Eloklaanin tarinat

Kirjoittaja: Elandra

Puoli kuuta sitten Minttuliekki oli synnyttänyt neljä pentua, joista Matarapentu oli kaikkien harmiksi syntynyt kuolleena. Pieni pentu oli vaeltanut Tähtiklaaniin ennen kuin oli edes ehtinyt kokea elämää emonsa ulkopuolella. Vaikka ajatus kuolleesta pennusta jyskytti edelleen ikävänä muistona rinnassani, kolme elävää pentua olivat tuoneet paljon iloa koko klaanille. Minttuliekki ja minä olimme nimenneet eloon jääneet pennut Malvapennuksi, Murattipennuksi ja Tähtimöpennuksi. Pennut olivat avanneet jo silmänsä ja alkaneet opettelemaan kävelemistä. Kävin pentutarhalla aina kun vain voin, mutta varapäällikön ja päällikön tehtäviä hoitaessa päiväni olivat varsin kiireisiä. En kuitenkaan tehnyt sitä virhettä, että olisin valittanut asiasta kumppanilleni. Se olisi saattanut saada hänet tuntomaan huonoa omatuntoa siitä, että hän oli siirtynyt pentutarhalle ja jättänyt velvollisuutensa varapäällikkönä minulle.
”Kaunis päivä”, vierelläni kulkeva Liljatuuli tokaisi silmäillessään metsää. Naaras oli oikeassa, päivä oli kaunis. Aurinko oli vasta noussut, ja metsä oli yhä märkä öisen sateen jäljiltä. Pensaiden lehdillä lepäävät vesipisarat kimmelsivät kauniisti, kun auringonsäteet heijastuivat niihin. Kirpsakka ilma ja puiden kellastuvat lehdet eivät antaneet unohtaa, että lehtisade oli saapunut metsään. Siitä kertoivat myös parantajien tyhjenevät yrttivarastot. Olinkin lähtenyt Liljatuulen avuksi etsimään hänen tarvitsemiaan yrttejä.
”Niin on”, vastasin pienellä viiveellä ja katsahdin hetkeksi sisareeni. Liljatuulen katse oli tiukasti aluskasvillisuudessa. Arvelin hänen pitävän silmänsä auki mahdollisten yrttien varalta.
”Lehtikadosta tulee vaikea, jos emme saa yrttivarastoa täyteen”, naaras mumisi kireällä äänellä. Ymmärsin hyvin naaraan huolen, eikä se ollut aiheeton. Parantajat eivät voisi tehdä työtään kunnolla, ellei heillä ollut tarvittavia yrttejä.
”Me selviämme aina jotenkin”, vakuutin rauhallisella äänellä, yrittäen lohduttaa selvästi stressaantunutta pentuetoveriani. Liljatuuli nyökytteli päätään:
”Niin, Eloklaani selviää mistä tahansa. Olenkin enemmän huolissani yksilöistä; moni kissa liittyy aivan turhaan Tähtiklaanin riveihin, jos meiltä puuttuu tärkeitä yrttejä.” Kosketin lohduttavasti hännälläni harmaan kissan lapoja.
”Jos niin käy, se on Tähtiklaanin päätös. Minä tiedän, että sinä ja Leimusilmä teette aina parhaanne”, nau’uin vakaalla äänellä. Liljatuuli hidasti tahtiaan ja käänsi kasvonsa minun suuntaani. Tämän kasvoille hiipi hento, mutta hieman murheellinen hymy.
”Kiitos”, hän lausahti, ”sinä olet hyvä päällikkö.”
”Ja sinä hyvä parantaja”, lisäsin lämpimällä äänellä.

Yrttien etsiminen oli vienyt aikaa, ja palasimme leiriin vasta aurinkohuipun jälkeen. Olimme löytäneet joitakin Liljatuulen tarvitsemia yrttejä, mutta määrät eivät olleet päätä huimaavia. Naaras vakuutti olevansa kiitollinen siitä, että löysimme edes jotakin, mutta en voinut olla huomaamatta hänen pettymystään. Kiikutin yrtit tumman naaraskissan perässä parantajan pesälle ja laskin ne pesän kylmälle pohjalle.
”Kiitos avusta, selviän tästä eteenpäin yksin. Ellet välttämättä halua auttaa yrttien lajittelussa”, Liljatuuli virnisti leikkisästi. Vastasin tämän tokaisuun naurahtaen:
”Minusta olisi varmaankin enemmän haittaa kuin hyötyä, joten ehkä on parempi liueta paikalta. Nähdään.”
”Nähdään”, Liljatuuli vastasi, kun peruutin ulos parantajan pesästä sairasaukiolle. Katseeni käväisi Lieskakajossa ja Kuutamotassussa, jotka molemmat nukkuivat omilla vuoteillaan. Kaksikko oli haavoittunut taistelussa koiraa vastaan jokin aika sitten. Toivoin tosiaan, että molemmat toipuisivat ennalleen. Lieskakajo oli hyvä soturi ja Kuutamotassu etevä oppilas. Klaani menettäisi paljon, mikäli taistelun aiheuttamat vammat estäisivät heitä toimimaan sotureina.
Kuljin hiljaa nukkuvien kissojen ohi pesän uloskäynnille ja pujahdin pääaukiolle. Räpyttelin hetken silmiäni tottuakseni kirkkauteen. Aurinko oli kadonnut taivaan peittäneiden pilvien taakse. Arvelin, että pian alkaisi taas sataa.
Astelin rennoin askelin pääaukion poikki tuoresaaliskasalle, jossa lojui muutamia elottomia saaliita. Katseeni pysähtyi ruskeaturkkiseen jänikseen. En jaksaisi syödä sitä yksin, joten silmäilin hetken pääaukiota etsien seuraa itselleni. Huomasin Väärävarjon istuvan ryhdikkäästi piikkihernemuurin liepeillä, joten nappasin jäniksen hampaisiini ja kävelin isäni luokse.
”Hei”, tervehdin kollia ja laskin jäniksen maahan, ”tahtoisitko jakaa tämän kanssani?” Valkoturkkinen kolli silmäili arvioivasti maassa makaavaa jänistä. Hetken päästä hän nyökäytti päätään:
”Toki.” Istuuduin alas ja tarjosin ensimmäistä suupalaa vanhemmalle kollille.
”Miten sinulla menee?” kysyin, sillä emme olleet sitten pentujen syntymän ehtineet jutella. Kolli alkoi hampaillaan repiä jäniksen nahkaa rikki päästäkseen käsiksi maukkaaseen lihaan.
”Ihan hyvin, miksi niin?” valkea soturi kysyi nostamatta meripihkaista katsettaan minuun.
”Olen kiinnostunut, olethan sentään eloklaanilainen ja minun isäni”, vastasin rauhallisella äänellä. Väärävarjo kohautti lapojaan. Oliko hän loukkaantunut minulle jostakin? Toisaalta en tuntenut soturia kovinkaan hyvin, joten tämä saattoi hyvinkin olla vain hänen tapansa kommunikoida. Väärävarjo viihtyi pitkälti omissa oloissaan tai Pohjaharhan kanssa. Olin harvoin nähnyt hänen liittyvän oma-aloitteisesti muiden eloklaanilaisten seuraan.
”Pohjaharhasta on kasvanut hieno soturi”, tokaisin yrittäen avata keskusteluyhteyttä. Väärävarjo haukkasi palan jäniksestä ja jauhoi lihaa hetken ajan suussaan. Hän nosti vaalean katseensa minuun ja nyökkäsi.
”Hän on tullut emoonsa”, kolli lausahti vaimealla äänellä. Hänen katseensa lipui minusta johonkin kaukaisuuteen.
”Et olekaan puhunut hänestä. Oliko hän kuolonklaanilainen?” kysymykseni sai Väärävarjon katseen taas terävöitymään. Haukkasin vuorostani palan jäniksestä.
”Oli”, valkea soturi vastasi lyhyesti, eikä enää kohdannut katsettani. Kolli vaikutti jännittyneeltä, eikä keskustelu selvästi ollut mennyt hänen mielestään oikeaan suuntaan.
”Oletan, ettet tahdo kertoa enempää. Eikä sillä niin väliä, sinä olet kuitenkin kasvattanut Pohjaharhan hyvin”, vakuutin hymyillen. Väärävarjo näytti rentoutuvan ja vastasi jopa hymyyni hymyllä.
”Uskon, että hyvä kissa hänestä olisi tullut ilman minuakin. Enhän minä ollut sinun ja Liljatuulenkaan elämässä, ja silti teistä on kasvanut oikein erinomaisia kissoja”, kolli vähätteli itseään.
”Tästä voimme varmaankin päätellä, että kaikki on kiinni verestä. Sinun veresi virtaa meissä, jonka vuoksi olemme niin mallikkaita kissoja”, virnistin.
”Niin kai, jos sinä olet sitä mieltä”, Väärävarjo hymähti. Työnsin jäniksen takaisin hänelle ja oli kollin vuoro syödä. Sydäntäni lämmitti, että olin saanut keskusteluyhteyden isääni.
”Tulisit joku kerta mukaani pentutarhalle tervehtimään Minttuliekkiä, Nokkospilveä ja pentuja. He kaikki olisivat varmasti otettuja vierailustasi”, ehdotin ystävällisesti. Väärävarjo katsahti minuun harkiten.
”Eiköhän se käy, jos itse päällikkö pyytää”, kolli sanoi päätään hitaasti nyökytellen. Kasvoilleni levisi lämmin hymy. Toivoin, että kolli pääsisi tutustumaan paremmin muuhun perheeseensä kuin vain minuun ja Pohjaharhaan.

Kirjoittaja: Elandra

Taas kerran oli koittanut uusi aamu Eloklaanin miellyttävässä leirissä. Mesitähti oli sijoittanut minut ja rakkaan veljeni Kieron sotureiden pesään eloklaanilaisten luokse. Se ei tuntunut olevan monen eloklaanilaissoturin mieleen, sillä edelleen osa heistä karttoi meitä minkä kerkesi. Aivan kuin me olisimme ollut jokin rutto, joka tarttuu pelkästään lähellä olemisesta.
Aluksi Eloklaani oli kiehtonut minua lähinnä sen ihmeellisyyden ja kuolemattoman päällikön vuoksi, mutta vietettyämme täällä enemmän aikaa, paikka oli alkanut tuntumaan yllättävänkin kodikkaalta. Olin ihmeissäni siitä, että näinkin suuri kissajoukko eli yhdessä, sovussa selkeiden sääntöjen mukaan ja totteli joitakin höpöhöpö-mielikuvituskissoja, Tähtiklaaniko se oli? Ajatus siitä, että kaikilla tämän klaanin kissoilla viirasi hieman päästä sai huvittuneen hymyn nousemaan kasvoilleni ja Kieron katsomaan minua kummastuneesti.
”Kunhan vain ajattelen mukavia, veli-hyvä”, selitin tilanteen veljelleni, joka nyökkäsi ja käänsi taas katseensa pois.
Mutta toisaalta, ei minulla ollut varaa tuomita eloklaanilaisia. He tuntuivat ihan oikeasti uskovan tähän Tähtiklaaniin yhtä vahvasti kuin Metsähalla oli uskonut harhoihinsa, ellei jopa vahvemmin. Se oli ihan ymmärrettävää; kukapa ei olisi halunnut uskoa ikuiseen elämään ja päättymättömään onneen. Minä ainakin halusin, mutta minä olin nähnyt oikean maailman. Se, mitä minulle ja Kierolle oli tapahtunut, oli ollut merkki siitä, ettei mitään suurempia voimia ollut olemassakaan. Jos olisi, ne eivät olisi antaneet meidän kärsiä kuten olimme kärsineet.
“Huomenta”, Mesitähden tuttu, lämmin naukaisu katkaisi tummuvat ajatukseni ja nostin katseeni valkoturkkisen päällikön vihreisiin silmiin. Mesitähden kasvoilla oli tutuksi tullut ystävällinen hymy, kun hän kohtasi meidät. Pidin erityisesti siitä, miten kolli otti myös Kieron huomioon, vaikkei veliparka puhunut sanaakaan.
“Miten olette viihtyneet Eloklaanissa?” siro kolli kysyi liittyen seuraamme. Vilkaisin Kieroa, joka nyökäytti pienesti päätään, ja käänsin katseeni takaisin Mesitähteen.
“Oikein hyvin, olemme viimeisen puolen kuun aikana syöneet varmasti enemmän kuin koskaan ennen. Täytyy muistaa liikkua vähän enemmän, tai pian olemme lihavia kuin mitkä”, nauroin huvittuneesti. Mesitähti naurahti myös hyvillään.
“Hienoa, että olette viihtyneet. Oletteko miettineet tulevaisuuttanne lainkaan? Minä ja koko Eloklaani olisimme hyvin otettuja, jos päättäisitte jäädä luoksemme ihan pysyvästi”, päällikkö lausahti rauhallisella äänellä ja silmäili vuorotellen minua ja Kieroa. Vilkaisin veljeäni, jonka ilme pysyi yhtä tuimana kuin aina; kollin tuima katse ei irtaantunut Mesitähdestä, ja se kertoi tarpeeksi.
“En usko, että olemme ainakaan vielä valmiita sellaiseen. Katsos kun tämä kaikki on meille vielä ihan uutta. Aiotko sinä ajaa meidät pois täältä?” kysyin pettyneenä kulmiani kurtistaen. Mesitähti näytti säikähtävän ja pudisteli nopeasti päätään:
“Ei, en missään nimessä tarkoittanut sellaista. Voitte viipyä Eloklaanissa niin kauan kuin tahdotte, en halua painostaa teitä suuntaan tai toiseen.” Tyytyväinen ilme palasi taas kasvoilleni.
“Sepä on helpottavaa kuulla. Me lupaamme harkita ehdotustasi. Siihen saakka, kun olemme saaneet päätöksen tehtyä, voimme kaiketi jatkaa aivan kuten tähänkin saakka?” varmistin päälliköltä.
“Tietysti, teistä on kyllä suuri apu Eloklaanille. Utusielu kehui sinua pari päivää sitten, olit kuulemma saanut kiitettävän määrän saalista klaanille”, Mesitähti sanoi ystävällisellä äänellä. Päällikön katse kääntyi nopeasti pentutarhan suuntaan, kun punaruskea kissa asteli venytellen ulos pensaikon alta. Päällikkö vilkaisi meitä pahoitteleva ilme kasvoillaan.
“Mene vain, emme me pahastu”, vakuuttelin. Kolli hyvästeli meidät ja kiiruhti kumppaninsa luokse. Vilkaisin Kieroa, joka silmäili päällikköä ja tämän kumppania, jotka jäivät viettämään aikaa pentutarhan ulkopuolelle.
“Mitähän me sitten keksisimme?” kysyin saadakseni veljeni huomion itseeni. Kolli käänsi nopeasti katseensa pois päälliköstä minuun ja kohautti lapojaan. Pyöräytin silmiäni.
“No, ollaan sitten vain. Emmeköhän me ennen pitkää jotakin keksi.”

Koko aamupäivä meni oikeastaan vain istuskellessa. Kun metsästyspartio palasi takaisin leiriin, Kiero kävi hakemassa meille tuoresaaliskasasta oikein maukkaan oravan, jonka söimme yhdessä.
Tarkkailin eloklaanilaisia ja yritin muistaa jokaisen pääaukiolla oleskelevan kissan nimen. Minulla oli vaikeuksia pysyä kartalla siitä, kuka oli kenellekin sukua ja miten. Aluksi oli tuntunut, että jokainen tämän klaanin kissa oli joko Mesitähden kumppani, sisarus, pentu, vanhempi tai muu sukulainen. Olin kiitollinen, että minun perheeseeni kuuluimme vain minä ja Kiero. Veljeni oli kaikki mitä tarvitsin, olisi ollut raskasta ja stressaavaa yrittää antaa tarpeeksi huomiota useammalle perheenjäsenelle.
Aluksi olin sekoittanut nimeltä kaikki vähänkin saman näköiset kissat. Siispä olin muuttanut taktiikkaa ja turkin värin ja värityksen sijaan olin alkanut kiinnittämään enemmän huomiota yksityiskohtiin ja ruumiinrakenteisiin. Jokaisen käydyn keskustelun aikana yritin painaa mieleeni keskustelukumppanistani jotakin, joka helpottaisi minua muistamaan hänet jatkossakin.
Olin oppinut myös tunnistamaan parantannustaitoiset kissat, eli Liljatuulen ja Leimusilmän. Ensimmäisinä päivinä klaanissa olin luullut Leimusilmän olevan soturi. Oli ollut hieman noloa kysellä häneltä päivän partioista, kun kolli oli kertonut olevansa parantajaoppilas. Eloklaanin parantaja Liljatuuli oli päällikön sisko, ja hänet olinkin usein nähnyt Mesitähden seurassa. Oikein miellyttävä naaraskissa, olin itsekin jutustellut hänen kanssaan pari kertaa. Kauniit, tummansiniset silmät omaava Minttuliekki taas oli varapäällikkö, mutta tällä hetkellä hoitamassa hänen ja Mesitähden pienen pieniä pentuja. Malvapentu, Matarapentu ja Tähtimöpentu olivat vasta puolen kuun ikäisiä. Pentutarhalla asui myös Mesitähden tytär Nokkospilvi. Hänen kanssaan en ollut ehtinyt keskustelemaan juurikaan. Hän odotti pentuja jollekin soturille, jonka nimeä tai ulkonäköä en edes tiennyt. Heidän seuranaan asusti myös Sumupentu.
Katsahdin piikkihernetunnelin suuntaan, jonne alkoi kerääntyä partioon valmistautuvia kissoja. Kun tunnistin Hiilihampaan, muistin Mesitähden laittaneen minut mukaan partioon. Ensimmäistä kertaa koskaan, päällikkö oli laittanut minut partioon ilman Kieroa. Velikulta jäisi yksin leiriin.
“Minun on mentävä. Etsi itsellesi mukavaa seuraa”, nau’uin kääntäessäni katseeni Kieroon. Kolli pyöräytti silmiään. Tiesin, että muihin tutustuminen oli sanattomalle veljelleni haastavaa, ja moni varmasti karttoi häntä juurikin puhumattomuuden vuoksi. En halunnut hänen tuntevan oloaan yksinäiseksi, joten olin päättänyt itse saada veljeni jotenkin sosialisoitumaan muiden eloklaanilaisten kanssa.
Nousin ylös ja kävelin rennoin askelin Hiilihampaan ja kolmen muun kissan luokse. En tiennyt partiota johtavan, hopean tabbykuvioisen naaraskissan nimeä, mutta tunnistin valkoturkkiset Väärävarjon ja Mehiläislennon. Väärävarjon muistin siitä, että hän oli Mesitähden isä ja ruumiinrakenteeltaan hyvin päällikön kaltainen. Mikäli Mesitähtikin olisi ollut täysin valkoinen, heitä tuskin olisi erottanut toisistaan. Mehiläislento oli Hiilihampaan poika, jonka Metsähalla oli yrittänyt tappaa. Olin henkilökohtaisesti pyytänyt nuorelta kollilta anteeksi minun ja veljeni osuuttani hyökkäykseen, ja tämä vaikutti vilpittömältä hyväksyttyään anteeksipyyntöni.
Tabbykuvioinen naaras johdatti meidät raittiiseen ulkoilmaan. Metsä oli muuttunut nopeasti, kun viherlehti oli vaihtunut lehtisateeseen. Puiden lehdet olivat kellastuneet ja metsän aluskasvillisuuden seassa kasvoi runsaasti sinisiä ja punasia marjoja; puolukoita ja mustikoita kaiketi. Kiitin onneani, etten ollut Väärävarjon ja Mehiläislennon tapaan valkoturkkinen. He tuskin nauttivat siitä, kun turkki oli aluskasvillisuuden seassa rämpimisen jälkeen täynnä mustikoista tulleita punertavia laikkuja.
Jättäydyin partion hännille Hiilihampaan vierelle. Kuljimme rinnatusten polkua pitkin eteenpäin. Vilkaisin tummaturkkista soturia ja päätin aloittaa keskustelun hänen kanssaan. Halusin tutustua Hiilihampaaseen paremmin, sillä ruskea soturi oli paljastunut oikein miellyttäväksi kissaksi.
“Oletko sinä syntynyt Eloklaanissa?” kysyin ystävällisellä äänellä.

