yöpaikan itselleen. Tämä kuusi, jonka tuuheat oksat painuivat alaspäin luoden sen juurten ympärille kuin katoksen, oli soveltunut tehtävään hyvin.
Kultasiipi suki turkkiaan Leimusilmän toisella puolella. Parantajaoppilas katsahti kellertävään naaraaseen yhä hieman tokkuraisena unien jälkeen. ”Missä muut ovat?”
Soturinaaras käänsi vihreän katseensa häneen ja naukui: ”He lähtivät saalistamaan jokin aika sitten.”
Leimusilmä nyökkäsi ja haukotteli sitten niin, että hänen koko kehonsa värisi. Hän ryhtyi sukimaan mustan ja valkoisen kirjavaa turkkiaan tarmokkaasti saadakseen itsensä paremmin hereille ja näyttääkseen vähemmän mäyrän höykyttämältä katilta.
Sivusilmällä hän näki Mäyräkynnen istuvan yksikseen vähän kauempana heistä. Eilen Tuhkajuova oli tehnyt eloklaanilaisille hyvin selväksi, että vaikka matkaa tehtiin porukalla, tuli klaanien välisiä lakeja silti noudattaa. Leimusilmä ei voinut ymmärtää vanhemman naaraan joustamattomuutta, sillä hänen mielestään matka olisi sujunut paljon mukavammin, jos he kaikki olisivat voineet keskustella yhdessä. Hänen ei ollut kuitenkaan auttanut kuin vain suostua naaraan ehdotukseen, mikäli he halusivat päästä eteenpäin. Loppujen lopuksi tärkeintä oli päästä yrtin luo ja tuoda sitä sairastuneille.
Vähän ajan kuluttua Hallavarjo, Tuhkajuova, Helmipilkku sekä Nuppujuova palasivat metsältä. Kukin oli saanut kiinni saalista, ja Tuhkajuova vetäytyi kuolonklaanilaisten kanssa aterioimaan kauemmaksi Eloklaanin kissoista. Leimusilmän väänteli hännänpäätään hieman turhautuneesti, mutta kääntyi sitten omien klaanitoveriensa puoleen, kun nämä rupesivat jakamaan saaliita. Tänään oli vasta toinen päivä – Tuhkajuovalla oli aikaa muuttaa mielensä ja sallia kuolonklaanilaisten liittyä heidän seuraansa.
Aamupalan jälkeen kissat jättivät yöpaikkansa ja suuntasivat Leimusilmän johdolla syvemmälle metsään. Metsä ei ollut kovin iso, ja pian he saapuivat avonaiselle alueelle, jossa oli kymmenittäin puiden kantoja ja kuolleiden puiden oksia levällään siellä täällä. Leimusilmä katseli surkean näköistä näkymää vakavana.
”Tämän kaksijalkojen hakkaaman alueen jälkeen pitäisi olla niiden hylätty pesä”, hän naukaisi kuuluvalla äänellä taakseen kerääntyneille kissoille. ”Yritämme ehtiä sinne yöhön mennessä.”
Kissat mutisivat sen merkiksi, että asia oli selvä, ja Leimusilmä lähti vetämään joukkoa eteenpäin. Oli jälleen kalsea aamu, ja hengitys muuttui valkoiseksi huuruksi tullessaan ulos kissojen suusta. Leimusilmä mutkitteli kantojen välissä ja kuvitteli samalla mielessään reitin, jonka oli nähnyt Kortelammelta saamassaan unessa.
”Tarkkailkaa taivasta”, Tuhkajuovan varoittava ääni kuului takaapäin. Leimusilmä vilkaisi juovikkaaseen naaraaseen kulmiaan kurtistaen ja näki tämän kohottaneen katseensa pilviselle taivaalle. Hän seurasi soturittaren katsetta ylös ja huomasi yläilmoissa liitelevän linnun: haukka.
Yleensä ne pyydystivät jäniksiä ja muita pikkueläimiä, mutta myös pienikokoiset kissat kävivät niille mainiosti. Ikävä kyllä suurin osa heidän matkaseurueestaan oli kooltaan juuri haukan kynsiin sopivan kokoisia, joten epäilemättä siivekäs oli iskenyt silmänsä heihin. Leimusilmä nielaisi hermostuneena. Hän toivoi, että he kaikki pääsisivät pesälle yhtenä kappaleena päivän päätteeksi.

//Matkalaiset?

Kirjoittaja: Aura

(Yrtin hakija)

Hallavarjo painoi päänsä Viherkatseen otsaa vasten ja varovainen, haikea kehräys kumpusi hänen kurkustaan. Klaanien reviirit oli vallanneet omituinen ja vaarallisen oloinen sairaus, joka huolestutti Hallavarjoa kovasti. Mesitähti oli valinnut hänet yrtin haku -partioon, jonka oli määrä matkata reviirien ulkopuolelle Leimusilmän saavan enteen mukaisesti. Kollikissaa hermostutti, sillä hän joutui jättämään perheensä hetkellisesti. Kolli nielaisi. Entä jos Viherkatse, hänen emonsa, siskonsa tai pentunsa sairastuisivat sillä välin? Hallavarjo kohotti kuonoaan ja lausui äänettömän rukouksen Tähtiklaanille. Kolli rukoili Tähtiklaania pitämään huolta perheestään, pitämään heidät turvassa ja terveinä.
”Olethan varovainen? Koskaan ei tiedä mitä reviirien ulkopuolelta löytyy”, Viherkatse naukaisi hiljaisella äänellä ja painautui kumppaniaan vasten. Hallavarjo sukaisi naaraan korvaa varovaisesti ja mumisi jotain epämääräistä.
”Minä lupaan olla varovainen. Katsothan sinä myös Utusielun, Kirsikkakuonon ja Sypressikuiskeen perään poikamme lisäksi?” Hallavarjo pyysi naaraalta huoli silmistään kiiltäen. Viherkatse nyökkäsi hänelle ja pieni kyynel vierähti kollin poskelle. Hallavarjo painoi päänsä uudelleen naarasta vasten ja hengitti toisen tuoksua tovin. Pian tuli kuitenkin lähdön aika ja kolli joutui irtaantumaan naaraasta. Hallavarjon häntä kosketti vielä Viherkatseen poskea ja kollin katse oli haikea. He olisivat elossa vain muutaman päivän, miksi se tuntui niin hankalalta? Soturi rakasti kumppaniaan, Viherkatse tuntui hänen sielunsa toiselta puolikkaalta ja ilman naarasta hän ei olisi yhtä ehjä. Hallavarjon suunnatessa partion joukkoon, kohtasi hänen katseensa vielä perheensä lisäksi myös Sypressikuiskeen kanssa. Naaras oli hänelle kuin oma tytär, toisen olisi myös parasta pysyä turvassa.