//Hiili?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Leimusilmä: 18kp –

Kultasiipi: 6kp –

Närhitassu: 29kp! –

Pohjaharha: 18kp –

Ampiaispisto: 14kp –

Omenahuuma: 14kp –

Hiilihammas: 19kp –

Sumupentu: 15kp – Sumupentu on ollut pentuna jo 2 kuukautta, joten voit nimittää hänet seuraavassa tarinassa oppilaaksi. Mestariksi Sumupentu saa Omenahuuman. Muistathan ilmoittaa nimityksestä ilmoituksiin!

Aurinkotassu: 9kp – Soturin pisteet kasassa!

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Yllätyksekseni muukalainen vaikutti olevan hyvin tietoinen siitä, missä oli. Hän jopa sanoi etsivänsä Eloklaania. Mittailin pienikokoista kollia katseellani, ikään kuin se olisi jotenkin auttanut minua saamaan selville, millä asialla tämä liikkui.
”Hyvä huomio”, murahdin vastaukseksi erakolle, joka arvasi minun olevan Eloklaanista. ”Tuskin minua ulkopuolisena kiinnostaisi kauheasti tietää, miksi liikut Eloklaanin reviirillä.”
Mietin, mitä minun kuuluisi tehdä tunkeilijalle. Hän oli tullut reviirillemme syystä, enkä uskonut, että Mesitähti olisi käännyttänyt ketään pois ilman hyvää syytä. Lisäksi tästä rääpäleestä tuskin olisi kovin paljon harmia, jos veisin sen leiriin jututtamaan päällikköä.
”Voin viedä sinut leiriimme”, aloitin hitaasti, pitäen välissä lyhyen ajatustauon, sillä yritin edelleen pähkäillä, mikä oli parhain tapa toimia tässä tilanteessa. ”Oletan sinulla olevan jokin syy, miksi etsit meitä, joten saat keskustella asiasta päällikkömme kanssa. Sopiiko se sinulle?”
Erakko nyökkäsi, mutta hänen silmissään näkyi häilähdys epäluuloisuutta. ”Sopii.”
”Hyvä. Mennään sitten.” Kutsuin kollin mukaani hännän heilautuksella, ja lähdin tassuttamaan rauhallisessa tahdissa leirin suuntaan. Käänsin toista korvaani aavistuksen taaksepäin varmistuakseni siitä, että kissa oli varmasti lähtenyt seuraamaan minua.
Yhtäkkiä edessäpäin olevasta pensaasta kuului kahinaa ja Korppisiipi tupsahti eteeni rastas hampaissaan. Mustavalkoinen naaras katsoi minua hiukan yllättyneenä, ja hänen kulmansa kurtistuivat, kun hän huomasi takanani olevan vieraan.
”Omenahuuma, kuka tuo on?” kokeneempi soturi sihahti, ja hänen häntänsä kiemurteli kuin hyökkäämään valmistautuva käärme. Ymmärsin naaraan varautuneen asenteen hyvin: viime kerralla, kun klaanin alueelle oli tullut vieraita kissoja, hänen kumppaninsa ja Mesitähti olivat joutuneet hyökkäyksen kohteeksi.
”Joku kissa, joka sanoo etsineensä meitä”, vastasin soturittarelle rauhallisesti. ”Vien hänet leiriin Mesitähden juttusille, joten partio jää osaltani kesken.”
Korppisiipi näytti edelleen epäileväiseltä. Hän ei selvästi olisi halunnut päästää minua yksinäni muukalaisen kanssa syvemmälle reviirillemme, mutta uskoin naaraan näkevän itsekin, ettei takanani seisovasta kollista ollut minulle vastusta. Sen lisäksi reviiri kuhisi eloklaanilaisia, joten joku kyllä saisi hänet ennen pitkää kiinni, mikäli tämä päättäisi yrittää karata. Toisaalta, miksi erakko olisi halunnut karata, jos hän kerran oli tullut varta vasten etsimään meitä?
”Nähdään leirissä”, sanoin Korppisiivelle vielä nopeasti, ja kuljin hänen ohitseen erakko perässäni.
Ehdimme kulkea jonkin matkaa hiljaisuudessa. Sitten minun oli aivan pakko aloittaa keskustelu, sillä halusin tietää enemmän vieraastamme:
”Minä olen Omenahuuma. Pahoittelen, jos vaikutin aiemmin tylyltä. Tehtäväni on suojella klaaniani kaikilta uhilta, mukaan lukien vierailta kissoilta, jotka tulevat rajojen yli meidän metsiimme. Kuka sinä siis oikeastaan olet, ja missä olet kuullut meistä?”

//Kehrääjä?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kuutamotassu odotti rauhallisesti, että Leimusilmä sai irrotettua seittisiteen naaraan töpöksi lyhentyneen hännän ympäriltä. Parantajaoppilas tutkaili häntää arvioivasti, yrittäen löytää mahdollisia merkkejä tulehduksesta. Mitään hälyttävää kuitenkaan löytynyt; ruhjottu häntä näkyi paranevan odotettua paremmin. Vähän ajan päästä Kuutamotassu olisi valmis palaamaan takaisin oppilaan tehtäviin.
“Hyvältä näyttää”, hän totesi oppilaalle hymyssä suin. Samalla hän rupesi levittämään lääkesalvaa töpöhännän karvattomaan päähän, jossa rikkinäinen iho oli hiljalleen alkanut arpeutua. Ajan kanssa siihen toivottavasti kasvaisi uutta karvaa peittämään paljaan ihon, mutta siihen asti Kuutamotassun täytyisi vain totutella häntänsä uuteen, jokseenkin karuun ulkomuotoon.
“Kestääkö sen paranemisessa vielä pitkään?” Kuutamotassu kysyi hieman levottoman oloisena. Naaras oli viettänyt parantajan pesällä jo monta päivää, ja nuoren kissan aika alkoi varmasti käydä pitkäksi yrteiltä haisevassa tunkkaisessa onkalossa.
Leimusilmä pudisti päätään. “Vielä muutama päivä ja voit siirtyä oppilaiden pesälle. Sitä ennen voit kyllä käydä vapaasti jaloittelemassa aukiolla. Ihme, ettet ole vielä menettänyt järkeäsi, kun olet joutunut viettämään niin paljon aikaa meidän seurassamme”, hän tokaisi vitsikkäästi, ja se sai Kuutamotassunkin hymyilemään.
“Mitä vikaa meidän seurassamme muka on?” kysyi Liljatuuli, joka puikahti juuri sisälle pesään. Hän katsoi Leimusilmää mukamas pahastuneena.
“Mieti nyt vähän: Kuutamotassu on joutunut kuuntelemaan sinun kuorsaustasi ja minun yksinpuheluitani jo monta päivää putkeen. Parantajat ovat luonnostaan ihan kajahtaneita, mutta tavallinen oppilas sekoaa tällaisessa ympäristössä ennen pitkää. Se on ihan tutkittu juttu”, Leimusilmä selitti silmät kirkkaina. Liljatuuli tuhahti ja pyöritteli silmiään huvittuneena.
“Jos täällä joku on kajahtanut, niin se olet sinä”, parantajanaaras murahti, ja hänen meripihkanväriset silmänsä tuikkivat ilkikurisesti.
“Hei, kumpi meistä olikaan se kokeneempi parantaja? Minä olen oppinut kaikki taitoni sinulta – mukaan lukien omituiset tavat, joihin kuuluu yksin yrttivarastossa tupiseminen, päivänvalon karttaminen ja heikko ruokahalu.” Leimusilmä vinkkasi Liljatuulelle leikkisästi silmää, johon Liljatuuli vastasi päätään pudistelemalla.
“Välillä mietin, oliko esi-isillä mehiläisiä päässään, kun he lähettivät sinut minun oppilaakseni”, tämä huokaisi, ja Leimusilmä tiesi, ettei naaras ollut tosissaan – ainakaan kokonaan. Mestarin ja oppilaan välille oli muodostunut vuodenaikojen saatossa syvä side, jota ei noin vain rikottaisi. Huumori oli keino, jonka avulla Leimusilmä selvisi vaikeiden aikojen läpi, ja Liljatuuli oli selvästi omaksunut osittain tämän piirteen oppilaaltaan kuluneiden kuiden aikana. Naaras oli kuitenkin hyvin tiukka siitä, millaisissa tilanteissa ei ollut sopivaa vitsailla, ja Leimusilmän oli täytynyt sisäistää nämä kyseiset tilanteet.

Aurinkohuipun aikaan Sumupentu eksyi parantajan pesälle. Vaaleanharmaalla pennulla oli monta kysymystä, joihin vastaaminen vei aikaa sekä Liljatuulelta että Leimusilmältä. Leimusilmä ei kuitenkaan hennonut ajaa pentua ulos pesästä, ja sitä paitsi, ei tämä ollut ensimmäinen kerta, kun nuoria kissoja kiinnosti tutustua parantajien arkeen. Hän muisti hyvin senkin kerran, kun Kultasiipi oli pentuna livahtanut parantajan pesään ja hän oli saanut naaraan rysän päältä kiinni. Silloinkaan hän ei ollut hätistänyt pentua matkoihinsa vaan opettanut tälle pari hyödyllistä yrttiä. Leimusilmän mielestä oli vain hyvä, että useampi kissa klaanista tiesi muutamia perusyrttejä, jotka saattoivat olla hyödyksi ensiavussa, mikäli parantajat eivät syystä tai toisesta olleet paikalla.
Kun Leimusilmä ja Liljatuuli olivat lähdössä etsimään yrttejä, Sumupentu olisi halunnut lähteä heidän mukaansa. Pitääksen pennun leirissä Leimusilmä lupasi, että Sumupentu voisi vahtia parantajan pesää heidän ollessaan ulkona, vaikka todellisuudessa hän oli jo pyytänyt Kultasiipeä päivystämään paikan päällä ihan vain kaiken varalta.
He eivät viipyneet leirin ulkopuolella kovin kauan, sillä yrttejä oli melko vähän löydettävissä ja taivas oli alkanut jo tummua.
“Pitää huomenna tehdä uusi reissu heti aamusta”, Liljatuuli tokaisi.
Leimusilmä nyökkäsi. “Toivotaan, että huomennakin on poutaa. En haluaisia joutua lähtemään metsään vesisateessa.”
Liljatuuli katsahti häneen kulmiaan kohottaen. “Et kai sinä vettä säiky?”
“En tietenkään!” Leimusilmä puhahti ja huiskaisi hännällään. “On vain inhottavaa, kun vesi kastelee turkin litimäräksi ja se liimautuu nahkaan kiinni.”
“Niinpä niin.” Liljatuuli käänsi katseensa takaisin menosuuntaan, mutta hänen naamalleen oli ilmestynyt huvittunut hymynkare.

Leirissä Leimusilmä antoi löytämänsä yrtit Liljatuulelle, joka vei ne parantajan pesälle. Leimusilmä itse meni katsomaan, miten Sumupennulla oli sujunut sillä välin, kun he olivat olleet poissa. Pentu makoili lähellä leirin reunaa, ja Leimusilmän huomatessaan tämä ponnahti jaloilleen ja tepasteli kollia vastaan.
“Näkyikö mitään epäilyttävää?” Leimusilmä tiedusteli.
“Ei yhtään mitään. Minulle ehti tulla tylsää”, Sumupentu vastasi ja haukotteli pitkästyneenä.
“No, kiitos kuitenkin, kun pidit vahtia”, mustavalkoinen parantajaoppilas kiitti. “Jos haluat, voin opettaa sinulle vielä pari helppoa yrttiä”, hän ehdotti sen jälkeen.

//Sumu?

Kirjoittaja: Sirius

Hyppelin aukiolla. Tykkäsin katsella pesiä. ”Hmm..” ajattelin kurkistaessani yhdelle pesälle. Siellä haisi yrtit. ”Hei.” kuului kollin ääni pesän nurkasta. ”Ole sitten hiukan hiljempaa.” kuului kuiskaus. Huomasin Liljatuuli-nimisen naaraan. ”Mitä täällä tapahtuu?” kysyin. ”Tänne hyökkäsi koira. Tai no ei ihan tänne mutta nämä kissat vahingoittuvat.” Leimusilmä naukaisi. ”Ai. Harmi.” sanoin. ”Niinpä juuri.” Liljatuuli sanoi. ”Ja yrttejäkin on kirotun vähän!” ”Mikä yrtti sitten teiltä puuttuu?” kysyin kiinnostuneena. ”No vaikka ja mitä.” Leimusilmä sanoi. ”Ja kukkivia kasvejakaan ei enää ole.” ”Voinko auttaa?” kysyin hiukan varautuneesti. En pitänyt oikein parantajan työstä, mutten halunnut vaikuttaa välinpitämättömältä. ”Et kauheasti.” sanoi Liljatuuli pahoittelevasti. ”Et ole parantaja.” ”Haluaisin parantajaksi.” sanoin painokkaasti. ”No, hyvä on.” Liljatuuli myöntyi. ”Jauha vaikka tuo yrtti.” Otin yrtin suuhuni. Se maistui hirveän kitkerältä. Sylkäisin sen heti pois. ”Ihan kauhean makuista!” älähdin. Huomasin Liljatuulen vaihtavan katseita Leimusilmän kanssa. Katsoin heitä ärtyneesti. ”Niinhän se maistuukin.” Leimusilmä sanoi. Hänen silmissään oli huvittunut pilke. ”En ole mikään pikkupentu.” sanoin. ”Etpä niin.” Liljatuuli sanoi hymyillen. Painoin pääni alas. Nappasin varren suuhuni. ”Mikä yrtti se on, tiedätkö, Sumupentu?” Leimusilmä kysyi. Maistelin yrttiä. Se maistui..jotenkin kitkerälle. ”Nokkosta?” kysyin. ”Nokkosen vartta.” Leimusilmä vastasi. ”Oikein hyvä.” Sanat lämmittivät sydäntäni. ”Ehkäpä sinun kannattaisi lähteä ennen kuin koko yrttivarasto on suussasi.” Liljatuuli sanoi huvittuneesti. Nyökkäsin ja poistuin pesästä. Turkkini tuoksui voimakkaasti. Huomasin Liljatuulen ja Leimusilmän menevän hakemaan yrttejä. ”Saanko tulla mukaan?” kysyin toiveikkaasti. ”Et tällä kertaa.” Leimusilmä vastasi. ”Voit vahtia parantajan pesää.” Ryntäsin vahtimaan. Mikään mäyrä tai kettu tai koira ei pääsisi sisään! ”Muista olla sitten hiljaa!” Liljatuuli huusi perääni. ”Joo.” vastasin vaikka tiesin etteivät he kuulisi sitä. Venyttelin pesän edessä. ”Tämä on tylsää.” ajattelin. Hyppelin aukiolla. Sitten tein muutaman kuperkeikan. Pudistelin hiekkaa turkistani.
”Leimu?”

Kirjoittaja: Ruska

Istuin oppilaiden pesän edustalla, silmät sirillään nauttien lehtisateen alun lämpimästä auringon paisteesta. Olin viettänyt mainion viherlehden, ja se taisi myös olla ensimmäiseni. Olin harjoitellut kovasti Hiilihampaan kanssa, ja tunsin olevani todella taitava, Hiilihammas on koko Eloklaanin parhain kissa ja mestari! Olin myös käynyt Sypressitassun kanssa uimassa, no, tietysti Hiilihammas ja Korppisiipikin olivat mukana, enkä enää ikinä suostu karkaamaan keskellä yötä leiristä, en ikinä. Venytin selkääni auringossa, lämpö pureutui turkin läpi, ja tuntui hyvältä, mutta lämpöä ei enää ole kauaa, sillä lehtikato lähestyy, ja lehtikadon mukana tulee kylmyys ja pimeys. En oikein pidä lehtikadosta, silloin on kylmä, pimeää, ja vielä se, että kylmä lumi pureutuu polkuanturoihin, sekä se, että riista näkee kirkkaan turkkini vaikka tekisin mitä. Vielä pentuna rakastin lehtikatoa, tykkäsin leikkiä lumessa, ja napata lumihiutaleita, sen ajatteleminen toi hyviä muistoja. Siirsin ajatukseni pentuajoista nykyaikaan, ja koulutukseeni. Olin jo hyvin edistynyt oppilas, ja ehkäpä pääsen pian soturiksi, se olisi mahtavaa, kun saa mennä ilman mestaria leiristä, ja partioida joka päivä, nyt kun ajattelen, eu soturina oleminen ole kovinkaan ihmeellistä. Partioidaan, saalistetaan ja partioidaan, se kuulostaa ennemmin rankalta kuin mahtavalta ja ihanalta… Kouhautin lapojani, ken tietää, ehkä tykkään tehdä sitä, tai ehkä en. Saan tietää sen vasta tulevaisuudessa. Minua myös hiukan harmitti, koska Sypressitassu on niin nuori, joten hän ei pääse soturiksi samaan aikaan, vaan joutuu olemaan yhä oppilas. En ole varma, mutta minusta tuntuu ettei hänellä ole kovinkaan montaa oppilas ystävää, pikemminkin, joko he kiusaavat häntä, tai eivät ole lainkaan tekemisissä, saatan myös olla väärässä, koska en tiedä kenen kanssa hän on tekemisissä. Sen tiedän, että tykkään hänestä, ihan kumppani mielessä, vaikka hän on lähiaikoina vaikuttanut oudolta. Huokaisin ja katselin leiriä, olin miettinyt jo kauan, ja ehkä minun pitäisi miettiä lisää, kuten tulevaisuuttani. En ollut vielä varma, mitä tahdoin elämästäni, haluanko olla Eloklaanin tunnettu soturi, josta kissat puhuvat vielä monen vuodenajan jälkeen, haluanko pentuja vai en, saanko oppilaan, vai en, mielessäni pyöri monta kysymystä, joihin en saa vastausta, ainakaan vielä. Nyt kun tässä mietiskelen, voisin hiukan samalla sukia lyhyttä turkkiani, ja miettiä sitä, että palellun talvella sen takia. Nuolaisin muutaman kerran kylkeäni, ja mietin jotain mukavaa, mitä voisin mietiskellä. Tämä asia ei ole mukava, mutta voisin miettiä sitä, nimittäin Kuolonklaani. En voi vain ymmärtää sitä, miksi he eivät usko Tähtiklaaniin, vaan Pimeyden metsään, Pimeyden metsän ajattelukin sai minut värähtämään. Tiedän kyllä, että Kuolonklaanissa on hyviä kissoja, jotka eivät usko Tähtiklaaniin, tai Pimeyden metsään. No, se siitä miettimisestä, jatkan vain sukimista. Nuolaisin kerran toista kylkeäni, viettäisin tänään leppoisan päivän.

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Aamu valkeni sumuisena. Astelin aukiolle odottamaan muita metsästyspartioon lähtijöitä, ja odotellessani siistin turkkiani, johon oli yön aikana tarttunut pedistäni sammalsilppua ja havunneulasia. Kun olin melkein valmis, huomasin näkökenttäni laidalla liikettä, ja käännyin kohtaamaan Mehiläislennon. Poikani tassutti luokseni häntä tervehdykseen nostettuna ja kosketti kuonollaan omaani. Vastasin hänen tervehdykseensä kehräten.
”Oletko valmis partioon?” kysyin häneltä.
Mehiläislento nyökkäsi. ”Olen minä. Vaikkakin tämä sää ei ole ihan mieleeni”, hän vastasi ja pörhisti karvojaan kuin jo pelkkä ajatus olisi inhottanut häntä. Päästin pehmeän mrrau-naurahduksen.
”Älä muuta sano! Meidän ei kuitenkaan auta kuin vain tottua tähän, sillä lisää tällaisia päiviä on tiedossa vielä muutaman kuun ajan, kunnes lumi laskeutuu maahan”, hyrisin, ja puhuessani katseeni seurasi soturien pesästä ulos kömpivää soturien letkaa. Heidän joukossaan olivat Utusielu, Hallavarjo sekä Kuuvarjo, joiden oli määrä osallistua partioon kanssamme.
Mehiläislento oli selvästi huomannut saman ja vilkuili jo piikkihernetunnelin suuntaan. ”Pitäisikö meidän käydä hakemassa loput partiosta, jotta pääsemme matkaan? Saalista on helpompi löytää varhain aamusta.”
Nyökkäsin ja nousin ylös. Yhdessä kävimme noutamassa kolme soturia mukaamme ja suuntasimme sitten ulos leiristä. Metsässä leijaili yhä sumua, joka peitti näkyvyyden osittain. Etsimme puiden keskeltä aukean, jonka sovimme olevan tapaamispaikkamme metsästyksen jälkeen. Kukin lähtisi omaan suuntaansa ja palaisi saaliin kanssa tai ilman aurinkohuippuun mennessä.
”Metsästysonnea kaikille!” toivotin vielä tovereilleni, ennen kuin kaikki katosivat metsän uumeniin.
Suuntasin lähellä liplattavan puron suuntaan siinä toivossa, että siellä olisi saaliseläimiä. Hiivin puskien läpi pää kumarrettuna ja lavat alhaalla. Pidin suutani hieman raollaan ja yritin poimia ilmasta merkkejä riistasta.
Tupsahdin ulos pensaasta puron varrelle, ja säpsähdin nähdessäni puron toisella puolella pitkät, ruskeat jalat, joiden yläpäässä keikkui raskaan näköinen ruho. Katsoin kaurista sydän rinnassa pamppaillen ja peruutin hitaasti takaisin pensaaseen. Kauris ei ilmeisesti ollut vielä huomannut minua, sillä se kumartui juomaan vettä rauhallisen oloisena. *Tuossa vasta olisi saalista koko klaanille*, ajattelin hitusen huvittuneena. *Harmi vain, että sen kaatamiseen tarvittaisiin koko klaani.”
Yhtäkkiä jostain lähistöltä kuului kauhistunut rääkäisy, joka sai kauriinkin valpastumaan. Sen pää kohosi korkealle ylhäälle, kun se käänteli valtavia korviaan ja yritti paikantaa ääntä. Sitten se kääntyi ympäri ja loikki tiehensä. *Kuvittelinko vain, vai kuulostiko tuo rääkäisy Kuuvarjolta?* Huoli kasvoi sisälläni – klaanitoverini oli ehkä pahassa pulassa.
Käännyin ympäri ja lähdin ripeästi kulkemaan siihen suuntaan, mistä oletin äänen kuuluneen. Kuljin eteenpäin niin keskittyneenä haistelemaan ilmaa, että en aluksi huomannut maassa retkottavaa, harmaata karvamyttyä, joka lojui puun juurella. Tunsin palan nousevan kurkkuuni, kun lähestyin Kuuvarjon elotonta ruumista; kollin niska oli vääntynyt luonnottomaan asentoon, ja päättelin hänen tippuneen puusta pää edellä.
Katselin kuollutta klaanitoveriani hetken neuvottomana. En tiennyt, miten kaukana muut olivat, eikä minun tehnyt mieli jättää soturin ruumista tähän. Niinpä päädyin kampeamaan Kuuvarjon selkääni – mikä oli helpommin sanottu kuin tehty – ja lähtemään taivaltamaan tapaamispaikkaa kohti. Kollin ruumis oli yhä lämmin, ja sydäntäni kiristi, sillä tunsin sen kylmenevän koko ajan.
Kun saavuin tapaamispaikalle, laskin Kuuvarjon alas ja kävin istumaan hänen viereensä. Toivoin, että joku partiosta sattuisi paikalle etuajassa.
Yritin olla katsomatta Kuuvarjon suuntaan, sillä se tuntui minusta pahalta. Mieleeni muistui, miten kollin kumppani oli kuollut sairaskohtaukseen vain muutama kuu sitten, ja Kuuvarjo oli ollut aivan lohduton. Jos jotain positiivista, niin ainakin hän tapaisi kumppaninsa taas. Silti kuoleman kohtaaminen silmästä silmään tuntui kammottavalta.
”Kuuvarjo?” Mehiläislento asteli aukiolle ja pudotti hiiren maahan. Hän tuijotti järkyttyneenä Kuuvarjon ruumista. ”Mitä tapahtui?”
Pudistin päätäni murheellisena. ”Hän varmaankin kiipesi saaliin perässä puuhun ja putosi.”
Valko-oranssi kolli painoi päänsä alas ja pysyi hetken vaiti. Jossain vaiheessa loputkin partiosta tulivat sovitulle tapaamispaikalle ja kysyivät samat kysymykset kuin Mehiläislento. Sitten me nostimme Kuuvarjon uudestaan selkääni ja lähdimme kävelemään leiriin päin surun varjo yllemme langenneena.

Kirjoittaja: Sirius

Olin paljon iloisempi kun pentutarhaan oli tullut lisää pentuja. Olin ollut Sypressitassun seurassa monta päivää, mutta huomasin kuitenkin että hän vaikutti jotenkin vapautuneemmalta oppilastoveriensa kanssa. Enkä harmitellut sitä, sillä Sypressitassuhan oli oppilas! Kohta jo soturi. Nokilintu oli vienyt minut hetkeksi pois pentutarhasta kun uudet pennut syntyivät. Minttuliekki ja Nokkospilvi olivat pitäneet minusta ja Kaislapennusta huolta. He kuitenkin keskittyivät enemmän omiin pentuihinsa. Halusin koko ajan oman emon ja isän. Kaislapennullakaan ei kai ollut? Pennut olivat vielä aika nuoria. Menin ulos raittiiseen ilmaan. Sypressitassu ja Aurinkotassu menivät aukion poikki. Katselin ympärilleni. ”Ei mitään kummallista.” ajattelin. Pari päivää sitten kummallinen musta kollikissa Loisketassu oli käynyt leirissämme. Minua ei yksinkertaisesti kiinnostanut se. Vaikkahan hän näytti aika hurjalta, oli hän kuitenkin Kuolonklaanin oppilas. En tuntenut vahvaa sidettä Eloklaaniin. Halusin kovasti tavata perheeni. Niitä asioita mietin, kunnes Minttuliekki tuli luokseni. ”Tuletko syömään?” hän kysyi. ”Joo.” vastasin. ”Mitäs mietiskelet?” kysyi joku pentutarhan laidalta. Huomasin Sypressitassun katselevan minua. ”Mitä sinä täällä teet?” tiukkasin. ”Tulin katsomaan pentuja.” Sypressitassu vastasi. Nyökkäsin kylmästi. Mietin miksi olin joskus näin outo. Kai se oli perusluonteeni. En voinut sille mitään. ”Pitäisikö sinun kokeilla hiirtä?” Minttuliekki kysyi minulta. ”Vaikka.” totesin. Kaislapentu oli syömässä omaa ateriaansa muiden pentujen kanssa. En mennyt heidän seuraansa. Olin mieluummin yksin. Hain hiiren tuoresaaliskasasta. Se oli melkein minun kokoiseni. ”Huh!” huokaisin. ”Järkyttävän kokoinen.” naureskeli Sypressitassu. Haukkasin hiirtä. Mehevä pala maistui herkulliselta, jokseenkin vieraalta. Söin hiiren loppuun. Lopulta näytin kauhean pullealta. ”Heh heh.” naurahdin itsekseni koolleni. En jaksanut edes liikkua. Sypressitassu oli lähtenyt pesästä. Tassutin ulos hiukan raskain askelin. Käperryin nukkumaan suosikkipaikalleni pentutarhan edustalle. Varoin olemastani kenenkään tiellä. Nukahdin. Nukuin varmaan aika kauan, sillä kun heräsin, aurinko oli painunut jo puiden taakse. Pujahdin pentutarhaan sisälle. Muut pennut olivat jo nukkumassa. Nokkospilven silmät kiilsivät pimeässä. ”Missä olit?” hän kuiskasi hiljaa. Katsoin häntä ilmeettömänä. ”Ulkona.” vastasin. Tassutin vuoteelleni. Vuoteessani oli varpusenhöyheniä. En ollut huomannut että niitä olisi ollut eilen. Käperryin vuoteelleni nukkumaan. Näin unta siitä, että olin emoni ja isäni vieressä. Sitten he joutuivat jättämään minut Eloklaanille. Olisivat mieluummin jättäneet minut Kuolonklaaniin! He kai ajattelivat parastani, sillä tarinoita Kuolonklaanin hurjuudesta oli loputtomiin. Kai se elämä olisi sielläkin ihan tavallista? Tai oliko syy kenties päällikössä? Lakkasin ajattelmasta asiaa. Olin herännyt auringonvaloon. Säteet loivat minuun lämmitäviä läiskiä. Huokasin helpottuneesti. Olin Eloklaanissa. Ehkä voisin sopeutua elämään täälläkin? Menin ulos etsintäkierrokselle. Halusin mennä etsimään sulkia tai lehtiä. Haistelin ilmaa. Huomasin parin vaahteranlehden kieppuvan alas puusta. Ne olivat kirkkaan punaruskeita. Pudistin päätäni.

Kirjoittaja: Hopsu

Närhitassu heräsi monta hetkeä auringonnousun jälkeen siihen, että Pohjaharha kosketti hänen lapaansa kuonollaan. Edellisyön tapahtumat palasivat kohisten mieleen, ja nuori naaras tiesi, ettei luvassa ollut mitään hyvää. Pohjaharhan usein ilmeetön katse oli vakava, mutta äänensävy ei ollut vihainen, ja syyllisyyden tunteesta huolimatta hän tunsi olonsa hieman helpottuneeksi. Mestari oli antanut hänen nukkua, vaikk hän olikin yöllä toiminut väärin. Pääaukiolle päästyään he istuutuivat, ja Pohjaharha selitti naaraalle hänen tekojensa seurauksista hiljaisella äänensävyllä. Närhitassu tyytyi nyökkäilemään hiljaisuudessa. Ymmärtäisiköhän Pohjaharha, jos hän selittäisi tekonsa perimmäisen syyn?
”Pysyttelet seuraavat kolme päivää leirissä, etkä saa poistua muurien ulkopuolelle ellei ole hätätilanne. Lisäksi sinun on huolehdittava, että klaaninvanhimmat, kuningattaret ja pennut ovat tyytyväisiä”, valkoinen kolli naukui vakavalla äänensävyllä. Närhitassu tunsi olonsa pettyneeksi, mutta ymmärsi samalla pelkojensa olleen aivan turhia.
”Ymmärrän”, hän vastasi väräyttäen korvaansa ja kohtasi Pohjaharhan meripihkankeltaisen katseen.
”Hyvä”, kolli vastasi, ja oli aikeissa kääntyä, mutta pysähtyi sitten ja katsoi Närhitassua uudelleen,
”Mitä sinä oikein teit siellä metsässä noin myöhään yöllä?”
Nuori kissa oli hetken aikaa vaiti. Hän pohti, uskoisiko mestari hänen sanojaan, vai pitäisikö toinen häntä ihan hiirenaivona? Närhitassu kuitenkin tiesi, että asia tulisi painamaan häntä, ellei hän nyt kertoisi Pohjaharhalle yön tapahtumista.
”Minä- minä jäljitin niitä kahta vierastamme. He hiippailivat yöllä ulos ja metsään”, hän lopulta kakisti ulos käpäliään tuijotellen. Pohjaharhan katse ei kertonut hänen ajatuksistaan, kun hän vastasi:
”Ja sinä päätit seurata heitä? Ymmärrät varmasti, että öinen metsä voi olla arvaamaton ja jopa vaarallinen.”
Närhitassu nyökkäsi katse täynnä häpeää.
”Tiedän minä.. Minusta se vaikutti vain epäilyttävältä.”
Pohjaharha kohautti lapojaan ja käänsi päänsä kohti piikkihernetunnelia.
”Minä lähden nyt metsästämään. Onko rangaistuksesi sinulle selkeä?”
Närhitassu nyökytteli päätään vaitonaisena. Pohjaharha ei ollut ottanut kantaa Kieron ja Karjun yöllisiin hiippailuihin. Ilmeisesti molemmat kuitenkin olivat palanneet leiriin, sillä heidän tuoksunsa kykeni erottamaan ilmasta kohtuullisen tuoreina. Kun nuori oppilas sitten nousi jaloilleen lähteäkseen suunnistamaan kohti pentutarhaa, oli Pohjaharha jo kadonnut.

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Olimme löytäneet partion aikana Kuolonklaanissa kadonneeksi ilmoitetun Loisketassun reviiriltämme ja tuoneet hänet leiriin. Loisketassu lähetettiin käymään parantajiemme luona, ennen kuin minä ja Mesitähti lähdimme saattamaan häntä takaisin Kuolonklaaniin. Nuori kolli ei ollut järin halukas palaamaan takaisin, ja uskoin, että tämä harkitsi karkaamista pariin otteeseen. Olisimme kuitenkin luultavasti saaneet Mesitähden kanssa hänet kiinni, mikäli oppilas olisi yrittänyt jotain.
Yritin käydä Loisketassun kanssa kevyttä keskustelua, jotta matka sujuisi mukavammin, mutta kolli ei vaikuttanut olevan juttutuulella – takaisin Kuolonklaaniin palaaminen selvästikin turhautti häntä. Lopulta tulimme rajalle, jossa pysähdyimme odottamaan partiota.
Loisketassu seisoi välissämme tuijottaen eteenpäin ilmeettömästi. Vähän ajan kuluttua horisontissa näkyi lähestyvä partio, joka meidät huomatessaan kiristi vauhtiaan. Partiossa oli mukana neljä kissaa, ja sen kärjessä kulki se sama kolli, jonka oppilas oli jokin aika sitten ylittänyt klaanien reviirejä erottavan rajan tutkiakseen huomaamaansa liskoa.
“Tervehdys”, Mesitähi tervehti kohteliaasti partion kissoja ja nyökäytti kevyesti päätään. “Löysimme Loisketassun reviiriltämme, ja palautamme hänet nyt teille.”
Partion johdossa oleva kookas, arpinen kolli nyökkäsi. “Kiitämme Eloklaania”, soturi maukui ja kääntyi sitten katsomaan Loisketassua: “Tulehan – viemme sinut takaisin leiriin.”
Loisketassu ei aluksi suostunut liikkumaan mihinkään suuntaan, mutta lopulta kuolonklaanilaisten painostus sai hänet kävelemään nyreänä rajan toiselle puolelle. Jäimme vielä hetkeksi seisoskelemaan rajan tuntumaan Mesitähden kanssa ja katsomaan, miten partio lähti kulkemaan takaisin leirinsä suuntaan Loisketassu mukanaan.
“Luuletko, että Punatähti rankaisee häntä?” kysyin Mesitähdeltä, kun käännyimme ympäri palataksemme takaisin.
Mesitähti pudisti päätään. “Punatähti on viisas päällikkö. Hän tietää, että Loisketassun rankaiseminen saisi tämän vain karkaamaan kahta todennäköisemmin. Uskon hänen osaavan hoitaa asian rauhanomaisesti.”
Uskoin Mesitähden olevan oikeassa: vaikka Punatähti olikin Kuolonklaanin päällikkö, hän oli huomattavasti maltillisempi, eikä turvautunut väkivaltaan ilman hyvää syytä. Loisketassulla ei siis periaatteessa pitänyt olla mitään hätää. Toivottavasti oppilas vain tajuaisi pitää kielensä kurissa eikä menisi möläyttämään mitään typerää.

//Lisäsin Mesitähden mukaan, kun sen oli tarkotus alunperinkin lähtee saattamaan Loisketta Hiilen kaa. x) Sitten vielä muistutan, että klaanikissat ei tiedä kujakissayhteisön olemassaolosta. Kuolonklaanissa koko yhteisöstä ei olla kuultukaan ja Eloklaanissa se muistetaan Mesitähden tarinoista, mutta sen ei tiedetä olevan olemassa, sillä aikoinaan Mesitähti surmasi yhteisön johtajan, mikä johti silloisen kujakissayhteisön tuhoutumiseen.

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Pörhistin turkkini suojaksi tihkusateelta. Taas yksi kalsea, lehtisateinen aamu – hiphurraa. Kaipasin jo lämpimiä ja aurinkoisia viherlehden päiviä, joista olimme saaneet nauttia vielä puoli kuuta sitten. Minttuliekki oli tehnyt haljun tempun laittamalla meidät tällaisella kelillä saalistuspartioon.
“Hajaannutaan tässä ja tavataan aurinkohuipun aikoihin samassa paikassa”, Korppisiipi jakoi ohjeita partiolle, johon kuului hänen ja minun lisäksi Pehmoturkki oppilaansa Yötassun kanssa. “Saalistusonnea kaikille!”
Toivotin onnea klaanitovereilleni ja suuntasin syvemmälle sekametsään reviirin pohjoisrajaa kohti. Kuljin suu raollaan eteenpäin, maistellen ilmasta tuoreita hajuja. Sade ja märkä maa tuoksuivat voimakkaasti ja peittivät alleen kaikki muut hajut, mikä teki riistan jäljittämisestä vaikeampaa. Huiskaisin hännälläni närkästyneenä – juuri tätä olin odottanutkin. Vesisatella saalistaminen pitäisi olla soturilaissa kiellettyä.
Kasvavasta turhautumisesta huolimatta jatkoin eteenpäin. Jossain vaiheessa törmäsin osittain vahingossa hiireen, jonka tapoin nopealla sivalluksella niskaan. Hautasin saaliini erään pienen kuusen juurelle, ja onnistuneesta taposta reipastuneena päätin yrittää löytää lisää saalista.
Olin tutkimassa jäniksen papanakasaa, kun korvani havaitsivat poikki napsahtavan oksan äänen jostakin läheltä. Nostin päätäni ja katselin ympärilleni valppaasti. Nuuhkaisin ilmaa, ja niskakarvani pörhistyivät, kun erotin vieraan kissan hajun. *Reviirillämme on tunkeilija.*
Lähdin hiipimään äänen suuntaan hipihiljaa. Koska tuuli puhalsi minuun päin, kaiken järjen mukaan tunkeilija ei ollut vielä voinut haistaa minua. Niinpä toivoinkin yllättäväni kissan, eikä toisinpäin.
Kurkistin erään osittain lakastuneen saniaispöheikön takaa ja näin muutaman hännänmitan päässä vieraan kissan katselemassa ympärilleen mietteliään näköisenä. Kyseessä oli pienikokoinen, vaaleanruskea kolli, jolla oli turkissaan tummempia kuvioita. Hieman itsetyytyväinen virne nousi naamalleni – kokoni puolesta päihittäisin tunkeilijan mennen tullen, mikäli tämä ryhtyisi vaikeaksi.
Nousin seisomaan ja astelin kissan taakse aukiolle. Kolli käännähti katsomaan minuun selvästi yllättyneenä.
“Tervehdys. Oletko eksyksissä?” kysyin rauhallisesti ja kallistin päätäni katsoessani kissaan. “Tämä nimittäin sattuu olemaan Eloklaanin aluetta, eikä ulkopuolisten ole tapana kuljeskella reviirillämme miten huvittaa.”