Hallavarjo kulki Leimusilmän rinnalla joukkojen johdossa vanhimpana soturina ja tarkkaili maisemia mietteliäänä. Hän oli huomannut poikansa Hillasielun viihtyvän hyvin Helmipilkun kanssa, olikohan heillä kahdella jotain meneillään? Hallavarjoa ei voinut kuvailla uteliaaksi tai tungettelevaksi kissaksi, mutta hän halusi silti tietää, jos poikansa oli löytänyt kivan kissan. Siispä kolli heilautti häntäänsä Leimusilmälle ja hidasti hetkeksi tahtiaan päästäkseen Helmipilkun rinnalle. Naaras vilkaisi häntä kysyvänä ja valkea kolli kallisti rennosti päätään.
”Olen huomannut, että sinä viihdyt aika hyvin poikani Hillasielun kanssa”, Hallavarjo heitti ajatuksensa hiljaisella äänellä ilmoille. Kaksikon keskustelu jatkui, mutta Kivikukkulan lähestyessä hän kiristi tahtiaan ja avasi suunsa huomatessaan liikettä:
”Tuolla näkyy liikettä.”
Leimusilmä esitteli heidät kuolonklaanilaisille, joista erityisesti Tuhkajuova oli Hallavarjolle tuttu. Eivät he koskaan olleet puhuneet, mutta olipa kolli kuullut kokeneesta naaraasta. Naaras oli yksi Kuolonklaanin kokeneimmista sotureista ellei kokenein. Niin perillä kolli ei vihollisklaanin asioista ollut, että osaisi sanoa oliko Tuhkajuova todella kokenein.
”Emme mekään tulleet tänne kaveeraamaan teidän kanssamme, vaan tekemään yhteistyötä saadaksemme pysäytettyä tämän taudin”, Hallavarjo naukaisi vakavana. Leimusilmä hyväksyi Tuhkajuovan ehdotuksen ja niin matka saattoi jatkua. Hallavarjo kulki varautuneesti parantajaoppilaan rinnalla ja tarkkaili maisemia. Välillä soturi todella kaipasi erakkoelämään, vaikka ei klaanielämää siihen vaihtaisikaan. Jos hänen perheensä olisi mukana, nauttisi Hallavarjo enemmän tästä matkasta. Nyt kyse ei kuitenkaan ollut huvittelumatkasta, vaan vakavasta yrttien haku -reissusta, joten kolli ei kyennyt rentoutumaan.

//Matkalaiset?

Kirjoittaja: Ruska

(Yrtin hakija)

Makasin levottomana vuoteellani soturien pesässä. Mesitähti oli valinnut minut yhdeksi yrttien hakijaksi, joka hermostutti minua. Pelkäsin myös, että rakas hiirenaivoinen veljeni saa tämän tuntemattoman taudin, joka jyllää molemmissa klaaneissa, jos hän kuolee? En tule selviämään siitä, sama asia myös Hillasielussa, jos hän kuolee, mitö teen? Käänsin kylkeäni ja purin hammasta, jos en osaa käyttäytyä oikein Kuolonklaanilaisten seurassa, tai loukkaan heidän tunteitaan? En halua olla heille epäkohtelias, vaikka heistä varmaan tuntuu siltä koska en puhu paljoa. Huokaisin ja vilkaisin Hillasielua ja veljeäni, jotka tuhisivat unessaan. Kosketin tassullani Hillasielun kylkeä, joka kohoili tasaisesti hengityksen tahtiin, ja sain rauhaisan olon, ei minun tarvitse pelätä, kaikki menee hyvin. Suljin silmäni ja nukahdin uneen.

”Tuolla näkyy liikettä”, Hallavarjo sanoi ja katsoi kohti kukkulaa. Käänsin katseeni kohti kukkulaa, jonka päälle piirtyi kolme tummaa kissan hahmoa. Hidastin askeliani, koska muutkin hidastivat, ja odotimme että Kuolonklaanilaiset tulevat luoksemme.
Leimusilmä työntyi ohitsemme tapaamaan Kuolonklaanilaista naarasta, jota en tunnistanut, sillä olin ollut klaanissa vasta hetken. Tykkäsin naaraan silmistä, sekä turkin kuvioista. Tuhkan harmaan naaraan perässä oli kaksi muutakin kissaa, jotka hädin tuskin tunnustin, toinen heistä oli suuri kolli, jolla oli paljon arpia, ja toinen oli tummanruskea naaras, joka näytti hämmästyneeltä. ”Tervehdys”, Leimusilmä tervehti Kuolonklaanilaisia, nyökkäsin heille varovasti. ”Olen Leimusilmä, Eloklaanin parantajaoppilas. Nämä ovat toverini Hallavarjo, Kultasiipi ja Helmipilkku”, parantaja oppilas jatkoi. ”Te olette varmaankin Punatähden lähettämät soturit”, Leimusilmä varmisti Kuolonklaanilaisilta. ”Niin”, tuhkan harmaa naaras vastasi Leimusilmälle.
”Minä olen Tuhkajuova, ja tässä ovat Mäyräkynsi ja Nuppujuova”, Tuhkajuova esitteli toverinsa, nyökkäsin Nuppujuovalle ja Mäyräkynnelle hyväksyvästi, ja hiukan hymyilin. Olin kuullut Mäyräkynnen nimen mainittavan, joten tiesin kollin jotenkin. Jos oikein tiedän, hänellä on kumppani ja pentuja, mutta en ole varma.
”Sinä kuulemma tiedät reitin yrttien luokse, joten oletan sinun olevan johdossa. Minä ehdottaisin, että sinä kuljet edeltä Eloklaanilaisten kanssa ja minä ja klaanitoverini kuljemme aivan perässänne. Vaikka olemmekin matkalla yhdessä, tahdomme varmasti noudattaa klaanien yhteisiä lakeja”, Tuhkajuova lausahti vakavailmeisesti, ja silmäili meitä jokaista. Katsoin Leimusilmää, ja odotin tältä vastausta.

// Muut yrtin hakijat?

Kirjoittaja: Aura

Talvikkitakku makasi parantajanpesällä huonovointisena. Naaraskissan suusta kuului äänekästä valitusta, kun hän kiemurteli sammalillaan. Naaras kohottautui yskimään ja veriklimppejä lenteli hänen takkuisille tassuilleen. Talvikkitakku ummisti silmänsä ja hengitti raskaan vaivalloisesti.
”Helpottiko yskä?” Yövarjo naukaisi läheisiltä sammalilta ja katsoi oppilasaikojen ystäväänsä. Talvikkitakku katsahti tummaturkkiseen naaraaseen ja ravisteli päätään. Yskänpuuska jatkui ja naaraan sydän hakkasi vimmatusti.
”Minulla on niin paha olla”, punaturkkinen kissa piipitti harvinaisen surkealla äänensävyllä ja laski taas päänsä tassujensa päälle. Kuutamotassu ei ollut onneksi sairastunut tähän kammottavaan, erakon kantamaan tautiin! Siitä johtuen Talvikkitakku ei ollut päässyt kiehnäämään suosikkikissansa kanssa, sillä hänet oltiin kahlittu tänne. Ainakin hänellä olisi hyvin aikaa kehitellä kasakaupalla jekkuja Kuutamotassun pään menoksi. Pieni virne kohosi naaraskissan suupielille, kun hän edes ajattelikin sitä. Nyt jekkuilu tuntui kuitenkin liian raskaalta ja pesässä oli Yövarjoa lukuunottamatta muutenkin niin kovin tylsiä kissoja. Pohjaharha ja Irvikita tuskin ottaisivat hänen jekkujaan huumorilla. Talvikkitakusta tuntui muutenkin, että hän oli Irvikidan pahalla listalla. Toinen oli Kimalaistoiveen hyvä ystävä ja ei kovin hyvällä ottanut hänen vitsailuaan Kimalaistoivetta kohtaan. Vitsejähän ne vain olivat!
”Mitä luulet, selviämmekö me tästä taudista?” Talvikkitakku nurisi. Hän tiesi, että selviäisi itse. Olihan hän Talvikkitakku! Kaikista muista hän ei kuitenkaan ollut varma. Nokilintukin oli niin vanha kissa.
”Tähtiklaani johdattaa meidät kyllä valoon”, vanhempi naaras naukaisi Talvikkitakulle, joka oli keskittynyt nyppimään tassukarvojaan.
”Niin, olet varmastikin oikeassa”, naarassoturi naukaisi ystävälleen ja väläytti jonkun hymyntapaisen hänelle. Naaras sulki silmänsä, jo pelkästään ajattelukin sattui. Talvikkitakkua hävetti hänen nykyinen tilansa, hän ei edes pysynyt pystyssä ilman muiden kissojen apua. Talvikkitakkua ärsytti se todellakin, hän ei muiden apua huolisi. Tai ainakaan kenen tahansa tavallisen pulliaisen apua.

//Yö?

Kirjoittaja: Ansku

Yötassu oli vähän hermona koska ei pitänyt järin isoista tapahtumista jonka takia naaras olisi halunnut sukeltaa puuhun piiloon mutta, naaraan mestari Pehmoturkki tuli puhumaan toiselle ja alkoi kannustamaan että toinen uskaltaisi tulla kaikkien näkyviin tumma naaras tuli Pehmoturkin kanssa kaikkien luokse toinen oli ujona mutta kun päällikkö kutsui toisen nimeltä luokseen niin tumma naaras meni lopulta päällikön viereen istumaan jossa Mesitähti aloitti puheensa ”Minä Mesitähti, Elonklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi.” Mesitähti käänsi katseen Yötassuun ja naaras katsoi kollia takaisin ja yritti olla mahdollisimman rento koko tilanteessa päällikkö kysyi Yötassulta ”Yötassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania, jopa henkesi uhalla?” Yötassu kuunteli toisen kysymyksen ”lupaan” tumma naaras vastasi päälikölleen. Mesitähti hymyili ja katsoi sitten muita kissoja ja sanoi ”siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Yötassu tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Yövarjona. Tähtiklaani kunnioittaa ystävllisyyttä, ja hyväksymme sinut Eloklaaniin täydeksi soturiksi.” Kun päällikkö oli tämän sanonut niin koko klaani alkoi hurraamaan Yövarjon nimeä kovaan ääneen ja tumma naaras laskeutui alas muiden seuraan ja Pehmoturkki onnitteli toista todella paljon ja oli ylpeä tuosta.

Kirjoittaja: Sirius

Heräsin raukeana venytellen. Pesä oli tyhjä. Aurinko paistoi puiden ruskan varjostuksessa. Turkkini loisti valossa. Muistin yhtäkkiä: tänään minusta tulisi vihdoin oppilas! Pääsisin Sypressitassun ja muiden seuraan. ”Moi, miten menee?” Sypressitassu kysäisi minulta. ”Pääsen oppilaaksi!” huudahdin. ”Vau!” hän kehui. ”Pitää mennä.” Sypressitassu lähti Aurinkotassun ja hänen mestarinsa mukaan. Hetken päästä Mesitähti kutsui kaikki koolle. En ollut ikinä nähnyt niin montaa kissaa. ”Meillä on uusi oppilas nimitettävänä.” Mesitähti kajautti reippaasti. Vilkuilin pelokkaana ympärilleni. ”Sumupentu, tule eteen.” Mesitähti naukaisi ja viittoi hännällään. Tassutin aukion keskelle. ”Tästä hetkestä lähtien, sinut tunnetaan Sumutassuna. Omenahuuma, tule tänne. Sinusta tulee Sumutassun mestari.” Mesitähti sanoi. Nyökkäsin. ”Yritän parhaani.” sanoin hiljaa. ”Sen uskon.” Omenahuuma totesi. ”Aloitetaanko me heti?” tiedustelin. ”Kai se on parasta.” Omenahuuma sanoi. En ollut rehellisesti sanottuna koskaan tavannut Omenahuumaa. Hän vaikutti ensi silmäyksellä hyvältä ja kokeneelta soturilta. ”Me aloitamme reviirikierroksella.” Omenahuuma totesi reippaasti. Nyökkäsin vaitonaisena. En ollut hirveän innoissani siitä. ”Oletkos nähnyt jo leirin?” Omenahuuma kysyi. ”Joo, kävin auttamassa Leimusilmää ja Liljatuulta.” naukaisin. Omenahuuma katsahti minuun hiukan kummastuneena mutta hyväksyvästi. ”Parantajien auttaminen on tärkeää.” hän totesi lyhyesti. Tassutimme ulos leiristä.  Minua hämmästytti. Maailma oli hyvin iso leirin ulkopuolella! Kävelin jokaista polkua minkä löysin ja hyppelin iloisena. Omenahuuma katseli perääni kiinnostuneesti. ”Missä on Hehkulampi? Siellähän parantajat tapaavat.” kysyin. ”Niin. Mutta ei Hehkulampi täällä ole, vaan Kuolonklaanin reviirillä.” Omenahuuma selitti. ”Kuolonklaanin.” ajattelin. Olin aina halunnut Kuolonklaaniin, sillä mielestäni Eloklaanissa ei oltu tarpeeksi kurillisia. Olin kuitenkin löytänyt hyviä ystäviä, ja nyt minulla oli mestari! En minä nyt voisi tietenkään lähteä! ”Mennään Kuolonklaanin rajalle päin.” Omenahuuma opasti. Seurasin Omenahuumaa hiukan kyllästyneenä. Pian saavuimme rajalle. Siinä tuoksui hieman kitkerä Kuolonklaanin haju. ”Milloin tämä raja on merkitty?” Omenahuuma kysyi minulta. Mietin hetken. Haju tuntui hyvin tuoreelta, että ei ainakaan päivän vanhaa. ”Tuoretta.” sanoin. ”Partio on mennyt vähintään muutama tunti sitten.” Omenahuuma nyökkäsi hyväksyvästi. ”Päivän vanhaa se ei ole.” hän totesi. ”Itse asiassa tuolla näkyykin Kuolonklaanin partio.” Nyökäytin päätäni. Nälkä alkoi tulla. Minun kuitenkin pitäisi kestää se: olinhan jo iso oppilas! Ajatus siitä, että pääsisin näkemään Sypressitassun tänä iltana sai sydämeni sykkimään. Sypressitassu oli kaunis ja kiva naaras. En voinut edes sanoa, että kuinka paljon tykkäsin hänestä. ”Sumutassu! Kuunteletko sinä?” Omenahuuma kysyi. Hätkähdin. ”Joo.” sanoin. Omenahuuma alkoi selittämään reviiristä. ”Mennään viimeiseksi uimispaikalle.” Omenahuuma sanoi. ”Vaikka eihän siellä ole hirveän lämmintä vettä nyt.” ”Oltaisiinko me sitten päästy harjoittelemaan uimista?” kysyin. ”Joo, kyllä varmaan.” Omenahuuma sanoi. Huokasin mielessäni. En todellakaan haluaisi mennä uimaan! Vesi oli jäätävän kylmää. Kävelimme Omenahuuman kanssa kohti paikkaa. Pian uimispaikka näkyi jo. Sen vesi kiilteli auringossa. Kosketin sitä käpälälläni. Vesi oli ihan lämmintä, mutta en haluaisi uida siellä. Omenahuuma katseli minua ja kosketti itsekin vettä. Sitten hän hypähti veteen. ”Onko joku hukkunut tuohon?” kysyin kauhistuneena Omenahuuman rohkeasta tempusta. ”Ei kai, Sumutassu.” Omenahuuma sanoi. ”Mennään sitten.” Leirissä oli hiljaista. ”Ota jotain tuoresaaliskasasta, ja mene sitten laittamaan vuoteesi kuntoon.” Omenahuuma käski. Lähdin tuoresaaliskasalle. Siellä oli vaikka minkälaista saalista! Nappasin varpusen. Se näytti hiukan vieraalta, sillä en ollut maistanut kovin montaa saalista ennen. Haukkasin siitä palasen. Söin sen loppuun ja nuolaisin huuliani tyytyväisenä. Menin oppilaiden pesälle. Joku oli jättänyt leirin nurkalle sammalia, joten minun ei täytyisi mennä kysymään Omenahuumaa avuksi. Muotoilin vuodetta niin kauan, että se näytti edes jonkinlaiselta vuoteelta. Kokeilin miltä se tuntuisi. Vuode oli pehmeä. Raahasin sen oppilaiden pesään. Siellä oli jo pari oppilasta. Sypressitassu oli sisällä. ”Moi, uusi oppilas!” Sypressitassu sanoi iloisena. Mieltäni piristi nähdä hänet. ”Tuleeko Aurinkotassu?” kysyin. ”Ei tule.” Sypressitassun ääni muuttui hiukan surulliseksi. ”Hänestä tehtiin soturi.” Nyt Sypressitassun ääni oli iloinen ja kirkas. ”Hienoa.” sanoin. Pesään tuli jotain muita oppilaita ja jokainen heistä sanoi lyhyen tervehdyksen minulle. Muutama kertoi minulle nimensä. Kävin nukkumaan uutta päivää varten.
”Omenahuuma?”