//Kehrääjä?

Kirjoittaja: Elandra

Katsoin iloisesti hymyillen Kultasiipeä, joka oli heittänyt ilmoille ehdotuksen siitä, että pitäisimme pienen saalistuskilpailun. Jos vastaavan haasteen olisi heittänyt kuka tahansa muu, olisin jo tässä vaiheessa päättänyt voittaa, mutta nyt se ei tuntunut tärkeältä. Itse asiassa halusin Kultasiiven voittavan, jotta naaras saisi olla iloinen itsestään ja omasta suorituksestaan.
”Sehän nähdään!” virnistin leikkisästi ja asetuin lähtövalmiuteen Kultasiiven rinnalle.
”Oletko valmis?” kellertävä soturi kysyi ja katsahti minuun.
”Aina”, vastasin leveästi hymyillen. Tiemme erkanivat lähtiessämme eri suuntiin. Kultasiipi kulki syvemmälle metsään, kun minä palasin takaisin päin samaa reittiä mitä olimme tulleet. Haistelin ilmaa, mutta ajatukseni karkasi huomaamattani saalistamisesta aiempaan keskusteluumme. Pysähdyin paikoilleni ja uppouduin ajatuksiini.
Koko kehoni läpi oli kulkenut lämmin aalto, kun Kultasiipi oli kertonut kaivanneensa minua! Olin ollut niin otettu naaraan kauniista sanoista, etten ollut tajunnut jälkeenpäin vastata hänelle mitään. Pienoinen ahdistus alkoi jyskyttää takaraivossani tajuttuani asian. Oliko Kultasiipi ottanut vastaamattomuuteni loukkauksena?
Rasahdus joen suunnalta sai minut säikähtämään. Katseeni kääntyi nopeasti rasahduksen suuntaan, mutten nähnyt ketään.
”Kuka siellä?” kysyin, mutta vastausta ei kuulunut. Vilkaisin nopeasti ympärilleni; ketään ei näkynyt. Lähdin päättäväisin askelin kävelemään kohti pensasta, jonka takaa arvelin rasahduksen kuuluneen. Kiersin tiheäoksaisen pensaan toiselle puolen, mutta edelleenkään ketään ei näkynyt. Sen sijaan ilmassa leijaili voimakas oravan tuoksu. Sen oli täytynyt astua jonkin maassa lojuvan oksan päälle. Pörröhäntäistä eläintä ei kuitenkaan näkynyt lähistöllä, mutta päätin lähteä seuraamaan sen hajujälkeä.
Multaiseen maahan oli jäänyt pienet jalanjäljet, joka teki jäljittämisestä entistä helpompaa. Kuljin niin äänettömästi kuin osasin, sillä tiesin oravan olevan lähellä. Orava oli suunnannut ensin lähemmäs jokea, mutta jokin oli saanut sen muuttamaan suuntaansa takaisin koivumetsään.
Kuljettuani hetken ajan eläimen jälkiä pitkin, rasahdus sai minut valpastumaan. Katseeni kohdistui punaturkkiseen eläimeen, joka touhuili omiaan läheisen koivupuun juurella. Pudottauduin matalammaksi, ja upotin kynteni metsän pehmeään pohjaan. Hengitin mahdollisimman hiljaa, sillä pelkäsin oravan kuulevan minut. Otin muutaman aivan pienen, hiljaisen askeleen lähemmäs kohdettani. Orava oli sopivasti selkä minuun päin, eikä se huomannut minun lähestyvän.
Kun etäisyyttä oli enää alle kahden ketunmitan verran, jännitin lihaksiani valmistautuen syöksyyn. Sopivan hetken tullen, syöksähdin kohti tuuheahäntäistä eläintä. Epäonnekseni oravalla oli nopeat refleksit, ja tämän onnistui väistää minua. Se pudotti keräämänsä pähkinät ja kiipesi piipittäen koivun runkoa pitkin ylöspäin. Aivan vaistomaisesti lähdin eläimen perään puuhun. Kuten arvata saattaa, puissa elävä orava oli minua huomattavasti nopeampi kiipeilijä. Ennen kuin olin edes rungon puolivälissä, orava oli jo ehtinyt oksiston sekaan. Näin, kuinka se juoksi oksaa pitkin ja loikkasi sulavalla loikalla viereiseen puuhun. Purin hampaani yhteen, minähän en luovuttaisi!
Jatkoin kiipeämistä, kunnes pääsin kapuamaan lähimmälle oksalle. Orava oli pysähtynyt viereiseen puuhun, josta se katseli minua. Olin varma, että tuo pieni otus ajatteli, etten minä saisi häntä kiinni. Oksa, jolle olin astunut tuntui kestävän painoni hyvin. Upotin kynteni puuhun ja valmistauduin taas syöksymään eteenpäin. Kohdistin katseeni viereisen puun oksaan, jolle aioin loikata.
Syöksähdin vauhdilla eteenpäin oksaa pitkin ja ponkaisin itseni ilmaan. Loikka epäonnistui pahanpäiväisesti, sillä en saanut jaloistani tarpeeksi voimaa. Hypyn pituus ei aivan riittänyt, ja käpäläni vain hipoivat oksaa, jolle olin yrittänyt loikata.
Ennen kuin tajusinkaan, olin jo putoamassa kovaa vauhtia kohti maan pintaa. Kuin ihmeen kaupalla onnistuin asettumaan ilmassa niin, etten putoaisi selälleni maahan.
Tömähdin kovalla voimalla jaloilleni maahan. Ehdin jo huokaista helpotuksesta; olin selvinnyt pudotuksesta. Mutta kun otin askeleen eteenpäin, vasen etukäpäläni ei kestänytkään painoani vaan rojahdin naamalleni kosteaan maahan. Vaikeroin maassa itsekseni ja onnistuin nipin napin kampeamaan itseni takaisin jalkojeni varaan. Vasempaan etukäpälään sattui, eikä se kestänyt lainkaan astumista.
Oli minun onneni, että sisareni oli kolmijalkainen. Kimalaistassu oli saanut minutkin joskus kuvittelemaan, miltä tuntui elää ilman yhtä jalkaa. Siispä kolmella jalalla kinkkaaminen onnistui, kunhan vain pystyi olla välittämättä jatkuvasta kivusta, joka jalassa alkoi tuntumaan.
”Kultasiipi!” huhuilin ystävääni kävellessäni hitaasti eteenpäin kolmella jalalla. Kasvoillani oli koko ajan irvistys, sillä kipu oli niin kova.
”Kultasiipi! Oletko sinä täällä?” huhuilin yhä kovemmalla äänellä naarasta. Kipu alkoi tuntua sietämättömältä, joten minun oli pysähdyttävä.
”Kultasiipi!” en voinut muuta kuin huutaa naaraan nimeä ja toivoa, että hän olisi jossain lähistöllä ja löytäisi minut.

//Kulta?

Kirjoittaja: Elandra

Olin nukkunut viime yön taas vaihteeksi melko huonosti. Levottomat unet Metsähallasta ja tämän kuolemasta kiusasivat minua edelleen toisinaan. Olin säpsähtänyt hereille useita kertoja yön aikana ja uudelleen nukahtaminen oli tuntunut mahdottomalta.
Viimein koitti aamu, ja poistuin sotureiden pesästä ensimmäisten kissojen joukossa. Aurinko ei vielä ollut noussut ja pääaukiolla oli mukavan rauhallista. Ilma oli huomattavasti viileämpää kuin eilisaamuna ja aukion halki pyyhältävä tuuli sai minut värähtämään. Lihakseni olivat jännittyneet astuttuani lämpimästä pesästä kylmälle aukiolle, ja yritin saada itseäni rentoutumaan.
Astelin muutaman ketunmitan päähän sotureiden pesän sisäänkäynnistä ja istuin alas sukimaan turkkiani, johon oli nukkumisen jäljiltä tarttunut pieniä sammalhippuja. Nuolin valkoista turkkiani pitkin vedoin ja hartaasti, silottaakseni jokaisen sojottavan karvan.
Saatuani turkkini kutakuinkin siistin näköiseksi, pääaukiolle oli ilmestynyt enemmän porukkaa. Aamun ensimmäinen partio oli kerääntynyt piikkihernemuurin tuntumaan joidenkin ketunmittojen päähän minusta. Silmäillessäni partioon lähteviä sotureita, huomasin sivusilmälläni punertavan hahmon lähestyvän minua Litteäkiven suunnalta. Irvikita oli kohdistanut vihreiden silmiensä vakavan katseen suoraan minuun.
”Huomenta”, tervehdin ennen kuin minua nuorempi soturi ennätti sanoa mitään. Kolli vastasi tervehdykseeni vain pienellä nyökkäyksellä ja meni suoraan asiaan:
”Oletko tietoinen, että oppilaasi vaeltelee öisin metsässä?” Vaikka ilmeeni pysyikin vakavana, soturin lausahdus sai minut yllättymään. Irvikita näytti väsyneeltä, mutta soturin ilmeessä mikään ei viitannut siihen, etteikö hän olisi ollut tosissaan.
”Ihanko totta?” en saanut ulos suustani mitään järkevämpää. Irvikita nyökkäsi.
”Olin yövartiossa nähdessäni hänen saapuvan leiriin. Kertoi olleensa kävelyllä”, raidallinen kissa kertoi. Päästin ilmoille syvän, pettyneen huokaisun ja pudistelin päätäni.
”Kiitos, että kerroit”, lausahdin kiitollisena, ”lupaan keskustella asiasta Närhitassun kanssa ja huolehtia, ettei tällainen toistu uudelleen.” Edessäni seisova kolli nyökkäsi ja poistui luotani sanaakaan sanomatta. Seurasin katseellani, miten punaruskea kissa katosi sotureiden pesään.
Sitten katseeni kääntyi oppilaiden pesälle, jonka edustalla Yötassu, Aurinkotassu ja Sypressitassu istuskelivat. Pohdin kuumeisesti, mitä minun pitäisi tehdä Närhitassulle. Naaras oli osoittanut epäkunnioitusta minua kohtaan poistumalla leiristä ilman lupaani. Se tuntui inhottavalta, etenkin kun odotukseni oppilaan suhteen olivat olleet niin korkealla. Minun olisi huolehdittava, että naaras noudattaisi jatkossa sääntöjä.
Lopulta tulin siihen lopputulokseen, että antaisin nuoren naaraan nukkua vielä hetken. Hyvin levänneenä oppilas olisi varmasti paljon vastaanottavaisempi, kun antaisin hänelle ansaitun rangaistuksensa. Vaikka halusinkin tehdä Närhitassulle heti selväksi sen, että minä olin hänen mestarinsa ja hänen täytyi kunnioittaa minua sekä sääntöjä, en halunnut välillemme turhaa riitaa. Sellainen vain tekisi molempien elämästä vaikeampaa ja pahimmassa tapauksessa koulutuksen laatu kärsisi.

Istuskelin vielä tovin pääaukiolla ja odotin auringon nousevan. Katselin sillä välin pääaukiolla häärivien eloklaanilaisten arkisia toimia. Yksitellen jokainen pesän edustalla istunut oppilas oli lähtenyt kukin oman mestarinsa mukana harjoituksiin tai partioon. Laskujeni mukaan pesässä oli Närhitassun lisäksi enää vain Talvikkitassu, sillä Mesitähti oli hetki sitten hakenut Kimalaistassun mukaansa ulos leiristä.
Välillä katseeni harhautui aukiolta leirin ympärillä kasvaviin puihin, joiden oksat kurottelivat kohti pilvien peittämää taivasta. Puiden vihreät lehdet olivat menettäneet kirkkaan värinsä ja alkaneet kellertää. Pian metsä olisi ruskan väreissä ja lehdet alkaisivat hiljalleen putoilla puista. En odottanut innolla lehtikatoa. Pelkkä ajatus kylmästä ja pimeästä vuodenajasta sai karvani nousemaan pystyyn. Kahtena edellisenä lehtikatona Eloklaani oli kokenut kovia, kun viheryskä oli iskenyt klaaniin. Moni oli menettänyt henkensä ja ajat olivat olleet jopa epätoivoisia. Saatoimme vain rukoilla, ettei Tähtiklaani riepottelisi meitä samalla tavalla tulevana lehtikatona.
Laskin katseeni alas puiden latvoista takaisin leirin aukiolle. Nousin ylös ja lähdin kävelemään kevein askelin kohti oppilaiden pesää. Kuljettuani aukion poikki karhunvatukkapensaikon edustalle, pysähdyin vielä hetkeksi miettimään suunnitelmaani. Olisi osattava olla ankara, mutta ei ilkeä. Tarkoitukseni ei ollut pahoittaa Närhitassun mieltä, vaan saada hänet ymmärtämään tekojensa seuraukset. Työnnyin sisään hämärään pesään ja etsin katseellani Närhitassun mustaa turkkia. Kuten olin arvellut, Närhitassu oli yksin pesässä. Puikkelehdin sammalvuoteiden yli nukkuvan naaraskissan luokse ja kosketin hellästi kuonollani tämän lapaa. Närhitassu säpsähti hereille ja käänsi säikähtäneen oloisena vihreän katseensa minuun. Nopeasti nuoren kissan kasvoille piirtyi syyllinen ilme ja tämän katse laskeutui jalkoihini.
”Nouse ylös, meidän täytyy keskustella”, sanoin vakavalla, mutta rauhallisella äänellä. Käännyin ympäri ja astelin ulos pesästä. Pesän uloskäynnillä kuulin Närhitassun nousevan ylös. Päästyäni takaisin pääaukiolle, musta naaras tuli nopeasti perässäni. Hänen katseestaan paistoi syyllisyys ja häpeä, joka mielestäni oli vain hyvä. Vaikkei naaraan teosta aiheutunut haittaa klaanille, hänelle itselleen tai muille kissoille, halusin hänen ymmärtävän tekonsa vakavuuden. Johdatin naaraan perässäni kauemmas oppilaiden pesästä, sopivan etäisyyden päähän muista pääaukiolla oleskelevista kissoista. En halunnut ylimääräisten korvaparien kuulevan keskusteluamme.
”Taidatkin tietää, mistä tahdon puhua kanssasi”, aloitin ja kohdistin katseeni mustaan oppilaaseen. Närhitassun katse pyyhki aluksi maata, mutta alkaessani puhumaan hän nosti sen varovaisesti minuun.
”Tiedän”, hän vastasi ääni väristen. Nyökkäsin tyytyväisenä.
”Tiedät siis myös sen, etteivät oppilaat saa poistua leiristä ilman mestareidensa lupaa. Olen hyvin pettynyt sinuun, Närhitassu”, kerroin irrottamatta katsettani Närhitassun kirkkaanvihreistä silmistä, ”säännöt eivät ole olemassa ilman syytä. Ne on luotu, jotta niitä noudatettaisiin. Jokaisen säännön rikkominen on yhtä vakava teko, vaikkei se johtaisikaan vaaratilanteeseen. Jotta voisit oppia sen, minun on annettava sinulle rangaistus.”
Pysyin hetken vaiti, jotta oppilas sai aikaa sisäistää sanomani. Hetken hiljaisuuden päätteeksi ilmoitin naaraalle hänen rangaistuksensa:
”Pysyttelet seuraavat kolme päivää leirissä, etkä saa poistua muurien ulkopuolelle ellei ole hätätilanne. Lisäksi sinun on huolehdittava, että klaaninvanhimmat, kuningattaret ja pennut ovat tyytyväisiä.”

//Närhi? (en ollu varma oliko se kissa Irvikita, mutta se ainaki vastas sen kuvausta XD)

Kirjoittaja: Hopsu

Närhitassun mielestä Pohjaharha oli tehnyt oikean ratkaisun surmatessaan Metsähallan taistelussa. Musta naaras väräytti korviaan myötätunnosta, sillä saattoi arvata, miltä Pohjaharhasta tuntui kantaa tuonlaista taakkaa. Närhitassu oli varma, että jos hänen jonain päivänä täytyisi, hän myös puolustaisi klaanitovereitaan henkensä uhalla – vaikka se tarkoittaisi toisen kissan surmaamista. Pohjaharha oli ollut hetken hiljaa, ja oppilaan pohtiessa kääntänyt katseensa tuoresaaliskasaan. Juuri saapunut partio oli tuonut siihen lisää täytettä, ja Närhitassu huomasi vatsansa kurnivan nälästä.
”Oletko nälkäinen? Jakaisin mielelläni saaliin kanssasi, jos se vain sinulle sopii. Ymmärrän toki, jos tahdot ennemmin viettää vapaa-aikasi oppilastovereidesi kanssa”, Pohjaharha naukui kohteliaasti kääntäessään meripihkanvärisen katseensa nuoreen naaraaseen. Katse oli tuttuun tapaan ilmeetön, mutta äänensävy ystävällinen ja Närhitassu nyökkäsi tyytyväisenä. Hän piti mestaristaan, ja hänestä
tuntui, että Pohjaharha piti hänestä myös.
”Kyllä se sopii. Voin hakea meille jotakin”, hän naukui vastaukseksi ja Pohjaharha äännähti myöntyvästi.
Närhitassu otti muutaman juoksuaskeleen kohti tuoresaaliskasaa mennessään, ja totesi lihaksiensa särkevän harjoittelun jäljiltä. Tuoresaaliskasassa oli runsaasti valinnanvaraa, ja hetken pohdittuaan naaras päätyi pulskaan kaniin, jonka viherlehden aika oli lihottanut. Viherlehti oli ollut lämmin, jopa paikoittain kuuma, ja Närhitassu tiesi olleensa onnekas saatuaan kasvaa vahvaksi nuoreksi kissaksi näin antoisana aikana. Kaikki eivät olleet niin onnekkaita – hän oli kuullut, että jotkut lehtikadon aikana syntyneet pennut eivät koskaan nähneet viherlehden aikaa. Viileähkö tuulenvire karvoilla muistutti kuitenkin edessä häämöttävästä lehtisateesta, ja Närhitassu ravisteli ajatuksen pois kantaessaan kanin Pohjaharhan luokse.
”Ota sinä ensin, olet varmasti sudennälkäinen”, vanhempi kolli naukui ja Närhitassu räpäytti silmiään kiitollisena. Hän tosiaankin tunsi nääntyvänsä, ja tuoreehko kani maistui herkulliselle. Hetken päästä hän työnsi kanin mestarilleen, joka kyyristyi sen ääreen.
”Pian on lehtisade”, Närhitassu naukaisi hiljaa ja haisteli ilmaa aukiolla. Aurinko oli laskenut, ja kosteus oli noussut kasvien lehdille. Vielä ei kuitenkaan ollut niin kylmä, että ne olisivat huurtuneet saati jäätyneet. Pohjaharha nyökkäsi aterioimisen lomassa.
”Saa nähdä, ehdimmekö harjoittamaan uimataitojasi ennen joen jäätymistä”, kolli maukaisi hyväntahtoisesti ja työnsi kanin takaisin Närhitassulle.
”Minua ei ainakaan haittaisi, vaikka harjoittelu jäisi seuraavaan viherlehteen”, naaras tuhahti, mutta ei ehtinyt upottaa hampaitaan pehmeään kaniin ennen kuin vieraahko tuoksu kantautui hänen sieraimiinsa. Närhitassu jähmettyi hetkeksi, mutta rentoutui sitten tunnistaessaan kulkijat. Varjoisalla aukiolla tassuttelivat Kiero ja Karju, jotka olivat olleet mukana taistelussa, jossa Metsähalla oli kuollut.
”Aikovatko nuo jäädä, vaikka lehtisade tuleekin?”, hän maukaisi hiljaa mestarilleen, ja seurasi katseellaan kaksikon liikkumista. Ei hänellä mitään vieraita vastaan ollut, mutta naarasta kaiveli jostain syystä edelleen ajatus orastavasta riistapulasta. Pohjaharha seurasi hänen katsettaan hiljaisena.
”Heidän vierailullaan on syy, jonka tärkeydestä päättää Mesitähti”, kolli vastasi ja hänen vastauksensa jätti oppilaalle jostain syystä tulkitsemisen varaa. Närhitassu kuitenkin päätti olla kyselemästä enempää, ja näykki loput omasta osuudestaan kania. Pohjaharha ei myöskään jatkanut keskustelua, ja Närhitassu suki käpäliään mestarinsa syödessä loppuun. Vaikka he eivätkään enää puhuneet aiheesta, jokin keskustelussa jäi vaivaamaan oppilasta, eikä hän osannut sanoa johtuiko se kaksikon läsnäolosta vaiko Pohjaharhan vaitonaisuudesta aiheen suhteen.