Kirjoittaja: Saaga

Sypressitassu oli juuri herännyt ja päässyt ylös makuusijaltaan. Ruskearaidallinen naaras haukotteli väsyneenä edellisen illan puuhista ja pitkistä harjoitustuokioista mestarinsa Korppisiiven, Yötassun ja Pehmoturkin kanssa. Hän pujahti ulos oppilaiden pesästä, jossa hän oli nyt nukkunut monia kuita ja, josta Aurinkotassu nykyisin Aurinkoroihu oli päässyt pois puolitoista kuuta sitten. Sypressitassu haukotteli ja venytteli käpäliään. Nyt Aurinkoroihu puuhaili soturi ystäviensä kanssa soturi juttuja! Naaras tuhahti kateellinen pilke silmissään, kun hän muisti kuinka Aurinkoroihu oli lausunut valansa suojella klaaniaan “jopa henkensä uhalla”. Nyt Sypressitassu muisteli seremonian kulkua, jotta osaisi varautua, kun itse kokisi pian saman – mutta hän ei tiennyt kuinka pian ja se siinä jännittikin! Seremonia oli edennyt nopeasti ja mennyt jotakuinkin näin: ”Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Litteäkivelle klaanikokoukseen!” Mesitähti oli huutanut ja kissat olivat kokoontuneet Litteäkiven ympärille kuulemaan hänen sanojaan. Sypressitassu oli ollut syömässä ja Hallavarjon kanssa, joten hän oli vain nostanut katseensa Eloklaanin päällikköön. ”Keskuudessanne on uusi soturi, astu eteen Aurinkotassu”, Mesitähti oli viitannut hännällään oranssiin kolliin, joka oli sitten astellut tämän luokse epävarmana. Aurinkoroihu silloinen Aurinkotassu oli vilkaissut ruskearaidalliseen naaraaseen ja tämä oli antanut rohkaisevan katseen kollille. ”Minä Mesitähti, Eloklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Aurinkotassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania jopa henkesi uhalla?”, Mesitähti lausui sanat, jotka Sypressitassukin kuulisi ihan pian. ”Lupaan!” Aurinkotassu oli sanonut jo hiukkasen suuremmalla itseluottamuksella. ”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi: Aurinkotassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Aurinkoroihuna. Tähtiklaani kunnioittaa iloisuuttasi ja urheuttasi, ja hyväksymme sinut Eloklaanin täydeksi soturiksi”, Mesitähti oli päättänyt sanansa juhlallisesti. ”Aurinkoroihu! Aurinkoroihu!” kissat mukaan lukien Sypressitassu ja Hallavarjo olivat hurranneet. ”Olen sinusta niin ylpeä”, Sypressitassu kuuli Hiilihampaan sanovan ja sen jälkeen Aurinko*roihu* oli tullut luokseni. Hänen silmissään oli kiiltänyt ylpeys ja ilo. ”Olet soturi! Ja sinulla on hieno nimi! Onnea!” naaras oli onnitellut ja katsonut ujona tuoreeseen soturi ystäväänsä.
(Illalla)
Ruskearaidallinen Sypressisydän oli juuri tullut partiosta ja saanut syödäkseen myyrän, kun Mesitähti hyppäsi Litteäkivelle elegantilla loikalla. Naaraan sydän hypähti, kun kolli kutsui klaaninsa koolle tavanomaisilla sanoillaan: ”Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Litteäkivelle klaanikokoukseen!” Sypressitassu nousi innoissaan ja asteli lähemmäs kiveä. Hän oli istunut oppilaiden pesän lähelle mietiskelemään aikaisemmin. Sypressitassu tärisi jännityksestä, koska tämä oli varma, että hänen soturinimityksensä aika oli tullut! Klaani kokoontui Litteäkvien ympärille. “Tänään olemme kokoontuneet nimittämään taas yhden nuoren lupauksen soturiksi”, Mesitähti naukui, “Korppisiipi, onko Sypressitassu valmis soturiksi?” Korppisiipi nyökkäisi hymyillen vienosti. Sypressitassu loi kiitollisen katseen entiseen mestariinsa ja kiitti samalla Mesitähteä loistavasta mestari valinnasta. “Siinä tapauksessa. Minä Mesitähti, Eloklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Sypressitassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania, jopa henkesi uhalla?” Mesitähti lausui pyhät sanat. Sypressitassu nosti leukaansa ylpeänä itsestään. “Lupaan”, hän naukui. Naaraasta tuntui, että hänen sydämensä hyppäsi ulos rinnasta minä hetkenä hyvänsä. Minkä nimen saisinkaan? hän mietti. “Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Sypressitassu tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Sypressikuiske. Tähtiklaani kunnioittaa uskollisuuttasi, ja hyväksymme sinut Eloklaanin täydeksi soturiksi”, Mesitähti julisti. Sypressikuiske oli hyvin tyytyväinen omaan uuteen soturinimeensä ja antoi päällikön koskettaa lapaansa. Hymyillen tuore soturitar otti vastaan kissojen huudon Litteäkivellä: “Sypressikuiske, Sypressikuiske, Sypressikuiske!” Sitten hän hypähti alas korokkeelta ja antoi Hallavarjon, Korppisiiven ja Aurinkoroihun onnitella häntä vielä.
Korppisiipi poistui paikalta, kun oli vaihtanut sanasen nuoren naaraan kanssa.
//Aurinko tai Halla? (saatte päättää kumpi jatkaa mulle on ihan sama :D)