Jossain valveen ja unen rajamailla Närhitassu havahtui keskustelun ääniin. Ne kantautuivat ohuehkon seinämän läpi oppilaiden pesään, ja kaikessa hiljaisuudessa Närhitassu puntaroi, oliko sen arvoista nousta kurkistamaan, mitä aukiolla tapahtui. Hän kampesi itsensä ylös, venytteli jäykistyneitä raajojaan ja hiipi hiljaa oviaukolle. Pesän ulkopuolella ilma oli kylmää, ja naaras värähti kauttaaltaan tuntiessaan tuulen puhaltavan hiljaa. Kuu oli edelleen näkyvissä, eikä aukiolla sittenkään näkynyt kissoja. Silti Närhitassu saattoi vannoa kuulleensa jonkun naukuvan. Hän avasi suunsa ja haisteli ilmaa, mutta vain muutamat tuoksut tuntuivat tuoreilta ja nekin kuuluivat jokin aika sitten kulkeneelle kuuhuipun partiolle. Sitten naaras haistoi tuoksun, jota oli ihmetellyt jo aikaisemmin samana äivänä, eikä malttanut antaa asian olla. Vieraat olivat kulkeneet aukiolla aivan hetki sitten. Närhitassu tiesi, ettei hänen pitäisi, mutta lopulta uteliaisuus vei voiton, ja hän lähti vikkelästi – mutta mahdollisimman hiljaa – kipittämään kohti piikkihernetunnelia, jonne vieraidenkin haju vei. Hän työntyi tunnelin läpi matalana, eikä löytänyt ketään edes sen ulostuloaukon toisesta päädystä. Pieni musta kissa sulautui hyvin yön hämärään, ja hän terästi aistejaan paikallistaakseen kissat. Hajujälki lähti kohti koivumetsää sekametsän pensaitten välissä, ja Närhitassu puikkelehti vikkelästi eteenpäin. Hänen lihaksensa olivat jännittyneet ja hän kuunteli tarkkana jokaista rasahdusta. Närhitassu tiesi, ettei hänen pitäisi olla metsässä tähän aikaan yöstä saati liikkua ulkona ilman mestarinsa lupaa, mutta innostus pisteli käpälissä ja siivitti askelia. Kyllä hän ehtisi pesään ilman, että kukaan ehtisi huomata hänen puuttuvan. Pian jokin herätti naaraan huomion, ja hän puikahti nopeasti kuusen lehvien alle. Vierailijat seisoivat jonkin matkan päässä ja tuijottivat pimeään metsään jonkin matkaa Närhitassun vasemmalla puolella. Vain toinen heistä naukui jotakin hiljaisella äänellä, kuin ei olisi odottanutkaan vastausta toiselta kissalta. Sitten hän pudisti päätään ja kaksikko lähti liikkumaan eteenpäin, eikä Närhitassu uskaltautunut nousemaan oksien alta ennen kuin olisi varmaa, ettei häntä nähtäisi. Kotvan kuluttua naaras ryömi aukiolle, jossa kissat olivat vain hetki sitten seisseet, ja nuuhki ilmaa. Tuulen suunta oli kääntynyt, eikä kaksikon tuoksua enää tuntunut, vaikka hän avasi suunsa haistaakseen tarkemmin. Olisi ehkä viisaampaa kääntyä takaisin, hän pohti ja käännähti ympäri . Askeleet siivittivät häntä nopeasti kohti leiriä, ja Närhitassu unelmoi jo pehmeästä sammalesta ja hyvistä unista, joista hän ehtisi nauttia vielä monta hetkeä ennen auringonnousua. Unelmoinnin lomassa tarkkaavaisuus kuitenkin unohtui, ja juuri leirin ulkopuolella naaraan matka pysähtyi suurikokoisen kollikissan käpäliin.
”Mistä sinä olet tulossa?”
Punaruskean kissan ääni ei ollut Närhitassulle tuttu, mutta hän oli nähnyt tämän usein aukiolla muiden sotureiden kanssa. Naaras kirosi itsensä mielessään, ja kohtasi kollin katseen varoen.
”Kävin- kävin vain kävelyllä”, hän mutisi hiljaa ja käänsi katseensa käpäliinsä. Voi Tähtiklaani sentään! Pohjaharha olisi varmasti niin pettynyt.
”Vai niin”, kollin äänessä kajasti epäusko, mutta tämä huokaisi hiljaa. ”Sinähän olet Pohjaharhan oppilas, etkö olekin?”
Närhitassu nyökkäsi. Metsä heidän ympärillään oli hiljainen, ja hämäryydestä hän päätteli, että auringonnousuun oli vielä runsaasti aikaa.
”Mene suoraan pesääsi. On vielä yö, enkä aio herättää häntä juuri nyt. Voit kuitenkin olla varma, että hän haluaa puhua kanssasi heti aamunkoitteessa.”
Nuori oppilas äännähti kiitokseksi, ja laahusti piikkihernetunnelin läpi pää painuksissa. Aukio oli edelleen tyhjä, ja hän pujahti oppilaiden pesään nukkuvien oppilastovereiden sekaan omalle paikalleen.

Pohjaharha antaisi hänen varmasti kuulla kunniansa. Minkälainen hiirenaivo jää kiinni seikkailustaan! Närhitassu vaipui rauhattomaan uneen omien ajatustensa sättimänä. Unessakaan pettymys ei jättänyt häntä rauhaan, ja hän uneksi joutuvansa erotetuksi klaanista käytöksensä vuoksi.

//Pohja?

Kirjoittaja: Auroora

Ampiaispiston vastaus kysymykseeni, vaikka se puoliksi vitsi olikin, sai minut hiukan huolestumaan. En tosiaan toivonut, että ystävilläni oli raskasta sotureina. Halusin tehdä parhaani, jotta heidän elämänsä olisi mahdollisimman huoletonta, helppo ja mukavaa. Siksi kehotinkin kollisoturia hiukan avaamaan sanomaansa. Kaikeksi onneksi kyse ei ollut mistään kovin vakavasta; Ampiaispistoa vaivasivat samat soturielämän varjopuolet kuin minua. Aikaiset aamut olivat raskaita, eikä soturina voinut edes jäädä torkkumaan siihen asti, että mestari viimein tuli häätämään harjoituksiin. Olimme nyt soturi-ikäisiä, ja meillä oli velvollisuutemme, joista meidän oli pidettävä kiinni.
Hymy levisi väkisinkin kasvoilleni, kun Ampiaispisto valitti sitä, ettemme olleet päässeet juuri viettämään aikaa yhdessä. Oli mukava tietää, että hänkin oli kaivannut minua. Kenties ehtisimme kiireiltämme näkemään toisiamme useammin sitten, kun olimme tottuneet kunnolla soturin elämään. Silloin partioissa käyminen ja muut työt eivät tuntuisi niin raskailta, eikä meillä menisi niin paljoa aikaa pelkkään lepäämiseen. Itsestäni ainakin tuntui, että etenkin metsästyspartiot veivät minusta kaikki mehut, enkä niiden jälkeen jaksanut muuta tehdä kuin loikoilla leirissä.
”Minua harmittaa se myös!” puuskahdin, kun Ampiaispisto harmitteli yhteisen aikamme puutteesta. ”Ainakin joskus pääsemme samoihin partioihin. Mutta se ei riitä, kaikista mieluiten näkisin sinua joka päivä.”
Ehdimme saapua Koivumetsään ennen Ampiaispiston vastausta. Haistoin heti yhden hajujäljen jos toisenkin; vaikka säät olivat koko ajan kylmenemässä, riistaa onneksi vielä riitti. Viherkatse jakoi meidät pareiksi ja onnekseni sain metsästyskumppanikseni Ampiaispiston.
Viherkatse ja Huurresiipi katosivat syvemmälle metsikköön jättäen meidät taakseen. Käännyin ystäväni puoleen.
”Miten olisi pieni saalistuskisa? Minun on kyllä varoitettava sinua, sillä aion voittaa”, sanoin virnistäen Ampiaispistolle. Voittaminen ei missään nimessä ollut minulle tärkeää, mutta pieni kilpailu oli aina viihdyttävää.

//Amppari?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Loisketassu ei vaikuttanut erityisen halukkaalta lähtemään takaisin, minkä Leimusilmä ymmärsi hyvin – tuskin oppilas oli karannut Kuolonklaanista vain palatakseen sinne eloklaanilaisten saattelemana. Toisaalta Mesitähdellä ei ollut muutakaan vaihtoehtoa kuin palauttaa karkuri, sillä Punatähti nimenomaan oli pyytänyt Eloklaania ilmoittamaan havainnosta Loisketassusta.
Leimusilmä asetteli vielä viimeisen hämähäkinseitin paikalleen ja astahti kauemmaksi oppilaasta. ”No niin, valmista tuli. Nyt olet valmis menemään.”
Loisketassu mulkoili ensin sidottua jalkaansa ja sitten Leimusilmää. Leimusilmä ei jäänyt odottamaan kiitosta, vaan rupesi keräämään kokoon käyttämiään tarvikkeita, jotta voisi viedä ne takaisin yrttivarastoon.
Hiilihampaan pää työntyi sisälle pesään. Tabbykuvioinen kolli vilkaisi nopeasti sairasaukiolla nukkuvan tyttärensä suuntaan, ennen kuin siirsi katseensa Loisketassuun ja Leimusilmään.
”Joko tuli valmista?” soturi kysyi.
Leimusilmä nyökkäsi. ”Hän on valmiina lähtöön.”
Loisketassu ei ilmeensä perusteella näyttänyt olevan samaa mieltä. Siitä huolimatta tummaturkkinen kolli tassutti Hiilihampaan perässä ulos pesästä. Leimusilmä jäi katsomaan hänen peräänsä mietteliäänä. Hän ei tiennyt, miten Kuolonklaanissa suhtauduttiin karkureihin, etenkin, kun kyseessä oli niin nuori kissa. Toivottavasti Punatähti olisi armollinen Loisketassulle.

//Voit jättää Loiskeella jatkot halutessas vaikka Hiilelle 🙂

Kirjoittaja: Elandra

Hiilihammas: 39kp! –

Pohjaharha: 40kp! –

Kultasiipi: 19kp –

Sypressitassu: 17kp –

Mesitähti: 34kp! –

Närhitassu: 36kp! –

Talvikkitassu: 15kp –

Lieskakajo: 58kp! –

Kimalaistassu: 20kp! –

Kuutamotassu: 27kp! –

Ampiaispisto: 5kp –

Leimusilmä: 7kp –

Kirjoittaja: Elandra

Olin helpottunut, kun Hiilihammas oli luvannut unohtaa menneet ja keskittyä vain tulevaan. Toivoin tabbykuvioisen soturin toimivan esimerkkinä myös muille eloklaanilaisille, jotka epäilivät Karjun ja Kieron luotettavuutta. Hiilihammas oli pidetty soturi, joten uskoin hänen kykenevän puhumaan järkeä klaanitovereilleen.
Olimme saapuneet Kuolonklaanin rajalle, jonka tuntumassa leijaili tuore kuolonklaanilaisten tuoksu. Partio oli kaiketi kulkenut tästä ohi vastikään, mutta ketään ei näkynyt lähimailla. Karju ja Kiero haistelivat ilmaa, ja huomasin Hiilihampaan mietteliään katseen käväisevän minussa ennen kuin siirtyi takaisin kahteen erakkokolliin.
”Kuolonklaanin partio on kulkenut tästä vasta”, päätin todeta ääneen sen, jonka jokainen paikallaolija oli varmasti jo tajunnut. Karjun arvosteleva katse siirtyi Kuolonklaanin reviiristä minuun.
”Miksi te suostutte asumaan näin lähellä vihollisianne? Eikö olisi helpompaa siirtää reviiri kauemmas. Nythän vihollisen on naurettavan helppoa vain tallustella leiriinne ja käydä kimppuunne”, tabbykuvioinen kolli murahti. Ymmärsin hyvin Karjun huolen, järjestely kuulosti varmasti oudolta hänenlaiselleen kissalle, joka ei koskaan ollut kuullut klaaneista.
”Kuolonklaani ei suinkaan ole vihollisemme, vaan rajanaapurimme. Jokainen Eloklaanin ja Kuolonklaanin jäsen on sitoutunut noudattamaan sääntöjä, jotka laadimme Punatähden kanssa, kun Eloklaani perustettiin. Toista klaania vastaan ei saa punoa juonia, eikä toisen reviirille saa astua ilman painavaa syytä”, selitin rauhallisella äänellä. Karju ei näyttänyt edelleenkään kovin vakuuttuneelta, mutta kolli kohautti lapojaan.
”Vai niin. Metsähalla puhui tästä rajanaapuristanne vähän eri sävyyn. Hänen sanojensa mukaan rajanaapurinne ovat kovia rikkomaan lupauksiaan”, Karju tuhahti, ”mutta eipä se minun ongelmani ole, kai sinä tiedät paremmin.”
”Niin, tiedän voivani luottaa Kuolonklaanin päällikön sanaan. Hän pitää kyllä huolen, että kuolonklaanilaiset noudattavat sääntöjämme”, vakuutin ja partio lähti taas liikkeelle.

Kuljimme rauhallisesti loppumatkan eteläiselle rajalle vähän jutustellen. Hiilihammaskin näytti rentoutuvan sen verran, ettei hän vilkuillut kaiken aikaa perässään kulkevia erakoita, vaan pystyi keskittymään ympäristöön ja itse keskusteluihin. Karju kertoi partion aikana hänen ja Kieron menneisyydestä:
”Emomme kuoli meidän ollessa nuoria, ja isäämme emme ole koskaan tavanneetkaan. Olimme niin pieniä, ettemme osanneet metsästää, joten päädyimme kaksijalkalan kujille. Minä olin melkoinen rääpäle, joten Kiero otti tehtäväkseen puolustaa minua. Hän puhui vielä silloin, ja oli melkoisen ärsyttävä tapaus”, Karju oli naurahtanut ja tönäissyt leikkimielisesti veljeään, jonka tuima katse oli hetkeksi vaihtunut hymynkaltaiseen virnistykseen, ”kuten näette, hän otti aika pahasti osumaa meitä vanhemmilta kujakissoilta. He höykyttivät Kieroa ihan kunnolla, ja yhdellä kerralla hän oli vähällä kuolla. Ne kapiset kissat jättivät hänet kuolemaan, mutta ihmeen kaupalla Kiero selvisi. Sen jälkeen hän ei ole sanonut sanaakaan, mutta meistä on tullut erottamattomia. Siellä missä Kiero, on myös Karju, me pidämme yhtä loppuun saakka.”
Tarina oli ollut koskettava. Se sai minut arvostamaan kaksikkoa enemmän, sillä heidän sisarussuhteensa oli harvinaisen vahva, aivan kuten minulla ja Liljatuulellakin.
Partion jälkeen palasimme leiriin, Hiilihammas kiitti meitä mukavasta partiosta ja kiiruhti sitten Korppisiiven luokse sotureiden pesän edustalle. Karju ja Kiero lähtivät myös omille teilleen.
Minä sen sijaan en ehtinyt liikahtaa minnekään, kun Liljatuuli kiiruhti luokseni pentutarhalta. Parantajakissan ilme kertoi, että jotakin oli tapahtunut.
”Onko Minttuliekillä kaikki hyvin?” kysyin nopeasti harmaan naaraan päästyä luokseni. Parantaja nyökytteli päätään.
”Pennut syntyivät hetki sitten”, Liljatuuli naukui haikeasti hymyillen. Tunsin sisareni niin hyvin kertoakseni, että jokin oli pielessä.
”Miten pennut voivat? Selvisivätkö he?” en jäänyt odottelemaan vastausta, vaan pyyhälsin pentuetoverini ohitse suoraan kohti karhunvatukkapensaikkoa. Työnnyin sisään hämärään, maidontuoksuiseen pesään ja katselin ympärilleni. Minttuliekki makoili sammalvuoteella pesän perällä, ja hänen vatsansa vierellä oli kolme pientä pentua. Naaras näytti väsyneeltä, kun hän kohtasi katseeni.
”Saimme neljä pientä pentua. Yksi heistä oli liian heikko selvitäkseen, ja hän on jo vaeltanut Tähtiklaanin luokse”, punaruskea naaras henkäisi säröilevällä äänellä. Katseeni siirtyi Leimusilmään, joka istui Minttuliekin vierellä. Mustavalkean parantajaoppilaan käpälien edessä makasi pieni, punaruskea pentu. Se ei inahdellut kuten muut pentuetoverinsa, vaan makasi liikkumattomana kylmällä maalla. Tunsin, kuinka joku sipaisi lapaani ja käänsin vihreän katseeni Liljatuuleen.
”Otan osaa”, parantaja henkäisi ja kosketti lohduttavasti kuonollaan turkkiani. Nyökkäsin pienesti ja otin askeleen lähemmäs Minttuliekkiä ja eläviä pentujamme.
”Ovatko muut pennut kunnossa?” kysyin vilkaisten Leimusilmää.
”Ovat, elävistä pennuista kaksi ovat naaraita ja yksi on kolli”, parantajaoppilas naukaisi rauhallisella äänellä. Nyökyttelin hitaasti päätäni samalla, kun tarkastelin Eloklaanin uusimpia jäseniä. Minttuliekin vatsan vierellä makaavat pennut olivat kukin erivärisiä. Yksi oli kilpikonnakuvioinen, toinen punaturkkinen ja kolmas mustavalkea, mutta jokainen heistä oli aivan täydellisiä. Nostin katseeni hennosti hymyillen Minttuliekkiin.
”Ne ovat täydellisiä”, henkäisin lumoutuneena. Oli uskomatonta, miten joka kerta omien pentujen näkeminen ensimmäistä kertaa oli yhtä ihmeellistä, vaikka Tähtiklaani olikin siunannut minulle jo kolme pentuetta tätä ennen. Minttuliekki nyökytteli päätään ja avasi suunsa haukotellakseen.
”Sinä olet varmasti väsynyt, olet tehnyt valtavan työn. Minä jätän teidät lepäämään, ja käyn hautaamassa meidän pienokaisemme leirin ulkopuolelle”, lupasin ja kosketin hellästi kuonollani punaturkkisen naaraan otsaa. Minttuliekki päästi kurkustaan pienen kehräyksen ja nyökkäsi.
”Hänen nimensä on Matarapentu”, naaras kertoi hiljaisella äänellä, ”voimme keksiä muiden pentujen nimet myöhemmin.”
Hyvästelin kumppanini ja vastasyntyneet pentumme ja poistuin pesästä yhtä aikaa Liljatuulen ja Leimusilmän kanssa. Hautasin pennun leirin ulkopuolelle pienen pähkinäpensaan juurelle. Oli surullista, että pentu oli joutunut Tähtiklaanin luokse ennen kuin ehti edes elää emonsa vatsan ulkopuolella, mutta uskoin, ettei Tähtiklaani ottanut ketään luokseen turhaan. He tarvitsivat Matarapentua enemmän kuin me, vaikka se niin pahalta tuntuikin. Tapaisimme poikamme viimeistään silloin, kun vaeltaisimme itsekin Tähtiklaanin metsissä.