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Pudistin kieltävästi päätäni Karjun kysymykselle siitä, olinko syntynyt Eloklaaniin. ”En ole. Vanhempani jättivät minut vastaperustetun Eloklaanin huomaan, kun olin vasta pentu. He eivät pystyneet huolehtimaan minusta ja kaikista sisaruksistani. Myöhemmin vanhempani tulivat Eloklaaniin, sillä he muistivat jättäneensä yhden pennuistaan tänne, ja jäivät asumaan kanssamme.” Tuntui hieman oudolta puhua omasta menneisyydestäni, sillä tunsin olevani henkeen ja vereen eloklaanilainen, vaikka suonissani ei virrannut tippaakaan klaanikissan verta. Toisaalta kovin moni muukaan klaanissa ei ollut syntynyt Eloklaaniin, lukuun ottamatta uutta sukupolvea, kuten minun ja Korppisiiven jälkeläisiä.
”Missä sinun sisaruksesi sitten ovat?” Karju kysyi yhä ystävällisellä äänellä.
”En tiedä. Vanhempani eivät ole puhuneet heistä kovinkaan paljon. Tiedän vain, että he eivät ole klaanikissoja.”
Karju nyökäytti päätään mietteliään näköisenä. ”Minulla ei ole muita Kieron lisäksi.”
”Välität veljestäsi kovasti. Hän on onnekas, kun hänellä on sinunlaisesi veli”, sanoin hymyillen kollille lämpimästi. Lisäsin sitten perään: ”Missä te synnyitte Kieron kanssa? Oletteko olleet aina erakkoja?” Toivoin, ettei kysymykseni ollut kuulostanut liian tungettelevalta.

//Karju?