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Eilinen oli ollut suoraan sanottuna hullu päivä: Leimusilmä oli vahingossa lipsauttanut Lieskakajolle Nokkospilven odottavan pentuja, sillä oli olettanut tämän olevan asiasta jo tietoinen. Myöhemmin samana iltana Lieskakajo oli törmännyt partiossa koiraan, loukkaantunut ja joutunut parantajan pesälle. Tuulikuiske oli kuollut, ja yksi oppilaista, Kuutamotassu, oli menettänyt häntänsä lähes kokonaan. Leimusilmällä ja Liljatuulella oli ollut käpälät täynnä töitä koko illan, ja he olivat joutuneet ramppaamaan sairasaukiolla vuorotellen pitämässä vahtia läpi yön ihan kaiken varalta.
Aamuaurinko sarasti viimein, ja Leimusilmän vahtivuoro oli ohi. Liljatuulen tultua vapauttamaan hänet, hän suuntasi ulos haukkaamaan happea. Aukiolla oli epätavallisen paljon hälinää tähän aikaan aamusta. Pian syy sille selvisi, kun Leimusilmä huomasi partion mukana vieraan kissan. Kissa näytti nuorelta mutta nuhjuiselta. Parantajaoppilas hiipi lähemmäksi kuuntelemaan Mesitähden ja muukalaisen keskustelua.
“Olen nykyään erakko”, Leimusilmä kuuli nuorukaisen maukuvan Eloklaanin päällikölle.
Mesitähden äänensävy oli ystävällinen, kun tämä vastasi: “Meidän on kuitenkin vietävä sinut takaisin Kuolonklaanin, jotta voit itse puhua Punatähden kanssa. Muuten he etsivät sinua turhaan.”
*Kuolonklaaniin?* Leimusilmä ajatteli mielessään. Sitten hänelle valkeni: tuon kollin täytyi olla Loisketassu, jonka Kuolonklaanin päällikkö oli ilmoittanut kadonneeksi viime täydenkuun kokoontumisessa. Oli kuitenkin hieman outoa, miten tämä oli päätynyt Eloklaanin reviirille. Jos oppilas oli lähtenyt klaanistaan ryhtyäkseen erakoksi, niin miksi tämä oli jäänyt niin lähelle klaanien reviirejä?
“Minä ja Hiilihammas saatamme sinut, kunhan olet ensin käynyt parantajiemme luona. Näytät olevan loukkaantunut”, Mesitähti naukui.
Silloin Leimusilmä päätti astua esiin: “Minä voinkin ottaa hänet tästä saman tien.”
Kissat kääntyivät katsomaan häneen hiukan yllättyneinä. Leimusilmä virnisti pahoittelevasti.
“Anteeksi, satuin vain kuulemaan keskustelunne.”
Mesitähti nyökkäsi hänelle ja kääntyi sitten sanomaan Loisketassulle: “Odotamme sinua täällä, kunnes olet valmis.”
Leimusilmä hymyili Loisketassulle kohteliaasti ja osoitti hännällään parantajan pesän suuntaan: “Tätä tietä.”
Hän käveli kollin kanssa parantajan pesälle, jossa Liljatuuli kohtasi heidät yllättyneenä. Leimusilmä selitti hänelle nopeasti tilanteen ja lähti sitten hakemaan varastosta yrttejä ja hämähäkinseittiä. Hän palasi pian Loisketassun luo ja ryhtyi käymään läpi oppilaan haavoja.
“Eihän se minulle tietenkään kuulu, mutta miksi lähdit Kuolonklaanista, etkä ilmoittanut siitä kenellekään? Toverisi ovat varmasti olleet huolissaan sinusta”, Leimusilmä maukui sitoessaan Loisketassun etutassua.

//Loiske?

Kirjoittaja: Elandra

Kävelin muiden mukana kohti Koivumetsää, jonne Mesitähti oli partiomme määrännyt. Minttuliekki oli siirtynyt pentutarhalle odottamaan pentujensa syntymää, joten Mesitähti oli ottanut hoitaakseen myös varapäällikön tehtävät. Olin iloinen, että päällikkö oli laittanut partioon Kultasiiven. Minua harmitti, miten vähän olimme soturinimitysteni jälkeen olleet tekemisissä. Aikataulumme tuntuivat menevän aivan ristiin ja aina minun ollessani leirissä, Kultasiipi oli jossain muualla.
Hunajanvärinen naaras kiri minut kiinni, ja kuljimme rinnatusten kapealla polulla aluskasvillisuuden seassa. Minun täytyi katsoa tarkkaan joka askeleeni, jotta en hairahtunut ulos polulta varpujen sekaan.
”Miltä soturin arki on maistunut?” soturinaaras kysyi ystävällisesti. Vilkaisin häntä hymyillen, mutta käänsin nopeasti katseeni takaisin polkuun.
”Eipä kovin hyvältä”, naurahdin itsekseni hauskalle heitolleni. Kun katseeni käväisi taas Kultasiivessä, huomasin tämänkin kasvoilla olevan huvittuneen virneen. Ennen kuin käänsin katseeni takaisin polkuun, huomasin soturinaaraan vakavoituvan.
”Onko jokin sitten hullusti?” naaras kysyi huolestuneena. Oli äärimmäisen hellyyttävää, kuinka paljon ystäväni välitti minun – tai oikeastaan jokaisen eloklaanilaisen – voinnista. Se oli yksi syy, miksi Kultasiipi oli minun paras ystäväni.
”En vain jaksa aikaisia aamuja ja jatkuvaa työntekoa! Luulin, että soturin elämä on ratkiriemukasta ja rentoa, mutta olin aivan väärässä. Mekään emme ole ehtineet viettää lainkaan aikaa yhdessä, kun joudumme molemmat vain raatamaan koko ajan”, valitin huomaamattani liian kovaan ääneen. Edelläni kulkeva Huurresiipi vilkaisi minua kulmiaan kurtistaen. Kasvoilleni lehahti nolostunut virnistys, ja valkea soturi käänsi katseensa taas eteenpäin.
”Hups, ei soturin elämä oikeasti niin kamalaa ole. Mutta minua kyllä ihan todella harmittaa, ettemme ole ehtineet viettää aikaa yhdessä”, vilkaisin Kultasiipeä hieman surumielinen ilme kasvoillani.

//Kulta?

Kirjoittaja: Elandra

Taisteluharjoitukset olivat olleet suorastaan menestyksekkäät, ja Närhitassu vaikutti nopealta oppijalta. Oli ollut ilo huomata, kuinka naaras oli onnistunut ja hänen kasvoilleen oli hiipinyt tyytyväinen hymy. Joka hetki olin entistä varmempi, että minun oppilaastani kasvaisi loistosoturi.
Matka leiriin oli käynyt kaikessa hiljaisuudessa, arvelin Närhitassun olevan väsynyt pitkistä harjoituksista. Kuitenkin leirin sisäänkäynnillä oppilas avasi suunsa ja esitti kysymyksen, jota en ollut odottanut:
”Sinä sanoit aikaisemmin, ettei soturi saa tappaa vihollistaan, muuten kuin jos se on aivan välttämätöntä. Oletko sinä koskaan.. tappanut ketään?” Katsahdin ilmeettömänä mustaa oppilasta, alkaen heti miettiä vastausta toisen kysymykseen. En halunnut valehdella, vaikken ollutkaan ylpeä teostani. Metsähalla oli kuollut vain neljäsosakuu aiemmin minun kynsissäni, ja asia pyöri yhä mielessäni useita kertoja päivässä. Olin päässyt eroon syyllisyydestä, mutta pelko Tähtiklaanin vihasta oli yhä vahvasti läsnä.
”Olen, yhden kissan”, aloitin rauhallisella äänellä kääntäen katseeni oppilaasta tummuvalle taivaalle. Metsähallan kuolemaan johtanut tapahtumaketju alkoi taas pyöriä päässäni. En voisi koskaan unohtaa hänen lasittunutta katsettaan. Kuollessaan Metsähalla oli katsonut suoraan minua syyttävillä silmillään. Ravistelin päätäni saadakseni kuvan kuolleesta naaraasta pois mielestäni ja laskin meripihkaisen katseeni Närhitassuun.
”Olet varmasti kuullut kolmesta erakosta, jotka hyökkäsivät neljäsosakuu sitten Mesitähden ja Hiilihampaan kimppuun. Minä olin partiossa, joka löysi heidät. Yksi heistä ajoi minut tilanteeseen, johon yhdenkään soturin ei tulisi joutua. Hän yritti surmata klaanitoverini, joten minun oli tehtävä nopea päätös ja surmattava hänet”, kerroin mahdollisimman totuudenmukaisesti tapahtuman nuorelle oppilaalle. Ääneni säröili viimeisen lauseen kohdalla, ja kylmät väreet kulkivat selkäpiitäni pitkin. Närhitassun katse huokui myötätuntoa.
”Se oli varmasti oikea päätös”, musta oppilas naukui ja väläytti minulle hennon, lohduttavan hymyn. Olin kiitollinen, ettei Närhitassu tuominnut tekoani.
”Kiitos”, lausahdin kiitollisella äänellä naaraalle. Olimme hetken hiljaa, ja sillä välin katseeni harhautui oppilaasta sotureihin, jotka astelivat sisään leiriin tuoresaaliiden kanssa. Partio vei saalistamansa tuoresaaliit kasaan, jossa oli jo ennestään jonkin verran saalista. Katsahdin taas oppilaaseeni, joka oli syönyt viimeksi ennen harjoituksia.
”Oletko nälkäinen? Jakaisin mielelläni saaliin kanssasi, jos se vain sinulle sopii. Ymmärrän toki, jos tahdot ennemmin viettää vapaa-aikasi oppilastovereidesi kanssa”, esitin pyynnön oppilaalle niin, että tämän olisi niin halutessaan helppo kieltäytyä siitä. Olin itse oppilaana viihtynyt oikeastaan paremmin mestarini kuin oppilastovereideni kanssa, mutta tiesin etteivät kaikki olleet kuten minä.

//Närhi?

Kirjoittaja: EmppuOmppu

Kuutamotassu oli sukimassa itseään oppilaiden pesän edustalla, kun Talvikkitassu marssi hänen luokseen yhtenä myrskynmerkkinä. Olettaen naaraan etsivän isäänsä Mesitähteä valittaakseen tälle taas jostakin, hän kertoi tälle tuon lähteneen aiemmin partioon vierailijoiden kanssa. Talvikkitassun varsin voimallinen reaktio sai hänet kuitenkin ällistymään, kun naaras kertoi toivovansa Mesitähden kuolleen. Pian hänelle selvisi, että Talvikkitassu oli saanut juuri kuulla Mesitähden ja Minttuliekin saavan toisen pentueen, mikä selvästikin oli järisyttänyt takkuturkkisen oppilaan maailmaa sen verran pahasti, että tämä oli jo valmis etsimään itselleen uudet vanhemmat.
Kuutamotassu ei ensi alkuun tiennyt, mitä vastaisi. Hänen mielestään Talvikkitassu – kuten yleensä – ylireagoi tähän uutiseen eikä kyennyt näkemään tilanteessa mitään positiivista. Toisaalta Kuutamotassu itse oli vanhempiensa pennuista nuorimmaisin, joten hän ei voinut sanoa tietävänsä, miltä naaraasta tuntui.
“Kuule, eivät uudet sisarukset sinua tapa. Vanhempasi rakastavat sinua aivan yhtä paljon kuin ennenkin, vaikka he saavatkin uusia pentuja. Onhan minullakin vanhempia sisaruksia, mutta vanhempani eivät lakanneet rakastamasta heitä minut saatuaan.” Kuutamotassun puhuessa Talvikkitassun itkuinen ilme oli muuttunut kiukkuiseksi. *Voi rähmä, mitä minä nyt sanoin väärin?* hän ajatteli turhautuneena ja valmistautui kuulemaan toisen oppilaan mielipiteen ilmauksen.
“Helppohan se on sinun sanoa, kun olet nuorin! Mistä sinä tiedät, saavatko muut sisaruksesi yhtä paljon rakkautta kuin sinä? Enpä ole nähnyt sinua juttelemassa heidän kanssaan kovin usein”, Talvikkitassu napautti takaisin. Vaikka Kuutamotassu tiesi Talvikkitassun olevan väärässä sen suhteen, paljonko hänen vanhempansa rakastivat aiempia pentujaan, ei hän voinut kumota sitä väitettä, että hän vietti hyvin vähän aikaan muiden sisarustensa kanssa. Itse asiassa hän ei ollut ikinä käynyt kunnollista keskustelua kenenkään heidän kanssa.
“Se ei silti todista mitään. Minun ja sisarusteni väleillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, miten vanhemmilta saamamme rakkaus jakautuu meidän neljän kesken.” Intellessään ääneen Talvikkitassun kanssa Kuutamotassu tajusi, miten typerältä heidän juttunsa mahtoivat kuulostaa ohikulkijoiden korviin. Tämä keskustelu ei selvästikään vienyt heitä mihinkään suuntaan.
“Kuutamotassu! Talvikkitassu!” Utusielun kutsuva naukaisu sai heidät molemmat kääntymään katsomaan vanhempaan soturiin, joka tassutti heitä kohti. Kuutamotassu kumarsi pienesti mestarilleen tervehdykseksi.
“Anteeksi, meidän ei ollut tarkoitus häiritä ketään. Me olimme juuri lopet-”, hän yritti selittää, mutta Utusielu keskeytti hänet:
“Me neljä ja Lieskakajo lähdemme illalla partioon, joten tänään ei pidetä harjoituksia. Voisitte kuitenkin käydä putsaamassa klaaninvanhimpien pesässä aikanne kuluksi ennen sitä.”
Kuutamotassu olisi halunnut väittää vastaan, mutta hän ei halunnut kuulostaa samanlaiselta valittajalta kuin Talvikkitassu, joten hän piti suunsa kiinni ja nyökkäsi vain kuuliaisesti. Talvikkitassu sen sijaan oli aikeissa ilmaista tyytymättömyytensä, mutta hänkään ei saanut siihen tilaisuutta, sillä kilpikonnakuvioinen soturitar häipyi yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin.
Kuutamotassu huokaisi: taas hän joutuisi kuuntelemaan Talvikkitassun ruikutusta. “No niin, mennään sitten. Minua ei huvita jäädä roikkumaan klaaninvanhimpien pesälle iltaan asti.”

Huolimatta Talvikkitassun kitinästä ja uhkauksista lähteä klaanista, he saivat siivottua klaaninvanhimpien pesän iltapäivään mennessä. Urakan jälkeen Kuutamotassu kävi hakemassa itselleen syötävää tuoresaaliskasasta. Hän päätyi jakamaan hiiren Talvikkitassun kanssa, sillä naaras pörräsi edelleen hänen ympärillään ja jatkoi monologiaan siitä, millaisia pettureita hänen vanhempansa olivat hankkiessaan lisää pentuja.
Kun ilta tuli, mestarit tulivat hakemaan heitä partioon. He olivat aloittaneet saman väittelyn siitä, miten uusien pentujen hankkiminen ei ollut petturuutta edellisiä pentuja kohtaan. Talvikkitassu pidättäytyi kannassaan eikä suostunut uskomaan sitä, ja Kuutamotassu oli vähällä menettää hermonsa naaraan kanssa jo toisen kerran tälle päivää.
Jossain välissä Tuulikuiskaus oli tullut mukaan partioon matkan varrelta, ja Utusielu oli päättänyt, että he voisivat saalistaa partion päätteeksi. He hajaantuivat pareittan saalistamaan, ja Kuutamotassu oli mielessään kiitollinen siitä, että hän sai hetken ajan pitää taukoa Talvikkitassun seurasta.
Kuutamotassu oli ehtinyt saada kiinni pienen peltomyyrän, kun kauempaa nummilta alkoi kuulua haukuntaa ja rääkynää. Utusielun käskystä hän jätti myyrän siihen paikkaan, ja he juoksivat kiireesti katsomaan, mistä oli kyse. Kuutamotassun turkin jokainen karva nousi pystyyn, kun hänen nenäänsä lehahti tyrmäävä, hieman ketunhajua muistuttava löyhkä. Vain hetkeä myöhemmin he saapuivat taistelutantereeksi muuttuneelle alueelle nummilla, missä Lieskakajo kamppaili henkensä edestä isoa, tummanruskeaa eläintä vastaan. Tuulikuiskauksen hento ruumis makasi vähän matkan päässä maassa liikkumattomana, ja sen näkeminen sai Kuutamotassun vatsassa muljahtamaan. *Onko hän kuollut?*
“Lieskakajo! Tuulikuiske!” Utusielu rääkäisi ja syöksyi soturitoveriensa avuksi. Kuutamotassu seurasi tiiviisti naaraan kintereillä, vaikka jokainen hänen olemuksensa hiukkanen huusi ja aneli häntä juoksemaan kauemmaksi vaarasta.
Lieskakajo lensi maahan tajuttomana. Utusielu loikkasi pedon niskaan ja kynsi sitä minkä ehti. Kuutamotassu pysähtyi tarkistamaan, olivatko Lieskakajo ja Tuulikuiske yhä hengissä. Se oli kuitenkin virhe, sillä samassa hän tunsi kuuman hengityksen hönkivän takaa päin häntä kohti. Hurjistunut eläin upotti hampaansa hänen häntäänsä ja puri niin lujaa, että Kuutamotassulta oli lähteä taju. Hän huusi ja sähisi ja yritti epätoivoisesti kynsiä elukan kuonoa saadakseen sen irrottamaan otteensa.
Silloin pelastava, punertava välähdys singahti ilman halki ja iskeytyi päin pedon naamaa. Eläin avasi leukansa Kuutamotassun hännän ympäriltä ja keskittyi häätämään Talvikkitassua kimpustaan. Koskaan ennen hän ei ollut ollut niin iloinen naaraan näkemisestä kuin nyt. Hän pakotti itsensä nousemaan ylös ja menemään tovereidensa avuksi.
Jäädessään alakynteen elikko päätti luovuttaa ja luikkia tiehensä häntä koipien välissä. Neljä kissaa jäivät katselemaan sen menoa hengästyneinä ja ruhjottuina. Talvikkitassu yritti vielä lähteä sen perään, mutta Utusielu esti häntä:
“Meidän on saatava haavoittuneet leiriin.”
Kuutamotassulla oli huono olo. Hän ei uskaltanut vilkaista häntäänsä päin, sillä tunsi jonkin olevan oudosti. Oliko se mennyt sijoiltaan?
“Kuutamotassu, sinun häntäsi lojuu maassa!” Talvikkitassu huudahti hänen pelkonsa vahvistaen. Hän nielaisi ja yritti olla hätääntymättä, vaikka pakokauhu tempoilikin hänen rinnassaan voimistuen joka hetki.
“Ei hätää. Sinä selviät kyllä”, Utusielu tuli hänen viereensä ja puhui hänelle rauhoittavasti. Kuutamotassu veti henkeä ja yritti keskittyä olennaiseen eli Lieskakajon ja Tuulikuiskeen leiriin saamiseen. Hän auttoi Talvikkitassun kanssa nostamaan soturit Okraviiksen ja Utusielun selkään, minkä jälkeen he lähtivät hitaasti kävelemään takaisin leiriin päin.