Kirjoittaja: Aura

Kimalaistassu tassutteli Irvikidan kanssa Koivumetsässä, rajan tienoilla. Ruoho litisi ja lätisi kissojen käpälien alla. Naaras ravisteli päätään tasaisin väliajoin, kun vesipisarat osuivat inhottavasti hänen korviinsa ja päälakeensa. Kimalaistassu piti vedestä kovasti, mutta tänään oli kylmä sää eikä turkin kastuminen houkuttanut kumpaakaan kissoista. Kimalaistassu oli harjoitellut viherlehtenä entistä ahkerammin, sillä Mesitähti oli vihjaillut siihen suuntaan, että hän voisi pian saada ikioman soturinimensä. Kimalaistassu oli ollut asiasta niin innoissaan, että se oli lisännyt hänen intoa harjoitteluun. Naaraan motivaatio harjoituksien suhteen oli ollut hukkuneena toivottomuuden alle. Nyt harjoitukset olivat kuitenkin sujuneet jo paljon paremmin. Kimalaistassu oli käynyt useampia kertoja pentutarhalla huolehtimassa kuningattarista. Pieni kateellisuus pisti häntä rinnasta, vaikka se hävettikin. Kimalaistassu oli sitä mieltä, että pennut olivat suurin lahja, mitä Tähtiklaani voisi antaa. Osa vanhemmista ei arvostanut pentujaan ja se oli naaraasta äärimmäisen surullista. Kimalaistassu halusi kaikista eniten saada pentuja, omia sellaisia. Ei ollut väliä saisiko hän biologisia vaiko adoptiopentuja, kaikki tulisivat olemaan hänelle yhtä suurta perhettä. Kimalaistassu vilkaisi nopeasti Irvikitaan, joka kulki mietteliäänä eteenpäin. Naaraan vatsaa kutkutti, hän halusi olla lähellä Irvikitaa. Kimalaistassun tunteet kuplivat hänen sisällään iloisen pirskahtelevasti. Irvikita olisi loistava isä, aivan taatusti… Naaras kuitenkin ravisteli nopeasti päätään. Eiväthän he olleet edes kumppaneita, joten miksi hän mietti jo pentuja? Hiirenaivoinen Kimalaistassu, hiirenaivoinen todella. Kimalaistassu höristeli korviaan valpastuneena, kuuliko hän jostain satunnaista miukumista ja nyyhkytystä?
”Irvikita, odota. Ole aivan hiljaa”, Kimalaistassu kuiskasi ja kohotti kuonoaan. Hänen viiksensä väpättivät ja naaras sai ilmasta tuntemattoman hajujäljen. Haju kuului pennulle, siitä Kimalaistassu oli varma. Olihan hän viettänyt paljon aikaa pentutarhalla häärien, kyllä hän pentujen tuoksun tunnistaisi. Pennuilla oli tietynlainen oma ominaistuoksunsa, joka oli ehtinyt tulla ajan myötä eloklaanilaiselle naaraalle hyvinkin tutuksi. Irvikita kääntyi kysyvän oloisena ystävänsä puoleen, jonka sinertävät silmät tutkailivat rajan tuntumaa tarkkaavaisina. Naaras linkutti varovaisesti ruohikkoon, jossa hän huomasi ruskeaturkkisen kissanpennun. Kimalaistassu kurottautui koskettamaan pentua kuonollaan. Naaraspentu aloitti surkean kuuloisen vikinän. Kimalaistassu pälyili ympärilleen, mutta pennun emoa ei näkynyt missään. Oliko pentu hylätty? Suru raastoi Kimalaistassun rintaa välittömästi, mutta sitten hän tajusi, että pentu kuolisi tänne, jos ei pääsisi pian lämpimään. Päätellen siitä, että pentu oli hengissä tässä säässä, oli tuo hylätty aivan tovi sitten.
”Irvikita, katso mitä minä löysin”, Kimalaistassu henkäisi ja nosti pennun varovaisesti märästä maasta. Pentu oli jo hieman viileämmän puoleinen ja ilmassa leijui erakon löyhkä. Kimalaistassu tiesi, että heillä oli kiire. Pennun olisi päästävä lämpimään, heti.
”Tule, mennään leiriin”, Irvikita maukaisi tajutessaan tilanteen ja heilautti häntää raidalliselle ystävälleen. Kimalaistassu lähti linkuttamaan niin nopeasti, kuin vain kolmella jalalla pääsi. Sade ei onneksi näyttänyt merkkejä yltymisestä. Mitä Kimalaistassu tiesi tämän ikäisistä pennuista, ei aikaa ollut kovinkaan paljoa. Sydän jyskytti naaraan rinnassa hermostuneesti, hän pelkäsi että aika loppuisi kesken.
”Irvikita, meidän on kiirehdittävä”, Kimalaistassu huohotti ja askelsi mahdollisimman nopeasti. Irvikita kääntyi nyökätäkseen naarasoppilaalle ja pian kaksikko pääsikin leiriin.
”Minä vien hänet pentutarhalle, hae sinä parantaja katsomaan häntä”, Kimalaistassu päätti ja lähti pentutarhalle päin. Naaraskissa puikahti pentutarhaan ja laski hänet lähimmän naaraskissan vatsan vierelle, joka oli yllättynyt Nokkospilvi.
”Hm, mitä, kuka?” uninen kuningatar mumisi hämmentyneenä.
”Anteeksi, kun herätin sinut. Tämä tässä on… pentu? Anteeksi, hänellä ei vielä taida olla nimeä. Löysimme hänet Irvikidan kanssa leirin ulkopuolelta, minun oli pakko tuoda hänet tänne heti. Pelkäsin että hän menehtyy matkalla!” Kimalaistassu mourusi hengästyneenä. Minttuliekki kääräisi omat pentunsa häntänsä suojiin. Oppilas tiesi, että pentu olisi pitänyt viedä ensin parantajalle. Kimalaistassua jopa hieman hävetti oma nopea toimintansa, entä jos pentu kantaisi jotain tarttuvaa tautia, mikä tarttuisi myös pentutarhan muihin asukkeihin? Kimalaistassu oli avaamassa suunsa pyytääkseen anteeksi, mutta Liljatuuli kipitti pesään Irvikita perässään. Kimalaistassu nyökkäsi ruskeaturkkisen naaraspennun suuntaan ja Liljatuuli otti pennun tutkittavakseen.
”Pitäisikö meidän mennä ilmoittamaan asiasta Mesitähdelle? Annetaan Liljatuulen tutkia hänet rauhassa, työrauha hänellekin kuuluu”, Irvikita naukui hiljaisella ja matalalla äänellä. Kimalaistassu sen sijaan vain kuikuili vanhemman naaraan olan yli ja yritti nähdä mitä hän tutki pennusta. Lopulta hän myöntyi vanhemman kollin ehdotukseen ja lähti toisen perässä kohti mestarinsa pesää.
”Mesitähti, sopiiko tulla?” Kimalaistassu rykäisi ja väräytti korvaansa. Hetken hiljaisuuden jälkeen kuului myöntävä naukaisu ja Kimalaistassu asteli pesään sisälle. Irvikita jäi hieman kauemmaksi, mutta oli kuitenkin kuuloetäisyydellä.
”Kimalaistassu, mukava nähdä. Mitä asiaa sinulla on?” Mesitähti kysyi kohteliaalla ja ystävällisellä äänensävyllä.
”Minä ja Irvikita olimme kävelyllä Koivumetsässä. Löysimme rajan tuntumasta pienen pennun, ilmassa oli myös erakon löyhkää ja pennun iästä päätellen hänet oltiin hylätty vastikään. Toin hänet leiriin ja Liljatuuli tutkii häntä parhaillaan. Pennulla tuskin on nimeä, sen verran tietämätön hän on tästä maailmasta. Mutta voih, hän oli niin suloinen ja pieni..!” Kimalaistassu kertoi löytämästään pennustaan tohkeissaan ja katsoi mestariaan hyväntuulisena suoraan silmiin. Mesitähti nyökkäsi hänen kertomukselleen ja naarasoppilas jatkoi:
”Minusta hän näyttää aivan Kaislapennulta. Ajattelin, että ehkä minä voisin nimetä hänet? Ajattelin myös, että.. Noh, minä olen edistynyt koulutuksessani”, Kimalaistassu naukui ujosti ja laski sitten päätään. Itsensä kehuminen oli hänelle vaikeaa.
”Oletko miettinyt milloin saan nimeni? Ajattelin, että voisin siirtyä täysipäiväiseksi kuningattareksi ja huolehtia tästä pennusta! Sekä tietenkin kaikista tulevista, joilla ei ole omaa emoa. Jos, jos siis olen soturinimeni arvoinen”, naaras jatkoi hiljaisella ja varovaisella äänellä. Sitten hän kohotti katsettaan ja hymyili varovaisesti mestarilleen. Mesitähti mietti hetken, kunnes hän nyökkäsi.
”Teitte oikein, kun toitte pennun leiriin. Pelastitte todennäköisesti hänen henkensä. Koulutuksestasi minun pitikin puhua sinun kanssasi, sinä todellakin olet edistynyt ja ajattelin nimittää sinut seuraavassa kokouksessa. Olet todella ansainnut soturinimesi, Kimalaistassu. Olet tehnyt paljon töitä sen eteen. Se sopii minulle, että sinä siirryt täysipäiväiseksi kuningattareksi”, Mesitähti naukui ja nousi sitten ylös.
”Suihan turkkisi, niin saadaan kokous käyntiin”, kolli lisäsi vielä ja väläytti oppilaalleen pienen ystävällisen virneen. Kimalaistassu katsoi hieman hätääntyneenä mestariaan, hänelle tulisi kiire.
”Ki-kiitos Mesitähti!” raidallinen kissa sai sanotuksi. Sen sanottuaan hän peruutti pesästä, törmäsi vahingossa Irvikitaan ja loikki sitten kolmella jalallaan aukion laitamille. Irvikita seurasi ystäväänsä ja yllätti naaraan sukimalla hellästi toisen niskaa. Kimalaistassun kurkusta kumpusi vahingossa pieni kehräys ja Kimalaistassu keskittyi sukimaan rintaturkkiaan. Irvikidan karhea kieli suki nopeaan tahtiin Kimalaistassun kiharaa turkkia. Turkissa oli takkuja ja sieltä myös löytyi roskia. Pian kaksikko sai oppilaan turkin valmiiksi ja Talvikkitassukin oli astellut aukiolle. Kimalaistassun korviin sattui punaturkkisen naaraan kälätys.
”Vihdoin saan nimeni! Mesitähden kuvotus on pitänyt minua aivan liian kauan oppilasnimellä, kuinka häpeällistä”, Talvikkitassu valitti turhautuneena.
”Johtuisikohan se kenties siitä, että olet rikkonut toistuvasti sääntöjä”, Irvikita murahti niin hiljaisella äänellä, että vain Kimalaistassu kuuli sen. Kimalaistassu siirsi katseensa Litteäkivelle, jonka päälle Mesitähti oli loikannut. Mesitähti kutsui klaaninsa kokoon ja naaras lähti kollikissa perässään kohti Litteäkiveä. Irvikita pukkasi Kimalaistassua rohkaisevasti ja naaras asettautui eteen, jotta pääsisi helposti Litteäkiven päälle seisomaan.
”Hiljaisuutta, pyydän. Aloitamme tänään kokouksen Hopeaputouksen toiveella eläköitymisestä. Hopeaputous, toiveesi on luopua soturin urasta, ja siirtyä vihdoin klaaninvanhimpiin”, Mesitähti naukaisi ja sai naaraalta myöntävän vastauksen. Sen jälkeen kolli nyökkäsi ja kohotti katsettaan.
”Klaani kunnioittakoon sinua kaikissa palveluksista jotka olet meille antanut. Tähtiklaani antakoon sinulle monta kuuta aikaa levätä”, Mesitähti naukaisi ja kohotti häntäänsä sen merkiksi, että hänellä oli vielä asiaa.
”Jatkamme seuraavaksi Talvikkitassun ja Kimalaistassun soturinimityksiin. Olkaa hyvä, astukaa eteen Litteäkivelle. Minä Mesitähti, Eloklaanin päällikkö päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa näihin kahteen oppilaaseen. He ovat opiskelleet kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on heidän vuoronsa tulla sotureiksi”, valkoruskea kissa naukui ja kohotti hieman kuonoaan.
”Talvikkitassu ja Kimalaistassu, lupaatteko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania, jopa henkesi uhalla?” kollipäällikkö kysyi kahdelta naarasoppilaalta. Talvikkitassu katsoi isäänsä uhmakkaasti ja kajautti lupauksensa niin kovaa ilmoille, että Kimalaistassun hentoinen naukui peittyi naaraan oman alle.
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Talvikkitassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Talvikkitakkuna. Tähtiklaani kunnioittaa rohkeuttasi ja päättäväisyyttäsi, ja hyväksymme sinut Eloklaanin täydeksi soturiksi”, Mesitähti naukaisi ja käänsi sitten katseensa omaan oppilaaseensa.
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Kimalaistassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Kimalaistoiveena. Tähtiklaani kunnioittaa tarmoasi ja sydämellisyyttäsi, ja hyväksymme sinut Eloklaanin täydeksi soturiksi. Poikkeuksellisesti Kimalaistoive siirtyy kuitenkin kuningattareksi ja toimii tästä edespäin Eloklaanin täysipäiväisenä kuningattarena”, Mesitähti maukui voimakkaalla äänellä.
”Viimeisimpänä ilmoitusasiana, Kimalaistoive ja Irvikita löysivät rajalta pienen pennun, joka sai nimekseen Kaislapentu. Kimalaistoive huolehtii hänestä tästä eteenpäin ja muut kuningattaret vastaavat hänen ruokinnastaan”, Mesitähti naukui ja päätti kokouksen nostamalla häntäänsä sen merkiksi, että kissat saisivat hurrata klaanitovereidensa nimiä. Aukio täyttyi hurrausäänistä ja Kimalaistoive kehräsi, kun muut kissat tulivat onnittelemaan häntä. Hän siirtyi hieman kauemmaksi ja hengähti. Aukion hälinä alkoi käymään hänelle hieman raskaaksi. Vihdoin Kimalaistoive oli saavuttanut suurimman unelmansa, hän oli saanut soturinimen ja päässyt kuningattareksi. Onni ja onnellisuus täytti hänen kehonsa saaden naaraan säteilemään auringon lailla.

Kirjoittaja: EmppuOmppu

(Yrtin hakija)

Neljän kissan joukko liikkui ääneti nummilla kohti kauempana edessäpäin kohoavaa kivikukkulaa. Valkoinen Hallavarjo kulki joukon kärjessä ja Kultasiipi ja Helmipilkku seurasivat hänen kannoillaan. Leimusilmä oli jättäytynyt jälkimmäiseksi, sillä hän tiesi, että kivikukkulan jälkeen hänen olisi otettava paikka ryhmän keulassa. Kivikukkulan luo oli kuitenkin vielä jonkin verran matkaa, joten Leimusilmällä oli aikaa käydä mielessään läpi parin viime päivän tapahtumia, joiden johdosta he olivat nyt täällä tähän aikaan aamusta eivätkä leirissä nukkumassa.
Kaksi yötä sitten leiriin oli saapunut outo matkaaja, joka oli ollut niin huonossa kunnossa, että oli hädin tuskin pysynyt pystyssä. Liljatuuli ja Leimusilmä olivat tehneet kaikki tutkimukset, mutta eivät olleet saaneet selvää, mikä kissaa oikein vaivasi. Yllättäen kissan vointi oli romahtanut pahasti, ja hänen suustaan oli alkanut ryöpytä veristä oksennusta. Muukalainen oli kuollut pian sen jälkeen.
Seuraavana päivänä klaanitovereita oli alkanut ilmestyä parantajan pesän suulle valittaen huimausta ja päänsärkyä. Osa heistä oli alkanut yskiä verta ja menettänyt tasapainonsa. Se oli ollut kuin suoraan jostain kauheimmasta painajaisesta.
Ilmeisesti myös Tähtiklaanissa oli huomattu tilanteen vakavuus, sillä pian Leimusilmä oli nähnyt Kortelammen unessaan, ja entinen Myrskyklaanin parantaja oli kertonut hänelle suolla kasvavasta yrtistä, jonka juuria syömällä sairastuneet kissat paranisivat. Matka lääkkeen luo kestäisi neljä päivää, ja sitä varten Leimusilmän oli koottava itselleen ryhmä Eloklaanin ja Kuolonklaanin sotureista. Niinpä hän oli heti unen saatuaan mennyt Mesitähden puheille, ja he olivat yhdessä lähteneet Kuolonklaaniin neuvottelemaan Punatähden kanssa. Sama tauti piinasi myös kuolonklaanilaisia, joten punaturkkista päällikköä ei ollut tarvinnut kauaa suostutella lähettämään kolmea soturia heidän matkaansa. He olivat sopineet, että yrtin hakijat tapaisivat toisensa seuraavana aamuna kivikukkulalla, josta he jatkaisivat yhdessä etelään.
”Tuolla näkyy liikettä.” Hallavarjon ääni havahdutti Leimusilmän ajatuksistaan. Hän kohotti katseensa ja näki kivikukkulan vain muutamien ketunmittojen päässä edessään. Kukkulan laelle nousi seisomaan kolme kissan hahmoa, joiden tummat siluetit piirtyivät terävinä vaalenevaa taivasta vasten. Eloklaanilaiset hidastivat askeliaan ja odottivat, että kuolonklaanilaiset tulisivat ensin heidän luokseen.
Leimusilmä työntyi klaanitoveriensa ohitse kohtaamaan pienikokoisen soturinaaraan, joka laskeutui kahden muun kissan edellä alas kukkulaa. Hän tunnisti kissan Tuhkajuovaksi, yhdeksi Kuolonklaanin kokeneimmista sotureista. Hän oli nähnyt naaraan useita kertoja kokoontumisissa mutta ei ollut koskaan puhunut tälle. Tuhkajuovan perässä tuli suurikokoinen ja roteva kolli, jonka turkissa risteili arpia. Lisäksi mukana oli vielä tummanruskea nuori naaras, joka katseli eloklaanilaisia suurin, hämmästelevin silmin.
”Tervehdys”, Leimusilmä tervehti kuolonklaanilaisia kohteliaasti ja nyökkäsi. ”Olen Leimusilmä, Eloklaanin parantajaoppilas. Nämä ovat toverini Hallavarjo, Kultasiipi ja Helmipilkku.” Hän viittoi takanaan seisoviin kissoihin. ”Te olette varmaankin Punatähden lähettämät soturit.” Se oli melko ilmiselvää, mutta Leimusilmä halusi olla varma. Hän toivoi, että matkanteko yhdessä sujuisi hyvin ja he pääsisivät lääkkeen luo hyvissä ajoin. Hän ei ollut varma, kuinka paljon aikaa sairastuneilla klaanitovereilla olisi, ennen kuin tauti veisi heistä voiton.