Leirissä Leimusilmä ja Liljatuuli riensivät auttamaan haavottuneiden saattamisessa turvallisesti sairasaukiolle. Tuulikuiske oli menetetty jo taistelupaikalla, mutta Lieskakajo oli vielä pelastettavissa. Leimusilmä rupesi tarkistamaan hänen haavojaan saman tien ja ramppasi sairasaukion ja yrttivaraston välillä rivakasti.
Liljatuuli ryhtyi hoitamaan Kuutamotassun katkennutta häntää saman tien, sillä se kaipasi parantajan mukaan akuuteinta hoitoa. Kuutamotassulla oli jo niin heikko olo verenhukasta, kun he pääsivät leiriin, ettei hän jaksanut tehdä muuta kuin vain maata sammalilla ja antaa parantajien hoitaa työnsä.
Ilmeisesti Kuutamotassu oli vaipunut tiedottomuuteen joksikin aikaa, sillä kun hän heräsi, hänen tyngäksi lyhentyneen häntänsä ympärille oli kiedottu paksu kerros hämähäkinseittiä, joka haisi vahvasti yrteiltä. Talvikkitassu napotti heti hänen vieressään, kun hän avasi silmänsä ja oli saman tien hänen kimpussaan. Kumma kyllä, Kuutamotassua ei ärsyttänyt naaraan tavanomainen hästääminen, vaan hän oli pikemminkin huojentunut nähdessään tämän siinä.
”Onneksi olin paikalla, olin paljon nopeampi, kuin se köntys! Näithän sinä kuinka hienosti minä taistelin, Kuutamotassu? Taistelin kunniani puolesta”, Talvikkitassu räpätti menemään, ja tämän haavoja paikkaamaan tulleella Liljatuulella oli haasteita saada oppilas pysymään paikallaan hoitotoimenpiteiden ajan.
”Jos se eläin olisi törmännyt kaikista kissoista juuri sinuun ensiksi, se olisi varmaankin kääntynyt ympäri niiltä sijoiltaan ja juossut karkuun iän ikuista pälätystäsi”, Kuutamotassu vitsaili ja joutui sulkemaan silmänsä, ettei hänessä kiinni kiehnäävän Talvikkitassun häntä osuisi niihin.
”No niin, nyt te kumpikin, teidän pitäisi saada lepoa”, Liljatuuli patisteli ja yritti saada Talvikkitassua asettumaan sammalille.
Vastamutinoista huolimatta Talvikkitassu kävi lopulta makaamaan sammalille lähelle Kuutamotassua. Kuutamotassun huomio kiinnittyi kuitenkin pian pesän suulle ilmestyneeseen Kimalaistassuun, joka näytti etsivän jotakuta katseellaan. Pian kolmijalkaisen naaraan silmät osuivat häneen, ja oppilas kinkkasi hänen luokseen. Kuutamotassu katsoi vanhempaa sisartaan hiukan hämmästyneenä: oliko Kimalaistassu tullut katsomaan häntä?
Talvikkitassu ilveili Kimalaistassulle jotakin hänen takaansa, mutta Kuutamotassu komensi äkäisesti tätä olemaan hiljaa. Hän katsahti raitaturkkiseen naaraaseen, joka katsoi häntä jäänsinisissä silmissään huolta.
”Älä huolehdi, kyllä minä henkiin jään, vaikka minulta häntä puuttuukin”, Kuutamotassu naukaisi värisyttäen viiksiään leikkisästi. Todellisuudessa häntä ahdisti ajatus siitä, että loput hänen hännästään lojui yhä nummilla. Hän ei varmaan ikinä tottuisi elämään ilman häntäänsä. Voiko kissa edes olla kissa ilman häntää?

//Kimmo?

Kirjoittaja: Aura

Kimalaistassu retkotti Irvikidan selässä kohti Kieloniittyä. Naaras viihtyi Kieloniityllä viherlehden aikaan, siellä oli niin kaunista. Kimalaistassu ihaili maisemia hyväntuulisena ja sulki hetkeksi silmänsä. Naaras oli hieman ihastunut Irvikitaan, mutta ei uskaltanut kertoa tunteitaan vanhemmalle kollille. He olivat olleet ystäviä koko naaraan eliniän ajan, hän ei halunnut ottaa sitä riskiä, että se valuisi hukkaan. Hänen ja Aurinkotassunkin välit olivat hieman oudot. Kimalaistassu tunsi pientä kateutta Sypressitassua kohtaan, joka sai Aurinkotassun jakamattoman huomion. Naaras takertui vasemmalla etutassulla Irvikidan kehoon ja kietaisi häntänsä kollin omaan.
”Kiitos kun toit minut tänne, sinulla olisi varmasti omiakin hommia”, Kimalaistassu naukaisi hiljaisuuden jälkeen hiljaisella äänellä.
”Minua vain huimasi tänään aamulla kovin ja Mesitähtikin on jossain, ja-”, naaraskissa selitti, mutta Irvikita keskeytti hänet:
”Ei sinun minulle tarvitse selitellä, olet ystäväni ja ystäviä autetaan”, Irvikita maukui matalalla äänellä ja laski päätään.
”Sitä paitsi seurassasi on aina niin mukavaa, olet hyvä kissa, Kimalaistassu”, kollikissa jatkoi ja sai naaraan sydämen pamppailemaan villisti. Kimalaistassusta tuntui, että hänen tassunsa menivät aina veltoksi Irvikidan seurassa. Jokin kollissa veti häntä todella puoleensa, olihan Irvikita myös komea. Se Kimalaistassun oli pakko myöntää. Varmasti kaikki muutkin kissat kuolasivat Irvikidan perään, Kimalaistassu ei uskonut, että hänen mahdollisuudet kollia kohtaan olisivat kovinkaan korkealla. Naaraskissa niiskaisi ja avasi silmänsä Irvikidan pysähtyessä.

He olivat saapuneet Kieloniitylle. Kolli odotti, että Kimalaistassu sai liu’uttua alas. Naaras tömpsähti maahan ja ravisteli päätään. Irvikita puski naaraskissaa hellästi makuuasentoon ja odotti, että Kimalaistassu sai koottua itsensä. Naarasoppilasta huimasi, mutta hän ei antanut sen häiritä tätä hetkeä. Naaras katsoi Irvikitaa hymyillen ja heilautti sitten häntäänsä.
”Kiitos vielä, tämä merkitsee minulle paljon. Viherlehti loppuu pian ja lehtisateen aikaan täällä ei ole näin kaunista”, Kimalaistassu naukui ja ihasteli maisemia. Yö oli vallannut metsän jo hetki sitten ja tähdet tuikkivat kirkkaina taivaalla. Raidallinen naaraskissa katseli tähtitaivasta ja mietti kuollutta sisartaan. Hänen isosiskonsa Lainepentu oli matkannut jo pentuna Tähtiklaanin maille. Asia suretti Kimalaistassua, hänellä ei ollut mahdollisuuttakaan tutustua toiseen. Olikohan Tyrskytassukin tuolla? Vai oliko kolli elossa? Kimalaistassu toivoi, että toinen ei olisi ainakaan täällä. Oli jo niin pimeää ja Kimalaistassua pelotti, että Tyrskytassu tulisi tappamaan heidätkin!
”Mitä mietit?” Irvikita kysyi mietteliäällä äänellä ja katsoi Kimalaistassuun kysyvästi. Kimalaistassu siirsi katseensa ystäväänsä ja mietti. Uskaltaisikohan hän kertoa kollille, että hän pelkäsi Tyrskytassua ja toivoi, että kolli ei asustelisi näillä main? Pitäisiköhän Irvikita häntä aivan nössönä? Toinen vaikutti hänestä niin rohkealta, kukaan ei uskaltaisi taatusti ryttyillä noin suurikokoiselle kollikissalle. Kimalaistassun katse oli täynnä ihailua, kun hän suorastaan tuijotti Irvikidan vihreitä silmiä.
”Sinua”, pääsi Kimalaistassun suusta ja tajuttuaan mitä hän oli sanonut, naaras laski katseensa häpeissään. Mitä ihmettä hän oli päästänyt suustaan? Kimalaistassun oli pitänyt tasan tarkkaan sanoa, että hän mietti isosisaruksiaan! Jotenkin Irvikita oli vain luikerrellut hänen ajatuksiinsa, tämä oli naaraasta niiin noloa. Kimalaistassusta tuntui, että hän olisi voinut vajota maan alle ja jäädä sinne ikuisiksi ajoiksi. Naaras nyhti ruohoa hermostuneena tassullaan ja pelkäsi Irvikidan vastausta. Mitä jos kolli nauraisi.
”Minä olenkin hyvä mietiskelynaihe”, Irvikita vastasi rennosti ja virnisti naaraalle. Kimalaistassu huokaisi helpottuneena, ainakaan kolli ei ollut pitänyt häntä ihan täytenä typeryksenä. Kimalaistassu katsahti taas Irvikitaan ja väräytti korvaansa.
”Mitä sinä sitten mietit? Sinäkin vaikutat aika mietteliäältä”, naaras kysyi ujosti ja räpäytti silmiään.
”Sinua”, Irvikita vastasi välittömästi ja virnisti ystävälleen. Kimalaistassu tunsi kuinka puna levisi hänen kasvoilleen. Kolliko mietti.. häntä? Kimalaistassu katseli tassujaan, mutta hymy oli väistämättä levinnyt hänen huulille.
”Aijaa, no tuota. Mukava kuulla”, naaras naurahti varovaisesti ja nuuhkaisi yhtä kieloista. Kukkaset olivat niin kauniita, mutta hän tiesi niiden olevan myrkyllisiä, joten kerääminen ei tulisi mieleenkään. Kimalaistassu katseli taas tuikkivia tähtiä haltioituneena.
”Eivätkö ne olekin kauniita? Meidän kaikki edesmenneet klaanitoverimme ovat tuolla”, Kimalaistassu kuiski ja pieni kyynel vierähti hänen poskelleen. Kuka huolehti Lainepennusta? Ehkä Korppisiiven vanhemmat? Vaikka naaras olikin hänen isosiskonsa, oli toinen silti pentu. Hassua, Kimalaistassusta tuon ajattelu tuntui niin kummalta. Tähtiklaanissa kissat kun eivät ikääntyneet. Irvikita suki etukäpäläänsä hiljaisena, mutta nyökkäsi lopulta.
”Olet oikeassa, tähdet ovat hyvinkin kauniita”, raidallinen kissa naukui ja katseli myös tummaa taivasta.
”Miten koulutuksesi muuten sujuu? Ei meidän toki ole pakko puhua siitä, jos sinä et halua”, Irvikita kysyi matalalla äänellä ja sai Kimalaistassun kääntämään katseensa kolliin. Olihan hänen koulutuksensa sisaruksistaan jäljessä, mutta Mesitähti oli naukunut naaraan edistyneen.
”Viimeisissä harjoituksissa Mesitähti kertoi minun edistyneen. Hyvä lihaskunto pitää muut tassuni hyvässä kunnossa ja edesauttaa minua olemaan hyvä soturi. Minulla kuulemma on hyvä mahdollisuus saada soturinimi”, Kimalaistassu henkäisi iloisena. Irvikita nyökytteli Kimalaistassulle tyytyväisenä ja nousi sitten seisomaan.
”Kaipa meidän pitäisi palata takaisin leiriin? Alkaa olla jo hieman viileää”, Irvikita totesi hetken päästä ja raidallinen naaras lähti kampeamaan itseään pystyyn. Paluumatkan hän kävelisi itse, leiriin saakka! Huimaaminenkin oli vähentynyt istumisen ja lepäämisen ansiosta, vaikka naarasoppilas myös uskoi hyvällä seuralla olevan siihen iso merkityksensä.
”Lähdetään sitten. Kuka ekana leirissä voittaa!” Kimalaistassu hihitti vitsikkäästi ja lähti linkuttamaan varovaisin askelin kohti leiriä. Irvikita murahti tyytyväisenä ja kosketti hännällään Kimalaistassun omaa. Kaksikko lähti tassuttelemaan kohti leiriä ja vaihtoivat matkan aikana muutamia maukaisuja. Kimalaistassua oli alkanut väsyttämään hyvin paljon ja hän olisi voinut nukahtaa vaikka näille sijoilleen. Irvikita antoi naaraalle pientä tukea, jotta toinen ei nukahtaisi ja piti naarasta hereillä juttelemalla toiselle mukavia. Pian ystäväkaksikko saapui leiriin ja Irvikita saattoi Kimalaistassun omille sammalilleen. Naaraskissa kellahti pedilleen ja katsahti vielä ystäväänsä hymyillen.
”Kiitos Irvikita, oli mukavaa. Nähdäänhän taas pian?” Kimalaistassu kysyi varovaisesti.
”Totta kai, tulen taas pian etsimään sinut tassuihini”, Irvikita maukaisi ja pukkasi vielä päällään Kimalaistassua lapaan. Naaras päästi pienen kehräyksen ilmoille ja käpertyi pieneen kasaan. Jos Kimalaistassulta kysyttäisiin, päivä oli ollut täydellinen. Irvikita oli hänestä parasta mahdollista seuraa, isänsä lisäksi tietenkin.

Kirjoittaja: Aura

Lieskakajo räpäytti silmiään, oliko hänen korvissaan höyheniä? Oliko Leimusilmä juuri naukunut Nokkospilven odottavan.. pentuja? Siis, Lieskakajon pentuja? Kolli avasi suutaan, mutta sulki sen järkytyksen sekaisesta hämmennyksestä, hänen ilmeensä oli todella huvittava. Olivathan uutiset hyvin iloisia ja pennut olivat aina hyvä asia klaanille, mutta että naaras ei ollut kertonut hänelle. Ja eiväthän he olleet edes kumppaneita! Kollin häntä alkoi vääntyillä hermostuneesti, osaisiko hän olla pennuille sellainen isä, minkä pikkuiset soturinalut ansaitsisivat? Lieskakajo laski päätään ja huokaisi äänekkäästi.
”Saa olla iloinen, että meidän parantaja juoruaa emojenkin puolesta uutiset”, Lieskakajo virnisti, mutta hänen äänensä ei ollut mitenkään ivallinen. Enemmänkin vitsikäs ja rento. Vai että oli heidän parantajana tälläinen hölösuu. Lieskakajo ei kuitenkaan voinut sille mitään, että hän tunsi jotain kummaa lämpöä kollia kohtaan. Jokin Leimusilmässä kiehtoi häntä, kolli oli niin hauska ja… Paljon muutakin.
”Anteeksi, ei minun ollut tarkoitus. Luulin että te olitte kumppaneita ja Nokkospilvi olisi kertonut sinulle!” Leimusilmä kiirehti pahoittelemaan, mutta Lieskakajo vain huitaisi ilmaa käpälällään. Ei häntä haitannut Leimusilmän juoruilu, ainakin hän tiesi nyt totuuden. Mitäköhän Nokkospilvi ajatteli hänestä? Haluaisiko naaras olla hänen kumppaninsa? Ihastuksen kupliva pilvi palasi taas Lieskakajon rintaan. Lieskakajo vilkaisi vaivihkaa Leimusilmää, mutta katsahti sitten taas aukioon. Hänen katseensa hamusi Nokkospilveä, mutta naarasta ei näkynyt sitten missään.
”Olivatko pennut kuitenkin toivottuja? Niin siis jos vain sopii kysyä!” mustavalkea kolli kissa maukaisi hyväntahtoisen uteliaasti ja Lieskakajo nyökkäsi empimättä. Pennut eivät olleet suunniteltuja, mutta Lieskakajo ei koskaan kääntäisi selkäänsä pikkuisille tassuille. Huoli kuitenkin oli kiirinyt kollin rintaan jo tovi sitten, mitä jos asiat kuitenkin menisivät mönkään? Entä jos hän ja Nokkospilvi eivät tulisikaan toimeen, entä jos naaras haluaisikin kasvattaa pentunsa yksin? Lieskakajo ei voisi vain katsoa vierestä, kun soturinaaras veisi hänen pentunsa pois. Sitten Lieskakajo hengitti syvään ja taas ulos. Nokkospilvi oli fiksu kissa, hehän olivat parhaita ystäviä! Hän tiesi kyllä, että naaras ei tekisi mitään tuollaista.
”Minä olen halunnut tulla isäksi jo pitkään, minä vain.. Me emme ole kumppaneita. En ole varma mitä mieltä Nokkospilvi on minusta. Mitä jos minusta ei tulekaan hyvää isää? Entä jos kaikki menee pieleen, hukkaan pentuni tai jotain muuta, hei!” Lieskakajo mourui huolestuneena, mutta nähdessään Leimusilmän lievästi huvittuneen katseen, naurahti hän itsekin.
”Hukkaisit, pentusi? Täälläkö? Ja siilit lentää!” Leimusilmä naurahti hyväntahtoisesti ja tuuppasi kollia toverillisesti.
”Hyvin se menee, et ole ensimmäinen kolli, joka tulee ensimmäistä kertaa isäksi. Sinä pärjäät taatusti mainiosti”, parantajaoppilas naukaisi kannustavasti ja sai liekkiturkkisen kissan hymyilemään aurinkoisemmin. Lieskakajo oli juuri vastaamassa ystävälleen, kunnes kuuli huudahduksen kauempaa.
”Lieskakajo! Sinua odotetaan partioon”, Utusielu maukui entiselle oppilaalleen, joka kiirehti nousemaan seisomaan. Samassa hän muisti lupautuneensa rajapartioon. Hänen pitäisi partioida nyt usein, sillä pian hänen päivänsä täyttyisivät pennuista! Lieskakajo aikoi tehdä kaikkensa ollakseen hyvä isä. Hän halusi, että klaani tietäisi hänet ahkerana soturina, joka teki kaikkensa klaaninsa eteen.
”Pahoittelut, minun pitääkin sitten jo mennä. Mutta meillä jäi juttu hieman kesken, jatketaanko sitä myöhemmin esimerkiksi riistan parissa?” Lieskakajo ehdotti hyväntuulisesti ja heilautti mustavalkealle kollikissalle häntäänsä.

Lieskakajo tassutteli Utusielun ja Okraviiksen luokse, jotka huutelivat oppilaitaan. Lieskakajo huomasikin naaraskaksikon hieman kauempana ja heillä vaikutti olevan kiihkeä keskustelu kesken. Talvikkitassu vaikutti tulisieluiselta tapaukselta, onneksi hänen oppilaansa oli ollut kiltti ja helppo. Okraviiksi vaikutti sopivan jämäkältä kissalta Talvikkitassulle. Pian Okraviiksi sai paimennettua naaraat partioon ja Utusielu lähti johdattamaan joukkoja ulos leiristä. Lieskakajo seurasi kuuliaisesti entistä mestariaan ulos leiristä ja Okraviiksi taas piti perää oppilaiden kera. Kollin korviin kantautui Talvikkitassun naljaili Kuutamotassua kohtaan ja kolli naurahti päätään pudistaen. Olikohan Lieskakajokin ollut yhtä raivostuttava nuorempana? Ainakin hän oli ollut paljon kapeakatseisempi ennen Utusielua. Vanhempi soturi oli opettanut hänelle, että myös erakko-ja kotikisusyntyiset kissat voisivat olla hyviä sotureita. Lieskakajo oli ikuisesti kiitollinen Mesitähdelle siitä, että juuri hän oli saanut Utusielun kaltaisen kultaisen kissan mestarikseen. Matkalla Nummille Lieskakajo katseli maisemia ja pohti tulevaa. Mitäköhän muuta vastuun ja ilon lisäksi pennut toisivat. Toisivatkohan he kuinka paljon huolta? Kolli kantoi jo nyt huolta Nokkospilvestä, missäköhän naaras menikään? Nokkospilvi olisi jo taatusti muuttanut pentutarhaan, olikohan toisen tiineys jo kuinka pitkällä? Lieskakajon olisi etsittävä Nokkospilvi käpäliinsä mahdollisimman pian! Rajapartiosta huolimatta Lieskakajohan voisi saalistaa naaraalle jotain pientä purtavaa, eikö?
”Mikäs sinua noin mahtaa hermostuttaa?” Utusielu kysyi ystävällisesti huomatessaan soturin pälyilevän maisemia hieman hermostuneesti. Lieskakajo väläytti soturittarelle aurinkoisen hymyn. Hän halusi kuuluttaa koko klaanille tulevansa isäksi!
”Minusta tulee isä! Sain kuulla, että Nokkospilvi odottaa minun pentujani”, soturikolli hihkaisi ja suorastaan säteili kilpaa auringon kanssa. Hänen pennuistaan tulisi takuulla Eloklaanin parhaimmat soturit. Kuinkahan monta pentua hän saisi? Tulisikohan isokin pesue? Sitten Lieskakajolla kyllä riittäisi puuhaa. Yksikin pentu toki olisi hieno asia.
”Onneksi olkoon! En tiennytkään, että sinun ja Nokkospilvesi juttu on tuolla tasolla. Heistä kasvaa taatusti reippaita yksilöitä, olen iloinen sinun puolestasi”, Utusielu naukui lempeällä ja kannustavalla äänensävyllä. Raidallinen kissa kosketti entisen mestarinsa lapaa hellästi hännällään ystävällisyyden merkiksi.

”Isäksi tuleminen on varapäällikkyyden lisäksi minun suurin haaveeni. En voi uskoa, että se toteutuu nyt. Voih, mitäköhän nimiä minä keksisin? Haluaakohan Nokkospilvi nimetä heidät kaikki vai saankohan minäkin osallistua siihen seremoniaan?” nuorehko kolli hermoili ja sai Utusielulta vastaukseksi rennon hymyn.
”Etköhän sinäkin saa nimetä jonkun, älä murehdi turhia. Isänä olon oppii vasta käytännössä, sinusta tulee taatusti hyvä isä. En epäile sitä lainkaan, olethan sinä minun oppilaani”, soturinaaras virnisti ja käänsi katseensa. Tuulikuiskaus asteli partiota vastaan hyväntuulisena ja energisenä, toisella vaikutti olevan tassuissa samaa ainetta mitä jäniksillä.
”Hei! Sopiiko liittyä partioimaan teidän kanssanne? Minulla on niiin tylsää! Metsässä on yksin tylsää”, Tuulikuiskaus valitti Utusielulle, joka hetken pohdinnan jälkeen nyökkäsi.
”Meillä onkin kasassa nyt aika iso partio. Voisimme metsästää rajojen tarkistamisen päätteeksi, siihen kun ei tarvita näin montaa kissaa. Mutta liity toki vain mukaamme, kyllä sopu sijaa antaa”, Utusielu naukui rauhallisella äänellä ja niin partio jatkoi matkaansa. Hento tuuli tuiversi kissojen turkeissa ja he lähestyivät rajaansa. Utusielu nosti häntänsä pystyyn sen merkiksi, että kissat voisivat merkata rajat. Lieskakajo uusi rajamerkin tottuneesti ja kääntyi sitten muiden kissojen puoleen.
”Mitä jos hajaannutaan? Minä voin mennä vaikka Tuulikuiskeen kanssa saalistamaan tuonne päin, voisimme saada enemmän saalista, jos hajaannumme eri puolille nummea”, kollikissa ehdotti Utusielulle pää kallellaan ja sai hyväksyvän nyökkäisyn.
”Tavataan tässä tovin kuluttua, tulehan Kuutamotassu”, kilpikonnakuvioinen naaras naukui ja heilautti häntäänsä hyvästien merkiksi. Lieskakajo kuuli Talvikkitassun suusta turhanpäiväistä nurinaa siitä, että hän joutui saalistamaan Okraviiksen kanssa. Lieskakajo suuntasi pienikokoisen kissan kanssa alemmaksi nummia ja kyyhkynharmaa naaras höpötteli mukavia matkalla.
”Toivottavasti löydämme riistaa! Erityisesti jokin makoisa lintu maistuisi kyllä nyt, kenties rastas?” naaras höpötteli ja Lieskakajo nyökkäsi toiselle. Hänestä Tuulikuiskaus vaikutti varsin mukavalta kissalta, vaikka olikin aikamoisen vilkas. Se ei Lieskakajoa kuitenkaan haitannut, olihan hän itsekin aika menevä katti. Kolli avasi suunsa maistellakseen ilmaa, mutta tyypillisten tuoksujen lisäksi hän haistoi jotain epätyypillistä. Kolli ei ollut varma mikä se oli, mutta se tuntui vaaralta. Mitään ei kuitenkaan näkynyt, joten Lieskakajo vain kohautti olkiaan. Ehkä se oli vain kuolonklaanilaisten löyhkää, kuka tiesi. He olivat hyvin lähellä rajaa. Raidallinen kissa hölkötteli nummilla mietteliäänä, mistä saaliista se Nokkospilvi nyt tykkäsikään? Pitäisikö hänen kuitenkin viedä ainakin neljää erilaista? Olisivatko tiineet naaraat jotenkin tavallista nirsompia? Entä jos hän veisi kalaa, jäniksen, jonkun pienen jyrsijän ja jonkun linnun? Sitten Nokkospilvellä olisi ainakin valittavaa.

Lieskakajo haisteli taas ilmaa ja tarkkaili ympärilleen. Yhtäkkiä hänen katseeseensa osui jotain isoa, tummanruskeaa ja löyhkäävää. Kyyhkynharmaa naaras oli huomannut saman ja soturikaksikko tuijotti toisiaan kauhistuneina. Lieskakajo oli kuitenkin tulossa isäksi, hän taistelisi ja voittaisi tämän taistelun. Taisteluntahto oli lisääntynyt välittömästi, kun hän oli saanut kuulla pennuistaan.
”Lieskakajo, minä pelkään koiria aivan hirmuisesti”, Tuulikuiskaus kuiskasi hiljaisella äänellä. Kollisoturi ei ehtinyt vastata, sillä koira oli hölkötellyt lähemmäksi ja huomannut kissat. Lieskakajo nielaisi, pitäisikö heidän vain juosta hakemaan apua? Hän oli ainakin auttamatta liian hidas ja jäisi tuon hurtan alkupalaksi välittömästi.
”Meidän on pakko taistella, Tuulikuiskaus! Muut ovat liian kaukana, ei meillä ole aikaa miettimiseen. Sinä olet pienikokoisempi, yritä päästä sen selkään!” kolli ehti naukumaan ohjeiksi, kunnes koira oli jo päässyt heidän lähietäisyydelle. Tuulikuiskaus oli kuitenkin kauhusta lamaantunut ja koira pääsi tarraamaan hänestä. Koira loksautti leukansa yhteen kyyhkynharmaan kissan selän kohdalla ja Lieskakajo loikkasi kohti koiran kuonoa. Hän raapi tummanruskeaa otusta vimmatusti kuonoon ja sai koiran menettämään otteensa Tuulikuiskeesta. Lieskakajo loi naaraaseen nopean vilkaisun, mutta se jo pelkästään kertoi sen, että Tuulikuiske oli ehtinyt vahingoittua pahoin. Taistelu oli vasta alkumetreillä ja naaras oli jo nyt tuossa kunnossa. Kolli nielaisi, entä jos he molemmat…. Ei! Sisu pureutui kollin kaikkiin lihaksiin ja hän ponnisti kohti koiran selkää. Nyt hän oli ainakin kaukana koiran leuoista. Lieskakajo raapi koiran niskaa ja repi hurttaa korvasta. Suurikokoinen koira ulisi, mutta tarrasi sitten uudelleen maassa kyhjöttävään kissaan.
”Tuulikuiske, sinun on pakko taistella! Älä anna pelon lamauttaa sinua, mieti kaikkia ystäviäsi- auts!” Lieskakajo naukaisi ja horjahti koiran selästä alas. Hän ehti juuri näkemään sen, kun koira viskaisi Tuulikuiskeen ilmaan. Kollikissa keräsi itsensä ja loikkasi maasta päin koiran kylkeä. Koira ärähti ja näykkäisi Lieskakajoa korvasta. Lieskakajo tunsi veren valahtavan korvalleen ja ravisteli päätään.
”Päästä irti klaanitoveristani!” Lieskakajo ärisi ja katsoi toivottomana Tuulikuisketta. Naaras makasi liikkumattomana maassa, voisiko raidallinen kolli enää pelastaa häntä? Koira ei antanut Lieskakajolle sekuntiakaan miettimisaikaa, sillä samassa hetkessä hurtta tarrasi Lieskakajoa oikeasta tassustaan ja alkoi ravistelemaan suurikokoista kollikissaa. Lieskakajo huitoi koiraa toisella käpälällään koiraa silmiin ja toivoi, että edes osa iskuista menisi perille. Hän oli onneksi varsin taitava taistelija. Lieskakajo lennähti maahan voimakkaalla iskulla. Se sai kollin sihahtamaan kivusta. Lieskakajo yritti nousta, mutta vingahti. Koiran riepottelema tassu oli ainakin toistaiseksi käyttökelvoton. Kolli valmistautui jo tuomioonsa, sillä suuri ja raskasrakenteinen koira oli kumartunut hänen ylleen. Koira tarrasi Lieskakajoa niskasta ja parhaansa mukaan oranssiturkkinen kissa rimpuili irti. Lieskakajo sähisi ja ärisi hurtalle.
”Päästä irti saasta!” Lieskakajo ulisi ja tulevien pentujen tuoma sisu valtasi hänet uudelleen. Lieskakajo upotti kyntensä koiran silmiin ja ulisten koira päästi Lieskakajosta irti. Kolli vilkaisi Tuulikuiskeeseen, joka makasi maassa. Naaras nosti päätään, mutta laski sen välittömästi alas. Pian kauempaa kuului naukaisuja, huolestuneita sellaisia.
”Lieskakajo! Tuulikuiske!” kuului vaimeahko huudahdus kauempaa ja sen jälkeen Lieskakajolla pimeni päässä.

Seuraavan kerran suurikokoinen kollisoturi heräsi parantajanpesältä. Liikuttaessaan päätään kipuaallot lävistivät kollin kehon. Ensimmäinen asia mitä hän näki, oli Leimusilmä ja kollin silmät. Olivatko ne aina näyttäneet noin kirkkailta?
”Varovaisesti! Luulin että meidän piti vaihtaa kuulumisia riistan ääressä eikä parantajanpesällä”, kolli vitsaili ja sai Lieskakajon naurahtamaan. Onneksi Leimusilmä jaksoi aina olla yhtä piristävä.
”Heh, suunnitelmat taisivat muuttua”, raitaturkki vastasi ja räpytteli silmiään. Hänen tassuunsa ja niskaan kivisti erityisesti. Sitten huoli valtasi kollin, missä muut olivat? Entä Tuulikuiske, olihan naaras selvinnyt?
”Missä, missä Tuulikuiske on? Onhan hän elossa? Se koira vain ilmestyi jostain ja Tuulikuiske ei tehnyt mitään..!” Lieskakajo mourui huolestuneena ja nopeatahtinen naukuminen sai hänet yskimään. Kolli yski veripisaroita ja huokaisi. Ainakin hän oli elossa, kiitos Tähtiklaanin.
”Olen pahoillani, Tuulikuiske menehtyi jo tapahtumapaikalle. Luulen, että hän meni shokkiin siinä tilanteessa, kerta kertomasi mukaan hän ei liikkunut eikä häneen saanut mitään kontaktia”, Leimusilmä naukaisi pahoitteleva ja pohdiskelevana. Lieskakajon silmiin syttyi suru, naaras oli nyt kuollut.. Mutta entä muut? Heidän oli oltava elossa, muuten hänkin olisi kuollut! Pian Talvikkitassun tuttu ääni täytti parantajanpesän.
”Onneksi olin paikalla, olin paljon nopeampi, kuin se köntys! Näithän sinä kuinka hienosti minä taistelin, Kuutamotassu? Taistelin kunniani puolesta” punaturkki naukui ja räpätti suoraan mustavalkean naaraan korvaan, kiehnäten samalla naaraan turkissa kiinni.
”Yrittäisitkö pysyä paikallasi, että minä saan paikattua sinut?” Liljatuuli huokaisi ja loi Leimusilmään katseen, joka kertoi enemmän kuin tuhat sanaa. Taisi Talvikkitassu olla aika haastava potilas. Lieskakajoa vaivasi tunne siitä, että hän ei ollut taistelemassa loppuun asti. Ehkä hän olisi voinut pelastaa Tuulikuiskeen, jos olisi vain pysynyt tajuissaan? Sitä Lieskakajo ei kai saisi koskaan tietää.
”Sinun pitää ottaa rauhallisesti seuraavat päivät ja varmuuden vuoksi nukkua täällä. Päävammat voivat olla salakavalia, joten ikävä kyllä joudun herättelemään sinua tasaisin väliajoin varmistaaksesi, että olet vielä tässä maailmassa. Sattuuko sinua nyt päähän?” parantajakolli kyseli tottuneesti ja hetken mietinnän jälkeen soturi pudisteli päätään.
”Sinun pitää olla varovainen niskasi kanssa, se otti aika paljon osumaa ja voi olla tovin kipeänä. Sinulle jää siitä aikamoiset arvet. Tassusi ei ole murtunut, mutta se taitaa olla revähtänyt. Sinun on parempi olla kohdistamatta siihen painetta, joten joudut hetkeksi soturintehtävistäsi sivuun. Kyllä se kuntoon tulee, uiminen tekisi sille hyvää, kunhan vain pääset täältä pois. Niin ja ikävä kyllä menetit hännästäsi pienen pätkän”, Leimusilmä jatkoi ohjeistustaan ja Lieskakajo yritti painaa kaiken päähänsä. Muistaisikohan hän nyt kaikki ohjeet? Lieskakajo yritti muistella tapahtunutta, mutta ei ollut varma missä kohtaa hän oli menettänyt hännästään pienen pätkän. Samassa huoli lävisti Lieskakajon.
”Eihän Nokkospilvi ole vielä poikinut, eihän?” kolli kysyi huolestuneena. Leimusilmä oli avaamassa suunsa, kunnes kauempaa kuului askelia, jotka saivat Leimusilmän kääntämään katseensa.
”En ole”, kuului tuttu ja hieman huolestunut ääni kauempaa. Lieskakajo kurottautui katsomaan ja huomasi tanakan naaraan tulleen parantajanpesään.
”Olin kuolla huolesta, kun kuulin sinun joutuneen koirahyökkäyksen kohteeksi ja tajuttomaksi! Sellainen ei tee kovin hyvää tiineellä olevalle naaraalle”, Nokkospilvi kivahti, mutta katsoi sitten kollia huolestuneena.
”Anteeksi etten minä kertonut, noh. Näistä tulevista pennuista. En ollut varma mitä mieltä sinä olit ja halusin selvitellä ajatuksiani meidän suhteen. Meidän välimme eivät ole olleet ehkä kaikista parhaimmat”, naaras mutisi sitten.
”Ei se mitään, Nokkospilvi. Ei se mitään. Kaikki on nyt hyvin. Taistelin meidän ja pentujemme tähden, se antoi minulle paljon sisua”, Lieskakajo naukui hiljaisella, mutta vakavalla äänellä. Kaikki hänen sanomansa oli totta. Tietenkin hän taisteli myös Eloklaanin ja klaanitoveriensa turvallisuuden takia, mutta sisua jatkaa oli antanut tieto siitä, että hänen pentunsa tulisivat tarvitsemaan isäänsä tulevaisuudessa. Kolli oli onnistunut tavoitteessaan, pennuilla olisi edelleen elossa oleva isä.
”Vakavasti ottaen, meidän on selvitettävä välimme pentujemme takia. Et voi juosta vastuitasi karkuun, Lieskakajo! Me olemme aikuisia kissoja, pian meidän vastuullamme on eläviä olentoja, jotka tarvitsevat molempia vanhempiaan. Lieskakajo, meidän on keskusteltava meidän tulevaisuudestamme. En halua, että pennut joutuvat kärsimään siitä, että me emme osaa olla aikuisiksi. Etkö olekin samaa mieltä kanssani? Olet järkevä ja fiksu kissa”, Nokkospilvi naukui ja istahti punaturkkisen kissan vierelle. Lieskakajo katsoi Nokkospilveä ja nyökkäsi sen merkiksi, että hän oli naaraan kanssa täysin samaa mieltä.
”Lieskakajon olisi nyt hyvä levätä”, Leimusilmä keskeytti kaksikon juttutuokion. Kollikissa hymähti toverilleen, hänen päätä särkikin jo hieman.
”Selvä, minä tulen myöhemmin katsomaan sinua. Koeta toipua, Lieskakajo!” Nokkospilvi naukaisi Lieskakajolle, joka laski taas päänsä sammalpedille. Hänen päätään todella särki hieman ja erityisesti niskassa oli kovat kivut. Kollikissa murahti ja ummisti silmänsä. Hän voisi nyt yrittää nukkua, kerta yöllä olisi tiedossa herätyksien sarja.

//Käytän KP-boostin!