//Muut yrtin hakijat?

Kirjoittaja: Ruska

Olin väsynyt pitkän harjoittelu tuokion jälkeen, ja kävelimme Hiilihampaan kanssa takaisin leiriin. Hiilihammas oli tällä kertaa opettanut miten uida lujaa, ja opettanut uuden taistelu taktiikankin. Olin ylpeä, sillä hän oli kehunut minua paljon. Voi kuinka kaipasin niitä hetkiä, kun vielä leikimme klaania ja piilosta. Hymähdin iloisesti astellessani siinä mestarini vieressä, joka oli minulle kuin isä, isä jota en koskaan tavannut. ”No, opitko mitään uutta?” Hiilihammas kysyi vaalean siniset silmät tuikkien ilosta, ja ne silmät toivat mieleeni Kimalaistassun, ja ne ajat jolloin tunsin romantiikkaa tätä kohtaan. ”Ajattelin vain sitä kun olin pentu, siitä on jo kauan, ja muistot hämärtyvät”, vastasin Hiilihampaalle, ja siristin silmiäni lehtisateen auringon paisteessa, mutta ilma oli hiukan kolea. Hiilihammas nyökkäsi ja hymyili, hänelläkin oli varmasti siitä ajasta hyviä muistoja. Katsahdin siniselle taivaalle, jolle leijui pilviä. Muistan kuin eilisen, kun luulin Minttuliekkiä emokseni. Muistan sen yön, kun heräsin, ja tiesin että emoni on kanssani, ikuisesti. ”Perillä ollaan”, Hiilihammas sanoi hymyillen, kun leiri oli näkyvillä. Naurahdin iloisesti, vihdoin leirillä! Kiihdytin kävelystä juoksuun, ja juoksin leirille, vaikka se oli hiukan pentumaista, mutta tänään minulla on hyvä päivä. Odotin leirin sisäänkäynnillä Hiilihammasta, joka ei lähtenyt mukaan minun pentumaisiin päähänpistoihin. Kävelimme sisälle leiriin, ja huokaisin, vihdoin lepoa. ”Jos sinulla on nälkä, voit syödä”, Hiilihammas sanoi ja käveli muualle. Nyökkäsin hänelle ja jolkotin oppilaiden pesällä, koska näin Sypressitassun. ”Hei!” tervehdin ruskea raidallista naarasta iloisesti. Sypressitassu nyökkäsi tervehdykseksi. ”Olin äsken harjoituksissa Hiilihampaan kanssa, hän opetti miten uida lujaa, ja myös uuden taistelu taktiikankin”, kerroin Sypressitassulle innokkaasti, minun Aurinkotassumaisella tavallani. ”Hienoa, olet jo tosi kokenut”, naaras vastasi iloisesti. Hymyilin Sypressitassulle ja istahdin tämän viereen, ja lämpöinen tunne täytti sydämmeni.

Myöhemmin päivällä makoilin rennosti oppilaiden pesällä, olin ottanut torkut ja suin turkkiani. Yllätyksekseni kuulin kutsuhuudon.
”Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Litteäkivelle klaanikokoukseen!” Mesitähti huudahti. Käppäilin nopeasti kuuntelemaan Mesitähteä, tämä saattaa olla tärkeää. Mesitähti katseli kissoja jotka kerääntyivät aukiolle, hän naulitsi katseensa minuun. ”Keskuudessanne on uusi soturi, astu eteen Aurinkotassu”, Mesitähti sanoi, ja nyökkäsi minulle. Astelin jännittyneenä, kohti Mesitähteä. Hiilihampaan ja Sypressitassu rohkaiseva katse sai minut rohkeaksi, ja astelin ylväästi Mesitähden eteen.
”Minä Mesitähti, Eloklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Aurinkotassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania jopa henkesi uhalla?”, Mesitähti lausui ne sanat, jotka jokainen soturiksi pääsevä tulee kuulemaan.
”Lupaan!” Lausuin niin että kaikki kuulivat, ja rinnassani paloi ylpeyden roihut.
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi: Aurinkotassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Aurinkoroihuna. Tähtiklaani kunnioittaa iloisuuttasi ja urheuttasi, ja hyväksymme sinut Eloklaanin täydeksi soturiksi”, Mesitähti lopetti. Aurinkoroihu! Maailman mahtavin nimi. ”Aurinkoroihu! Aurinkoroihu!” kissat huusivat ympärilläni, ja katselin ylpeästi ympärilleni. Kissat hajaantuivat omiin puuhinsa, mutta Hiilihammas, ja Sypressitassu tulivat luokseni. ”Olen sinusta niin ylpeä”, Hiilihammas sanoi ylpeällä äänensävyllä. Puskin vanhemman soturin kylkeä leikkisästi, ja käännyin Sypressitassun puoleen, tämän silmissä kiilsi ilo. ”Olet soturi! Ja sinulla on hieno nimi! Onnea!” Sypressitassu sanoi iloisesti. Nyökkäsin hymyillen, ja katsahdin leirin ulospääsyä. Minun pitäisi valvoa seuraava yö, mutta ei se haittaa, sillä olen vihdoin soturi.

// Sype? (Voit jatkaa jos haluat)